Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinto on myönnetty Batman-sarjakuvista tutusta Jokerista kertovalle elokuvalle. Kultaisella leijonalla palkittu Joker on Todd Phillipsin ohjaama.

Synkäksi kuvailtu elokuva kertoo sarjakuvahistorian tunnetuimman pahiksen, Batmanin pahimman vihamiehen Jokerin tarinan.

Nimiroolissa elokuvassa nähdään Joaquin Phoenix, jonka roolisuoritus on kerännyt runsaasti kiitosta.

Suomen ensi-iltansa Joker saa lokakuun 4. päivä.

Lisää aiheesta:

Joaquin Phoenixin Jokeri on hyvin sairas mies: Roolityö on saanut lähes yksimielistä kiitosta

Johns Hopkinsin yliopisto Yhdysvalloissa tekee maailman ensimmäisen kliinisen ihmiskokeen, jossa selvitetään, voisiko psilosybiininä tunnetulla psykedeelillä hoitaa anoreksian oireita.

Psykedeelit ovat lyhyesti sanottuna aistien vääristymiä ja hallusinaatioita aiheuttavia aineita. Psilosybiiniä esiintyy muun muassa golfkentillä ja laitumilla kasvavissa madonlakkisienissä.

Psilosybiinin ja sitä sisältävien sienten omaehtoinen käyttö on kielletty Suomen laissa, sillä ne luokitellaan huumausaineiksi. Sienten ja psilosybiinin käyttö tutkimuksen ulkopuolella on lailla kiellettyä myös tutkimusmaa Yhdysvalloissa, lukuunottamatta Denverin ja Oaklandin kaupunkeja, jotka dekriminalisoivat sienet tänä vuonna.

Psilosybiinin hyödyntämistä lääketieteessä on tutkittu viime vuosina myös masennuksen ja alkoholismin yhteydessä. Muista psykedeeleistä on selvitetty muun muassa MDMA:n hyötyjä posttraumaattisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa. MDMA on katukaupassa ekstaasina tunnetun huumeen puhdas muoto, ja se on sekä piriste että psykedeeli.

Tutkimusten tuloksia on pidetty läpimurtoina. Aineista on löydetty lääkinnällistä hyötyä. Vuonna 2018 esimerkiksi selvitettiin, että 66,2 prosenttia PTSD-potilaista, joita on hoidettu MDMA-avusteisella psykoterapialla, on saavuttanut remission. Se tarkoittaa sairauden elpymisvaihetta.

Myös Suomessa on pyritty käynnistämään tutkimusta, jonka tarkoituksena on selvittää, olisiko niin kutsuttujen taikasienten vaikuttavasta aineesta apua masennusoireisiin.

Psykedeelien lääketieteellisiä hyötyjä tutkitaan siis yhä enemmän ja enemmän. THL:n tutkimuksen mukaan huumaavien sienten kokeilumäärät ovat Suomessa yli kymmenkertaistuneet 0,3 prosentista 3,3 prosenttiin vuosien 1992 ja 2018 välisenä aikana.

Käyttö lisääntyy laittomuudesta huolimatta. Samalla jotkut lääkärit ja kansalaistoimijat peräänkuuluttavat aihepiirin ennakkoluulotonta käsittelyä.

Ainoa laatuaan, oikea pioneeri

Lääkäri Antti Hupli on ainoa suomalainen lääkäri, joka käy tällä hetkellä kansainvälistä koulutusta sekä psilosybiini- että MDMA-avusteiselle terapialle.

– Maailman huippuyliopistojen tekemät tutkimukset aiheesta ovat hyviä ja perusteellisia, ja niiden perusteella asiaan kohdistuvaa mielenkiintoa on helppo ymmärtää, Hupli kertoo.

Hupli toimii vuonna 2016 perustetun monialaisen Psykedeelitutkimusyhdistys ry:n (Psyty) hallituksessa. Psytyn tarkoitus on edistää psykedeeleihin liittyvää tieteellistä tutkimusta ja siihen perustuvan tiedon kansantajuista saatavuutta. Yhdistyksen hallitukseen ja aktiivijäestöön kuuluu erityisesti lääketieteen, psykologian ja sosiologian asiantuntijoita, ammattilaisia ja opiskelijoita.

Psyty järjestää esimerkiksi lokakuussa Helsingissä seminaarin, jossa käsitellään MDMA-avusteista psykoterapiaa.

– 40 vuotta vanha huumepropaganda elää edelleen vahvana. Se, että yhtäkkiä näistä huumeista olisikin potentiaalista hyötyä, ei mene ihan helposti perille, Hupli sanoo.

Hupli on Suomessa MDMA:n lääkekäytön tutkimuksen pioneeri, ja hän on mukana syksyllä, mikäli tutkimukselle heltiää lupa. Suomessa tutkimusten etiikkaa arvioivat eettiset lautakunnat, jollaiselta MDMA-tutkimus vaatii hyväksynnän.

Tutkimusta tehtäisiin Turun yliopistossa.

Psilosybiinitutkimus on kohdannut Suomessa haasteita. Lupien kanssa on ollut tiukkaa. Suomi on pyrkinyt vuoden ajan liittymään mukaan monikansalliseen tutkimukseen, jossa selvitettäisiin psilosybiinin hyötyjä masennuksen hoidossa. Lupa on hylätty kahdesti.

– Tämä, vaikka ei ole todettu vaarallisia haittoja, ja tulokset ovat olleet hyviä. Vaikuttaa jotenkin siltä, että aihe on niin tabu, ettei sitä anneta edes tutkia, Hupli sanoo.

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin eettisen toimikunnan hallituksen puheenjohtaja Sirkku Jyrkkiö ei ota kantaa toimikuntien tekemiin yksittäisiin päätöksiin, mutta muistuttaa eettisen toimikunnan yleisistä tehtävistä. Toimikunnan tarkoituksena on pitää huolta tutkimuksiin osallistuvien potilaiden turvallisuudesta ja tutkimuksen korkeasta tasosta.

Huplin mukaan MDMA:ta saatetaan hyödyntää lääkkeenä jo 2022, psilosybiiniä parhaassa tapauksessa muutamia vuosia myöhemmin.

Reseptillä psykedeelejä ei saisi kotiin "missään tapauksessa", vaan kaikki käyttö tapahtuisi lääkäreiden valvomana kliinisessä sairaalahoidossa.

