Kristityt ympäri maailmaa hiljentyvät muistelemaan Jeesuksen ylösnousemusta ja kuoleman voittamista pääsiäisviikolla.

Hiljainen viikko huipentuu pääsiäissunnuntaihin.

Pääsiäisen juhlintaan liittyy erilaisia perinteitä. Esimerkiksi ortodoksit tervehtivät toisiaan pääsiäisenä "Kristus nousi kuolleista", johon vastataan "Totisesti nousi".

Siinä missä Kristuksen kuolema ja sen jälkeinen ylösnousemus ovat juhlinnan aiheita, ovat hautajaiset Suomessa yleensä vakavahenkisiä ja arvokkaita tilaisuuksia.

Suhtautuminen kuolemaan kuitenkin vaihtelee eri kulttuurien ja uskontojen välillä.

Kysyimme Joensuussa asuvilta maahanmuuttajilta ja vaihto-opiskelijoilta, minkälaisia perinteitä kuolemaan liittyy heidän kotimaassaan.

Ghanassa hautajaisiin kokoontuu jopa 1 000 ihmistä

Tanskalainen Heidi Stenkvist paljastaa, että hautajaisten jälkeen tanskalaiset kokoontuvat "hautaoluelle" ja kippistävät vainajan muistolle.

Ghanassa Volta-alueella hautajaisiin saapuu 500–1 000 vierasta, kertoo Peter Zorve. Vainajan läheiset valmistavat vieraille ruokaa ja tuhatpäinen seurue syö ja juo hyvin.

Saksaa ja Egyptiä yhdistää se, että kuolemasta ei haluta tai saada puhua.

Kreikassa ja Ghanassa kuolema näkyy surevien ulkonäössä. Kreikassa naiset eivät saisi meikata, eivätkä miehet ajaa partaansa läheisen kuoleman jälkeen neljäänkymmeneen päivään. Ghanassa Ashanti-alueella puolestaan ihmiset pukeutuvat hautajaisissa punaiseen tai mustaan asuun, jos kuollut ihminen on ollut nuori.

Yli 85-vuotiaiden vainajien muistoa kunnioitetaan juhlien ja pukeutumalla musta-valkoiseen asuun.

Katso lisää ylläolevasta videosta!

CANNES Xavier Dolan on myöhässä. Kolmen tunnin odottelun aikana Rivieran aurinko on noussut lakeensa, mutta ohjaajaa ei näy eikä kuulu.

Dolanista kuitenkin kuulee puhuttavan kaikkialla Cannesissa: hän on nuori nero, itseriittoinen diiva, queer-ikoni, nuorten naisten saavuttamaton ihastus, jonka uusinta teosta filmihullut odottavat kuin valkokankaalle iltaisin heijastuvaa valoa.

On mahdollista, että Cannesin elokuvajuhlien kruununprinssiksi sanotulla 28-vuotiaalla ohjaajalla on jotain hampaankolossa. Hänen uusin elokuvansa Vain maailmanloppu (Juste la fin du monde, 2016) on vasta esitetty festivaalin kilpasarjassa ja se on saanut murska-arviot.

Muutamaa päivää myöhemmin Dolan saa kostonsa, kun Vain maailmanloppu voittaa festivaalin kakkospalkinnon Grand Prix'n. Mutta se hetki ei ole vielä koittanut.

20-vuotiaana uransa aloittanut ohjaaja on tuonut kuudesta elokuvastaan viisi Cannesiin ja voittanut niillä kuusi palkintoa. Hän ei ole tottunut häviämään.

Elokuvan ranskalaiset tähdet ovat kuitenkin paikalla ja valmiina haastatteluun. Joskus muut osaavat kertoa meistä paremmin kuin itse osaisimme.

Vaivihkaista nostalgiaa

Neliöksi rajatussa kuvassa nuori poika ajaa pyörää keskellä autotietä. Taustalla soi Oasiksen Wonderwall. Poika sulkee silmänsä ja ottaa kiinni kuvan reunoista. Sitten hän venyttää kuvan koko valkokankaan levyiseksi.

Tämä kuva onnellisuudesta, vapaudesta ja maailman avautumisesta on Xavier Dolanin tähän mennessä suosituimmasta elokuvasta Mommy (2014). Se on hyvä esimerkki itseoppineen elokuvantekijän halusta kokeilla elokuvan muodolla.

Vain maailmanlopussa Dolan on saanut näyttelijöikseen Ranskan filmitähtien all stars -joukkueen. Pääosaa esittävän Gaspard Ullielin mukaan Dolan on nosteessa, koska hän on löytänyt oman äänensä.

– Minun mielestäni siinä on kyse liioittelun ja hienovaraisuuden välisestä kemiasta. Hänen elokuvissaan kaikki voi olla erittäin alleviivattua ja heti perään paljon paljon hillitympää.

Dolanin elokuvat ovat täynnä tällaisia kokeiluja. Elokuvassa Kangastuksia (Les amours imaginaires, 2010) hän kuvasi sängyssä loikoilevia pareja neonvaloilla, jotka saivat aikaan kylmän vaikutelman, että heidän suhteissaan on kyse vain seksistä. Mommyn lähes kauttaaltaan neliöksi rajattu kuva puolestaan luo klaustrofobisen tunnelman yhteiskunnan liian ahtaista rajoista.

Myös musiikki on Dolanille tärkeä elementti. Hänen elokuviaan rytmittävät pitkät puhumattomat jaksot, jotka ovat kuin musiikkivideoita. Kappalevalinnat ovat tunnettuja ja silti omaperäisiä. Vain maailmanlopussa soi vuoden 2004 moldovalainen kesähitti Dragostea din tei, jonka "numa numa jei" -rallatus on vuosituhannen pahimpia korvamatoja.

– Typeriä muistoja ja paskaa musaa, Vincent Casselin roolihahmo elokuvassa kommentoi.

Kappale tekee kuitenkin jotain vaivihkaa. Se alleviivaa henkilöiden tavallisuutta ja kasvaa samalla voimakkaan nostalgiseksi symboliksi.

Näennäisen sattumanvaraiset valinnat ovatkin huijausta. Xavier Dolanin kanssa työskennelleet kertovat, että hän on ohjaajana piirun tarkka. Hän kirjoittaa itse elokuvansa, tuottaa ne, leikkaa, suunnittelee puvustuksen, valvoo lavastusta ja musiikkivalintoja.

– Hän tietää tismalleen, mitä haluaa, elokuvassa äitiä näyttelevä Nathalie Baye sanoo

.

Kuva paljastaa puhumattoman

Helikopterit pörräävät haastattelupaikan yllä, kun elokuvan tähdet kehuvat kilvan Xavier Dolania. Ohjaajaa odotetaan yhä. Organisaattorit kohottelevat olkapäitään voimattomina ja odottavat malttamattomina uutta tietoa nappikuulokkeisiinsa.

– Kuvauksissa hän näytteli kanssamme ja itki ja nauroi kanssamme, filmitähti Léa Seydoux sanoo.

Vain maailmanloppu perustuu toisen ihmelapsen, näytelmäkirjailija Jean-Luc Lagarcen vuonna 1990 kirjoittamaan näytelmään. Se kertoo menestyneestä näytelmäkirjailijasta, joka palaa 12 vuoden jälkeen kotiinsa kertoakseen kuolevansa nimeämättömään sairauteen. Lagarce itse kuoli AIDSiin 38-vuotiaana, vain viisi vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen.

Näytelmä kertoo ihmisistä, joilla on vaikeuksia ilmaista toisilleen sitä, mitä he oikeasti haluavat sanoa. Nyt Xavier ilmaisee se kaiken elokuvan avulla, Ulliel sanoo.

Dolanin elokuvien tärkein voimavara ovat vahvat tunteet. Kaikki on alistettu niille. Ne piileskelevät arkisimpienkin repliikkien ja taiteellisimpienkin kokeilujen takana.

– Kun Xavier kuvaa, hänen täytyy saada joka kohtauksessa tuntea jotakin. Jos hän ei löydä sitä, hän voi olla erittäin kova. Mutta kun kohtaus herättää hänessä jonkin tunteen, hän on onnellinen, Baye komppaa.

Elokuvia tekevät lapsitähdet ovat harvinaisempia kuin vaikkapa muusikot. Tarinoiden kertomisen ajatellaan vaativan elämänkokemusta - sitä, että on mistä kertoa. Niin kuin nuoruus ei olisi myös kokemus ja sellaisena arvokasta välitettävää.

Mutta Dolan ei ole enää lapsi. Ohjaajan uudessa elokuvassa myös tunteet on kuvattu paljon aiempaa hienovaraisemmin. Tukahdutettuja perhesuhteita ilmaisee parhaiten Vincent Cassel, jonka padottu viha kilpailee elokuvan parhaasta roolisuorituksesta Marion Cotillardin näyttelemän sosiaalisesti epävarman kälyn kanssa.

– Minullahan on yleensä sellaisia rooleja. Se on kai jotakin, mikä on minussa, Cassel sanoo.

– Ehkä myös kasvojeni kulmat vaikuttavat siihen. Ja mahdollisesti ne näyttelijät, joita ihailin lapsena: Marcello Mastroianni, Robert de Niro. He eivät koskaan näytelleet kivoja, suloisia, helliä tyyppejä, vaan väkivaltaisia pelkureita. Minusta se on paras ilmaus sille, mitä elämä oikeastaan on.

Puheensorina kohoaa kymmenellä desibelillä. Ihmisiä parveilee laiturin rannanpuoleisessa päässä. Xavier Dolan on saapunut ja kaikki haluavat saada hänestä palan.

Lapsinäyttelijästä tähtiohjaajaksi

Xavier Dolan kasvoi Montrealin esikaupungissa yksinhuoltajaäidin ainoana lapsena. Hän aloitti näyttelemisen neljän vanhana. Kahdeksaan ikävuoteen mennessä hän oli esiintynyt 21:ssa mainoksessa ja hänet tunnettiin Quebecissä.

Teini-iässä Dolan alkoi dubata elokuvia. Sitä hän tekee vielä nykyäänkin, kaksi päivää viikossa, jopa kuvausten aikana. Ranskankielisessä Kanadassa hänet tunnetaan Harry Potterin Ron Weasleyn, Twilightin Jacob Blackin ja South Parkin Stanin äänenä.

Hän ohjasi esikoiselokuvansa I Killed My Mother (2009) 20-vuotiaana. Se esitettiin Cannesin elokuvafestivaalilla ja voitti kolme palkintoa. Kahdeksan vuoden aikana palkintoja on tullut aina vain lisää.

Nyt Dolan istuu risti-istunnassa, lippalakki väärinpäin päässään, aurinkolasit silmillään ja huitoo käsillään ärsyyntyneenä.

– Jeesus, voisiko tänne tuoda vielä vähän lisää koptereita! Yhdysvaltain presidenttiäkö tänne odotetaan?

Ohjaaja sanoo halunneensa käsitellä tällä kertaa aikuisempaa aihetta: lähestyvää kuolemaa ja perhesuhteita.

– Kasvaessani ja tullessani vanhemmaksi koen, että haluan puhua eri asioista. Enkä halunnut kertoa vain äideistä ja pojista, vaan perheestä, hän vastaa.

Vain maailmanlopussa on hänen mukaansa kyse kahdentyyppisistä ihmisistä ja heidän kohtaamisestaan.

– Ne ihmiset, jotka valitsevat unelmansa sijaan säännöllisen työelämän mukavuuden ja järjestyksen, voivat tuntea katkeruutta toisenlaisia ihmisiä kohtaan, Dolan sanoo.

Sivistyksen puutetta

Xavier Dolanin elokuvilla on intohimoiset puolustajansa ja inhoajansa. Niiden omintakeiselle tyylille on kuitenkin todella vaikea löytää vertailukohtaa muiden elokuvaohjaajien töistä.

Ei sillä, etteikö sitä olisi yritetty. Viime aikoina Dolanin elokuvia on verrattu esimerkiksi Wong Kar-wain ja Pedro Almodovarin teoksiin.

Ohjaaja itse ärsyyntyy moisista vertauksista.

– Ai koska olemme kumpikin homoja ja pidämme väreistä? hän hörähtää.

Dolan sanoo, ettei hän ole nähnyt kuin pari Almodovarin elokuvaa.

– En tunne Pedron elokuvia kovin hyvin. Luulen, että hän loukkaantuisi jos tietäisi sen. Mutta tuossa vertauksessa en näe itseäni. Se, että joku rinnastaa kaksi ihmistä, koska he rakastavat piikkikorkkareita, vihaisia naisia ja punaista väriä on minusta joko sivistyksen tai mielikuvituksen puutetta.

Haastattelu on ohi ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Aikoja on typistetty entisestään, koska jonossa on muutama muukin tuntikausia odotellut.

Poistuessani haastattelupaikalta mielessäni kaikuu Vincent Casselin neuvo siitä, miten elokuvayleisön tulisi suhtautua nuoreen ohjaajaan.

– Parempi tottua Xavier Dolaniin, sillä hän tulee olemaan täällä vielä pitkään.

Nykyajan tutkintamenetelmä on paljastanut viikingeistä seikan, joka ei sovi heidän hurjaan hyökkääjämaineeseensa. Kolmen viikinkimiekan yksityiskohtainen läpivalaisu osoitti ne liian heikoiksi, jotta niillä olisi juuri voinut tehdä veritöitä.

Viikinkiaika kesti noin vuodesta 750 vuoteen 1050. Valtaosa viikingeistä oli aseistautunut kirveillä ja keihäillä. Miekat olivat kalliita, joten niitä oli yleensä vain eliitillä.

