– Bussiin on murtauduttu!
Henri Vänskä oli Sloveniassa Vanajan nuorisokuoron esiintymismatkalla vuonna 2006. Hän oli saanut ahdettua vatsansa täyteen kolmen hengen margherita-pannupizzasta ja palasi ensimmäisten joukossa linja-autolle. Kuski näytti, että bussin ovesta ylänurkka oli murrettu auki.
Bussissa tavarat oli levitelty pitkin poikin, mutta hyvin vähän oli viety. Lääkelaukku oli voroille kelvannut. Bussilastillinen nuoria kuorolaisia reagoi järkytykseensä kukin omalla tavallaan.
– Toiset pitivät jöötä, toiset menivät paniikkiin ja yhdet seisoivat hoo moilasena ihmetellen, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Vänskää tilanne huvitti kaikessa kaoottisuudessaan. Hän tiesi, että tästäkin selvitään.
Ei sukua Osmolle
– Ei mitään sukua Osmo Vänskälle. Sitä sä kuitenkin kysyisit, sanoo pitkänhuiskea, pitkätukkainen, mustiin pukeutunut hevari. Kontrasti on kova kuoropoikastereotypiaan.
Henri Vänskän äidin isä soitti viulua, äitikin lauloi kuorossa ja kotona ensimmäinen soitin oli piano. Pikku Henkka opetteli itse soittamista Aaronin pianovihoista, järjestyksessä alusta asti. Musiikkia ei silti juuri kuunneltu eikä musiikkiluokkalaisena Tuomelan koulussa Hämeenlinnassa soittimia soitettu, paitsi nokkahuilua. Teoriaa oli sitäkin enemmän.
Sitten tuli se päivä, kun kuoronjohtaja Ismo Savimäki tuli luokkaan laulattamaan ja kutsumaan lapsia seurakunnassa perustettuun Vanajan nuorisokuoroon. Kutsu joukkoon siunattujen? Voca me cum benedictis.
– Sama tarina kuin yli tuhannella muullakin hämeenlinnalaislapsella. Sinne lähdin ja sinne tielle jäin.
Henristä kasvoi kuoronjohtajan oikea käsi – "ja välillä myös vasen käsi ja molemmat jalat", hän nauraa.
Mahtipontisuus on parasta
Henri Vänskälle musiikissa tärkeintä ovat melodia, rytmi ja soundi – sanoituksista hän ei välitä eikä opi niitä ulkoa.
– Musiikki on parhaimmillaan mahtipontista ja tuntuu kehossa. Mitä syvemmällä sisuksissa musiikki tuntuu, sitä parempaa se yleensä on.
Vaikka nuoruuteen kuului myös nolo Spice Girls -fanitusvaihe, niin kun luokkakaveri esitteli Offspringin levyn, Henri sai kipinän myös rankempaan musiikkiin. Nightwish ja Children of Bodom soivat – ja silti kuorokansiossa oli hengellistä musiikkia, kansanlauluja ja klassista. Ohjelmisto on laaja: kaikkea juomalauluista virsiin ja pelimusiikista Bohemian Rhapsodyyn.
– Musiikki herättää syviä tunteita, mitä ei osaa sanoittaa. Sävellän itsekin, ja niistä pidän, mutta omia sanoituksiani vihaan, kun ei ole mitään sanottavaa. Kauheita räpellyksiä, hän nauraa.
Kun kirotut on tuomittu. Confutatis maledictis.
Requiemistä voimaa
Latinankielinen sielunmessu (josta tarinassamme on otteita) jäi sairastuneelta säveltäjältä keskeneräiseksi. Sen täydensivät toiset. Vuonna 1791 kuolleen Wolfgang Amadeus Mozartin viimeiseksi työksi jäänyt Requiem puhuttelee edelleen.
Baritoni Vänskän kuorouralla Requiem on ollut se "kovin juttu". Halukkaat nuorisokuorosta pääsivät mukaan Vanajan Kamarikuoron esitykseen ja Vänskä oli ensi kertaa mukana laulamassa teosta vuonna 2004 Hämeenlinnan kirkossa.
