Julkisen sanan neuvosto eli JSN antoi Yleisradiolle tänään torstaina kaksi päätöstä niin sanotussa Terrafame-uutisoinnissa: toinen niistä oli langettava ja toinen vapauttava.

Tästä päätöksissä on kyse ja näin niitä perusteltiin.

Ensin: Taustalla marraskuinen uutinen

Kyse on Ylen viime vuoden marraskuussa julkaisemasta jutusta, jossa kerrottiin pääministeri Juha Sipilän (kesk.) sukulaisten omistaman konepajayhtiön Katera Steelin Terrafamen kaivokselta saamasta merkittävästä tilauksesta.

Uutinen herätti suurta keskustelua etenkin sen jälkeen kun kävi ilmi, että pääministeri oli lähestynyt toimitusta useilla sähköposteilla jutun julkaisun jälkeen.

Yle avasi viestinvaihtoa myöhemmin tässä jutussa.

Tänään julkaistussa ratkaisussa JSN otti kantaa siihen, oliko Yleisradio rikkonut Journalistin ohjeita tai oliko Ylen johto rajoittanut toimittajien sananvapautta Terrafame-aiheen käsittelyssä.

Toisessa ratkaisussa JSN linjasi, oliko Yle korjannut marraskuista juttua Journalistin ohjeiden mukaisesti.

Ensimmäinen ratkaisu oli langettava, jälkimmäinen vapauttava.

Langettava: "Ei journalistisia perusteita"

Langettavaa päätöstä JSN perustelee muun muassa sillä, että juttua muutettiin pääministerin viestittelyn seurauksena useita kertoja, vaikka siinä ei ollut häneen kohdistuvaa erittäin kielteistä julkisuutta eikä olennaisia virheitä.

Juttuun ei myöskään lisätty pääministerin näkemyksiä eikä tietoa siitä, että muutokset oli tehty tämän yhteydenottojen jälkeen, JSN toteaa.

Journalistin ohjeiden mukaan tiedonvälitystä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein eikä päätösvaltaa saa luovuttaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on myös oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Näitä kohtia Yleisradio on JSN:n mukaan rikkonut. JSN:n mukaan vyyhdissä on nähtävissä piirteitä, joita voi tulkita siten, että päätoimittaja on taipunut ulkopuoliseen painostukseen.

Neuvosto toteaa, että Ylellä oli oikeus tehdä juttuun muutoksia, vaikka siinä ei ollut olennaista asiavirhettä. Neuvoston mielestä on kuitenkin ilmeistä, että pääministerin palautetta ei käsitelty tavanomaisella tavalla vaan juttua muokattiin poikkeuksellisen paljon pääministerin yhteydenottojen jälkeen. Ratkaisuille ei ollut JSN:n mukaan journalistisia perusteita.

Pääministerin saama erityiskohtelu on haitaksi demokratialle, JSN toteaa. Se voi myös heikentää journalismin uskottavuutta suuren yleisön silmissä, neuvosto lisää.

Päätös syntyi äänin kuusi–kuusi. Koska äänet menivät tasan, päätöksen ratkaisi JSN:n puheenjohtajan Elina Grundströmin ääni.

Neuvoston päätökseen voi tutustua kokonaisuudessaan täällä.

JSN on julkaissut myös tapausta koskevan lausuman. Siinä neuvosto katsoo, että pääministerin toiminta on ollut vähintäänkin harkitsematonta ja omiaan rajoittamaan yleisradioyhtiön sananvapautta.

Vapauttava: Juttua oli oikeus editoida

Vapauttava ratkaisu koski jutun muokkausta.

Journalistin ohjeiden mukaan olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja nettijutussa virheestä on kerrottava yleisölle, samoin kuin se, miten ja milloin virhe on korjattu.

Neuvosto toteaa, ettei Katera Steel -uutisessa ollut olennaisia asiavirheitä. Ylellä oli JSN:n mukaan oikeus tehdä juttuun editointeja ja poistoja eikä niistä ollut välttämätöntä kertoa lukijoille.

Näin ollen Yleisradio ei rikkonut hyvää journalistista tapaa, JSN linjaa. Koko ratkaisu on luettavissa täällä.

Neljä ratkaisua Terrafame-vyyhdistä...

JSN on käsitellyt nyt neljä Terrafame-vyyhtiin liittyvää kantelukokonaisuutta.

Niistä kolme koski Yleisradiota ja yksi Suomen Kuvalehteä. JSN antoi kanteluista kuukausi sitten kaksi ratkaisua: Ylelle vapauttavan ja Suomen Kuvalehdelle langettavan.

Nämä kantelut koskivat samanaikaista kuulemista. Ratkaisuissa otettiin kantaa siihen, oliko erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta henkilöä kuultu asianmukaisesti.

Noiden päätösten taustoista voit lukea enemmän tästä.

Tammikuussa JSN kertoi, että sille oli tullut yhteensä 15 kantelua Terrafame-vyyhdistä. Niistä kaksi karsittiin, koska ne olivat nimettömiä. Osa kanteluista liittyi samoihin aiheisiin, ja siksi JSN yhdisti ja karsi niitä.

... mutta keskustelu jatkuu edelleen

Vaikka Julkisen sanan neuvosto on nyt antanut ratkaisunsa, keskustelu aiheesta jatkuu edelleen.

Yleisradion hallitus ja vastaavat toimittajat päättivät helmikuussa, että talon journalistisesta päätöksenteosta teetetään ulkopuolinen selvitys. Sen toteuttaa Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää.

Tiedot julkistetaan koko kansalle toukokuussa. Mäenpää selvittää kevään aikana, mitä Yleisradiossa tapahtuu ja miten talossa tehdään päätöksiä.

Näitä asioita JSN:n päätökset eivät suoraan koskeneet. Niiden näkökulmana oli lähtökohtaisesti Terrafame-uutisointi, ei koko Ylen journalistinen päätöksenteko.

Mäenpää onkin sanonut, että selvityksen tehtävänä on läpivalaista Ylen päätöksentekojärjestelmää.

Ylen uutisjutun tie ideasta ja tiedonmurusista julkaistavaksi jutuksi kulkee pääsääntöisesti yksittäisen toimittajan ja hänen lähimmän esimiehensä kautta. Toimittajat ovat jakautuneet osastoihin ja toimituksiin, jotka seuraavat omia aihealueitaan – esimerkiksi urheilua, taloutta tai kulttuuria – itsenäisesti.

Juttuja suunnitellaan, oikoluetaan ja käsitellään toimituksissa tiimityönä. Juttu julkaistaan, kun sen kieliasu on kunnossa ja faktat on tarkistettu. Toimittajan lähin esimies vastaa siitä, että jutut ovat kunnossa.

Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnassa työskentelee kaikkiaan noin 1 000 ihmistä. He ovat pääasiassa toimittajia, kuvaajia ja leikkaajia. Noin puolet henkilökunnasta työskentelee aluetoimituksissa. Pasilassa Ylellä on noin 350 toimittajaa.

Ylen uutistoimitus julkaisee päivittäin verkossa noin 170 juttua. Tämän lisäksi toimittajat tuottavat materiaalia television ja radion uutislähetyksiin. Pelkästään suomenkielisiä lähetyksiä on 220 päivässä.

Joidenkin juttujen, kuten rikosuutisten, julkaisemisessatäytyy käyttää poikkeuksellisen tarkkaa journalistista harkintaa. Näin toimitaan myös, kun kyseessä on juttu, joka perustuu oleellisilta osin nimettömiin lähteisiin tai lähdesuojan alaiseen materiaaliin tai siinä käytetään tavallisesta poikkeavia tiedonhankintamenetelmiä.

Näissä tapauksissa julkaisupäätöksen tekevät yhdessä toimittaja, hänen esimiehensä sekä vuorossa oleva sisältöpäällikkö. Sisältöpäällikkö johtaa Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan uutispäivän kokonaisuutta.

– Sisältöpäällikkö käyttää päätoimittajan valtuuksia arjen tilannejohtamisessa. Kaikkein kiperimmissä journalistisissa ratkaisuissa he vievät asian päätoimittajalle, joka tekee ratkaisun, kertoo Ylen uutisten päätoimittaja Riikka Venäläinen.

Rikosuutisissa Yle Uutiset ei julkaise rikoksesta epäiltyjen henkilöiden nimiä. Joskus nimen julkaisu on kuitenkin harkinnan jälkeen perusteltua, ja myös näissä tapauksissa käännytään etukäteen toimituksen johdon puoleen.

– Epäillyn nimen julkaiseminen voi olla perusteltua silloin, kun asialla on huomattavaa yleistä merkitystä tai epäilty käyttää merkittävää yhteiskunnallista valtaa.

– Joskus nimen julkaisu voi olla tarpeen sivullisiin kohdistuvien aiheettomien epäilysten välttämiseksi, Venäläinen sanoo.

Sisältöpäällikön tai päätoimittajan kanssa neuvotellaan ennalta myös silloin, kun juttu saattaa paljastaa siinä esiintyvän henkilön yksityiselämään liittyvää arkaluontoista tietoa.

Televisio- ja radiojuttujen julkaisuketju on samankaltainen kuin verkkojutuilla. Televisio- ja radiolähetysten kokoamisesta vastaa lähetyksen tuottaja.

Yleisradiossa noudatetaan kansallisia journalistin ohjeita ja kaikkia toimijoita sitovat myös Ylen ohjelmatoiminnan ja sisältöjen eettiset ohjeet.

Koulutusrahasto KOURA on palkinnut vuoden 2016 parhaimmat televisio-, radio- ja verkkosisällöt.

Palkinnoista kilpailivat Yleisradion ja MTV:n kotimaiset tv-, radio- ja verkkosisällöt kaikkiaan kuudessa sarjassa.

Dokumentit ja journalistiset sisällöt-sarjan pääpalkinnon sai Ylen TV1-kanavan ohjelma Urho – viimeiset vuodet, Draamat ja Fiktiot-sarjan pääpalkinnon sai puolestaan Ylen TV2-kanavan ohjelman Heroes of the Baltic sean visuaalinen kokonaisuus.

Kulttuurisisällöt-sarjassa jaettiin kaksi pääpalkintoa: KOURA palkitsi Yle Teeman KulttuuriCocktail-kokonaisuuden ja Ylen Radio1-kanavan ohjelmasarjan Olipa kerran.

Lapsille ja nuorille suunnattujen sisältöjen sarjan pääpalkinnon sai missioprojekti Sekasin.

