Lappeenrannassa on viikon verran väännetty kättä nykyisen teatterinjohtajan Timo Sokuran asemasta. Sokuran työsopimus on voimassa ensi kesään saakka, minkä jälkeen sopimusta oli mahdollisuus jatkaa kahdella vuodella.

Toimialajohtaja Tuija Willberg esitti, ettei Sokuran kanssa neuvoteltaisi kahden vuoden jatkoajasta ja uuden johtajan haku aloitettaisiin mahdollisimman pian.

Willbergin mukaan teatterin katsojaluvut eivät olleet tavoitteiden mukaisia ja sitä myötä teatterin taloudellinen tilanne ei ole kohentunut kaupungin odottamalla tavalla.

– Timo Sokura on tehnyt erittäin hyvää työtä teatterin markkinoinnissa ja kuntalaisten lähelle tuomisessa, mutta valitettavasti se ei vielä näy riittävästi katsomoissa, kertoi toimialajohtaja Tuija Willberg.

Jatkoaika tuli

Tänään keskiviikkoiltana kokoontunut Lappeenrannan kulttuuri- ja liikuntalautakunta päätti kuitenkin toisin. Lautakunnan mukaan teatterinjohtaja Timo Sokuralle annetaan mahdollisuus käyttää hänen työsopimuksessaan mainitut kaksi optiovuotta.

Lautakunta ei ollut päätöksessään yksimielinen. Se päätyi ratkaisuun äänin 9–2.

Timo Sokura aloitti työnsä Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana kaksi vuotta sitten.

Henkilökunta erimielisiä

Lappeenrannan kaupunginteatterin henkilökunta ei ole ollut yksimielisesti Timo Sokuran työsopimuksen jatkamisen kannalla.

Teatterin henkilöstöltä oli tullut toimialajohtaja Tuija Willbergille kaksi erilaista kirjettä. Toisessa niistä kaksi suoraan Sokuran alaisuudessa olevaa taiteellisen puolen työntekijää sekä useat teatterin tekniikasta vastaavat henkilöt kertoivat Sokuran onnistuneen tehtävässään.

Toisessa kirjeessä puolestaan neljä kaupunginteatterin näyttelijää kertoivat haluavansa Sokuran pois teatterin johdosta.

Sokuran puolesta oli kerätty myös kansalaisadressi, joka luovutettiin lautakunnalle tänään.

Lappeenrannan kaupunginteatteri sai uudet modernit tilat hieman vajaa kaksi vuotta Lappeenrannan keskustassa sijaitsevasta kauppakeskuksesta. Entinen teatterirakennus on jo purettu.

Suomi on näyttävästi esillä Göteborgin kirjamessuilla. Kaikkiaan noin 70 kirjailijaa, tutkijaa ja kuvittajaa lähtee edustamaan Suomea virallisen messuohjelman puitteissa. Suomi 100 -teemaa tuodaan esiin kaikkiaan 150 ohjelmanumerolla nelipäiväisten messujen aikana.

Ohjelmaan jouduttiin kuitenkin tekemään muutoksia, kun kirjailijoiden keskuudessa levisi messuboikotti. Kirjailijat ovat ärtyneet, kun äärioikeistolainen Nya tider -lehti saa osallistua messuille.

Suomalaisista messuille kutsutuista kirjailijoista muutamat osallistuivat boikottiin. Nimekkäimpiä ovat Finlandia-voittaja Laura Lindstedt ja esikoisellaan läpimurron tehnyt Johannes Ekholm. Svenska litteratursällskapetin ohjelmapäällikkö Agneta Rahikainen sanoo ymmärtävänsä kirjailijoiden boikottia.

– Se on harmillista, mutta ymmärrettävää. Meidän työtämme se on vaikeuttanut. Viralliseen messuohjelmaan jouduttiin tekemään muutoksia.

Göteborgin kirjamessut on merkittävä markkinapaikka. Kävijöitä on vuosittain noin 100 000. Rahikainen harmittelee etenkin Laura Lindstedtin perumista, sillä Oneiron on saanut ylistäviä kritiikkejä Ruotsissa.

Ruotsalaisia kirjailijoita on ilmoittautunut boikottiin peräti pari sataa. Mukana on Ruotsin akatemian jäseniä kuten Sara Stridsberg ja Peter Englund. Myös nimekkäitä ulkomaisia kirjailijoita on peruuttanut tulonsa. Muun muassa Nobel-veikkauksissa kärkisijoilla pyörivä kenialaiskirjailija Ngũgĩ wa Thiong’o ei tule Göteborgiin.

Boikottiin osallistuu myös paljon sellaisia kirjailijoita, joita ei ole tänä vuonna edes kutsuttu messuille. Esimerkiksi Monika Fagerholm boikotoi messuja, vaikka hän ei ole tänä vuonna julkaissut kirjaa. Messuille kutsutaan lähinnä sellaisia kirjailijoita, joilta on ilmestynyt kirja Ruotsissa tämän vuoden aikana.

Messujärjestäjät ovat pesseet kätensä jupakasta. He eivät näe ongelmaa äärioikeistolaisen lehden osallistumisessa messuille, koska juridisia esteitä Nya tider -lehden messuosastolle ei ole. Tosin jo viime vuonna lehden messuosasto herätti paljon keskustelua. Lehdellä sanotaan olevan läheiset yhteydet Ruotsin uusnatseihin.

Ruotsissa keskustelu on vellonut keväästä lähtein valtoimenaan. Kysymys on vaikea. Jos osallistuu boikottiin, onko se perääntymistä? Monet kirjailijat eivät halua antaa äärioikeistolaisen julkaisun vaikuttaa kirjallisuuteen ja sananvapaudesta käytäviin keskusteluihin. Suomen PENin eli kirjailijoiden sananvapausjärjestön puheenjohtaja Sirpa Kähkönen päätyi lähtemään messuille.

– Mielestäni areenat on otettava haltuun, kun tarjoutuu mahdollisuus puhua sananvapaudesta ja muista tärkeistä teemoista.

Hän kuitenkin korostaa, että messuille lähteminen tai boikotointi on jokaisen kirjailijan omantunnon kysymys, jota tulee kunnioittaa. Kirjailijoiden piiriin on syntynyt jakolinjoja, ja se on Kähkösestä surullista ja valitettavaa.

– Nämä ovat sellaisia kysymyksiä, jotka tulee ratkaista sisäisen kompassin mukaan. Oikeaa tai väärää vaihtoehtoa ei ole. Ketään ei pidä tuomita.

– Olen itse menossa puhumaan sellaisista asioista, jotka nimenomaan vastustavat kaikkea rasismiin ja fasismiin liittyvää. Itse koen läsnäolon olevan parempi vaihtoehto kuin poisjääminen.

Kähkösellä on messujen aikana peräti 17 esiintymistä. Hän on Kjell Westön ohella työllistetyin suomalaiskirjailija messuilla. Kähkösen mukaan Suomi 100 -teema tulee nousemaan hyvin esiin messuilla.

– Kun messut alkavat, siellä on niin paljon mielenkiintoisia keskusteluja Suomeen liittyen, että tämä ympärillä vellova boikottikeskustelu jää varjoon. Uskon, että kaikki kirjailijat nostavat esiin merkityksellisiä teemoja.

Göteborgissa järjestetään samaan aikaan vaihtoehtoiset varjomessut, joissa esiintyy monia virallisia messuja boikotoivia kirjailijoita. Varjomessut järjestetään Göteborgin kirjallisuusyhdistyksen tiloissa.

Menneen kesän hääjuhlissa vieraat saattoivat huomata, kuinka juhlapaikan pöydille oli aseteltu kertakäyttökameroita.

Ideana on, että pöytäseurue voi illan aikana napsia kuvia omasta näkökulmastaan. Juhlien lopuksi hääpari kerää kamerat ja kehittää otokset.

Jotkut voivat muistaa saman villityksen vuosikymmenen takaa. Nyt uusi sukupolvi on napannut tutun kikan käyttöönsä.

– Se on yksi uusi käyttötapa. Useimmiten niitä myydään 8-15 kappaleen nipuissa juuri häihin, kertoo myyjä Mika Koivunen hyvinkääläisestä Fotoman Oy:stä.

Useimmiten niitä myydään 8-15 kappaleen nipuissa juuri häihin. Mika Koivunen

Liikkeen kertakäyttökameroista valtaosa menee hääpöytiin.

Fotokaupan liiton puheenjohtajalla Jyrki Hännikäisellä on useita valokuvausliikkeitä Turun seudulla. Hän tunnistaa myös trendin. Kertakäyttökameroita ostetaan myös kesän festivaalikierroksille.

– Sitten ovat vedenpitävät kertakäyttökamerat. Niitä ostetaan vauvauinteihin. Kun joku vie sellaisen vauvauintiin, niin seuraavalla kerralla kaikilla on sellainen, Hännikäinen hymähtää.

Fotomanilla lasketaan, että kertakäyttökameroita myydään vuoden sisään noin 1500 kappaletta. Se on paljon. Hännikäisen kertoo puolestaan, että hänen edustamissa liikkeissä määrä jää alle tuhannen.

Nykyisillä kertakäyttökameroilla saa kohtuullisia kuvia, kun muistaa mennä tarpeeksi lähelle ja käyttää sisällä aina salamaa.

– Oma trendinsä on se, että kertakäyttökameralla saa aavistuksen laatikkokameramaisen, perinteisen valokuvan.

Mika Koivunen näyttää samalla tarraa, joka lätkäistään jokaiseen myydyn kertakäyttökameran kylkeen. Siinä kehotetaan käyttämään salamaa. Tarkoitus on varmistaa, että häissä otetut kuvat onnistuvat.

– Välillä tulee sellaisia filmejä kehitykseen, joissa ei ole muistettu käyttää salamaa ja silloin epäonnistumisprosentti on huikean suuri.

Häistä tuli kehityskoppeihin vipinää

Kuvien onnistumismäärästä riippuen asiakas maksaa muovisen kertakäyttökameran filmirullan kehityksestä ja valmiista kuvista noin parikymppiä.

Fotomanin kellarissa on kehityskoppi, jossa asiakkaiden filmejä kehitetään sesonkiaikoina pari kertaa viikossa.

Laatikossa odotti kesällä kehitystä 30- 50 rullaa viikossa.

– Kehitämme filmejä kaksi kertaa viikossa. Hyvin vilkkaana päivänä kehitämme noin 50 filmirullaa ja hiljaisena aikana puolestaan noin kymmenen rullaa. Kehitän vuodessa noin 2000 filmiä, laskeskelee Jyrki Hännikäinen, jolle rullia tulee nykyään useammasta liikkeestä.

Vaikka filmi on perinteistä kinofilmiä, voi asiakas valita haluaako hän kuvat digitiedostoina vai tulostettuina paperikuviksi.

Leikkimielellä Jyrki Hännikäinen Fotokaupan liiton puheenjohtajana suostuu ynnäämään, että Turun seudulla filmirullia kuluu noin 5 000 - 6000 kappaletta vuodessa, joista kuvia tulee noin 20 000 kappaletta.

Uskon, että filmi sinnittelee merkittävässä roolissa vielä pitkään. Jyrki Hännikäinen

Jos näin olisi, niin se tarkoittaisi alle miljoonaa kuvaa vuodessa koko maassa.

Filmin käytön lasku on taittumassa, uskoo Hännikäinen.

– Uskon, että filmi sinnittelee merkittävässä roolissa vielä pitkään. Muutaman vuoden kuluttua filmejä kehitetään hieman nykyistä vähemmän, mutta sen käyttäjät ovat voimakkaasti filmin ja analogisen kuvauksen takana.

