Kansainvälinen Wildlife Vaasa -luontoelokuvafestivaali tuo Vaasaan maailman parhaimpia luontoelokuvia sekä niiden tekijöitä. Vaasassa näytetään viiden päivän aikana 180 luontoelokuvaa 58 maasta.

Tänään käynnistyneenn ja vuosi vuodelta laajentuneen festivaalin teemana on energia ja ilmaston lämpeneminen. Tavoitteena on lisätä ihmisten tietoisuutta ympäristöön liittyvistä asioista.

Festivaalin yhteydessä järjestettävään kilpailuun ilmoitettiin reilut 900 elokuvaa yli 80 maasta. Loppukilpailuun selviytyi 60 elokuvaa ja erikoispalkinnoista kilpailee 50 elokuvaa. Suomalaisista elokuvista palkintoja tavoittelee mm. Marko Röhrin Järven tarina.

Kaikki kilpailuun osallistuvat elokuvat ovat uusia tuotantoja viimeisen kolmen vuoden ajalta.

Ilmaiset näytökset

Wildlife Vaasa on järjestetty vuodesta 2002 lähtien ja alusta asti järjestelyissä on ollut tiiviisti mukana vaasalainen luontopedagogi Vesa Heinonen. Hän oli pitkään tapahtuman tuottajana ja nyt kansainvälisen juryn jäsen. Heinonen sanoo, että tekninen kehitys elokuvissa on festivaalin alkuvuosista tähän päivään ollut huikeaa.

Heinonen harmittelee sitä, että Suomessa on niin vaikeata löytää tuottajia luontoelokuville. Kuitenkin Suomen ainutlaatuinen luonto tarjoaisi valtavat mahdollisuudet elokuvien tekijöille.

– Meidän suuri etumme on se, että täällä on paljon luonnontilaista aluetta, ulkomaiset filmintekijät ovat sen todenneet. Lisäksi meillä on vuodenaikojen vaihtelu, valoisuuden vaihtelu, joulukuiset pimeät päivät, kevään hohtavat hankikelit, luettelee Heinonen Suomen erikoisuuksia.

Elokuvanäytösten lisäksi Wildlife Vaasan ohjelmaan kuuluu mm. elokuvantekijöiden esittelyjä ja paneelikeskusteluja sekä valokuvanäyttelyitä. Elokuvia pääsee festivaalin aikana katsomaan ilmaiseksi Kulttuuritalo Fannyssa ja Vaasan kaupunginkirjaston Draama-salissa.

On marraskuu 1902, ja suomalainen oopperalaulajatar Elli Forssell on kiertueella. Tänään esiintymispaikka on Venäjän keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki, Riika. Konsertti koituu laulajattaren kohtaloksi. Esiintymisensä jälkeen hän tapaa tulevan miehensä, lahjakkaan taidemaalarin Janis Rozentālsin.

Rozentāls ojentaa laulajattarelle kimpun ruusuja.

– Ruusuja ruusujen laaksosta (saks. rosen, tal), Elli Forssellin kerrotaan lausahtaneen.

Se on rakkautta ensisilmäyksellä. Kyse ei ole huikentelevaisten nuorten hullaantumisesta, onhan Elli jo 31-vuotias ja Janis häntä viisi vuotta vanhempi.

Elli kirjoittaa isälleen Teodor Forssellille Helsinkiin:

– Hän on 36-vuotias, pitkä, tumma, kaunis vartalo, komea mies, suuret syvät ruskeat silmät, jotka minun sieluuni niin hellästi, ihanasti katsoivat – ilman intohimoa ja kiihkoa, suuren, syvän tunteen tulkkina.

Janis Rozentāls tuntee samoin. Hän ilmoittaa tavanneensa tulevan vaimonsa. Pari on pian kihloissa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin heidät vihitään Helsingin Saksalaisessa kirkossa. Parin yhteinen kieli on aluksi saksa, mutta sen koetaan olevan liian jäykkä ja brutaali ilmaisemaan parin kokemia suuria tunteita. Elli opettelee latvian kielen, Janis tapailee suomea.

Elli emännöi kulttuurisalonkia

Elli Rozentals asettuu asumaan puolisonsa kanssa Riikaan. Ensin he asuvat Janisin baltiansaksalaisen ystävän luona Kalnciema-kadulla, Väinäjoen länsipuolella. Nykyisin samassa paikassa järjestetään viikonloppuisin suosittuja design-markkinoita.

Sitten he saavat oman asuntonsa Alberta-kadulta. Riika on ennennäkemättömän vauras, ja uusia koristeellisia art nouveau -taloja nousee kovaa vauhtia. Alberta-katu on yksi aikakauden tunnetuimmista arkkitehtoonisista kokonaisuuksista.

Rozentālsit saavat asunnon Alberta- ja Strēlnieku-katujen kulmatalon ylimmästä kerroksesta. Sen koristeellinen kierreportaikko on Riian kuuluisin.

Kaksikerroksisen asunnon yläkerrassa on taiteilijan ateljee, jonne on varta vasten suunniteltu suuret ikkunat antamaan valoa.

Yksi huone vuokrataan Rozentālsien ystävälle, kirjailija Rūdolfs Blaumanisille. Rozentāls maalaa muotokuvia ateljeessaan, Elli hoitaa perhettä, laulaa ja emännöi vieraita alakerran salongissa.

– Salonki oli sen ajan intellektuellien ja taiteilijoiden kohtaamispaikka, kertoo Rozentālsin ja Blaumanisin museota johtava Dace Vosa.

Asunnon portaikon alapäässä on vieläkin kongi, jota Elli löi merkiksi maestrolle saapua alakertaan aterialle.

Vieraita saapui Alberta-kadulle ulkomailta asti. Pariskunnasta tuli Riian kulttuuripiirien keskipiste ja Latvian ja Suomen sillan rakentajia.

– Tästä alkoi erityinen suhde Latvian ja Suomen yhteiskuntien välillä, kuvaa Ieva Kalnaca Latvian kansallisesta taidemuseosta.

Suomi toimi esikuvana, sillä Latvia oli kokemassa kansallista heräämistä.

Köyhien olojen kasvatti

Janis Rozentāls syntyi vuonna 1866 lähellä Saldusin kaupunkia Kuurinmaalla. Hänen isänsä oli kyläseppä.

Vaatimaton perhetausta ei antanut lahjakkaalle pojalle edellytyksiä kalliille opinnoille ulkomailla. Rozentals saapui Riikaan, jossa hän opiskeli seinämaalariksi. Samalla hän keräsi rahaa taideopintoja varten.

Sen ajan suomalaiset pääsivät käymään taiteiden keskuksessa Pariisissa, mutta Rozentālsin tie vei Pietariin. Siellä hän opiskeli keisarillisessa taideakatemiassa ja teki henkensä pitimiksi muotokuvia seurapiirien edustajista. Jo opiskeluaikanaan hän ihaili suomalaista ja skandinaavista taidetta.

– Koko Teidän kulttuurinne, nimenomaan taiteenne, on minulle lättiläisenä esikuvallista, ja maalarina kunnioitan eniten suuria mestareitanne kuten Gallenia, Järnefeltiä, Halosta, Saarista ym. Salainen kaipuuni onkin, että minusta tulisi lättiläisille jotain samanlaista, jos vain vähäiset lahjani ja ulkoiset olosuhteemme antavat siihen mahdollisuuden, Rozentāls kirjoitti tulevalle apelleen, Ellin isälle Teodor Forssellille vuonna 1902.

Rozentālsin salainen kaipuu kävi toteen, ja häntä pidetään nykyisin sekä kansallistaiteilijana että yhtenä latvialaisen koulukunnan perustajana Vilhelms Purvītisin ja Johann Walterin ohella.

Kahden maan välillä

Rozentālsit viettivät kesiä Suomessa Forssellien kesäpaikassa Nummelassa. Rozentālsin lempimalli oli Elli, jota hän piti kauneuden ja naiseuden ruumiillistumana.

– Elli oli Rozentalsille ihannenainen, sanoo Rozentālsin juhlanäyttelyn kuraattori, taidehistorioitsija Aija Braslina.

Rozentāls oli ahkera valokuvaaja ja hän käytti valokuvia maalaustensa hahmottamiseen. Kameran edessä olivat useimmiten Elli ja parin kolme lasta.

Yhdessä kuvassa Elli on pukeutunut art nouveau -henkiseen mekkoon, peilissä näkyy kuvaaja Rozentāls itse. Toisessa kuvassa Elli nauttii lastensa kanssa aurinkoisesta kesäpäivästä nurmikolla. Vaatteen välistä pilkottavat kolme lasta synnyttäneen naisen rubensmaiset muodot.

Rozentāls ihaili Elliä palavasti koko elämänsä ajan. Tumma taitelija keräsi tosin itsekin monia ihailijoita. Aino Kallaskin ilmoitti olevansa kiintynyt latvialaiseen tulisieluun.

Perhe matkusti sen ajan mittapuulla usein Suomen ja Latvian välillä. Ensimmäistä maailmansotaa Rozentālsit pakenivat Helsinkiin. He asettuivat Kulosaareen taloon, joka myöhemmin purettiin Itäväylän rakentamisen tieltä.

Liian varhainen kuolema

Rozentāls oli viimeisenä vuotenaan löytämässä uutta suuntaa taiteessaan. Perinteinen kansallisromantismi oli vaihtumassa rohkeisiin väreihin ja ekspressionistisiin siveltimen vetoihin.

Rozentāls kuoli Helsingissä Tapaninpäivänä 1916 vain 50-vuotiaana uuden luomiskautensa kynnyksellä.

– Hän oli hyvin intensiivinen ihminen ja poltti elämäänsä kuin kynttilää kahdesta päästä, kuraattori Aija Braslina kuvaa.

Sodan päätyttyä Elli Rozentāls palasi lastensa kanssa Riikaan ja pyhitti aikansa puolisonsa mukaan nimetyn taidesalongin pyörittämiseen.

Elli kuoli Riiassa 71-vuotiaana vuonna 1943. Miehittäjä oli ehtinyt jo vaihtua kerran Neuvostoliitosta saksalaisiin.

Syksyllä 1943 tytär Laila kirjoitti Elli-äidistä sukulaisille Suomeen suomeksi.

– Hän kuoli niin rauhallisesti ja tyyneesti. Se että on tällaiset ajat ja emme tiedä mitään tulevaisuudesta, joka on niin epävarma, helpoittaa meillä sen ajatuksen, ettei häntä enää ole meidän keskellä. … Hän oli niin valoisa ihminen, ettei hän vaan meille lapsille oli suuresta merkityksestä, mutta koko ympäristöä hän valaisi.

