Kun vielä aiemmin suosituimpia tatuointeja olivat käsivarsia koristavat tribaalit, on tämän päivän trendinä realismi. Ylen aamu-tv:ssä vieraillut Suomen Tatuointiartistiyhdistyksen puheenjohtaja Tony Raita kertoo tekevänsä paljon esimerkiksi muistotatuointeja lemmikeistä.

Vaikka ihmiset ovat ymmärtäneet, että vaikeitakin kuvia pystyy tekemään iholle, ei aivan kaikki ole mahdollista.

– En tee iholle valokuvaa, vaan teen valokuvasta tatuoinnin. Silloin ei pysty tekemään täysin tarkkaa. Tatuointiin pätevät omat lainalaisuudet, Raita kertoo.

Realismin lisäksi tatuointitaiteissa kiinnostaa kuitenkin myös hyperrealismi, jossa esimerkiksi kasvoista kaikki arvet ja pienet ihokuopat tehdään mahdollisimman tarkasti. Kehittyneet värit, neulat ja muut tarvikkeet mahdollistavat paremman jäljen.

Tatuointi halutaan näyttävästi esille

Perinteisen olkapään sijaan tatuointeja otetaan yhä näkyvämmille paikoille. Raidan mukaan tatuoinnit koristavat esimerkiksi kämmenselkää, kaulaa ja jopa naamaa.

– Otetaan mahdollisimman näkyvälle paikalle ja halutaan korostaa, että on se tatuointi.

Näkyvien tatuointien ottaminen kielii myös asennemuutoksesta. Olkapää oli aiemmin suosittu, koska siellä kuva on helppo peittää ja ottaa halutessaan esiin. Nykyään tatuoinnit hyväksytään paremmin.

– Enää se ei aina tarkoita, ettet saa duunia, Raita selittää.

Ei kuvaa suoraan Googlesta

Tatuointiartisteille kesä on sesonkiaikaa: Ihmiset muistavat taas tatuointihaaveensa, kun iho pääsee esille talven vaatekerrosten alta. Tatuoinnista haaveilevalle Raita suosittelee tarkkaa harkintaa. Hyvästä lasertekniikasta huolimatta tatuointi tehdään sillä ajatuksella, että se on iholla ikuisesti.

Valmista kuvaa ei tarvitse olla, vaan riittää, että etsii itseä miellyttävän tyylilajin ja tatuointiartistin. Googlesta etsitty valmis kuva ei välttämättä ole paras vaihtoehto, koska tatuoinneissa on kyse taiteesta.

– Ei kukaan halua lähteä tekemään täysin samanlaista, mikä joku muu on tehnyt. Kannattaa kuunnella tatuointiartisteja, että mikä toimii ja mikä ei.

Kokkolan Oopperayhdistys vahvistaa lopettavansa toimintansa tänä vuonna. Asiasta kertoi ensin Helsingin Sanomat.

Taiteellinen johtaja, hallituksen puheenjohtaja Anu Komsi sanoo yhdistyksen tiedotteessa, että rahoituksen järjestäminen on käynyt kestämättömäksi. Kokkolan kaupungin rahoitusosuus on pienentynyt sitä mukaa kun toiminnan taiteellinen maine on kasvanut. Esimerkiksi viime vuonna tuki tippui kolmanneksen edellisvuodesta.

Rahoituksen kerääminen yksityiseltä sektorilta vaatisi yhä suurempaa ja työläämpää panostusta ja olisi raskas yhtälö.

– Tämä on tulevaisuutta ajatellen kestämätöntä, koska olemme taiteilijoita, jotka haluamme itse kehittyä siinä, mitä teemme ja tarjota parasta laatua yleisöllemme, Komsi kirjoittaa.

Komsi, kapellimestari Sakari Oramo ja sopraano Annika Mylläri ovat luotsanneet yhdistystä sen alusta asti, ja Komsi vuodesta 2014.

Kulttuuritoimenjohtaja Sampo Purontaus on pettynyt Kokkolan oopperakesän loppumiseen.

Hänen mukaansa oopperakesä on ollut merkittävä aktivoija ja väriläiskä Kokkolan tapahtumavuodessa. Purontaukselle lopettamispäätös ei tullut yllätyksenä, sillä asiasta on keskusteltu oopperayhdistyksen johdon kanssa viime syksystä lähtien.

Myös kulttuuritoimenjohtaja uskoo, että lopettamispäätöksen taustalla on raha. Oopperakesä sai kaupungilta viime vuonna hakemaansa pienemmän avustuksen. Purontauksen mukaan Kokkolassa ei myöskään ole riittävän suuria areenoita isoille katsojamäärille.

Tälle vuodelle yhdistys sai kaupungilta 10 000 euroa, mutta alkuperäiset suunnitelmat karahtivat kiville aikatauluongelmien vuoksi. Yhdistys ei luonnollisesti ota avustusta vastaan.

Klassikkoja ja kantaesityksiä

Oopperayhdistys on tuottanut Kokkolan Oopperakesää vuosina 2006–2018. Produktiot ovat vierailleet muualla Suomessa ja Ruotsissa, viimeksi Giacomo Meyerbeerin Pohjantähti kuultiin marraskuussa Helsingin Musiikkitalossa.

Tapahtuma ja sen esitykset ovat saaneet mainetta ja kiitosta: muun muassa ooppera-alan julkaisu Opernwelt nimesi muutama vuosi siitten Kokkolan Oopperakesän maan mielenkiintoisimmaksi ja tasokkaimmaksi oopperatuottajaksi. Taiteen edistämiskeskus palkitsi yhdistyksen vuoden kulttuuripalkinnolla 2008. Myös levytyksiä on palkittu.

Ohjelmistossa on kuultu Mozartin, Bizet'n ja Bergin oopperoita. Yhdistys on myös tilannut ja kantaesittänyt kolme suomalaista modernia oopperaa: Döbelnin vuonna 2009, Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot vuonna 2012 ja kokkolalaiseen paikallishistoriaan nojaavan Harrbådan neidon vuonna 2015.

Historialliselta Rakuunamäen varuskunta-alueelta on tullut myyntiin kaksi rakennusta Lappeenrannassa.

Valtion Senaatti-kiinteistöt myy hirsisen sotilaskotirakennuksen sekä punatiilisen kasarmirakennuksen. Molemmat on rakennettu 1800-luvun loppupuolella.

Sotilaskoti sulki ovensa vuosi sitten.

Rakennukset ovat suojeltuja sekä rakennustaiteellisesti ja historiallisesti arvokkaita. Senaatti-kiinteistöt myy rakennukset tarjouskilpailulla, joka päättyy heinäkuun lopussa.

Lappeenrannan Rakuunamäki on yksi parhaiten Suomessa säilyneistä yhtenäisistä 1800-luvun kasarmialueista.

Enimmillään alueella on palvellut jopa 3 000 varusmiestä ja kantahenkilökuntaan kuuluvaa. Viimeiset asevelvolliset kotiutuivat rakuunaeskadroonasta vuonna 2016.

Rakuunamäelle uutta elämää

Kaikkiaan Rakuunamäeltä on tulossa myyntiin toistakymmentä rakennusta.

Rakennukset ovat olleet aiemmin puolustusvoimien käytössä. Rakennukset ovat jääneet tyhjilleen, koska puolustusvoimat keskittää toimintansa Lappeenrannassa Leirikentälle.

Rakennuksille haetaan nyt uusia omistajia ja uutta käyttöä. Senaatti-kiinteistöjen mukaan rakennuksiin voi tehdä muun muassa asuntoja, toimistoja sekä majoitus- ja liiketiloja.

Alueelle on valmisteilla kaavaluonnos. Senaatti-kiinteistöjen mukaan myynnin aloittaminen on perustelua jo ennen kaavan valmistumista, koska suurin osa alueen punatiilisistä rakennuksista on jo tyhjillään.

– Uudelle omistajalle jää hyvin aikaa suunnitella rakennuksille uutta käyttöä ja valtio pääsee eroon tyhjien rakennusten ylläpitokuluista, toteaa Senaatti-kiinteistöjen myyntipäällikkö Asko Taskila tiedotteessa.

Osa Rakuunamäellä olevista entisistä kasarmirakennuksista on jo muutettu asunnoiksi sekä toimistoiksi. Lisäksi alueelle on rakennettu uusia kerrostaloja.

Lappeenrannan seudun opiskelija-asuntosäätiö LOAS on aiemmin kertonut suunnittelevansa Rakuunamäelle opiskelijahotellia. LOASilla on alueella opiskelija-asuntoja.

Matti Numminen, 34, on yhtä hymyä. Hänet on valittu historian ensimmäiseksi Tanssin talon johtajaksi.

Tanssille pyhitetty, Helsingin Kaapelitehtaalle rakennettava kansainvälinen ja valtakunnallinen vierailuteatteri avataan näillä näkymin elokuussa 2020, ja rakennustöiden on määrä alkaa tämän kesän lopulla.

Numminen nousee tehtävään kriisiteatterista. Hän on johtanut pientä Riihimäen teatteria kolme ja puoli vuotta, ja sinä aikana teatteri on kamppaillut hengestään Riihimäen kaupungin leikkauksissa, eikä teatterin kohtalo ole vieläkään selvä.

Nummisen johtajaksi nimittänyt Tanssin talon hallitus kertoo tiedotteessaan pitävänsä häntä juuri sellaisena ratkaisukeskeisenä ihmisenä, jota Tanssin talo tarvitsee toiminnan käynnistämisessä.

– Riihimäen teatteri on kasvattanut minua sellaiseen kylmäpäisyyteen, mitä tarvitaan, kun paineita tulee monelta suunnalta, Numminen sanoo.

Hän on pystynyt omien sanojensa mukaan pitämään teatterinsa toimintakykyisenä, vaikka lunta on tullut välillä rajusti tupaan.

– Vaikka Riihimäen teatteri on pieni, se on ollut myös erittäin muuntuva ja eteenpäin katsova, Numminen kehuu.

Hänen kaudellaan Riihimäellä on kehitelty muun muassa digiteatteria, jossa on tutkittu digitaalisuuden mahdollisuuksia teatterissa taiteen näkökulmasta.

Nummisen johtama teatteri valittiin myös Vuoden teatteriksi. Se on alan valtakunnallinen tunnustus.

Kansainvälinen kokemus puuttuu

Tanssin talon johtajalta vaaditaan kansainvälistä kokemusta ja sitä Nummisella ei ole.

Moni tanssin kentällä veikkasi, että tehtävään valittaisiin Virve Sutinen, 56, joka johti Tukholman Tanssin taloa vuosina 2008–2013. Sutinen on tätä nykyä Berliinin nykytanssifestivaalin taiteellinen johtaja.

Numminen myöntää, että hänellä on kansainvälisyydessä vielä tekemistä.

Hän muistuttaa, että Tanssin talo kuuluu jo nyt eurooppalaisten tanssin talojen verkostoon.

