1.The Handmaid's Tale

Kaikki puhuvat juuri nyt The Handmaid’s Talesta. Margaret Atwoodin vuoden 1985 Orjattaresi- dystopiaromaaniin perustuva sarja piirtää hyytävän kuvan fundamentalistisesta yhteiskunnasta, jossa hedelmälliset naiset on alistettu lastentekokoneiksi. Sarjassa voi nähdä myös allegoriaa omasta todellisuudestamme. Pääosassa nähdään myös Top of the Lake- ja Mad Men -sarjoista tuttu Elisabeth Moss. Parhaan draamasarjan Emmyllä palkitun The Handmaid’s Talen toinen tuotantokausi pyörii parhaillaan HBO Nordic -palvelussa ja ensimmäinen tuotantokausi alkoi Ylellä 5.6. Sarjaa voi seurata Yle Areenasta sekä Yle Teema & Fem -kanavalta.

2. Unbreakable Kimmy Schmidt

Jos The Handmaid’s Tale tuntuu liian ahdistavalta, on Netflixin hyväntuulinen komediasarja Unbreakable Kimmy Schmidt vaihtoehtoinen kuvaus rankasta aihealueesta. Päähenkilö Kimmy Schmidt (Ellie Kemper) vapautuu sarjan alussa bunkkerista, jossa on viettänyt vankeudessa 15 vuotta. Kimmy päättää suhtautua kokemukseensa positiivisen energian kautta ja uhriutumista välttäen. Sarjan tuore neljäs kausi reagoi ajankohtaisesti myös #metoon ja eriarvoisuuden teemoihin. Viimeiseksi jäävä kausi esitetään kahdessa osassa, joista ensimmäinen kuuden jakson satsi tuli Netflixiin 30. toukokuuta.

3. Riverdale

Amerikkalainen high school -draama Riverdale on noussut erityisesti nuoren yleisön suosikkisarjaksi. Sarjassa seurataan pikkukaupungin teinejä, joiden elämä järkkyy, kun yksi tovereista löytyy kuolleena. Riverdalen hahmot perustuvat jo vuonna 1941 debytoineeseen Archie-sarjakuvaan (suomeksi Justus), mutta mysteerejä ja juonenkäänteitä pursuava päivitys sijoittuu retrohenkisyydestään huolimatta nykypäivään. Hieman varttuneemmat katsojat voivat ihastella sarjassa omia nuoruuden suosikkejaan: 1990-luvun nuoret tähdet Mädchen Amick (Twin Peaks), Luke Perry (Beverly Hills 90210) ja Skeet Ulrich (Scream) nähdään nyt teinien vanhempien rooleissa. Netflixin sarjan toinen kausi päättyi toukokuussa ja kolmatta on lupailtu syksyksi.

4. Patrick Melrose

Uusi Sherlock eli Benedict Cumberbatch on yksi tämän hetken kuumimmista miesnäyttelijöistä. Brittiläisen yläluokan pimeää puolta kuvaava viisiosainen minisarja Patrick Melrose on Cumberbatchin intohimoprojekti. Tuoreessa sarjassa, jota Cumberbatch on ollut myös tuottamassa, seurataan lapsena isänsä hyväksikäyttämäksi joutuneen nimihenkilön kujanjuoksua päihteiden ja mielenterveysongelmien kanssa. HBO Nordicin valikoimaan kuuluva sarja perustuu Edward St Aubynin alun perin vuosina 1992—2012 ilmestyneisiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin, joista julkaistiin ensimmäinen kolmen osan paketti Otavan kustantamana alkuvuodesta myös suomeksi.

5. Vuosi The New York Timesin toimituksessa

Neliosaisessa dokumenttisarjassa Vuosi The New York Timesin toimituksessa (The Fourth Estate) seurataan Donald Trumpin ensimmäistä vuotta Yhdysvaltain presidenttinä The New Yorkin Timesin toimituksen näkökulmasta. Katsoja pääsee Oscar-ehdokkuuden What Happened, Miss Simone? -dokumentistaan saaneen ohjaaja Liz Garbusin mukana lehden toimituskokouksiin ja haastattelutilanteisiin. The New York Times sai ehtymättömän uutislähteen laatumedian vihollisekseen julistaneesta Trumpista. Loppuvuodesta toimituksen ja koko maailman huomion keskiössä oli myös elokuva-alan ahdistelukohu. Sarja on yhtä tiivistunnelmainen ja hengästyttävä kuin uutishuoneista kertovat merkkielokuvat Presidentin miehet ja Spotlight. Tuoreeltaan Suomessa nähtävä sarja alkoi Yle TV1:llä 7.6. ja jaksot ovat katsottavissa myös Yle Areenassa.

6. The Young Pope — piru vai pyhimys?

Jos Paolo Sorrentinon ainutlaatuinen The Young Pope — piru vai pyhimys? meni vuosi sitten ohi, niin ei hätää. Kymmenosainen sarja uusitaan Yle Teema & Femin perjantai-illassa jakso kerrallaan alkaen tänään. Tänään ja huomenna sarjan voi ahmia myös kahtena viiden jakson maratonina. Kuviltaan häikäisevän kaunis sarja löytyy myös Yle Areenasta. Jude Law loistaa pääroolissa vastavalittuna amerikkalaispaavina, joka saa koko katolisen yhteisön hämmennyksen valtaan. Mikä (kevyt)kirsikkakolaa litkivä Lenny Belardo eli Pius XIII oikein on miehiään? Sitä pohtii ankarasti myös Pius itse.

7. Westworld

HBO:n scifi-länkkäri Westworldin ensimmäinen kausi oli vuoden 2016 sarjatapauksia. Androidien kansoittamaan villin lännen teemapuistoon sijoittuva suursarja yhdistelee rakkaustarinaa, jännäriä ja vapaudenkaipuuta ja kysyy, ”mitä on olla ihminen”. Toinen kausi on menossa paraikaa ja viimeinen jakso ilmestyy HBO Nordic -palveluun 25.6. Muun muassa Evan Rachel Woodin, Ed Harrisin ja Anthony Hopkinsin tähdittämän sarjan takana on aviopari: Lisa Joy ja myös Christopher-veljensä elokuvia käsikirjoittamassa ollut Jonathan Nolan.

8. Atlanta

Draamakomedia Atlantan ensimmäisellä kaudella joka paikkaan juuri nyt ehtivän Donald Gloverin esittämä Princeton-pudokas Earn palasi kotikaupunkiinsa Atlantaan rahattomana ja vailla suuntaa. Earn yrittää voittaa tyttärensä äidin takaisin ja änkee itsensä räppärinurallaan pienessä nosteessa olevan serkkunsa manageriksi. Leppoisan, mutta katkeransuloisen sarjan toinen kausi pyörähti FOXilla ja FOXplay-suoratoistopalvelussa käyntiin kesäkuun alussa. Atlanta on roolisuorituksestaan parhaan komedianäyttelijän Emmyllä palkitun Gloverin oma luomus.

9. Safe

Netflixin tuore brittisarja Safe sopii mainiosti sateisina kesäpäivinä ahmittavaksi jännäriksi. Sarjan keskiössä on leskeksi jäänyt kirurgi Tom Delaney (Mullan alla- ja Dexter-sarjoista tuttu Michael C. Hall), jonka teini-ikäinen tytär katoaa. Delaney ryhtyy itse selvittämään tapausta ja saa pikkuhiljaa selville valkoisen keskiluokan kansoittaman asuinalueensa synkkiä salaisuuksia. Safen amerikkalainen kynäilijä Harlan Coben tunnetaan paremmin dekkarikirjailijana.

10. Wild Wild Country

Netflixin dokumenttisarja Wild Wild Country kertoo intialaisesta Bhagwan Shree Rajneesh- ja Osho-nimillä tunnetusta hengellisestä johtajasta. Rajneesh perusti vuonna 1981 Oregoniin utopistisen yhteiskunnan tuhansille seuraajilleen. Guru ajautui kuitenkin pian konfliktiin niin yhteisöön vihamielisesti suhtautuneiden naapureiden ja viranomaisten kuin uskottunsa ja sihteerinsä Ma Anand Sheelan kanssa. Lopulta käsillä oli vyyhti, jonka selvittämiseen tarvittiin FBI:ta. Uskomattoman tositarinan ainesosiin kuuluu seksiä, salakuuntelua, murhayrityksiä ja bioterrorismiä. Muun muassa.

Juttua varten haastateltiin kulttuuritoimittaja J.P. Pulkkista, mediatutkija Kaarina Nikusta ja YleX:n toimittajia Jussi Latvalaa ja Katri Norrlinia.

Lue myös: Television tiiliskivet esittää: viisi huippusarjaa ja puhetta tv-draamasta

Suomen euroviisuedustajan valinta toteutetaan kutsukilpailuna myös tulevana vuonna. Tänä vuonna Saara Aalto kutsuttiin suoraan viisuedustajaksi ilman erillistä karsintaa.

Uuden Musiikin Kilpailun tuottajan Anssi Aution mukaan tästä vuodesta saatiin hyviä kokemuksia, joten samalla metodilla jatketaan myos ensi vuonna.

– Vuoden 2018 UMK osoitti, että kutsukilpailun kautta pystymme panostamaan enemmän esityksiin ja muuhun sisältöön. Jatkamme konseptin kehittämistä nyt tästä näkökulmasta, Autio sanoo.

Kilpailun lopullinen muoto, eli kutsutaanko mukaan yksi vai useampi artisti, on kuitenkin vielä auki.

– Olemme saaneet yhteydenottoja ja olleet itse myös yhteydessä levy-yhtiöihin, tuottajiin, biisinkirjoittajiin ja artisteihin. Tunnustelemme ja pohdimme nyt eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, Autio sanoo.

Uuden Musiikin Kilpailu järjestettiin syksyllä 2017 ensimmäistä kertaa kutsukilpailuna. Tänä keväänä yleisö ja kansainvälinen raati äänestivät kolmesta Saara Aallolle tehdystä kappaleesta voittajan Euroviisuihin.

Aallon Monsters-kappaleella Suomi pääsi neljän vuoden tauon jälkeen euroviisufinaaliin.

UMK herätti tänä vuonna närää musiikintekijöissä, sillä kisan muuttumisesta kutsukilpailuksi kerrottiin monen mielestä epäoikeudenmukaisesti liian myöhään. Ylen mukaan sillä on oikeus muuttaa kisan toteutustapaa.

Barbet Schroederin mittavan uran yksi keskeinen elementti on elokuvatrilogia absoluuttisesta pahuudesta.

Se kattaa dokumenttielokuvat Ugandan raa’asta yksinvaltiaasta Idi Aminista, natsien, terroristien ja diktaattoreiden asianajajana kunnostautuneesta Jacques Vergésistä ja rohingya-muslimeiden kansanmurhaa Myanmarissa lietsoneesta buddhalaismunkki Ashin Wirathusta.

– Näiden elokuvien myötä ymmärsin sen, että pahuus on inhimillistä. Se on jotain, mitä ei voi erottaa ihmisenä olemisesta. Työni on yrittää ymmärtää ja olla tuomitsematta.

Munkki kylvää vihaa -elokuvan jälkeen Schroeder ajatteli jättää pahuuden teeman sikseen. Kansanmurha on pahuutta, jota on vaikea ylittää.

– Siinä elokuvassa on vielä niin äärimmäinen ambivalenssi; vihaa kylvetään rauhanomaisena ajatellun buddhalaisuuden sateenvarjon alla.

Pahuuteen perehtyminen elokuvan keinoin ei tehnyt Schroederista kyynikkoa. Nyt hänestä on kuitenkin kehittymässä sellainen. Politiikkaa aktiivisesti seuraava 76-vuotias ohjaaja kuvailee olevansa kauhuissaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu.

Hänen mielestään Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin ja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin tapaaminen oli makaaberia ja vaarallista teatteria, suoranainen katastrofi.

