Sakari, Zachris, Zacharias. Pelkkä Topeliuksen nimen tapailu saa nykyihmisen hämilleen. Moni suomalainen muistaa Topeliuksen satusetänä ja kirjailijana, mutta harva tulee ajatelleeksi edes sitä, että suomalaisen kirjallisuuden suurmies kirjoitti kaikki tekstinsä ruotsiksi.

Yle on tehnyt itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan liittyvän juttusarjan Sakari Topeliuksen Suomi-kuvasta.Radio- ja nettijuttusarja tutkii miltä osin Topeliuksen Maamme kirjassa kuvaama Suomi on olemassa ja mitä puolestaan on tullut tilalle.

Kuka siis oli Zacharias Topelius, tuo moniniminen kulttuurivaikuttaja? Kerrataanpa:

Zacharias Topelius syntyi 1818 Uusikaarlepyyssä sivistysperheeseen. Topeliuksen isä, Zacharias Topelius vanhempi, oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä. Hänen äitinsä oli vauras ja sivistynyt kauppiaantytär ja isoisä Mikael Toppelius tunnettiin kirkkomaalauksistaan.

Suomen suuriruhtinaskunta eli ja kehittyi Venäjän kainalossa hiljalleen kohti tulevia mullistuksia teollisuudessa, taloudessa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Ne olivat edessä vuosisadan loppupuolella.

Abiturientti heitteli lumipalloja ja ryypiskeli totia

Zacharias junior lähetettiin ensin kouluun Ouluun. Ylioppilastutkinnon suorittamiseen vallaton opiskelija sai apua kaunopuheisuuden dosentilta Johan Ludvig Runebergilta Helsingissä.

Runeberg ymmärsi, että nuoren suojatin oli saatava tutustua pääkaupunkiin. Topeliuksen tiedetäänkin siemailleen totia kahviloissa ja heitelleen ohikulkijoita lumipalloilla.

Lukeminen ja kirjoittaminen kuitenkin maistuivat nekin. Topeliusta olikin jo lapsena varoiteltu liiallisen lukemisen vaaroista. Zachariakselle kelpasivat niin klassisen sivistyksen kulmakivet kuin uusi populaari proosakin. Lukemisharrastus siivitti Cum lauden arvoisiin ylioppilaspapereihin ja tasoitti tien yliopisto-opintoihin. Tavoitteena oli aluksi lääkärin ammatti.

Opiskelija-Topelius heittäytyi Helsingin yliopistossa eli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa osakuntatoimintaan. Hän tuli pian tunnetuksi puhujana, keskustelijana, opiskelijalehden toimittajana ja lauluseuran toisena tenorina.

Topeliuksesta olisi saattanut kehkeytyä sivistynyt lääkärismies ellei nuorta miestä ei olisi tempaissut mukaansa aivan toisenlainen ura. Topelius nimittäin palkattiin toimittajaksi Helsingfors Tidningar -nimiseen kevyehköön julkaisuun.

Topelius alkoi käyttää itsestään nimeä Zachris erottuakseen isästään. Sakari-nimen hänelle antoivat lukijat. Nimi sopi paremmin suomenkielisen yleisön suuhun.

Lehdessä Topelius sai vapaat kädet ja hän ryhtyikin heti uudistamaan toimittajan työtä. Hän tuli pian tunnetuksi tavastaan kirjoittaa pakinoivaan sävyyn. Topelius sekoitti fiktiota ja faktaa, hankki tietoa ja valisti. Se oli uutta lehdessä, joka oli ennen lähinnä referoinut ulkomaisia julkaisuja. Topelius harjoitti myös tutkivaa journalismia. Hän paljasti vääryyksiä ja kertoi muun muassa köyhien asuinoloista. Lehden levikki nousi huomattavasti.

Välskäri valloittaa suomalaiset

Kaikkein suosituinta Topelius-tuotantoa lehdessä olivat jatkokertomukset. Niistä tunnetuin on Suomen historiaa ja yhteiskuntaluokkien välistä ristiriitaa kuvaava Fältskärns berättelser eli Välskärin kertomuksia. Se alkoi ilmestyä lehdessä 1851 ja julkaistiin myöhemmin kirjasarjana.

Elävä arkisto: Viisitoista lauantaita Välskärin kertomuksia – klassikko taipui kuunnelmasarjaksi 1974

Topeliuksen tyyli kirjoittaa lehtijuttuja ja jatkokertomuksia valloitti yhä lisääntyvän naislukijakunnan. Heidän lisäkseen Topelius halusi kirjoittaa myös lapsille. Zacharias Topelius halusi tuoda suomalaiseen kasvatustyöhön myönteisyyttä ja reippautta. Lukemista lapsille kokoelmassa olivat muun muassa klassikoiksi muodostuneet sadut Koivu ja tähti sekä Adalmiinan helmi. Vaikka Topelius itse oli ruotsinkielisen sivistyneistön edustaja, hän kannusti äitejä puhumaan ja lukemaan lapsilleen suomea. Hän uskoi, että Suomi muuttuu hiljalleen suomenkieliseksi.

Maamme kirjan nimi putkahti kuin puolukka ämpäriin

Maamme kirjan kirjoittaja oli jo kokenut yliopistomies, Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professori. Vuonna 1847 historiasta tohtoriksi väitelleen Topeliuksen yliopistoura käynnistyi takkuillen. Virkaa Helsingin yliopistosta ei tahtonut löytyä vaikutusvaltaisista ystävistä huolimatta, joten Topelius haki ja nimitettiin historian lehtoriksi Vasa gymnasiumiin. Muutto syrjäiseen Vaasaan veti kirjallisuusmiehen mielen mustaksi ja Helsingin kulttuuripiireissä surtiin yhtä paljon.

Lopulta Zachris Topelius sai professori Fredrik Cygnaeuksen ja ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin myötävaikutuksella ylimääräisen historian professuurin.

Maamme kirja syntyi kansakoululaitoksen tarpeisiin. Boken om Vårt land käsitteli Suomen maakuntia, kuvailee kansaa, luontoa ja maan historiaa. Teosta käytettiin Suomen kouluissa 1940-luvulle asti. Kirja muokkasi lukuisten sukupolvien käsitystä Suomesta. Kirjassa painotettiin työtä ja sen merkitystä. Maa ja ilmasto ovat ankarat, mutta työllä nekin selätetään. Suomen talous oli kasvussa ja kehitys nopeaa, vaikka kansaa heikensi suurten nälkävuosien painolasti.

Kirja kannusti ihmisiä palvelemaan maata, jonka jumala oli heille armollisuudessaan antanut. Historian professori Matti Klinge kertoo Yleisradion haastattelussa, että sama opettavainen ja uskonnollinen sävy oli läsnä jo Välskärin kertomuksissa.

Runeberg oli omissa teksteissään luonut suomalaisen kansallisuustunteen ja Topelius halusi välittää tämän saman isänmaallisuuden käsitteen koululaisten kautta koko kansalle.

Tiukat deadlinet eivät painaneet professori Topeliusta. Hän kirjoitti Maamme kirjaa kaikkiaan 19 vuoden ajan. Käsikirjoitusta suunniteltiin, korjailtiin ja pantiin hetkeksi lepäämään, korjailtiin taas. Kirjan nimen Topelius kertoo löytäneensä vaellusretkellä, kuin puolukan metsästä.

Kirjasta tuli lopulta Suomen luetuin kirja heti Raamatun jälkeen.

Kesäpäivä Kangasalla herkistää yhä

Vielä Maamme kirjaa tunnetuimpia ovat Topeliuksen runot, joista osa on käännetty suomeksi ja sävelletty lauluiksi. Varpunen jouluaamuna, En etsi valtaa loistoa, Sylvian joululaulu ja Kesäpäivä Kangasalla ovat yhä suomalaisten rakastamia. Niistä hehkuu Topeliuksen isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden rinnalla elättämä luonnonsuojelun ja lempeyden aate. Zacharias Topelius arvosteli koko uransa ajan rahavaltaa, tuhlailevia elämäntapoja ja liiallista individualismia. Ajatusmaailma tulee läpi niin kertomuksissa, lauluissa kuin näytelmissäkin.

Vuonna 1898 kuollut Zacharias Topelius oli arvostettu valtioneuvos, jolle pystytettiin useita muistomerkkejä, ja jonka mukaan nimettiin katuja. Topelius on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Jutussa on käytetty lähteenä muun muassa SKS:n Kansallisbiografiaa, Helsingin yliopiston 375 humanistia -nettijulkaisua, Wikipediaa ja Kielikellon juttua: Suomenmaan kielet – Maamme kirjan asenteita

Yle on tehnyt itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan liittyvän juttusarjan Sakari Topeliuksen Suomi-kuvasta.Radio- ja nettijuttusarja tutkii miltä osin Topeliuksen Maamme kirjassa kuvaama Suomi on olemassa ja mitä puolestaan on tullut tilalle. Sarja alkaa iltapäivällä Ylen Ajantasa-ohjelmassa ja on luettavissa myös Kulttuuricocktailissa.

Carlos Muñoz Portal, 37, on löydetty kuolleena alueelta, jossa hän etsi kuvauspaikkoja Netflixin suosikkisarjalle Narcos. Kuvauspaikkaetsijä työskenteli Meksikossa useiden vuosien ajan yhdysvaltalaisten televisiotuotantojen laskuun.

Netflix on vahvistanut miehen kuoleman.

– Viranomaiset jatkavat tutkimuksia selvittääkseen, mitä tapahtui, tiedotteessa sanotaan.

Muñoz ajoi maanantaina valokuvaamaan syrjäistä aluetta Méxicon pohjoispuolella. Ruumis löydettiin autosta Temascalapan väkivaltaiselta alueelta. Miestä oli ammuttu useita kertoja.

Viranomaisten mukaan tapahtumilla ei ole silminnäkijöitä. Muñozin auto oli pysähtynyt hiekkatielle lähelle Hidalgon osavaltion rajaa.

– Emme ole varmoja, seurattiinko häntä Hidalgosta rajan yli vai oliko hän Meksikon osavaltion puolella ja yritti paeta kohti Hidalgoa, poliisista kerrotaan.

Aluksi huumeparoni Pablo Escobarista kertonut Narcos muuttaa tulevalla neljännellä kaudella Kolumbiasta Meksikoon. Uuden kauden on kerrottu kuvaavan Juárezin huumekartellin tapahtumia.

Meksikon elokuva- ja televisioalalla pelätään, että tulevat ulkomaiset tuotannot vaihtavat maata tapahtuman seurauksena.

Muñozin kuolemasta ovat uutisoineet mm. The Guardian ja BBC. Suomessa asiasta kertoi ensimmäisenä MTV3.

Ollessaan 22-vuotias Kirsi Kunnas julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa. Tapahtuma ei ollut itsestäänselvyys, vaan edellytti paljon työtä, joka lopulta tuotti tulosta.

– Minulle sanottiin, etteivät runokokoelmat mitään bisnestä ole mutta ne ovat kustantajalle kuin lippu salossa, kirjailija muistelee.

Minulla oli luova tarve muuttaa todellisuutta. Kirsi Kunnas

Runot ilmestyivät aikana jolloin Suomi oli juuri selvinnyt sodasta. Kirsi Kunnaksen mukaan nuoret kirjailijat eivät voineet enää kirjoittaa sodanaikaisella, 1930-luvun kielellä. Tarvittiin uutta, rytmiltään erilaista ilmaisua.

– Se oli tehtävä! Ihan oikein tunsi tekevänsä tärkeätä työtä, Kirsi Kunnas hymähtää.

Rakastetun runoilijan ja akateemikon uraa juhlittiin Tampereella runouden, kuohuviinin ja kirjallisten kohtaamisten äärellä syyskuun puolivälissä. WSOY kertoi tilaisuudessa juhlistavansa Kunnaksen uraa hänen nimeään kantavalla 10 000 euron suuruisella palkinnolla. Kirsi Kunnas -palkinto jaetaan suomalaiselle runoilijalle ensimmäistä kertaan toukokuussa ja sen jälkeen joka toinen vuosi.

Tunteet runoiksi

Kirsi Kunnaksen mukaan hänen ensimmäinen kokoelmansa paljastaa, että kyseessä on nuori ja aloitteleva kirjailija. Samoin on nähtävissä että Edith Södergran on hänen mielirunoilijansa.

Runojen kirjoittamisen Kirsi Kunnas koki normaaliksi nuoren ihmisen tarpeeksi.

– Jotkut kirjoittavat päiväkirjoja mutta huomasin että valehtelisin päiväkirjaan. Minulla oli luova tarve muuttaa todellisuutta.

Niinpä nuori kirjailija ryhtyi ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan runoilla, koska hän piti niiden lukemisesta. Merkitystä oli myös lapsuudenkodilla, jossa runous ja runoilijat olivat tulleet tutuiksi.

Aamulehden päätös siirtyä käyttämään sukupuolineutraaleja tehtävänimikkeitä on nostattanut kiivasta keskustelua.

Eduskunnan puhemies Maria Lohela esimerkiksi kiirehti linjaamaan Helsingin Sanomille, että ei aio kelpuuttaa Aamulehden ehdottamaa puheenjohtaja-titteliä. Ylen Sanna Ukkola puolestaan arveli blogissaan, että Aamulehti kieltää toimittajiaan raportoimasta asioista niiden oikeilla nimillä ja alkaa keksiä epäsanoja.

Kielentutkija Mila Engelbergin mukaan sellaista pelkoa tuskin on.

– En usko, että Aamulehti olisi keksimässä mitään omituisia uudissanoja. Lehtimies on nykyisin toimittaja, lakimies juristi ja monet esimiehet ovat päälliköitä.

Engelberg ei kuitenkaan ole yllättynyt polemiikista. Sosiaalinen media on täyttynyt sekä Aamulehteä pilkkaavista että puolustavista meemeistä ja kommenteista. Tasa-arvon edistämiseen liittyvät avaukset nostattavat aina vahvoja reaktioita.

