Yksi ensimmäisiä virallisia ruokakuvia on William Henry Fox Talbotin valokuva vuodelta 1845. Talbotin teoksessa on klassinen hedelmäkoriasetelma.

1800-luvulla valokuvat matkivat asetelmamaalauksia. Kuvissa pelattiin perinteisellä symboliikalla, esimerkiksi persikka kuvasti hedelmällisyyttä.

1920-luvulla yhdysvaltalainen valokuvaaja ja taidemaalari Edward Steichen oli ensimmäisiä, joka korosti taiteessaan ruoan estetiikkaa. Hän kiinnitti huomion ruoka-ainesten muotoon ja varjoihin, kertoo yhdysvaltalainen Artsy-aikakauslehti, joka käy artikkelissaan läpi ruokakuvauksen historiaa.

1930-luvun puolivälissä tulivat värimainokset. Räikeät sävyt näkyivät myös ruokakuvauksessa. Sitä ei nähty enää taiteena, vaan tärkeintä oli filmata myyvä kuva. Samalla alkunsa saivat myös keittokirjat.

Nickolas Muray, joka tunnetaan myös Frida Kahlo -kuvistaan, otti amerikkalaiseen McCall's-naistenlehteen erityisen värikkäitä kuvia. Jotta ruoat näyttivät kuvaustilanteissa mahdollisimman herkullisilta, niihin suihkutettiin hiuslakkaa tai jopa lakkaa ja esimerkiksi olutvaahto korvattiin saippuakuplilla.

Luonnollisuus tuo veden kielelle

Ruokabloggaaja ja valokuvaaja Jenni Häyrisen mukaan liimatut ja lakkaiset ruokakuvat ovat mennyttä elämää. Nykyään suositaan mahdollisimman luonnollisia kuvia, jotka ovat tunnelmaltaan kaukana studio-olosuhteista.

– Juureva luonnon arvostus on tärkeää. Mieluummin kuvaa multaporkkanoita kuin vaahtoa, lähes kymmenen vuotta omaa Liemessä-ruokablogiaan pitänyt Häyrinen toteaa.

1990-luvulla, ennen sosiaalisen median tuloa, teatraalisen kitchin korvasi luonnollinen ja dokumentoiva tyyli. Mainosten ruoka näytti taas syötävältä. Yksi esimerkki oli kokki Marco Pierre Whiten keittokirja White Heat, jonka ranskalaisen keittiön ennennäkemättömät kuvat otti Bob Carlos Clarke.

Clarken dokumentaariset mustavalkokuvat muuttivat keittokirjat enemmän valokuvakirjojen kaltaisiksi.

Erotu satsaamalla

2000-luvulla markkinoille rynnistivät blogit ja seitsemän vuotta sitten kuvapalvelu Instagram. Ennen ruokaa kuvasivat vain ammattilaiset, nyt kuka tahansa pystyy ottamaan kännykällään tuhansia ruokakuvia.

Instagramissa moni ruokakuvaaja keskittyy tiettyyn tyyliin. Esimerkiksi Michael Zee jakaa ainoastaan symmetrialtaan täydellisiä aamupalakuvia.

Brittiläisellä huippukokki Jamie Oliverilla on liki kuusi miljoonaa Instagram-seuraajaa. Bloggaaja Ella Woodwardin deliciouslyella-tilin harmonisia ruokakuvia seuraa yli miljoona.

Massasta erottuvat ne, jotka käyttävät ruokakuviin aikaa ja resursseja. Bloggaajan lisäämä kuva idyllisestä brunssipöydästä saattaa olla monen tunnin työ, jonka jälkeen kuvassa näkyvät kaverit syövät kylmää ruokaa.

Jatkossa eettisiä ruokavideoita?

Bloggaaja Jenni Häyrinen ei usko, että ruokakuvien suosio hälvenee koskaan. Esille saattavat kuitenkin jatkossa nousta kantaaottavat ruokataidekuvat.

– Ruoantuotannon eettiset kysymykset ovat yhä enemmän pinnalla. Ruokakuvien avulla voidaan vaikuttaa ihmisten arvoihin, ruokakuvauskursseja pitävä Häyrinen sanoo.

Myös videot tulevat lisääntymään ruokakuvauksessa samalla, kun teknologia kehittyy. Häyrisen mukaan somevideoissa sallitaan vielä tällä hetkellä rosoisuus ja epätäydellisyys– ominaisuudet, jotka häiritsevät ruokakuvissa.

– Maailma on liian optimistinen.

Näin toteaa Puolangan pessimistien Tommi Rajala.

Puolangalta lähtöisin oleva Rajala sai ajatuksen siirtää pessimismin 2000-luvulle somevideoiden avulla. Puolangalla noin kymmenen vuotta pesinyt pessimismi on ja pysyy.

– Nykyajassa on se hienous, ettei tarvitse isoa koneistoa pystyäkseen tekemään tällaisia videoita. Aina ei tarvitse asua Helsingissä tai Tampereella, että pääsee kiinni resursseihin.

Rajala on oikeassa jos katsoo Puolangan pessimistien somevideoiden katselukertoja. Pessimistit ovat julkaisseet tähän mennessä yhdeksän videota ja yhdelle niistä katselukertoja on kertynyt jo puoli miljoonaa. Huonoiten vetäneissäkin videoissa katselukertoja on ollut 30 000.

Pari vuosikymmentä ympäri maailmaa asunut Rajala on ollut Puolangan pessimistien toiminnassa mukana noin puoli vuotta.

– Lähdin alun perin Puolangalta, sillä nuorempana minulla oli idealistisia haaveita siitä, että maailmalta löytyisi jotain parempaa kuin Puolangalta.

Puolangan pessismismipäivät järjestetään joka vuosi 1.1.–31.12. Tommi Rajala

Pessimismin veri veti kuitenkin Rajalan takaisin Kainuuseen. Nyt tarkoitus on mullistaa maailma pessimismin voimin.

– Suomessa on noin 5 miljoona asukasta ja parhaillaan meidän videotamme on katsottu vain puoli miljoonaa kertaa. Se tarkoittaa sitä, että meillä on 4,5 miljoona suomalaista, jotka eivät välttämättä ole kuulleet pessimismin ilosanomaa vielä. Meillä on vielä sanaa levitettävänä.

Pessimismi nousee kuin Feeniks-lintu

Tommi Rajalan mukaan monella on ollut väärä käsitys siitä, että pessimistinen toiminta olisi loppunut Puolangalla.

– Puolangan pessismismipäivät järjestetään joka vuosi 1.1.–31.12, Rajala muistuttaa.

Mies kertoo, ettei pessimismi lähde Puolangalta ennen kuin kaikki kunnan 2 800 asukasta ovat kuolleet. Mies tituleeraa Puolankaa Suomen nopeimmin kuolevaksi kunnaksi.

– Jos katsotaan väestökehityksen ennusteita, niin ei siinä montaa vuotta mene. Ehkä siitä kumpuaa puolankalainen pessimismi.

Puolangan tori näytti jopa pessimistien mielestä liian ankealta. Tommi Rajala

Puolangan pessimistien kesätapahtuma, pessimismi-ilta, lakkautettiin viime vuonna, mutta Rajalan mukaan muu pessimismi Puolangalla säilyi. Somevideoiden ansiosta pessimismi nousee uudelleen tuhkasta kuin Feeniks-lintu.

– Pessimismihän on maailman kantava voima, mies sanoo.

Idea videoihin lähti siitä, ettei Puolangalla ole juuri tekemistä ja jotain aktiviteettia täytyi kehitellä.

– Katselimme ympärillemme, että mitä Puolangalla ylipäätään tehdään. Puolankalaisia harrastuksia löytyi aika paljon, esimerkiksi käpylehmäharrastus, siitä meillä on tarkoitus kuvata video.

"Kaikilla on kylmä ja ärsyttää"

Itkua, hampaiden kiristelyä ja hukkumisvaara. Muun muassa näistä asioista Puolangan pessimistien kuvauspäivät ovat täyttyneet.

– Mennään metsään, otetaan kamera mukaan, kuvataan ja tullaan pois. Kaikilla on kylmä ja ärsyttää, Tommi Rajala kiteyttää.

Sen voi uskoa, sillä Neito kävelyllä Hepokönkäällä -videon kuvauksissa Puolangan pessimistien perustajajäsen Riitta Nykänen oli lähellä hukkua. Harrastajateatteria 40 vuotta harrastanut Nykänen pääsi näyttelemään pelastettavaa neitoa.

– Unelmani on aina ollut päästä uimaan Hepokönkääseen tulva-aikaan. En arvannut, että Akanvirta olisi niin vaarallinen. Vaikka olen hyvä uimaan, niin se oli vähän yllätys. Vesi oli kylmää, en suosittele. Älkää tehkö kotona, Nykänen varoittaa.

Pessimismihän on maailman kantava voima. Tommi Rajala

Tommi Rajala kertoo, että videoita tehdään 1–10 puolankalaisen pessimistin voimin. Mies itse on jokaisen videon taustalla, mutta muuten kokoonpano on vaihteleva. Videoita ideoidaan yhdessä ja välillä käsikirjoittaja sekä ohjaaja vaihtuvat.

– Kun olemme kuvanneet videoita, puolankalaiset ovat nähneet toimintamme. He ovat huomanneet, että se voisi olla vaihtelua käpylehmäharrastukseen. Sitä kautta on löytynyt muitakin ihmisiä, joilla on ollut liian vähän tekemistä. Osa on lähtenyt mukaan videoihimme.

Myös puolankalaiset Tuomo Seppänen ja Santeri Rahkamaa ovat esiintyneet muutamilla videoilla.

– Olen ollut parissa videossa mukana, enemmän tai vähemmän sivuroolissa. Pahiksen rooleissa, kuten päältäpäin näkee, kertoo kymmenen vuotta pessimistien toiminnassa mukana ollut Seppänen.

Vasta toimintaan mukaan lähtenyt, pessimistien grillillä työskentelevä Rahkamaa on esiintymisen lisäksi päässyt ideoimaan yhdessä ystävänsä kanssa videoprojektia Rajalan avustuksella.

– Nyt meillä on valmis käsikirjoitus, mutta emme ole löytäneet vielä aikaa kuvaamiseen, Rahkamaa naurahtaa.

Pessimistit perustivat grillin

Somevideot ovat nostaneet Puolangan pessimistit maailmankartalle, mutta jotain paikallistakin on oltava. Puolangan ainoa grilli on tällä hetkellä pessimistien hallussa.

– Puolangan tori näytti jopa pessimistien mielestä liian ankealta, kun grilli oli tyhjillään. Puolangan pessimistit tekivät virheliikkeen, ryhdistäytyivät ja ottivat grillin käyttöön, Tommi Rajala kertoo.

Muun muassa pessimistisesti nimettyjä hampurilaisia myyvä grilli avattiin juhannuksen alla. Toimintaa on tarkoitus jatkaa ainakin elokuun loppuun saakka.

– Jos rahaa ei tule kassaan, voi olla, että pessimismi voittaa grillibisneksessäkin ja laitamme grillin kiinni, Rajala toteaa.

Unelmani on aina ollut päästä uimaan Hepokönkääseen tulva-aikaan. Riitta Nykänen

Jatkuipa grillin elinkaari tai ei, somevideoita on luvassa lisää.

– Videoita tulee lisää, eihän täällä ole muutakaan tekemistä. Olemme vasta vähän kokeilleet, mitä nämä videot voisivat olla, ja millaisilla videoilla saamme pessimismin aatetta levitettyä mahdollisimman laajalle alueelle.

Somevideot ja grilli ovat vasta alkua Puolangan pessimisteille. Mitä muuta pesseillä on mielessään?

– Uusi kauppakeskus Puolangalle kuulostaisi tosi hyvältä, Rajala kiteyttää.

Lue lisää:

Puolangan Pessimistit lopettavat: "Ei edes pessimistin kannata jatkaa"

Elävä arkisto: Pessimismi-ilta tuo eloa Puolangan kesään

Areena: Puolanka - pessimismin ja naljailun kunta

Poikkeuksellisen huono sää on aiheuttanut monille kesäteattereille vaikeuksia. Katsomot ovat ammottaneet tyhjinä sateen ropistessa kylmässä kesäillassa.

Juvalla Etelä-Savossa sijaitseva Kuninkaankartanon kesäteatteri aloitti esityskautensa kesäkuun alkupuolella. Juhannukseen asti tilanne näytti surkealta. Puhelin vain pirisi, kun ihmiset soittelivat – eivät varatakseen lippuja, vaan peruakseen niitä.

– Ihmiset sanoivat, etteivät halua lähteä. He jäivät mieluummin mökille takkatulen lämpöön, kertoo tuottaja Pauliina Hukkanen.

Juvalla ei auttanut edes katettu tila. Kymmenen asteen lämpötilassa parin tunnin istuskelu on vain yksinkertaisesti liikaa.

– Muutama yö tuli valvottua, että kuinkas nyt suu pannaan, huokaa Hukkanen.

Juhannuksen jälkeen tilanne parani ja esityksiin tuli enemmän katsojia. Takahuoneen taika -komediaa tähdittävät Satu Silvo ja Reidar Palmgren.

– Nostan hattua Sadulle ja Reidarille, että he jaksoivat vetää esitykset läpi ammattitaidolla kouralliselle katsojia, sanoo Kuninkaankartanon ja Sahanlahden kesäteattereita luotsaava Hukkanen.

– Olen vetänyt teatteria nyt neljänä kesänä ja tämä on ehdottomasti surkein, hän summaa.

"Ihmiset eivät lähde metsän keskelle näillä keleillä"

Pirkanmaalla Sappeen kesäteatterissa taiteellinen johtaja ja näyttelijä Lotta Ansakorpi on saanut myös kokea, miltä tuntuu näytellä muutamalle katsojalle.

– Naama sinisenä vedämme illasta toiseen. Jokainen ilta on ollut kylmä.

Sappeen kesäteatterin näytelmä Räminää ja räystäskouruja on kärsinyt suoranaisesta yleisökadosta.

– Ihmiset eivät halua näillä keleillä lähteä tänne metsän keskelle. Olemme jääneet kauas tavoitteesta ja se tietysti vaikeuttaa toiminnan jatkosuunnittelua, harmittelee Ansakorpi.

Sappeessa esitykset jatkuvat vielä elokuun puolelle, joten toivoa paremmasta on vielä jäljellä.

Lasten teatteria kesäisin pyörittävällä HIT-Helsinki -ryhmällä tämä kesä on mennyt poskelleen. He ovat joutuneet perumaan sateen takia lähes puolet Känkkäränkkä ja karjuva pikkuveli -näytöksistä.

– Esityksessämme on akrobatiaa ja käytämme muun muassa kiipeilytelinettä, joten sade on turvallisuusriski esiintyjille, kertoo tuottaja Pauliina Alanko.

Ei yleisölläkään sateessa kivaa olisi, sillä Tervasaaren näyttämö on kattamaton. Lisäksi seurana on aina viileä merituuli. Katsojat ovat olleet enimmäkseen ymmärtäväisiä peruutusten suhteen, mutta kiukkuistakin palautetta on tullut.

– Näin huonoa kesää ei ole aiemmin ollut, vaikka ei viime kesäkään mitenkään hyvä ollut. Olemme kaiholla muistelleet kuuden vuoden takaista kesää, kun aloitimme täällä Tervasaaressa. Silloin oli aina lämmin ja aurinko paistoi.

Tervasaaren näyttämön kattamista on suunniteltu, mutta kaupunki ei ole myöntänyt avustusta sitä varten. Lisäksi lähitienoon asukkaat ovat vastustaneet maisemaa rumentavaa katosta.

– Nyt on kyllä sellainen mieli, ettemme halua enää tehdä ensi kesänä teatteria täällä. Tämä on taloudellisesti kestämätöntä. Olemme ammattiteatteriryhmä ja kaikki palkkatulot tulevat myydyistä lipuista, huokaa Alanko.

Tavoitteena on löytää uusi esiintymispaikka, jonka voisi kattaa.

Uskomaton tuuri – yhdessäkään esityksessä ei satanut

Sade ei ole kuitenkaan pilannut kaikkien kesäteattereiden kautta. Esimerkiksi Porin Kirjurinluodon kesäteatterissa katsojia riitti. Risto Räppääjä ja nuudelipäätä esitettiin ennen varsinaisen lomakauden alkua ja tuottaja Maria Kuusiluoma uskoo sen vaikuttaneen yleisön käyttäytymiseen.

– Alkukesästä lapsille ei ole vielä kovin paljon tarjontaa, joten perheet lähtivät hyvin liikkeelle.

Useita kesiä Porin Kirjurinluodossa työskennellyt Kuusiluoma kehuu katsojien olevan nykyään hyvin varustautuneita. Kainalossa ovat omat viltit ja istuinaluset – toppatakkien lisäksi.

– Meillä kävi myös aivan uskomaton tuuri. Yhdessäkään esityksessä ei satanut. Ennen ja jälkeen kyllä ropisi, mutta me säästyimme kuin ihmeen kaupalla, nauraa Kuusiluoma.

Talvikaudet Kansallisteatterissa näyttelevä Kuusiluoma myöntää, että vaikka katsojia oli hyvin, on kesäteatterin pyörittäminen selviytymistaistelua.

– Perhenäytelmät vetävät, mutta niissä lippujen hinnat täytyy pitää alhaisina. Siksi tämän vuoden menestys ei ollut rahallisesti kovin tuottoisaa.