– Ajattelin, ettei minun tarvitse olla vielä tässä vaiheessa kovin verkottunut, koska voin ottaa sen verkoston myöhemmin haltuun ja laajentaa sitä omien intressieni mukaan.

Nummisella on Tanssin talon johtajana lähes sama katsojatavoite kuin Kansallisteatterin pääjohtajalla Mika Myllyaholla. Myllyaho pitää Tanssin talon 150 000 katsojan vuositavoitetta aikamoisena haasteena.

– Se on jo Kansallisteatterille suuri haaste saada pääkaupunkiseudulta vajaat 200 000 ihmistä katsomaan taideteatteria, Myllyaho toteaa.

Tanssin talon tuleva johtaja myöntää, että 150 000 katsojan vuosittainen tavoite on kova haaste, mutta muistuttaa, että laskelmat on tehty realistiselle pohjalle. Luku on saatu, kun Tanssin talon katsojamäärä on laskettu 60 prosentin käyttö- ja täyttöasteella.

Tanssin taloon tulee kaksi salia. Uudisrakennuksessa on 700 ihmisen katsomo, ja Kaapelitehtaan Pannuhalliin tuleva pieni katsomo vetää 250 henkeä.

Uudella johtajalla on niiden täyttämisessä tekemistä.

Markkinointi mukaan taiteelliseen työhön

Sisällön lisäksi myynnillä ja markkinoinnilla on keskeinen rooli Tanssin talon menestyksessä. Tanssitaide on haastava, aineeton tuote myytäväksi.

Numminen uskoo, että esittävien taiteiden markkinoinnissa ja myynnissä on vielä konventioita, joita pitäisi pystyä uudistamaan.

Markkinoinnillinen ja myynnillinen prosessi pitäisi hänen mukaansa olla osa taiteellista prosessia.

– Se pitäisi ymmärtää taideorganisaatioissa taiteellisena työskentelynä, Numminen toteaa.

Silloin markkinointi pystyisi Nummisen mukaan tuomaan oman panoksensa vielä voimallisemmin mukaan yhteiseen hyvään.

– Markkinoinnin roolin korostamisella en toki tarkoita sitä, että markkinoinnin kanssa kävellään taiteen yli, Numminen selventää.

Tanssin taloon palkataan vielä tämän vuoden aikana viestintä- ja markkinointipäällikkö.

– Hänen kanssaan pidetään huoli siitä, että markkinoinnillinen ja myynnillinen näkökulma pysyy koko ajan mukana toiminnan suunnittelussa, Numminen painottaa.

Tanssin talon profiili on vielä epäselvä, ja taloa on markkinoitu tähän asti ympäripyöreästi kaikille tanssilajeille avoimeksi koko kansan tanssikeskukseksi. Se arveluttaa taidetanssin ystäviä, jotka pelkäävät, että talon ohjelmistosta tulee lopulta viihdepainotteinen, kun muukaan ei myy.

Numminen tunnistaa huolen.

– Yritän kyllä tehdä kaikkeni, ettei niin käy.

Johtaja osallistuu taiteelliseen suunnitteluun

Koko tanssin kirjo tuskin näkyy Tanssin talossa joka vuosi, mutta Numminen ajattelee ohjelmiston rakentamista pitemmällä tähtäimellä.

– Voimme tarjota kaikkea kaikille esimerkiksi kolmivuotiskausina, Numminen pohtii.

Sen lisäksi Tanssin talossa voisi Nummisen mukaan järjestää monipuolisia, kevyitä tanssifestivaaleja, joissa tarjoiltaisiin esimerkiksi makupaloja tulevasta ohjelmistosta.

Tanssin talo on joka tapauksessa tanssin lippulaiva, joka määrittää jatkossa pitkälti sen, mikä on kiinnostavaa tanssissa juuri nyt.

Kansainväliset vierailuesitykset ja Tanssin talon itse tuottamat kansainväliset esitykset ovat Nummisen mukaan keskeinen osa talon toimintaa.

Ohjelmistosuunnittelun avuksi on jo alettu laatia arviointityökalua, jonka perusteella valintoja tehdään. Tanssin talon tuleva johtaja puhuu ohjelmistovalintojen läpinäkyvyydestä.

– Kun sellainen kriteeristö on olemassa ja nähtävillä, sen avulla on helppo perustella tehdyt valinnat, Numminen toteaa.

Johtajan työpariksi Tanssin taloon palkataan ohjelmapäällikkö, joka suunnittelee talon ohjelmistoa. Tilanne on tuttu, sillä Riihimäen Teatterissa Numminen työskenteli yhdessä taiteellisen johtajan kanssa.

– Työskentely on ollut varsin keskustelevaa, Numminen selventää.

Tanssin talossa johtaja osallistuu myös taiteelliseen suunnitteluun.

– Koska en ole tanssija, enkä tanssin ammattilainen, minun on kyettävä luottamaan ohjelmistopäällikön ymmärrykseen sisällöissä, Numminen sanoo.

Kaikki lähtee niistä.

– Sisällön täytyy olla erinomaisessa kunnossa, ja sen täytyy palvella mahdollisimman laajaa yleisöä, Numminen kiteyttää.

Helsingin Käpylässä sijaitsevan niin sanotun Käärmetalon peruskorjauksen ensimmäinen vaihe on valmistunut. Remontti kesti 1,5 vuotta.

Helsingin kaupungin vuokrataloksi 50-luvulla rakennettu talo oli päässyt todella kuntoon. Asukas Tarja Häggin mukaan asunnoissa on ollut kylmä talvisin ja ilmastointi ei ole toiminut.

Peruskorjauksen jälki näyttää Häggin mielestä hyvältä.

– Kaikki pinnat on uusittu ja hienolta vaikuttaa nyt. Yleiset tilat ja saunat on laitettu todella hienoksi.

Talon ilmastointi on korjattu ja kaikki ulko- ja sisäpinnat entisöity vanhaa kunnoittaen. Remontti maksoi 4 000 euroa asuinneliöltä.

Korkea remontointihinta ei tule ainakaan aluksi vaikuttamaan vuokriin. Käärmetalon vuokraksi tulee noin 12 euroa per neliö.

Asukkaat pääsevät muuttamaan takaisin tulevana viikonloppuna.

Käärmetalon toisen osion remontti aloitetaan tulevana syksynä. Se kestänee kolmisen vuotta.

Peruskorjauksen arkkitehti ja pääsunnittelija Mona Schalin toivoo, että talosta tulee esimerkki muuhun korjausrakentamiseen.

– Tämä talo todistaa, että talon voi korjata, ja se voi elää sata vuotta lisää. Meidän pitäisi saada enemmän rakennuksia, jotka ovat kestäviä ja korjattavia eikä kertakäyttötuotteita, Schalin sanoo.

Mona Schalin pitää taloa merkittävänä ikonina arkkitehdeille. Se edustaa modernia rakentamista 1950-luvulta. Talo on nyt suojeltu. Sen suunnitteli Olympiastadionin piirtänyt arkkitehti Yrjö Lindegren.

– Toista samanlaista ei Suomessa ole. Olen todella onnellinen siitä, että tämä on näin hienosti nyt saatu korjattua. Aika kalliisti, mutta kestävästi.

Tuomas Tahvanainen kertoi keskiviikkona Facebookissa, että hänen rakas vaimonsa ja lapsensa äiti Marja on menehtynyt tiistaina. Syynä oli yllättävä sairauskohtaus. Perhe toivoo saavansa surra rauhassa, eikä tahdo kommentoida asiaa enempää.

Marja Tahvanainen oli vuosina 2002–2013 toimineen joensuulaisen Stella-yhtyeen solisti. Suosittu bändi ehti tehdä viisi albumia. Niistä viimeinen oli viidellä uudella kappaleella ryyditetty kokoelmalevy Siinä kaikki.

Stellan suurimpiin hitteihin kuului Piste, joka julkaistiin uudelleen sinkkuna Katri Ylanderin esitettyä sen Idols-kilpailussa vuonna 2005.

Yhtyeen lopettamispäätökseen ei aikanaan liittynyt dramatiikkaa, vaan se oli jäsenten yksimielinen päätös.

Marja Tahvanainen opiskeli jo Stella-aikoinaan ruotsin- ja englanninopettajaksi. Musiikkiuransa jälkeen hän keskittyi opettajantyöhön.

Kaksi ja puoli vuotta sitten Karibianmerestä paikallistettu hylky on vahvistettu laivaksi, jonka löytyminen on iso osuma historiantutkimukselle ja täyttymys maailman aarteenetsijäyhtiöiden vuosikymmenien haaveille.

Brittilaivaston vuonna 1708 upottaman espanjalaisaluksen San Josén kulta-, hopea- ja smaragdilastin arvoa on veikkailtu niiden lastien perusteella, jotka pääsivät perille Eurooppaan. Pieninkin arvio on lähes miljardin euron verran, suurin peräti 15 miljardia.

San Josén lastissa oli myös paljon sellaista kulttuuri- ja historiallista esineistöä, jonka odotetaan antavan elävää ajankuvaa Euroopan tuolloisesta taloudellisesta, poliittisesta ja sosiaalisesta ilmastosta.

Delfiinikuviot todistivat alkuperän

Kolumbian laivasto, yhdysvaltalainen Woods Holen merientutkimusinstituutti WHOI sekä brittiläinen ja sveitsiläisen etsintäyritys löysivät hylyn marraskuussa 2015, mutta etsinnät valtuuttanut Kolumbian kulttuuriministeriö antoi luvan tiedon julkaisemiseen vasta nyt.

WHOI kertoo, että hylky löytyi Kolumbian vesiltä Barún saaren lähistöltä. Tarkkaa paikkaa ei edelleenkään kerrota.

Näköhavainnon sai WHOI:n miehittämätön piensukellusvene Remus, joka lähetettiin 600 metrin syvyyteen katsomaan, mistä tutkan lupaavat reaktiot johtuivat.

Remusin kamera kuvasi ratkaisevan yksityiskohdan: kanuunan kylkien delfiinikuviot todistivat, että löytö oli vuosikymmeniä etsitty San José, Espanjan tuolloisen laivaston ylpeys ja suurin kaljuuna.

Matka ilman saattuetta oli kohtalokas

Juuri ylpeys ehkä kävi lankeemuksen edellä. Eurooppalaista suursotaa, Espanjan perimyssotaa, käytiin myös Pohjois- ja Etelä-Amerikan vesillä. San Josén arvolasteilla oli aiempina vuosina ollut vahva sotalaivasaattue brittien hyökkäysten torjumiseksi.

Vuonna 1708 saattue oli myöhässä. San Josén kapteeni päätti luottaa aluksen omiin 62 pronssikanuunaan ja suunnata yksin kohti Eurooppaa.

Matkaan lähdettiin Panamasta kesäkuun alussa. Ensimmäisenä määränpäänä oli Kolumbia, mutta brittilaivaston neljä alusta pysäytti San Josén matkan rannikolle. Miehistö pani hyökkääjille vastaan, kunnes aluksen ruutivarastoon osui ammus.