– Pelkään enemmän kuin koskaan sitä, mitä maailmalle tapahtuu. Ei ole ehkä vielä kyse maailmanlopusta, mutta tuntemamme läntisen maailman lopun alusta kyllä. Olen niin kauhuissani, että olen lakannut kokonaan nauramasta. Ennen nauroin aina.

Schroeder arvelee, että jos hän olisi tehnyt Trumpista dokumenttielokuvan 10–20 vuotta sitten, se olisi paljastanut hyvin samantyyppisiä asioita kuin hänen vuonna 1974 valmistunut elokuvansa Idi Aminista.

– Minulle oli aikoinaan suoranainen valaistumisen hetki, kun näin Aminin lähikuvassa iloisena ja sympaattisena tyyppinä, mutta tiesin samalla, miten verinen diktaattori hän on. Oli todella paljastavaa houkutella hänet kanssani tekemään omakuvaansa. Käsitys, joka hänellä oli itsestään, kertoi valtavan paljon.

– Jos Trumpista olisi ennen valtaannousua tehnyt elokuvan, olisi lopputulos ollut hyvin samankaltainen. Tällaisilla hahmoilla on taipumus paljastaa itsensä, eivätkä he häpeä mitään.

”Teen aina ainoastaan amerikkalaisia elokuvia”

Ranskassa koulunsa käynyt sveitsiläis-saksalainen Barbet Schroeder oli ajatellut tehdä ensimmäisen pitkän elokuvansa vasta vähän alle nelikymppisenä. Siinä iässä olivat aloittaneet myös hänen ihailemansa amerikkalaisohjaajat.

Toisin kävi. Schroeder oli vasta 23-vuotias perustaessaan oman tuotantoyhtiön, Les Films du Losangen. Alkuvuosinaan se teki suoranaisia taikoja Ranskan uuden aallon elokuvan eteen ja on viime vuosina tuottanut esimerkiksi Michael Haneken elokuvia. Ensimmäisen oman elokuvansa Lisää! Lisää! Schroeder ohjasi 28-vuotiaana.

Hän tiesi jo elokuvaa tehdessään, että se päätyisi Ranskassa sensuurin hampaisiin, joten filmi tuotettiin englanniksi Luxemburgissa. Pink Floydin musiikin tahdittama elokuva käsittelee heroiiniriippuvuutta ja sen katsottiin ihannoivan huumeidenkäyttöä.

Elokuva oli puolen vuoden ajan kielletty Ranskassa, mutta siitä tuli silti Euroopassa hitti.

– Se perustui asioihin, joita näin ja tunsin ympärilläni. Se jopa kuvattiin talossa, jossa olin viettänyt lapsena kaikki kesäni. Olin aina ihaillut suuria amerikkalaisohjaajia, jotka tunsivat asiat ja paikat, joita he käsittelivät elokuvissaan. Jos he tunsivat hevoset, he tekivät elokuvia hevosista. Tiesin jo silloin, että haluan tehdä amerikkalaisia elokuvia.

Niitä Schroeder sitten päätyinkin tekemään. Hän on ohjannut 1980-luvulta lähtien lukuisia suuren budjetin Hollywood-elokuvia, kuten Nuori naimaton nainen, Numeromurhat ja Onnen kulissit. Hän on ohjannut jopa yhden jakson verran kriitikoiden rakastamaa Mad Men – televisiosarjaa.

Samaan aikaan hän on tuottanut ja levittänyt muiden elokuvia, ja ohjannut dokumenttielokuvia. Charles Bukowski innoitti hänet tekemään sekä dokumenttielokuvan The Charles Bukowski Tapes (1985) ja kiitellyn, Mickey Rourken tähdittämän fiktion Barfly (1987).

– Haluan tehdä fiktiota, joka näyttää dokumentilta. Teen aina taustatutkimusta fiktioon aivan kuin dokumenttielokuvaa varten, jotta elokuvasta tulisi totuudellisempi. Vastaavasti kun teen dokumenttielokuvia, käytän fiktion keinoja esimerkiksi päähenkilön rakentamisessa. Kun haastattelin Bukowskia Barflyta varten tajusin, että haastattelujen joukossa oli ihania helmiä, joita syntyi hänen useamman minuutin monologeistaan. Ne piti käyttää.

Barbet Schroeder tunnetaan paitsi amerikkalaisista valtavirran elokuvistaan ja dokumenteistaan, myös varsin kokeellisista art house –ohjauksistaan. Esimerkiksi kolumbialaisen Medellinin huumekaupungin sosiaalisiin kuvioihin sijoittuva La virgen de los sicarios (2000) kuvaa vanhemman miehen ja 16-vuotiaan roistonalku Alexiksen traagisesti päättyvää suhdetta. Elokuva on samaan aikaan surrealistinen ja raadollisen toden tuntuinen.

Schroeder ei omasta mielestään ole ikinä tehnyt taide-elokuvaa. Hän sanoo tekevänsä aina ainoastaan amerikkalaista elokuvaa.

– Esimerkiksi tuossa elokuvassa ei ole ensimmäistäkään improvisoitua sanaa, vaikka se näyttää oikealta elämältä. Se on värien käytöstä lähtien puhtaasti amerikkalaisen elokuvan lakeihin perustuva elokuva. Ehkä tiettyjä elokuviani pidetään art housena aiheiden takia. Vuonna 1999 eli vuosisadan lopussa, kun kuvasin Medellinissä, ei homoseksuaalisuutta juuri käsitelty elokuvissa.

Myanmarin kansanmurhaa kuvaava dokumentti valmistui viime vuonna, ja seuraava elokuva on jo tekeillä. Siitä Barbet Schroeder ei kuitenkaan puhu vielä mitään.

– En ikinä puhu keskeneräisistä töistä tai töistäni etukäteen. Näette sitten.

Hausjärvellä seitsemän vuoden taistelu virkamiesten ja kesäteatterin välillä on päättynyt. Riita ratkaistiin pystyttämällä suojakaide Miinun montun kesäteatterin ja valtion tien väliin.

Mutta miten tähän päädyttiin?

Kaikki alkoi kesäkuuussa 2011, kun kesäteatterin tuottaja Juhani Ahtinen luki Uudenmaan ely:stä lähetetyn kirjeen.

Siinä todettiin, ettei kesäteatterin suunnittelemasta laajennuksesta tule mitään. Päinvastoin, kesäteatteri pitäisi purkaa vuoden 2015 loppuun mennessä.

Lupia oli aikaisemmin myöntänyt Hämeen tielaitos. Lupa-asiat oli siirretty Uudenmaan ely-keskukselle Pasilaan. Ymmärrystä pienelle kylälle ja teatterille ei löytynyt.

– He katsoivat paikkaa Google Street Viewsta ja huomasivat, että ahaa, tämä on liian lähellä tiealuetta, Ahtiainen hymähtää.

– Silloin tuli itku. Meidän piti laajentaa, mutta tulikin purkupäätös.

Kesäteatteri oli aikoinaan rakennettu virkamiesten näkemyksen mukaan liian lähelle tietä ja risteysaluetta. Teatteri haluttiin pykäliin vedoten häätää pois.

Teatteria pyörittävän Nuorisoseura Silmun väki aloitti kuitenkin sitkeän taiston Miinan montun puolesta. Välillä käytiin maaoikeuttakin, joka kuitenkin hävittiin.

Kanta-Hämeessä jopa Maakuntaliitto asettui tukemaan kesäteatteria myöntämällä nuorisoseuralle Tahto-palkinnon vuonna 2015. Se oli tunnustus sitkeästä vastarinnasta.

Vihdoin osapuolet lähtivät yhdessä hakemaan ratkaisua vuodesta toiseen jatkuneelle väännölle.

Viime kesänä teatteriesityksiä saatiin pitää, kun nuorisoseura asensi ympäröiville teille tiukoista nopeusrajoituksista kertovat liikennemerkit.

Viime vuoden puolella saatiin valmiiksi myös elyn vaatima tiesuunnitelma. Siinä valtion omistamaa tiepohjaa kavennettiin. Näin Miinan monttu ei enää sijainnut valtion maalla, vaan tien vieressä kulkeva kaistale palautui takaisin yksityiselle maanomistajalle. Maanomistajan kanssa teatterilla on puolestaan toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus.

Viikko sitten, vähän ennen tämän kesän esityksen ensi-iltaa saatiin valmiiksi ely-keskuksen vaatima pitkä suojakaide.

– Liikennevirastoon on mennyt tieto tiesuunnittelmasta ja siitä, että kaide on tehty. Loppuvuodesta pitäisi tulla virallinen tieto, että saamme olla täällä hamaan tappiin asti, huokaa tuottaja Juhani Ahtinen Miinan montusta.

Uudenmaan elyn vaatima kaide on tuhdisti tehty. Se on 80 metriä pitkä, 1,2 metriä korkea, jossa tukitolpat ovat kahden metrin välein. Jos viereisellä tiellä kulkeva auto suistuisi jostain syystä kohti katsomoa, niin ajokin matka tyssäisi suojakaiteeseen.

Juuri valmistunut kaide on samalla muistomerkki seitsemän vuotta kestäneelle taistolle ja väännölle, jota Miinan monttua pyörittävä Nuorisoseura Silmu kävi viranomaisten kanssa.

– Kaide maksoi yhteensä 38 000 euroa, josta Silmun osuus on noin 10 000 euroa. Saimme Leader-rahoitusta tähän yli 70 prosenttia, kertoo tuottaja Juhani Ahtinen.

Nuorisoseuralaisten usko oikeuslaitokseen ja virkamiehiin on ollut pitkän aikaa koetuksella. Nyt tulevaisuuteen katsotaan kuitenkin vahvalla uskolla. 25 vuotta toiminut kesäteatteri uskaltaa kaiken tämän jälkeen taas investoida.

Katsomoon pitäisi lisätä istumapaikkoja ja penkkeihin saada selkänojat. Äänimies tarvitsisi oman pysyvän työkopin ja lavalle kaivattaisiin pysyviä valoja.

Viime kesänä Tankki täyteen- näytelmä keräsi 5 300 katsojaa ja nyt ensi-iltaan tullut Eila, Rampe ja palvattu onni lupaa menestystä tällekin kesälle.

– Nyt minä olen kuolematon. Tunnen itseni sankariksi.

Tshadilainen elokuvaohjaaja Mahamat Saleh Haroun myhäilee Hotelli Sodankylän ravintolassa tyytyväisenä. Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre on häneen mukaansa nimetty hahmo. Se on Harounin mielestä suuri kunnianosoitus.

– Ele todella kosketti minua, etenkin, koska emme ole koskaan tavanneet, vaan hän teki tämän työni takia. Sadan vuoden päästäkin ihmiset näkevät tämän hahmon elokuvassa ja tavallaan jatkan elämää siinä.

Nyt Kaurismäen ja Harounin välillä on lingui. Se on tshadilainen käsite, josta Haroun puhuu paljon. Se on myös hänen seuraavan elokuvansa nimi ja aihe.

– Sana kuvaa elinikäistä, velvoittavaa sidosta ihmisten välillä. Kun joku tekee hyväkseni jotain, hänestä tulee osa yhteisöäni riippumatta siitä, missäpäin maailmaa tämä ihminen on. Jos hänellä on pulma, minä lennän Tshadista hätiin.

Haroun keskittyy tulevassa elokuvassaan tshadilaisnaisten väliseen linguiin. Pariisissa elokuvaa ja Bordeauxissa journalismia opiskellut Haroun työskenteli synnyinmaansa kulttuuriministerinä vuoden ajan. Tuona aikana hän perehtyi naisten kehnoon yhteiskunnalliseen asemaan, ja siihen, miten he selviävät arjen ongelmista toistensa avulla.

– Elokuva on kunnianosoitus naisille. Se kuvaa avunannon, yhteistyön ja keskinäisen kannattelun verkostoa.

Elokuva ylistää linguin hyviä puolia, mutta Haroun huomauttaa, että vahva keskinäisen kiitollisuuden side voi olla myös vaarallinen asia.