Monissa kesäteattereissa esitykset pyörivät elokuun alkupuolelle saakka.

Mitä olisikaan Suomen suvi ilman kesäteatteria? Koleasta alkukesästä huolimatta näyttelijät ovat nousseet esitys toisensa jälkeen lavalle, vaikka yleisön kelit ovat säikäyttäneet.

Kymmenet tuhannet suomalaiset viettävät kesänsä osana kesäteattereiden harrastajaryhmiä. Mutta mikä saa kesäteatterikansan lähtemään vuosi toisensa jälkeen vapaaehtoisina mukaan näytelmien järjestämiseen?

– Kesäteattereissa ei oikeastaan koskaan ole kaikki valmista. Joka vuosi pääsee koventamaan panoksia ja tekemään asioita uudelleen, Lassi Videnius kertoo.

Teatteripaikalla on tohina päällä ennen esityksen alkua. Lavasteita kuljetetaan ja hiukset laitetaan esiintymiskuntoon. Vapaaehtoisvoimin pyörivissä kesäteattereissa järjestelyt hoidetaan pääasiassa itse.

Pian teatteriesitysten päätyttyä katseet suuntautuvat jo tulevia näytelmiä kohti.

– Muutaman kuukauden päästä jo alkaa miettiä seuraavaa kesää ja suunnitella, mitä kaikkea ensi kesänä voisi teatterissa tehdä, Lassi Videnius naurahtaa.

Mehiläinen on kiehtova olento. Se pystyy viestimään toisten mehiläisten kanssa tanssin, feromonihormonin ja sähkön avulla. Mehiläinen näkee myös ultraviolettivaloa ja osaa rakentaa heksagonin eli kuusikulmion muotoisia kennoja.

Jos mehiläistä ei olisi, olisi se vakava katastrofi koko ihmiskunnalle – niin suuri merkitys pienen hyönteisen pölyttämisellä on koko planeetallemme.

Ei siis ihme, että mehiläinen ja sen ympärille kehkeytyvä dramatiikka sekä estetiikka kiinnostavat myös taiteilijoita.

Mehiläiskaupunki saapui Helsinkiin

Helsingissä taiteellis-tieteellinen mehiläisteema näkyy jo viidettä vuotta Melliferopolis-projektissa, joka on tuonut kaupungin julkisiin tiloihin useita mehiläispesiä. Ideana on lisätä ihmisten ja mehiläisten kohtaamisia ja jakaa tietoa hyönteisestä, joka loppujen lopuksi on monelle mystinen ja vieras olento.

– Mehiläiset ovat pitkälti kadonneet urbaanista ympäristöstä. Ihmiset eivät tiedä mehiläisistä juuri mitään, ne sotketaan ampiaisiin ja monet pelkäävät niitä kuollakseen, kuraattori Ulla Taipale kertoo.

– Mehiläinen ei pistä, jos sitä ei häiritä, hän painottaa.

Melliferopolis on Taipaleen ja Suomeen muuttaneen itävaltalaistaiteilija Christina Stadlbauerin luomus. Projektiin on kuulunut muun muassa Hexa-Hive -nimellä kulkevia kokeellisia mehiläispesiä, performanssia, äänitaidetta sekä erilaisia tutkimuksia.

Esimerkiksi äskettäin taiteilijat ja taideopiskelijat keräsivät siitepölyä ja tutkivat mikroskoopilla sen moninaisia muotoja.

– Otimme siitepölyä talteen aluslaseille ja jätimme niitä ympäristöön vähän sivummalle, jottei kukaan koskisi niihin. Osa niistä kuitenkin katosi, Latvian Riiasta kotoisin oleva taiteilija Elizabeta Lace kertoo.

– Minulle tällainen prosessi edustaa ehkä pikemminkinkin tiedettä, mutta voihan tämän kokea taiteena tai tietynlaisena performanssinakin.

Mehiläiset kiinnostivat jo 1800-luvulla

Tällä hetkellä Melliferopolis-mehiläispesiä sijaitsee muun muassa Tarja Halosen puistossa ja Kaisanimene Kasvitieteellisessä puutarhassa sekä Jos ajatukselle ollaan myötämielisiä, urbaaneja mehiläispesiä nähdään tulevaisuudessa myös Porin uudella asuntomessualueella vuonna 2018.

Sinänsä kaupunkeihin tuoduissa mehiläispesissä ei ole mitään uutta. Mehiläiset olivat osa urbaania elämää ja kiinnostuksen ja uteliaisuuden kohde 1800-luvun Euroopassa, ja esimerkiksi Pariisin kuuluisaan Parc Luxembourgiin perustettiin yleisöä varten mehiläistarha jo vuonna 1856.

1900-luvulla mehiläiset valjastettiin teolliseen hunajantuotantoon, ja toisen maailmansodan melskeiden jälkeen kiinnostus urbaaneihin mehiläisiin lopahti. Vasta viime vuosina ne ovat palanneet takaisin yhä suositummaksi kasvaneen kaupunkiviljelyn vanavedessä, ja Melliferopoliskin on osa tätä ilmiötä.

– Me emme keskity hunajan tuotantoon, vaan tuomme mehiläiset takaisin kulttuuriseen konteksiin, joka on ollut kadoksissa sen jälkeen kun mehiläisestä tehtiin tuotantoeläin, Ulla Taipale kiteyttää.

Jos mehiläinen katoaa, katoaa ihminenkin

Christina Stadlbauer on työskennellyt jo pitkään luonto- ja ympäristöaiheisten teemojen parissa. Hänen mielestään mehiläiset jos mitkä ovat ihmeellisiä olentoja.

– Mehiläinen on hyvä esimerkki eläimestä, joka ei ole täysin kesyyntynyt, mutta jota ei voi sanoa villieläimeksikään.

– Mehiläiset kiinnostavat minua, koska niillä on merkittävä vaikutus ympäristön hyvinvointiin ja sen vahvistamiseen. Mehiläisillä on myös yhteyksiä arkkitehtuuriin, kasvitieteeseen sekä ihmisen ravinnonsaantiin ja ruoantuotantoon, Stadlbauer luettelee.

Niinpä. Tieteiskirjalija Johanna Sinisalon muutaman vuoden takainen Enkelten verta -teos piirsi hyytävän kuvan tulevaisuuden ekokatastrofista, jossa mehiläiset ovat katoamassa – siinä sivussa häviäisi pääosin ihmiskuntakin.

Myös pop-maailmassa ollaan huolissaan mehiläisten tulevaisuudesta. Blondie-yhtyeen uuden Pollinator-levyn visuaalinen tematiikka viittaa mehiläisiin ja pölyttämiseen, ja sanomaa ovat vahvistanet vokalisti Debbie Harryn asusteet, joissa on lukenut Stop Fucking the Planet.

Viime vuosina tiedemaailmassa on kohistu paljon Colony Collapse Disorderista eli mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöstä. Pesiin on jäänyt pelkkä kuningatar ja keskenkasvuisia hyönteisiä, kun taas aikuiset työmehiläiset ovat kaikonneet jonnekin – kukaan ei tiedä minne. Ilmiölle ei ole löytynyt varmaa tieteellistä selitystä, mutta sen arvellaan johtuvan ympäristömyrkyistä tai loiseläimistä. Romahtamishäiriön pelätään yleistyvän tulevaisuudessa.

Akupunktio piristää kaupunkeja

Melliferopolis on myös yksi esimerkki lukuisista kaupunkiakupunktioprojekteista, joita on pikku hiljaa ujuttautunut maailman suurkaupunkeihin. Projektit ovat eräänlaisia akupuntioneuloja, jotka Melliferopoliksen kohdalla parantavat sekä mehiläisten, ympäristön että asukkaiden hyvinvointia.

Kaupunkiakupunktio näkee ja kokee kaupungin elävänä organismina, ja esimerkiksi Tarja Halosen puistossa sijaitsevan pesän yhteyteen mehiläisille ja muille pölyttäjille on rakennettu kahdeksan metriä pitkä kiitorata, jossa kasvavista kukista on hyvä käydä keräämässä mettä.

Lähistöllä sijaitsevat omenapuut taas ovat tuottaneet viime vuosina hyvin hedelmää, kiitos ahkerien pölyttäjien.

– Kaupunkiakupunktion ei tarvitse olla miljoonainvestointi, vaan kyse voi olla pienistäkin interventioista, joilla on vaikutusta ihmisen (sosiaaliseen) ympäristöön, Ulla Taipale sanoo.

– Kun olimme keväämmällä perkaamassa mehiläisten kiitorataa, paikalla kävi useita ihmisiä kyselemässä, milloin ne mehiläiset oikein tulevat takaisin.

Punaiset nyrkkeilyhanskat heiluvat. Vuosikymmeniä Arja Havakka on niitä katsellut – nimittäin autonsa peruutuspeilissä heilumassa. Pienet nahkahanskat ovat kulkeneet kymmeniätuhansia kilometrejä Havakan pakettiautojen mukana, kun hän on kiertänyt oman yhtyeensä kanssa tanssiravintoloita ympäri Suomen. Nykyään tummaääninen laulaja ajaa punaisella sähköautolla, edelleen tuhansia kilometrejä vuodessa uskolliset nahkahanskat heiluen.

Nauru on herkässä. Havakalla on suuri varasto tarinoita, juttuja ja vitsejä. Artisti juhlii 50-vuotista taiteilijanuraa ja kommentoi kolmekymmentä kiloa keventynyttä ulkomuotoaan tuttuun, räväkkään tyyliinsä.

– Aivan sama onko ylipainonen vai alipainonen, kunhan on tasapainonen.

Tasapainoinen tarkoittaa Havakan tapauksessa sitä, että suonissa virtaa veri vilkkaasti. Karjalasta evakkona muuttanut äiti, antoi Havakalle syntymässä piikin karjalaisuutta. Välillä räiskähtää ja paljon naurattaa. Hän itse tykkää, että ihmisessä on luonnetta.

– Ettei veri ole aivan sinistä, Havakka muikistaa.

Kemiläisen kerrostalon kellarissa yksi Havakan vakipumpuista, Akustiset, treenaa laulajan kanssa. Bändissä on kontrabasso, kitara ja kaksi mandoliinia. Kappaleiden välissä ehditään jutella ja vitsailla.

– Palvelutalossa asuva nainen kysyi esiintymässä olleelta bändiltä, että ootteko te ollu muualla? Bändi vastaa, että ollaan juu. – No voitteko sitten mennä sinne muualle laulamaan.

Havakan vahva ääni kajahtelee kellarin seinistä.

– Minulla on aina ollut vahva ääni. Koulussa laulettiin Jaakko kultaa kaanonissa ja minä jouduin yksin vetämään osan, kun muut olivat ryhmissä.

Herkkyyttä löytyi jo lapsena kun he esiintyivät koulun kuoron kanssa Konnunsuon vankilassa ja Havakka esitti soolon.

– Penkissä istui vanhoja romanimiehiä, jotka itkivät itseltään naamat märiksi kun penskan äänellä lauloin suomalaista rukousta, Havakka kertoo.

Kaamos nukutti ja kesäyöt valvotti

Lapsuutensa ja nuoruutensa Lappeenrannassa tätinsä perheen luona elänyt Havakka on tottunut pärjäämään. Äiti menehtyi vuonna 1952, Havakan ollessa alle kymmenvuotias. Omilla siivillään nainen muutti sittemmin Helsinkiin ja oli säästänyt rahaa laulutunteihin. Esiintymiskokemusta kertyi Lappeenrannan teatterista ja seurakunnan kuoron kanssa Helsingissä.

Nuori nainen sai yllättäen puhelun Lapista Rovaniemeltä. Hänen ystävänsä Tommi Lainkari pyysi Havakkaa tuuraamaan jenkkeihin pariksi kuukaudeksi lähtenyttä solistia.

– Lähdin siitä sitten Rovaniemelle tuuraamaan ja kun pari kuukautta oli mennyt, solisti ilmoitti viipyvänsä vielä pari kuukautta. Nyt on 50 vuotta mennyt ja minä vieläkin tuuraan, Havakka nauraa.

Solisti ei palannut mutta Havakka jäi Lappiin. Hän ei tuntenut Rovaniemeltä juuri ketään ja kiittää muusikkoperheitä, jotka ottivat hänet huomaansa.

– Oli se ankeeta aluksi. En meinannut selvitä nukkumisesta ollenkaan illan keikalle Pohjanhoviin. Ikkunasta kun katsoi, niin koko ajan oli pimeetä. Sitten kesällä en meinannut päästä nukkumaan, kun oli valoisaa.

Pohjoisen keikoilla hän viritti ikkunoihin peittoja pimentääkseen huoneen.

– Kaverit nauroivat, että mulle pitäisi hommata luola, että saisin nukuttua.

Sitten kaamokseen ja yöttömään yöhön tottui. Havakka asui Rovaniemellä yli 40 vuotta. Nykyisin hän asuu Keminmaassa.

On kaksi ammattikuntaa, ketkä ovat maailman kateellisimpia: kalastajat ja muusikot. Arja Havakka

Jonoa kertyi jo alkuillasta – dj:nä Arja Havakka

Tiiviin kahdeksan vuoden keikkailun jälkeen Havakka jättäytyi pois Tommi Lainkarin yhtyeestä ja kuvitteli hengähtävänsä. Sana kuitenkin kiiri, että hän oli vapaana ja puhelin soi pian. Lapin Portti-ravintolasta soitettiin ja pyydettiin käymään. Selvisi, että live-musiikkia oltiin vaihtamassa levyihin ja Havakkaa pyydettiin soittamaan levyjä.

– Sanoin, että herranjestas, kun en saa edes kotona vaihdettua rikkomatta levyjä ja pitää siinä joku järkikin olla, Havakka kertoo.

Niin kuitenkin kävi, että Helsingistä Havakkaa opettamaan tuli viikoksi nuori mies. Viikon jälkeen tiskijukka pakkasi mukanaan tuomat valtavat laukut levyjä ja lähti takaisin Helsinkiin. Havakka tarkasti ravintolan oman levyannin.

– Oli vain kahdeksan sinkkua ja ihmettelin, että millä konstilla näillä sinkuilla tulee toimeen.

Omistaja kehotti hakemaan musiikkiliike Kuhasta lisää levyjä ja Havakka teki työtä käskettyä. Kun levyt ja lasku saapuivat ravintolalle, pirisi Havakan puhelin jälleen.

– Tuli hirveä puhelu, että mitä jumankauta sä oot mennyt tekemään. Oli puhe ostaa levyjä, mutta ei sitä koko kauppaa tarvinnut ostaa. Sanoin siihen, että no vie takasin ja pistä sinkkus soimaan, minä vietän koti-illan, Havakka kertoo.

Yhteisymmärrys lopulta löytyi ja Havakka alkoi pyörittämään levyjä ravintolassa. Hän ideoi erilaisia teemailtoja, joista yhtenä yleisö sai toivoa kappaleita. Toiveillat olivat valtavan suosittuja ja jonoa kertyi ravintolan eteen jo puoli tuntia ennen tanssien alkua. Havakka kertoo nauttineensa dj:n työstä paljon, soittaen välillä omia levyjä ja höpötellen mukavia.

– Lapin Kansassa mainostettiin, että tänä iltana Neulasen Manta, ja se olin sitten minä, Havakka muistaa.

Naispuolinen tiskijukka oli 70-luvulla vielä hyvin harvinaista. Havakka pyöritti levyjä pari kuukautta kunnes laulaminen houkutti taas ja hän aloitti kiertämisen eri yhtyeiden kanssa.

"Olin äitinä ja isänä" – Tansseissa kuutena iltana viikossa

Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan Arja Havakalla oli oma bändi, jonka kanssa hän kiersi eri puolilla Suomea. Havakka soitti itse bassoa. 80-luvulla tansseja järjestettiin paljon ja pelkästään tanssiravintoloita oli Rovaniemellä kahdeksan. Keikkoja sovittiin yhden ravintolan kanssa noin kuukaudeksi kerrallaan ja bändi soitti viitenä, jopa kuutena iltana viikossa tanssimusiikkia.

Havakka on pitkäaikaisin lappilainen nainen, jolla on ollut oma yhtye. Havakka luotsasi yhtyettään määrätietoisesti mutta kertoo myös reiluuden olleen tärkeää.

– Olin äitinä ja isänä ja välillä huusin, että nyt pistäkää homma toimimaan, Havakka sanoo.

Koska hän itse sai Rovaniemelle muutettuaan apua muusikoilta, hän päätti, että käyttää vain pohjoisen muusikoita.

– Jotkut ponnistivat sitten eteenpäin ja joidenkin kanssa soitettiin vuosia. Leaderin palkka oli tavallisesti muutaman markan bändiä suurempia, mutta mä ajattelin, että pannaan palkka tasan kaikille kolmelle, niin kukaan ei pääse sanoman, että rahastat muusikoilla, Havakka kertoo.

Uteluun kateellisista Havakka vastaa rehellisesti.

– On kaksi ammattikuntaa, ketkä ovat maailman kateellisimpia: kalastajat ja muusikot.

Vapaata bändillä oli vain maanantaisin ja sunnuntaisin. Helsinkiläinen ohjelmatoimisto lähetti puolen vuoden keikat tietoon ennakkoon ja kuukauden sopimukset mahdollistivat sen, että bändi sai rauhassa tutustua kulloiseenkin kaupunkiin.