Alus räjähti tuleen ja upposi nopeasti. 600 ihmisestä vain 11 selvisi hengissä, eivätkä britit ehtineet hakea aluksesta himoamaansa sotasaalista.

Kenen oma?

Britannia ei ole vaatimassa käsistään lipsahtanutta aarretta, mutta sillä on paljon muita ottajia. Hylkylöytöä pitävät omanaan Kolumbian lisäksi myös aluksen omistanut Espanja ja tietysti etsintäyhtiöt.

Omaa oikeudenkäyntiään Kolumbiaa vastaan käy edelleen sekin yhdysvaltalaisyhtiö, joka väittää paikallistaneensa hylyn jo vuosikymmeniä sitten. Yhtiö sanoo Kolumbian hallituksen allekirjoittaneen tuolloin sopimuksen, jonka mukaan puolet aarteesta kuuluu etsijäyhtiölle.

YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco on muistuttanut, että löytö on aarrelaiva myös muussa kuin rahallisessa mielessä. Kolumbia on luvannut nostaa hylyn esineistön, kunnostaa esineet varta vasten rakennettavassa konservointilaboratoriossa ja rakentaa niille museon.

Tii dii dii – ti di di di di – ti di di di di

Silja Linen tunnusmusiikki on yksi Suomen tunnistettavimmista mainoskappaleista. Sen tunnistaa parista ensimmäisestä sävelestä ja se vie välittömästi laivamatkan tunnelmaan. Mielikuvamarkkinointia parhaasta päästä.

Tunnuskappale on ranskalaisen elokuvasäveltäjän Francis Lain sävellys Un homme et une femme. Sävellys on samannimisestä ranskalaiselokuvasta (suom. Mies ja nainen, 1966), jonka ohjasi Claude Lelouch.

Kappale on ollut käytössä Silja Linen mainoksissa 1970-luvulta lähtien.

Kuuntele tunnusmusiikki täältä.

Nyt legendaarisen kappaleen käyttö sellaisenaan loppuu Silja Linen mainoksissa. Tallink Siljan viestintäjohtaja Marika Nöjd selventää sähköpostitse, että tunnusmusiikkia on uudistettu brändistrategiatyön yhteydessä. Uusi sävellys mukailee vanhaa kappaletta.

– Uusi tunnusmusiikki sisältää tunnistettavia elementtejä Silja Linen rakastetusta musiikista. Olemme halunneet kunnioittaa vanhaa mutta tuoda musiikkia enemmän tähän päivään sopivaksi.

Raikas tuulahdus Euroopasta

Un homme et une femme -kappale otettiin Silja Linen mainoksiin 1970-luvun alussa.

laivayhtiön mainontaa tuolloin tehnyt Erkki Yrjölä kertoo Valkeat laivat -blogissa, että kappale sopi hyvin mainoksiin, sillä se oli raikas tuulahdus Euroopan sydämestä. Se toi mainokseen haluttua lisäväriä.

– 1970-luvun alussa oli tavallisempaa, että mainokseen sävellettiin musiikki varta vasten. Yhdessä Ritva Helismaan työryhmän kanssa päädyttiin kuitenkin siihen tulokseen, että juuri tämä Mies ja nainen -sävelmä sopisi Silja Linelle hyvin. Emme vielä silloin oivaltaneet millainen kultakimpale ja hitti meillä oli käsissämme, Yrjölä muistelee.

Yrjölä kertoo myös, että kappaleen käyttöoikeudet ostettiin Mies ja nainen -elokuvan levitysyhtiöltä edulliseen hintaan.

Alkuperäistä mukaillen

Yleensä alkuperäiskappaleen käyttäminen mainoksessa voi tulla hyvinkin kalliiksi tekijänoikeuskorvausten takia.

Tätä on pystytty kiertämään siten, että on sävelletty alkuperäistä muistuttava uusi kappale, eli pastissi. Esimerkiksi kosmetiikkamainoksissa on kuultu kappaleita, jotka muistuttavat tämän hetken jättihittejä olematta kuitenkaan täysiä plagiaatteja.

Silja Linen päätös luopua vanhan tunnuskappaleen käytöstä ei kuitenkaan liity tekijänoikeuksiin, vakuuttaa viestintäjohtaja Marika Nöjd.

– Musiikin hinta ei ole varsinaisesti uudistuksen takana. Kyse on musiikin modernisoinnista tähän päivään.

Kuinka paljon uusi tunnuskappale sitten mukailee alkuperäistä?

– Uudessa musiikissa on selkeitä tunnistettavia elementtejä aikaisempaan brändimusiikkiin, joten vanhaa tunnusmusiikkia ei siis ole hävitetty. Mutta olemme halunneet tuoda myös uusia vivahteita musiikkiin, Nöjd kirjoittaa.

Uutta mainosmusiikkia voi kuulla täältä.

Lausuntoa olivat pyytäneet Jenni Erkintalo ja Réka Király. Heidän mielestään Sanna Manderin Avain hukassa -kuvakirjassa oli niin paljon samankaltaisuutta ja yhteneväisyyttä, että se muistutti liikaa heidän itsensä julkaisemaa kirjaa Talo kulman takana.

Kirjoja on verrattu Yleisradion aiemmin julkaisemassa jutussa.

Tekijänoikeusneuvosto julkisti päätöksensä tänään keskiviikkona.

Neuvoston mukaan samasta aiheesta kertovat kirjat ovat päätyneet erilaisiin lopputuloksiin niin käytetyn kerronnan, juonen sisällön kuin kuvituksen osalta.

Päätöksessä todetaan, että Avain hukassa -teos ei ole kopio, tai Talo kulman takana -kirjan muunnelma, vaan molempia kirjoja voi pitää tekijöidensä luovan työn tuloksena syntyneenä, itsenäisenä ja omaperäisenä teoksena.

Avain hukassa palkittiin viime vuonna sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla että Rudolf Koivu -palkinnolla. Sen tekijä, Sanna Mander on yksi Suomen johtavista kuvittajista. Hänen asiakkaitaan ovat muun muassa Finnair ja Fazer.

Tekijänoikeusneuvoston lausunnot ovat suosituksia, eivätkä sido oikeudellisesti osapuolia.

Rauha. Se on ensimmäinen tuntemus, kun ihminen astuu pukusuunnittelija Tellervo Syrjäkarin työhuoneeseen Jyväskylän kaupunginteatterissa. Turkoosi buddha-patsas nököttää työpöydällä. Alvar Aallon suunnitteleman rakennuksen leveistä ja verhottomista ikkunoista valoa tulvii sisään voimalla, jota olisi turha yrittää edes estellä.

Syrjäkari rientää army-henkinen farkkurotsi yllään pöytänsä ääreen ja levittää pöydälle isoja pukuluonnoksia. Hän on tehnyt kuvakartan jokaisesta työn alla olevan Hair-musikaalin hahmosta.

– Olen visuaalinen ihminen ja hahmotan kaiken elämässäni silmieni kautta, hän sanoo.

Kuvakarttaan Syrjäkari on koonnut aineistoa ja ideoita siitä, mitä kunkin esiintyjän puvuissa voisi olla. Yhdessä sarakkeessa hehkuu vesiväreillä maalattu aurinko. Se viittaa avustaja William Nazarenoon.

– Olen listannut tähän fiiliksiä, mitä minulle on tullut. Nazarenolla on upea afrotukka, joka harjoituksissa on ollut piilossa lippiksen alla. Olen tähän kirjoittanut "afro auki, aurinko paistamaan", Syrjäkari kertoo.

Tarina helpottaa näyttelemistä, mutta myös puvustusta

Jyväskylän kaupunginteatterissa käy ennen kesälomakautta kova kuhina. Kuluva näytöskausi on päättymässä, mutta tähtäin on suunnattu jo ensi syksyyn. Silloin päänäyttämöllä esitetään yksi 1960-luvun ajankuva, Hair-musikaali. Sen ovat käsikirjoittaneet James Rado ja Gerome Ragni. Musikaalin sävelsi Galt Macdermot, ja se esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1967 Yhdysvalloissa.

Jyväskylän kaupunginteatterin esitys on kymmenes kerta, kun Hair-musikaali esitetään Suomessa ammattiteatterissa. Ensimmäisen kerran Hair esitettiin Suomessa lähes 40 vuotta sitten Tampereen Teatterikesässä.

Hair-musikaalin budjetti on noin 350 000 euroa. Tähän ei sisälly vakituisten näyttelijöiden eikä teknisen henkilökunnan palkkoja. Esityksen lavasteet, puvut ja kampaukset valmistetaan lähtökohtaisesti kaikki teatterilla. Asujen osalta hankintoja tehdään myös kirpputorilta. Vaatteita muokataan omassa ompelimossa.

Syrjäkarin mukaan hippiaatteen ja kulttuurin pitää näkyä puvustuksessa. Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla hippiliikettä leimasi eritoten Vietnamin sodan vastustaminen. Sen tähden farkuissa ja koruissa näkyy esimerkiksi peace-merkkejä.

Puvustettavaa musikaalissa riittää. Näyttelijöitä on yhteensä 21, mutta asukokonaisuuksia noin 75. Käytännössä pukujen suunnittelu ja toteutus pitää aloittaa noin vuosi ennen esitystä. Pukujen pitää olla valmiita ennen kuin teatterin ihmiset jäävät kesälomille. Valmiita pukuja tarvitaan jo harjoituksissa, sillä myös niiden pukemista ja vaihtamista pitää harjoitella.

Syrjäkarin puhe pulppuaa innostuneena. Hän kertoo, kuinka Hair-musikaali etenee ripeässä tahdissa biisistä biisiin, eikä näyttelijöille on välttämättä aina kovin paljon vuorosanoja. Tämän vuoksi pukusuunnittelija ja näyttelijät ovat yhdessä rakentaneet hahmoille tarinan, joka helpottaa roolin tulkitsemista.

– Esimerkiksi yksi näyttelijöistämme rakensi roolihahmolleen tarinan veljestä, joka kuoli Vietnamin sodassa. Tämä antaa hahmolle ikään kuin syyn vastustaa sotaa , Syrjäkari kertoo.

Tarinasta Syrjäkari sai itsekin idean. Hän suunnitteli medaljongin, jonka sisään koruvastaava Inga Lingelöf laittoi kuvitteellisen veljen kuvan. Koru kulkee musikaalissa näyttelijän kaulassa ja auttaa tulkitsemaan hahmoa.

Puvustus on lukemattomien keskustelujen ja näkemysten summa. Puvustuksen suunnitteluun osallistuvat pukusuunnittelijan lisäksi monet muutkin, esimerkiksi musikaalin ohjaaja. Lisäksi pukusuunnittelija käy keskusteluja esimerkiksi näyttelijöiden, ompelijoiden ja kampaajien kesken.

Syrjäkarille on tärkeää, että asioita tehdään työryhmävetoisesti. Esimerkiksi ompelimon työntekijöiden kanssa yhteistyö on tiivistä.

