Sota-ajan elämä Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa on karua ja säännösteltyä. Tänään on kuitenkin kylän poikia lomalla rintamalta. Kolmekymppisen kahden lapsen äidin rinnassa sykkii yhä hölmö nuori sydän. Pakko päästä tanssimaan!
Tanssikielto napsahti päälle Suomessa noin 80 vuotta sitten, hetimiten talvisodan alkamisen jälkeen. Syy kiellolle oli virallisen Suomen mukaan selvä. Kun toiset taistelevat rintamalla hengestään, on väärin hyppiä ja riekkua tanssilavoilla.
Turvallisuuskysymys tanssi ei ollut, vaikka kieltoa olisi hyvin voitu perustella sitenkin. Jos pommi osuu paikkaan, jossa on suuri määrä ihmisiä koolla, voi tulla pahaa jälkeä.
– Turvallisuudesta tanssikiellossa ei ollut kyse. Kyse oli nimenomaan kansakunnan moraalin ja korkeampien arvojen suojelusta, sanoo Tampereen yliopiston historiantutkija, dosentti Marko Tikka.
Tikka ja toinen Tampereen yliopiston historiantutkija, filosofian tohtori, Seija-Leena Nevala, ovat tutkineet sota-ajan tanssikieltoa, sen taustoja ja seurauksia. Kirja Kielletyt leikit kertoo synkkämielisestä ja sääntöihin mieltyneestä Suomesta. Maasta, jonka kansan sisimmässä kipunoi halu tehdä toisin: tanssia, koskettaa ja iloita, sodasta huolimatta.
Tanssi yli hautojen
Toisen maailmansodan aikaisella tanssikiellolla oli Suomessa pitkät juuret. Samankaltaisia ajatuksia tanssista oli noussut esiin jo aiemmissa kriisitilanteissa. Jokin tanssin vaatimassa läheisyydessä tuntui sotivan suomalaista mentaliteettia vastaan.
Seija-Leena Nevala näkee suomalaisen kulttuurin kosketuskielteisenä.
– Eihän meillä ole ennen tätä päivää juurikaan halattu tai poskisuudelmia jaettu. Kosketus on koettu vieraana.
– Ehkä se johtuu jäykästä luterilaisuudesta tai siitä, että olemme asuneet niin etäällä toisistamme, Nevala pohtii.
Paritanssissa toisilleen ehkä täysin keskenään tuntemattomat mies ja nainen ovat liki toisiaan. Kädet kietoutuvat yhteen, lanteet hipaisevat, musiikki tihkuu romantiikkaa.
Koskettelun ja läheisyyden arveltiin johtavan ei-toivottuihin seurauksiin, kuten avioliiton ulkopuoliseen seksiin, aviottomiin lapsiin, jopa jälkeläisiin väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan kanssa. Viattomalta tuntuva iloittelu johti nopeasti väestöpoliittisiin pohdintoihin.
Tanssin problematisointi ei ollut puoluesidonnaista. Sekä oikeisto että vasemmisto tanssivat ja molemmin puolin tanssiin myös suhtauduttiin kriittisesti.
Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Suomi oli yhä jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Vallalla ollut valkoinen Suomi näki tanssin hitusen synnillisempänä kuin työväenliike. Valkoisten järjestöissä puhuttiin puhtaasta ilosta, johon ei kuulunut vastakkaisen sukupuolen likistely hämärissä nurkissa. Poikki poliittisten linjojen eli näkemys, jonka mukaan uuden valtion rakentamisessa oli paljon hyödyllisempääkin tekemistä, kuin tanssiminen.
Ensin puheita ja sitten tunti tanssia
Niin sanotut nurkkatanssit olivat herättäneet moralistien huolen jo vuosikymmeniä ennen sotia. Nurkkatanssit olivat spontaanisti järjestettyjä tanssitilaisuuksia jonkun kotona, ladossa, sillalla tai jopa luonnon niityillä.
Nurkkatanssit tarjosivat maaseudun nuorille luontevan tilaisuuden tavata toisiaan. Tansseissa saattoi olla satamäärin osallistujia. Lieveilmiöitä, kuten viinanjuontia ja tappeluita, oli vaikea välttää. Valvomattomia nurkkatansseja alettiin paheksua.