Ravintolakulttuurissa tapahtui kuitenkin iso muutos, live-musiikista siirryttiin pois ja panostettiin enemmän opiskelijoihin. Kun tanssiväki alkoi kaikota ravintoloista, ei niitä enää saanut takaisin. Havakka kiersi ravintolamuusikkona 28 vuotta julkaisematta yhtään levyä. 50-vuotiaana Havakka teki ensimmäisen levynsä. Sen jälkeen ei mikään ollut ennallaan.

Kultalevy ja Dannyn kanssa telkkariin

Keikkaillessaan Saariselällä Arja Havakkaa tuli puhuttelemaan eräs ravintolatyöntekijä ja tiedusteli, että osaako tämä linnusta kertovaa laulua. Havakka sanoi tietävänsä montakin lintulaulua ja pyysi henkilöä tuomaan sanat.

Nuotit odottivat nuottitelineellä seuraavana päivänä ja tuosta hetkestä lähti liikkeelle valtava mullistus. Kappale oli tietenkin Havakan koko kansan tietoisuuteen ja suosioon nostanut Lokki-valssi.

Seuraavalla keikkapaikalla Pallaksella Havakka pyysi kosketinsoittajan lounasaikaan lavalle verhon taakse tapailemaan kappaletta. Hiljaisen valssinsoiton keskeytti salista kuuluva liikehdintä. Havakka raotti verhoa kurkistaakseen, mitä salissa oikein tapahtuu.

– Kysyin, että mitä te teette, menkää syömään?

Ihmiset olivat kuulleet pianon hiljaisen soiton ja alkaneet tanssimaan. Yleisö kehui kappaletta kauniiksi toivoen saavan kuulla sen illalla tansseissa. Havakka opetteli venäläisen kansansävelmän siltä istumalta ja otti sen ohjelmistoonsa.

Ensimmäinen Havakan julkaisu oli omakustannekasetti, jota soitettiin keskeneräisenä ensimmäistä kertaa Lapin Radiossa Lapin Ääni-nimisessä ohjelmassa. Ihmiset alkoivat kysellä kasetin perään ja Havakka ja muusikot kiirehtivät sen valmiiksi. Pian Saksasta saapui 2 000 kasettia.

– Tuumasin, että mä oon vielä vanhanakin kiikkutuolissa näitten kasettien kanssa, Havakka kertoo.

Toisin kuitenkin kävi. Puhelin soi jatkuvasti ja kasettia tilattiin eri puolilta Suomea. Havakka kiersi Lapissa bändinsä kanssa etsien samalla kuumeisesti postia, jotta sai lähetettyjä ennakkoon tilattuja kasetteja. Puhelin soi jälleen, mutta tällä kertaa puhelu tulikin Audiovoxin levytysyhtiöstä. Lokki-kappaletta haluttiin kuulla joka paikassa ja levy-yhtiö näki siinä potentiaalia.

– Mikä ihmisen sä oikein oot? Kysyi levy-yhtiön tyyppi ja sanoin, että olen ravintolamuusikko ja kaduttaa että olen itseni pistänyt tällaiseen liriin, että koko ajan pitää etsiä postia ja ajella pakettiautolla täällä Lapissa, Havakka kertoo.

Ilkka Vainio oli tuottajana Audiovoxilla ja siitä käynnistyi heidän pitkä yhteistyönsä. Levy-yhtiö osti Havakan tekemän omakustannenauhan ja rahat olivat pankissa heti seuraavana päivänä. Siitä alkoi valtava pyöritys. Kevään sovitut keikat peruttiin ja Havakan yhtye lähti levy-yhtiön kiertueelle esiintyen parhaimmillaan yhtenä kuukautena 33 kertaa tansseissa, tavarataloissa ja sunnuntai iltapäivisin.

– Loppukuusta kysyin, että anteeks saanko mä kysyä mihin me oikein ollaan menossa. Minä ajoin pakettiautolla tavaroiden kanssa ja jätkät tuli pikkuautolla perässä, Havakka sanoo.

Hotellin pihaan kurvatessaan Havakalta usein kysytiin, että jaa millon se Havakka tulee?

– Nauroin, että on tullu jo.

– En olisi uskonut mikä pyöritys yhdensä Lokki-valssista tulee.

Havakka myi Lokki-albumillaan kultaa. Hänet pyydettiin myös televisioon Agents-yhtyeen vieraaksi Laulava Sydän-ohjelmaan, missä oli mukana myös Danny.

– Onneksi olin ollut karikoilla ravintolamuusikkona ja elänyt sitä elämää. Jos olisi kokemattomana tullut tuollainen pömpsäys, olisin seonnut täysin, Havakka kertoo.

50-vuotinen korkeakoulu

Arja Havakka kuuluu Keminmaan Eläkeliiton Ämmikööri-kuoroon, joka käy laulamassa, räppäämässä ja laulattamassa vanhustentaloilla, vuodeosastoilla ja erilaisissa seniorijuhlissa.

Omaa ikääntymistään Havakka kommentoi pilke silmäkulmassa.

– Ennen oli sileä naama ja vekkihame, nyt on toisinpäin.

Havakka elää omien sanojensa mukaan tavallista elämään, ilman glamouria ja päivä kerrallaan. Pitkän muusikonuran jälkeen ei tarvitse enää hötkyillä, koska kaikki on jo tehty.

50-vuotisjuhlavuoden suunnitelmissa on julkaista uusi albumi syksyllä. Veri vetää mikrofonin taakse eikä ajatus lopettamisesta tunnu omalta.

– Olen aina ihmetellyt, kun joku sanoo että ärsyttää ja haluaa lopettaa. Mulle ei koskaan ole tullut oloa, että haluaisin lopettaa. Jos se tulee sisältä että voi jatkaa, niin miksi ei, Havakka kertoo.

Jos Havakka palaisi 50 vuotta ajassa takaisinpäin ja hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta, oppia ja tehdä virheitä, virtaisi karjalaisveri kohisten.

– Ei tulis mitään, hermot menis heti. On se semmonen korkeakoulu ollut kumminkin. Kiitän kaikkia hyviä kavereita, jotka ovat auttaneet. Siinä on se voima, että jaksaa tehdä.

Pohjois-Englannissa sijainneen roomalaisaikaisen linnoituksen miltei 2 000 vuoden takaisesta kirje- ja asiakirja-arkistosta on löytynyt 25 uutta viestiä. Osa on kokonaisia, osasta on säilynyt palanen.

Postikortin kokoiset ohuet puulaatat löytyivät Vindolandan linnoituksen kaivauksissa. Linnoitus sijaitsi Hadrianuksen muurina tunnetun maavallin tuntumassa, roomalaisen Euroopan äärilaidalla. Vallia ei vielä ollut alettu rakentaa.

Löytö on Vindolandan merkittävin 25 vuoteen.

Laatat, joissa on kirjeitä, kuitteja ja muita asiakirjoja, löytyivät vieri vierestä, vain muutaman neliömetrin alueelta. Tutkijat uskovat, että kyseessä on osa tietyn ajanjakson arkistosta. Se on alustavasti ajoitettu vuosille 85–92, kertoo kaivauksista vastaava Vindolanda-säätiö.

Ensimmäiset laatat löytyivät vuonna 1973. Sittemmin löytöjä on kertynyt yhteensä 1 300. Uusimmat ovat tutkijoiden mukaan merkittävimmät neljännesvuosisataan.

Kipakka vaatimus etuvartioasemasta

Osa nyt löytyneistä teksteistä on ainakin osittain luettavissa jo ennen konservointia. Yhdessä Masclus-niminen sotilas anoo joukkojen komentajalta lomaa.

Masclus tuli tutkijoille tutuksi jo yhdestä 25 vuotta sitten löytyneestä laatasta. Masclus pyysi tuossa vuonna 105 päiväämässään kirjeessä, että komentaja toimittaisi olutta hänen etuvartioasemaansa. "Ellette lähetä lisää olutta, en voi ottaa vastuuta miehistä", Masclus kirjoitti.

Masclusin sotilasarvoa ei tiedetä, mutta hän vaikuttaa olleen jonkinasteinen upseeri, ehkä sadanpäämies. Hän viipyi linnoituksessa epätavallisen pitkään. Löydettyjen kirjeiden välillä on 12 vuotta.

Märkä maa on tutkijoiden onni

Vindolandan linnoitus sijaitsi kahden joen yhtymäkohdassa. Asukit epäilemättä kiroilivat maaperän kosteutta. Sitä torjuttiin levittämällä lattialle jopa 30 sentin paksuudelta sammalta, sananjalkoja ja olkia. Tutkijoille kosteus on onnenpotku.

Paksuun mattoon upposi paljon jätteitä, jotka ovat arkeologeille arvotavaraa: kankaan-, nahan- ja metallinpalasia, eläinten luita, loppuunkulutettuja kenkiä. Tänä kesänä on kaivettu esiin myös muun muassa kampa, sormus ja pieni lasipullo.

Kirjelaattojen enemmistö on löytynyt täytetyistä jäteojista. Hapeton muta on säilyttänyt laatat, vaikka ohuimmat ovat melkeinpä lastuja, vain parin millimetrin paksuisia.

Tutkijat riemastuivat etenkin siitä, että osa nyt löytyneistä kirjeistä oli päällekkäin. Se suojasi musteella kirjoitettua tekstiä.

Infrapuna voi paljastaa lisää tuttuja

Uusien löytöjen konservoinnin arvioidaan vievän 3–4 kuukautta. Vasta sitten niiden voidaan luottaa kestävän hapekasta ympäristöä ja niitä ryhdytään tutkimaan infrapunavalolla.

Tutkijat arvelevat, että kirjoittajista saattaa silloin löytyä muitakin tuttuja kuin Masclus.

Laattoja säilytetään British Museumissa Lontoossa, mutta niiden yksityiskohtiin voi tutustua myös Oxfordin yliopiston verkkosivulla.

Rahapyyntö ja syntymäpäiväkutsu

Kokoelma on tärkein aikalaisarkisto Luoteis-Euroopan roomalaiselämästä. Teksteissä on paljon virallista asiaa – tietoja miesvahvuudesta, yksityiskohtaisia matkalaskuja – ja tämä heimojen sissisotaan turhautuneen upseerin viesti luultavasti seuraajalleen:

"Monet ratsastavat. He eivät käytä miekkoja, eivätkä britinsurkimukset myöskään nouse ratsaille heittääkseen keihäitä."

Henkilökohtaisia kirjeitä lähettivät ja saivat sotilaiden lisäksi heidän puolisonsa, kauppiaat ja orjat. Osa löydetyistä teksteistä on kirjeiden luonnoksia, ja joukossa on myös piirroksia.

Teksteistä aukeaa ainutlaatuinen kuva asukkaiden elämästä. Esimerkiksi erilaisia ruoka-aineita mainitaan 46.

Muun muassa tällaista postia Rooman laajassa valtakunnassa kulki läheltä ja kaukaa kaksi vuosituhatta sitten:

• "Rakas veli, lähetä minulle rahaa niin nopeasti kuin voit. Muuten menetän käsirahan, jonka olen maksanut vehnästä."
• "Sisareni, kutsun sinut lämpimästi juhlistamaan läsnäolollasi syntymäpäivääni syyskuun 11. päivänä."
• "Rehellisenä miehenä anon teidän majesteetiltanne, että ette salli hakata viatonta miestä kepeillä."

Tutkijat ovat jokseenkin varmoja, että tuo viimeinen kirje jäi luonnokseksi eikä viestiä koskaan lähetetty. Se oli osoitettu keisari Hadrianukselle.

Voidaanko museoissa tulevaisuudessa esittää sellaista aineistoa, josta käy ilmi esimerkiksi henkilön kuuluminen ammattiliittoon? Museoissa pelätään, että valmistelussa oleva tietosuojalaki pakottaa kätkemään arkaluotoiseksi määritellyt henkilötiedot.

Suomen tietosuojalain uudistus liittyy Euroopan unionin tietosuoja-asetuksen muutokseen. Henkilötietojen käyttö on muuttunut verkkomaailmassa. Vuonna 2014 EU-tuomioistuin teki päätöksen, jonka mukaan Googlen on pyydettäessä poistettava ihmisiä koskevia hakutuloksia.

Henkilöhistorian ei tarvitse olla ikuisesti kuormana, mutta entä jos haluaa jättää itsestään jäljen? Museot tallentavat henkilötietoja haastatteluissa, valokuvina ja niistä tehtyinä luetteloina. Suomen museoliitossa ollaan huolestuneita siitä, että oikeus tulla unohdetuksi rajoittaa ihmisiltä oikeutta tulla muistetuksi.

Jos yhteenkin vähemmistöön kuulut, niin sitten sinut historiasta unohdetaan. Kalle Kallio

Tietosuojalakiin halutaan selvästi kirjata museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden erivapaus tallentaa ja julkaista henkilötietoja – myös voimassa olevan henkilötietolain arkaluontoiseksi määriteltyjen ryhmien osalta. Tietojen tallentaminen ja julkaiseminen etnisen taustan, vakaumuksen, ammattiliittoon kuulumisen, terveydentilan, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella on tarkkaan säädelty.

Sakonuhka johtaa itsesensuuriin

Tampereella toimiva valtakunnallinen Työväenmuseo Werstas ei juuri muuta teekään kuin työskentele näillä ”vaarallisilla vesillä”.

Työväenliikkeen perinteen ohella Werstas pitää huolta Kuurojen museon kokoelmista ja sillä on vastuu myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perinteen tallentamisesta.

Tietosuojalakiesitykseen liittyy seuraamuksia, jotka koskevat niin kaupallisia toimijoita kuin muitakin rekisterinluojia. Hallinnollinen sakko voi olla Werstaan museonjohtaja Kalle Kallion mukaan jopa neljä prosenttia liikevaihdosta.

– Pääsylipputuloja keräävillä museoilla se olisi noin puolet tulosta. Tämä, yleisen lainkuuliaisuuden lisäksi, johtaisi itsesensuuriin.

– Museot alkavat välttää sellaisten aineistojen tallentamista, joihin liittyy tietosuojaongelmia, Kallio sanoo.

Materiaaleja ei digitoida ja luetteloida. Eli niitä ei käytännössä ole. Kalle Kallio

Kallion mukaan tietyntyyppisiä teemoja ei enää tallennettaisi, joten tulevien sukupolvien käsitys tästä ajasta kapenee merkittävästi.

Kenen kulttuuriperintö jäisi talteen?

– Tässä ei ole vaarassa yhteiskunnallisesti passiivisen, heteroseksuaalisen kantasuomalaisen kulttuuriperintö. Jos yhteenkin vähemmistöön kuulut, niin sitten sinut historiasta unohdetaan, Kallio sanoo.

Mitä ei digitoida sitä ei ole

Se, mitä Kalle Kallio puhuu, tuntuu pirujen maalaamiselta seinälle. Eihän tietosuoja voi tarkoittaa kulttuurin piilottamista. Mutta mies on tosissaan.

Jos valmisteilla olevaa tietosuojalakia aiotaan noudattaa kirjaimellisti, eikä siihen erikseen määritellä museoiden erityistarpeita, niin vähänkin arkaluontoiset tiedot jäävät varaston täytteeksi.

– Sellaisia materiaaleja ei digitoida ja luetteloida. Eli niitä ei käytännössä ole.

– Museoiden toiminnan turvaaminen pitää kirjata nimenomaan tähän lakiin, ei muualle, kuten on ehdoteltu, Kallio sanoo.

Tietosuojalain uudistushanke on virittänyt myös keskustelun siitä, mitä museot saavat esittää näyttelyissään ja julkaista avoimessa verkossa. Museolla pitäisi olla lupa nimen tai kuvan tallentamiseen, mutta tätä lupaa ei jokaiselta kuvien lahjoittajalta ja kuvatuilta ihmisiltä ole aikoinaan osattu kysyä. Kun he ovat tuoneet materiaalia kokoelmiin, ajatuksena on ollut, että ne tuodaan juuri talteen ja näytille.

– Tulisiko museoiden esimerkiksi sumentaa kasvoja kokoelmistaan tai niistä jotka ovat julkisesti jaossa? Jos me joutuisimme piilottamaan ihmisiä, ettei heitä ei voi tunnistaa, niin se sotii meidän ammattietiikkaa vastaan, Kalle Kallio pohtii.

Lainsäätäjillä on tavoitteena saada tietosuojalaki uusituksi ensi vuoden toukokuun aikana. Lausuntoja voi tehdä 8. syyskuuta saakka.

Tietosuoja-asetuksen täytäntöönpanotyöryhmän mietintöön voit tutustua tästä.

Taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto ei voinut olla Meidän festivaalilla tarttumatta Suomen juhlavuoteen. Festivaali nimittäin järjestetään Tuusulanjärven ympäristössä, jossa ovat majailleet kansallistaiteilijat Jean Sibelius ja Eero Järnefelt.

Miehet saivat kuitenkin väistyä, kun järjestäjät halusivat omistaa tämän vuoden naisten äänioikeudelle.

Kuusisto muistuttaa, kuinka edistyksellinen maa Suomi oli ennen itsenäisyyttä. Vuonna 1906 suomalaisnaiset saivat äänioikeuden kolmantena maailmassa. Vuotta myöhemmin maassamme olivat maailman ensimmäiset naispuoliset parlamentaarikot.

Yli sadan vuoden aikana ei Kuusiston mielestä ole kuitenkaan otettu enää valtavia edistysaskelia.