– Osa ihmisistä kokee sellaiset asiat turhina tai jopa omaa asemaansa uhkaavina. Kieleen liittyvät kysymykset herättävät paljon tunteita myös siksi, että kieli on niin keskeinen osa ihmisten identiteettiä.

Älkää tulko neuvomaan!

Nettikeskusteluissa moni on julistanut keskustelun ammattinimikkeistä järjettömäksi. Mediatutkija, tohtori Anu Koivusen mielestä suhtautuminen näyttäytyy kovin ristiriitaisena.

– Moni julistaa ensin koko kysymyksen naurettavaksi ja vastustettavaksi. Ihmiset sanovat, että kenenkään ei sovi todellakaan tulla neuvomaan heille, mitä sanoja minä saan käyttää. Eli ensin todistetaan, että asia ei ole tärkeä, ja sitten, että se onkin itselle kauhean tärkeä.

Koivusen mielestä on tavallaan hassua, että iät ajat sitten esiin nostettu asia roihahti liekkeihin juuri nyt. Tutkijat ja kielenhuoltajat ovat puhuneet aiheesta kymmeniä vuosia.

– Jos asian olisi nyt tuonut keskusteluun vaikka Tasa-arvoasioiden neuvottelukunta tai jokin tutkimusryhmä, se olisi ollut korkeintaan pikku-uutinen. Vähän jopa naurattaa, että Aamulehti näyttäytyy nyt feminismin airuena.

Anu Koivusen mukaan suhtautuminen kielenkäyttöön paljastaa toimitusten omia arvoja. Aamulehden voimakas ulostulo pistää muutkin miettimään, pitäisikö asiaan ottaa kantaa. Ylessä asiaa käsitellään ensi viikolla.

– Tätä kysymystä on pitkään puitu toimittajankoulutuksessa ja toimitusten ohjeissa, eli ei se uusi asia ole. Nyt on kiinnostavaa nähdä, miten päätoimittajat reagoivat.

Koivunen sanoo olevansa varovainen ottamaan kantaa siihen, mitkä ilmiöt liittyvät toisiinsa. Hän kuitenkin näkee merkkejä siitä, että nyt käytävä debatti ei ole täysin erillään oikeistopopulistisesta sananvapausargumentoinnista.

– On tällainen populistinen kertomus, jossa kansamiehet tietävät, mitä kansa ajattelee. Siinä kertomuksessa on kahdenlaisia ihmisiä: miehiä ja naisia ja heillä miesten ja naisten töitä. Sitten nipot feministit elämälle vieraalla tavalla tulevat kertomaan, mitä kansa saisi ajatella.

Mies on ihminen, nainen naisihminen

Ammattinimikkeissä nainen esiintyy ani harvoin. Mies-päätteisiä titteleitä on sen sijaan satoja.

Kymmenen vuotta sitten Mila Engelberg laati kollegansa Kaisa Karppisen kanssa suomen kielen lautakunnalle aloitteen seksistisen kielen karsimiseksi. Aloite poiki kannanoton sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämisestä.

Sen vaikutukset eivät vielä ole olleet mullistavia ainakaan tehtävänimikkeiden osalta. Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi muutama vuosi sitten, että sukupuoleen viittaavat tittelit ovat vain lisääntyneet.

– Toisaalta oma näppituntumani on, että mies-loppuisiin ammattinimikkeisiin suhtaudutaan yhä kriittisemmin ja niistä pyritään eroon. Vaikuttaisi, että neutraalit ilmaisut ovat lisääntyneet vaikkapa työpaikkailmoituksissa, pohtii Engelberg.

Lautakunta ei aikoinaan kommentoinut mitenkään esimerkiksi sukupuolivähemmistöjen asemaa työmarkkinoilla. Engelberg huomauttaa, että kielikeskustelu ei silti koske vain miehiä ja naisia. Siitä hyötyvät myös muunsukupuoliset.

– Suomessa on tasa-arvolaki ja työpaikoille pitää tehdä tasa-arvosuunnitelma. Kielenkäyttö pitää ottaa osaksi määrätietoista tasa-arvotyötä.

Keskustelussa suomen kielestä nostetaan usein esiin hän-pronominin sukupuolettomuus ylpeyden aiheena. Mila Engelbergin tutkimuksen mukaan sana ei kuitenkaan ole niin neutraali, kuin äkkiä luulisi. Sekä sanat ihminen että hän mielletään keskimäärin useammin miestä kuin naista tarkoittavaksi – etenkin pojat ja miehet mieltävät.

– Vastaajien ikä ja sukupuoli näkyvät mielikuvissa. Tutkimuksessani kävi ilmi, että vain kahdeksanvuotiaat tytöt ajattelevat ihmisen tai hänen tarkoittavan naista. Mies on ihmisen prototyyppi ajattelussa ja ihmiskuvassa. Naiset ovat naisia, naisihmisiä, rouvasihmisiä; ihmisen poikkeusmuotoja.

Emäntien määrä on kymmenkertaistunut

Sairaanhoitajattaret ja opettajattaret ovat pudonneet vanhahtavina käytöstä, mutta tilalle on astunut emäntä.

1950-luvulla emäntä-päätteisiä tehtäviä löytyi suomen kielestä Tilastokeskuksen mukaan vain puolisen tusinaa, vaikka sana on agraaritalouden peruja. 1990-luvulle tultaessa emäntien määrä oli kymmenkertaistunut. Sana on helpompi sulattaa tehtävänimikkeissä kuin sana nainen, summaa Engelberg.

– Emäntä-sanan käyttö ei ole mitään sattumaa. Se johtuu mielestäni siitä, että nainen-sanassa nähdään jokin negatiivinen piilomerkitys, jota sanalla mies ei ole.

Karjatilan emännän rinnalle oli ilmestynyt bingoemäntiä ja aulaemäntiä, vakiintuneita ammattinimikkeitä, jotka eivät kuitenkaan yleensä kelpaa miehille. Miespuolinen lentoemäntä on stuertti.

– Feminiinisiä nimikkeitä käytetään yleensä vain naisista, mies harvoin joutuu emännäksi. Kuulin juttua, että jossain seurakunnassa mies melkein päätyi keittiön emännäksi, mutta tehtävänimike muutettiin valinnan yhteydessä.

Jos nainen-loppuiset tehtävänimikkeet lisääntyisivät roimasti, alkaisivat mies-päätteiset näyttää selkeämmin biologiseen maskuliiniin viittaavilta.

– Silloin olisi entistä vaikeampi väittää, että mies-päätteiset sanat ovat neutraaleja. Se olisi ongelma seksistisen ajattelun kannalta.

Lama, Neuvostoliiton hajoaminen, jääkiekon maailmanmestaruus ja Suomen liittyminen EU:hun. Moni muistaa 1990-luvun suuret yhteiskunnalliset murrokset.

Ysärilapselle ja -nuorelle vuosikymmen oli myös muuta - nappiverkkareita, vyölaukkuja, spicegirlsejä ja kummelivitsejä.

90-lukua muistellaan uudessa Ysärikirjassa, jonka ovat kirjoittaneet historiantutkija Essi Huuhka sekä kulttuurin- ja sukupuolentutkija Aino Tormulainen.

– Lama on yleensä se teema, joka nousee 90-luvusta esiin, Huuhka sanoi Ylen Aamu-tv:ssä.

Kymmenen vuoden ajanjaksoon mahtui kuitenkin monenlaista ja myös laman kokeminen riippui omasta iästä tuona aikana.

– 90-luku oli monipuolinen ja siihen liittyy negatiivisia asioita. Toisaalta siihen liittyy myös talouskasvua, joka alkoi 90-luvun puolivälissä, Huuhka jatkaa.

"Ei tarvinnut olla aina läsnä"

Kirjoittajat ovat halunneet tuoda tietokirjassaan esiin myös tavallista arkielämää, kuten 90-luvun leluja, muotia ja kodin sisustusta sekä koulun arkea.

– Älypuhelinten ja mukana kannettavien laitteiden mukanaolo tässä päivässä on se, mikä puuttuu 90-luvulta. Se oli viattomampaa ja hitaampaa, ei tarvinnut koko ajan olla läsnä, ei tarvinnut olla online. Kaverille soitettiin lankapuhelimella, eikä se välttämättä ollutkaan kotona ja piti puhua myös vanhempien ja sisarusten kanssa. Tällaisia kokemuksia ei välttämättä tämän päivän lapsilla niin paljon ole, kun whatsappaillaan ja otetaan yhteyttä ihan muilla tavoilla, Tormulainen sanoo.

Kirjailijat ovat ajatelleet teosta 90-luvun lapsille ja nuorille.

– Kirjan avulla voi ehkä selittää seuraaville sukupolville sitä, minkälaista silloin oli. Toisaalta voisi toivoa, että se myös kuluisi kouluissa tai nuorten keskuudessa. Olemme yrittäneet kirjoittaa sitä niin, että 15 tai 20 vuoden päästäkin aukeaa, mikä Tamagotchi oli, Tormulainen kertoo.

Nykytaiteen museo Kiasman aulaan kokoontuu parikymmentä kahdeksasluokkalaista. Heillä on takanaan pitkä matka, sillä he ovat tulleet Rovaniemeltä asti. Ryhmä vaikuttaa kuitenkin pirteältä, sillä kohta alkaa Helsingin matkan kohokohta - tutustumiskierros Taidetestaajille.

Muutamaa poikaa täytyy hieman patistaa rinkiin kuuntelemaan oppaan aloituspuhetta, jossa hän käy läpi taidemuseon sääntöjä. Kahdeksasluokkalaisille ei enää tarvitse teroittaa, ettei teoksiin saa koskea, mutta seiniin nojailukieltoa tuntuu olevan vaikeampi noudattaa. Kuin huomaamatta nuoret hivuttautuvat seinien vieriin nojailemaan rennosti.

Mutta nyt kierros alkaa. Oppilaat astuvat uteliaasti ensimmäiseen näyttelysaliin. Monen katse on epävarma. Missä se taide on?

Sitä on toden totta vaikea hahmottaa, sillä seinät näyttävät vain olevan vuoratut aaltoilevalla pahvilla, jossa taitaa olla ihmisen jalkoja, ja osa jaloista on jotenkin irti.

Ei se mitään. Taidetestaajien opas Amanda Manner ohjaa testaajat istumaan lattialle. Ensimmäiseksi hän kysyy, mitä nykytaide on? Suuri osa vastaa: en tiedä.

Se on juuri oikea vastaus, sillä nykytaide voi olla melkein mitä vain. Sen määrittäminen on asiantuntijoillekin haastavaa.

Opas lähettää oppilaat kiertämään näyttelyä. Tarkoitus on vain vilkaista teoksia. Kierroksen jälkeen oppilaat saavat itse valita kiinnostavimmat teokset, joiden luo palataan uudestaan.

Poikia kiinnosti erityisesti video, jossa tanssittiin ilman vaatteita. Ryhmä palaa siis huoneeseen katselemaan videota. Onneksi huone on todella pimeä, sillä video on sen verran rohkea, että puna nousee aikuistenkin poskille.

Ensimmäinen tiiviimpi tutustuminen nykytaiteeseen taisi osua murrosikäisten herkkään kohtaan. Video oli monen mielestä kiinnostava, mutta samalla pelottava. Ja ennen kaikkea outo.

Kierros jatkuu. Vuorossa on pieni mökki, joka oli vielä keväällä osa liveperformanssia. Nyt hirsimökissä on vain videoita ja mahdollisuus päästä videokuvaan, joka näkyy mökin ulkopuolella. Se on hauskaa! Mikä sen parempaa kuin päästä itse osaksi teosta. Rohkeimmat pojat ilveilevät kameralle ja muut nauravat.

Seuraavaksi vuorossa on ruotsalaistaiteilijan teos, jossa massasta tehdyt ihmishahmot ratsastavat ja liitävät matkalaukkujen päällä. Opas yrittää virittää keskustelua teoksen herättämistä tunteista. Vallalla on hämmennys. Mitä ihmettä taiteilija on tällä halunnut viestiä?

Opas ei kuitenkaan kerro taiteilijasta tai teoksesta taustoja vaan yrittää aktivoida nuoret pohtimaan taidetta. He yrittävät kiitettävästi, vaikka nykytaide ei aina ole kovin helposti lähestyttävää. Kysymyksiä herättää erityisesti teos, jossa jauhomadot rouskuttavat lasivitriinissä kuitulevyä.

Vaikka tutustumiskäynti Kiasmassa on monelle ensimmäinen kosketus nykytaiteeseen, oppilaita ei tunnu lainkaan haittaavan, ettei kaikkia teoksia voi ymmärtää. Avoimuus kaikelle uudelle ja kummallisellekin on melkein kadehdituttavaa.

Kierroksen jälkeen Napapiirin yläasteen kahdeksasluokka ovat selvästi innoissaan.Taidetestaus on onnistunut, sillä monet haluavat jatkossakin nähdä lisää taidetta, vieläpä nykytaidetta.

Aloitetaan alusta. On 1800-luvun loppupuoli kansallisromantiikan kautta elävässä Suomessa, ja Kalevalan julkaiseminen on haltioinut suomalaiset taiteilijat. Sibelius intoutui säveltämään kalevalaisia teoksia, valokuvaaja I.K. Inha taas matkusti Vienan Karjalaan tarkoituksenaan täydentää kuvillaan Lönnrotin kansanrunokokoelmaa.

Myös kansallistaiteilijamme Akseli Gallen-Kallela lankesi Kalevalan loveen. Se tapahtui jo taiteilijan ollessa melko nuori, alle kaksikymppinen.

Gallen-Kallela kävi matkoilla Kuhmossa ja Vienan Karjalassa vuonna 1890 (Kaleva). Taiteilijauransa edetessä Gallen-Kallela sai ajatuksen siitä, että koristelisi ja kuvittaisi koko Kalevalan. Lopputuloksena olisi ollut 700-sivuinen järkäle, jota taiteilija itse kutsui Suur-Kalevalaksi. Gallen-Kallela ilmoitti aikeistaan julkisesti Valvoja-lehdessä vuonna 1909.