Aineiden käyttöön omin päin sisältyy merkittäviä riskejä. Lääkeaineen on oltava puhdasta ja ainetta saavien tulee olla henkisesti hyvin valmisteltuja näihin kokemuksiin. Lääkäri Antti Hupli

MDMA-hoidoissa tulisi lisäksi olla aina mukana myös pätevä psykoterapeutti, sillä hoito olisi MDMA-avusteista psykoterapiaa. Psilosybiiniä annettaisin psilosybiiniavusteisessa terapiassa, jossa psykoterapeuttia ei tarvita, vaan paikalla on muita terveydenhuollon ammattilaisia, jotka on koulutettu terapeuteiksi.

– Jarru on pidettävä päällä. Aineiden käyttöön omin päin sisältyy merkittäviä riskejä. Lääkeaineen on oltava puhdasta ja ainetta saavien tulee olla henkisesti hyvin valmisteltuja näihin kokemuksiin. Vähintään kaksi terapeuttia olisi aina läsnä, Hupli painottaa.

Terveiden ihmisten parantamiseksi?

Psykedeelisen sivistyksen liitto ry (Psysli) on yhdistys, joka verkkosivujensa mukaisesti "loihtii Suomeen tilaa käsitellä psykedeelejä vastuullisesti ja monipuolisesti". Liitto pyrkii edistämään psykedeelien vaikutusten, niin myönteisten kuin kielteistenkin, avoimempaa käsittelyä.

Psyslin linjan voisi tiivistää seuraavaan: Ihmiset käyttävät päihteitä, olivat ne laittomia tai eivät, joten ajantasainen tutkittu tieto niiden vaikutuksista on tärkeää. Näin pystytään minimoimaan haitat. Psysli ei kuitenkaan keskity pelkästään haittojen minimointiin, vaan tuo esiin myös myönteisiä vaikutuksia.

Psyslin varapuheenjohtaja Henry Vistbacka pitää psykedeelien lääkekäytön tutkimuksen yleistymistä erinomaisena asiana.

– Tieteellinen tutkimus on lähtökohtaisesti positiivinen asia, etenkin kun sen kohteena ovat ongelmat, jotka vaivaavat monia ihmisiä. Työ on arvokasta, hän sanoo.

Vistbacka on vapaaehtoisena mukana myös aiemmin mainitussa Psykedeelitutkimusyhdistyksessä, jossa hän toimii muun muassa tiedottamisen parissa.

Psykedeelikulttuurin piirissä törmää tämän tästä seuraavanlaiseen fraasiin "The betterment of well people", eli "terveiden ihmisten parantaminen". Tällä viitataan siihen, että psykedeeleistä voisivat hyötyä myös sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään diagnosoitua sairautta.

– Nykyihminen on kasvokkain monenlaisten kriisien kanssa. Monilla on vaikeuksia hahmottaa, mistä löytäisi merkitystä elämälle, mihin käyttää rajallista aikaansa ja energiaansa tavalla, joka tuntuisi arvokkaalta. Monet psykedeelejä terapiassa tai omaehtoisesti käyttäneet kuvaavat kokemustensa ohjanneen pohtimaan näihin teemoihin liittyviä kysymyksiä, ja löytäneensä niihin tuoreita näkökulmia.

Psysli ei aja aktiivisesti poliittisia muutoksia, mutta Vistbacka näkee nykytutkimuksen valossa, ettei nykyinen päihteidenkäytöstä rankaiseva linja toimi, vaan jopa pahentaa monia päihteisiin liittyviä ongelmia.

– Pikemminkin kannattaisi pyrkiä tarjoamaan oikeaa tietoa ja luoda tilaa keskustelulle, tukea ja auttaa ihmisiä tekemään riskitietoisempia päätöksiä. Sama koskee päihteiden lisäksi muitakin riskialttiita aktiviteetteja, esimerkiksi vuorikiipeilyä ja surffausta. Riskien välttämiseksi kokeneempien ymmärrykseen perustuva tieto on arvokasta ja sitä on syytä olla saatavilla.

Vistbackan mukaan kieltolaki on aiheuttanut vastareaktioita, jotka näkyvät esimerkiksi kannabiksen ympärillä. Kun vuosikymmeniä puhutaan lähes yksinomaan aineen kielteisistä puolista, alkavat positiiviset puolet käyttäjien keskuudessa ylikorostua. Ongelmia ei haluta tai edes osata nähdä.

– Sitä mukaa, kun me yhteiskuntana hahmotamme rangaistusvetoisen päihdepolitiikan ongelmat, syntyy tilaa puhua aiheesta avoimemmin ja vivahteikkaammin, Vistbacka sanoo.

Myöskään lääkäri Antti Hupli ei näe huumeiden vastaista sotaa järkevänä. Hän kannattaa päihdepolitiikkaa, jossa nyt käytöstä rankaisemiseen käytettävät resurssit ohjattaisiin ongelmien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon.

Samalla kannalla on jo Maailman terveysjärjestö WHO ja Yhdistyneet kansakunnat (YK). Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) otti vuonna 2018 kantaa huumeiden käytön dekriminalisoinnin puolesta. Lait muuttuvat kuitenkin hitaasti, jos ollenkaan.

Portugali dekriminalisoi kaikkien huumeiden käytön jo vuonna 2001. Kannabista on voinut jo pidempään käyttää useissa maissa lääkkeenä, rajatusti myös Suomessa. Viime vuosina kannabiksen viihdekäyttöä on vapautettu muun muassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Huplin mukaan huumeiden käytön dekriminalisointia ei voitaisi toteuttaa hetkessä.

– Dekriminalisointi vaatisi uudenlaista infrastruktuuria. Mihin apua tarvitsevat ohjataan, millä aikataululla hoitoa saa. Muutos vaatii aikaa, Hupli sanoo.

Dumbo ja pinkit hallusinoidut elefantit

Psyslin Henry Vistbackan mukaan psykedeeleistä on olemassa kaksi yleistä harhakäsitystä, jotka juontavat juurensa pitkälle.

Ensimmäinen on se, että ihminen psykedeelin nauttimisen jälkeen lähinnä näkisi visuaalisesti "hassuja" ja "outoja" asioita. Hän muistelee Disneyn Dumbo-elokuvan kohtausta, jossa Dumbo ja Timotei-hiiri juovat vahingossa samppanjalla terästettyä vettä ja alkavat hallusinoimaan pinkkejä elefantteja.