Jo nyt nuorissa kuluttajissa on havaittavissa se, miten vanha kuvaustekniikka kiehtoo ja osana sitä ovat juuri kertakäyttökamerat.

Filmi hillitsee turhanpäiväistä näpsimistä

Fotomanin Mika Koivunen on myös huomannut, että kertakäyttökameralla ei räpsitä samalla tavoin kuin kännykällä.

– Kun kuvataan perinteisellä kameralla, niin on hyvä tehdä kuvaustilanne, jossa kohteita pyydetään katsomaan kameraan päin. Muuten kertakäyttökameran 27 kuvaa kuluu siihen räpsimiseen, joista vain yksi kuva on hyvä.

Hännikäisen mukaan digiajan nuoria kiehtoo filmille kuvaamisessa, se ettei lopputulosta voi heti nähdä, vaan lopputulos on aina jonkinlainen yllätys. Samalla hyvien kuvien ottamiseen tarvitaan taitoa, jota pitää itse hankkia kokemuksen kautta.

– Filmille kuvattaessa kuva pitää saada myös onnistumaan. Ei voi ottaa tuhatta kuvaa ja valita niistä kolme, jotka näyttävät hyvältä.

Kameraliikkeisiin saapuu kehitykseen filmirullia myös iäkkäiltä ihmisiltä, jotka luottavat mieluummin omaan kinofilmikameraansa kuin digipokkariin. Ja jos oma filmikamera on mennyt rikki, niin silloin turvaudutaan kertakäyttökameraan.

– Ei ole myöskään liikaa nappuloita, Mika Koivunen hymyillee.

Paksu nahka ja lehmän hermot, niistä ominaisuuksista Some-Samia, eli Sami Koivistoa, on toistuvasti kiitelty. Koivisto on viime vuodet työskennellyt Yle Uutisten sosiaalisen median toimittajana, joka muun muassa moderoi Yle Uutisten Facebook-sivuja. Keskustelu on välillä äitynyt hurjaksi, mutta Koivisto ei vähästä hätkähdä.

Marraskuun alussa Koivisto aloittaa uudessa Yleisradion yleisöasiamiehen toimessa. Siinä hänen tehtävänsä on valvoa yleisön etua. Hän arvelee, että maltilliset luonteenpiirteet ovat hyödyksi myös uudessa toimessa.

– Alkuaikoina sosiaalisessa mediassa tuli enemmänkin vihamielisiä viestejä, mutta nyt sävyjä on enemmän. Monella kaikkein kovasanaisimmalla kriitikolla on ollut hieman epärealistinen käsitys siitä, mitä me täällä Ylessä teemme. Tsemppaavat viestit ovat lisääntyneet. Ne tietysti auttavat jaksamaan työssä.

Kritiikki Ylen ohjelmista, roolista ja toiminnasta on tervetullutta, Koivisto painottaa. Hän toivoo vilkasta ja rakentavaa keskustelua yleisön kanssa.

– Yleen kohdistuva arvostelu on todella arvokasta. Kaikki mielipiteet on kohdattava samalta viivalta. Kovallakin kritiikillä on aina syynsä. Asiattomaan palautteeseen emme silti jatkossakaan vastaa. Me haluamme tukea suomalaisia, jotka haluavat käyttää sananvapauttaan asialliseen keskusteluun.

Sami Koivisto, 46, on työskennellyt Yleisradiossa vuodesta 2008. Sosiaalisen median toimittajana hän aloitti vuoden 2015 alussa. Ennen Yleisradio-uraansa Koivisto työskenteli muun muassa Ilta-Sanomien mielipide- ja verkkotoimituksissa.

Taustat auki yleisölle

Yleisöasiamies sijoittuu Ylen Julkaisut-yksikköön ja raportoi julkaisujohtaja Ismo Silvolle. Uuden tehtävän perustamisen taustalla oli Yleisradion toimintaan kohdistuva, kasvava läpinäkyvyyden vaatimus ja yleisön kanssa käytävän dialogin lisääntynyt tarve, Silvo summaa.

– Me haluamme edistää palautteeseen perustuvaa, läpinäkyvää toimituskulttuuria. Siksi tähän tehtävään tarvittiin ihminen, joka osaa toimia sekä verkossa että muissa kanavissamme.

Vaikka monissa Yhdysvaltojen suurissa sanomalehdissä ja esimerkiksi Ruotsin TV4:ssä on pitkään ollut yleisöasiamies, Yleisradio ei ole kopioinut toimintamallia sellaisenaan mistään. Työ muokataan sellaiseksi, että se vastaa Yleisradion yleisön tarpeisiin.

– Meillä ei ole perinnerasitetta, summaa julkaisujohtaja Ismo Silvo.

Yleisöasiamies toimii Ylen vastaavien toimittajien, etiikkapäällikön ja toimittajien tukena. Yleisöasiamiehen tehtäviin kuuluu muun muassa journalististen ratkaisujen taustojen avaaminen yleisölle. Keinot tähän etsitään yhdessä yleisön ja yleläisten kanssa, kuvailee Sami Koivisto.

– Haluan luoda sellaisen imagon, että yleisöasiamiestä on mahdollisimman helppo lähestyä. Työtä tehdään kaikkia kanavia käyttäen, ei vain sosiaalisessa mediassa. Vielä ei kuitenkaan ole lyöty lukkoon, mitä se käytännössä tarkoittaa radiossa ja televisiossa, mutta roolin on tarkoitus olla varsin näkyvä.

Koivisto on tullut jo Aamu-tv:n katsojille tutuksi sosiaalisen median katsauksistaan. Aamu-tv voisi Koiviston mielestä olla yksi luonteva foorumi myös yleisöasiamiehelle.

"Kaikkien yleläisten on hyvä tietää, mitä palkkamme maksajat ajattelevat"

Yleisradion uusi uutistoiminnan johtaja Jouko Jokinen linjasi viime töikseen Aamulehdessä, että lehti siirtyy sukupuolineutraaleihin titteleihin. Sellaista mietittiin myös yleisöasiamiehelle, mutta sopivaa ei löydetty, Sami Koivisto harmittelee.

– Titteli voidaan vaihtaa, jos joku saa mielettömän neronleimauksen siitä, mikä olisi tarpeeksi kuvaava. Ruotsinkielinen versio tehtävänimikkeestäni on publikombud, eli siitä pudotettiin man-loppu pois. Tässä tapauksessa ruotsista löytyi siis tasa-arvoisempi termi.

Viime vuonna Yleisradio tilastoi noin 140 000 yhteydenottoa, jotka tehtiin puhelimella, verkkosivujen kautta tai sähköpostilla. Sen lisäksi palautetta tulee merkittäviä määriä sosiaalisen median kautta ja suoraan toimittajille ja muille ohjelmantekijöille. Palautteen määrä on koko ajan kasvussa.

Palautteen lisäksi yleisöä kuullaan erilaisten ohjelmia ja palveluja koskevien tutkimusten avulla. Niihin osallistuu vuosittain noin 40 000 suomalaista, kertoo Koivisto.

– Some-kokemukseni pohjalta arvelen, että palautteesta ei tule pulaa jatkossakaan. Tiedän, että suomalaisilla on paljon tunteita ja mielipiteitä Yleisradiosta. Kukapa ei omastaan välittäisi?

Koivisto haluaa selvittää, miten palautetta yhtiötasolla käsitellään.

– Haluan varmistaa, että palautteen käsittely ei olisi koskaan yhden ihmisen harteilla toimituksissa. On hyvä, että kaikilla yleläisillä on käsitys siitä, mitä palkkamme maksajat ajattelevat.

Näin voit antaa palautetta Ylelle

Lue Sami Koiviston näkökulma tästä

Vihreys on vaihtumassa syksyn sävyihin ja sato on pääasiassa korjattu Talin puutarhapalstoilla Länsi-Helsingissä. Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija Kari Jokinen siirtelee lehtiä yhden palstan reunalta. Enää muutama myöhäinen kesäkurpitsa odottaa ottaajaansa. Kasvukausi on Etelä-Suomessakin kovin lyhyt.

– Kautta voisi helposti jatkaa, vaikkapa kattamalla tällaisen viljelypalsta-alueen. Samalla saataisiin lisää oleskelutilaa kaupunkilaisille, visioi Kari Jokinen.

Lasikatteen rakentaminen viljelypalstojen ylle maksaisi yhden omakotitalon verran. Kaupunki ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta, kun Luonnonvarakeskus sitä joskus esitteli.

Viranomaiset ovat muutenkin lämmenneet kaupunkiviljelylle hitaasti. Samaa voi sanoa kaupunkilaisista. Suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että ruoka kasvatetaan maaseudulla ja sitähän Suomessa piisaa.

Toisaalta suomalaiset ovat viljelleet kasviksia ja juureksia kaupunkioloissa aina. Jo kaupungistumisen alkuaikoina köyhä kansanosa kaivoi perunamaan takapihalleen, jos siihen suinkin oli mahdollisuus.

Siirtolapuutarha-aate tuli Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäinen siirtolapuutarha perustettiin Tampereen Hatanpäälle vuonna 1915. Tällä hetkellä siirtolapuutarhat ja pienemmät viljelypalstat elävät kukoistuskauttaan. Harrasteviljelijöitä riittää kaupungeissa jonoksi asti. Puutarhapalstan saaminen kotikulmilta on onnenpotku.

– Puhutaan ruuan läpinäkyvyydestä. Ihmiset haluavat nähdä, mitä syövät, Jokinen sanoo.

Maisemapellosta kaupunkilaisten ruokakoriksi

Puhdas, hyvänmakuinen ruoka on päämääränä myös Malmin kampuksen kaupunkipellolla. Siellä vihanneksia ja juureksia viljelevät Perho Liiketalousopiston opiskelijat yhdessä ammattiviljelijän kanssa. Pelto ei vielä täytä kaikkia luomun vaatimuksia, mutta siihen pyritään. Lehtori Jarmo Åke on innoissaan.

– Ravintola-alan opiskelijat pääsevät kokemaan sen tuoreen maun, joka raaka-aineissa on, kun ne nostetaan suoraan pellosta. Tämä lisää ruuan alkuperän arvostusta ja selkeyttää kestävän kehityksen ideaa.

Mukana pellolla häärivät toisinaan myös liiketalouden ja matkailun opiskelijat. Hekin hyödyntävät peltoa opinnoissaan.

Perho Green City Farm on muokattu liiketalousopiston taakse alueelle, jolla on viljelty jo satoja vuosia. Viime vuosikymmenet pellolla on tuotettu heinää. Se on säilytetty osana Malmia lähinnä maiseman elävöittäjänä.

Perholaiset ovat saaneet apua pellon muokkaukseen Herttoniemen ruokaosuuskunnalta. Ruokaosuuskunnan jäsenet ovat niin sanotun kumppanuusmaatalouden pioneereja Suomessa.

– Ainakin Helsingissä on näitä maisemapeltoja aika paljon. Niiden muuttaminen viljelykäyttöön voisi olla järkevää, tuumii Herttoniemen osuuskunnan hallituksen puheenjohtaja Olli Repo.

Herttoniemeläiset ovat viljelleet omaa peltoaan jo kuusi vuotta. Vantaalla sijaitsevalla kolmen ja puolen hehtaarin luomupellolla kasvatetaan melkein kaikkea muuta paitsi viljaa.