Kirjeiden sitaatit Anto Leikolan artikkelista ”Janis Rozentāls, suomalaisten vävy ja ystävä” Rozentāls-seuran nettisivuilta.

Ensimmäisen kosketus nukketeatteriin tuli sota-aikana Petroskoin teatterissa. Kati Kaipainen näki sikäläisessä teatterissa lavalla miehen nuken kanssa. Kaipainen itse oli Petroskoissa, silloisessa Äänislinnassa, rautatieaseman virkailijana.

– Eräänä päivänä sinne asemalle tuli hyvin surullisen näköinen 3 - 4-vuotias poika. Hän käveli sisään resuisissa vaatteissaan ja pyörtyi siihen paikkaan, Kaipainen muistelee.

Asemalla olleet venäläiset naiset nostivat pojan maasta ja veivät hänet mukanaan.

– Silloin minä ajattelin, että voi kun olisi joku keino tuottaa lapsille iloa. Ehkä se sitten lähti sieltä. Ajatus tuoda lapsille iloa nukkejen avulla.

Nukketeatteritaiteilijaksi 1970-luvun Prahassa sotilaiden vahtivan silmän alla

Katin nimi oli silloin vielä sota-aikana Karin Karlsson. Hän muutti sodan jälkeen Pieksämäelle, jossa työskenteli monen muun kaupunkilaisen tavoin VR:llä. Nukketeatteriajatus jäi kypsymään, kun Kati meni naimisiin, muuttui Kaipaiseksi ja sai lapsia. Heidän kasvettuaan aikuiseksi oli aikaa keskittyä nukketeatteriin.

Kaipainen pääsi yhdessä muutaman muun suomalaisen kanssa Prahaan opiskelemaan teatteria.

– Olimme työväenopiston kirjoilla ja pääsimme Prahaan varmaan siksi, kun luulivat meitä kommunisteiksi.

Kaipainen majoittui kurssitoverinsa kanssa asuntolaivassa, jota vartioivat sotilaat. Suomalaisnaiset luikkivat aamuisin sotilaiden ohi kaupungille ja teatteriin harjoituksiin.

– Outoa oli, kun kukaan ei kadulla katsonut silmiin.

Koulusta parhaiten jäivät mieleen pantomiimiharjoitukset, joissa Kaipaiselle teroitettiin lukemattomien toistojen kautta se, kuinka pienillä eleillä pystytään esittämään paljon. Sitä oppia Kaipainen toisti seuraavat vuosikymmenet omassa nukketeatterissaan.

Hänen mielestään nukketeatteri on edelleen yhtä ajankohtaista kuin se oli 1970-luvun vaiennetussa Prahassa.

– Nukkejen avulla voidaan esittää se, mistä muuten vaietaan.

Nukketeatterille vastustuksesta huolimatta oma Nukkekoti Pieksämäelle

Kati Kaipainen valmistui Prahasta vuonna 1972. Suomeen palattuaan hän aloitti nukketeatteritoiminnan kotikaupungissaan Pieksämäellä. Aluksi kaikki oli pientä. Aktiivisten tyttöjensä kanssa Kaipainen valmisti nukkeja paikallisen opiston kurssien loputtua. Myös teatteriharjoituksia pidettiin kun muut kurssit loppuivat. Esiintymisiä oli satunnaisesti, joskus jopa Mikkelin teatterissa.

Sitten kaikki muuttui. Helposti se ei tosin käynyt.

Kaipainen tiesi, että Pieksämäellä on kaupungin omistama tyhjillään oleva rakennus. Kaupunki suunnitteli Pieksäjärven rannassa olevan nikkarityylisen huvilan purkamista. Siitä nukketeatterille tilat!

– Kaupungininsinööri nauroi, että turhaan se kaipaiska intoilee niiden rättiensä kanssa. Rakennus puretaan kahden viikon päästä. Piste.

Nopeasti Kaipainen otti yhteyttä kaikkiin naisvaltuutettuihin, että nämä äänestäisivät purkamista vastaan.

– Se onnistui! Kokouksen jälkeen kaupungininsinööri soitti ja kysyi, että mitä siellä talolla sitten pitäisi tehdä, Kaipainen hykertelee mieluisasta muistosta kertoessaan.

Kaipainen pyöräili paikalle ja kertoi kaupungininsinöörille ja rakentajamiehille mikä seinä puretaan ja mikä jätetään. Kahden kuukauden päästä pidettiin Nukkekodin avajaisia. 400 ihmistä saapui paikalle.

Nukketeatteria tehtiin leipätyön ohella – talkoovoimin

Avajaisten jälkeen alkoi arki. Kaipainen ja muut naiset pyörittivät Nukkekotia leipätöidensä ohella.

– Mistäs luulet, että me saatiin rahaa, Kaipainen tivaa.

– No näillä. Tyttöjen kanssa teimme myyntiin tällaisia nukkeja, joita varten yksi keräsi hiihtokilpailuissa käytettyjä merkkinauhoja, toinen ompeli mekon ja kolmas koristeli kasvot. Näitä me sitten esitysnukkien ohella ompelimme.

Nukkekodissa pyöri 1980-luvulta alkaen nukketeatteriesityksiä, erilaisia lasten kursseja sekä yhdeksänä vuotena järjestetyt valtakunnalliset nukketeatterifestivaalit. Kymmenettä kertaa ei tullut.

– Kaupunki ei suostunut avustamaan festivaaleja anomallamme 1000 eurolla. Siihen päättyivät festivaalit. Kaupungininsinöörikin vaihtoi loppuun asti kadun puolta, jos minä tulin vastaan kaupungilla, Kaipainen nauraa.

Teatteri-ihminen henkeen ja vereen

Pieksämäen Nukketalosta löytyy edelleen nukketeatterin nukkeja. Lastenkulttuurikeskus Verso pyörittää kaupungin omistamassa talossa edelleen lastenkulttuuritapahtumia.

Pieksämäen nukketeatterin nukkeja löytyy myös kulttuurikeskus Poleenin tiloista. Loput, lähes parikymmentä, löytyvät Kaipaisen omasta kirjahyllystä.

– Tuon reunimmaisen sain Kyllikki Virolaiselta. Se on Itä-Euroopasta. Kyllikki lahjoitti minulle kaikki miehensä ministerimatkoilta lahjaksi saamansa nuket, Kaipainen esittelee ja nostaa hyllystä pitkänhuiskean nuken.

Kaipainen huokaa olevansa teatteri-ihminen henkeen ja vereen. Enää hän ei nukketeatteria esitä, mutta spontaaniin pantomiimiesitykseen hän intoutuu.

"Minulla on ollut onni tuntea hienoja ihmisiä"

Kaivoesityksen jälkeen katselemme valokuvia: tuossa ovat Päivi ja Paavo Lipponen lapsineen Nukketeatterissa, tuossa Martti ja Eeva Ahtisaari. Ja tuossa Kaipainen ja Tauno Palo Kreetan matkalla.

– Tämä onkin harvinainen kuva, sillä Taunostahan ei vapaa-ajalla saanut kuvia ottaa, Kati kertoo.

Palon puoliso Kirsti Ortamo oli Pieksämäeltä kotoisin.

– Kirstin ja Taunon kanssa matkustelimme paljon myös ulkomailla. Sen muistan, että Tauno ei koskaan lähtenyt kotoa selvin päin kun joka puolella oli joku ihailija.

Seuraavaksi Kaipainen nostaa hyllystä kirjan. Siinä on Mikan omistuskirjoitus Katille. Omistuskirjoituksen laatinut Mika on Mika Waltari.

Waltareiden luona Kaipainen viihtyi paljon. Siellä he istuivat usein iltaa Waltareiden pienessä keittiössä.

– Minulla on ollut onni tuntea hienoja ihmisiä. Mika kyseli aina hirveästi ja oli kauhean kiinnostunut siitäkin, mitä Pieksämäellä tapahtuu. Hänella oli aina sama virttynyt kylpytakki päällään.

On pääsiäinen 1886. Carl Gustaf Emil Mannerheim on 18-vuotias opiskelija Haminan kadettikoulussa. Gustafia ei päästetä kaupungille, sillä hän on huonon käytöksen vuoksi lomakiellossa.

Lomailemaan hän kuitenkin haluaa. Gustaf muovailee sotilastakistaan sänkyynsä ihmisen muotoisen möykyn ja karkaa illanviettoon kaupungille. Haminan ainoassa kapakassa hän törmää tuttuihin "setiin" eli keski-ikäisiin virkamiehiin, jotka pyytävät häntä istumaan pöytäänsä. Kievarin sulkeuduttua miehet kutsuvat Gustafin kanssaan jatkoille. Sinne nuori Mannerheim joskus aamuyön tunteina sammuu.

Etsinnät käynnistetään heti, kun Gustafin poissaolo huomataan. Aamulla kadettikoulun vääpeli löytää kievariporukan jatkopaikan ja ravistelee Gustafin hereille.

Kasarmilla Mannerheim joutuu kasvatuskomitean eteen ja kahden vuorokauden kuluttua tulee ilmoitus: hänet on erotettu kadettikoulusta.

Tarina löytyy asiakirjoista ja historioitsija Teemu Keskisarjan uudesta Hulttio-teoksesta, joka kuvaa Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusvuosia. Noita vuosia on Keskisarjan mukaan tutkittu yllättävän vähän, vaikka kirjallista aineistoa, kuten kirjeitä, tuolta ajalta löytyi paljon.

Kirjeiden löytämistä vaikeampaa oli niiden tulkitseminen.

– Kirjeet olivat täynnä 130 vuoden takaisia sisäpiirivitsejä ja hankalia käsialoja. Niiden lukeminen vaati istumalihaksia ja kielitaitoa. Onneksi minulla oli apuna kolme jatko-opiskelijaa, Keskisarja kertoo.

Kirjeistä paljastui suvun ja tuttavien huoli "hulttiosta". Vaikka Mannerheim itse uskoi uraan sotapäällikkönä, sukulaiset pelkäsivät, ettei hänestä tulisi yhtään mitään.

Jo ennen kadettikoulusta erottamista Eva-mummo esimerkiksi kirjoitti huolestuneeseen sävyyn nuoresta Gustafista: "Hänen tulevaisuutensa on tosiaan synkkä. Hänellä ei näytä olevan kunniantuntoa, eikä ymmärrystä sen vertaa, että kehittäisi itseään ja koettaisi käydä kadettikoulunsa voidakseen elättää itsensä."

Ongelmaperheen poika

Mannerheimin perhe oli erittäin ylhäinen mutta köyhtyi äkisti. Peliriippuvainen isä tuhlasi aikaisempien sukupolvien varat pelaamiseen ja karkasi ulkomaille rakastajattarensa kanssa. Äiti kuoli suruun ja häpeään.

