Keskiviikon perinteinen satutunti on menestys. Paikalle on saapunut liki 200 lasta, pääosin kaupungin päiväkodeista. Uppo-Nallea halataan kuin vanhaa tuttua ja aikuiset myhäilevät tyytyväisenä. Satuhahmo on kuulunut heidänkin satuhetkiinsä aikoinaan.

Kirjailija Elina Karjalaisen luoma Uppo-Nalle täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Sen kunniaksi Kuopiossa järjestetään lukuisia eri tapahtumia. Helmikuussa on jo laskettu jääliukumäkeä, toukokuussa juhlittu uusia painoksia ja syyskuussa juhlat keskittyvät Kuopion pääkirjastolle

Satutunnille saapuvat Uppo-Nallen päiväkodin lapset tunnistavat heti päivänsankarin. Kirjaston ala-aulassa seisoo päiväkodin oma maskotti.

– Uppo-Nalle on lapsille kuin ystävä, kertoo lastentarhanopettaja Salla Ahlholm.

Kuopiossa nalle tunnetaan, muualla ei niinkään

Elina Karjalaisen luoma satuhahmo elää ja voi hyvin juuri kotiseudullaan Kuopion ympäristössä. Kirjamyynti kertoo tilanteen parhaiten. Keväällä myyntiin tulleet värikuvapainokset kolmesta ensimmäisestä Uppo-Nallesta ovat löytäneet tiensä koteihin paikallisten kirjakauppojen kautta.

– Kirjojen myynti on ollut kohtuullisen hyvää Kuopiossa. Valtakunnallisesti myynti on ollut maltillista, kertoo WSOY:n viestintäpäällikkö Tuuli Leppänen.

Ensimmäinen Uppo-Nalle-kirja ilmestyi vuonna 1977, jolloin lasten maailma oli aivan toisenlainen paikka. Miten helppo lapsen on samaistua 40 vuoden takaiseen aikaan?

– Onhan siinä sanasto erilaista mitä nykypäivänä. Mutta minun mielestä se on sopivaa, sanoo lastentarhanopettaja Salla Ahlholm.

Juhlavuotta varten perustettiin yhdistys

Uppo-Nallen juhlavuoden kunniaksi on perustettu kannatusyhdistys. Sen tavoitteena on tehdä nallesta taas valtakunnallisesti tunnettu hahmo.

Yhdistyksen puheenjohtaja Sanna Luukkonen on huomannut tänä vuonna järjestetyissä tapahtumissa pikkulasten vanhempien kyllä tietävän kuka Uppo-Nalle on. Sen sijaan lapset saattavat olla ihmeissään.

– Isät ja äidit innostuvat nähdessään hahmon, koska se on ihan sama Uppo-Nalle kuin silloin aikoinaan. Lapsille joutuu kertomaan, että tuo on se Uppo-Nalle, mistä kirjoissa puhutaan.

Yhdistyksen päätarkoitus on edistää Elina Karjalaisen kirjojen tunnettuutta sekä lasten luku-, loruilu- ja kirjoitustaitoa. Yhteistyötä tehdään Elina Karjalaisen tyttären ja perikunnan edustajan Outi Svobodan, kirjojen kuvittajan Hannu Tainan ja kustannusosakeyhtiö WSOY:n kanssa.

Uppo-Nalle luistimilla

Yhdistyksen toiminnan juuret ovat 2000-luvulla ja Kuopion Taitoluistelijoissa. Silloin syntyi luistelijoiden isistä ja äideistä ryhmä, joka järjesti muun muassa Uppo-Nallen jääshow-tapahtumia. Liikunta on mukana edelleen: Uppo-Nallen taitoluistelukoulu on aloittanut tänä syksynä uuden kauden.

Kuopion pääkirjaston toisessa kerroksessa hälinä on hiljentynyt ja satutunti alkaa. Kirjastonhoitaja Maileena Sorvali kysyy lapsilta, onko Uppo-Nalle Nalle Puhin tai Karhuherra Paddingtonin veli. Joo, kuuluu ensimmäisenä kirkkaalla lapsenäänellä, ei-vastaukset kuitenkin peittävät sen. Kohta satutäti kertoo totuuden: Uppo-Nalle on Reetan nalle.

Askon Säätiön 50-juotisjuhlakilpailun pääpalkinto on myönnetty keksinnölle, joka auttaa säästämään puhdasta vettä. Yksi Suomen suurimmista muotoilupalkinnoista etsi uusia innovaatioita koteihin. Suomalaisen muotoilijan Mika Prihan keksinnölle myönnettiin 30 000 euroa. Lisäksi Priha saa apua innovaationsa tuotteistamiseen.

WCless-voittotyön tarkoituksena on tehdä jo käytössä olevista vesivessoista ympäristöystävällisempiä. Yksinkertaisen laitteen avulla tavallisen vessan voi muuttaa väliaikaisesti vedettömäksi. Vesivessat kuluttavat paljon turhaa huuhteluvettä, sillä noin 80% vessakäynneistä on virtsaamista. WCless-laitteen voi asentaa tavalliseen wc-istuimeen kodissa tai mökissä, jota ei ole liitetty yleiseen viemäriverkostoon.

Home Revisited -suunnittelukilpailuun jätettiin määräaikaan mennessä 152 ehdotusta ympäri maailman. Pääpalkinnon lisäksi jaettiin muitakin palkintoja.

Kilpailun toinen sija meni Cubiculum-nimiselle lepopaikalle. Kristiina Kuusiluoman ja Martino De Rossin suunnittelema Cubiculum on tarkoitettu tulevaisuuden työntekijöille, matkaajille ja asukkaille. Toinen palkinto on 15 000 euroa.

Kolmannen palkinnon sai älykäs ikkuna Drow. Se mahdollistaa ruoan kasvatuksen ikkunalla sekä robokopterilähetysten vastaanottamisen. Ikkunan ovat suunnitelleet Miki Sordi ja Tehilah Auramo. Voittosumma on 10 000 euroa.

Kunniamaininnan kilpailussa sai Miwa Ishizukan ja Olli Vuorisen suunnittelema hätäpakkaus kotinsa menettäneille. Lisäksi kymmenen finaaliin valittua ehdotusta palkittiin kukin kahdellatuhannella eurolla.

Juryn puheenjohtajana toimi teollinen muotoilija Hannu Kähönen. Kähösen mukaan työt näyttävät, että koti ei enää rajoitu neljän seinän sisälle, vaan kytkeytyy ympäristöön, yhteisöön ja ravinnon tuottamiseen.

Parempaa näkymää islamin pyhimmälle paikalle ei ole. Suoraan hotellihuoneen alapuolella on Mekan Suuri moskeija ja sen keskellä Kaaba, islamilaisen maailman pyhin paikka.

Fairmont-hotelli on osa jättiläismäistä seitsemän pilvenpiirtäjän Abraj Al-Bait -rakennuskompleksia. Korkein torneista kohoaa lähes 600 metriin ja on tiettävästi maailman kolmanneksi korkein rakennus. Sen huipulla aikaa mittaa maailman suurin kello.

Huoneen hinta on nyt varsin kohtuullinen, reilu sata euroa yö. Vielä viikko sitten näkymästä Kaaban kivelle joutui pulittamaan huomattavasti enemmän. Käynnissä oli hajj, vuosittainen pyhiinvaellus ja Mekan kaupungissa oli arviolta kaksi miljoonaa majoituksen tarvitsijaa.

Lähi-idän suurin rakennustyömaa

Abraj Al-Bait -rakennuskompleksi on esimerkki valtavasta rakennusbuumista, joka on vallannut Mekan. Saudi-Arabiassa sijaitsevaa Mekkaa kuvaillaan Lähi-idän suurimmaksi rakennustyömaaksi. Uudistusten kokonaisbudjetiksi on kerrottu 100 miljardia dollaria, siis noin sata kertaa Länsimetron suuruinen summa.

Mekkaan on rakenteilla muun muassa uusi rautatie, metroverkosto ja lentokenttä. Valmista pitäisi olla vuonna 2020.

Samoihin aikoihin kaupungissa on avautumassa maailman suurin hotelli. Abraj Kudai -hotelliin tulee peräti 10 000 huonetta, 70 ravintolaa ja neljä helikopterikenttää. Hotellin viisi ylintä kerrosta on varattu Saudien kuningasperheelle.

Myös pyhiä paikkoja uudistetaan. Suuren moskeijan laajennuksen pitäisi valmistua jo ensi vuonna. Sen jälkeen sinne mahtuu yli kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa nykyisen 600 000 sijaan.

Myös Suuren moskeijan lähettyvillä sijaitseva Jamaratin silta on remontin kourissa. Sillalla on sattunut useita onnettomuuksia, kun sinne ahtautuneita pyhiinvaeltajia on talloutunut väkijoukon jalkoihin. Uudistuksen jälkeen sillan pitäisi olla avarampi ja sitä myötä turvallisempi.

Tavoitteena vähentää riippuvuutta öljystä

Mekan rakennusbuumin taustalla on turismi. Kaupunkia muutetaan sellaiseksi, että se pystyisi palvelemaan kasvavaa pyhiinvaeltajien joukkoa. Parin miljoonan hajj-pyhiinvaeltajan lisäksi Mekassa vierailee vuoden aikana arviolta viisi miljoonaa muuta pyhiinvaeltajaa. Ja määrä on kasvussa.

Taustalla on muslimikeskiluokan vaurastuminen ja matkustamisen yleinen helpottuminen. Maailmassa on yhä enemmän ihmisiä, joilla on rahaa tehdä hajj, pyhiinvaellus, ja jos siihen on varaa, on se islamin mukaan myös kerran elämässä tehtävä.

Saudi-Arabia on myös aktiivisesti yrittänyt kasvattaa pyhiinvaellusturismia. Mekan ohella myös toisessa pyhässä kaupungissa, Medinassa, on käynnissä suuri uudistustyö.

Tavoitteena on kehittää turismista merkittävä tulonlähde ja vähentää näin riippuvuutta öljystä.

Saudi-Arabiaan halutaan myös muita kuin pyhiinvaeltajia. Mekkaan ei vääräuskoisella ole asiaa, mutta maasta löytyy myös vähemmän pyhiä kohteita. Mallia voi ottaa naapurimaa Arabiemiraateista, joka on kehittänyt Abu Dhabista ja Dubaista kukoistavat matkakohteet.

Kaiken vanhan tuho

Mekan rakentamisinnon kääntöpuoli on kaiken vanhan tuho. Ikivanhasta kaupungista on jäljellä oikeastaan vain Suuren moskeijan minareetit ja Kaaba.

Fairmont-hotellin alle jäi ottomaanien aikainen linnoitus. Tavallaan sen voi ymmärtää, sillä ottomaanit olivat nykyisen Saudi-suvun edeltäjiä ja vastustajia.

Vaikeampaa sen sijaan on käsittää intoa tuhota profeetta Muhammedin vaiheisiin liittyvää rakennuskantaa. Muhammedin vaimon asuinrakennuksen paikalle tehtiin julkiset käymälät, ensimmäisen kalifin Abu Bakrin kotitalo jäi Hilton-hotellin alle ja Muhammedin synnyinpaikan päälle on rakennettu kirjasto.

Penseä suhtautuminen historiallisiin kohteisin selittyy Saudi-Arabiassa vallassa olevalla islaminsuuntauksella, wahhabismilla, kertoo Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola.