– Teatteri on aina ryhmätyötä, hän huomauttaa.

Kampaajan kädenjälki yltää parhaimmillaan roolihahmoon asti

Maalarinteippi katkeaa. Muuten teatterin kampaamossa on hiirenhiljaista. Kampaaja-maskeeraaja Minttu Minkkinen opettaa peruukin tekemistä kollegoilleen Suvi Taipaleelle ja Anniina Saarelle.

– Joka vuosi teemme esityksiin peruukkeja, mutta määrä vaihtelee. Nyt Hairiin on tulossa tällä tietoa neljä peruukkia, Minkkinen kertoo ja lisää käsipaperia mallinuken pään takaraivolle.

Peruukin tekemisessä pitää huomioida paljon eri asioita, esimerkiksi näyttelijän pään muoto. Sen vuoksi Minkkinen tuunaa nyt mallinuken päätä vastaamaan paremmin miesnäyttelijän kallonmuotoa.

– Jos näyttelijä joutuu esimerkiksi riehukaan lavalla, niin se pitää ottaa huomioon peruukkia tehdessä, Minkkinen kertoo.

Teatterissa puvut esityksiin tehdään itse. Sama koskee peruukkeja. Yhden peruukin tekemiseen menee aikaa viikon verran. Tehty työ ei mene hukkaan, sillä peruukit säilytetään tulevaisuuden varalle.

– Varastosta käytämme niin paljon kuin pystyy. Se on paitsi kustannusasia, myös ideologinen valinta – miksi tehdä uutta, jos voi hyödyntää vanhaa, sanoo kampaaja-maskeeraaja Suvi Taipale.

Minkkinen on työskennellyt vuosia maskeeraajana ja kampaajana. Hänestä tuntuu, että kampaajan työn merkitys on korostunut kymmenessä vuodessa.

– Proggikset kasvavat koko ajan. Samalla visuaalisuudesta tulee yhä tärkeämpää. Tämä heijastuu kampaajan rooliin, Minkkinen pohtii työnsä muuttumista.

Kampaajan työssä pitää osata paljon muutakin kuin pelkästään tehdä kampauksia ja leikata hiuksia. Esimerkiksi teatterissa kampaajan työ vaikuttaa roolihahmon luomiseen. Kampaus on osa puvustusta, minkä vuoksi kampaaja tekee tiiviisti yhteistyötä pukusuunnittelijan kanssa.

Kampaaja voi omalla työllään auttaa myös näyttelijää hahmon omaksumisessa. Samalla kun näyttelijä istuu kampaajan tuolissa kammattavana ja meikattavana, voivat näyttelijä ja kampaaja keskustella hahmosta – mitä tämä ajattelee tietystä asiasta tai miten hän käyttäytyy esimerkiksi silloin, kun kohtaa vastoinkäymisiä.

Metallisepän ja puusepän pitää hallita omat ja muiden materiaalit

Kulmahiomakone ulvoo. Kipinät lentelevät, kun metalliseppä Ossi Leinonen hitsaa lavasteiden rappuasetelmien metallista runkoa.

– En pikkupoikana kyllä ajatellut, että olen joskus teatterilla hommissa, Leinonen naurahtaa ja riisuu hitsausmaskinsa.

Jyväskylän kaupunginteatterissa on 60 vakituista työntekijää. Joukkoon mahtuu muitakin kuin näyttelijöitä ja taiteellista henkilökuntaa, joita on yhteensä 24. Teknistä henkilökuntaa on parisenkymmentä, ja heihin luetaan muun muassa kampaamon, ompelimon ja verstaan työntekijät. Loput työskentelevät hallinnossa, tiedotuksessa, markkinoinnissa ja muissa toimistotehtävissä. Kaupunginteatteri työllistää myös joukon avustajia, muusikoita ja tilapäisiä työntekijöitä.

Vuonna 2010 syksyllä Leinonen oli harjoittelussa kaupunginteatterilla. Uudestaan hän palasi verstaalle töihin elokuussa 2011. Aikaisemmin Leinonen oli töissä rakennuksilla. Hän kokee, että niistä kokemuksista on ollut hyötyä nykyisessä työssä. Rakennuksilla oppi ennakoivasti hahmottamaan kokonaisuuksia ja sitä, mitä on tekemässä.

Leinosen mukaan työ lavastamossa opettaa tekijäänsä. Esimerkiksi tietämys materiaaleista on kasvanut. Lavastamossa eli verstaassa metalliseppä vastaa pääasiassa hitsaamisesta, mutta joskus puusepänkin täytyy tarttua hitsipilliin. Lisäksi puu- ja metallisepät rakentavat monista muistakin materiaalista, kuin vain puusta tai metallista, esimerkiksi vaahtomuovista ja kumista.

Uuden lavastuksen suunnitteleminen on aluksi aina arvoitus materiaalien osalta.

– Se on aina mysteeri, kun tulee uusi juttu. Sitten pähkäillään yhdessä, mistä materiaaleista lavasteet voisi tehdä. Samanlaista päivää ei tässä työssä ole, Leinonen tuumaa.

Hänelle on aikaisempien esitysten lavasteista jäänyt mieleen luoto Myrskyluodon Maija -musikaalista. Siinä metallisen rakenteen päälle tehtiin uretaanimuotoilu.

– Rakennelma muuttui täysin. Se ei ollut enää pelkkä metallipatti. Se onnistui hyvin, Leinonen toteaa tyytyväisenä.

Verstaassa huumori lentää ja roolit menevät välillä sekaisin

Jos olet tekiämies, sinä närkästyt. Lause lukee verstaan liukuovessa monen muun lentävän ajatuksen lisäksi.

Puuseppä Henry Vatiaista ja Matti Salmelaa naurattaa. Seinän eteen pysähtyvät järjestelmällisesti kaikki vieraat, jotka tulevat tutustumaan kaupunginteatterin toimintaan. Seinä kiinnostaa kuulemma enemmän kuin se, mitä lavastamon väki saa aikaiseksi.

– Se on meidän verstaamme kuvatuin kohde, miehet veistelevät.

Huhtikuusta asti Vatiainen ja Salmela ovat Leinosen tavoin rakentaneet Hair-musikaalin lavasteita. Tulevat rakenteet ovat isoja ja vaativia, sillä niitä on esityksen aikana pystyttävä liikuttelemaan, nostamaan ja laskemaan.

Verrattuna esimerkiksi peruukkiin lavasteiden elinkaari on lyhyt. Usein ne ovat käytössä puolesta vuodesta vuoteen. Kun tulee uusi esitys, tarvitaan myös uudet lavasteet. Erilaisten teknisten ongelmien ratkaiseminen on kuitenkin työn suola.

– Olemme tehneet lavasteita niin pitkään, ettei niihin enää kiinny. Vähän saa kuitenkin aina välillä olla ylpeä, että onnistuu luomaan toimivan rakennelman erilaisten suunnitelmien pohjalta, Matti Salmela toteaa.

Salmelaa viehättää lavasteiden rakentamisessa työn haastavuus ja vaihtelevuus. Ideat lavastuksesta voivat syntyä runsas vuosikin ennen esitystä. Verstaassa lavasteita rakennetaan tavallisesti kahdesta kolmeen kuukautta riippuen siitä, onko kyseessä ison vain pienen näyttämän lavastus. Jokainen työ on uusi juttu, eikä koskaan tehdään samanlaista.

Samalla isojen rakenteiden valmistaminen käy välillä kropan päälle, sillä niitä joudutaan nostamaan ihmisvoimin. Teatterirakennus ei ikänsä puolesta enää vastaa teknisesti vaatimuksia, joita lavasteiden suuri koko asettaa.

Lavasteiden tie suunnitelmista toteutukseen on välillä pitkä. Työ teatterin verstaassa on opettanut Salmelalle joustavuutta.

– Minä olen joskus kuvannut sitä ajatuksella, että kun taide ja tekniikka kohtaavat, niin joskus voi kipinä syntyä, Salmela hymähtää.

Suomen kansallismuseo aikoo rakennuttaa noin 3000 neliömetrin uudisrakennuksen muurien ympäröimälle sisäpihalleen. Suunnitelma sai tänään vauhtia, kun hallitus esittää puolen miljoonan euron rahoitusta lisärakennuksen arkkitehtuurikilpailua varten.

– Arkkitehtuurikilpailulla haetaan tilaratkaisua Kansallismuseon kehittämiseksi satavuotiaan Suomen historiasta ja tulevaisuudesta kertovaksi kansainvälisen tason museokokonaisuudeksi. Hieno pihapiiri ja historiallinen päärakennus täydentyisivät uudella vetovoimaisella tapahtuma- ja näyttelytilalla, kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.)kertoo tiedotteessa.

Uudisrakennus tulisi osittain maan alle. Sen arvioidaan maksavan noin 45–50 miljoonaa euroa. Jos asiat etenevät toiveiden mukaisesti, uusi lisärakennus olisi valmiina 2025.

Nykyinen rakennus valmistui ja avautui yleisölle vuonna 1916. Rakennus on arkkitehtikolmikko Gesellius, Lindgren, Saarisen suunnittelema. Ulkoapäin rakennus edustaa kansallisromanttista tyyliä ja sisältä pääosin jugendia.

Museo nimettiin virallisesti Suomen kansallismuseoksi itsenäistymisen jälkeen vuonna 1917.

Valtakunnallisena kulttuurihistorian museona toimiva Kansallismuseo esittelee Suomen historiaa kivikaudelta nykypäivään. Sillä on noin puolen miljoonan esineen kokoelmat.

Lue myös: Kansallismuseo halajaa elämyskeitaaksi – kulttuuriministeri Sampo Terho puoltaa hanketta

Pori Jazzin uusi toimitusjohtaja on Aki Ruotsala. Hän aloittaa tehtävässään 1. elokuuta.

Aki Ruotsala siirtyy tehtäväänsä Merikarvian kunnan kehittämispäällikön tehtävästä. Hän on työskennellyt myös Siikaisten kunnansihteerinä sekä Sauli Ahvenjärven avustajana eduskunnassa ja suunnittelijana sisäministeriössä. Hän on kristillisdemokraattien puoluevaltuuston puheenjohtaja. Hän pyrki viime keväänä Porin kunnanvaltuustoon mutta jäi varavaltuutetuksi.

Aki Ruotsala on hallintotieteiden maisteri. Hän valmistuu tämän vuoden aikana myös kauppatieteiden maisteriksi johtamisen koulutusohjelmasta.

"Ei tarvitse olla joka osa-alueen osaaja"

Pori Jazzin hallituksen mukaan Aki Ruotsala tuo mukanaan vahvaa johtamista ja kehittämistyön osaamista. Hallituksen mukaan sillä ei ole väliä, onko toimitusjohtaja kaikkien festivaalin osa-alueiden asiantuntija.