Repo luettelee samat puhtaan lähiruuan hyvät puolet kuin Åke ja Jokinen. Lisäksi hän tietää, että omasta pellosta tulevat kasvikset rikastuttavat perheen ruokapöytää. Revon perheessä on opittu syömään esimerkiksi palsternakkaa.

Uusien makujen esittely suomalaisille on yksi kaupunkiviljelijöiden tavoitteista. Se voi heijastella hyvää laajemminkin. Jos ihmiset tottuvat syömään vaikkapa mustajuurta, he alkavat kysellä sitä myös kauppiaaltaan.

Lopulta ruokakulttuurin rikastuminen tuo lisää töitä ammattiviljelijöille. Jarmo Åke uskoo, että maatalouden alalle on nousemassa myös uusia ammattinimikkeitä, sellaisia kuin vaikkapa agrochéf, kokki, joka on samalla viljelijä.

– Maanviljely kaipaa nuoria osaajia. Meidän pitää pitää huolta, että luomme tälle alalle haluttavia työpaikkoja.

Åken mukaan kaupungistuminen voi johtaa siihen, että kaupunki ja maaseutu eriytyvät toisistaan kokonaan. Viljelmien avulla maaseutu tuodaan lähemmäs kaupunkilaisia.

– Ehkä me sitten opimme arvostamaan myös maanviljelijän työtä ja tajuamme, mitä hyvää maaseudulta tulee. Jonkunhan meille pitää kasvattaa ruokaa.

Toimisiko ammattimainen kattoviljely Helsingissä?

Suomen kaupungeissa voi vielä viljellä maan pinnalla. Ahtaammissa Berliinissä ja Pariisissa kasvisten kasvatus on vallannut katot. Tutkija Kari Jokisen mukaan vielä tiiviimmin rakennetuissa kaupungeissa esimerkiksi Aasiassa on otettu käyttöön plant factory -kasvattamoita. Niissä voidaan viljellä kasviksia sisätiloissa vaikkapa yhden ravintolan tarpeisiin.

Ja onhan Suomikin täynnä tasakattoja. Luonnonvarakeskus on tutkinut mahdollisuutta kasvattaa vihanneksia Helsingin Pitäjänmäkeen nousevan datakeskuksen katolla.

– Siellä on 43 000 neliötä kattopinta-alaa. Keskimääräinen suomalainen kasvihuone on noin kolmen tuhannen neliön suuruinen. Katolle mahtuisi siis useita kasvihuoneita, Jokinen maalailee.

Datakeskus tuottaa lämpöä arviolta Imatran kokoisen kaupungin tarpeisiin. Katolla olisi edullista harjoittaa ammattimaista kattoviljelyä.

Vaikka kaikki potentiaaliset katot otettaisiin haltuun, kaupunkiviljelyn merkitys olisi silti ravitsemusmielessä marginaalinen. Kaupunkiviljelyn tarkoituksena ei olekaan välttämättä ratkaista maailman ruokapulaa vaan täydentää ihmisten ruokavaliota lähituotteilla. Kun ruoka siirtyy suoraan viljelijältä tai omasta pellosta kuluttajalle, energiaakin kuluu vähemmän.

Tiivis, tiivimpi, kaupunki

Kaupungistuminen on lisännyt puhetta ja vaatimuksia kaupunkien tiivistämisestä myös Suomessa. Uudet asuinalueet rakennetaan jo valmiiksi tiiviisti ja entisiä täydennysrakennetaan. Kaupunkiviljelyn asiantuntijat toivovat vihreän saavan yhä elintilaa tiivistämisestä huolimatta.

– Helsingissä on jo esimerkiksi Pasilan alue, joka tullaan rakentamaan todella tiiviiksi. Laitamille pitäisi jättää vihreää ja väljyyttä ja järjestää sinne hyvät kulkuyhteydet, sanoo Kari Jokinen.

Olli Repo siemailee teetä Malmin pellon ladalla järjestetyillä Sadonkorjuumarkkinoilla. Markkinoilla kuhisee asiakkaita, vaikka osa myyjistä jo keräilee kojujaan kasaan. Repo sanoo saaneensa vaikutelman, että ainakin arkkitehdit ovat kiinnostuneita kaupunkiviljelystä. Myös kaavoittajan luulisi kuulevan alati kasvavaa innostuneiden joukkoa.

– Olen ollut itse tässä ruokahommassa mukana vasta seitsemän vuotta. Sinäkin aikana asiat ovat muuttuneet ja kehittyneet hurjasti. Mitä seuraavat seitsemän vuotta tuovatkaan mukanaan, Repo pohtii.

Hän uumoilee, että pienten porukoiden puuhailusta saattaa pian kiinnostua joku isompi taho. Viljelijöidenkin asenne kumppanuusmaatalouteen on tänä päivänä jo huomattavasti myönteisempi kuin Herttoniemeläisten käynnistellessä omaa peltohankettaan.

Sadonkorjuumarkkinoiden viimeiset asiakkaat jonottavat vielä peltokierrokselle Perhon viljelyksille. Ihmiset nyökkäilevät innostuneina ja puristavat saamiaan auringonkukkia käsissään. Malmi näyttää ottaneen kaupunkiviljelmän vastaan hyvin.

Erkki Laatikaisesta (1946-2013) kirjoitettu elämäkerta Kivikkopellon poika on yllättänyt jopa kustantajan odotukset.

– Kirjan kiinnostus on ollut valtaisa, ja sen myynti on jopa ylittänyt odotukset, myynti- ja markkinointipäällikkö Sari Häggvist Teoksesta sanoo.

Häggvist uskoo, että mikäli kysyntä jatkuu samanlaisena, otetaan kirjasta toinen painos.

Tiistaina julkaistusta kirjasta otettiin tuhannen kappaleen ensimmäinen painos.

Sanomalehti Keskisuomalaisen päätoimittajana Laatikainen oli omassa maakunnassaan tunnettu ja kiisteltykin persoona. Tietynlainen erityislaatuisuus jatkuu hänen kuolemansa jälkeenkin, sillä Laatikainen jätti jälkeensä laajan aineiston, joka sisälsi kymmeniä mappeja tulostettua sähköpostikirjeenvaihtoa.

Kirjan kiinnostus on ollut valtaisa. Myynti- ja markkinointipäällikkö Sari Häggvist

Elämäkerran kirjoittaja Olli Matikainenkin on kuvannut aineistoa "hillotolpaksi". Hän sai käyttöönsä omaisten luvalla Laatikaisen yksityisarkiston, jonka käytön Laatikainen itse oli asettanut luvanvaraiseksi vielä liki pariksi kymmeneksi vuodeksi.

Toimituspäällikkö Elia Lennes Teokselta ei ainakaan heti saa mieleensä samankaltaisesta aineistosta koostettua elämäkertaa – kirjeitä ja perunkirjoja on käytetty lähteinä vuosikymmenet.

– Aineistona se on erittäin käypää, kiinnostavaa ja jopa herkullista. Sähköposti mahdollistaa nopean kirjoittamisen, jolloin ilmaisu voi olla spontaania.

Lenneksen mukaan sekään ei ole tavallista, että käytettävissä oleva aineisto on yhtä laaja, kuin mitä Laatikaisesta oli tarjolla. Tosin tiedossa oli, että Laatikaisella itsellään oli ehkä ajatus muistelmien kirjoittamisesta.

Aineistona se (sähköpostit) on erittäin käypää, kiinnostavaa ja jopa herkullista. Toimituspäällikkö Elia Lennes

Jo ensimmäinen lyhyt sähköpostiviesti, jossa ajatus Laatikaisen elämäkerran koostamisesta esitettiin, herätti Lenneksen kiinnostuksen.

– Hyvässä elämäkerrassa on muutakin sisältöä kuin kohdehenkilön elämänvaiheita. Tämä palvelee monia kiinnostuksen kohteita, sillä se on yhteiskunnallisesti relevantti ja kertoo lähihistoriasta. Se on jopa yhteiskunta- tai poliittisen historian tutkimuksen näkökulmasta kiinnostavaa.

Toisaalta kirja kertoo Lenneksen mielestä myös "maailmasta, joka on ehkä jäämässä taakse median murroksessa".

Kuuntele tästä parinkymmenen vuoden ajalta Laatikaisesta koostettu radiojuttu.

Hugh Hefnerin julkinen persoona oli ikonen. Kaikki tuntevat kylpytakissaan puputyttöjen ympäröimänä myhäilevän Hefnerin. Playboyn perustaja oli kuitenkin myös kova vallan käyttäjä.

– Eksentristen piirteiden taakse on jäänyt hänen poliittiinen aktivisminsa. Hefner oli hyvin liberaali ja demokraattipuolueen vahva taustahahmo, sanoo mediatutkija Laura Saarenmaa.

Hefner muun muassa edesauttoi Jimmy Carterin nousua presidentiksi vuonna 1976. Vähäinen ei ollut myöskään upporikkaan Hefnerin rahallinen tuki Yhdysvaltain liberaalivoimille.

Laura Saarenmaan mukaan suurin poliittinen merkitys oli itse Playboy-lehdellä.

– Lehti oli foorumi Yhdysvaltain politiikkaa arvosteleville äänille.

Playboy-lehden kirjoittajakunta on todella vaikuttavaa luettavaa: Bertrand Russell, Jean-Paul Sartre, Fidel Castro – lista on kuin vasemmiston kuka on kukin -kirjasta.

Haastateltavikseen Playboy onnistui saamaan ihmisiä, jotka muuttivat maailmaa. Malcolm X, Jimmy Hoffa, Ayn Rand, Daniel Ortega, Lech Walesa.

Samat nimet esiintyivät New York Timesissä ja Time-lehdessä – erona oli lukijakunta. Playboyta luettiin myös muualla kuin itärannikon koulutuissa piireissä.

– Lehdessä oli juttuja myös vastapuolelta. Esimerkiksi kovamaineinen ay-pomo Hoffa edusti eri maailmaa kuin Playboy. Sellaiset jutut toivat terää lehden sisältöön, sanoo Saarenmaa.

Myös Donald Trump on esiintynyt Playboyn kannessa. Lehteä nykyisin luotsaava Hugh Hefnerin poika Cooper Hefner tosin pitää sitä tosin virheenä.

Playboy synnytti uuden miestyypin

Playboy oli alusta asti menestystarina. Vuonna 1953 ilmestyneen ensimmäisen Playboyn kannessa poseerasi Marilyn Monroe.

Ensimmäinen alastomia naisia esitellyt aikakauslehti se ei suinkaan ollut.

– Playboy oli freesimpi ja nuorekkaampi kuin kilpailijansa. Ja rohkeampi. Siinä kuinka paljon alastomuutta näytettiin, mutta haastattelujen osalta. Luulen, että haastattelut ovat lehden varsinainen suosion salaisuus, arvelee mediatutkija Saarenmaa.

Alastonkuvillakin lienee osuutensa. Tästä todisteena on lehden tuore päätös palauttaa alastonkuvat lyhyen katkoksen jälkeen.

Hugh Hefner itse määritteli Playboyn lifestyle-lehdeksi, jossa on mukana myös seksiä. Tutkija Laura Saarenmaa hyväksyy määritelmän.

– Playboy ei ole missään nimessä törkylehti. Ei edes seksilehti, sillä sinä ei ollut varsinaisia seksiä käsitteleviä juttuja. Oli tyttökuvat – muu aineisto saattoi mitä vaan, kulttuuria, politiikkaa, kirjallisuutta, elokuvia, taidetta.

Laura Saarenmaan mukaan Playboy synnytti uudenlaisen miestyypin.