Jo aiemmissa tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että monet viikinkimiekat kelpasivat lähinnä vallan ja aseman symboliksi, eivät varsinaisiksi aseiksi. Tanskan teknillisessä yliopistossa tehty kolmen miekan tarkka tutkimus vahvistaa tätä käsitystä.

Neutroniläpivalaisu näkee tarkasti

Viikinkimiekkoja on löydetty runsaat kaksi tuhatta. Kolmea päästiin nyt tutkimaan ensi kertaa neutroniläpivalaisulla. Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluvat miekat ovat peräisin keskiseltä Juutinmaalta, 800–900-luvuilta.

Neutroniläpivalaisu on röntgenkuvauksen tapainen menetelmä, mutta se kykenee läpäisemään atomeja ympäröivät elektronipilvet ja antaa siksi erittäin yksityiskohtaisen kuvan.

Sen ansiosta pystyttiin erittelemään, mitä miekkojen metalliseos sisältää, kertoo tutkimuksen johtaja, materiaalitutkija Anna Fedrigo.

Tekotapa altisti miekat ruosteelle.

Kaikki kolme miekkaa oli tehty hitsaamalla yhteen rauta- ja teräskaistaleita. Tulosta oli taivuteltu, kierretty ja taottu, jotta pinta sai koristeellisen kuvioinnin. Vahvaa asetta siten ei kuitenkaan syntynyt.

– Koska teräs on kovempaa kuin rauta, taisteluaseessa pitäisi olla teräsreunat ja rautasydän, joka kestää iskut. Tutkimissamme miekoissa nämä edellytykset eivät täyttyneet, Fedrigo sanoo LiveScience-tiedesivustolle.

Lisäksi paljastui, että metallisuikaleet oli pakotettu yhteen korkeassa lämpötilassa, minkä takia niiden pinnalle muodostui helposti oksideja, jotka heikensivät niitä ja saivat ne jopa ruostumaan.

Tutkimus on julkaistu Archaeological Science: Reports -lehdessä.

Elina Ahlbäck ei ole juuri ehtinyt käydä Helsingin toimistollaan. Kevät on ollut yhtä lentoa. Ensin pari viikkoa Los Angelesissa, sieltä New Yorkiin, takaisin Atlantin yli Lontoon kirjamessuille, lyhyt pyörähdys Suomessa ja sitten Bolognan kirjamessuille. Nyt on hetki aikaa huoahtaa ja laskea reissujen saldoa.

– Kauppaa on tehty ja suomalaista kirjallisuutta viety maailmalle oikein urakalla.

Ahlbäck luettelee pitkän rimpsun suomalaisia kirjoja, joita ulkomaiset kustantajat ovat hiljattain ottaneet valikoimiinsa. Muun muassa Tuutikki Tolosen lastenkirja Mörkövahti on myyty moneen maahan, samoin Katja Pantzarin suomalaisesta sisusta kertova kirja Nordic Kiss. Ahlbäck ei peittele innostustaan kertoessaan kirjoista. Täsmällistä ja vakuuttavaa puhetta kuunnellessa, ei ole mikään ihme, että kauppoja syntyy.

Kirjallisuutta ei voi kuitenkaan pakata kontteihin ja lähettää maailmalle tuosta vain, vaan jokaisen kirjan oikeudet täytyy myydä yksitellen. On löydettävä oikeat kustantajat ja saatava heidät innostumaan suomalaisesta kirjasta. Siihen tarvitaan kirjallisuusagenttia.

Elina Ahlbäck on pyörittänyt omaa kirjallisuusagentuuriaan kahdeksan vuotta, ja nyt kuulemma alkaa tapahtua toden teolla. Viimeisen vuoden aikana innostus suomalaisen kirjallisuuden ympärillä on Ahlbäckin mukaan kasvanut selvästi. Hän sanoo tuntevansa sen hyppysissään. Kiinnostus on siirtymässä pohjoismaisesta rikoskirjallisuudesta Suomeen.

– Suomi on helmi, jota ei ole vielä löydetty. Suomalaisessa kirjallisuudessa kiinnostavat omanlainen kerronta ja uniikit tarinat.

Maailmalla kiinnostusta on herättänyt etenkin suomi-kumma eli fantasia- ja tieteiskirjallisuus, jota edustavat muun muassa Salla Simukka, Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta, Leena Krohn ja Maria Turtschaninoff. Ahlbäck ei kuitenkaan halua viedä suomalaista kirjallisuutta vain yhden nimikkeen alla. Silloin varjoon jäisi hienoja tarinoita, joita ei voi määritellä.

– Esimerkiksi Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron on upea kirja, mutta en työntäisi sitä mihinkään tiettyyn genrelaatikkoon.

Kirjamarkkinoilla etsitään jatkuvasti jotain uutta ja kiinnostavaa. Nyt Suomi on pääsemässä keskipisteeseen.

– Mottoni on, että meillä on maailmanluokan kirjallisuutta.

Nyt on siis taottava, kun rauta on kuuma. Trendit vaihtuvat nopeasti, joten tätä mahdollisuutta ei saa hukata. Siksi Ahlbäck kiertää tuulispään lailla maailman kirjamessuja ja kustantamoita. Tähtäin on kuitenkin tulevassa. Ahlbäck uskoo, että kymmenen vuoden kuluttua suomalainen kirjallisuus on valloittanut maailman pysyvästi.

– Jokainen kirja jättää jalanjäljen ja kasvattaa myyntiä maailmalla. Tavoitteena on synnyttää suomalaisista tarinoista globaaleja ilmiöitä.

Laatu ja brändäys voidaan yhdistää

Suomalaisia kirjoja julkaistaan maailmalla noin 300 vuodessa 40 kielellä. Suomen pieni kielialue on kuitenkin pisara maailman kirjameressä. Siksi erottautuminen on tärkeää. Siihenkin tarvitaan agentin apua ja ammattitaitoa. Kirjojen ja kirjailijoiden ympärille on luotava brändi joka myy.

Brändäys on suomalaisessa kirjallisuudessa vielä uutta. Elina Ahlbäck ei ujostele kaupalliselta kalskahtavan sanan käyttöä. 35 vuoden kokemus kirja-alalta ja kaupallinen koulutus antavat eväitä käsitellä herkkähipiäisempiäkin kirjailijoita.

– Ilman muuta brändäämme jokaista kirjaa ja kirjailijaa. Laatu ja brändäys voidaan yhdistää, ne eivät sulje toisiaan pois.

Nykyään kirjailijat lähtevät innolla mukaan, koska ulkomaisten käännösoikeuksien myynti avaa uusia markkinoita ja mahdollisuuksia.

– Käymme jokaisen kirjailijan kanssa keskustelun ja kerromme mitä ulkomaan myynti ja markkinointi tarkoittavat, mitä se vaatii.

Jo ensimmäinen sopimus voi tarkoittaa, että kustantaja haluaa kirjailijan vaikkapa Ranskaan messuille tai antamaan haastattelun radiossa. Suuri osa kirjailijoista on valmiita tähän ja jopa innoissaan brändin rakennuksesta.

– Kyllä se helpottaa ulkomaisen kustantajan ostopäätöstä, jos hän tietää, että kirjailija on valmis markkinoimaan kirjaansa.

Kaikki eivät kuitenkaan halua tai uskalla astua valokeilaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ovet sulkeutuisivat.

– Jokainen tapaus suunnitellaan erikseen. Tärkeintä on laatu. Jos tarina on kohdallaan, mutta kirjailija haluaa pystytellä taka-alalla, sitten lähdemme siitä liikkeelle.

Ahlbäck pukeutuu pinkkiin

Merkittävä osa käännösoikeuksien kaupoista syntyy tai pannaan alulle maailman kirjamessuilla. Erottautumisen ja brändäyksen merkityksen ymmärtää maailman suurimmilla kirjamessuilla Frankfurtissa. Muutaman päivän aikana liikkeellä on noin 500 kirjallisuusagenttia ja tuhansia ellei miljoonia kirjoja.

Tästä valtavasta massasta on noustava esiin. Siihen voi riittää pienikin jippo. Kuten pinkki huulipuna, pinkki käyntikortti. Väri on yksi Elina Ahlbäckin tavaramerkeistä. Pinkki jakkupuku erottautuu kirjamaailman tummanpuhuvista kuoseista.

– Eräs suuren amerikkalaisen kustantamon edustaja kertoi minulle, että " aina kun näen häivähdyksenkin pinkkiä, ajattelen sinua", nauraa Ahlbäck.

Pirteys ei kuitenkaan rajoitu pelkkään väriin, sillä Ahlbäckistä uhkuu intohimo kirjallisuusagentin työtä kohtaan. Hän elää työlleen.

– Jos agentilla ei ole intohimoa kirjoja kohtaan, eivät ne kirjat kosketa sitten muitakaan. Kieltämättä, kun olen viikon ravannut pitkin Manhattania kustantamoissa, silloin on tullut ajatus, että passion kills me, intohimo tappaa minut, nauraa Ahlbäck.

Kahdeksaan vuoteen Ahlbäck ei ole kunnolla ehtinyt lomailla. Kirjallisuusagentin on oltava aina tavoitettavissa, koska soitto maailman suurimmalta kustantajalta voi tulla juuri silloin, kun on matkalla mökkisaareen.

– Silloin on toimittava. Ei voi sanoa, että sori, olen juuri lomailemassa.

Työn sitovuus voi olla syy, miksi Suomessa on niin vähän kirjallisuusagentteja. Elina Ahlbäck Literary Agencyn lisäksi on toinen agentuuritoimisto ja lisäksi suurilla kustantamoilla on omat osastonsa käännösoikeuksien myyntiä varten. Toisinaan kirjailijat ja kustantamot kääntyvät ruotsalaisten ammattilaisten puoleen. Myös Ahlbäck haki sieltä mallia, kun ryhtyi yli kahdeksan vuotta sitten perustamaan omaa toimistoaan, joka oli Suomen ensimmäinen.

Ruotsissa oli jo tuolloin parikymmentä agentuuria, joista monet olivat toimineet yli 30 vuotta. Ei siis ihme, että ruotsalaisia dekkareita myydään maailmalla huikeita määriä.

Ala on kuitenkin kehittynyt myös Suomessa nopeasti, vaikka toimijoita on edelleen vähän. Kirjaviennin markkina-arvo on kolminkertaistunut viime vuosina, ja myös englanninkielisen kirjamarkkinan valloitus on lähtenyt käyntiin. Siksi Ahlbäck perusti muutama vuosi sitten haaratoimiston New Yorkiin. Vuoden sisällä toimisto on perustettu myös Los Angelesiin ja Lontooseen. Jokaisessa on yksi agentti ja he yhdessä tekevät työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

– Viiden hengen tiimissämme on erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset taustat ja mieltymykset. Se on rikkaus, kun seuraamme tuntosarvet pystyssä kirjamaailman trendejä.

Messuilla ostaja täytyy vakuuttaa 12 minuutin aikana

Työn kansainvälisyyden huomaa Ahlbäckin puheesta. Väliin solahtelee englanninkielisiä sanoja ja kirjoista puhutaan pelkästään käännösnimillä. Se ei ole mikään ihme, kun selviää millaisesta myyntimyllytyksestä Ahlbäck on juuri palannut. Kirjamessuilla kirjoja kaupataan aamusta iltaan. Asiakas vaihtuu puolen tunnin välein. Ahlbäck kuvailee hullunmyllyä pörssisaliksi.

– Siinä on oikeastaan 12 minuuttia tehokasta myyntiaikaa. Siinä ajassa on vakuutettava kustantaja, miksi tämä teos kannattaa ostaa juuri nyt, eikä viikon päästä.

Koska tahti on hurja, on taustatyöt tehtävä huolellisesti etukäteen. Agentin on tiedettävä tai aavistettava, millaista kirjaa juuri kyseinen asiakas etsii. Kustantajat tulevat ympäri maailmaa, joten taustoituksen lisäksi on huomioitava kulttuurierot. Japanilaiselle ja amerikkalaiselle kustantajalle on muovailtava erilaiset myyntitavat.

Ahlbäck nauttii tästä kaikesta. Hänestä on ihana tavata erilaisia ihmisiä ja tehdä bisnestä kirjoilla. Vaikka suurimmilla messuilla on puoli tuhatta kilpailevaa agenttia, on tunnelma kuitenkin kannustava.

– Messuilla on aina hyvä henki. Kun jossain poksautellaan kuohuvaa hyvien kauppojen kunniaksi, se vain nostaa muidenkin myyntivirettä, vakuuttaa Ahlbäck.

Vaikka messut ovat kirjamyynnin maraton, Ahlbäck nauttii eniten kustantamovierailuista. Monen vuosikymmenen työ kirja-alalla näkyy siinä, että Ahlbäckille avautuvat ovet New Yorkin merkittävimpiin kustantamoihin. Ilman suhteita Manhattanilla ei pääse eteistä pidemmälle.

– Kustantamokäynneillä tapaa heti oikeat ihmiset. Se on meille etulyöntiasema, kun pääsemme neuvottelemaan heti päätösten tekijöiden kanssa.

Ahlbäck on toimen nainen. Hän ei epäröi ottaa puhelinta käteen ja sopia tapaamisia. Juuri rohkeus sai Ahlbäckin tarttumaan myös sellaiseen, mikä oli hänelle täysin vierasta.

Nyt hän on täysillä mukana myös Hollywoodin elokuvabisneksessä viemässä suomalaisia kirjoja valkokankaalle.