– Wahhabismi suhtautuu jyrkän kielteisesti pyhiin paikkoihin. Se katsoo, että ne edustavat epäjumalan palvelusta, jotain, joka pyrkii jumalan rinnalle. Muslimin velvollisuus on tuhota ne.

Suhtautumisessa on paljon samaa kuin Isisin tai Talibanien tuhovimmassa.

Se on herättänytkin paljon vastustusta muslimimaailmassa. Erityisen ponnekkaasti pyhien paikkojen tuhoa on vastustanut shiia-enemmistöinen Iran.

– Shiiamuslimeille profeetan perhe on erityisen tärkeä. Ja juuri heidän rakennuksiaan ja hautapaikkojaan on Mekassa tuhoutunut, sanoo professori Juusola.

Saudi-Arabian hallitus on antanut merkkejä, että se muuttaisi toimintatapaansa. Hallitus on lupaillut rahaa vanhojen kohteiden kunnostukseen. Se on myös tuominnut Isisin tuhot vandalismina, joten samaa toimintaa omassa maassa on vaikea perustella.

Vähältä piti, ettei Suomen ainoa vankilamuseo olisi ollut auki lainkaan tänä vuonna.

Erikoinen museo saatiin viime tingassa auki kesän ajaksi Hämeenlinnan kaupungin painostuksesta sekä suuren vapaaehtoisjoukon ansiosta.

Vankilamuseon pitäminen kokonaan tänäkin vuonna kiinni olisi ollut jopa noloa, sillä viettäähän vankiloita Suomessa pyörittävä Rikosseuraamuslaitos parhaillaan 150-vuotisjuhliaan.

Vankilamuseon reilun kolmen kuukauden aukiolo osoitti, että yleisö haluaa tutustua Euroopan laajimpaan ja Suomen ainoaan vankilamuseoon. Lähes ilman mitään markkinointia museossa kävi lyhyessä ajassa lähes 12 000 vierasta.

– Olen erittäin tyytyväinen. Tässä ei ole käytetty lainkaan kaupungin rahaa ja kuitenkin olemme saaneet tuhansia tyytyväisiä vierailijoita käymään täällä. Se on parasta Hämeenlinnan markkinointia, iloitsee toimitusjohtaja Mervi Käki Hämeenlinnan kaupungin omistamasta Linnan Kehitys Oy:stä.

Suljettu museo syö muidenkin vetovoimaa

Museo oli viimeistä päivää auki viime sunnuntaina.

Silloin, kun museo oli vielä koko vuoden auki, kävi sen porteista sisään noin 20 000 kävijää vuosittain.

Hämeenlinnan kaupungille Vankilamuseo on tärkeä, sillä se on yksi Linnanniemellä sijaitsevasta kolmesta museosta. Ne muut ovat sotahistoriallinen Museo Militaria ja tietysti Hämeen linna.

Alueella vierailleet turistitkin ovatkin jo vuosia ihmetelleet, miksei iso talo linnan vieressä ole auki yleisölle.

– Linnanniemi on meille tärkeä matkailukokonaisuus, mutta sitten on suljettuna tämä yksi iso, mielenkiintoinen rakennus, jonka nimi on Vankilamuseo. Se heikentää näiden muidenkin vetovoimaa, Mervi Käki huokaa.

Tänä kesänä lähes puolet Vankilamuseon kävijöistä osti aluelipun, jolla pääsi kaikkiin Linnanniemen museoihin.

Museo saatiin auki poikkeuksellisin keinoin

Vuodesta 1997 Hämeen linnan kupeessa avoinna ollut Vankilamuseo suljettiin pari vuotta sitten, kun määrärahat eivät enää riittäneet museon auki pitämiseen.

Tässä ei ole käytetty lainkaan kaupungin rahaa. Mervi Käki

Kaiken kukkaraksi museon kellarissa tapahtui vesivahinko ja tilat jouduttiin kalliisti remontoimaan ja restauroimaan.

Varojen puutteessa ovia ei enää saatu uudelleen auki. Rahaa ei löytynyt Hämeenlinnan kaupungilta eikä Museovirastolta.

Hämeenlinnan elinkeinoyhtiössä Linnan Kehitys Oy:ssä tilannetta on seurattu huolestuneena. Vankilamuseon arvo tunnettiin. Siksi viime vuonna ryhdyttiin hakemaan poikkeuksellista ratkaisua.

– Jotenkin Vankilamuseo piti saada auki. Totesimme, että rahaa ei oikein ole. Tunsin paikallisen Lions-järjestön toimintaa ja kysyin, kiinnostaisiko heitä vapaaehtoistyö, koska se olisi yksi resurssi, kertaa Mervi Käki tilannetta viime vuoden lopulla.

Vastaus oli myönteinen ja sen jälkeen alkoivat keskustelut ja taivuttelut eri organisaatioiden kanssa. Vankilamuseon kiinteistön nimittäin omistaa Senaatti Kiinteistöt, joka on vuokrannut talon puolestaan Museovirastolle.

Talon sisällä olevan kokoelman taas omistaa Rikosseuraamuslaitos.

Näiden kaikkien kanssa Mervi Käki väänsi sopimusta koko viime kevään, kunnes huhtikuussa pystyttiin pyytämään nimet alle papereihin. Oleellista oli, että Museovirasto ei halunnut periä kesäkuukausilta lainkaan vuokraa.

Niinpä sopimuspaperit saatiin vihdoin vapunaattona valmiiksi ja vajaat pari viikkoa myöhemmin museo oli jo auki.

Palvelutasoa yritetään parantaa

Tällä kertaa vanhan vankilarakennuksen käytävillä ei ollut lainkaan museoammattilaisia, vaan Lions Club Hämeenlinna Tawastin noin 40 vapaaehtoista, jotka vuorottelivat kesän aikana infotiskin takana.

Vapaaehtoiset joutuivat nopeasti opiskelemaan vankilan ja Suomen vankeinhoidon historiaa, jotta pystyivät edes jotenkin vastaamaan kävijöiden kyselyihin.

Museossa kerätyn asiakaspalautteen mukaan 89 prosenttia kävijöistä oli tyytyväinen tai erittäin tyytyväinen vierailuunsa.

Markku Ilmarinen Lions Club Hämeenlinnan Tawastista kertoo, että eniten vieraita kävi Venäjältä ja Aasian eri maista. Kävipä kesän aikana heitäkin, jotka olivat jossakin elämänsä vaiheessa työskennelleet vankilassa tai jopa istuneet siellä rangaistustaan.

Nyt museo on taas kiinni, mutta aukeaako se jälleen ensi kesänä?

– Veikkaan, että ensi kesä mennään samalla systeemillä, mutta kehitettynä. Yritämme hakea sellaista mallia, jolla voitaisiin parantaa palvelutasoa, sanoo Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet.

Jos meitä tarvitaan, niin olemme käytettävissä. Markku Ilmarinen

Myös Linnan Kehityksen Mervi Käki on valmis tyytymään tähän.

– Jos muuta ratkaisua ei löydy, niin tällä mallilla voidaan kyllä pyöräyttää toinenkin kesä. Me etsimme kuitenkin pitkäkestoista ratkaisua, johon liittyy koko Linnanniemen alueen kehittäminen.

Entä nähdäänkö kesällä 2018 oppaina jälleen Lions Club Hämeenlinna Tawastin väkeä?

– Jos meitä tarvitaan, niin olemme käytettävissä, kertoo Markku Ilmarinen.

Kaupunki maksoi kesän urakoineille leijonille pääsylipputuloista palkkion, joka ohjataan puolestaan paikalliseen hyväntekeväisyyteen. Rahoilla hankitaan muun muassa uusia polkuautoja liikennepuistoon.

Kun piirtäjä Hannu Lukkarisen vaimo katseli miehensä työntekoa Raatteen tie -sarjakuvan parissa, hänestä se ei näyttänyt hyvältä.

– Kategorisesti hän kielsi minua enää mokomaan ryhtymästä, kun se kävi hänen mielestään suorastaan terveydelleni, Lukkarinen kertoo.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten kun ystävykset Pekka Lehtosaari ja Lukkarinen päättivät toteuttaa yhdessä tositapahtumiin perustuvan Raatteen tie -sarjakuvan. Kun Lukkarinen aloitti sarjakuvan piirtämisen, kysyi Lehtosaari häneltä, onko Lukkarisella tapana mennä sisään kuviin, kuvitella olevansa itse paikan päällä?

– Hannu kertoi, että totta kai, eihän sitä muuten voi piirtää. Hän myös sanoi, että tästä voi tulla pikkuisen rankka reissu. Ja kyllä siitä Hannulle tulikin, kertoo sarjakuvan käsikirjoittanut Lehtosaari.

Lukkarinen itsekin myöntää, että Raatteen tien tekeminen oli yllättävän rankka työ, vaikka häneltä yleensäkin tilataan synkkiä kuvituksia.

– Tilaajat ovat ilmeisesti tulleet siihen tulokseen, että siinä on tarpeeksi synkkä mies tekemään ne.

Asiat tulivat jopa uniin. Tosin Lukkarinen peri sotatrauman vanhemmiltaan ja heidän sukupolveltaan, joten väkivaltaisten unien näkeminen ei ole hänelle harvinaista. Lukkarisen kuitenkin yllätti tarinan synkkyys ja se, miten tunteet palasivat lapsuuteen.

– Se palautti minut takaisin tuntoihin, joita lapsena koin, kun ensimmäisen kerran kuulin sotajuttuja veteraaneilta pöydän alla istuessani.

Myös Lehtosaari myöntää, että hän vajosi tekoprosessin aikana tapahtumiin yllättävän syvälle. Työstäessään sarjakuvaa hän ei sitä itse huomannut.

– Kun sain sarjakuvan valmiiksi, monet ystäväni sanoivat, että ryhtini parani ja hymy nousi taas kasvoilleni. Huomasin, että kirjoittamisen ajan olin kantanut taakkaa, hän kertoo.

Lehtosaari on aiemmin muun muassa käsikirjoittanut elokuvia, joissa omasta päästä keksityille ihmisille voi tehdä kaikennäköistä ikävää, eikä se tunnu valtavan pahalta. Tällä kertaa hän tiesi aineistoa läpi käydessään, että joku on oikeasti ollut paikalla, kokenut asioita ja kuollut. Käsikirjoittaja myöntää, että useamman kuukauden aikana olo alkoi käydä melko raskaaksi ihmiskohtaloihin keskittyessä.

Pekka Lehtosaari ja Hannu Lukkarinen kävivät ajamassa Raatteen tiellä ja pysähtyivät taistelupaikoilla. Kirjoittajan mukaan hän tunsi sielussaan, että kyseisessä paikassa on taisteltu ja kuoltu.

– Oli aika sykähdyttävä, melko voimakas tunne olla oikealla tapahtumapaikalla, Lehtosaari kuvailee.

Taisto sotasankarina

Helsinki, päivä. Kuva hieman vasemmalle vinossa, sammakkoperspektiivistä, talojen välisestä kuilusta näemme neuvostokoneiden kylvävän pommejaan taivaalta kaupunkiin, taustalla palava auto ja räjähdys kerrostalon seinässä, etualalla miehen ruumis. Kuvan keskellä tuhoa pakenee parikymppinen mies ja samanikäinen nainen.