– Tässä vaiheessa monet Gallen-Kallelan keskeiset Kalevala-maalaukset olivat jo olemassa. Myös taidemaailma ja kustantamot kiinnostuivat hänen aikomuksestaan, kertoo kalevalaiseen ja karjalaiseen kulttuuriin perehtyneen Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen.

Suuri yleisö ei tiedä, että monen Kalevala-työn juuret tai yksityiskohdat ovat lähtöisin Kuhmosta. Markku Nieminen

Gallen-Kallela kertoi ensimmäisissä suunnitelmissaan aikovansa tehdä neljä versiota Kalevalasta: loistopainoksen, yleispainoksen, kansanpainoksen ja koululaispainoksen.

– Loistopainoksessa olisi ollut hänen kuvituksensa ja koristelunsa, ja teksti olisi kokonaan hänen itsensä kirjoittama. Tästä painoksesta olisi otettu rajoitettu painos, joista kaikki olisivat olleet numeroituja ja signeerattuja. Ne olisivat olleet arvoteoksia, Nieminen kuvailee.

Yleispainokseen olisi tullut käsin kirjoitetun tekstin sijaan kirjapainoteksti, kun taas kansanpainos olisi yksinkertaisempi ja mustavalkokuvitettu.

– Koululaispainoksen suunnitelmista ei tiedetä, koska hän ei koskaan ehtinyt syventyä sen pariin.

Kustantamo WSOY kiinnostui Gallen-Kallelan Kalevala-suunnitelmista ja tarjoutui hankkeen kustantajaksi. Kuvituksia ei kuitenkaan kuulunut, ja yksitoista vuotta Gallen-Kallelan Suur-Kalevala-suunnitelman julkistamisen jälkeen kustantamo ehdotti diplomaattisesti, josko taiteilija aloittaisi kansanpainoksesta ensin, jotta asia etenisi.

– Gallen-Kallela suostui ja laati puugrafiikalla Kalevalan kuvituksen. Teos ilmestyi vuonna 1922 ja siitä on tehty kymmeniä painoksia. Se sai nimen "Koru-Kalevala". Luulenpa, että se on yksi kaikkien levinneimpiä Kalevaloita, joita löytyy hyvin monesta suomalaisesta kodista, toteaa Nieminen.

Jos onkin ollut niukkuutta ja vaikeuksia, luulen, että matka oli toisaalta myös seikkailua sekä Akselille että hänen vaimolleen. Tuija Wahlroos

Tosin WSOY:kään ei säästynyt Gallen-Kallelan kiukulta Kalevala-versioiden jäädessä haaveeksi.

– Meillä on näyttelyssä eräs Gallen-Kallelan kirje, jossa hän haukkuu WSOY:tä ja sen pääjohtaja (Jalmari) Jänttiä siitä, etteivät he ymmärtäneet hanketta, Nieminen kertoo ja naurahtaa.

Muut Kalevalan versiot kaatuivat pääosin rahanpuutteeseen, kertoo Gallen-Kallelan Museon museojohtaja Tuija Wahlroos. Gallen-Kallela pyysi työlleen valtionavustusta, mutta ei saanut sitä.

– Hän tarvitsi kuitenkin rahaa elääkseen, eikä voinut jättää muita töitään. Hänen täytyi maalata, että sai leivän pöytään. Hän itse laski, että Suur-Kalevala hankkeeseen menisi 20 vuotta, Wahlroos sanoo.

Omakustanteisesti teos ei siis olisi voinut syntyä. Yli 60-vuotiaana taiteilija ymmärsi jo itsekin, että aika oli kirimässä vastaan. Viime kädessä hanke tyrehtyi taiteilijan kuolemaan.

Koru-Kalevala, kansanpainos kaikkien kotiin

Taiteilijan ajatus Kalevalan kansanpainoksesta toteutui siis Koru-Kalevalan kautta tehokkaasti. Muut painokset jäivät vain unelman tasolle, vaikka Akseli Gallen-Kallela ehtikin osittain käsitellä Suur-Kalevalaan tarkoitetut Kalevalan ensimmäiset yhdeksän runoa.

Suur-Kalevalaa Gallen-Kallela alkoi tehdä vasta vuonna 1925, kun hän muutti Yhdysvaltoihin.

– Varmaankin koti-ikävä iski, ja hän muisti Kalevala-aikomuksensa ja ryhtyi toteuttamaan Suur-Kalevalaa, Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen arvelee.

Gallen-Kallela tunnetaan suurista öljymaalauksistaan, mutta hänen grafiikkansa on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Nyt grafiikkaa on näytillä Kuhmon Juminkeko-säätiössä, jotta yleisö näkisi, miten suuri taiteilija on luonnostellut töitään ennen niiden lopullista muotoa. Osa töistä on näytillä ensimmäistä kertaa.

Täältä Gallen-Kallela löysi kaiken sen, mitä halusi. Markku Nieminen

Näyttelyssä on taiteilijan sekä Koru-Kalevalaa että niin sanottua Suur-Kalevalaa varten tekemiä teoksia. Näyttelyä kokoamassa ollut Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Nieminen suorastaan syttyy eloon kertoessaan taiteilijan Kalevala-grafiikasta.

– Suuri yleisö ei tiedä, että monen Kalevala-työn juuret tai yksityiskohdat ovat lähtöisin Kuhmosta, Nieminen sanoo.

Taiteilijan työprosessi on ollut lähes hengästyttävän yksityiskohtainen: yhdestä teoksesta on monia luonnoksia, usein eri välineillä kuten lyijykynällä ja puuväreillä, ja Gallen-Kallela on kiinnittänyt loputtomasti huomiota yksityiskohtiin.

Kun tietää taiteilijan ammentaneen Kalevala-aiheitaan kuhmolaisesta maisemasta, niitä katsoo uusin silmin: hahmoilla on karjalaisia perinnevaatteita, ja teoksien veneet ovat nimenomaan kuhmolaisia tervaveneitä.

Hevoset rauhoittamassa kilpalaulajia

Alkuperäisluonnoksista näkee, että paperi on ollut arvokasta: Gallen-Kallela on luonnostellut samalle paperille usean eri teeman hahmotelmia, ja moni paperi on piirretty täyteen.

– Nyt, kun olen tutustunut hänen teostensa luonnosten määrään Gallen-Kallelan Museon arkistossa, voin sanoa, että Gallen-Kallela oli todella työteliäs ja ahkera taiteilija, Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen sanoo.

Gallen-Kallela muun muassa luonnosteli uutterasti tapaamiaan ihmisiä, joita piti kuvauksellisina. Lisäksi taiteilijan toimeliaisuus näkyy hyvin esimerkiksi hänen luonnostelmastaan Kalevalan kolmannesta runosta, Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta.

– Kolmas runo on oikeastaan lähtenyt liikkeelle hevosesta. Gallen-Kallela piti hevosista ja on kertonut Kallela-kirjassaan, kuinka hevonen on suuri ja vahva, mutta kuitenkin rauhallinen eläin, Nieminen kertoo.

Siispä taiteilija onkin ujuttanut hevoset olennaiseksi osaksi Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulantakohtausta. Molemmilla miehillä on hevonen, ja eläimet ovat kuvassa vastakkain kukkopoikien välissä tasoittamassa tilannetta.

– Kilpapukareissakin on omat ulottuvuutensa. Kun seurataan luonnoksia, Väinämöinen muuttuu yhä rauhallisemmaksi ja jämäkämmäksi patriarkaksi, kun taas Joukahainen muuttuu vimmaiseksi, uhoilevaksi nuorukaiseksi. Hevoset ovat vastavoimana, ja rauhalliset eläimet on pantu vastakkain, Nieminen kertoo.

Kuten Kalevalassa tilanne kuvaillaan:

Niemisen mielestä Gallen-Kallelan työt sisältävät niin paljon yksityiskohtia ja piilotettuja ilmaisutapoja, että niitä ei tarvitse yrittää analysoida – riittää, että teoksia katsoo.

– Se vaikuttaa ihmisiin samoin kuin musiikki – ei välttämättä tarvitse ymmärtää, mutta tulee vaikuttuneeksi. Se näkyy esimerkiksi kolmannen runon, kilpalaulantarunon töissä, joita hän teki Suur-Kalevalaa varten. Siinä on elementtejä, joita ihmiset taulua katsoessaan eivät välttämättä osaa analysoida, mutta katsominen vaikuttaa voimakkaasti.

Kuhmo on Kalevalan kannalta korvaamaton

Kuhmon merkitys Kalevala-kuvan muodostumisessa on kiistaton. Juuri Kuhmoon Gallen-Kallela tuli etsimään "todellisuusaineksia", kuten hän itse asian ilmaisi. Kuhmosta ja Vienan Karjalasta Gallen-Kallela keräsi sekä hahmoja teoksiinsa että maisemia ja yksityiskohtia erityisesti Kalevala-aiheisiinsa. Gallen-Kallela kirjoittikin 2.8.1890 tukijalleen Edvard Neoviukselle Lentualta:

Gallen-Kallelan Museon museojohtaja Tuija Wahlroos vahvistaa, että Kuhmossa vietetyn kesän ansiosta Gallen-Kallela pääsi lähemmäs kalevalaisia maisemia, ja matka myös ruokki taiteilijan romanttista mielikuvitusta. Kainuulaisen vaaramaiseman lisäksi myös alueen vaatimattomat ja kovissa olosuhteissa eläneet ihmiset tekivät taiteilijaan vaikutuksen.

– Hän vertasi kainuulaisia esimerkiksi hämäläisiin ja piti hämäläisiä hyvään tottuneina ja paljon syövinä. Kainuulaiset olivat taas metsien ja korpien sitkeitä kasvatteja, joita hän muisteli myöhemmin Kallela-kirjassaan. Siinä on ehkä hieman romanttinen kaiku, Wahlroos kertoo.

Hän itse laski, että Suur-Kalevala hankkeeseen menisi 20 vuotta. Tuija Wahlroos

Myöhemmin Gallen-Kallela sai maisemaelämyksiä myös esimerkiksi Keski-Suomessa ja Kuusamossa, mutta Kainuu lienee näytellyt omaa roolia taiteilijan elämässä siksikin, että kyseessä oli häämatka.

– Se on varmasti omalla tavalla sävyttänyt matkaa. Jos onkin ollut niukkuutta ja vaikeuksia, luulen, että matka oli toisaalta myös seikkailua sekä Akselille että hänen vaimolleen.

Myös Juminkeko-säätiön puheenjohtaja Markku Nieminen pitää Kuhmoa merkittävänä Gallen-Kallelan teoksien kannalta.

– Tämä oli ainakin siihen aikaan varmasti paras paikka löytää erämaan rauhallisuus. Kuhmo on vieläkin metsien keskellä oleva kaupunki. Täältä Gallen-Kallela löysi kaiken sen, mitä halusi, Nieminen kuvailee.

Kuhmo näkyy taiteilijan teoksissa monella tavalla, sillä Gallen-Kallela ei työskennellyt Kuhmossa ainoastaan Kalevala-aiheiden parissa. Esimerkiksi kaksi Iltarauha-teosta (Kaleva) on kuhmolaisesta maisemasta, samoin Pettuleivän virttä laulava tyttö Lentiiralla.

Kuhmolainen tervavene kiinnosti Gallen-Kallelaa niin paljon, että hän teetti itselleen pienoismallin veneestä ateljeeseensa. Koru-Kalevalaan taas on ikuistettuna linnunpelätin, jonka Gallen-Kallela luonnosteli niin ikään Kuhmossa.

Yllättävää kyllä, myös taiteilijan matka Pohjois-Amerikkaan vuosina 1923–1924 näkyy Gallen-Kallelan suunnittelemissa Suur-Kalevalan sivujen koristekuvioissa. Hän oli suunnitellut alkuperäiskansojen toteemikuviot ja kuhmolaisen linnunpelättimen kuvan rinta rinnan kuvittamaan Kalevalaa.

Gallen-Kallela ei enää koskaan palannut Vienaan sen jälkeen kun oli käynyt Kuhmossa ja sieltä käsin tehnyt matkansa. Reissu oli silti tehnyt taiteilijaan lähtemättömän vaikutuksen.

– Se oli niin syvästi syöpynyt hänen mieleensä. Hän teki niin paljon luonnoksia, että hän pystyi käyttämään niitä hyväksensä taiteellisessa työskentelyssään, Nieminen sanoo.

– Voi sanoa, että jos Gallen-Kallela ei olisi tullut Kuhmoon, kenties koko kalevalainen maailma ja se, miten suomalaiset sen mieltävät, olisi ollut erilainen.

Lue lisää:

Akseli Gallen-Kallelan tuntemattomampi puoli: värikkäitä virtahepoja, valokuvia ja krokotiili

Hietakummun ala-asteen musiikkiluokassa Helsingin Malmilla koittaa koko kouluviikon odotetuin hetki, kun kuusi ykkösluokkalaista poikaa pääsee aloittamaan bänditreenit Rytmimajakkaryhmässä.

Lasten ilmeet ovat vakavia, koska he keskittyvät täysillä. Innokkaimmat eivät pysty pitämään sormiaan kurissa vaan alkavat jo näppäillä soittimia, kun Kallion musiikkikoulusta saapunut musiikinopettaja Ella Rosenlund vielä antaa ohjeita.

– Nyt on vielä hiljaisuus. Kaikki aloittavat yhtä aikaa, kun rumpali on laskenut neljään.

Suurin osa pojista haluaa soittaa rumpuja. Rosenlund laittaa soittovuorot kiertämään, niin kaikki lapset saavat vuorollaan soittaa rumpuja, koskettimia, kitaraa ja bassoa sekä laulaa.

