Gösta-museon ovella kävijää vastassa on luonnoliisen kokoinen Jeesus nimeltään Ecce Homo. Se ole riutuva, liehutukkainen kaunis nuorukainen, jollaisena Jeesus yleensä kuvataan, vaan vähän rehvelin oloinen, kalju,keski-ikäinen mies. Tavallinen ihminen. Sen tausta on kuitenkin epätavallinen ja sellaisena teos on tekijälleen tyypillinen.
Marmorinen Jeesus on kontrastihenkilö, Mark Wallingerin kannanotto brittiläiseen imperialismiin, menneen palvontaan ja nationalistiseen pönötykseen. Taiteilija on lukuisissa töissään sohinut kotimaansa pyhien arvojen, kuningashuoneen ja kulttuuri-ikonien suuntaan. Kriittistä iskua pehmentää usein huumori.
Trafalgar Square -aukion kolmessa nurkassa seisoo mahtipontinen sotasankari ikuisesti puolustamassa imperiumin mahtia. Samantyyppinen piti tulla jo 1840-luvulla neljänteen nurkkaan, mutta William IV:n ratsastajapatsaalta katosi rahoitus alta. Brittiläiset taideviranomaiset saivat 2000-luvun kynnyksellä päähänsä, että tyhjyys voitaisiin täyttää tilaamalla jotain jännää taiteilija Mark Wallingerilta.
Pysyväksi tarkoitettu teos muuttui pian väliaikaiseksi ja neljäs jalusta päätettiin muuttaa vaihtuvan taidenäyttelyn paikaksi. Haavoittuvan oloinen Ecce Homo oli nimittäin liikaa monelle britille: se sai mahtipontiset kivikenraalit näyttämään naurettavilta, muistelee hyväntuulinen Wallinger Mäntässä 17 vuotta myöhemmin.
– Onhan se nyt ihan hullua, että nämä pompöösit sotapatsaat ovat siellä ikuisesti vain sen takia, että ne on sinne joskus laitettu. Kukaan ei enää muista näiden henkilöiden nimiä tai saavutuksia. Jopa patsaiden mallien perikunnat ovat sanoneet, että heidän puolestaan ne voisi vaihtaa uudempiin. Julkisen taiteen pitäisi olla kiinni ajassa ja elää, mutta ei Britanniassa: mikä on kerran nostettu jalustalle, jalustalla pysyy.
Ecce Homon syntyyn liittyy myös Wallingerin ärtymys millenium-hypetystä kohtaan. Maassa, jossa muuten uskontoa käytetään vallan välineenä milloin mihinkin, ei muistettu lainkaan, minkä merkiksi vuosi nolla laitettiin kalentereihin.
– Poliitikot pelkäsivät kaikkien tietokoneiden kaatuvan, mutta messusivat samalla uuden vuosituhannen digitaalisista ulottuvuuksista ja uuden ajan teknologisesta kehityksestä. Pakkohan oli sitten kysyä, että mitenkäs tämä Jeesus, istuuko suunnitelmiin?
Todellinen taideteos on oikea hevonen
Kun Wallinger aloitteli uraansa 1980-luvulla, hän halusi alusta alkaen tehdä taidetta, jonka juuret ovat brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, siinä kuvastossa ja kokemuksessa, jonka keskellä hän itse on varttunut.
Se ei kuitenkaan hänen mielestään estä yleisöä myös muualta samaistumasta teoksiin, ja ymmärtämästä niitä. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin usein vallasta, uskonnosta, osallisuudesta ja identiteestistä. Keskiössä on ihminen ja siihen liittyvät universaalit kysymykset. Ja jos kaikki merkitykset eivät avaudu, avautuu osa kuitenkin.
– 1980-luvulla tehtiin todella paljon nykytaidetta, joka oli kuin esperantoa: se olisi voitu tehdä missä tahansa ja sitä olisi voinut esittää missä tahansa. Minusta tuntui tärkeältä lähteä omista kokemuksistani.
Hyvä esimerkki Wallingerin kiinnittymisestä brittiläiseen elämäntapaan ja viehtymyksestä pareihin on hänen intohimoinen ravihevoskautensa. Wallinger maalasi valokuvantarkkoja muotokuvia ravureista, halkaisi ne, ja liitti osat summittaisesti yhteen. Mutta koska pelkällä maalaamisella ei hänen mielestään pitkälle pötki, hän teki myös luonnollisen kokoisen hevospatsaan, Valkoisen hevosen.
Se tietenkin tarvitsi parikseen varjon, Mustan hevosen. Eikä se siihen jäänyt. Teema jotenkin vain eskaloitui, kuten Wallingerille välillä käy.
– Hevoskilpailuiden estetiikka viehätti minua aina; se on oma, tarkkaan säädelty maailmansa maailman sisällä. Rekisteröin omat ravivärini, joita voi käyttää laittaessaan hevosiaan mukaan kilpailuihin, sillä se oli minusta hauska juttu, eikä maksanutkaan kuin muutaman kymmenen puntaa. Oli vain kivaa, että on omat värit, enkä ollut ajatellut viedä sitä sen pidemmälle. Yksi asia kuitenkin johti toiseen, ja lopulta oli tavallaan pakko nimetä ravihevonen.