Viikoittaiset ja sarjamuotoiset asiaohjelmat -sarjan pääpalkinnon sai Ylen TV1- ja Ylen Fem-kanavan ohjelma MOT: Maailman suurin tietovuoto.

Uutis-, urheilu- ja ajankohtaissisältöjen sarjan pääpalkinnon sai verkkokokonaisuus Ihmiskoe.

Kategoriapalkintojen lisäksi KOURA jakoi kaksi erikoispalkintoa verkkokokonaisuudelle Nazistledaren som slutade tro ja Ylen TV1-kanavan ohjelmasarjalle Katoava Pohjola.

Vuoden sivistysteko -palkinnon valitsi ja jakoi KOURAn ulkopuolelta Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen. Palkinnon sai Ylen Radio Suomen ohjelma Musiikki ei tunne tullilaitosta.

KOURA-palkinnot ovat Suomen suurimmat tv-, radio- ja verkkosisällöille jaettavat rahapalkinnot. Palkinnot ovat suuruudeltaan 10 000–20 000 euroa ja kunniamaininnat 1 000 euroa/palkittava. Palkintoina jaettiin yhteensä 200 000 euroa, palkittuja ohjelmantekijöitä oli yhteensä 156. Ehdokkaina oli 109 sisältötuotetta.

Kotimaisen elokuvan tärkeimmät palkinnot, Jussit, jaetaan tänä iltana. Suora tv-lähetys alkaa MTV3-kanavalla klo 20.

Helsingin Kaapelitehtaalla pidettävä tapahtuma kokoaa yhteen viime vuonna ensi-iltansa saaneiden elokuvien tekijöitä. Odotetuimmat palkinnot jaetaan klo 21 jälkeen. Silloin selviävät muun muassa parhaan mies- ja parhaan naispääosan sekä parhaan ohjauksen ja parhaan elokuvan Jussien saajat.

Jussi-gaalassa jaetaan myös Betoni-Jussi elämäntyöstä kotimaisessa elokuvassa.

Tämänvuotisista Jusseista kilpailee 14 elokuvaa. Eniten ehdokkuuksia kahmivat Juho Kuosmasen mustavalkoinen Hymyilevä mies sekä Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu.

Jussi-palkintoja on jaettu vuodesta 1944. Ne jakaa elokuva-alan ammattilaisten yhdistys Filmiaura.

Televisiossa ikiuusintana pyörivät japanilaismuumit saavat pian uuden suomalaislähtöisen haastajan. Parin vuoden päästä esitettäväksi suunnitellusta sarjasta saatiin juuri nähtäville ensimmäiset hahmotelmat.

Idean äiti, sarjan vastaava tuottaja Marika Makaroff lähti vetämään hanketta kaksi vuotta sitten. Hän esitteli idean Moomin Charactersin Sophia Janssonille, Tove Janssonin veljentyttärelle. Makaroff on aikaisemmin toiminut tv-tuotantoyhtiöiden johtotehtävissä Suomessa ja Ruotsissa.

– Tein Ruotsissa erilaisia konsepteja kansainvälisille markkinoille, ja ajattelin, että olisi mahtavaa tehdä muumeista seuraava kansainvälinen hittituote. Oli unelmaduuni lähteä miettimään sitä, sanoo Makaroff Ylen aamu-tv:n Tähtihetkessä.

Sarjassa nähdään vanhempi Muumipeikko

Makaroffin mielestä Tove Janssonin filosofia suvaitsevaisuudesta ja rohkeudesta ovat tänä aikana ajankohtaisia. Sarjan päähahmona on tuttuun tapaan Muumipeikko, joka on jo kuitenkin hieman vanhempi kuin aiemmissa animaatioissa. Makaroff painottaa, että kyseessä on ennemminkin draamasarja kuin lastensarja.

– Muumipeikko etsii omaa rooliaan perheessä. Hän on utelias ja ihailee Nuuskamuikkusta, mutta tuntee vetoa myös Muumimamman helmoihin.

Sarjaa varten perustettu Gutsy Media -yritys tekee töitä Suomessa ja Englannissa. Suomalainen, esimerkiksi Supercellin pelien visuaalista ilmettä suunnittellut Piñata-animaatiostudio on hahmotellut sarjan maailmaa. Animaatiossa haetaan elokuvallista ilmettä ja se tulee olemaan yhdistelmä 2D:tä ja 3D.tä. Nyt etsitään varsinaisen animaatiotyön tekevää studiota ulkomailta.

Sarjan ohjaajaksi on jo kiinnitetty Oscar-palkittu Wallace ja Gromit -ohjaaja Steve Box. Käsikirjoittajat ovat puolestaan kirjoittaneet esimerkiksi Late Lammasta.

– Etsin Yhdysvalloista ja Englannista parhaita animaationtekijöitä ja tarinankertojia kun tapasin Boxin. Se oli taiteellista rakkautta ensi silmäyksellä. Englantilaisten pitkä historia käsikirjoituksen tekemisessä ja sofistikoitunut huumori sopivat myös Tove ja Lars Janssonin tarinoihin.

Kunnianhimoinen budjetti animaatiosarjalle

Sarjasta on suunnitteilla kaksi kautta, joista molemmissa on 13 vajaan puolen tunnin jaksoa. Kokonaisbudjetti on 20 miljoonaa euroa, joka on eurooppalaiselle tv-animaatiosarjalle huomattava summa. Rahoittajia haetaan parhaillaan tärkeiltä markkina-alueilta eli Pohjoismaista, Aasiasta ja Englannista. Käynnissä on myös joukkorahoituskampanja, jonka tukijat ovat olleet enimmäkseen englantilaisia ja amerikkalaisia.

– Aasiassa ja tietysti Japanissa on jo valtava suosio, 40 prosenttia kaikesta myynnistä. Toiset 40 prosenttia on Pohjoismaissa. Yritämme saada sarjaa myös uusille alueille kuten Amerikkaan. Joukkorahoituskampanjassa on huomattu, että siellä on jo hipsterifaneja yliopistokaupungeissa, kertoo Makaroff.

Englanninkielisen sarjan ääninäyttelijöiden julkistuksia muumi-fanit saavat odottaa syksyyn.

Martin Widmarkista huomaa, että hän on entinen opettaja. Hän osaa ottaa lapsiyleisönsä ilman mielistelyä tai suuria show-elkeitä. Vuosaaren peruskoulun 1. - 4. luokkalalaiset tapittavat kirjailijaa herkeämättä ja kädet nousevat innolla, kun Widmark kysyy jotain. Kielimuuri ei haittaa mitään.

Widmarkin kirjat ovat tuttuja, sillä Lasse-Maijan etsivätoimisto on suosittu kirjasarja myös Suomessa. Ruotsissa Widmark on maan suosituimpia lastenkirjailijoita ja myös maailmalla hänet tunnetaan. Hän kirjojaan on myyty ympäri maailmaa kaikkiaan noin kahdeksan miljoonaa kappaletta. Kyseessä on siis lastenkirjallisuuden supertähti.

Lapsille riittää kuitenkin se, että edessä seisoo ilmielävä kirjailija. Heitä kiinnostaa kovasti, miten Widmark päätyi nykyiseen ammattiinsa.

– On esikoispoikani ansiota, että minusta tuli kirjailija. Kerroin hänelle tarinoita, kun vein häntä päiväkotiin. Ryhdyin sitten kirjoittamaan niitä ylös ja vein ne kustantajalle, joka innostui kovasti.

Vuosaarelaisille lapsille Widmark kertoo huomattavasti pidemmän ja vivahteikkaamman kertomuksen. Widmark on selvästi tarinankertoja. Siksi myös kirjoja syntyy nopeaan tahtiin. Lasse-Maijan etsivätoimisto on ratkonut arvoituksia jo 28 kirjan verran. Suomeksi niistä on ilmestynyt 17.

Kirjojen suosio johtuu siitä, että ne vetoavat yhtälailla tyttöihin ja poikiin. Kirjasarjassa on kaksi tasavertaista päähenkilöä, Lasse ja Maija. Widmark on tarkkana siitä, että kumpikin on yhtä kyvykäs ja taitava.

– Heillä ei ole eroja tiedoissa tai taidoissa. Jos toinen osaa jotain, silloin myös toinen osaa saman asian.

Widmark valaa uskoa myös nuoriin kuulijoihinsa. Hän korostaa moneen otteeseen, että tytöt ja pojat ovat yhtä kyvykkäitä, eikä ole olemassa jakoa tyttöjen ja poikien hommiin.

– Aikuiset luovat eroja ja oletuksia tyttöjen ja poikien välille.

Ilman hyvää lukutaitoa putoaa yhteiskunnan kelkasta

Widmarkilla on tasa-arvon lisäksi toinen vahva sanoma. Hän haluaa korostaa lukemisen tärkeyttä. Suomen tavoin myös Ruotsissa Pisa-tulokset ovat laskeneet. Muutama vuosi sitten tulokset notkahtivat kunnolla lukutaidon osalta. Widmarkin päässä alkoivat soida hälytyskellot.

– Jotain oli tehtävä. Olimme katastrofin partaalla. Hyvä lukutaito on ensiarvoisen tärkeä. Suomen ja Ruotsin kaltaisissa maissa lukutaito antaa avaimet kaikkiin oviin. Ilman sitä putoaa yhteiskunnan ulkopuolelle.

Widmark ei jäänyt voivottelemaan huonoa jamaa. Hän perusti Lukeva luokka -hankkeen saadakseen ruotsalaislapset innostumaan taas lukemisesta. Tulokset ovat olleet hyviä. Lukutaito on parantunut viime vuosien aikana. Konsepti on ollut yksinkertainen. Luetaan yhdessä tekstejä ja keskustellaan niistä yhdessä.

– Keskustelu parantaa huomattavasti tekstin ymmärtämisen taitoja.

Hankkeen verkkosivuilla on saatavilla ilmaista lukumateriaalia ja tehtäviä laidasta laitaan. Koulut ovat tarttuneet niihin hanakasti. Lisäksi Widmark on kannustanut opettajia puuttumaan ongelmaan. Widmarkista onkin tullut yksi tärkeimmistä lukuinnon lähettiläistä Ruotsissa. Hän peräänkuuluttaa myös kirjailijoiden vastuuta.

– Meidän kirjailijoiden on kirjoitettava sellaisia kirjoja, jotka puhuttelevat tyttöjä ja poikia. Tytöt löytävät helpommin luettavaa itselleen, mutta pojat ovat hieman varautuneempia. Heidätkin pitäisi innostaa lukemaan.