Isän konkurssin jälkeen 14-vuotias Gustaf lähetettiin vapaaoppilaaksi Haminan kadettikouluun, jota hän vihasi – ja josta lopulta saikin potkut.

Se ei ollut Mannerheimin ensimmäinen koulusta erottaminen. Jo 12-vuotiaana hänet oli erotettu puoleksi vuodeksi helsinkiläisestä Böökin lyseosta, syynä tahallinen ikkunoiden rikkominen.

Keskisarja kuvailee teoksessaan, kuinka Gustaf oli ensin koulukiusattu kunnes päätyi itse kiusaajaksi. Gustaf tykkäsi tapella. Hän oli jatkuvasti veloissa ja joutui kerjäämään sukulaisiltaan. Kouluun hän ei jaksanut keskittyä. Kokeista tuli huonoja numeroita ja hän jäi monta kertaa kiinni lunttaamisesta ja lintsaamisesta.

Olisiko Mannerheim laitettu nykyaikana erityisluokalle tai jopa otettu huostaan? Olisiko hän saanut terapiaa?

– Ainakin hänet olisi turrutettu mielialalääkkeillä. Sen verran pahasti hän oireili, Keskisarja sanoo.

Perheen ongelmat heijastuivat seitsemästä sisaruksesta vahvimmin juuri Gustafiin. Merkittävä syy tähän on Keskisarjan mukaan se, että Gustaf lähetettiin yksin kadettikouluun vieraaseen kaupunkiin.

– Gustaf oli lapsista ainoa, joka joutui hyvin nuorena asumaan täysin omillaan. Haminassa ei ollut sukulaisia. Turvattomuus oli muiden paineiden ja vastoinkäymisten lisäksi Gustafille liikaa, Keskisarja sanoo.

Eikö todellinen hulttio ollut kuitenkin perheen rahat uhkapelaamiseen tuhlannut isä?

– Onhan se noinkin, mutta isääkin kannattaa ymmärtää. Hän oli epäonnistunut liikemies, ei mikään roisto, Keskisarja sanoo.

Keskisarjan mukaan täytyy myös ymmärtää, millaista liike-elämä oli 1800-luvulla.

– Silloin ei ollut kultaisia kädenpuristuksia eikä turvaverkkoja. Konkurssissa meni tuhkat pesästä ja kunniakin.

Isää ei Keskisarjan mukaan voi syyttää ainakaan siitä, miten Gustaf kohteli omaa vaimoaan.

Hulttioaviomies

Pahimmat hulttiovuotensa Mannerheim eli Keskisarjan mukaan nuorena aviomiehenä Pietarissa.

Päästyään vihdoin kovalla vaivalla ylioppilaaksi Böökin lyseosta, josta hänet oli jo kerran erotettu, Mannerheim pyrki ja pääsi Pietarin ratsuväkiopistoon ja työllistyi sen jälkeen pietarilaisen Chevalier-kaartin upseeriksi.

Hienoihin univormuihin ja Pietarin huvituksiin kului rahaa ja parikymppinen Mannerheim hukkui velkoihin. Pelastukseksi löytyi pietarilainen orvoksi jäänyt kenraalin tytär Anastasia eli Nata Arapova, jota Mannerheim pyysi pian tutustumisen jälkeen vaimokseen.

Avioliitto perustui rahaan, mutta niin perustui tuohon aikaan moni muukin liitto. Se ei selitä, miksi Gustaf oli vaimoaan kohtaan niin kylmä.

– Hän kohteli vaimoaan häpeällisesti, sanoivat upseerikollegat. Gustaf ryssi vaimon maatilat kummallisilla kokeiluillaan. Pietarissa hän hummaili ja sekoili ja sitten haukkui vaimoa laiskuriksi, Keskisarja kertoo.

Chevalier-kaartin upseerina Gustafin ympärillä pyöri ylhäisiä daameja, ja Keskisarjan mukaan yöjuoksut kuuluivat edustusvelvollisuuksiin. Gustaf myös juopotteli paljon eikä pystynyt osallistumaan pienten tytärtensä Anastasien ja Sophien hoitamiseen.

– Ei Pietarin aristokratiassa tosin kukaan muukaan upseeri ollut kapaloita vaihtava perheenisä taikka tasa-arvoinen kumppani vaimolleen.

Maine tahrautui nuorena

Irstailijan maine seurasi Gustafia koko nuoruuden ajan. Maine sai alkunsa pääsiäisenä 1886 – juuri sinä yönä, kun Gustaf karkasi kadettikoulusta.

Varsinainen syy siihen, että 18-vuotias Mannerheim erotettiin kadettikoulusta, ei nimittäin ollut karkaaminen eikä juopottelu. Pahimpana häväistyksenä Haminan kadettikoulun kasvatuskomitea piti sitä, että Mannerheim oli löydetty aamulla "vähemmän hyvämaineisesta" seurasta. Koulu ei eritellyt tarkemmin, mistä tai kenestä oli kyse, mutta illanvietossa ja jatkoilla mukana ollutta lennätinpäällikköä Agathon Lindholmia pidettiin joidenkin lähteiden mukaan "homofiilinä".

Karkuretken tapahtumia kuvattiin kasvatuskomitean pöytäkirjassa termeillä "moraalinen hairahdus" ja "alentava irstailu". Nämä on tulkittu kiertoilmauksiksi homosuhde-epäilyille.

Mannerheimia ei koskaan syytetty homoudesta, joka ei sitä paitsi tuolloin ollut rikos. Keskisarja uskoo, että kadettikoulussa pelättiin skandaalin laajentumista ja epäilysten todistamisen mahdottomuutta. Gustaf saatiin potkittua ulos koulusta vähemmälläkin kohulla. Pöytäkirjamerkinnät käynnistivät kuitenkin 130 vuoden huhumyllyn.

– Tämä on Suomessa todella harvinainen ilmiö. Juuri ketään muuta isoa lahtaria tai punikkiakaan ei ole Suomen historiassa huhuttu homoksi. Koko sanaa tosin ei 1800-luvulla ollut olemassakaan Ruotsin ja Suomen kielissä, Keskisarja kertoo.

Keskisarja ei ota kantaa siihen, himoitsiko Gustaf miehiä vai naisia.

– Jokin Gustafin olemuksessa kai ruokki huhuja vuosikymmenestä toiseen. Kummoisia todisteita homoudesta ei kuitenkaan tunneta.

Hulttio ryhdistäytyi

– Jos tilanne on se, että isä jättää, äiti kuolee, nuori mies saa kahdesta koulusta potkut, on päihdeongelmainen ja joutuu 18-vuotiaana häväistysjutun uhriksi, mikä on semmoisen kaverin ennuste nykyään? Teemu Keskisarja kysyy ja vastaa itse:

– Mielialalääkkeet, varhaiseläke ja laitostuminen.

– Mannerheimin tilanne oli tuo tai pahempikin, sillä simputus ja koulukiusaaminen oli tuohon aikaan paljon rajumpaa kuin nykyään eikä yhteiskunta paaponut millään lailla.

Keskisarjan mielestä Mannerheim oli "kova jätkä", sillä hän käytti lopulta vastoinkäymiset, häväistykset ja nöyryytykset voimavarakseen. Hän päätti näyttää kaikille ja päästä eliittiupseeriksi.

On kuitenkin huomioitava, että Gustafilla oli vahva turvaverkko. Sukulaiset tukivat häntä sekä taloudellisesti että henkisesti – Albert-eno lainasi rahaa ja Hanna-täti kannusti. Kaksi mummoa osallistui tiiviisti kasvattamiseen. Myös välit sisaruksiin olivat läheiset. Syrjäytymisestä ei voida siis Mannerheimin kohdalla puhua.

Sukulaisten osallistuminen nuoren miehen elämään oli kuitenkin myös painostavaa.

– Ei varmasti ole helppoa, kun sukulaiset muistuttavat sinua jatkuvasti siitä, että veljesi ja serkkusi etenevät lujaa uralla, monet esi-isäsi olivat suurmiehiä ja olet kreivillistä sukua, mutta sinä olet pelkkä hulttio, Keskisarja sanoo.

Osittain sukulaisten painostuksen ansiota saattaa kuitenkin olla, että Mannerheim päätti lopulta ottaa itseään niskasta kiinni.

Viimeistään viisikymppisenä hulttio-ominaisuudet olivat Keskisarjan mukaan karisseet Mannerheimista. Hänestä tuli "kurin, järjestyksen ja muodollisuuden vaalija".

– Ongelmanuoresta terästyi tahtoihminen, Keskisarja tiivistää.

Kaikkea ei tarvitse saavuttaa nuorena

Keskisarjan mielestä Mannerheimin tarina on monella tavalla rohkaiseva. Ensinnäkin se muistuttaa "salatuista voimavaroista", joita meillä on sisällämme.

– Ihmisellä on yhtä monta henkistä elämää kuin kissalla, Keskisarja sanoo.

Keskisarja ei usko nykyajan psykiatrian ja psyykelääkkeiden autuuteen, sillä hänen mukaansa historia todistaa, että notkosta voi nousta myös ilman niitä.

Mannerheimin esimerkki onkin hänestä rohkaiseva myös siinä, että se muistuttaa, että ytyä elämään ja uraankin voi löytyä nuoruuden sekoilujen kautta.

– Ei tarvitse ryhdistäytyä vielä parikymppisenä. Kohtalo antaa yleensä anteeksi pari mokaa.

Pauli Antero Mustajärvi täytti heinäkuussa 60 vuotta. Kesällä iski myös ikäkriisi – pyytämättä ja yllättäen. 60 vuoden rajapyykki lävähti Paten eteen koko voimalla, kun hän oli moottoripyörällä matkalla Mustajärven kylään Parkanossa.

– Ikaalisten kohdalla on nopeusrajoitus, asfalttiin on oikein helvetin isolla valkoisella vedetty 60. Siinä kajahti, että ei perkele, mää täytän kuuskymmentä! Täyty topata Sammin Essolle juomaan kahvit ja istahtaa vähäksi aikaa.

Ikäkriisi kesti sen hetken ja meni ohi. Pate myöntää, että vanheneminen tulee kaveriporukassa kuitenkin monesti puheeksi.

– Kyllä siitä yllättävän usein puhutaan. Takaseinä on miltei kosketusetäisyydellä, Pate tapailee Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa.

Kirja kertoo iltatähdestä

Juhlavuoden kunniaksi Paten tarina on koottu kirjaksi. Siinä Pate muistelee erityisesti lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan. Niiden kautta hän koittaa peilata, miten Paulista tuli Pate, yksi Manserockin ikoneista.

