Kanada, huhtikuu 2011. Paparazzit kaartelevat helikoptereilla metsän yläpuolella. Metsän siimekseen rakennetun talon pihassa valmistaudutaan hääjuhlaan. Sisällä talossa kyyhöttää morsiuspuku päällä 20-vuotias megatähti, joka on äärimmilleen stressaantunut.

Supersuositun Twilight-elokuvasarjan kuvauksissa on häiden aika. Päähenkilö Bella Swanin morsiuspukua suojellaan kuin valtionsalaisuutta. Bellaa näyttelevä Kristen Stewart on ollut megajulkkis ensimmäisestä Twilight-elokuvasta alkaen, mutta julkisuuteen hän ei ole tottunut. Hollywoodin eniten tienaava näyttelijätär kärsii paniikkihäiriöistä ja masennuksesta.

Vain viisi vuotta myöhemmin Stewart astelee haastatteluun täysin muuttuneena. Ollaan Ranskassa ja Cannesin elokuvajuhlilla. Tähti on festivaalilla Woody Allenin elokuvan Café Society kanssa. 1930-luvun Hollywoodiin ja New Yorkiin sijoittuvan elokuvan pääosassa on Jesse Eisenberg, mutta Stewart on kameroiden suosikki.

Tähden suosiosta Ranskassa kertoo paljon, että hänen annetaan rikkoa festivaalin tiukkaa pukukoodia ja vaihtaa korkokengät punaisella matolla lenkkareihin. Cannesissa kaikki haluavat jälleen kuvan Stewartista. Tällä kertaa tähti hymyilee.

Mitä tapahtui?

Twilight-sarjan loputtua vuonna 2012 Stewart hakeutui pienempiin elokuviin Atlantin molemmin puolin. Yhdysvalloissa hän teki teini-idolille rohkean roolin Walter Sallesin Matkalla-elokuvassa. Euroopassa hän löysi yhteisen taajuuden ranskalaisohjaaja Olivier Assayasin kanssa elokuvassa Clouds of Sils Maria (2014).

Suunnanmuutos kannatti. Viime vuonna Stewart palkittiin ensimmäisenä amerikkalaisena näyttelijättärenä Ranskan elokuva-alan Cesar-palkinnolla roolistaan Assayasin elokuvassa. Yhdysvalloissa hänelle tarjotaan osia niin isoissa Hollywood-tuotannoissa kuin indie-elokuvissakin.

Myös 80-vuotias amerikkalaisohjaaja Woody Allen halusi työskennellä tähden kanssa. Stewart kertoo, että tunne oli molemminpuolinen.

– Olin nähnyt niin paljon hänen elokuviaan, että luulin tuntevani hänet. En osannut aavistaa kuinka rehellinen hän on. Hän saattoi oikaista näyttelemistäni sanomalla, että muuten ihan hyvä, mutta näytät ihan cowboylta, joka astelee saluunaan, Stewart sanoo ja levittelee käsiään muka äimistyneenä.

– Liian moni ohjaaja kohtelee näyttelijöitään silkkihansikkain, mutta Allen ei tee niin. Hän varmaankin tuhoaisi sellaista kaipaavan.

Muuttuvat roolit elokuvissa ja elämässä

Stewart on viime vuosina esiintynyt hyvin erilaisissa rooleissa. Café Societyn lisäksi Cannesissa nähtiin Assayasin uusi taide-elokuva Personal Shopper, jossa tähti esittää rikkaan naisen asustajaa ja meediota. Kelly Reichardtin festarihitissä Certain Women hän sen sijaan on arkisen epävarma opettaja, johon yksi hänen oppilaistaan ihastuu.

Tähti valmistelee parhaillaan ensimmäistä lyhytelokuvaohjaustaan. Hän haluaa tulevaisuudessa viettää yhä enemmän aikaa kameran toisella puolella.

– Haluan olla elokuvantekijä. En halua olla naisohjaaja. En ainakaan siinä mielessä, että elokuvani olisi “hyvä saavutus tytöltä”.

Suorapuheisuus on yksi osa Kristen Stewartin uutta imagoa. Hän ei pelkää sanoa, mitä hänellä on mielessä. Kun hän puhuu suunsa puhtaaksi, häntä myös kuunnellaan.

Yksi häntä ärsyttävä aihe on Hollywoodin naisille tarjoamat roolit. Stewartin mukaan miesten pitkään johtama elokuvateollisuus on muuttunut hitaasti. Tärkeintä on kuitenkin, että muutos on käynnissä yhteiskunnassa laajemminkin.

– Vain muutaman vuoden minua nuoremmat puhuvat jo sukupuoliroolien liukuvuudesta niin kuin mitään tiukkoja rooleja ei olisikaan. He eivät ole yhtä vihaisia näistä asioista, koska he luovat itse omat roolinsa. Se on mielestäni hienoa.

Kiinnittääkseen huomiota elokuva-alalla vallitsevaan sukupuolittamiseen Stewart ja Eisenberg tekivät viime vuonna hauskan videon, jossa näyttelijöille osoitetut kysymyksetovatkin vahingossa vaihtaneet paikkaa.

– Näistä asioista on oikeastaan vaikea puhua, koska se vieraannuttaa heti tärkeimmästä pointista. Se on se, että me olemme kaikki samanlaisia, Stewart sanoo.

Julkisuus haltuun rakkauden takia

Helikopterien jahtaamaa ja paniikkihäiriöistä kärsinyttä teinitähteä ei enää ole. Häntä ympäröivä tähtikultti kuitenkin sinnittelee. On ristiriitaista, että internet on täynnä kuvia, joissa Stewart näyttää keskisormea paparazzeille, kun kuvien fanittamisesta hyötyvät juurikin niiden ottajat.

Samalla fanit kuitenkin seuraavat hänen uraansa mitä erikoisempien elokuvien pariin. Esimerkiksi Olivier Assayasin elokuvat jäisivät isolta osalta teini-ikäistä yleisöä lähes varmuudella katsomatta ilman Stewartia.

Stewart on perinteisesti varjellut yksityiselämäänsä. Hänen suhteensa toiseen _Twilight-_saagan tähteen Robert Pattinsoniin oli vuosia pelkkä arvuuttelun kohde. Jälkeenpäin näyttelijätär on sanonut vierastaneensa sitä, että parista tehtiin tuote.

Suhde julkisuuteen muuttui, kun Stewart kertoi kesällä seurustelevansa elokuvatuottaja Alicia Cargilen kanssa. Hän on sanonut halunneensa rikkoa hiljaisuuden osoittaakseen, ettei hän häpeä seurustella naisen kanssa.

Mieluummin elämän kokoinen

Café Societyssa Eisenbergin esittämä elokuvayhtiön juoksupoika intoilee Stewartin esittämälle Hollywood-sihteeri Vonnielle elokuvatähdistä, jotka ovat hänen mukaansa elämää suurempia.

– Minä olisin mieluummin elämän kokoinen, Vonnie vastaa.

Kommentti on kuin luotu Stewartille, joka on vuosia elänyt pakotettuna “elämää suuremman” tähden muottiin. Onkin kiinnostava kuulla, mitä näyttelijätär itse ajattelee koko asiasta?

– En ymmärrä, miksi ihmiset panostavat tähän tähtijuttuun niin paljon. He tietävät kyllä ihailevansa jotakin, mitä ei ole edes olemassa.

Vanhan ajan Hollywood-tähtiä Stewart sanoo ymmärtävänsä paremmin. He olivat etäisiä ja halusivat elää niin. Nykyään tuo kupla on hänen mukaansa puhjennut.

– Meidän niin sanottujen julkkisten tehtävä on tyydyttää yleisön uteliaisuus koko ajan. Tuntuu kuin he omistaisivat meidät. Se on jotenkin kieroutunutta. Pyrin aktiivisesti unohtamaan, että minusta on tehty osa massiivista tosi-tv-ohjelmaa nimeltä julkisuus.

Mutta miten sen voi unohtaa, kun kamerat pörräävät ympärillä joka puolella, mihin menee? Lienee vain yksi keino.

– Yritän keskittyä muihin asioihin, tähti sanoo ja hymyilee.

Janne Sundqvist/Yle

Verta, väkivaltaa ja hiilellä tuhrittuja geishoja kauniissa rannikkomaisemissa. Samurai Rauni Reposaarelainen -elokuva näyttää juuri siltä mitä on – kaveriporukan näytelmästä lähtenyt oppiretki elokuvantekoon.

Elokuvassa väkivaltainen viinanmenevä mies hortoilee pitkin maita ja mantuja etsimässä ihmistä, joka haluaa tappaa hänet.

– Selkeän juonen sijaan me me halusimme ennemmin kuvata haahuilua, siitä se lähti, kertoo elokuvan kuvaaja ja käsikirjoittaja Sami Sänpäkkilä Aamu-tv:n Tähtihetkessä.

Sänpäkkilällä on tausta muusikkona ja musiikkivideo-ohjaajana. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosanesittäjä Mika Rättö on tehnyt esimerkiksi musiikkia Circle-yhtyeessä ja kirjoittanut useita näytelmiä porilaiselle harrastelijateatteriryhmälle.

– Olimme tekemässä uutta näytelmää ja pojat ehdottivat länkkärin tekemistä. Minä olin juuri innostunut Miyamoto Musashin samuraikirjoista ja hänen taisteluopeistaan. Ehdotin, että tehtäisiinkö ennemmin samuraiteos, sanoo Rättö.

Tolkun löytäminen suurimpana haasteena

Sänpäkkilä ehdotti, että näytelmän pohjalta toteutettaisiin 20 vuotta kytenyt unelma omasta elokuvasta. Kaikki projektiin värvätyt olivat puhtaasti amatöörejä, kenellekään ei ollut entuudestaan elokuvataustaa.

– Ajattelin, että ei kai se nyt niin vaikeata ole. Varmaan vähän kuin tekisi sata musiikkivideota peräkkäin. Todellisuudessa se meni niin, että tuntui kuin olisi tehnyt tuhat musiikkivideota, Sänpäkkilä sanoo.

Toimivan ja tolkullisen draaman rakentaminen oli tekijöiden suurin haaste. Töksähtelevä ja hyppivä kerronta pyrittiin nitistämään mahdollisimman tarkkaan.

Budjetti riitti soppatarjoiluun ja kirppiksille

Elokuva kuvattiin kengännauhabudjetilla verrattuna tavallisen kotimaisen pitkän draamaelokuvan budjettiin. Apurahoista koostuvalla 50 000 eurolla täytettiin lähinnä vatsat.

– Raha riitti tyyliin perunakeittoon. Näyttelijöille tarjottiin yksi lämmin ruoka päivässä. Välillä keitettiin kahvia. Bensaankin meni rahaa, sanoo Rättö.

Puvustus ja lavastus haalittiin Porin seudun kirpputoreilta lukuisilla retkillä.

– Välillä kirpparimyyjätkin kyselivät, että onko se teidän homma tullut vieläkään valmiiksi, Rättö nauraa.