Vuosaaren alakoululaiset ovat selvästi paneutuneet Widmarkin tuotantoon. Monet ovat lukeneet melkein kaikki suomennetut Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat. Kysymyksiä satelee. Widmark vastailee tottuneesti, sillä hän vierailee mielellään kouluissa ympäri maailmaa.

– Tällaiset lukijatapaamiset ovat tärkeitä. Näin saan suoraa palautetta ja huomaan mikä toimii, mikä ei. Tämän avulla jaksan taas kirjoittaa uusia kirjoja.

Peilipallon välke luo lattiaan valojälkiä, jotka rikkoutuvat yli pyyhkiviin tanssikenkiin. Yökerho tuoksuu viettelevien hajuvesien ja miehekkäiden partavesien sekoitukselta. Jäät kilahtelevat laseissa, helmat heiluvat tanssin tahdissa. Kappale on tuttu, ja moni laulaa mukana.

Lavan edessä kädet heiluvat kuin vilja tuulessa. Joku saa tuttavallisen kädenpuristuksen artistilta.

– Olisko nyt valssin paikka? Kappaleen nimi on Turun murteella Kyl maar mää niin paljo sust tykkään eli Minä rakastan sua.

Matti ja Teppo ovat palanneet keikkailemaan talvitauon jälkeen.

Talvilepo on ohi

Kolmen kuukauden keikkatauko tuntuu konkareissakin. Matti myöntää, että jännittää, unohtuvatko laulujen sanat. Vaikka takana on lähes 50 vuotta keikkailua ja moni kappaleista on laulettu tuhansia kertoja, voivat sanat vielä kadota.

– Pitkän tauoan jälkeen vasta kolmannen tai neljännen keikan jälkeen kaikki on kunnossa, Matti myöntää.

Matin pronssinen rusketus paljastaa, että talvitauko sujui enimmäkseen etelän lämmössä. Tepolle riitti muutama viikko etelän helteitä, kun Matti nautiskeli muutaman kuukauden.

Pelkkää lomailua tauko ei kuitenkaan ollut, sillä aurinkoisissa maisemissa syntyi myös uusia kappaleita. Matti paljastaa, että uudessa musiikissa näkyy ja kuuluu etelän lämpö.

En ole käyttänyt vuosiin. Teppo Ruohonen

Teppo kehaisee veljeään siitä, että intoa musiikin tekemiseen vielä löytyy. Monella ikätoverilla into on jo hiipunut.

– On kiva kiertää, kun on jotain uutta annettavaa, Matti tuumailee.

Vauhdikkaista kappaleistaan tunnetut velikullat voisivat tehdä musiikkia myös nuoremman yleisön makuun. Ajatus esimerkiksi YleX:n kesäkumibiisistä ei saa täystyrmäystä. Jos sellainen tilattaisiin, olisi Tepolla jo ainakin nimi valmiina.

– En ole käyttänyt vuosiin, Teppo väläyttää ja koko bändi räjähtää nauruun.

Pöytä täyteen ja nyt pidetään hauskaa

Duon ensimmäinen kunnon hitti oli Kissankultaa vuonna 1970. Se lauletaan joka keikalla edelleen. Kappaleen ilmestymisen jälkeen veljekset veivasivat sitä välillä kolme tai neljä kertaa illassa, mutta nykyään yksi kerta riittää. Plakkarissa on lukuisia muitakin hittejä.

Vanhat kappaleet eivät kyllästytä. Jopa ikivanha Kissankultaa on kiva laulaa, kun yleisö ottaa sen aina vaan yhtä innolla vastaan. Veljesten tavoitteena on aina ollut tehdä hyvän mielen musiikkia. Repertuaarissa on iloisia ralleja, mutta myös herkkiä balladeja. Matti uskoo, että pitkän suosion salaisuus piilee musiikin monipuolisuudessa.

– Meillä on annettavana monenlaisia tunteita ja kappaleita levyillä ja keikoilla.

Illan kulku menee usein samalla kaavalla. Nyt pidetään hauskaa on hyvä signaali yleisölle. Tästä jatketaan usein kappaleella Pöytä täyteen. Keikoilla viimeiset 20-30 vuotta yksi tietty kappale on ollut se, mikä tuo iltaan parhaimman nosteen: Kaiken takana on nainen.

Samaisesta kappaleesta on tehty eri versioita ja se tuntuu toimivan tanssilavalta rokkifestareille. Tällä biisillä tilille kilahtaa myös eniten rojalteja.

Pikkuhousuja ei lavoille lentele, mutta se ei tarkoita etteikö keikoilla olisi riehakas meininki.

Sedät jaksavat heilua

Vuosikymmeniä veivattavat samat kappaleet eivät tympäise Teppoa, mutta pitkä tauko sai levottomaksi. Teppo on kuitenkin ollut vuosien varrella se, joka joskus ehdottaa keikkailun lopettamista.

Kun Mersu kaartaa pihaan, niin pakkohan se on hypätä kyytiin. Teppo Ruohonen

– Mä olen tätä yrittänyt sanoa joka toinen vuosi, mutta toinen meistä on edelleen aivan intoa täynnä. Kun Mersu kaartaa pihaan, pakkohan se on hypätä kyytiin, Teppo kertoo.

Vaikka välillä keikkalavojen kiertäminen tympäisee, myöntää Teppo nauttineensa suunnattomasti kuluneista vuosista. Hauskaa on ollut. Vaikka veljekset lomailivat erikseen, soolokeikkoja ei vedetty.

– Lentokentällä joku jo kysyi, kun näki keyboardin mukana, että vedänkö jossain yksin keikan, Matti muistelee.

Mittarissa on pian jo 70 vuotta. Lavalla vauhtia riittää, mutta myöhäiset keikkasetit vaativat veronsa. Varsinkin ajomatkat keikalle ja kotiin tuntuvat välillä rasittavilta. Onneksi Matti on yöihminen ja jaksaa olla ratissa, kun Teppoa jo Nukkumatti kutsuu.

Eripariveljekset

Vuodet keikkalavoilla ovat sujuneet hyvin, vaikka veljespari onkin varsin erilainen. Matin mielestä erilaisuus taitaakin olla juuri se liima, joka pitää veljekset tiiviisti yhdessä. Yöeläjä ja aamuvirkku saavat jotenkin soviteltua rytmit yhteen.

Yhdistäviä tekijöitä ovat rakkaus jalkapalloon ja into lukea. Yleensä Matti innokkaampana lukijana vinkkaa Tepolle lukemisen arvoisista kirjoista.

– Aina on kirjoja mukana, kun on rundi päällä. Parhaimmat, jotka olen lukenut, heitän Tepolle, että lue ihmeessä.

Itselle Bossia ja Tepolle jotain muuta. Matti Ruohonen

Pikkuveli huolehtii myös Tepon vaatetuksesta. Matti on aina ostanut veljensä vaatteet kalsareita lukuunottamatta. Veljeksistä turhamaisempi varmistaa, että näyttää itse karvan verran paremmalta.

– Sehän on pääasia! Itselle Bossia ja Tepolle jotain muuta, Matti vitsailee.

Vitsailun jälkeen Matti herkistyy kehumaan veljeään. Jos hän huolehtiikin toisen puoliskonsa keikalle, vaatettaa ja sivistää, niin Tepolta saa iloista energiaa.

– Teppo on mukava velikulta. Ollaan tätä hommaa näin monta vuotta tehty, eikä koskaan ole ollut suurempia riitoja. Ollaan aina pidetty toisistamme huolta.

Veljespari huolehtii myös toistensa vatsanympäryksestä ja ylimääräisistä kiloista kehotetaan – kaikella rakkaudella – hankkiutumaan eroon.

Suomen parhaat elokuvantekijät on jälleen palkittu Helsingin Kaapeli-tehtaalla järjestetyssä Jussi-gaalassa. Eniten palkintoja kahmi Hymyilevä mies, joka oli myös yksi gaalan ennakkosuosikeista. Hymyilevän mies pokkasi myös parhaan elokuvan Jussi-patsaan.

Hymyilevän mies oli aiemmin palkittu muun muassa Cannesin elokuvajuhlilla. Ohjaaja Juho Kuosmanen palkittiin myös parhaan ohjauksen Jussilla. Kaikkiaan elokuva palkittiin kahdeksalla Jussilla.

Naisnäyttelijöistä gaalassa loistivat ensikertalaiset. Naispääosan Jussilla palkittiin vasta 13-vuotias Linnea Skog elokuvasta Tyttö nimeltä Varpu. Naissivuosan Jussin nappasi Hymyilevän miehen Oona Airola, jolle Hymyilevä mies oli ensimmäinen elokuvarooli. Skog halusi palkinnollaan kannustaa muita nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

– Haluan sanoa niille nuorille, jotka eivät usko itseensä, että heidän unelmansa eivät toteudu: uskokaa itseenne. Ne unelmat toteutuvat joku päivä. Minun unelmani toteutui tänään, Skog sanoi kiitospuheessaan kyyneliä pidätellen.

Parhaan miespääosan Jussilla palkittiin Hymyilevän miehen Jarkko Lahti. Lahti halusi kiitospuheessaan muistuttaa roolittajia valitsemaan miespääosiin muitakin kuin "Mikko Leppilampia". Myös näyttelijänä tunnettu Leppilampi toimi gaalan juontajana.

Parhaasta miessivuosasta palkittiin Jättiläisessä Talvivaara-kaivosyhtiön entistä toimitusjohtajaa Pekka Perää näytellyt Jani Volanen. Volanen muisti puheessaan myös Perää.

– Suurkiitos Pekka Perä. Ilman sinua en usko, että tämä rooli olisi ollut mahdollinen, Volanen kiitteli.

Parhaan dokumentin palkinnon voitti Katja Gauriloffin ohjaama Kuun metsän Kaisa. Elokuva on katsottavissa Yle Areenasta. Areenasta löytyvät myös ehdolla olleet Sota ja mielenrauha ja Takaisin pintaan.

Yleisön suosikki -palkinnon nappasi hieman yllättäen Tuukka Temosen ohjaama Teit meistä kauniin.Elokuva kertoo Apulanta-yhtyeen alkuajoista. Temonen on itse yhteyeen entinen basisti.

Elämäntyöstä palkittiin Betoni-Jussilla toimittaja ja kriitikko Helena Ylänen.

