PÄIVÄ I
Idylli. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, kun kävelen kolmen kilometrin matkaa majapaikastani Steinhaus am Semmeringin kylästä kohti Spital am Semmeringiä ja Kaltenbach Open Airin tapahtumapaikkaa. Smaragdinvihreillä, rehevillä niityillä laiduntaa hyvinvoivan näköisiä lehmiä, tiheät kuusikot peittävät pilviä hipovia vuoria ja kirkasvetisten purojen solina hyväilee korvia.
Spital am Semmeringiä lähestyttäessä maaseudun rauhaisa äänimaisema muuttuu aivan toisenlaiseksi ja idylli repeää riekaleiksi: nyt vuoristossa ja Stuhleckin hiihtokeskuksen rinteillä jyrisee ja jyskyy death metal, goregrind ja black metal.
Vielä viimeinen kilometri ylämäkeä käärmeen lailla kiemurtelevaa kapeaa tietä pitkin ja pääkallopaikan sisäänkäynti häämöttää edessäni. Brittiläinen Unfathomable Ruination on juuri lopettelemassa, ja kohta lavan valtaa suomalainen black metal -yhtye Azaghal.
Perusteellisen laukun- ja ruumiintarkastuksen jälkeen nopea katsaus itse festivaalialueeseen: pitkulaista hiekkakenttää reunustavat korkeat kuuset, toisessa päässä on esiintymislava ja toisessa päässä muutama ruoka- ja juomakoju sekä bändipaitojen myyntipiste.
Suurin piirtein alueen puolivälissä sijaitsee varsin julkinen – siis katseilta suojaamaton – kusilaari ja kolme öKlo-firman kuivatoilettia, tosin enemmän tai vähemmän holtiton kuseskelu festivaalialuetta rajaavien aitojen juurella on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Torstaina Kaltenbachia hellii aurinko, mutta nelihenkinen, 1990-luvulla perustettu Azaghal loihtii nopeasti taivaalle sysimustia pilviä. Yhtyeen kylmä ja nihilistinen black metal kietoo yleisön seitteihinsä ja Agios O Baphomet -kappaleen vetävää kertosäettä on pakko hoilottaa mukana.
Keikan jälkeen muutama vieressäni ollut itävaltalainen kehuu vuolaasti suomalaisen black metalin erinomaisuutta. Azaghalia ei pidä sotkea niin ikään kotimaiseen Azazel-yhtyeeseen, joka esiintyi toissa vuonna Hyvinkään Steelfestissä umpikännissä ja josta tuli samantien maailmanluokan kuuluisuus.
Käväisen tässä välissä hakemassa juomista kojusta, jota pitää Wienissä vaikuttava eläinsuojeluyhdistys: heidän asialistallaan ovat etenkin kaltoin kohdellut romanialaiset kulkukoirat, joille halutaan tarjota futteria eli ruokaa. Kuumista ja kylmistä juomista pitää maksaa, mutta muovikuvun alla oleviin kekseihin, piirakoihin ja kakunpalasiin pätee vapaaehtoisen hinnoittelun keveä taakka. Kaljoittelun ohella makeanhimo iskee yllättävän moneen raavaaseen metallimieheen, ja välillä kojulle on jopa pientä jonoa.
Vastapäätä tarjoillaan makkara- ja liharuokien ohella myös kasvisvaihtoehtoja, kuten ranskalaisia tai tuhtiin öljy- ja majoneesimäärään upotettua salaattia, jossa on ainakin perunaa ja kurkkua. Ehdoton hitti näyttää olevan Schnitzelsemmel eli sämpylä, jonka sisällä on wieninleikettä, ja jota tilataan ja myydään kuin liukuhihnalta. Eksoottisiin perinneruoka-annoksiin taas kuuluu Käseleberkäsesemmmel: sämpylässä on siivu suoraan uunista otettua, juustolla maustettua tirisevää maksamureketta.
Azaghalin jälkeen lavalle astuu itävaltalainen Dornenreich, jonka musiikin luokittelisin tummasävyiseksi avantgardemetalliksi jo siksi, että yhtyeen soitinvalikoimaan kuuluu viulu – ei mikään tavanomainen soitin tässä genressä. Dynamiikaltaan laaja-alaisesta yhtyeestä irtoaa niin akustisia sävyjä kuin kakofonista ryöpytystäkin, laulaja-kitaristi Evigan teatraalisesta esiintymisestä puhumattakaan.
Kaltenbach Open Air tuntuu lähtevän kunnolla liikkeelle kello yhdeksän aikaa iltamyöhällä, jolloin soittovuorossa on ruotsalainen, 30-vuotisen uran tehnyt pitkän linjan death metal -yhtye Vomitory. Yleisö lähtee tiukasti ja tarkasti soittavan bändin konstailemattomaan revittelyyn todella hyvin mukaan – tätä on selvästi odotettu. Keikan jälkeen niska on hellänä.