– Se on niin vahva side, että sitä voi verrata mafiaan. Jos tapat jonkun, ja meillä on lingui, minun pitää valehdella puolestasi.

Jokaisella kolikolla on kaksi puolta, Mahamat-Saleh Haroun muistuttaa. Euroopalle kolikon toinen puoli on hänen mielestään Afrikka, eikä Eurooppa halua tietää siitä mitään.

”Afrikka näyttäytyy menetettynä maanosana”

Afrikka esittäytyy rikkaalle pohjoiselle sotaisana ja kurjuuden kyllästämänä maanosana, josta kukaan ei piittaa, Haroun lataa. Siksi myöskään afrikkalainen elokuva ei kiinnosta.

– Jos tarjolla olisi neljä elokuvaa ilmaiseksi; amerikkalainen, eurooppalainen, aasialainen ja afrikkalainen, ei kukaan menisi katsomaan afrikkalaista. Se johtuu siitä, miten Afrikka esitetään, jotenkin menetettynä maanosana, sieluttomana. Kun yleisö ei piittaa afrikkalaiselokuvasta, ei kukaan elokuvan ammattilainenkaan ota asiakseen levittää sitä Eurooppaan. Kukaan ei välitä Afrikasta. Niin se vain on.

Haroun itse on tosin tästä säännöstä poikkeus. Yksikään toinen afrikkalaisohjaaja ei ole voittanut niin paljon merkittävien elokuvajuhlien merkittäviä palkintoja kuin hän.

Harounin ensimmäinen elokuva Bye Bye Africa (1999) oli ensimmäinen kokoillan elokuva, jota Tshadissa oli koskaan tehty. Ohjaajan kolmas elokuva Dry Season (2006) voitti Venetsiassa juryn erikoispalkinnon ja A Screaming Man (2010) Cannesin Grand Prix:n.

Muodollisista ansioistaan huolimatta ne eivät ole villinneet yleisömassoja, Haroun toteaa.

– Kuvittele, miten elokuvani otettaisiin vastaan, jos ne olisivat suomalaisia, brittiläisiä, tai ranskalaisia. Euroopalla on aina ongelmia afrikkalaisten kuvien vastaanottamisessa. Afrikka on tarinan toinen versio, eikä sitä haluta kuulla.

Afrikassa tehdään valtavasti elokuvia: Nigeria on yksi maailman suurimmista filmiteollisuusmaista. Haroun arvelee, että määrällisesti se lähentelee Intian Bollywoodia.

– Eipä Euroopassa tosin nähdä Bollywood-elokuviakaan. Kyse on siitä, että niin kauan kuin suuri joukko ihmisiä kuvittelee, että näissä tarinoissa ei ole syvyyttä, eikä niihin voi samaistua, ne eivät kiinnosta.

Haroun on afrikkalaisen äänen mykistämisestä huolimatta puskenut tiensä elokuvan arvostetuimpien nykyohjaajien kaanoniin. Miten se on mahdollista? Onko hän ollut riittävän ranskalainen mennäkseen eurooppalaisesta?

– On muitakin hyviä afrikkalaisohjaajia, jotka ovat opiskelleet Ranskassa, mutta kukaan ei kuule heistä koskaan mitään. Jotta tämän asian voi muuttaa, pitää kertoa yleisinhimillisiä tarinoita. Omat elokuvani käsittelevät moraalisia kysymyksiä, joihin ihmiset kaikkialla voivat samaistua. Ehkä siksi olen löytänyt paikkani.

"Meidän pitää löytää elokuvan sielu"

Sen, mitä Mahamat Saleh Haroun tietää elokuvasta, hän haluaa siirtää eteenpäin. Haroun sai vuosikymmenen alussa mieluisaksi tehtäväkseen ensimmäisen elokuvakoulun perustamisen Tshadiin.

Maan taloudellisten vaikeuksien takia hanke ei toteutunut ihan suunnitellusti.

– Varsinaista koulua emme saa, mutta voimme luoda tilan, jossa analysoida elokuvia ja katsoa elokuvia, oppia niistä. Voisimme järjestää mestariluokkia, joihin voisi tulla vaikkapa Aki Kaurismäen kaltaisia ohjaajia kertomaan työstään ja taiteestaan. Hyvät ohjaajat voisivat opettaa, miten tarinoita kerrotaan.

Niukkuuden oloissa uutta afrikkalaista elokuvaa ei voi rakentaa teknologiapullistelun varaan. Haroun toteaa, että elokuvaopin pitää lähteä aivan perusasioista.

– Meidän pitää keksiä, miten nuoret voivat löytää elokuvan ilman hienoa teknologiaa ja monikameratuotantoja. Elokuvan sielu on jossain muualla kuin tekniikassa, ja meidän pitää löytää se sielu.

Nyt nuoret afrikkalaiset elokuvantekijät yrittävät Harounin mielestä liikaa matkia sitä, miten Hollywood-elokuvia tehdään. Sen sijaan heidän pitäisi löytää oma äänensä.

– Hollywood on teollisuus, joka dominoi tapaa, jolla repliikit kirjoitetaan, jolla näytellään ja miten naiset esitetään. On tavallista, että alistettu kopioi alistajan toimintamallin, koska sitä on iskostettu päähän niin kauan, eikä alistettu muusta tiedä. Se on siirtomaavallan käyttöä ajatteluamme ja mieliämme kohtaan.

"Siirtomaaherruus jatkuu yhä"

Siirtomaavalta jatkuu Harounin mielestä monessa muussakin asiassa kuin elokuvassa. Se näkyy esimerkiksi tavassa, jolla Ranska kohtelee entisten alusmaidensa kansalaisia tänä päivänä.

Harounin viime vuonna valmistunut elokuva A Season in France kuvaa keskiafrikkalaisten karua ja korutonta elämää Ranskassa. Hänen piti tehdä tämä elokuva, sillä syntyperäiset ranskalaiset eivät Harounin mielestä ole kiinnostunut postkolonialismin käsittelystä.

– Postkolonialismi ei ole läsnä eurooppalaisessa elokuvassa, se ei ole kiinnostuksen kohde. Toisaalta inhoan koko postkolonialismin käsitettä, sillä se antaa ymmärtää siirtomaavallan olevan taaksejäänyttä elämää. On kuitenkin lukuisia tapoja, joilla sitä harjoitetaan edelleen.

Harounin uusimmassa elokuvassa on repliikki, jossa todetaan, että Afrikka on fiktiota. Ohjaajan mielestä olisi tarpeellista pohtia, milloin siirtomaaherruus oikeasti loppuu.

– Edelleen on maita, kuten Norsunluurannikko, jonka virallinen nimi on ranskaa, Côte d'Ivoire. Miltä tuntuisi, jos Suomi ei olisi Suomi, vaan La Finlande?

MÄNTTÄ Kuvataiteilija Henrik Härkönen, 28, on taas mennyt sahailemaan paikkoja.

Mäntän entisen rehunjalostaman puiseen seinään on leikattu ympyrä. Se on tyypillinen, rakenteisiin tehty työ Härköseltä, jonka teokset perustuvat geometrisiin perusmuotoihin ja voimakkaisiin väreihin.

Mäntän kuvataideviikot on uransa alussa olevalle Härköselle tärkeä tapahtuma. Sillä saa valtakunnallista huomiota, joka on elintärkeää taiteilijoille.

Kuvataideviikoilla on hyvä kaiku.

Härkönen esittelee töitään myös verkossa, kuten moni muu. Siitä on tullut kuvataiteilijoille tärkeä esiintymisfoorumi, vaikka osa heistä yhä karsastaa sitä.

– Instagram on tosi iso juttu, vaikka se tuntuu pinnalliselta. Ja tietysti omat nettisivut, Härkönen toteaa.

Taidekritiikin asema on heikentynyt 2010-luvulla, ja tilanne näyttää entistä huonommalta, kun taidekriitikko Otso Kantokorpi kuoli toukokuussa. Hän piti kuvataidetta äänekkäästi esillä, ja Kantokorven postauksia seurattiin.

Aiemmin taidekriitikoilla oli keskeinen rooli sekä hyvässä että pahassa. He nostivat ja pudottivat taiteilijoita.

Kantokorvesta Härkösellä ei ole omakohtaista kokemusta, mutta kriitikosta on jäänyt kuva rakentavan kritiikin ja perusteltujen mielipiteiden miehenä

Sellaisesta kirjoittamisesta ei ole Härkösen mukaan enää paljon jäljellä.

Uuden polven taiteilija muistuttaa, etteivät hänen ikätoverinsa paljon lehtiä lue.

– Sukupolveni jaksaa katsoa ehkä 10 sekunnin videon. Siinä on vähän tilaa taidekritiikille, Härkönen toteaa.

”Mänttäläinen tuntee nykytaidetta huomattavasti paremmin kuin helsinkiläinen”

Veikko Halmetoja, 41, on unelmatyössään. Mäntässä kasvanut kuvataideviikkojen tämänvuotinen kuraattori on nähnyt kaikki tapahtuman aiemmat näyttelyt.

– Kyllä se aiheutti hieman paineita. Tietysti voi ajatella, että tämä on myös minun juhlavuoteni ja pääsen tekemään näyttelyn, josta olen haaveillut 25 vuotta.

Halmetojan taiteellisessa johdossa kuvataideviikoille on valittu lähes 60 taiteilijaa, joista vajaat kymmenen on Halmetojan tallissa.

Kuraattori perustelee oman galleriansa taiteilijoita sillä, että olisi ollut omituista jättää heidät pois jääviyssyistä.

Halmetojan pyörittämä helsinkiläinen ARTag-galleria edustaa monia kiinnostavia uuden polven kuvataiteilijoita, ja Mäntän kuvataideviikkojen tehtävä on kertoa, mitä taidemuodossa tapahtuu juuri nyt.

Halmetoja on työskennellyt kuvataidekriitikkona, ja hänelle taidekritiikin muutos on omakohtainen kokemus.

– Kun aloitin kuvataidekriitikkona Aamulehdessä, gallerianäyttelystä kirjoitettiin liuskan mittaisia kritiikkejä. Nyt se tuntuu absurdilta, Halmetoja toteaa.

Koko ajatus paperilehdestä on alkanut tuntua Halmetojasta vanhanaikaiselta ja vieraalta. Verkon myötä taidekritiikki on epäammattimaistunut, sillä kuka tahansa voi perustaa blogin ja alkaa kirjoittaa taidekritiikkejä.

– En yhtään väheksy sitä, mutta olen hieman huolissani siitä, katoaako sellainen ammatillisesti kirjoitettu, kontekstoinnin osaava kuvataidekritiikki kokonaan, Halmetoja sanoo.

Sitä koulukuntaa edusti toukokuussa kuollut Kantokorpi.

– Kantokorpi oli niin nopeasti läsnä kaikissa keskusteluissa, ja hän oli myös niiden synnyttäjä, ettei itselleni tule äkkiseltään mieleen, kuka olisi ensimmäisenä täyttämässä sitä aukkoa.

Mäntälle kuvataideviikot on Halmetojan mukaan tehnyt vain hyvää, vaikka tapahtuman perustamisesta nousi 25 vuotta sitten aikamoinen älämölö paikkakunnalla.

– Aika on tehnyt todella paljon. Keskiverto mänttäläinen ymmärtää nykytaidetta huomattavasti paremmin kuin keskiverto helsinkiläinen, Halmetoja kehuu.

”Taiteilijaelämä onkin toimistotyötä”

Kuvataideviikkojen näyttelytilan edessä seisoo kaksi dinosaurusta. Kierrätyspuusta ja -metallista tehdyt otukset näyttävät olevan matkalla poispäin.

Niiden tekijä Anna Pekkala (s. 1989) on paljasjalkainen mänttäläinen.

Halmetoja opetti Pekkalaa, kun tämä oli lasten taideleirillä, ja myöhemmin ammattikorkeakoulussa Tampereella.

Pekkala on käynyt Mäntän kuvataideviikoilla lapsesta asti, ja hänelle pääsy tapahtuman taiteilijaksi on ollut elämän pituinen haave.