– Monien mielikuva on, että psykedeelien nauttimisesta seuraa vain jännien värien näkemistä ja musiikin aistimista väreinä.

– Visuaaliset elementit ovat yksi osa psykedeelien vaikutuksia, mutta niitä keskeisempää on mielestäni se, miten psykedeelit muuttavat ajattelu- ja tunneprosesseja. Tämä on keskeinen syy sille, että näitä aineita tutkitaan psykoterapian välineenä. Monissa mielenterveyshäiriöissä on keskeisenä ongelmana se, että ihmisen ajattelu- ja käyttäytymismallit ovat ikään kuin jumittuneet tietylle radalle. Tällöin omaa toimintaa on hankala muuttaa, Vistbacka pohtii.

Toisena harhakäsityksenä Vistbacka mainitsee yleisen pelon siitä, että psykedeelit aiheuttaisivat automaattisesti psyykkisiä häiriöitä. Tämä ei Vistbackan mukaan pidä nykytutkimuksen (esim. Pål-Ørjan Johansenin ja Teri Suzanne Krebsin tutkimus vuodelta 2015) valossa paikkansa.

– Mutta ei käsitys tietenkään ole aivan täysin tuulesta temmattu. Käytöstä voi seurata ongelmia, ja kokemukset voivat joskus olla traumaattisia, sillä psykedeelit herkistävät ihmistä. Jotkut olemassaolevat mielenterveysongelmat voivat pahentua, jos psykedeelejä käytetään huonossa ympäristössä.

Vistbacka mainitsee myös, että monet alkavat myönteisten kokemustensa myötä pitää psykedeelejä kaiken parantavina ihmelääkkeinä. Jos jollekin on ollut psykedeeleistä hyötyä, se on hyvä asia, mutta tästä ei voi johtaa, että ne auttaisivat jokaista.

Koulutuksessa voi halutessaan kokeilla psykedeeliä

Kuten jutussa aiemmin todettiin, lääkäri Antti Hupli on ainoa lääkäri Suomessa, joka on tällä hetkellä kouluttautumassa sekä MDMA- että psilosybiiniavusteisen terapian antajaksi. Hänen lisäkseen on muutamia suomalaisia psykologeja, jotka käyvät kansainvälisiä koulutuksia.

Koulutukset ovat yksityisten organisaatioiden ja lääkefirmojen järjestämiä. Hupli on mukana sekä mielenterveyteen erikoistuneen Compass Pathwayn että psykedeelitutkimukseen keskittyvän MAPS:n koulutuksissa. Opintoihin sisältyy muun muassa laajat taustamateriaalit, tentit, videoitujen terapiasessioiden katsominen sekä viikon intensiivikoulutus harjoituksineen.

Pätevöitymisen yksi vaihe on läpikäydä itse sekä MDMA- että psilosybiinisessio. Niissä kokeillaan ainetta. Tähän ei pakoteta, mutta sitä suositellaan samaan tapaan kuin psykoterapeuteille perinteisesti suositellaan oman psykoterapiaprosessin läpikäymistä. Hupli on jo kokeillut psilosybiiniä Imperial Collegessa Lontoossa.

MDMA olisi edessä vuodenvaihteen jälkeen Yhdysvalloissa. MDMA-koulutuksessa vapaaehtoisten koehenkilöiden sessiot kuvataan ja hoito arvioidaan, jonka jälkeen päätetään, onko Hupli pätevä antamaan MDMA-avusteista terapiaa yhteistyössä psykoterapeutin kanssa.

Pätevöitymisen yksi vaihe on läpikäydä itse sekä MDMA- että psilosybiinisessio. Niissä kokeillaan ainetta. Hupli on jo kokeillut psilosybiiniä Imperial Collegessa Lontoossa.

Kun Huplilta kysyy, miltä psilosybiinikokemus tuntui, hän hiljenee hetkeksi.

– Kokemus oli sen verran henkilökohtainen, että en nyt lähde sitä koko Suomen kansalle avaamaan. Ehkä joku päivä sitten, Hupli sanoo.

Voit keskustella aiheesta kello 22 saakka.

Jutun pääkuva on vaihdettu 8.9.2019 kello 10.57.

Lue lisää:

Uusi elämä ekstaasilla? Bilehuumeena tunnettu MDMA ja terapia paransivat Rachelin ja ehkä kohta myös monen muun amerikkalaisen

Rakkaus ajoi 17-vuotiaan Hanna-Mari Kärjen kovien huumeiden maailmaan – hän kertoi tarinansa, ettei muiden tarvitsisi kulkea samaa polkua

Tuhannen vuoden ikäisestä nyssykästä löytyi viittä huumekasvia ja välineitä niiden käyttämiseen

Kolmikymppinen Jonna on huumeiden viihdekäyttäjä, joka toivoo huumeiden laillistamista – Asiantuntijan mielestä "viihdekäyttö" on liian myönteinen käsite

Meistä jokainen hahmottaa elämäänsä tarinoina. Jotkut niistä ovat pieniä ja kertovat, miten lapsena ajoimme polkupyörällä nokkospuskaan tai miten emme ikinä muista puolison henkilötunnuksen loppua silloin, kun sille olisi tarvetta.

Toiset taas ovat isoja ja selittävät, miten selvisimme avioerosta tai lapsen kuolemasta. Me kerromme elämämme kulkua itsellemme sekä toisille niin monesti, kunnes tarinat ovat sujuvia ja menevät niin, kun elämä meidän mielestämme meni. Pahastumme, jos serkku kertoo sellaista versiota, josta meidät on unohdettu, vaikka varmasti olimme paikalla.

Myös yhteisöt tarinoivat. Turkulaiset viittaavat vuoden 1827 paloon kuin se olisi tapahtunut eilen, ja kuusamolaisten puheet vievät vieläkin evakkoon. Suomalaisuus käsitetään usein selviämiseksi tilanteista, joihin muut ovat meidät johdattaneet, ja itsenäisyys hahmotetaan yhä talvi- ja jatkosodan kautta.

Millaista on ollut elää, jos ei saanut tuntea yhteisöä takanaan, vaan joutui pitämään itseään toisten keskellä ainoana kaltaisenaan?