– Äänioikeusteemamme on tuen osoitus niille, jotka yrittävät tehdä hyvää jälkeä, mutta sukupuolensa takia saavat niskaansa hirveät määrät lokaa.

Meidän festivaalin ohjelmistoa kootessa Pekka Kuusisto keskusteli naisten yhteiskunnallisesta asemasta muun muassa kirjailija Rosa Meriläisen, toimittaja Pirita Näkkäläjärven ja feministisiin kysymyksiin keskittyvän tutkija Minja Koskelan kanssa.

– Nämä ovat mahtavia aikoja, kun joka päivä on mahdollisuus räjäyttää oma ajattelunsa ja tajuta, miten rajallisesti on oppinut asioita hahmottamaan, Kuusisto sanoo.

Hän kertoo viimeisen vuoden aikana löytäneensä paljon naissäveltäjien musiikkia, josta ei ollut tiennyt aiemmin.

Kuusisto ensimmäistä kertaa vain katsojana

Tänä vuonna kaikki Meidän festivaalin esiintyjät ovat naisia. Taiteellinen johtaja ei kuitenkaan halua, että artistikattausta eksotisoidaan sen enempää.

– Se on asia, josta ei vuonna 2017 tarvitsisi enää tehdä numeroa, toteaa Pekka Kuusisto.

Kuusisto aloitti festivaalin taiteellisena johtajana vuonna 1999 veljensä Jaakon kanssa. Viimeiset kymmenen vuotta hän on toiminut isäntänä yksin.

Hän on vienyt festivaalin ohjelmistoa kokeellisempaan suuntaan. Perinteisenä kamarimusiikkitapahtumana alkunsa saanut festivaali on Pekka Kuusistolle kokeilukenttä.

– Nykyään teemat löytyvät muualtakin kuin musiikillisista termeistä tai säveltäjistä.

Konserteissa esiintyvät taiteilijat eivät ole kaikki klassisen kamarimusiikin parista. Viime vuonna Kuusisto soitti Meidän festivaalilla muun muassa yhdessä rap-artisti Paperi-T:n sekä suomi-rockin veteraani Ismo Alangon kanssa.

Tämä kesä on ensimmäinen, kun Kuusisto ei esiinny festivaalilla ollenkaan. Hän kuitenkin kokee sen hyvänä tapana tutustua konsertteihin myös kokijan näkökulmasta.

Tilauksessa valeuutisoinnista kertova teos

Konserttien lisäksi Meidän festivaalilla on keskusteluja saamelaisaktivismista moderniin suomalaiseen feminismiin ja puhujana niin syöpätutkija kuin ohjelmointikirjailija.

Pekka Kuusisto on yhdessä näyttelijä Anna Paavilaisen kanssa suunnitellut liikkuvan kuvan minifestivaalin elokuvateatteri Studio123:een.

Kuusisto odottaa erityisesti Linda Suolahden kokoamaa jousikvartettia, joka esittää festivaaliviikon kaikki jousikvartetot.

Hän hehkuttaa myös norjalaista vokaalitaiteilijaa ja säveltäjää, Maja S.K. Ratkjea.

– Minun tyyliselleni, perinteisen konserttimusiikin parissa paljon työskentelevälle, Maja ei suostu tekemään mitään, mikä olisi ennakoitavissa. Hän on täysin peloton omassa ilmaisussaan.

Tiistaina 25.7. Maja S.K. Ratkje esittää Meidän festivaalilla tilausteoksen, joka perustuu netissä leviävään valeuutisointiin.

150 vuotta sitten Suomessa elettiin erittäin ankaria aikoja. Kesät olivat kylmiä ja sateisia, talvella oli ankara pakkanen. Vilja kuoli peltoon ja perunat mätänivät maahan, ulkomailta tulleet viljalaivat eivät päässeet satamiin.

Niukkuudessa eläminen oli suomalaisille tuttua, mutta vuonna 1866 he alkoivat nähdä ankarampaa nälkää kuin koskaan ennen. Nälkiintyneinä he lähtivät vaeltamaan suurin joukoin – etsimään töitä, kerjäämään ja lopulta vaikka varastamaan.

Kolmen vuoden aikana nälkään ja sen heikentäminä tauteihin kuoli 200 000 ihmistä, noin kymmenesosa Suomen väestöstä.

Suomen historiankirjoitukseen nälkävuosista on kuitenkin jäänyt varsin vähän jälkiä. Siellä täällä kirkkomaan kulmassa on vaatimaton muistomerkki. Kuvia on harvoin, useimmiten on vain tekstiä. Tavallinen on raamatunlause ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”.

Tutkija tekee salapoliisityötä

Irlannissa koettiin raju nälkäkriisi parikymmentä vuotta ennen Suomea. Tuo nälänhätä on vielä tänäkin päivänä iso ja keskeinen osa kansallista omakuvaa.

Nälkään kuolleiden ja sitä siirtolaisina paenneiden muistomerkkejä on Irlannissa paljon, ja ne ovat näkyvillä paikoilla. Nälänhädällä on myös oma museo.

Irlantilainen akatemiatutkija Andrew Newby on vertaillut Suomen ja Irlannin suhtautumista nälkäkatastrofeihinsa. Hän on myös tehnyt salapoliisityötä jäljittäessään Suomesta lähes sata nälkävuosien muistomerkkiä muun muassa paikallislehtien vanhojen uutisten perusteella.

Moni muistomerkki on vielä löytymättäkin. Esimerkiksi Ristiinasta hän on etsinyt sellaista turhaan, vaikka tietää sen olevan jossakin pensaikon kätkössä. Newbyn paikallistamien muistomerkkien kuvia näet tästä linkistä.

1800-luvun puolivälissä Suomi kuului Venäjään, mutta sillä oli autonominen asema ja se tavoitteli paikkaa kansakuntana, vaikka itsenäisyyden saavuttamiseen kuluikin vielä puoli vuosisataa.

Irlantia hallittiin Britanniasta, britit omistivat maat. Niinpä heillä kuului myös vastuu hätäavusta. Kriisin jälkeen sitä käytettiin voimakkaasti Irlannin kansallistunteen rakentamisessa.

Autonomisella Suomella sen sijaan oli oma hallinto ja oma vastuu siitä, miten nälänhätää yritettiin estää. Newbyn mukaan se on merkittävä syy siihen, ettei nälänhätä päätynyt historiankirjoihin samalla tavoin kuin Irlannissa.

Suomi halusi osoittaa, ettei se tarvinnut Venäjän apua. Andrew Newby

– Samat miehet, fennomaanit, jotka kirjoittivat Suomen historiaa, olivat olleet vastuussa siitä, miten nälänhätään reagoitiin. He eivät halunneet syyttää Venäjää, vaan olla sen kanssa tekemisissä niin vähän kuin mahdollista.

He halusivat osoittaa, ettei Suomi tarvinnut Venäjän apua, vaan pystyi seisomaan omilla jaloillaan, Andrew Newby sanoo.

Suomen kansakunta eli syntymävaihetta

Valtiomies J. V. Snellmanin johdolla myös suojeltiin Suomen omaa valuuttaa, markkaa, joka oli otettu käyttöön vain joitakin vuosia aiemmin. Se vaikutti lainapolitiikkaan, sillä Snellman halusi osoittaa ulkomaille Suomen taloudellista vakautta.

Kaikkiaan juuri 1860-luku oli äärimmäisen tärkeä Suomen kansakunnan synnyssä, eikä Newby syytä hallitusta välinpitämättömyydestä nälkäisten suhteen.

– Jälkikäteen on helppo sanoa, että asiat olisi ehkä voinut hoitaa toisin, mutta edelleenkin on vaikea nähdä, millä keinoilla nälänhätä olisi ollut paremmin estettävissä.

Rautatietä pidettiin muistomerkkinä

Töiden ja elannon tarjoamiseksi Suomessa alettiin rakennuttaa kanavia ja rautateitä. Ratatyömaa osoittautui samalla monen kohtaloksi. Nälkävuosien muistomerkkejä jäljittänyt Newby löysi monia juuri radanvarsipaikkakunnilta.

– Fennomaanien retoriikassa itse rautateitä pidettiin muistomerkkeinä. Heidän mukaansa patsaita ei tarvittu, koska rautatie oli muistus Suomen ahkerasta ja kärsivästä kansasta ja hyödytti samalla tulevia sukupolvia.

Newby kertoo, että viime vuosien nälkävuositutkimuksissa on alkanut tulla esille myös soraääniä. Jotkut Helsingissä pitivät maaseutuväestöä laiskana tai arvelivat, että maalaiset piti jollakin tavoin pakottaa muuttamaan tapojaan.

Britit pommittivat ensin ja auttoivat sitten

Suurten nälkävuosien juuret olivat jo 1850-luvulla, Krimin sodassa, josta Suomessa lauletaan Oolannin sotana, ja peräkkäisissä katovuosissa.

– Britit pommittivat Suomen länsirannikkoa ja tuhosivat viljavarastoja. Ensimmäinen ponnistus nälänhädän helpottamiseksi oli jo tuohon aikaan. Toipuminen oli vaikeaa, koska sadot olivat heikkoja siitä saakka, kymmenen vuoden ajan.

Suomi ei kuitenkaan jäänyt suurten nälkävuosien kriisissään yksin. Taloudellista apua tuli kaikkialta Euroopasta, joskin usein liike- tai muiden yksityisten yhteyksien kautta, ei välttämättä hallituksilta, Newby kertoo.

– Krimin sodan takia huonoa omaatuntoa poteneilta briteiltä saatiin apua, kuten myös pohjoismaisilta naapureita ja Venäjän keskiluokalta ja aristokraateilta. Unkarilaiset auttoivat, koska kokivat suomalaiset sukulaisiksi, Newby luettelee.

Väestökato koetteli Suomea ja Irlantia ei tavoin

Yksi syy siihen, miksi Irlanti ja Suomi suhtautuvat nälkäkriiseihinsä eri tavoilla, on se, että Suomi toipui kymmenen prosentin väestökadostaan nopeasti.

Irlanti menetti asukkaistaan miljoonan kuolleina ja miljoonan Amerikkaan. Koko väestöstä se oli viidennes. Vaikutukset ovat lakanneet näkymästä vasta parina viime vuosikymmenenä.

Tutkija Andrew Newby arvelee, että Suomen oli tuostakin syystä helpompi ajatella, että nälkäkatastrofissa oli ollut kyse uuden kansakunnan taloudellisista synnyinkivuista, ei ulkopuolelta aiheutetusta kriisistä.

Suomessa tekemiensa tutkimusten perusteella Newby on sitä mieltä, että myös Irlannissa nälänhätä voitaisiin nähdä hieman toisinkin. Ehkä ainoa syy ei ollutkaan se, että Irlantia hallittiin Lontoosta.

– Suomen esimerkki osoittaa, että maalla voi olla kehittynyt hallinto, joka tekee oman päätöksensä, ja silti sinne iskee nälänhätä. Ehkä olisi voinut käydä niinkin, että Länsi-Irlannissa olisi nähty nälkää, vaikka hallinto olisi ollut Dublinissa.

Luovien alojen uskotaan pelastavan talouden. Luovat alat kattavat pääasiassa erilaisia kulttuuripalveluja ja -tuotteita. Kulttuuria taas ylistetään juhlapuheissa kansamme perustaksi.

Ongelma näyttää olevan siinä, että kukaan ei oikein ymmärrä mitä kulttuuri tarkoittaa.

Kansantalous on verrattain yksinkertainen asia. Se perustuu tuottavuuteen. Talouden erimielisyydet syntyvät keinoista tuottavuuden saavuttamiseksi. Nykyinen talouskehitys pohjautuu yksityistämiseen. Oikeastaan kaikki länsimaat ovat vähentäneet omistuksiaan ja keskittäneet tuottavuustavoitteet yksityiselle pääomalle.

Tätä kutsutaan vasemmistopolitiikan kriisiksi. Liberaali oikeistopolitiikka uskoo markkinaehtoisen talouden toimivan kaikkein tehokkaimmin. Niinpä törmäämme tavan takaan uutisiin, jossa rautateitä, postilaitosta tai terveydenhuoltoa ollaan yksityistämässä.

Mutkia suoristaen palvelut ovat kannattavia vain silloin, kun ne tuottavat pitkällä aikavälillä voittoa

Aikaamme leimaa vahva usko siihen, että markkinoiden vapaassa ohjauksessa työn tuottavuus on maksimaalista – kun taas julkistalous ylläpitää rönsyjä, jotka jarruttavat talouskasvua. Suurimpia ongelmia syntyy silloin, kun alamme tarkastella palveluita tuottavuuden näkökulmasta.

Terveydenhuollon ja koulutuksen kaltaiset palvelut ovat sekä markkinaehtoista toimintaa että kansalaisoikeuksia. Yhteiskuntamme tavoittelee tilannetta, jossa välttämättömiä palveluita tuotetaan keskitetysti ja tehokkaasti. Julkiset palvelut nähdään kuluina, jotka tuottavat tappiota yhteiskunnalle.

Mutkia suoristaen palvelut ovat kannattavia vain silloin, kun ne tuottavat pitkällä aikavälillä voittoa. Koulutus voidaan ajatella yhteiskunnan sijoituksena tuleviin työntekijöihinsä. Vanhustenhoito taas on pelkkä kuluerä, eli talousjarru.

Kilpailukykyinen yhteiskunta hylkää tuottamattomat jäsenensä, mikä näkyy esimerkiksi Kreikan terveydenhuollon kauhutarinoina. Tästä olemme saaneet myös meikäläisen vanhustenhoidon puolella esimakua erilaisina heitteillejättöskandaaleina.

On kuitenkin yksi elinkeinon ala, joka ei näytä soveltuvan yksityistämiskehitykseen edes talouden näkökulmasta: se on kulttuuri. Hallituksen kärkihankkeessa kulttuuri nähdään selkeästi palveluna, jonkinlaisena julkistalouden virkistystoimintana.

Kulttuuri pitää kuitenkin viittansa alla paljon laajemman repertoaarin kuin vapaa-aikapalveluiden tuottamisen. Esimerkiksi kirjasto- ja museoverkko ovat sivistyspalveluiden kovaa ydintä ja muotoilun tai graafisen suunnittelun kaltaiset kulttuurin muodot ovat ydinosa tuotteiden markkinointia.

Kulttuurin monimuotoisuus tekeekin siitä hankalasti määrittyvän elinkeinoalan. Entistä hankalammaksi asia muuttuu, kun tarkasteltavaksi otetaan tuottavuus.

Tuottavuuden näkökulmasta kulttuuri on rahasampo, jolla ei ole oikeastaan mitään kielteisiä vaikutuksia

Kulttuuri on nimittäin kasvuala, ja se työllistää hämmästyttävän suuren osan suomalaisista. Vaikka kulttuuri ajatellaan palveluna ja siis valtion kulueränä, joka maksetaan Veikkausvoittovaroista, se on todellisuudessa talouden rakennemuutoksen voittajia. Kun kuljetusalan tai palvelualojen tulevaisuus näyttää tyrehtyvän digitaaliseen kehitykseen, kulttuurialoilla digitalisaatio on ennemmin kiihdyttänyt alan tuottavuutta.

Peliala on tästä selkein esimerkki, muttei suinkaan ainoa. Digitaalinen kulttuuri tavoittaa lähes kaikki suomalaiset erilaisina sovelluksina ja tuotteina.

Kulttuuri voi hyvin myös tapahtumien muodossa. Nyt loma-aikaan käytännössä jokaisessa suomalaisessa kunnassa on kulttuurialan festivaali tai tapahtuma.

Tuottavuuden näkökulmasta kulttuuri on rahasampo, jolla ei ole oikeastaan mitään kielteisiä vaikutuksia. Se ei juuri saastuta, ei kuluta mainittavasti luonnonvaroja, ei ole terveydelle vaaraksi eikä sen kasvulle ole rajoja.

Tuntuukin hämmästyttävältä, että julkinen keskustelu kulttuurista on niin kapeakatseista. Vaikka Suomessa on toimiva kulttuuriministeriö ja teräväpäinen kulttuuriministeri, alan stigma julkisena kulueränä säilyy.

Täysin markkinaehtoinen kulttuuri tai koulutus johtavat kansan eriarvoistumiseen ja sivistyksen kriisiin

Kulttuurin rahoitusta rinnastetaan toisinaan maataloustukeen tai maanpuolustuskuluihin. Nämä kaikki kolme takaavat omavaraisuuttamme. Muista poiketen kulttuuri kuitenkin kiihdyttää talouden kasvua ja synnyttää jatkuvasti uusia työpaikkoja.

Ongelma vain näyttää olevan siinä, että kulttuuri kattaa niin monimuotoisen kirjon erilaisia ammatteja, että sitä on vaikea hahmottaa kokonaisuutena. Sen piiriin mahtuu kaikki talouden muodot käsityöläisyydestä pörssiyhtiöihin.

Kulttuurin paradoksi markkinaehtoisessa politiikassa on sama kuin koulutuksen: sitä ei ole mahdollista kehittää ilman kattavaa julkisrahoitteista perustoimintaa. Samalla tavalla kuin yliopistot ovat riippuvaisia laadukkaista peruskouluista, tarvitsee kulttuuri julkisia instituutioita säilyttääkseen selkärankansa.

Täysin markkinaehtoinen kulttuuri tai koulutus johtavat kansan eriarvoistumiseen ja sivistyksen kriisiin.