Vuoden 2016 Jussi-palkitut

Käsikirjoitus: Pekko Pesonen, Jättiläinen

Lavastus: Santtu Toivola, Pahan kukat

Maskeeraussuunnittelu: Salla Yli-Luopa, Hymyilevä mies

Kuvaus: J-P Passi, Hymyilevä mies

Pukusuunnittelu: Sari Suominen, Hymyilevä mies

Leikkaus: Jussi Rautaniemi, Hymyilevä mies

Äänisuunnittelu: Panu Riikonen, Bodom

Musiikki: Panu Altio, Järven tarina

Miessivuosa: Jani Volanen, Jättiläinen

Naissivuosa: Oona Airola, Hymyilevä mies

Yleisön suosikki: Teit meistä kauniin

Miespääosa: Jarkko Lahti, Hymyilevä mies

Naispääosa: Linnea Skog, Tyttö nimeltä Varpu

Ohjaus: Juho Kuosmanen, Hymyilevä mies

Dokumenttielokuva: Kuun metsän Kaisa

Paras elokuva: Hymyilevä mies

Designmuseon näyttelyyn on valittu sata esinettä, yksi esine kultakin itsenäisyytemme vuodelta. Esineissä näkyvät niin pula-aika, sota kuin hyvinvointi-Suomikin.

Näyttelyesineiden kirjo ulottuu ruoasta tekniikkaan, koristeista kouluvälineisiin ja pitkistä kalsareista design-kahvipannuun. Esineet on haalittu yksityisiltä ihmisiltä, yrityksiltä ja museoilta ympäri Suomea.

Designmuseon näyttelyn esineet tarinoineen löytyvät myös näyttelyn verkkoversiosta.

100 esinettä Suomesta -näyttelyn ovat kuratoineet taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja muotoilija Pekka Toivanen. Näyttelyn on tuottanut Suomen Viron-instituutti.

Miehet ovat kaivaneet Hämeenlinnan keskustassa kadun auki. On vuosi 1909, ja vesijohdosta on kyse. Paikalla on myös Enok Rytkönen kameroineen. Tuosta yli sadan vuoden takaisesta työmaasta otettu kuva on säilynyt meidän päiviimme.

Niin on säilynyt myös kuva Linnankadun katutöistä, joita tehtiin vuonna 1937, näkymä Hämeenlinnan torista ympäristöineen 1900-luvun alusta, tivolista Rantatorilla 1930-luvulta ja uitosta Vanajavedellä vuodelta 1931 sekä tuhansia muita kuvia ja lasinegatiiveja.

Kirjakauppias Enok Rytkönen kuvasi ahkerasti myös perhettään, ystäviään, vieraitaan, erilaisia tapahtumia, maisemia ja esimerkiksi uintiharrastustaan. Kirjakauppias ui kesällä ja talvella.

– Hän aloitti avantouinnin 1926. Kun Suomen Kuvalehti julkaisi hänestä 80-vuotispäivähaastattelun 1954, siinä hän kertoo, että olisi vielä edellisen vuoden lopulla käynyt avannossa. Mutta sanoo haastattelussa, että kyllä se avantouinti nyt hänen kohdaltaan taitaa olla jo voitettu kanta, kertoo puolestaan Enok Rytkösen pojanpoika Jorma Rytkönen.

Olympiakesänä vuonna 1952 avasi 78-vuotias Enok Rytkönen uintikilpailun kerroshypyllään 10 metristä Ahvenistonjärveen.

Nykyaikaisen viisiottelun lajit, yhtenä niistä uinti, järjestettiin Hämeenlinnassa. Tapahtuiko kerroshyppy juuri näiden kilpailujen yhteydessä, sitä Jorma Rytkönen ei aivan tarkkaan osaa sanoa, mutta huima suoritus isoisältä joka tapauksessa.

Oppikoulusta kirjakauppa-apulaiseksi

Jorma Rytkönen muistelee isänisäänsä kirjan, runon ja valokuvan miehenä.

Enok Rytkönen syntyi maaliskuussa vuonna 1874 Kontiolahdella, jossa Enokin isä toimi kirkkoherrana. Nuori Enok aloitti oppikoulun Joensuun lyseossa, mutta siirtyi Hämeenlinnan lyseoon vanhempien veljiensä jalanjäljissä.

Isä Aron Rytkösellä ei kuitenkaan ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsiaan, niinpä isä kysyi, kuka pojista voisi luopua ylioppilastutkinnon tavoittelusta. Enok ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja päätyi Viipuriin kirjakauppa-apulaiseksi.

Myöhemmin Enok Rytkönen kuuli, että entisessä koulukaupungissa olisi kirjakauppa myytävänä. Nuori mies muutti Ella-vaimoineen Hämeenlinnaan ja avasi oman kirjakaupan vuonna 1900.

Kirjakaupassa oli isoisän "tulenjohtotorni"

Kymmenisen vuotta myöhemmin rakentui torin reunalle uusi, kolmikerroksinen kivitalo kirjakaupalle. Tuota rakennusta ei enää ole. Se purettiin 1960-luvun alussa. Silloinen lääninhallituksen talo, nykyinen Etelä-Suomen aluehallintovirasto, on sen sijaan säilyttänyt paikkansa puretun kirjakaupan naapurissa.

Jorma Rytkösellä on kirjakauppasta jännittävät muistot.

– Erityisesti sen kirjakaupan yläkerrassa oleva niin sanottu tulenjohtotorni oli pikkupojalle mystinen paikka.

Yläkertaan johtivat kapeat kierreportaat, jotka päätyivät isoisän valtakuntaan. Kirjoja oli lattiasta kattoon. Kaikenlaista muutakin tavaraa löytyi.

– Kun ensimmäisen kerran siellä kävin isoisän 70-vuotispäivien yhteydessä jatkosodan keväänä 1944, muistan että siellä "tulenjohtotornissa" isoisä ojensi miinulle lahjaksi Estlanderin ja Hietakarin Jokamiehen maailmanhistorian. Sen minä kotiin päästyäni kevään aikana vähitellen luin.

"Tulenjohtotornissa" oli myös paljon valokuvaukseen liittyviä tarvikkeita. Isoisän valtakunnasta löytyi myös pimiö, jossa hän kehitti ottamiaan valokuvia.

– Ihmetellä täytyy, miten hän ehti tehdä sen kaiken.

Enok Rytkönen oli menestyvä kirjakauppias, kunnallismies, suojeluskuntalainen, kulttuurihenkilö, runoilija ja satujen kirjoittaja. Tiedetään kertoa, että Rytkönen kirjoitti toisinaan valtuustossa antamiaan lausuntojaankin runon muotoon.

Museossa tuhansia lasinegatiiveja

Nykyään Enok Rytkösen nimi nousee useimmiten esiin ottamiensa valokuvien ansiosta. Hän on taatusti yksi tuotteliaimmista Hämeenlinnaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuvanneista henkilöistä.

Merkittävää on myös se, että kuvia on useammalta vuosikymmeneltä. Rytkösen kuvilla onkin dokumentaarista arvoa.

Hämeenlinnan Kaupunginmuseo on aikanaan saanut lahjoituksena noin 20 000 Enok Rytkösen lasinegatiivia. Myös kirjakauppiaan ottamia kuvia ja kuvista tehtyjä postikortteja on kertynyt museolle lukuisia.

– Epäilemättä Hämeenlinnan kaupungin vaiheiden kuvaajana hän on tehnyt historian kannalta erittäin merkittävää työtä, Jorma Rytkönen pohtii.

– Mutta myös meidän perheelle ja suvulle on erittäin erinomainen asia, että näitä valokuvia on niin paljon. Saa aika hyvän käsityksen siitä, millaista elämä Rytkösen perheen keskuudessa aikaisempina aikoina on ollut.

Kirjakauppias isolla K:lla

Nykyään Espoossa asuva pojanpoika vietti isoisän luona aikoinaan kahdeksan vuotta käydessään Hämeenlinnassa koulua.

– Minulla on hyvin myönteiset muistikuvat. Hän oli kirjakauppias isolla K:lla ja tunnettu Hämeenlinnassa. Sen minäkin opin huomaamaan niinä vuosina, kun asuin isoisäni luona.

Jorma Rytkönen muistelee, että Enok-isoisä ei ollut helposti lähestyttävä henkilö, mutta ystävällinen ja hyväntahtoinen. Hauskoja juttujakin hän kertoi sille päälle sattuessaan. Pojanpojalle on jäänyt mieleen muun muassa eräs latinan sanonta.

– Plenus venter non studet libenter eli täysinäinen vatsa ei opiskele mielellään. Sitä hän muisti meille pojille usein korostaa.

Lappeenrannassa pitkään toiminut perheyritys Elokuva Luotola Oy myy Nuijamies- ja Kino-Aula -elokuvateattereiden liiketoiminnan Finnkinolle.

Liiketoiminta ja työntekijät siirtyvät Finnkinolle 31. maaliskuuta. Kaupan jälkeen Finnkinolla on Lappeenrannassa yhteensä kuusi elokuvasalia. Kauppasumma ei ole julkinen.

"Elämäni vaikein päätös"

Elokuva Luotolan toimitusjohtaja Merja Luotola-Maarnela kertoo, että myyntipäätös on ollut tähän astisen elämänsä vaikein päätös.

– Päätökseen on liittynyt paljon tunteita, sillä Nuijamies ja Kino-Aula ovat olleet kuin toinen koti minulle. Olen ylpeä, että perheeni on vuosikymmenien aikana luonut vahvan elokuvakulttuurin Lappeenrantaan ja olemme saaneet tarjota elokuvaelämyksiä lähes 90 vuoden ajan sukupolvesta toiseen, Luotola-Maarnela sanoo.

Luotola-Maarnela kertoo, että liiketoiminta myytiin taloudellisten syiden takia. Elokuvateattereiden toiminta oli viime vuonna tappiollista ja tänä vuonna tilanne ei ole näyttänyt juurikaan paremmalta.

Luotola-Maarnelan mukaan yleisökapasiteetti ei riitä kahdelle toimijalle Lappeenrannan kokoisessa kaupungissa.

– Tämä on aiemminkin todettu, kun on ollut kilpailua. Aina jompikumpi on lähtenyt. Tähän mennessä se on ollut toinen, nyt on meidän vuoro, Luotola-Maarnela toteaa.

Ohjelmisto monipuolistuu

Myös Finnkinolle on tulossa uusi omistaja. Finnkinon ketjujohtaja Ismo Määttä uskoo, että Nuijamiehen ja Kino-Aulan toiminta jatkuu toistaiseksi.