– Oli vaan upeaa. En muista laulaneeni nuottiakaan väärin. Vieressä laulanut Ismo sanoi, että "harmitti, kun Henkka lauloi paremmin kuin minä!"
– Se tunne täytyy vain kokea. Siitä tulee voimaantumisen tunne, se on kuorolaulua parhaimmillaan ison orkesterin kanssa. Oman aikansa hevimusiikkia!
Hengellisten laulujen, virsien ja sielunmessun laulaja sanoo kuitenkin olevansa ateismiin taipuvainen agnostikko, hengellinen mutta ei uskonnollinen ihminen.
– Uskonnoissa on se vika, että ne käsitteellistävät jonkin sellaisen olemassaolon, mistä ei voida kuitenkaan mitään tietää. Kaikkien eri uskontojen oikeassaolemisen todennäköisyys on suunnilleen sama, ja niistä pitäisi valita se yksi oikea. En usko tähän.
Vänskälle hengellisyys on arvostusta maailmaa ja siinä eläviä olentoja kohtaan. Hän uskoo ihmiseen ja ihmisiin.
– Moraali on turhaan uskonnon itselleen varastama, ihminen voi olla eettisesti hyvä uskomatta korkeampaan voimaan. Laulutaitonikaan ei ole jumalanlahja, vaan itse, kiitos, olen opetellut!
Kuorossa saa olla oma itsensä
Nuorta Vänskää kiusattiin yläasteella koulussa ällävian takia rankastikin. Henkinen väkivalta satutti, mutta Vänskä ei jäänyt yksin. Myös kuorolaulamisesta kiusattiin.
– Se sattui, mutta se oli sen arvoista. Kuorossa sai olla juuri se kuka on, eikä siellä kiusattu.
Vieläkin Vänskän puheessa huomaa pehmeän ällän. Laulamista se ei ole koskaan estänyt.
– Vaikka kuorolaisuudesta kiusattiin, sillä ei ollut merkitystä, koska kuoro oli tärkeä. Siellä koki arvostusta ja hyväksytyksi tulemista. Oli helppo olla, hyvä olla.
Kuoro on siis kuin kontrapunkti: eri melodioiden, erilaisten itsenäisten äänten yhdistämistä yhtäaikaiseksi hallitusti.
Hevimies ei häpeä tunnustaa myöskään feminiinistä puoltaan – eikä sitä, että on tullut aina paremmin toimeen tyttöjen kuin poikien kanssa.
– Olin pitkään ainoa poika kuorossa 50 tytön kanssa. Mitä mahdollisuuksia! Ismokin on sanonut, että kuorosta tuli tyttökuoron sijaan sekakuoro minun takiani, kun mä en tajunnut lähteä!
Ehkä juuri kiusaamishistorian takia Vänskässä elää vahvana oikeudenmukaisuuden tunto.
– Ihmiset näkevät ristiriitaa sielläkin, missä sitä ei ole. Jokainen pitäisi ottaa omana itsenään, sallia enemmän. Tahallista vastakkainasettelua en voi sietää, kun oikea elämä on kompromisseja ja yhteisen polun hakemista, hän sanoo painokkaasti.
Harmoniaa, ihan kuin silloin, kun äänet kuorossa soivat täydellisesti yhteen.
Yksin mutta yhdessä
Työtön sinkku, kotona kaikki päivät, viettää paljon aikaa pelaten yksinpelejä tietokoneella. Mutta toisin kuin voisi äkkiä luulla, Vänskä ei ole onneton, yksinäinen eikä syrjäytynyt ressukka.
Kauppatieteen maisteriksi valmistunut mies asuu omakotitaloaan Hämeenlinnan Kankaantaustassa yksin ja kuvaa itseään sosiaaliseksi erakoksi – hän nauttii yksinolosta, mutta ystävystyy silti helposti.