Kulttuuripolitiikka on lähinnä keskustelua instituutioiden rahoituksesta ja kuluista. Kulttuurialan ihmiset yrittävät puhua poliitikoiden kieltä muuttamalla työnsä euroiksi, ja poliitikot taas hokevat mantraa kulttuurista itseisarvona. Molemmat tahot ovat hyvästä syystä tyytymättömiä keskustelun tasoon.

Kokonaiskuva tästä elintarviketeollisuutta suuremmasta kasvualasta on siksi hämärä ja huonosti määritelty.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on helsinkiläinen päätoimittaja sekä kriitikko. Hän on runouden suurkuluttaja ja opettaa taiteesta kirjoittamista korkeakouluissa ja kursseilla. Vuoden 2017 hän kiertää ammattikouluissa ympäri Suomea vetämässä rap-lyriikkaan keskittyviä Sanat haltuun -työpajoja.

Suomalaisohjaaja Dome Karukoski on valittu ohjaamaan elämäkertaelokuva fantasiakirjailija J.R.R. Tolkienista.

Karukoski vahvistaa tiedon Ylelle, muttei anna aiheesta lisäkommentteja.

Yhdysvaltalaisen Deadline-sivuston mukaan elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat David Gleeson ja Stephen Beresford. Beresford on aiemmin voittanut Bafta-palkinnon Pride-komedian (2014) käsikirjoituksesta. Näyttelijöitä elokuvan rooleihin ei ole vielä valittu.

Elokuvasta vastaa Fox Searchlight -studio, jonka listoilta löytyvät esimerkiksi viimevuotiset Oscar-menestyjät 12 Years a Slave ja Birdman. Tuotantoyhtiöksi on valittu Chernin Entertainment, joka on tuottanut viimeisimmät Apinoiden planeetta -elokuvat.

Elokuvan kerrotaan perustuvan Tolkienin nuoruusvuosiin ja aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin yksinäinen kirjailija löysi paikkansa ja kirjallisen innoituksensa samanhenkisten opiskelijoiden seurasta.

Tolkienin nuoruusvuodet ja sotakokemukset ovat olleet inspiraationa kirjailijan tunnetuimmille teoksille Taru sormusten herrasta ja Hobitti eli sinne ja takaisin, joita on myyty yhteensä yli 250 miljoonaa kappaletta.

Kirjoista tehdyt elokuvatrilogiat ovat aikamme suosituimpia ja menestyneimpiä elokuvasarjoja.

Karukoski halutaan Hollywoodiin

Keväällä uutisoitiin Karukosken ensimmäisestä Hollywood-elokuvasta. The Starling -elokuvan kuvausten oli määrä alkaa tänä kesänä, mutta kevään jälkeen elokuvasta ei ole kerrottu uusia tietoja. Pääosiin kaavailtiin alunperin Keanu Reevesiä ja Isla Fisheriä. Näyttelijöitä ei kuitenkaan ole vielä vahvistettu.

Dome Karukoski on viime vuosina herättänyt kansainvälistä huomiota. Vuonna 2013 julkaistun Leijonasydämen myötä ohjaajaa houkuteltiin Hollywoodiin. Ennen The Starling -elokuvaa Karuskoski kieltäytyi tarjouksista.

Dome Karukosken viimeisin ohjaustyö on Touko Laaksosen elämää käsittelevä Tom of Finland. Elokuva sai ensi-iltansa helmikuussa.

Monessa Euroopan maassa elokuva saapuu ensi-iltaan tämän kesän aikana.

Suomi-fanaattisen Tolkienin elämäkerralle suomalainen ohjaaja

Tolkienin tiedetään ihailleen suomalaista kulttuuria ja kieltä. Suomea hän opetteli parikymppisenä opiskellessaan klassisia kieliä Oxfordin yliopistossa. Tolkien otti vaikutteita suomen kielestä kehittäessään haltiakielen quenyan, joka esiintyy useissa eri tarinoissa.

Erityisesti Kalevalan tarina Kullervosta teki kirjailijaan vaikutuksen. Tolkienin versio Kullervon kohtalosta löytyy sekä Keskeneräisten tarujen kirjasta ja Silmarillionista Túrin Turambarin tarinasta.

Esikoisteoksenaan Tolkien kirjoitti 22-vuotiaana oman versionsa Kalevalan Kullervo-tarinasta. Vuonna 1914 julkaisematta jäänyt tarina julkaistiin sata vuotta kirjoittamisensa jälkeen.

Tolkienin elämästä on ollut kehitteillä myös toinen elokuva Middle Earth, joka perustuu Angus Fletcherin käsikirjoitukseen.

Presidentti Putinin Suomen vierailuun kuuluu myös kulttuuriosio. Venäjän ja Suomen presidentit matkaavat torstai-iltana Savonlinnan Oopperajuhlille, jossa maailman kuuluisimpiin teatteri- ja oopperataloihin kuuluva Bolshoi esiintyy kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Savonlinnassa Bolshoilta nähdään konserttiversio Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Oneginista, sekä säveltäjän viimeinen ooppera, Jolanta. Varsin lyhytkestoista oopperaa täydennetään prologilla, jossa on osia Pähkinänsärkijä-baletista.

Jolanta on kuulunut Bolshoin ohjelmistoon jo yli 120 vuotta ja se on edelleen hyvin suosittu ooppera Venäjällä. Bolshoin musiikillisen johtajan Tugan Sokhievin mukaan teoksen mestarillisuutta on turha lähteä kiistämään.

– Jolanta on ehdottomasti Tšaikovskia parhaimmillaan, niin säveltäjänä kuin instrumenttien, orkesterin ja ihmisäänen käsittelijänä. Melodiat ovat kauniita ja harmoniat epätavallisia. On surullisia että Tšaikovski kuoli niin pian teoksen valmistumisen jälkeen. Emme pysty näkemään hänen ammatillista kehitystään emmekä sitä, mihin suuntaan hänen tyylinsä olisi mennyt.

Jolanta on suuri arvoitus

Satumaailmaan sijoittuva Jolanta kertoo tarinan sokeasta prinsessasta. Tarinaan liittyy huijaamista, mutta sen loppua leimaa optimismi, siinä on happy ending, joka Tšaikovskin oopperoissa on harvinaista.

– Esimerkiksi Jevgeni Oneginissa on hyvin dramaattinen ja surullinen loppu, kaikki menettävät henkensä. Se että Tšaikovskin kirjoitti viimeisestä oopperastaan teoksen, jossa on paljon valoa ja uskoa tulevaan, se on suuri arvoitus, Tugan Sokhiev pohtii.

Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisen johtajan Jorma Silvastin mukaan Jolantan tematiikkaa voi liittää myös nykypäivään – asioita pimitetään ja pidetään piilossa.

– Kyllähän siitä on helppoa vetää allegorioita nykymaailmaan ja tiedotusvälineidenkin toimintaan. Ihmiset eivät aina välttämättä saa kaikkea tietoa ympäristöstään ja tässäkin oopperassa se tieto tulee lopulta ulkopuolelta. Jossakin vaiheessa hoviin pääsee mies, joka kertoo Jolanta-prinsessalle, kuinka asiat itse asiassa oikeasti ovat.

Barokkioopperasta Benjamin Britteniin

Bolshoi vieraili Savonlinnassa viimeksi kymmenen vuotta sitten, jolloin siltä nähtiin Rosenthalin lapset ja Boris Godunov. Jorma Silvastin mukaan Bolshoille sataa jatkuvasti kutsuja ympäri maailmaa, eikä sen suosiota horjuta mikään.

– Venäjällähän on kaksi tällaista suurta teatteri- ja oopperataloa, Pietarin Mariinski ja Moskovan Bolshoi. Uskaltaisin olettaa näin suomalaisena, että venäläisten silmissä Bolshoi olisi se ykkönen. Tosin Mariinski on laajentanut toimintaansa Vladivostokiin saakka, joten ehkä tässä on jonkinlaista alueellista kilpailua meneillään.

Monien mielestä Tugan Sokhievin palkkaaminen Bolshoin musiikilliseksi johtajaksi vuonna 2014 on ollut talolle lottovoitto. Näyttävän kansainvälisen uran luoneen Sokhievin arvellaan tuovan Bolshoin toimintaan uutta puhtia.

– Tällä hetkellä meillä on muutamia erilaisia painopisteitä. Haluamme näyttää yleisöllemme suurisuuntaisia romanttisia oopperoita ja pari vuotta sitten ryhdyimme esittelemään barokkioopperoita, kuten Händeliä. Teemme myös projekteja lapsille ja nuorille sekä nykyoopperoita. Meillä on laaja skaala.

Viime vuonna Bolshoin ohjelmistoon kuului myös Benjamin Brittenin haastava Billy Budd -ooppera.

– Billy Budd oli valtaisa menestys, meillä jokainen kerta täysi talo ja suosiota esitettiin seisten, Sokhiev hymyilee.

Nurejev-baletin ensi-ilta siirtyi

Bolshoissa työskentelee satoja oman alansa huipputaiteilijoita, joten toisinaan talon ympärillä kuohuu. Äskettäin teatteritalo teki viime hetken muutoksen ja siirsi eteenpäin tanssijalegenda Rudolf Nurejevista kertovaa balettia. Joidenkin lähteiden mukaan syynä olisi ollut se, että teoksessa käsitellään homoutta, joka on Venäjällä arka aihe.

Tugan Sokhievin mukaan ensi-iltaa siirrettin taiteellisten syiden takia.

– Teoksen koreografia ei ollut aivan valmis. Koska Bolshoin baletti on niin kuuluisa, meidän täytyy pitää yllä standardeja ja tiettyä tasoa. Tanssijaryhmämme oli äskettäin pitkällä Japanin kiertueella ja se vaati veronsa.

Mutta millaista sitten on esiintyä presidentti Niinistölle ja presidentti Putinille?

– Tämä paikka, Olavinlinna, on hyvin tärkeä sekä meille venäläisille että teille suomalaisille, ja nythän Suomi juhlii myös satavuotista itsenäisyyttään. Olen hyvin iloinen ja kunnioitettu siitä, että molemmat presidentit ovat täällä torstaina, Tugan Sokhiev summaa.

Istut katsomassa lapsille tarkoitettua teatteriesitystä, jossa oma tenavasi on mukana. Katselet, miten pienokainen innostuu hullunkurisista vuorosanoista, ja pian lapsi on mukana loikkimassa näyttämöllä ohjaajan ja muiden näytökseen osallistuneiden lasten kanssa.

Tällaisena hetkenä kannattaa nauttia esityksestä lapsen kanssa. Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton koordinaattori Maarit Ruotsalainen ohjeistaa vanhempia nauttimaan lastenkulttuurista lapsen mukana ja unohtamaan arjen murheet.

Voi käydä jopa niin, että aikuinen innostuu lapsille tarkoitetusta kulttuuriesityksestä niin, että päätyy jatkamaan omaa vanhaa taideharrastustaan tai aloittaa kokonaan uuden kulttuuririennon.

– Vastikään kuulin perheestä, joka oli käynyt perhesirkuksessa, eli työpajassa, johon saavat osallistua kaikki vauvaikäisistä mummuun ja vaariin saakka. Vanhemmat olivat innostuneet sirkuksen tekemisestä niin paljon, että osallistuivat kahdestaan pariakrobatiakurssille ja nauttivat yhdessä tekemisestä, Ruotsalainen kertoo.

Lastenkulttuurilla tarkoitetaan ammattilaisten lapsille tuottamaa kulttuurisisältöä, joko yhdessä lasten kanssa tai siten, että lapset ovat kokijoina. Se on myös lasten itse luomaa kulttuuria, jossa korostetaan tekemistä.

Ruotsalaisen mielestä lastenkulttuuria arvostetaan Suomessa, mutta iso ongelma piilee rahoituksessa ja tekijöiden työllistämisessä. Varat ovat vähäisiä, ja työmarkkinajärjestelmän jäykkyys tekee taiteen ammattilaisten ja taidekasvattajien työn todella vaikeaksi.

– Kun työsopimukset ovat pätkittäisiä tai rahoituksesta on kovasti epävarmuutta, ammattilaisten palkkaaminen saattaa olla lastenkulttuurikeskuksille todella vaikeaa. Suomen työmarkkinajärjestelmä ei tue tätä alaa millään tavoin. Lähes kaikki työsuhteet ovat määräaikaisia, projektimuotoisia ja osa-aikaisia, sanoo Ruotsalainen.

Esittäjien suhteen olen kuullut, että lapsiyleisö on vaativinta. Risto Lappeteläinen

Miltei samaa sanoo erityisesti lasten ja nuorten kehitykseen perehtynyt kajaanilainen psykologi, psykoterapeutti Risto Lappeteläinen. Hän kantaa huolta siitä, miten vähän yhteiskunta sijoittaa rahaa lastenkulttuuriin, ja miten esimerkiksi Kajaanin kokoisessa kaupungissa voitaisiin järjestää tapahtumia kannattavasti.

– Pelkkä taide ja kulttuuri eivät vie eteepäin. Luovaa olemista pitäisi olla muussakin elämässä. Minusta tämä ymmärretään Suomessa, mutta resurssit eivät ole riittävät, Lappeteläinen toteaa.

Vanhempien lisäksi koulujen rooli lapsien saattamisessa kulttuurin pariin on elintärkeä, sillä kaikki vanhemmat eivät vie tenaviaan tapahtumiin.

– Yksi varhaiskasvatuksen kehittämisen ajatus on ollut se, että se koskisi mahdollisimman monia 3–4-vuotiaita, jotta he pääsisivät perhepäivähoidon piiriin. On perheitä, joissa ei nähdä luovan ja tukea antavan läsnäolon merkitystä, ja nämä lapset saavat vähemmän eväitä elämälleen, Lappeteläinen sanoo.

Lastenkulttuurin ongelmana saavutettavuus

Kajaanilainen teatteriohjaaja Eino Saari kertoo kuuluvansa sukupolveen, joka on jo ehtinyt tottua Ruotsalaisen mainitsemiin projektitöihin ja kädestä suuhun elämiseen. Saari on muun muassa tehnyt lapsille kesäteatteria ja kiertävää lasten- ja nuortenteatteria, joista eräs teos, Väärinpäinmaa, kiersi Virossa asti.

Kajaanin teatterin kanssa Saari teki koulukiusaamista koskevan teoksen Tänään koulun jälkeen, jota on esitetty ala- ja yläkouluissa vajaan 300 esityksen verran. Saari on myös versioinut Hamletia päiväkoti-ikäisille lapsille. Tuorein projekti on oman lastenkulttuurikeskuksen avaaminen Kainuuseen. Keskus aloittaa käytännön toimintansa näillä näkymin vuoden vaihteessa.

– Vuosi sitten Kajaanissa kävi pari henkilöä Lastenkulttuurikeskusten liitosta esittelemässä toimintaansa. He totesivat, että Suomessa on oikeastaan kaksi aluetta, jossa ei ole omaa lastenkulttuurikeskusta: Ahvenanmaa ja Kainuu. He esittivät kainosti toiveen siitä, että asialle tehtäisiin jotain, Saari kertoo.

Jokin välittömyyden ja innostuksen siemen tuntuu monella lapsella valitettavasti katoavan yläasteelle siirryttäessä. Eino Saari

Pian paikalliset kulttuuritoimijat löivät hynttyyt yhteen ja pohtivat, minkälainen lastenkulttuurikeskus palvelisi koko Kainuuta, ei vain kajaanilaisten tarpeita. Saari ajattelee, että lapset, jotka eivät asu kulttuuripalvelujen piirissä, ovat vaarassa jäädä monesta kokemuksesta paitsi.

– Syntyi ajatus ketterästä autolla kiertävästä kahdesta ammattilaisesta, jotka kiertäisivät laajasti Kainuun kuntia ja veisivät esitys-, työpaja- ja kurssitoimintaa kaikkialle Kainuuseen, sanoo Saari.

Saaren mukaan lastenkulttuurista puhuttaessa merkittävin ongelma on saavutettavuus. Jos pienillä paikkakunnilla ei ole kulttuuritarjontaa lapsille, vaatii sinnikkyyttä, että vanhemmat jaksavat kiikuttaa jälkikasvunsa lastenkulttuurin pariin.

– Lapset tuntuvat olevan eriarvoisessa asemassa suhteessa siihen, millaisen lastenkulttuurin äärelle voivat päästä. Tarjonta on kovin erilaista, jos ajatellaan maakuntakeskusta, kuten Kajaania tai Puolangan, Vaalan tai Hyrynsalmen kyliä ja kolkkia, Saari toteaa.

Saaren kiinnostus lasten- ja nuortenkulttuuriin syventyi hänen tultuaan isäksi itse.

– Minulle tuli nopeasti kokemus siitä, että taiteen tekijälle on kiitollista ja palkitsevaa esittää lapsille ja osallistaa heitä. Palaute on aina välitöntä: jos ei tykätä, se osoitetaan saman tien. Vastaavasti jos esityksestä innostutaan, teatteriesitysten maailmat voivat jatkua lasten leikeissä vielä vuosia.

Lapset osallistuvat ja toimivat lähtökohtaisesti mielellään itse. Eino Saari

Mitä tulee lastenkulttuurin arvostukseen, Eino Saari tunnistaa vanhan käsityksen siitä, että lastenkulttuurin tekeminen olisi vähempiarvoista kuin aikuisille tehdyt teokset. Saari kuitenkin uskoo, että moisesta luutuneesta oletuksesta oltaisiin jo pääsemässä eroon.