– Se on oikeastaan yllätys, sillä minulla oli aina käsitys, että rock-tähdellä täytyy olla risainen lapsuus. Mulla ei ollu, mulla on äärimmäisen turvattu lapsuus ja nuoruus. Ainoa, mikä meni läskiksi oli koulunkäynti ja sekin oli ihan mun omaa syytä.

Ainoa, mikä meni läskiksi oli koulunkäynti ja sekin oli ihan mun omaa syytä. Pate Mustajärvi

Pauli oli iäkkäiden vanhempien iltatähti, hänen syntyessään isä oli 54-ja äiti 48-vuotias. Perhe ja suku ovat pienestä pitäen olleet hänelle tärkeitä ja se näkyy edelleen.

– Kun ollaan Patena, ollaan niin saatanan Patena. Mutta sitten kun aplodit loppuu ja ovi menee kiinni, ollaan Pauli.

Suuria paljastuksia kirjasta on turha etsiä.

– Yksityiselämä on mun. En edelleenkään päästä Anna-lehteä kuvailemaan mun keittiöön.

60 vuotta Paulina ja 40 vuotta Patena

Pate Mustajärvi tunnetaan miehenä, joka menneinä vuosina veti Popedan keulakuvana rokkikukon roolinsa täysillä. Vuosiin kuului myös rankkaa juomista, ja jossain vaiheessa korkki meni kokonaan kiinni.

Kirjan julkistamisen kynnyksellä Pate ei ole halukas puhumaan juomisestaan. Päällä on edelleen elokuussa langetettu ehdollinen tuomio rattijuopumuksesta.

– Se on henkilökohtaista elämää. En mä mikään absolutisti ole, mutta ei täällä tarvitse kännissäkään pyöriä, ne on nähty.

Pate sanoo, että välillä tuntuu, että vuodet eivät ole opettaneet mitään, että sitä on yhtä hölmö edelleen. Mutta se ei ole koko totuus.

Nyt kun menee kotio, ei halua lähteä sieltä minnekään. Pate Mustajärvi

– Enemmän ja enemmän tuntuu siltä, että pitää kuunnella toista ihmistä ja kunnioittaa.

Pate sanoo olevansa tyytyväinen elämäänsä juuri nyt, vaikka tahti on hidastunut. Nyt hän saattaa olla päivän järvellä, ilman että tekee mitään.

– Nelikymppisenä oli juhannuksen jälkeen parin viikon loma ja sitten piti päästä jo äkkiä tien päälle. Kotona käytiin kääntymässä. Nyt kun menee kotio, ei halua lähteä sieltä minnekään.

Levyboksi hemmottelee faneja

Paten yli 30-vuotinen sooloura on niputettu kuuden levyn ja 123 biisin paketiksi, joka julkistetaan lokakuun puolivälissä.

Julkaisussa on myös uutuuksia, mutta vanhoilta soololevyiltä Vesa Kontiainen on kasannut kokonaisuuden, joka sisälsi yllätyksiä Patelle itselleenkin.

– Kun luin biisilistaa, piti itsekin kysyä Vesalta, että koskas mää oon tämmösen tehnyt, mikäs biisi tämä on.

Pate myöntää, että "kuumat vuodet" näkyvät tuotannossa.

– Kaikkeen lähdettiin mukaan sen kummemin ajattelematta ja kyllä se välillä jäljessä näkyy. Mutta välillä on hienoja juttuja, helmiä, joita kuuntelee jopa tippa silmässä.

Tampere, Tappara ja Ikuri eivät lähde miehestä

Ikuri-leimaa Pate kantaa ylpeänä. Samoin Tampereen murretta.

– Se tulee aina olemaan mun. Jouko Turkka vainaa sanoi joskus haastattelussa, että ei hän tajunnutkaan kuinka rumaa Tampereen murre on, ennen kuin hän kuuli Mustajärven haastattelun radiosta, Pate nauraa.

Se on touhuttu mitä touhuttu. Pate Mustajärvi

Muutaman päivän urastaan ja elämästään Pate vaihtaisi pois.

– Mutta minkä sille teet, se on touhuttu mitä touhuttu.

Kirjan takia eletty elämä on pitänyt ruotia läpi. Yhdestä asiasta Pate sanoo olevansa erityisen iloinen.

– Mun ei tarvitse mustamaalata ketään, mä en ole kenellekään katkera eikä mun tarvi kostaa. Huomasin, että mulla ei ole tommosia fiiliksiä. Oli äärimmäisen huojentavaa huomata, että on elänyt tän ikäseks ja tuntee näin.

Docendon kustantama "Pate Ikurista" julkaistaan torstaina 29.9. Levyboksi ilmestyy 14.10.

Tekstiviesteillä on ollut vähäinen vaikutus suomalaisten kielenkäyttöön, arvioi Kielitoimiston johtaja Salli Kankaanpää. Tekstiviestit vyöryivät suomenkielen käyttäjien arkeen todenteolla 1990-luvun jälkipuoliskolla ja saivat sellaisetkin ihmiset kirjoituspuuhiin, jotka eivät aiemmin välttämättä kovin paljon kirjoittaneet.

Tekstiviesteissä kielen käyttöä leimasi se, että sanottava piti ahtaa suhteellisen pieneen tilaan. Moni pelkäsi, että lyhyt ilmaisu romuttaisi kirjoitetun kielen oikeaoppisuutta.

– Kun tulee uusia viestintäkanavia, niin monesti niiden vaikutusta kieleen suurennellaan ja pelätään. Tekstiviesteillä ei ole ollut ainakaan kielteistä vaikutusta kieleen vaan pikemminkin päinvastoin. Tekstiviestit ovat opettaneet käyttämään kieltä tiiviisti ja lyhyesti, raskaan sarjan kieliauktoriteetti Salli Kankaanpää sanoo.

Tekstailutavat eivät uhkaa muuta kielen käyttöä

Esimerkiksi ennakoiva tekstinsyöttö pakotti alkuaikoina tekstareiden kirjoittajat kirjoittamaan esimerkiksi yhdyssanoja väärin. Vääräoppisten kieliasujen pelättiin yleistyvän laajemminkin kieleen.

Sama pelko on ilmassa nytkin, kun esimerkiksi nuoriso ei enää päätä WhatsApp, SnapChat ja muita pikaviestijään pisteeseen. Viestin päättämistä pisteeseen pidetään jopa epäkohteliaana ilmaisuna.

– En voi sanoa, että tekstiviesteillä olisi ollut vaikutusta kenenkään yhdyssanojen käyttöön. Esimerkiksi pisteettömyys nykyään kertoo, että kielen käyttö on muuttunut siinä nimenomaisessa viestinnän lajissa, ja on mahdollista, että se yleistyisi vaikkapa sähköpostien kirjoittamisessakin. Ei ilmiö kuitenkaan mikään suuri uhka ole.

Kankaanpää arvelee, että pisteettömyys voi olla jopa ohimenevä ilmiö. Pisteillä on etenkin pidemmissä viesteissä paikkansa.

Kaikkiaan Kankaanpää pitää erilaisia kirjoitettuja viestisovelluksia pääasiassa myönteisenä ilmiönä kaikkine sivuilmiöineenkin.

– Mitä enemmän tulee kirjoitettua suomen keiltä ja miksei muitakin kieliä, niin sitä parempi. Silloin tulee harjoitettua kieltä ja oppii erilaisia kirjoitustilanteita ja vuorovaikutustilanteita. Jos näillä jotakin vaikututsa on, niin enimmäkseen hyvää vaikutusta.

Pahan kukat -elokuvassa helsinkiläisen lähiön ostarilta löytyy puu, johon on isketty huumepiikkejä. Se seisoo siellä ihan tosielämässäkin, sanoo Antti J. Jokinen, jonka uusi elokuva Pahan kukat vie syrjäytyneiden lähiönuorten maailmaan. Kätilön viimeksi ohjannut Jokinen on huolissaan hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle tippuneista ja syrjäytymisvaarassa olevista.

Jokisen mukaan Suomen ilmapiiri on muuttunut rajusti. Hän palasi Yhdysvalloista Suomeen 2010-luvun alussa luotuaan Yhdysvalloissa menestyneen uran musiikkivideoiden parissa, ja löysi erilaisen kotimaan.

– Maahanmuuttovastainen uuspopulismi ja väärä tieto tekee syrjäytymisvaarassa olevista katkeria ja vihaisia. Suomessa tikittää aikapommi. Vielä ensi viikolla ei poksahda, mutta meillä on esimerkkejä Ranskasta ja Tukholmasta, että näin ennen tai myöhemmin saattaa käydä.

Jokisen mukaan huoli on kohdistunut liikaa maahanmuuttoon, joka aiheuttaa vain vähän kustannuksia. Ohjaajan mielestä kaikki viha ja huoli kannattaisi kohdistaa sellaiseen, joka koskisi vähän suurempaa osaa suomalaisia. Sellaiseen, joka saa liian vähän mediahuomiota.

– En millään tavalla kannusta elokuvalla ketään lähtemään mellakoimaan, mutta mielelläni näkisin Suomessa mielenosoituksia nuorison, työttömien ja vanhusten puolesta, sanoo Jokinen.

Ohjaaja korostaa, että lähiöissä elää tietysti myös onnellisia ihmisiä, mutta hän on halunnut nyt tarttua vaikeaan aiheeseen.

Kamerat pudotettiin lähiöön

Jokinen on itse myös käsikirjoittanut uuden elokuvansa. Hän voitti sillä jo Aasian suurimmalla elokuvafestivaalilla Shanghaissa parhaan ohjaajan palkinnon.

– Halusin, että se elokuva on niin dokumentaarinen, ikään kuin kamerat olisi pudotettu suoraan keskelle lähiötä.

Pahan kukat onnistuu aidontuntuisessa lähiökuvauksessa. Kaikki kohtaukset on kuvattu eri lähiöissä, koska Jokinen ei halunnut leimata vain yhtä Helsingin lähiötä. Ensimmäisenä kuvauspäivänä työryhmän auto varastettiin.

Matti Eerikäisen kuvaamassa elokuvassa kameraa kuljetetaan heiluvaan tyyliin käsivaralta. Nuorten mukana juostaan poliisia ja vartijoita pakoon.

Jokinen oli kuvausryhmästä ainoa elokuva-ammattilainen. Mukaan hän värväsi seurakseen opiskelijoita. Ohjaaja vietti myös vuoden haastatellen lähiönuoria ja koekuvaten yli 500 nuorta rooleihin. Kaikki valitut ovat tavalla tai toisella lähiöympyröistä.