Kolmen vartin pituinen soittosessio aloitetaan lasten itse toivomalla kappaleella. Se on Queenin "We Will Rock You". Kappale alkaa jalkojen iskuilla ja käsien taputuksilla, jotka ovat kuin luotuja lasten rytmiharjoitukseksi.

Pojilla ei ole aiempaa soittokokemusta, mutta kahden musiikinopettajan ohjauksessa he pystyvät soittamaan bändinä yhdessä. Onnistumisen salaisuus piilee siinä, että opettajat tekevät kappaleista lasten tasolle sopivan sovituksen.

– Biiseistä voi tehdä helppoja tai haastavia sovituksia. Pienryhmässä opettajan on helppo olla yhtä oppilasta varten ja vastata hänen taitotasoonsa, Rosenlund sanoo.

Rosenlundin opettajaparina työskentelee Irakista Suomeen muuttanut Ali Murad. Hän puhuu lasten kanssa englantia tai tarvittaessa arabiaa. Pojat näyttävät ymmärtävän Muradin ohjeita ja elekieltä vaivattomasti. Soittotunti on samalla kuin pieni kielikylpy, ja ovathan monet lasten toivomista kappaleistakin englanninkielisiä. Lopulta kyse on kuitenkin enemmän rytmistä kuin kielestä. Rytmimajakan yhtenä tavoitteena on yhdistää erilaisista kulttuuritaustoista tulevia lapsia soittoharrastuksen piiriin.

– Tässä on ennen kaikkea kyse siitä, että lapsilla on hauskaa, kun he tutustuvat soittimiin. Tämä ei ole mitään vakavamielistä musiikin opiskelua, Murad sanoo.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuoreen kouluterveyskyselyn mukaan ulkomailla syntyneet lapset harrastavat muita lapsia vähemmän. Kyselyn mukaan koko maan perusopetuksen 8.-9.-luokkalaisista 89,3 prosenttia harrastaa jotain vähintään kerran viikossa, kun vastaava luku ulkomailla syntyneiden nuorten keskuudessa on 76 prosenttia.

THL:n erikoistutkija Nina Halme sanoo, että asiaa pitäisi tutkia vielä tarkemmin, mutta hän uskoo, että ulkomailla syntyneillä on muita suurempi kynnys lähteä mukaan harrastustoimintaan.

– Etenkin poikien kohdalla harrastukset ovat usein ryhmämuotoisia. Jos kaveriporukkaa ei ole tai kiinnittyminen ryhmään on jollain tavalla heikompaa, on vaikeampaa lähteä mukaan. Toisaalta sillä on myös ruokkiva puoli, että jos harrastukseen lähtisi mukaan, se voisi auttaa ystävien saamista.

Halmeen mukaan harrastaminen on tärkeää lapsille ja nuorille juuri sen vuoksi, että he kokisivat kuuluvansa johonkin ryhmään.

Jonkun luokan opettaja ei omista luokkatilaa vaan sen tilan ja koko koulun omistavat helsinkiläiset veronmaksajat. Helsingin kulttuuripalvelupäällikkö Stuba Nikula

Myös Helsingin kaupungin kulttuuripalvelupäällikkö Stuba Nikula painottaa, että perimmäinen syy harrastustoiminnan tukemiselle on se, että lapsilla olisi kavereita.

Siksi luonteva paikka alakoululaisten harrastamiselle on oma koulu. Vielä parempaa on, jos harrastus voi olla osana koulupäivää tai heti sen jälkeen, niin vanhempien ei tarvitse lähteä kuskaamaan väsyneitä lapsia harrastuksiin iltaisin.

– Lasten päivärytmin ja elämänkaaren kautta on järkevintä, että harrastaminen tapahtuu siinä ympäristössä ja niiden kavereiden kanssa, joiden kanssa aikaa muutenkin vietetään, Nikula sanoo.

Opetus- ja kulttuuriministeriön keväällä julkaiseman raportin mukaan harrastukset voivat ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä. Kun sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät kunnilta maakuntien vastuulle vuonna 2019, sivistyksestä ja ennaltaehkäisevästä hyvinvoinnin edistämisestä tulee kuntien tärkeimpiä tehtäviä. Myös hallituksen kärkihankkeisiin kuuluu lisätä lasten ja nuorten mahdollisuuksia osallistua taide- ja kulttuuriharrastuksiin.

Kun kouluja sekä muita julkisia tiloja avataan harrastustoimintaa tarjoavien tahojen käyttöön, lapset ja nuoret tavoitetaan entistä helpommin.

Tähän pyrkii myös Helsingin kaupunki, jonka uuteen strategiaan on kirjattu tavoitteeksi, että jokaisella lapsella ja nuorella on harrastus.

Helsingin kulttuuripalvelupäällikön Stuba Nikulan mukaan järjestöjen palaute antaa ymmärtää, että kaupungin toimintamallit ovat liian kirjavia. Yhdessä koulussa rehtori suhtautuu myönteisesti siihen, että ulkopuoliset haluavat käyttää koulun tiloja, toisessa taas ei.

– Jonkun luokan opettaja ei omista luokkatilaa vaan sen tilan ja koko koulun omistavat helsinkiläiset veronmaksajat. Koko ajattelu pitää kääntää siihen, että miten tämä valtava resurssi eli Helsingin koulutilat palvelevat kaupunkilaisten tarpeita mahdollisimman monipuolisesti.

Nikula kertoo, että Kaupunki suunnittelee yhtenäistä toimintamallia julkisten tilojen varaamiselle ja hinnoittelulle. Tavoitteena on laajentaa Varaamo-palvelua siten, että vuoden 2018 alusta lähtien niin nuorisotalojen, koulujen, kulttuurikeskusten kuin kirjastojenkin tilat ovat saatavilla sen kautta.

Hän haluaa, että systeemin läpinäkyvyys toimii molempiin suuntiin. Kun tilojen käyttöä pystytään seuraamaan digitaalisen alustan kautta, saadaan selville, missä käyttöä on vähän ja missä sitä on paljon.

– Sitä kautta pääsemme käsiksi mahdollisiin ongelmiin ja korjaamaan niitä.

Tulevaisuudessa koulutilojen käyttö helpottuu harrastustoiminnassa myös sen vuoksi, että uudet koulut rakennetaan siten, että vain osia niistä voidaan avata iltaisin. Näin tiloja on turvallisempaa pitää avoimena, eikä henkilökunnan tarvitse välttämättä olla paikalla valvomassa.

Tämä sopii hyvin Rytmimajakan kaltaisille harrastusryhmille, jotka haluavat kasvattaa toimintaansa eri puolille Helsinkiä. Kun Rytmimajakka aloitti viime syksynä, mukana oli 15 koulua ja 120 oppilasta. Nyt bändikoulu toimii 32 koulussa ja sen piirissä on noin 250 lasta, mutta Kallion musiikkikoulun opettajan Ella Rosenlundin mukaan tavoitteena on saada mukaan jopa 700 oppilasta.

Rahoituksen kriteerinä on läheisyysperiaate eli lähellä kotia ja koulupäivää. Helsingin kulttuuripalvelupäällikkö Stuba Nikula

Kasvua on vauhdittanut Helsingin Rytmimajakalle keväällä myöntämä satojen tuhansien eurojen lisärahoitus. Sen avulla kaupunki pyrkii korjaamaan sitä, että sen tuki taiteen perusopetukselle on vuosien saatossa jakautunut epätasa-arvoisesti eri alueiden kesken.

Kaupungin oman selvityksen mukaan Kulosaaressa, Munkkiniemessä, Kalliossa ja Ullanlinnassa asuvilla lapsilla on hyvät mahdollisuudet saada taiteen perusopetusta. Näiden alueiden kouluikäisistä 37-48 prosenttia osallistui taiteen perusopetukseen vuonna 2014.

Sen sijaan Jakomäessä, Mellunkylässä ja Suutarilassa taiteen perusopetus tavoitti vain 5-7 prosenttia kouluikäisistä.

Helsinki tukee taiteen perusopetusta kuudella miljoonalla eurolla vuosittain. Nikula lupaa, että avustuksissa kiinnitetään yhä enemmän huomiota siihen, että lapset saavat harrastaa lähellä kotiaan asuinalueesta riippumatta.

– Tällä hetkellä rahoituksen kriteerinä on läheisyysperiaate eli lähellä kotia ja koulupäivää, ja sitten ovat nämä alueelliset katveet, joita pitää tasapainottaa.

Ylen hallitus on nimittänyt Jouko Jokisen yhtiön suomenkielisen Uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtajaksi ja vastaavaksi toimittajaksi. Hän raportoi Ylen toimitusjohtajalle Lauri Kiviselle. Uutistoiminnan toisena päätoimittajana jatkaa tammikuussa nimitetty Riikka Venäläinen.

Jokinen on työskennellyt vuodesta 2010 Aamulehden vastaavana päätoimittajana, sitä ennen Satakunnan Kansan vastaavana päätoimittajana sekä kustantajana ja päällikkötehtävissä Helsingin Sanomissa. Hän on koulutukseltaan humanististen tieteiden kandidaatti.

Yhtiön hallitus painotti valinnassa nimenomaan Jokisen pitkää journalistista kokemusta.

– Otan työn vastaan erittäin innostuneena. Olen Ylen suurkuluttaja, minulla on radio auki koko ajan, kertoo Jokinen.

Jouko Jokinen näkee, että Ylellä on erittäin tärkeä asema suomalaisessa mediakentässä, koska on asioita, joita vain Yle pystyy hoitamaan.

– Ylellä on parhaat resurssit hoitaa ulkomaan uutisointia. Toinen asia on alueet, koska Ylen vahva alueverkko kattaa koko Suomen. Kolmas asia on urheilu. Urheilu on varmaan viimeisiä, livenä elettäviä ohjelmia ja urheilun välittämisessä ja uutisoinnissa Ylellä on äärettömän tärkeä tehtävä kansallisesti.

Monet Ylen kilpailijat ovat kritisoineet sen vahvaa asemaa markkinoilla. Jokinen myöntää, että Aamulehdestä katsottuna tilanne on näyttänyt ongelmalliselta.

– Tottakai siinä on pieni ongelma, että yhteiskunnan omistaman median markkinaosuus kasvaa koko ajan. Täällä yksityisellä puolella on koettu pikkuisen tuskaa siitä, kun resurssit ovat vähentyneet ja Ylessä on tuntunut, että ne ovat pysyneet hyvässä kunnossa. Välillä on tuntunut, että se markkinaosuus kilpailuun ei ole ihan reilu.

Päätoimittaja vaihtui kohun jälkeen

Ylen edellinen päätoimittaja Atte Jääskeläinen jätti Ylen toukokuussa. Uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaavana päätoimittajana on sen jälkeen toiminut Ylen ruotsinkielisten toimintojen johtaja Marit af Björkesten.

Jääskeläinen jätti Ylen pitkään jatkuneen Yleä koskeneen keskustelun jälkeen. Kohu alkoi, kun Yle viime marraskuussa uutisoi pääministeri Juha Sipilän sukulaisten yhteyksistä kaivosyhtiö Terrafameen eli Talvivaaran kaivokseen.

Pääministeri tuohtui uutisoinnista ja oli moneen kertaan yhteydessä jutun tehneeseen toimittajaan ja päätoimittajaan. Ylen tilaama ulkopuolinen selvitys arvioi keväällä, että Ylen johtamisessa on ollut ongelmia ja Yle on ollut Terrafame-kohussa poliittisen vaikutusyrityksen kohteena.

Myös Julkisen sanan neuvosto antoi Ylelle langettavan päätöksen liittyen siihen, miten uutista muokattiin pääministerin yhteydenottojen jälkeen.

"Yle on riippumaton"

Uusi päätoimittaja Jouko Jokinen on seurannut Yleä koskevaa keskustelua tarkkaan.

– Vastaavan päätoimittajan keskeinen asema on ottaa vastaan kritiikkiä. Siihen törmää aina.

– Korostan tässä, että olen tarkkaan tutkinut tapauksen ja Atte Jääskeläinen on toiminut, niin kuin päätoimittajan pitikin toimia eli päätti asioita. Olen vakuuttunut siitä, että ei hän toiminut minkään poliittisen painostuksen alla vaan itse harkiten omia päätöksiään.

Kohun takia Ylen riippumattomuutta on kyseenalaistettu. Jokisen luottamus Yleen on vahva.

– Kyllä Yle on riippumaton. Ylen suurkuluttajana en ole huomannut minkäänlaisia sidonnaisuuksia mihinkään suuntaan. Esimerkiksi 1970-luvulla riippumattomuus oli ihan toista luokkaa siinä vaiheessa kun politiikka vaikutti ehkä jopa ihan Ylen ohjelmasisältöihin. Kyllä nyt Yle toimii samalla tavalla kuin muutkin mediakentässä.

Yle tiedotti tänään, että yhtiön hallitus on nimittänyt Jouko Jokisen yhtiön suomenkielisen Uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtajaksi ja vastaavaksi toimittajaksi.

Jokinen on työskennellyt vuodesta 2010 Aamulehden vastaavana päätoimittajana.

Yhtiön hallitus painotti valinnassa Jokisen pitkää journalistista kokemusta.

– Tarvitsemme tähän henkilön, jolla on paitsi johtamiskokemusta erilaisista tiedotusvälineistä, myös hyvin luja ymmärrys siitä, minkälaiseen suuntaan journalismi on menossa: mitä tarvitaan siihen, että voimme tarjota kansalaisille oikeita tietoja, uutisia ja totuutta, kommentoi Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen valintaa.

Jouko Jokinen on tullut tunnetuksi myös Ylen vahvan markkina-aseman arvostelijana. Tänään hän toisti Ylen haastattelussa, että kilpailijoiden näkökulmasta tilanne ei ole vaikuttanut reilulta.

Myös Lauri Kivisen mukaan on tärkeää, että muu media pysyy elinvoimaisena.