Yhtä euforisena tunnelma jatkuu, kun norjalaisen Carpathian Forestin vokalisti Nattefrost bändeineen singahtaa lavalle ylösalaisin olevaa ristiä heilutellen ja huuliharppua epävireisesti pöräytellen. Tämänhän norjalaiset osaavat: bläkkikseen sekoitetaan punkkia ja vinoa huumoria ja kokonaisuus kuorrutetaan vetävillä riffeillä.
Tälläkin keikalla kuullaan The Curen A Forest-biisistä enemmän tai vähemmän rienaava versio, josta joku voisi jopa hieman loukkaantua. Yleisö imitoi antaumuksella pienikokoisen Nattefrostin känisevää laulutyyliä ja kokonaisuuden tietynlaiselle höpsöydelle on pakko aina välillä naurahdella.
– Bläkkiksen ja death metallin jälkeen tässä olisi teille tarjolla kunnon thrashiä! hollantilaisen Distillator-yhtyeen laulaja-kitaristi Laurens kuuluttaa. Hyperenergisellä triolla on lavalla futuristiseen moottoripyörätyyliin kustomoituja mikkiständejä, joiden välillä basisti ja kitaristi loikkivat kuin viimeistä päivää. Lavashow korostaa muutenkin nopean musiikin toimivuutta.
Yleisesti on todettava, että Kaltenbach Open Airin kaltaisissa, keskieurooppalaisissa vaihtoehtoisen metallin tapahtumissa bändit soittavat teknisesti hyvin ja ovat täysillä mukana. Koska ihmiset tulevat pääsääntöisesti kuuntelemaan (humalaisinakin) suosikkibändejään, puolivillaista plinkuttelua ei tässä genressä sallita. Sama pätee soundeihin ja valoihin: tämäkin puoli toimii, vaikka kokonaisuutta muutoin voikin leimata kotikutoisuus ja askeettisuus.
Kaltenbach Open Airin reilut 1500 vierasta per päivä taas on juuri sopiva ihmismäärä: festivaalin tuntua kylläkin on, muttei kasvottoman massatapahtuman.
Loppuillasta paikalla päivystävä ensiapuhenkilökunta saa töitä. Pöydän ääreen, tyhjien kaljamukien keskelle on rojahtanut ja uinahtanut nuori mies, joka nostetaan paareille. Yhtäkkiä miekkonen herää kuin salamaniskusta, hypähtää seisaalleen, sanoo jotakin että mitä helvettiä minä tässä teen ja menee ilmeisesti tilaamaan lisää viinaa. Ensiapuhenkilökunta jää levittelemään käsiään.
PÄIVÄ II
Uusi päivä ja uudet bändit. Muutaman kilometrin patikkamatka festivaalialueelle tekee taas terää ja unihiekka karisee silmistä.
Reitin puolivälissä sijaitsee jonkinlainen paikallinen erikoisuus: eroottinen yökerho, jonka terassilla on tänään yllättäen vipinää – vieläpä keskellä päivää. Kaksi naista antaa sylitansseja kahdelle miehelle. Toinen mies huutelee minulle, että hei kaveri, tules tänne. Vastaan etten ehdi, koska olen menossa metallifestivaalille. Mies hymähtelee jotakin ja puistelee päätään.
Saavun sopivasti paikalle kun itävaltalaisen black metal -yhtye Vargsriketin Grym, Draug ja VXR suoltavat satanistista sanomaansa. Toisin kuin alan nykynorjalaisten bändien kohdalla, nyt ollaan vakavien asioiden äärellä, eikä huumoria tästä yhtyeestä löydy repimälläkään. Toisin kuin seuraavasta aktista.
Tšekkiläinen goregrind-yhtye Spasm hakee inspiraationsa etenkin pornografian maailmasta. Bändin aistikkaasti pukeutuneella vokalistilla Radimilla on hassu kikkelimaamari ja mies laukoo taukoamatta kaikenlaisia härskejä ja hauskoja juttuja. Kuten esimerkiksi, että teini-ikäisenä, ennen internet-aikaa ainoa ikkuna pornon maailmaan olivat alan saksalaiset lehdet. Valitettavasti naiset niissä olivat karvaisia täältä (osoittaa haaroväliään), täältä (osoittaa kainaloitaan) ja ikävä kyllä toisinaan myös täältä (osoittaa ylähuultaan).
Spasmin keikan aikana syntyy myös spontaani moshpit, johon pitää mennä mukaan. Nyt kyse on tosin varsin leppoisasta ja irtonaisesta meiningistä, jossa otetaan hassuja tanssiaskeleita ja jossa ikään kuin valmistaudutaan illan vauhdikkaampaan menoon.