Koska suomalaisten tanssijalkaa kuitenkin vipatti, nuorisoseurat ja työväenliike ottivat tanssit omaan ohjelmistoonsa. Koska aatteellisten yhdistysten tarkoituksena oli sivistää kansaa, järjestöjen iltamissa oli pääasiassa kohottavaa ohjelmaa.
Ilta saattoi alkaa puheilla ja jatkua kuorolaululla, lausunnalla, naisvoimistelulla tai näytelmänpätkällä. Lopuksi osallistujille luvattiin tunti tanssia.
– Keskeistä yhdistysten järjestämissä tansseissa oli kontrolli. Juuri kontrolloimattomassa tilassa villit vietit olisivat saattaneet päästä valloilleen, Marko Tikka sanoo.
– Todellisuudessa suurin osa yleisöstä tuli paikalle juuri tanssimahdollisuuden vuoksi, ei kuuntelemaan lausuntaa, Seija-Leena Nevala nauraa.
Nurkkatansseja kritisoitiin saastaisiksi ja tunkkaisiksi. Koettiin, että kulkutaudit ja syöpäläiset levisivät siivoamattomissa ladoissa tai muissa likaisissa tiloissa.
Tikan ja Nevalan mukaan seuran- ja työväentalot näyttäytyivät sekä henkisesti että fyysisesti raikkaina ja turvallisina paikkoina.
Iltamat kilauttelivat mukavasti rahaa myös valtion kassaan, sillä huvitilaisuuksista maksettiin veroa. Pelkistä ylevistä iltamista sitä ei peritty. Toisaalta tanssi veti paikalle väkeä niin paljon, että valtion lisäksi myös työväen- ja nuorisoseuraliike hyötyivät.
Nuorten naisten kapina
Puolustusvoimat on rakentanut rajaseuduille parakkeja rintamalle lähteviä joukkoja varten. Uudet parakit jäävät pian tyhjilleen, kun sotilaat lähtevät tositoimiin. Tyhjänä seisovat, uutuuttaan tuoksuvat parakit tasaisine lattioineen, ovat mitä mainioin paikka tanssia.
Nurmeslaisessa parakissa tanssittaisiin taas marraskuun kymmenennen päivän iltana. Laittomasti tietenkin.
Sodan aikaan myös nuoriso- ja raittiusseurojen sekä työväenliikkeen järjestämät tanssit kiellettiin. Tanssia sai esittää lavalla, viinaa sai juoda ja musiikkia soitella. Vain paritanssi kiellettiin. Kieltoa alkoi valvoa poliisi.
Laittomien tanssien järjestämisestä ja niissä tanssimisesta kiinnijääneet olivat pääasiassa nuoria naisia. Suuri osa 15-18-vuotiaita eli käytännöllisesti katsoen teini-ikäisiä.
– Tanssitilaisuuksia järjestivät yleensä nuoret naiset ja nuoret naiset myös osallistuivat niihin eniten, Nevala sanoo.
– Ja sitten kun lähdettiin poliisia karkuun, se oli tietysti aika mahdotonta puupohjakengillä, jollaiset melkein kaikilla oli. Tietysti nuoret miehet juoksevat yleensä muutenkin nopeammin kuin naiset.
Rangaistus laittomasta tanssimisesta oli yleensä sakkoja. Sakkolappua ei saanut käteen paikan päällä vaan tanssikiellon rikkoja haastettiin käräjäoikeuteen.
– Naiset joutuivat julkiseen oikeudenkäyntiin, jossa setämäinen tuomari kävi pilkuntarkasti sen asian läpi ja määräsi sakon, Marko Tikka kuvaa.
Julkinen oikeudenkäynti oli jo itsessään häväistys ja rangaistus. Sota-ajan nuoriso oli kansakoulun, kirkon, lottajärjestön ja muiden aatteellisten järjestöjen kasvattama. Vallalla oli vahva auktoriteettiusko.
– Monista varmasti tuntui, että heitä kohdeltiin kuin pahimmanlaatuisia rikollisia, Tikka arvelee.