– Liian iso Yle tai liian pieni Yle olisivat molemmat siinä mielessä huono ratkaisu, että liian isona, me emme antaisi tilaa muille ja liian pienenä Yle ei olisi relevantti, Kivinen totetaa.

– Ilman kaupallista kirittäjää, ilman vaihtoehtoja, kansalainen jää jostain paitsi. Sitä ei pidä päästää tapahtumaan, Kivinen lisää.

Toimitusjohtaja ei kuitenkaan pidä tarpeellisena, että Ylen kokoa lähdettäisiin nykyisestä pienentämään.

– Meillä ei onneksi ole sellaista tarvetta, mitä tulee henkilökunnan tai palveluiden määrään.

Kivinen kuitenkin uskoo, että uuden vastaavan päätoimittajan mukana edessä on myös uudistuksia.

– Maakuntalehdissä on ollut valtavan suuri uudistuspaine. Se, mitä Aamulehdessä on tehty, kertoo, että Jokinen on saanut siellä paljon aikaan ja varmasti tuo meille myös uutta ajattelua, sanoo Kivinen.

Ylen edellinen päätoimittaja Atte Jääskeläinen jätti Ylen toukokuussa. Sen jälkeen tehtävää on hoitanut Ylen ruotsinkielisten toimintojen johtaja Marit af Björkesten.

Hollantilainen Herman Koch, 64, istuu helsinkiläisen hotellin aulassa ja muistelee menneitä. Hän on Suomessa markkinoimassa viimeisimmän romaaninsa tuoretta suomennosta.

Tuleva bestseller-kirjailija päätyi nuorena miehenä Pohjois-Karjalaan auttamaan suomalaisperhettä maataloustöissä.

Kochista Suomi tuntui syrjäisimmältä mahdolliselta maalta 1970-luvun alun Euroopassa ja hän halusi viettää ikimuistoisen välivuoden kaukana kotoaan. Tänne hän päätyi monen mutkan kautta.

Vuonisjärvellä 19-vuotias Koch kaatoi puita, kynti peltoa ja lypsi lehmiä lähes puolen vuoden ajan. Isä oli toivonut Hollannissa, että Suomessa Koch vihdoin päättäisi, mitä hän haluaa tehdä isona.

– Ajattelin maatilalla, että jos elämä olisi aina tällaista, olisin onnellinen.

– Meillä oli hauskaa Vuonisjärvellä, Koch sanoo.

Pohjois-Karjalassa hän oppi jonkin verran suomea, mutta kieli on lähestulkoon unohtunut.

– Olut oli tärkeä sana, kirjailija nauraa.

Nuorta isäntäperhettään hän muistelee lämpimästi. Ikäero tuntui silloin suurelta, vaikka maatalon isäntä oli vielä alle kolmekymppinen, kun Koch työskenteli tilalla.

– He olivat todella sympaattisia ja mukavia ihmisiä. Tapasin heidät uudestaan vuosi sitten, Koch sanoo.

Entinen tv-koomikko

Yli neljäkymmentä vuotta Suomen pestinsä jälkeen Koch on menestyskirjailija, jonka teoksia on myyty maailmalla yli miljoona kappaletta. Ura alkoi Hollannissa 1980-luvun puolivälissä.

Kotimaassaan hän oli koko kansan julkkis jo paljon ennen kansainvälistä läpimurtoa kirjailijana.

Koch esiintyi 15 vuotta television absurdissa viihdeohjelmassa Roskis (Jiskefet), jota hän teki kahden ystävänsä kanssa.

Enää Koch ei näyttele. Sarja päättyi vuonna 2005.

– Moni kysyy minua yhä näyttelijäksi erilaisiin tuotantoihin, mutta he eivät tajua, etten osaa lainkaan näytellä, kirjailija hymyilee.

Koch herätti huomiota jo pikkupoikana matkimalla opettajiaan vaihtoehtoiseen kasvatusmenetelmään perustuvassa Montessori-koulussa. Opettajista se ei ollut yhtään hauskaa. Touhu päättyi, kun koulun johto totesi, ettei Montessori-menetelmä sovi Kochille. Hän sai lähteä.

Koch kertoo, että viihdeohjelman teosta on ollut hyötyä kirjailijantyössä, sillä komediassa uudelle hahmolle täytyy ensin kehittää ääni ja tapa puhua.

Sama toimii romaanihenkilöiden luomisessa. Kochia kiinnostaa esimerkiksi se, millaisella äänellä narsisti puhuu surusta.

Kyyninen kertoja

Koch on tullut tunnetuksi romaaniensa epämiellyttävistä päähenkilöistä. He ovat usein sadistisia, kyynisiä ja narsistisia ihmisiä. Kirjailija käyttää teoksissaan epäluotettavaa minä-kertojaa.

– Minusta epämiellyttävät henkilöt ovat kiinnostavia.

– He ovat monissa asioissa lähempänä totuutta kuin muut, Koch sanoo.

Tällaisia hahmoja on Kochin bestseller-romaanissa Illallinen (Het Diner), joka on käännetty lähes 40 kielelle.

Se voitti Hollannin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon ja on myynyt tähän mennessä maailmalla yli puolitoista miljoonaa kappaletta.

Kirjailijalta on suomennettu neljä teosta, joista viimeisin Pormestari ilmestyi tänä syksynä. Koch käsittelee romaaneissaan moraalia keskiluokan näkökulmasta.

– Se on ainoa yhteiskuntaluokka, jonka tunnen hyvin. Olen itse keskiluokkaisen perheen kasvatti, Koch toteaa.

Illallinen keskittyy kahteen pariskuntaan, jotka yrittävät pitää kulisseja yllä. Ruokailun edetessä käy ilmi, että perhepiirissä on tapahtunut veriteko. Pöydässä istuvat sekä tuleva pääministeri että tämän veli vaimoineen.

Romaanin taustalla on tositapahtuma. Kolme teiniä murhasi Barcelonassa asunnottoman naisen vuonna 2005.

– Asuin silloin Barcelonassa ja kun katsoin kuvia pojista, he näyttivät todella mukavilta.

– Uskon monen ajatelleen, että nuohan voisivat olla omia lapsiani, Koch sanoo.

Cate Blanchett kiinnostui Kochista

Kochin menestysromaani oli päätyä Cate Blanchettin ohjattavaksi. Se olisi ollut Hollywood-näyttelijän esikoiselokuva.

Illallisen ohjasi lopulta israelilainen Oren Moverman, jonka Blanchett oli kiinnittänyt tuotantoon käsikirjoittajaksi. Koch ei tiedä, miksi Blanchett jättäytyi produktiosta.

Tänä vuonna ensi-iltaan tullut amerikkalaiselokuva oli kuitenkin pettymys hollantilaiskirjailijalle. Yhdessä päärooleista nähdään Richard Gere.

– Elokuvasta tietää jo ensimmäisten viiden minuutin aikana, toimiiko se. Tämä elokuva oli tylsä, Koch toteaa.

Illallisesta on tehty myös hollantilainen ja italialainen filmatisointi ja sitä on esitetty näytelmänä eri puolilla maailmaa. On todennäköistä, että näytelmä nähdään pian myös Suomessa.

Menestys ei ole noussut hollantilaiskirjailijan päähän. Hän kertoo nauttivansa vapaudesta, jonka hulppeat myyntiluvut ovat mahdollistaneet.

– Pystyn keskittymään sataprosenttisesti kirjoittamiseen.

Painosten kuninkaan tittelillä on myös kielteinen puoli. Kirjailijalle on vihjailtu, etteivät hänen teoksensa voi olla laatukirjallisuutta, koska niin moni pitää niistä.

– Minulle sanotaan, että nehän ovat niitä kirjoja, joita myydään lentokentällä, Koch hymyilee.

Keskusrikospoliisi on tutkinut usean vuoden ajan laajaa ja ammattimaista väärennetyn taiteen rikosvyyhtiä eri puolilla Suomea. Jutussa on nyt valmistunut niin sanotun Sisä-Suomen haaran esitutkinta, jossa rikosvahingot nousevat noin 1,4:ään miljoonaan euroon.

Esitutkinnan mukaan väärennettyä taidetta on myyty ammattimaisesti jo useiden vuosien ajan. Juttuun liittyy liki 200 taulua, joista valtaosa on todettu väärennöksiksi. Tauluista noin 130 oli asianomistajien eli taulujen ostajien hallussa, 52 puolestaan epäiltyjen. Tauluista vain parikymmentä oli aitoja.

Lisäksi poliisilla on takavarikossa yli 800 taulua, joiden osalta tultaneen käräjäoikeudessa esittämään menettämisvaatimus. Tällä hetkellä käräjäoikeuden määräämiä turvaamistoimia on voimassa yli 700 000 euron arvosta. Lähes koko summan edestä omaisuutta on saatu jäljitettyä ja turvaamistoimien kohteeksi.

Jutussa on yhdeksän epäiltyä. Heistä yhden epäillään maalanneen suuren osan niin Sisä-Suomen kuin nyt jo oikeuskäsittelyyn edenneen rikosvyyhdin maalauksista. Jo aikaisemmin on valmistunut rikostutkinnan ensimmäinen vaihe, jota on käsitelty Helsingin käräjäoikeudessa vuoden alusta lähtien. Oikeudenkäynti kestää marraskuuhun saakka.

Oikeuskäsittelyssä olevaan juttuun liittyy noin 220 väärennetyksi epäiltyä maalausta, jotka toimitettiin Kansallisgallerian aitoustutkimuksiin. Pääosa niistä todettiin väärennöksiksi, ja niistä on aiheutunut useiden miljoonien eurojen vahingot.

Sisä-Suomen haaraa koskevassa esitutkinnassa on asianomistajia 30.

Tarina alkaa leluilla tehdystä videosta, joka ladattiin Disney Car Toys -nimiselle Youtube-kanavalle elokuussa 2014. Siinä Spiderman-toimintafiguuri katselee mustasukkaisena vierestä, kun Frozenista tuttu Elsa-nukke pussailee Kenin näköistä muoviukkoa.

Sittemmin Spidermanin ja Elsan omituisesta mutta lapsille ilmeisen koukuttavasta yhdistelmästä on kasvanut jättimäinen ilmiö ja miljoonien eurojen bisnes. Alkuperäisen videon jalostuneessa muodossa hahmoja näyttelevät oikeat ihmiset.

Viitteitä fetisseihin ja pornoon

Tarjolla on tolkuton määrä Spiderman ja Elsa -videoita, joista jokaista voisi kuvata sanalla huono. Näennäiset juonet ovat epäjohdonmukaisia ja roolisuoritukset amatöörien puuhastelua. Videot ovat pääsääntöisesti noin kymmenen minuutin mittaisia ja liputettu lapsille sopivaksi sisällöksi.

Harmittomimmillaan tarinat ovat lapsellista kohellusta. Spiderman ja Elsa saattavat esimerkiksi joutua purkkapallon puhalluskilpailuun Jokerin ja Kissanaisen kanssa. Yllätys onkin melkoinen, kun yhtä viattomalta vaikuttavalla videolla Spiderman koskettelee Hulkin nännejä.

Kun tutut hahmot puristelevat porukalla Elsan tissejä, seksuaalisesta latauksesta ja häirinnästä ei jää tulkinnan varaa. Entä tämä animaatio, joka on nimetty houkuttelevasti "Spiderman & Elsa Kiss"? Klikkejä: lähes 17 miljoonaa kappaletta.

Häiritsevimmissä videoissa on ulosteita, epämääräisiä injektioruiskuja, väkivaltaa, abortteja ja kidnappauksia. Alkuperäisen ilmiön alalajit flirttailevat fetisismin ja pornografian kanssa. Törkeimmät videot on poistettu Youtubesta vuoden alussa, kun kansainvälinen lehdistö käsitteli asiaa.

Lapsi saattaa törmätä sopimattomiin videoihin vahingossa, sillä ne päätyvät herkästi näytön laidalle suositelluksi sisällöksi. Se taas johtuu hurjista klikkimääristä: kone päättelee, että Elsa-prinsessasta kiinnostunut käyttäjä ei voi vastustaa hittivideoita, joissa Elsan lisäksi seikkailevat Spiderman ja muut tutut hahmot. Ilmiö ruokkii itse itseään.

Kuvakkeissa kirkkaita neonvärejä

Erikoinen meemi kasvoi maailmanlaajuiseksi ilmiöksi, kun Spidermanin ja Elsan omituinen yhdistelmä osoittautui kultakaivokseksi. Suosituimmilla videoilla on kymmeniä ja jopa satoja miljoonia näyttökertoja. Kaikki haluavat siivun mainostuloista.

Suurimman osuuden markkinoista on napannut Toy Monster, jonka videoihin ei voi olla törmäämättä Spidermania ja Elsaa etsiessä. Edes Toy Monster ei ole välttynyt kritiikiltä arveluttavasta sisällöstä, mutta sillä on alakanavineen yhteensä viisi miljoonaa tilaajaa ja sen videoita on katseltu neljä miljardia kertaa. Epäilijät ovat saaneet todisteita siitä, että luvut ovat aitoja.

– Ellemme noudattaisi sääntöjä, Youtube olisi jo varmasti pannut sen merkille, Toy Monsterin edustaja Eric kertoo Tubefilter-uutisblogille.

Hulppeita katsojalukuja selittää tekijöiden mukaan se, että juuri lapset ovat otollisia suositeltujen videoiden klikkaajia. Toy Monsterilla ja sitä matkivilla virityksillä videoiden aloituskuvat loistavat joukosta kirkkaine neonväreineen.

Videokuvakkeisiin ympätään lapsia houkuttelevia elementtejä klikkejä kalastelemaan. Kohdeyleisö on rahavirran kannalta mitä parhain, sillä lapset katsovat samoja videoita yhä uudestaan.