– Lasten kanssa voi käsitellä aika lailla kaikkia vaikeaksikin miellettyjä aiheita: rakkautta, kuolemaa, valtaa.

Saaren mielestä lastenkulttuurin merkitystä on turha ajatella irrallisena osana muusta kulttuurista. Se on yhtä tärkeää kuin päivittäinen liikunta tai ihmissuhteiden ylläpitäminen. Mutta riittääkö se, että kuskaa lasta katsomaan klassista musiikkia tai rock-festivaaleille – mihin tarvitaan erillistä lastenkulttuuria?

Saaren mukaan taiteilijoiden tulee miettiä, kenelle teoksensa tekee ja olla yleisöstään kiinnostuneita. Lapsi voi nauttia myös sellaisesta teoksesta, jota ei ole hänelle kohdennettu, mutta Saari käyttäisi tällaisissa tilanteissa harkintaa.

– Toki lapset pystyvät vastaanottamaan esityksiä, jotka on tarkoitettu varttuneemmalle väelle, mutta sen lisäksi tarvitaan sensitiivistä, taiteellista toimintaa, joka on suunnattu nimenomaan lapsille.

Psykologi, psykoterapeutti Risto Lappeteläinen puoltaa lastenkulttuuria positiivisena asiana lapsen kehityksen kannalta, jos lapsi on tunne-elämän ja psyyken kehitykseltään iänmukainen. Lappeteläisen mukaan lapsen kanssa voi vaikkapa keskustella tapahtumasta etukäteen, ja parhaimmillaan lapsi saa omalle ikäryhmälleen tehdystä elämyksestä mielihyvää ja luovuuden rakennuspalikoita.

– Ne ovat kaikkien turvallisimpia tapahtumia lapsille, koska ne lähtökohtaisesti sovitetaan heille. Esittäjien suhteen olen kuullut, että lapsiyleisö on vaativinta. He ovat herkkiä huomaamaan, jos joku ei ole esityksessä tosissaan tai tulkitse asiaa riittävän aidosti. Silloin lapset eivät välttämättä nauti, Lappeteläinen toteaa.

Loppusyksystä teatteriohjaaja Saari on tekemässä kiertävää lastenteatteriesitystä, joka esittelee kvanttifysiikkaa lapsille. Sen rahoituskysymyksiä hän on ratkonut jo tovin, vaikka kokee, että lastenkulttuuria saa tukea Suomessa.

– Vähän pähkinöitä tuolta, pikkuisen tukea täältä ja kovaa esitysmyyntiä, niin jotenkin saadaan palkat maksettua, Saari kuvailee.

Milloin osallistuvasta lapsesta tulee nihkeä aikuinen?

Lastenkulttuurissa olennaista on paitsi lapsilähtöisyys, myös lapsen osallistaminen.

Lastenkulttuurikeskusten liiton koordinaattori Maarit Ruotsalaisen mukaan lapset nauttivat erityisesti siitä, kun heitä huomioidaan yleisönä ja esityksessä on vuorovaikutusta. Lapset myös tuottavat vuorovaikutusta itse tai saattavat jopa kyseenalaistaa koko esityksen.

Myös teatteriohjaaja Eino Saari allekirjoittaa osallistamisen tärkeyden lastenkulttuurin tuottamisessa.

– Lapset osallistuvat ja toimivat lähtökohtaisesti mielellään itse. Aikuisille on usein taas kammon paikka, jos esityksen yhteydessä mainitaan sen olevan osallistavaa teatteria tai otetaan jollain tavalla kontaktia katsojiin. Moni aikuinen säikkyy sellaista ja jättää menemättä, Saari kuvailee.

Vanhemmat olivat innostuneet sirkuksen tekemisestä niin paljon, että osallistuivat kahdestaan pariakrobatiakurssille. Maarit Ruotsalainen

Saari on havainnut, että osallistumisesta nauttimisen taitekohta alkaa yläkoulun paikkeilla. Teini-ikäiset saattavat katsella mallia vieruskavereista ja reagoida sen mukaan, miten ystävätkin reagoivat.

– Jokin välittömyyden ja innostuksen siemen tuntuu monella lapsella valitettavasti katoavan yläasteelle siirryttäessä. Minne se sitten katoaa? Se onkin hyvä kysymys.

Lue lisää:

"Lapsistahan me yritämme kasvattaa järkeviä" – Lastennäytelmä viedään henkilöautolla Viroon

PARIISI Avaruusalus sinkoutuu maailmankaikkeuden laidalta toiselle tehosteella, joka jättää häpeään kaikki aiemmat tieteiselokuvat. Elokuvaohjaaja Luc Bessonin unelmaprojekti Valerian and the City of a Thousand Planets on täynnä tällaista visuaalista herkkua.

Valerian on kaikkien aikojen kallein Hollywoodin ulkopuolella tehty elokuva. Sen budjetti on lähes 200 miljoonaa euroa. Samaan kokoluokkaan yltävät yleensä vain amerikkalaiset jättituotannot, joista suurin osa on supersankarielokuvia.

Euroopassa tätä enemmän ovat maksaneet vain Bond-elokuvat, joiden tuottajayhtiö on eurooppalainen, mutta levittäjinä Hollywood-studiot MGM ja Sony.

Ranskalaiseen kulttisarjakuvaan perustuvaa mammuttiprojektia on pidetty valtavana taloudellisena riskinä, mutta ohjaaja itse puhuu jo jatko-osista. Riskipuheille hän kohauttaa olkiaan.

- Rahalla ei ole merkitystä. Ei sitä näe elokuvaa kuvatessa. Kukaan ei tule kuvauspaikalle kaksisataa miljoonaa salkussaan, Besson sanoo Yle Uutisille.

Hollywood Seinen rannalla

Bessonin työpaikka sijaitsee Pariisin pohjoislaidalla, kivenheiton päässä Seine-joesta. Saint Denisen kaupunginosaan rakennettu Cité du Cinéma kätkee korkeiden muuriensa sisään yhdeksän elokuvastudiota, lukuisia tuotantoyhtiöitä, elokuvateatterin ja elokuva-alan kouluja.

Tämä rakennuskompleksi on Luc Bessonin lempilapsi. Hollywoodissa ja Ranskassa uraa tehnyt, elokuvaohjaaja on ollut mukana tilojen suunnittelussa aina vessojen sijaintia myöten.

Besson suunnittelee ja kuvaa kaikki elokuvansa ”elokuvan kaupungin” muurien suojissa. Jopa hänen elokuviaan koskevat haastattelut järjestetään rakennuksen uumenissa.

Nyt Citén julkisivua peittää kolme valtavaa julistetta. Yhdessä niistä kaksi ihmishahmoa seisoo valtavan avaruusaluksen varjossa autiolla planeetalla. Valerian-elokuvan juliste julistaa: L’aventur commence – seikkailu alkaa.

Sisällä avara 4 000 neliömetrin aulatila esittelee Bessonin menestystä. Aivan tilan perällä, lähimpänä studioita, pönöttää kaksi The Fifth Element – puuttuva tekijä (1997) -elokuvan lentävää ajoneuvoa: taksi ja poliisiauto.

Kyseiset kulkupelit Besson löysi elokuvaansa ranskalaisen Valerian-sarjakuvan tarinasta Vallan piirit (Les cercles de pouvoir, 1994)

Seikkailun alku

Avaruusagentti Valerianin ja Laurelinen tarina alkoi vuonna 1966 ranskalais-belgialaisen Pilote-sarjakuvan sivuilla. Suomessa Valerianin ja Laurelinen seikkailuja on julkaistu 1970-luvulta alkaen ensin Zoom-lehdessä ja sittemmin omissa albumeissaan.

1980-luvulla parivaljakko seikkaili neljän tarinan verran myös Ilta-Sanomien sivuilla.

Pilotessa julkaistiin myös muun muassa Asterixia ja luutnantti Blueberryä, mutta juuri avaruudessa ja ajassa matkustaneet agentit veivät 10-vuotiaan Luc Bessonin sydämen.

- 1970-luvulla Ranskassa oli vain yksi tv-kanava ja sekin oli mustavalkoinen. Ei ollut videopelejä tai internetiä. Asuin maaseudulla, kaukana Pariisista, eikä minulla ollut pakopaikkaa, Besson muistelee.

- Yhtäkkiä edessäni oli sarjakuva, jossa kaksi agenttia lensi avaruudessa ja potki avaruusolioita persuksille.

Se oli myös ensimmäinen kerta, kun Luc Besson rakastui. Tunteiden kohde oli sarjakuvan sankaritar: vahva ja määrätietoinen Laureline.

Tuhannen planeetan elokuva

Valerian and the City of a Thousand Planets_- elokuvan tarina perustuu Valerian-sarjakuvien tarinaan Varjojen lähettiläs (L’ambassadeur des ombres, 1975). Siinä Valerian ja Laureline saapuvat tuhansien eri sivilisaatioiden kansoittamalle Keskuspiste-nimiselle avaruusasemalle, missä he joutuvat keskelle juonitteluja.

Elokuvassa Keskuspisteen nimeksi on vaihdettu Alfa. Sarjakuvan fanien kiusaksi myös muita yksityiskohtia on muutettu: esimerkiksi kolmikkona kulkevat kärsälliset ja siivistään huolimatta lentotaidottomat avaruuden kauppamiehet shinguzit ovat elokuvassa nimeltään doghan daguis.

Valerian-elokuva ei kosiskelekaan sarjakuvan vuosien varrella keräämiä faneja. Se on tehty ensi sijassa nuorelle yleisölle. Myös elokuvan pääosiin on valittu tähtiä, joiden toivotaan puhuttelevan nuorisoa: Dane DeHaan, Cara Delevingne ja lyhyesti elokuvassa vieraileva poptähti Rihanna.

- Toisin kuin missään aiemmassa elokuvassa, meillä ei ollut koe-esiintymisiä. Ohjaaja vain soitti agenteillemme ja sanoi, että haluaisi tavata meidät. Yleensä elokuviin on useampi vaativa koekuvaus, minkä jälkeenkin vielä jännitetään, Laurelinea esittävä supermalli Cara Delevingne kertoo.

Bessonin mukaan hän tiesi heti, ketkä näyttelijät sopisivat esittämään hänen sankareitaan.

- Olen tuntenut Valerianin ja Laurelinen lähes 40 vuotta. Jos pyytäisin sinua valitsemaan näyttelijän esittämään äitiäsi, osaisit varmasti valita nopeasti ehdokkaiden joukosta sopivan. Toimin samalla tavalla.

Valerian-elokuva onnistuu monessa asiassa. Se näyttää upealta ja sen maailma on hämmentävän monipuolinen. Toisaalta se on kökösti käsikirjoitettu ja sisältä ontto.

Katseen elokuva

On vuosi 1997. Bruce Willis ajaa lentävää taksia, kun katon läpi takapenkille rojahtaa 1990-luvun käsitys täydellisestä olennosta, vähäpukeinen Milla Jovovich räiskyvän oranssiksi värjätyssä tukassa. Willisin samanvärinen hihaton paita lupaa valkokangasromanssia – sekä sen, että aivot saa laittaa narikkaan elokuvan ajaksi.

The Fifth Element – puuttuva tekijä (1997) oli valtava menestys, joka sinetöi Luc Bessonin aseman yhtenä kaupallisesti menestyneimmistä ranskalaisista elokuvaohjaajista. Se oli myös yksi 11-vuotiaan Dane DeHaanin lempielokuvista.

- The Fifth Element oli iso osa lapsuuttani. Minulla oli se videolla ja DVD:llä. Se on yhä mielestäni yksi eniten katseluja kestävistä elokuvista, Valeriania näyttelevä DeHaan kertoo.

Besson kuuluu ranskalaisten ohjaajien sukupolveen, joiden elokuvat saivat 1980-luvulla lempinimekseen cinema du look eli katseen elokuva. Nimi tuli siitä, että näissä elokuvissa visuaalinen häikäisevyys oli tarinaa tärkeämpi asia.

Älykkäästä elokuvataiteestaan ylpeässä Ranskassa mikään ei olisi voinut ärsyttää vanhempaa sukupolvea enempää. Aivan uudenlaista toimintaa esitelleet Tyttö nimeltä Nikita (La femme Nikita, 1990) ja Leon (1994) saivat kriitikot pilkkaamaan Bessonia Hollywood-ohjaajaksi.

Besson kiitti kehuista ja lähti Hollywoodiin ohjaamaan The Fifth Elementiä. Hän ilmoitti myös, että lopettaisi ohjaamisen kymmenenteen elokuvaansa. Siihen mennessä hän olisi jo varmasti saanut sanottua sen mitä halusi sanoa.

Kymmenes elokuva oli vuonna 2006 ilmestynyt Arthur ja minimoit (Arthur et les Minimoys).

Täydelliset naiset

Rihanna esittää Valerian-elokuvassa muodonmuuttajaa, joka on pakotettu prostituoiduksi. Nähdessään Laurelinen, hän toteaa Valerianille, että tämän tyttöystävä on tosiaan ”täysi kymppi”.

Kympin naisia löytyy Bessonin elokuvista varsinainen liuta: salamurhaajaksi opetteleva 13-vuotias Mathilda (Natalie Portman), Jeanne d’Arc (Milla Jovovich), Aung San Suu Kyi (Michelle Yeoh) ja superälykäs Lucy (Scarlett Johansson) ovat vain muutama esimerkki. Ohjaajan elokuvien vahvat naishahmot olivat joitakin vuosia takaperin inspiraation lähde nuorelle Cara Delevingnelle.

- Nuorena tyttönä minulla ei ollut paljon sankarittaria esikuviksi. Mutta hänen elokuviensa naiset olivat vahvoja, erilaisia ja itsenäisiä. Halusin olla Natalie Portman Leonissa ja The Fifth Elementin Leeloo, Delevingne kertoo.

Myös Valerian-elokuvassa, sen nimestä huolimatta, kantavaksi voimaksi nousee Delevingnen esittämä Laureline. Sen myöntää myös DeHaan.

- Valerian ei olisi mitään ilman Laurelinea. Hänellä on toki omat vahvuutensa, mutta tarvitsee Laurelinen vahtimaan häntä ja tekemään päätöksiä.

Besson sanoo, ettei hän halua ottaa kantaa sukupuolirooleihin. Hän sanoo kiinnittävänsä tasan saman verran huomiota elokuviensa nais- ja miesrooleihin.

- Muu elokuvateollisuus ei tee niin. Erityisesti amerikkalaisissa elokuvissa mies esitetään usein lihaksikkaina supersankareina ja nainen on jossain taka-alalla itkemässä. Se ei ole lainkaan se kuva, joka minulla on naisista, Besson sanoo.

Ohjaajan naiskuvan ehkä kyseenalaisempi puoli liittyy siihen, että lähes kaikki hänen elokuviensa naiset on myös kuvattu seksisymboleina. Esimerkiksi Rihannan roolihahmo esittää elokuvassa Valerianille (ja elokuvan yleisölle) eroottisen tanssiesityksen, mikä tuntuu monella tavalla kyseenalaiselta, kun kyseessä on vieläpä moiseen tekoon pakotettu olento.

Eurooppalainen elokuva 2.0

Luc Besson perui päätöksensä lopettaa uransa ja palasi ohjaajanjakkaralle vuonna 2010. Elokuva oli Adéle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut. Valerian and the City of a Thousand Planets on jo ohjaajan 17. pitkä elokuva.

Ohjaamisen ohella Besson on käsikirjoittanut ja tuottanut elokuvia omalle EuropaCorp-yhtiölleen. Hänen kynästään ja valvominaan on Cité du Cinémassa syntynyt suosittuja elokuvasarjoja, kuten Transporter-elokuvat ja Taken-trilogia, joka teki Liam Neesonista toimintatähden.

Bessonin omista myöhemmistä ohjauksista ehkä huomattavin menestys on ollut Lucy (2014), jossa nuoren vaihto-opiskelijan elimistöön joutuneet huumeet vapauttavat tämän käyttöön koko ihmisen aivokapasiteetin.

Noista menestyksistä huolimatta hänen yhtiöllään ei mene hyvin. EuropaCorpin viimeisimmät elokuvat, kuten Jessica Chastainin tähdittämä Miss Sloane (2016) ja parhaillaan Suomen elokuvateattereissa oleva The Circle ovat olleet floppeja.

Aivan Valerianin ensi-illan alla yhtiö ilmoitti yli sadan miljoonan euron tappioista. Uutinen asettaa kovat odotukset megalomaanisen avaruusseikkailun menestykselle, vaikka yhtiö onkin kertonut, että 96 prosenttia elokuvan rahoituksesta on muuta kuin sen omaa rahaa.

Jonkun rahaa nuo 200 miljoonaa euroa kuitenkin ovat. Näin valtavan elokuvan floppaaminen merkitsisi vähintäänkin uskottavuuden menetystä EuropaCorpille ja Bessonille.

Ohjaaja suhtautuu epäilyihin tyynesti.

- Miksi kukaan pitää minua hulluna? Ei minua voi syyttää siitä, että haluan maksaa ihmisille palkkaa. Voisin säästää sata miljoonaa jos en maksaisi kenellekään, mutta se ei olisi reilua.

Besson huomauttaa, että hänen työnsä on huolehtia siitä, että elokuvasta tulee paras mahdollinen.

- Raha ei ole läsnä kuvauksissa. Mutta nyt kun elokuva on valmis voi jokainen nähdä, minne se on mennytt. Se on kaikki valkokankaalla.