Moshpitistä pitää yleisesti todeta, että se on yksi ihmiskunnan nerokkaimmista keksinnöistä. Siinä voi toteuttaa itseään luovasti, tuntea yhteisöllisyyttä, hölmöillä, siinä virkistyy ja saa liikuntaa ja tutustuu uusiin ihmisiin. Lisäksi siinä on sopivassa mittakaavassa vaaran tuntua.
Spasmin kaltaisten yhtyeiden keikoilla yleensä tapahtuu kaikenlaista. Yhtäkkiä tunnen, kuinka oikeaan poskeeni roiskahtaa jotakin. Takanani on nuori nainen, joka pruuttaa dildosta nestettä moshaajien päälle. Kyse ei sentään ole tekospermasta, vaan vedestä. Saattaa se tosin olla kaljaakin.
Spasmin jälkeen vaihdan muutaman sanan kaverin kanssa, johon törmäsin (kuvaannollisesti) moshpitissä.
– Ai olet Suomesta? Mitenkä se nyt menikään? (Käy kysymässä jotakin frendeiltään ja palaa takaisin). SUOMMIPERKKELE!!
Lauantain energisimpiin kokemuksiin kuuluu ehdottomasti saksalaisen Cytotoxin kokonaisvaltainen show. Jos Spasm operoi pornon parissa, Cytotoxinin konsepti kietoutuu Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ympärille, jota "me emme koskaan tule unohtamaan." Tämä käy ilmi heti keikan alussa, jolloin kaasunaamariin pukeutunut vokalisti Grimo rynnistää lavalle ja levittää ympäriinsä myrkynvihreää savua.
Järeää ja teknisesti taitavaa death metallia suoltavan yhtyeen biisien nimet viittaavat radioaktiivisuuden demonisoimiseen ja ydintuhon apokalypseihin. Grimon heilumista lavalla ja sen ulkopuolella voi verrata urheilusuoritukseen ja lisäksi hänen örinänsä on poikkeuksellisen sävykästä.
Keikan edetessä jotain karheaa tuntuu niskassani. Kun käännän päätäni, joku hieroo vessaharjaa naamaani. Olen joutunut vessaharjakepposen uhriksi!
Cytotoxinin kaltaista energiaa pursuaa myös belgialainen Evil Invaders, jonka speed metal vyöryää, heittelehtii ja jyrää todella kovilla kierroksilla. Kun tuntuu, että kliimaksi on nyt ja tässä, yhtye pistää tahtia vielä kiivaammaksi ja paremmaksi. Ja vokalisti Joen ääni todellakin kurottaa kohti klassisten metallilaulajien huimia korkeuksia.
Naamioituneena esiintyneen puolalaisen black metal -yhtye Mglan jylhän slaavilaisen soitannon jälkeen palataan perusasioiden äärelle: yli kolme vuosikymmentä mukana kuvioissa olleen death metal -yhtye Asphyxin setti synnyttää vellovan moshpitin, jonne pitää tietenkin mennä mesoamaan.
Joku kaataa puoli litraa kaljaa niskaani. Kaljaan suhtaudutaan täällä muutenkin huolettomasti: sitä kaatuu jatkuvasti, sitä lentää koko ajan ilmassa ja sitä tietenkin juodaan uskomattomia määriä. Myös tötsyjä näyttäisi olevan tarjolla, mutta mihinkään sen vahvempaan en törmää.
Lauantai-illan yllättäjäksi osoittautuu saksalainen Firtan. Yhtyeen black metallissa on dynamiikkaa ja avaruutta, brutaalin jylhyyden vastapainoksi.
Taiteellisiin sfääreihin päästään, kun muu yhtye poistuu lavalta, ja sinne jää useiksi minuuteiksi vain klassiselta kuulostavaa melodiaa soittava naispuolinen viulisti. Yleisö seuraa tapahtunutta hiirenhiljaa ja vaikuttuneena. Rohkea veto, joka ei ihan kaikilta bändeltä onnistuisi. Nyt onnistui.
PÄIVÄ III
Moshpittien jälkimaininkeina kroppaan on tullut yksi jos toinenkin mustelma ja tänään niitä tulisi lisää: tšekkiläinen goregrind-yhtye Gutalax saisi taatusti yleisön riehumaan.
Mutta sitä ennen kaiken brutaalin örinän keskellä vietetään herkkää ja romanttista hetkeä. Sven ja Tanja menevät Kaltenbachissa naimisiin ja tätä juhlitaan koko tapahtuman voimin. Yleisö hurraa, kun hieman goottihenkinen hääpari suutelee esiintymislavalla. Ikivanhan perinteen mukaisesti Tanja heittää morsiuskimpun olkansa ylitse yleisön joukkoon. Sen kahmaisee sinitukkainen nuori nainen.