– Los Angelesin elokuvamaailma on täysin erilainen kuin New Yorkin kirjabisnes. Manhattanilla ollaan äärimmäisen tehokkaita, kun taas Los Angelesissa tapaamiset kestävät, mutta itse asiaa puhutaan vain se kymmenen minuuttia. Muu aika on small talkia. Siinä on opettelemista tällaiselle määrätietoiselle tyypille, täytyy olla more relaxed, naurahtaa Ahlbäck.

Pari vuotta sitten Ahlbäck löysi Hollywoodista oikeat ihmiset, ja nyt kehitteillä on peräti kolme elokuvaa. Ensimmäisenä lentoon lähti Salla Simukan nuortenkirjasarja Lumikki. Se on jo käsikirjoitusvaiheessa, ja jos kaikki menee hyvin, elokuva nähdään valkokankaalla vuonna 2019.

Salla Simukan ja Ahlbäckin historiallinen läpilyönti ei kuitenkaan ollut sattumaa. Valkokankaiden valloitusta edelsi huolellinen tutkimus- ja kehittelytyö, jossa muun muassa Tekes on mukana. Kehittely jatkuu edelleen ja rahoituksen avulla tutkitaan kirjan tuotteistamista elokuvaksi tai tv-tuotannoksi. Satsaus on kannattanut, sillä Simukan Lumikki-kirjojen lisäksi tekeillä on englanninkieliset elokuvat kahdesta muustakin suomalaiskirjasta: Tuutikki Tolosen Mörkövahdista ja Maria Turtschaninoffin Maresista.

– Hankkeet etenevät vauhdilla. Kaikki lähti hyvin käyntiin, koska onnistuin löytämään heti oikeat ihmiset. Hollywoodissa voi helposti harhautua viemään projektiaan täysin metsään. Onhan se maailman kilpailluin ala.

Kello 18 aukeaa skype-yhteys Amerikkaan

Helsingin toimistossa Unioninkadulla Ahlbäck jakaa pienen huoneen kollegansa kanssa. Lisäksi toimistossa on töissä assistentti. Huone on täynnä suomalaista kirjallisuutta kymmenillä eri kielillä.

Pöydällä on Emmi Itärannan teos, joka on näköjään saanut aivan erilaisen kannen Ranskassa. Salla Simukan nimi näyttää hauskalta venäjäksi ja Minna Lindgrenin kirjojen saksannoksissa on hoksattu käyttää vanhaa koukeroista fonttia.

– Nämä ovat minun "babyjani" esittelee Ahlbäck ylpeänä.

Toimiston seinällä tikittää kolme kelloa. Yksi käy New Yorkin aikaa, toinen Suomen aikaa ja kolmas Pekingin aikaa. Ahlbäck tekee ympäripyöreitä päiviä etenkin nyt, kun Hollywood-yhteyksiä täytyy hoitaa päivittäin. Ahlbäck naureskelee tekevänsä vuorotyötä, sillä hänen iltavuoronsa alkaa kello 18. Silloin aukeaa skype-yhteys Amerikan itä- ja länsirannikolle.

– Kyllä kotona aina välillä ihmetellään tätä minun työntekoa, myöntää Ahlbäck.

Onneksi neljästä pojasta enää yksi asuu kotona, joten äitiä ei tarvita enää joka käänteessä. Agentuurin perustaminen on osittain nyt 19-vuotiaan kuopuksen ansiota, sillä päätös firman perustamisesta syntyi Brooklynin sillan kupeessa. Poika skeittaili sillan luona ja Ahlbäck odotteli ja ihaili poikansa temppuja. Siltaa katsellessaan hän sai vision, että nyt on aika perustaa yritys, joka on kuin silta suomalaiselle kirjallisuudelle eri mannerten välillä. Päätös kannatti.

– Tunnen olevani kirjojen parissa kotonani. Työni on olla ikään kuin kirjallisuuden suurlähettiläs.

Tallinnan satamasta purkautuu ehkä juuri nytkin reipas laivalastillinen suomalaisturisteja kohti kaupungin houkutuksia. Joku hakeutuu tuttuun kylpylään, toinen edulliseen ostoskeskukseen. Ensin ehkä hörpätään kahvit leivoksen kera Maias Mokk -kahvilassa. Karttoja ei näy, vaikka ulkomailla ollaankin.

Tallinna on kovin tuttu, kuin kotiin palaisi.

Ja silti, harva on käynyt virolaisen kotona, tietää hänen arjestaan, ajatuksistaan tai suvun vaiheista. Viro on edelleen myös aika vieras. Vai pystytkö nimeämään Viron kansalliskirjailijan?

Kysymys kansalliskirjailijasta voi kuulostaa turhalta, mutta itseasiassa ollaan virolaisuuden ytimessä. Voisiko suomalaisuutta ymmärtää tuntematta Seitsemää veljestä tai Tuntematonta sotilasta? Molemmat ovat muuten virolaisille jo koulusta tuttuja.

Oikea vastaus on A.H. Tammsaare (1878-1940). Patsas löytyy puistikosta Viru-keskuksen vierestä.

Virolaisille Tammsaare on kaikkea muuta kuin patsas. Hänen teoksiaan julkaistaan ja luetaan yhä, lausahduksia siteerataan lehdissä ja parlamentissa, näytelmiä esitetään. Tammsaaren hahmot ovat virolaisille yhtä tuttuja kuin Jukolan Jussi tai Antti Rokka meille. Tammsaaren patsas on maan tunnetuin treffipaikka.

"Tammsaare kuoli juuri oikeaan aikaan"

Tammsaare siis elää. Vaikka kuoli jo vuonna 1940. Juuri oikeaan aikaan, sanoo Tammsaaren elämäkerran _Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A.H. Tammsaare _kirjoittanut Juhani Salokannel.

– Jos Tammsaare olisi saanut elää, hän olisi todennäköisesti paennut Ruotsiin, kuten kymmenet tuhannet muut sivistyneistön edustajat. Silloin hänestä olisi tullut kielletty kirjailija Neuvosto-Eestissä. Vaikka hän olisi jäänyt kotimaahansa, olisi kohtalo saattanut olla kuin kollegalla Friedebert Tuglaksella: joutua vainotuksi epähenkilöksi.

Neuvostojärjestelmä tarvitsi sankareita, myös kirjallisia. Valtaosa oli kommunisteja, mutta uskottavuuden takia myös muutama porvarillinen kirjailija kohotettiin kaanoniin.

Tammsaare sopi rooliin hyvin, koska ei ollut esittämässä vastalauseita teostensa tulkinnasta. Neuvostojärjestelmä saattoi rauhassa korostaa tarinoita työtä tekevästä kansasta ja vaieta esimerkiksi kristilliset viittaukset.

– Tammsaarea sai lukea, mutta ei tulkita. Raamatulliset osuudet nostettiin esiin vasta uudelleen itsenäistymisen jälkeen, selittää Salokannel.

Tammsaaren maine kesti kommunistien syleilyn.

– Nyky-virolaiset ymmärtävät hyvin, ettei Tammsaarella ollut osuutta neuvostoaikaisiin tapahtumiin.

"Olen mitättömän näköinen mies"

A.H. Tammsaare oli omien sanojensa mukaan mitättömän näköinen mies. Lyhyt, hailakkasilmäinen ja harvatukkainen. Äänikin oli jotenkin ponneton. Tämä on itseironiaa, sanoo Salokannel. Tammsaare veti helposti huomion puoleensa ja sai ihmiset nauramaan.

Naimisiin Tammsaare päätyi sen jälkeen kun tuleva vaimo Käthe oli julkaissut lehdessä avioliittoilmoituksen, Tammsaaren yllätykseksi. Salokannel vihjaa, että Käthe oli raskaana.

Käthe oli huomattavasti miestään nuorempi, eivätkä kemiat kohdanneet. Salokannel kuvailee Kätheä joutilaaksi hermokimpuksi, jonka Tammsaare lähetti lasten ja palvelijoiden kanssa kesiksi Pärnun kaltaisiin rantakohteisiin ja jäi itse Tallinnaan.

Ei Tammsaare itsekään ollut helppo elämänkumppani. Salokanteleen mukaan kirjailija oli pienimpiinkin asioihin puuttuva pirttihirmu. Taiteilijaluonteen vastapainona Tammsaaressa asui myös pikkuporvari. Hän halusi ympärilleen arvoisensa puitteet, johon kuului iso asunto, palvelijoita ja pikkuvaimo. Työelämässä ollut Käthe jäi kotiin heti avioiduttuaan, vaikka lisätuloille olisi ollut käyttöä.

Tammsaaren kuoltua Käthestä paljastui tarmokas miehensä perinnön vaalia. On pitkälti hänen ansioitaan, että Tallinnan Kadriorgin puiston kupeessa sijaitseva koti säilyi perheen hallussa myös kommunistivallan aikana. Asunto on nyt museoitu.

Herra Hansen koulutiellä

A.H. Tammsaare on taiteilijanimi. Tuleva kirjailija syntyi Anton Hanseniksi Tammsaaren talossa Keski-Virossa vuonna 1878.

Tammsaare oli maaseudun kasvatti. Hän asui lapsuutensa meikäläisittäin omalaatuisen näköisessä, mutta Virossa tavallisessa olkikattotalossa, jossa oli maapohja ja joka toimitti samalla riihen virkaa.

Tammsaare pääsi perheen lapsista ainoana opintielle ja se oli mullistava kokemus. Hän kävi Tarton yksityisen Treffnerin lyseon, jonka jälkimaine on Virossa vähintään samaa luokkaa kuin Ressulla tai Norssilla. Koulun perustaja Hugo Treffner oli Viron kansallisen heräämisen avainhenkilöitä, ja koulussa vallitsi virolaiskansallinen henki.

1800-luvun loppu oli aikaa, jolloin virolaiset olivat maassaan toisen, ehkä kolmannen luokan väkeä. Tai tarkkaan ottaen Viroa ei vielä ollut, vaan virolaiset asuivat Venäjän keisarikunnan kahden maakunnan alueella. Yläluokkaa oli keskiajalta lähtien ollut saksaa puhuva ja kartanoissaan asuva aatelisto. Venäläiset muodostivat oman eliittinsä sen jälkeen, kun Baltiasta oli 1700-luvulla tullut osa keisarikuntaa.

Romantiikan aate kansakunnasta levisi kuitenkin myös Viroon. Yksi tavoite oli kasvattaa vironkielinen sivistyneistö ja tässä Treffnerin lyseolla oli keskeinen rooli.

Teos, jonka jokainen virolainen tuntee

Tammsaare kuvaa kouluaikaansa pääteoksessaan_ Totuus ja Oikeus. _Kyseessä on viisiosainen järkäle, jossa käydään läpi paitsi Tammsaaren omia elämänvaiheita, myös Viron muutosta maatalousvaltaisesta Venäjän provinssista itsenäiseksi urbaaniksi valtioksi.

Jokainen virolainen tuntee teoksen, se käydään läpi koulussa ja löytyy useimpien virolaisten kirjahyllystä.

– Pitkästyttävää luettavaa koululaiselle, muistelee Viron kielen tutkija Sirje Olesk.

– Tammsaare on aikuisten kirjailija. Ja sellaisena erittäin tärkeä virolaisille.

Myös Juhani Salokannel myöntää, että ensi tuntuma Totuus ja oikeus -romaanisarjaan oli "risuinen".

– Mutta kun aloin kääntää teosta, se avautui. Koin todellisen kääntymyksen. Tammsaaren kieli on kuin jazzia, hän improvisoi. Ja koko ajan pohjalla kulkee tiukka rakenne.

Tammsaare kirjoitti nopeasti ja paljon. Eikä juurikaan korjannut tekstejään jälkikäteen. Häntä on myös arvosteltu jaarittelijaksi.

– Mutta samalla tavalla "jaaritteli" James Joyce Odysseyksessaan.

Suomenkielinen painos on loppu

Totuus ja Oikeus (ilmestyi 1926-1933) sai loistavat arvostelut. Meillä sitä kiittivät F.E. Sillanpään ja Waltarin kaltaiset kirjalliset vaikuttajat. Ja silti teos jäi suomalaisille vieraaksi. Siitä käännettiin vain ensimmäinen ja viides osa, eivätkä nekään juuri myyneet.

– On arvoitus, miksei Tammsaare kiinnostanut Suomessa. 1920-30 -luvuilla elettiin kuitenkin niin sanottua heimoaatteen kultakautta ja ainakin juhlapuheissa korostettiin yhteyttä eteläiseen veljeskansaan.

Tammsaare ei koskaan vieraillut Suomessa, vaikka kutsuja sateli. Salokannel epäilee, että syynä oli heikko terveys. Ainoan ulkomaanmatkan kirjailija teki Mustallemerelle parannellakseen keuhkotautiaan.

Tammsaare painui Suomessa unholaan, jossa hän on uinunut näihin päiviin asti. Juhani Salokannel on työskennellyt ahkerasti Tammsaaren renessanssin puolesta. Hän on suomentanut koko viisiosaisen Totuus ja Oikeus -sarjan ja nyt siis kirjoittanut Tammsaaren elämäkerran.

– Virolaiset tuntevat klassikomme. Halusin tehdä vastapalveluksen.

Valitettavasti Totuus ja Oikeus -romaanisarjan suomennos on loppuunmyyty, eikä uutta painosta ole Salokanteleen mukaan luvassa ainakaan lähiaikoina.