– Häneltä saamme myös uudistajan ja verkostoitujan taitoja festivaaliorganisaatioon. Ruotsala tuntee hyvin porilaisen toimintaympäristön, mutta hänellä on myös hyvät valtakunnalliset yhteiskuntasuhteet, sanoo Pori Jazz 66 ry:n hallituksen puheenjohtaja Hannu Jaakkola.

Entinen toimitusjohtaja Janne Nieminen ilmoitti helmikuussa palaavansa takaisin kotikaupunkiinsa Hämeenlinnaan kulttuuripäälliköksi ja jättävänsä Pori Jazzin toimitusjohtajan tehtävät.

Lue lisää:

Pori Jazzin toimitusjohtaja palaa kotikaupunkiinsa – Janne Niemisestä Hämeenlinnan kulttuuripäällikkö

Pori Jazzin uutta toimitusjohtajaa etsitään täsmähaulla: "Uskon, että hän on mukana jo tämän kesän festareilla"

Pori Jazzin uusi toimitusjohtaja valittu – julkistetaan kesäkuussa

Huomenta, god morgon också från TV-nytt ei enää kuulu Ylen aamu-tv:ssä.

Ruotsinkielisten tv-uutisten osuus TV1:n aamu-tv:ssä päättyy, sillä ruotsinkielinen yleisö kuuntelee aamuisin radiota, sanoo Svenska Ylen vastaava päätoimittaja Marit af Björkesten.

– Vaikka aamun tv-uutiset ovatkin erinomaisia, niin yleisöä ei sinne oikein ole siirtynyt, af Björkesten sanoi Ylen aamu-tv:ssä perjantaina.

– Siirrämme resursseja sinne, missä yleisöä on, eli aamulla radioon ja illalla televisioon.

Samalla uutistoimitus keskittää voimiaan syventävään ja tutkivaan uutistyöhön, af Björkesten sanoo.

– Vähentämällä lähetysten määrää ja sirpaleisuutta tavoitellaan vaikuttavampia uutissisältöjä, jotka erottuvat muusta uutisvirrasta.

Aamuisin uutisia ruotsiksi tarjoaa radiossa Yle Vega. Tv-uutiset ruotsiksi lähetetään edelleen Yle Fem -kanavalla kello 17.55 ja 19.30. Lähetykset ovat myös Yle Areenassa.

Lisäksi uutisia voi lukea Svenska Ylen verkkosivuilta.

Suomessa kuvataan kesäaikaan runsaasti elokuvia juuri kesäaikaan. Lavastussuunnittelijoilla on täysi tohina päällä fantasiamaailmojen, epookkielokuvien ja nykyaikaan sijoittuvien elokuvamaailmojen suunnittelussa.

Lavastussuunnittelija Sattva-Hanna Toiviainen työskentelee tällä hetkellä Turussa kuvattavan Fingerpori-elokuvan parissa. Suosittuun sarjakuvaan perustuva elokuva sijoittuu fiktiiviseen kaupunkiin.

– Se on tosi erilainen työ, kun pitää tavoitella sarjakuvan maailmaa. Täytyy siirtää kolmiulotteista maailmaa kaksiulotteiseen ja päinvastoin. Yritimme löytää selkeitä suoria viivoja ja välttää kaaria. Värien ja pintojen miettiminen on tärkeää, että saadaan sarjakuvien selkeys esille. Teimme myös sen ratkaisun kuvauspaikkojen suhteen, että ei käytä pittoreskeja ja kauniita rakennuksia 50-luvulta taaksepäin. Elokuvan estetiikka on peräisin 1950–1980-luvuilta.

Rovaniemi puolestaan muuntuu arktiseksi viihdekaupungiksi romanttisessa komediassa Aurora, kertoo lavastussuunnittelija Kari Kankaanpää.

– Rovaniemellä korostettiin 1950–1970-luvun menoa. Ajatuksena on Las Vegas arktisella alueella. Pyrimme siihen, että se on jotakin muuta kuin tuttu Rovaniemi. Tärkeää on, miten se näyttäytyy päähenkilön Auroran silmin.

Historiallisessa elokuvassa lavastussuunnitelija pääsee kitkemistöihin

Lavastussuunnittelijan työ ei ole vain suunnitella lavasteita vaan myös hoitaa kuvauspaikka ajanmukaiseen kuntoon. Erityisesti epookkielokuvissa työtä on erityisesti peittämisessä ja piilottamisessa,

– Jos kuvataan tiettyä aikakautta, niin monessa kuvauspaikassa pitää peittää esimerkiksi sähkökaappeja ja pistorasioita ja tietotekniikkaa. Lavastajan työ saattaa muuttua peittämiseksi ja poistamiseksi, se on aika turhauttavaa. Studiossa asiat ovat paljon paremmin, kun voi luoda studioon sisältöä ja maailmaa, sanoo Toiviainen.

Nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa on myös aina historia läsnä ja usein korostetaan jonkun ajan vaikutelmaa.

– Elokuvan maailmasta pitää tehdä mielenkiintoisen näköinen, se ei ole vain tätä päivää. Tunnelmaa voidaan ammentaa tietyltä aikakaudelta, kaikkeen haetaan näkökulmia. Tärkeää on esimerkiksi, miten roolihahmon asunto peilaa sitä hahmoa.

Mustavalkoisessa elokuvassa on omat niksinsä

Nykypäivään sijoittuvan elokuvan kuvaaminen voi olla hyvinkin isotöinen projekti. Toiviainen muistelee mieluisena haasteena Vuosaari-elokuvan lavastamista.

– Se oli todella iso työ lavastuksellisesti, vaikka se voi näyttää katsojasta aika dokumentaariselta. Me teimme ison studiolavastuksen elokuvaan.

Oma juttunsa on myös siinä, tehdäänkö värielokuvaa vai mustavalkoelokuvaa. Viime vuosina mustavalkoisuus on taas noussut trendinä esiin. Esimerkiksi Cannes-palkittu, 1960-luvulle sijoittuva Hymyilevä mies kuvattiin mustavalkoisena. Elokuvassa pääsi leikkimään pinnoilla, kiilloilla, tekstuureilla, ja varjolla ja valolla, kertoo Kankaanpää.

– Se oli ensimmäinen mustavalkoelokuvani. Teimme paljon taustatyötä ohjaajan Juho Kuosmasen ja kuvaaja J-P Passin kanssa. Esimerkiksi nyrkkeilykehän köydet oli punaiset, koska punainen näyttää hyvältä mustavalkoisena. Uskomattomat jutut menivät läpi. Räikeän värinen modernikaan ei haitannut, mustavalkoelokuvassa ne näyttävät hyvältä.

– Muistakaa antaa siileille vettä, sanoo Mikael Gabriel haastattelun päätyttyä.

Hän on juuri nähnyt netissä vetoomuksen helteessä nääntyvien pieneläinten auttamiseksi. Räppäri näyttää vielä videota kolibrin pesänrakennuspuuhista. Hän kertoo hurahtaneensa eläimiin aivan täysillä.

Kaukana ollaan siitä Mikael Gabrielista, joka nousi Suomen musiikkikentälle lähes kymmenen vuotta sitten. Bileissä viihtyvästä ärhäkästä räppäristä on tullut puutarhassa viihtyvä leppoisa kotipoika Miklu.

Mikael Gabriel kysyy tuoreella Ääripäät-levyllään: "Mihin vanha MG katos?"

Bileistä puutarhaan

Vaikea lapsuus. Tämä tarina rap-artisti Mikael Gabrielista (oik. Mikael Sohlman) kuultiin hänen uransa alussa. Huostaanotetun lähiökundin tarina on sen jälkeen kehittynyt kuin amerikkalainen unelma.

Hän ammensi rankasta taustastaan aineksia myös musiikkiinsa. Kun räppäri alkoi myydä levyillään platinaa ja nousi Suomen suosituimpien artistien joukkoon, alkoivat myös kappaleiden sävyt pehmentyä.

Mikael Gabriel jätti bilettämisen ja Helsingin klubit taakseen, ja rakennutti hulppean talon Espooseen. Siellä hän asuu kihlattunsa ja koiransa kanssa.

– Mut tekee iloiseksi puutarha ja se, että saan joka päivä mennä kastelemaan kukkia. Se on maailman siisteintä. Kerran viikossa saan leikkata nurmikon ja viedä kolme kertaa päivässä koiran ulos.

Jotain entisestä pahasta pojasta on vielä jäljellä. Viime vuoden lopulla hän kärähti kannabiksen käytöstä. Erityisen kiusallisen tilanteesta teki se, että käry kävi juuri ennen esiintymistä lasten juhlissa.

Ensimmäistä kertaa yli 60 kiloa

Perjantaina julkaistu Ääripäät-albumi kertoo nimensä mukaisesti Mikael Gabriel -kolikon molemmista puolista. Hän sanoo, että häntä joko rakastetaan tai vihataan täysillä. Välimaastoa ei ole myöskään hänen sisällään.

– Käyn henkilökohtaista taistelua persoonieni kanssa. Hyvät ja pahat tyypit taistelevat keskenään. Mutta ennen kaikkea olen oppinut elämään sen tyypin kanssa, joka mun sisällä huutaa päästäkseen pois.

28-vuotias räppäri pohtii, että on kasvanut viime vuosina ennen kaikkea henkisesti. Se kuuluu myös hänen viidellä albumillaan, jolle musiikkia syntyi kotiterassilla eikä yöelämän tai nuoruuden räyhäämisen innoittamana.

– Huutamisesta on menty rauhalliseen, rakkauden kautta menemiseen. Ennen mentiin negatiivisuuden ja vihan kautta. Vanha MG oli ristiriitaisempi kuin olen nykyään. Entisellä jäbällä ei ollut niin kivaa itsensä kanssa kuin mitä sillä on nykyään.

Kasvua on tapahtunut myös fyysisesti.

– Herranjumala mä olen ensimmäistä kertaa yli 60 kiloa, poikamaisen hoikka räppäri nauraa.

Cheekiksi Cheekin paikalle?

Vuosi 2016 oli Mikael Gabrielin uralla käänteentekevä. Hän oli mukana Vain elämää -ohjelmassa ja hän sai entistä isomman fanikunnan.

Räppäri on jo tällä hetkellä yksi Suomen suosituimmista artisteista. Hän on asettanut itselleen kunnianhimoiset tavoitteet.

– Haluaisin jossain vaiheessa ulkomaille tekemään jotain hommia. En uskalla vielä tavoitteita paljastaa, sillä mä kuulostaisin ihan tyhmältä.

Kesän lopussa Suomen isoin artisti Cheek lopettaa uransa. Pyrkiikö Mikael Gabriel tämän tyhjäksi jättämälle paikalle?

– MG voi tulla Cheekin paikalle, mutta ei tule uutta Cheekia. Kukaan ei pysty samaan kuin Jare. Mutta aion olla tietenkin Suomen isoin artisti ja ainakin sellainen räppityypeistä, Mikael Gabriel kuittaa.

Mikael Gabriel esiintyy la 2.6. YleXPopissa Vaasan Kauppatorilla. Samalla käynnistyy Kesäkumi-kampanja, joka järjestetään 23. kertaa.