Kuitenkaan kaikki eivät päässeet mukaan yhteisiin kertomuksiin, vaan monen ihmisryhmän, historiaa ei ole kerrottu eikä usein edes tallennettu. Mistä on löytänyt samaistumiskohteen vammainen, sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva tai suomalainen romani? Mistä haki viiteryhmän koltta? Millaista on ollut elää, jos ei saanut tuntea yhteisöä takanaan, vaan joutui pitämään itseään toisten keskellä ainoana kaltaisenaan? Vieläkin on transyhteisön turha etsiä tarinoitaan teatterien päänäyttämöiltä.

Vähemmistöt, olivatpa ne millaisia vain, tavattiin vaieta kuoliaaksi. Toki joistakin teksteistä heitä löytyy: vuoden 1729 Loimaan piispantarkastuskertomuksessa epäiltiin kuulovammaisen Liisa Jaakontyttären ehtoolliskelpoisuutta ja monien sukujen tarinoissa vilahteli naisia, jotka elivät maatilan isännän roolissa ja ajoivat housut jalassa traktoria. He jäivät kuitenkin pitkään vain yksittäisiksi anekdooteiksi, eikä niistä muodostunut historiaa, jota vasten peilata itseään ja jonka vahvuuden voisi tuntea kannattelevan.

Kun tiedotusvälineet keskittyvät Helsinkiin ja sanomalehdet karsivat aluetoimituksiaan, on juttujen tehdasasetuksena nykyään etelä.

Media muokkaa sitä, millaisena näemme maamme. Kun tiedotusvälineet keskittyvät Helsinkiin ja sanomalehdet karsivat aluetoimituksiaan, on juttujen tehdasasetuksena nykyään etelä. Muutama vuosi sitten eräs aikakauslehti listasi Suomen nykypäivän sankareita eikä löytänyt yhtäkään, joka olisi asunut Uudenmaan ulkopuolella. Vuonna 2016 heräteltiin hämmästystä sillä, että kuudesta Finlandia-kandidaatista kolme asui Turussa. Olin itse yksi näistä kummajaisista. Se, että loput kolme asuivat pääkaupunkiseudulla, ei ylittänyt uutiskynnystä. Vuonna 2007 oululainen Finlandia-palkintodiktaattoriksi valittu toimittaja Kaisu Mikkola hätkäytti valitsemalla voittajaksi oululaisen teoksen. Sen jälkeen diktaattorit on varmuuden vuoksi valittu pääkaupunkiseudulta.

Pääkaupunkiympäristöstä on tullut normi ja artikkeleiden sanamuodoissa muuhun maahan viitataan maakuntana. Sen asukkaita haastatellaan juttuihin lähinnä vain silloin, kun uutisiin kaivataan eksoottista karvalakkipäätä edustamaan kansan ääntä.

Niiden joukossa, jotka huomaavat pudonneensa pois Suomen tarinasta, alkaa syntyä vastakertomuksia, kuten vaikkapa nostalgista kaipuuta menneiden vuosikymmenien kuvitteelliseen yhtenäiskulttuuriin.

Myös elokuvateollisuus keskittyy Etelä-Suomeen. Valtaosa leffoista sekä sarjoista kuvataan siellä, ja TV-sarja Sorjonen herätti huomioni ihan vain siksi, että tapahtumapaikaksi oli yllättävästi valikoitunut Lappeenranta. Suomen 5,5 miljoonasta asukkaasta 3,8 miljoonaa asuu muualla kuin Uudellamaalla, mutta milloin viimeksi olen nähnyt elokuvan, joka sijoittuisi Vaasaan tai Imatralle? Yleisradion televisioimista ammattiteatteriesityksistä kai kaikki taltioitiin Helsingistä.

Median keskittymisen vaikutuksesta valtaosa Suomesta marginalisoituu ja isotkin kaupungit esitetään sellaisina, joissa Metsolat voisi tapahtua. Kun näiden alueiden asukkaat eivät enää tunnista tarinoista itseään, syntyvät helposti syytteet Helsingin kuplasta ja Kallion hipstereistä. Niiden joukossa, jotka huomaavat pudonneensa pois Suomen tarinasta, alkaa syntyä vastakertomuksia, kuten vaikkapa nostalgista kaipuuta menneiden vuosikymmenien kuvitteelliseen yhtenäiskulttuuriin. Silloin kierre on valmis: yhteiskunnan yhteisistä kertomuksista pudonneet kaipaavat menneisyyden tarinoita, jotka aikoinaan sulkivat pois vähemmistöt.

Keskittymiselle ei kai kukaan mitään mahda, mutta silti kaipaisin medialta myös alueellisesti moniäänisempää puhetta. Kärsivällisyyttä se vaatii ja vaivaa nähdä etsiä muutakin tarinaa kuin sitä läheisintä. Siksi haastan median tuottamaan enemmän uutisia, henkilökuvia, sarjoja ja kuvareportaaseja, joissa asuinpaikka ei ihmistä määrittäisi. Lieksalaisella maitotilalla asuu karjatalouden lisäksi kiinnostavia ihmissuhdetarinoita ja Rovaniemeltä löytyy huippumuotia. Pertunmaalla on muutakin kuin Suomen suosituin ABC ja kajaanilaisessa teatterissa esitetään varmasti sellaista ohjelmistoa, jota kannattaisi välittää muidenkin nähtäväksi.

Tommi Kinnunen

Kirjoittaja on Kuusamossa syntynyt äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä kirjailija. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.

Aiheesta voi keskustella 08.09. klo 17.00 asti.

Lue myös:

Tommi Kinnusen kolumni: Jokainen meistä on yhtä jännittävää kuin kaurapuuro

Jani Halmeen kolumni: Suomella menee hienosti – ja tätä menoa menee tulevaisuudessa vielä paremmin

Pekka Seppäsen kolumni: Suomen äänekkäin populistinen ryhmittymä on perushelsinkiläiset

Aikaa on tosi vähän.

Paitsi että jää sulaa, ja vesi nousee, on Arktisten leikkien ensi-iltaan tätä juttua tehdessä enää viikko.

Ohjaaja Leea Klemola potkaisee välillä kengät jalastaan, että pääsee ketterämmin näyttämölle viilaamaan käänteentekevää kohtausta. Haastatteluun varattu tunti muuttuu vajaaksi puoleksi ylimääräisen harjoituksen takia. Valokuvat räpsitään lennosta.

Klemola pahoittelee vuolaasti, mutta tässä on nyt kiire, ja koska kiire on luovuuden vihollinen, hän maksaisi vaikka sata miljoonaa ylimääräisistä minuuteista.