Kolme vuotta sitten kuvataiteilijaksi valmistunut Pekkala pitää merkittävimpänä haasteenaan toimeentuloa. Esimerkiksi työttömyysturvan tulkinnallisuus aiheuttaa alalla hämmennystä.

Suomalaiset kuvataiteilijat elävät pääasiassa apurahoilla.

– Olen yllättynyt siitä, miten toimistotyömäistä työtä tämä välillä on, sillä apurahahakemusten kirjoittamiseen menee tuhottomasti aikaa.

”Olen salaa haaveillut, että pääsisin mukaan”

Emmi Kallio (s. 1981) poseeraa räiskyvien teostensa edessä ja kysyy, näkyykö mustassa vaatteessa kipsiä. Kallio on vetänyt aamulla lasten työpajaa Mäntässä.

Opettaminen on tyypillinen sivutyö, jota moni kuvataiteilija tekee.

Kalliolla on samantyyppinen historia kuin Anna Pekkalalla. Myös hän on syntynyt Mäntässä ja kiertänyt kuvataideviikkoja pienestä pitäen.

– Olen ehkä vähän salaa haaveillut, että pääsisin joskus itse mukaan, Kallio sanoo.

Hänelle Mäntän kuvataideviikoilla on ollut ratkaiseva merkitys ammatinvalinnassa.

– Se on varmasti yksi suurimpia syitä siihen, miksi olen itse taiteilija.

Pari vuotta sitten kuvataiteilijaksi ammattikorkeakoulusta Tampereella valmistunut mänttäläinen kuuluu Halmetojan talliin. Kallion teoksia Halmetoja on kuvaillut y-sukupolven muotokuvaksi.

Taiteilijan tapa työskennellä on kehollinen, ja se näkyy maalauksissa.

– Lähden riehumaan työhuoneella ja katson, mitä siitä tulee, Kallio hymyilee.

Kantolan tapahtumapuiston toiminta Hämeenlinnassa jää Linnan Kehityksen hoitoon. Asiaa pohtinut työryhmä arvioi, että kaupungin omistamalla Linnan Kehityksellä on parhaat mahdollisuudet edistää tapahtumapuiston toimintaa. Myös kaupungin virkamiesjohto on samalla kannalla.

Yhtenä vaihtoehtona oli, että Kantolan tapahtumapuiston toimintaa vetäisi kaupungin kulttuuri- ja kongressikeskus Verkatehdas, mutta työryhmän mielestä puiston toiminnan pyörittäminen sopii paremmin Linnan Kehitykselle.

Hämeenlinnan kaupunginhallitus käsittelee Kantolan tapahtumapuiston kehittämistä maanantain kokouksessa.

Kantolaan konsertteja ja festivaaleja

Tarkoituksena on erottaa Kantolan tapahtumapuiston ohjelmatoiminta ja kiinteistöhallinta toisistaan. Hämeenlinnan kaupunki on ottamassa puiston kiinteät rakenteet ja muun perusinfran omalle vastuulleen.

Vastaavasti Kantolan tapahtumapuiston tapahtumaoperaattorille eli Linnan kehitykselle jää enemmän aikaa ja mahdollisuuksia tapahtumien houkuttelemiseen.

– Tulevien kesien miettiminen on pitkän aikavälin projekti. Yhden konsertin saaminen vaatii kuitenkin paljon työtä, muistuttaa Hämeenlinnan liiketoimintajohtaja Pauliina Rautiainen.

Jo yhden konsertin saaminen vaatii kuitenkin paljon työtä. Pauliina Rautiainen

– Tarkoituksena on, että Hämeenlinnaan saataisiin myös useamman päivän kestäviä festivaaleja. Pitää vain miettiä, että minkälainen tapahtuma olisi hyvä Hämeenlinnan kannalta.

Kantolassa on sen kahden ja puolen vuoden toiminnan aikana ollut vain 11 tapahtumaa. Tosin niistä kolme on ollut suuria megakonsertteja.

Tämän vuoden suurin tapahtuma tapahtumapuistossa on LinnaCruising, joka järjestetään 10.-12.8.2018. Ensi kesäksi on luvassa jälleen megakonsertti, jonka esiintyjä kerrotaan myöhemmin.

Tampere Beatles Happening -festivaali joudutaan lopettamaan kokonaan. Tapahtuman lopettamisen syynä on sen liian raskaaksi muodostunut kulurakenne.

Tapahtuma ehdittiin järjestää Tampere-talossa kahdeksaan otteeseen vuodesta 2010 lähtien. Viimeiseksi Tampere Beatles Happeningiksi jäi näin ollen viime vuoden huhtikuussa järjestetty tapahtuma. Sitä oli seuraamassa noin 6000 ihmistä.

Festivaali perustui englantilaisen The Beatles -yhtyeen musiikkiin. The Beatlesia on yleisesti pidetty kaikista vaikutusvaltaisimpana rock-yhtyeenä maailmassa.

Huippuräppäri XXXTentacion ammuttiin floridalaisen moottoripyöräliikkeen edessä lähellä Miamia. Piirikunnan sheriffi on vahvistanut viihdesivusto TMZ:lle, että XXXTentacion on julistettu kuolleeksi. Ampujaa ei ole toistaiseksi tunnistettu.

TMZ:n mukaan kaksi aseistautunutta miestä lähestyi 20-vuotiaan räppärin autoa ja ainakin toinen miehistä ampui häntä. Sheriffin mukaan kyseessä oli ryöstö. Saaliiksi miehet saivat designer-laukun.

XXXTentacionin oikea nimi on Jahseh Dwayne Onfroy. Hän ehti julkaista kaksi albumia, joista tuorein debytoi yhdysvaltaisen Billboard 200 -listan ykköspaikalla. Spotifyssa hänen musiikkiansa on ladattu yli miljardi kertaa. Hänen tunnetuin kappaleensa on Look at Me.

XXXTentacion oli tulossa Suomeen

Nuorukaisen elämä tähteyden kynnyksellä oli rikkonaista. Hänet muun muassa pidätettiin vuonna 2016 epäiltynä raskaana olleen tyttöystävänsä pahoinpitelystä. XXXTentacion kielsi kesäkuun alussa Miami New Times -sivustolle antamassa haastattelussaan.

Viime aikoihin asti XXXTentacion oli ollut tämän ja muiden syytteiden takia kotiarestissa miljoona-asunnossaan Miamin ulkopuolella.

XXXTentacionin oli määrä esiintyä Helsingissä Weekend-festivaalissa elokuussa. Tapahtuman verkkosivujen mukaan kyseessä olisi ollut artistin ensimmäinen esiintyminen Euroopassa.

Mieti pahin pelkos, lisää ehkä puolet, tiätsä oikeesti miltä tuntuu et sä kuolet.

Tällaisia tunteita koki rap-artisti Uniikki eli Dan Tolppanen, kun päälle iski paniikkihäiriö. Hän makasi lattialla, sykkeen lähennellessä kahta sataa. Edes hätänumero ei muistunut mieleen.

Yhdeksän vuotta sitten alkanutta paniikkihäiriötä seurasi masennus.

– Se hiipi jostain puun takaa. Havahduin siihen, etten saanut iloa mistään. Saattoi kulua päiviä, etten saanut itseäni sängystä ylös.

Mielenterveyshäiriöt ja etenkin masennus ovat yleistyneet nuorilla. Siksi Uniikki haluaa puhua avoimesti mielenterveysongelmistaan. Hän julkaisi toukokuun lopussa biisin Valitsen elämän, jossa purkaa tuntemuksiaan. Kappaleessa on feattaamassa muusikko Jannika B., joka on myös kertonut avoimesti mielenterveysongelmistaan.

– Aika monet artistit sairastuvat jonkinlaisiin mielenterveyshäiriöihin. Ala on aika stressaava, koska tulevaisuus on hyvin epävarmaa. Koskaan ei tiedä, kuinka kauan suosio ja keikkailu jatkuvat.

Masennuslääkkeet turruttivat tunteet

Uniikki tuli tutuksi jo Kapasiteettiyksikkö-yhtyeestä, joka oli tunnetuimpia kotimaisia rap-yhtyeitä. Uniikki jatkoi soolouralla bändin hajoamisen jälkeen.

Päällepäin Uniikin ura ja elämä vaikutti helpolta ja hyvältä. Hän pystyi pitkään peittämään masennuksensa läheisiltäkin.

– Kukaan ei voi auttaa, jos ei puhu ongelmistaan. Siksi kehotan: puhukaa ihmiset, puhukaa!

– Masennusta ei pidä hävetä. Siihen pitää suhtautua samoin, kuin mihin tahansa jalkavammaan. Hakea apua ja saada hoitoa.

Uniikki sai apua ongelmiinsa, kun avasi suunsa. Puhuminen auttoi ja lisäksi hän söi vuoden verran lääkkeitä masennukseen. Se tosin, ei sopinut luovaa työtä tekevälle muusikolle.

– Masennuslääkkeet eivät sopineet minulle. Elin kuin sumussa sen vuoden. Lääkkeet leikkasivat tunteiden ääripäät. Kaikki oli samaa tasaista.

Palauteryöppy on ollut valtava

Valitsen elämän -biisin julkaisun jälkeen Uniikki on saanut valtavasti palautetta. Yhä edelleen päivittäin tulee lähes sata viestiä.

– Olen lukenut aika rajuja tarinoita. Ihmiset ovat kokeneet kamalia tragedioita ja ovat silti päässeet pystyyn.

Masennukseen sairastuneet joutuvat usein taistelemaan koko elämänsä sairautta vastaan. Uniikki sanoo asioiden olevan nyt hyvin, vaikka tulevaisuus aina hieman pelottaakin. Hän kehottaa kaikkia masennukseen sairastuneita uskomaan tulevaisuuteen, vaikka kaikki tuntuisi synkältä ja päässä pyörisi vain itsetuhoisia ajatuksia.

– Ajattelen myös itse, että aina tulee parempia päiviä. Täytyy vain uskoa ja luottaa tulevaan.

Suurimman ilon Uniikki saa työstään.

– Olen onnellisimmillani saadessani olla lavalla esiintymässä. Siinä unohtaa kaikki huolet.

Kapean metsätien päässä avautuu maalaismaisema. Aurinko porottaa. Koivikko kahisee lempeässä kevättuulessa.

Nurmikentän takalaidalla seisoo matkailuautoja. Yhden eteen on pystytetty retkipöytä ja kaksi tuolia. Leiriytyjät jutustelevat mukavia keltaliivisen liikenteenohjaajan kanssa.

Iltapäivän idylli on särkymätön, kunnes kenttä alkaa täyttyä autoista. Liikenteenohjaajalla riittää nyt töitä.

Portit avautuvat viereiseen, tv:stä tuttuun pihapiiriin. Kioskissa grillataan makkaraa. Kahvi höyryää pahvimukeissa.

On täydellinen päivä huutokaupoille.

Televisioitava kuparipannu vaikuttaa todellisuuteen

– Sataviisi! Sataviisi euroa ensimmäinen! Sataviisi euroa toinen... Satakymmenen!

Huutokaupan aluksi myytävän kuparipannun hinta nousee lopulta sadanviidenkymmenen euron tienoille. Huutokauppayrittäjä Aki Palsanmäki lienee tyytyväinen, vaikka vastaavasta pannusta on hänen tiluksillaan maksettu moneen otteeseen useita satoja euroja.

Nettihuutokaupasta sellaisen saisi parillakympillä, ehkä halvemmallakin.

Kulttimainetta nauttivien kuparipannujen mukana maksetaan muustakin kuin vanhasta käyttöesineestä. Kyljessä ovat isäntäväen nimikirjoitukset, ja lisäksi kaupantekoa saa pällistellä myöhemmin televisiosta.

Kansanhuvia muistuttava hintanokittelu alleviivaa todellisuuden ja televisioviihteen häilyvää rajapintaa: vuonna 2013 alkanut, maan suosituimpiin viihdeohjelmiin lukeutuva Suomen huutokauppakeisari ammentaa todellisuudesta, mutta samalla se muokkaa sitä. Kamerat vaikuttavat ostopäätökseen.