– Tykkään olla kotona yksin. Someen teen päivityksiä ja kerron mitä kuuluu, mutta mähän en varmaan näkisi ihmisiä itse, jos ne eivät ottaisi minuun yhteyttä. Onnellisuus on asennekysymys, ollut aina. Minulla on tärkeitä harrastuksia ja ystäviä ja hyvät perhesiteet.
Monien vastakkaisuuksien mies ei kaikkien kuorovuosiensa aikana ole ottanut koskaan laulutunteja.
– Kyl mä osaan laulaa, hän toteaa asiallisesti. Ei ylpeästi, mutta varmana asiastaan.
– Kuorolaulussa täytyy aina pystyä kuulemaan kokonaisuutta. Se ei ole yhden miehen show, enkä haluaisikaan sen olevan, muuten olisin jossain laulamassa karaokea.
Vertaistukea ja hyväksyntää nuorille
Nuorisokuorolaiseksi Henkka on jo yli-ikäinen. Hän laulaa yhä samassa kuorossa, mutta sen nimi vain on muuttunut Vox Vanajaeksi. Lisäksi jo 20-vuotiaana Henrin kuorolaisuuteen tuli uusi puoli, ohjaajuus.
– Vuonna 2005 ensi kerran Ismo kyseli poikakuoron leirille itselleen saunakaveria. Viivyin siellä koko viikonlopun Ismon apuna valvojana ja isosena. Tykästyin siihen touhuun ja sittemmin ei ole tainnut olla montakaan leiriä, missä en olisi ollut.
Henrin läsnäolon merkitys kuorolaisille näkyy kotonakin. Kirjahyllyssä on paitsi monta metriä fantasiafiktiota Tolkienista Martiniin, myös kosolti ylioppilaiden kiitoskortteja. Lähinnä tytöiltä. Entisiä tyttöystäviäkin – olihan kuorossa mahdollisuuksia – mutta myös ystäväkuorolaisia vuosien varrelta.
Lapsuudesta aikuisuuteen kuorossa kasvanut Henkka on usein ollut välikäsi "oikeitten aikuisten" ja kuorolaisten välissä.
– Kuoro on ollut monelle hyväksynnän ja huomion ainoa paikka. Ei minulle ainoa, mutta monelle. Semmoinen vertaistukiryhmä.
Aika moni nuori on päätynyt kuorotoiminnan kautta eri poluille elämässään ja saanut terveen viiteryhmän, Vänskä kertoo.
Kuoro parantaa ja kantaa
Koskettavimmat yksityiset tunnustukset ovat koskeneet jopa sitä, miten kuoro on pelastanut. Etteivät he vajoaisi pimeään. Ne cadant in obscurum.
– Minulle on kerrottu, että kuoro pelasti itsemurhan yrittämiseltä, piti järjissään murrosiässä. Se on paikka, jossa voi käsitellä asioita.
En olisi sama ihminen, jos en olisi laulanut kuorossa. Se on ollut ja on hirveän iso ja tärkeä asia. Henri Vänskä
Musiikki yhdistää ja laulaminen helpottaa ystävystymistä, luo yhteyden ihmisten välille. Kuoro ei ole se paikka, missä saadaan haavoja, vaan siellä parannetaan niitä, sanoo Henri Vänskä.
– Itse en olisi sama ihminen, jos en olisi laulanut kuorossa. Se on ollut ja on hirveän iso ja tärkeä asia.
– Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman kuoroa. Se on paikka missä ilmaista itseään musiikillisesti, nähdä ihmisiä, uusia ja vanhoja ystäviä. Se antaa enemmän kuin mikään muu tällä hetkellä.
32-vuotiaana hän on Peter Pan, "ihan ehdottomasti", ikuinen nuorisokuorolainen.
– Aikuisuus ei ole mua varten, se on kyynistymistä ja kylmyyttä.
– Lopettaminen ei ole käynyt mielessäkään. Varmaan jatkan ainakin niin kauan kuin Ismo jaksaa kuoroja vetää. Kuorossa sanovat, että mä olen vampyyri, kun en ikäänny!
Huolehdi minusta lopussani. Gere curam mei finis.