Kaikki joutuivat kantamaan kortensa kekoon aina käsikirjoittamisesta valaisuun. Sänpäkkilä ja Rättö kuvaavat Samurai Rauni Reposaarelaisen tekemistä omaksi elokuvakoulukseen. Elokuvanteosta opittiin erityisesti, että se on enimmäkseen ongelmanratkaisua.

– Olimme kuvanneet taistelukohtausta studiossa, kun putosin pöydältä ja mursin varpaani. Se paisui pahasti ja nivel hajosi. Lopulta minua hinattiin studiossa tukien varassa. Kohtaus piti sitten kirjoittaa vähän uudella tavalla, Rättö muistelee.

Samurai Rauni Reposaarelainen saapuu elokuvateattereihin 21.10.

Libanonilais-brittiläinen taiteilija Mona Hatoum on ajankohtaisempi kuin koskaan. Hän on käsitellyt lähes koko kolme vuosikymmentä kestäneen uransa ajan juurettomuutta ja ulkopuolisuutta.

Hatoumia pidetään yhteiskunnallisena taiteilijana ja tämän hetken pakolaiskriisi nostaa Hatoumin vanhatkin teokset aivan uudenlaiseen valoon. Teokset osoittavat surullisella tavalla, kuinka hätä ja sodat ovat pysyvä tila maapallolla. Kiasman näyttelytilassa punaisena hohtava maapallo kuvaa, miten jossain päin maailmaa on aina meneillään konflikti.

Vaikka Hatoum on selkeästi poliittinen taiteilija, hän on vanhemmiten siirtynyt hienovaraisempiin keinoihin.

– Poliittisuus on ajatteluni taustalla, mutta työni eivät enää huuda sanomaa. Pikemminkin ne kuiskaavat.

Uran alkuaikoina Hatoum teki paljon performansseja ja videoita, jotka olivat selkeästi provokatiivisia. Sittemmin hän on vienyt taidettaan enemmän käsitteellisempään suuntaan.

– Sain aikoinani poliittisen taiteilijan leiman. Nykyään teoksiani voi toki tulkita poliittisesti, mutta mielestäni ne kertovat enemmän maailman monimutkaisuudesta.

"Olin aivan yksin Lontoossa"

Kuvatessaan juurettomuutta ja ulkopuolisuutta Hatoum todella tietää, mistä kertoo. Hän oli parikymppinen joutuessaan kohtaamaan, mitä sota tarkoittaa.

Beirutissa asuva Hatoum oli sattumoisin lyhyellä lomamatkalla Lontoossa, kun Libanonissa puhkesi sota. Beirutin lentokenttä suljettiin lähes vuodeksi, eikä Hatoum päässyt palaamaan kotiin. Hän jäi yksin Lontooseen pienen matkalaukkunsa kanssa.

– Alku oli kauheaa. En tuntenut ketään, olin aivan yksin. Lontoo oli tyly kaupunki tuohon aikaan. Ja kaiken kamalan yllä roikkui loputon harmaa sumupilvi. Mutta minun oli selvittävä jotenkin, muistelee Hatoum neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Pelko vanhempien puolesta jäyti koko ajan, mutta päästyään taidekouluun Hatoum tunsi, että elämä Lontoossa voisi tarjota jotain.

– Vaikka elämä Lontoossa oli kovaa, vielä kovempaa se olisi ollut Libanonissa. En tiedä miten minun olisi käynyt, jos olisin jumittunut Beirutiin. Tuskin minusta ainakaan taiteilijaa olisi tullut, sillä perheeni ei ollut innostunut siitä ajatuksesta.

Hatoum ei halua tulla verratuksi nykyisiin pakolaisiin, jotka pakenevat henkensä edestä, mutta ymmärtää hyvin heidän tuntemuksensa uuden elämäntilanteen edessä.

.

Ulkopuolisena näkee tarkemmin

Nykyään Hatoum kuuluu maailman tärkeimpien nykytaiteilijoiden joukkoon. Hän on voittanut useita palkintoja ja hänen näyttelynsä kiertävät maailman merkittävimmissä museoissa.

. Kiasmassa nähtävä näyttely tulee Lontoon Tate Modern -museosta ja sitä ennen samoja teoksia on nähty Pariisin Pompidou-keskuksessa.

64-vuotias Hatoum on asunut melkein koko aikuisikänsä Lontoossa. Hän pitää itseään kuitenkin ikuisena nomadina, sillä juuriltaan hän on palestiinalainen. Vaikka Hatoum haluaa kertoa teoksillaan maailman tilasta yleisesti, on useissa hänen teoksissaan suoria kannanottoja Palestiinan puolesta. Kiasman ylimmässä näyttelysalissa leijuu saippuantuoksu, sillä Hatoum on piirtänyt saippuapalojen päälle Oslon rauhansopimuksessa määritellyt palestiinalaisalueet.

– Järkytyin, kun näin rauhansopimuksen palestiinalaisalueet. Eihän noin pirstaleisesta kansasta tai alueesta voi tulla mitään. Halusin tehdä kartan saippuapalojen päälle, sillä oliivisaippuan tuoksu oli tuttu lapsuudestani. Vanhemmillani oli oliivitarha ja he tekivät itse saippuaa, kuvailee Hatoum teoksensa äärellä.

Hatoum asuu aika ajoin myös Berliinissä, joka tuntuu vetävän puoleensa taiteilijoita ympäri maailmaa. Lisäksi hän matkustaa ja työskentelee erilaisissa taiteilijaresidensseissä. Itsensä ja ympäristön kyseenalaistaminen on tärkeää Hatoumin taiteelle ja parhaiten se onnistuu vieraissa paikoissa.

– Ulkopuoliset näkevät asiat monesti tarkemmin ja kriittisemmin. Siksi matkustaminen ja rajojen ylittäminen on tärkeää, meille kaikille.

.

Aikuinen nainen, Hopeinen kuu, Paratiisi ja Paranoid ovat edelleen karaokeiltojen vankkumattomia tähtiä. Karaokea on hoilattu suomalaiskapakoissa jo yli 30 vuotta.

Toiset harjoittelevat karaokelavoilla esiintymistä, toiset laulavat omaksi iloksi – jotkut jopa toisten iloksi, tai harmiksi. Karaoke on hauskanpitolaji, sanoo 2000-luvun alusta karaokea isännöinyt Jouni Koivusalo.

– Se on suomalaisille se juttu. Sulkeutunut kansa saa jossakin ilmaista itseään.

Usein illat ovat kuitenkin alkoholinhuuruisia. Mikä osuus alkoholilla on asiaan, kun suomalainen tarttuu mikrofoniin perjantai-iltana?

– Järkyttävän suuri. Ilman ravintoloita ja viinaa karaoke olisi pienessä mittakaavassa. Suomalainen kun ottaa vähän viinaa, niin sieltä kumpuaa esiintymisvimma ja sitten lauletaan nekin protestilaulut, jotka Irwin on tänne luonut. Seuraavaksi tulevat tunteelliset purkaukset, jotka nekin puretaan laululla.

Järkyttävän suuri. Ilman ravintoloita ja viinaa karaoke olisi pienessä mittakaavassa. Jouni Koivusalo

Karaoke hyppäsi teatterilavalle

Tänä syksynä karaoke on otettu myös Hämeenlinnan teatterin lavalle, kun Finnhits-näytelmä esittää suomalaisten karaokekulttuuria ja hittejä vuosikymmenten takaa. Kari Hotakaisen tekstiin on sovitettu ikivihreitä kuten Kaksi lensi yli käenpesän, Moottoritie on kuuma ja Mombasa.

– Tässä näytelmässä karaoke näyttäytyy ihanasti, kun ihmiset pääsevät loistamaan ja hehkumaan. Näin myös näen karaoken Suomessa. Se on jokaisen oma hetki, ja oikeus ottaa se hetki, oli millainen laulaja tai tyyppi tahansa, sanoo Finnhits-näyttelijä Maiju-Riina Huttunen.

Näyttelijät kävivät myös harjoittelemassa karaokea aidossa ympäristössä, kuppilassa, aiemmin tänä syksynä. Tilaisuuteen olivat myös katsojat tervetulleita.

– Kun kävimme näitä biisejä viereisessä baarissa laulamassa, niin oli aika riemukasta. Suomalaisestakin löytyy salsaveikko, kun vähän raaputtaa, sanoo ohjaaja Sakari Kirjavainen.

Karaokesta on tullut taustamusiikkia

Vuosikymmenien aikana karaokekulttuuri on muuttunut: karaokeisäntiä on yhä vähemmän, ja toisaalta tapautukset ovat vähentyneet. Tämä tarkoittanee sitä, että karaokesta on tullut taustamusiikkia.

– Karaokea löytyy monesta paikasta, ja tietokoneet hoitavat hommaa. Kun ostat tarjoilijalta oluen, tilaat samalla biisin.

Silti Suomi on Euroopassa karaoken ykkösmaita.

– Meillä on pieni musiikkimäärä käytössä, ja suurin osa kappaleista on melankolisia. Silti Suomessa lauletaan eniten karaokea Euroopassa, muistuttaa Koivusalo.

Helsinkiläinen kulttuurikeskittymä Konepajan Bruno on yhä toiveikas, että kulttuuripitoinen toiminta VR:n entisellä Pasilan konepajalla saa jatkua myös tulevaisuudessa, sanoo Brunon toinen omistaja, valokuvaaja Jakke Nikkarinen.

– Olemme erittäin toiveikkaita.

– Se on aikamoinen pykäläviidakko, minkä Bauhaus joutuisi käymään läpi, jos se tänne haluaisi. Se ei olisi mikään läpihuutojuttu, Nikkarinen jatkaa.

Nikkarinen viittaa heinäkuisiin uutisiin siitä, että VR neuvottelisi vanhan konepajan myynnistä ja tila olisi päätymässä saksalaisen rautakauppaketju Bauhausin käsiin.

VR ei tuolloin vahvistanut Brunon julkisuuteen tuomia neuvottelutietoja – eikä vahvista niitä nytkään.

– En lähde vahvistamaan keskeneräisiä asioita tai edes sitä, mitkä asiat ovat kesken, kuittaa VR:n yhteiskuntasuhde- ja ympäristöjohtaja Otto Lehtipuu. Bauhausista puolestaan kerrotaan, ettei yhtiö kommentoi asiaa.

Myyntiä vastustavassa adressissa liki 13 000 nimeä

Konepajan Brunon kertomien tietojen mukaan VR:n ja Bauhausin neuvottelut olisivat kestäneet vuoden tai kaksi. Jakke Nikkarinen sanoo, että Bauhaus on jo käynyt tutustumassa alueeseen.

– On itsestään selvää, että VR haluaa päästä tästä eroon, tämä ei ole millään tavalla VR:n toimintaa. Mutta se, että tähän haluttaisiin kauppa tai kauppakeskuksen tapainen, se on mielestämme väärin.

Tiloissa nyt vuokralla oleva Konepajan Bruno perustikin kesällä myyntiä vastustavan adressin.

Se aiotaan luovuttaa maanantaina sekä VR:lle että Helsingin kaupungille. Helsingin puolesta adressin ottaa vastaan kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki, Nikkarinen sanoo.