Uuraisten Hirvaskankaalla Palsanmäen huutokauppa on täyttä totta, mutta televisioviihteenä siitä tulee ei-fiktiota.

Palsanmäen paikalle riittää tunkua

Tuotantoyhtiöille ei-fiktion eli kansankielellä tosi-tv:n suosio on lottovoitto. Yhden draamajakson hinnalla tehdään keskimäärin kahdesta kolmeen jaksoa tosielämästä ammentavaa tv:tä.

– On myös formaatteja, joita tehdään samalla rahalla kuin draamasarjoja. Voi kuvitella vaikkapa Amazing Racen hintalappua, sanoo toimitusjohtaja Ilkka Hynninen tuotantoyhtiö Aito Mediasta, joka tuottaa Suomen huutokauppakeisarin lisäksi monia muita suosittuja ei-fiktioita.

Suosio näkyy viihteeseen panostavan Nelosen tilastoissa. Viisi kanavan katsotuinta lähetystä huhtikuussa olivat kaikki ei-fiktiota.

Suomen huutokauppakeisarin kaltaiset ammattikuntia seuraavat dokumentaariset ei-fiktiot ovat peruja dokumenttielokuvien suosion laskusta.

– Huomattiin, että jos löydetään kiinnostava paikka ja hyvät päähenkilöt, niin merkityksellinen tarina voidaan kertoa sarjamuotoisesti, Hynninen kertoo.

Hynninen oli itse aikanaan mukana löytämässä Aki Palsanmäkeä ruutuihin parinkymmenen varteenotettavan ehdokkaan joukosta. Välitön mies on kuin luotu viihdeohjelman tähdeksi.

– Akin salaisuus on se, että hän on asiantunteva mutta kansanläheinen ja aito ihminen. Se välittyy ruudun toiselle puolelle, eikä sitä pysty feikkaamaan, Hynninen kehuu.

Seuraavaksi myydään vanha kamera. Tätä on kuulemma käyttänyt Axl Smith. Aki Palsanmäki

Ajan henki on tuottajan mukaan sellainen, että tunkua kameroiden eteen riittää.

– Koekuvauksissa on pystyttävä erottamaan ne, jotka ovat tarinankerronnan arvoisia. Ettei kysymys ole pelkästään halusta tulla esiintymään televisioon.

Totta vai tarua? Ehkä jotain siltä väliltä

Tunnelma Palsanmäen huutokaupoilla on huipussaan. Ihmiset seuraavat kaupankäyntiä kuin... no, tosi-tv:tä. Ainahan huutokaupassa riittää jännitettävää, mutta Hirvaskankaalla kansa elää tarinan mukana.

Hersyvästä huumoristaan tunnettu Aki Palsanmäki lyö bensaa liekkeihin.

– Seuraavana myydään vanha kamera. Tätä on kuulemma käyttänyt Axl Smith, Palsanmäki vinoilee ja saa niskalenkin nauravasta yleisöstä.

Dokumentaarinen fiktio on tosi-tv:tä tosimmillaan, mutta nähtäväksi jää, päätyykö hirtehinen vitsi televisioon. Viihdeohjelman teko on lopulta aina palapelin kokoamista: tv-ruuduille pääsevät vain tuotantoyhtiön kiinnostavina pitämät kohtaukset. Taito on saada huippuhetkistä rakennettu kokonaisuus näyttämään tuiki tavalliselta arjelta.

– Kyllä tämä on meidän ihan oikeeta elävää elämää, kun ohjelmaa kuvataan. Suuhun ei sanoja laiteta. Sitten kun räiskyy niin räiskyy, ja sitten kun hymyilyttää niin hymyilyttää, Palsanmäki toteaa Ylen haastattelussa.

Osa Palsanmäen elävästä elämästä tapahtuu joka tapauksessa kameroiden edessä. Tuotantoryhmä tekee parhaansa, jotta päähenkilö päätyisi mielenkiintoisten tilanteiden eteen.

Hirvaskankaalla kuvausryhmä esimerkiksi bongaa kaksi sopivaksi katsomaansa huutokauppakävijää. Haastattelun päätteeksi tuotanto ehdottaa, josko käytäisiin moikkaamassa itse keisaria. Sitten matkataan Palsanmäen pakeille heittämään ylävitosia.

Onko tapahtumasarja totta vai tarua, saattaisi kriittinen katsoja kysyä.

– Kun realityä tehdään, niin tarvitaan ohjaaja, joka katsoo ennalta kuvauspaikat ja esimerkiksi sen, missä seisotaan valojen takia ja niin pois päin. Mutta ei minun tarvitse näytellä mitään, vaan ihan oma itseni olen ohjelmassa ja sitten, kun lähden maitokaupassa käymään, Palsanmäki toteaa.

Myös Hynninen vakuuttaa, ettei dokumentaarisessa tosi-tv:ssä anneta ohjeita siitä, kuinka ihmisten tulisi tilanteisiin reagoida.

– Olennaista on, että tapahtumat ovat päähenkilölle tosia. Puitteisiin voidaan joskus vaikuttaa ohjelmaa tehdessä, tuotantoyhtiön toimitusjohtaja sanoo.

Terhi Kokkonen kapinoi tarinaa vastaan

Helmikuussa kohistiin Terhi Kokkosen kohtalosta Vain elämää -ohjelman kuvauksissa. Tuotantoyhtiö lähetti muusikon kotiin kesken kuvausten.

Myöhemmin selvisi, että Kokkonen oli itsekin harkinnut leikin keskeyttämistä. Lopulta päätöksen teki kuitenkin tuotantoryhmä. Kysymys oli siitä, ettei Kokkonen ollut valmis paljastamaan itsestään sellaisia asioita, joita ohjelman tekijät häneltä vaativat.

– Kuvittelin, että se on minun käsissäni, minne vedän sen rajan, mitä puhun, Kokkonen kertoi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa.

Vain elämää on käypä esimerkki ei-fiktiivisestä televisioviihteestä, tosi-tv:stä, jonka olosuhteet ovat tuotannon järjestelemiä.

Vietiinpä muusikko kartanoon esittämään toisten musiikkia ja puhumaan syvällisiä, pariskunta vieteltäväksi paratiisisaarelle, tai tavis suljettuun taloon valvovan silmän alle, periaate on sama: tuotannolla on näppinsä pelissä kaikessa, mitä paikan päällä viihteen nimissä tapahtuu.

Lienee tuotantoyhtiön moraalista kiinni, kuinka keinotekoisesti tarinaa rakennetaan draaman kaarta mukaellen. Maailmalla on esimerkiksi raportoitu tapauksista, joissa repliikkejä on leikelty irti asiayhteyksistä. Toisaalta bisnes on riippuvainen katsojamääristä, ja tällä hetkellä myy aitous.

Kokkonen on kertonut, ettei ongelmana ollut mikään yksittäinen asia, vaan yleinen näkemysero. Toukokuun lopussa Scandinavian Music Group julkaisi kappaleen:

En osaa nauraa, kun sitä toivotaan / Oon kivi erämaan / Kun mua käsketään itkemään

Kappaleen lyriikka ei ole todistus Vain elämää -sarjan käytännöistä, mutta Kokkonen kyllä kirjoitti sanat konfliktin jälkeen, konfliktia käsitelläkseen. Toisaalta samoissa kuvauksissa mukana ollut Happoradio-yhtyeen Aki Tykki kertoi viime viikolla Iltalehdelle, että hänen mielestään käsikirjoitus koski lähinnä esiintymisjärjestystä.

– Ketään ei patisteltu mihinkään, mutta Terhi koki sen eri tavalla, Tykki sanoi Iltalehdelle.

Suomen huutokauppakeisarin kuvauksissa Aki, Heli ja Markku käyskentelevät ennen huutokaupan alkua kansan seassa juttelemassa mukavia. Uutiskuvaaja päästetään lähelle.

Kaikki ei kuitenkaan ole täysin avointa edes Hirvaskankaalla. Ennen kuin yleisö on päästetty sisään, päädyn lähelle ohjaajaa tilanteessa, jossa ei tapahdu mitään. Päätän kysyä, millainen rooli ohjaajalla on tämänkaltaisessa tuotannossa.

Tunnelma muuttuu kuin salamaniskusta. Ohjaaja vetoaa vaitiolosopimukseensa ja sanoo, ettei voi lausua asiasta yhtään mitään. Tuotanto vakuuttaa myöhemmin, että haastattelu olisi onnistunut, jos se olisi sovittu etukäteen.

Kuin turistikaupassa olisi

Niin paljon ihmisiä. Palsanmäen huutokaupoilla käynti on suosittua perjantai-illan viihdettä.

Lapsiperheiden puheista on aistittavissa, että tapahtuman televisiointi on ollut iso osa kotona käytyä keskustelua. Jännitystä on ilmassa, kun kamerat käyvät lähellä.

Kioskin tiskillä olo on kuin turistikaupassa. Myynnissä on keisarin anekdootilla varustettuja huppareita, mukeja ja muita matkamuistoja.

Taas uusi vinkkeli outoon mutta sympaattiseen rinnakkaistodellisuuteen. Hirvaskankaalla kysymys on rahan, ei-fiktiivisen televisioviihteen ja toden suloisenkatkerasta liitosta.

On aika lähteä kotiin.

Harvoin näkee tällaista suomalaisyleisöä. Finlandia-talossa oli maanantai-iltana hurmoksellinen meininki. Yleisö kiljui ja taputti lähes taukoamatta parin tunnin ajan.

Käynnissä oli RuPaul's Drag Race: Werq The World Tour -maailmankiertueen viimeinen Euroopan-keikka. Suomessa kiertueella oli kaksi esitystä, joista molemmat olivat loppuunmyytyjä.

Maailmanluokan drag queeneja oli tullut katsomaan värikäs porukka. Oli naisia ja miehiä peruukeissaan ja meikeissään, innokkaita lapsia sekä parrakkaita miehiä mekoissaan.

– Moi! Mitä kuuluu?, iltaa juontanut Shangela huudatti yleisöä vaaleassa isossa peruukissa ja paljettimekossa.

Tämän jälkeen alkoivat drag queenien esitykset, joissa he yksi toisensa perään mallasivat laulavansa tunnettuja kappaleita ja tanssivat villisti yksin tai miestanssijoiden kanssa.

RuPaul teki drageista tv-kelpoisia

Amerikkalaista RuPaul's Drag Race -tosi-tv-ohjelmaa on tehty pian kymmenen vuotta. Se on yhdistelmä Huippumalli haussa- ja Muodin huipulle -ohjelmia ja tarkoituksena on löytää seuraava drag-supertähti.

Ohjelmaa vetävä RuPaul (oikealta nimeltään RuPaul Charles) on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä drag-artisteista. Hän nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1993 julkaistulla kappaleella Supermodel (You Better Work).

RuPaul on sen jälkeen työskennellyt viihdebisneksessä muun muassa mallina ja näyttelijänä. Vuonna 2009 käynnistynyt tv-ohjelma on kuitenkin tehnyt hänestä entistä suositumman. RuPaul on palkittu kahdella Emmy-palkinnolla ja hän pääsi viime vuonna Time-lehden maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalle.

Ennen kaikkea hän on nostanut drag queenit marginaalista valtavirtaan. Tv-ohjelma on suosittu ympäri maailmaa ja on tehnyt siinä kilpailleista isoja tähtiä.

Esimerkiksi näyttävistä meikeistään tunnetulla Kim Chi -nimisellä artistilla on Instagramissa 1,4 miljoonaa seuraajaa.

Aquaria ponnistaa New Yorkin kovasta skenestä

Suomessa esiintyneistä RuPaul-drageista tuorein tapaus on 22-vuotias Aquaria. Hän on mukana tv-sarjan 10. tuotantokaudella, jonka voittaja julkistetaan ensi viikolla. Aquaria on yksi finalisteista ja suurimpia ennakkosuosikkeja kisan voittajaksi.

