Suomalaisissa muotipiireissä kohahti maanantaina, kun Marimekko ilmoitti, että taiteellinen johtaja Anna Teurnell jättää yhtiön. H&M:n yritysperheeseen kuuluvan &Other Storiesin pääsuunnittelija Teurnell rekrytoitiin talousvaikeuksien ja plagiointikohujen rasittamaan Marimekkoon vain kaksi ja puoli vuotta sitten todella kovin odotuksin.

Kausi tuntuu lyhyeltä, jos tarkoitus oli kääntää raskaan laivan suuntaa nuorekkaammaksi ja trendikkäämmäksi. Lähtöön ei kuitenkaan liity mitään draamaa, vakuuttaa toimitusjohtaja Tiina Alahuhta-Kasko. Hän kiittelee vuolaasti Teurnellin panosta, mutta toteaa, että yhtiön on nyt "aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen"; tavoittelemaan entistä suurempaa asiakaskuntaa ja kaupallisempia mallistoja.

– Hänen johdollaan on tehty hyvää työtä vaatemalliston uudistamisessa parantamalla yhdisteltävyyttä ja monipuolistamalla materiaalivalikoimaa. Se loi meille hyvän pohjan siirtyä eteenpäin. Kaksi ja puoli vuotta on aika tyypillinen aika luovalle johtajalle tällä alalla. Yhteistyö päätettiin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Alahuhta-Kasko saa taustatukea yritystutkimusta ja markkinointianalyysejä tekevän Inderesin analyytikko Petri Kajaanilta. Hänkään ei pidä Teurnellin lähtöä mitenkään poikkeuksellisena.

– Muotialalla on enemmän sääntö kuin poikkeus, että luovat johtajat vaihtuvat, ei siellä yleensä olla vuosikausia yhdessä paikassa.

Analyytikko: "Vaihtuvuus on dynaamisuutta"

Anna Teurnellin myötä Marimekon ympärille syntyi "myönteinen pöhinä", joka olisi ehkä antanut olettaa, että hänen työnsä olisi jatkunut pidempäänkin, arvelee analyytikko Kajaani.

– Se oli Marimekolle profiilin kohotus ja hieno hyppy kansainvälisempiin saappaisiin ja piireihin. Uusia mallistoja on nähty Pariisin muotiviikoilla ja toiminnassa on ollut entistä freesimpi ote.

Yhtiön talouskin on kohentunut monen tahmean vuoden jälkeen, muistuttaa Petri Kajaani.

– Marimekolla on ollut kannattavuudessa lähes kymmenen vuotta alaspäin suuntautuva käyrä, joka on lähtenyt nousuun viimeisten parin vuoden aikana. Yhtiössä on tehty säästöjä, joilla on saatu taloutta korjattua. Voi olla, että Teurnellin tulolla oli myös tähän myönteistä vaikutusta.

Kunnes Teurnellin seuraaja nimetään, luotsaa Marimekon design- ja tuotekehitystiimiä tanskalainen Rebekka Bay. Hän on ehdolla myös yhtiön hallitukseen.

Toimitusjohtaja Alahuhta-Kasko vannoo Bayn kansainvälisten kontaktien ja kokemuksen nimiin. Bay on aiemmin työskennellyt muun muassa Gapin ja COSin taiteellisena johtajana ja on tällä hetkellä yhdysvaltalaisen Everlanen design- ja tuotejohtaja.

– Hän on yksi maailman arvostetuimmista designammattilaisista ja varmasti tuo hyvää tukea tiimillemme siirtymävaiheessa. Hänellä on todella kova kansainvälinen kompetenssi.

Muotitaiteen professori: "Kenelle Marimekko tekee vaatteitaan?"

Teurnellin johdolla esitellyt mallistot ovat herättäneet myös kovaa kritiikkiä. Tämän kevään mallistossa nähtiin paljon liehuvia helmoja ja Marimekon 1960- ja 1970-lukujen kuoseja. Esimerkiksi muotoilukriitikko Kaj Kalin suomi kevätmallistoa Aamulehdessä kovasanaisesti "yöpuvun ja siivousvaatteen telttamaisiksi yhdistelmiksi". Kokonaisuuksia arvosteltiin myös sosiaalisessa mediassa. Moni kommentoi, että ei keksi, missä näitä vaatteita voisi käyttää.

Aalto-yliopiston muotitaiteen professori Pirjo Hirvonen yhtyy kritiikkiin ainakin osittain.

– Ilmassa on ollut jo pitkään 1960- ja 1970-lukujen ajankohtaisuus, mutta pitäisi tarkemmin miettiä, mitä sieltä otetaan, miten niitä vuosikymmeniä tulkitaan; kenelle niiden ilmentymää tarjotaan?

Vahvat kuosit ja voimakkaat värit ovat Marimekon ydintä. Yhtiö rikkoi aikanaan perinteisen sievyyden ajattelun räjäyttämällä kuviot suuriksi, summaa Hirvonen. Ajattelusta ei tarvitse luopua, mutta se pitäisi tuoda taitavasti tähän päivään, varsinkin jos halutaan, että vaatteet löytävät mahdollisimman suuren käyttäjäkunnan.

– Pitää miettiä sopivatko nämä vaatteet ihmisten päälle ja sitä, millaisia ihmiset oikeasti ovat? Keitä ovat vaatteiden todelliset käyttäjät? Suuri yleisö ei ole yli 175-senttistä ja alle 30-vuotiasta catwalk-tyyppiä.

Hirvosen mielestä Teurnellin nopea lähtö Marimekosta kielii siitä, että toivottua muutosta ei ole tämän lääkkeillä saatu aikaan. Maailman muotitaloissa vastaava tuulisuus on ollut trendi jo vuosikausia.

– Yritysmaailmassa tehdään rivakasti ratkaisuja, ellei toivotusta tuloksesta tule riittävästi merkkejä. Ainahan näin toimitaan, että kerrotaan lähdön tapahtuneen hyvässä yhteisymmärryksessä, eikä kukaan moiti ketään. Kuulostaa silti siltä, että muutos ei ole näillä visioilla lähtenyt toivutusti liikkeelle.

Marimekon imago ja mallistot ovat Hirvosen mielestä ikääntyneet keskeisimmän käyttäjäkunnan myötä. Onnistunut uudistaminen on tarpeen, mutta se edellyttää Hirvosen mukaan yhtiön syvän ytimen ymmärtämistä.

– Korjausliikettä on vaikea tehdä, jos tilanne on päässyt liian pitkälle. Uudistua pitää koko ajan ja oikealla tavalla. Marimekko on ideologialtaan lifestylea ja vaatteet vain yksi osa elämäntapafilosofiaa.

Kajaanilaisen taidekeräilijän Tuomo Sepon koti on nyt autiompi kuin koskaan. Lukuisat grafiikat, maalaukset, veistokset sekä sohvan takana lymyävät kasat on kuljetettu Ateneumin taidemuseoon, jonne Seppo päätti viime syksynä lahjoittaa koko elämäntyönsä: 2000 taideteosta yli 50 eri taiteilijalta.

Nyt Ateneumissa viimeistellään ensimmäistä Sepon kokoelmasta koottua Valo muuttaa kaiken -näyttelyä, jossa on mukana noin 300 teosta.Näyttelyssä kuuluu myös keräilijän ääni, sillä Seppo on ollut itse aktiivisesti rakentamassa näyttelyä museon kanssa.

Tuomo on tavattoman hyvä esittelemään ja kertomaan tarinoita teosten ostamisesta ja se on valtavan kiinnostavaa. Marja-Stiina Suihko

Elämäntyön ripustaminen Ateneumin kolmanteen kerrokseen on tuntunut juhlalta. Teosten keskellä Seppo on välillä itsekin pohtinut, miten niitä on kertynyt niin paljon.

– Olen vain halunnut kauneutta ympärilleni. Siinä ehkä kävi vähän niin, että mopo karkasi kädestä, niinkuin monen muunkin harrastuksen kanssa. Meni se ehkä vähän överiksikin, taidekeräilijä naurahtaa.

Nuorena Seppo ei varsinaisesti päättänyt aloittavansa taiteen keräilyä, vaan innostus taiteeseen ja estetiikkaan vei mennessään. Seppo on käyttänyt kaiken rahansa taiteeseen lähes 70 vuotta.

Ensimmäisen teoksensa hän osti vain 13-vuotiaana työskennellessään koulun ohella kukkakaupan juoksupoikana. Kukkalähetyksen viemisestä tienatuista penneistä nuorukainen sai kasaan rahat ensimmäiseen taideostokseen.

Se oli Sepon oman kuvaamataidonopettaja Usko Nyströmin työ. Pian Seppo ihastui Tuulikki Pietilään, joka piti Kajaanissa pienen näyttelyn.

– Se oli vähän sattumaa, en ollut grafiikkaa nähnytkään sitä ennen. Eräs toinen kuvaamataidon opettajani iski silmänsä samaan työhön, mutta kun vedoksia oli vain yksi, oli Tuulikki Pietilä kertonut, että haluaa antaa teoksen pojalle, Seppo muistelee.

Niin alkoi syntyä suomalaisen taiteen kokoelma, jossa on mukana muun muassa Tapani Raittilaa, Reino Hietasta ja Ina Collianderia. Hänellä on Sepolle erityinen merkitys.

Seppo otti taiteilijaan yhteyttä jo 60-luvulla ja pyysi saada töitä nähtäväksi ja mahdollisesti ostettavaksi.

– Hän vastasi heti ja kirje alkoi, että kuinka joku voi tuntea minut näin kaukana – yöjunan takana Helsingistä. Hän lähetti rullalla töitä, valitsin ja maksoin. Hän jatkoi kirjoittelua ja siitä kehkeytyi kirjeenvaihto, joka kesti hänen kuolemaansa asti.

"Aina pitää tehdä jotakin"

Nykyään eläkkeellä oleva Seppo on monille kajaanilaiselle nuoruudesta tuttu henkilö opiskeluajoilta, sillä Seppo on opettanut kajaanissa lukion kieltenopettajana. Moni on ihmetellyt, miten opettajan palkka riitti taiteeseen.

Eikä se riittänytkään.

– On pitänyt olla kaikenlaista pikkuhommaa. Olen ollut 40 joulua kukkakaupassa koristelemassa kukkakoreja, pitänyt kesäisin abikursseja, on ollut marjastusta, hillastusta ja metsän raivausta, Seppo luettelee.

Hänessä näkyi se hillitty tyylikkyys ja arvomaailma, jota hän kantoi jo silloin mukanaan. Marja-Stiina Suihko

Työn tekeminen on kuitenkin keräilijällä verissä. Sepon äiti oli maatalon tyttärenä tottunut tekemään paljon työtä, ja samoin oli isäkin. Jälkikäteen Seppo on selittänyt keräilyintoa itselleen ja muille sodanjälkeisen ajan ilmapiirillä.

– Kun selviydyttiin sodasta, suomalaisilla oli valtava vimma rakentaa ja pyrkiä elämässä eteenpäin: rakentaa taloja ja huviloita, viljeltiin maata ja virkamiehilläkin oli vielä lehmiä ja kanoja.