Uuden asuinalueen keskelle avautunut Bruno veti väkeä ensimmäisenä, ja ehkä viimeisenä, kesänään terassilla, erilaisilla keikoilla ja muilla kaupunkikulttuurin tapahtumilla kuten ruokatapahtumilla. Jatkoa toivookin moni helsinkiläinen: adressin on allekirjoittanut tähän mennessä liki 13 000 ihmistä.

Onko adressilla käytännön merkitystä?

– Ainakin olemme nyt yrittäneet. Mutta melkein 13 000 nimeä, totta kai se jonkin verran vaikuttaa. Lähiseudun asukkaatkin ovat käyneet allekirjoittamassa sen, Nikkarinen vastaa.

VR: Emme jää omistajaksi pitkällä aikavälillä

Otto Lehtipuu toteaa, että VR on päättänyt luopua alueesta jo pitkän aikaa sitten.

– Omat toimintomme täällä ovat päättyneet pääosin jo vuonna 2001, hän selittää.

– Tavoitteemme on, että emme itse jää tähän omistajaksi pitkällä aikavälillä.

Lehtipuun mukaan VR on tulkinnut, että Brunon alulle panema adressi ei ole suunnattu niinkään sille vaan pikemminkin kaavoittajille ja laajemmin Helsingin kaupungille.

Pajasta visioidaan kaupunkilaisten olohuonetta

Helsingin Vallilalle VR:n vanhan konepajan merkitys on suuri, Nikkarinen arvioi.

– Tällä hetkellä tästä kaupungista puuttuu tällainen matalan kynnyksen toimitila, paikka, jonne kuka tahansa käsityöläinen voi tulla.

– Nyt tämän adressin avulla yritämme saada tämän tilan kaupunkilaisten olohuoneeksi. Kaupunkilaiset voisivat tulla tänne tekemään melkein mitä tahansa.

Heinäkuisten uutisten mukaan neuvotteluja pajan myynnistä olisi käyty myös rakennusyhtiö NCC:n kanssa ja se taas olisi vuokrannut tilaa Bauhausille.

NCC:stä kerrotaan nyt kuitenkin, että yhtiö ei käy neuvotteluja Pasilan konepajasta eikä ostoaikeita kiinteistöä kohtaan ole.

Liisan seikkailut ihmemaassa on voinut jäädä monelta lastenkirjana väliin, mutta itse tarina tunnetaan laajasti maailmalla.

Siitä ovat pitäneet huolen mykkäelokuvien tekijät, animaatio- ja elokuvaohjaajat sekä lukuisat balettitalot, jotka ovat ottaneet teoksen vuosikymmenien varrella ohjelmistoonsa.

Englantilaisen Lewis Carrollin vuonna 1865 kirjoittama kirja on innoittanut koreografi Jorma Elon, 55, tarttumaan nyt aiheeseen. Elo on kertonut, ettei kirja ollut hänelle entuudestaan tuttu.

– Suuret balettiklassikot olivat ensimmäinen intohimoni tanssijana. Sieltä lähtee tämä kiinnostus klassikoihin.

– Ajattelin, että olisi kiva käydä kiinni sellaiseen aiheeseen, joka ei olisi niin käytetty kuin Pähkinänsärkijä tai Joutsenlampi, Elo perustelee.

Elo on entinen Kansallisbaletin tanssija, joka lähti koreografiksi Yhdysvaltoihin vuonna 2005. Hän tekee töitä Bostonin baletissa, jota toinen Kansallisbaletin entinen tanssija, Mikko Nissinen, johtaa.

Vanhat kikat käyttöön

Elo on rakentanut Liisa Ihmemaassa -balettinsa menneen maailman teatteriestetiikan ja klassisen baletin liikekielen varaan. Se on erikoista, sillä Elo tunnetaan nykybalettiteoksistaan, joilla hän on vienyt taidemuotoa eteenpäin.

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että ihminen lukee sellaista vanhaa kuvitettua kirjaa Liisan seikkailuista ihmemaassa, Elo sanoo.

Visuaalisen ilmeen rakentamisessa Elo on ottanut avukseen amerikkalaisen Robert Perdziolan, jolla on pitkä historia baletin, oopperan sekä teatterin lavastus- ja pukusuunnittelijana.

Perdziola on Elolle tuttu Bostonin baletista.

– Idea lähti vanhan teatterin kikoista. Yritimme välttää kokonaan huipputekniikan käytön, Elo toteaa.

Koska Elo on valinnut tyylilajiksi vanhanajan teatteriestetiikan, Liisan maailmasta tulee näyttämöllä väkisin hieman kömpelö ja itseään toistava.

Carrollin kirjoittama satu antaa kuitenkin koreografisia vapauksia.

– Tarinassa on niin paljon hulluutta, ja asiat tapahtuvat epäloogisesti, että se jättää koreografille mahdollisuuksia tulkintaan, Elo sanoo.

Valokuvat lapsista hämmentävät

Liisan seikkailut ihmemaassa on herättänyt epäilyjä kirjoittajansa seksuaalisuudesta. Britannian yleisradioyhtiö BBC teki vuonna 2015 valmistuneen dokumenttielokuvan The Secret World of Lewis Carroll, joka vihjaa, että kirjailija oli pedofiili.

Lewis Carroll -salanimen taakse piiloutunut Charles Lutwidge Dodgson (1831–1898) oli selibaattilupauksen tehnyt Oxfordin Christ Church -yliopiston opettaja, jonka 10-vuotias Alice Liddell lumosi. Alice oli yliopiston dekaanin tytär.

Yhteisillä souturetkillä syntyi tarina Liisan seikkailuista mielikuvitusmaailmassa, jonka Dodgson kirjoitti ja kuvitti Alicen mieliksi. Valmiin kirjan hän antoi tytölle lahjaksi.

BBC:n dokumenttielokuvan mukaan Dodgsonilla oli myös toisenlainen suhde lapsiin. Hän valokuvasi heitä. Kirjailijan jäämistöstä on löytynyt aistikkaita kuvia puolialastomista pikkutytöistä. Ne hämmentävät suorasukaisuudellaan.

Dokumentissa lapsikuville yritetään löytää selitys nykyajan moraalikäsitysten ja viktoriaanisen ajan sovinnaisuuskäytäntöjen ristivalossa.

Dokumentti: Lewis Carrollin salainen maailma

Kokkolan maakuntakirjaston vinyylilevykokoelma on yksi maan suurimmista. Kaikkiaan varastosta löytyy lainattavaksi reilu 4100 vinyyliä. Kiitos lepää paljolti asiasta innostuneen työntekijän harteilla. Kokkolan musiikkiosastoa pyörittävä Lasse Harsunen on vannoutunut vinyylimies.

Kokoelmien laajuus vaihtelee

Valtakunnallisesti vinyylejä löytyy maan kirjastoista hyvin vaihtelevasti. Osa kirjastoista on poistanut ne valikoimistaan kokonaan, osa vähentänyt huomattavasti, mutta edelleen osa kirjastoista tekee vinyyleiden osalta hankintoja.

Vantaan musiikkivarastosta löytyy ehkä ennätys, liki 13 000 vinyyliä. Sen sijaan Helsingistä löytyy 1300 vinyyliä, Vaasan maakuntakirjastosta 1200, Kauniaisista vajaa pari tuhatta, Seinäjoelta parisentuhatta ja Espoosta muutama sata kappaletta levyjä.

Se on se ääni, erilaiset vivahteet, dynamiikka, leikkaamattomat ylä- ja alataajuudet.

Kokkolassa vinyylejä löytyy laidasta laitaan: jatsia, bluesia, klassista, popmusiikkia, kokeilevaa musiikkia. Suurin osa levyistä on lainattavissa, mutta kolmisensataa ”lättyä” on siirretty niin kutsuttuun käsikirjastoon. Niitä ei eteenpäin lainata, vaan levyt ovat kuunneltavissa pelkästään kirjastossa.

Musiikkiosaston kulta-aikaa oli 70–80-luku

Kokkolan kirjaston musiikkiosasto perustettiin 1970-luvun alkupuoliskolla. Muutaman vuosikymmenen musiikkiosasto eli kukoistustaan. Nuoria riitti jammailemaan ja kuuntelemaan luureista musiikkia.

Tänä päivänä musiikkiosaston käyttö on vähäisempää, mutta edelleen harrastajia vinyylien parissa riittää. Useimmiten niitä kysyy musiikkia harrastava mies.

– Useimmiten se niin menee, että levyjä kyselee tai lainaa 25 -55-vuotias mies. Erittäin harvoin nainen, kertoo Kokkolassa levystöstä ja musiikkiosastosta vastaava Lasse Harsunen.

Hän on työskennellyt kirjaston musiikkiosastolla vuodesta 1985 lähtien. Harsunen on vannoutunut vinyylilevyn kannattaja.

– Kyllä se on kotona aina vinyyli, joka lähtee levylautasella pyörimään. Se on se ääni, erilaiset vivahteet, dynamiikka, leikkaamattomat ylä- ja alataajuudet. Voi lähteä seuraamaan bassoa, kuinka se kulkee ja jos se kyllästyttää, voi seurata vaikka pianoa. Ihan eri kokemus, kuin CD:tä kuunnellessa.

Vinyyli, ikuisesti

Lasse Harsunen muistaa vieläkin kesäkuun neljännen päivän vuonna 1973, jolloin hän osti ensimmäisen levynsä.

– Ensimmäinen levyni, jonka hankin, oli Kokkolan Isoltakadulta, Kiviahon musiikkiliikkeestä. Se oli The world of the British blues power vol. 2. Levy maksoi 18 markkaa ja löytyi alennuslaatikosta, onneksi. Yleensä siihen aikaan levyt maksoivat 24 markkaa. Iso sijoitushan se oli, sillä nuorena rahat olivat todella tiukassa. Mutta kaiken kaikkiaan hyvä sijoitus, kuuntelen levyä silloin tällöin vieläkin.

Useimmiten se niin menee, että levyjä kyselee tai lainaa 25 -55-vuotias mies. Erittäin harvoin nainen.

Harsunen uskoo, että vinyylilevyjä kuunnellaan myös tulevaisuudessa. Vaikkakin ehkä pienen harrastajakunnan keskuudessa, mutta kuunnellaan kuitenkin.

Helsingin nuorisoasiainkeskuksen ohjaaja Esa Suominen sai taannoin mieluisan viestin esimieheltään Antti Sarpolta. Hän kertoi löytäneensä Pakilan nuorisotalolta muutaman skeittilaudan suoraan 80-luvulta.

– Kyllä siinä meni iho kananlihalle kun pääsin paikan päälle. Mietin että näenkö oikein, kertoo Suominen.

Oikein hän näki. Zorlac-merkkiset laudat ovat arvoltaan useita satoja euroja. Yhdestä laudasta löytyi jopa hintalappu: 78 markkaa.

– Nämä ovat legendaarisia lautoja, olen huomannut että esimerkiksi Amerikassa nämä ovat kovassakin huudossa.