Lähi-idästä tuotiin jo rautakaudella Etelä-Eurooppaan koriste-esineitä varakkaiden iloksi. Pääsiäisaikaan sopivasti brittitutkijat ovat alkaneet selvittää koristeltujen strutsinmunien alkuperää.

British Museumin ja Durhamin ja Bristolin yliopistojen tutkijoilla ovat apunaan elektronimikroskooppi ja isotooppianalyysi ja aineistonaan useita kokonaisia munia ja kuorenkappaleita British Museumin kokoelmista.

Strutsinmunien kuori on paksua ja kestävää, joten sitä voitiin maalaamisen lisäksi kaivertaa ja jopa koristella norsunluulla, jalometalleilla tai keramiikalla.

Idänkaupan mukana kulkeneita luksusmunia on löytynyt eliitin hautajais- ja muilta juhlapaikoilta aina nykyisestä Espanjasta asti noin vuosilta 300–1200 ennen ajanlaskumme alkua. Toistaiseksi munista ei kuitenkaan tiedetä juuri muuta kuin löytöpaikat.

Munia ei ollut helppo napata

Tutkijoita kiinnostaa munien alkuperän lisäksi se, olivatko strutsit villejä vai vangittuja. Se selvinnee munankuorien strontiumin, hapen ja hiilen isotooppianalyysillä, joka kertoo, mitä emolinnut söivät.

– Kerättiinkö munat pesistä, vaikka se oli vaarallista puuhaa? Vai onko mahdollista, että strutseja pidetiin vankeudessa, jotta raaka-ainetta oli aina tarjolla? puntaroi British Museumin kuraattori Alexandra Fletcher.

Pyyhkäisyelektronimikroskoopilla saadaan tarkka kuva kaiverruksesta.

Samalta ajalta säästyneiden sylinterisinettien kuvista tiedetään, että strutsien kipakkuus ja voimakkuus oli aikalaisille tuttua. Yhden sinetin kuvassa on kuningas, joka pitää strutsia kuristusotteessa, ja lintu potkii kuningasta vatsaan.

Toisaalta tiedetään myös, ettei kaikki eläinten käsittelyssä ollut sitä, miltä se näytti. British Museumin assyrialaisissa korkokuvissa on kuninkaallisia metsästämässä leijonia. Samalla kuva tekee selväksi, että retki oli lavastettu: leijonia päästettiin häkeistä metsästäjien ampumaetäisyydelle.

Millaisia olivat ostajat?

Strutsinmunien kuorien kuviointia tutkitaan pyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Sillä saadaan yksityiskohtainen kuva kuoren pinnasta heijastuvien elektronien ansiosta.

Kuvista etsitään johtolankoja kaiverrustekniikoista ja samalla siitä, missä taidokas työ tehtiin.

Kaikista näistä vihjeistä tutkijat pyrkivät viime kädessä päättelemään, millaiset ihmiset tekivät koristemunia kaukokauppaa varten ja millaiset ostajat näitä ylellisyystuotteita himoitsivat.

Koristelun perinne on ikivanha

Rautakautiset koristemunat ehkä yllättävät iällään ja ennen muuta pitkän matkan kaupallaan, mutta strutsinmunien koristelulla on ihmiskunnan historiassa monin verroin pitemmätkin perinteet.

Joitakin vuosia sitten julkaistussa tutkimuksessa esiteltiin 270 erilaisin viivakuvioin koristeltua kuorenkappaletta 60 000 vuoden takaa. Löytö oli peräisin Howieson Poortin kallionkielekkeen suojista Etelä-Afrikasta.

Koristelu osoittaa kykyä symboliseen ajatteluun. Pierre-Jean Texier

Munia oli tutkijoiden mukaan ollut ainakin 25 ja todennäköisesti paljon enemmänkin. Kokonaisuus antoi poikkeuksellisen hyvän kuvan kaukaisen esihistorian taiteesta, sanoi tutkimusta johtanut Pierre-Jean Texier ranskalaisesta Bordeaux'n yliopistosta.

Aiemmin tunnettiin vain yksittäisiä koristeltuja kuorenkappaleita, jotka pystyivät kertomaan ainoastaan yksilön työstä, eivät yhteisön kulttuuriperinteistä.

Texier arveli, etteivät munankuoret olleet vain koristeita, vaan niitä käytettiin vesiastioina samaan tapaan kuin Kalaharin metsästäjä-keräilijät vielä tänäkin päivänä. Koristelulla kuoresta tehtiin yksilöllinen, mikä osoittaa kykyä symboliseen ajatteluun, Texier sanoi.

Maija Vilkkumaan rumpali, joka asuu Helsingin Käpylässä ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa. Monikaan seikka ei vihjaa Ilkka Tolosen kainuulaisista juurista – ei, ennen kuin mies käärii vasemman käsivartensa hihan ylös.

Tolosen ihoa koristaa nimittäin suurikokoinen tatuointi, joka on miehen kotipaikkakunnan, Ristijärven, vaakuna. Mies otti vaakunatatuoinnin viisi vuotta sitten ja pitää sitä eräänlaisena "Made in"-leimana.

Kuvan hopeinen havuristi ja aaltokuvio ei ole kuitenkaan pelkkä koristus.

– Suhtaudun tatuointeihin aika vakavamielisesti, enkä ottaisi mitään ironistista ja humoristista tatuointia. Ristijärvi on asia, joka pysyy minussa väistämättä ikuisesti, joten se on muistutus omasta taustasta, kertoo Tolonen.

– Pidän tatuoinneissa selkeistä väreistä ja kuvista, joten vaakuna toimii teknisessä mielessä tatuointina erittäin hyvin.

Muusikon ihoon on isketty kuvia myös maailmankartasta ja Martti-kissasta. Vaikka aiheet poikkeavat toisistaan, ovat tatuoinnit tyyliltään samankaltaisia. Jokaisella on tärkeä henkilökohtainen merkitys.

– Luulen, että olen perinyt äidiltäni jokseenkin nopeasti vaihtuvat mieltymykset ja kyllästyn moniin asioihin hyvin nopeasti, minkä vastapainoksi minulle on tärkeää löytää joitakin pysyviä ja vakaita asioita, pohtii Tolonen.

– Kenties tatuoinnit toimivat jonkinlaisena muistutuksena pysyvyydestä, kun niistä ei pääse eroon.

Ihmisistä vieraantuu, mutta tunne pysyy

Noin 1 300 asukkaan Ristijärvi on Kainuun pienin kunta, joka tunnetaan lähinnä ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisestä. Ilkka Tolonen pitää piskuisen korpikunnan omaa tunnusta erityisen hienona.

– Se on rauhallinen, tyylikäs ja paikkakunnan luonteeseen sopiva, rumpali tiivistää.

Tolonen on asunut Helsingissä jo kymmenisen vuotta, mutta puhuu yhä vahvaa kainuun murretta. Kotiseudun merkitys on muuttunut viime vuosina paljon. Vaikka Helsingistäkin on tullut rakas, kokee Tolonen silti itsensä kainuulaiseksi ja ristijärveläiseksi.

– Loukkaannun syvästi, kun minua jatkuvasti nimitetään kajaanilaiseksi, muusikko vitsailee.

Nykyään Tolonen käy Ristijärvellä muutamia kertoja vuodessa – usein keikkabussilla. Kolmekymppinen muusikko viihtyy kotimaisemissa saunoen ja metsäpoluilla lenkkeillen, vaikkei hän paikallisia enää juuri tunnekaan.

Ristijärvellä on helpompi kokea yhtenäisyyden tunnetta kuin Helsingissä.

– Suhde paikkakuntaan on säilynyt voimakkaana, mutta ihmisistä tietenkin hiljalleen vieraantuu, mikäli ei ole tekemisissä. Ehkä se kainuulaisuus siirtyy enemmän ja enemmän oman ajatusmaailman sisälle.

– Ristijärvellä on helpompi tajuta, että kaikkihan tässä ollaan ristijärveläisiä, hän lisää.

Leijonat villitsivät vuosikymmen sitten

Suomalaisten tatuoijien järjestö F.T.A.A:sta (Finnish Tattoo Artists Association) kerrotaan, että heraldiikalla on pieni kannattajakuntansa tatuointien ystävien parissa. Heraldiikkaa käytetään monissa urheiluseurojen logoissa, joita tatuoidaan tasaisin väliajoin etenkin isoissa kaupungeissa.

Yleisesti ottaen vaakunat ovat kuitenkin aiheena marginaalissa.

– Sukuvaakunoita otetaan jossain määrin. Itse teen joitakin per vuosi. Heraldisia eläinhahmoja näkee aina silloin tällöin, mutta edelleen jokunen per vuosi, toteaa F.T.A.A:n sihteeri J. "Pena" Penttinen.

Se on kaunis ja historiallisesti perusteltu tapa jollekin yhteisölle kertoa kuka on. Jussi Tuovinen

Penttisen mukaan Suomen vaakunaleijona on kuitenkin räikeä poikkeus: reilu vuosikymmen sitten leijonia nakuteltiin ihoille lähes päivittäin.

– Suomen leijonan ottanee edelleen joku jossakin maamme liikkeessä joka viikko tai joka toinen viikko, arvelee Penttinen.

Vaakunaharrastajat toivovat rohkeaa käyttöä

Useimmiten vaakunoita näkee kuitenkin maakuntien ja kuntien rajakilvissä ja kuntien virallisissa papereissa. Suomen heraldisessa seurassa toivotaan, että vaakunoita kunnioitettaisiin ja käytettäisiin rohkeasti.

– Se on kaunis ja historiallisesti perusteltu tapa jollekin yhteisölle kertoa kuka on. Vaakunalla voidaan ilmaista monenlaisia asioita ja rikastuttaa visuaalista kulttuuria, perustelee seuran puheenjohtaja Jussi Tuovinen.

Moni mieltää vaakunat arvokkaiksi ja historiallisiksi symboleiksi, mutta toisaalta niiden halutaan näkyvän myös nykyajassa. Tuovisen mielestä vaakuna sopii esimerkiksi tatuoinniksi hyvin.

On kuitenkin veteen piirretty viiva, miten vaakunaa käytetään kunnioittavasti. Esimerkiksi Suomen vaakunasta sarjakuvaan irrotettu leijonahahmo voi saada konservatiivisen heraldikon kohottamaan kulmiaan.

– Tästä on näkemyseroja: toiset ovat tiukkalinjaisempia heraldikkoja, toiset taas liberaalimpia. En halua tuomita innovatiivista heraldiikkaa, mutta senkin pitäisi olla laadukasta, tyylikästä ja sääntöä noudattavaa, muotoilee Tuovinen.

– Nämä ovat hyviin tapoihin liittyviä juttuja. Jos vaakuna on vessapaperina, se alkaa olla pikkuisen kyseenalaista, hän lisää.

Vaakunoihin liittyy myös ennakkoluuloja

Monilla vaakunoilla on pitkä historia. Nykyisten maakuntavaakunoiden taustalla ovat jo Ruotsin vallan aikana käytetyt historialliset maakuntavaakunat ja myöhemmin käytössä olleet läänien vaakunat.

Kuntavaakunat ilmestyivät tienvarsille ja lomakkeisiin sen jälkeen, kun 1940-luvulla kunnallislaissa määrättiin, että kaikilla Suomen kunnilla tulee olla oma vaakuna. Suomessa myös kuka tahansa yksityishenkilö voi rekisteröidä itselleen vaakunan.

Se on rauhallinen, tyylikäs ja paikkakunnan luonteeseen sopiva. Ilkka Tolonen

Heraldiikan eli vaakunaopin harrastajiin liittyy myös ennakkoluuloja. Jos joku on suunnitellut ja rekisteröinyt oman vaakunan, saatetaan sitä pitää isotteluna ja elitisminä.

– Me olemme tämän tyyppistä ajattettelua vastaan. Heraldiikalla on aatelinen ja kuninkaallinen historia, mutta nykyään ne ovat demokraattisia, koska kuka tahansa voi piirtää itselleen vaakunan ja hakea sitä seuran rekisteriin.

Tuovisen mukaan kulttuuri on kuitenkin muuttumassa.

– Vaikuttaa siltä, että nyt internet antaa mahdollisuuden löytää tietoa, individualismi lisääntynyt ja itsensä toteuttamisen muodot ovat tuleet sallitummaksi, Tuovinen arvelee.

Riihimäen taidemuseon varastoista, lukkojen ja tiukkojen turvatoimien takaa löytyy pääosin lyijykynällä tehtyjä piirroshahmotelmia, jotka ovat arvokkaita. Ne ovat osa Tatjana ja Pentti Wähäjärven lahjoituskokoelmaa.

Tutkijat näkevät luonnoksista minkälaisia aiheita Schjerfbeck on ajatellut ja miten aihe on muotoutunut matkan varrella. Tanja Pääskynen

Ne ovat suomalaisen kuvataiteen kultakauden kärkinimen Helene Schjerfbeckin (1862-1946) aikoinaan tekemiä luonnoksia ja luonnoskirjoja.

– Nämä työt kertovat päämäärätietoisuudesta ja tarpeesta löytää se olennaisin eli pelkistämisestä, kertoo taiteilijaan enemmän perehtynyt Riihimäen taidemuseon amanuenssi Tanja Pääskynen.

Riihimäen taidemuseossa on kaikkiaan 35 Helene Schjerfbeckin työtä, joista puolet on maalauksia ja puolet luonnoksia ja harjoitelmia.

Helene teki luonnoksetkin harkitusti

Luonnokset ovat harvoin yleisön nähtävillä. Luonnokset kiinnostavat myös tutkijoita.