Päihteet ovat osa elämää jokaisessa lähiössä

Yhden päärooleista tekee räppärinä tunnettu Juno. Jokinen tykästyi häneen, ja kirjoitti Junolle eli Jon Korhoselle roolin.

– Oon kasvanut lähiössä yläasteella, elokuvassa on paljon tuttua. Jokaisessa lähiössä on nuoria, jotka urheilevat. Jokaisessa lähiössä on niitä, jotka yrittävät välttää kaiken koulunkäynnin. He vain hengailevat vanhemmissa porukoissa, lähes jokaisessa lähiössä päihteet ovat osa elämää, sanoo Korhonen.

Amatöörinäyttelijöiden kanssa repliikit ja dialogi hiottiin huolella, sillä Jokisen elokuvissa ei improvisoida. Nuorten ohella elokuvassa on isossa roolissa näyttelijä Eero Aho, josta oli kokemattomille näyttelijöille paljon apua.

Faija saarnaa perseilystä

Korhonen esittää Pahan kukissa Eero Ahon näyttelemän isän ongelmaista lasta.

– Oli hauskaa huomata, että välillä tuntuu kuin olisin oikeastikin ollut Eeron lapsi. Nyt faija saarnaa, että miksi olet perseillyt, Korhonen sanoo.

Kotimaisessa elokuvassa syrjäytyneiden ongelmia on käsitellyt etenkin Aku Louhimies elokuvissa Paha maa ja Vuosaari. Jokisen mielestä Pahan kukat on etenkin dokumentaariselta otteeltaan ja tekotavaltaan hyvin erilainen siitä, mitä meillä on ennen nähty.

– Meillä on yhden perheen makromaailma lähiössä, joka peilaa isoa kuvaa siinä sivussa. Mitä olen saanut palautetta Kiinasta ja maailmalta, niin se on tehnyt vaikutuksen, sanoo Jokinen.

Konsettien järjestäjällä Sibeliuksen syntymäkotisäätiöllä on vielä mahdollisuuksia saada esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesteri, Tampereen filharmonia ja Sinfonia Lahti esiintymään Verkatehtaalle vuonna 2017.

Sibeliuksen syntymäkotisäätiön johtaja Erkki Korhonen laati ensi vuoden ohjelmiston sinfoniakonserteista Hämeenlinnaa ympäröivien lähikaupunkien suurten laatuorkesterien varaan. Korhosella oli valmis ohjelmisto ensi vuodelle jo elokuun lopussa 2016. Yllättäen Hämeenlinnan kulttuurista vastaava elämänlaatulautakunta veti kuitenkin alkukesästä konserttihankintoihin varaamansa 150 000 euroa ensi vuodelta pois.

Valmiiksi neuvotellut suurten sinfoniaorkesterien vierailut jäivät näin tyhjän päälle. Myös valtion tuki ensi vuodelta on menetetty samalla, eivätkä orkesterit saa matka-avustusta maakuntakeikoilleen. Silti suuret orkesterit pitävät Hämeenlinnaa hyvänä paikkana ja esiintyvät mielellään.

– Odotellaan nyt sitten, että kaupunki tekisi sellaisen selkeän päätöksen, jonka mukaan voidaan toimia konserttien järjestämisessä loppuun asti. Konserteista on alustavasti sovittu, mutta tietenkään ei voida edetä enempää ennen kuin ovat päätökset kaupungilta.

Erkki Korhosella on ollut ennakkoon suuria odotuksia mm. tammikuulle 2017 suunnitellulle Susanna Mälkin johtamalle Helsingin kaupunginorkesterin konsertille. Susanna Mälkki on maailmalla kuuma nouseva nimi. Mälkki johtaa nimittäin joulukuussa 2016 New Yorkin Metropolitanissa Kaija suomalaisia naisia.

Hämeenlinnan julkinen tuki konserteille on pienehkö

Hämeenlinnan seutu on ollut klassisen musiikin konserttitarjonnan osalta laadukas, runsas ja tunnettu musiikkinäyttämö. Hämeenlinnassa ei ole omaa ammattiorkesteria, vaan klassisen musiikin suurkonsertit on hankittu suuremmista lähikaupungeista. Viitisen vuotta Hämeenlinnan ja Lahden sinfoniaorkesterin ote on ollut kiinteä. Sibelius-tulkinnoistaan tunnettu Sinfonia Lahti on ollut Hämeenlinnan house-bändi.

Nyt tämä yhteys on katkolla, ja kaupunki on edellyttänyt, että konserttitarjontaa monipuolistettaisiin. Juuri tästä syystä Erkki Korhonen on pyytänyt vuodelle 2017 esityksiä niin Helsingin, Tampereen, Turun kuin Lahdenkin maineikkailta sinfoniaorkestereilta.

Hämeenlinnassa varattiin alkukesästä 150 000 euroa konserttien ostamiseen. Summa on vastaavan kokoisten kaupunkien musiikkirahoihin verrattuna pieni. Korhosen mukaan Hämeenlinnan kokoisissa kaupungeissa yleensä julkista rahaa musiikkiin käytetään yli miljoona euroa.

Klassinen musiikki on suosittua

Suuret orkesterit ovat vetäneet hyvin Verkatehtaan Vanajasaliin yleisöä. Lokakuun alussa Santtu-Matias Rouvalin johtama Tampereen filharmonian konsertti on jo edellisellä viikolla loppuunmyyty. Niin kävi myös syyskuussa 2016 Sinfonia Lahden esitykselle.

– Hämeenlinnalainen yleisö on ollut pöyristynyt julkisen konserttituen lopettamisuhasta. Myös valtakunnallisesti musiikkipiireissä on ihmetelty, että mitä siellä Hämeenlinnassa oikein tapahtuu, kertoo Erkki Korhonen asiasta saamastaan palautteesta ja kommenteista.

Lokakuussa 2016 tiedetään viitteitä tulevasta ensi vuodelle

Hämeenlinnan kaupunki valmistelee vuoden 2017 kuntabudjettia poikkeuksellisen vaikeissa oloissa. Syys-lokakuun vaihteessa budjettiesitys on 11 miljoonaa euroa vajaa. Määrä vastaisi tasan 1 prosenttiyksikön lisäystä kuntaveroon. Nyt Hämeenlinnan kuntavero on 20,5 prosenttia.

11 miljoonan euron vajeesta konserttihankinnat ovat pieni pisara. Kuntajohto onkin miettimässä ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat pidemmän aikavälin konserttitarjonnan, mutta nykyistä keveämmällä hallinnolla ja organisaatiolla. Kaupunginjohtaja Timo Kenakkala valmistelee Hämeenlinnan tulo- ja menoarvioesityksen ja on luvannut sen kaupunginhallitukselle 10. lokakuuta.

Hämeenlinnassa juhlittiin vuosi sitten näyttävästi säveltäjä Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta. Hämeenlinna sai maailmallakin runsaasti huomiota mm. Sibelius-sävellyskilpailun myötä. Sellainen on ollut tarkoitus uusia, mutta rahoituksen takia asia on auki.

Sävellyskilpailun voittajatöitä kuultiin Hämeenlinnassa Sibeliuksen syntymäpäivänä 8.joulukuuta 2015, kun Ylen radion sinfoniaorkesteri soitti Verkatehtaalla. Myös ensi vuoden lopulle RSO:a on alustavasti ajateltu.

Ruotsin muotoutumassa ollut valtakunta levittäytyi kohti itää 1200-luvun lopulla. Ristiretkillään se valloitti ison osan Karjalan kihlakunnista.

Kuninkaan poliittisen ja katolisen kirkon uskonnollisen vallan vakiinnuttamiseksi Viipuriin rakennettiin kivinen linna. Vallalla olleet maalait korvattiin Ruotsin rauhanlaeilla, vaikka vallanpitäjästä vallitsi erimielisyys. Ruotsin ja Novgorodin välille saatiin rajasopu vasta Pähkinäsaaressa vuonna 1323.

Ruotsin rauhanlakien ulottaminen Karjalaan poiki kirjeen, joka on vanhin Suomessa säilynyt Suomea koskeva virallinen asiakirja. Kyseessä on kuningas Birger Maununpojan laatima suojelukirje, eli turvakirja Karjalan naisille. Vuoden 1316 lokakuun ensimmäiselle päivälle päivätty kirje on laadittu sulkakynällä pergamentille. Kirjeessä todetaan muun muuassa seuraavaa:

"Kaikkien meille alamaisten vaimojen ja naisten, jotka asuvat meidän linnamme Viipurin alaisuudessa eli Karjalan maassa, olkoot aviossa eläviä, leskiä, siveyslupauksen tehneitä tai neitoja, tulee saada nauttia täyttä rauhaa ja turvallisuutta niin kuin itse valtakunnassamme Ruotsissa, yhtä hyvin omaisuuden kuin hengen puolesta, niin että rikkojia kohtaa meidän kuninkaallinen rangaistuksemme mitä ankarimpana."

Muutkin rauhanlait: kotirauha, kirkkorauha, käräjärauha ja myöhemmin säädetty joulurauha tulivat voimaan Karjalassa, kun lainsäädäntöä yhtenäistettiin.

Viikinkiaika loi pohjaa tasa-arvolle

Laki naisrauhasta oli omana aikanaan edistyksellinen. Vastaavia ei juuri tunnettu muualla Euroopassa 1200-luvun lopulla, kertoo valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva. Laki ei kuitenkaan varjellut naisia kodin piirissä tapahtuneelta kaltoinkohtelulta.

– Naisen asemaa toki säädeltiin aina. Rauhanlaki oli siitä erityinen, että se takasi naisille jonkin oman, turvallisen piirin erotuksena mielivallasta. Täytyy kuitenkin korostaa, että eivät naisten oikeudet täällä olleet radikaalisti parempia kuin toisaalla, ja että laki oli laadittu ulkoisia uhkia vastaan.

Nykyisten Pohjoismaiden alueella naisen asema oli kuitenkin vahvempi kuin muualla Euroopassa keskiajalla. Selitys asialle löytyy viikinkiajoista.

– Viikinkiaikoina miehet olivat metsällä ja ryöstöretkillä. He olivat enimmäkseen poissa kotoa, jolloin naiset päättivät asioista.

Kuninkaan julistamilla rauhanlaeilla oli keskiajalla korkea status. Sopinee siis olettaa, että niitä noudatettiin myös naisrauhan osalta? Vaikea sanoa, vastaa Nuorteva. Lain toteuttamisesta, valvonnasta ja oikeuskäytännöstä on säilynyt kovin vähän aineistoa. Se vähä, mitä on, on avautunut tutkijoille vasta melko vähän aikaa sitten.