Yksi lauta museoon, kaksi huutokaupataan

Yksi kolmesta laudasta, niistä arvokkain, luovutettiin osaksi Helsingin kaupunginmuseon skeittinäyttelyä.

– Se tuntui oikealta ratkaisulta, koska kyllähän skeittaus on olennainen osa kaupunkikulttuuriamme, Suominen sanoo.

Kaksi muuta skeittilautaa ovat nyt huutokaupattavana Facebookissa lokakuun loppuun saakka. Rahat menevät lyhentämättömänä tyttöjen rullalautailua tukevan Skateistan-yhteisön toimintaan.

Yhteisö tukee tyttöjen rullalautailuharrastusta erityisesti niissä maissa, joissa tyttöjen ja naisten oikeudet ovat muutenkin heikot. Raha menee siis esimerkiksi Afganistaniin, Kambodzaan ja Afrikan maihin. Yhteisö tukee myös tyttöjen koulunkäyntiä ja paikallisia kouluja.

– Olen aina halunnut tukea tyttörullalautailua. Ja tällainen kohde on hieno valinta. Ihan tunneperäisistä syistä syntyi tämä valinta, kertoo Suominen.

Tero Saarisen, 52, päivät alkavat Helsingissä melkein aina samalla tavalla. Aamu käynnistyy radiolla. Uutiset kiinnostavat ja klassinen musiikki. Päivän lehden lukua seuraa aamupala.

Kymmeneltä alkavat Saarisen aamutunnit tanssijoille Aleksanterin teatterissa. Pyörällä töissä käyvä koreografi on tuttu näky Helsingin kaupunkikuvassa.

– Aika usein pidän aamutunnin niille tanssijoille, jotka liittyvät tekeillä olevaan teokseen. Minulla on myös halu päivittää teoksia, tuoda niihin uusia elementtejä ja parantaa niitä, Saarinen sanoo.

Saarinen poimii tunneilleen myös uusia suomalaisen tanssin nuoria lupauksia. Sinne on päätynyt katutanssista noussut Ima Iduozee, ja viimeksi Suomen kansallisoopperan balettikoulusta valmistunut Oskari Nyyssölä, jolle ei löytynyt Kansallisbaletista töitä.

– Mikään ei ole hienompaa kuin törmätä tällaisten nuorten aloittelevien tanssijoiden kanssa ja tuntea sielunveljeyttä tai jotain syvempää ymmärrystä tanssin mahdollisuuksista, Saarinen iloitsee.

Parhaillaan Kansallisoopperan Alminsaliin valmistuu teospari Could you take some of my weight…? ja MESH, johon Saarinen on valinnut oman ryhmänsä solistien rinnalle ammattiuran kynnyksellä olevia tanssijoita. He ovat lainassa Kansallisbaletin nuorisoryhmästä ja oppilaitoksesta sekä Taideyliopiston teatterikorkeakoulusta.

– Koen olevani myös itse vastuussa seuraavien tanssisukupolvien ammattitaidon kehittymisestä, Saarinen toteaa.

En vain minä

Saarisen tanssiryhmää pyöritetään Aleksanterin teatterissa sijaitsevasta toimistosta. Saarinen on ryhmän taiteellinen johtaja ja Iris Autio toiminnanjohtaja. Autio on nykytanssin voimanainen, joka on pitänyt tanssitaiteen puolia monissa eri yhteyksissä, kuten Tanssin talo -hankkeessa.

Saarisen tanssiteokset ovat ryhmän kruununjalokivi, jota koneisto tukee ja suojelee.

– Vaikka 20 vuotta on tehty töitä, minulla on sellainen olo, että asiat ovat loksahtaneet vasta nyt paikoilleen.

– On huojentavaa, ettei se ole enää vain minä ja minun tanssimiseni, vaan enemmän se, miten jakaa omaa tietotaitoaan eteenpäin, Saarinen miettii.

Tero Saarinen Companyn taiteellista identiteettiä ovat olleet rakentamassa myös kaksi Saarisen luottotanssijaa, Sini Länsivuori ja Henrikki Heikkilä. Ryhmän opetustoimintaa on kehitetty etenkin Länsivuoren kanssa.

– Kyse on siitä, miten näitä minun aakkosiani siirretään erilaisille ryhmille. Se on kokonaisvaltaista filosofista ajattelua, Saarinen selventää.

Tanssin linnakkeet

Nykytanssi on jakaantunut tätä nykyä kahteen pääleiriin. Toisessa uskotaan puhtaasti liikkeeseen perustuvaan tanssiin ja toisessa esitystaiteeseen sekä konseptuaaliseen tanssiin. Esitys voi olla vaikka performanssi, olotila tai mielentila, joka ei perustu virtuoottiseen liikkeeseen.

Saarinen ja moni aikalaiskoreografi edustavat puhtaasti liikkeeseen perustuvaa tanssia. Se voi tuntua nykykoreografeista vanhanaikaiselta.

– Joku sanoi minulle, että olen askelkoreografi. Ihmettelin sitä sanaa, siinä oli jotain halventavaa. Minulle ei ole olemassa tyhjää liikettä, Saarinen sanoo.

Liikelähtöisen tanssin asiantuntijana Saarinen on hakenut työlleen inspiraatiota muun muassa perinteisistä oppilaitoksista, kuten New Yorkissa sijaitsevasta Juilliard Schoolista. Sitä pidetään yhtenä maailman johtavista esittävien taiteiden kouluista musiikissa, tanssissa ja näyttelijäntyössä.

– Minua kiinnostaa Juilliardissa se, että siellä nuori sukupolvi on kiinnostunut liikkeestä. He haluavat kehittää omaa kehoaan sekä ilmaisuvoimaisuuttaan ja ruokkia sitä vanhoilla tekniikoilla. Se viehättää, sillä liike on tavallaan kadonnut nykytanssista, Saarinen harmittelee.

Uusi soolo

Parikymmentä vuotta maailmaa kiertäneelle Saariselle on yhä kysyntää soolotanssijana, mutta uusi teos puuttuu.

Suomalaiskoreografi esitti 12 vuotta omaa tulkintaansa Igor Stravinskyn Kevätuhrista fyysisesti rankalla teoksella Hunt, mutta ikääntyvä keho alkoi panna vastaan. Saarinen hautasi teoksen Nairobissa vuonna 2013.

– Siinä moni asia kätteli toisiaan. Tuli olo, että teos on liian vaikea, raskas ja haastava ikääntyvälle keholle.

Stravinskyn Kevätuhrin ensiesityksestä tuli kuluneeksi sata vuotta vuonna 2013 ja Saarinen täytti seuraavana vuonna 50.

– Tuntui, että siihen oli hyvä lopettaa. Haluan antaa teoksen eteenpäin seuraavalle sukupolvelle ja seuraavalle tanssijalle, Saarinen sanoo.

Vielä viime keväänä Saarinen suunnitteli yhteistyötä espanjalaisen flamencotanssijan Angel Rojasin kanssa, mutta projekti meni jäihin. Madridissa omaa nykyflamencoryhmää pyörittävä Rojas on tuttu suomalaisille flamencoharrastajille jo 1990-luvulta.

– Yritin liikaa ja tajusin, että tiedän aivan liian vähän flamencosta.

Uusi yhteiskumppani löytyi yhteiseltä keikalta viime kesänä Pekingistä.

– Tuli voimakas olo, että haluan törmäyttää itseni sen ihmisen, hulluuden ja luomisraivon kanssa, Saarinen hehkuttaa.

Koreografi ei kuitenkaan vielä paljasta tulevan teoksensa aisaparia.

Inspiraation perässä

Saarisen tutkimusmatkailijaluonne on vienyt koreografin viime vuosina muun muassa Aasiaan. Suomalaistaiteilija teki Etelä-Koreassa historiaa, kun maan perinteisiä korealaisia tanssityylejä edustava, 1960-luvulla perustettu Kansallinen tanssiryhmä avasi ovensa ensi kertaa ulkomaiselle koreografille.

Ryhmä pani Saarisen koville, mutta vierailun lopputuloksena syntyi uusi tanssiteos Vortex, joka kantaesitettiin Soulissa. Teoksesta tuli niin suosittu, että se palaa ensi vuonna jo kolmannen kerran korealaisryhmän ohjelmistoon.

Kiinassa Saarinen opiskeli Peking-oopperaa.

– Olen kiinnostunut virtuoottisesta liikkeestä ja haluan pitää sitä yllä. Siksi haen vaikutteita, inspiraatiota ja vahvistusta sellaisista kulttuureista, joissa sitä myös arvostetaan.

– Itseäni kiinnostavat eniten sellaiset esiintyjät, jotka ovat kulkeneet monien totuuksien läpi ja jotka altistavat itsensä uusille asioille, Saarinen summaa.

Saarinen on treenannut tanssia yli 30 vuotta ja harjoitukset jatkuvat.

– Olen tanssinut niin hemmetisti, ettei minulla ole jäänyt tanssijana mitään tiettyä asiaa kokematta, mutta samaan aikaan joku nuori sielu minussa sanoo, että vielä on paljon opittavaa, Saarinen hymyilee.

Tero Saarinen Company Kansallisoopperan Alminsalissa 12.10 lähtien.

Helsingin museoita on kiertänyt parina päivänä arvovaltainen henkilö, Pariisin Pompidou-keskuksen johtaja Serge Lasvignes. Hänen käsissään on Euroopan merkittävin nykytaiteen kokoelma. Lasvignesin toi Helsinkiin ennen kaikkea Kiasmassa avautunut palestiinalaistaustaisen Mona Hatoumin näyttely, jonka Pompidou-keskus oli tuottanut.

Lasvignesilla on selvästi myös erityistä kiinnostusta suomalaista taide- ja muotoilukenttää kohtaan, sillä hän tutustui Helsingin keskeisimpiin museoihin. Lisäksi hän tapasi pari suomalaista taiteilijaa. Nähdäänkö Pompidoussa siis lähivuosina suomalaista nykytaidetta tai muotoilua?

– Ehkä, ehkä. Etenkin suomalainen design kiinnostaa. Lisäksi olen hyvin kiinnostunut mahdollisesta yhteistyöstä suomalaisten museoiden, etenkin Kiasman kanssa, Lasvignes paljastaa.

Pompidou-keskuksella on yli 120 000 teoksen kokoelma, johon sisältyy myös muotoilu. Koska design kiinnostaa hieman erilaista yleisöä kuin nykytaide, Lasvignes haluaisi kehittää erityisesti muotoilun osastoa. Pariisissakin taistellaan museokävijöistä ja Pompidou haluaa pitää yleisöpohjansa mahdollisimman laajana.

– Haaveissani olisi tuoda yhteen muotoilu, teknologia ja taide.

"Suomessa taiteeseen suhtaudutaan demokraattisesti"

Lasvignes valittiin Pompidou-keskuksen johtajaksi viime vuonna, joten hänelle ei ole vielä ehtinyt kertyä selkeää visiota tulevaisuuden museosta. Ranskassa Lasvignesin valinnasta nousi poru, koska hänellä ei ollut kokemusta taidemaailmasta.