– Playboy vapautti miehen. Esitti ajatuksen poikamiehestä, joka elää itsekseen, kuluttaa ja nauttii elämästä ilman perheen painolastia. Tämä oli radikaalia 1950-luvun Yhdysvalloissa, joka hyvin perhekeskeinen yhteiskunta.

Feministi lukee Playboyta hieman eri kulmasta. Tutkija Laura Saarenmaa muistuttaa kuitenkin, että 1960-luvulla Playboy avasi myös naiselle uusia rooleja.

– Playboy raivasi tietä toimeliaammalle naiselle aikana, jolloin naisen seksuaalisuus oli sidottu siveellisyyteen.

Urpo Lahtinen lanseerasi Suomen Playboyn

Playboy vaikutti myös suomalaiseen lehdistöön. Hymyn perustaja Urpo Lahtinen lanseerasi vuonna 1968 Vip-lehden, joka oli kopio Playboysta.

– Vip oli Lahtisen kruununjalokivi. Siinä oli tyttökuvia, mutta myös politiikkaa ja kulutusta. Lahtinen lupasi avausnumeron pääkirjoituksessa tyylikkyyttä, jonka kehtaisi tilata kotiin, selittää tutkija Saarenmaa.

Suomen Playboyn taival jäi kuitenkin esikuvaansa huomattavasti lyhyemmäksi. Vipin viimeinen numero ilmestyi vuonna 1974.

– Ehkä miesten kulutuskulttuuri ei sopinut 1970-luvun ilmapiiriin.

Playboyn vaikutus näkyi myös muissa miesten lehdissä. Jopa härskeinä pidetyissä Urkissa ja Jallussa on piirteitä amerikkalaislehdestä.

– Uutismaista, yhteiskunnallisiin teemoihin tarttuvaa sisältöä. Muu aineisto suorastaan dominoi verrattuna tyttökuviin.

Myös itse Playboy-lehteä ostettiin Suomessakin. Täällä ilmestyi myös lehden eurooppalaisia versioita. Suomalaista Playboy-lehteä sen sijaan ei koskaan julkaistu.

Lue myös:

Playboyn perustaja Hugh Hefner on kuollut

Julkkikset muistelevat Hugh Hefneriä: "Sananvapauden jättiläinen, legenda, kaikkien ikonien ikoni"

Marcel Proust (1871-1922) hallitsi kirjoittamisen lisäksi myös hys, hys -osaston markkinoinnin.

Kirjailijan vastikään löydetyt kirjeet paljastavat, että Proust maksoi lahjuksia saadakseen Swannin tie -romaaninsa (1913) ranskalaisen Le Figaro -sanomalehden etusivulle. Myöhemmin hän maksoi toiselle sanomalehdelle saadakseen kirjoittaa itse oman romaaninsa arvostelun.

– Swannin tie on pieni mestariteos. Herra Proustin näkemykset ja tuntemukset ovat täysin ainutlaatuisia, kirjailija kuvaili omaa teostaan.

Maininta etusivulla irtosi nykyrahassa 1 000 eurolla, arvostelua rukkaamaan Proust pääsi reilulla parilla tuhannella eurolla.

Proustin hämäräperäinen kirjeenvaihto on tullut päivänvaloon, kun harvinainen painos Swannin tiestä on menossa myyntiin Sothebyn huutokauppakamarissa Pariisissa.

Uutistoimisto AFP:n mukaan taiteilija oli hyvin huolellinen peitellessään jälkiään. Hän vältti kirjoittamista käsin, jotta mitään pitäviä todisteita ei jäisi siitä, että "raha on vaihtanut omistajaansa".

Proustin epätoivoiset yritykset ostaa hyvää julkisuutta voivat selittyä sillä, että useat kustantajat olivat tyrmänneet Swannin tien julkaisun. Kyseisestä teoksesta alkoi Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä, jota pidetään modernin romaanitaiteen merkkipaaluna.

Joukko nimekkäitä suomalaisia arkkitehtejä on huolissaan Arkkitehtuurimuseon nykytilasta ja tulevaisuuden suunnitelmista. He jättivät hiljan asiasta adressin museon johdolle sekä opetus- ja kulttuuriministeriölle, joka rahoittaa Helsingissä sijaitsevaa valtakunnallista Arkkitehtuurimuseota.

Allekirjoittajina ovat muun muassa kirkkosuunnittelijana tunnetuksi tullut Juha Leiviskä, Kampin keskuksen suunnitellut Juhani Pallasmaa sekä Puolanjuutalaisten historian museon Varsovaan suunnitellut Rainer Mahlamäki.

Mukana on myös Arkkitehti-lehden väistyvä päätoimittaja Jorma Mukala, joka laukoo ajatuksiaan Arkkitehtuurimuseosta. Se on Mukalan mukaan epäonnistunut kolmessa asiassa.

Talo ei hyödynnä kansainvälisesti merkittävää arkistoaan näyttelyissä ja tutkimustyössä. Museo on kadottanut kosketuksensa ulkomailla liikkuviin arkkitehtuurin virtauksiin ja talon työilmapiiri on huono.

– Olen ollut omassa työssäni tekemisissä museon henkilökunnan kanssa. Minulle on selvästi sanottu, että tilanne museossa on melkein kaaosmainen, Mukala sanoo.

Arkkitehtuurimuseon huonosta työilmapiiristä on tullut Yle Uutisille tietoa myös muista lähteistä.

Museonjohtaja Juulia Kauste myöntää, että talon työilmapiirissä on parantamisen varaa.

Hän uskoo, että tyytymättömyyden taustalla on muutosvastarintaa. Arkkitehtuurimuseon pitkät perinteet voivat Kausteen mukaan toimia painolastina.

Museolaitos on instituutiona murroksessa ja uudistumisen paineet kohdistuvat myös Arkkitehtuurimuseoon.

– Siitä on syntynyt kahtiajakautumista. Osa henkilökunnasta on ollut hyvin valmis ja kiinnostunut tekemään uusia asioita, osalla on ollut jopa sellainen asenne, että toivottavasti uudet asiat eivät onnistu, Kauste sanoo.

Työhyvinvointia on Kausteen mukaan yritetty kohentaa monin tavoin hänen kaudellaan. Kauste aloitti museonjohtajana kesällä 2010. Talosta on sen jälkeen irtisanoutunut muutama henkilö.

– Meillä on ollut erilaisia työhyvinvointiin liittyviä prosesseja, Kauste sanoo.

Hän kertoo henkilökunnan pilottihankkeesta, jossa museon sisällä kokeiltiin uudenlaista yhteistyötä henkilökunnan kesken.

– Siinä näkyi jälleen se, että osa asioista onnistui loistavasti ja osa jäi ikään kuin tekemättä, Kauste toteaa.

Arkkitehti-lehden päätoimittajalla on asiasta toinen näkemys.

– Jääkiekkoliigasta on tuttua se, että kun joukkueen tulokset eivät vastaa odotuksia, valmentaja lähtee. Arkkitehtuurimuseolla toimitaan päinvastoin. Työntekijät vaihdetaan, Mukala sanoo.

”Näyttelyjen taso romahtanut”

Vuodesta 2009 Arkkitehti-lehteä luotsannut Mukala on arvostellut jo aiemmin julkaisussaan Arkkitehtuurimuseon näyttelypolitiikkaa.

– Museossa on tietysti myös hyviä näyttelyjä, mutta yleisesti taso on laskenut tai suorastaan romahtanut, Mukala suomii.

Arkkitehtuurimuseon johtaja Juulia Kauste ei täysin niele päätoimittajan kritiikkiä. Hän muistuttaa, että museon näyttelytoimintaa on jouduttu supistamaan julkisen kulttuurituen leikkausten takia.

Arkkitehtuurimuseo on menettänyt vuosittain noin puoli miljoonaa euroa budjetistaan ainakin viiden viime vuoden aikana.

– Totta kai se myös näkyy toiminnassa, Kauste toteaa.

Talossa oli esimerkiksi vuosi sitten suomalaisen 1960-luvun arkkitehtuurin ympärille rakennettu näyttely.

– Olemme siirtäneet painopistettä selkeästi siihen, että näyttelyt ovat temaattisia ja kattavat isomman historiallisen kaaren, Kauste toteaa.

Museonjohtaja uskoo, että kritiikin taustalla on myös näkemysero siitä, miten arkkitehtuuria pitäisi tänä päivänä esittää. Näyttelyjä on pyritty Kausteen mukaan suunnittelemaan niin, että arkkitehtuuri aukeaisi myös muille kuin alan ammattilaisille.

– Ehkä arkkitehdit ovat kokeneet sen siten, että heidän privilegionsa on uhattuna, Kauste toteaa.

Kommentillaan hän viittaa perinteisiin yhden arkkitehdin töitä esittäviin arkkitehtuurinäyttelyihin.

Talous kuralla pitkään

Osasyy arkkitehtien tyytymättömyyteen liittyy museossa parhaillaan käynnissä oleviin yt-neuvotteluihin. Museon hallituksen puheenjohtaja Marco Steinberg kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että Arkkitehtuurimuseon toimintatapoja pitää uusia. Ylelle hän kertoo, että museon rahoituspohjaa pitää laajentaa. Se ei voi olla vain opetus- ja kulttuuriministeriön varassa, vaan valtion tuen rinnalle pitää etsiä uusia rahoitusmuotoja.

Arkkitehtuurimuseon talous on ollut kymmeniä vuosia kuralla jo ennen Kausteen kautta.

– Joudumme nyt korjaamaan sitä, Steinberg sanoo.

Steinbergin visiossa museon täytyy mennä yleisön luo. Enää ei riitä, että yleisö tulee museoon.

Arkkitehti ja professori Rainer Mahlamäki ei jaa Steinbergin visiota arkkitehtuurin jalkauttamisesta.

– Aika, jota elämme on luonut odotuksia arkkitehtuurin jalkauttamiselle, mutta mielestäni se ei toimi kunnolla käytännössä, Mahlamäki sanoo.

Hän kertoo ymmärtävänsä museon vaikeudet loputtomien leikkausten paineessa. Professori kuitenkin muistuttaa, että uudistumisen halu ja vähenevät resurssit ovat huono yhtälö.

– Se on myös yritystoiminnassa vaarallinen tilanne. Silloin täytyy palata perustehtävään ja kohdentaa varat siihen, Mahlamäki sanoo.

Arkkitehtuurimuseon johtaja Juulia Kauste näkee muutoksessa mahdollisuuden. Hän toivoo, että arkkitehtuuriin liittyvä tieto saataisiin aiempaa useamman saataville. Siihen voisi auttaa esimerkiksi mobiililaitteen applikaatio perinteisen museotoiminnan rinnalla.

– Sen avulla voisi saada ihmisiä tulemaan myös museoon, Kauste sanoo.

Taiteilija J.A. Juvanin ilmaisukeinoja ovat video, valokuva ja kuvanveisto. Hän on syntynyt Ylitorniolla 1988 ja opiskellut alaa muun muassa Tampereen ammattikorkeakoulussa ja Kuvataideakatemiassa.

Juvani haluaa teoksissaan rikkoa totuttuja normeja, ja hänen aiheensa ovat usein vakavia kuten esimerkiksi sukupuoliroolit ja -identiteetti. Palkintoraadin mukaan hän käsittelee niitä kuitenkin huumorin kautta ja silti analyyttisesti.

J.A. Juvani sanoo haluavansa luoda paradokseja ja laittaa aiheet törmäyskurssille, hänen omia sanojaan lainaten ”sekoittaa glitteriä paskaan”.