Tekijöistä tiedetään tuskin mitään

Toy Monsterin Eric ei kerro sukunimeään mutta paljastaa Tubefilterin sähköpostihaastattelussa, että kanavan taustalla on kanadalainen kaveriporukka. Videoiden tekeminen aloitettiin nollasta, mutta nyt Spidermanin ja Elsan surrealististen seikkailujen tubettaminen on ryhmälle kokopäivätyötä.

Yhteistyökumppanina on maailmanlaajuinen mediayhtiö Studio 71, jonka operatiivinen johtaja Phil Ranta avaa ilmiötä niin ikään Tubefilterille.

– Kansainvälisen yleisön kannalta on merkittävää, ettei hahmoilla ole vuorosanoja. Se myös pakottaa tekijät herättämään tarinan eloon ilmeillään ja eleillään, Ranta analysoi.

Kriitikot arvelevat jättimäisen suosion johtuvan siitä, että kanavat käyttävät hyväkseen Youtuben algoritmia. Videoita selatessa käyttäjä on kuin loputtomassa neonväristen kuvakkeiden kehässä.

Vastuu vanhemmilla

Oudot ja häiritsevät videot ovat internetin alakulttuurien peruskauraa. Yksi klassisista esimerkeistä on Mikki Hiiren itsemurhavideot.

Ei siis ihme, että Youtubesta löytyy tälläkin hetkellä kaiken maailman roskaa alkaen tutunoloisen hiiriperheen kuolettavista lääkeruiskuista.

Spiderman ja Elsa -ilmiön myötä monia häiritseviä videoita on jaettu kanavilla, joiden nimissä on sana toy eli lelu eri muodoissaan. Tällä Youtube-videolla sukelletaankin ilmiön varjopuoliin otsikolla Lelukanavat pilaavat yhteiskunnan.

Youtubesta kerrotaan BBC:lle, että videoita käydään manuaalisesti läpi 24 tuntia vuorokaudessa. Käyttäjät voivat helpottaa työtä ilmiantamalla arveluttavaa sisältöä Youtubelle. Lapsille suunnatusta Youtube Kids -mobiilisovelluksesta löytyy suodattimia, joilla käyttöä voi rajoittaa.

Lopulta vastuu lapsille näytettävästä sisällöstä on vanhemmilla, sillä yksikään suodatin ei ole sataprosenttinen. Ongelman voi korjata luomalla soittolistan etukäteen tarkastetuista videoista ja estää Youtuben muu käyttö kokonaan.

1. Esikoiskirja Carrie oli jäädä julkaisematta

Carrien tarina oli Kingin mielestä niin kehno, että hän heitti käsikirjoituksen roskakoriin. Kingin Tabitha-vaimo kuitenkin kaivoi sen takaisin pöntöstä, ja patisti miehensä lähettämään sen kustantajalle. Kertomus koulukiusatusta teinitytöstä, jolla on telekineettisiä voimia nosti Kingin kertaheitolla kauhukirjallisuuden kaapin päälle vuonna 1974. Brian De Palma ohjasi kirjasta suositun elokuvan kaksi vuotta myöhemmin. Koska Elokuvatarkastamo kielsi sen raaistavana, sai Carrie Suomen ensi-iltansa vasta 1991.

2. King elätti perhettään tuhmilla jutuilla

Stephen King valmistui englanninopettajaksi vuonna 1970, mutta oman alan työt olivat alkuun kiven alla. Ennen Carrien menestystä nuori pari asui asuntovaunussa. King hankki elantonsa muun muassa pyykkäämällä teollisuuspesulassa ja kirjoittelemalla tarinoita miestenlehtiin. Toisaalta King sai Carrien kustannussopimuksesta niin naurettavan pienen korvauksen, että perheellä ei ollut ennen seuraavien kirjojen julkaisua varaa edes puhelimeen.

3. King pelkäsi pienenä Bambia

Stephen King on arvellut viehtymyksensä kauhuun saaneen alkunsa jo varhain. Ensimmäinen elokuva, jonka hän näki, oli kauhuelokuva: Bambi. Disneyn piirroshahmon kamppailu metsäpalon keskellä tuntui pikku Stephenistä sekä hirvittävältä että hyvällä tavalla jännittävältä.

4. Kirjailija vilahtelee valkokankaalla

Suosittu tarina kertoo, että King piipahtaa kaikissa kirjoistaan tehdyissä elokuvissa. Se ei ole totta, sillä urakka olisi mahdoton. Kingin kirjoista ja muista kertomuksista on tehty yli sata elokuvaa ja lukuisia tv-sarjoja. Pelkästään tänä syksynä saa ensi-iltansa ainakin kaksi televisiosarjaa ja kaksi elokuvaa. Kirjailija on toki piipahdellut ahkerasti sekä King-filmatisoinneissa että muissa kauhujutuissa. Esimerkiksi elokuvassa Uinu, uinu lemmikkini (1989) hän esiintyi pappina.

5. Huonoimman kirjan kirjoitti kokaiini

1980-luku kului Kingiltä kännissä ja kokaiinipöllyssä. Päihdeongelma jäi pitkään piiloon, sillä perheessä oli tuohon aikaan kolme pikkulasta ja King julkaisi menestyskirjoja yksi toisensa perään. Kirjailijalla oli sitä paitsi tapana juopotella itsekseen, koska ”baarit ovat täynnä itseni kaltaisia ku**päitä”. Keskeinen kimmoke selviämiseen oli se, että päihteet alkoivat vaikuttaa kirjoittamiseen. Kolkuttajat (1987) on Kingin mielestä todella surkea kirja. Se on viimeinen, jonka hän kirjoitti ennen pääsyään kuiville.

6. Onnettomuus oli tehdä lopun kirjoittamisesta

Kolkuttajien lisäksi King inhoaa toistakin kirjaansa, Unensieppaajaa (2001). Tässäkin tapauksessa päihteillä on osuutta asiaan. King vammautui vakavasti 1999, kun mies törmäsi häneen pakettiautolla. Hirvittävien kipujen takia King ei voinut istua tietokoneella, vaan joutui kirjoittamaan särkylääketokkurassa käsin. Se sai kirjailijan harkitsemaan vakavasti koko hommasta luopumista. Lopulta kipu hellitti. King lunasti kolariauton itselleen, tuhosi sen romuttamolla ja palasi koneen ääreen

7. King inhoaa Hohto-elokuvaa

Yksi suosituimmista King-filmatisoinneista on Stanley Kubrickin ohjaama Hohto (1980). Kingin mielestä se on surkea väärintulkinta hänen teoksestaan. King on kertonut mananneensa sitä, että sekoavaa kirjailija Jack Torrancea esittää Jack Nicholson, joka on Kingin mielestä samanlainen joka roolissa. Kingin mielestä elokuva oli lisäksi misogynistinen, koska Shelley Duvallin esittämä vaimo oli avuton kirkuja. Sekin ärsytti, että elokuvassa Torrance sekoilee ensi hetkestä alkaen, kun kirjassa Kingille tyypilliseen tapaan hulluus valtaa alaa vähitellen.

Tyytymätön King teki vuonna 1997 käsikirjoituksen Hohto-minisarjaan. Se sai murska-arvostelut.

8. Kustantajan mielestä nuori King oli liian ahkera

Osan uransa alkutaipaleen kirjoista King julkaisi salanimellä Richard Bachman, koska kustantajan mielestä yhdeltä kirjailijalta ei voi tulla montaa teosta vuodessa. Myöhemmin King antoi piut paut mokomalle säännölle ja julkaisi parhaana vuotenaan kolme romaania. Vauhti on sittemmin hidastunut, muttei hyytynyt. Ensi viikolla julkaistaan Kingin yhdessä Owen-poikansa kanssa kirjoittama romaani Sleeping Beauties.

9. Kirjoissa on silmäniskuja tarkkaavaisille faneille

Kingin kirjat linkittyvät usein toisiinsa, niissä esiintyy muista teoksista tuttuja paikkoja ja henkilöitä. Esimerkiksi Hohdon kokki Dick Halloran piipahtaa kirjassa Se takautumassa nuorena sotilaana. Halloran pelastaa poikajoukon yhden jäsenen tulevan isän tulipalosta.

Mersumiehessä (2014) murhaaja käyttää pellenaamiota. Naamio tuo kirjan sankarin mieleen ”sen TV-elokuvan, jossa karmiva pelle vaani viemäreissä”. Tällä viitataan Tim Curryn esittämän Pennywise-klovniin Se -kirjan ensimmäisessä filmatisoinnissa vuodelta 1990.

10. King ei epäröi ottaa kantaa

Nuori King vastusti Vietnamin sotaa. Hän kannattaa äänekkäästi demokraatteja ja lahjoittaa hövelisti rahaa hyviksi katsomiinsa tarkoituksiin. Viime aikoina kirjailija on suunnannut poliittisen tykkinsä presidentti Donald Trumpia vastaan. King on vaatinut Trumpia viralta etenkin Twitterissä niin kovasanaisesti, että presidentti blokkasi kirjailijan. King nokitti ilmoittamalla, että presidentti jää ilman klovneja, sillä King estää tätä näkemästä muun muassa uutta Se-hittielokuvaa.

Lue myös: Pelottavimpia ovat ihmiset – Stephen King luo kauhun tavallisuudesta

Suomen ainoan Kalle Päätalo -tohtorin suhde tutkimuskohteeseen alkoi koti-ikävästä.

– Olin parikymppinen ja juuri muuttanut Kainuusta Helsinkiin. Asuin alivuokralaiskämpässä Kannelmäessä ja ikävä oli kova. Jotenkin löysin tieni sivukirjastoon ja käteeni osui Päätalon Koillismaa-kirja.

– Hyvänen aika! Täällähän puhutaan tuttua murretta, henkilöt, elämäntapa – kaikki oli kuin omasta kotikylästäni. Kirja oli kuin piipahdus kotona.

Ritva Ylönen oli koukussa. Hän etsi käsiinsä kaikki mitä Päätalo oli julkaissut. Kun Iijoki-sarja alkoi ilmestyä 1970-luvun alussa, silloin jo perheellistyneen Ylösen rituaaliksi muodostui jouluyö uusimman Päätalon parissa.

– Olin ensin pitkään Päätalo-fani. Kun sitten ryhdyin tutkijaksi, jouduin tietysti etäännyttämään itseni Päätalosta. Fanituksesta on silti ollut paljon hyötyä: tunsin teokset läpikotaisin ja pystyin eläytymään lukijoiden tunnetiloihin.

Lukijoita totisesti riitti. Kalle Päätalon kirjoja on myyty yli 3 ja puoli miljoonaa kappaletta. Teoksia ilmestyi lähemmäs 50, yksistään Iijoki-sarjassa on 26 osaa ja 17 000 sivua. Käytännössä kustantaja Gummerus julkaisi uuden Päätalon joka vuosi puolen vuosisadan ajan.

Kostonhimoinen Päätalo

Ritva Ylösen Kalle Päätalo, kirjailijan elämä -nimisen elämäkerran työnimenä oli todellisuuden vanki. Nimi viittaa Kalle Päätalon tapaan kirjoittaa: kaikki, tai lähes kaikki, mitä hän kirjoitti pohjautui omaan elämään.

Kalle Päätalo siis kirjoitti tuhansia sivuja omaelämäkertaa. Herää kysymys, mitä uutta kerrottavaa hänestä jää elämäkerturille.

– Alkuun tuntui, että kaikki kivet on jo käännetty. Pian huomasin, että kertomuksissa on kummallisia mustia aukkoja. Myös Päätalon maanisesti vaalima todenmukaisuus alkoi saada sävyjä, kun kertomuksia vertasi niissä esiintyvien ihmisten haastatteluihin.

Päätalo ei siis lopulta ollutkaan ihan totta. Hänkin sepitti ja jätti pois. Mutta ei sattumanvaraisesti. Ritva Ylönen löysi koodin, jolla Päätalo muokkasi todellisuutta.

– Hän käytti kirjallista vapautta kuvatessaan ihmisiä, jotka olivat kohdelleet häntä kaltoin.

Esimerkkinä Ylönen mainitsee Päätalon ensimmäisen vaimon, joka kuvataan kirjoissa varsin ikävässä valossa.

– Päätalo kiinnitti lukijan huomion vaimon nalkutukseen. Pois nalkutuksen syystä, siitä, että Päätalo oli taas ollut harharetkillä, juopotellut ja rikkonut aviolupauksen.

Ylönen puhuu kirjallisesta kostosta. Sen Päätalo oli keksinyt jo nuorena miehenä. Nuori Päätalo oli hekumoinut mielessään, kuinka kostaisi hänet hylänneelle piikatytölle kirjoittamalla tästä ikävästi. Näin hän tekikin, lukuisia kertoja.

Kuulostaa epäreilulta, suorastaan moraalittomalta, kun tietää, että Päätalon kirjoja luettiin totena.

– Jotkut tuohtuivat mustamaalaamisesta, toiset tyytyivät kohtaloonsa tai kertoivat tapahtumista oman versionsa.

Kaikkea Kalle Päätalo ei myöskään kirjoissaan paljastanut. Toisesta avioliitostaan hän kertoo hyvinkin pintapuolisesti. Myös lukuisat apurahat Päätalo jättää mainitsematta. Hän sai Opetusministeriöltä 19 apurahaa, yhteensä lähes 200 000 euroa.

– Hän ei kerro niistä mitään. Se on varsin kummallista, sillä erilaisista palkinnoista ja muista tunnustuksista Päätalo kirjoittaa aulisti.

Ylönen arvelee syyksi häpeän tunteen. Päätalo ehkä yhdisti apurahan armopaloihin, joihin lapsuuden perhe joutui turvautumaan isän sairastumisen seurauksena.

– Päätalo vannoi silloin, ettei koskaan enää jää muiden avun varaan.

Työ oli Päätalolle rakkautta tärkeämpää

Työ oli Kalle Päätalolle kaiken mitta. Jos hänet jostain muistetaan, niin nuoruuden urotöistä savotoissa ja uittohommissa. Rakennusmestarina hän ei epäiröinyt tarttua lapioon, jotta urakka valmistuisi ajallaan. Sama työn eetos ohjasi kirjoittamista, tekstiä valmistui kuin motteja.