– Työnteko on tarttunut kaikkiin lapsiin. Se on minussa, enkä vieläkään ole päässyt siitä irti. Aina pitää tehdä jotakin.

Entiset oppilat saavat yksityiskiertueen

Hauska, huolehtiva, välitön, asiallinen ja nuoria arvostava – näin kuvailee Sepon entinen oppilas Marja-Stiina Suihko entistä opettajaansa. Suihko oli Sepon oppilaana Kajaanin yhteislyseossa 70-luvulla.

Sepon intohimo taiteeseen oli läsnä myös koulumaailmassa.

– Hänessä näkyi se hillitty tyylikkyys ja arvomaailma, jota hän kantoi jo silloin mukanaan. Se välittyi myös meihin nuoriin, mikä maailmassa on tärkeää, eli ne henkiset arvot ja kauneus, Suihko muistelee.

Tämä on loistava esimerkki siitä, miten yksi ihminen pystyy elämänsä aikana kokoamaan kokonaisuuden, jolla on suuri merkitys loppupeleissä koko Suomelle. Susanna Pettersson

Nykyään itsekin opettajana työskentelevä Suihko oli tuolloin sanojensa mukaan maailmanparantaja, joka lintsasi usein turhina pitämiltään liikunnantunneilta. Sepon suhtautuminen kapinoiviinkin opiskelijoihin oli tasavertainen ja sovitteleva.

– Niistä ei tullut koskaan konflktia tai muodollisen opettajan auktoriteetin taakse menemistä, Suihko kertoo.

Sepon entiset oppilaat ovat ylpeitä opettajansa elämäntyöstä. Kun tieto suuresta lahjoituksesta Ateneumiin tuli syksyllä ilmi, päättivät Sepon oppilaat lähteä yhdessä katsomaan näyttelyn.

Eri ikäiset ja eri puolelle Suomea asettuneet entiset lukiolaiset kokoontuvat Helsingissä maaliskuussa. Erityisen siitä tekee se, että oppilaat onnistuivat houkuttelemaan myös opettajansa paikalle.

Ryhmä saa Sepolta oman, yksityisluontoisen kierroksen Ateneumin kolmannessa kerroksessa. Suihko odottaa näyttelyä uteliaana ja aistit avoinna.

– Tuomo on tavattoman hyvä esittelemään ja kertomaan tarinoita teosten ostamisesta ja se on valtavan kiinnostavaa.

Kuin vaatimaton immikkä

Suihko tuntee Sepon paitsi lyseoajoiltaan, myös Kainuun kulttuurikuvioiden kautta. Hänen äitinsä on Sepon perhetuttu. Suihkolla on myös pihallaan eräs erityinen muistutus kauneuden ystävästä.

– Minulla on pihalla muutamia Tuomolta saatuja kasveja: esimerkiksi immikkä, joka alkaa aina keväällä ensimmäisenä kukkimaan.

– Se on upea, vaatimaton kasvi, joka kuvastaa Tuomoa aika hyvin. Hän on henkilönä hyvin vaatimaton ja ei tuo itseään esille, eikä tuhlaa mihinkään muuhun kuin taiteeseen, Suihko kuvailee.

Minimalistisesti elävän poikamiehen arvomaailma on tehnyt Suihkoon suuren vaikutuksen.

– Joku voi todella pistää rahansa aineettomiin asioihin, taiteeseen ja henkisiin sisältöihin, joita hän jakaa sitten muille. Se on harvinaisen uljas teko ihmiseltä, Suihko iloitsee.

Museossa kokoelma herkisti

Kun Tuomo Sepon kokoelman luonne selvisi Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Petterssonille, hänen täytyi istua alas. Seppo oli keskustellut lahjoituksesta jo edellisen johtajan kanssa, mutta kokonaisuuden ainutlaatuisuus nosti tunteet pintaan.

– Laajuus ja sen mieletön herkkyys tulivat yllätyksenä. Se, että jokainen kokoelman teos on todella paikkansa ansainnut.

– Kokoelman keskellä jouduin todella miettimään, että olenko koskaan kohdannut mitään tällaista. Totesin, etten ole, jatkaa Pettersson.

Vaikka Sepon lahjoitus on poikkeuksellisen laaja, Petterssonille teosten lukumäärä on toissijainen asia. Kokoelmasta erityisen tekee se, että Sepon keräämä taide esittelee suomalaisen taiteen historiaa 1900-luvun eri vaiheista.

Pettersson arvelee, että keräilijälle lopputulosta tärkeämpää on taiteellinen matka. Hänen mukaansa juuri taiteilijoiden ajattelu tuntuu kiehtovan Seppoa.

– Häntä kiinnostaa se, miten teos lähtee kehittymään ajatuksen ensimmäisestä silmusta kohti täyttä teosta ja kokoelmassa onkin paljon herkkiä välitöitä.

Taiteen keräilyyn kannattaa kannustaa kaikkia, joilla on kipinä taiteeseen. Susanna Pettersson

Keräilijänä Pettersson kuvailee Seppoa tarkkanäköiseksi ja varmamakuiseksi. Seppo on tehnyt jokaisen valintansa itse.

– Hänen kokoelmansa kertoo, että kun intohimo on kohdallaan ja haluaa omistautua yhdelle asialle, se on täysin mahdollista.

Ateneumin kolmannessa kerroksessa on näyttelyn myötä esillä historiallisen paljon teoksia.

– Silloin kun kyse on hyvistä teoksista, nehän vievät jalat alta keneltä tahansa, sanoo Pettersson.

Suomessa hyvin erilaisia taidekeräilijöitä

Valtaosa suomalaisten taidemuseoiden kokoelmista koostuu yksityisten taiteenkeräilijöiden lahjoituksista. Sikäli Tuomo Sepon lahjoitus ei ole taiteenkeräilyn historian valossa poikkeuksellinen.

Petterssonin mukaan Suomessa on ilahduttavan paljon taustaltaan erilaisia taidekeräilijöitä. Hän toivoo, että Sepon esimerkki innostaa ihmisiä myös jatkossa.

– Tämä on loistava esimerkki siitä, miten yksi ihminen pystyy elämänsä aikana kokoamaan kokonaisuuden, jolla on suuri merkitys loppupeleissä koko Suomelle.

– Taiteen keräilyyn kannattaa kannustaa kaikkia, joilla on kipinä taiteeseen. Se tuo elämään paljon lisää ulottuvuuksia ja iloa, Pettersson jatkaa.

Suomen menestyneimpiin oopperalaulajiin lukeutuva baritoni Tommi Hakala sai muutama vuosi sitten eteensä mielenkiintoisia papereita. Musiikkia siinä oli, mutta sanoista ei saanut selvää. Nuotit sentään hahmottuivat.

Kyse oli suomalais-itävaltalaisen musiikintutkijan Elke Albrechtin löydöksestä, jota hän esitteli Hakalalle: Suomessa sävellettiin Kalevala-aiheinen ooppera jo 1800-luvun lopulla. Säveltäjänä tosin ei ollut nuori Sibelius tai kukaan muukaan suomalainen, vaan saksalainen Karl Müller-Berghaus, joka toimi Turun Soitannollisen Seuran kapellimestarina vuosina 1888–1895.

Teos ei ollut varsinaisesti kadonnut, vaan korkeintaan unohtunut. Se odotti arkistojen kätköissä. Oopperasta kirjoitettiin muun muassa Kalevalaseuran vuosikirjassa vuonna 1933. Tästä huolimatta sitä ei tiettävästi olla koskaan esitetty kokonaisuudessaan.

Väitöskirjansa kimpussa työskennellyt Albrecht löysi teoksen pianopartituurin tutkiessaan Kalevalasta kertovia oopperoita. Hakala sai tehtäväkseen selvittää, onko teoksesta mihinkään.

– Tutustuin ensin laulajien vaatimuksiin ja siihen, millaista materiaali on melodisesti, rytmisesti ja dramaturgisesti. Silmä on kehittynyt 30 vuoden aikana näkemään nuottikuvasta, mistä on kysymys, Hakala kertoo.

– Toisaalta pianopartituurit ovat aina sovituksia, joten se ei kerro orkestroinnista eli lopullisesta äänimaisemasta mitään, hän tarkentaa.

Ooppera on turkulaisten tarina

Pian Albrecht esitteli oopperaa turkulaisille musiikkivaikuttajille, muun muassa Turun filharmonisen orkesterin intendentille Emilie Gardbergille. Oopperan esittämisen puolesta lobbasi myös säveltäjä Kalevi Aho.

– Kun Albrecht löysi Suomen Kirjallisuuden Seuran varastosta 1800-luvun lopulla julkaistun orkesteripartituurin, Turussa kiinnostuttiin aiheesta lopullisesti, Hakala muistelee.

Turkulaisten oma kaupunkitarina täydentyi, kun Die Kalewainen in Pochjola -oopperan partituuri löytyi myös Turun kaupunginkirjastosta. Hihkuttiin, että Müller-Berghaus todella sävelsi teoksen Aurajoen rannan tuntumassa.

Ei aikaakaan, kun Hakalan puhelin soi. Toisessa päässä oli kapellimestari Leif Segerstam.

– Tommi, sinähän tunnet tämän teoksen. Mikä tämä on?

Hakala otti pari askelta taakse.

– Pianopartituuri näyttää ihan hyvältä, Hakala vastasi.

Palaset loksahtelivat kohdalleen, kun Segerstam näytti teokselle vihreää valoa. Vuosi sitten julkistettiin, että 127 vuotta sitten sävelletty Die Kalewainen in Pochjola saa kantaesityksensä Turun Logomossa Turun filharmonisen orkesterin ja Turun musiikkijuhlien yhteistuotantona Kalevalan päivänä vuonna 2017.

Ensin ooppera, sitten kirja

Jännitys tiivistyy produktion loppusuoralla. Työryhmäläiset kertoivat viime viikolla yhteen ääneen, että kiire on kova, mutta olo onnellinen.

Teos alkoi hahmottua Logomon näyttämölle. Ohjaaja Tiina Puumalainen vaikuttui produktion mittasuhteista.

– Pelkästään esiintyjiä orkestereineen, kuoroineen ja solisteineen on pitkälti toista sataa. Sitten on vielä kaikki muut työryhmäläiset. Sykähdyttävintä on ehkä se, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen, Puumalainen iloitsee.

Puumalainen ohjaa teoksen niin, ettei Kalevalaa tarvitse osata värssy värssyltä ulkoa. Oopperan tapahtumista saa kiinni, vaikkei olisi koskaan nähnytkään eeposta.

– Ei todellakaan tarvitse päntätä Kalevalan tapahtumia ennen kuin rohkenee tulla katsomaan oopperaa. Ehkäpä kirjan voisi lukea jälkeen päin, Puumalainen ehdottaa.

Ei hassuja hattuja

Lavastus ei rönsyile. Ei ole metsää saati puita, ei hassuja hattuja. Musiikki sen sijaan on suurisuuntaista ja mahtipontista. Teos jäi alkujaan esittämättä siksi, ettei Suomesta, Turusta tai Helsingistä, löytynyt tarpeeksi isoa orkesteria. Myös Hampurissa suunniteltiin ensi-iltaa, mutta kaupungissa puhkesi koleraepidemia.