Aquaria, oikealta nimeltään Giovanni Palandrani, saapuu haastatteluun vaaleassa pitkässä peruuksissa. Tekoripset ovat valtavat ja silmämeikkiä koristavat silmien alla olevat keltaiset isot kimalteet.

Poikamaisen hoikkaa vartaloa peittää sieltä täältä punakultainen ja leopardikuvioinen housupuku. Käsissä on mustat pitkät lateksihanskat. Mustat korkokengät ovat suhteellisen maltilliset.

Aquaria alkoi tehdä dragia kotikaupungissaan New Yorkissa vuonna 2014. Hän oli aina ollut kiinnostunut muodista, meikeistä ja teatterista.

– New York on yksi maailman viihdekeskuksista. Drag queen -skene on hyvin kova ja siellä on vaikeaa löytää paikkansa. Siellä on paljon kilpailua, mutta kaikki ovat toisilleen ystävällisiä. Meillä on hyvä työetiikka ja olemme toverillisia. Mielestäni tulemme hyvin toimeen keskenämme.

Omaa drag-hahmoaan Aquaria kuvailee erittäin monipuoliseksi. Hän haluaa leikitellä tyyleillä.

– Drag-hahmoni on kaikkea mahdollista. Voin tehdä hyvin tyttömäisiä tai sukupuolirooleja sekoittavia juttuja. Toisaalta voin tehdä täysin hulluja tai muotiin liittyviä juttuja. Tykkään sekoittaa asioita.

Miksi drag queenit narttuilevat?

Finlandia-talon lavalla Aquaria osoittaa monipuolisuutensa. Show'n alkuesittelyssä hän näyttää mustassa peruukissa ja mustassa liehuvassa mekossa gootilta. Loppuillan omassa osuudessaan hän tanssii villinä blondina keltaisessa minimalistisessa asussa.

Koska Aquaria on ollut mukana RuPaul's Drag Race -kilpailun kuvauksissa, hän pääsi mukaan maailmankiertueelle vasta sen Euroopan-osion loppupuolella.

– Kaikki muut tytöt ovat kuolemanväsyneitä, sillä he ovat tehneet niin paljon töitä, artisti paljastaa.

Osallistuminen tosi-tv-ohjelmaan on ollut Aquarialle lottovoitto. Hän pystyy elättämään itsensä drag queenina.

– Tällä hetkellä drag tarkoittaa minulle hyvää palkkaa. Siitä ei tarvitse huolehtia. Drag tarkoittaa minulle tapaa ilmaista itseäni fyysisesti ja esitysten kautta. En voisi tehdä sitä, kun lähden normaalisti aamuisin kotoa ulos.

Vaikka nuori drag queen on ollut alalla vasta vähän aikaa, hän on silti huomannut, kuinka dragista on tullut valtavirtaa RuPaulin ohjelman myötä.

– Suuri yleisö hyväksyy dragit entistä paremmin ja ihmiset ymmärtävät, mitä me teemme. Emme ole vain pelottavia ilmestyksiä, jotka pyörivät kaupungilla kännissä. Jotkut toki tekevät sitä. Tämä on tehnyt turvallisemman olon drageille ja seksuaalivähemmistöille.

Aquaria ei vielä tiedä, kuinka hänelle käy RuPaul's Drag Race -ohjelman 10. tuotantokauden päätteeksi. Finaalista on kuvattu erilaisia vaihtoehtoja ja hän joutuu itsekin katsomaan lopputuloksen televisiosta.

Olennainen osa ohjelmaa ja ylipäätään drag queenien olemukseen kuuluu olla yltiöpäisen röyhkeä ja paha suustaan. Mistä se johtuu?

– Minulla on jalassani liian monet sukkahousut ja muutama muu asia on siellä, missä niiden ei oikeasti kuuluisi olla. Se pelkästään voi aiheuttaa narttumaista käytöstä. Mutta meissä kaikissa on sisällä narttumaisia piirteitä.

– Kun laittaa peruukin päähän ja irtoripset silmiin, sitä unohtaa, että pitäisi olla mukava ihminen. Silloin voi joskus olla hieman röyhkeä. Sitä sattuu ihmisille, Aquaria nauraa.

Kirkkaita värejä, verhoja, kukkia. Valotaulu, jossa lukee OPEN.

Thaihierontaliikkeiden ikkunat erottuvat suomalaisessa katukuvassa. Ne osuvat silmiin, mutta moni yrittää silti aktiivisesti vältellä katsomasta niihin. Thaihierontaliikkeisiin liittyy leima, jota halutaan karttaa.

Tätä leimaa yrittävät lieventää graafikko ja toimittaja Johanna Bruun sekä valokuvaaja Ida Enegren. He haluavat saada ihmiset katsomaan: huomaamaan, että ikkunat ovat olemassa.

Bruun ja Enegren ovat tarkastelleet kymmenen thaihierontaliikkeen näyteikkunoita ja haastatelleet naisia ikkunoiden takana. Työn tuloksena on valokuvakirja Open – On Thai massage windows in Finland ja taidenäyttely.

– Melkein kaikki journalistiset ja taiteelliset työt, jotka kertovat thaihieronnasta, keskittyvät seksin myymiseen. Siitä syntyy hyvin yksipuolinen kuva ihmisistä. Haluamme laajentaa kuvaa tästä ihmisryhmästä, Johanna Bruun kertoo.

Bruun ja Enegren keskittyvät kauneuteen. Thaihierontaliikkeiden ikkunat eivät edusta perinteistä suomalaista kauneuskäsitystä, mutta nimenomaan se tekee aiheesta kiinnostavan. Brun ja Enegren haluavat korostaa, että luovuutta ja kauneutta voi olla riippumatta siitä, kuka olet ja mistä olet kotoisin.

Melkein kaikki journalistiset ja taiteelliset työt, jotka kertovat thaihieronnasta, keskittyvät seksin myymiseen. Siitä syntyy hyvin yksipuolinen kuva ihmisistä. Johanna Bruun

Kirjassa olevien thaihierojien haastatteluista tulee hyvin ilmi se, miten thaimaalaisten ja suomalaisten kauneuskäsitys eroaa toisistaan. Ikkunoistaan kertovat naiset pitävät niitä kauniina – ja suomalaisia näyteikkunoita tylsinä ja värittöminä.

– On kiinnostavaa, että kauneus voi olla niin suhteellista. On tervettä haastaa omaa näkemystään kauneudesta. Esimerkiksi maku voi olla todella ladattu ja yhteiskunnallisesti rakennettu ilmiö, Bruun sanoo.

Pala kotimaata

Tarinat ikkunoiden takana ovat hyvin erilaisia. Joku rakentaa ikkunansa hetken mielijohteesta, joku suunnittelee sitä pitkään. Toiselle ikkuna on vain markkinointiväline, toiselle tapa toteuttaa luovuuttaan.

Ikkunat ilmentävät tekijänsä persoonallisuutta, joten ne ovat erilaisia. Joku on pelkistetympi, joku runsas ja räiskyvä. Jonkun ikkunassa on barbinukkeja, jossain kasvaa tomaatteja ja chilejä.

Thaimaassa on rikas luonto, kesä melkein koko ajan. Naiset haluavat somistaa ikkunansa sen mukaan. Ida Enegren

Yhteistä lähes kaikille ovat kirkkaat värit, kukat ja verhot. Verhoilla tuodaan yksityisyyttä ja pimennetään tilaa. Värit tulevat perintönä kotimaasta.

– Thaimaassa on värikästä ja rikas luonto. Kukat kukkivat, ja kesä on melkein koko ajan.. Naiset ovat tottuneet siihen, ja he haluavat somistaa ikkunansa sen mukaan, kertoo Ida Enegren.

Ikkunoita ihmisten elämään

Vaikka kaiken lähtökohtana ovat ikkunat, Johanna Bruun ja Ida Enegren pääsivät sukeltamaan teosta tehdessään myös syvälle thaihierojina työskentelevien naisten elämään. Ikkunoiden kautta oli luontevaa käsitellä myös naisten tarinoita, toiveita ja unelmia.

Monet naiset kertovat, että elämä Suomessa on vapaata. Joku kertoo, että hänen unelmansa on täyttynyt, kun hän saa asua ulkomailla.

Toisaalta tarinoissa näkyy myös toinen puoli, joka ei ole ihanteellinen. Naiset asuvat kaukana lapsistaan ja muusta suvustaan. Joillekin naisista thaihierontapaikan perustaminen on voinut olla tilapäinen ratkaisu monimutkaiseen elämänvaiheeseen, esimerkiksi avioeroon. Tilanteesta on voinut olla vaikea päästä pois. Ongelmana on saattanut olla kielimuuri.

Thaihierontaliikkeessä tehdään pitkää päivää. Liikkeen on oltava auki 15–16 tuntia vuorokaudessa, jotta se pysyy mukana kilpailussa. Sisällä liikkeessä on usein oleskelutila, jossa työntekijät viettävät aikaa, katsovat tv:tä ja tekevät ruokaa.

Rahaa on tienattava, sillä sitä lähetetään myös kotimaahan lapsille ja vanhemmille, jos he ovat vielä elossa.

Ylpeitä omasta maustaan

Johanna Bruun ja Ida Enegren kertovat, että he katsovat thaihierontaliikkeiden ikkunoita nykyään entistä tarkemmin. He ovat oppineet jotain. Jotain sellaista, josta moni muukin voisi ottaa oppia.

Kirjaan haastatellut naiset ovat ylpeitä omasta maustaan ja omasta näkemyksestään.

Ida Enegren kertoo, että myös hänen oma itseluottamuksensa on kasvanut projektin myötä. Hän siteeraa Turussa thaihierontaliikettä pitävää Khimiä:

– Beauty comes from the inside. It’s like if I make something according to my own taste, other people can see that it comes from the heart and might like it too.

Amerikkalainen räppäri XXXTentacion kuoli luoteihin floridalaisen moottoripyöräliikkeen edessä viime yönä Suomen aikaa.

Suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyt räppäri oli nousemassa kovaa vauhtia maailman tähdeksi. Etelä-Floridassa syntyneen räppärin oli määrä esiintyä Helsingissä Weekend-festivaalissa elokuussa.

Moni huippuartisti Kanye Westistä Lupe Fiascoon jakoi suruvalittelunsa somessa. Keskustelupalstoilla esiin kuitenkin nousi räppärin pimeä puoli.

Soundcloudista virallisille listoille

XXXTentacion latasi ensimmäisen kappaleensa Soundcloud-sivustolle keväällä 2014. Makuuhuonemiksattu Vice City käsittelee masennusta, teemaa, joka kulkee läpi räppärin koko tuotannon.

Vice City on musiikillisesti perinteistä hiphopia. XXXTentacion myöhempään tuotantoon verrattuna jopa poikkeuksellisen perinteistä. Myöhemmin ilmenikin, että tausta oli varastettu Canis Major -nimiseltä tuottajalta.

XXXTentacionin seuraava kappale, tällä kertaa täysin omaa tuotantoa, ilmestyi Soundcloudiin loppuvuodesta 2014. Vähäeleinen ja alakuloinen Never antoi esimakua tulevasta synkkyydestä.

Myöhemmin tätä tyylilajia alettiin kutsua emo hiphopiksi, eli tunneräpiksi.

Muutaman vuoden ajan XXXTentacion julkaisi kappaleita tipotellen Soundcloudiin, kunnes viime vuoden alussa hänen reilun vuoden vanha Look at Me -kappaleensa nousi listahitiksi. Yhdessä yössä räppäri nousi Soundcloudista suuren yleisön tietoisuuteen.

Pahoinpitelyjä ja Instagram-uhoa

Väkivaltaisuus varjosti XXXTentacionin musiikkiuraa ja koko elämää. Lokakuussa 2016 räppäri pidätettiin raskaana olleen tyttöystävänsä pahoinpitelystä, vapaudenriistosta ja todistajaan kajoamisesta.