Määtän mukaan Finnkino pystyy jatkossa suunnittelemaan koko Lappeenrannan alueen kattavan elokuvaohjelmiston entistä monipuolisemmaksi ja välttämään päällekkäiset näytösajat.

– Laitamme kaiken osaamisemme nyt peliin ja katsomme, mitä sitten tapahtuu, Määttä sanoo.

Finnkino avasi kauppakeskus Isoon-Kristiinaan vuonna 2015 Finnkinon Strandin, neljän salin elokuvateatteri­keskuksen.

Artikkelia täydennetty 27.3.2017 kello 12.17 Luotola-Maarnelan ja Määtän kommenteilla.

Sähköistetyllä perinnesoittimella saadaan monenlaiseen musiikkiin luotua jopa mytologinen elämysmaailma. Näin sanoo Musiikin edistämissäätiön johtaja, musiikintutkija Hannu Saha, joka on itse myös muusikko ja tutkinut esimerkiksi kanteleen historiaa akustisesta aina uusimpaan sähköversioon saakka.

Melkein kaikista perinnesoittimista on tullut ajan saatossa sähköiset versiot.

– Niitä tullaan tekemään lisääkin, jos uusia akustisia soittimia keksitään. Syy on äänentoistollinen. Kun kantele haluttiin enemmän mukaan yhtyeisiin, joissa oli sähköistettyjä soittimia, kanteleenkin piti muuttua.

Hannu Sahan mukaan sekä akustisille, että sähkösoittimille on edelleen omat tarpeensa.

– Sähkökitaralla ja akustisella kitaralla on erilaiset ääni-ihanteet, ja sama on kanteleella. Akustinen kantele on hieno kansansoitin tai taidemusiikin soitin. Sähköinen on luotu erityisesti populaarimusiikkia varten. Aikoinaan kokeilin itse ensimmäisenä kansanmusiikin ja rockin fuusiota Salamakannel-yhtyeessä jo 1980-luvulla ja sitä varten kanteleestakin piti olla sähköinen versio.

Soitin vakinaistanut paikkansa

Hannu Saha kiittelee, että kanteleen soittajista on kehittynyt huikeita taitureita, jotka soittavat nimenomaan sähkökanteleita.

– Ida Elina on aivan järisyttävän huikea taiteilija, jonka koko ilmaisun lähtökohtana on sähkökantele. Toisena voisin mainita Lauri Schreckin, joka ihastutti televisiossa taituruudellaan. Senni Eskelinen taas on soittanut jo pitkään progemusaa.

Jopa hevimusiikissa sähkökantele on entistä enemmän mukana.

– Monet heviyhtyeet ovat lainanneet musiikkiinsa muinaissuomalaista, kalevalaista, myyttistä maailmaa. Siksi on luonnollista, että sähkökantele on mukana. Kantele on mukana maailman musiikeissa moninaisemmin kuin koskaan ja se on todella hienoa, iloitsee Hannu Saha.

Äänivahvistuksella pitkä historia kansansoittimissa

Sähkökanteleella on esimerkiksi Keski-Pohjanmaan Perhonjokilaaksossa kymmenien vuosien historia. Alueella onkin pitkät soitinrakentamisen perinteet.

– Tilasimme Kaustisella Kansanmusiikki-instituutin kanssa legendaariselta rakentajamestari Jussi Ala-Kuhalta ensimmäisen virallisen sähkökanteleen 1982. Samoihin aikoihin alkoi sähkökannelta soittaa Juhonpojissa mestaripelimanni Tapani Peltoniemi. Halsualta Amerikkaan muuttanut Vilho Saari senior hankki ensimmäisen vahvistuksen kanteleeseen jo 1940-luvulla.

Erilaisten haitareiden sähköversioita hyödyntävät muun muassa Kimmo Pohjonen ja Antti Paalanen.

– Kimmo ja Antti ovat alun perin taitavia pelimanneja ja kansanmuusikkoja. Nykyään heidän ilmaisussaan ovat keskeistä sähköiset soittimet ja efektien maailma. Syntyy musiikkia, jota ei ennen ole ollut olemassa. Sitä ei olisi akustisella soittimella voinut luoda, summaa Hannu Saha.

Lue myös KP24:n juttu Ala-Kuhan sähkökanteleesta

Koneet seisahtuivat perinteikkäällä Arabian keramiikkatehtaalla kevättalvella 2016. Kun Fiskars-konserni ilmoitti Helsingin tehtaan lopettamisesta kuluttajat, media ja muotoiluväki reagoivat tyrmistyksellä.

Median uutisoinnista ja kuluttajien some-purkauksista huokui järkytys siitä, että yritys antaa pitkän perinteen katketa, päästää käsityötaidon karkaamaan ja legendaarisen Arabian hengen häviämään. Liiketoimintajohtaja Leni Valsta ymmärtää kuluttajien reaktioita.

– Arabian brändillä on pitkä historia, tuotteet ovat Suomessa tunnettuja ja arvostettuja.

– Arabian astiat ovat tuttuja sukupolvelta toiselle ja astiastoja on siirtynyt perintönä. On ymmärrettävää, että brändi herättää tunteita, Valsta sanoo.

Viimeisinä vuosina Arabian tehtaalla valmistettiin enää vain lautasia ja kulhoja muutamaan sarjaan. Suurin osa tuotannosta oli siirretty ulkomaille jo aiemmin, lähinnä Thaimaahan ja Romaniaan.

Fiskars on globaali konserni. Sen tuotannosta noin puolet on omaa tuotantoa ja puolet ulkopuolisten sopimusvalmistajien tuottamaa. Arabian tuotteista suurin osa tulee sopimusvalmistajalta Thaimaasta.

Valsta kertoo konsernin olleen alusta asti avoin valmistusmaan suhteen. Esimerkiksi astioiden hintalapusta on aina löytynyt tieto valmistusmaasta.

– Kun tehdas suljettiin, siitä uutisoitiin laajasti. Saattaa olla, että osa kuluttajista kiinnitti tuolloin ensimmäistä kertaa huomiota valmistusmaa-asiaan.

Myös kuluttajien moraali venyy tarvittaessa

Kuluttajien närkästys tuli pian näkyväksi monin tavoin. Arabian tuotteiden myynti kyykkäsi ja yritys putosi Suomen arvostetuimpien brändien kymmenen kärjessä listalta.

– Lyhyellä aikavälillä nähtiin muutosta myynnissä. Mutta nyt näyttää siltä, että tää vaikutus olisi jäämässä väliaikaiseksi, Valsta kertoo.

Kuluttajatutkimuskeskuksen johtajan Mika Pantzarin mukaan suomalaisten kuluttajien moraali on venyvää. Arabian tehdas koetaan tärkeänä ja osana Suomen historiaa. Toisaalta, jos kuluttajan tekee mieli ostaa kiva Muumi-muki, valmistusmaa onkin yhtäkkiä yhdentekevä.

– Puheiden tasolla suomalaiset tukevat voimalla suomalaisia tuotteita. Mutta sitten, kun tehdään testi, jossa laitetaan rinnakkain halvempi tuote ja kalliimpi tuote, jossa on Suomen lippu, niin suomalaiset ostavat sen halvemman tuotteen ilman lippua, Pantzar konkretisoi.

Vastuullisen kuluttajan kannattaisi toimia juuri päinvastoin, ostaa vähemmän, harvemmin, mutta laatua.

– Osa laaduntunnusta voisi olla kokemus suomalaisuudesta. Se, että haluaa ostaa kotimaisen tuotteen ja tukea suomalaista työtä, Pantzar tuumii.

Brändikolhuista selviää hyväksymällä tosiseikat

Arabialla tehtaan lakkauttamisen aiheuttama närkästys päätettiin ottaa vastaan nöyränä.

– Olimme oikeastaan otettuja siitä, että kuluttajat kokivat tämän asian näin tärkeäksi, sanoo johtaja Leni Valsta.

Yritys myös lanseerasi uusia tuotteita, joiden myötä kuluttajien ajatukset suuntautuivat enemmän tulevaan.

– Tuotannon siirtämisen tarkoituksena oli nimenomaan varmistaa Arabian tulevaisuus myös jatkossa. Se, että me pystymme toimimaan kilpailukykyisesti ja pitämään brändi elinvoimaisena myös jatkossa.

Kuluttajatutkija Pantzarin mukaan yrityksellä ei ole muuta keinoa, kuin ottaa iskut vastaan ja pysyä kovanahkaisena. Suurin osa kohuista menee ohi suhteellisen nopeasti.

– Jos jossain voi valmistaa tuotteita kolmanneksella siitä hinnasta, joka valmistukseen kuluu Suomessa, niin vaikeahan tuotannon siirtämistä on estääkään.

Kuluttajien lisäksi myös Arabialle työskennelleet muotoilijat olivat tyrmistyneitä tehtaan alasajosta. Vaikka Arabian taideosaston taiteilijat jatkavatkin talossa työtään yhteys tehdasvalmistukseen Suomessa katoaa. Valstan mielestä oleellinen ydin jää kuitenkin Suomeen.

– Tähän kuuluu myös tuotteiden muotoilu ja kehitys sekä valtava väri- ja materiaaliosaaminen, mikä meillä on täällä.

– Ne kaikki ovat brändin ytimessä ja ne hoidetaan täältä Suomesta käsin, Valsta vakuuttaa.

Helsingin Arabiassa tehtaan tiloissa toimii yhä Arabian taideosasto, Iittala & Arabia Muotoilukeskus, myymälä ja kahvila.

Kädet savessa -kokeilut ovat tärkeitä myös suunnittelijoille

Tehdastyön ja muotoilun yhteys saattaa kuitenkin olla tuotekehittelylle tärkeämpää kuin on uskottukaan. Mika Pantzarin mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain Piilaaksossa on ryhdytty ajattelemaan, että tuotekehitys ja design tarvitsevat tuotannollista työtä oppiakseen ja kokeillakseen tuotteita.

– Voi olla, että me olemme vain kuvitelleet, että teollisuus voi mennä muualle ja meille jää vain aivojen käyttö tänne.

– Saattaakin olla, että aivot tarvitsevat myös sitä savea, mitä voi muokata.

Tehdasvalmistuksen paluu on jo osittain totta. Tuotanto Kiinassa tai Suomen tapauksessa vaikkapa naapurimaassa Virossa on käymässä kalliiksi. Automatisointi muuttaa tilannetta edelleen.

– Robotit ovat samanhintaisia kaikkialla, Pantzar toteaa.

Myös 3D-printtaaminen tekee hiljalleen tehdasvalmistusta turhaksi.