Hevospatsaat ovat Gösta-museon Mark-näyttelyn kuraattorin Timo Valjakan mielestä osoitus siitä, miten helposti lähestyttävää, mutta kerroksittain aukeavaa Wallingerin työ on.
– Jokaisella on joku suhde hevoseen ja sitä voi tutkia näiden töiden kautta, seuraava asia on sitten se, mitä nämä työt lausuvat brittiperinteistä ja luokasta, tai se, miten niissä on viittauksia eliitin harrastuksiin ja kilpailun kovuuteen. Halusin paitsi esitellä Wallingerin töitä suomalaisille, niin myös konseptitaidetta, jota meillä on ollut verrattain vähän.
Museon tiedottaja Susanna Yläjärveä hevosten helppo lähestyttävyys vähän pelottaa. Vaikka taideteoksiin ei saa koskea, ovat hevoset niin aidon näköisiä, että Yläjärvi pelkää monen pikkulapsen heilahtavan patsaan selkään valokuvattavaksi. Taiteilija itse ei keskity niin maallisiin pulmiin. Hän konttaa nurmikolla varmistamassa, että hevoset saadaan täydellisen symmetriseen linjaan, juuri oikealle etäisyydelle toisistaan.
Muuten hän on hylännyt hevoset jo aikaa sitten ja siirtynyt toisiin aiheisiin. A Real Work of Art, eli Todellinen taideteos -niminen ravurikin kuoli nuorena.
"Hitot häpeästä"
Mäntän näyttelyyn oli tarkoitus koota esille enemmänkin Wallingerin yhteiskunnallisia teoksia. Taiteilija itse ei kuitenkaan asiasta innostunut, sillä hän on kääntänyt viime vuosina katseensa enemmän sisäänpäin, julkisesta yksityiseen.
Mies, joka on tutkinut identiteettiä tavalla ja toisella koko uransa ajan, päätti tutkia omaa identiteettiään. Tutkimusretken tuloksena syntyi laaja omakuvien sarja, jonka kaikki teokset käsittävät yhden sanan: I, minä. Suurimmat sarjan töistä ovat esillä Mäntän paperitehtaan ulkoseinässä ja Tampereen Finlaysonilla.
Freudille flirttaileva ID-sarja on uusint tuotantoa: mustalla akryylimaalilla paljain käsin maalattuja teoksia. Ne toistavat Wallingerin omia mittasuhteita. Teokset ovat kaksi kertaa taiteilijan mittaisia ja hänen sylinsä levyisiä. Yhteydet Rorschachin musteläikkätestiin eivät ole sattumaa. Alitajunta tarttui ruoriin ja Wallinger yritti pysyä perässä nyrkit maalissa. Nopeasti kuivuva maali antoi peliaikaa vain puolisen tuntia kerrallaan.
– Kun käytin molempia käsiäni yhtä aikaa, sain aikaan jotain symmetristä. Meidät on ilmeisesti ohjelmoitu niin, että näemme symmetriaa ja tunnistettavia kuvioita. Se on kiehtovaa. Jonkun mielestä on karkeaa maalata paljailla käsillä kuin lapsi päiväkodissa, mutta kädet ovat taitavinta mitä meillä on. Kahdella kädellä yhtä aikaa myös yltää pidemmälle kuin millään 200 pensselistäni.
Kiinnostus oman pään sisäiseen maailmaan on osin seurausta puolitoista vuotta jatkuneesta psykoanalyysistä. Wallinger uskaltaa nyt laittaa oman persoonansa likoon, tehdä identiteetin teemasta psykologisen tutkimusretken.
– Olen luultavasti nyt riittävän vanha ja nolostelematon, että pystyn tekemään tämän. Kun tulee tiettyyn ikään, niin sitten ajattelee, että hitot mistään häpeästä, tiedäthän.
Wallingerilla ei ole vielä aavistustakaan, mihin teemaan hän seuraavaksi tarttuu, tai millä välineellä. Ehkä se selviää, kun taiteilija pääsee palaamaan vanhassa pommitehtaassa sijaitsevaan studioonsa.
– Olen aina tehnyt niitä asioita, jotka tuntuvat tekemisen arvoisilta. Se, etten tiedä, tuntuu aika mukavalta.
Yksi juttu on nyt kuitenkin hoidettava aika rivakalla aikataululla. Gösta-museolle on luvattu varta vasten tähän näyttelyyn tehtävä installaatio. Se on vielä kivikasoina rullakoissa, vaikka kutsuvieraat pääsevät sisään jo perjantaina.
Tuhat numeroitua, museon liepeiltä kerättyä kiveä on määrä koota teokseksi, joka ilkkuu listojen ja inventaarioiden käyttöä vallan välineenä.
– En oikein vielä tiedä, mitä tehdä niillä ja mihin ne laitan. Pitää varmaan miettiä.