Seija-Leena Nevalan mukaan sota-ajasta kerätyissä muisteluissa tanssikielto tulee esiin aina, kysymättäkin. Se on vahva sukupolvikokemus. Sakkorangaistuksia sen sijaan ei yleensä mainita. Häpeä säilyy muistoissa.
Lentävät poliisit ratsasivat tansseja
Molempien tutkijoiden mielestä tämän päivän perspektiivistä on vaikea ymmärtää, miten poliisivoimilla ja oikeuslaitoksella oli sota-aikana resursseja tanssikiellon valvontaan ja sanktioihin.
Tanssin torjunta äityi erikoisiin mittasuhteisiin. Monia ulkona olevia tanssilavoja ympäröitiin piikkilangalla. Lavojen lattioitakin rikottiin, jotta tanssiminen olisi mahdotonta.
– Kyllähän se ihmettyttää, että jollakulla on ollut sota-aikana niin paljon aikaa ja voimavaroja, että on käynyt vuoraamassa tanssilavan piikkilangalla, Marko Tikka ihmettelee.
Paikallisen poliisin resurssit olivat sota-aikaan usein riittämättömät niin tanssiratsioihin kuin muuhunkin valvontaan. Vahvistusta saatiin niin sanotuista lentävistä poliisikomennuskunnista. Lentävistä muodostui myöhemmin liikkuva poliisi.
Paikallispoliisin suhde paikkakunnan salatanssijoihin oli ongelmallinen. Tanssijat olivat tuttuja tai tuttavien lapsia. Monen kunnan silmäätekevienkin jälkikasvu kävi tansseissa ja nuorten pidättäminen oli poliisille kiusallista.
Lentävät sen sijaan eivät tunteneet paikallisia ihmisiä. He pystyivät ottamaan tanssiratsioihin ulkopuolisen, ammatillisen otteen.
Muualla sotaakäyvässä Euroopassa tanssiin suhtauduttiin vapaamielisemmin. Esimerkiksi Englannissa kotirintamaa oikein kehotettiin tanssimaan.
– Paikallinen yleisradioyhtiö BBC alkoi panostaa tanssimusiikkiin. Ajateltiin, että tanssi on kohottava ja taistelumoraalia lisäävä asia, Nevala sanoo.
Suomessa ei saanut tanssia edes häävalssia. Ylöjärvellä Tampereen kupeessa hääpari tuomittiin tanssimisesta paikallisella työväentalolla. Lehtitietojen mukaan sulhanen joutui maksamaan 1700 markkaa ja morsian 1500 markkaa laittomasta häävalssistaan.
Ylilyöntejä tanssivalvonnassa
Nurmeksen poliisille tulee ilmoitus laittomista nurkkatansseista tyhjässä ruokailuparakissa. Vuorokausi on juuri kääntynyt marraskuun yhdennentoista puolelle vuonna 1943. Puhelimeen poliisivartiokonttorilla vastaa konstaapeli Richard Huurne. Lentävissä toimiva Huurne oli aiemmin joutunut pahdoipidellyksi tanssiratsiassa. Tällä kertaa hän päättää ottaa mukaan virka-aseensa.
Suomen tanssiratsioissa kuoli kaksi, kaksi naista tuomittiin tanssien järjestämisestä vankeuteen ja kymmeniä tuhansia sakotettiin.
Molemmat kuolonuhrit menehtyivät vahingonlaukaukseen, kun poliisin aseesta oli varmistin pois päältä ja tilanne kaoottinen. Nurmeksessa surmansa saanut 30-vuotias Helmi Pyykönen oli pakenemassa paikalta yhdessä muiden tanssijoiden kanssa. Joku tanssijoista rikkoi lamput, jotta tanssiväki pääsisi paremmin pakoon pimeyden turvin. Osa töni sisään pyrkiviä poliiseja tunkiessaan itse ulos parakista. Konstaapeli Huurnen ase laukesi ja luoti osui Pyyköstä takaraivoon.
Marko Tikan mukaan sananvaputtta ja lehtikirjoittelua rajoitettiin sota-aikana, joten kuolemantapausten jälkeen syntynyttä keskustelua on hyvä tarkastella tässä valossa.