Työtä on paljon, sillä vajaan kolmen tunnin esityksen aikana käsitellään muun muassa kuoleman voittaminen, leikin tärkeys, miehen kunnia ja radikalisoituminen.

Ja tietenkin ilmastonmuutos.

Arktisissa leikeissä ollaan Kokkolassa, jossa on joulukuussa asteita kahdeksantoista ja veneilykelit.

Tilanne on hankala, sillä päähenkilö, 75-vuotias entinen portsari Marja-Terttu Zeppelin rakastaa intohimoisesti kylmää – ja kaipaa kuolemassaankin jäälautalle.

Onneksi taide voi auttaa, ja toiset ihmiset.

Ja onneksi, kun kiire on, Klemolan sisarukset Leea ja Klaus puhuvat nopeasti ja paljon.

Kokkola korvien välissä

Kylmä on aina kiehtonut tavattoman paljon Leea ja Klaus Klemolaa. Siksi oli luonnollista, että 16 vuotta sitten sisko ja veli lähtivät kuukauden tutkimusmatkalle Grönlantiin.

– Mä oon lapsesta saakka ollut tosi kiinnostunut napa-alueista ja naparetkeilijöistä. Idea lähteä matkalle oli kuitenkin Leean, Klaus muistelee.

Matkan tarkoitus oli, että Klaus kavereidensa Juho Kuosmasen ja Jussi Rantamäen kanssa toimisi jonkinlaisina karikatyyrisinä esikuvina Leean arktisen näytelmätrilogian ensimmäisen osan, Kokkolan hahmoille.

Klaus vaikutti lopulta niin paljon hahmoonsa, juoppoja hyysäävää henkilöhuolintafirmaa pyörittävään Martti Piano Larssoniin, että trilogian seuraavat kolme osaa Kohti kylmempää, New Karlebyn ja Arktiset leikit sisarukset kirjoittivat yhdessä. Ja kyllä, kyseessä on trilogia, koska niin tekijät ovat päättäneet, vaikka näytelmiä on neljä.

Näytelmissä kuljetaan Kokkolasta Grönlantiin ja takaisin, sillä maantiede vaikuttaa ihmisten mentaliteettiin. Klemoloiden tapauksessa kasvuvuosien kotikaupungin Kokkolan maantiede.

– Alunperin mietin, millaisen jäljen Kokkola on minuun jättäny, ja miksei se lähde minusta. Olin asunut jo pitkään Helsingissä, mutta kaipasin aina Kokkolaan, ja ihmettelin miksi. Vastaus oli ainakin osittain se kylmyys, Leea selittää.

Kokkolan kaipuusta sai alkunsa idea, että joku yrittäisi siirtää kaupungin jonnekin muualle; perustaa esimerkiksi Kokkola-nimisen kapakan. Sen tunnelmassa olisi yritetty jäljittää, mikä kokkolalaisessa identiteetissä on olennaista.

Ja koska Leea Klemola oli jo aiemmin tehnyt näytelmän, jossa talvi oli väkevästi läsnä, hän ymmärsi haluavansa viedä talven vielä äärimmäisempiin mittoihin.

– Siinä oli ihmisiä toppapuvuissa, mikä oli aivan ihanaa. Voisin loputtomiin katsoa, kun he pukevat niitä päälle, ja kaikkea sitä sihisevissä kulkemista. Siitä tuli ajatus Kokkolan perustamisesta Grönlantiin.

Niin kokkolalaisesta Marja-Terttu Zeppelinistä tuli maailman pohjoisin grilliyrittäjä. Arktisissa leikeissä hän palaa kotiin.

Grönlanti – kuin Suomi, mutta parempi

Ensimmäisellä matkalla Grönlantiin Klemolan sisarukset kavereineen menivät kaikkein epäkiinnostavimpiin paikkoihin; niihin, joita matkaoppaat kehottivat välttämään. Pääkaupunki Nuuk oli kuin rujo, betoninen saari lumen keskellä. Siellä kaunis piti löytää rumasta.

Klemolat asuivat enimmäkseen kerrostalokämpässä kuten paikalliset, ja joivat aika paljon viinaa, kuten paikalliset. Tai kuten suomalaiset.

– Huvittavinta oli, että me ei tiedetty vielä mennessämme, että Nuuk on samalla leveysasteella kuin Kokkola, varsinkin kun kuntaliitoksen myötä keskusta siirtyi Lohtajan kohdalle, Klaus huomauttaa.

Grönlanti on Leean mielestä kuin Suomi, mutta kotimaan parhaat puolet ovat siellä pontenssiin kymmenen.

– Siellä on tajunnut, miten sukulaiskansa meillä siellä on. Meitä yhdistää reviirintaju, hyvin lähellä oleva animismi ja myöhään tullut kristinusko; itsemurhat ja viina. Luontosuhde on kauhean voimakas, ja kaikki vehkeet otetaan nopeasti haltuun.

Yhteistä on myös huumorintajun koettelevuus. Klausin mukaan huumoria pidetään Grönlannissa suorastaan pyhänä viisautena.

– Se on Grönlannissa elämän kovuuden mukanaan tuomaa lajia, ja kauhean lämmintä.

Vastaavaa heimolaisuutta ei Klemoloiden mielestä löydy muualta.

– Suomi on pellolla kuokkiva köyhä, jolle Ruotsi on isoveli, joka on päässyt hyviin yliopistoihin. Venäjä on jotain ihan...Eurooppa taas ihan saatanan kaukana.

Leea aloittaa ja Klaus jatkaa:

– Ja Tanska on kauhean monimutkainen.

Loputon talvisota joutaa mennä

Matkat Grönlantiin ovat saaneet Leean ymmärtämään, miten pohjoisessa suomalaiset asuvat.

– Kun asuu Helsingissä, tuntuu, että asuu aika etelässä, mutta kun Helsingin korkeudelta vetää maailman ympäri viivan, niin suurin osa sen pohjoispuolella elävistä on suomalaisia. Me ollaan todella arktinen kansa.

Yksi keskeinen asia grönlantilaisia ja suomalaisia kuitenkin erottaa. Se on suhtautuminen lumeen ja kylmään. Grönlannissa siinä on joku järki, sanoo Leea.

– Kun Nuukissa on viisi astetta pakkasta, ne vetää toppahousut päälle. Täällä sinnitellään farkuissa.

– Ja vittuillaan VR:lle, kun se on myöhässä, Klaus säestää.

Leean mielestä Suomi käy sotaa talvea vastaan.