– Naisten asemasta voi päätellä jotain perheoikeudellisten tapausten perusteella, joista on aineistoa Vatikaanin rippiarkistossa. Vatikaanin puoleen käännyttiin, kun haluttiin poiketa säännöistä, saada vaikka siunaus sille, että papin avioton poika saa pappisvihkimyksen, vaikka hänen ei kuuluisi edes olla olemassa. Arkisto avautui vasta parikymmentä vuotta sitten.

Tuli tuhosi keskiajan arkistoja

Se, että suojelukirje Karjalan naisille on säästynyt nykypolville, on lähinnä hyvää tuuria. Suuri osa Suomea koskevista keskiaikaisista asiakirjoista on tuhoutunut tulipaloissa ja sotiin liittyneissä tuhotöissä.

– Eikä valtiollisia asiakirjoja paljoa ollutkaan, sillä kaikki piti keskiajalla kirjoittaa käsin. Lisäksi maallinen hallinto oli hyvin ohutta. Lähes kaikki dokumentit olivat kirkoillisia ja sen vuoksi ne myös kirjoitettiin latinaksi.

Pääasiallinen arkistolaitos oli Ruotsin kuninkaallinen kanslia Tukholmassa. Sen vanha arkisto paloi kuninkaanlinnan mukana 1600-luvun lopulla.

Kopioita Suomea koskeneista dokumenteista säilytettiin Turun tuomiokapitulin arkistossa, mutta ne tuhoutuivat peräti kahteen otteeseen. Ensin tanskalainen merirosvo mellasti Tuomiokirkossa unionisotien aikaan 1500-luvulla. Siitä selvinneet paperit katosivat savuna ilmaan Turun palossa ilmaan vuonna 1827.

Köyhyys ja puurakentaminen tekivät osaltaan selvää asiakirjoista, kuvailee valtionarkistonhoitaja Nuorteva. Isoavihaa edeltäviä, Suomea käsitteleviä dokumentteja ei juuri löydy Suomesta. Suojelukirje Karjalan naisille on 700-vuotias, mutta sitä vanhempien asiakirjojen perässä täytyy lähteä Vatikaaniin, Tukholmaan ja Tallinnaan.

– Ruotsissa erilaisia asiakirjoja säilytettiin kuninkaan kanslian ohella mahtisukujen kivisissä kartanoissa. Sellaisia ei Suomessa ollut. Komeimmat kartanot Suomessa olivat ruotsalaissukujen sivukartanoita, eikä niissä pidetty tärkeitä dokumentteja. Suomessa talot tehtiin puusta, ja puurakennuksia paloi satamäärin.

Suojelukirje Karjalan naisille selviytyi historian rytinästä siksi, että sitä säilytettiin Viipurin kaupunginarkistossa vuoteen 1882. Sitten se siirrettiin Helsinkiin valtionarkiston hoteisiin.

– Se oli onni, koska se olisi voinut tuhoutua esimerkiksi Viipurin palossa tai kadota sotien aikaan. Tosin Viipurin maakunta-arkistossa on edelleen pari hyllykilometrillistä Suomen valtionarkistoja, tuumii Nuorteva.

Uuden ajan uhka on valo

Kun suojelukirje on säilynyt nyt 700 vuotta, ei sitä haluta vaarantaa jatkossakaan. Nykyaikana todennäköisin uhka kirjeen olemassaololle on valo. Ultraviolettisäteily jouduttaa hapertumista. Hauras pergamentti on turvallisuussyistä happovapaassa kotelossa, jota säilytetään holvissa. Sinne pääsee erittäin harvalukuinen joukko tutkijoita.

Syntymäpäivän kunniaksi kirje tuodaan silti uskaliaasti näytille, mutta vain hetkeksi ja tarkkojen varotoimien saattelemana. Kirjettä voi käydä ihmettelemässä kuluvana viikonloppuna Turun kirjamessuilla tai ensi torstaina 5.10. Kansallisarkistossa.

– Kirjettä varten on rakennettu mustaseinäinen ja -kattoinen tila, jossa on vartija katsomassa, ettei kukaan käytä valokuvatessaan salamaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Antti J. Jokinen roolitti lähiökuvaukseen Pahan kukat nuoria amatöörinäyttelijöitä. Elokuvassa nähdään muusikot Juno eli Jon Korhonen ja Mikael Gabriel eli Mikael Sohlman, mutta myös tuoreita kasvoja.

Elokuva kertoo teini-ikäisestä Sipestä, jonka perhe joutuu ongelmiin Sipen velipuolen rikollisen elämän takia. Sipeä esittävä helsinkiläinen Viljami Nojonen vakuutti Jokisen alun perin ihan omana itsenään, 8-luokkalaisena oppilasaktiivina.

– Yle haastatteli porukkaa meidän koulusta liittyen suuriin yhtenäiskouluihin. Olin haastateltavana oppilaskunnan edustajana. Antti bongasi minut siitä Ylen uutislähetyksestä. Sain soiton roolituspalvelusta ja minua pyydettiin tulemaan koekuvauksiin, kertoo Nojonen Ylen aamu-tv:n Tähtihetkessä.

Nojosella oli kuitenkin jo entuudestaan kokemusta näyttelijänä. Hän oli esittänyt Krista Kososen näyttelemän roolihahmon poikaa vuoden 2011 trillerissä Syvälle salattu. Pahan kukissa Kososella on rooli Sipen opettajana.

– Syvälle salatusta on jo tosi pitkä aika. Olin silloin vasta 9-vuotias. Se oli tosi hieno ja ainutlaatuinen kokemus, mutta en muista siitä ihan kauheasti.

Nojonen käy nyt lukion ensimmäistä luokkaa. Elokuvan syrjäytyneiden nuorten ongelmat vastaavat Nojosen mielestä hyvin todellisuutta.

– Minulle henkilökohtaisesti on tosi hyvä olla nuori tänä päivänä, mutta joillakin nuorilla on tosi vaikeaa. Olen kasvanut lähiöalueella, siellä näkee elokuvan esiintuomia ongelmia, ne ovat todellisia. Yhteiskunta ei tarjoa kaikille tarpeeksi aktiviteetteja. Monet nuoret turhautuvat, pohtii Nojonen.

Tim Burtonin kädet vispaavat hänen puhuessaan ilmaa tavalla, joka tuo mieleen Saksikäsi Edwardin. Tukkapehkokin on sama. Johnny Deppin tulkitsema Saksikäsi Edward on ohjaajan nuoruuden traumoista syntynyt alter ego ja yksi Burtonin tunnetuimmista elokuvista.

Saksikäsi Edward -hahmon ruumiillistama ulkopuolisuuden tunne on keskeinen elementti Burtonin työssä. Tämä näkyy jälleen uudessa elokuvassa, jossa Miss Peregrinen lastenkodin asukit joutuvat piilottelemaan supersankarimaisten kykyjensä takia.

– Minut leimattiin lapsena eriskummalliseksi, vaikka tunsin itseni tavalliseksi. Minulle oli tärkeää, että tässä elokuvassa kykyjensä vuoksi vieroksutut hahmot ovat pohjimmiltaan aivan normaaleja lapsia, Burton selittää.

Tim Burton ei tuntenut varttuessaan kuuluvansa idylliseen Los Angelesin kotilähiöönsä. Kotoisa olo syntyi vain piirtäessä, halloweenin naamiaisaikana ja kauhuelokuvia katsoessa.

Näistä lapsuuden rakenuspalikoista syntyi elokuvallinen tyyli, joka on niin vahva, että "burtonimainen" on jo oma käsitteensä. Ohjaaja kokee sen kunnianosoituksena, mutta pelkää samalla lokeroitumista.

– En laita koskaan tiettyjä elementtejä elokuvaan, jotta se näyttäisi minun tekemältäni. Jos ajattelisin niin, en käyttäisi niitä. Kaikki kumpuaa jostain mihin voin samaistua, vaikka se olisi 20 vuoden takainen kokemus.

Oma tinkimätön tyyli on tuonut ohjaajalle huikeita kassamagneetteja, mutta myös taloudellisia mahalaskuja. Hollywood luottaa silti Burtoniin edelleen.

– Olen pystynyt tuomaan oman näkemykseni suuren budjetin elokuviin urani alusta alkaen. Se vaatii aina taistelua, mutta elokuvien tekeminen on taistelu jo itsessään.

"Pysy eriskummallisena" on Tim Burtonin uuden elokuvan tunnuslause. Ohjaajaa neuvo on palvellut hyvin. Burton myöntää silti auliisti, että outous ei yksin riitä.

– Olen ollut onnekas ja olen sitä edelleen.

Arizonan osavaltiosta Yhdysvalloista on löytynyt esihistoriallinen hauta , joka kertoo nuoren naisen kivuliaan elämäntarinan ja todistaa samalla yhteisön halusta pitää huolta fyysisesti avuttomasta jäsenestään.

Tempen kaupungin liepeillä rautatietyömaan takia tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa löytyneistä 172 vainajasta yksi oli runsaat 800 vuotta sitten elänyt nainen.

Hänen elämänsä päättyi 18–22-vuotiaana, eikä elämä ollut ollut helppo. Luurankonsa kertoo naisen sekä syntyneen vammaisena että kärsineet vakavista sairauksista. Hautaan hänet kuitenkin oli saatettu poikkeuksellisen juhlavasti.

Vammat estivät liikkumisen

Luurangosta löytyi merkkejä erittäin pahasta skolioosista, luukodokseen levinneestä tuberkuloosista ja riisitaudista. Tutkimuksia johtavan arkeologin Eric Coxin mukaan naisen vammat olivat niin ankaria, että nainen tuskin kykeni kävelemään.

Cox ei voinut olla ihmettelemättä, miten nainen oli kyennyt elämään aikuiseen ikään ja miksi hänet oli haudattu tavalla, joka yleensä oli varattu eliitille. Vastaus tuntuu piilevän 1200-luvun hohokamintiaanien yhteisön arvoissa, Cox sanoo Western Digs -arkeologiasivustolla.

Kaivauksissa löytyi jälkiä hyvin suuresta kylästä, jossa hohokamit olivat eläneet 700-luvulta 1300-luvulle. Arkeologit tutkivat aluetta ensi kertaa 1930-luvulla, jolloin paljon oli jo menetetty Tempen kaupungin alle.

Kylällä oli ilmeisesti ollut keskeinen asema hohokamien rakentamassa monimutkaisessa kanavaverkostossa. Nuoren naisen luuranko löytyi kanavaverkoston tutkimuksissa.