Nurmeksen tapauksesta ja myöhemmin Vöyrillä sattuneesta samantapaisesta surmasta ei käyty laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Silti tanssikieltoa vastustavia mielipiteitäkin tuli julki.
– Kyllä sellasta ihan julkisestikin mietettiin, että voiko tanssi olla näin vakava asia. Että ihmisiä kuolee, Tikka sanoo.
– Muutamat maaherrat olivat sitä mieltä, että olisi syytä järjestää laillisia, valvottuja tanssitilaisuuksia, Seija-Leena Nevala kertoo.
Lapissa oli jatkosodan aikaan saksalaisia sotilaita. Monet suomalaiset naiset lähtivät mielihyvin saksalaisten parakkeihin tanssimaan. Siellä vallitsivat Saksan lait ja tanssi oli sallittua. Lapin läänin maaherran mukaan olisi ollut parempi, jos suomalaiset olisivat voineet tanssia keskenään.
Soraäänet kuitenkin vaiennettiin nopeasti. Ratsioita jatkettiin ja tanssijoita rangaistiin. Kaikesta huolimatta ja kaiken uhalla, suomalaiset halusivat tanssia. Myös sotatoimialueilla tanssittiin. Siellä rangaistukset olivat muuta maata ankarammat.
Kielletyt leikit -kirjassa kerrotaan, että Valkjärven sotilashallintopiirin kenttäoikeus oli heinäkuussa 1943 tuominnut tanssijoille sakkoa yli sadantuhannen markan edestä ja lukuisia henkilöitä oli karkotettu alueelta kiellon rikkomisen vuoksi.
Tanssikielto hiipuu hiljaa pois
Sodan päätyttyä tanssikieltoa alettiin purkaa asteittain. Ilmapiiri oli yhä voimakkaasti tanssikielteinen. Loppuvuonna 1944 annettiin aattellisille järjestöille lupa järjestää tuttuun tapaan tunti tanssia iltamien päätteeksi. Nyt tanssilupa oli jopa verovapaa. Seurat kuitenkin lankesivat helposti itsesensuuriin ja tanssit jäivät tanssimatta.
Vuodenvaihteessa 1944–45 tanssi-into lopulta purskahti ilmoille. Tuolloin sallittiin pelkkien tanssitilaisuuksien järjestämien luvan ja verojen kanssa. Seuraavan kolmen vuoden aikana järjestettiin jo kymmeniätuhansia tanssitilaisuuksia.
Rauhantanssit Helsingissä toukokuussa 1945
Kautta Suomen kaikui vasaran pauke. Vuoteen 1950 mennessä maahan oli rakennettu yli tuhat tanssilavaa. Pian tanssitilaisuudet ohittivat huviverotilastoissa niinkin suositun viihteen kuin elokuvan.
Tanssiravintoloiden avautuminen kävi hitaasti. Lopulta ravintoloitsijat vetosivat Suomi-kuvaan. Sillä oli merkitystä, sillä Suomessa oli päätetty pitää vuoden 1952 kesäolympialaiset. Tanssiminen ravintoloissa sallittiin, säädeltynä.
Tanssikiellon jäljet kaikuivat Suomessa vielä pitkään. Tanssi oli kielletty muun muassa kirkollisina juhlapyhinä, rukouslauantaisin sekä niiden aattona. Nuorisolle tämä ei enää sopinut 1960-luvun lopulla.
Tanssiravintoloissa oli pitkään myös muita erikoisia sääntöjä, joita alettiin purkaa vasta 1980-luvun puolen välin jälkeen.
– Nainen ei saanut mennä yksin ravintolaan, asiakas ei saanut siirtyä pöydästä toiseen. Ravintolassa ei saanu laulaa eikä pitää kovaa ääntä. Nämä säännökset olivat kylläkin voimassa jo ennen tanssikieltoa, Marko Tikka sanoo.
Kun sisäministeri Aarre Simonen lakkautti tanssikiellon ravintoloissa 1948, tanssia oltiin ehditty vastustaa puolen vuosisadan ajan. Kiellon kumoamista ei seurannut ennustettu moraalin lopullinen rappio. Sen sijaan siitä alkoi suomalaisen tanssilavakulttuurin sekä kaihoisan tanssimusiikin kulta-aika.