YleX: Mikael Gabriel huipentaa YleXPopin kattauksen

Espoon Steiner-koulun suuressa juhlasalissa järjestettävässä kevätjuhlassa kaikuvat tutut, mahtipontiset sävelet. Oppilaista koostuva monikymmenpäinen orkesteri soittaa varmalla otteella Ludwig van Beethovenin Yhdeksännestä sinfoniasta tuttua Oodi ilolle -sävelmää, joka valittiin vuonna 1985 koko Euroopan symbolikseksi kansallislauluksi.

Koulun kevätjuhla on muutenkin varsin musiikkipitoinen. Yhdeksännen luokan oppilaat esittävät kitarasäestyksellä John Lennonin Imagine-ikivihreän, ja välillä kuullaan Europe-yhtyeen Final Countdownia, jonka voisi sanoituksiensa puolesta mieltää varaslähdöksi kesälomille.

Paitsi taidepainotteisuutensa takia, Espoon Steiner-koulu on muutenkin varsin poikkeuksellinen oppilaitos. 350 oppilaan opinahjossa on nimittäin saman katon alla koululaisia ekaluokkalaisista lukiolaisiin.

– Tänä vuonna olen oppinut lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Lukeminen on vähän vaikeampaa kuin laskeminen, ensimmäisen luokan oppilas Liliamaria Eklund kertoo.

– Olemme oppineet kertolaskuja ja jakolaskuja. Lisäksi olemme opetelleet kutomaan, niin ikään ensimmäisen luokan oppilas Emil Tuominen jatkaa.

Psykologian opinnot kutsuvat

Ylioppilaaksi Espoon Steiner-koulusta kirjoittaneen Emma Lenardicin mukaan eri-ikäisten yhteiselo saman koulun katon alla on nimenomaan rikkaus.

– Pienemmillä on roolimalleja ja myös meillä isommilla on mahdollisuus oppia jotakin nuoremmilta.

Lenardic on itse suorittanut Steiner-koulussa pelkän lukion. Hänen tavoitteenaan on lähteä opiskelemaan psykologiaa.

– Psykologiaa, ehdottomasti, ja myös äidinkieltä. Itseilmaisu on aina ollut lähellä sydäntäni ja pidän todella paljon kirjoittamisesta. Tulen varmaankin tekemään ammatikseni jotakin tuonkaltaista.

Toisaalta Lenardic on myös huolissaan oman äidinkielensä tulevaisuudesta.

– Minua huolestuttaa, että suomi jää muiden kielten jalkoihin. Tämä on pieni maa ja puhujia on globaalisti ajatellen todella vähän. Minusta on hienoa, että meillä on tällainen upea kieli, eikä se missään nimessä saisi kadota.

Lenardicia kiinnostaa myös politiikka.

– Olen ajatellut, että lähtisin jossakin vaiheessa mukaan politiikkaan, mutta siihen on vielä matkaa.

Ensin armeijaan, sitten yliopistoon

Myös Aleks Vaakilla on selvät suunnitelmat lähitulevaisuudelle. Hän on hakenut tietojenkäsittelylinjalle Helsinkiin ja Kuopioon.

– Kävin pääsykokeissa Helsingin yliopistossa ja katsotaan nyt sitten, saanko sieltä opiskelupaikan vai en. Joka tapauksessa olen menossa armeijaan tammikuussa ja vasta sen jälkeen yliopistoon. Armeijaan suhtaudun neutraalisti – en ole erityisen militaristinen henkilö, mutta ei minulla ole mitään armeijaa vastaankaan.

Vaakia kiinnostavat paitsi tietokoneet myös tekoäly, jota hän ylioppilaskirjoituksissa käsitteli kahdessa esseessä.

– Tähän mennessä tekoäly on tarjonnut ihmiskunnalle lähinnä mahdollisuuksia, mutta on vaikea sanoa, mihin suuntaan se kehittyy ja tuleeko se jotenkin muuttamaan maailmaa. Sekin on mielenkiintoista, onko tekoälyllä jonkinlainen raja, jonka se saavuttaa ja josta se ei enää pääse eteenpäin, Vaak pohtii.

Tulevaisuus näyttää valoisalta

Emma Lenardicin mukaan Suomi on turvallinen maa, jonka tulevaisuus ainakin tällä hetkellä näyttää valoisalta.

– Me olemme menossa parempaan suuntaan, koska nykyään on esimerkiksi ryhdytty rikkomaan enemmän tabuja. Myös mielenterveysongelmia on nostettu enemmän esille, ja niiden päihittäminen luo myös pohjaa Suomen hyvinvoinnille. Ongelmia olisi nostettava esille, eikä niitä saisi missään tapauksessa peitellä.

Myös vuosikymmen sitten Venäjältä Suomeen muuttaneen Aleks Vaakin mielestä nykyinen kotimaa on hyvä paikka asua ja elää.

– Nuorempana minulla oli aikeita muuttaa ulkomaille suurin piirtein viikon välein ja vaihdoin ihannemaatani jatkuvasti. Olen kuitenkin viihtynyt Suomessa hyvin, eikä minulla ole syytä muuttaa täältä minnekään.

Lenardic tosin haluaisi katsastaa tovin ulkomaita.

– Haluan kiertää maailmaa, mutta kyllä täällä Suomessa varmaan se kesämökki tulee aina olemaan.

Mutta mitä valkolakki sitten nuorelle aikuiselle oikein merkitsee?

– Minulle tämä on hieno titteli ja tulen olemaan loppuelämäni ylpeä siitä, että kirjoitin ylioppilaaksi. Vielä yläasteella nimittäin olin kahden vaiheilla – lähteäkö lukioon vai ei, Aleks Vaak toteaa.

Kun Ville Leinoa katsoo, ei voi olla huomaamatta tatuointeja. Entisen NHL-tähden oikeasta kädestä erottuu tiiliseinää muistuttava symboli. Se on Billebeino-vaatemerkin logo. Leino on tatuoinut ihoonsa oman yrityksensä tuotemerkin.

Billebeinon kasvu on ollut hurjaa. Muutamassa vuodessa yrityksen liikevaihto on noussut 1,6 miljoonaan euroon. Ei hullummin entiseltä jääkiekkoilijalta, joka ryhtyi vaatesuunnittelijaksi.

Kaikki lähti liikkeelle maalausharrastuksesta, jonka Leino aloitti viimeisinä NHL-vuosinaan. Hän signeerasi työnsä kuviolla, jonka oli löytänyt vanhasta kiinalaisesta Yijing-nimisestä ennustusten kirjasta.

Yksi asia johti toiseen. Kylään tuli ystävä Juhani Putkonen, jonka mielestä symboli näytti hyvältä. Miehet tekivät merkistä logon, jota he alkoivat sovitella lippalakkeihin ja pipoihin. He perustivat Billebeinon 2014 ja lanseerasivat ensimmäiset tuotteensa. Ne vietiin käsistä.

– Alku oli mysteerinen ja logo hämyinen. Siitä tuli vähän kuin jonkun jengin symboli, Leino sanoo.

Tuotteita valmistettiin pieni määrä. Jos niitä halusi, piti olla nopea. Markkinointitaktiikka oli nerokas. Miehet jakoivat somessa kuvia hashtagilla #areyoubillebeino, oletko Billebeino, kuulutko jengiin.

Moni kertoi kuuluvansa. Heidän joukossaan olivat muun muassa sellaiset julkkisystävät kuin Teemu Selänne, Kimi Räikkönen ja Vesa-Matti Loiri. Kaksikko valjasti markkinointiin pelikavereita, muusikoita ja näyttelijöitä, jotka esiintyivät Billebeinon tuotteissa. Menekki oli taattu.

Miten jääkiekkoilija Ville Leinosta tuli vaatesuunnittelija Ville Leino? Ammatinvaihdosta siivittivät katkerat vastoinkäymiset NHL:ssa.

Ensin murtui jalka, sitten puhkesi keuhko

Leino pelasi Pohjois-Amerikassa vuodesta 2008. Odotukset olivat korkealla. Leino oli päässyt kaksi kertaa Stanley Cupin finaaliin ja tehnyt ennätykselliset 21 tehopistettä pudotuspeleissä 2010. Seuraavana vuonna hänet ostettiin Buffalo Sabresiin. Sitten alkoivat vaikeudet.

Leino loukkaantui kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen lonkkaleikkaus oli 2010. Seuraavana vuonna murtui jalka ja edessä oli taas lonkkaleikkaus. Vuonna 2013 murtui kylkiluita ja puhkesi keuhko.

– Kun puoli vuotta kuntouttaa itseään, pelaa muutaman pelin, ja joutuu käymään saman prosessiin uudelleen, miettii, pystyykö enää tulemaan takaisin. Se oli henkisesti raskasta.

NHL-arki on yhdistelmä fyysistä rääkkiä ja odottamista. Pelejä on joka toinen tai kolmas päivä. Kun illalla on ottelu, päivä alkaa aamujäillä kello 10. Sen jälkeen lataudutaan, valmistaudutaan ja otetaan päiväunet. Viideltä mennään hallille, lämmitellään kroppa peliä varten, joka alkaa seitsemältä. Peli kestää kolme tuntia, sen päälle saatetaan lentää kotiin neljä tuntia.

– Meni hyvin tai huonosti, matsin jälkeen ottelua pelasi päässään vielä muutaman tunnin. Nukkumaan pääsi kahden-kolmen aikaan. Aamulla piti olla kymmeneltä taas menossa. Normiduuniin pystyy menemään vähän väsyneenä, mutta NHL:ssä vaatimustaso on niin korkea, että kaikki pitää tehdä täysillä. Ei sinne voi mennä vain vähän kellumaan.

Jos Leino ei nauttinut pelistä, se näkyi jäällä. Ja toisinpäin. Jos hänellä oli flow päällä, sekin näkyi.

– Kun flow löytyi, tuntui, että peli oli todella hidasta, että saattoi nähdä asiat 3–4 sekunnin päähän. Flowta ei kuitenkaan saavuta, jos ei saa tarpeeksi peliaikaa ja jos joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan.

Maalaaminen oli terapiaa

Leino oli turhautunut. Hän oli luova, yllättävä ja omintakeinen hyökkääjä. Jos peli kulki, se antoi lisää energiaa ja itseluottamusta. Jos maila alkoi puristaa, peliaika tippui ja kuraa satoi niskaan. Media ja valmentajat arvostelivat, itseluottamus katosi ja seuraavakin peli takkusi. Leinoa pidettiin virhesijoituksena.

– Palkat ovat julkisia. Sitten kirjoitetaan, että et ole palkkasi arvoinen, olet floppi. Totta kai se tuntui pahalta. Itsetutkiskelu oli aika rajua siinä vaiheessa.

Viimeiset vuodet Buffalossa olivat erityisen vaikeita. Leino alkoi maalata pitääkseen itsensä henkisesti koossa. Ensimmäinen taidesessio kesti kahdeksan tuntia putkeen. Leino ei vilkaissut kertaakaan edes puhelintaan. Se oli terapeuttista pakoa arjesta.