Virkamiestaustainen Lasvignes on kuitenkin tyynnyttänyt valittajat rauhallisilla toimillaan. Hän on selvästi kiinnostunut kehittämään Pompidou-keskuksen toimintaa ja haalimaan lisää uusia yleisöjä. Siksi hän käyttää lyhyen Suomen vierailunsa tutustumalla täkäläisiin toimintatapoihin.

Suomen museokenttä on selvästi tehnyt vaikutuksen, koska Lasvignes on halunnut tehdä tutustumiskäynnit Kiasman lisäksi Ateneumiin, Designmuseoon ja Sinebrychoffin taidemuseoon.

– Suomessa suhtautuminen taiteeseen on hyvin demokraattista. Minua kiinnostaa, miten taide tuodaan Suomessa kaikkien saataville

.

Parin päivän visiitillä Lasvignes ehti Loviisaan tutustumaan Riitta Nelimarkan tuotantoon ja myös Jani Leinosen taide tuli hänelle tutuksi. Etenkin Leinosen Tottelemattomuuskoulu teki Pompidoun johtajaan suuren vaikutuksen.

– Tottelemattomuuskoulu oli hyvin mielenkiintoinen ja provosoiva. Pompidou-keskushan on aina ollut hyvin provokatiivinen. Tosin me ranskalaiset emme ehkä tarvitse koulua oppiaksemme tottelemattomiksi, nauraa Lasvignes.

Muotoilun lisäksi Lasvignesia viehättää suomalainen performanssitaide sekä marginaalisempi taide. Hänen mukaansa maamme taidekentästä löytyy kiinnostavia tekijöitä. Lasvignes kuitenkin väistää kysymyksen mahdollisista uusista taidehankinnoista Pompidoun kokoelmiin.

– Meillähän on kokoelmissamme myös suomalaista taidetta ja designia.

"Pompidou ei ole tavaramerkki"

Pompidou-keskuksessa, jossa on myös kirjasto ja elokuvasaleja, vierailee vuosittain viitisen miljoonaa kävijää. Lisäksi sillä on sivutoimipiste Metzissä ja pop-up museo Malagassa. Hiljattain päätettiin museon perustamisesta myös Brysseliin.

Pompidou laajentaa toimintaansa aivan kuten Guggenheim-museot. Lasvignes haluaa kuitenkin tehdä selvän eron toimintatapoihin. Hän on hyvin tietoinen Guggenheim-säätion pyrkimyksistä saada museo Helsinkiin.

– Pompidou-keskus ja Guggenheim-säätiö ovat erilaisia organisaatioita. Meillä ei ole valmista sapluunaa. Kaikki satelliittimuseot ovat erilaisia. Pompidou ei ole tavaramerkki tai ketju. Rakennamme eri museoiden toimintaa yhdessä keskustellen ja huomioimme paikallisen tarpeen ja tarjonnan.

Voisiko Suomeen tulla esimerkiksi Malagan kaltainen pop up -museo?

– En ole tuomassa Pompidouta Suomeen, mutta olen toki hyvin avoin. Ensin on kuitenkin tunnettava maan taidekenttä todella hyvin, vastaa Lasvignes ja jatkaa tutustumiskierrostaan Sinebrychoffin taidemuseossa.

Japanilaiseen muotiin ja musiikkiin keskittyvä tapahtuma Aicon järjestettiin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa Verkatehtaalla. Noin 500 harrastajaa kokoontui muotinäytöksiin, luennoille ja tapaamaan muita harrastajia.

Tapahtumassa nähtiin esimerkiksi peruukkeja, väräjättyjä kulmakarvoja, piilolinssejä ja tyllihameita.

Japanilaismuoti kuitenkin monipuolistuu ja arkipäiväistyy koko ajan sekä Japanissa että viiveellä täällä Suomessa, sanoo Aiconin pääjärjestäjä Vilma Kosola.

– Ei pukeuduta enää yhteen tiettyyn tyyliin, vaan yhdistetään kasuaaliin suomalaiseenkin tyyliin. Ostetaan esimerkiksi japanilaisia merkkejä, näyttävää tai simppeliä, mutta se jo tekee tyylistä japanilaista.

Tyypillistä muodille on, että asusteita ja vaatteita yhdistellään kummallisemmin, räväkämmin ja rohkeammin kuin Suomessa.

– Ennen japanilaismuoti oli iso peruukki, piilolinssit ja iso hame. Nykyään se voi olla mitä tahansa ja kehitystä on tapahtunut. Nyt on esimerkiksi pitsiyksityiskohtia ja pyöreät lasit.

The Who julisti ensimmäisessä hitissään My Generation kokonaisen sukupolven puolesta, että on parempi kuolla ennemmin kuin tulla vanhaksi. Sanan ironia voisi määritellä uudestaan, kun yhtyeen laulaja Roger Daltrey ja kitaristi-keulakuva Pete Townshend nousevat viikonloppuna festivaalilavalle muiden 1960-luvun rockdinosaurusten kanssa.

Supersuositun Coachella-festivaalin sijoilla Kaliforniassa järjestettävä Desert Trip -festivaali on muistutus siitä, että maailma on pullollaan eläviä legendoja, vaikka viikatemies on vieraillut tiuhaan musiikkipiireissä kuluneen vuoden aikana.

The Rolling Stones, Bob Dylan, Paul McCartney, Neil Young, Roger Waters ja The Who samassa tapahtumassa antaa esiintyjille hulppean 72 vuoden keski-iän. Tavallinen suomalainen mies kuolee alle kahdeksankymppisenä, ja myös villien vuosikymmenten läpi tarponeet rockarit ovat elämänsä ehtoopuolella.

Yle Uutiset antaa pitkän linjan musiikkitoimittaja Pekka Laineelle rockpoliisin tittelin ja tilaisuuden analysoida Oldchellan merkitystä. Laine uskoo, että mahdollisuus esiintyä 2010-luvulla on tullut rockareille yllätyksenä.

– Nämä 1960-luvun modernistit, jotka ovat luoneet ajatuksen rockista haasteellisena taidemuotona, eivät varmaan ajatelleet, että tekevät sitä vielä 70-vuotiaina.

Joogan jälkeen nitroja

Coachella-festivaalia mukaillen osuvan Oldchella-liikanimen saanut Desert Trip on helppo pilkattava.

Voi vain kuvitella, kuinka nitrot buustaavat tunnelmaa sekä lavalla että yleisössä sen jälkeen, kun ollaan yksissä tuumin nautittu Desert Trip -seikkailun mahdollisuuksista: tarjolla on joogatunteja, golfkierroksia ja kotamajoitusta järvimaisemassa. Päivällisen valmistaa julkkiskokki, totta kai.

Desert Trip vetää puoleensa suuria ikäluokkia. Markkinointikoneisto on onnistunut luomaan vahvoja mielikuvia menneistä, hyvistä ajoista. Oldchella on rockfanien oranssinsävyinen, nostalginen luokkakokous.

Laine korostaa näkökulman merkitystä. Desert Trip saattaa olla toiselle vuoden tärkein tapahtuma, toiselle väsyneiden vanhusten temmellyskenttä.

– Nostalgia on syöpä, jos se on dominoiva näkökulma, mutta sen kieltäminen tosiasioiden edessä on falskia. Jos kuulet biisin, josta tulee nuoruus mieleen ja hyvä fiilis ja sanot, että tämä on perseestä, valehtelet, Laine vannoo.

Joka tapauksessa Oldchella on muistutus siitä, kuinka aika ajoi dinosaurusten ohi. Jättiläiset kokoontuvat tömistelemään, mutta sukupuutto uhkaa.

– Tämä on se huono toimintaleffa, jossa ovat kaikki vanhat starat. Tämä on The Expendables. Kukaan ei ole ihan tikissä enää, Laine keksii.

50 vuoden kuluttua: EDM-mestarit muistitikkuineen lavalla?

Oldchellalle irvailu onnistuu parhaiten ulkopuoliselta. Festivaalivieraat tuskin pettyvät kokemukseensa, vaikka monien mielestä lavalle nousevien artistien musiikki on menettänyt ajankohtaisuutensa.

Vertailun vuoksi: Robert Plant on luonut nahkansa Led Zeppelin -vuosien jälkeen, ja David Bowie julkaisi mitä kiinnostavinta uutta musiikkia kaksi päivää ennen kuolemaansa.

– En usko, että festivaalivieraalle tulee tunnetta, että kylläpä meikäläistä kusetettiin. Jos bändit onnistuvat antamaan edes häivähdyksen siitä, mitä ne olivat parhaimmillaan, niin se on jo aika paljon.

Rockpoliisin mielestä varmimpia onnistujia esiintyjälistalta ovat The Who, Neil Young ja Paul McCartney.

The Who on säilyttänyt anarkiansa vielä näennäisillä eläkepäivillään, ja Neil Young on osannut uudistua Plantin ja Bowien tapaan. The Beatles -legenda McCartney on kultivoinut muusikkoutensa: Laineen mielestä hän on sisäistänyt hyvän soiton merkityksen eli sen, että musiikki itsessään riittää.

Kokonaisuudessaan Oldchella on supertapahtuma, joka mediahuomiosta riippumatta tallennetaan historiankirjoihin.

– Näiden kaikkien bändien kunniaksi on sanottava, että tuo on sellainen Bach, Mozart, Beethoven -lista.

Laine epäilee, ettei vastaavaa esiintyjäkaartia ole puolen vuosisadan kuluttua buukattavissa 2000-luvun artisteista.

– Kun kootaan 50 vuoden päästä elektronisen tanssimusiikin kovimmat yhteen – että Avicii ja David Guetta ovat muistitikkuineen samalla lavalla, niin veikkaan, ettei se aiheuta mittavaa huomiota, rockpoliisi virnistää.

Hampaattomuus on iso plussa

Roger Waters on Pink Floyd -vuosiensa jälkeen päättänyt vaalia perintönsä arvoa. The Wall -kiertueet pitävät huolen siitä, ettei taideteosta esitetä puolivillaisesti.

– Se on yksi hyvä tapa käyttää aikaansa. Hän haluaa pitää elämäntyönsä arvokkaana.

Dylan on Laineen analyysissa Oldchellan hankalin tapaus.

– Hän oireilee eniten oman menneisyytensä ja statuksensa kanssa. Hän ei tahdo tyytyä siihen nostalgiarooliin, joka ei ole tuottanut esimerkiksi Stonesille ongelmia. Dylan on wild card, mutta ei mitenkään hyvässä mielessä.

Dylaniin liittyy Laineen mielikuvissa tragikomiikkaa.

– Kaikki tuntuisi sujuvan häneltä helvetin hyvin paitsi Bob Dylanin musiikin esittäminen. Vanhojen kappaleiden esittäminen hyvinä liveversioina ei tahdo onnistua millään.

Dylan esiintyi pari vuotta sitten Pori Jazzissa. Legendan ääni on muuttunut tunnistamattomaksi nuoruusvuosiin verrattuna.