Jo viime joulukuusta asti oli selvää, että 4-vuotias kajaanilainen Onni Kortelainen käy tänä kesänä festareilla.

Humalaisia juhlijoita ja kovia ääniä. Joku saattaa ajatella, että eihän festivaali ole lapsen paikka – mitä jos tapahtuma traumatisoi pienen ihmisen?

Myös äitiä, Outi Kortelaista, epäilytti hiukan, mutta päätös ei horjunut. Onnin lempiyhtye, Klamydia, oli tulossa esiintymään Kainuuseen ja keikkaa oli pakko mennä katsomaan.

– Otin festivaaleilla huomioon yleisesti kaiken, mitä voi tarvita: missä on ensiapupiste ja mistä vessa löytyy nopeasti. Kun menimme eturiviin, otin huomioon, miten sieltä pääsee pois, Outi sanoo nyt tapahtuman jälkeen.

Nuori mies on fanittanut yhtyettä puolet elämästään.

Keikkakokemus oli positiivinen ja Onnista tuli tapahtuman myötä myös pienoinen sosiaalisen median julkkis (Facebook) pukeutumisensa myötä. Yhtye puolestaan arvioi hänet illan kovimmaksi ja tyylikkäimmäksi faniksi (Facebook).

Outi Kortelaisen mielestä lapsen voi viedä aikuisten kulttuuritapahtumiin, jos vanhempi arvioi näin.

– Aikuinen on vastuussa siitä, minne katsoo oman lapsensa soveltuvan ja minkä katsoo soveltuvan omalle lapselleen.

Lasta tulee tukea

Joillakin ihmisillä nousee karvat pystyyn, jos vanhempi ottaa lapsensa mukaan aikuisille suunnattuun kulttuuritapahtumaan, kuten teatteriin tai festivaaleille.

Ongelmilta kuitenkin välttyy, jos huomioi tietyt asiat. Psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläisen mukaan halu osallistua kulttuuritapahtumaan pitäisi olla lähtöisin lapsesta.

– Jos joku keksisi viedä 3–4-vuotiaan katsomaan synkkää tragediaa teatteriin, se olisi todennäköisesti aikuisesta lähtevää kiinnostusta. Tällöin olisi kaikki tekijät siihen suuntaan, ettei kokemuksesta tule kivaa ja positiivista, Lappeteläinen sanoo.

Vanhemman täytyy esimerkiksi huomioida, ettei tapahtumaan osallistuminen ole liian kuormittavaa ja että oma lapsi on riittävän kypsä osallistuakseen tapahtumaan.

Kun lapsen vie aikuisten kulttuuritapahtumaan, on Lappeteläisen mukaan tärkeä orientoitua tukemaan lasta ja toimia lapsen ehdoilla.

– Luovutaan omasta maksimaalisesta kulttuurinautinnosta ja lähdetään tarjoamaan sitä lapselle. Ja tuetaan lasta, jotta hän jaksaa, Lappeteläinen sanoo.

Aikuinen on vastuussa siitä, minne katsoo oman lapsensa soveltuvan ja minkä katsoo soveltuvan omalle lapselle. Outi Kortelainen

Yksi ongelma on toisille aiheutuva häiriö. Meluava lapsi voi pilata toisilta kulttuurinautinnon.

– Aina pitää ottaa huomioon, miten paikalta poistutaan, jos lapsi ei jaksakaan. Rock-konsertissa tämä tuskin haittaa, mutta jos kyse on runonlausunnasta tai teatterista, niin lapsen ikävä olo häiritsee helposti ympäristöä, lisää Lappeteläinen.

Aidan päällä laulamassa

Risto Lappeteläisen mukaan kulttuurilla on myös hyödyllisiä vaikutuksia.

– Jos lapsi pystyy ymmärtämään esityksen sisällön, nauttimaan siitä ja kokee sen jakamisen tärkeäksi vanhemman kanssa, silloin kokemus lisää lapsen tunne-elämän herkkyyttä ja tasapainoisuutta, Lappeteläinen sanoo.

Kokemus voi luoda myös yhteenkuuluvuutta oman vanhemman kanssa. Esitystä voi muistella yhdessä ruokapöydän ääressä.

– Se jää muistoihin mukavana, vanhempien kanssa jaettuna asiana, joka oli iloinen ja toi hyviä tunnelmia.

Lappeteläinen muistuttaa, että lapset ovat erilaisia. Toinen kahdeksanvuotias voi nauttia tietystä näytelmästä ja toinen samanikäinen voi kokea näytelmän raskaaksi.

Liian nuorena lasta ei kannata Lappeteläisen mukaan tapahtumiin viedä. Hän on nähnyt joskus tapahtumissa vain parivuotiaita lapsia. Iso ihmismäärä ja esitys, jota lapsi ei pysty hahmottamaan, voivat aiheuttaa kuormittavan kokemuksen.

– Joskus tulee olo, että lapsen vanhemmalla on kuvitelma tai fantasia, että lapsi saisi kosketuksen kulttuuriin jo varhaisessa kehityksessä ja toisi psyykkiselle kehitykselleen jotain hyvää. Useimmissa tapauksissa nämä ovat vanhemman fantasioita, eivätkä ne suinkaan tee lapselle hyvää, hän sanoo.

Myöhäisilta ei oikein ole oikea paikka tuon ikäisille ihmisille. Petri Varis

Ilosaarirockin vastaava tuottaja Petri Varis osallistui festivaalille jo lapsena. Miehen vanhemmat veivät hänet 10-vuotiaana samalle festivaalille, jolla hän nykyisin työskentelee.

Kokemus oli jännittävä ja hieno. Tapahtuman aikana lavalle nousi myös yhtyeitä, jotka esittivät cover-kappaleita, esimerkiksi Leevi & The Leavingsin Pohjois-Karjalan.

– Olin mukana aidan päällä laulamassa "juon kaljaa auringonnousuun". En tiennyt, mitä sanat tarkoittivat, mutta sain laulaa ihmisten mukana. Se oli valtava kokemus ja olin todella innoissani. Se on tavallaan muuttanut elämäni, Varis kuvailee.

Turvallisuus on tärkeää

Riskejäkin on olemassa, muistuttaa psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen. Tilanteet ovat aina tapauskohtaisia.

Ennakointia kannattaa tehdä. Lasta ei tulisi viedä esimerkiksi tapahtumaan, joka voi olla kokemuksena pelottava. Esityksen sisältö ja ympäristön luonne pitäisi pystyä ennakoimaan.

– Jos tapahtumassa käytetään rumaa kieltä, huudetaan kovasti tai siellä on yllättäviä ääniä ja pelottavia juttuja, voi kokonaisuus mennä lapsen kannalta kielteiselle alueelle. Aikuinen voi kokea esityksen nautintona tai taide-elämyksenä, mutta lapselle esitys voi muodostua jopa traumaattisiksi, Lappeteläinen sanoo.

– Tilanteet karkaavat helposti käsistä ja niistä voi tulla asioita, joita täytyy työstää ja pohtia, hän sanoo.

Lappeteläinen on psykoterapeuttina työskennellessään tavannut asiakkaan, joka oli kokenut lapsuudessa turvattomuutta vanhempiensa kanssa festivaalilla.

– Ympärillä oli kaljoittelijoita ja örisijöitä – se on ollut lapselle pelottavaa. Tässä tapauksessa näkee, että aikuiset eivät ole miettineet riskejä, vaan keskittyneet omaan juttuunsa ja lapsi on roikkunut mukana.

Ilosaarirockin vastaava tuottaja Petri Varis kertoo, että järjestäjien toive on, että lapsiperheet viettävät aikaa tapahtumassa ennen iltaa.

– Myöhäisilta ei oikein ole oikea paikka tuon ikäisille ihmisille, Varis arvioi.

On anniskelualue, niin miksi ei voisi olla perhealue, missä ei ole humalaisia? Outi Kortelainen

Ongelmatilanteita ei ole Variksen mukaan tullut. Hänen mukaan muut ihmiset suhtautuvat lapsiin festivaaleilla asiallisesti. Lapset tuovat Variksen mukaan tapahtumaan positiivista tunnelmaa.

Lapsilla on silloin Variksen mielestä mukavaa, kun he tietävät jonkun olevan turvana. On tärkeää, ettei lapsi koe turvattomuutta.

– Parhaimmillaan festari on ihana kokemus, mutta lapselle ja aikuisellekin se on tosi pelottavaa, jos joutuu tuntemaan yksinäisyyttä tuollaisessa joukossa, Varis sanoo.

Oma alue lapsiperheille?

Aikovatko Kortelaiset mennä uudestaan katsomaan Klamydiaa, jos yhtyeellä on ikärajaton keikka?

– Joo, huudahtaa Onni.

Äiti Outi Kortelainen on samoilla linjoilla. Harmittavaa on toisaalta se, että keikat ovat harvoin ikärajattomia.

Lapset voivat herättää hämmennystä aikuisten tapahtumissa, mutta Outi kertoo, että festivaaleilla ihmiset suhtautuivat Onniin hyvin.

– Ihmiset naureskelivat, hymyilivät ja näyttivät peukkua. Moni halusi kuvan Onnista muistoksi, että on tällainen superfani olemassa. Keikan aikana ihmiset jättivät tilaa eturivissä, eivätkä tulleet niskaan hönkimään, Outi Kortelainen sanoo.

Itse Klamydia-yhtyeen solisti Vesa Jokinen pitää mahtavana asiana sitä, että lapsia käy ikärajattomilla keikoilla.

– Touhu kulkee isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Rock and roll on rajaton riemu, kuten tavataan sanoa, Jokinen sanoo.

Jokinen haluaa lähettää terveisiä pienelle Klamydia-fanille ja hänen äidilleen.

– Asenne oli kohdallaan niin äidillä kuin pojalla, sanoo Jokinen Kortelaisille.

Ja tuetaan lasta, jotta hän jaksaa. Risto Lappeteläinen

Outi Kortelaisen mielestä ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, jos lähtee viettämään aikuisten aikaa ja jättää lapsen hoitoon turvalliseen paikkaan. Samaa mieltä on myös psykologi ja psykoterapeutti Risto Lappeteläinen.

– Jos vanhemmat eivät anna koskaan itselleen aikaa, he tekevät karhunpalveluksen lapselle. On lapsen etu, jos aikuisilla on hauskaa keskenään, jotta vanhempi on seuraavana päivänä entistä voimaantuneempi viettämään aikaa lapsen kanssa, hän sanoo.

Outi Kortelaisella on puolestaan yksi toive kaikille festivaalien järjestäjille: oma alue lapsiperheille, josta näkee myös esiintymiset.

– On anniskelualue, niin miksi ei voisi olla perhealue, missä ei ole humalaisia?

Pieni Marquetten kaupunki Yhdysvaltojen Michiganissa on täynnä Suomea fanittavia ihmisiä.

Sitä mieltä ovat kaupungissa ja sen lähialueilla asuvat henkilöt, jotka ovat nyt käymässä Suomessa. Kiinnostus Suomeen johtuu pääosin siitä, että monella alueen asukkaista on suomalaisia sukujuuria. Heidän lisäksi myös muut ovat kiinnostuneet Suomesta.

– Tälläkin kiertueella on paljon ihmisiä, joilla ei ole suomalaisia juuria, mutta he ovat aina halunneet tulla käymään Suomessa, sanoo Marquette Coral Society -kuoron Margaret Vainio.

Kiertueella Vainio viittaa Marquetten alueen ryhmien vierailuun. Marquettesta ja sen lähialueilta on tullut heinäkuun lopuksi Suomeen kiertueelle 94 hengen ryhmä Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

He haluavat pitää juuristaan kiinni. Hannu Makkonen

Joukko koostuu Marquette City Band -puhallinorkesterista ja Marquette Coral Society -kuorosta. Ryhmät ovat lähteneet esiintymään eri reittejä pitkin ympäri Suomea ja pitävät yhteiskonsertin lopuksi Kajaanissa, Marquetten ystävyyskaupungissa.

Marquettessa vierailu huomioitiin esimerkiksi paikallisessa mediassa (Upper Michigans Source).

– Heillä on aina kiinnostusta suomalaisiin asioihin, sanoo paikkakuntalainen Pauline Pietilä.

Vierailu kuuluu viralliseen Suomi100-ohjelmaan (Suomi 100). Kajaanin seudun Suomi–Amerikka-yhdistyksen mukaan vierailu on historiallinen. Aikaisemmin Kajaanissa on vieraillut Marquettesta pienempiä ryhmiä. Kaupungissa asuu noin 21 000 ihmistä (Marquette).

Suomalaisia sukulaisia

Koko Michiganin pohjoisella niemimaalla asuu paljon suomensukuisia henkilöitä, kuten myös Marquettessa. Myös ihmiset, joilla ei ole sukua Suomesta, sulautuvat helposti suomalaiseen kulttuuriin.

– Monesta Michiganin pohjoisen niemimaan alueella asuvista tulee suomalaisia sulautumisen kautta, vaikka heillä ei ole suomalaisia sukujuuria Vainio nauraa.

Kaupungissa sijaitsee esimerkiksi yhteisösauna ja suomalaisia tavaroita myyvä kauppa. Lisäksi Michiganin pohjoisen niemimaan alueella näkyi1960-luvun alusta asti ohjelmaa nimeltä "Finland Calling" (Helsingin Sanomat). Sarja loppui vuonna 2015.

– Se oli yksi pisimpään jatkuneista ohjelmista koko maassa, sanoo kuorolainen Barbara Michael.

Kajaanin seudun Suomi–Amerikka-yhdistyksen puheenjohtaja Hannu Makkonen sanoo, että Marquette sijaitsee niin sanotulla suomalaisseudulla.

– He haluavat pitää juuristaan kiinni. Esimerkiksi Marquetten kaupungissa on olemassa Suomi-huone, jossa on suomalaisten ja amerikkalaisten kirjallisuutta Suomesta, Makkonen sanoo.

Minä jäin ja muut lähtivät. Margaret Vainio

Vierailun taustalla vaikuttaa Makkosen mukaan kiinnostus suomalaisuuteen.

– Aika harvalla vieraista on suomalaista sukunimeä, mutta kaikki haluavat tulla Suomeen juuri tämän ystävyyden merkeissä, Makkonen kiteyttää.

Saunan muistaa lapsuudesta

Amerikansuomalaisilla sukujuuret voivat näkyä monin eri tavoin arjessakin.

Yksi kuorolaisista, suomensukuinen Debra Wahlberg, asuu parin tunnin ajomatkan päässä Marquettesta. Wahlberg kertoo, että esimerkiksi saunassa on käyty lapsuudessa. Lapsena täytyi tyytyä lattialla olevaan ammeeseen, mutta isompana pääsi ylemmille lauteille.

– Suomalaisuus on perinnössämme. Michiganin pohjoinen niemimaa on järviltään ja vehreydeltään samanlainen kuin Suomi. Ympäristö on niin samanlaista, että tunnemme yhteyden, Wahlberg sanoo.

Olemme hyvin ylpeitä, että saamme olla osa juhlintaa. Barbara Michael

Kuorolainen Peter Gummerson puolestaan kertoo suomensukuisesta ystävästä, jonka hän tapasi lapsuudessa jo nelivuotiaana.

– Hän opetti minua metsästämään lintuja, kalastamaan ja saunomaan, Gummerson muistelee.

Rakastui suomalaiseen mieheen

Yhdysvaltalaisten vierailu pohjautuu Kajaanin ja Marquetten ystävyyskaupunkitoimintaan.

Kajaanin kaupungin talousjohtaja Eeva Suomalainen kertoo, että ystävyyskaupunkitoimintaan budjetoidaan vuosittain 10 000 euroa. Tämä käsittää yhteistyön kaikkien ystävyyskaupunkien kanssa.

– Ystävyyskaupunkitoiminta on osa Kajaanin kansainvälistä yhteistyötä ja siihen panostetaan mahdollisuuksien mukaan käytössä olevien resurssien puitteissa.

Kuoron ja puhallinorkesterin kiertueet ovat sujuneet Suomessa hyvin. Ryhmät ovat kiertäneet hieman eri reittejä.

– Olemme hyvin ylpeitä, että saamme olla osa Suomen 100-vuotisjuhlaa, Barbara Michael sanoo.

Debra Wahlberg kertoo, että esimerkiksi Oulussa kuoron konserttiin osallistui 300 ihmistä. Moni jäi myös juttelemaan konsertin jälkeen. Tampereella myös Wahblergin puolison sukulaisia tuli juttelemaan hänen kanssa.

Yhtyeet kokoontuvat Kajaaniin soittamaan yhdessä, sillä he haluavat juhlistaan Suomen itsenäisyyden juhlavuotta.

– Samaan aikaan on Kajaanin ja Marquetten välisen ystävyyskaupunkisopimuksen 20-vuotisjuhla, Kajaanin seudun Suomi–Amerikka-yhdistyksen puheenjohtaja Hannu Makkonen kertoo.

Tälläkin matkalla on paljon ihmisiä, joilla ei ole suomalaisia juuria, mutta he ovat aina halunneet tulla käymään Suomessa. Margaret Vainio

Debra Wahlberg ja Margaret Vainio kävivät Suomessa yliopistonsa kautta kiertueella jo 1970-luvulla. Tuolloin Vainio rakastui suomalaiseen mieheen Lopulta Vainio tuli opiskelemaan Suomeen ja avioitui miehen kanssa. Pariskunta sai kolme lasta.