30.11.1939, Torstai. Neuvostoliitto pommittaa Helsinkiä ilman sodanjulistusta. Taisto Juntunen etsii rakkaansa kanssa suojaa.

”Olin tullut vastavihityn vaimoni Rauhan kanssa Suomussalmelta Helsinkiin juuri kun pommitus alkoi.”

Näin alkaa Raatteen tie -sarjakuva, jonka tarina on faktapohjainen, mutta päähenkilö fiktiivinen. Hänelle löytyy kuitenkin esikuva suoraan Kainuusta, sillä Pekka Lehtosaaren hyvästä ystävästä tuli sarjakuvan sotasankarin malli. Nimikin sopii osuvasti sarjakuvan teemaan – Taisto Juntunen._

Kohta 60 vuotta Juntusen tuntenut Lehtosaari kertoo, ettei ole ikinä nähnyt ystäväänsä katkerana, vihaisena tai kostonhimoisena, vaan hän on aina ollut hyvin suoraselkäinen ja rauhallinen. Sarjakuvan sankari on luonteeltaan juuri kuin Juntunen: ei pelkuri eikä uhkarohkea. Hän pysyy tilanteessa kuin tilanteessa hyvin rauhallisena.

– Ei tietenkään niin, etteivätkö tapahtumat vaikuttaisi häneen, mutta hän ei lähde uhkarohkeasti tekemään mielipuolisia tekoja eikä jää itkien taustalle. Perus rivisotilas, joka tekee sen, mitä häneltä edellytetään, Lehtosaari kertoo.

Lehtosaari muistuttaa, että tuhansille suomalaisille on tapahtunut samoja asioita, joita fiktiiviselle henkilölle tapahtuu sarjakuvassa.

– Hahmon tarina ei ole ainutlaatuinen eikä millään tavoin mielikuvituksellinen.

Piirtäjä Hannu Lukkariselle päähenkilön luominen oli helppoa: hänellä oli käytössään Juntusen armeija-aikaisia kuvia, ja käsikirjoituksen avulla Lukkarisen oli helpompaa ymmärtää hahmon luonnetta.

– Oli mielenkiintoisempaa, kun tiesin, että kyseessä on oikea henkilö, jonka luonteenpiirteitä käsikirjoittaja on ottanut mukaan, Lukkarinen sanoo.

Hyvä keino kertoa Raatteen tiestä

Sarjakuvan käsikirjoittamista varten Pekka Lehtosaari tarkisti faktoja monilta tahoilta. Hän arvelee käyttäneensä käsikirjoittamiseen ja faktojen tarkistukseen suunnilleen seitsemän kuukautta, josta puolet oli varsinaista kirjoitustyötä. Lehtosaaren mukaan hieno puoli on, ettei historia vanhene.

– Ajattelin, että kun kerran tarkistan faktat kunnolla, voin luottaa siihen, että Raatteen tien taistelut eivät muutu mitenkään seuraavan kymmenen tai 20 vuoden aikana. Niin kauan kuin minussa henki pihisee, kirja pysyisi faktana, Lehtosaari selvittää.

Hannu Lukkarinen päätti, ettei yritä piirtää lahtaustarinaa, vaikka hän olisi voinut piirtää kuvat viimeisen päälle kauheiksi ja herkutella niillä. Vaikka mies teki piirrokset hyvällä maulla, joidenkin kohtauksien kohdalla Lukkarinen kuitenkin päätti, että kamaluudet tulee näyttää sellaisena kuin ne oikeasti olivat.

Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä sarjakuva on hyvä muoto kertoa Raatteen tien historiallisista tapahtumista, koska valokuvia on säilynyt siitä vain vähän ja taistelu on melko vaikeaa visualisoida historian kirjoituksin keinoin.

Oli aika sykähdyttävä, melko voimakas tunne olla oikealla tapahtumapaikalla. Pekka Lehtosaari

Vaikka valokuvia ei juuri ole, Raatteen tieltä on säilynyt useita kymmeniä sotilaiden muistelmia. Miesten kädet olivat kuitenkin veressä ja kohmeessa, joten päiväkirjaa ei pidetty jokaisesta liikkeestä.

– Pelkästään suomalaisia Raatteen tiellä oli 17 000 ja neuvostoliittolaisia huomattavasti enemmän. Tietenkään jokaisesta ihmiskohtalosta ei voi olla tietoa.

– Mielikuvitusta on pakko hiukan käyttää myös historioitsijoiden, kun Raatteen tiellä tai missä tahansa menneisyyden tapahtumassa liikutaan, Keskisarja jatkaa.

Keskisarjan mukaan kuitenkin Raatteen tien osalta taistelunkulku, taktiikka, strategia ja operaatiot tunnetaan äärimmäisen tarkasti.

Kirjat vietiin käsistä

Sarjakuvasta otettu tuhannen kappaleen ensimmäinen painos myytiin Otavan varastolta loppuun kolmessa arkipäivässä. Suosio yllätti tekijät, jotka kuulivat kustantajalta, että vastaavaa ei ollut ikinä aiemmin sattunut. Toinen painos valmistuu kuluvan viikon aikana. Siitä Pekka Lehtosaari ja Hannu Lukkarinen saavat myös tekijänkappaleensa, joita ei ensimmäisestä painoksesta ehditty saamaan.

Albumia on tiedusteltu muutamasta maasta. Apurahat on niin ruotsinkieliseen kuin venäjänkieliseenkin versioon, joiden käännökset ovat jo valmiina, mutta kustantajia etsitään vielä. Englanninkieliseen käännökseen etsitään apurahaa, sen jälkeen teos kääntyisi monelle muullekin kielelle. Pekka Lehtosaaren mukaan olisi upeaa kertoa muillekin maille Raatteen tiestä.

– Etenkin kun se on taistelu, jonka motitustaktiikkaa opetetaan vielä sotakouluissa ja sotakorkeakouluissa ympäri maapalloa. Se on myös taistelu, jossa monet sodan ikävät asiat kulminoituivat huippuunsa.

Käännöksien myötä Hannu Lukkarisella riittää vielä työtä sarjakuvan parissa: toiselle kielelle kääntäessä joudutaan puhekuplien ja tekstilaatikoiden kokoa muuttamaan tai paikkaa siirtämään, sillä jokainen kieli on kirjoitettuna hiukan eripituinen.

Sarjakuva-albumi julkistettiin Suomussalmella Raatteen portin talvisotamuseolla elokuussa.

– Katsoimme, että koko työmme on täysin arvotonta, jos emme pääse paikan päälle julkistamaan kirjaamme. Meidän piti ehdottomasti olla siellä missä kaikki tapahtui, käsikirjoittaja Lehtosaari kertoo.

Suurin painajainen olisi hänen mukaansa ollut, jos joku paikalla olevista Raatteen tien tietäjistä olisi nostanut sarjakuvasta esiin väärän kuvauksen, tärkeän asian unohtamisen tai virheen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Sarjakuvasta tuli juuri sellainen kuin tekijät siitä halusivat.

– Taiteessa on aika harvinaista, että rahoittaja ei tule väliin ja sano, että "kyllä tämän nyt pornoa pitää olla ja pankaa nyt autotakaa-ajo tuohon keskelle" ja jotain muuta tällaista, Lehtosaari toteaa.

Jos alkuperäinen idea tehdä Raatteen tiestä elokuva olisi toteutunut, rahoittaja olisikin voinut päästä väliin. Keneltäkään ei kuitenkaan löytynyt elokuvan tekemiseen tarvittavaa yli kolmea miljoonaa euroa. Sarjakuvalla sen sijaan ei ole rahallisia rajoitteita.

– Jos Hannu piirtää lasin vettä, se maksaa saman verran kuin piirtää tankkidivisioona, joka ajaa kuolleiden hevosten yli.

Lehtosaaren toiveissa on edelleen saada Raatteen tie valkokankaalle, mutta hän tietää siihen menevän vuosia.

Entä onko sarjakuvalle tulossa jatkoa? Vielä viime keväänä Lukkarinen vastasi Lehtosaaren jatkokyselyihin kieltävästi, mutta jokin aika sitten tekijät jo keskustelivat jatkosta.

– Tuli myyntimenestys ja nyt on pikkuisen taputeltu olo. Nyt Hannu on sitä mieltä, että kyllä hän oikeastaan voisi lähteä sotatantereelle uudestaan, Lehtosaari kertoo.

Raatteen tiestä voisi hyvin saada toisenkin sarjakuva-albumin, sillä kuten vasta julkaistun sarjakuvan lopussa presidentti Kyösti Kallion kirjeessä sotamarsalkka Mannerheimille todetaan: "Suomussalmella tehtiin ihmeteko, joka jää sotahistoriamme kirkkaimmaksi tähdeksi”.

Lue lisää:

Raatteen tien kauhut piirtyvät synkäksi sarjakuvaksi – "Olen elänyt sodan kanssa kimpassa"

Rutiköyhät pysäyttivät puna-armeijan – Historioitsija Teemu Keskisarja: "Kainuussa näkyi talvisodan henki"

Aki Kaurismäen ohjaama Toivon tuolla puolen on valittu parhaaksi elokuvaksi kansainvälisen elokuvakriitikoiden järjestön Fiprescin äänestyksessä.

Kaksi muuta äänestyksen finaalissa ollutta elokuvaa olivat Barry Jenkinsin Oscar-voittaja Moonlight ja Ildikó Enyedin elokuva Kosketuksissa, joka on englanninkieliseltä nimeltään _On Body and Soul, _alkuperäiseltä nimeltäänTestről és lélekről .

Järjestön mukaan Aki Kaurismäen katsotaan olevan yksi tärkeimmistä tämän päivän eurooppalaisista elokuvaohjaajista. Hänen tärkeimmät elokuvansa ovat yltäneet moderneiksi klassikoiksi.

Fipresci toteaa Kaurismäen Toivon tuolla puolen -elokuvan tulleen palkituksi myös Berliinin elokuvajuhlilla, jossa Kaurismäki sai parhaan ohjaajan palkinnon Hopeisen karhun.

Kaurismäki voi vastaanottaa järjestön tunnustuksen San Sebastianin elokuvafestivaalin avajaisgaalassa perjantaina 22. syyskuuta.

Äänestykseen osallistui 576 elokuvakriitikkoa eri puolilta maailmaa. Järjestö kuvailee kriitikoiden valitsemaa palkintoa edustavimmaksi tunnustuksekseen, ja palkintoa ei valitse erityinen tuomaristo. Palkinto on jaettu vuodesta 1999 alkaen.

Toivon tuolla puolen sai Suomessa ensi-iltansa 3. helmikuuta. Kotimaassa elokuva on syyskuussa esillä Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalilla Helsingissä.

Lue myös Aki Kaurismäki palkittiin Berliinin elokuvajuhlien parhaana ohjaajana – Kultainen karhu sivu suun

Cannesissa palkittu Aki Kaurismäki: Kuva puhuu ja tarinat ovat niin yksinkertaisia, että kiinalainen mökin mummokin ne ymmärtää

Aki Kaurismäki kertoo, miksi on aika lopettaa elokuvaura: "Jossain välissä pitäisi elääkin"

Nämä helsinkiläisravintolat ovat Aki Kaurismäen elokuvista tuttuja – kokosimme kuvauspaikat listaksi

Aki Kaurismäen uuden elokuvan päähahmona nähdään ohjaajan oma alter ego

Muokattu kello 16.10: Lisätty Kosketuksissa-elokuvan alkuperäinen nimi.

