Työ sai sotavuosina uuden merkityksen. Sodan aikana oli voimassa poikkeuslaki, työvelvollisuus, joka koski kaikkia aikuisia, 15 ikävuodesta aina 65-vuotiaisiin. Hoivavastuussa olevat naiset olivat vapautettuna laista.
Kaikkien täytyi osallistua tuottavaan työhön. Etnologian tutkija Kirsi-Maria Hytönen on haastatellut väitöstutkimustaan varten sota-aikana palkkatöitä tehneitä naisia.
– Työvelvollisuus oli merkittävä ero, ei lain kouraa tarvittu. Nähdäkseni työvelvollisuus tarkoitti lakia enemmän normia tai velvollisuutta tehdä työtä.
Hytönen on huomannut, että sota-ajat kokeneet naiset ovat painaneet raskaat muistot mielestään. Unohtaminen on auttanut jaksamaan.
– Harvat naiset kertovat, että väsyin tai itkin. Naiset kertovat sen sijaan millä tavoin jaksettiin. Väsymyksestä, epätoivosta ja itkemisestä kerrotaan todella vähän.
Hytönen sanoo, että ihmiselle on tyypillistä muistaa hetkiä jotka jaksettiin ja joista selvittiin. Nostalgian avulla häivytetään ikäviä muistoja.
Työvelvollisuuslain lisäksi töihin houkutti palkkapussi, joka oli hyvin suuri kannustin. T yö sai kuitenkin paljon muita merkityksiä sota-aikana.
– Isänmaallisuus nähtiin yhteisöllisyytenä. Työssä tavattiin muita ihmisiä, saatettiin pitää hauskaa ja naurettiin yhdessä. Työ loi myös turvaa, ei tarvinnut yksin pelätä pommituksia.
Työ ja vapaa-aika olivat yhtä
Työpäivät tehtaissa tai maataloissa saattoivat olla pitkiä, mutta työpäivä jatkui vielä talkoin.
– Työ ja vapaa-aika sekoittuivat. Osa naisista muistaa, ettei ollut lomia tai vapaa-aikaa lainkaan. Työ ja vapaa-aika olivat yhtä.
Työtä pidettiin tärkeämpänä kuin vapaa-aikaa. Ahkeruutta pidettiin kunniallisen kansalaisen mittarina.
– Meidän yhteiskunnassa näkyy edelleen sellainen työkeskeisyys. Puhumme usein työstä tärkeimpänä asiana, aivan kuin ihmisen kunnia riippuisi siitä, kuinka paljon tehdään töitä.
Hytösen mielestä vahvan naisen myytti jäi elämään sotien jälkeen.
– Olisi tervettä pohtia, miksi tällainen henkinen vahvuus olisi nimenomaan naisten vahvuus tai sukupuolittunut. Olisi hyvä muistaa, ettei tällaista vahvuutta voi vaatia kaikilta.
"Sitä aina ajatteli, että kyllä me pärjätään"
Talvisodan alkaessa, tuolloin 19-vuotias Salme Huuskonen, palkattiin kansakoulunopettajan kotiapulaiseksi Kuusankoskelle.
– Kotiapulainen oli meille kouluttamattomille tyypillinen ammatti, ei ollut juuri muuta valittavana, Huuskonen muistaa.
Varsinaisen palkkatyönsä lisäksi Huuskonen osallistui myös moniin muihin töihin. Hän kertoo, että töistä ei kieltäydytty, kaikkea tehtiin mitä vastaan vain tuli.
– Sen tiesi, ettei ollut vaihtoehtoja. Miehet olivat rintamalla, sitä aina ajatteli, että kyllä me täällä pärjätään.
Nykyisin Säynätsalossa asuva Huuskonen on kotoisin Pohjois-Savosta Vesannosta. Hänen isänsä kuoltua sotien välillä, seitsemän nuorempaa sisarusta jäi Huuskosen äidin yksin hoidettavaksi. Huuskonen pelkäsi äitinsä murtuvan kaiken työn keskellä.
– Välillä tuntui, ettei äiti jaksa. Se oli aika sisukas nainen. Minä en jaksa vieläkään ymmärtää, miten hän selvisi niistä koti- ja peltotöistä.
Huuskonen muistelee, että naiset kulkivat talosta toiseen auttamassa naapureita, niin lastenhoidossa kuin töissä. Kotona Vesannossa Huuskonen pääsi käymään kerran vuodessa, viikon mittaisella lomalla. Lomasta ei tosin ollut tuolloin tietoakaan, sillä viikko käytettiin kotona töitä tehden.
Työnteko ei päättynyt sotavuosiin, vaan sotakorvaukset työllistivät pitkälle sodan jälkeen. Sotakorvausten maksamisen eteen monet tekivät töitä enemmän kuin olisi tarvinnut, ylitöiksi asti.
– Ilmapiiri oli vapautunut, ajateltiin että tästä mennään eteenpäin, Huuskonen toteaa.
Etnologian tutkijaa Kirsi-Maria Hytöstä Jyväskylän yliopistosta ja säynätsalolaista Salme Huuskosta haastatteli toimittaja Terhi Pirilä-Porvali Keski-Suomen uutisiin ja Radio Keski-Suomeen.