Oma näyttely Tampereelle ja Turkuun

J.A. Juvani on 34. Vuoden nuori taiteilija. Palkinto perustettiin 1984 nykytaiteen tuomiseksi esille, ja se on tarkoitettu alle 35-vuotiaille suomalaisille taiteilijoille. Tunnustukseen kuuluu rahan lisäksi oma näyttely taidemuseossa.

Palkintoraatiin kuuluivat tänä vuonna muun muassa museonjohtajat Taina Myllyharju Tampereen taidemuseosta ja Leevi Haapala Kiasmasta sekä Tampereen taiteilijaseuran, taideyhdistyksen ja Suomen taiteilijaseuran edustajat.

J.A. Juvanin palkintonäyttely on Tampereella ensi kesänä ja sen jälkeen syyskuussa Turussa.

Tänään perjantaina ensi-iltansa saavassa Nokia Mobile – matkapuhelimen tarina käy läpi Nokian kännykkähistorian maailmanmaineesta huipulta putoamiseen. Esimerkiksi Kuningas Litmasen ja Kahlekuninkaan ohjannut Arto Koskinen innostui Nokian tarinasta jo vuoden 2013 syyskuussa.

– Tunsin valtavaa helpotuksen, kun tuli uutinen, että Microsoft on ostamassa Nokian matkapuhelinteollisuuden. Silloin myötäeletty tuska oli ohi. Tunsi, että tästä täytyy tehdä elokuva.

Nokian kännyköiden tarina on kirjojen ja elokuvien kannalta herkullinen. Tällä hetkellä onkin tekeillä myös toinen elokuva aiheesta. Ohjaaja Maarit Lallin fiktioelokuva Nokia – made in Finland on käsikirjoitusvaiheessa.

Tavallisia työläisiä ääneen

Koskinen valitsi elokuvansa näkökulmaksi vähemmän julkisuudessa nähtyjen nokialaisten tarinat. Äänessä on esimerkiksi insinöörejä ja markkinoijia. Nokian kännykkäbisneksen keulakuvia ei juuri nähdä.

– Halusin vähän erilaisia ihmisiä ääneen dokumenttiin. En halunnut loukata isoja johtajia, jotka ovat julkisuudessa kertoneet aikaisemmin tarinaa.

Koskinen lähti liikkeelle omasta ystävästään heti projektin alussa.

– Kaikilla meillä on ollut tuttuja Nokian matkapuhelinteollisuudesta. Minun yksi lukioaikainen ystäväni Juha Lakkala oli aika korkeassa asemassa. Kun elokuvaa alettiin tekemään, Juha suositteli myös muita nokialaisia elokuvaan.

Koskinen halusi tehdä elokuvansa hyvässä hengessä antaen haastateltavien jutustella. Dokumentti on kokoelma henkilökohtaisia muisteluja. Elokuvassa ei kuulla kommentoivaa kertojaa tai tiukkoja kysymyksiä.

– Minulla ei ollut hinkua lähteä painostamaan ketään. Lähdin etsimään tarinoita sillä mentaliteetilla, että puhukaa mitä puhutte.

Nokialaisten monet kohtalot

Nokia Mobile – matkapuhelimen tarinassa liikutaan innolla tehdyistä keksinnöistä töiden loppumiseen. Mutta mitä entisille Nokian matkapuhelimien tekijöille kuuluu tänä päivänä?

– Osa on perustanut firmoja, osa viettää eläkepäiviä. Joillekin on käynyt heikommin. Mutta kaikista huomaa, miten voimakasta sitoutuminen yhtiöön ja tekemiseen oli.

Koskinen toivoo elokuvan nostavan esiin kysymysen siitä, millaisissa olosuhteissa luovuus ja innovatiivisuus kukoistavat.

– Itse näen kaikki Nokian kännykkäinsinöörit taiteilijoina.

Jossain pulputtaa suihkulähde. Veden heleä solina on kummallinen vastakohta edessä näkyvälle maisemalle, joka on sekä kaunis että kauhea. Oudosti vääntyilevät, eläviä organismeja ja teknologiaa jäjittelevät rakennelmat ovat painajaismainen yhdistelmä scifiä, dystopiaa ja mystiikkaa.

Sekamelskan keskellä kimaltelee lasikupuja, joissa vilkkuu erivärisiä valoja. Lohikäärmeiden ammottavat kidat pilkottavat mustan johtoviidakon keskeltä. Kokonaisuus on vähintäänkin kiehtova.

– Ilmastonmuutos ja ympäristöasiat ovat tällä hetkellä ehkäpä tärkein ihmiskuntaa yhdistävä tekijä, koska ne vaikuttavat kaikkiin eläviin olentoihin. Kyseessä on valtava ja sekava vyyhti, jota on vaikea selittää yksinkertaisesti – siihen liittyy myös geopolitiikkaa ja kulttuurisia asioita. Tämä monimutkainen asetelma näkyy siis myös näyttelyssäni, Korakrit Arunanondchoi selittää taiteeseensa piilotettua tematiikkaa.

Taide on usean kulttuurin summa

Kolmikymppinen Korakrit Arunanondchai on kotoisin Thaimaan pääkaupungista, mutta taidetta hän on opiskellut Yhdysvalloissa. Arunanondchain suurlähettiläänä työskennellyt isoisä taas kierteli lapsineen ympäri maailmaa, ja tämä on jättänyt jälkensä koko perheeseen. Taiteilija itse tasapainoilee tällä hetkellä New Yorkin ja Bangkokin välillä.

– Äitini on asunut useissa eri maissa ja elänyt erilaisissa kulttuuriympäristöissä, isäni taas on työskennellyt japanilaisessa rakennusfirmassa. En sanoisi, että olen kotoisin taiteilijaperheestä, mutta minua on ymmäretty ja tuettu ja olen saanut tehdä mitä haluan. Taustani takia on luontevaa, että erilaiset kulttuurit ja lähtökohdat yhdistyvät taiteessani toisiinsa.

Niinpä Arunanondchain teoksissa vilahtelevat toisinaan myös viittaukset buddhalaisuuteen ja kotimaahan.

– Uskonnot ovat minulle tärkeä asia, mutta usein siksi, että haluan kyseenalaistaa niitä. Esimerkiksi buddhalaisuus on Thaimaassa kuin näkymätön käsi, jolla on paljon valtaa. Meditoin joskus, mutta en ole buddhalainen, vaikka sellaiseksi olen syntynytkin. Toisaalta olen hyvin kiinnostunut vaikkapa animismista, mikä näkyy myös teoksissani.

Taideteoksia kaatopaikkakamasta

Korakrit Arunanondchain teoksissa erikoista on se, että ne tehdään usein jätteestä, johdoista ja hylätystä teknologiasta.

– Tällaista materiaalia on helppo löytää, koska langattomat yhteydet yleistyvät koko ajan. Lisäksi hyödynnän savea, banaaninlehtiä, ajopuita ja kaikenlaista kaatopaikkakamaa. Minulla oli keväällä näyttely New Yorkin Brooklynissa ja suurimman osan tarvittavista materiaaleista keräsin ateljeeni lähettyviltä.

Arunanondchoin taiteilijapersoonaan kuuluu myös rottapuku, jonka kanssa hän on kierrellyt maailmaa jo parin vuoden ajan. Jyrsijäasuun liittyy palanen ihka oikeaa todellisuutta. Taiteilija asuu ja työskentelee New Yorkin Chinatownissa, jossa rottia suorastaan vilisee.

– Itse asiassa pelkään rottia. Ateljeessani oli jossakin vaiheessa rottaongelma – eläimet ilmestyivät jostakin aina öisin ja tuhosivat taideteoksiani. Rottapuku liittyy siihen, että työskentelen usein asioiden kanssa, joista en pidä. Tästä huolimatta rotilla on paikka sydämessäni.

Rokkitähteys oli valeuutinen

Korakrit Arunanondchaista on useisssa yhteyksissä maalailtu kuvaa rokkitähdestä, joka on ollut kuuluisa ja suosittu Thaimaassa, ja joka sittemmin on ryhtynyt tekemään nykytaidetta. Ihan näin asia ei ole ollut.

– Se oli erään ystäväni keksimä vitsi, jonka kerroin vuosia siten jollekin toimittajalle, ja se on jäänyt elämään. Minulla oli äskettäin näyttely Japanissa, jossa kuraattori halusi välttämättä pitää tarinaa yllä, vaikka kerroinkin ettei se ole totta. Joseph Beuysin taiteilijamyyttiin kuuluu, että hän oli toisen maailmansodan aikainen lentäjäsankari. Minun taiteilijamyyttini on vastaavasti thaimaalainen rokkitähti.

Mutta kuten Beuysinkin kohdalla, ei savua ilman tulta.

– Olin 15-vuotiaana mukana tanssi- ja laulukoulutuksessa, joka liittyi pop-musiikkiin. Kyse oli valmentavasta koulutuksesta poikabändin jäseneksi. En kuitenkaan halunnut olla osa tällaista koneistoa, vaan lähdin litomaan, Arunanondchai hekottelee.

Ruotsalainen Madeleine Onne, 57, jatkaa jo vakiintunutta suomalaista perinnettä. Kansallisbaletin johtajat ovat olleet skandinaaveja sitten Jorma Uotisen, jonka kausi päättyi vuonna 2001.

Väistyvä baletinjohtaja Kenneth Greve ja hänen edeltäjänsä Dinna Bjørn ovat tanskalaisia.

Suomen kansallisbaletin johtajaksi ehdolla oleva Onne aloitti Tukholman Kuninkaallisessa baletissa vuonna 1978 ja nousi kuusi vuotta myöhemmin ensitanssijaksi. Talon taiteelliseksi johtajaksi hänet valittiin hieman yli neljäkymmentävuotiaana vuonna 2002.

Onne tunnetaan rakenteiden tuulettajana.

Hän perusti 1990-luvun jälkipuolella Tukholmassa yhä toimivan tanssiryhmän Stockholm 59º North. Yhdysvalloissa läpimurtonsa tehnyt ryhmä esittää nykytanssia ja siinä esiintyy Kuninkaallisen baletin tanssijoita.

Tukholmassa syntynyt Onne tunnetaan Ruotsissa traagisesta henkilöhistoriastaan. Balettitanssijaksi halajavalla Onnella todettiin 13-vuotiaana skolioosi, joka vinouttaa selän.

Diagnoosi ei kuitenkaan lamauttanut nuorta tanssijaa ja Onne taisteli itsensä Pohjoismaisen balettimaailman huipulle.

Greven tuttu

Onnea arvostetaan tanssipedagogina. Hänet valittiin hiljan Yhdysvalloissa toimivan Houstonin balettiakatemian johtajaksi. Talossa opiskelee vuosittain yli 1000 tanssijaa eri puolilta maailmaa.

Onnen pesti jää kuitenkin todella lyhyeksi, jos Kansallisoopperan ja -baletin hallitus siunaa hänen nimityksensä lokakuussa.

Yhdysvaltoihin Onne siirtyi Kaukoidästä, jossa hän johti Hong Kongin balettia vuodesta 2009.

Ruotsalaistanssija on tuttu suomalaisille Helsingin kansainvälisestä balettikilpailusta, jossa Onne istui tuomaristossa vuonna 2012, kun Kenneth Greve johti puhetta. Taiteilijat ovat tavanneet pitkin matkaa erilaisissa balettimaailman tapahtumissa ulkomailla.