Hakala on produktion edetessä löytänyt musiikista yhä enemmän viittauksia muiden säveltäjien käsialaan. Jo alkujaan oli selvää, että nuoteissa on ripaus sankarioopperoista tunnettua Wagneria.

– Sieltä löytyy myös Mendelssohnia, Schumannia ja Lortzingia, Hakala luettelee.

– Itse asiassa nykyään lähes tuntemattoman Albert Lortzigin musiikki oli siihen aikaan erittäin soitettua. Hänen oopperansa ennakoi operetin syntyä, hän tarkentaa.

Die Kalewainen in Pochjola kertoo Kalevalan tarinan sampoineen, sotaretkineen ja rakastumisineen.

– Rikkaudet eivät tällä kertaa ole viljaa tai mammonaa, vaan tavoittelemisen arvoisia asioita ovat onnellisuus ja rakkaus. Se on mielestäni oopperan tärkein ja yhä ajankohtainen sanoma, ohjaaja Puumalainen toteaa.

Puumalainen vihjaa, että Franz Spenglerin libretossa kaikki ei lopulta mene kuten kansalliseepoksessa.

– Niille, jotka tuntevat Kalevalan tarinan, on lopussa luvassa yllätyksiä.

Die Kalewainen in Pochjola esitetään Turussa kuusi kertaa. Ensi-ilta on tiistaina 28. helmikuuta klo 18. Ooppera esitetään saksaksi. Tekstitykset suomeksi ja ruotsiksi.

Suomen Kulttuurirahasto on jakanut yhteensä 25 miljoonaa euroa tieteelle ja taiteelle.

Suurimpiin yksittäisiin apurahoihin kuuluu Intomieliset ry:n saama 150 000 euroa. Yhdistys toimii koulukiusaamista vastaan. Yhdistyksellä on kaksivuotinen Break the Fight -hanke, jonka avulla viedään väkivallattomuuden sanomaa kouluikäisille. Hankkeen avulla tavoitetaan noin 2 800 lasta ja nuorta, ja hankkeen päätyttyä BTF! -toiminta halutaan juurruttaa jokaiseen kuntaan.

Muita suuria apurahoja saivat Musiikin edistämissäätiö Suomi-soitin Suomi-puusta -hankkeen toteuttamiseen (150 000 euroa) ja Helsingin Barokkiorkesterin yhdistys Oopperaa Musiikkitalossa -hankkeeseen (150 000 euroa).

Suurimmat tieteen apurahat myönnettiin filosofian tohtori Ville Kivimäelle ja työryhmälle suuria tietokanta-aineistoja sodan kokemushistoriassa käsittelevään tutkimukseen (150 000 euroa), dosentti Sara Routarinteelle ja työryhmälle Tekstistä tekstiin – alakoululaiset tietokirjoittajina -hankkeen toteuttamiseen (130 000 euroa) sekä filosofian tohtori Janne Valkoselle ja filosofian tohtori Sajid Howladerille Turun seudun vihersammakoiden invaasiostatusta ja alkuperää käsittelevään tutkimukseen (120 000 euroa).

Yhteensä apurahoja myönnettiin noin 1 100 henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle.

Lisäksi Kulttuurirahasto myönsi kolme palkintoa merkittävistä kulttuuriteoista näyttelijä Anna Paavilaiselle, filosofi Veikko Rantalalle ja arkkitehti Jenni Reuterille. Kukin sai 30 000 euroa.

Muun muassa useille sanomalehdille piirtävä sarjakuvataiteilija Pertti Jarla saa runsaasti ehdotuksia uusiksi piirroksiksi.

Etenkin monitulkintaisuuksiin perustuvista Fingerpori-tarinoista huomattava osa on yleisön lähettämiä.

– Lukijat ovat olleet hirveän aktiivisia kaksimielisyyksien lähettäjiä. Minulla on nytkin joku 600–700 mailia lukematta, joissa on näitä ehdotuksia, kertoo Jarla Ylen aamu-tv:ssä.

Hän pitää yleisön aktiivisuutta hyvin tärkeänä ja myös toteuttaa useita ehdotuksia viikoittain.

– 3–4 viikossa, kyllä se aika välttämätöntä on, Jarla toteaa.

Hän kertoo, että kaikki hänen kymmenen vuoden aikana luomansa Fingerpori-hahmot ovat yhä olemassa.

– Ei minulla mikään hahmo ole kokonaan poistunut. Se vähän vaihtelee, mikä hahmo on esillä milläkin viikolla.

Radio Helsinki antaa ohjelmapaikan klassiselle musiikille. Klasarikelluntaa kuullaan kanavalla ensimmäistä kertaa tänään tiistaina. Juontajana on Ylen kanavilta tuttu Ville Komppa.

Kuuntelijoilleen Komppa aikoo todistaa, ettei klassinen musiikki ole hometta museoiden nurkissa vaan kiinnostavaa rajoilla leikkimistä. Esimerkiksi nykyklassinen tyydyttää monien kokeellisesta elektronisesta tai maailmanmusiikista pitävien nälän.

– Uusi klassinen on aika avointa kaiken näköisille kulttuureille poppia myöden. Se on sauma, johon tämä ohjelma varmaan luonnostaankin iskee, Komppa sanoo.

Niinpä. Onhan klassinen musiikki osoittautunut Flow-festivaalikelpoiseksi, ja esimerkiksi Musica nova -nykymusiikkifestivaali on muuttunut suhteellisen radikaalisti muutaman vuoden aikana.

Pelkkään uuteen musiikkiin ohjelma ei keskity, vaan kuulijat saavat kuvan myös länsimaisen taidemusiikin juurista.

– Suurin haaste on tarjota tarpeeksi tarttumapintaa sellaisille, jotka ovat ehkä vähän kiinnostuneita mutta eivät sinänsä tiedä mitään. Pitää olla abc:tä.

Tätä ajatusta kunnioittaen Komppa aikoo esitellä ohjelmassaan muun muassa Für Elisen, joka on se päänsärkylääkemainoksista tuttu pianorenkutus, joka "menee aina väärin", ja jonka säveltäjästä ollaan montaa mieltä.

– Saavat huomata, mihin se kappale liittyy.

Paperi T:n uudenvuodenlupaus

Kipinä ohjelmalle syttyi, kun Muusikkojen liitto osti Radio Helsingin, vaikka liitto ei suoranaisesti vaikuta kanavan sisältöön. Kanavalla uskotaan ihmiset ovat kiinnostuneita useammasta musiikinlajista.

– Ohjelmakarttamme ei perustu yleisötutkimuksille, vaan pyrkimys on tuoda esille sitä diversiteettiä, mitä musiikissa ja kulttuurissa on. Sitä yleisö on aina Radio Helsingissä arvostanut, sanoo musiikkipäällikkö Henri "Paperi T" Pulkkinen.

Hänellä on oma lehmä ojassa.

– Tein kolme vuotta sitten uudenvuodenlupauksen, että syvennyn enemmän klassiseen musiikkiin, ja sitä on tullut tehtyä. Pidän itseäni yhä turistina, mutta innostuneena sellaisena, ja Klasarikellunnan viikottainen kuunteleminen on oiva lisäaskel.

Kalsarikänneistä klasarikänneihin

Komppa on paitsi tuttu radioääni myös Sibelius-Akatemian musiikinteorian opettaja. Mies siis näpertelee vuodesta toiseen intervallien ja napolilaisten sekstisointujen kanssa.

– Olen jopa musahistorian lehtorina ollut, että tietyllä tavalla mulle on helppoa fiilistellä musiikkia. Voin kertoa tarinoita, ja sillä pääsee aika pitkälle yhdessä hyvän musan kanssa.

Komppa valikoitui juontajaksi, koska hän oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan: kanavan edustajat viettivät aikaa samassa kahvilassa ja kysyivät juuri Kompalta, kuka olisi hyvä tyyppi hoitamaan juontajan tehtäviä. Komppa vastasi, että minä.

Ohjelmalla ajatellaan olevan juuri nyt mahdollisuus menestyä, koska kanavan kuuntelijat alkavat täyttää pyöreitä.

– Sehän on vanha totuus yleisötutkimuksista: ihminen tulee nelikymppiseksi ja alkaa hakeutua konserttisaleihin sukupuolesta riippumatta.

Radio-ohjelma tarjoaa mahdollisuuden jäädä kotiin.

– Ensimmäinen ehdotus ohjelman nimeksi oli Klasarikännit, Komppa nauraa.

Kla­sa­ri­kel­lun­taa Radio Helsingissä 28. hel­mi­kuu­ta al­kaen tiis­tai­sin klo 19–21.

Lauri Kemppainen on ohjeistanut etukäteen, miten perille löytää. Siltikin määränpäähän saapuva miettii vielä viimeisillä metreillä, onko suunta oikea? Lopulta tien perältä löytyy punainen mökki.

Kun Kemppainen kertoi viime syksynä muuttavansa perheensä kanssa vanhempiensa mökille kotikonnuille, oli vastaanotto kaksijakoista. Osa ystävistä nimitti liikettä muuttaa Helsingistä vuodeksi takaisin Kainuun Hyrynsalmelle "äärimmäiseksi vedoksi". Osa puolestaan toivoi, että itsellä olisi mahdollisuus samanlaiseen irtiottoon.

Jos minut pitäisi yhdellä ilmaisulla kategorioida, olisin rukoileva kädellinen. Lauri Kemppainen

Lauri Kemppainen kutsuu irtiottoaan "vaihtovuodeksi". Se kruunaa 12 vuotta kestäneet opinnot, teologian tohtorin väitöskirjan työstön, pappisvihkimyksen, kirjan julkaisun ja tauon kahdesta artistiurasta.

– Tajusin, että ei minun identiteettini näytä seuraavan samalla lailla perässä kuin asumisratkaisuni. Jotenkin mielenmaisema, joka heijastuu biiseihini ja kirjoihini, on kainuulainen. Kainuulaisen luonnon ja tietynlaisen olemisen tavan heijastumaa. Biiseissäni eivät raitiovaunut kolise ja metrot kiidä, vaan pieni ihminen rämpii suolla ja huutaa jumalansa puoleen vaaran laella.

Innostus heräsi lukioikäisenä

On vuosi 1999.

Kemppainen on muuttanut Hyrynsalmelta Kajaaniin aloittaakseen lukio-opinnot kaupungissa. Radiossa soivat kotimaisista etenkin Fintelligens sekä ulkomaalaisista Limp Bizkit ja Rage Against the Machine. Kemppainen kiinnostuu molemmista musiikillisista tyyleistä, ja harrastaminen kulminoituu nu-metallia esittäviin Snail On The Plate ja Asenne -bändeihin.

Samaan aikaan Kemppainen pohtii filosofisia ja teologisia kysymyksiä, kiitos ammattitaitoisen opettajan Raija Väyrysen. Kemppaista kiehtoo myös Torsti Lehtisen tapa tuottaa tekstiä. Ylöspäin hän katsoo artisteja, joiden tematiikka kestää aikaa eikä perustu hokemaan. Tällaisia ovat esimerkiksi A.W. Yrjänä ja Herra Ylppö.