– Saatana, kun tulee lunta, niin heti on käytössä joku neliosainen auraussuunnitelma. Se on kauheen sulosta tässä ilmaston lämpenemisessä, että menee samalla se talvisota, joka on meidän suhde talveen.

Kylmien talvien mahdollisessa katoamisessa on Leean mielestä yksi erityisen hyvä puoli suomalaisen kulttuurin kannalta.

– Toivottavasti loppuu se sotaelokuvien tekeminen. Menispä helvettiin jotain tästä meidän talvisodan ihannoinnista kylmän myötä!

Jään kanssa puljaamiselle tulee loppu

Klemoloiden näytelmän ydinkysymys on se, mitä arktisesta identiteetistä jää, kun kylmä katoaa.

Leea Klemolalle koko arktinen trilogia on ollut myös vastauksen etsimistä siihen, mikä häntä itseään kylmässä niin kiehtoo. Lopullista selitystä ei löytynyt, mutta jotenkin se liittyy kuolemanpelkoon.

– Musta tuntui jo alunperin siltä, että jäille kuoleminen olisi ainoa tapa kuolla niin, että se ei pelottaisi. Siinä, että on äärimmäisen kylmässä lämpimästi puettuna on jotain, mikä pakottaa sisätilaan ittensä kanssa – sellaiseen ittensä kanssa kahdestaan olemiseen, että ei tunnu yksinäiseltä.

Tällä kertaa Klemolat viettivät taustamatkalla Grönlannissa viisi viikkoa. Siitä suuri osa kului yhdessä maailman pohjoisimmista kylistä, Siorapalukissa, jossa on asukkaita alle 70.

He odottivat kohtaavansa melkoista lohduttomuutta paikassa, jossa koko elämänmuoto perustuu “jään kanssa puljaamiselle”. Ilmapiiri oli muuttunut, mutta ei toivoton, Leea kuvailee.

– Meidän kuvitelma oli paljon pahempi kuin todellisuus. Me oltiin varauduttu paljon synkempiin tunnelmiin ja humalassa nuokkuviin eskimoihin, mutta elämä siellä jatkuu.

Klaus jatkaa lennosta:

– Ne ihmiset on siellä koko ajan yhdessä, ja siellä elettiin ihan tarkalleen tätä hetkeä. Varmaan niin on siksi osittain netin vähyyden takia, mutta se on kauhean kivaa. Mä ajattelen, että mun henkinen kupla muistuttaa aika paljon pohjoisgrönlantilaista elämäntapaa.

"Idiotismi on muodikasta"

Arktisten leikkien yksi keskeinen teema on pyhä leikki.

Jos ihminen yksin luo merkityksiä asioille, joissa muut niitä eivät näe, häntä pidetään yleensä sekopäänä. Jos jollekin antaa merkityksen vähintään kaksi ihmistä, on kyseessä leikki, ja leikillä on pelisäännöt, Leea Klemola selittää.

– Hyvät leikkikaverit on hirveän tärkeitä, ja leikki onnistuu vain, jos se on päämäärä itsessään. Taidekin on pyhää leikkiä, eikä se onnistu, jos sitä tehdään vaikka siksi, että saisi lippuja kaupaksi.

Leikki voi olla myös kerho, kuten eläköityneen portsarin Vili Tiippanaisen kohtalotovereilleen näytelmässä perustama Vahtimestarien veljeskunta. Veljeskunnan tunnuksissa kannetaan mukana autioituneen Kokkolan suuruuden päivien muistoa.

Jotenkin vähän vahingossa kerho radikalisoituu; on koppalakkia päässä ja väkisin yläviistoon hakeutuvaa käsivartta. Tiippanainen kärsii niin hirveästi arvostuksen puutteesta, että pudottaa housut nilkkoihin ja julistaa niiden nousevan vain samaa tahtia kunnioituksen kanssa. Käsikirjoittajien mielestä esikuvia löytyy muun muassa nykypäivän poliitikoista.

Klemolat kuvaavat Arktisia leikkejä viimeiseksi yrityksekseen rakastaa Suomen kansaa. Klausin mielestä se oli aikoinaan vielä helppo ja yksinkertainen asia.

– Se on muuttunut vuosien varrella hyvin haasteelliseksi. Pohjois-Grönlanti on ihan lähimpiä paikkoja, joissa Suomen lipun kehtaa kiinnittää itseensä. Se on liitetty aivan vääriin merkityksiin ja asioihin. Yksilöiden kanssa on aina helppoa puhua, mutta massana kaikista tulee idiootteja.

Leea selventää:

– Ennen oli häpeällistä olla idiootti, nyt sitä ollaan avoimesti ja ylpeästi. Latteus on muotia. Ihmisten paskatorvi on avattu, ja kaikki tööttäävät pitkin nettiä, mitä oikeasti ajattelevat. Ennen sitä ei oltaisi kehdattu tehdä.

Idiootti ei kuitenkaan Leean mielestä välttämättä ole sitä aina.

– Idiootti on ihminen, joka antaa periksi omille peloilleen, ja alkaa porukassa heitellä kiviä. Niin voi käydä kenelle tahansa.

"Olen hyötynyt naisvihasta"

Arktisen trilogian neljäs osa oli pyörinyt Leea Klemolan mielessä jo pitkään, mutta #metoo-kampanja sai hänet harkitsemaan uudelleen.

Kampanja sai hänet katsomaan itseään uudesta näkökulmasta. Peilistä näkyi hänen mielestään dinosaurus ja menneen talven lunta.

– Ymmärsin jollain tasolla, miten naisviha on myös minuun pesiytynyt, ja miten olen hyötynyt siitä. Tuntui että joku viattomuuden verho repäistiin silmien edestä. Tajusin, miten estynyt henkilö olen, ja sen, että en halua muuttua, enkä pysty muuttumaan.

Leean mielestä sellaista naista kuin Marja-Terttu Zeppelin ei enää ikinä voisi olla näyttämöllä; umpimielistä hahmoa, joka rakastaa pakkasta enemmän kuin ihmistä.

– Aloin miettiä Marja-Terttua maskuliinisesta näkökulmasta, ja tajusin, että mikä sen mentaliteetissa on, kun se ei suostu mihinkään. Se menee kuin autistisena kohti kylmää, eikä ole seksi-ihmisiä.

Mutta Leea ei halua määritellä Marja-Terttua pilalle.