Palaako keramiikkatuotanto koskaan Suomeen, on vielä arvoitus. Suomalaisen muotoilun tulevaisuudessa väikkyy kuitenkin kiinnostavia näkymiä. Vaateteollisuuden saattaa lähivuosina mullistaa selluloosasta valmistettu kuitu. Siitä kaavaillaan kymmenen vuoden sisään korvaajaa ympäristöä raskaasti kuormittavalle puuvillalle. Saattaa olla, että ennen vahva vaatetusteollisuus lähtee Suomessa uuteen nousuun.

– Nyt on jo syntynyt pieniä putiikkeja ja suomalaiset nuoret muodinluojat pärjäävät maailmalla. En pidä mahdottomana, että joskus joku toimiala palaa.

Korjattu: Koko Fiskarsin tuotannosta Suomessa valmistetaan noin puolet, mutta Arabian tuotteista suurin osa tulee Thaimaasta.

Korjattu klo 19.10: Suunnittelijan nimi on Heljä Liukko-Sundström, ei Heljä Liukko-Sandström.

Joachim Thibblin, 41, on valittu Svenska Teaternin uudeksi johtajaksi. Thibblin on aiemmin johtanut Åbo Svenska Teateria ja viimeksi Espoon kaupunginteatteria.

– Olen motivoitunut ja iloinen luottamuksesta. On kunnia alkaa johtaa 150-vuotiasta Svenska Teaternia, Thibblin sanoo.

Teatterikorkeakoulun käyneellä Thibblinillä on johtamisen lisäksi kokemusta näyttelijänä ja ohjaajana. Espoossa tehtiin hänen kaudellaan 80 ensi-iltaa, osittain kansainvälisenä yhteistyönä. Thibblin vakuuttaa, että Suomi on suuri teatterimaa myös ruotsiksi.

– Ruotsalaisissa teattereissa käy vuosittain yli 270 000 katsojaa. Kun sen suhteuttaa ruotsinkielisten määrään, voimme olla enemmän kuin tyytyväisiä. Toivottavasti voin vahvistaa Svenska Teaternin asemaa ruotsinkielisten suomalaisten kansallisnäyttämönä.

Svenska Teaternin nykyinen johtaja Johan Storgård ilmoitti joulukuussa jättävänsä pitkäaikaisen pestinsä ja siirtyvänsä taloon perustetun tuotantoyhtiön tehtäviin. Storgårdin aikana toteutettiin onnistuneesti muun muassa teatteritalon peruskorjaus.

Thibblinin mukaan on liian aikaista kommentoida tulevaa ohjelmistoa tai sitä, mihin teatteri aikoo jatkossa panostaa taloudellisesti.

– Haluan asettautua organisaatioon ja keskustella henkilökunnan kanssa. Teatteri on ennen kaikkea työyhteisö, ja minulle tärkeintä on johtajana työskennellä yhdessä sovittujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Keski-Pasilaan rakennettava Tripla valmistuu vaiheittain vuosina 2019-2022. Kolmen korttelin kokonaisuuteen tulee kauppakeskus, asuntoja, hotelleja ja toimistoja.

Triplan edustalle tuleva Fredrikanterassi toimii ihmisten kohtaamispaikkana. Aukio saa vahvaleimaisen ilmeen Ecology Stone -teoksesta, betonikivestä, joka tasapainottelee kapean, porttimaisen rakenteen kulmalla.

Helsingin kaupungin ja YIT Rakennus Oy:n järjestämän kilpailun palkintolautakunnan mukaan Ecology Stone toimii paikan maamerkkinä ja se elää hienovaraisesti ajan mukana.

Kiven rakenteissa kulkee kastelujärjestelmä kiven sisällä olevaan istutusaltaaseen. Kiven pinnassa on aukkoja, joista kasvit voivat kasvaa ylöspäin. Altaaseen istutetaan suomalaisen metsämaiseman tyypillistä kasvillisuutta. Myös kiven pinta käsitellään aineella, johon sammaleen on helppo kiinnittyä.

– Se on kuollut kappale, jonka päältä kuitenkin luonto pystyy kasvamaan ulos. Siitä luonnon tasapaino muodostuu, että on keinotekoinen kappale ja luonto siinä päällä, sanoo teoksen suunnitellut arkkitehti Akseli Leinonen.

Totta kai se on oikeasti täysin turvallinen, mutta ehkä joku voi kokea sen ahdistavanakin. Akseli Leinonen, arkkitehti

Ecology Stone on Leinosen ensimmäinen julkinen taideteos. Sen avulla hän haluaa herätellä ihmisiä tiedostamaan rakentamisen vaikutuksia luontoon. Teos osoittaa, että luonto pystyy kuitenkin elämään ihmisen rakentamassa kaupungissa.

Tekijä on valmistautunut myös kritiikkiin

– Ennen Pasilassa on ollut metsää ja peltoalueita. Nyt se kaikki on hävinnyt ja on syntynyt urbaani paikka, jossa luonto on alisteisena ihmisen toiminnalle. Haluan luoda muistuman luonnon läsnäolosta ja merkityksestä kaupunkiympäristössä.

Korkeuksiin nostettu betonimöhkäle saattaa tuntua myös uhkaavalta ihmisistä, jotka kulkevat sen alitse. Leinonen on valmis siihen, että teoksesta saattaa tulla myös kielteistä palautetta.

– Se on tarkoituskin, että syntyy jännitys luonnon, teoksen ja kokijan välille, että onko se kivi tasapainossa ja pysyykö se vielä paikallaan. Totta kai se on oikeasti täysin turvallinen, mutta ehkä joku voi kokea sen ahdistavanakin. Ei siitä ole tarkoitus tulla pelottava, mutta ymmärrän kyllä jos, kritiikkiä tulee.

Vähältä piti, ettei Riihimäen Teatteri olisi osallistunut lainkaan Vuoden teatteri -kisaan.

Tarvittiin muualta taloon tullut nuori tuottaja Sanni Naukkarinen, joka ymmärsi, miten pikkuinen teatteri on kriisiensä keskellä löytänyt tavan uudistua.

Niinpä paperit laitettiin vetämään ja neljän finalistin joukosta eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Tuomo Puumala (kesk.) nosti Riihimäen Teatterin Vuoden teatteriksi 2017.

Piskuinen taistelija Riihimäeltä

– Lopullisessa valinnassa kävin jaakobinpainia kahden toimijan välillä. Vaaka kallistui Riihimäen teatteriin, joka tekee sydänverellä korkealaatuista teatteria kovien talouspaineiden alla.

– Ei liene liioiteltua sanoa, että Riihimäki on teatterikentän piskuinen taistelija. Sijainti lähellä suuria teattereita on haasteellinen, totesi Puumala maanantai-iltana Kansallisteatterin Lavaklubilla pidetyssä Thalia-juhlassa.

Vuoden Teatteri -palkinnon muut finalistit olivat Arja Tiili Dance Company, KOM-teatteri ja Kuopion kaupunginteatteri.

Tuomo Puumala kiitteli riihimäkeläisiä ennakkoluulottomasta asenteeta ja käden ojentamisesta myös vapaan kentän suuntaan.

– Erilaisten yhteistyöhankkeiden määrä hakee teatterin kokoluokassa vertaistaan, Puumala ylisti.

Muutos on teatterille elinehto

Tampereelta Riihimäen teatteriin tuottajaksi tullut Sanni Naukkarinen kertoo huomanneensa heti talon hyvän hengen.

– Täältä välittyi heti sellainen innostus, haasteisiin tarttuminen ja uuden suunnan hakeminen, joka miellytti minua. Täällä voi olla oma itsensä ja kaikki puhaltavat yhteen hiileen huolimatta yt-neuvotteluista ja muista vaikeuksista, Naukkarinen huokaa.

Riihimäen teatterin johtaja Matti Arnkil pitää Vuoden teatteri -nimitystä myös henkilökohtaisena voittona.

– Aivan ehdottomasti! Toivoisin, että tämä toisi myös kentälle sellaisen näkymän, ettei uusien toimintamallien miettiminen ja yhteistyön tekeminen ole pahasta. Se on elinehto. Tämä on taiteen muoto, jonka pitää kehittyä koko ajan, ei vain sisällöllisesti, vaan myös taiteellisesti, Arnkil painottaa.

Osakeyhtiöittäminen aloitti muutoksen

Isot muutoksen tuulet alkoivat Riihimäen teatterissa puhaltaa jo vuonna 2012, kun teatteri päätettiin muuttaa osakeyhtiöksi.

Silloinen teatterinjohtaja Nina Torkko ja apunaan taiteellista linjaa vetäneet Saana Lavaste ja Saara Rautavuoma näkivät jo, mihin suuntaan teatterikenttä oli kulkemassa.

Riihimäellä tehokkaana konsulttina toimi raha. Talousvaikeuksissa ponnisteleva kaupunki supisti myös kulttuurimäärärahojaan.

Matti Arnkilin alaisuudessa teatteri on jo korjannut kehuja ja taiteellisia voittoja. Vuoden teatteri -nimitys on kuittaus niille kaupunginvaltuutetuille, jotka olivat jo valmiita ajamaan koko teatterin alas.

– Kyllähän Riihimäki taas nousee otsikoihin positiivisessa valossa. Tämä teatteri on nostanut kaupungin mainetta kulttuurikaupunkina, Arnkil muistuttaa.

Teatteri nostaa Riihimäen mainetta

Tekijöiden harras toive on, etteivät paikallispoliitikot enää koskisi teatterin määrärahaan.

– Kyllä me tässä kipurahoilla ja kipurajoilla mennään. Se 500 000 euroa on aika lailla minimi, Matti Arnkill napauttaa.

Miltei saman verran tukea tulee myös valtiolta.

Riihimäen Teatteri rakentaa vuosiohjelmistonsa parin oman ensi-illan sekä lukuisten vierailu- ja yhteistuotantojen varaan. Omien tuotantojen olisi hyvä koskettaa juuri riihimäkeläisiä.

– Uskallamme katsoa eteenpäin, tehdä yhteistyötä ja olla paikallisia, mutta ulottautua myös paikkakunnan ulkopuolelle, kiteyttää tuottaja Sanni Naukkarinen teatterin linjan.

Matti Arnkill puolestaan arvelee, että muutos on pysyvä olotila.

– Tämä on hyvä nyt, mutta maailmaa ympärillä muuttuu niin nopeasti, että en uskalla sanoa, ollaanko ensi keväänä enää samanlaisen tuotantomallin ympärillä.