Kaikki oli alisteista työlle. Myös läheisimmät ihmissuhteet. Toista avioliittoa suunnitellessaan Päätalolla oli kaksi ehdokasta. Kylmäverisesti hän valitsi naisen, jonka arveli mahdollistavan tulevan kirjailijan ammatin.

– Rakkausavioliitto se ei ollut, eikä sellaiseksi varmaan kehittynytkään. Liitto kuitenkin toimi. Päätalo vapautui kirjoittamaan, kun vaimo hoiti kaiken muun. Pelisäännöt sovittiin heti alkuun, sanoo Ritva Ylönen.

Päätalon suhde naisiin oli ylipäänsä kompleksinen. Ritva Ylösen mukaan nainen oli Päätalolle joko nuori ja himottava tai äidillisen turvallinen, jonka suojaan saattoi paeta. Romanttiselle rakkaudelle jäi vähemmän sijaa.

Taustalla vaikuttivat karvaat nuoruudenkokemukset. Teini-iässä Taivalkoskella tytöt eivät kelpuuttaneet köyhän talon Kallea seurustelukumppanikseen, suorastaan pilkkasivat ryysyissä kulkenutta poikaa. Se jätti pysyvät jäljet. Päätalo halusi näyttää, että kelpaa.

– Sota-aikana Päätalo villiintyi täysin. Vielä ensimmäisen avioliitonkin aikana hänellä oli useita naisseikkailuja. Kun avioliitto sitten kariutui, Päätalo uhosi näyttävänsä vaimolleen, millaisen miehen oli jättänyt.

"Menestys tuli liian myöhään"

Ritva Ylösen Kalle Päätalo -elämäkerta tuo sävyjä myös vastaanottoon, jonka Päätalon teokset saivat. Yleinen käsitys on, että kansa rakasti Päätaloa yhtä kiihkeästi kuin kriitikot häntä halveksuivat.

Lukijoiden kiintymys Päätaloon ja hänen kirjoihinsa pitääkin paikkansa. Ylösen mukaan Päätaloa suorastaan palvottiin. Huippuhetkiä olivat Päätalon esiintymiset kotiseudullaan Taivalkoskella. Kiertoajelulle lähdettiin usean linja-auton voimalla ja kaikki halusivat tietysti samaan kyytiin Päätalon kanssa. Pieniltä kärhämiltä ei vältytty.

Kritiikki sen sijaan ei ollut yksinomaan kielteistä. Esimerkiksi esikoiskirja Ihmisiä telineillä (1958) sai hyvän vastaanoton.

Toki Päätaloa myös arvosteltiin: häntä pidettiin pitkäveteisenä jaarittelijana, joka edusti kaikkea muuta kuin muodikasta modernismia.

Joka syksyistä Päätaloa pidettiin myös työläänä arvosteltavana. Tohtori Panu Rajala muistelee, kuinka Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö huokaisi helpotuksesta, kun Rajala suostui arvostelemaan Päätalon teoksen.

Rajala oli myös ensimmäisiä kriitikoita, joka ymmärsi Päätalon arvon. Helsingin Sanomat käänsi lopullisesti kelkkansa, kun Vesa Karonen alkoi arvostella Päätalon tuotantoa 1980-luvun puolivälissä.

– Kriitikot alkoivat ymmärtää, että Päätalon arvo löytyy jostain muualta kuin taiteellisista ansioista. He huomasivat, että kirjat olivat terapiaa kansalle, lähihistorian kuvausta, Koillismaan murteen ja katoavien ammatien tallennusta, sanoo Ritva Ylönen.

Taustalla vaikutti myös Päätalon valtava suosio. Hänestä oli tullut ilmiö, jota ei voinut sivuuttaa.

– Kukapa ei haluaisi olla menestyjän puolella, Ylönen huomauttaa.

Päätalo itse ei muutosta huomannut. Hän koki loppuun asti, ettei saanut ansaitsemaansa arvostusta.

– Mantran tavoin hän toisteli, ettei häntä huomata eikä palkita. Se oli vähän vainoharhaistakin. Hänellä olisi ollut täysi syy tuulettaa menestystään. Sen sijaan Päätalo koki, että kaikki oli tullut liian myöhään.

Laulaja Saara Aalto on valittu vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi. Valinta julkistettiin tänään torstaina.

Palkinnon Aallolle jakoi Yle Urheilun entinen toimittaja Kaj Kunnas, joka valittiin vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi viime vuonna.

Positiivista asennetta markkinoiva yritys Positiivarit Oy ja Suomen Nuorkauppakamarit ry ovat jakaneet vuoden positiivisimman suomalaisen kunniamaininnan vuodesta 1993.

Positiivareiden ja Suomen Nuorkauppakamareiden raati kertoo tiedotteessaan vaikuttuneensa "Aallon valoisasta persoonasta, sitkeydestä ja rohkeudesta kulkea omaa tietään kohti unelmiaan".

Saara Alto on luonut uraansa Suomessa yli kymmenen vuoden ajan. Hän on tullut suomalaisille tutuksi mun muassa Talent-laulukilpailussa vuonna 2007 ja Euroviisukarsinnoissa vuonna 2011.

Hänet on nähty myös Voice of Finlandissa vuonna 2012 ja Uuden Musiikin kilpailussa vuonna 2016.

Aalto tuli kansainvälisesti tunnetuksi viime vuonna, kun hän osallistui Britannian X-Factor-ohjelmaan. Aalto sijoittui kilpailussa toiseksi.

– Saara Aalto on osoittanut erityistä tahdonvoimaa ja sisua tavoitteidensa saavuttamisessa ja toimii esimerkkinä muille suomalaisille siitä, kuinka omien haaveidensa eteen voi ja pitää tehdä töitä, Suomen Nuorkauppakamarit kirjoittaa tiedotteessaan.

Nuijamies–ryhmäksi itseään kutsuvat kulttuuritoimijat suunnittelevat entisestä elokuvateatteri Nuijamiehestä tilaa, jossa harrastajateatterit ja paikalliset bändit voisivat esiintyä. Tiloissa näytettäisiin valtavirrasta poikkeavia elokuvia ja kuvataitelijoilla olisi mahdollisuus järjestää näyttelyitä.

– Alkukipinä tälle toiminnalle syntyi siinä vaiheessa, kun Finnkino osti kilpailevien elokuvateatterien liiketoiminnan Luotolan perheyritykseltä. Emme uskoneet, että Finnkino jatkaa toimintaa kauaa, sanoo Nuijamies–ryhmän perustaja Aapo Stavén.

Finnkino osti maaliskuussa 2017 Lappeenrannasta elokuvateatterit Nuijamiehen ja Kino-Aulan ja lakkautti niiden toiminnan kolmea kuukautta myöhemmin.

Nuijamies–ryhmässä on mukana toistakymmentä lappeenrantalaista kulttuurivaikuttajaa, tunnetuimpana metalliyhtye Stam1nan perustajajäsen Antti Hyyrynen.

– Lappeenrannassa ei ole tarpeeksi tiloja alle 18-vuotiaille nuorille, jossa he voisivat esiintyä ja harrastaa kulttuuria. Nuijamies olisi siihen ratkaisu, sanoo Aapo Stavén.

Kaupunki aloittaa neuvottelut Nuijamies–ryhmän kanssa

Lappeenrannan kaupunki valmistelee parhaillaan asemakaavamuutosta, jossa määritellään vanhojen elokuvateatterirakennusten mahdollinen suojelu. Alueella on jo voimassa osayleiskaava, jossa elokuvateatterit Nuijamies ja Kino-Aula on merkitty suojelukohteiksi.

Kaupunginarkkitehti Maarit Pimiän mukaan valmisteilla on kaksi asemakaavaluonnosta, jossa toisessa suojellaan elokuvateatterit ja toisessa sallittaisiin uudisrakentaminen.

– Rakennusten parasta suojelua on se, että niillä on järkevää käyttöä, sanoo kaupunginarkkitehti Maarit Pimiä.

Pimiän mukaan kaupunki tulee keskustelemaan Nuijamies–ryhmän ja elokuvateattereiden kiinteistöt omistavan Etelä-Karjalan Osuuspankin kanssa mahdollisesta Nuijamiehen suojelusta jo ennen, kuin kaavaluonnos tulee nähtäville lokakuussa.

Toiminnasta vastaisi vielä perustamaton yhdistys, ja päivittäistä toimintaa pyörittäisi kulttuuriyrittäjä. Toimintabudjetti on laskettu kolmelle vuodelle.

– Varainhankinnasta merkittävä osa koottaisiin lippu- ja myyntituotoilla, mutta alkuvaiheessa tarvittaisiin myös avustuksia, sanoo perustajajäsen Aapo Stavén.

Ryhmä neuvottelee avustuksesta muun muassa yksityisen kulttuuria ja taidetta tukevan säätiön kanssa.

Liiketoiminta myytiin – Nuijamies jäi

Nuijamies–ryhmä esitteli suunnitelmiaan torstai-iltana Lappeenrannan Killan järjestämässä tilaisuudessa. Ryhmä oli huolissaan, voiko Nuijamies–nimen ottaa käyttöön myös kulttuuritilan nimenä.

– Myin elokuvateattereiden liiketoiminnan Finnkinolle, mutta en nimeä. Minun puoleltani ei ole estettä, jos elokuvateatteri säilyy Nuijamiehenä, sanoo liiketoiminnan myynyt Merja Luotola-Maarnela.

Kiertävä elokuvateatteri Etelä-Karjalaan

Finnkinon lopettaessa Kino-Aulan ja Nuijamiehen toiminnan se vei kiinteistöistä esitystekniikan valkokankaineen. Nuijamies–ryhmä on jo aloittanut korvaavien laitteiden ja kaluston etsinnän.

– Minulla on lainassa vuosia sitten lakkautetussa Adam 3:ssa ollut valkokangas. Sopiiko jos palautan sen Nuijamieheen, kysyi Lappeenrannan Killan tilaisuudessa kaupunginvaltuutettu Juha Härkönen Luotola-Maarnelalta.

Ryhmä toivoo, että Finnkino palauttaisi teatterin vanhat valaisimet, aulan penkit sekä vanhan valomainoksen, jos toiminta Nuijamiehessä käynnistyy uudelleen.

– Remontti on tarkoitus tehdä tilojen historiaa kunnioittaen niin, että kaupunkilaisille saataisiin avoin kulttuuritila, jatkaa Nuijamies–ryhmän perustaja Aapo Stavén.

Myös elokuvat kuuluisivat kulttuuritilan ohjelmatarjontaan.

– Elokuvia näytettäisiin yhtenä päivänä viikossa, ja käyttöömme soveltuisi parhaiten liikkuvan elokuvateatterin kalusto, sanoo elokuvatoiminnan käynnistämistä valmisteleva Ilkka Kuukka.

Muina päivinä elokuvia esitettäisiin sellaisissa Etelä-Karjalan kunnissa, joissa ei ole omaa elokuvateatteria.

Kulttuurikeskusta Lappeenrantaan

Lappeenrannan keskustan Marian aukion rakennustyöt valmistuvat syksyn aikana.

– Samalla käytännössä muuttuu Lappeenrannan keskustan paikka, sanoo Lappeenrannan tapahtumatoiminnan koordinaattori Jorma Kallio.

Suunnitteilla oleva kulttuurikeskus Nuijamies sijaitsisi vain kymmeniä metrejä Marian aukiolta ja kaupunginteatteri sekä elokuvateatteri muutamien satoja metrejä kauempana. Kulttuurikeskuksen perustaminen elävöittäisi keskustaa.

– Marian aukiosta alkavasta Valtakadusta voisi muodostua musiikin katu, jossa olisi tarjolla monenlaista kulttuurielämää, kuvailee tapahtumatoiminnan koordinaattori Jorma Kallio.

Kallion mielestä asuntoja täynnä oleva keskusta ei voi olla elävä. Jos elokuvateattereiden suojelu ei toteudu, niiden paikalle suunnitellaan muun muassa uusia asuntoja.

Vanhat teatteri

Elokuvateatterit Nuijamies ja sen vieressä ollut Kino-Aula olivat kaupunkilaisten viihdyttäjiä vuosikymmeniä.

Kino-Aula aloitti toimintansa vuonna 1938 ja Nuijamies vuonna 1954. Ne olivat aiemmin perheyhtiö Elokuva Luotola Oy omistuksessa. Molemmissa elokuvateatereissa oli yksi sali.

Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon vahva ennakkosuosikki Saamelaisveri käsittelee saamelaisten sortoa 1930-luvun Ruotsissa. Draamaelokuvassa teini-ikäinen tyttö joutuu esimerkiksi rotuopin harrastajien koe-eläimeksi ja omien ikätovereidensa kaltoin kohtelemaksi.

Elokuva teki suuren vaikutuksen Märät säpikkäät -tv-sarjan ja Minä ja pikkusisko -dokumentin tekijään Suvi Westiin. Aamu-tv:n Tähtihetkessä vieraillut saamelainen West muistuttaa, että saamelaisia on sorrettu Suomessa samalla tavalla kuin Ruotsissa. Saamelaisia pidettiin rotuopin mukaan alempaan rotuun kuuluvina myös Suomessa vielä 1930-luvulla.

– Suomalainen koululaitos on jättänyt tätä historiaa systemaattisesti kertomatta. Niin syntyy aina uusia sukupolvia ihmisiä, jotka eivät tiedä saamelaisten sorron historiasta. Ainoa huomio tulee median kautta. Sekin riippuu siitä, mihin toimittajat milloinkin kiinnittävät huomiota, viime aikoina se on ollut saamelaispuku.

Saamelaisia tutkittiin alemman rodun edustajina

Saamelaisveri-elokuvassa nuoren tytön kallo mitataan ja hänet riisutaan alastomaksi valokuviin esimerkiksi rodustaan.