Brittimuusikko Sting on tulossa Turkuun katsomaan säveltämäänsä ja sanoittamaansa musikaalia. Stingin Viimeinen laiva avaa peruskorjatun Turun kaupunginteatterin syyskauden.

Musikaalin ohjaaja ja Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki kertoo, että musikaali ammentaa aiheita Stingin lapsuudesta ja nuoruudesta.

– Olen ymmärtänyt, että musikaali on hänelle hyvin henkilökohtainen. Kyseessä on Euroopan kantaesitys, joten on luonnollista, että hän haluaa tulla sen katsomaan, Kouki sanoo.

Päivä vielä salaisuus

Milloin Sting sitten Turkuun saapuu? Sitä Mikko Kouki ei vielä paljasta, vaikka päivä onkin lyöty lukkoon.

Viimeinen laiva -musikaalin ensi-ilta on 15. syyskuuta. Stingin kiertue liikkuu Pohjois-Euroopassa syys-lokakuun vaihteessa. 26. syyskuuta on konsertti Norjassa, sitten on päivä vapaata. Sen jälkeen keikat Helsingissä ja Tallinnassa, ja sen jälkeen taas päivän vapaa ennen Pietarin konserttia ensimmäinen lokakuuta.

Sen Kouki kuitenkin myöntää, että häntä jännittää.

– Olen kuunnellut Stingin musiikkia 1980-luvulta asti ja ollut hänen suuri faninsa. Toisaalta on iso kunnia koko työryhmällemme, että hän tulee katsomaan musikaalia, Kouki sanoo.

Lounaalle – mutta minne?

Kun Sting saapuu Turkuun, hän haluaa tavata musikaalin tekijöitä ennen esitystä. Tarkoitus on viedä mies myös lounaalle. Mikko Kouki onkin jo pyytänyt Facebookissa ideoita, mihin vegaaniksi tiedetty muusikko kannattaisi viedä syömään.

Ehdotuksia on tullut kymmeniä. Lounaspaikaksi heitellään muun muassa Kaskista, Kuorta ja Mantun grilliä. Moni tarjoutuu myös kokkaamaan kuuluisalle muusikolle lounaan kotonaan.

Jos Koukia jännittää jo nyt, miten mahtaa olla näyttelijöiden laita, kun Sting istuu katsomossa?

– Toivottavasti he kestävät paineet. Onneksi itse en ole lauteilla, sillä en tiedä kestäisinkö, Kouki sanoo.

Tänä vuonna 30 vuotta täyttävä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK on jakanut keskuksen nimeä kantavaa palkintoa vuodesta 2004 lähtien. Tämänvuotisen voittajan ura on kuin kuva tuolta ajalta.

Kari Yli-Annala kiinnostui liikkuvasta kuvasta nuorena miehenä 1980-luvulla. Opiskelu Kuvataideakatemian tila-aikataiteen laitoksella antoi mahdollisuuden tutkailla, mihin videotaide venyy.

– Voi sanoa, että olen kiinnostunut liikkuvasta kuvasta hyvin laajalla skaalalla. Enkä karta muitakaan ilmaisumuotoja. Lopputyönikin oli video-runo-performanssi, muistelee Yli-Annala.

Yli-Annala valmistui Kuvataideakatemiasta, nykyisestä Taideyliopistosta, vuonna 1996. Joitakin vuosia 90-luvun lopulla kului kokonaan opetus- ja kirjoitustöissä. Yli-Annala opettaa yhä, väitöskirjakin on tekeillä, mutta on taas mukana myös taiteilijan töissä.

– Aikamoista survivaliahan tämä leikki on, Yli-Annala huokaa

– Taiteilijoiden tulot ovat niin pienet, että joku tuhannen euron vakituinen tulo tuntuu huikealta, jos joku joskus sellaisen saa, edes hetkeksi.

Tuloerojen kasvu ja turvaverkkojen hävitys hirvittävät taiteilijaa

Kun puhe kääntyy politiikkaan, Yli-Annala ei säästele sanojaan. Hallitus saa kuulla suorat sanat. Kiitos hallituksen, kulttuuripolitiikka on menossa metsään, tuloerot ovat kääntymässä kasvuun ja ihmisarvoa ei kunnioiteta.

– Tein näyttelyyni muotokuvan pääministeristä, enkä voi sanoa, että se olisi mairitteleva. Poliitikot piiloutuvat naamioidensa taakse. Tuntuu, että heidän vastuuntuntoaan on mahdotonta herättää.

Eniten Yli-Annala on huolissaan nuorista. Hän katsoo maailmaa omien lastensa ja opiskelijoidensa silmin.

– Tämä hallitus tekee parhaansa rapauttaakseen jo rakennettuja tukiverkkoja.

Onneksi opiskelijat säteilevät myös valoa ja uskoa tulevaan. Oma ala on huimassa kehityksessä.

– Nykyäänhän kaikki taiteilijat käyttävät kaikkia keinoja. Videotakin moni, joka ei ole videotaiteilija.

Uusi tekniikka, kuten virtuaalitodellisuus, tuo huimia visiota myös taiteeseen. Paljon kiinnostavaa on tulollaan.

Videotaiteilija, opettaja, kirjoittaja, keskustelija ja mahdollistaja samassa paketissa

Viime keväänä Yli-Annala päätti tutkailla omaa uraansa retrospektiivisessä näyttelyssään Kasvuromaani. Nelituntisessa esityksessä tuli esiin paitsi tekniikan kehitys myös se, miten aika itsessään lisää kerrostumia.

– Vuosien takaisia videoita katsoessa tuli selväksi, että niissä näkyy merkityksiä, joita en itse ollut sinne kuvannut, vaan jotka tulevat esiin nyt, kun aikaa on kulunut.

Aika. Se vaikuttaa kiehtovan Yli-Annalaa loputtomiin. Mitä tapahtuu nyt, ja miten se vaikuttaa tulevaan. Katsotaanpa vaikka tekniikkaa:

– Kiasmassa on esillä parhaillaan Juha van Ingenin ja Janne Särkelän teos As Long as possible. Siinä näkyvä gif-animaatio on ohjelmoitu pyörimään 1 000 vuotta. Se on yksi niistä teoksista, jotka paljastavat, kuinka olemme kiinnittyneitä joihinkin teknisiin ratkaisuihin, jopa riippuvaisia niistä. Eikä kukaan tiedä, miten niiden käy. Pyöriikö gif-vielä tuhannen vuoden päästä?

AVEK-palkinnon myöntöperusteissa kehutaan Yli-Annalaa myös siitä, että hän jakaa osaamistaan ja luo kohtauspaikkoja alan ihmisille. Jokakeväinen kansainvälinen AAVE-festivaali on yksi esimerkki siitä. Yli-Annala järjestää AAVEtta yhdessä tuottaja Ivan Punzon kanssa.

AVEK-palkinnon muhkealle europotille Yli-Annala on jo keksinyt menoa.

– Iloitsen tästä palkinnosta. Voin ostaa uuden kameran rikkoutuneen tilalle ja muutakin tekniikkaa, voittaja hehkuttaa.

Maailman kohutuimpiin uusiin museoihin lukeutuvan Louvre Abu Dhabin avajaispäivä paljastettiin lopulta eilen. Avajaisjuhlaa vietetään marraskuun 11. päivänä.

Taidemuseon oli määrä avautua jo vuonna 2012, mutta kansainvälinen talouskriisi ja erityisesti öljyn hinnan romahdus viivästyttivät projektia.

Louvre Abu Dhabi sijaitsee maailman rikkaimpiin kaupunkivaltioihin lukeutuvan Abu Dhabin edustalla, Saadiyat-nimisellä saarella. Saarelle on rakenteilla kaikkiaan viisi museota, ja siitä on tarkoitus tulla yksi maailman johtavista museokeskittymistä.

Wau-arkkitehtuuria

Louvre Abu Dhabin suunnittelija on ranskalainen Jean Nouvel. Rakennusta hallitsee jättiläismäinen kattorakennelma. Nouvel on kertonut saaneensa idean valoa läpäisevään kattoon palmun lehvistä, joita käytetään Lähi-idässä perinteisesti kattomateriaalina. Nouvelin katto on kuitenkin betonia ja painaa 12 000 tonnia.

Museossa on esillä noin 600 taideteosta, joista noin puolet on lainassa Louvresta tai muista Ranskan keskeisistä taidemuseoista. Lainateosten joukossa on da Vincin ja van Goghin kaltaisia taiteen ikoneja.

Toisen puolen museon esineistä muodostavat Al-Nahyan -hallitsijasuvun omat kokoelmat. Niistä merkittävä osa esittelee Lähi-idän ja sitä myötä ihmiskunnan vanhimpien kulttuurien taidetta.

Museota onkin sanottu koko ihmiskunnan historian museoksi. Kulttuurien tasa-arvoa on korostettu rakentamalla näyttelyt kronologisesti niin, että jokaiselta aikakaudelta on esimerkkejä ympäri maailmaa. Perinteistä jakoa esimerkiksi länsimaisen tai aasialaisen taiteen osastoihin on vältetty.

Rahastusta Louvre-brändillä?

Louvre Abu Dhabi on ensimmäinen Louvre-nimeä käyttävä museo Ranskan ulkopuolella. Museon rakennuttaja, Abu Dhabin hallitsijasuku, maksoi nimenkäyttöoikeudesta puoli miljardia euroa. Sillä rahalla Louvre-nimeä saa käyttää 30 vuotta. Kaikkiaan Louvre nettoaa museosta noin miljardi euroa.

Kun museoprojekti käynnistyi kymmenisen vuotta sitten, se herätti Ranskassa kiivasta arvostelua. Louvrea on syytetty nimellään rahastamisesta. Museokeskittymää on muun muassa arvosteltu teemapuistoksi, jolle on Louvre-nimellä ostettu uskottavuutta. Vastauksissa on muistutettu, että museoiden julkinen rahoitus on Ranskassakin laskusuunnassa ja museot tarvitsevat uusia tulonlähteitä.

Myös rakennustyömaan työolosuhteisiin on kiinnitetty huomiota. Naapuriin valmistuvan Guggenheim-museon työmaalla onkin paljastunut vakavia puutteita. Louvren puolella hommat ovat tiettävästi sujuneet paremmin.

Joidenkin mielestä on kyseenalaista viedä renessanssin ja valistuksen arvoja edustavaa taidetta alueelle, jossa ilmaisunvapaus on huomattavasti länsimaita rajoitetumpaa. Varoittavana esimerkkinä on nostettu esiin tapaus naapurimaa Qatarista, jossa kolme alastonta kreikkalaisveistosta poistettiin näyttelystä säädyttöminä. Louvre Abu Dhabin johto on vastannut arvosteluun korostamalla, että kyseessä on paikallinen museo ja sitä hoidetaan paikallisten arvojen mukaan.

Kirous Guggenheimin yllä?

Al-Nahyan -suvun tavoitteena on kasvattaa Abu Dhabin turismia ja näin vähentää riippuvuutta öljystä, jonka hinta on ollut viime aikoina alamaissa.