Kemppainen tekee sanoituksia lukemastaan ja mietinnöistään bändeille, joista tulee aikansa kajaanilaisia ilmiöitä. Paikalliset suuruudet lämmittelevät muun muassa YUP:tä ja Palefacea.

Jotenkin mielenmaisema, joka heijastuu biiseihini ja kirjoihini, on kainuulainen. Lauri Kemppainen

Kemppaiselle musiikki ei ollut yksi polku ja teologia toinen, vaan nämä kaksi asiaa kietoutuvat alusta lähtien yhdeksi isoksi tieksi.

Vuonna 2004 Kemppainen muuttaa Helsinkiin. Daikinin ensimmäinen levy ilmestyy samana vuonna. Tämän jälkeen Daikinilta ilmestyy vielä kaksi levyä. Pappi-nimellä Kemppainen on julkaissut Syvyys-nimisen levyn vuonna 2013.

Saman teeman ympärillä eri tavoin

Lauri Kemppainen on siis pappi, teologian tohtori, joka myös tekee musiikkia eri artistinimillä ja kirjoittaa kirjoja sekä tuottaa tekstiä freelancerina erinäisiin julkaisuihin. Hänen mielestään nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.

Itse asiassa hän kokee pyörivänsä saman teeman ympärillä koko ajan eritavoin: käsittelevänsä uskoon ja ihmisenä olemisen isoihin kokemuksiin ja teemoihin liittyviä asioita.

– Leonard Cohen sanoi jossakin lehtijutussa, että joillakin artisteilla on seisova pöytä, joista he ottavat erilaisista kulhoista erilaisia asioita ja operoivat niiden kanssa. Cohen taas itse on aina kokenut, että hänellä on yksi kuppi, jota hän raaputtaa pohjaa myöten. Tämä kuvaa sitä kokemusta, joka minulla on itselläkin ollut, Kemppainen valaisee.

Kemppainen ei siis mielellään laita itseään mihinkään lokeroon. Mutta jos niin pitäisi tehdä, on lokero mietittynä.

– Jos minut pitäisi yhdellä ilmaisulla kategorioida, olisin rukoileva kädellinen, Kemppainen viittaa tällä vuonna 2013 ilmestyneen kirjansa nimeen.

Voisi kuvitella, että muut ihmiset olisivat helposti niputtaneet räppäävän ja "huutavan" papin johonkin muottiin. Näin ei Kemppaisen mukaan ole käynyt.

– Onkohan se sitten sitä, että ne jotka kokevat tämän jotenkin outona, vääränlaisena huseeraamisena, eivät edes lähesty minua. He tietävät jo valmiiksi, että tuo on se räppäävä pappi tai huutava teologi.

Kemppainen kertoo pelanneensa asian suhteen mahdollisimman avoimin kortein. Esimerkiksi kun hän aloitti viime vuonna Myrskylän ja Pukkilan yhteisenä, kerran kuussa viikon ajan työskentelevänä seurakuntapastorina, piti hän rap-messun.

– Näissä asioissa hyökkäys on paras puolustus, Kemppainen huomauttaa.

Välillä uskoa on liikaa, välillä liian vähän

Toisinaan Kemppainen painii kovastikin sen kanssa, miten pitäisi uskoa. Hänestä tuntuu useasti, että hän uskoo joko liikaa tai liian vähän.

Ehkä hän uskoo liian vähän kirkolliseen kulttuuriin. Hän ei pengo luterilaisia tunnustuskirjoja ja käske ihmisiä toimimaan niiden mukaan. Sen sijaan hän haluaa pohtia uskontoa perinteisestä poikkeavilla foorumeilla. Kemppaiselle uskonnolliset asiat saattavat ilmetä muissa kuin ennalta arvattavissa konteksteissa.

Kemppainen toi tätä seikkaa esiin vuonna 2013 julkaistussa Rukoileva kädellinen -kirjassaan. Kirjassa vilisi esimerkkejä populaarikulttuurista, televisiosarjoista ja musiikista, koska hän halusi tuoda esille sen, ettei uskonnossa ole kyse "uskonnollisten ihmisten häröilystä omissa piireissä, vaan ne jutut tulevat esille taiteissa ja kulttuurissa".

Kemppainen halusi siis tuoda esille sen, että rukoilevia kädellisiä on joka puolella.

Täydet stadionit kelpaisivat

Kemppaisen musiikkikuviot ovat olleet "tuumaustauolla". Nyt hän aikoo viritellä kuvioita uudelleen. Siihen ja kaikkeen muuhun kirjoittamiseen on mahdollisuus Hyrynsalmen rauhassa.

– Nyt on Daikinille työn alla yksi musiikkivideo kevääksi ja mahdollisesti jotain muutakin. En oikein tiedä, mihin lähtisin niitä juttuja viemään, mutta houkuttaisi tehdä Pappi-nimellä uusi levy ja tehdä siitä tosi raskas, pelkkää huutoa, ei ollenkaan räppiä.

Eri artistinimillä tehtävä musiikki painii keskenään eri kentillä. On fakta, ettei seurakunnallinen räppi ikinä pysty täyttämään niitä mittareita, joilla musiikkia yleensä mitataan.

– Selkeimmin se näkyi siinä, kun Syvyys-levy julkaistiin, se noteerattiin Rumbassa, Soundissa ja muissa rockmedioissa, kun taas Daikinia ei ole koskaan noteerattu sekulaarisella puolella.

Kismittääkö tämä Kemppaista? Enemmän ehkä nuorempana, mutta tänä päivänä ei niinkään.

Luova työ on aina sellaista epätoivon kanssa taistelemista. Lauri Kemppainen

Kemppaisen puhe eksyy amerikkalaiseen räppäriin Commoniin. Tämä riimittelee Jumalasta, kritisoi räväkästi yhteiskuntaa ja räppää seksistä. Amerikkalainen artisti voi tehdä musiikkia vapaasti eri aiheista ilman kristillisen artistin leimaa, vaikka tätä genreä juuri edustaakin.

– Koen, että siellä on paljon enemmän vapautta tehdä kuin Suomessa. Jos täällä teet Kaunis Jeesus -biisin (YouTube), kuten minä olen tehnyt, on aika selvää, ettei sitä kauheasti noteerata kristillisten kuvioiden ulkopuolella, vaan se jää eräänlaiseen ghettoon. Vaikka se on yksi aihe, ja käsittelen monenlaisia aiheita biiseissä.

Kemppaiselle musiikin tekemisen päätavoite eivät ole listasijoitukset. Mutta hän myös myöntää, että olisi tekopyhää sanoa, etteivätkö ne kiinnostaisi laisinkaan. Siksihän hän tekee musiikkia, että saa kommunikoitua ihmisten kanssa niistä asioista, jotka kokee itse tärkeiksi.

– Jos saisin tehdä täsmälleen tällaista musiikkia, jota teen ja minulta kysyttäisiin, että haluaisinko, että se soi radioissa ympäri Suomen? Vai haluaisinko, että se on pienen piirin pahe? Totta kai haluaisin, että se olisi joka puolella.

– Jos saisin vedettyä kaksi loppunmyytyä keikkaa Olympiastadionille, olisin vain, että yes, nyt siellä on stadionillinen jengiä Kaunista Jeesusta vetämässä.

Mieluummin rauhaton Kainuussa kuin Helsingissä

Palataan Hyrynsalmelle ja siellä sijaitsevaan Lauri Kemppaisen perheen tukikohtaan. Tuon punaisen mökin suojassa Kemppainen muun muassa kirjoitti neljä vuotta sitten julkaistun Rukoileva kädellinen -kirjansa. Nyt hän työstää kirjalle jatkoa. Tai "itsenäistä teosta samalla tematiikalla", kuten hän itse määrittelee.

– Luova työ on aina sellaista epätoivon kanssa taistelemista. Kirjoitustyö on hyvinkin vaiheessa, ja vielä ei uskalla edes ajatella sinne asti, että siitä tulisi joskus valmis kirja.

He tietävät jo valmiiksi, että tuo on se räppäävä pappi tai huutava teologi. Lauri Kemppainen

Kemppainen ei halua romantisoida ympäristön vaikutusta luomisprosessiin, mutta tutut maisemat, halonhakkuu, kävelyretket koirien kanssa pakkastaivaan alla ja rantasaunan lämmitys saavat ainakin ajatukset paremmin liikkeelle kuin klikkailukulttuurissa eläminen.

Juuri nyt perheellä ei ole kaipuuta kehä kolmosen sisäpuolelle. Eikä ole lainkaan varmaa, että Kemppaiset muuttaisivat kahden pienen lapsensa kanssa takaisin Helsinkiin vuoden lopussa.

Kainuussa pienenä luontokappaleena oleminen on nyt hedelmällistä Lauri Kemppaiselle.

– Ympäristö voi olla rauhoittava, mutta rauhattomuus voi tulla sisältäpäin. Mieluummin olen rauhaton täällä kuin Helsingissä.

Kun koettaa löytää tietoja maamme merkittävimpiin kuuluneesta taidegraafikosta, professori Tuulikki Pietilästä (1917-2009), haroo tyhjää. Ei löydy tutkimuksia, ei kirjoja, ei juuri artikkeleitakaan.

On vain valtava, yli 1400 teosta käsittävä tuotanto, jonka Pietilä testamenttasi lähes kokonaisuudessaan Ateneumin taidemuseolle.

Kevään ajan taidemuseossa on esillä läpileikkaus Pietilän grafiikasta 1930-luvulta 1980-luvulle, koko uran ajalta. Teoksia ei ole aiemmin esitelty näin laajasti.

Tuulikki Pietilä antoi piut paut julkisuudelle

Suuri yleisö muistaa Tuulikki Pietilän parhaiten taiteilija Tove Janssonin (1914-2001) elämänkumppanina.

Silloin harvoin kun Pietilä vilahti julkisuudessa, hän teki sen Janssonin vierellä, milloin yhteisen, Pellingin ulkosaaristossa sijainneen kesäsaari Klovharun kuistilla, milloin Linnan juhlissa presidentti Koivistoa kättelemässä.

Toven veljentytär Sophia Jansson sanoo Pietilän jättäytyneen suosiolla kuuluisan rakkaansa varjoon.

– Me kaikki ympärillä olimme sitä mieltä, että Tuulikki voisi enemmänkin esitellä tuotantoaan, mutta hänestä se ei ollut tarpeellista. Tuulikki koki varmaan, että yhden kuuluisuus riittää, muuten suhde ei toimi, Sophia Jansson arvelee.

Tuulikki Pietilän veljentytär Annukka Pietilä muistelee tätiään järkevänä ja reiluna tyyppinä, joka piut paut antoi julkisuudelle. Tai ei hän mikään ”täti” ollut.

Tooti ei halunnut olla päähenkilö, kuuluisuus ei kiinnostanut häntä tippaakaan. Annukka Pietilä

– Minulle ei olisi tullut mieleenikään kutsua häntä muuksi kuin Tootiksi. Niin häntä kaikki nimittivät. Tooti ei halunnut olla päähenkilö, kuuluisuus ei kiinnostanut häntä tippaakaan.