Voi sanoa, että Jarkko Lahti onnistui ensimmäisessä elokuvaroolissaan aika hyvin. Mies sai heti ensiroolistaan Jussi-palkinnon. Oma tunnustus ja koko elokuvan saama kahdeksan Jussin rypäs tuntuivat jopa epätodelliselta.

– On tämä iso juttu. Eihän se kuulu perustodellisuuteen moisen pystin vastaanotto, hymähtää Lahti, jolle juhlien jälkeisenä arkiaamuna satelee haastattelupyyntöjä.

Elokuvatiimi ei kuitenkaan tavoitellut palkintoja tai rahaa, vaan työskenteli tinkimättä hyvässä yhteistyössä, toteaa Lahti.

– Perusratkaisut olivat varmaan onnistuneita. Niiden eteen tehtiin töitä sydämellä. Se puhuttelee, kun intohimolla tehty työ palkitaan.

Joku voisi ajatella, että kun ensimmäisestä elokuvaroolista tulee Jussi-patsas, seuraavien töiden rima olisi mahdottoman korkealla. Lahti pitää ajatusta vieraana.

On tämä iso juttu. Eihän se kuulu perustodellisuuteen moisen pystin vastaanotto Jarkko Lahti

– Tämä ei ole mitään pituushyppyä, jossa treenataan aina vain enemmän. Parhaassa tapauksessa voi ajatella niin, että enää ei tarvitse todistella itselleen mitään, vaan nyt voi työskennellä suhteellisen rennolla asenteella, naurahtaa Lahti.

Oona Airola kiitämällä gaalaan

Parhaan naissivuosan Jussi-patsaalla palkittu Oona Airola oli myös hyvin otettu tunnustuksesta. Hän ei ehtinyt jännittää palkintojenjakotilaisuutta, sillä hän kiisi paikalle suoraan Helsingin kaupunginteatterin näyttämöltä, jossa Tenorit liemessä -esitys oli siltä päivältä päättynyt.

Airola miettii, että hän ei ehkä sitten odottanut tulevansa palkituksi, koska puhe oli jäänyt paljolti harjoittelematta.

Onneksi Jussilla näyttää olevan hyvä ryhti ja elämänasenne, niin kyllä se siellä pärjää. Oona Airola

– Kiidin näytöksestä paikan päälle juuri ennen kuin palkinto jaettiin. Sönkötinkin sitten puheessa ihan jotain vain.

Airolan aikataulu täyttyy nykyisin näytöksistä ja remontista. Näyttelijä on ostanut yksiön, jota nyt remontoi. Sinne remontin keskellä myös Jussi-patsas on jäänyt.

– Yksiöön pitäisi saada ensin vaatekaappi ja sänky. Mitään vitriiniä ei oikein mahdu. Onneksi Jussilla näyttää olevan hyvä ryhti ja elämänasenne, niin kyllä se siellä pärjää, naurahtaa Airola.

"Viihteen iso merkkipaalu"

Jarkko Lahti ja Oona Airola ovat syntyisin Kokkolasta. Heidän syntymäkaupungissaan iloitaan Hymyilevän miehen suosiosta.

Paikkakunnalla julkaistavan Keskipohjanmaa-lehden elokuvakriitikko ja Jussi-valinnoista vastaavan Filmiauran jäsen Hannu Björkbacka hehkuttaa, että elokuvan saamat kahdeksan palkintoa ovat yksi suomalaisen viihteen ylittämättömistä merkkipaaluista.

– Kaikkiaan suomalainen elokuva on saanut vuosien varrella vain muutaman palkinnon Cannesista, mutta Hymyilevä mies sai sellaisen. Se on aivan verratonta. Lisäksi siellä tuli tunnettuutta ja elokuvan ympärillä kävi kova pöhinä, iloitsee Björkbacka.

Elokuvateattereissa Hymyilevää miestä kävi katsomassa noin 50 000 katsojaa kotimaassa. Ulkomaisissa teattereissa kiertue on parhaillaan meneillään.

Filmialaa vuosikausia tarkasti seurannut kriitikko on huomannut, että kansainvälisen menestyksen myötä suomalaisella elokuva-alalla alkaa nyt olla itsetuntoa ja rentoutta. Rahaakin täkäläisessä filmiteollisuudessa pyörii aiempaa enemmän.

Lähdetään liikkeelle perusteista: Ars-sana on latinaa ja tarkoittaa taidetta.

Ars on Suomen vastine Venetsian biennaalille, toistuva jättiläisnäyttely, jossa esitellään sen hetken kiinnostavinta kansainvälistä nykytaidetta. Mukana on yleensä suomalaisia nykytaiteilijoita, mutta pääpaino on ulkomaisissa tekijöissä. Esimerkiksi tänä vuonna päänäyttelyn 24 taiteilijasta tai taiteilijaryhmästä viisi on Suomesta.

Jo pitkään Arsia on mainostettu Pohjolan suurimpana nykytaidenäyttelynä, ja sitä se saattaa hyvinkin olla. Taiteilijoita on useita kymmeniä, teoksia saattaa olla satoja ja kävijöitä parhaimmillaan lähes 200 000.

Keskuspaikka on Helsingissä, ensin se oli Ateneumin taidemuseossa ja vuodesta 2001 lähtien Kiasman nykytaiteen museossa. Mutta on Ars näkynyt myös muualla Suomessa. Esimerkiksi edellinen, vuoden 2011 Ars järjesti satelliittinäyttelyjä Maarianhaminaa ja jopa Tukholmaa myöten.

Ars-näyttelyiden perään tavataan lisätä numeroita. On Ars 61, Ars 83, Ars 01 ja Ars 17. Numero viittaa vuoteen, jolloin näyttely järjestettiin.

Alkuvaiheessa tavoite oli järjestää Ars-näyttely joka neljäs vuosi, mutta siitä luovuttiin pian. Huomattiin, että näyttelyn rakentaminen on pienelle maalle niin suuri urakka, ettei sille kannata asettaa aikarajaa. Niinpä aikaa Ars-näyttelyiden välissä on saattanut kulua viisi, kuusi tai jopa 12 vuotta. Edellinen Ars järjestettiin vuonna 2011.

Ars-näyttelyllä voi olla jokin rajattu teema. Ars on esimerkiksi käsitellyt afrikkalaista nykytaidetta, realismia tai kuten tänä vuonna, internetin kaiken mullistanutta vaikutusta.

Osa Ars-näyttelyistä taas on pyrkinyt esittelemään kiinnostavinta nykytaidetta laajalla skaalalla ja teema on ollut korkeintaan suuntaa antava.

Ars on myös tutustuttanut suomalaiset uusiin taidemuotoihin, kuten vaikkapa informalismiin, installaatioon ja performanssiin.

Häkeltymistä ja tyrmistystä

Ars syntyi tarpeesta saada Suomeen kuuminta uutta kuvataidetta. Elettiin 1950-luvun loppua, kylmän sodan aikaa. Suomi taiteili Kekkosen johdolla idän ja lännen välissä ja ehkä hieman yllättäen ulkopolitiikka heijastui myös taidemaailmaan. Suomi uhkasi jäädä kulttuurisesti eristyksiin.

Ensimmäisen Ars-näyttelyn kansainvälisyys oli vielä varsin rajattua. Ars 61 esitteli Espanjan, Ranskan ja Italian nykytaidetta. Näyttelyn tunnetuimpia nimiä oli ranskalainen Jean Dubuffet, jota näyttelyn kuraattori Sakari Saarikivi luonnehti radiohaastattelussa "lapsen tai luolaihmisen henkeen toimivaksi taiteilijaksi". Toimittaja pelkäsi jo etukäteen katsojien häkeltymistä ja tyrmistystä.

Kohu ja provokaatio ovatkin liittyneet Arsiin alusta alkaen. Näyttelyiltä on odotettu rajojen rikkomista ja usein sitä on myös saatu. Ars 69:ssä lehtiotsikoihin nousi Edward Kienholzin bordellia esittävä tilateos. Miesten alastomuus ja homoseksuaalinen läheisyys David Hockneyn taiteessa puolestaan puhutti Ars 74:n yleisöä.

Kumpikaan taiteilija tai teos ei kuitenkaan nostattanut samanlaista tunnemyrskyä kuin nuori tanskainen Henrik Plenge Jakobsen. Ars 95:ssä esillä ollut installaatio rakentui tehosekoittimista ja ihmisen eritteistä. Vähäeleinen ulkomuoto tuskin havahdutti. Sen sijaan tehosekoittimen raoista tirskahteleva pilaantunut neste löyhkäsi niin, ettei osa yleisöstä kyennyt menemään lähellekään teosta, muistelee Maritta Mellais Ars 50 vuotta -kirjan artikkelissaan.

Seuraavaa, Ars 01:stä sitten moitittiin hajuttomaksi ja mauttomaksi.

Ars ja suuri raha 

Raha on myös aina liittynyt Arsiin. Näyttelyiden rakentaminen on kallista ja Ars on tarvinnut sponsoreita. Se puolestaan on herättänyt huolta taiteen itsenäisyydestä. Näin oli viimeistään toisen Ars-näyttelyn aikaan vuonna 1969. Ars 69 nähtiin kaupallisena messutilaisuutena, jossa sielu oli myyty "Suurelle Rahalle".

Ensimmäinen näyttely, jossa raha oli näkyvästi esillä, oli Ars 83. Finnair ja edesmennyt SKOP-pankki olivat pääsponsoreita, mutta reaktiot olivat yllättäen maltillisia. Liekö merkki oraallaan olleesta juppikaudesta?

Seuraavaan Arsiin kului 12 vuotta ja sinä aikana sponsorit olivat tulleet rytinällä taiteeseen. Ars 95 muistetaan myös oheistuotteistaan, joihin kuului viinejä, pussilakanoita ja hierontaöljyjä.

Lama näkyi Ars-näyttelyissäkin ja Ars 06 oli jopa vaarassa peruuntua. Markkinointikeinoksi keksittiin teipata Kiasma yhdeksi suureksi Ars-mainokseksi. Idea toimi ja Ars 06 veti lopulta kaikkien aikojen ennätysyleisön, 185 000 kävijää.

Tämän vuotista Ars-näyttelyä, järjestyksessään yhdeksättä, ovat Kiasman nettisivujen mukaan tukeneet Jane ja Aatos Erkon säätiö sekä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus AVEK.

Ars 17 avautuu perjantaina 31.3.2017.