Museorakennuksiin on uponnut valtavia rahasummia, mutta mikään ei takaa, että yleisö todella löytää saaarelle. Louvren johtaja Jean-Luc Martinez ei Wallpaper-lehden haastattelussa paljastanut kävijätavoitteita. Hänen mukaansa toiveet asetetaan alkuvaiheessa paikallisiin sekä Intian ja Kiinan turismiin.

Museosaaren vetovoima luonnollisesti kasvaa, kun tai jos loputkin neljä museota joskus valmistuvat. Jokainen niistä on kuitenkin paininut erilaisten ongelmien kanssa ja aikataulut ovat venyneet. Esimerkiksi huippuarkkitehti Frank Gehryn suunnitteleman Guggenheim-museon rakennustyöt aloitettiin jo vuonna 2011, mutta avajaispäivä on yhä hämärän peitossa.

Marilyn Mansonin esiintyminen estettiin Yhdysvaltojen Virginiassa, koska viranomaisten mielestä hänen laulunsa yllyttivät raiskauksiin ja murhiin. Beatles-levyjä poltettiin, koska John Lennon kertoi yhtyeen olevan suositumpi kuin Jeesus. Elvis Presleyta kuvattiin televisio-ohjelmaan keskivartalosta ylöspäin, koska lantion vihjailevaa liikehdintää ei haluttu näyttää katsojille.

Tässä vain muutama esimerkki populaarimusiikkiin kohdistuvasta sensuurista, jossa konstit ja keinot ovat olleet monet. Musiikin sensuuria hahmoteltiin jo 2600 vuotta sitten Antiikin Kreikassa, jolloin filosofi Platon esitti Valtio-teoksessaan, ettei ihmissielua heikentävä musiikki kuulu ihanneyhteiskuntaan.

– Yleisimmät syyt musiikin sensurontiin liittyvät politiikkaan. Sitten tulevat huumeet, alkoholi, uskonto sekä seksi kaikissa muodoissaan, toimittaja-kirjailija Jake Nyman luettelee.

Hänen tuoreessa Kielletyt levyt -teoksessaan käsitellään musiikin sensuuria sadan vuoden ajalta.

– Jos mietitään kulttuurin muita osa-alueita, kenenkään ei ole pakko mennä leffaan tai hakea kirjaa kirjastosta, mutta musiikkia on vaikeampi välttää. Tämä tekee siitä pelottavaa. Jos kuulet laulun, jossa arvostellaan vallanpitäjiä, se todennäköisesti jää soimaan päähäsi. Millä se sitten otetaan sieltä pois, pannaanko pää poikki? Näinkin on tapahtunut.

Natsi-Saksan jazz-ongelma

Musiikin voima ja vaarallisuus on huomattu etenkin totalitaristisissa valtioissa kuten natsi-Saksassa, jossa jazz aiheutti viranomaisille päänsärkyä. Musiikkityyliä pidettiin amerikkalaisena rappiotaiteena, ja “neekerijazzin” soittaminen kiellettiin radiossa kokonaan.

Jazzia ei saatu kitkettyä maasta kovillakaan otteilla, mutta tähänkin löytyi ratkaisu. Propagandaministeri Joseph Goebbelsin käskyllä perustettiin Charlie and His Orchestra -yhtye, joka esitti sujuvaa swingjazzia ja joka sai runsaasti soittoaikaa radiossa.

Jutun juju oli siinä, että yhtyeen esittämiin suosittuihin kansainvälisiin jazz-kappaleisiin oli keksitty uudet natsimieliset sanat, joissa pilkattiin juutalaisia, kommunisteja sekä vihollismaiden poliitikkoja.

– Natsi-Saksan sensuurille oli tyypillistä se, että sitä yritettiin kiertää. Esimerkiksi juutalaisperäisestä Josef Josef -iskelmästä tehtiin levytyksiä, mutta aivan toisella nimellä. Hämäyksenä toimi sekin, että levyetikettiin laitettiin väärän säveltäjän nimi, Jake Nyman kertoo.

Natsi-Saksassa ymmärrettiin myös radion merkitys propagandavälineenä. Maassa kehitettiin radiomalli, jolla ei pystynyt kuuntelemaan lainkaan ulkomaisia radioasemia tai niiden lähettämää musiikkia. Radioita jaettiin kansalaisille jopa ilmaiseksi.

Neuvostoliitto ja rock and rollin uhka

Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhtautumisessa musiikkiin tai musiikin käyttöön propagandavälineenä ei juuri ollut eroja. Jazz oli pannassa, mutta erityisen tarmokkaasti neuvostoviranomaiset paheksuivat 1950-luvulla syntynyttä rock and rollia, joka oli äärimmäisen vakava uhka kommunistiselle ideologialle.

– Amerikkalaiset väittivät, että rock and roll oli neuvostoliittolaisten tiedemiesten kehittämä musiikin muoto, jonka tarkoituksena oli rappeuttaa amerikkalaisen nuorison moraali. Neuvostoliitossakin rock and roll oli rappion airut, mutta siellä se koettiin amerikkalaisten kehittämäksi juoneksi, jolla yritettiin saada kommunismin nimeen vannovan neuvostonuorison pää sekaisin, Jake Nyman sanoo.

Kielloista huolimatta neuvostokansa piti länsimaisesta rockista ja popista, ja sensuuri synnytti varsin ainutlaatuisen ilmiön, joka kulkee nimellä luurankolevyt.

– Neuvostonuoret nauhoittivat ensin kelanauhurille esimerkiksi Radio Luxembourg-asemaa, jossa soitettiin populaarimusiikkia. Sen jälkeen lähdettiin penkomaan sairaalan roskiksia ja sieltä löytyi usein selluloidille painettuja röntgenkuvia. Niille pystyi sitten kaivertamaan levyn. Onhan se aika hykerryttävää, että Anatoli-enon keuhkokuvan päälle oli äänitetty viimeisin Rolling Stones -hitti, jota myytiin mustassa pörssissä, Nyman myhäilee.

1980-luvulla Neuvostoliitossa julkaistiin myös lista ei-suositeltavista ja ideologisesti arveluttavista länsimaisista artisteista. Pehmoiskelmätähti Julio Inglesiasia syytettiin neofasismista, metalliyhtye Judas Priest koettiin antikommunistisena, Tina Turner tihkui liikaa seksiä, Kiss oli turhan nationalistinen ja Village People väkivaltainen.

Yle sensuroi huonoa makua

Myös Yleisradiolla on pitkä sensuurihistoria, tosin sensuuri on tarkoittanut esitysrajoituksia. Ylellä oli yksinoikeus radiolähetyksiin aina vuoteen 1985 saakka, joten esitysrajoitus ei ollut muusikolle mikään pikku juttu. Esitysrajoituksista kertovat dokumentit olivat pitkään kadoksissa, mutta niitä löytyi sattumalta ja nyt niitä siis julkaistaan myös Kielletyt levyt-kirjassa.

– Ylen päätökset ovat olleet enemmän tai vähemmän mielivaltaisia. Niistä on vaikea löytää yhtenäistä logiikkaa, vaikka niissä tiettyjä peruselementtejä onkin. Joka tapauksessa sensuuriin suhtauduttiin hirveän vakavasti, Jake Nyman totetaa.

Esitysrajoituksia jaettiin muun muassa kaksimielisistä teksteistä, rivoista ilmaisuista, moraalikäsitysten halventamisesta ja viittauksista alkoholiin ja huumeiden käyttöön.

Rajoituksista oli 1950- ja 60-luvuilla päättämässä muun muassa silloinen ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma, joka inhosi iskelmää ja populaarikulttuuria. Sensuuria harjoitettiin esimerkiksi epäpuhtaan laulusuorituksen takia. Myös iskelmä- tai pop-kappale, johon oli ujutettu klassista musiikkia, joutui armotta pannaan.

– Luulen, että Yle otti esimerkkiä BBC:stä, joka oli tässä asiassa hyvin tiukka. Ihan sama, vaikka Frank Sinatra lauloi Brahmsin kehtolaulua, niin sitä pidettiin ällöttävänä ja se kiellettiin välittömästi, Jake Nyman sanoo.

Yle-sensuurin oudoimpiin lukuihin kuuluu Simo Salmisen ja Spede Pasasen Keltainen jäänsärkijä -kappale. Sitä sai soittaa muuten milloin vain, mutta ei jäänmurtajalakon aikana.

Sensuurin kestosuosikkina pysyi vuodesta toiseen Irwin Goodman, jonka laulujen teemana oli usein alkoholi. Myös Irwinin Olen hermostunut -biisi joutui soittokieltoon. Syynä oli “aistiviallisten loukkaaminen” ja “änkyttävä, viallinen esitystapa”.

Oman aikansa arabiparodiaa

Musiikin sensuuri on heijastellut pitkälti trendejä tai omaan aikakauteensa liittyviä tapahtumia. Suuret katastrofit ja sodat ovat usein johtaneet sensurointipäätöksiin. Esimerkiksi Persianlahden sota sai 1990-luvun alussa BBC:n varpailleen. Yhtiön asettamaan soittokieltoon joutuivat muun muassa Banglesin Walk Like Egyptian, Lulun Boom Bang a Bang, Blondien Atomic ja Abban Waterloo.

– Kaikilla aikakausilla on omat arvonsa ja oma moraalikoodistonsa, joita noudatetaan. Vuonna 1974 julkaistu Juice Leskisen Marilyn on hyvin perinteinen rock and roll -kappale, mutta sitä olisi ollut mahdotonta julkaista 50-luvulla, koska siinä lauletaan onanoinnista ja Marilynin jumpperin riisumisesta, Nyman sanoo.

Päinvastainen esimerkki löytyy vuodelta 1962, jolloin Ismo Kallio levytti arabikulttuuria ja -musiikkia parodioivan Arab Ahab -hupilevyn. Kappale ei herättänyt julkaisuajankohtanaan sen kummoisempaa huomiota, sitä pidettiin vain hauskana.

– Jos joku menisi tänä päivänä levy-yhtiöön ehdottamaan, että tehdäänpä tällainen biisi, niin luulen että oltaisiin aika varovaisia ja siinä olisi aika lähellä tällainen Jylland Posten -ilmiö, Nyman toteaa ja viittaa joidenkin vuosien takaiseen Muhammed-pilapiirrosjupakkaan, jolloin kyseisestä tanskalaislehdestä tuli jihadistivihan kohde.

Hyvää sensuuriakin on olemassa

Pitkän linjan radiotoimittajana Nyman on itsekin joutunut pohtimaan, voiko jotakin levyä soittaa vai ei.

– Olen sitä mieltä, että on olemassa myös hyväksyttävää sensuuria esimerkiksi sellaisten saksalaisbändien kohdalla, jotka tekevät uusnatsimusiikkia. Jos muusikko on saanut tuomion huomattavasta rikoksesta kuten pedofiliasta, niin en kyllä soita hänen levyjään – olivat ne sitten kuinka fantastisia ja viattomia tahansa.

Tosin Nymanillekin saattaa toisinaan tulla kummallisia mielihaluja.

– Kun joskus tulee mätkyjä, niin mieleen saattaa hiipiä ajatus, että pitäisiköhän ensi sunnuntain ohjelma aloittaa Irwinin kappaleella Haistakaa paska koko valtiovalta.

Harvan teatteriesityksen estradilla on mittaa 280 metriä ja esiintymisareenana on putki, jossa katsojat kulkevat yhdessä esiintyjien kanssa. Tampereella tämä on totta lauantaina ensi-iltansa saavassa Uittovoima-näytelmässä.