– Sinänsä hän on osannut kääntää ikääntymisen edukseen. Hän on keksinyt olla vanheneva bluesmies. Se on mielenkiintoista, sillä rockmusiikki on ikuisten 16- ja 17-vuotiaiden musiikkia, mutta sen juuret ovat vanhassa kansanmusiikissa ja bluesissa. Siellä on voimakas viisas vanhus -kultti: jos ei ole hampaita, se on iso plussa.

Vuosikymmeniksi stadionrockyhtyeeksi jämähtänyt The Rolling Stones muuten ilmoitti eilen palaavansa juurilleen ja julkaisevansa mutkattoman bluesalbumin joulukuun alussa.

Kuolema puhdistaa maineen

Oldchellan elävillä legendoilla on yksi yhteinen ongelma: he elävät.

– Niin se vain on, että kuolema on parasta, mitä artistille voi statuksen kannalta tapahtua. Maine uudistuu ja puhdistuu. Ikävät asiat unohtuvat, Laine luettelee.

Suru-uutisia on vuoden aikana riittänyt. Laineen mukaan joulukuussa 2015 menehtynyt Lemmy Kilmister käy hyvästä esimerkistä.

– Tuntuu että hän on nyt säteilevä rockin Äiti Teresa, joka poistui keskuudestamme ja jätti suunnattoman sentimentaalisen kaipauksen jälkeensä. Lemmy olisi tästä varmaan raivoissaan ja ojentaisi amfetamiinipussukkansa, että "vetäkää tosta kunnon nokat ja lähtekää huoriin, koska niin minä tekisin", Laine haastaa.

Desert Trip -festivaalin järjestäminen David Bowien, Eaglesin Glenn Freyn, Princen ja monien muiden kuolinvuonna on osuvaa. Oldchella on mahdollisuus nähdä elävät legendat kerralla livenä. Festivaaliliput tosin myytiin loppuun kolmessa tunnissa toukokuussa.

Onni saattaisi kuitenkin yhä potkaista, sillä pari päivää sitten järjestäjä Goldenvoice laski markkinoille uuden erän lippuja. Se sai suunniltaan trokarit, jotka olivat kaupanneet tikettejä moninkertaisella hinnalla pimeillä markkinoilla. Nyt mustan pörssin liput saattavat irrota jopa alle markkinahinnan, kolmen päivän peruslippu alle parilla sadalla eurolla.

Kahden festivaaliviikonlopun liput ovat tuottaneet yhteensä arviolta 150 miljoonaa dollaria eli vajaat 140 miljoonaa euroa.

Vielä, kun papat osuisivat nuotteihin – jos silläkään on lopulta väliä.

Musiikki- ja media-alan ammattilaisia palkittiin lauantai-iltana Tampereella Musiikki&Media -tapahtumassa.

Yle Teema palkittiin vuoden kotimaisena musiikkimediana.

Yle Teema sai kiitosta panostuksesta laadukkaisiin kotimaisiin musiikkisisältöihin sekä kansainvälisiin dokumentteihin. Teema on saanut saman tunnustuksen myös vuonna 2014.

Palkintoja jaettiin yhteensä 23 kategoriassa. Esimerkiksi vuoden mediapersoonan titteli meni Roope Salmiselle, vuoden managerina palkittiin muun muassa Cheekiä manageroiva Carla Ahonius. Vuoden festivaaliksi nimettiin Ruisrock ja vuoden kulutttajapalvelupalkinnon voitti Levykauppa Äx.

Lisäksi tapahtumassa jaettiin elämäntyöpalkinto amerikkalaissyntyiselle Phillip Pagelle, joka on työskennellyt suomalaisen musiikin eteen pian 30 vuotta.

27. kertaa järjestettyyn Musiikki & mediaan osallistui 800 musiikkialan ammattilaista.

Miltä Helsinki haisee? Tätä ihmetellään Helsingin kaupunginmuseon neljännen kerroksen uudessa näyttelyssä, jossa museovieras on nenänsä varassa. Muita aisteja näyttelytiloissa rauhoitetaan: tilan valaistus on hämärä ja korista voi napata suojakuulokkeet korville, kertoo Helsingin kaupunginmuseon tuottaja Sauli Seppälä. Omiin hajumuistoihin voi syventyä säkkituolissa.

Sinkkumiesten pitää käyttää samaa t-paitaa vuorokauden ajan ennen treffitapahtumaa. Ilman hajusteita ja deodoranttia tietysti. Sauli Seppälä

Tyypillisesti hajunäyttelyissä museovieraat työntävät nenänsä purkkeihin, purnukoihin ja kippoihin. Näin ei kuitenkaan Haju-näyttelyssä tarvitse tehdä, Seppälä iloitsee. Näyttelytilassa on kaksi ilmankosteuttajaa, jotka puskevat hajustettua vesihöyryä huoneeseen, hän kertoo.

– Me haluttiin tehdä tästä ihan erilainen kokemus!

Hajusormenjälki on jokaisella erilainen

Kaupunginmuseo kysyi puolitoista vuotta sitten kaupunkilaisilta, miltä Helsinki oikein tuoksuu tai haisee. Vastauksia tuli yli parisataa. Vastaajien mielestä Helsinki tuoksuu eniten mereltä, mutta myös esimerkiksi kahvipaahtimolta, puistojen nurmelta ja Rautatieaseman alueen virtsan löyhkältä.

Suomen ainoa parfymööri Max Perttula loi vastausten perusteella ”salaisia tunnelmatuoksuja”, jotka kaikki ovat käytännössä löydettävissä Helsingistä.

– Me emme kuitenkaan kerro etukäteen, mistä paikoista on kysymys.

Kaupunginmuseon neljännessä kerroksessa tuoksuu yksi haju viikon kerrallaan. Paikan päällä myös selviää, mistä on kysymys. Todennäköistä on, että museovieraille haju tuo mieleen erilaisia asioita, Seppälä veikkaa.

– Jokaisella on omanlaisensa hajuaisti. Se on vähän niin kuin hajusormenjälki.

Deittikumppani saattaa löytyä nuuhkimalla

Aistielämämykset saavat jatkoa myöhemmin lokakuussa, kun Haju-näyttelyssä järjestetään tuoksutreffit. Seppälä kertoo, että sinkut voivat ilmoittautua erikseen 22. lokakuuta järjestettävään tapahtumaan. Illan aikana pääosaa näyttelevät naisten hajuaisti ja miesten käyttämät t-paidat, Seppälä selventää.

– Sinkkumiesten pitää käyttää samaa t-paitaa vuorokauden ajan ennen treffitapahtumaa. Ilman hajusteita ja deodoranttia tietysti.

Tuoksutreffeillä kehon luonnolliset kemialliset viestintäaineet, eli feromonit, saattavat lopulta johdatella sinkkunaisen kiinnostavan miehen luo.

Haju-näyttely Helsingin kaupunginmuseossa 7.10.2016–15.1.2017.

Ylöjärveläisen Juha Käkelän ura moottorisaha-taiteilijana alkoi pilalle menneestä savusauna-projektista. Ei tullut hirsimökkiä, ei savusaunaa, mutta alkoi uusi ura.

– Olin siinä työttömänä, sohvalla makoilin ja mietin, että mitä tässä pitäisi tehdä. Sain käytetyn mottorisahan lahjaksi ja kummisedältä tukkipinon. Minun piti ruveta tekemään hirsimökkiä, savusaunaa itselleni takapihalle. Ekasta tukista tuli hanhi ja se vei sitten ihan mennessään.

Siitä on tultu pitkälle, sillä Juha Käkelä voitti elokuussa moottorisahaveistossa Suomen mestaruuden. Sahalastujen lentäessä, hän sanoo olevansa keskellä parasta paikkaa, missä ihminen voi olla.

– Osasin tehdä pajupillin ennen kuin osasin kirjoittaa yhtään sanaa. Koulussakin puukässyt oli hyvät, oli ysiä ja kymppiä kässyt ja musiikki, muut ei niin kauheasti kiinnostanut, mutta hyvä, että jotain löytyi minullekin.

Sisustuslehdissä esiteltävillä asunnoilla on hyvin vähän tekemistä tavallisten kotien kanssa. Niissä ei ole värejä, eikä juuri tavaroitakaan. Arkkitehti Juhani Pallasmaa ei lue sisustuslehtiä, paitsi joskus parturissa. Hän on 60-luvun arkkitehtuurin grand old man. Arkkitehtuurin emeritusprofessori sanookin leikkisästi “minä olen 60-luku”.

Valkoinen tuli sisustukseen modernismin myötä, mutta Pallasmaalle 60-luku merkitsee värejä. Nykyään jäljelle on jäänyt valkoinen. Yksi syy siihen on se, että ihmiset ovat antaneet kodeissaan vallan asiantuntijolle.

Pallasmaa syntyi ja varttui Hämeenlinnassa. Sanaa kauneus ei hänen lapsuudessaan käytetty, mutta ihmiset halusivat rakentaa asioita, ja pyrkimyksenä oli, että tehdään käytännöllistä ja kaunista.

Nykyisin kauneuden asiantuntijat sisustavat kodit ja suunnittelevat vaatteet. Sisustuslehtien sivuilla valkoista piristetään syksyllä harmaalla ja keväällä roosalla. Kodit alkavat näyttää samasta puusta veistetyiltä.

– Valkoinen liittyy puhtauteen ja hygieniaan. Allergialääkärit ovat sitä mieltä, että me elämme aivan liian kliinisessä maailmassa ja ihmisen suolisto mene siitä sekaisin.

Myös uudet taidemuseot ovat valkoisia. Pallasmaa kysyy miksi.

– Roomassa ja Pariisissa huomaa, että maailman hienoimmat taideteokset viihtyvät hyvin värillisissäkin tiloissa. Samoissa paikoissa, missä ihminenkin viihtyy.

Ryyppäsi Ratian kanssa

Emeritusprofessori Juhani Pallasmaa on kiertänyt maapallon yli sata kertaa, mutta nyt hän pysyy kotinurkilla. Tahtia on hidastettava muutamaksi viikoksi, koska Pallasmaa kompastui New Yorkissa työmatkallaan. Lääkäriin hän pääsi vasta pitkän ja tuskallisen lentomatkan jälkeen, polvikierukka oli hajonnut.

Vieraat 1960-luvun arkkitehtiradikaali vastaanottaa toimistollaan Helsingin Tehtaankadulla keppi kädessä. Toimisto on täynnä klassikkohuonekaluja. Aallon lamput ja Jacobsenin muurahaistuolit ovat mustia ja valkoisia. Seinillä riippuu värikkäitä maalauksia.

Pallasmaa kuului 60-luvun radikaaleihin arkkitehteihin. 1960-luvulla Suomessa purettiin valtava määrä vanhoja rakennuksia. Muuttoaalto maalta kaupunkiin alkoi.

Virheitä tehtiin paljon. Mutta osa pystyttiin myös estämään. Pallasmaa taisteli jo 60-luvun alussa autojen ylivaltaa vastaan. Hän oli mukana nuorten arkkitehtien ryhmässä, joka sai torpattua Katajanokan ja Presidentinlinnan välille suunnitellun eritasoristeyksen.

– Suunnitelma oli jo menossa kaupunginvaltuuston, mutta saimme sen kaadettua.