– Tutkijat näkevät luonnoksista minkälaisia aiheita Schjerfbeck on ajatellut ja miten aihe on muotoutunut matkan varrella.

Monista hauraille luonnospapereille hahmotetuista kynän jäljistä huomaa, että taiteilijatar oli huolellinen.

– Schjerfbeck oli hyvin tarkka ja huolellinen tekemisessään. Hän piirsi luonnokset harkitusti ja aika uskollisesti sitten toteutti ne maalauksissaan, Pääskynen tietää.

Halkopojan asentoa haettiin

Esimerkiksi kuuluisasta Halkopoika-aiheesta Helene Schjerfbeck teki lyijykynälla, rasvaliidulla ja hiilellä luonnoksen. Työn tunnistaa heti samaksi. Kynä on pyörinyt jalkojen ja käsien kohdalla tiivisti, kun tekijä on etsinyt niille oikeaa asentoa.

– Oleelliset elementit löytyvät jo tässä, asento ja ja mallin olemus ovat paikallaan. Einar-poika kiinnosti taiteilijaa, myös niiden punertavien huulien takia, Tanja Pääskynen naurahtaa.

Säästäväinen Schjerfbeck hyödynsi myös Halkopoika-luonnoksen toisen puolen.

Sinne on piirretty hyvin tyylitelty nainen, jonka katsoja näkee takaapäin. Kuvakulma, jota Schjerfbeck käytti useinkin.

Naiselta näkyy vain hieman nenää ja huulen kaarta, mutta ei silmiä.

Kynää tekijä on pyöritellyt miettiessään kuinka paljon nenää, silmäkulmaa ja huulia hän haluaa lopulta näyttää.

– Tämä on harjoitelma seisovasta mallista. Sitä ei tiedetä kuka nainen on. Tässä on vain muutama viiva, vähän nutturaa ja nenää. Valmis maalaus on hyvinkin yksi yhteen luonnoksen kanssa.

Sitä ei tiedetä kuka nainen on. Tanja Pääskynen

Lopullisessa maalauksessa naisesta näkyy koko vartalo.

Matkustajien pakaasien värit kiinnostivat

Helene Schjerfbeck käytti myös pientä, käteen sopivaa luonnoskirjaa ja pientä vesiväripalettia. Ne kädessään hän seisoi muiden kaupunkilaisten tapaan Hyvinkään asemalla katselemassa muualta tulleita matkustavaisia.

Venäjän Pietarista ja muualta Suomesta junat toivat väkeä Hyvinkäälle, jossa oli junanvaihto Hankoon. Sieltä laiva vei ihmisiä Eurooppaan ja taas Amerikkaan asti.

Luonnoslehtiölle on nopeasti hahmoteltu ihmisiä tavaroineen. Helene on myös vesiväreillä merkinnyt muistiin vaatteiden ja pakaasien värejä.

– Jos tarkemmin katsoo, niin tässä on kirjainmerkintöjä. Niillä on määritelty värisävyjä tarkemmin, Pääskynen opastaa.

Luonnoksesta ei tiedetä, tuliko siitä myöhemmin mitään teosta tai teoksen osaa.

Paperin toisella puolella on selvä piirros Hyvinkään–Hangon radan ratapihasta. Siinä näkyy metsänrajaa, raiteita, junanvaunuja, asemarakennus ja asetinlaite.

Se kelpaisi jo suoraan seinällekin laitettavaksi.

Riihimäen taidemuseolle Helene Schjerfbeck on niin tärkeä taiteilija, että hänen teoksilleen on omistettu yksi huonetila.

Ville Välimäki

Juontaja Timur Miroshnishenkolla on edessään kova koitos. Satojen miljoonien yleisölle esiintyminen jännittää. Onneksi kokemusta on jo useampien lasten Euroviisujen juontamisesta ja kommentaattorin tehtävästä varsinaisissa Euroviisuissa 2011.

– Olen työskennellyt noin 30 erilaisessa Eurovision-tapahtumassa, mutta nyt vastuu on todella suuri. Esittelen Ukrainaa koko maailmalle ja haluan näyttää, että tämä on rauhallinen, moderni ja vieraanvarainen maa. Ei pidä uskoa kaikkea, mitä näkee uutisissa tai lukee netistä Ukrainaa koskien.

Monet ovat olleet huolissaan viime aikojen poliittisista tapahtumista ja kyselleet, onko Ukrainaan turvallista tulla. Miroshnishenko vakuttaa, että huolet ovat turhia.

– Nämä ovat varmaan yhdet turvallisimmista kisoista ikinä, sillä me todella haluamme osoittaa, että Kiovassa ei ole mitään vaaraa. Minäkin olen elänyt täällä koko ikäni ja olen hengissä ja terve, juontaja nauraa.

Miroshnishenko toivoo, että Ukraina täyttyisi turisteista kahdeksi viikoksi ja että viisuvieraat tutustuisivat maahan myös juhlapaikan ulkopuolella.

– Me toivomme, että ihmiset käyvät katsomassa upeita kaupunkejamme ja luontoa. Haluamme sanoa, että uskokaa meihin, älkääkä unohtako meitä. Me olemme moderneja, avosydämisiä ihmisiä, jotka haluavat olla eurooppalaisia.

Järjestelykaaos on saatu hallintaan

Timur Miroshnishenko vastaa Euroviisuissa green roomista, jossa kilpailijat odottavat omaa vuoroaan ja jännittävät tuloksia. Miroshnishenkon lisäksi kisoja isännöi kaksi muuta miestä, Vladimir Ostapchuk ja Alexander Skichko. Miestrion valinta juontajiksi on herättänyt kummastusta. Kummallinen on Miroshnishenkon selityskin.

– Ei se ollut suunniteltu juttu, vaan tuottajat päätyivät meihin erilaisten kokeilujen kautta. Tämä joukko toimi heidän mielestään parhaiten. Tämä on ensimmäinen kerta, kun juontajina on kolme miestä. Se kuvaa osaltaan Kiovan Euroviisujen teemaa, Celebrate Diversity, juhlista moninaisuutta.

Kolmikon valinta ei ole ollut ainoa asia, joka järjestelyissä on aiheuttanut hämmennystä. Helmikuussa uutisoitiin, miten tuotanto laahasi pahasti aikataulusta, henkilökuntaa irtisanoutui ja fanit olivat raivoissaan lippujärjestelyistä. Timur Miroshnishenko summaa tilanteen diplomaattiseen tyyliin.

– Tällaisen ison prosessin aikana voi tapahtua mitä vaan. Nyt pitää vain kiittää kaikkia jotka laittoivat työn alulle. Sellaista nyt sattuu, että ihmiset eroavat tehtävistään. Nyt meillä on sitoutunut, ammattitaitoinen tiimi, jossa on mukana ammattilaisia ympäri Eurooppaa. Kaikki on ilman muuta valmista ajoissa. Ensimmäiset tekniset harjoitukset ovat noin viikon päästä, ehdimme kyllä.

Miroshnishenko vakuuttaa, että luvassa on hieno show. Sen yksi keskeinen rooli on varattu viime vuonna Tukholmassa voittaneelle Jamalalle.

– Hän on täällä kuin kansallissankari. Jamalaa näkee kaikkialla, jokaisessa televisio-ohjelmassa ja mainoksissa. Euroviisuissa näemme häntä paljon myös, voisi melkein sanoa, että nämä ovat hänen kisansa.

Rahaa palaa remontteihin

Osa järjestelyjen vaikeuksista johtuu siitä, että Ukrainan valtiontelevisio muutettiin riippumattomaksi julkiseksi televisioyhtiöksi vain pari kuukautta sitten. Euroviisujen järjestäminen on valtaisa urakka yhtiölle, jonka vuosibudjetti on samaa luokkaa kuin 32 miljoonaa euroa maksavan viisutapahtuman.

Summa on talousvaikeuksissa rämpivälle maalle suuri, mutta ei kovin kummoinen verrattuna edellisten kymmenen vuoden viisujen kustannuksiin, laskeskelee Timur Miroshnishenko.

– Eihän tämä talouden puolesta ole Ukrainalle paras aika kisojen järjestämiseen. Toisaalta Euroviisut ovat meille hyvä tilaisuus, sillä niiden takia on pitänyt kunnostaa teitä ja rakennuksia kaupungissa. Ruotsi pystyi järjestämään kisat halvemmalla kuin me, sillä heillä oli kaikki puitteet valmiina. Kiovassa on pitänyt muun muassa laajentaa messukeskusta, jossa kilpailu pidetään.

Luvassa on rauhaa ja rakkautta huokuva musiikkikarnevaali, joka yhdistää koko maailman sillä hetkellä, kun katseet kääntyvät Kiovaan, maalailee Miroshnishenko.

– Euroviisujen aikaan kaikki haluavat olla yhtä ja pitää hauskaa. Kilpailun ydinsanoma on se, että ei ole mitään väliä, minkä värinen olet, tai mikä on seksuaalinen suuntautumisesi tai uskontosi. Kaikki ovat yhtä.

Kuulostaa yltiöoptimistiselta ottaen huomioon esimerkiksi Venäjän erittäin jyrkän suhtautumisen seksuaalivähemmistöihin. Miroshnishenko myöntää, että oppimista on vielä Ukrainallakin.

– On tilanne Ukrainassa kuitenkin parempi kuin Venäjällä. 1990-luvun puoliväliin asti emme tienneet mitään seksuaalivähemmistöistä, koko teema oli kielletty. Me opettelemme vielä moniarvoisuutta. Viime vuonna kuitenkin järjestettiin LBGT-paraati ilman selkkauksia. Me menemme eteenpäin tässäkin asiassa ja Euroviisut ovat siihen yksi oiva keino.

Tilanne on todella kiperä. Teatterimuseossa asustava Taikametsän Pupu tarvitsee apua, tai oikeastaan me kaikki tarvitsemme, muuten ei kevät tule.

Noidan oppipoikana ollut Pupu oli juuri saavuttamassa haaveensa ja pääsemässä oikeaksi noidaksi, sellaiseksi, jolla on luudat ja kaikki. Enää oli jäljellä yksi tärkeä tehtävä; lausua loitsu, jolla kevät tulisi talven jälkeen esiin. Kaikki oli valmiina: suopursun tuoksu, valkovuokkojen terälehdet, aamuinen kaste ja muut rohdot odottivat kipoissaan. Sitten se tuli kesken loitsun lausumisen ja pilasi kaiken: valtava aivastus!

Rohdot lentelivät minne sattuu, vuodenajat heittivät häränpyllyä ja noitakin suuttui! Ainoa keino saada noita leppymään on se, että museovieraat auttavat erilaisia tehtäviä tekemällä Pupua taikomaan kevään kohdilleen. Onneksi apulaisia riittää!

Sadat lapset osallistuvat pääsiäisseikkailuun

Teatterikissan pääsiäisseikkailu Aivastukseen osallistui jo ensimmäisen päivän aikana yli 300 ihmistä konttausikäisistä vaareihin. Kun tulemme paikalle kaksipäiväisen seikkailun toisena päivänä, sunnuntaina, käy ovi yhtä tiuhaan.

Viisivuotias Sisu esittelee toimittajalle karttaa. Sen avulla löytyvät tehtävät, joita tekemällä Pupu selviää pulasta.

– Se Pupu epäonnistui, niin sitten noita-akka suuttui. Muutkin olivat silleen harmissaan, kun ne joutuu nyt miettiin, millon tulis kevät. Mä autan sitä Pupua.

Ihan heti Sisu ei kuitenkaan ehdi hätiin. Ensin pitää kokeilla green screenin edessä näkymättömyysviittaa. Vihreään kankaaseen vihreän taustan edessä kietoutumalla häviää kokonaan näkyvistä televisioruudusta. Se on erityisen hauskaa, jos laittaa sinisen korin päähänsä, sitten kori ikään kuin leijuu ilmassa.

Kun paikalla on riittävän monta pikkupoikaa, käy meno vähän villiksi. Näyttelynvalvoja Hanna Kivelän pitää käydä muistuttamassa, ettei seinää vasten saa pomppia. Melkein kaikki muu onkin sallittua.

Saa katsoa, kokeilla ja kokea

Yhä useammat museot tarjoavat viikonloppuisin ohjelmaa, työpajoja ja ohjattuja seikkailuja lapsille ja perheille. Erityisen toivottuja ne ovat pitkinä pyhinä, kun mökkihöperyys yllättää, eikä sää suosi loputonta ulkona reippailua.

Teatterimuseo on koko perheen tapahtumien pioneeri. Elämyksellisyys ja osallistuminen ovat olleet osa museon toimintaa jo 1980-luvulta lähtien; on järjestetty työpajoja ja viikonloppukursseja, museossa saa koskea ja kokeilla.

Teatteripedagogi Milla Kortemaa on järjestänyt loma-aikoihin sijoittuvia Teatterikissan seikkailuja jo kymmenisen vuotta. Osallistujien joukossa näkyy usein tuttuja kasvoja.

– Ne, jotka ovat kerran käyneet, osaavat jo odottaa seuraavaa seikkailua ja tietävät tulla. Seikkailu on aina uusi, tarina aina uusi ja aina on uutta tekemistä. Tehtävät liittyvät kaikkiin teatterin osa-alueisiin valosuunnittelusta lavastamiseen ja ohjaamiseen.

Erityisen pidetty rasti pääsiäisseikkailussa on lavastustehtävä. Siinä näyttämön pienoismalliin pitää tehdä koti jollekin Taikametsän eläimelle.