Nuorten tekijöiden Täsmäteatteri on vienyt esityksensä vuonna 1968 valmistuneeseen ja vuosikymmeniä tyhjillään olleeseen Tampereen uittotunneliin. Tunneli avattiin veneille ja kevyelle liikenteelle muutama vuosi sitten, mutta nyt se on ensimmäistä kertaa teatterikäytössä.

Kosteutta tihkuvassa ja usein tuulisessa tunnelissa yleisön pukukoodina ovat kumisaappaat ja lämpimät vaatteet.

Paskat talkoot pistävät pohtimaan työtä

Uittovoima-näytelmä kertoo uittotunnelissa järjestettävistä talkoista, jotka menevät pahasti poskelleen. Vielä kesällä työryhmä puhui paskatalkoista, mutta lopullinen teos kertoo kuitenkin enemmän toivosta.

Talkoiden tuoksinnassa nuoret teatterintekijät ovat kuitenkin itsekin joutuneet pohtimaan suhtautumistaan työn tekemiseen, pätkätyöläisyyteen, työttömyyteen, intohimotyöläisyyteen tai elämäntapatalkoolaisuuteen.

Tämän päivän Suomessa on vaikea tietää kenen talkoissa on mukana ja miksi, työryhmä kiteyttää pohdintaansa.

Kyllä minä mietin, haluanko synnyttää talkoohengessä tähän maailmaan uusia ihmisiä. Meri-Maija Näykki

Ohjaaja Meri-Maija Näykki pitää teosta vahvasti yhteiskunnallisena. Kesän kuluessa talkoista tuli yllättävänkin ajankohtainen teema – kiitos SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen "synnytystalkoiden".

– Kyllä minä naishenkilönä mietin, että haluanko minä synnyttää talkoohengessä tähän maailmaan uusia ihmisiä, Näykki sanoo.

Toivo nousee vilpittömästä talkoohengestä

Uittovoima-näytelmän päärooleissa ovat Anna Kankila Koskena ja Santeri Helinheimo Virtana.

– Koski on ihminen, joka on saavuttanut elämässään valta-asemaa, mutta monien muiden vallanpitäjien tapaan hän ei hallitse asemaansa, Anna Kankila luonnehtii tunnelitalkoita organisoivaa roolihahmoaan.

Kankilan mukaan näytelmä on suunnattu kaikille, joille on kokemusta työnteosta tai työttömyydestä. Hänelle itselleen näytelmä kertoo hyvin paljon nykyisestä työelämästä.

– Mutta ei yksinomaan näistä. Esille nousee myös yksinäisyyttä, mutta toki myös rakkautta, Kankila jatkaa.

Tunneli haastaa näyttelijät

Ohjaaja Meri-Maija Näykkiä jännittää ensi-illan alla. Kipinä uittotunnelin valtaamiseen alkoi kyteä hänen päässään jo pari vuotta sitten.

Vuonna 2015 Täsmäteatteri teki Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden muistoista esityksen Unhola. Tuolloin Näykki painoi mieleensä Koukkuniemen asukkaan lapsuusmuiston, jossa oltiin vanhassa uittotunnelissa suojassa pommituksilta.

Näytelmässä uittotunneli ei ole ainoastaan esiintymisareena vaan tekijät luonnehtivat sitä yhdeksi näytelmän henkilöistä.

– Uittotunnelin historia ei ole vain tämän paikan historiaa vaan se on myös osa henkilöhistoriaa ja siihen nivoutuu monta ihmistä, Näykki kertoo.

Tunnelissa on esimerkiksi suuri kaiku, joka vaikuttaa todella paljon replikointiin. Anna Kankila

Näyttelijä on aina suhteessa tilaan, mutta erityislaatuinen uittotunneli tuo pääosan esittäjille omat haasteensa.

– Tunneli vaatii äänen- ja tilankäytöllisesti hyvin erilaista orientoitumista. Tunnelissa on esimerkiksi suuri kaiku, joka vaikuttaa todella paljon replikointiin, Kankila kertoo.

Herkkua kaikille aisteille

Esiintymistilan akustiikka on vaikuttanut paljon myös koko näytelmän tekstinkäsittelyyn. Työryhmä on jättänyt pois huomattavan määrän alkuperäisestä tekstistä, koska he ovat huomanneet, että tunnelissa toimii paremmin moni muu asia kuin perusdialogi.

Uittotunneli antaa kuitenkin kaikille aisteille lukuisia mahdollisuuksia.

– Katse voi mennä graffitiin tai hienoon valotilanteeseen. Toisessa hetkessä voi taas kuunnella tekstiä tai musiikkia, kertoo Kankila ja uskoo, että teoksesta tulee kaikille omanlaisensa kokemus.

Ohjaaja Meri-Maija Näykki tuntee ensi-illan kynnyksellä myös haikeutta, sillä hänen oma työnsä näytelmän eteen alkaa olla päätöksessä.

– Nyt pitää vain luottaa siihen, että näyttelijät, valosuunnittelija ja muu työryhmä sekä ennen kaikkea yleisö kannattelevat tätä näytelmää, Näykki sanoo._

Uittovoima-näytelmän ensi-ilta on Pispalan uittotunnelissa 9.9. Esityksiä on kaikkiaan 26. Tunneliin mahtuu kerrallaan 40 katsojaa.

Kruununprinsessa Victoria on tulossa katsomaan Syyssonaatti-oopperaa Kansallisoopperaan 16. syyskuuta. Asiasta kertoi ensin Ilta-Sanomat.

Vierailu liittyy Suomen 100-vuotisjuhlintaan. Kruununprinsessa saapuu Helsinkiin ilman perhettään ja viipyy näillä näkymin vain oopperanäytöstä seuraavaan aamuun. Kutsu saapua oopperaan esitettiin Victorialle ja tämän puolisolle, prinssi Danielille.

– Tämä on meille iloinen yllätys, kertoo Hanasaaren kulttuurikeskuksen johtaja Gunvor Kronman.

– Saimme vastikään vahvistuksen siihen, että kruununprinsessa Victoria ottaa kutsun vastaan ja ryhdymme nyt valmistelemaan vierailua yhdessä hovin ja Ruotsin Suomen Lähetystön kanssa.

Sebastian Fagerlundin säveltämä ooppera Syyssonaatti, pohjautuu Ingmar Bergmanin samannimiseen klassikkoelokuvaan. Pääroolin oopperassa laulaa ruotsalainen mezzosopraano Anne Sofie von Otter.

– Tämä teos on vahva esimerkki Suomen ja Ruotsin kulttuurisista yhteyksistä. Taustalla oleva Bergmanin elokuva ja huikea diiva, Anne Sofie von Otter, liittävät Suomen Kansallisoopperan produktion luontevasti Ruotsiin.

– Prinsessa Victoria edustaa maidemme yhteistä tulevaisuutta ja on siksikin erityisen miellyttävä vieras. Ja tuon illan oopperayleisölle vierailu tulee olemaan kuin kultareunus oopperaelämykseen, Kronman sanoo.

Kulturfonden ja Hanasaaren kulttuurikeskus pyrkivät molemmat edistämään ruotsinkielisen kulttuurin sekä Suomen ja Ruotsin välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä.

Antti Tuurin, Aku Louhimiehen ja AJ Annilan käsikirjoittama Ikitie kertoo amerikansuomalaisista, jotka teloitettiin Neuvostoliiton vihollisina 1930-luvulla. Stalinin vainoissa Petroskoin läheisessä metsässä kuoli tosielämässä ainakin satoja suomalaisia, joista suuri osa oli tullut rakentamaan Neuvostoliittoa.

Ikitie kertoo fiktiivisesti, Amerikasta Suomeen perheineen palanneesta Jussi Ketolasta, jonka lapualaisliike yrittää tappaa itärajalla. Ketola pääsee kuitenkin Neuvostoliittoon pakoon. Miestä ei kuitenkaan päästetä kotiinsa Suomeen, vaan hän joutuu pakon edessä aloittamaan uuden elämän Pohjois-Amerikan siirtolaisten kolhoosissa. Vainojen alettua työkommuuni muuttuu kauhujen näyttämöksi.

Elokuvan ohjaaja AJ Annila vaikuttui Tuurin tarinassa erityisesti sinnikkäistä ihmisistä.

– Tarina oli rankka, mutta siinä oli myös iloa ja onnea. Se kertoi ihmisistä, jotka olivat valmiita matkustamaan maailman ääriin rakentaakseen parempaa maailmaa itselleen ja perheelleen. Se kosketti, sanoo Annila Aamu-tv:n Tähtihetkessä.

Ohjaaja piti tarinaa alunperin absurdina

Stalinin aikaan Neuvostoliittoon haettiin lännestä väkeä rakentamaan uutta maata. Amerikasta Neuvostoliittoon lähti yli 10000 ihmistä, joista osa oli amerikansuomalaisia. Annilalle amerikkalaisten työkommuuni oli uutta tietoa.

– Tarina oli niin absurdi, että soitin luettuani kirjan Antti Tuurille, että ethän sinä hullu keksi näitä juttuja. Mutta Karjalassa on ollut oma pieni Amerikka, jonne toisen polven tai kolmannen polven amerikansuomalaiset ja jenkit ovat tuoneet oman kulttuurinsa.

Tommi Korpela esittää Ikitiessä Jussi Ketolan roolin. Naispääosan näyttelee tanskalainen Sidse Babett Knudsen. Muissa rooleissa nähdään esimerkiksi Hannu-Pekka Björkman, Ville Virtanen ja Jonna Järnefelt.

Ikitien taustalla oleva tositarina vaikutti monella tavalla näyttelijäntyöhön, kertoo Järnefelt.

– Sitä halusi kunnioittaa mahdollisimman paljon. Halusin keskittyä nimenomaan uskottavuuteen. Kolhoosilaiset olivat tavallisia ihmisiä, jotka etsivät onnea ja yrittävät ansaita leipänsä.

Työryhmään luotiin turvallinen tunne

Virossa kuvatussa elokuvassa nähdään rankkoja, ison joukon teloituskohtauksia. Annilan mukaan vaikea aihe vaati luonnollisesti turvallista työilmapiiriä.

– Meillä oli ammattimainen työryhmä, mutta minun tehtävänäni oli luoda turvallinen leikkikenttä, jossa näyttelijät pääsevät kokemaan tunteita, jotka ovat toivottavasti mahdollisimman aitoja.

Annilan mukaan ahdistavat kohtaukset vaativat tavallisesti mahdollisimman kevyttä tunnelmaa. Ikitien kuvauksissa työyhteisöön kuitenkin vaikutti historiallinen ilmapiiri.

– En ole ikinä ollut niin hiljaisissa kuvauksissa. Olin myös huolissani, että pitkään seisoskeleville avustajilla täytyy olla lämmintä päällä. He eivät kuitenkaan halunneet lämpötakkeja, joita kiirehdin heille. Mentaliteetti oli, että tämä työ on helppoa siihen nähden, mitä kauheuksia Stalinin vainoissa oikeasti koettiin.