Onne poikeaa Grevestä siinä, että hänellä on pitkä kokemus baletin taiteellisesta johtamisesta toisin kuin Grevellä, joka oli toiminut ennen Suomen pestiään balettimestarina.

On todennäköistä, että Greve on tukenut Onnen valintaa seuraajakseen.

Greveltä Onne perii balettiryhmän, josta noin puolet on suomalaisia ja toinen puoli tulee ulkomailta. Kansallisbaletissa toimii myös nuorisoryhmä.

Suomen kansallisbaletin johtajan paikasta kisasi loppupeleissä noin 80 henkilöä. Uutta baletinjohtajaa etsittiin avoimella ja suorahaulla sekä rekrytointiasiantuntijan avulla.

Suomen Kansallisoopperan ja -baletin hallitus siunaa Onnen valinnan lopullisesti sen jälkeen, kun asiassa on kuultu henkilöstöryhmiä. Kokous pidetään 10. lokakuuta.

J.A. Juvani kirjoittaa esseitä miehistä, joiden kanssa hän on harrastanut seksiä. Squeaky toys -teos taas sai alkunsa siitä, kun mies puristeli rintojaan kotona ja päästeli erilaisia ääniä.

– Olen vähän salaa aina tykännyt tisseistä, Juvani sanoo ja katsoo nauraessaan vähän sivusta. Omaksi itseksi tuleminen on ollut pitkä prosessi.

Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju on Vuoden nuori taiteilija 2018 -valintaan tyytyväinen. Hänen mukaansa koko raadista tuli lopulta Juvosen faneja. Myllyharjun mielestä on tärkeää näyttää, että taidetta eivät ole vain veistokset tai maalaukset.

Kuvista tulee ensin epämukava olo

Juvani on ennen palkinnon julkistamista hermostunut. Hän kävelee sivuhuoneessa edestakaisin. Julkistamishetkellä hymyilyttää leveästi, mutta samaan aikaan Juvani vilkuilee toimittajia vähän hämmentyneenä.

Vuoden nuoren taiteilijan palkinto tuo Juvanin mukaan varmuutta omaan tekemiseen.

– Kyllä uskoin itseeni jo tätä ennen, mutta nyt haluan jatkaa työskentelyä. Se tuo turvallisuudentunnetta tai jotain outoa. Ja onhan se kiva, että ihmiset tykkäävät.

Varmuutta Juvani on kerännyt viimeisten neljän vuoden ajan. Tällä hetkellä hän käsittelee taiteessaan seksuaalisuutta, queer-identiteettiä ja kehonkuvaa. Omien läskien hyväksymistä.

Omakuvien kautta hän on opetellut hyväksymään itsensä ja samalla laajentanut kuvaa siitä millainen vartalo ihmisellä saa olla. Ja sitä mikä kaikki onkaan seksikästä.

– Itsellenikin tulee tosi epämukava olo, kun katson itseäni. Olen yrittänyt vältellä itseni estetisoimista, että en yrittäisi panna itseäni parempaan valoon. Kaikki läskimakkarat ja selluliitti näkyvät. Olen päättänyt, että siinä ne ovat nyt ja minun täytyy elää sen asian kanssa. Se on ollut myös itselle itsetunnon kannalta hyvä asia.

Kaikki vitsit vanhenevat, sitten on ajateltava

Juvani toivoo, etteivät hänen teoksensa jätä katsojaa rauhaan. Että kuvat syöpyvät verkkokalvoille ja ajatuksiin.

– Kehot saavat olla olemassa, eivätkä ne tarvitse kenenkään lupaa olla olemassa.

Samaan aikaan Juvanin tissipuristeluvideon äärellä kuuluu hihityksiä.

– Kuvissa on paljon huumoria, mutta huumori on paras tapa päästä ihmisten sisään, se on jo tehnyt jotain. Luotan siihen, että kaikki vitsit vanhenevat. Niille ei voi nauraa loputtomasti. On pakko miettiä, mikä tässä on pohjalla.

Kun haastattelut ja kuvaukset ovat julkistamishetken jälkeen ohi, Juvani ottaa ensimmäisenä yhteyttä mummoonsa ja isäänsä. Varsinkin mummolle Vuoden nuori taiteilija -tunnustus on iso asia. Yhteyden pitäminen on tärkeää, sillä Juvani ei käy niin usein kotiseudullaan Ylitorniossa.

Tosin silloin kun käy, hän ei enää muuta ulkonäköään hillitymmäksi. Hän lisää huulipunaa.

Vuoden nuori taiteilija 2018 – J.A. Juvani -näyttely on esillä Tampereen taidemuseossa 2.6.–12.8.2018 ja Aboa Vetus & Ars Nova -museossa 13.9.–2.12.2018.

Lappeenrannan kaupunginteatterin kulisseissa on kesästä lähtien esitetty melkoista varjonäytöstä. Sen päärooleissa on nähty teatterinjohtaja, virkamiehiä, poliitikkoja ja näyttelijöitä. Jokainen tuntuu lukevan eri käsikirjoitusta samassa näytelmässä.

Teatterin työilmapiiri on tulehtunut. Seurauksena osalla työntekijöistä on terveysongelmia, muun muassa työuupumusta.

Kuohunnan keskipisteenä on teatterijohtaja Timo Sokura, jonka pestille kaupungin virkamiehistö sekä osa näyttelijöistä haluaisi laittaa pisteen.

Kaikesta oli periaatteessa sovittu jo kesällä: Sokura, kaupungin kulttuuritoimenjohtaja Päivi Linnea-Pötry sekä vielä korkeammalla virkamiespallilla istuva hyvinvointi- ja sivistyspalvelujohtaja Tuija Willberg olivat jo kesäkuussa päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että Sokura siirtyy sivuun ensi kesän jälkeen.

Syksyn tullen käsikirjoitus oli kuitenkin mennyt uusiksi. Yle selvitti, kuinka Lappeenrannan teatterisotku oikein syntyi.

Epäluottamusta, sairastumisuhkaa ja vähäiset lipputulot

Myllerrys alkoi kesäkuussa, kun teatterijohtaja kuulee virkamiehiltä, ettei hänelle aiota esittää optiovuosia eli kahden vuoden jatkoa pestissään.

– Kylmä suihkuhan se oli, Timo Sokura sanoo kuultuaan virkamiesten kannan, että hänen pitäisi lopettaa.

Pestin päättämisestä kertoivat Sokuralle hyvinvointi- ja sivistyspalvelujen toimialajohtaja Tuija Willberg, kulttuuritoimenjohtaja Päivi-Linnea Pötry ja kaupunginsihteeri Alina Kujansivu.

Sokuran mukaan asiaa perusteltiin häntä kohtaan koetulla epäluottamuksella, henkilöstön sairastumisella, joka johtuu osittain hänen puutteellisista johtamistaidoistaan sekä teatterin liian vähäisillä lipputuloilla ja katsojamäärillä.

Näistä viimeisin nostettiin kärkeen julkisuudessa syyksi jatkopestin torppaamiseen.

Sokura kertoo, että lopulta hän ja virkamiehet päätyvät yhteisymmärrykseen. Hänen pestinsä päättyisi.

– Sanoin kesäkuun palaverissa virkamiehille, että jos on näin syvä epäluottamus, niin sitten tämä saa riittää, kertoo Timo Sokura.

Sokuran mukaan virkamiehet eivät luottaneet häneen, koska teatterin ohjelmistovalinnat olivat linjattomat, hänen ohjaamistaan pidettiin kyvyttömänä ja hänen henkilöstöjohtamistaitojaan arvosteltiin.

Alkukesän aikana neljä kaupunginteatterin näyttelijää olivat kirjelmöineet kaupungin virkamiesjohdolle kertoakseen, että he haluavat Sokuran pois teatterin johdosta.

Näyttelijät väittivät muun muassa, että Sokuralla ei ole johtajantaitoja.

Kaikki eivät kuitenkaan ole asiasta samaa mieltä. Muun muassa näyttelijä Jarno Kolehmainen puolustaa teatterijohtajaa.

– Mun mielestä se oli tosi arveluttavaa. Teatterin suunta on ollut nousujohteinen, Kolehmainen sanoo.

Poliitikot mukaan peliin

Kulttuuri- ja liikuntalautakunnan puheenjohtaja Eeva Arvela sai tietää Sokuran ja virkamiesten välillä käydystä keskustelusta vasta heinäkuussa.

Hyvinvointi- ja sivistyspalvelujen toimialajohtaja Tuija Willberg otti yhteyttä Arvelaan ja kertoi, että esitys teatterijohtajan vaihtamisesta otetaan lautakunnan listalle elokuuksi.

Lautakunnan johtaja Arvela sanoi Willbergille, ettei asiaa voi ottaa seuraavaan kokoukseen, koska lautakunnalla ei ole tarpeeksi tietoa asiasta.

Asia päätetään esitellä lautakunnalle elokuussa, mutta päätös saisi odottaa syyskuuhun.

Sitä ennen ehtii tapahtua paljon.

Elokuun alussa teatterin henkilökunta kutsuttiin kokoukseen, jossa kesällä aloittanut uusi toimialajohtaja Tuija Willberg esittäytyi teatterin työntekijöille. Paikalla oli myös kulttuuritoimenjohtaja Päivi-Linnea Pötry.

Virkamiehet kertoivat teatterilaisille, että teatterinjohtaja Timo Sokuralle ei tulla esittämään jatkopestiä.

– Itse olin melko vaitonainen kokouksessa. Virkamiehet lähinnä puhuivat, Sokura kertoo.

Jos on näin syvä epäluottamus, niin sitten tämä saa riittää. teatterinjohtaja Timo Sokura

Sokuran henkilökunta reagoi tilanteeseen voimakkaasti.

– Henkilökunnassa alkoi melkoinen älämölö ja puolestapuhujieni kanta tuli siellä kyllä selvästi ilmi, Sokura kertoo.

Vaikka Sokura oli jo päättänyt luopua jatkopestistä, hän alkoi puoltavien puheenvuorojen takia pohtia asiaa uudestaan.

– Minua pyydettiin harkitsemaan uudelleen moneltakin taholta. Henkilökunnan, luottamushenkilöiden ja en muista oliko siinä myös virkamiesten taholta, Sokura muistelee.

Myöhemmin elokuussa asiaa esiteltiin poliitikoille kulttuuri- ja liikuntalautakunnan kokouksessa. Oman näkemyksensä teatterin tilanteesta kertoivat näyttelijöiden luottamusmies Jussi Johnsson ja Timo Sokura.

– Se oli ikävä kokous. Kaikille jäi oikein epämiellyttävä tunne, kertoo lautakunnan puheenjohtaja Eeva Arvela kokouksen tunnelmasta.

Asia päätettiin valmistella lautakunnan syyskuun kokoukseen. Ennen sitä Eeva Arvela halusi selvittää tarkasti Sokuran oman näkemyksen tilanteesta.

– Halusin kuulla miten hän itse näkee tilanteen. Onko hän omasta mielestään ollut hyvä johtaja, ja mitä hän on tehnyt teatterin eteen, kertoo Eeva Arvela.

Arvela kuuluu Sokuran puolustajiin. Arvelan mukaan Sokura on saanut ihmiset uudestaan kiinnostumaan teatterista.

– Ajattelin, että jos Timo ilmaisee itse, että hän haluaa jatkaa, niin teen kaikkeni, että se onnistuu, Arvela sanoo.

Teatterinjohtaja jatkaa sittenkin

Syyskuussa kulttuuri- ja liikuntalautakunta kokoontuu päättämään teatterinjohtajan jatkosta.