Naiset kulkivat vintin kautta toistensa luona

Tove Janssonin ja Pietilän rakkaustarina alkoi 1950-luvulla. Jansson on kuvannut sen kirjassaan Taikatalvi (1957). Siinä Muumilaaksoon saapuu uusi otus, Tuutikki. Hän on turvallinen ja hänellä ovat jalat maassa. Hän hälventää muumipeikon yksinäisyyden.

Tuutikki-Tuulikki jäi elämään muumipeikko-Toven rinnalle loppuiäksi.

Naisilla oli omat taiteelliset uransa ja he säilyttivät muutenkin omat reviirinsä yhteiselossaan. Kumpikin asui samaa Helsingin Ullanlinnan marjapuuronväristä rakennusta, mutta eri asuinnoissa talon eri päädyissä. Toistensa luo he kulkivat vinttikäytäviä pitkin.

Tuulikki koki varmaan, että yhden kuuluisuus riittää, muuten suhde ei toimi. Sophia Jansson

Kunnes 1980-luvun lopulla Pietilä päätti luopua grafiikanteosta kokonaan. Hän oli tullut eläkeikään ja oli aika jättää fyysisesti raskas ura.

Pietilä paneutui rakentamaan muumikuvaelmia, suuria pienoismalleja muumimaailmasta ja sen tapahtumista. Niitä syntyi sittemmin peräti nelisenkymmentä.

Muumikuvaelmat ovat olleet esillä Tampereen Muumilaaksossa. Tällä hetkellä ne odottavat pääsyä uuteen, kesällä avattavaan Muumimuseoon Tampere-taloon.

Pietilä hallitsi grafiikan menetelmät mennen tullen

Tuulikki Pietilä teki puolen vuosisadan mittaisen uran taidegraafikkona, opettajana ja alansa taidejärjestöjen vaikuttajana.

Taiteilija hallitsi grafiikan menetelmät ja tekniikat perinpohjaisesti, metalligrafiikasta puupiirroksiin, moniväritöistä litografioihin. Hän sekoitti eri menetelmiä ja kokeili jatkuvasti uutta.

Pietilä oli sillä tavalla vaativa itselleen ja muille, että jos kerran tehdään jotain, niin tehdään sitten kunnolla. Heikki Malme

Ja teki kaiken itse, grafiikan raskaat työvaiheet vedostusta myöten. Pietilä kun hallitsi koneet ja vempaimet. Esimerkiksi Klovharun elintärkeän veneen perämoottori oli Tootin silmäterä ja jatkuvan huolenpidon kohde.

Pietilän testamenttilahjoituksen Ateneumille inventoinut Heikki Malme kertoo taiteilijan olleen nuoren graafikkopolven esikuva monipuolisuudessaan ja teknisessä osaamisessaan.

Sen sijaan Pietilän ura taidegrafiikan opettajana Taideteollisessa oppilaitoksessa kesti vain hetken, Malme kertoo.

– Pietilä ei pitänyt siitä, että oppilaina oli paljon sivuaineena grafiikkaa opiskelevia. He eivät suhtautuneet tarpeeksi vakavasti aineeseen. Pietilä oli sillä tavalla vaativa itselleen ja muille, että jos kerran tehdään jotain, niin tehdään sitten kunnolla.

Veljentytär Annukka Pietilän mukaan Tooti oli hyvin itsekriittinen.

– Nuorena tyttönä, sodassa lottana ollessaan, Tooti maalasi kovalevyille kuvia. Kerran sattui, että perikunta löysi jäämistöstä hänen sota-ajan työnsä ja pyysi signeerauksen. Tooti otti työn ja löi sen lekalla rikki kauhistuneiden omistajien edessä, Annukka Pietilä kertoo.

– Tooti sanoi, että maailma on parempi paikka, kun siellä ei ole hänen nuoruuden hapuilevia töitään. Hän antoi perikunnalle kunnollisen, huomattavasti arvokkaamman grafiikanlehden korvaukseksi.

Maailmanmatkoilta syntyi satoja kuvia

Pietilän pitkään uraan mahtui useita tyylisuuntia. Hänellä oli abstraktikautensa ja esittävät aikansa, oli konstruktivismia ja realismia.

Taiteilija kuvasi kaupunkeja ja maisemia maailmanmatkoiltaan Toven kanssa. Moni abstrakti aihelma syntyi arkkitehtiveli Reima Pietilän vinkkauksesta.

Muumihahmoja tai Tovea taiteilija ei grafiikassaan kuvannut. Matkojen lisäksi yhteisestä elämänpiiristä kuviin pääsevät vain Klovharun kalliot ja meri sekä pariskunnan Psipsina-kissa. Nimi on kreikkaa ja tarkoittaa kissanpentua.

Tuulikki Pietilän retrospektiivi on Ateneumin taidemuseossa 28.2.–9.4.2017.

– Meitä oli kuusi naista. Menimme kahvilaan ja tilasin kuusi korviketta. Tarjoilija sanoi, että mustalaisille ei tarjoilla, niin minä annoin nyrkistä! muistelee 90-vuotias Vieno Palm (o.s. Hagert).

Palmin tarina kuvaa hyvin romanien ja valtaväestön suhteita sodanjälkeisessä Suomessa. Tapaus vietiin oikeussaliin ja Palm sai maksettavakseen kuudensadan markan sakot.

Palm on yksi 14:stä romanivanhuksesta, joiden tarina kerrotaan Vanhojen tie -kirjassa ja valokuvanäyttelyssä. Vanhojen tie on toimittaja Aija Kuparisen ja valokuvaaja Olga Poppiuksen projekti, jonka pääosassa ovat romanivanhukset.

Hanke sai alkunsa, kun Kuparinen kuuli Romaniyhdistyksen vanhushankkeesta, jonka yhteydessä on tavoitettu viimeiseen kiertolaissukupolveen kuuluvia romaneja.

– He ovat viimeisiä kärrymustalaisia, ja pidämme tärkeänä, että heidän äänensä Suomen historiassa tulee kuulluksi ja kuvat nähdyksi, sanoo Tiina Isberg, Romaniyhdistyksen vanhusprojektin hankepäällikkö.

Nämä romanivanhukset ovat lapsena kiertäneet talosta toiseen etsimässä yösijaa ja ruokaa. Vakituisen kodin puuttumisen vuoksi monet heistä ovat käyneet kouluja vain vähän tai ei ollenkaan.

– Tiina sanoi toivovansa, että joku keräisi näiden vanhusten elämäntarinat talteen. Kiinnostuin heti, Kuparinen kertoo.

91-vuotias Irja ei koskaan oppinut lukemaan

Yksi projektia varten haastatelluista on Irja Bolström, 91-vuotias Karjalan evakko ja perinteistä kiertolaiselämää elänyt romani. Hänen kuusi lastaan ovat kaikki kuolleita, mutta Irja asuu edelleen omillaan Helsingin Malmilla. Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

– Kuusi lastani ovat kuolleet ja isät, äidit, siskot ja kaikki ovat menneet jo pois. Nyt kiitollisesti vain odotan, milloin minä itse lähden, Bolström sanoo.

Kiitän jumalaa, että olen vielä tässä ja päässä on järki. Vieno Palm

Hän katsoo Helinä Rautavaaran museon seinillä roikkuvia suuria valokuvia itsestään ja on huomiosta silminnähden vaivaantunut. Hän on kuitenkin tyytyväinen, että romanikulttuuria esitetään myönteisessä valossa.

– Oikein hyvä ja kiitollinen olo on, hän sanoo.

Vieno Palm on Karjalan Säkkijärveltä kotoisin oleva 90-vuotias romani, joka asuu nykyisin palvelutalossa Helsingissä.

Vienon äiti kuoli tämän ollessa vasta pikkutyttö, ja Vieno kasvoi ensin tutun valkolaisperheen luona ja myöhemmin sukulaisten kanssa. Sota-aikaan hän oli pikkulottana, ja kiertolaiselämään hän tutustui vasta parikymppisenä tavattuaan miehen.

Palm asui pitkään Ruotsissa ja ehti työurallaan olla muun muassa sanomalehti Uuden Suomen konttorityöntekijänä.

– Elämässä on ehtinyt olla kaikenlaista. Kiitän Jumalaa, että olen vielä tässä ja päässä on järki.

Kuvaajan täytyi päästä lähelle

Kuparinen ja Poppius haastattelivat ja kuvasivat romanivanhuksia projektiaan varten kahden vuoden ajan.

Romaniyhdistyksen työntekijät Tiina Isberg ja Riitta Wallenius tasoittivat toimittaja-kuvaajaparin tietä romanien elämäntarinoiden luo. He tunsivat haastateltavat ja opastivat romanikulttuurin yksityiskohtien pariin.

– Nämä ihmiset ovat kulkeneet kärryillä ja nukkuneet saunoissa ja heinäladoissa, mutta he eivät välttämättä osanneet ajatellakaan, että siinä olisi jotain ihmeellistä, Kuparinen sanoo.

Poppius sanoo, että kuvaajana oli tärkeää päästä lähelle kuvattavia, kun kyse on henkilökohtaisista, rajuista elämäntarinoista.

– Otin kamerasta pois pitkän putken ja laitoin tilalle lyhyen, 50-millisen. Menin ihan lähelle, kuvattavien henkilökohtaiseen tilaan, jolloin ihmisestä lähtee kaikki maskit pois ja kuvattava ja hänen tarinansa aukeavat eri lailla.

Kiertolaisuus hiipui 1970-lopulla

Romaniväestön kiertävä elämäntyyli hiipui hiljalleen 1960-luvulta alkaen. 1970-luvun lopussa Suomessa tuli voimaan ensimmäinen syrjinnän kieltävä laki, ja romanien ja saamelaisten asemaa alettiin parantaa yhteiskunnan erityistoimilla.

Romaniyhdistyksen Tiina Isbergin mukaan vuosi 1975 oli käänteentekevä.

– Silloin Suomen romanit saivat ensimmäisiä koteja valtiolta. Valtio heräsi, että täällä on joukko ihmisiä, joilla ei ole koteja. Vasta siitä alkaen romanit ovat päässeet integroitumaan yhteiskuntaan.

Penguin Random House onnistui kaappauksessaan täydellisesti. Samalla kertaa syntyivät sopimuksen mukaan kahdet muistelmat yhden hinnalla.

– Yhtiö on hankkinut maailmanlaajuiset julkaisuoikeudet kahteen kirjaan, joiden kirjoittajina ovat presidentti ja rouva Obama, kustantaja kertoi tiedotteessaan.

Tarjouskilpailusta tuli kovatasoinen. Obaman pariskunnan kirjasopimuksen yksityiskohtia ei julkistettu, mutta sen arvo tiettävästi ylitti 60 miljoonaa dollaria (56 miljoonaa euroa), mikä on Financial Timesin mukaan ennätyssumma Yhdysvaltain presidentin muistelmista.

Lähde: AFP

Maahanmuuttoviraston eli Migrin käännytyspäätökset ovat teatterintekijöiden mielestä niin absurdia tekstiä, että niitä on luettava ääneen. Turvapaikkahakemusten kielteisiä päätöksiä lausutaan tänään 1. maaliskuuta tavallisten teatteriesitysten yhteydessä eri puolilla Suomea.