Kahdeksanvuotias Linda on luonut hapsujen ja helmien avulla näyttämölleen lumoavan maailman. Äidin tehtäväksi jää ojennella maalarinteipin palasia ja sinitarrapalloja, suunnittelutyöstä vastaa Linda yksin.

– Pupu on loitsinut tän metsän väärin, niin siksi pitää tehdä tällaisia. Mä laitoin tänne vähän erilaisia eläimiä: siellä on kissaa ja hiirtä. Myös tipu asuu täällä.

Myös sisarukset, kuusivuotias Elsa ja yhdeksänvuotias Leona, ovat sisustuspuuhissa. Tyttöjen mielestä tehtävät ovat ihan parasta museossa.

– Me ajateltiin ensin tehdä tähän metsää, tai jotain semmoista. Nyt me yritetään tehdä tästä koti, tai semmoinen hieno, selittää Elsa.

Millaiselle eläimelle tästä tulee koti?

– Me ajateltiin tehdä se ihan ihmiselle, paukauttaa Leona.

"Kävijämäärä on kasvanut huimasti"

Sisarukset ovat Teatterimuseossa ensimmäistä kertaa. Muitakin uusia elämysseikkailujen ystäviä löytyy koko ajan. Tarkkoja asiakastilastoja teatteripedagogi Milla Kortemaa ei osaa suoralta kädeltä kertoa. Hän kuitenkin kuvailee kävijämäärän kasvua viimeisten viiden vuoden aikana huimaksi.

– Ohjelmaa meillä on ollut aina, mutta nykyisin ihmiset löytävät sen entistä paremmin. Sana kiirii.

Saman ilmiön, suosion hurjan nousun, on huomannut myös näyttelyvalvoja, taidehistorian opiskelija Hanna Kivelä.

– Olen ollut täällä kolme vuotta ja monet perheet ovat tulleet tutuiksi. Haluan tietysti uskoa, että syy suosioon on se, että taide on merkittävä asia ihmisten elämässä. Luulen tosin, että yksi syy on sosiaalinen media. Ihmiset seuraavat sitä paljon ja markkinointi keskittyy sinne, joten yhä suurempi joukko ihmisiä löytää tänne.

Yksi salaisuus suosion takana on lupa leikkiä. Lapsen kanssa museoon tuleminen tarjoaa siihen oivan tekosyyn, mutta kaikki eivät sitä kaipaa. Valopöydän räplääminen, puvuston aarteisiin sonnustautuminen ja oman näytelmän pystyynpolkaisu saa kävijät innostumaan iästä riippumatta, kuvailee näyttelynvalvoja Hanna Kivelä.

– Täällä on tehty vaikka mitä omia ohjauksia, kokeiltu oikeiden tuotantojen rooliasuja ja päästetty luovuus valloilleen. Välillä aikuiset hyppivät ja kiljuvat riemusta siinä missä lapsetkin.

Yksi Teatterimuseon suosituimmista huoneista on tarpeisto- ja pukuvarasto. Runsauden äärellä voi hetkellisesti iskeä myös luomisen tuska, kuten nyt kuusivuotiaalle Elsalle. Näyttämölle pitäisi mennä, mutta röyhelömekkojen röykkiöiden keskellä podetaan pientä kriisiä.

– Mä en löydä mitään päällepantavaa!

Intiaanipäällikkö, joka 1600-luvulla otti rauhallisesti vastaan Amerikan eurooppalaiset tulokkaat, on päässyt takaisin haudan lepoon ja saanut mukaansa myös alkuperäiset hauta-aarteensa.

Wampanoag-heimo eli "ensimmäisen valon kansa" jäljitti pitkään päällikkönsä Massasoit Ousamequinin jäänteitä sekä haudan esineistöä.

Massasoit, "Keltainen sulka", oli saanut viimeiselle matkalleen mukaansa muun muassa koristeellisen piipun, veitsen, helmiä ja nuolenkärkiä. Hänen hautansa tuhoamisen jälkeen ne päätyivät vieraisiin käsiin ja lopulta lahjoituksina museoihin.

Haudat hävitettiin rautatien alta

Massasoit solmi rauhansopimuksen historiallisella Mayflower-laivalla tulleiden englantilaissiirtolaisten kanssa vuonna 1621. Rauhaa kesti hänen kuolemaansa asti ja vielä vuosikymmen sen jälkeenkin.

Sopimuksen mukaan osapuolet eivät varastaneet toisiltaan tai käyneet toistensa kimppuun. Sopimuskumppania luvattiin myös puolustaa hyökkääjiä vastaan.

Heimoaan miltei puoli vuosisataa johtanut Massasoit haudattiin vuonna 1665 kukkulan laelle Watteniin Rhode Islandiin. Pari sataa vuotta myöhemmin alueen poikki rakennettiin rautatie ja hautausmaa hävitettiin.

Kymmenille uusi hautarauha

Vuonna 1990 Yhdysvalloissa tuli voimaan laki, joka vaatii museoita palauttamaan Yhdysvaltain alkuperäisasukkaiden vainajat ja esineet heidän jälkipolvilleen.

Heimonsa puolesta Massasoitia etsinyt historioitsija Ramona Peters kertoo työn olleen laista huolimatta hankalaa museoiden vastahangan vuoksi. Massasoitin tapauksessa neuvotteluja oli käytävä seitsemän museon kanssa.

Wampanoagit ovat nyt saaneet takaisin kaikkiaan lähes 660 hautaesinettä ja pitäneet uudet hautajaiset yli 40 esivanhemmalleen.

Sota viitoitti sortopolitiikan

Myös Massasoit haudattiin viime viikolla samalle paikalle, jossa hänen alkuperäiset hautajaiset olivat yli kolme vuosisataa sitten.

– Hän on merkkihenkilö maamme historiassa. Hänellä oli visio siitä, miten voisimme elää yhdessä, Peters kommentoi Cape Cod Today -lehdelle.

Kymmenen vuotta Massasoitin kuoleman jälkeen puhkesi kuitenkin Kuningas Philipin sota. Keskinäisen kaupankäynnin vääristyminen yhä enemmän englantilaisten hyväksi ja heidän levittäytymisensä uusille alueille johti alkuasukkaiden rajuun kapinaan ja lopulta sotaan.

Vuosina 1675–1676 käytyä sotaa johti Massasoitin poika Metacomet, joka oli rauhan aikana ottanut myös englantilaisen nimen Philip. Hänet mestattiin, ja antautuneet intiaanit joutuivat orjiksi. Sodan tulos paalutti pohjan valtion intiaanipolitiikalle.

Lähde: AP, Yle Uutiset

Viron valtion itsenäistymisestä tulee kuluneeksi sata vuotta vajaat kolme kuukautta Suomen jälkeen. Itsenäisyyttä juhlitaan tästä viikosta aina vuoteen 2020, jolloin on kulunut sata vuotta Viron vapaussodan päättymisestä voittoon.

Viralliset avajaiset järjestettiin sunnuntaina rajalla, joka ennen huhtikuun 12. päivää 1917 jakoi nykyisen Viron alueen kahtia, Vironmaahan ja Liivinmaan pohjoisosaan. Virolaisten suurmielenosoitus Pietarissa taivutti Venäjän väliaikaishallituksen liittämään kuvernementit yhteen ja antamaan Virolle tilapäisen autonomian.

Juhlan kunniaksi virolaiset kävelivät 400 kilometrin mittaisen rajan sunnuntaina päästä päähän, Itämereltä Peipsijärvelle. Oman osuutensa rajasta taittoi kolmisen tuhatta ihmistä, joukossa myös presidentti Kersti Kaljulaid.

"Sata vuotta on pienelle kansalle iso luku"

Kaljulaid sanoi juhlapuheessaan Kurgjan kylässä Pärnun maakunnassa, että Viro on kehittynyt huomattavasti 25 vuodessa. Samalla hän kuitenkin painotti, että itsenäisyyttä ja vapautta on varjeltava joka päivä.

– Pienelle kansalle, joka elää geopoliittisesti järistysherkässä kohdassa, sata vuotta on iso luku. Moni pieni kansa on kadonnut, mutta virolaiset ovat kestäneet raskaimmatkin ajat, Kaljulaid sanoi.

Virolaisuus rakentuu hänen mukaansa kansan halulle olla isäntä omassa kodissa omassa maassa, laulaa viron kielellä ja hankkia lapsilleen hyvä koulutus. Niistä on muodostunut Viron henkinen perustuslaki, Kaljulaid sanoi.

Nuorten laulujuhlilla korostetaan juuria

Päivää vietettiin pitkin Viroa monilla tavoin, niin jumalanpalveluksilla kuin maalamalla graffiteja ja tietenkin laulamalla ja tanssimalla. Pääjuhlissa Kurgjassa sytyttiin ensi kesän nuorten laulu- ja tanssijuhlien juhlatuli.

Tallinnassa kesällä järjestettävän laulu- ja tanssijuhlan "Mina jään"-teemalla korostetaan sidettä omaan maahan ja sen kulttuuriin ja menneisyyteen. Aihe on Virolle kipeä suuren maastamuuton vuoksi, vaikka väestökato onkin viime vuosina tasaantunut huomattavasti.

Itsenäisyyden juhlinnan virallinen verkkosivu löytyy täältä. Suomessa Viron itsenäisyyttä juhlistetaan muun muassa konserttisarjalla Helsingin Musiikkitalossa.

Yhden Suomen merkittävämmin taiteilijan Albert Edelfeltin teos on löytynyt venäläisen Rybinskin kaupungin museosta. Taidehistorian tutkija Sani Kontula-Webb kertoo löytäneensä kadonneena pidetyn maalauksen internetin hakukoneen avulla.

– Taulun näin sattumalta, mutta sen tunnistaminen edellytti aikaisempaa perusteellista perehtymistä.

Pietarin taideakatemiasta valmistunut Kontula-Webb tunnisti tutunnäköisen maalauksen teosta koskevien luonnosten perusteella. Luonnoksia säilytetään Suomessa Ateneumin taidemuseossa.

Luonnosten avulla selvisi myös maalauksen kuvaamien lasten henkilöllisyys: he ovat tsaari Aleksanteri III:n veljenpoikia. Edelfelt oli nimennyt teoksensa kohteet selkeästi yhteen luonnokseensa.

Volgan rannalla sijaitsevassa Rybinskissä ollaan innoissaan suomalaistutkijan löydöstä. Yhteydenotto Suomesta varmisti taulun lasten henkilöllisyyden.

– Luulimme pitkään, että maalaus kuvaisi pikkutyttöjä, mutta se esittääkin suuriruhtinas Vladimirin poikia Borista ja Kirilliä, museon varajohtaja Sergei Ovsjannikov hämmästelee.

Suuriruhtinaan pojat on puettu maalauksessa ajan muodin mukaisesti mekkoihin ja heillä on pitkät kiharat hiukset.

Maalaus kertoo Edelfeltin suhteista keisariperheeseen

Suomessa kadonneena pidetty maalaus päätyi Rybinskin museon kokoelmiin vallankumouksen jälkeen ja on ollut siitä lähtien siellä.

Signeeratun teoksen alkuperän varmistaa kankaan takana säilynyt paperimerkintä. Sen mukaan Edelfeltin vuonna 1881 maalaama työ on peräisin Vladimirin palatsista Pietarista.

Nyt paikannetun teoksen merkittävyyttä lisää se, että maalaus kertoo Edelfeltin tiiviistä suhteista Pietariin ja keisariperheeseen.

– Juuri tällä muotokuvalla on todennäköisesti ollut ratkaiseva asema siinä, että Edelfelt teki loistavan uran keisariperheessä Venäjällä, Kontula-Webb arvioi.

Teoksen valmistuttua taiteilijalta tilattiin muotokuva myös Aleksanteri III:n lapsista Mihailista ja Kseniasta. Sittemmin Edelfelt maalasi useamman Nikolai II:n muotokuvan.

Mestareiden Venäjä-yhteyksissä riittää tutkittavaa

Edelfelt nautti aikoinaan arvostusta Venäjällä. Hänen töitään on tunnettujen venäläisten museoiden kokoelmissa, kuten Moskovassa Puškinin taidemuseossa ja Pietarin Eremitaasissa.

Nykyään Edelfelt, kuten muutkin Pietarissa toimineet Suomen taiteen kultakauden mestarit, ovat kuitenkin Venäjällä verrattain tuntemattomia. Myöskään suomalaisessa taiteentutkimuksessa ei ole haluttu korostaa maamme taiteilijoiden yhteyksiä Venäjälle.

Sani Kontula-Webb tekee parhaillaan väitöskirjaa Pietarin taideakatemian suhteesta Suomen taide-elämään. Hän toivoo, että löytö tekee suomalaisvenäläisiä taideyhteyksiä tunnetummiksi suurelle yleisölle.

– Toivon, että tämän löydön myötä Edelfelt tulisi jälleen tunnetummaksi Venäjällä ja Suomessakin muisteltaisiin näitä tärkeitä suomalaisten taiteilijoiden yhteyksiä Venäjälle, hän sanoo.

Taidehistorian tutkija Kontula-Webb on jo ehdottanut Rybinskin museolle Edelfeltin kadonneeksi luullun taulun tuomista Suomeen näyttelyä varten. Museon varajohtaja Sergei Ovsjannikov on suhtautunut ehdotukseen myönteisesti.

– Jos Suomessa on halua saada se näyttelyyn, niin me teemme kaikkemme sen onnistumiseksi.

Ovsjannikovin mukaan teos on kuitenkin tarkoitus restauroida ennen mahdollista Suomen-matkaa.