Virkamiehet esittävät lautakunnalle, että Timo Sokuran pesti päättyisi vuoden päästä elokuussa. Uuden teatterijohtajan rekrytointi on määrä käynnistää saman tien.

Esitys kuitenkin jyrätään tylysti. Lautakunta äänestää 9–2 Sokuran jatkopestin puolesta.

Päätös tarkoittaa sitä, että Sokura jatkaa teatterin johdossa vähintään vuoteen 2020.

Työilmapiiriä pyritään parantamaan keskustelemalla

Ainakin osalle kaupunginteatterin työntekijöistä viime vuodet ovat olleet rankkoja. Ylen saamien tietojen mukaan työntekijöiden terveys on reistaillut muun muassa työuupumuksen vuoksi.

Nyt ilmapiiriä pyritään puhdistamaan. Jatkopestin saanut Sokura on jo kokoustanut virkamiesjohdon kanssa asiasta.

Teatterin työilmapiiriä pyritään parantamaan sisäisillä keskusteluilla. Jos ne eivät tuota tulosta, paikalle pyydetään ulkopuolinen asiantuntija selvittämään asiaa.

– Pyritään siihen, että mahdollisimman vähän jäisi hampaankoloon, Sokura sanoo.

Näyttelijä Jarno Kolehmaisen mielestä ongelmat johtuvat osittain ihmisten keskinäisistä henkilökemioista. Kyse on hänen mukaansa lähinnä näyttelijä Jussi Johnssonin ja Timo Sokuran välisistä kemioista.

– Joidenkin henkilökemioissa on vaan niin riipaisevan ohittamaton ristiriita. Pitäisi vaan tulla jotenkin toimeen. En ymmärrä semmoista hyeenatyyppistä reaktiota, että ruvetaan ketään savustamaan eikä löydetä ratkaisuja ongelmiin.

Yle on toistuvasti ja tuloksetta yrittänyt tavoittaa Jussi Johnssonia kommentoimaan asiaa.

Iiro Rajakoski on voittanut Tampereen valtakunnallisen alttoviulukilpailun. Kilpailun järjestäjä Suomen alttoviuluseura kertoo tuloksista lähettämässään tiedotteessa sekä nettisivuillaan.

Toisen palkinnon voitti Saara Kurki ja Kolmannen Kristian Sallinen. Ensimmäinen palkinto oli suuruudeltaan 3 000 euroa. Iiro Rajakoski sai myös Yleisradion 1 500 euron erikoispalkinnon.

Millainen soitin alttoviulu on? Entä millaisia ovat alttoviulistit? Onko alttoviulisti kuin rokkibändin basisti? Lue lisää tästä!

Loppukilpailu käytiin Tampere-talossa torstaina ja perjantaina. Kukin finalisti esitti Franz Anton Hoffmeisterin tai Carl Stamitzin alttoviulukonserton sekä Matthew Whittallilta kilpailua varten tilatun trion alttohuilulle, alttoviululle ja harpulle.

Vuonna 1990 perustettu Suomen alttoviuluseura on tähän mennessä järjestänyt viisi alttoviulukilpailua viiden vuoden välein. Ensimmäinen niistä oli vuonna 1991 Sotkamossa. Kerran kilpailu on ollut pohjoismainen, muut valtakunnallisia.

32-vuotias kuvanveistäjä Marianne Siri Lahdesta haluaa taiteellaan vaikuttaa koiranjalostukseen.

Lauantaina avattava DOG-EAT-DOG WORLD -näyttely Hämeenlinnassa GalleriaKONEessa hätkähdyttää ajattelemaan.

– Näyttelyssä on viisi koiraa, kolme ei niin tervettä rotua ja kaksi aika tervettä. Kuvaan kahden naisveistoksen kautta ehkä enemmän lemmikkinä olemista kuin koiraa, ja samalla myös ihmistä. Käsittelen töissä koirien liikajalostusta, modernia teknologiaa ja ylikulutusta, eli ympäristösyyt ovat myös mukana taustalla.

Kookkaalla, valkoisella naishahmolla on chihuahua käsilaukussa ja samalla hän ulkoiluttaa ketjussa mopsia. Toinen naishahmo istuu shar pein pentu sylissään. Madonna ja pentu -teoksessa on läsnä myös kettu: naisen päässä on ketun kallosta tehty cocktailhattu ja kaulassa on kettupuuhka.

Kolmannella naisveistoksella Unissani olen balettitanssija on proteesijalka. Sen idea tulee robotisaatiosta, Siri sanoo.

– Mihin teknologia tulee kehittymään? Proteeseja pysyy jo ohjailemaan ajatuksen voimalla, mutta eivät ne vielä balettitanssiin kykene – mutta ehkä tulevaisuudessa.

Terveemmät koirat ovat "buddhakoiria", munkin kaavussa ja ihmisen vartalossa. Päät ja tassut ovat kääpiösnautserin ja whippetin, taiteilijan ystävän koiria.

Kauneudesta sairaat

Monet koirarodut kärsivät ihmisen takia.

– Itsehän en ole koiranomistaja, mutta koirat tulivat mukaan, koska ne ovat veistoksellisia. Olen tehnyt kolmen naisen sarjan ja mietin, miten veistoksilla voisi kertoa tarinaa ja kytkeä siihen laajempia aiheita.

– Kun rotukoirat ovat mukana, saa laajempaa tarinaa mukaan kulutuksesta ja erilaisista arvovalinnoista. Shar peissä käsitellään arvovalintoja, kuinka toista eläintä käsitellään eri tavalla kuin toista. Turkisaihe tulee siitä, kun jälleen kerran keskustellaan turkistarhaamisen lopettamisesta.

Kennelliiitto ja Helsingin yliopisto ovat kehittäneet yhteistyössä testin, jolla mitataan lyhytkuonoisten koirien rasituksensietoa ja hengitystä. Esimerkiksi englanninbulldoggi, mopsi ja ranskanbulldoggi ovat rotuja, joiden kallon rakenne voi tuottaa ongelmia.

Jatkossa on tarkoitus, että näillä roduilla käytettäisiin jalostukseen vain testin läpäisseitä koiria.

– Sairaat rodut ovat aika veistoksellisen näköisiä. Söpö lyttynaama ja tuhiseva, rohiseva hengitys ja paljon kurttuja, vauvamainen ulkonäkö ja suuret pullosilmät viehättävät ihmisiä, mutta sitten ei tule ajatelleeksi, mitä on ulkonäön ja rohisevan hengityksen takana. Sitä haluan tuoda esille, sanoo taiteilija Marianne Siri.

Shar pei -rotuisia koiria ei saanut tuoda Suomeen ennen vuotta 1995.

– Nykyään niitä saa tuoda ja niitä on alkanut näkyä enemmän katukuvassa.

Mikä on julkkiksien vastuu?

Siri toivoo, että jalostuksessa otettaisiin monta askelta taaksepäin ja koirarotuja alettaisiin voimakkaammin tervehdyttää.

– On ehkä jo totuttu, että ne ovat niin sairaita. Ehkä lopettaisin tietyt rodut kokonaan, kieltäisin ne kokonaan.

– Sairaimpienkin rotujen joukossa on terveempiä yksilöitä. Pitäisi alkaa tervehdyttää, että vain terveimmät yksilöt saisivat jatkaa. On hankalaa, että on rotuja, jotka eivät pysty itse lisääntymään, vaan ne tarvitsevat ihmisen avustusta. Esimerkiksi koiralla on liian pieni lantio ja pennulla liian iso pää.

Sirin mukaan aika paljon on alkanut jo tapahtua. Sairaista roduista puhutaan enemmän.

– Julkkikset voisivat tsempata tässä asiassa, että eivät ottaisi sairaita rotuja itselleen ja fanit ympäri maailmaa sitten matkivat. Esimerkiksi Cheek hankki juuri ranskanbulldogin itselleen. Voin kuvitella, kuinka moni fani mankuu kotona ranskanbulldoggia itselleen.

– Maailmalla on superjulkkiksia, joilla on sairas koirarotu, ranskanbulldoggi tai englanninbulldoggi. Fanitkin sitten haluavat juuri samanlaisen söpön koiran kuin tällä julkkiksella.

Siri uskoo myös, että taiteen avulla voi saada vaikutettua ihmisiin ja taideteos voi synnyttää voimakkaamman elämyksen kuin uutisjuttu.

– Ehkä on jo vähän turruttu ympäristökatastrofiuutisiin: on niin paljon, mitä pitäisi alkaa korjaamaan. Ei tarvitse olla täydellinen ja alkaa ympäristöjeesukseksi.

– Voi miettiä, mikä olisi helpoin omalta kohdalta, olisiko se ruokavalio tai vaikka lemmikki? Tarvitseeko sitä ollenkaan, ja tarvitseeko uutta vai käykö löytöeläinkodista kissa tai rescuekoira?

Joni Virtanen ja Betty Fvck ovat rohkeita miehiä. Molemmat ovat drag queeneja, jotka puhuvat omissa yhteisöissään seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Helppoa tämä ei ole ollut etenkään romanitaustaisen Jonin kohdalla, joka on saanut tappouhkauksia.

Joni Virtasen tarina

"Muistan, että olin todella pieni, kun pukeuduin ensimmäisen kerran naiseksi. Vuonna 2013 tapasin dragia harrastavan ystäväni. Kaikki lähti siitä liikkeelle. Tuntui siltä, että tämä on minun juttuni ja nyt olen osaamisalueellani.

Drag on sekä muodonmuutosta että huomionhakemista. Se on luova taiteellinen prosessi, vähän niin kuin maalaisit taulua, jonka pohjana ovat kasvot ja koko keho, jota muokataan korseteilla ja toppauksilla.

Ihailen etenkin kansainvälisesti tunnettuja tähtiä, sellaisia kuten Madonna ja Beyoncé. Drag queeneja on moneen lähtöön ja moneen genreen, itse haluan olla beauty queen, kauneuskuningatar. Tyylini on raju, seksikäs, paljastava ja tumma. Romanitaustani tulee dragissa esille isoista korvakoruista, paljeteista ja kaikesta kiiltävästä. Ja kyllähän romanipiirteet näkyvät kasvoistani.

Suomalaisessa romaniyhteisössä minuun suhtaudutaan tosi huonosti. Kun ensimmäisen kerran toin julkisesti esille drag-harrastukseni, se oli yhteisössäni kauhea skandaali. Siellä mentiin ihan sekaisin, että "ei missään nimessä ja mikähän epäihminen tuokin on".

Minua halveksitaan ja uhkaillaan, koska olen homoseksuaali. Esimerkiksi äskettäin sain nimettömiä viestejä, joissa sanottiin, että “voin tulla ja vetää puukon esille, osoitteesi on kyllä meidän heimon tiedossa, etkä tiedä kumpi iskee, mies vai nainen”.

Suomen romaniyhteisössä on homoja ja lesboja samalla tavalla kuin valtaväestönkin keskuudessa, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, eikä kaapista voi tulla ulos. Romaniyhteisössä on paljon miehiä, joista näkyy kilometrin päähän, että he ovat homoja ja heistä liikkuu sellaisia huhujakin. Tällaiset miehet menevät kuitenkin naimisiin ja viettävät kulissielämää.

Kun homouteni ja drag-harrastukseni tulivat yleiseen tietoon vuonna 2014, oma perheeni hylkäsi minut. Totta kai minulla on ollut tästä paha mieli ja olin silloin asian takia todella hukassa.