60-luvussa oli vauhtia ja taiteilijat uskoivat tulevaisuteen. Kuvataiteilijat, arkkitehdit ja tekstiilisuunnittelijat ryyppäsivät yhdessä. He uskoivat väreihin ja parempaan tulevaisuuteen.

– Suunnittelimme Marimekolle myymälöitä ja Marikylää Porvoon lähelle. Se ei koskaan toteutunut. Mukana olivat kaikki Marimekon sen ajan suunnittelijat, esimerkiksi Armi Ratia ja Annika Piha.

Nykyisin optimismin ja usko oman tekemisen arvoon on hänen mielestään kadonnut. Tilalle on tullut ahdistus ja ankeus.

– Tulenkantajat halusivat 1920-luvulla avata ikkunat Eurooppaan, mutta me halusimme avata ikkunat koko maailmaan.

Shoppailu on väkivaltaa sielulle

Helsingissä on menossa valtava rakennusbuumi. Keski-Pasilaan rakennetaan uutta keskustaa ostoskeskuksineen ja pilvenpiirtäjineen. Pasilan asema puretaan. Haave Helsingin kakkoskeskustasta ei ole uusi, sitä on elätelty 50-luvulta lähtien.

Pallasmaa toivottaa Keski-Pasilalle onnea. Hän itse on suunnitellut Helsinkiin kaksi isoa kauppakeskusta, Itäkeskuksen ja Kampin. Itse hän inhoaa ostoksilla käymistä. Vaimo ostaa kaiken alusvaatteita myöten.

– En ole käynyt Itäkeskuksessa kahteenkymmeneen vuoteen, koska se on muuttunut niin järjettömäksi. Kauppakeskuksen keskikadulta on purettu osia, jotka suunnittelin. Siinä ei ole enää mitään ideaa.

Kampin ostoskeskuksessa Pallasmaa kävi pari viikkoa sitten. Sen käytävät ja kaartuvat porraskuilut olivat säilyneet kutakuinkin ennallaan.

Puurakentaminen ei sovi museoihin

Suomessa puhutaan kovaan ääneen puurakentamisen puolesta. Lokakuun puolessa välissä ratkaistaan, kuka saa arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon. Ehdolla on useita puurakennuksia.

Esiraadin valitsemat finalistit ovat Lappeenrannan kaupunginteatteri, Löyly-sauna Helsingin Hernesaaressa, Rovaniemen keskuskentän katsomorakennus Railo ja Suvelan kappeli Espoossa. Voittajan valitsee entinen pääministeri Paavo Lipponen.

Pallasmaa kannattaa puurakentamista, mutta se ei hänen mielestään sovi joka paikkaan.

– Mitä järkeä olisi tehdä suuri taidemuseo, esimerkiksi Guggenheim puusta. Älytön ajatus! Olen itse suunnitellut taidemuseon Inariin ja siellä sai tulipalovaaran takia käyttää puuta vain julkisivuun. Museo on paikka, jossa taideaarteiden on oltava turvassa tulipalolta.

Arkkitehtuurikilpailuissa on Pallasmaan mukaan se ongelma, että voittajat valitaan nykyään vain estetiikan perusteella. Kukaan ei enää pohdi, sopiiko talo käyttötarkoitukseensa ja voiko siinä asua.

Koti vai talo?

Arkkitehdin tehtävä on suunnitella ihmisille koteja. Pallasmaata harmittaa se, että arkkitehdit haluavat keskittyä tekemään luomuksiaan. Hän muistelee mielellään kuuluisaa modernistia Mies van der Rohea. Mies suunnitteli 1960-luvulla Yhdysvalloissa asiakkaalleen Farnsworth Housen, jota pidetään nykyään yhtenä viime vuosisadan merkittävimmistä asuinrakennuksista.

Asiakkaan ja arkkitehdin välille puhkesi riita. Asiakas oli sitä mieltä, että hän oli tilannut kodin, mutta sai vain talon talon. Riitaa puitiin käräjillä. Oikeusjuttu toi esiin kaksi vastakkaista näkökulmaa, suunnittelijan esteettisen näkökulman ja asiakkaan oman näkemyksen.

– Kotia ei voi suunnitella, se on asukkaan tai perheen elämän tuote, eräänlainen erite, Pallasmaa sanoo.

Oikeus ratkaisi riidan arkkitehdin eduksi. Mies van Der Rohe voitti, eikä joutunut maksamaan asiakkaalle korvauksia.

"En jää koskaan eläkkeelle"

Vaikka Juhani Pallasmaa täytti syksyllä 80, hän ei suunnittele eläkkeelle jäämistä. Harvoin kukaan edes kysyy hänen ikäänsä. Hän jatkaa kirjoittamista, koska voi ja haluaa. Opettamisesta on kuitenkin tullut piinallista.

– Kun sanot kenen tahansa kulttuurihistorian henkilön tai ilmiön nimen, näet opiskelijoiden silmistä, että he eivät ymmärrä, mistä puhut.

Emeritusprofessorin mielestä tyhjä katse kertoo siitä, että yleissivistys on kadonnut.

– Korkeimman opetuksen tarkoituksena ei ole välittää informaatiota, vaan viisautta. Viisaus on sitä, että ihminen yhdistelee uudelleen asioita, jotka kuuluvat perussivistykseen.

Rakennustaiteen museossa aukeaa tiistaina 12. lokakuuta näyttely 1960-luvun suomalaisesta arkkitehtuurista. Entinen pääministeri Paavo Lipponen valitsee arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon voittajan keskiviikkona 13. lokakuuta.

Ron Mueckin jättinukkenäyttelyn sadastuhannes vieras kirjattiin sunnuntaina Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Näyttelystä on muodostumassa museon historian kovin hitti. 100 000:n rajapyykki taidemuseossa on millä tahansa mittarilla valtava saavutus Suomessa, missä harva Ateneumin ohella pääsee vastaaviin kävijämääriin.

Facebook- ja Twitter-tilillään taidemuseo onnittelee kukkasin sadattatuhatta näyttelyvierasta Marge Reapalua, joka tuli jättinukkejen perässä ensimmäistä kertaa Sara Hildénin museoon Järvenpäästä asti.

Australialaissyntyisen Mueckin karmivan aidosti ihmisiä muistuttavat nuket ovat reilusti ihmisenkokoista suurempia. Mittaluokka pysäyttää, ja taiteilijan taika perustuu aiempaan taustaan nukentekijänä ja erikoistehostemiehenä.

Museon kokoelmapäällikkö Sarianna Soikkosen mukaan suosituimmaksi näyttelyksi ei ole pitkä matka, sillä vuoden 1979 avajaisnäyttelyllä oli 103 000 kävijää.

Ron Mueck -näyttely on avoinna ensi viikon sunnuntaihin 16.10. saakka.

Ohjaaja Aki Kaurismäki kehottaa Ismo Haavistoa ottamaan soittoasennon. Mustaan, country-tyylisesti koristeltuun pukuun ja tummaan paitaan pukeutunut lahtelaismuusikko tarttuu peltiseen resonaattorikitaraansa ja blues rämähtää soimaan Helsingin illassa.

Kaurismäen uuden elokuvan toinen päätähti kävelee kameran editse pieneen baariin ja istuutuu baarijakkaralle ikkunan eteen. Siirtolaista esittävä 31-vuotias syyrialaisnäyttelijä Sherwan Haji siemaisee kahvia ja katsoo ikkunan läpi bluesmiestä, joka soittaa kadulla baarin edessä jaloissaan auki oleva kitaralaukku.

Ismo Haavisto sai kuukautta aikaisemmin kuulla, että Aki Kaurismäki haluaa hänet esiintymään yhteen kohtaukseen uudessa elokuvassaan, joka kulkee työnimellä Toivon tuolla puolen. Aki Kaurismäki oli huhtikuussa 2014 Lahdessa Sleepy Sleepersistä ja muista lahtelaisbändeistä tutun Kari "Pitkä" Lehtisen muistokonsertissa, jossa myös Ismo Haavisto esiintyi.

– Tutustuin siellä Ismon armottomaan bluesmeininkiin ja ihastuin. Laitoin sitä elokuvaani heti, kun tuli tilaisuus, Aki Kaurismäki toteaa.

Ohjaajan mukaan blues istuu erinomaisesti elokuvaan, joka jatkaa Le Havre -elokuvan (2011) teemaa siirtolaisuudesta.

– Blues on aina ollut pakolaisten ja siirtolaisten musiikkia. Siinä mielessä se istuu tähän tosi hyvin, vaikka ei sitä nyt ihan siksi tähän ole laitettu, sanoo Kaurismäki.

Blues on aina ollut pakolaisten ja siirtolaisten musiikkia. Siinä mielessä se istuu tähän tosi hyvin. Aki Kaurimäki

Katusoittoa Ateneumin toimistokäytävällä 

Kuvauspaikalla ohjaaja katsoo linssin läpi ja kävelee sen jälkeen Ismo Haaviston luokse. Hän toteaa kuvausryhmän jäsenille, että muusikon paita on väärän värinen. Se punainen on parempi, koska se on tavallaan eräs elokuvan teemaväri. Paikalle kiiruhtaa nainen toisen paidan kanssa. Pian muusikko on puettu kirkkaanpunaiseen kauluspaitaan ja kuvaukset jatkuvat.

Elokuvassa katusoittajan esittämä kappale on ennen kuvauksia äänitetty Ateneumin taidemuseon käytävällä. Äänityspaikaksi valikoitui henkilökunnan puolella sijaitseva kapea, kaikuinen ja hämärä käytävä, jossa Ismo Haavisto soitti kappaleensa baarituolilla istuen. Ohjaaja itse saapui paikalle äänikokeiden jälkeen ja istahti klaffituolille kuuntelemaan, kun Haavisto soitti kerran biiisin läpi.

– Hyvä on, pistetään purkkiin, Kaurismäki murahti ja pyyhälsi pois vanavedessään apulaisohjaaja ja pari muuta kuvausryhmän jäsentä.

Kaurismäki valitsi elokuvaan Haaviston vuonna 2010 ilmestyneeltä levyltä kappaleen Midnight man. Ismo Haavisto tunnustaa, että ennen kuvauksia jännittää vähän, koska kyseessä on erilainen esiintyminen normaaleihin klubikeikkoihin verrattuna.

Onhan tämä hieno tilaisuus saada omaa musiikkia esille. Ismo Haavisto

– Onhan tämä hieno tilaisuus saada omaa musiikkia esille. Samalla tämä on tunnustus siitä, että olen saavuttanut jotain, kun olen 30 vuotta jaksanut uskoa omaan tekemiseeni, pohtii Ismo Haavisto, joka on itsekin nähnyt suurimman osan Aki Kaurismäen elokuvista.

Musiikkia käytetään Kaurismäen elokuvissa taitavasti tunnelman luomisessa ja roolihenkilöiden tunnetilojen kuvaajana. Helmikuussa ensi-iltansa saavassa elokuvassa on ohjaajan mukaan jopa enemmän musiiikkia kuin aiemmissa. Miksi? Ohjaajan lakoninen vastaus kysymykseen on sangen kaurismäkiläinen.