Gutalaxin uusin video kantaa nimeä Shitbusters, ja siinä bändi pelastaa maailman kakkahirviöiden hyökkäykseltä. Yhtyeen tuotanto keskittyy muutenkin pitkälti ulostehuumorin glorifioimiseen.
Tälläkin kerralla yleisö on lähtenyt leikkiin mukaan: vessapaperirullat viuhuvat ilmassa, karhupumpuista ja vessaharjoista puhumattakaan, joilla hinkataan muun muassa ihmisten haarovälejä. Myös "ulosteella" sotkettuja valkoisia Gutalax-univormuja näkyy yleisön joukossa.
Vokalisti Matyn brutaali korina ja nopsat kompit kutsuvat ihmisiä varsin rajuun moshpittiin. Minä ja moni muukin kaatuu. Oikea jalka näyttää siltä, kuin sitä olisi raadellut tiikeri, tai noh, kotikissa. Gutalaxin keikka päättyy goregrind-versioon Piippolan vaari -laulusta.
Ja goregrindillä jatketaan. Olen halunnut jo pidemmän aikaa nähdä espanjalaisen Haemorrhagen livenä, ja nyt tämäkin ihme toteutuu. Yhtyeen nimi viittaa verenvuotoon ja sen hurmeisissa kuvastoissa kauhu sekoittuu anatomiaan, patologiaan, obduktioon ja dissektioon.
Vokalisti Lugubrious onkin sitten kaiken tämän ruumillistuma: veressä kylpevä mies viiltelee mikrofonilla vatsaansa ja poimii sieltä sisäelimiä, joita pistelee poskeensa. Välillä Lugubrious heiluttelee ja pureskelee jostain hakemaansa irtokättä, välillä pistää naamaansa kuonokopan ja on virtsaavinaan koiratyyliin vahvistimien päälle.
Taivaalta on tipahdellut sadepisaroita jo Gutalaxin keikan aikana, mutta nyt vettä ropisee kunnolla. Haemorrhagen keikan intensiteettiiin pieni kastuminen ei tosin vaikuta millään tavalla.
Hollantilaisen Sinisterin jälkeen lavalle astuu norjalainen thrash metalia ja bläkkistä naittava Aura Noir, joka on ollut useaan otteeseen esillä Nemi-sarjakuvissa. Bändin nimenä Aura Noir eli musta aura – siis ihmistä ympäröivä energiakenttä, ei kyntöväline – on suorastaan loistava.
Trion makoisia riffejä ja tiukkaa soitantoa kuunnellessa on yllättävää, kun yhtye ilmoittaa, että tämä on nyt sitten meidän vihonviimeinen keikkamme. Pöllämystynyt yleisö ei oikein tiedä, onko kyseessä outo norjalainen huumori ja kuinka tähän ilmoitukseen oikein pitäisi suhtautua. Näin asia kai sitten on.
Ajoittaisia sadekuuroja seuraa ukkonen, jonka kaikuisa jylinä vuoristossa kuulostaa komealta. Salamat syttyvät ja sammuvat öisellä taivaalla ja tuntuu siltä, että tässä olisi oivat puitteet niin ikään norjalaiselle, viikinkimetallia soittavalla Enslavedille. Kolmen päivän örinäannoksen jälkeen tuntuu omituiselta, että yhtye hyödyntää myös puhdasta laulua – että tällaistakin on siis vielä olemassa.
– ...ja seuraava laulu kertoo kaaoksesta, yhtyeen vokalisti Grutle Kjellson kuuluttaa, levitellen samalla dramaattisesti käsiään ja katsellen taivaalle.
Kaaoksen voimat tai ukkosen jumalat todellakin ottavat vallan. Parin tahdin kuluttua jyrähtää oikein kunnolla, ja salama leimahtaa suoraan esiintymislavan yläpuolella. Ensin loppuu musiikki ja sitten koko lava pimenee. Yleisö menee aivan sekaisin ja hurraa mitä ilmeisemmin Thorin vasaran taikavoimille. Pimeyttä kestää viitisen minuuttia, jonka jälkeen Enslaved pystyy jatkamaan settiään. Kukaan ei ole sentään saanut sähköiskua.
PÄIVÄ IV
Aamulla ilma on sateen raikastamaa ja pilvenriekaleet halkovat vuortenhuippuja. Avarilla niityillä kimmeltää kaste. Vuoripurojen solina täyttää korvat. Jostakin kuulu lehmän ammuntaa. Idylli on palannut takaisin Spital am Semmeringiin, mutta vuoden kuluttua se katoaa jälleen yhden viikonlopun ajaksi.