Mukana on parikymmentä teatteria. Luvassa on esimerkiksi suoratoistoja sosiaalisessa mediassa. Taiteilija Lina Teirin alulle panemaa tempausta järjestää Helsingissä Viirus-teatterin hallinnollinen johtaja Matilda von Weissenberg.

– Monet varmasti uskovat, että viranomaiset tekevät oikeita päätöksiä, mutta niiden lukeminen tuo esiin turvapaikanhakijoiden toivottomuuden. Se on tämän päivän todellisuutta ja paljon traagisempaa kuin mitä voisimme muuten tuoda lavalle, von Weissenberg toteaa.

Päätöksiä turvapaikkahakemuksista joka tapauksessa tehdään. Von Weissenberg penää ratkaisuihin inhimillisyyttä.

– Sanomamme on se, että työ on tehtävä mahdollisimman hyvin ja perusteellisesti. Migrihän on myöntänyt virheitään.

Suomessa kielteisen turvapaikkapäätöksen on saanut vuoden 2016 loppuun mennessä 15 000 ihmistä. Tuhansien uskotaan kadonneen järjestelmästä. Se on tempauksen järjestäjien mukaan merkki siitä, että katoamista pidetään kotiinpaluuta parempana vaihtoehtona. Jotain olisi von Weissenbergin mukaan tehtävä, mutta keinot ovat vähissä.

– Päätösten lukeminen ääneen on sentään konkreettista. Saadaan siis edes jotain aikaiseksi. Tämä on asia, jonka takana pitää uskaltaa seistä, von Weissenberg vakuuttaa.

Von Weissenberg seisoo asiansa takana, vaikka Helsingin Sanomien uutinen aiheesta poiki jo vihaisia yhteydenottoja. Tempauksen hän toivoo silti sujuvan rauhallisissa merkeissä.

– Tuli pari puhelua ja sähköpostia. Sähköpostissa luki, että kaikki muslimit pitää tappaa. En usko, että teattereissa tällaisia reaktioita tulee noin vaan. Jos joku ei halua kuulla tekstejä, hän voi lähteä pois.

Teatterit osoittavat tempauksella tukensa myös turvapaikanhakijoiden rauhanomaiselle mielenosoitukselle, joka jatkuu toista viikkoa Helsingin Rautatientorilla.

Yhdysvaltain elokuva-akatemian tiedottajan mukaan konsulttiyhtiö PricewaterhouseCoopersin kaksi työntekijää eivät enää taulukoi Oscar-palkintoäänestystä eivätkä luovuta voittajien nimiä sisältäviä kirjekuoria.

Varhain maanantaina Suomen aikaa järjestetyssä Oscar-gaalassa tapahtui kaikkien aikojen skandaali, kun parhaaksi elokuvaksi julistettiin väärä elokuva. Warren Beatty ja Faye Dunaway saivat väärän kirjekuoren ja tulivat siten julistaneeksi La La Landin parhaan elokuvan palkinnon saajaksi. Todellisuudessa palkinnon voitti elokuva Moonlight.

PwC-yhtiö otti skandaalin jälkeen täyden vastuun tapahtuneesta.

Yhtiön mukaan kirjanpitäjä Brian Cullinan antoi vahingossa parhaan naispääosan kirjekuoren parhaan elokuvan kuoren sijasta. Yhtiö toteaa, ettei Cullinan ja hänen työparinsa ryhtyneet korjaamaan virhettään riittävän nopeasti.

PricewaterhouseCoopers on ollut vastuussa Oscar-äänten taulukoinnista ja tietojen salassapidosta 83 vuotta.

Yhdysvaltain elokuva-akatemia ei ole ilmoittanut aikooko se jatkaa yhteistyötä PwC:n kanssa.

Lähteet: Reuters, AP

Järvet, sauna, Helsinki ja votka ovat yleisimpiä sanoja, jotka tulevat ruotsalaisten mieleen Suomesta.

Kaksi kolmasosaa ruotsalaisista arvioi, että heidän Suomi-kuvansa on melko tai erittäin myönteinen. Toisaalta joka kymmenennen ruotsalaisen mielestä Suomi on sulkeutunut, muusta maailmasta eristäytynyt maa. Joka neljäs ei osaa arvioida, onko se sitä.

Jopa liki puolet ruotsalaisista arvioi, että heidän pitäisi tietää Suomesta enemmän. Moni ei tiedä esimerkiksi, että ruotsi on Suomen virallinen kieli tai edes että Suomessa asuu ruotsinkielisiä.

Tunteita ja ennakkoluuloja

Ylen aamu-tv:ssä torstaina vierailleen Tukholman Suomen-instituutin johtajan Anders Erikssonin mukaan ruotsalaisten käsitykset Suomesta perustuvat tunteisiin ja ennakkoluuloihin.

– Toisaalta he ovat tietoisia siitä, että ennakkoluulot ovat nimenomaan ennakkoluuloja, eivätkä ne välttämättä pidä paikkaansa, Eriksson sanoi.

Käsityksissä Suomesta ja suomalaisista on myös selviä maantieteellisiä eroja.

– Toinen ääripää on Haaparannassa, missä ihmisillä on aika selvä Suomi-kuva. Toinen ääripää on Malmö, jossa Suomi ei ole kovin paljon läsnä.

Viinaa ja mustaa huumoria

Kielteisimmät ennakkoluulot liittyvät Eriksson mukaan alkoholin juomiseen. Haastatellut tosin myöntävät, että he eivät tiedä, pitääkö käsitys runsaasta alkoholinkäytöstä paikkansa.

Myönteisiä arvioita saavat muun muassa suomalainen musta huumori, ahkeruus ja sisu.

– Tavoitteemme on modernisoida Suomi-kuvaa [tutkimuksen pohjalta] ja nostaa esiin esimerkiksi suomalaisten rohkeutta. Mottomme on: Det moderna och modiga finland eli nykyaikainen ja rohkea Suomi.

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi instituutti vie Ruotsiin muun muassa muotoilua ja nykysirkusta.

Kansainväliset huippu-dj:t ovat maailman kiivaimmin reissaavia muusikoita. Hollantilainen DJ ja tuottaja Tiësto ja hänen berliiniläiskollegansa Paul van Dyk ovat tehneet uraa vasta 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Silti molempien kiertuekilometrit vastaavat noin 60:tä matkaa maailman ympäri tai yli kuutta kuumatkaa.

Eniten matkustaneiden huippumuusikoiden listan kärkisijaa pitävä Tiësto on matkustanut pelkästään 12:n viime kuukauden aikana 337 596 kilometriä ja urallaan yli 2,5 miljoonaa kilometriä. Jos Tiëston superfani olisi halunnut seurata idoliaan kaikille keikoille, häneltä olisi palanut rahaa pelkkiin matkakuluihin suunnilleen 460 000 euroa.

Vaikka Bob Dylan on kartuttanut matkamittarin lukemaa jo vuodesta 1959, hän löytyy reissulistalta vasta sijalta kolme. Nobelisti jää kilometreissä Tiëstosta jälkeen lähes 300 000. Dylan uurastaa tosin kilometriensä eteen edelleen 1988 alkaneen ikuisen kiertueensa, Neverending Tourin, merkeissä tehden satakunta keikkaa vuodessa. Silti 12 kuukauden aikana kilometrejä kertyi ”vain” 57 213.

Kymmenen eniten matkustaneen artistin joukosta löytyvät myös Metallica, Aerosmith, Muse, Rolling Stones, U2, Cyndi Lauper ja Snoop Dog.

The Beatles ei ehtinyt kuuhun asti

Kaikkien aikojen suurimmaksi yhtyeeksi usein tituleerattu The Beatles pääsee 36 artistin tai kokoonpanon kilometrilistalla vasta sijalle 35. The Beatles matkusti kymmenen vuoden urallaan vaatimattomat 154 288 kilometriä. Sillä ei pääsisi edes puoliväliin matkalla kuuhun. Toisaalta yhtye lakkasi tekemästä kiertueita jo kuuden vuoden jälkeen.

Esimerkiksi kanadalaispoppari Justin Bieberille on kertynyt yli 370 000 kilometriä enemmän keikkakilometrejä kuin legendaariselle liverpoolilaisnelikolle. Teollisuusmetallia ryskäävä saksalaisyhtye Rammstein on puolestaan matkustanut 100 000 kilometriä enemmän kuin Bieber.

Matkailuyritys TravelBird kertoo valinneensa artistit selvitykseensä sadan vaikutusvaltaisimman muusikon listalta. Keikkakilometrit on arvioitu muusikoiden kotimaan- ja ulkomaankiertueiden perusteella enimmäkseen maanteitä pitkin.

Tosifanien kuvitteellisia matkakuluja on laskettu lentämisen keskivertohintojen mukaan. Halvimmalla idolinsa perässä reissaamisesta olisi selvinnyt The Smithsin fani. Yhtyeen kuusivuotisen olemassaolon aikana kaikkiin keikkakaupunkeihin olisi päässyt yhteensä alle 20 000 eurolla.

Kun astuu täysin uudistettuun Malmin sairaalaan, unohtaa, missä on. Aulassa on valoisaa ja avaraa, seinillä on taidetta, nenään käy kahvin tuoksu, ei desinfiointiaineen haju.

– Viihtyvyys oli erittäin tärkeää, kun suunnittelimme sairaalaa. Pohdimme valoa, näkymiä ulos, puita, terasseja. Kaikki ne vaikuttavat potilaan mielialaan ja sitä kautta toipumiseen, selittää arkkitehti Matti Anttila.

– Lisäksi oleellista on tietysti tehokas ja toimiva hoito, jota tuottavat ihmiset, jotka viihtyvät työssään ja työpaikallaan.

Monen kokemus sairaalasta on jotain ihan muuta. On pitkiä käytäviä, sairaalanvalkoista seinää, laitosmaista tunnelmaa, sanalla sanoen: ankeaa. Arkkitehdit myöntävät tämän auliisti.

– Maailmassa on kolme rakennustyyppiä, joissa ihmiset asuvat väliaikaisesti: vankilat, hotellit ja sairaalat. Vain hotelleissa ollaan vapaaehtoisesti. Myös sairaaloista pitää tehdä sellaisia, että ihmiset tulevat niihin vapaaehtoisesti, julistaa maan johtaviin sairaala-arkkitehtuurin tuntijoihin lukeutuva Hennu Kjisik.

Kjisikin mukaan Keski-Euroopassa on jo nyt tällaisia sairaaloita. Siis sairaaloita, jonne tervekin haluaa.

– Parhaat uudet sairaalat ovat sellaisia, joihin mennään. Kun astut sairaalan aulaan, näet pari kolme hyvää ravintolaa, niissä on pieniä kauppoja ja kahviloita. Oleellista on myös se, että sairaalat on rakennettu sinne, missä ihmiset ovat, keskustoihin, ei moottoriteiden varsille.

Suunnittelijoiksi on onnistuttu houkuttelemaan arkkitehtuurin supertähtiä, mikä on osoitus siitä, että sairaalasuunnittelu kiinnostaa. Aina näin ei ole ollut.