– Varmaan käsikirjoitus on niin lyhyt ja on niin vähän puhetta, että täytyy täyttää rakoja, toteaa mies ja astelee takaisin kameran luokse.

Kulttiohjaajan kuvaukset kiinnostavat turisteja

Ilta hämärtyy vähitellen kujalla Ateneumin takana. Kuvausryhmän valot keräväät uteliaita ympärille. Japanilaisen näköinen nuori mies seisoo muutaman metrin päässä reppu selässä ja kuvaa tapahtumia älypuhelimellaan. Juopunut vanhempi nainen yrittää sisään baariin, jonka edessä kuvataan, mutta hänet käännytetään lempeästi pois paikalta. Äänekkäästi protestoiva nainen hoipertelee vähitellen kauemmaksi ja kuvaukset jatkuvat.

Uudessa elokuvassa soi Ismo Haaviston lisäksi Tuomari Nurmion, Harri Marstion ja niin ikään lukuisista Kaurismäen elokuvista tutun Antero Jakoilan musiikkia. Mukana on jälleen myös Ismo Haaviston veli Marko, joka on jo konkari Kaurismäen elokuvissa.

Tuskin kukaan olisi ulkomailla kuullutkaan meistä ilman Akin leffaa. Marko Haavisto

Marko Haaviston musiikkia on kuultu on Kaurismäen elokuvissa jo 1990-luvulta lähtien. Badding Rockers -bändin musiikkia oli mukana ns. Kaurismäen työläistrilogiassa, elokuvassa Tulitikkutehtaan tyttö (1990).

Uusimmassa elokuvassa Marko Haavisto ja Poutahaukat on eräässä kohtauksessa tansseissa soittava bändi.

– Tällä kertaa roolimme on hyvin pieni, kertoo Marko Haavisto.

Poutahaukat lennähti ulkomaille Kaurismäen myötä

Kumpikaan Haaviston veljeksistä ei tiedä elokuvan juonesta vielä muuta kuin sen, mitä julkisuuteen on tihkunut. Elokuvan työnimi oli ensin Pakolainen ja aiheena on maahanmuutto. Nuori siirtolaismies kohtaa sattumalta vanhemman suomalaisen kauppamatkustajan, jota esittää Sakari Kuosmanen. Molemmat oppivat toisiltaan elämästä jotain arvokasta.

– Nyt en ole nähnyt käsikirjoitusta lainkaan, joten odotan jännityksellä ensi-iltaa, sanoo Marko Haavisto, joka nähtiin omana itsenään valkokankaalla bändinsä kanssa ensimmäisen kerran elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (2002).

Aki Kaurismäki on erityisesti Keski-Euroopassa arvostettu ohjaaja, jonka elokuvassa esiintyminen avaa muusikolle monia ovia. Marko Haaviston mukaan kiinnostus hänen musiikkiaan kohtaan kasvoi voimakkaasti Mies vailla menneisyyttä -elokuvan jälkeen.

– Tuskin kukaan olisi ulkomailla kuullutkaan meistä ilman Akin leffaa, mutta heti elokuvan jälkeen vuosina 2002 ja 2003 keikkailimme usein Euroopassa. Kaurismäen filmit ovat tuoneet meille paljon uusia työmaita vuosien mittaan. Nimenomaan ulkomailla, Suomen keikoissa ei elokuvien myötä tapahtunut suurta muutosta, muistelee Marko Haavisto.

Se on toistaiseksi ainoa reissu, jolla olen lähtenyt maasta pois kyynel silmässä. Vaikutuksen teki vieraanvaraisuus ja se kuinka meidät otettiin vastaan siellä. Marko Haavisto

Poutahaukat kiersi Mies vailla menneisyyttä -elokuvan jälkeen Kaurismäen mukana maailmalla elokuvaa promotoimassa.

– Oli mielenkiintoista nähdä se hypetys Akin ympärillä. Esimerkiksi Japanissa ja Saksassa on todella fanaattisia Aki Kaurismäki -faneja.

Cannesissa punaisilla matoilla kimalsi elokuvaväen kerma, mutta Marko Haaviston mieleen jäi erityisesti Japani.

– Se on toistaiseksi ainoa reissu, jolla olen lähtenyt maasta pois kyynel silmässä. Vaikutuksen teki vieraanvaraisuus ja se kuinka meidät otettiin vastaan siellä, kertoo Marko Haavisto.

Kuvausryhmä toimii kuin rasvattu kone

Ateneumin takana kuvauspaikalla on taas saatu pari ottoa purkkiin. Ennen uutta ottoa ohjaaja harppoo sisään baariin ja palatessaan ulos mutisee lyhyesti, että kahvikuppi on vääränlainen. Siinä samassa pari – kolme kuvausryhmän jäsenistä säntää viereisiin kuppiloihin ja muutaman minuutin kuluttua maestron edessä on useampi vaihtoehto: valkoinen kahvikuppi lautasen kanssa, valkea muki ja musta kahvikuppi.

– Musta, murahtaa Kaurismäki ja astelee hetkeksi sivummalle odottamaan, että uusi kuppi kiikutetaan baaritiskin ääressä ikkunan sisäpuolella istuvan päähenkilön käteen.

Työryhmä kuuluisan ohjaajan ympärillä on nivoutunut todella tiiviisti yhteen: kaikki toimii kuvauksissa saumattomasti. Ohjaajan pieninkin merkki huomataan ja kaikkiin toiveisiin vastataan välittömästi. Ryhmän toiminta on tehnyt vaikutuksen Marko Haavistoon.

On ihailtavaa kuinka tarkkaa työtä kuvausryhmä tekee ja kuinka hyvin he tuntevat Akin. Marko Haavisto

– On ihailtavaa kuinka tarkkaa työtä kuvausryhmä tekee ja kuinka hyvin he tuntevat Akin.

Marko Haavisto nostaa esille pääkuvaaja Timo Salmisen, joka on ollut kymmeniä vuosia Aki Kaurismäen ainoa oikea pääkuvaaja.

– Siiinä on mies, jonka on oltava koko ajan hereillä. Tälläkin kertaa kuvattiin toista kuukautta. Päivän työ saattoi alkaa yhdeltätoista ja päättyä aamulla viideltä. Koko ajan täytyy huomioida kaikki yksityiskohdat, valot ja varjot, ja se miltä kokonaisuus näyttää seuraavassa kuvassa, sanoo Marko Haavisto.

Pitkän päivän päätös

Ohjaaja näyttää merkin ja kuuluu komento "poikki". Ismo Haavisto lopettaa soittamisen ja pyyhkäisee otsaansa. Ilta on viileähkö, mutta kuvausvalo paistaa kuumasti kohti. Syyrilainen pääroolin esittäjä Sherwan Haji tulee ulos baarista ja alkaa juttusille Haaviston kanssa. Ismo lupaa antaa miehelle uusimman levynsä, joita hän otti muutaman mukaan varta vasten.

Miltä Kaurismäen elokuvassa esiintyminen tuntui?

– Alkujännityksen jälkeen meni ihan putkeen kaikki. Ei ainakaan minun takiani tarvinnut kovasti kuvata uusia ottoja. Sitten jäädään odottelemaan miltä lopputulos vallkokankaalla näyttää, naurahtaa Ismo Haavisto.

Uusi elokuva on pääosin kuvattu Helsingissä, mutta lyhyitä otoksia tehtiin Riihimäellä ja Karkkilassa. Lyhyttä kohtausta Ateneumin kujalla alettiin kuvata viiden aikaan iltapäivällä ja nyt kello on lähes kymmenen illalla. Elokuvan tuotantopäällikkö Mark Lwoff muistuttaa seuraavan päivän kuvausaikataulusta.

Päivän työ saattoi alkaa yhdeltätoista ja päättyä aamulla viideltä. Marko Haavisto

– Aloitellaan Migrissä puolen päivän aikaan, siellä kuvataan se haastattelu, hän lausahtaa ryhmälle, joka alkaa kasata tavaroita pimenevässä Helsingin illassa.

Ohjaaja Kaurismäki on istahtanut kuppilan seinustalle ohjaajan tuoliin ja näyttää olevan omissa ajatuksissaan.

– Kiitos paljon, huikkaa ensimmäinen apulaisohjaaja Eevi Kareinen koko ryhmälle. Kaikki taputtavat aplodit itselleen sekä vieruskaverille päivän työn päätteeksi.

Saara Aalto on päässyt jatkoon Britannian X Factor -laulukilpailussa. Kisan jatkoonpääsijät selvisivät sunnuntai-iltana Lontoossa, Wembley Areenalla järjestetyssä livelähetyksessä.

Yleisöäänestyksen jälkeen Saara Aalto joutui kolmen vähiten ääniä saaneen joukkoon, ja joutui vakuuttamaan tuomariston vahvalla tulkinnallaan Sian Alive-kappaleesta.

Kahdentoista parhaan esiintyjän joukossa ollut Aalto pääsi kuin pääsikin lopulta jatkoon ja kilpakumppani, Louis Walshin valmentama duo Bratavio joutui lähtemään.

– Tämä ilta oli pelottava, mutta tein sen! Tarvitsen apuanne ensi viikolla. Voimme tehdä tämän yhdessä. Kiitos! Aalto kirjoitti Twitterissä lähetyksen jälkeen.

Saara Aalto sai suitsutusta kisan tuomaristolta lauantain livelähetyksessä, kun hän lauloi Frozen-elokuvasta tutun kappaleen Let It Go. Saaran esityksen voit katsoa täältä.

Aalto kuuluu Britannian X Factorissa yli 25-vuotiaiden ryhmään, jota valmentaa Sharon Osbourne.

X Factorin livelähetyksiä nähdään jatkossa viikottain, kunnes kilpailijoista kolme parasta valikoituu finaaliin.

Puolalainen elokuvaohjaaja Andrzej Wajda on kuollut, kertovat puolalaiset tiedotusvälineet.

Oscar-palkittu Wajda oli kuollessaan 90-vuotias. Ohjaajan kuolemasta kertovat muun muassa päivälehti Gazeta Wyborcza ja uutiskanava TVN24.

Andrzej Wajdan yksi tunnetuimmista ohjauksista oli muun muassa elokuva Katyn (2007), joka kertoi toisen maailmansodan aikana tapahtuneesta puolalaisten sotavankien ja sotilaiden joukkomurhasta Katynissa. Wajdalle itselleen aihe oli kipeä ja tärkeä, sillä hänen isänsä oli yksi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun toteuttaman joukkomurhan uhreista.

Ohjaajan varhaisemmasta tuotannosta arvostusta on kerännyt etenkin vuonna 1958 ensi-iltansa saanut elokuva Tuhkaa ja timanttia, joka on päätösosa Wajdan sotatrilogiasta. Elokuvaa on pidetty kansainvälisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista.

Andrzej Wajda sai elämäntyöstään kunnia-Oscarin vuonna 2000. Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 2006 Wajda sai niin ikään kunniapalkinnon työstään elokuvataiteen parissa.

Hän syntyi 6. maaliskuuta 1926 Suwalkissa, Puolassa.