Cox arvelee, että luurangosta paljastuneet sairaudet olivat toistensa aiheuttama ketju: Skolioosi vei todennäköisesti liikuntakyvyn. Sisällä maatessaan nainen ei saanut auringonvaloa, mikä aiheutti riisitaudin. Nämä taudit puolestaan tekivät hänet alttiiksi tulehdustaudeille, kuten tuberkuloosille.

Ehjät hampaat olivat harvinaisuus

Luuranko kertoo myös, että naisen ruokavalio oli ollut aivan toinen kuin muilla kyläläisillä. Hohokamien perusruokaa oli maissi, jota jauhettiin käsikivillä. Niistä hierautui viljaan soraa, joka kulutti hampaita. Niin kävi jokseenkin kaikille, mutta nuoren naisvainajan hampaat olivat erinomaisessa kunnossa.

Luurangosta paljastuneet sairaudet lienevät olleet toistensa aiheuttama ketju.

Coxilla on kaksi mahdollista selitystä, negatiivinen ja positiivinen. Ehkä nainen ei kyennyt hankkimaan samaa ruokaa kuin muut, mikä oli osasyy sairauksiin. Poikkeava ruokavalio saattoi toisaalta olla osoitus arvostuksesta eikä siitä, että yhteisön elannon hankinnassa hyödytöntä jäsentä olisi laiminlyöty.

Oliko nainen šamaani?

Naisesta tuskin oli työskentelemään pellolla tai valmistamaan keramiikka-astioita, mutta ehkä hänen ruumiinsa erilaisuus teki hänestä yhteisössään šamaanin, Cox puntaroi.

Siihen viittaa naisen hautaan laitettujen esineiden poikkeuksellisen suuri määrä. Hän sai mukaansa useita astioita, muun muassa pään viereen asetutun vadin, johon oli pantu pieni keraaminen sorsapatsas. Tutkijat löysivät vastaavaa vain kolmesta muusta haudasta. Kaksi kuului aikuiselle miehelle ja yksi viisivuotiaalle tytölle.

Vammaisena syntynyt nainen sai ehkä rituaalisen aseman tietäjänä.

Olipa syy mikä tahansa, hohokamit eivät antaneet naisen kuolla, vaan häntä ruokittiin kahden vuosikymmenen ajan. Se on olennaista tietoa esihistoriallisten yhteisöjen suhtautumisesta sairaisiin ja heikkoihin jäseniinsä, Cox sanoo.

– Itse ajattelen, että vammaisena syntynyt nainen sai rituaalisen aseman tietäjänä. Siinä mielessä voi sanoa, että hän oli yhteisölleen tuottava jäsen.

Aivan kuin me 

Tutkimusten tärkeäksi anniksi Cox sanoo myös sen, että haudat ja luurangot muuttuvat ihmisiksi.

– Tytöllä oli monella tavoin todella rankka elämä. Silti hänen yhteisönsä huolehti hänestä ja kunnioitti häntä myös kuolemassa, mikä kertoo enemmän hänen aikalaisistaan kuin hänestä itsestään.

He olivat aivan samanlaisia kuin tämän päivän ihmiset, jotka pitävät huolta vammaisista lapsistaan, rakastavat heitä ja tekevät heidän elämästään niin hyvää kuin mahdollista, Cox summaa tutkimustulokset, jotka on julkaistu Arizonan arkeologisen ja historiallisen seuran Kiva-lehdessä.

Helsingin itäisissä kaupunginosissa muhii Tukholmasta tuttu trendi. Lähiöihin on syntynyt useita kiinnostavia ja kunnianhimoisia ravintoloita, joihin tullaan syömään kauempaakin. Aiemmin lähiöpaikat miellettiin lähinnä tunkkaisiksi kuppiloiksi, joissa tarjotaan yhdentekevää ruokaa. Ei enää.

– Esimerkiksi herttoniemeläinen Treffi Pub & Bistro on tehnyt hyvää työtä yhdistämällä laadukkaan ruoan ja rennon meiningin, sanoo Hannan soppa -blogin emäntä, ruokabloggari Hanna Hurtta.

Helsingin kaupungin ruokakulttuuristrategian projektipäällikön Milla Visurin mukaan lisääntyvä kiinnostus paikallisia palveluja kohtaan on kansainvälinen ilmiö.

– Lähiöravintoloiden nousu liittyy uskoakseni juuri tähän: oma asuinpaikka ja sen pienet salaisuudet ovat muuttuneet houkutteleviksi.

Kun herttoniemeläinen Treffipubi muuttui pari vuotta sitten sunnuntaibrunsseja ja avotulella grillattuja burgereita tarjoavaksi Treffi Pub & Bistroksi, asiakkaiden kirjo laajentui. Nyt syömässä käy väkeä Herttoniemen rannan pukuihmisistä nuorisokodin asukkaisiin. Ja sijainti metroaseman tuntumassa on keittiöpäällikön mukaan silkkaa bonusta, bistroon tullaan kauempaakin.

– Mutta kanta-asiakkaista on aina pidettävä huolta ja kuunneltava heitä, oli kyse sitten televisiokanavan valinnasta tai lounaslistasta, sanoo Treffi Pub & Bistron keittiöpäällikkö Topi Keskisarja.

Saako lähiöravintola hienostella?

Onko riski, jos lähiöravintolassa hifistellään liikaa ruoan kanssa? Erilaistuminen ja luottaminen omaan juttuun voi olla päinvastoin mahdollisuus, Milla Visuri uskoo.

– Hurjempi esimerkki on peräisin Lontoosta: siellä on avattu ravintola, johon voi mennä alasti syömään. Kaikenlaista siis totisesti löytyy.

Treffi Pub & Bistron listalla on aina tuoretta hummeria, mutta keittiöpäällikön mukaan lähiöravintolassa perusruoan tulee olla rehellistä, annoskokojen ja hinta-laatusuhteen kohdillaan.

– Monet syövät meillä useita kertoja viikossa, joten 150 euron menut eivät kuulu tänne, Topi Keskisarja sanoo.

Tukholmasta mallia

Kaupungin ruokastrategi Milla Visurin mukaan Tukholma ja itse asiassa koko Ruotsi on jo pitkään tehnyt työtä ruokakulttuurin nostattamiseksi.

– Siellä eri toimijat ovat löytäneet omat roolinsa ja saaneet yhdessä aikaiseksi hienoja juttuja. Tämä on nähtävissä nyt myös Helsingissä.

Topi Keskisarja kertoo itsekin hakeneensa vaikutteita juuri Tukholmasta. Sieltä löytyi idea, että hyvän illallisen jälkeen voi jäädä samaan paikkaan juhlimaan: tanssilattia aukeaa ja illallispaikka muuttuu yökerhoksi.

– Meilläkin on omat iltansa livemusiikille. Tosin on ollut vaikeaa valita musiikkia niin, että se tukee koko ravintolan muuta toimintaa ärsyttämättä ruokailijoita ja kanta-asiakkaita.

Onko teillä aikeita laajentaa konseptia muihin lähiöihin tai muihin kaupunkeihin?

– Ihmisiä ja niiden luomaa henkeä ei voida monistaa, mutta ideoita toki voidaan kopioida. Tämä taisi olla aika salaperäinen vastaus, Topi Keskisarja myhäilee.

Roihuvuoren pieni kuuluisuus

Roihuvuorelaisen kerrostalon alakerrassa sijaitseva Rio-kahvila on nopeasti noussut paikallisten asukkaiden suosioon.

– Halusimme tunnelmaltaan oman näköisemme kahvilan. Myös tuotteet on valittu oman makumme mukaan, kahvilan toinen omistaja Mika Rautiainen kertoo.

Rautiainen kiittelee alueen yrittäjien välillä vallitsevaa yhteishenkeä.

– Vuorovaikutusta on suuntaan jos toiseenkin. Lähikauppaan on aina saatu tilattua tarvittavia tuotteita. Muutenkin yhteisöllisyys toimii Roihuvuoressa hienosti.

Johanna Luostari ja Katja Murtomäki ovat Rion kanta-asiakkaita, jotka poikkeavat lastensa kanssa kahvilaan pari kertaa viikossa. He kertovat ihastuneensa paikan puistomaiseen ympäristöön ja ystävälliseen palveluun.

– Mutta kyllä tänne tullaan kauempaakin. Jos meille tulee vieraita, ne tuodaan usein Rioon. Niin se puskaradio toimii, Murtomäki sanoo.

Räsymattoja, kiikkustuoleja ja villasukkia

Ravintolan tai kahvilan miljööllä on valtavan suuri merkitys: sillä houkutellaan asiakkaita ja saadaan heidät palaamaan. Milla Visuri mainitsee Helsinki-Vantaan lentokentän loungen nimeltä Almost Home, jossa on räsymatot lattialla, kiikkustuoleja ja villasukkia lainattavaksi.

– Ihmiset etsivät nimenomaan kotoisia ja hämyisiä paikkoja ja karsastavat ruokalamaisia, kliinisiä tiloja, toteaa myös ruokabloggari Hanna Hurtta.

Viihtyisyyttä luovat tekijät ovat usein yksinkertaisia.

– Ne saattavat liittyä valon määrään, tuoreisiin kukkiin tai siihen, miltä haarukka ja veitsi tuntuvat kädessä, Milla Visuri kertoo.

Syömään pääsee myöhemminkin

Hanna Hurtan mukaan suomalaiset ovat vastaanottavaisia uusille ilmiöille erityisesti Kehä III:n sisäpuolella. Uusia makuja tuovat tarjolle maahanmuuttajat.

Tämä näkyy esimerkiksi Helsingin Malmilla, johon on vastikään avattu marokkolaisia ja afrikkalaisia makuja tarjoava katukeittiö Mo Cafe. Malmilla sijaitsevaa Makalua puolestaan pidetään yhtenä Helsingin parhaista nepalilaisista ravintoloista.

Ruokakulttuurin muutos koskee itse ruoan lisäksi myös ruokailurytmiä. Turistit ovat valitelleet, että Helsingistä on vaikea löytää ravintolaa, jossa voisi syödä myöhään illalla.

– Tässä olisi joustamisen varaa. Ravintolat, joiden keittiö olisi auki vielä klo 23 jälkeen, ovat Helsingissä harvassa, Milla Visuri sanoo.

Treffi Pub & Bistro on nähnyt tässä markkinaraon ja pitää keittiönsä auki klo 24 asti.

Visurin mukaan keskustan alueella on jo niin paljon ravintoloiden ylitarjontaa, että levittäytyminen lähiöihin on todella tervetullut ilmiö.

Italian poliisi on löytänyt mafiaratsiassa kaksi varastettua Vincent van Goghin maalausta.