Tätä ennen nuorukainen oli pidätetty aseellisesta pahoinpitelystä ja ryöstöstä.

Useissa haastatteluissa räppäri kertoi avoimesti, kuinka hän jo pienestä pitäen tottui turvautumaan väkivaltaan. Rikkinäisessä kodissa kasvaneelle pojalle se oli joskus ainoa keino saada huomiota.

XXXTentacion ei tuntunut katuvan väkivaltaista menneisyyttään. No Jumper -podcastissa hän kertoi ylpeillen hakanneensa nuorisovankilassa sellikaverinsa, koska epäili tämän olevan kiinnostunut hänestä seksuaalisesti.

Väkivaltainen uho oli myös osa XXXTentacionin some-käyttäytymistä. Räppäri haki huomiota uhoamalla milloin kenellekin Instagramissa.

Kehuja Kendrick Lamarilta

XXXTentacionin ensimmäinen virallinen albumi ilmestyi viime vuoden elokuussa. Räppäri vapautui vankilasta juuri sopivasti ennen 17-albuminsa julkaisua.

Vähän yli 20 minuuttia kestävä debyyttialbumi jakoi mielipiteitä. Osa kriitikoista piti sitä syvällisenä ja koskettavana, kun taas osa näki sen keskeneräisenä synkistelynä.

Monet menestyneet artistit kuitenkin kehuivat levyä. Esimerkiksi räppäri Kendrick Lamar kehotti kaikkia fanejaan kuuntelemaan sen.

Kuten tarinaan sopii, XXXTentacionin debyyttilevy aiheutti heti kohua. Pari päivää ennen levyn ilmestymistä räppäri oli julkaissut Instagramissa muutaman sekunnin videon, jossa hän roikkui hirtettynä.

Video herätti huhuja, että räppäri olisi hirttänyt itsensä. Julkisuustemppu sai kovaa kritiikkiä mediassa ja XXXTentacion pahoitteli tapahtunutta selittäen, että video oli näyte tulevalta musiikkivideolta.

Tuo musiikkivideo herätti niin ikää pahennusta. Poliisiväkivaltaa ja rasismia käsittelevällä videolla XXXTentacion hirttää valkoisen pojan.

17 nousi listakakkoseksi Yhdysvalloissa.

Viimeinen levy listaykköseksi

Kaikki tämä teki XXXTentacionista yhden musiikkimaailman ristiriitaisimmista hahmoista. Naamatatuoitu räppäri, joka laulaa masennuksesta ja pahoinpitelee ihmisiä.

Niin Suomessa kuin maailmalla on viime aikoina puhuttu paljon siitä, voiko taiteilijan persoonan irrottaa tämän teoksista. Onko ok pitää Woody Allenin tai Roman Polanskin elokuvista. Miten uuteen Tuntemattomaan sotilaaseen pitäisi suhtautua.

XXXTentacionin edesottamukset eivät tuntuneet vaikuttavan hänen suosioonsa. Hänen viimeiseksi albumiksi jäänyt ? nousi heti julkaisunsa jälkeen listaykkökseksi viime keväänä.

11-vuotias Ebba ihmettelee Korkeasaaren vessassa pikkareihinsa ilmestynyttä veritahraa. "Alkoiko ne nyt? Just nyt. Täällä. Korkeasaaressa. Mun kuukautiset." Eikä oma äiti tietenkään satu olemaan paikalla.

Riikka Ala-Harjan uudessa lastenromaanissa kuukautisten alkuun liittyvä ihmettely, hämmennys ja käytännön asioiden pähkäily ovat tärkeä osa juonta. Vaikka kuukautiset ovat osa tyttöjen arkea, suomalaisissa lastenromaaneissa niiden alkamista ei ole juurikaan käsitelty.

Se hämmästyttää myös Riikka Ala-Harjaa. Kuukautisten alkaminen tuli mukaan hänen kirjaansa siksi, että se tuntui luontevalta osalta viidesluokkalaisen päähenkilön maailmaa.

– En ajatellut niin, että nyt kirjoitan kuukautisista, kun niistä ei ole kirjoitettu. Kuukautisten odottaminen, tietoisuus siitä, että ne voivat alkaa ja niiden alkaminen vain ovat silloin osa heidän elämäänsä, Ala-Harja sanoo.

Ala-Harja sanoo inhoavansa mystifioivaa suhtautumista kuukautisiin. Puhutaan juhlallisesti hedelmällisyydestä, vaikka kuukautiset ovat tytöille hyvin arkinen osa elämää.

– Eiväthän lapset, nuoret ja esiteinit kaipaa mitään mystifiointia, vaan vastauksia niin sanottuihin tyhmiin kysymyksiin.

Kuukautisista ja seksuaalisuudesta myös puhutaan Ala-Harjan mielestä usein liian monimutkaisin ja fysiologisin termein, "THL-informaationa".

– Siinä leikkaantuvat hämmennys ja muut tuntemukset helposti pois.

Nuoret naistubettajat puhuvat mokistaan, ja se voi auttaa monia

Kirjan 11-vuotias päähenkilö keksii Korkeasaaren vessassa ensihätiin taitella vessapaperia alushousuihinsa. Hän on aiemmin nähnyt videon, jossa tubettaja kertoi tehneensä niin, kun kuukautiset alkoivat yllättäen.

Tubetuskulttuuri on tullut Riikka Ala-Harjalle tutuksi 13-vuotiaan tyttären kautta. Hän on seuraillut sivusta videoita, joita tytär on katsellut iltapalalla keittiönpöydän ääressä. Ala-Harja on iloinen siitä, että esimerkiksi nuoret, suositut naistubettajat puhuvat kuukautisista avoimesti ja monisävyisesti.

– On mahtavaa, että puhutaan tosi käytännön tasolla. Mitä teet, jos sinulla yhtäkkiä alkaa kuukautiset tai miten voit hoitaa nolot ja kinkkiset tilanteet? Kaiken maailman kuukautissähläilyjähän sattuu kaikenikäisille, Riikka Ala-Harja sanoo.

Kuukautisista puhutaan harvoissa lastenromaaneissa

Lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen on iloinen siitä, että kuukautisten alkaminen on konstailemattomasti mukana suomalaisen lastenromaanin juonessa. Hänen mieleensä tulee vain hyvin satunnaisia lasten- ja nuortenromaaneja, joissa kuukautiset ylipäänsä mainitaan. Anneli Kanto nosti kuukautisten alkamisen esiin kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan, mutta se on harvinaista.

– Voi vain ihmetellä, miksei jokaisen tytön kohtaamaa isoa asiaa, kuukautisten alkamista, ole enemmän tuotu esiin. Enemmänkin kuukautiset mainitaan vain siinä tapauksessa, jos on pelko teiniraskaudesta.

Heikkilä-Halttusen mielestä omassa päässä pyörivien ajatusten peilaaminen ja samastuminen kirjan päähenkilön tuntemuksiin voi olla lapsilukijalle hyvin tärkeää.

– Se voi antaa kannustusta siihen, että kyllä minäkin tästä selviän, kun kirjan sankarikin sen hallitsi.

Lapsuus saa jatkua menkoista huolimatta

Kuukautisista puhuminen on Riikka Ala-Harjan kokemuksen perusteella muuttunut valtavasti 80-luvusta, siitä, kun hänen omat kuukautisensa alkoivat. Onneksi. Hänen kaveripiirissään ei koskaan puhuttu kuukautismokista tai edes siitä, kenen kuukautiset ovat alkaneet. Hän ei juuri puhunut niistä vanhempiensakaan kanssa.

– Se oli tosi tunkkaista, kasari-ilmapiiriä. Kun telkkarista tuli sinisellä värjätty tamponi- tai sidemainos, oltiin noloina, Riikka Ala-Harja muistaa.

Riikka Ala-Harja on sivukorvalla kuullut, että hänen oman 13-vuotiaan tyttärensä kaveripiirissä kuukautisista puhutaan aivan eri tavalla. Niitä ei hävetä.

Ala-Harjan kirja nostaa esiin myös sen, ettei kuukautisten alkaminen mullista koko elämää. 11-vuotias Ebba keikkuu renkaissa, hassuttelee roolivaatteilla ja tekee ihan samanlaisia juttuja kuin ennenkin.

Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba, 2018 (Otava)

Suippokärkisiä kenkiä, puisia kampoja, matkamuistoja pyhiinvaelluksilta... Kun Tallinnan Kalamajan kaupunginosassa ryhdyttiin kesän korvalla kaivamaan perustuksia uusille asuintaloille, maasta alkoi odottamatta nousta yhä enemmän muistoja keskiajan elämästä.

Arkeologiset kaivaukset ovat puolivälissä, mutta esineitä on löytynyt jo yli 15 000. Ne ovat valtaosin 1400-luvun viimeiseltä neljännekseltä.

Viisi vuosisataa sitten esineet olivat rikkinäistä tai loppuun kulutettuja. Tallinnalaiset halusivat niistä eroon. Nyt ne ovat ainutlaatuinen kokoelma keskiajan konkretiaa, eivät vain Virossa vaan kaikkialla Itämeren alueen pohjoisosissa.

Tallinnassa on tehty arkeologisia kaivauksia kaksi vuosisataa. Koskaan ei ole löydetty mitään yhtä mittavaa yhtä lyhyeltä ajanjaksolta, kertoo Tallinnan yliopiston tutkija Erki Russow Viron yleisradioyhtiölle ERR:lle. Iso määrä esineitä myöhäiseltä keskiajalta piirtää siitä poikkeuksellisen monipuolisen kuvan.

Maaperän hapettomuuden ansiosta on säilynyt myös eloperäistä ainesta eli nahkaa, kangasta, puuta ja luuta. Sellaiset maatuvat yleensä nopeasti. Tallinnan myöhäiskeskiaikaa on tähän saakka jouduttu tulkitsemaan lähinnä keramiikkalöydöistä.

Tallinna siivosi jätteensä esikaupunkiin

Nykyisin perin trendikäs Kalamaja oli keskiajalla esikaupunki, jossa asui ennen muuta kalastajia. He saivat turvaa Tallinnan muureista, vaikka eivät kelvanneetkaan asumaan muurien sisäpuolelle itse kaupunkiin eli nykyiseen Vanhaankaupunkiin.

Suurin osa esineistä vaikuttaa kuitenkin kaupunkilaisten omaisuudelta, ei sellaiselta, mikä olisi kuulunut kalastajien arkeen, sanoo kaivauksia johtavan Arheox-yrityksen arkeologi Rivo Bernotas.

Siihen on aikakirjoissa selitys. Niiden perusteella tiedetään, että Tallinnan kaatopaikkajätteet oli määrätty viemään pois kaupungista, kertoo Russow.

Arkeologit olivat etsineet kaatopaikkoja Kalamajan laitamilta, mutta mitään ei ollut löytynyt, kunnes uusien asuintalojen rakennustyömaa osoittautui odottamatta jättipotiksi.

Jeesus-patsas ja kampasimpukka

Yksi erityispiirre löydöissä on jumalanpalveluksiin ja uskontoon liittyvien esineiden runsaus. Puheenvaelluksista kertovia merkkejä on saatu talteen peräti 25 – eli enemmän kuin tähän saakka koko Virossa yhteensä.

Löydöt osoittavat, että Tallinnasta käytiin pyhiinvaelluksella muun muassa Belgiassa ja Saksassa sekä tietenkin Espanjan Santiago de la Compostelassa. Sieltä monet tuovat tänäkin päivänä mukanaan kampasimpukan kuoren, Pyhän Jaakobin tunnuksen.

Erityisiä löytöjä ovat myös lukuisat maalattujen ikkunalasien kappaleet ja varsinkin norsunluusta tehty pienoisveistos, jossa Jeesus jakaa taivaalliselta valtaistuimeltaan viimeisenä päivänä tuomioita ihmisille. Muualta Euroopasta löydetyissä vastaavissa veistoksissa on lähes poikkeuksetta Maria ja Jeesus-lapsi.