– Halusin vain vielä yhden kerran saada rakastaa sitä, ja näitä muita hahmoja.

"Kaikissa on maskuliinia ja feminiiniä"

Leea Klemolan näytelmissä rikotaan jatkuvasti seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden totuttuja normeja. Niin myös sisarusten yhteisessä arktisessa trilogiassa.

Siinä on nähty esimerkiksi räävitön, itseään myyvä vanhus, mummoksi muuttuva mies, hermafrodiittinen täplähyeena ja rutkasti humalaisia seksiyrityksiä.

Naiset näyttelevät usein miehiä, ja toisinpäin.

Se ei ole itsetarkoituksellista, vaan tapauskohtaista, ohjaaja huomauttaa. Taustalla on yleensä halu käyttää tiettyä näyttelijää kiinnostavimmalla mahdollisella tavalla – vaikkapa Heikki Kinnusta Marja-Terttuna.

– Ajattelen, että meissä kaikissa on sekä maskuliinia että feminiiniä. Kun Marja-Terttua esittää mies, ei kenenkään mieleen tule, että sen rakkaus kylmään tarkoittaisi sitä, että se on frigidi. Halusin, että se on ei-psykologinen henkilö. Sellainen, joka pakenee pakkaseen ongelmiaan, joita se ei uskalla kohdata.

On toinenkin syy siihen, että Marja-Tertun näyttelijän pitää Leean mielestä olla mies.

– Yhdessä trilogian osassa Marja-Terttu toivoi, että hänen kaksoisveljensä lyö häntä. Marja-Terttu hakattiin näyttämöllä. Jos tilanne olisi ollut se, että miesnäyttelijä lyö naisnäyttelijää, se olisi ollut vastenmielinen. Marja-Tertun oma tahto ja valinta olisivat tuntuneet masokismilta.

Arktisissa leikeissä Marja-Terttua – ja etenkin tämän ihania rintoja – janoavaa Vili Tiippanaista näyttelee Anna-Elina Lyytikäinen.

– Siihen syyt ovat ihan toisia. On vaikea edes yrittää selittää, mitä kaikkea se tuo hahmoon; jonkun ulkopuolisuuden miesten maailmasta ainakin. Kun esittäjän sukupuoli on toinen kuin hahmon, se aiheuttaa katsojassa erilaisia ymmärryksiä.

Miehenä oleminen muuttuu

Klemolat kertovat lukeneensa mielenkiinnolla akateemisia tutkimuksia, joissa on analysoitu heidän näytelmänsä hahmoja ja niiden kantamia merkityksiä.

– Oli kyllä hauskaa lukea, kun joku juuri väitteli tohtoriksi eläimistä meidän näytelmissä, että ai, ollaanko me kaikkea tällaistakin tänne kirjoitettu sisään, Klaus nauraa.

Toisin kuin edellisissä näytelmissä, ei Arktisissa leikeissä juuri eläimiä esiinny. On yksi hauki, ja mahdollisesti kuollut hamsteri. Sitä ei edes näytetä, koska Leea Klemolan mielestä kuolemaa voisi olla vaikea ottaa todesta, jos joukossa poukkoilisi ties mitä variksia.

Eläimiä on ennen ollut Leean mukaan siitä rehellisestä syystä, että häntä on aina kiinnostanut niiden tutkiminen. Vähän kuin laumaa hän tarkkaili myös veljensä kaveripiiriä silloin, kun trilogia sai alkunsa. Kaveriporukan keskinäisessä kulttuurissa oli jotain, mikä kiinnosti häntä.

Siksi Leea alunperin pyysi Klausin kavereineen Grönlantiin, ja siksi nämä samat kaverukset näyttelevät lähes kaikissa trilogian osissa. Tarinan edetessä miehet, jotka myös tosielämässä ovat elokuva-alalla, laajentavat firmansa toimialan leffabisnekseen.

– Näiden kolmen jätkän tavassa olla yhdessä oli käynnissä sellainen maskuliinisuuden uudelleenarviointi. Niitä yhdisti suunnaton halveksunta maskuliinista hegemoniaa kohtaan, ilman että kukaan niistä olisi mitenkään hippi.

Vuosia myöhemmin, on Leean mielestä ilmeistä, että veli ystävineen oli osa miehisyyden muutoksen alkusoittoa.

– Nyt, kun puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta, on hauska huomata, miten edellä he olivat aikaansa. Näiden miesten tapa olla ei tarkoita aggression poissaoloa. Sitä on paljonkin, vaikkei väkivaltaisessa mielessä. Ei heistä kukaan ole muuttunut naiseksi sen takia, että he uudelleenarvioivat miehenä olemista.

Viimeisellä rannalla ei olla yksin

Kun Klaus ja Leea Klemola matkustivat lokakuussa Grönlantiin, heillä oli ajatus siitä, että trilogian viimeisestä osasta tulee väistämättä dystopia.

Alkuperäisasukkaiden asuttama, vähitellen sulava kylä tuntui hyvin konkreettisesti ihmiskunnan viimeiseltä rannalta.

– Se on tavallaan pahin paikka sen kannalta, että koko kylmän kulttuuri on katoamassa.

Todellisuus Siorapalukissa pisti kuitenkin konseptin uusiksi. Ihmiset elävät eteenpäin, puuhavaat keskenään ja pakostakin auttavat toisiaan. Pakkasessa ei muuten pärjää.

Vaikka Arktisissa leikeissä on kyse kuolemasta, luopumisesta ja kaikenlaisten juttujen totaalisesta pieleenmenemisestä, sen maailma ei ole lohduton. Matka Grönlantiin oli onnistunut toivonetsintäretki, Leea summaa.

– Se on aina yllättävää mistä se toivo löytyy. Näkökulma ilmaston lämpenemiseen muuttui.

Viimeisellä rannalla ollaan, mutta siellä ei olla yksin. Leean mielestä toivo on toisissa ihmisissä.

– Itselle tuli toiveikas olo viimeisen ilmastoraportin jälkeen. Vaikka moni vielä väittää, ettei ilmasto lämpene, on meistä suurin osa nyt samassa veneessä. Jos me ollaan siellä yhdessä, meillä ei ole mitään hätää.

Arktiset leikit on Tampereen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Maajussille morsian, Love Island, Atlantin yli, Fort Boyard, Ensitreffit alttarilla, Yksin kotona, Suurin pudottaja ja Selviytyjät. Tässä vain osa syksyllä suomalaisilla tv-kanavilla nähtävistä tosi-tv-ohjelmista.