Videotaiteilija Ed Atkins hieman hätkähtää, kun kerron katselleeni hänen Ars 17 -teostaan YouTube-videona kännykästäni junassa matkalla kohti Kiasmaa.

– Ai. Minä en ole sitä sinne ladannut. Sen täytyy olla luvaton piraattikopio. Mutta minkäs teet, sellaista on elämä internetin kanssa.

Ed Atkins on perjantaina avautuvan Ars 17 -nykytaidenäyttelyn isoja nimiä, jonka videoteokselle on varattu lähes koko Kiasman neljäs kerros.

Museo on Atkinsin mielestä paikallisjunaa huomattavasti sopivampi ympäristö hänen videotaiteelleen.

– Minulle on tärkeää, että ihminen oikeasti tulee katsomaan teostani, seisoo sen edessä ja on osa kokonaisuutta. Videoitteni idea on tehdä kaikki suuresti, vetää överiksi, eivätkä ne toimi kännykän pienellä ruudulla.

Videotaidetta museossa ja netissä

Kiasma on täynnä jättiscreenejä, sähköjohtoja, kuulokkeita, videopelejä muistuttavaa kuvaa, sirinää ja surinaa. Ars 17 on tutkimusmatka digiaikaan nykytaiteessa.

– Valtaosa taiteilijoista on elänyt koko elämänsä internetin aikakaudella. He eivät katso taidehistoriaan, vaan sosiaaliseen mediaan, netin puheeseen. Teokset ovat tiedostoja, jotka muutetaan näkyviksi videoina tai vaikka 3D-printattuina objekteina, selittää Kiasman johtaja Leevi Haapala.

Pohjois-Euroopan suurimmaksikin nykytaidetapahtumaksi kutsuttu Ars on Haapalan ensimmäinen todellinen työnäyte. Valmistelu aloitettiin heti sen jälkeen kun Haapala oli valittu Kiasman johtoon kaksi vuotta sitten.

– Olemme noin kymmenhenkisen kuraattoritiimin kanssa kiertäneet ympäri maailmaa etsimässä näyttelyyn sopivia taiteilijoita. Kolusimme taidemessuja, näyttelyjä, biennaaleja ja taiteilijoiden työhuoneita.

Haaviin tarttui Ed Atkinsin ja Hito Steyerlin kaltaisia nykytaiteen suurnimiä, mutta myös nousevia tähtiä.

– On ollut kiva bongata nuoria taiteilijoita, jotka ovat näyttelyn rakentamisen aikana nousseet maineeseen. Esimerkeinä vaikkapa Yung Jake tai Jacolby Satterwhite.

Ars 17 -näyttelyssä on kaikkiaan 35 taiteilijaa 13 maasta. Kaikki eivät kuitenkaan näy Kiasmassa. Ars 17 + sivusto esittelee toistakymmentä taiteilijaa ja teosta, jotka on tehty vain ja ainoastaan nettiin.

Mineraalit virtuaalitodellisuuden taustalla

Ars 17 -näyttelyssä on myös useita suomalaisia taiteilijoita. Tuomas A. Laitinen päätyi Arsiin avoimen haun kautta.

– Teos oli siinä vaiheessa jo periaatteessa valmiina. Käytännössä valmistaminen vei noin vuoden.

Laitinen tutkii Receptor-nimisessä videoinstallaatiossa materiaaleja, joita tarvitaan tietokoneiden valmistuksessa.

Pääsy mukaan Suomen merkittävimpään nykytaidenäyttelyyn on melkoinen tunnustus taiteilijalle. Mahdollista nostetta uralle Laitinen ei halua arvioida.

– Ars on kiinnostava jalusta näyttää teoksia yleisölle. Se on sen tärkein merkitys. Ja tietysti nähdä muiden taiteilijoiden töitä.

Laitisen teos on tehty vartavasten Ars-näyttelyyn. Mukana on myös teoksia, jotka ovat olleet esillä jo aiemmin. Esimerkiksi Ed Atkinsin avatar-hahmo Dave on purkanut turhautumistaan myös Lontoon Serpentine Galleryssä ja Amsterdamissa.

– Dave on ihmisvihaaja. Trolli. Pateettinen hahmo, joka juopottelee, laulaa, vilauttelee sukukalleuksiaan. Ja yrittää saada kontaktin toisiin ihmisiin, mutta epäonnistuu.

– Tavoitteeni on ilmaista digitaalisella hahmolla samoja perustavanlaatuisia tunteita, joiden parissa taiteilijat jo 500 vuotta sitten askartelivat.

Sekä Laitinen että Atkins suhtautuvat videotaiteilijoiksi yllättävän kriittisesti digitaalisuuteen, internetiin ja sosiaaliseen mediaan.

– Liityin jokin aika sitten instagramiin, mutten oikein tiedä mitä siellä tekisin. Miksi ketään kiinnostaisi katsella kuvia, joissa syön aamupalaa? Olen vanhan koulukunnan mies ja haluan nähdä kavereitani pubissa, sanoo Atkins peri brittiläiseen tyyliin.

Laitinen puolestaan muistuttaa, ettei virtuaalinen maailma synny ilman hyvinkin konkreettisia toimenpiteitä.

– Ekologiset kysymykset ovat oleellisia digimurroksessa. Mineraalit ja metallit ovat välttämättömiä tietoteknisten laitteiden valmistuksessa. Kyse ei missään tapauksessa ole immateriaalisesta toiminnasta, vaan digitaalisuus vaikuttaa hyvinkin konkreettisesti luontoon ja ympäristöön.

Lähes kaikki mitä olet halunnut tietää Arsista, mutta et ole rohjennut kysyä

Kivenheiton päässä Didrichsenin taidemuseosta, tuulisella niemellä, kohoaa vaaleanoranssi siro kivilinna. Se on Villa Gyllenberg, yksityinen koti–ja taidemuseo vuodesta 1980 lähtien. Sen omistaa Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö.

Vuonna 1938 valmistunut huvila oli pankkiiri Ane Gyllenbergin (1891–1977), Signe-vaimon ja kaksostyttärien koti. He ovat kaikki jo kuolleet, mutta porvariskodin hillitty charmi elää yhä. Sisustus on entisellään, samoin taulujen ripustus.

Koti ja sen yhteyteen myöhemmin rakennettu galleria pursuavat Suomen taiteen merkkiteoksia, Gallen-Kallelaa, Edelfeltiä, Simbergiä, Schjerfbeckiä, Järnefeltiä, Sallista, Halosta, Churbergiä, Thesleffiä...

Signe-vaimon sydän sykki enemmän musiikille kuin taiteelle, mutta miehensä Ane oli 1900-luvun alkupuolen merkittävimpiä taiteenkerääjiämme. Hän osti etupäässä suomalaiskansallista, esittävää taidetta, erityisesti maalauksia.

Villa Gyllenbergin intendentti Nina Zilliacus sanoo Gyllenbergin keränneen taidetta aluksi ilman selkeää tavoitetta. Vuosien myötä mies kuitenkin huomasi, että hänellä on alkava hieno suomalaisen taiteen kokoelma. Hän ryhtyi täyttämään kokoelmansa aukkoja.

Noin neljänsadan teoksen kokoelma tulikin lopulta kattaneeksi Suomen taidehistorian kehitysvaiheet 1770-luvun lopulta aina 1970-luvulle. Se pitää sisällään maamme merkittävimmät taiteilijat ja taidesuunnat.

Taide on väline henkiseen kasvuun

Vaikka Ane Gyllenberg oli tiukka finanssimies, hän ei kerännyt taidetta sijoitusmielessä, Nina Zilliacus sanoo. Hän kyllä kuunteli asiantuntijoita, mutta päätti itsenäisesti, noudattiko näiden neuvoja.

– Ane Gyllenbergiä johdatti intuitio, sisäinen tunne. Hän kertoi itse, että ostopäätökseen vaikutti se, sysäyttikö taideteos jotain hänen sisällään.

Gyllenbergille taide oli väline henkiseen etsintään ja sisäiseen kasvuun. Hänellä oli vankka uskonnollis-henkinen vakaumus. Hän kannatti Rudolf Steinerin (k.1925) oppeja ja antroposofista liikettä – mistä suomenruotsalaiset piirit miestä hieman karsastivat.

Gyllenberg oli myös aktiivinen vapaamuurari. Hän kuului ruotsinkieliseen vapaamuurarijärjestöön, joka perustuu käsitykselle ihmisen sisäisestä kehityksestä. Gyllenberg kohosi loosinsa suurmestariksi .

Gyllenbergin henkinen elämänkatsomus näkyy intendentti Zilliacuksen mukaan myös taidevalinnoissa.

– Kokoelmaan kuuluu harvinaisen paljon henkilötutkielmia. Gyllenberg oli kiinnostunut ihmisestä ja ihmismielestä. Häntä myös miellyttivät maisemamaalaukset, joissa taiteilijan mielenmaisema oli läsnä, joissa oli näkyvillä henkistä pohdintaa.

– Gyllenbergin mukaan taide avaa uusia ikkunoita, auttaa pääsemään toiseen maailmaan, pois arkielämästä, Zilliacus kertoo.

Säätiö taiteelle ja antroposofiselle tutkimukselle

Ane Gyllenbergille oli jo varhain selvää, että hän haluaa taidekokoelmansa suuren yleisön nähtäväksi. Sen hän halusi tapahtuvan omassa kodissaan, Villa Gyllenbergissä.

Gyllenberg halusi myös edesauttaa suuresti kunnioittamansa Rudolf Steinerin oppien toteutumista Suomessa.

Näitä kahta pyrkimystään varten Signe ja Ane perustivat säätiön jo vuonna 1948.

Säätiön tarkoitus on kahtalainen: toisaalta säilyttää ja kartuttaa taidekokoelmaa ja ylläpitää kodissa olevaa museota, toisaalta myöntää apurahoja antroposofiaan perustuvaan lääke- ja luonnontieteelliseen tutkimukseen.

Nyt Suomen itsenäisyyden juhlavuonna Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö haluaa kunnioittaa perustajansa muistoa historiansa suurimmalla näyttelyllä Ane Gyllenberg – Keräilijän itsenäisyys.

Näyttelyssä on esillä satakunta Suomen taiteen merkkiteosta omista kokoelmista mutta myös lainateoksia. Lainat on valittu siten, että ne täydentävät Gyllenbergin kokoelman Suomen taiteen tarinaa.

Villa Gyllenberg on avoinna yleisölle pääasiassa keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Näyttely Ane Gyllenberg – Keräilijän itsenäisyys jatkuu 29.10.2017 asti.