Edessä on miljardien urakka

Keskussairaaloiden rakentaminen oli sodan jälkeisen Suomen suurponnistus. Urakka alkoi 1950-luvulla ja viimeinen keskussairaala, Rovaniemellä sijaitseva Lapin keskussairaala, valmistui vuonna 1988. Keskussairaaloita löytyy ympäri maata, yhteensä 16 kappaletta. Päälle tulevat viisi yliopistosairaalaa.

Sairaaloita on uudistettu pitkin matkaa. Lääketieteen olemukseen kuuluu, että hoitotavat kehittyvät nopeasti. Muun muassa tehohoito alkoi 1970-luvulla. Tarvittiin teho-osastoja, mikä tarkoitti uudehkojen sairaalarakennusten remontointia.

Ongelmana on ollut se, etteivät tiettyä toimintaa varten rakennetut sairaalatilat tahdo taipua uusiin toimintoihin. Lisärakentaminen on myös usein toteutettu ilman kokonaissuunnitelmaa ja uudisosat ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi. Lisäksi sairaalarakennukset ovat jo siinä iässä, että ne vaativat perusteellisempaa remonttia. Oma lukunsa on sote-uudistus. Sen arvellaan pistävän sairaalaverkon ainakin osittain uusiksi.

Onkin alettu pohtia, olisiko helpompaa purkaa vanha pois ja rakentaa tilalle uusi sairaala.

Edessä on jättiläismäinen rakennusurakka. Professori Erkki Vauramo arvioi Arkkitehti-lehdessä, että tiedossa olevat laajennus- ja uudishankkeet maksavat lähivuosina noin kolme miljardia euroa. Arkkitehti Heikki Laherma kirjoittaa samassa lehdessä, että sairaanhoitopiirit investoivat rakentamiseen seuraavan 10 vuoden aikana 5,3 miljardia euroa. Joka tapauksessa suuruusluokka lähentelee kosteus- ja homevaurioiden korjaustarvetta.

Paluu antiikin ihanteisiin

Uusien sairaaloiden rakentaminen on ollut pitkään jäissä. Aivan viime aikoina on kuitenkin alkanut tapahtua. Espoossa juhlittiin viime viikolla uuden sairaalan avajaisia. Uusi lastensairaala valmistuu vielä tämän vuoden aikana. Meilahteen on nousemassa myös uusi traumasairaala, joka korvaa Töölön sairaalan. Rovaniemellä ja Jyväskylässä on meneillään uudisrakennusprojektit, Kuopiossa on jo saatu valmistakin. Arkkitehdeille tämä tarkoittaa kiireisiä aikoja.

– Nyt on hirveä meno päällä. Ei ole yhtään sairaanhoitopiiriä, jossa ei olisi jotain isompaa rakennusprojektia käynnissä tai vähintään viritteillä, sanoo arkkitehti Hennu Kjisik.

Hänen toimistonsa on mukana suunnittelemassa Meilahden uutta traumasairaalaa. Kjisik tuntee myös sairaala-arkkitehtuurin historiaa.

– Kaikki lähtee antiikin Kreikasta. Heillä oli parantavat temppelinsä, joissa päivänvalo, näköalat ja luonto olivat keskeisessä asemassa. Kreikkalaiset ymmärsivät, että ympäristöllä on merkitystä paranemisessa.

Antiikin viisaus ehdittiin jo unohtaa, mutta viime aikoina se on palautunut suunnittelijoiden mieliin.

– Sairaalasuunnittelua on pidetty liikaa erikoisalana. On ajateltu, että vain muutamat toimistot pystyvät siihen. Seuraus on ollut, että erittäin tunnetut arkkitehdit ovat pysyneet kaukana sairaaloista, Kjisik harmittelee.

Yksi erikoisuus on ollut se, ettei sairaaloista ole juurikaan järjestetty arkkitehtuurikilpailuja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana vain Espoon ja Rovaniemen sairaaloiden suunnittelija valittiin kilpailun kautta.

– Kilpailuja on ollut aivan liian vähän. On kai ajateltu, että meillä on nämä sairaaloihin erikoistuneet toimistot. Hoitakoot ne homman. Kilpailut aiheuttavat vain sotkua.

Kjisikin mukaan tämä ajattelu on pikkuhiljaa murtumassa.

– Vaatiihan sairaalan suunnittelu toki tietoa ja kokemusta. Mutta niin vaativat monet muutkin rakennukset. Lopulta kyse on siitä, miten ratkaista palapeli arkkitehtonisesti mahdollisimman kauniisti, kuinka luoda korkealuokkaista rakennettua ympäristöä.

Teatteri- ja taidetoimintaa on järjestetty Suomen vankiloissa vuosi vuodelta enemmän. Tähän asti se on kuitenkin ollut enimmäkseen yksittäisten projektien varassa.

Lähivuosien ajan kulttuuritoimintaa voidaan järjestää vankiloissa systemaattisemmin ja pidemmällä tähtäimellä. Sitä on myös tasapuolisemmin saatavilla ympäri Suomea. Tähän asti kuvataideprojekteja on järjestetty lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomen alueella, teatteritoimintaa puolestaan Etelä-Suomessa.

Rikosseuraamuslaitos Rise on tänään torstaina solminut kolmen vuoden sopimuksen valtakunnallisesta vankilateatteritoiminnasta Taittuu ry:n kanssa ja kuvataidetoiminnasta Nurjapuoli ry:n kanssa. Sopimuksissa on optio kahden vuoden jatkokauteen.

Risen erityisasiantuntija Kati Sunimento on helpottunut siitä, että toiminta jatkuu ja muuttuu kattavammaksi.

– Säätiöiden ja muiden tahojen yksittäiset avustukset ovat olleet todella tärkeitä, ilman niitä ei olisi päästy tähän pisteeseen asti. Tähän asti on voitu kuitenkin tehdä vain yksittäisiä raapaisuja.

Sunimento painottaa, että säätiöiden, rahastojen ja ministeriön apua tarvitaan edelleen.

– Taidetoiminta rahoitetaan Risen omasta budjetista. Rahoitus on niukkaa, eikä sekä kuvataidetta että teatteria voida toteuttaa kaikkialla koko aikaa, mutta edes jossain määrin.

"Toiminta on hirveän voimaannuttavaa"

Vankilateatteritoiminta rantautui Suomeen aikoinaan vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilasen aloitteesta. Sen pohjalta Vanajan vankilassa toteutettiin näytelmät Punahilkka ja Kuningas Lear.

Hyvien kokemusten vuoksi perustettiin Taittuu-yhdistys kehittämään toimintaa. Yhdistys toteutti kuusi vankilateatterituotantoa Rikosseuraamuslaitoksen ja opetus- ja kulttuuriministeriön tuella pilottikokeilussa vuosina 2012–2015. Sen jälkeen Rise tilasi Taittuulta vielä yhden projektin. Sitten juristit puuttuivat asiaan: toiminnan jatkaminen edellytti kilpailutuskierrosta. Siinä meni melkein vuosi, Sunimento huokaa.

– Onneksi nämä kilpailutuksen voittaneet ovat molemmat yhdistyksiä, joilla on kokemusta vankiloissa työskentelystä. Ne ovat haastavia paikkoja, joissa toiminnan pitää olla todella innostavaa ja osallistavaa.

Risen Sunimento myöntää, että taidetoiminta ei tavoita kaikkia vankeja, mutta ei se ole tarkoituskaan. Kuvataideryhmään voidaan ottaa noin 12 vankia kerrallaan, teatteriporukkaan hieman vähemmän.

Molemmissa työmuodoissa tähdätään lopputulokseen, joka mahdollisuuksien mukaan esitetetään myös vankilan muurien ulkopuolella, on se sitten taidenäyttely tai ohjaajan kanssa yhdessä käsikirjoitettu näytelmä.

– Henkilökunnan kanssa yhdessä arvioidaan, keille vangeille toiminta sopisi. Sitten on alkuinfo, jossa osa jättäytyy pois. Ne jotka ovat mukana, ovat sitoutuneita ja heidän osallistumisellaan on koko yhteisöön myönteisiä heijastusvaikutuksia.

Taidetoiminnan vakiinnuttaminen on ollut Risen toiveissa jo pitkään. Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että kulttuuritoiminta lisää merkittävästi vankien itsetuntoa, elämänhallintaa ja taitoa ilmaista tunteitaan – ominaisuuksia, jotka ovat varsinkin vapaudessa tarpeen, summaa Sunimento.

– Vankilateatteritoiminta on aloitettu vuonna 2008, ja nyt vasta ollaan siinä kohtaa, että merkitys ymmärretään. Todistamista on tarvittu todella paljon. Nyt tekeillä on myös Helsingin yliopiston tutkimus taidetoiminnan merkityksestä. Jo alustavat tulokset osoittavat, että toiminta on hirveän voimaannuttavaa. Ei pidä vähätellä sitä, miten paljon se vaikuttaa vankien itsekunnioitukseen.

Hallitus esittää Arto Satosen työryhmän kesäkuussa jättämän esityksen mukaisesti, että Ylen strategiasta päättäisi jatkossa hallintoneuvosto. Tällä hetkellä strategiasta päättää yhtiön hallitus. Ylen hallintoneuvosto koostuu poliitikoista.

Tänään eduskunnalle jätetyn lakiesityksen mukaan muutos vahvistaisi hallintoneuvoston asemaa.

Kokoomuksen kansanedustajan Arto Satosen vetämä työryhmä esitti kesäkuussa, että Ylen rahoitusjärjestelmään ei tule muutosta. Yle-vero siis säilyy.

Yle-lain muutoksen on tarkoitus astua voimaan mahdollisimman pian. Seuraavaksi se siirtyy eduskunnan käsittelyyn.

Helsingin rautatieasemalla pönöttävät kivimiehet käyvät keskustelua VR:n keskiviikkona julkaisemassa kuvassa. Toinen kysyy: "Haluatko olla vierelläni myös seuraavat 100 vuotta?" Toinen vastaa sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajien somessa käyttämällä tunnisteella: "Tahdon!".

– Halusimme osallistua keskusteluun, sillä aihe puhutti asiakkaitamme ja koko Suomea. Toimintaperiaatteisiimme kuuluvat tasa-arvo ja syrjimättömyys, sanoo viestintäpäällikkö Henna Norberg VR:ltä.

Yritysten kannanotot poikivat usein myös negatiivista palautetta, johon Norbergin mukaan VR:llä ollaan kyllä totuttu. Eiliset päivitykset herättivät kuitenkin huomattavasti vähemmän vastustusta kuin normaalisti. Tykkääjiä sen sijaan oli tuhansia.

– Kuvat Facebookissa ja Twitterissä ovat kaikkien aikojen suosituimmat päivityksemme. Ne tavoittivat sellaisenaan todella paljon ihmisiä. Kommentit ovat olleet positiivisia, Norberg kertoo.

Sininen sateenkaaren väreissä

Fazer asetteli somessa suklaalevyjään sateenkaareksi. Yläpuolella lukee "vapaus valita".