– Maalaaminen oli keino päästä pois huonosta fiiliksestä ja asioiden ajattelusta. Silloin nautti taas jostakin. Oli makeata huomata, miten värit puhuvat keskenään. Ne eivät koskaan asetu niin kuin itse ajattelee.

Jääkiekkoslangissa maalaaminen tarkoittaa maalin tekemistä ja sitä Leinolta odotettiin. Leino maalasi, mutta tavalla, joka jakoi mielipiteitä. Osa ei katsonut hyvällä sitä, että kiekkoilija keskittyi johonkin muuhun kuin leipälajiinsa. Leino ei kuitenkaan piitannut.

Hän signeerasi töitään kiinalaisella fire over fire -heksagrammilla. Se kuvaa intohimoa.

– On annettava tulen palaa oikealla tavalla, ei liian pienellä liekillä, ettei se tukahdu, eikä liian suurella, ettei se pala loppuun. Se jäi rajusti mieleen.

Kiinalaisen merkin ympärille syntyi Billebeino-vaatemerkki.

Ura loppui kuten oli alkanutkin

Leino ja Putkonen perustivat vaateyrityksensä helmikuussa 2014. Saman vuoden heinäkuussa Leinon ura päättyi NHL:ssä dramaattisesti. Buffalo Sabres osti Leinon sopimuksen ulos.

Asia tuntuu painavan edelleen. Leino ei halua laittaa päälleen entistä pelipaitaansa edes valokuvaa varten: siihen liittyy liikaa huonoja fiiliksiä.

Syksyllä 2014 Leino siirtyi pelaamaan Eurooppaan. Hän jaksoi kolme vuotta, kunnes tuli tunne, ettei kiekkoura jatku enää kauaa.

– Viimeinen kausi oli rankka. Olin koko ajan poikki, enkä enää palautunut yhtä hyvin kuin ennen.

Kesällä 2017 Leinon olisi pitänyt lähteä jäille harjoittelemaan. Tuli heinäkuu, eikä ajatus innostanut. Tuli elokuu ja Leino tajusi, että nyt on viimeinen mahdollisuus, jos aikoo vielä pelata.

– En sitten mennyt. Lopetin samalla tavalla kuin olin aloittanutkin. En koskaan ajatellut, että minusta tulisi ammattilaisjääkiekkoilija. Pelasin ensin ajatuksella, että jos tästä tulee jotain. En tehnyt päätöstä ennen kuin olin pelannut jo muutaman vuoden ammattilaisena. Silloin ajattelin, että okei, tämä on varmaan mun juttu.

Hieman samalla tavalla – salavihkaa – alkoi myös Leinon ura vaatesuunnittelijana.

Vaatteet ovat kiinnostaneet Leinoa aina

Kun Leino oli kolmannella luokalla, hän sai vanhemmiltaan Levikset. Niitä piti vähän fiksailla.

– Rei’itin ne puukolla ja hiomapaperilla. Kun ne laittoi jalkaan, himasta piti lähteä piilossa, että uskalsi ulos. Se oli sitä aikaa, kun vanhemmat saivat vielä sanoa jotakin.

Levikset vaihtuivat NHL:ssä pukuihin. Vaatteisiin paloi paljon rahaa. Nykyisin Leino pitää yksinkertaisesta tyylistä: t-paidoista ja kuluneista farkuista.

– Ei tarvitse olla sliipattu koko ajan. Jos joku haluaa olla huppari päällä, se saa olla. Huppari on tätä nykyä uusi puku.

Asu on vapaa myös haastattelussa, jota tehdään yrityksen uusissa tiloissa Helsingin Hernesaaressa. Sermin takana hyörii muutama työntekijä. Omistaja Leino istuu rennoissa shortseissa jalat pöydällä. Mikä on istuessa: Hyllyt notkuvat asiakkaille pian lähteviä paketteja.

Vaikuttaa siltä, että Leinon paluu arkeeen on onnistunut. Kaikille huipulla pelanneille lopettaminen ei ole helppoa. Elämä ei tunnu yhtä tähdelliseltä kuin ennen. Ympärillä ei enää pyöri tuttua joukkuetta, huoltajia, hierojia, valmentajia, joilla kaikilla on sama päämäärä. Kun ura loppuu, myös yhteisö katoaa.

– Osalle lopettaminen voi olla statusongelmakin. Oletkin peliuran jälkeen ihan tavallinen ihminen. Hohto putoaa pois. Monella ei ole koulutusta tai intohimoa. Jääkiekko on ollut se hauskin asia elämässä ja sitten se viedään pois.

Leino ei malta lopettaa

Leino kuittasi NHL-urallaan miljoonaomaisuuden. Buffalo Sabres maksaa hänelle edelleen 1,2 miljoonaa dollaria vuodessa kevääseen 2020 asti. Niillä tienesteillä ei enää tarvitsisi tehdä töitä. Leino ei kuitenkaan osaa olla tekemättä mitään.

Billebeinon liikevaihto oli viime vuonna 1,6 miljoonaa euroa. Se on toistaiseksi pienempi kuin lastenvaatteisin keskittyvän Papu Designin (2,3 miljoonaa) tai lähes parikymmentä vuotta sitten perustetun muotimerkki Makian (5,9 miljoonaa). Leinon mielestä kaikki ei kuitenkaan ole vielä tässä. Hän näkee, että yrityksellä on mahdollisuuksia kansainvälistyä.

Leino on nyt 34-vuotias. Sen tosiasian hän on jo myöntänyt itselleen, että kaikkea ei enää ehdi.

– Ei minusta enää muusikkoa tule, eikä täysipäiväistä maalaria. Ne ovat harrastuksia ja haluan pitää ne sellaisina.

Leino kertoo olevansa valtaosin onnellinen. Hän rakentaa tyttöystävänsä kanssa taloa maalle, Inkooseen. Se on iso projekti.

– Minua kiinnostavat arkkitehtuuri ja sisustaminen. Pohjan suunnittelu on ollut hauskaa: Se, millaiset näkymät ja huonejärjestys ovat, millainen tila mihinkin tulee.

Leinon mukaan talo edustaa “simppeliä Mies van der Rohe -tyyliä”. Jotenkin se sopii kuvaan. Mies van der Rohella ei ollut virallista arkkitehdin koulutusta. Hän oppi ammatin tekemällä.

Tänä viikonloppuna on juhlittu koulujen päättymistä, ja se on näkynyt myös Helsingin Tokoinrannassa. Vajaan tunnin kestoinen juoksumatka Eläintarhanlahden ympäristössä tuo ploggaajille etenkin ruokaan ja juomaan liittyvän saaliin, jonka erikoisuutena on metallinen postilaatikko.

– Tyhjiä karkkipusseja ja erilaisia kääreitä: kyllähän tästä huomaa selvästi, että eilen on vähän bailattu, Helena Marttila toteaa.

– McDonald's nousee sieltä ehdottomasti esiin – tupakantumppien ohella, Heini Sandén jatkaa.

– Roskista voi päätellä, että ilmeisesti täällä syödään ja juodaan paljon, ihan tässä rannan tuntumassa, Charlotta Enckell-Päätalo sanoo.

Muovin aikakausi huolestuttaa

Ploggaus eli roskajuoksu on rantautunut vähitellen Suomeenkin. Ideana on juosta ja poimia samalla roskia, eli yhdistää liikunta ympäristötekoon. Ruotsissa ploggauksesta on jo kasvanut trendi-ilmiö, Suomeen sitä on ollut tuomassa muun muassa Siivouspäivä-tapahtuma.

– Vuosi sitten ryhdyttiin uutisoimaan siitä, kuinka lähes 80 prosenttia kaikesta ikinä valmistetusta muovista on päätynyt luontoon. Tällainen uutisointi on herätellyt ihmisiä ja se on myös yksi syy siihen, miksi näitä ploggaus-tapahtumia on maailmalla ryhdytty järjestämään, Johanna Kohvakka Siivouspäivästä kertoo.

Atlantin jättiläismäinen muovijätepyörre havaittiin jo vuonna 1985, mutta se on kasvanut vuosi vuodelta suuremmaksi. Asialle ei ole tehty mitään, ja sittemmin vastaavia pyörteitä on löydetty lisää.

– Tilanne ei ehkä ole vielä niin akuutti, että se vaarantaisi ihmisen olemassaoloa. Luulen, että vähitellen ryhdymme kuitenkin tajuamaan, että luonnon monimuotoisuuden kannalta tämä ei ole hyvä asia, Kohvakka jatkaa.

Kohvakan mukaan muovia tulee luontoon ja ympäristöön varsin yllättäviltä tahoilta.

– Länsimaissa mikromuovia päätyy eniten mereen hulevesien mukana esimerkiksi autonrenkaista, teiden pinnoitteista ja yleensäkin liikenteestä. Myös pyykkäämisen yhteydessä mereen joutuu mikromuovia.

Hälyttävät uutiset ovat tuoneet ihmisiä ploggauksen pariin, ja näin on käynyt myös Heini Sandénille.

– Etenkin merien roskatilanne on viime vuosina ollut hätkähdyttävää seurattavaa. Me emme halua, että tulevaisuuden Helsinki muuttuu samanlaiseksi paikaksi kuin Bali, jossa muoviroska peittää tällä hetkellä hiekkarantoja, Sandén sanoo painokkaasti.

Tokoinrannassakin on nähtävillä, että muovi ja muu roska on löytänyt tiensä myös mereen. Kepeästi keinuvilla aalloilla kelluu muovipusseja, erilaisia pakkauksia sekä kaljatölkkejä.

Esimerkiksi vesilinnut saattavat luulla muoviroskaa ravinnoksi, pistellä sitä poskeensa ja lopulta kuolla.

Roskaaminen on laiskuutta ja välipitämättömyyttä

Eniten Tokoinrannassa (ja joskus muuallakin pääkaupunkiseudulla) ihmetyttää se, että vaikka aluetta täplittävät lukuisat roskikset, niihin ei aina vaivauduta roskia viemään.

Esimerkiksi ploggaus-tapahtuman aikana rantaa pitkin käyskentelevä nuori mies heittää huolettomasti tyhjän tupakka-askin muovikelmuineen maahan, vaikka roskis sijaitsee näköetäisyydellä. Puistonpenkkien vierustoille taas on jätetty tyhjiä ruoka- ja alkoholipakkauksia.

– Ehkä se on tietynlaista välinpitämättömyyttä. Voidaan ajatella, että joku ne kuitenkin korjaa, Charlotta Enckell-Päätalo pohtii.

Heini Sandénin mukaan syy roskaamiseen voi olla myös etenkin kesäisessä Suomessa varsin yleinen humalatila.

– Sen voi päätellä täältä löytyneistä roskista. Humalassa tulee varmaankin roskattua helpommin.