Taulut vietiin Amsterdamissa sijaitsevasta Van Gogh -museosta vuonna 2002. Museon mukaan maalaukset oli irrotettu kehyksistään, mutta ne olivat kärsineet vain vähäisiä vaurioita. Toistaiseksi on epäselvää, milloin ne palautetaan museoon yleisön nähtäville.

– Kaikkien näiden vuosien jälkeen ei enää uskaltanut luottaa siihen, että teokset saataisiin vielä takaisin, museon johtaja Alex Rueger kertoi tiedotteessa.

Varastetut maalaukset, Merinäkymä Scheveningenissä (1882) sekä Seurakunta poistuu Nuenenin reformikirkosta (1884/5) ovat van Goghin lyhyen uran alkupuolelta.

Napolin poliisi kertoi, että maalaukset löydettiin ratsiassa, jonka kohteena oli kokaiinin salakuljetuksesta epäilty Camorran mafia. Niiden lisäksi ratsiassa takavarikoitiin muutakin omaisuutta, poliisin mukaan yhteensä kymmenien miljoonien eurojen arvosta.

Lähteet: Reuters, AP, AFP

Brysselissä on jo vuosikausia haaveiltu nykytaiteen museosta. Kaupunki osti tarpeettomaksi käyneen autonäyttelyrakennuksen Citroënilta tarkoitusta varten jo puolitoista vuotta sitten.

Museon konseptista on kiistelty ja arvailtu siitä lähtien. Vastaus saatiin eilen torstaina, kun Pompidou-keskuksen ja Brysselin kaupungin edustajat pistivät nimensä papereihin. Tiloihin avataan uusi modernin taiteen ja nykytaiteen keskus. Sitä kuvaillaan lehdistötiedotteessa "kulttuurin napapaikaksi, jonka vaikutukset ovat maailmanlaajuisia".

Ennen taidekeskuksen perustamispäätöstä Belgiassa käytiin pitkä kulttuuripoliittinen vääntö siitä, saako Bryssel haaveilemaansa museota lainkaan. Liittovaltion viranomaisten mielestä modernin taiteen kokoelmat kuuluisivat tiukasti kuninkaallisen taidemuseon siipien suojiin. Kiistaa oli myös Citroën-talosta. Monet paikalliset taiteilijat haikailivat sinne kulttuuritehdasta.

Brysselissä on laskettu, että nyt perustettava kulttuurikeskus tuo tullessaan jopa miljoona uutta turistia vuosittain. Heidän taskuistaan ropisee rahaa paikallisten yrittäjien taskuihin mahdollisesti jopa viisi miljoonaa euroa.

Pompidou-keskus on levittäynyt myös muualle

Torstaina allekirjoitettu alustava sopimus käynnistää museon tarkemman konseptisuunnittelun. Kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu julistettaneen vielä tämän vuoden puolella.

Tavoitteena on edetä rivakasti. Museo aiotaan avata viimeistään vuonna 2020, mutta ensimmäinen tilapäinen näyttely on tarkoitus toteuttaa jo 2018.

Alkuvaiheessa Brysselin uudessa museossa esitellään teoksia Pompidou-keskuksen yli 120 000 teoksen kokoelmasta. Jatkossa uuden museon on tarkoitus kartuttaa myös omaa kokoelmaansa.

Pompidou-keskus hallinnoi Euroopan suurinta modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelmaa. Kansainvälisesti sen tasolle yltää vain New Yorkin MoMa.

Pariisissa päämajaansa pitävä Ranskan kulttuurinen ylpeys on viime vuosina lähettänyt satelliittinsa jo kahteen paikkaan. Kuusi vuotta sitten ranskalaiseen Metzin kaupunkiin avattiin uusi Pompidou-keskus ja viime vuonna Malagaan perustettiin pop up -Pompidou. Sen on tarkoitus toimia vain viiden vuoden ajan.

Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinto jaetaan viikkoa myöhemmin. Asiasta kertoi Ruotsin akatemian jäsen uutistoimisto AP:lle perjantaina.

Yleensä kirjallisuuspalkinto julkistetaan samaan aikaan kuin muut Nobel-palkinnot – jotka julkistetaan ensi viikolla – mutta nyt akatemia on päättänyt julkistaa Nobelin 13. lokakuuta.

Ruotsin akatemian jäsenen Per Wästbergin mukaan kyse on puhtaasti aikataulullisista seikoista. Akatemia kokoontuu joka vuonna neljänä torstaina syyskuun toiseksi viimeisestä viikosta alkaen. Tänä vuonna tuo torstai osui normaalia myöhäisemmäksi eli 22. syyskuuta. Näin 13. lokakuuta olisi neljäs torstai.

Myöhäistäminen on joka tapauksessa nostanut esiin spekulaatiot siitä, että palkinnon saajasta olisi kiistely akatemiassa. Wästberg kiisti asian jyrkästi.

Lähteet: AP

Noin vuosi sitten Hanna-Kaisa Hämäläinen jakoi lahjoituksena saadut digikamerat Suolahden ryhmäkodin nuorille. Tavoitteena oli, että mahdollisimman moni heistä kuvaa elämäänsä vuoden aikana.

– Kuvien kautta voi käsitellä ristiriitaista ja monimutkaista maailmaa kiteyttämällä sen yhteen hetkeen. Näiden hetkien kautta me voimme toivottavasti ymmärtää toisen ihmisen elämää vähän paremmin, Hämäläinen sanoo.

Se auttaa, mutta on myös mukavaa. Mustafa

Näyttelyssä on esillä myös piirrustuksia. Sekä valokuvaaminen että piirtäminen auttaa nuoria tulemaan toimeen kokemustensa kanssa.

– Se auttaa, mutta on myös mukavaa. Valokuvaaminen on harrastukseni, sanoo Mustafa.

Vuoden aikana syntyneistä sadoista otoksista piirtyy kokonaiskuva tavallisten nuorten elämästä iloineen ja suruineen. Kuviin on tallentunut myös suomalainen luonto, joka on tarjonnut mielenrauhaa myllerryksen keskelle.

– Kun olin yksin, menin rannalle kävelemään ja otin kuvia Suolahdesta ja järvistä ja melkein kaikesta, kertoo Reza.

Toivoisin, että he olisivat enemmän läsnä meidän yhteiskunnassamme. Hanna-Kaisa Hämäläinen

Sadoista otoksista päätyi näyttelyyn vain murto-osa. Koska kysymys on alaikäisistä, heitä ei saa kuvista tunnistaa, ja samasta syystä he esiintyvät tässä jutussa vain etunimillään. Näyttelyn valokuvissa ollaan kääntyneenä pois päin tai muuten katsojasta etäällä.

– Minusta alkoi tuntua, että se on myös totta. He ovat meidän elämässämme täällä nyt, mutta eivät kuitenkaan oikein ole. Toivoisin, että he olisivat enemmän läsnä meidän yhteiskunnassamme, ja toivottavasti tulevaisuudessa ovatkin, sanoo Hämäläinen.

Yle lähettää Alivaltiosihteeri-shown suorana Areenassa lauantaina klo 10.45-11.15. Livelähetys tulee Turun Kirjamessuilta, joilla Simo Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka vetävät esityksensä Virallisuus pitkästä ilosta.

– Siellä puhutaan virallisesti, kuuluvasti ja selkeästi artikuloiden. Tämän voin luvata. Emme rentoile, pysymme jämäkästi asiallisina, Pasi Heikura kuvailee shown sisältöä.

Paikalle saapuvalta yleisöltä tai kotikatsojilta virallisuutta ei kuitenkaan vaadita.

– Toivomme, että kaikki saapuvat kuulemaan virallisuuden ilosanomaa, jotta heillä olisi paremmat eväät kohdata huomispäivä. Kun pysyttelee virallisena, ei itketä, Heikura sanoo.

Donna Leon kertoo Turun Kirjamessuilla Komisario Brunetti -dekkareistaan ja erityisesti uudesta teoksesta Ansionsa mukaan. Menestyskirjailijaa haastattelee kirjallisuuden tutkija ja kriitikko Kaisa Kurikka. Yle lähettää keskustelun suorana Areenassa klo 12.15-12.45.

Keskustelussa paneudutaan Brunetti-teosten syntyyn, mutta erityisesti Kurikka aikoo nostaa esille kaksi yksityiskohtaa.

– Donna Leonin Brunetti-kirjat ovat ilmestyneet kymmenillä kielellä, mutta niitä ei ole käännetty italiaksi. Minua kiinnostaisi todella paljon tietää, miksei niin ole tehty, Kurikka sanoo.

Toinen Kurikkaa kiinnostava seikka liittyy kirjojen sisältöön. Komisario Brunetti on hyvin perhekeskeinen mies ja romaaneissa istutaan usein komisarion vaimon tekemien herkullisten aterioiden äärellä.

– Haluaisin tietää, mistä nämä reseptit ovat tulleet. Niitä kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Onko Donna Leon kenties testannut niitä itse omassa keittiössään?

Valtavirrasta poikkeavia dekkareita

Donna Leon on dekkarikirjallisuuden kuuma nimi. Kaisa Kurikan mukaan tähän on yksi selvä syy.

– Leonin Brunetti-dekkarit poikkeavat valtavirtaisesta rikoskirjallisuudesta, sillä niissä eivät pyssyt pauku eikä teoksia täytetä vaarallisilla ja väkivaltaisilla tilanteilla. Sen sijaan Donna Leon panostaa henkilökuvaukseen. Brunetti-dekkarit ovat positiivisessa mielessä hidasta kirjallisuutta, sillä niissä pohditaan hyvin paljon myös rikoksiin ja niiden ratkaisuun liittyviä eettisiä kysymyksiä, Kurikka sanoo.

Ylen tutut luontotoimittajat Juha Laaksonen ja Kimmo Ohtonen keskustelevat Turun Kirjamessuilla uutuuskirjoistaan. Ohtonen on kirjoittanut maagisesta mesikämmenestä, Laaksonen on puolestaan koonnut kansien väliin 1 000 ilmiötä Suomen luonnosta. Tarjolla onkin siis kokonaisvaltainen ja kattava paketti siitä, mitä tapahtuu Suomen luonnossa.

Kimmo Ohtonen toivoo, että he saavat yleisöltä runsaasti kysymyksiä.

– Toivon, että tulisi keskustelua ihmisen ja luonnon suhteesta. Se on myös itselleni tärkeä näkökulma luontokeskusteluun. Kun Suomi juhlii ensi vuonna 100-vuotisjuhliaan, ovat luonnon tila ja sen tulevaisuus tärkeitä teemoja. Mitä voimme tehdä luonnon monimuotoisuuden puolesta?

Keskustelu käydään lauantaina klo 13-13.40 ja on katsottavissa Yle Areenan kautta.