– Sukupuolineutraali avioliittolaki on tärkeä asia ja iso yhteiskunnallinen muutos Suomessa. Fazer on 125-vuotias yritys eli olemme olleet läsnä, kun isoja muutoksia on tapahtunut. Siksi oli hyvin luontevaa olla tässäkin mukana, toteaa viestintäjohtaja Liisa Eerola Fazerilta.

Kuvan hallitseva väri on suomalaisille tuttu sininen.

– Sininen on yksi vanhimmista brändeistämme. Sillä värillä on otettu kantaa esimerkiksi itsenäistymiseen. Sininen vetoaa tunteisiin ja haluaa olla läsnä, kun tunteet ovat pinnassa, Eerola perustelee.

Viestintäjohtajan mukaan osallistuminen keskusteluun sukupuolineutraalista avioliittolaista oli itsestään selvää sen jälkeen, kun idea heitettiin ilmoille. Kannanotosta syntyvään palautteeseen varauduttiin olemalla läsnä sosiaalisessa mediassa.

– Seurasimme keskustelua ja reagoimme nopeasti.

Positiivisen palautteen määrä yllätti myös Fazerin, mutta boikkottiuhkauksiakin esitettiin, kuten oli odotettu. Yksi ilmoitti, ettei enää koskaan syö Fazeria. Toinen sanoi ytimekkäästi, että hyvästi.

– Vastasimme, että maailmaan mahtuu makuja ja mielipiteitä. Siis tervetuloa takaisin heti, kun Fazerin tuotteet jälleen maistuvat.

Olutkin sanoo tahdon

Äijäbrändistään tunnettu Karhu-olut julkaisi Facebookissa kuvan täydestä oluttuopista ytimekkäällä mainoslauseella "tahdon".

Kuvalle annetut kommentit ovat sävyltään positiivisia, mitä nyt yksittäisillä henkilöillä on mennyt juoma väärään kurkkuun.

Myös esimerkiksi Helsingin Clarion-hotelli juhlii tasa-arvoisempaa Suomea. Jätkäsaaressa sijaitseva hotelli valaisee julkisivunsa sateenkaaren väreillä sunnuntaihin asti.

Aamu-tv:n ensiaskeleet otettiin pahvikulisseissa 3.3.1997. Studiota somistivat auringonkukat ja yksinäinen gerbera, kun Päivi Saharinen (myöhemmin Storgård) ja Seppo Toivonen juonsivat ensimmäistä lähetystä Pasilasta. Lasipalatsin studio otettiin käyttöön seuraavana vuonna.

Nykykatsojan silmiin melko kuivakan oloinen lehdistökatsaus sai eloa ohjelman ensimmäisenä vuonna, kun traaginen nakkiuutinen saa juontajien pokan pettämään.

Aamu-tv kunnioitti Suomen virallisimpia miehiä, Alivaltiosihteeriä, muuttamalla lähetyksen haastattelun ajaksi mustavalkoiseksi elokuussa 2008.

Juontaja Nicklas Wancke käy asiallista keskustelua Suomen chiliyhdistyksen puheenjohtaja Janne Alatalon kanssa vuonna 2010. Haastattelun loppupuolella Wancke erehtyy ottamaan maistiaisia.

Niukoiksi jäävät yöunet kostautuvat studiossa toisinaan. Marja Sannikalla ja Nicklas Wanckella on vakavia vaikeuksia iltapäivän koosteohjelman juontojen kanssa.

Leena Pakkasta ei tarvinnut kauaa maanitella Radiomafian johtohommista Ylen Aamu-tv:n joukkueeseen. Syynä oli luja lukkarinrakkaus aamutelevisioon. Pakkanen oli ollut Pohjoismaiden ensimmäisen aamutelevisio-ohjelman, 1989 käynnistetyn MTV3:n Huomenta Suomen ensimmäinen juontaja.

Ennen keväällä 1997 käynnistyneitä Aamu-tv:n lähetyksiä koko porukan ajattelu piti saada uusille raiteille, Pakkanen muistelee. Vaikka kilpailevan kanavan aamuohjelma oli pyörinyt jo lähes kahdeksan vuoden ajan, epäiltiin Yleisradiossa, ettei hektinen aiheesta toiseen säntäily istu suomalaisten mentaliteettiin. Etenkään aamuvarhaisella.

– Me ajateltiin harjoitusvaiheessa, että meiltähän loppuvat haastateltavat heti kättelyssä tätä tahtia, mutta nopeasti siihen tempoon totuttiin. Oma temppunsa oli miettiä, miten vieraat saadaan vaihdettua studiossa, kun ei ole mainoksia. Siksi piti kehitellä muutaman minuutin inserttejä.

Pakkasen pitkä kokemus aamutelevisiossa oli arvossaan suunnitteluvaiheessa.

– Isoin panos, minkä minä pystyin antamaan oli se, miten tehdään pitkää lähetysvirtaa televisioon. Kolmen tunnin suora lähetys oli sekä toimittajille että tekniikalle aivan uusi tapa työskennellä. Piti ymmärtää, että ohjelmaa tehdään reaaliaikaisen kellon tahtiin.

Ylen tähdetkin kovassa koulussa

Koska Leena Pakkasen kasvot olivat tutut kilpailijan kanavalta, kesti hetken, ennen kuin hänet päästettiin Ylellä ruutuun. Alkuun Pakkanen puursi Aamu-tv:n uutispäällikkönä.

Jo ennen lähetysten alkua hänet kuitenkin tulevaa silmällä pitäen otettiin mukaan juontajakoulutukseen. Sitä veti BBC:n aamutelevisioveteraani Judith Stamper.

Stamper oli Pakkasen mukaan kova kouluttaja, jota ei kiinnostanut kuka kukin Ylessä on. Hänen opeistaan saivat osansa myös uutisankkurit.

– Arvi Lind sai koulutuspäivän jälkeen iltauutisissa migreenikohtauksen, koska hänet oli pantu niin lujille. Eihän hänelle kukaan yleläinen ikinä ollut uskaltanut mistään sanoa, mutta Judith ei kuvia kumartanut.

Pakkanen päätti pysyä Aamu-tv:ssä niin kauan, että katsojaluvut hurahtavat pysyvästi ohi Huomenta Suomesta.

– Kuusi vuotta siihen meni, koska HuSulla oli niin vahva jalansija. Nythän Aamu-tv porskuttaa ihan eri lukemissa. Se oli tiimin ansiota, meillä oli vankkaa journalistista osaamista alusta lähtien; kovia aiheita ja uutisvoittoja.

Pakkasen Aamu-tv-keikka venähti aioittua pidemmäksi. Hän jäi Ylestä eläkkeelle keväällä 2010. Kahden vuoden Ykkösaamu-sivupolkua lukuunottamatta Pakkanen oli Aamu-tv:ssä siihen asti. Parasta niissä vuosissa oli hänen mielestään se, että ikinä ei tiennyt, mitä aamu tuo tullessaan.

– Aamulla oli kuin kalastaja menossa kokemaan verkkoja. Sinulla oli vieras ja toimeksianto, että tiristät siitä uutisen. Sitten kun sen uutisen sai ja se kesti uutisena koko päivän, se oli todella mahtavaa.

Murmanskin lähetys oli jäädä tekemättä

Herkullisin yksittäinen muisto Pakkasella on erikoislähetyksestä, joka tehtiin Venäjän pohjoisimmasta kaupungista, Murmanskista kesäkuun alussa 1998. Siellä oli järkyttävän kylmä, mutta lämpö ja lämmin vesi oli pantu poikki toukokuun lopussa. Niinpä juontaja Pakkanen kuumensi tukanpesuvettä vedenkeittimellä.

Haasteita oli myös siinä, miten saadaan kasvot ruutukuosiin. Se oli tärkeä juttu, kun lähetys sentään näkyi Brysselissä asti. Tulkki vastasi hövelisti kyllä, kyllä, kun Pakkanen varmisteli, että paikalla on maskeeraaja ja tarvittavat välineet.

– Siellä oli sitten yksi meikkitupsu, jossa oli vitivalkoista puuteria, ja ajattelin, että apua! Mutta se oli hauskaa, ihana seikkailu.

Seikkailua riitti jo ennen maskikatastrofia. Koko lähetys oli jäädä väliin ensin siksi, että vorot olivat vohkineet yhteyksiin tarvittavaa kuparikaapelia, sen jälkeen siksi, että tulli takavarikoi koko lähetyskaluston.

– Onneksi Paavo Lipposen veli oli Pietarissa konsulina ja sai hoidettua asiat niin, ettemme joutuneet maksamaan tavaroistamme kymppitonnia viranomaisille.

Lasipalatsin ikkunoiden takana oli kilpailevaa ohjelmaa

Leena Pakkanen muistelee erityisen suurella lämmöllä aikaa, jolloin Aamu-tv:tä tehtiin Lasipalatsin akvaariomaisessa studiossa. Ikkunan taakse saattoi ilmestyä kaikenlaista viheltäjää.

– Vakiokasvo oli Metro-lehden jakaja. Hupaisaa oli myös aina vaalien alla, kun ehdokkaat laittoivat numeronsa autoon ja ajoivat studion ohitse äärimmäisen hitaasti ja jäivät vielä muka liikennevaloihin varmistamaan, että näkyvät televisiossa.

Työskentely Lasipalatsin tiloissa oli Pakkaselle myös henkilökohtaisesti merkityksellinen juttu, ympyrän sulkeutuminen.

– Samassa paikassa, missä studio oli, oli aikoinaan HOK:n elintarvikemyymälä. Äitini oli siellä nuorena tyttönä puotipuksuna. Ajattelin, että onpa hienoa olla samassa paikassa töissä kuin mutsi!

Herätyskello soi yhdeltä yöllä

Järkyttävän varhaiset aamut eivät sovi kaikkien fysiikalle kuten ei yötyökään. Leena Pakkanen ehti nähdä monen toimittajan vaihtavan toisiin hommiin. Nyt hän ihmettelee, millä jaksoi kaikki ne vuodet lähes olemattomilla yöunilla.

– Minähän olin sellainen hikipinko, että olin töissä jo kolmelta aamulla. Heräsin yhdeltä, ulkoilutin koiran ja ja kävin suihkussa. Nukkumaan menin yhdeksän aikaan, uutisten jälkeen. Se oli minusta niin hieno juttu, että sillä sitä jaksoi. Olihan sitä päivällä sitten välillä väsymyksestä ihan pöhkö.

Pakkanen pyörittää nykyisin omaa viestintäkoulutusfirmaansa, jonka työt tehdään ihan säädylliseen aikaan. Silti vanhat rutiinit istuvat tiukassa.

– Usein sunnuntaisin huomaan miettiväni, että olenkohan nyt varmasti valmistellut huolella kaikki huomisaamun haastattelut. Joskus miettii myös, kun törmää oikein kiinnostavaan uutisjuttuun, että hitsi, mitä tuosta saisi irti.

Aamu-tv:n vuodet tulevat joskus myös uniin. Se voi olla Murmanskin matkan onnettoman puuterihuiskun peruja.

– Näen toisinaan sellaista painajaista, että olen menossa lähetykseen, enkä löydä meikkejä mistään.