Ympäristössä saattaa lojua ikävämpiä yllätyksiä kuin käytetty muovipussi tai hampurilaispakkaus.

– Itseäni häiritsee pienten lasten äitinä, kun maastosta löytyy ruisku. Itse asiassa näin on käynyt aina, kun olen plogannut. Se harmittaa kovasti, Helena Marttila toteaa.

Helsingissä on useita paikkoja, joihin käytettyjä ruiskuja voi palauttaa. Miksi niitä sitten löytyy usein pienten lasten leikkipaikkojen lähettyviltä?

– Oma veikkaukseni on laiskuus, se ruisku on niin helppo nakata maastoon. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen roskaamiseen. Tosin luulen, että tupakantumppien kohdalla kyse on tietämättömyydestä. Ihmiset luulevat, että ne maatuvat nopeasti, mutta niissähän on muovia ja erilaisia myrkkyjä, Marttila sanoo.

Itse asiassa tupakantumpin maatuminen kestää toistakymmentä vuotta.

Kestotuotteita ja lajittelua

Tokoinrannassa tapaamamme ploggaajat haluavat kannustaa myös muita ihmisiä ympäristötekoihin. Esimerkiksi Helena Marttila toimii tuoreen Zero Waste Finland -yhdistyksen puheenjohtajana. Sen ideana on jätteistä vapaa elämä.

– Tietenkin tuollaisen elämäntyylin viettäminen on nyky-yhteiskunnassa vaikeaa. Tärkeää on kuitenkin se, että jätteet edes lajiteltaisiin ja roskat vietäisiin roskikseen, se on se ykkösjuttu. Saippuan voi myös ostaa palana, kestotuotteita voi suosia ja take away -ruokaa ja kaikkea ylimääräistä voi yrittää välttää, Marttila luettelee.

Charlotta Enckell-Päätalo pyrkii lajittelemaan kaiken jätteen ja hyödyntämään kestokasseja muovipussien sijaan.

– Itse kuulin äskettäin, että esimerkiksi spagettia voi hyvin käyttää muovipillin sijaan, Enckell-Päätalo vinkkaa.

Entäpä sitten se ploggauksen liikunnallinen puoli? Ploggaukseen liittyvä kumartelu tuntunee ainakin reisilihaksissa.

– Tämä on kyllä tehokas liikuntamuoto, itse asiassa paljon tehokkaampi ja monipuolisempi kuin perinteinen juokseminen, Heini Sandén toteaa.

Heti ei tule ajatelleeksi, että ploggaus kohentaa myös käsivoimia.

– Yleensä lenkin loppupuolella roskasäkki alkaa painamaan niin paljon, että siinä saa samalla myös käsitreeniä. Valitettavasti roskatilanne on usein sellainen, Sandén summaa.

”Tämä osasto on yhteiskunta pienoiskoossa, ja me määrittelemme täällä kuka on terve ja kuka ei.”

Näin toteaa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastoa johtava hoitaja Ratched näytelmässä Yksi lensi yli käenpesän.

Osaston pienoisyhteiskunnassa valta on harvoilla, alistetut laitetaan kyttäämään toisiaan, demokratia on näennäistä ja pullikoijat pistetään ruotuun vaikka sähköshokein.

Pikkurikollinen Randle P. McMurphy venkoilee itsensä psykiatriseen sairaalaan arvioitavaksi väistellessään tuomiota rötöstelystä. Auktoriteettikammoinen kapinanlietsoja luulee pääsevänsä sairaalassa helpommalla kuin työsiirtolassa, mutta joutuu välittömästi törmäyskurssille raudanlujan osastonhoitaja Mildred Ratchedin kanssa.

Sen paremmin McMurphy kuin hoitaja Ratchedkaan ei taivu toisen tahtoon. Lopulta yksi hukkuu ja yksi pelastuu. Kapinointi maksaa, mutta Yksi lensi yli käenpesän väittää, että hinta voi olla sen arvoinen.

Kesäteatterit suosivat useimmiten ohjelmistoissaan kepeää ja musiikkipitoista, farssia ja komediaa. Ken Keseyn menestysromaaniin ja Milos Formanin siitä ohjaamaan elokuvaan pohjautuva Yksi lensi yli käenpesän on siinä valossa rohkea valinta.

Ohjaaja Juha Kukkonen uskoo, että ihmiset osaavat ja haluavat ajatella myös hellekeleillä.

– Miksi ei kesällä voisi tehdä myös jotain vakavampaa? Ryhmäteatteri on ottanut riskejä ennenkin ja ne ovat palkinneet. Toivottavasti niin käy nytkin. Kyllä tästä näytelmästä löytyy myös hurttia huumoria ja lämmintä meininkiä, vaikka perussävy on traaginen.

"En yritä olla Suomen Jack Nicholson"

Vuonna 1975 valmistunut Formanin elokuva nähtiin aikoinaan ohjaajan kotimaassa Tšekkoslovakiassa niin kiusallisena poliittisena allegoriana, että se kiellettiin.

Traaginen komedia löysi tsekkiviranomaisten nikottelusta huolimatta yleisönsä. Jack Nicholsonin tähdittämä filmi pokkasi parhaan elokuvan, parhaan miespääosan, parhaan naispääosan, parhaan ohjauksen ja käsikirjoituksen Oscarit. Suomessa se oli 1970-luvun lopun suuri sukupolvikokemus. Vuoden 1972 jälkeen valmistuneiden elokuvien joukossa se on yhä kolmen kärjessä suomalaistilastoissa.

Ryhmäteatterin toteutus on puitteiltaan varsin uskollinen ikoniselle elokuvaversiolle. Tekijöitä ei kuitenkaan hirvitä mahdollinen vertailu teoksen tunnetuimpaan versioon.

McMurphya esittävän Robin Svartströmin mielestä Yksi lensi yli käenpesän on niin täynnä herkullisia hahmoja, ettei tulkinnoissa ole tarpeen jäljitellä ketään.

– Teen roolin ihan omalta pohjalta. En ajatellut lanseerata itsestäni Suomen Jack Nicholsonia.

Ohjaaja Juha Kukkosen mielestä Yksi lensi yli käenpesän on niin tärkeä teksti, että se ansaitsee useamman taideteoksen. Vaikka Kelsey kirjoitti kirjansa lähes kuusikymmentä vuotta sitten, ovat sen teemat aina valitettavan ajankohtaisia.

– Vallan väärinkäyttö ei ole uusi asia, mutta nyt on taas sellainen aika historiassa, jolloin siihen on erityisesti syytä puuttua. Kun väärinkäytöksiä tapahtuu, ihmisillä pitää olla siviilirohkeutta vastustaa niitä, ja olla solidaarisia toisiaan kohtaan.

Kenellä on valta ja kuka sen antaa?

Jäykkään hymyyn jähmettynyt, mutta sisäisesti hymytön hoitaja Ratched on mahdollisesti yksi länsimaisen kulttuurihistorian vastenmielisimpiä roolihenkilöitä.

Suoratoistopalvelu Netflixillä käynnistyy tänä vuonna hänestä kertova sarja, joka huipentuu Yksi lensi yli käenpesän tapahtumiin. Hahmon kiinnostavuutta kuvaa, että Netflix joutui käymään tuotannosta kovan kisan kahden muun suoratoistofirman kanssa.

Yksi lensi yli käenpesässä hoitaja Ratched esittäytyy rakenteellisen väkivallan rautaisena työhansikkaana, joka puhuu edistyksestä ja osallistamisesta, mutta ei anna piiruakaan periksi missään. Säännöt ovat ja pysyvät, vaikka ne olisivat miten järjettömiä.

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin sivuilta löytyvässä artikkelissa hoitaja Ratchedia kuvaillaan ”miehuutta kuohivien matriarkkojen mytologiasta periytyväksi” hyytäväksi byrokraatiksi.

Ryhmäteatterin Minna Suuroselta löytyy kuitenkin ymmärrystä hahmoaan kohtaan. On pakko löytyä.

– Jos ajattelisin häntä kaikkien vihaamana, vastenmielisenä ihmisenä, en voisi esittää roolia. Olisin sen ihmisen vieressä seisomassa, ja arvostelemassa. Pitää pystyä kokemaan, että henkilöllä, jota esittää, on oikeutus toimilleen.

Suuronen toivoo, että Ryhmäteatterin esitys herättäisi katsojat miettimään kuka ja miten valtaa käyttää, ja miten vallankäyttö perustellaan. Ja onko valta oikeastaan siellä, missä se ilmeisimmin näyttäisi olevan?

– Siihenhän törmää lähes päivittäin, että joku ottaa aseman, ja ilmoittaa, että tämä on nyt näin. Tässä näytelmässä hoitaja Ratched on ilmeinen vallanpitäjä, mutta voi myös ajatella, että ehkä McMurphy onkin se, joka pitää valtaa.

Vaikka hoitaja Ratched pitää osastoaan tiukoissa suitsissa, on jossain joku vielä vahvempi. Näkymätön käsi on perustanut sairaalan, päättänyt, kenet sinne laitetaan ja asettanut Ratchedin siihen asemaan, jossa hän on.

– Pitääkö joku järjestelmää yllä, vai pitävätkö nämä ihmiset itse sitä yllä? Sekin on mielenkiintoinen kysymys. Pitääkö järjestelmä yllä hierarkiaa, vai pitävätkö ihmiset, Suuronen pohtii.

"Näytelmä käsittelee rohkeutta vastarintaan"

Etenkin tarinan alussa on vaikea sanoa, onko McMurphy anarkisti, hullu, vai pelimies. Ehkä niitä kaikkia, arvelee roolihahmostaan Robin Svartström.

– Ennen kaikkea hän on todella auktoriteettikammoinen henkilö, ja oman edun tavoittelija. McMurphy reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisuuteen.

Tarinan teeman kannalta olennaisinta on kuitenkin muutos, joka miehessä tapahtuu.

– Näytelmän aikana hänen suhtautumisensa epäoikeudenmukaisuuteen laajenee myös muihin ihmisiin. Aluksi hän ajattelee vain itseään, mutta suhde muihin potilaisiin herättää hänestä myös empaattisen puolen.

Lopulta McMurphy oikeastaan uhraa itsensä ystävänsä, Päällikkö Bromdenin vapauden puolesta.

– Ehdottomasti tässä näytelmässä on kyse myös solidaarisuudesta, ihmisarvosta ja erilaisuuden hyväksymisestä, summa Svartström.

Ohjaaja Juha Kukkosen mielestä yksi näytelmän keskeisistä viesteistä on se, että vääryyksiin on puututtava, kun sellaisia havaitsee. Vaikka siitä koituisi itselle vaikeuksia, vaikka hinta olisi itselle todella kova.

– Yksi lensi käenpesän käsittelee monia asioita, mutta myös rohkeutta vastarintaan. Kuka tahansa voi sortua käyttämään valtaansa väärin, ja kun sellaista tapahtuu, ihmisillä pitää olla siviilirohkeutta vastustaa. Vallassa ollessa pitää kantaa myös vastuu.