Mikkelin Kinolinnan aulassa käy kuhina. Harvoin, jos koskaan on pikkukaupungin elokuvateatterin edessä ollut punaista mattoa ja salamavalojen välkettä, mutta tänään on. Lopultakin kaupungin oman pojan, Jesse Haajan taidonnäyte on valmis yleisön silmille. Paikalle on kutsuttu noin 300 vierasta: elokuvan näyttelijöitä, työryhmää ja heidän läheisiään. Tunnelma on jännittynyt.

Valot pimenevät ja valkokankaalla alkaa tapahtua. Kyseessä on toimintaelokuva. Vielä elokuvan ei ole tarkoitus naurattaa, mutta mikkeliläinen yleisö hörähtelee silti hieman hämmentyneesti, kun oma kotikaupunki on valkokankaalla pahamaineinen rikollisten pesä. Tosin Mikkeli vaikuttaa Gotham Cityakin pahaenteisemmältä paikalta, kiitos suomalaisen pimeyden ja hyytävän sään. Koko elokuvasta vain yksi otos on kuvattu studiossa, ja tihkusade on aitoa.

– Uskon, että elokuvan tietynlainen realismi on sen vahvuus. Tämä elokuva tulee pärjäämään ulkomailla, koska se on out of the box. Suomalainen elokuva Hollywood-twistillä, ohjaaja Jesse Haaja sanoo.

Kuvallinen ilmaisu oli ihan merkittävän hyvää. Kertaakaan ei tarvinnut hävetä. näyttelijä Aake Kalliala

Rendel kertoo perinteisen supersankari-tarinan: on mies, joka menettää kaiken rikollisliigan viljellessä valtaansa ylt’ ympäriinsä. Vihan vallassa miehestä kuoriutuu naamiosankari, joka lahtaa pahikset salamannopeasti varjojen kätköissä. Rendel on synkkä elokuva, mutta Hollywood-filmeistä tuttuun tyyliin väkivaltaiseen tarinaan on ujutettu sinne tänne huumoria.

Rendel tehtiin 1,45 miljoonalla eurolla. Budjetin suuruus riippuu siitä, mihin sitä vertaa. Hollywoodin supersankari-leffat maksavat yli satakertaisesti saman.

– En tiedä olisimmeko saaneet tästä yhtään sen parempaa elokuvaa, vaikka meillä olisi ollut 50 miljoonaa. Missään vaiheessa kuvauksissa ei jouduttu toteamaan, että ”hitto kun meillä olisi rahaa tehdä näin”, Haaja sanoo.

Kamera kuvaa pimeää Mikkeliä tuomiokirkon kellotornin ympäri. Elokuvan viimeisessä otoksessa Rendel seisoo Mikkelin viljasiilojen katolla kaupungin yllä auringon noustessa horisonttiin. Yleisö taputtaa. Valojen syttyessä ympärillä on pöllämystyneitä kasvoja.

Myös elokuvan näyttelijät näkivät kokonaisuuden nyt ensimmäistä kertaa.

– Kuvallinen ilmaisu oli kyllä oikeasti ihan merkittävän hyvää. Kertaakaan ei tarvinnut hävetä, rikollisliigan jäsentä elokuvassa näyttelevä Aake Kalliala sanoo.

Kysyttäessä käsikirjoituksen ja kerronnan onnistuneisuutta, Kalliala takeltelee tovin ennen kuin vastaa.

– Noh…ihan kaikki toimi niin hyvin kuin nyt voi toimia. Tämä ei ole minun lajityyppini elokuva, Kalliala sanoo.

Ohjaajan isä Jukka Haaja on ällistynyt poikansa työstä.

– Tämä oli tuhat kertaa parempi kuin luulin. Olen elokuvien ystävä, ja hämmästyttää, että Suomessa pystytään jo tällaiseen. Tämä on ihan kuin suuren maailman elokuvat, Jukka Haaja sanoo.

Kaksi dubattua versioita jo valmiina

Suuren maailman elokuvaa Rendelistä on koko ajan tehtykin. On poikkeuksellista, että suomalaista elokuvaa viedään ulkomaille jo ennen kuin sen kantimia on koeteltu kotimaassakaan. Tosin vieläkään tekijät eivät paljasta, esitetäänkö elokuvaa teattereissa muuallakin kuin Suomessa.

Jotakin ehkä kertoo kuitenkin se, että alkuperäisestä, osin suomen- ja osin englanninkielisestä elokuvasta on jo tehty kaksi dubattua versiota. Toinen on dubattu saksaksi ja toinen englanniksi.

– Saksassa elokuvat dubataan jostain syystä aina ja Yhdysvalloissa yleisö ei ole tottunut lukemaan. He eivät katso elokuvia, joissa on tekstitys, Haaja sanoo.

Etenkin englanniksi dubbaaminen on harvinaista. Dubbaaminen ylipäätään kallista, ja riskinä on elokuvaoikeuksien myynnin takkuilu hinnan noustessa.

– Ei me otettaisi sellaisia riskejä, jos meillä ei olisi jotain tiedossa, Haaja myhäilee.

Rendeliä on kuvattu Kajaanissa, Mikkelissä, Varkaudessa, Helsingissä, Sotkamossa, Kuopiossa ja Puolangalla. Ensi-ilta on 22.9.

Usein ne pöhköt ideat syntyvät kapakassa - niin nytkin. Paikallisessa anniskeluravintola Tampereen Tammelassa istuu saman pöydän ääressä kokenut muusikko ja pitkän linjan palindromisti. Dave Lindholm ja Simo Frangén ovat ystäviä.

Alkuillasta syntyy idea tehdä maailman ensimmäinen palindromein sanoitettu levy.

– Loppuilta olikin siitten yhtä juhlaa, muistee maisteri Frangén vastajulkaistun Tana! Hitit ihanat! – albumin alkutahteja.

Huumori yhdistää

27 vuotta Alivaltiosihteerin virallisia palindromeja Yleisradion taajuuksilla kouli Simo Frangenista noin tuhannen palindromin miehen. Radiohupailujen lisäksi meriittilistalle voidaan nyt laskea yksi levyllinen etu- ja takaperin tulkittua lyriikkaa. Lindholm vastaa sävellyksistä ja kitaroinnista.

Tämä yllättävä parivaljakko nauttii samankaltaisesta huumorista. Kantakapakassa aiheena on usein Marxin veljekset tai Ohukainen ja Paksukainen.

Kysymykseen pitääkö Lindholm Frangenia hauskana, ei koomikko voi itse ottaa kantaa, mutta myöntää hauskaa pidetyn.

– Kyllä me aina nauretaan paljon.

Jos koomikko yleensä hyytyy kapakassa esitettyyn pyyntöön kertoa vitsi, ei palindromisti hetkahda. Frangenilla on vakipalindromi, jonka hän lausuu naispuoliselle pyytäjälle.

– Oot hei kaunis, syys sinua kiehtoo! Frangén lausuu sielukkaasti.

Väkevää tulkintaa

Levyllä kuullaan niin iloista humppaa kuin tunteikasta tulkintaa. Frangén ei kuitenkaan laula.

– Tulkitsen väkevästi, koomikko muotoilee.

Maisteri tunnustaa naisten olevan suuri intohimonsa, mikä innoitti kirjoittamaan levylle lausutun palindromin Naisia.

– Vaikutteita on otettu Gainsbourgin Je t’aime – kappaleesta. Laitoin kaikkeni peliin. Kun tulin studion puolelle kuuntelemaan niin Dave totesi: Seksi-Simo saapuu.

Kukin voi itse päätellä lyriikasta kuinka väkevä tulkinta onkaan:

"Huuu.. [lausutaan aistikkaasti]
Avonaisia naisia, no, kokonaisia naisia.
Näsinaisia, napanaisia, nisänaisia,
naisia, no, kokonaisia naisia, no vau, uuh."

Maisteri Frangén on myös Alivaltiosihteerin kanssa aktiivinen, vaikka Yleisradiossa radiohupailu päättyikin. Syntyi syksyn kirjamessuille vietäväksi Virallisen pituinen se -kirja. Alivaltiosihteeri keikkailee syksyllä Tampreella TTT-klubilla lausumassa sketsejä ja palindromeja.

Koomikon leipä on palasina projekteissa ja juontokeikoilla. 54-vuotiaalla Frangenilla on vahva visio siitä, missä on hän on 10 vuoden päästä.

– Enköhän mä niissä Tammelan anniskeluravintoloissa ole, muistelemassa kaikkea tätä, hän sanoo.

– Todella kovatasoisia kavereita, tiukkaa vääntöä. Mikään ei tullut tänään helpolla.

Näin vastaa Mäkelänrinteen lukion ykkösluokkalainen Eero Ilomäki, kun häneltä kysyy, mitä mieltä hän on tämänkertaisen vastustajajoukkueen pelitaidoista.

Ollaan Käpylän liikuntapuistossa, Helsingissä. Kentällä on juuri päättynyt lukion opiskelijoiden ja suomalaisista kirjailijoista koostuvan FC Kynän välinen jalkapallo-ottelu. Jälkimmäisessä joukkueessa pelaa joukko tunnettuja kirjailijoita, sellaisia kuin Markku Rönkkö.

Rönkkö sanoo ilmoittautuneensa mukaan ystävyysotteluun välittömästi.

– Aina hyvän asian puolesta, hän perustelee osallistumistaan.

Se kiteyttääkin ottelun tarkoituksen: tavoitteena on herätellä keskustelua lukutaidon tärkeydestä, kertoo Mäkelänrinteen lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Ulla Lahdes. Hänen mukaansa koulussa on herännyt huoli nuorten alati heikkenevistä luku- ja kirjoitustaidoista.

– Mielestäni nyt olisi korkea aika pystyttää jonkinlainen kansallinen lukuhuoli, hän sanoo.

– Meille tulee lukioon koko ajan opiskelijoita, joilla on yhä ohuempi ja ohuempi lukuhistoria. Kriittisen lukutaidon, analyyttisen lukutaidon ja syvällisen lukutaidon eteen joudutaan ponnistelemaan todella paljon, koska osalla on merkittäviä ongelmia, jopa ihan mekaanisessa lukutaidossa. Tämä on lisääntynyt viime vuosina merkittävästi.

Pelkkä urheilu ei riitä, muutakin tarvitaan

Helsinkiläisessä Mäkelänrinteen lukiossa on opiskellut monia tunnettuja urheilijoita, viimeksi esimerkiksi toissa kevään ylioppilas, koripallon supertähti Lauri Markkanen.

Pelkkä urheilu ei kuitenkaan riitä elämässä, Lahdes korostaa.

– Tarvitaan myös sitä materiaalia, joka virittää pääkoppaa.

Tänään perjantaina vietetään myös kansainvälistä lukutaitopäivää. Miten nuoria voisi kannustaa lukuharrastuksen pariin?

Ensimmäinen toimi on, että asiaan kiinnitetään huomiota, Lahdes toteaa.

– Tarvitaan varmasti eri tahojen yhteistyötä. Niin kotien, koulujen kuin oikeastaan mediankin osalta.

– Tämä on sellainen yhteinen huolenaihe, jonka toivoisi kantautuvan päättäjien keskuuteen. Tämä on asia, joka kannattaa ottaa vakavasti.

Kyllä se niin on, että terve sielu on terveessä ruumiissa. Markku Rönkkö

Kipinä lukemiseen saattaa syntyä jo yhdestä hyvästä kirjasta, sanoo kirjailija Markku Rönkkö.

Myös hänen mielestään urheilija tarvitsee lukutaitoa.