Henry Vistbackan, 32, akustisen kitaran kannessa on peukalonpään kokoinen reikä. Siis ylimääräinen reikä, siinä kaikukopan aukon alapuolella. Niin käy, kun soittaa plektralla riittävän rouheasti ja kauan.

Soundiin se ei ole vielä alkanut vaikuttaa, joten soitto jatkukoon.

Vistbacka on aloittelemassa työpäiväänsä Sörnäisten metroasemalla. On aamupäivä. Venäläinen hanuristi Dimitri – Vistbackan hyvänpäivän tuttuja – on juuri tehnyt tilaa soittajien vakipaikalla, R-kioskin ja Otto-automaatin naapurissa.

Tämä on vartijoiden osoittama muutaman metrin tontti, eikä siitä sovi poiketa.

Vistbacka asettelee riviin pedaaleja ja pienen vahvistimen. Kitaralaukkuun näön vuoksi muutama kolikko, piuhat kiinni, ja niin on valmista.

Mieletön vimma ja halu ilmaista

Tämä on ehkä Vistbackan kymmenestuhannes tunti katusoittamassa, jotain sinne päin. Ura urkeni yli kymmenen vuotta sitten, päälle parikymppisenä, kun uteliaisuus ja itsensä ylittämisen halu ajoivat aloittelevan muusikon kokeilemaan.

Alkuaikoina Vistbacka muistelee myös soittaneensa elämänsä pisimmän keikan: kahdeksantoista tuntia putkeen kesäisellä Elielinaukiolla, keskipäivästä aamukuuteen.

– Kai taustalla oli halu kokeilla, kuinka kauan jaksaa. Itsensä äärirajoille vieminen, hän muistelee.

Sormet siinä ainakin sai verille.

Kai yksityisyrittäjän täytyy olla vähän hullu, jotta jaksaa uskoa omaan visioonsa. Henry Vistbacka

Kolmekymppisenä kroppakin jo ilmoittelee rajoistaan, joten nykyään hän soittaa maltillisemmin. Tai miten sen nyt ottaa. Talvisin lähinnä toimistoaikoina, kuitenkin useita tunteja päivässä ja useana päivänä viikossa. Pääasiassa metroasemilla. Kesäisin joskus 8–12 tuntiakin päivässä, missä ja milloin vain.

Onko kyseessä rahan ansaitsemisen pakko vai jonkinasteinen hulluus? Todennäköisesti jälkimmäinen.

– Onhan siitä hyötyä, että on tietynlainen mielipuolinen vimma haluta saada ilmaista ja hakea omia rajojaan, muusikko pohdiskelee.

– Kai yksityisyrittäjän yleensä täytyy olla vähän hullu, jotta jaksaa uskoa omaan visioonsa ja herätä päivästä toiseen sen äärelle.

Itseoppinut muusikko tapaa mennä "perse edellä puuhun"

Metroaseman käytävät täyttyvät kitaran ja loopperin synnyttämistä sävelistä. Vistbacka sulkee silmänsä, eläytyy musiikkiin, alkaa heilua edestakaisin.

Jotain jatsahtavan progen ja flamencon välimaastossa, muun muassa näin on tyylilajia kuvailtu. Vistbacka ei itse määrittele itseään tiukasti mihinkään lokeroon.

Kun ohikulkija tiputtaa kotelon kolikon, artisti havahtuu, kasvoille leviää hymy ja hän nyökkää kiitokseksi.

Ohjelmistoon lukeutuu myös parisensataa cover-biisiä – pop-klassikoita, metallia, folkia – mutta viime aikoina improvisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa. Näkökulman vaihtaminen aika-ajoin pitää homman freesinä, Vistbacka kertoo.

Ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että paketti on kasassa, eikä muusikkoa jännitä ollenkaan. Tosiasiassa hän saattaa juuri kokeilla jotain biisiä tai sovitusta ensimmäistä kertaa.

Paranoidia jengi tietysti aina toivoo. Henry Vistbacka

– Mä olen myös sen tyyppinen muusikko, että olen aina oppinut tehdessäni. Kun ei ole käynyt musiikkiopistoa tai saanut muuta muodollista koulutusta, on tavannut mennä perse edellä puuhun.

Tuttuja biisejä veivaamalla ohikulkijan saa toki helpommin pysähtymään. Eikä biisejäkään tarvitsisi välttämättä olla kahta–kolmea enempää.

– Jos haluaisin maksimoida omat tuloni, soittaisin koko ajan Stairway to Heavenia tai Baddingin Paratiisia… Tai Paranoidia, koska sitä jengi tietysti aina toivoo.

Vistbacka kiirehtii lisäämään, että se kyllä kävisi raastavaksi paitsi hänelle itselleen myös metroaseman yrittäjille, eikä olisi pidemmän päälle kovin kestävä ratkaisu.

Kesän tullen kilpailu kolikoista kiihtyy

Tulot. Niistä Vistbacka ei puhu mielellään, sillä se ohjaa keskustelun hänen mielestään väärille urille.

– Totta kai mietin raha-asioita, mutta ei tätä hommaa voisi pidemmän päälle tehdä raha edellä.

Haarukoidaan nyt kuitenkin vähän. Toinen, katusoittokeikkaa toisinaan heittävä ammattimuusikko kertoo, että parin tunnin soitolla saattoi ansaita pitsa- ja kaljarahat jossain melko edullisessa paikassa.

Ei välttämättä aivan hurjia summia. Ehkäpä siitä syystä suuri osa Helsingin täysipäiväisistä katusoittajista on ulkomailta. Nykyään näkee paljon romanialaisia ja bulgarialaisia sekä venäläisiä, joista moni pendelöi edestakaisin Pietarista.

Vistbacka osaa myös lonkalta nimetä kollegoja Nepalista, Kolumbiasta, Irlannista ja Argentiinasta.

Kesän tullen kilpailu kaupunkilaisten kolikoista kiihtyy. Esimerkiksi Sibelius-lukiossa moni oppilas suunnittelee tienaavansa lisärahoja loma-aikaan katusoitolla.

Vistbacka ei katso kilpailua pahalla. Kesäaikaan myös soittopaikat lisääntyvät, ja talvellakin rinnakkaiselo sujuu pääosin rauhanomaisesti.

Joskus tosin on ulkomainen puhallinorkesteri tullut melkein korvan juureen soittamaan, niin että oma kitarointi on hukkunut sen alle. Silloin hän on yrittänyt elekielellä selvittää tilanteen, kun yhteistä kieltä ei ole ollut.

– Mä olen melko diplomaatti luonteeltani.

Mitään lupia katusoittoon ei kysellä, paitsi metroasemilla. Siellä on yleensä sovittava vartijan kanssa soittopaikasta ja tunnin tai kahden soittoajasta.

Sörnäisissä on tänään vuorossa se hieman tiukkailmeisempi vartija, joka on joskus kutsunut Vistbackan soittoa ”rämpytykseksi”. Mutta hänenkin kanssaan muusikko tulee juttuun.

– Suurin osa stevareista on tosi asiallisia ja kohteliaita.

Lanttivaras yllättää

Metron rappusia nousee nuori nainen Fjällrävenin Kånken-reppu selässä keikkuen. Hetken mielijohteesta hän istahtaa Vistbackan viereen risti-istuntaan ja näyttää nautiskelevan musiikista, kunnes huomaa paikalla norkoilevan toimittajan ja kuvaajan.

Nainen pinkaisee ylös, väläyttää Vistbackalle leveän hymyn kiitokseksi ja jatkaa matkaa.

Pian paikalla on toinen fani. Silminnähden päihtynyt mies roikottaa kädessään rispaantunutta S-marketin muovikassia. Hän kumartuu vaivalloisesti tutkiskelemaan kitarakotelon kannella esillä olevia levyjä ja jää sitten kotelon ääreen könöttämään kappaleen, kahden, kolmenkin ajaksi. Yhtäkkiä mies nappaa käteensä kolikoita.

Soitto keskeytyy, Vistbacka ärähtää ja hätistää miehen matkoihinsa. Tällä kertaa kolikot tipahtivat takaisin kirstuun.

"Helposti päätyy hengailemaan omassa kuplassaan"

Ei katusoittaminen tietenkään ole ainoa asia Vistbackan elämässä. On useampikin bändi, ja lisäksi hän toimii erilaisissa kansalaisjärjestöissä.

Näkyvin niistä on Humaania päihdepolitiikkaa ry.

Kun tarkkailee hetken Vistbackan työpäivää Sörnäisissä, on helppo käsittää, miksi katusoittajan tulee pohdittua myös päihdepolitiikkaa. Monen muunkin kuin S-marketin kassia kanniskelleen miehen askel huojuu jo aamupäivästä.

Päihdeongelmia ei pitäisi ratkoa rangaistuksilla, vaan laittaa resurssit ennaltaehkäisyyn ja hoitoon, näin Vistbacka asian näkee.

Kaikki kohtaamiset eivät ole miellyttäviä, mutta silti juuri niissä taitaa piillä se juju, miksi hän yhä vain jatkaa kaduilla soittamista.

– Helposti päätyy hengailemaan omassa kuplassaan ja hakeutuu tietynlaisten ihmisten äärelle. Tässä työssä kohtaa ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Aina joskus joku kuulija liikuttuu kyyneliin saakka. Kerran kohdalle pysähtyi mies, joka kertoi menettäneensä puolisonsa edellisyönä.

– Ilmeisesti soitto tarjosi hänelle jotain sillä hetkellä tarpeellista.

Eikö olisi joku paljon helpompikin tapa saada leipää pöytään?

– Mmm... Mutta se mikä on helpoin tapa, ei välttämättä ole se kiinnostavin, puhuttelevin tai palkitsevin tapa, katusoittaja vastaa.

Cheekin elämäkertaelokuvasta on vellonut huhuja jo usean vuoden ajan. Supersuosittu räppäri itse on vihjaillut asiasta jo hyvän aikaa. Etenkin jäähalliturneen mukaan nimetty Alpha Omega -lyhytelokuva oli vahva viittaus tulossa olevaan elokuvaan. Lyhytelokuvassa Cheek oli itse pääosassa.

Huhuille saatiin vahvistus viimeistään helmikuussa, kun Helsinki-filmi kertoi etsivänsä eri ikäisiä kaksospoikia esittämään Jare ja Jere Tiihosta nuorina.

Tänään tiistaina julkistettiin 35-vuotiaan Cheekin elämään perustuvan fiktioelokuvan Veljeni vartija tekijäjoukko. Elokuvan on määrä valmistua ensi vuoden alkupuolella.

Veljeni vartijan ovat käsikirjoittaneet elokuvan toinen ohjaaja JP Siili ja Aleksi Bardy. Suomen elokuvasäätiön sivuilla elokuvan budjetin kerrotaan olevan 1 750 000 euroa. Julkisen tuen osuus rahoituksesta on 700 000 euroa.

Elokuvan kuvaillaan kertovan erottamattomista veljeksistä ja musiikin tähden torjutusta rakkaudesta sekä siitä, "mitä vaatii, että ihminen murtaa kirouksen ja ottaa elämänsä omiin käsiin".

Cheek kertoi tiistain tiedotustilaisuudessa olleensa jo vuoden ajan mukana "sparraamassa käsikirjoitusta".

– Se on toki JP Siilin näkemys, mutta olen ollut siinä mukana. Tuun olemaan myös kuvauksissa läsnä ja tsekkaamaan, että vuorosanat menevät oikein. Oli hurjaa nähdä kuvauksissa Lahdessa menneisyytensä kuvina.

Yleisöodotukset korkealla

Veljeni vartijan tuottavat Helsinki-filmin Annika Sucksdorff ja Dome Karukoski. Elokuvan toinen ohjaaja on Jare Tiihonen, eli Cheek itse.

Ohjaaja-käsikirjoittaja JP Siili on kunnostautunut tunnettujen suomalaisten elämäkerturina aiemminkin, muun muassa Remu Aaltosen nuoruusvuosia kuvaavalla draamaelokuva Ganesilla ja dokumenttielokuvalla Selänne.

Odotetuin uutinen oli tieto pääosan esittäjästä. Lontoossa nykyisin asuva kirjailija-näyttelijä Antti Holma esittää sekä aikuista Cheekiä että tämän kaksosveljeä Jereä. Pojat nähdään elokuvassa kolmessa eri ikävaiheessa: lapsina, nuorina ja aikuisina. Lapsi-Tiihosia esittävät 8-vuotiaat espoolaisveljekset Niklas ja Julius Liukkonen, teinipoikina nähdään 17-vuotiaat vaasalaiset Eemeli ja Vilhelmi Masanen.

Antti Holma kuvaili kahden eri roolin samanaikaista tekemistä mahdottomaksi tehtäväksi.

– Muunlaisia kuin mahdottomia tehtäviä ei kannata tehdä. Mulla on tästä selviämiseen sellainen metodi, josta jotkut ovat kuulleetkin. Sen nimi on näytteleminen, leukaili Holma tiedotustilaisuudessa.

Elämäkertaelokuvasta odotetaan valtavaa yleisömenestystä, sillä Cheek on Suomen oloissa harvinaisen menestynyt räppäri. Hän on muun muassa esiintynyt kahdesti loppuunmyydylle Helsingin jäähallille ja vetänyt Olympiastadionin täyteen kahdesti.

Cheekin elämäkertakirja JHT ilmestyi viime syksynä.