Minulla on kuitenkin ollut hyviä ystäviä, joista on kehkeytynyt toinen, uusi perhe. He ovat auttaneet minua jaksamaan. Olen myös kasvanut henkisesti ja hyväksynyt tilanteen. Se oli väistämätöntä eikä sille voi mitään. Ei auta itkut markkinoilla – olen tottunut elämään tämän asian kanssa.

Miksi romanit suhtautuvat homouteen tällä tavalla, se on hyvä kysymys. Romanikulttuuri on jäänyt jonnekin keskiajalle. Se ei ole pystynyt uudistumaan ja siinä noudatetaan usein vanhoillisia kristillisiä arvoja.

Romanit kertovat usein vähemmistönä kokevansa syrjintää, mutta syrjivät sitten oman yhteisönsä sisällä olevaa vähemmistöä. Tuttujeni kautta tiedän, että vastaavia ongelmia on esimerkiksi Suomen somalivähemmistössä. Homous on siellä ehdoton ei, ja siihen päälle tulee vielä homovastainen uskonto. Kummassakin kulttuurissa homouden halveksiminen liittyy ylpeyteen ja kunniaan.

Minulla on romaniyhteisössä myös tukijoita, vaikka heidät lasketaankin yhden käden sormilla. Asenteita voi yrittää muuttaa puhumalla. Minä olen avannut suuni ja puhun asioista niiden oikeilla nimillä – en tiedä auttaako se tai muuttaako se asioita konkreettisesti, mutta ei se ainakaan pahaa tee. Uskon, että esimerkkini tarjoaa vertaistukea muille nuorille ja aikuisillekin. He joutuvat pohtimaan, mitä elämälleen tekevät ja elävätkö he sitä vain ja ainoastaan muiden iloksi.

Työskentelen kauneusalalla ja teen kauneusklinikalle promohommia ja markkinointia. Olen ollut myös mainosmallina. Etenkin miesten kauneusihanteet ovat muuttuneet viime vuosien aikana. Monet homomiehet käyvät leikkauksissa ja ottavat huuliin täyteainehoitoja ja botoxia. Minulla oli aiemmin iso romanipottunenä, mutta se häiritsi minua ja kävin leikkauksessa. Olen myös muokkauttanut huuliani. Ihailen feminiinisiä piirteitä ja olen tietoisesti sekoittanut niitä itseeni, vaikka olen aina halunnut olla nimenomaan mies.

Nyt olen 27-vuotias. Viiden vuoden päästä tahtoisin vielä olla yhdessä mieheni kanssa. Toivotaan, että hän jaksaa katsoa minua jatkossakin. Haluaisin myös, että työelämässä olisi tasaisempaa, eikä se olisi niin keikkaluonteista. Mottoni on, että rakasta itseäsi ja samalla rakastat muitakin.

Betty Fvck:n tarina

"Asuin jonkin aikaa Berliinissä, ja siellä oli ja on edelleen homobaari nimeltä Betty F*, josta sain inspiraation nimeeni. Betty on hyvin showgirl-henkinen, klassinen etunimi, ja minusta on ollut hauskaa liittää se fuck-sanaan. Näiden kahden sanan yhdistelmä on intensiivinen ja kiinnostava, ja se kuvastaa myös drag-persoonaani. Teen burleskia, stripteasea ja kaikenlaisia eksoottisia juttuja, ja voin olla vähän tuhmakin.

Dragiin pukeutuminen liittyy sisäisen minuuteni löytämiseen. Olin jo lapsena kiinnostunut kauneudesta ja feminiinisistä asioista, ja ne ovat aina olleet vahva osa persoonaani. Olen kotoisin Vietnamista, joka on hyvin konservatiivinen yhteiskunta, enkä voinut ilmaista siellä itseäni. Pojat ja miehet eivät juuri voi poiketa sosiaalisista normeista.

Kun tulin Suomeen huomasin, että tämähän on hyvin avomielinen ja liberaali yhteiskunta, jossa voi tehdä mitä haluaa. Ajattelin, että miksipä ei, ja kokeilin dragia ensimmäisen kerran halloweenina vuonna 2005 ja sillä tiellä olen sitten jatkanut.

Ihailen Marilyn Monroeta ja hänen naisellisuuttaan, Marilyniin on suorastaan pakko rakastua samantien. Minusta on myös kiinnostavaa, kuinka esimerkiksi Madonna on kopioinut suoraan Monroen Diamonds Are The Girl's Best Friends -esitystä Material Girl-videollaan. Pidän myös Lady Gagan lookista American Horror Story -sarjassa. Oikeastaan tämä kaikki on saman vaalean tyylin päivittämistä ja jatkumoa vuosikymmenestä toiseen.

Tyylissäni on mukana paljon 1920- ja 30-lukujen glamouria. Tärkein osa imagossani on kasvojeni muoto, leuan linja ja korkeat poskipäät – eli aasialaisuus. Se erottaa minut muista drag queeneista täällä Suomessa. Kun meikkaan, olen itse asiassa hyvin pitkälti oman äitini näköinen.

Perheeni ja sukulaiseni eivät tiedä, että pukeudun dragiin, ja ehkä heidän ei sitä tarvitsekaan tietää. Vanhempani asuvat Vietnamissa ja ovat hyvin konservatiivisia ihmisiä. Ehkä he tavallaan aavistavat, että olen homo. Mutta jos tulisin kaapista ulos julkisesti ja selviäisi, että teen dragia, he saisivat todennäköisesti sydänkohtauksen.

Homojen asema on mennyt viimeisten kymmenen vuoden aikana Vietnamissa parempaan suuntaan. Uusi 1990- ja 2000-luvuilla syntynyt sukupolvi on asioiden suhteen avomielisempi, ja olen tästä hyvin iloinen. Vanhempi sukupolvi suhtautuu homouteen eri tavalla, ja monet Vietnamissa asuvat, omaa ikäluokkaani edustavat kolme-nelikymppiset gay-ystäväni joutuvat menemään naimisiin naisen kanssa. Samaan aikaan heillä voi olla seksisuhteita miehiin. Homoliittoja ei ole Vietnamissa vielä laillistettu, mutta seksuaalisen suuntautumisen takia ihmisiä ei enää sentään pistetä vankilaan.

En ole kovin suosittu hahmo Suomen vietnamilaisessa yhteisössä, ja useimmat samanhenkisistä ystävistäni ovat samassa tilanteessa. Monet nuoremman polven parikymppiset vietnamilaiset kuitenkin tietävät minut ja drag-harrastukseni. He tulevat usein katsomaan esityksiäni ja kannustamaan minua. Länsimaissa asuvat vietnamilaiset ovat ujoja ja he kokevat, että heidän täytyy jättäytyä hieman taka-alalle. He haluavat viettää vaatimatonta ja näkymätöntä perhe-elämää. Vietnamilaisia näkyy esimerkiksi suomalaisessa mediassa äärimmäisen harvoin.

Jos miehessä on feminiinisyyttä, olen sitä mieltä, että hänen pitäisi näyttää se. Ja jos naisessa on maskuliinisuutta, miksi sitä pitäisi piilotella. Totuus on, että kaikilla miehillä on naisellinen puolensa ja kaikilla naisilla on miehinen puoli. Mies on XY ja nainen XX, joten puolet miehen kromosomeista on lainattu naiselta. Olen joskus tavannut hyvin maskuliinisia armeijakavereita ja rakennusmiehiä, mutta kun heidän kanssaan on keskustellut, heistä on löytynyt myös feminiinisiä piirteitä.

Päivittäinen työni tekniikan parissa on stressaavaa ja kiireistä, ja drag on antanut minulle mahdollisuuden tehdä jotakin aivan toisenlaista ja rentoutua. Haluan tietenkin elää onnellista elämää ja kehittyä paremmaksi drag queeniksi. Esiinnyn lokakuussa Tukholmassa ja marraskuussa Amsterdamissa. Jos olisin tavallinen tylsä poika, en tapaisi niitä kaikkia mahtavia ihmisiä, joihin olen tällä alalla tutustunut. "

Tutkija, kirjailija Sari Näre oli yksi Mikkelin sotakirjallisuustapahtuman puhujia. Tapahtumaa vietettiin syyskuun viimeisenä viikonloppuna Mikkelissä ja koko maassa ensimmäistä kertaa.

Näre kertoi satapäiselle yleisölle, että seksi oli aihe, josta sotamuistoja kerännyt Suomalaisen kirjallisuuden seura sai paljon kirjeitä – vaikka seksistä tarinoita ei erikseen edes pyydetty.

Korsuissa etenkin vanhemmat sotilaat kertoivat kokemuksistaan ja antoivat samalla nuoremmilleen seksivalistusta. Oikeaa tai väärää. Sodassa oli paljon nuoria miehiä, joilla ei ennen rintamallelähtöä ollut välttämättä ensimmäistäkään seksikokemusta.

Korsujen seksitarinoissa, olivatpa ne sitten tosia tai keksittyjä, ei puhuttu omasta perheestä, vaimosta tai tyttöystävästä, vaan tarinoiden lähteinä olivat enemmänkin satunnaiset seksikumppanit tai kirjeenvaihtokaverit.

Seksi oli ennen kaikkea miehistön puheenaihe. Tavallaan seksipuheillaan miehet saivat itsetuntoa, koska siitä puhumalla he nousivat upseeriston yläpuolelle, kokeneempina ja parempina, voi tulkita Näreen esitelmää. Upseeristo kun ei aiheesta niin paljoa puhunut.

"Hätkähdyttävä aihe"

Mikkelin sotakirjallisuustapahtumassa johti puhetta monissa liemissä keitetty, sanavalmis ja poleeminenkin rocktoimittaja ja radiojuontaja Jone Nikula.

Hän sanoi hätkähtäneensä nähtyään ensimmäisen kerran Sari Näreen kirjan seksistä korsuissa, kun meillä kuitenkin on vakava ja kunnioittava suhde sotaveteraaneihin. Mutta sukupuolisuus on osa aikuiseksi kasvamista, ja sodassakin vanhemmat neuvoivat nuorempia, niin kuin muuallakin yhteiskunnassa aina, Nikula sanoo.

– Siellä ihan oikeasti nämä kaverit joutuivat pelkäämään, pääseekö ensin hengestään ennen kuin pääsee pukille, Nikula täräyttää.

Sotakirjallisuus ei vielä loppuunkaluttu

Mikkelissä, sotien ajan päämajakaupungissa on julkisessa keskustelussa kuultu kysymys, eikö sodasta puhuminen saisi riittää, kun ajasta on sentään jo yli 70 vuotta. Sotakirjallisuustapahtuman yleisöstä löytyi päinvastaisia näkemyksiä.

Historian harrastaja Kai Högman Pornaisista kaipaa vielä uutta kirjallisuutta Suomen ja Saksan yhteistyöstä.

– Se on vielä vaiettu aihe, miten saksalaismielistä yhteiskunnassa loppujen lopuksi oli, Högman sanoo

Turun yliopistossa jatko-opintoja suorittava helsinkiläinen Suvi Lahtonen tutkii sodan siviilikuvauksia. Hän tuli paikalle sosiaalisen median houkuttelemana. Eikä hänkään vielä näe syytä lopettaa sodista kirjoittamista.

– Yhteiskuntamullistus joka koskettaa kaikkia, on tärkeä aihe ja toistuva aihe ja siitä voidaan ammentaa keinoja myös rauhan rakentamiseen, Lahtonen uskoo.

He olivat kumpikin lähteneet Mikkelin sotakirjallisuustapahtumaan varta vasten.