– Kyllä se niin on, että terve sielu on terveessä ruumiissa. Kirjallisuus rakentaa sielua ihan samalla tavalla.

Entä perjantainen ystävyysottelu? Se päättyi tasapeliin yksi–yksi.

– Alku oli vähän tahmea. Annettiin kirjailijoille etumatkaa, mutta sitten päätettiin, että tullaan viimeisellä minuutilla ja tehdään tasoitusmaali. Ja niin kävi, kommentoi Mäkelänrinteen lukiossa ensimmäistä vuottaan opiskeleva Topias Laine.

1950-luvun rock and roll puri muodin lailla suomalaiseen nuorisoon 1970-luvulla. Aallonharjalla kulki lappeenrantalainen Jam Rock Band, joka vuoden 1977 marraskuussa oli Poko Rekordsin studiolla äänittämässä ensisingleään.

– Se oli Pokon historian viides single, sanoo yhtyeen perustajajäsen ja laulaja Jouko Nykter.

Näin tosiaan oli. Jam Rock Bandia ennen Poko Rekordsilta olivat ilmestyneet Teddy & the Tigersin, Eppu Normaalin, Triesin ja Kollaa kestää -yhtyeen singlet.

Levy tuli ulos huhtikuussa 1978 ja siinä olivat kappaleet Devil sekä Come on rock.

Jouko Nykter (laulu ja kitara), Hannu Nykter (laulu ja kitara), Matti Hämäläinen (basso ja laulu) sekä Kalle Kähkönen (rummut) oli tuolloin Jam Rock band. Nimi bändille syntyi jammaamisesta ja rokkaamisesta, kertoo sanomalehti Etelä-Saimaan lehtileike vuodelta 1997, jolloin yhtye juhli 20-vuotista taivaltaan.

Hurjaa aikaa

Jotain Jam Rock Bandin suosiosta 1970-luvun lopussa kertoo kirja Jee, jee, jee – Suomalaisen rockin historia: "Kun Pohjalla-kiertue kokosi Joutsenossa 67 hengen yleisön, Jam Rock band veti samaan aikaan Lappeenrannan VPK:lle tuhat ihmistä 40–100 kilometrin säteeltä".

– Kyllä se aika hämmentävää aikaa. Pari kolme vuotta tehtiin keikkoja, ja suosio oli yllättävän iso, muistelee Jukka Nykter.

Levyt soivat ahkerasti levysoittimissa ja kipusivat Suosikin suosituimpien listoille. Lehdet täyttyivät Jam Rock Bandista kertovista jutuista.

Soittaminen oli kuitenkin bändin jäsenille pelkästään harrastus ja hauskanpitoa. Harrastuksena se on säilynyt näihin päiviin saakka.

– Seurojentaloilla ja VPK-taloilla esiinnyttiin. Lähinnä ne olivat isoja halleja. Ravintoloissa ei esiinnytty, kertoo Nykter.

Jam Rock Bandin ensimmäinen LP Wax ilmestyi syyskuussa 1979. Tuolloin joukkoon oli tullut myös saksofonisti Rauno Paananen. Levyllä oli 14 raitaa, joista b-puolen viides raita on Wasting your time.

– Se on hyvin perusbiisi, mitä meillä oli silloin setissä ja on edelleen.

Hiljaisuus koittaa

1980-luvun alkupuolella rockabilly- ja rock and roll -buumi alkoivat Jouko Nykterin mukaan hiipua, ja se näkyi myös Jam Rock Bandin suosiossa.

– Se näkyi keikkamäärissä. Pikkuhiljaa keikat loppuivat ja mekin lopetimme vuonna 1984.

Vaikka suuret keikat loppuivat, niin Jam Rock Band ei kuitenkaan ihan kokonaan lopettanut. Silloin tällöin yhtye on koonnut rivinsä ja astunut estradille.

Vaikka bändi oli aina esiintynyt englanniksi, teki Jam Rock Band vuonna 1996 yllättäen suomenkielisen levyn En liian vanha rokkaamaan.

– Atte Blom ehdotti, että suomen kielellä tehdään levy. Pasi Tanskanen väsäsi lauluihin suomenkieliset sanat, ja ei muuta kuin studioon, kertoo Jouko Nykter.

40 vuotta on kulunut ja suosio jatkuu

Yhtye kokoontuu edelleen esiintymään muutamia kertoja vuodessa. Vuosien aikana kokoonpano on toki hieman muuttunut ja väki vaihtunut.

18.1.1978 sanomalehti Lappeenrantalainen kertoo viittä päivää aiemmin järjestetystä Jam Rock Bandin keikasta: "Viime perjantaina yhden singlen levyttänyt Jam Rock Band esiintyi virallisesti ensimmäisen kerran nykyisessä kokoonpanossaan suurelle yleisölle, ja tulos oli sen mukaista että tämäkin yhtye antaa jatkossa vielä kuulua itsestään."

9. syyskuuta 2017 Jam Rock Band pitää 40-vuotisjuhlakonserttinsa Lappeenrannassa. Konsertti myytiin hetkessä loppuun.

Kampausta vaan ei enää pysty tekemään tötterölle.

– Kyllä se menee enemmän tänne taakse, naurahtaa Jouko Nykter.

Haastattelu alkaa kolmisen varttia myöhässä, sillä sarjakuvataiteilija Pertti Jarla on unohtanut tapaamisen. Hänen mukaansa vastaavaa tapahtuu lähes päivittäin.

– Esimerkiksi, kun mä saan jonkun kuvituksen tai työn toimitettua kustantajalle, sieltä kysytään: ”Mites tämä kymmenen sivun sarjakuva?” Sit mä vasta muistan: ”ai niin, tämmöinenkin oli.” Näin kävi viimeksi eilen.

Kiireestä tai sen tunnusta Jarla puhuu paljon.

– Kiirehän ei johdu niinkään työn määrästä, kuin siitä osaako aikaansa organisoida. Mulle se on tosi vaikeaa. Mä olen koko ajan jossain hädässä, Jarla toteaa.

Sarjakuvataiteilijan viisi adjektiivia

Joskus sarjakuvien piirtäjät kuvailevat työtään hieman vähättelevästi piirtelyksi tai piirusteluksi. Jarla on kuitenkin oppinut, että vähättely on turhaa ja itsestään kannattaa ihan rohkeasti käyttää titteliä sarjakuvataiteilija.

– Kyllä tämä taiteilua on, ja alan tekijät saavat jo apurahojakin siinä missä muutkin.

Kun Jarlaa pyytää kuvailemaan itseään viidellä adjektiivilla, hän lähtee liikkeelle ulkonäöstään. Tämä ei lie kovin kummallista, kun kyseessä on visuaalisen kiteyttämisen ammattilainen.

– Lyhyt, valkoinen…, Jarla nauraa.

Tuleeko seuraavaksi ”mies” ja ”etuoikeutettu”?

– No etuoikeutettu kyllä. Ja pienyrittäjä.

Vielä yksi.

– Kiireinen, Jarla lopettaa.

Alussa oli tiiliskivimies

Jarla aloitti sarjakuvien piirtämisen jo pikkupoikana puolivahingossa.

– Siskoni piirsi sanaleikinomaisen Tex Tiili -hahmon, jossa oli sellainen villin lännen Tex Willer -tyyppinen tiiliskivi. Mä heti kopioin sen hahmon ja piirtelin niitä tiiliskiviukkeleita, Jarla muistelee.

Nämä tiiliskivimiessarjakuvat olivat ensimmäisiä ja niitä saattoi syntyä yksi päivässä. Tarinat olivat Jarlan mukaan hieman psykedeelisiä pienen pojan mielikuvia siitä, mikä on seikkailutarina.

Vanhemmat olivat vähän liian innokkaita osallistumaan paperinkeräykseen. Sinne meni minun sarjakuvieni lisäksi ihan oikeita sarjakuvalehtiä. Pertti Jarla

– Yhdessä nää tiiliskivityypit oli jotain sheriffejä ja ne törmää erämaassa pyramidiin ja menevät tutkimaan sitä. Siellä on rikollisia, he ammuskelevat ja lopulta pahikset pidätetään.

Nykyään Jarla kertoo pistävänsä lähes kaiken piirtämänsä talteen. Yhtäkään lapsuusaikana piirrettyä sarjakuvaa ei kuitenkaan ole säilynyt.

– Se on vääryys. Vanhemmat olivat vähän liian innokkaita osallistumaan paperinkeräykseen. Sinne meni minun sarjakuvieni lisäksi ihan oikeita sarjakuvalehtiä, jotka ovat arvokkaita.

Jarla lukee mangaa

Lapsena suosikkeja olivat Mustanaamio, Tarzan sekä Non Stop -lehti, jossa seikkailivat muun muassa Piko ja Fantasio. Myös Korkeajännitys tuli tutuksi.

– Sen vaikutus näkyy ehkä selvimmin siinä, että olen piirtänyt omaksi huvikseni realistisia sotasarjakuvia, Jarla kertoo.

Tänä päivänä Jarla kertoo lukevansa sarjakuvia laidasta laitaan. Muun muassa mangaa ja feminististä nykysarjakuvaa, jota vaimo harrastaa.

– Huumoristrippisarjoja tulee nykyään luettua yllättävän vähän. Luin niitä enemmän ennen kuin itse aloin tehdä niitä päivittäisduunina.

Myös sanomalehtien sarjakuvat tulee aina luettua. Se, että suomalaisissa sanomalehdissä ylipäätään on sarjakuvia, on Jarlan mukaan moniin muihin maihin verrattuna poikkeuksellista ja nimenomaan hyvällä tavalla.

– Aina valitetaan, kun on näitä karvisia ja haraldhirmuisia, mutta pahempaakin on, Jarla naurahtaa.

Pari sanaa Fingerporista

Pertti Jarlaa ei voi jututtaa puhumatta hänen suurimmasta ja tunnetuimmasta työstään, Fingerporista. Sarjan nimestä puhuminen tuo Jarlan mieleen muutaman anekdootin.

– Multa usein tullaan kysymään, että tiedätkö sä mitä toi fingerpori oikeasti tarkoittaa. Se on mielestäni outo kysymys. Ihan kuin olisin käyttänyt jotain sanaa tietämättä yhtään, mikä se on, Jarla nauraa.

Fingerpori tarkoittaa sormustinta, mutta se päätyi sarjan nimeksi Jarlan mukaan siksi, ettei hän keksinyt parempaakaan. Sarjan alkuperäinen nimi oli Karl-Barks-Stadt, joka kuvasi sen tapahtumaympäristöä: DDR-henkistä Ankkalinnaa.

– Helsingin Sanomissa muun muassa kulttuuritoimittaja Saska Saarikoski oli sitä mieltä, että nimi on liian vaikeasti lausuttuva. Fingerpori oli ensimmäinen nimi-idea, joka kuulosti siltä, että sitä voisi käyttää ja se kuulostaa paikannimeltä, Jarla muistelee.

Hilpeyttä Jarlassa herättää se, että myöhemmin Helsingin Sanomat alkoi julkaista sarjakuvaa nimeltään Wulffmorgenthaler.

– Toki sittemmin sekin on lyhennetty muotoon Wumo. Kyllä lukijoita säälitään, Jarla nauraa.

Etkö ymmärtänyt päivän Fingerporia? Apua saa Rautalankaporista!