Nykytaiteen museo Kiasma on kiristänyt turvatoimia. Toimenpide liittyy parhaillaan käynnissä olevan Ars-näyttelyn teokseen #ALONETOGETHER, jossa kolme eristyksissä olevaa taiteilijaa kommunikoi yleisön kanssa Kiasmassa olevan videoyhteyden avulla. Yksi taiteilijoista on Hollywood-näyttelijä Shia LaBeouf, joka joutui Kiasmassa häirinnän kohteeksi.

Britannian yleisradioyhtiö BBC julkaisi vastikään videon, jossa sekalainen joukko nuoria miehiä trollaa LaBeoufia Kiasmassa. He esittelevät hänelle todennäköisesti provokatiivisia meemejä, sillä LaBeouf sulkee suorassa videostriimissä silmänsä. Yksi meemeistä on mitä ilmeisimmin vihreä sammakko Pepe the Frog, joka on yhdistetty sekä Trump-myönteisyyden merkiksi että valkoisen ylivallan kannattajien symboliksi. LaBeouf on tullut tunnetuksi Trump-vastaisuudestaan.

Kiasman viestintäpäällikkö Piia Laita kertoo, että museolla on nollatoleranssi vihapuheen suhteen, mutta hän ei suostu tarkentamaan, miten museo suojaa siltä #ALONETOGETHER-teosta.

Amerikkalaisen Shia LaBeoufin, suomalaisen Nastja Säde Rönkön ja brittiläisen Luke Turnerin performanssi #ALONETOGETHER käynnistyi viime keskiviikkona. Sen on määrä kestää kuukauden.

Taiteilijat ovat muuttaneet teosta varten Lappiin, mutta heidän tarkka olinpaikkansa on pysynyt ainakin toistaiseksi salaisuutena. Kolmikko pitää yhteyttä ulkomaailmaan sekä toisiinsa videoyhteydellä, jonka toinen pää on Kiasmassa sijaitsevassa hirsimökissä.

LaBeoufin kohtaamasta trollaamisesta kertoi Suomessa ensin Iltalehti.

– Päällimmäinen muistikuva on se valtava hiljaisuus ja epätietoisuus, joka kodissamme vallitsi. Silloin ei ollut kännyköitä, ja aina kun puhelin soi, se oli valtava ääni, johon liittyi ajatus siitä, että nyt jotain selviää.

Näin muistelee näyttelijä Eeva Soivio, joka oli 12-vuotias, kun hänen veljensä Juha katosi. Juha lähti kahden ystävänsä kanssa Vaasan ja Sundsvallin välillä seilaavalle risteilyalukselle M/S Fennialle, ja katosi matkan aikana jäljettömiin.

Katoaminen tapahtui elokuussa 1989 eikä ole koskaan selvinnyt. Eeva Soivio on miettinyt veljensä kohtaloa lähes 30 vuotta käytännössä päivittäin.

– Käsitykseni on vuosien varrella hieman muuttunut, mutta tällä hetkellä uskon, että se on ollut puoliksi vahinko, nuoren miehen uhoa, jonkinlainen humalainen yöllinen päähänpisto.

Dokumentaarinen teatteriesitys

Viime vuonna ollessaan virkavapaalla Eeva Soiviolla oli aikaa heittäytyä lähes 30 vuoden takaisten tapahtumien vietäväksi.

Syntyi veljen katoamista käsittelevä novelli, jonka Soivio antoi luettavaksi teatteriohjaaja Lauri Maijalalle. Tämä kiinnostui heti, ja kaksikko alkoi työstää aiheesta näytelmää.

– Pohjana oli tämä Eevan novelli, joka oli tavallaan tosiasioihin perustuva fiktiivinen kertomus. Kuitenkin kaiken muun käytössämme olleen aineiston rinnalla tuntui, että kaikki fiktiivinen alkoi hyljeksiä tätä aihetta, Maijala kertoo.

Kaikki mitä esityksessä nähdään, on totta. Lauri Maijala

Novellin lisäksi käytössä oli muun muassa poliisin kuulusteluasiakirjoja, kapteenin lokikirjoja, virallisia tiedotteita, lehtiartikkeleita, Eevan äidin haastatteluja, kahden muun pojan kertomukset laivalta sekä laivan henkilökunnan haastattelut.

Aineiston pohjalta alkoi rakentua dokumentaarinen näytelmä, jossa käydään katoamisillan tapahtumat läpi minuutti minuutilta.

– Nyt voisi sanoa, että kaikki mitä esityksessä nähdään, on totta. Esitys on jonkinlaista dokumenttiteatteria, Maijala sanoo.

Tuhat katoamista vuodessa

Suomessa poliisi kirjaa ylös noin tuhat katoamisilmoitusta vuosittain. Suurin osa kadonneista löytyy elossa ensimmäisten päivien aikana.

Kuitenkin vuosittain 10–20 ihmistä jää etsinnöistä huolimatta löytymättä. Osa heistä katoaa ikuisesti.

Eeva Soivio uskoo, että näytelmää katsomaan saapuu myös muita kadonneiden omaisia. Hän sanoo jäävänsä jokaisen esityksen jälkeen keskustelemaan yleisön kanssa, jos keskustelua luontevasti syntyy.

– Itse en 12-vuotiaana osannut mitenkään käsitellä sitä asiaa eikä siihen maailmanaikaan mitään kriisiapua tarjottukaan. Ehkä asian on pitänyt muhia näin pitkään, että sen pystyy jotenkin ymmärrettävästi tuomaan ulos.

Mustarastas eli kadonnut veli -näytelmän kantaesitys nähdään KOM-teatterin aulanäyttämöllä to 20.4. Esityksiä 18.5.2017 saakka.

Tampereen yliopiston ja Taideyliopiston yhteinen työryhmä on tarkastellut kahta vaihtoehtoa näyttelijäntyön koulutuksen tulevaisuudeksi. Selvitysluonnoksen toisessa vaihtoehdossa näyttelijäntyön koulutus säilyy Tampereella, toisessa se keskittyy Helsinkiin.

Tampereen yliopiston hallitus ottaa kantaa selvitykseen todennäköisesti toukokuussa. Kun yliopistojen hallitukset ovat käsitelleet selvityksen, se päätyy opetus- ja kulttuuriministeriöön.

Tampereen yliopiston rehtorin Liisa Laakson mielestä näyttelijäntyön koulutus olisi tärkeä osa Tampereen uutta kolmen korkeakoulun yhteistä yliopistoa.

– Näyttelijäntyön koulutus toisi rikkautta uuteen yhdistyvään Tampere3-yliopistoon. Kyllä kansainväliset esimerkit huippuyliopistoista ovat sellaisia, että niistä löytyy myös taidealojen koulutusta, Laakso sanoo.

Nätyn säilyminen Tampereella painottuu

Laakso valotti Yle Tampereelle selvitysluonnoksen sisältöä. Laakson mukaan työryhmä tarkastelee kahta vaihtoehtoa.

Toinen vaihtoehto perustuu Taideyliopiston ja tulevan Tampere3:n eli Tampereen korkeakoulujen yhdistymisestä mahdollisesti syntyvän uuden yliopiston yhteistyön kehittämiselle. Tässä vaihtoehdossa näyttelijäntyön koulutus säilyy Helsingin lisäksi myös Tampereella.

Toisessa vaihtoehdossa näyttelijäntyön koulutus keskittyy Taideyliopistoon Helsinkiin.

Laakso kertoo, että selvityksen luonnoksessa on tarkasteltu monipuolisesti kummankin vaihtoehdon etuja, haittoja, uhkia ja mahdollisuuksia.

Laakson mukaan työryhmä on katsonut asiaa koulutuksen vahvistamisen näkökulmasta. Luonnoksessa korostuu koulutuksen moninaisuus ja monialaisuus. Niinpä selvityksessä painottuu vaihtoehto, jossa näyttelijäntyön koulutus säilyisi myös Tampereella.

Melodia on tuttu mutta kaikki muu vinksallaan. Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastus pauhaa kolmen melodikan voimin. Yksi soittajista vetää sooloa kuin mikäkin kitarasankari: soittaa niskan takana ja möyrii maassa.

The Fabulous Bäckström Brothers repii oopperasta ja muusta taidemusiikista huumoria kolmatta vuotta.

– Ollaan pyritty tekemään esitys niin, että se innostaisi ihmisiä, jotka eivät ole kuunnelleet niin paljon klassista musiikkia, kertoo oopperalaulaja Jouni Bäckström, joka on opiskellut fyysistä teatteria Englannissa ja Ranskassa.

Menestykseksi osoittautuneen konseptin kanssa oli otettava riski. Brittiläisen, kansainvälisesti palkitun Spymonkey-komediaryhmän perustajat Toby Park ja Aitor Basauri tilattiin ohjaajiksi, kun tiedossa oli vain muutama esitys syksyllä 2014.

– Taloudelliset realiteetit meinasivat lyödä näpeille. Niitä neljää esitystä oltiin menossa tekemään, sanoo Jounin isoveli, oopperalaulaja Petri Bäckström.

Yleisö piti näkemästään, ja nyt vajaat kolme vuotta myöhemmin esityksiä on takana viisikymmentä.

Show rullaa toisinaan road trippinä, toisinaan kohtauksilla Wagnerin Ring-oopperasarjasta – kaiken muun hupailun lisäksi. Eräässä kohtauksessa Siegfried tappaa Fafner-lohikäärmeen. Hirviö on tehty pianosta, Jouni Bäckströmistä ja pianisti Jukka Nykäsestä.

– Esitämme Wagneria vähän helpommassa ja kevyemmässä muodossa. Ihmisiä saattaa kiinnostaa nähdä koko ooppera sen jälkeen, kun ovat kuulleet hienoja pätkiä sieltä, Jouni Bäckström arvelee.

Nykänen kertoo saaneensa huomata, ettei piano ole enää turvasatama, jonka taakse voi piiloutua.

– Pitää venyä oikeastaan ihan kaikkeen ja heittäytyä totaalisesti lavamaailmaan.

Petri Bäckström huomauttaa, että tärkeä osa esitystä on taiteellinen kunnianhimo.

– Hauskuus ei synny siitä, että löisimme kaiken läskiksi, vaan teemme musiikkinumerot niin hyvin kuin osaamme. Olosuhteet ympärillä vain saattaavat olla hiukan koomiset.

Vapaa kenttä kasvussa

Yksi esityksen kohokohdista on cup song -viritys Stravinskyn Kevätuhrista. Siitä tehtyä nettiklippiä on katsottu Youtubessa vajaat 180 000 kertaa.

Kohtaus on esityksessä alkuperäisessä muodossaan, mutta moni muu yksityiskohta on muuttunut vuosien varrella.

– Teos on tarkastettu neljä kertaa ohjaajien kanssa. Pitää katsoa, että asiat menevät parempaan suuntaan, Jouni Bäckström sanoo.

Jouni Bäckström ynnää, että vauhdikkaan fyysisen teatterin ja pompöösin laulutaiteen yhdistelmästä 98 prosenttia on ennalta harjoiteltua.

– Ne kaksi prosenttia improvisoimme joka esityksessä jossain kohtaa. Jos yleisö reagoi, niin improvisaatiot päätyvät siihen tarkkaan harkittuun 98 prosenttiin.

Brittiohjaajilla riittää intoa, ja he ovatkin jo ideoineen uuden oopperan kimpussa – ainakin ajatuksen tasolla. Veljekset aikovat tällä kertaa välttää taloudelliset riskit.

– Yritämme koko ajan etsiä yhteistyökumppaneita. Sellaiseen suohon emme itseämme tunge kuin tämän proggiksen kohdalla tehtiin, Petri Bäckström vakuuttaa.

Pieniä kapuloita rattaisiin

Bäckströmin veljesten ja pianisti Jukka Nykäsen esitys on virstanpylväs pienten ryhmien mahdollisuuksista vapaalla taidekentällä. Indie-tuotantoilla menestyminen on mahdollista.

– Luulen, että olemme osa laajempaa muutosta. Vastikään kentälle tulleet uudet tekijät, kuten Helsingin koominen ooppera ja Opera Box, saavat toivottavasti voimaa, rohkeutta ja energiaa siitä, mitä me on tehty, Petri Bäckström toteaa.

Wagnerin Ring-sarjan uusi tuotanto saa ensi-iltansa Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2019. Bäckström ei malta olla lähettämättä terveisiä. Vapaan kentän ja perinteikkään oopperatalon vertaaminen ei itsessään ole mielekästä, mutta onnistuessaan vapaan kentän tuotannot antavat ajattelemisen aihetta myös isommissa piireissä.

– Me menemme tavallaan rintamassa eteenpäin ja pistetään omaa pientä kapulaamme Kansallisoopperan rattaisiin, Petri Bäckström yllättää itsensä leukailemasta.

Suhteet Kansallisoopperaan lienevät kunnossa. Joulukabaree Messias, yksi Fabulous Bäckström Brothersin tuotannoista, esitettiin viime vuoden lopulla Kansallisoopperan Alminsalissa.

Saksassa ryhmä kantaesitti vuosi sitten alkuperäisen show'n sinfoniaorkesterisovituksen. Paikallinen yleisö otti Wagner-road-tripin heti omakseen. Väliaika-aplodit kestivät viisi minuuttia. Lopuksi oli esitettävä encore.

– Luulen että suosio johtui siitä, että Saksassa on niin vahva kabareeperinne. He tiesivät, mitä ovat tulossa katsomaan, Jouni Bäckström tuumaa.

Suomessa yleisö lämpenee hitaammin.

– Täällä se on ensimmäisen viidentoista minuutin aikana niin, että uskallanko nauraa.

The Fabulous Bäckström Brothersin alkuperäinen show ilmestyy Yle Areenaan keskiviikkoillan aikana.