– Kallontutkimukset ja rotuopit ovat yhdenlaista sortoa, jotka jättävät isot jäljet kansaan. Tämä elokuva on tärkeä saamelaisille, mutta toivottavasti suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset oppisivat tuntemaan tätä historiaa ja ymmärtämään nykypäivän konflikteja elokuvan kautta.

Vaikka Saamelaisveri-elokuvassa eletään vuosikymmenien takaista aikaa, löytyy siitä silti paljon yhtymäkohtia nykypäivään. West on itse kohdannut monta kertaa elokuvan tilanteen, jossa saamelaistytöltä vaaditaan juhlissa joiku-esitystä.

– Illanistujaisissa pyydetään joikaamaan tai puhumaan saamea. Kukaan ei välttämättä tarkoita pahaa, mutta saamelainen saattaa tuntea itsensä sirkuseläimeksi.

Suomalainen ei voi tehdä saamelaiselokuvaa

Saamelaisveri on saamelaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Amanda Kernellin elokuva, joka perustuu osittain hänen isoäitinsä kokemuksiin. Pääosanesittäjänä nähdään vakuuttava 19-vuotias saamelainen poronhoitaja ja elokuvassa on muutenkin saamelaistekijöitä. Westin mielestä on tärkeää, että saamelaiset pääsevät itse kertomaan omia tarinoitaan.

– Emme halua olla kohteita vaan aktiivisia toimijoita, tekijöitä ja taiteilijoita. Saamelaiselokuvaa ei määrittele sinänsä aihe vaan tekijyys. Jos esimerkiksi suomalainen tekee elokuvan saamelaisesta poronhoitajasta, se ei ole saamelaiselokuva.

Jesse Haaja koki olevansa 14-vuotiaana "pikkuisen erilainen sälli". Kun muut samanikäiset pojat huitelivat perjantai-iltana ulkona milloin missäkin, Haaja leikki kotona figuureilla. Samoihin aikoihin hän piirsi hahmon, joka sai nimekseen Rendel. Piirtäminen ja supersankarin kehittäminen oli pakokeino todellisuudesta.

Nyt 20 vuotta myöhemmin mainosalalla työskentelevä Haaja on varsin tyytyväinen mies. Rendel on herännyt tai herätetty uudestaan henkiin pitkän elokuvan muodossa.

Supersankarista tehty elokuva on tosin vaatinut supervoimia, ja syystäkin. Haajalla ei ole ollut lainkaan kokemusta elokuva-alalta ja puolentoista miljoonan euron budjettikin kasattiin ilman Elokuvasäätiön tukea.

– Meitä hulluja ja vähän hölmöjä intohimoja jakavia ihmisiä ilmeisesti on jossakin jemmassa. Uskallamme lähteä kokeilemaan omia polkujamme ja katsomaan, mihin ne johtavat, Haaja summaa.

Kova elokuvakoulu

Rendeliä kuvattiin toissa vuonna ympäri Suomea yhteensä 50 päivää, ja vaikka kokemattoman Haajan tukena on ollut ammattilaisista koostuva tiimi, kaikki ei ole sujunut aivan mutkattomasti. Väsymyksen ja luovuttamisen hetkiä oli lukuisia.

– Muistan kuinka kerran istuin kotitaloni takapihalla melkein koko yön ja mietin mitä teen, koska rahaa puuttui niin paljon. Kyllähän tämä on ensikertalaiselle ollut aikamoinen rutistus. Tuotannon aikana väsyin ja tuntui siltä, etten jaksa enää. Mutta sitten aina tuli joku, toi kahvia tai antoi halauksen ja sanoi että hei, ei tässä ole mitään hätää, rauhoitutaan, keskitytään ja katsellaan, Haaja muistelee.

Samalla hän toteaa, että Rendel on itse asiassa ollut se elokuvakoulu, joka muuten oli jäänyt käymättä. Halvin ja helpoin tie se tosin ei ole ollut.

– En usko, että Rendeliä olisi saatu maaliin perinteisellä kaavalla, tai jos olisi ryhdytty hakemaan pitkällä tähtäimellä rahoitusta. Jutun juju oli se, että tulin umpimetsästä ja ilmoitin, että nyt se vaan tehdään.

Haajan mukaan Rendelin valmistumista edesauttoivat ja vauhdittivat myös sosiaalinen media sekä alati kehittyvä tekniikka.

– Jos Rendeliä olisi yritetty kursia kasaan vuosikymmen sitten, se olisi maksanut kolme, neljä kertaa enemmän.

Synkän väkivallan manifesti

Haaja on itse kasvanut sarjakuvien ja supersankarigenren parissa, joten Rendelissäkin nyrkit puhuvat, aseet paukkuvat ja väkivalta yltyy välillä brutaaliksi. Tylytystä tulee joka suunnasta, ja visuaalisesti komea elokuva on synkkääkin synkempi.

Haajan mukaan väkivaltaa ei kirjoitettu käsikirjoitukseen, vaan se tapahtui ja syntyi tuotannon aikana – supersankari vain nähtiin tuollaisena, ja sellainen elokuvasta haluttiin tehdä. Haajan laskee, että elokuvassa tapetaan noin 60 ihmistä.

– Olen itse hyvin väkivallan vastainen ihminen. Muutaman kerran olen nuorempana saanut turpaan koulussa, enkä millään muotoa usko väkivaltaan. Rendel on elokuvaa eikä missään nimessä ohjenuora siihen, kuinka elämää oikeasti pitäisi elää.

Rendelistä löytyy viittauksia tuttuihin supersankareihin kuten Batmaniin Darkmaniin, ja Spawniin.

– Supersankareihin liittyy aina toivoa, ja jollakin kierolla tavalla niihin pystyy myös samastumaan. Väitän, että jokainen suomalainen mies voi löytää itsensä Rendelistä.

Haajan mukaan Rendelissä on pohjimmiltaan kyse päälle kolmikymppisen miehen arkisista peloista.

– Tällaisia pelkoja ovat esimerkiksi töiden tai rahojen loppuminen tai se, ettei pysty elättämään perhettä tai että sairastuu. Kun näitä arkisia pelkoja vähän skaalaa ja värittää, syntyy supersankaritarina. Ajattelin myös, että mitä itselleni pitäisi tapahtua, jos pukeutuisin nahkapukuun ja maskiin ja ryhtyisin metsästämään rikollissyndikaatin jäseniä.

Rendelin rujo maailma liittyy osittain myös sen syntyhistoriaan. Haaja kehitteli hahmoa ja tarinaa jokunen vuosi sitten, eikä ollut tuolloin kovin optimistinen kotimaansa tulevaisuuden suhteen. Rendel tarjoaakin varsin dystooppista Suomi-kuvaa.

– Kyse ei ole kantaaottavasta elokuvasta, mutta minulla oli selvä näkemys siitä, mihin suuntaan asiat olivat täällä menossa. Muutama vuosi sitten tuntui siltä, että Suomessa tehtiin pelkästään huonoja päätöksiä ja säädettiin järjettömiä lakeja.

Kuinka Mikkelistä tuli Suomen Gotham City

Haaja on itse kotoisin Varkaudesta ja asuu Mikkelissä. Rendelin näyttämöksi muovautui luontevasti pieni savolaiskaupunki, jonka nähtävyyksiin kuuluu elokuvassa useaan otteeseen vilahtava uusgoottilainen punatiilikirkko.

– Halusin tehdä Mikkelistä Suomen Gotham Cityn ja näyttää kaupungista synkemmän ja mielenkiintoisemman puolen. Mikkeli näyttäytyy nyt paikkana, jollainen se ei ole koskaan aiemmin ollut.

Mikkelistä Rendeliin napattiin kuvia, joilla tapahtumia pystyttiin sitomaan kaupunkiin. Kainuussa taas hyödynnettiin paikallisia tehdashalleja ja tunnelmia haettiin myös Helsingistä.

– Muistan kun kerroin prosessin alkuvaiheilla, että tehdään Mikkelistä Suomen supersankarin kotikaupunki. Kyllähän tälle naureskeltiin paljon, että mikäs "turtlesi" sieltä sitten oikein tulee. Minusta tuntuu että kun sanon nyt, että meillä on suomalainen supersankari, joka on kotoisin Mikkelistä, kukaan ei naura, Jesse Haaja toteaa.

Helsingin Kaivopuiston tuntumassa sijaitseva hulppea yksityisasunto on sekaisessa kunnossa. Antti Einiö tekee parhaillaan muuttoa, ja laatikoita ja tavaraa on joka paikassa.

– Olen asunut tässä 22 vuotta putkeen. Asuminen täällä on pirun kallista, ja lähdin hakemaan halvempaa asuntoa.

Sellainen löytyi Espoon Haukilahdesta, jonne on tarkoitus muuttaa ensi viikon torstaina.

Muutto on myös keskeinen syy siihen, miksi pitkän linjan konserttipromoottori on päättänyt luopua mittavasta signeerattujen valokuvien kokoelmastaan. Einiö on kerännyt vuosien varrella satoja nimikirjoituksia, joista myytävään kokoelmaan päätyi 121 valokuvaa 1950-luvun lopulta näihin päiviin.

Mukana on uskomaton joukko maailmantähtiä, kuten AC/DC, The Beatles, The Doors, Paul Anka, Bon Jovi, James Brown, Leonard Cohen sekä Dire Straits.

Kuvat olivat aikanaan Einiön toimiston seinällä kehystettyinä. Kaivopuistoon muuttamisen jälkeen kuvat ovat lojuneet yli 20 vuotta laatikoissa kirjoituspöydän alla.

– Nyt kun tulee tämä muutto, ajattelin, että on aika päästä näistä eroon, en kuskaa niitä enää minnekään.

Myyntiluettelon on laatinut Einiön entinen kollega ja elämänkerrankirjoittaja Tomi Lindblom, joka on itsekin aktiivinen nimikirjoitusten ja muiden asiakirjojen keräilijä ja alan asiantuntija.

Lindblomin mukaan Einiön kokoelmasta tekee ainutlaatuisen sen pitkä ajallinen perspektiivi.

– Monet promoottorit ja levy-yhtiöiden ihmiset harrastavat samanlaista keräilyä, mutta ei taida olla ketään muuta, joka olisi aloittanut jo 50-luvulla ja jatkaa edelleen.

Kokoelma on myös musiikillisesti varsin laaja-alainen.

– 121 kuvaa ei ole valtava määrä, mutta siellä on tavaraa jazzista heavyyn. Eikä joukossa ole mitään turhaa, ei yhtään B-luokan nimeä.

Kokoelman harvinaisinta ja arvokkainta osastoa edustaa The Doors-yhtyeen nimikirjoituksilla varustettu kuva. Lindblomin arvion mukaan kuvan hinta on 10 000 dollarin luokkaa. Nimikirjoitukset ovat peräisin Doorsin Tukholman-konsertin yhteydestä vuodelta 1968.

Kaikki alkoi Scandia-Musiikista

Einiön työura musiikkimaailman tähtien parissa alkoi jo 1950-luvulla, kun hän kauppakorkeakoulusta valmistuttuaan meni töihin veljensä Paavon perustamaan Scandia-Musiikki-levy-yhtiöön. Samoihin aikoihin Paavo järjesti jazz-konsertteja, ja Antti oli ensimmäistä kertaa tekemisissä niiden parissa Louis Armstrongin Messuhallin-konsertissa vuonna 1955.

Ensikosketus pop-maailman tähtiin oli The Hollies vuonna 1964. Siitä lähtien konsertteja on kertynyt valtava määrä tähän päivään saakka.

Marraskuussa 82 vuotta täyttävä Einiö ei ole jäänyt eläkkeelle vaan jatkaa edelleen aktiivisesti konserttien järjestämistä. Niitä kertyy noin 40 vuodessa.

– Teen yhteistyökumppanilleni Eastway Live oy:lle edelleen kaikki heidän kansainväliset konsertit ja festivaalit. Lisäksi minulla on joukko muita vanhoja festivaaliasiakkaita.

Kuluvana vuonna Einiö on järjestänyt muun muassa Red Hot Chili Peppersin ja Toton keikkoja. Tulossa on vielä esimerkiksi Sarah Brightman ja Lontoon sinfoniaorkesteri Kulttuuritalossa.

Einiön rooli on neuvotella ja hoitaa asiat sopimusten kirjoittamiseen saakka. Laajasta kontaktiverkostosta on apua: artisteja tarjotaan jatkuvasti ja Einiön puoleen käännytään, kun halutaan selvittää tietyn artistin tai yhtyeen liikkeitä ja keikkailumahdollisuuksia.

Jimi Hendrix ei kelvannut

Vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, mitä tahansa nimikirjoituksia Einiö ei ole kokoelmaansa kelpuuttanut.

– Yleensä en ole ottanut nimmareita sellaisilta artisteilta, joista en jostain syystä ole tykännyt. Esimerkiksi Jimi Hendrix jäi ottamatta, koska hän oli sellainen yrmeä kakka. En yhtään tykännyt koko tyypistä!

Einiölle kokoelman henkilökohtaisesti tärkein aarre on Frank Sinatran kuva ja nimikirjoitus.

– Olen kautta aikain ollut hirveä Sinatra -fani. Se unelma täyttyi vuonna -89, kun jäähallissa piti esiintyä Sinatra, Sammy Davis jr. sekä Liza Minnelli. Näistä Minnelli ei päässyt tulemaan, koska hän oli sairastunut tinnitukseen Göteborgissa eikä voinut lentää.

Davis ja Sinatra esiintyivät kaksin, ja tässä yhteydessä Einiö sai Sinatran nimmarin hotelli Hesperian ala-aulassa.

Vaikka muut valokuvat on siirretty myyntiä varten muualle ja suurin osa asunnon irtaimistosta pakattu muuttolaatikoihin, Sinatran kuva ja nimmari roikkuvat edelleen seinällä.

– Tämä säilytetään, ei myydä!