Patsaan takana on omistajan merkki, jonka perusteella arvokas esine ei joutunut maan uumeniin jonkin kappelin purkujätteen seassa, vaan lienee kuulunut jollekulle kauppamiehelle, tutkijat arvelevat.

Löytöjä voi käydä jo katsomassa

Kaivaukset jatkuvat koko kesän, ja löytöjen puhdistamisessa ja konservoinnissa riittää tutkijoille töitä useiksi vuosiksi.

Rakennusyhtiö YIT kertoo, että myöhemmin luvassa on näyttely. Jo nyt joitakin löydöistä on esillä osoitteessa Väike-Patarei 1.

Tutkittavalla tontilla on kokoa noin 7 000 neliömetriä. Sille rakennetaan 3–4-kerroksisia taloja. Niille annettu nimi "Mündrik" viittaa keskiaikaisiin venemiehiin, jotka hoitivat liikennettä rannan ja kauppalaivojen välillä.

Samaan aikaan Suomessa: Raaseporissa tutkitaan keskiaikaisen linnan liepeitä.

"Made in Italy, on blehat Cledoksella

Pull up kauppaan, poistin teetä satasella

3D mun vision niinku oisin fella

Tällast saucee ei oo nähty yhtää kellää, ya"

(Cledos: Made in Italy)

Näillä sanoilla alkaa Cledoksen kappale Made in Italy. Sisältö ei välttämättä aukea, vaikka osaisi nuorisoslangia hyvinkin.

Parikymppinen Cledos on noussut suomalaiseen musiikkiskeneen erittäin lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kappale Töis julkaistiin reilu vuosi sitten ja sen musiikkivideo lähti heti lentoon. Tähän mennessä se on katsottu YouTubessa 1,2 miljoonaa kertaa.

JVG:n luotsaama PME Records haistoi nuoressa räppärissä jotain uutta ja tarjosi levytyssopimuksen. Sen jälkeen Cledos on ollut mukana muun muassa Abreun ja Karri Koiran kappaleilla ja julkaissut kaksi EP-levyä. Cledos ehti olla jo myös ehdolla Vuoden tulokas -kategoriassa Emma Gaalassa.

Tiputus Itä-Helsingistä Suomen musiikkibisneksen ytimeen on ollut nuorelle artistille todella iso. Yli vuosi sitten hän ei tuntenut alalta ketään ja oli hädin tuskin seurannut lainkaan kotimaista räppiä.

– Kerran heitin moikat Elastiselle, tietämättä kuka hän on, Cledos kertoo.

"Teen mitä haluan"

Cledos, oikealta nimeltään Vladislav Heponen, saapuu haastatteluun mustissa. Jalassa on mustat suorat housut ja päällä musta huppari, jossa on hänen nimeään kantava kimaltava logo. Kirkkaan valkoiset tennarit rikkovat mustan linjan.

Räppärin yhtenä tavaramerkkinä on omanlainen hiustyyli. Keskellä päätä on jakaus, josta vaalennetut hiukset levittäytyvät kahdeksi päänmyötäiseksi letiksi.

– Olen ollut aivan pienestä pitäen kiinnostunut muodista ja äitini on työskennellyt muodin parissa. Otan vaikutteitan eri jutuista ja siitä muovautuu mun oma staili, Cledos kertoo.

Cledos on kuunnellut lapsesta lähtien kaikenlaista musiikkia. Eminemin ja Snoop Doggin albumit olivat ensimmäiset levyt, jotka hän sai 6-vuotiaana. Hip hopin ja räpin lisäksi hänen kuulokkeissaan ovat soineet myös rock, punk ja metalli.

Omaa musiikkiaan Cledos kuvailee suomenkieliseksi trap-musiikiksi. Se on yksi hip hopin tyylisuunta, joka syntyi 90-luvulla Yhdysvalloissa.

– Tyylini on vapaa ja spontaani. En kauheasti kysele muiden mielipiteitä. Teen mitä haluan.

Cledos poikeaa rap-skenestä myös sillä, että hänen musiikistaan ei erityistä sanomaa löydy.

– Jos ollaan rehellisiä, niin ei mulla ole mitään diippiä sanomaa. On vain spontaaneja biisejä, joita mä voin keksiä viidessä minuutissa kaveriporukassa. Ehkä ne kertovat siitä, mitä me tehdään frendien kanssa arjessa.

Cledosin musiikintekeminen lähtikin liikkeelle juuri hänen omasta kahdeksan hengen kaveriporukastaan, joka kulkee nimellä Töis Squad. Siinä mukana olevilla jokaisella on omat vahvuusalueensa. Porukasta löytyvät muun muassa graafinen suunnittelija, kuvaaja ja editoija. Cledosin roolina on räpätä.

– Ollaan suunniteltu musaa, vaatteita ja tehty mun musavideoita. Nyt ollaan tekemässä pop up -kauppaa jonnekin päin Helsinkiä. Meillä on paljon ideoita tulevaisuudelle. Joku päivä me tehdään elokuva.

Päihteetön vaihtoehto

Cledoksella on pakkomielle hampaiden pesemiseen. Hän harjailee legojaan jopa neljä kertaa päivässä. Sille ei löydy sen ihmeempää selitystä. Hän on tehnyt niin lapsesta lähtien. Myös musiikkivideolla hän heiluu hammasharja suussaan.

Nuori räppäri elää muutoinkin terveellistä elämää. Pienestä pitäen hän on harrastanut monipuolisesti liikuntaa. Jo 6-vuotiaana hän aloitti taekwondon ja pari vuotta sitten hän sai siitä mustan vyön.

Cledos ei ole koskaan kokeillut mitään päihteitä. Hän ei ole nähnyt siihen mitään syytä.

– Pärjään hyvin ilman alkoholia, tupakkaa tai huumeita. Moni on yrittänyt tarjota, mutta olen sanonut, että jos olen pärjännyt tähän saakka näin hyvin, niin ei mun edelleenkään tarvitse kokeilla mitään.

Yhä useampi suomalaisnuori jättää päihteet väliin. Cledos uskoo, että vuoteen 2018 mennessä moni on oppinut toisten tekemistä virheistä.

– On siistiä olla malliksi nuorille ja muille, että aina ei tarvitse tehdä tuollaisia juttuja. Ei tarvitse vetää päihteitä, että olisi cool tai jotain.

"En ole räppäri"

Vuoden kestäneen musiikkiuransa aikana Cledos on saanut paljon positiivista palautetta freshistä tyylistään. Samalla Suomen trap-prinssiksi tituleerattua artistia ei moni ymmärrä. Varsinkin kun sanat voivat olla monelle täyttä hepreaa.

– Totta kai niissä on järkeä, mutta jengi ei vaan ymmärrä. Ne ovat sisäpiirin läppiä ja omaa slangia, mitä me itse kehitetään.

Cledos valmistelee parhaillaan ensimmäistä albumiaan ja se julkaistaan vielä tämän vuoden aikana. Muutaman vuoden päästä hän ei tiedä, tekeekö räppiä eneää ollenkaan.

– Olen sanonut, että en ole räppäri, enkä yritä olla räppäri. En ole se tyyppi, joka kertoo syvällisiä tarinoita, vaan miltä musta tuntuu ja teen sitä soundia, mitä fiilaan itse. Siksi en ymmärrä, miksi ihmiset yrittävät verrata mua muihin räppäreihin, kun mä en ole läheskään mitään sinne päinkään.

Katso: Cledos mukana Mikael Gabrielin keikalla YleXPopissa

Vaasan kaupunginteatterin lippukassalla tiedetään Iida Hyyryläisen nimi ja lempipaikka katsomossa. Parhaimmillaan käyntejä kertyy useampi viikossa.

Aino Hyyryläinen puolestaan kuvaa rakastumistaan teatteriin kuin uskonnolliseksi herätykseksi. Teatteriryhmä Nya Rampenin Hamlet vuonna 2008 jätti lukiolaisnuorelle pakottavan tarpeen ryhtyä tekemään teatteria myös itse.

– Teatterissa viehättää ainutkertaisuus. Se, mitä tapahtuu yleisön edessä, ei välttämättä tapahdu koskaan samalla tavalla uudelleen, Iida Hyyryläinen sanoo.

Viime vuosina suurimmassa osassa Vaasan ylioppilasteatteri Rampin näytelmistä on näkynyt joko Ainon tai Iidan kädenjälki. Sisarukset ovat olleet esityksissä mukana muun muassa ohjaajina, käsikirjoittajina, näyttelijöinä ja puvustajina.

Isosiskon ohjaus tuntui turvalliselta

Vaikka molemmat ovat tehneet teatteria myös tahoillaan, matka on ollut sisaruksille suureksi osaksi yhteinen. Viimeksi keväällä Rampin Kohtauksia-tuotannossa Aino oli ohjaajana ja Iida näyttelijänä.

– Meillä oli aluksi tiukka periaate siitä, että emme lähde mukaan samoihin juttuihin. Ajattelimme, että ei omaa siskoaan voi ohjata ja sanoa tälle, että nyt sinun täytyy vaikkapa itkeä, Aino sanoo.

Yhteistyö on kuitenkin ollut luontevaa.

– Aino on hirmu hyvä ja turvallinen ohjaaja, Iida sanoo.

Ylioppilasteatterin myötä molemmat alkoivat haaveilla myös ammattilaisuudesta. Kehittymään pyrkiville harrastajapohjainen teatteri on mitä parhain kasvualusta.

– Täällä on vapaus tehdä omia juttuja. Jos haluaa tehdä komediaa, saa tehdä komediaa, ja jos haluaa tehdä taidehiiviskelyä, saa tehdä sitä, Iida sanoo.

Syksyllä kaupunginteatterin lavalle

Teatteriammattilaisuudesta haaveileminen voi olla unelmana raskas. Esimerkiksi Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen linjalle otetaan sisään pääasiassa vain kaksitoista hakijaa vuosittain.

Tammikuussa Ainolle kuitenkin aukesivat ovet teatterityöhön. Hän työskentelee Vaasan kaupunginteatterilla järjestäjänä, kuiskaajana ja tarpeistonhoitajana. Syksyllä hän nousee ensimmäistä kertaa lavalle Hyvää yötä, Herra Hakkarainen -näytelmän Neiti Kreekulana.

– Se on unelmaduuni. Viihdyn todella hyvin esimerkiksi järjestäjänä. Kun vain saa olla taiteessa kiinni ja nähdä näytelmän tekemisen prosessin, se on sellaista, missä haluan olla mukana, Aino sanoo.

Iida opiskelee vielä Vaasan yliopistossa viestintätieteitä. Hänkin kuitenkin kehittää itseään jatkuvasti paremmaksi teatterintekijäksi.

– Kun vaikka käyn katsomassa paljon teatteria, se kartuttaa osaamistani myös näyttelijänä. En edes kehtaa enää laskea, kuinka monta kertaa olen käynyt katsomassa kaupunginteatterilla Billy Elliotin.

Kesällä Vaahteramäen Eemeli

Tänä kesänä siskosten panos vaasalaiseen kulttuurielämään näkyy Rampin kesänäytelmässä Vaahteramäen Eemeli. Aino nousee lavalle näyttelijänä ja Iida on mukana puvustajana.

Vuosien varrella Aino on muun muassa ohjannut Rampille Greasen sekä dramatisoinut teatterin lavalle Elias Koskimiehen tv-elokuvan Päivät kuin unta. Iida on ollut ohjaamassa ja käsikirjoittamassa muun muassa näytelmiä Game Over ja Olipa kerran.

Rampin oman Ego-salin lavalla on vietetty satoja tunteja. Siellä palkitsevat kehittyminen ja onnistumisen kokemukset.

– Esimerkiksi Kohtauksia-näytelmästä ajattelimme, että tällä haluamme jättää ihmisille avaran ja valoisan olon. Sellaisen, että katsojien sisälle tulisi ikään kuin lisää tilaa, Aino kertoo.

– Sitten koeyleisössä joku kuvaili saamaansa fiilistä tismalleen samoin. Siitä tuli sellainen olo, että vau.