– Minä jäin ja muut lähtivät. Äitini oli odottamassa lentokentällä Marquettessa, eikä hän tiennyt, etten tulisikaan, Vainio kertoo.

Kun Olavinlinnassa torstaina alkavat kuulua Pjotr Tšaikovskin Jolanta-oopperan sävelet, monia mietityttää yhden katsojan tuntemukset.

Viihtyykö Venäjän presidentti Vladimir Putin esityksessä? Pitääkö hän ylipäätään oopperasta? Kysymyksiin on hyvin vaikea vastata, koska Venäjän presidentti kertoo itsestään julkisuudessa vain vähän ja laskelmoidusti.

Putin vierailee ahkerasti oopperassa ja teatterissa. Vierailut ovat kuitenkin osa valtion kulttuuripolitiikkaa ja huolellista presidentin imagon rakentamista.

Savonlinnan oopperajuhlien Jolanta sopii erittäin hyvin toteuttamaan molempia tarkoituksia. Oopperan esittävä Moskovan Bolšoi-teatteri on Venäjän ylpeys ja Tšaikovski koko maailman tuntema kansallissäveltäjä.

Pääministeri Putin lauloi itse

Viime vuosina Venäjän kulttuuripolitiikka on kääntynyt jyrkän konservatiiviseksi ja Putinin oma imago entistä vakavammaksi.

Vielä Putinin pääministerikaudella 2008–2012 ilmapiiri oli kepeämpi. Vuonna 2010 hän soitti pianoa ja lauloi englanniksi paksulla aksentilla Fats Dominon Blueberry Hill -jazzklassikon Pietarissa järjestetyssä gaalaillassa. Valtion RT-kanava on julkaissut esityksen verkossa.

Yleisössä kansainväliset vieraat, kuten näyttelijät Kevin Costner, Sharon Stone ja Gérard Depardieu taputtavat videolla villisti. Depardieu sai myöhemmin Venäjän kansalaisuuden.

Tempausta olisi vaikea kuvitella Nyky-Venäjälle. Nyt hallinto korostaa länsimaisen kulttuurin rappiota.

Vankeus uhkaa perinteisten arvojen loukkaajia

Käännekohta valtion otteen kiristymiselle olivat vaalivilppiä vastustaneet mielenosoitukset vuosina 2011–2012. Hallinnon silmissä näytti siltä, että kaupunkien keskiluokka näytti ihailevan liiaksi länttä ja oli siksi altis lännen vaikutusyrityksille.

Seuraavana vuonna kolme feministikollektiivi Pussy Riotin jäsentä tuomittiin kahden vuoden vankeusrangaistuksiin huliganismista Kristus Vapahtajan katedraalissa.

Viime vuosina Venäjällä on muun muassa erotettu oopperajohtaja, jonka teatterissa käsiteltiin Jeesusta epäkunnioittavasti, tuomittu ehdolliseen vankeuteen Pokémon Go -peliä kirkossa pelannut bloggari ja tuomittu nettikeskustelijoita uskonnollisten tunteiden rikkomisesta.

Skandaalit ja oikeudenkäynnit ovat osoittaneet, että taitelijan kannattaa pysyä erossa ainakin oppositiotoiminnasta, homoseksuaalisuuden kuvauksista ja ortodoksisen kirkon loukkaamisesta.

Moskovan valot Pekingissä

Toukokuussa Putin soitti taas julkisesti pianoa. Pekingissä kuvatulla videolla näkyy, kuinka Putin istuu kiireettömän tuntuisesti flyygelin ääreen odotellessaan tapaamista presidentti Xi Jinpingin kanssa.

Pian Putinin nähdään tapailevan enimmäkseen yhdellä kädellä nostalgisia neuvostoiskelmiä. Toinen melodioista on Suomessa Georg Otsin esittämänä tunnettu Moskovan valot.

Putinin pehmeämmän puolen näyttävä hetki oli tuskin spontaani. Videokamera oli heti valmiina, ja tallenne levisi nopeasti Venäjän valtiollisessa mediassa.

Jo tammikuussa oli julkaistu video (Euronews), jossa Putin lauloi Juri Gagarin avaruuslentoa muistelevaa neuvostoiskelmää Moskovan valtinyliopistossa.

Kontrasti vuoden 2010 esitykseen on suuri. Englanninkielisen kappaleen sijasta nyt kuullaan kotimaiselle vanhemmalle väelle suunnattuja nostalgiahetkiä.

Luostarivierailut osoittavat tukea kirkolle

Viime heinäkuussa Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan pyhiinvaeltajat kohtasivat yllättäen presidentti Putinin Konevitsan luostarissa Laatokalla Venäjällä.

Punaiseen toppatakkiin sonnustautunut presidentti vieraili luostarisaarella pienen seurueensa kanssa. Hyväntuulinen Putin jäi jumalanpalveluksen jälkeen jutustelemaan suomalaisten kanssa.

Putin tekee myös näyttäviä virallisia vierailuja luostareihin ja kirkkoihin.

Presidenttihallinnon kalenterin mukaan hän on käynyt tänä vuonna kolmessa luostarissa, seurannut venäläistä balettia, vieraillut Tretjakovin galleriassa ja nähnyt Aleksandr Ostrovskin klassikkonäytelmän.

Julkiset esiintymiset osoittavat tukea konservatiiviselle kulttuuripolitiikalle ja Venäjän patavanhoilliselle ortodoksiselle kirkolle. Muuten hän ei juuri ota henkilökohtaisesti kantaa kulttuuriskandaaleihin tai lähinnä rauhoittelee niitä.

Samalla rohkeampi taide kokee takaiskuja.

Heinäkuun alussa Bolšoi-teatteri lykkäsi homoseksuaalin balettitähden Robert Nurejevin elämästä kertovaa balettia vain päivää ennen ensi-iltaa. Teatterin mukaan syynä oli esityksen keskeneräisyys, mutta mediatietojen mukaan käsky tuli kulttuuriministeriltä.

Lue myös:

Juonittelua, happohyökkäyksiä, itsemurhia – nämä skandaalit ovat värittäneet Suomessa vierailevaa venäläistä Bolshoi-teatteria

Tällaista oopperaa presidentti Putin menee katsomaan – "Tšaikovskia parhaimmillaan"

Putinin yksityiselämä, omaisuus ja vapaa-aika yhä suuria kysymysmerkkejä – mutta mitä niistä tiedetään?

Putinin onnittelukäynnillä puhutaan kaupasta ja Itämerestä – Ainakin Niinistö hyötyy tapaamisesta

Puutulleista pakolaisiin: Mistä Suomi ja Venäjä ovat keskustelleet 2000-luvulla?

Ystävykset ja kollegat, taiteilija Outi Pieski ja arkeologi Eeva-Kristiina Harlin ovat talven ja kevään mittaan tutkineet saamelaisnaisten muinaisen sarvilakin mysteeriä.

Kaksikko on tutkinut arkistoja, lukenut kirjallisuutta sekä koonnut yhteen ihmisten kuvia ja tietoja. Lakin kaavaluonnoksetkin ovat jo työn alla. Tavoitteena on herättää henkiin mystisesti kadonnut perinne.

Kaikki alkoi saamelaisten satavuotisjuhlista

Harlinin ja Pieskin yhteinen tutkimusprojekti alkoi kuin vahingossa. He kummatkin osallistuivat helmikuussa Norjan Trondheimissa järjestettyihin, saamelaisten Tråante 2017 -juhlallisuuksiin. Sata vuotta sitten helmikuussa Norjan Trondheimissa pidettiin ensimmäinen kokous, joka oli alkusysäys Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän saamelaisten yhteistyölle.

Juhlallisuuksiin kuului myös Bååstede – tilbakeføring av samisk kulturarv -näyttely. Siellä sekä Pieski että Harlin näkivät muinaisen sarvilakin. Helsinkiin palattuaan arkeologi Eeva-Kristiina Harlin muisti, että yksi kansallismuseon kokoelman neljästä sarvilakista oli ostettu Utsjoen Dálvadaksesta, samalta seudulta, mistä taiteilija Outi Pieski on kotoisin.

Harlin tutki lakin historiaa enemmän ja huomasi, että lakki oli kuin olikin ostettu Pieskin sukulaisilta, kuuluisalta pororikkaalta Kadja-Nillalta ja hänen siskoltaan.

Harlin ehdotti Pieskille yhteistyötä, sarvilakin henkiinherättämisprojektia. Pieski oli heti mukana.

Pirun sarvi?

Sarvilakin historia kiinnostaa ihmisiä. Sen verran tiedetään, että saamelaisnaiset ovat käyttäneet lakkia ympäri pohjoisinta saamelaisaluetta. Esimerkiksi Norjan Finnmarkissa lakki oli laajalti käytössä vielä 1800-luvulla, mutta 1900-luvulle tultaessa lakkia ei enää juuri näkynyt.

Suomen puolella sarvilakkia käytettiin Utsjoella, Inarissa ja Enontekiöllä, mutta Käsivarresta se katosi aiemmin kuin muualta.

Lakin erikoisuus oli sen puinen, männystä tai koivusta tehty sarvi. Erään teorian mukaan lakin käytön kielsivät lestadiolaispapit, joiden mielestä lakin sarvessa asui piru.

Kukaan ei kuitenkaan varmuudella tiedä, miksi saamelaisnaiset lopettivat lakin käytön.

– Sen tiedämme, että naiset lopettivat lakin käytön samaan aikaan, kun lestadiolaisuus tuli Saamenmaalle. Mutta liittyykö katoaminen lestadiolaisuuteen, siitä emme ole varmoja. Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että lakin katoaminen liittyy jotenkin yleiseen maailmankuvan muuttumiseen, Pieski pohdiskelee.

– Naisilla on ollut käytössään tämä upea sarvilakki, josta itse sarvi, sen kruunu, on leikattu pois. Minä näen tässä hyvin vahvan symbolisen merkityksen. Se on voinut kuvastaa naisen asemaa yhteiskunnassa, Harlin kertoo.

Saamelaisen historian havinaa Lontoossa ja Edinburghissa

Heinäkuun alussa sarvilakin mysteeri vei Pieskin ja Harlinin Englantiin ja Skotlantiin.

Kaksikko tutustui matkallaan Lontoon British Museumissa sijaitsevaan sarvilakkiin. Museolla ei ollut juuri faktatietoa lakista – ja vähäisistäkin tiedoista osa oli vääriä. Pieski ja Harlin joutuivatkin oikaisemaan vääriä käsityksiä.

– Vaikka museot pitävätkin hyvää huolta vanhoista esineistä, niillä ei aina ole tarkkaa tietoa niiden historiasta. Niin oli myös sarvilakin kohdalla. Museossa luultiin, että lakin sarvi olisi tehty luusta, vaikka se on puusta, Pieski harmittelee.

Taiteilija Outi Pieskille muinaisen, Englantiin eksyneen lakin näkemin oli kuitenkin antoisaa. Hän näkee "tapaamisessa" myös syvemmän merkityksen.

– On hienoa päästä käymään näiden historiallisten esineiden luona. Ne ovat yksin, hajallaan eri museoissa. Nyt lakki pääsi pitkästä aikaa kuulemaan saamen kieltä, Pieski kertoo hymyillen.

Skotlannin Edinburghissa Pieski ja Harlin tutustuivat kansalliskirjaston arkistoon, josta he löysivät tutkija John Francis Campbellan matkapäiväkirjat.

Campbell kulki 1800-luvun puolivälissä myös Saamenmaalla. Hän piirsi upeita kuvia matkallaan Tenonlaaksossa, taiteilija Outi Pieski kertoo.

– Kuvissa oli saamelaisnaisia sarvilakit päässä. Näyttäisi siltä, että lakki on niihin aikoihin ollut jokapäiväisessä käytössä. Campbell on ollut taitava piirtämään ja hänen kuvansa ovat hyvin tarkkoja, niin nämäkin vaatteita ja niiden koristeluja myöten.

Haluavat puhaltaa sarvilakin henkiin – mutta varovaisuudella

Sarvilakin tekemisessä ei pelkällä ompelutaidolla pärjää. Puisen sarven tekeminen vaatii myös kovien käsitöiden osaamista.

Siitäkin huolimatta sekä Pieski että Harlin pitävät sarvilakin uudelleen käyttöönottoa täysin realistisena.

– Kun vain saamme lisää tietoa itse lakin ompelemisesta ja koristelusta, niin uskon, että meiltä löytyy ihmisiä niitä tekemään ja käyttämään, arvelee Outi Pieski.

Tietoa tarvitaan kuitenkin vielä lisää. Koska sarvilakkiperinne ei ole säilynyt, myöskään sen muinaiset symboliset merkitykset eivät ole periytyneet nykyisille sukupolville. Saamelaiset käsityöt pitävät sisällään monenlaisia hiljaisia koodeja. Saamenpuku ja kaikki niihin kuuluvat asusteet voivat kertoa, mistä henkilö on kotoisin, millainen on hänen siviilisäätynsä ja mihin sukuun hän kuuluu.

Sarvilakkiakaan ei noin vain paineta päähän, Harlin huomauttaa.

– Me emme välttämättä koskaan saa varmuudella selville lakin merkitystä. Siksi täytyy olla hyvin varovainen sen suhteen, kuka lakkia käyttää. Tottakai sekä lakki kuten kaikki saamelaiset käsityöt ylipäänsä, kuuluvat saamelaisille.

Pieski haluaisi tehdä itselleen sarvilakin ja on jo itseassa piirtänyt siihen kaavatkin. Hän aikoo kuitenkin vielä kerätä lisää tietoa muun muassa lakin koristelueroista eri alueilla.

Ennenkaikkea taiteilijaa kiinnostaa lakin symbolisuus.

– Tottakai olisi mukavaa käyttää sarvilakkia. Olen kuitenkin taiteilijana kiinnostunut erityisesti sen muodosta ja siitä, mitä se meille kertoo. Me emme vielä täysin ymmärrä sarvilakkia. Se on historiallisesti hyvin mielenkiintoinen käsityö.

– Olemme Eeva-Kristiinan kanssa keskustelleet paljon ihmisten kanssa, sekä vanhempien käsityöntekijöiden että niiden kanssa, joilla voisi olla vielä tietämystä lakista. Minun mielestäni tässä yhteydessä on tärkeää keskustella myös monista lakkiin liittyvistä asioista, kuten naisten asemasta ja saamelaisten hengellisestä perinteestä, Pieski jatkaa.

"Tarjoaa yhteyden esi-isiin"

Taiteilija Outi Pieski pitää sarvilakkia hyvin ajankohtaisena. Suomen saamelaiset ovat viime vuosina näkyvästi puolustaneet oikeuksiaan muun muassa lainsäädännöllisten muutosten yhteydessä.

Sarvilakki olisi omiaan kuvaamaan tätä aktivismia, Outi Pieski pohtii.

– Sarvilakki olisi itseasiassa hyvin ajankohtainen. Uskon, että monet saamelaisnaiset haluaisivat käyttää lakkia näyttääkseen tietynlaista asennetta ja voimaa. Voisin kuvitella, että esimerkiksi uuden Tenon sopimuksen vastustuksen tueksi tällä viikolla järjestettyyn konserttiin Utsjoella saamelaisnaiset olisivat hyvinkin voineet laittaa sarvilakin päähänsä.

Myös arkeologi Eeva-Kristiina Harlin ymmärtää, miksi sarvilakki kiinnostaa.

– Luulen, että Suomen poliittinen tilanne ja saamelaisten vaikea asema on yksi syy siihen. Esimerkiksi alkuperäiskansojen ILO 169 -sopimuksen, metsähallituslakiuudistuksen ja Tenon uuden kalastussopimuksen käsittely on saanut myös nuoret saamelaisnaiset kokoamaan yhteen voimansa ja näyttämään saamelaisuutensa, Harlin sanoo.

Pieski ajattelee saamenkäsitöiden yhdistävän nykyisiä ja menneitä sukupolvia.

– Käsityön kautta ihminen voi saada yhteyden esi-isiinsä ja voimaantua siitä, ja esi-isien voimat voivat olla suureksi avuksi vaikeassa tilanteessa.

Sekä Pieski että Harlin haluavat edelleen jatkaa keskustelua sarvilakin merkityksestä saamelaisessa yhteiskunnassa.

– Minun mielestäni on ollut hyvin mielenkiintoista nähdä, kuinka näin vanhoihin esineisiin voi liittyä niin paljon tunteita, sekä henkilökohtaisia että yhteisön yhteisiä. Tuntuu, että erityisesti sarvilakista ihmisillä on hyvin monenlaisia ajatuksia, Pieski kertoo.

Suunnitelmissa seminaari, kirja, käsityöpajoja...

Eeva-Kristiina Harlinin ja Outi Pieskin yhteistyöprojekti kantaa nimeä "Ládjogahpir from Dálvadas - Foremothers horn hat". Projektin on tarkoitus valmistua syksyllä 2018.

Taiteilija Outi Pieski pitää projektin puittessa taidenäyttelyn Norjan Karasjoen taidekeskuksessa ja myöhemmin Etelä-Suomessa. Pieski ja Harlin aikovat ensi vuonna julkaista asian tiimoilta myös kirjan ja järjestää seminaareja.

On kuitenkin mahdollista, että saamelaiset pääsevät jo lähikuukausina valmistamaan esi-isiensä sarvilakkeja. Harlin ja Pieski pyrkivät järjestämään sarvilakin käsityöpajat vielä loppuvuoden aikana.