Suurin yllätys oli se, että viisi vuotta tauolla ollut Big Brother kaivettiin esiin naftaliinista. Tampereen yliopiston mediatutkija Mikko Hautakangas ei pidä hittiformaatin paluuta yllättävänä.

– Välillä vanhat formaatit ovat jääneet uusien jalkoihin, mutta nyt on retrokierros käynnissä. Love Island toi Big Brother -tyyppisen tekemisen ja katsomisen tavan takaisin ja se onnistuttiin tekemään ensiksi hitiksi Briteissä.

Uudelleen lämmitelty Big Brother pyrkii palaamaan siihen, mistä 20 vuotta sitten kehitellyssä formaatissa oli kyse. Ohjelman on tarkoitus olla ihmiskoe, missä jännite syntyy erilaisten ihmisten kohtaamisesta.

– Nyt on pyritty panostamaan monipuolisiin keskusteluihin ja viedään sitä formaatin perusideaa kohti. Erilaisten ihmisten kohtaaminen ja keskustelu olisi katseen kohteena, eikä vaan mahdolliset romanssit ja bileet.

Kaikesta huolimatta Big Brotherissa on jo peitto heilunut muutaman päivän jälkeen, kuten kertoo esimerkiksi Ilta-Sanomat.

"Tv on arkea ihmeellisempää"

Kun tosi-tv löi läpi vuosituhannen alussa, se sai osakseen rankkaa kritiikkiä. Ohjelmiin osallistuvat leimattiin julkisuutta hamuaviksi tyrkyiksi ja niiden tekijät tavallisia ihmisiä hyväksikäyttäviksi julmureiksi.

Vuosien varrella tosi-tv:n törkyleima on haalistunut, sillä sosiaalinen media on tehnyt ihmisistä oman elämänsä reality-tähtiä.

– Itsestään kertominen ja kuvaaminen on sosiaalisen median puolella tuttua. Tosi-tv ei ole enää niin törkyistä ja nyt on nähty empatiaan vetoavia formaatteja. Tosi-tv katsoo kohteitaan lempeämmin. Tämä on luonnollinen pitkän aikavälin kehityskulku. Alun kauhistelu on haalistunut empaattisemmaksi, Hautakangas sanoo.

Vaikka ihmisillä on mahdollisuus esitellä elämäänsä sosiaalisessa mediassa, televisiossa näkyminen kiehtoo edelleen.

– Ehkä televisiolla on sellainen oikean julkisuusuuden aura. Se on enemmän kuin normaali julkisuus tai sosiaalisen median julkisuus. YouTubessa esiin nousevat tavisjulkkikset, niin esiintyminen tosi-tv:ssä nostaa julkkisten A-sarjaan. Televisio on jotain arkea ihmeellisempää.

Häpeilemätöntä mainontaa

Osa tosi-tv:tä ja erityisesti Big Brotheria on ollut tuotesijoittelu. Ohjelman alkuaikoina Suomessa se haluttiin häivyttää ja jopa peitellä. Nykyisin se tuodaan rohkeammin esille. Kaupallinen yhteistyö on jo itsestäänselvyys.

– Kaupallisuus on entistä selvemmin ja häpeilemättömämmin osa tosi-tv-tuotantoja ja ylipäätään television tekemistä. Jos aikoineen tuotesijoittelua ja kaupallisia yhteistöitä peiteltiin ja toivottiin, ettei yleisö niitä huomaa, niin nyt niistä on tullut luonteva osa mediatuotantoja, Mikko Hautakangas sanoo.

Tosi-tv-formaatteihin on kuulunut alusta lähtien se, että ne ovat muutakin kuin pelkkä televisiossa näkyvä ohjelma. Tavoitteena on päästä lööppeihin ja kahvipöytäkeskusteluihin. Älypuhelimien aikana on tullut entistä tärkeämmäksi yleisön aktivointi.

– Yleisön osallistaminen ja sen kietominen kaupallisiin yhteistöihin on sellainen elementti, joka ei ole ainakaan heikkenemään päin. Tosi-tv kuluttajien arkeen kurottelevana tuotesijoittelun alustana tulee olemaan osa televisiotuotantoja jatkossakin.

Naantalilaislähtöinen balettitanssija Marko Juusela on kiinnitetty ensimmäisenä suomalaisena maailmankuuluun, pietarilaiseen Mariinski-teatteriin.

Juusela on opiskellut viimeiset neljä vuotta pietarilaisessa Vaganovan balettiakatemiassa ja sieltä hän sai kiinnityksen.

– Yksi unelma on toteutunut. Olen harjoitellut niin kovaa kuin olen pystynyt ja onnistuin. Seuraavaksi tavoittelen solistirooleja, kertoo Juusela päättäväisesti.

Hän on tanssinut kuusivuotiaasta asti balettia. Vaganovan balettikouluun hänet pyydettiin yllättäen Mikkelissä pidetyltä balettileiriltä.

– Venäjällä opettajan merkitys korostuu. Oma opettajani Nikolai Tsiskaridze on arvostettu henkilö. Hän kokee kunnia-asiakseen, että hänen oppilaansa menestyy, kertoo Juusela.

Rajua kilpailua pääsystä huipulle

Venäläisellä balettilla on kurinalainen maine. Marko Juusela myöntää, että toiminta eroaa suomalaisesta työskentelystä.

Hän aloitti tanssiopintonsa Raija Lehmussaaren balettikoulussa Naantalissa vuonna 2006 ja siirtyi 14-vuotiaana Suomen kansallisoopperan balettioppilaitokseen nuorisoasteelle Satu Soldanin oppilaaksi.

Vaganovan balettiakatemiaan otettiin Juuselan kanssa samaan aikaan 60 opiskelijaa. Hakijoita oli 3 000.

– Vaganovassa on paljon enemmän tunteja ja opettajat vaativat enemmän. Siellä tähdätään maailmantähdiksi, mikä näkyy ammattimaisuutena. Täyttä tanssia voi olla joinakin päivinä jopa kahdeksan tuntia, kertoo Juusela.

Juuselan mukaan baletti otetaan vakavasti, mutta raakaa toiminta ei hänen mukaansa ole. Opettajat yrittävät motivoida oppilaitaan mahdollisimman paljon.

– Suomalaiset saattavat ajatella, että opettajat eivät pidä oppilaistaan. Se ei pidä paikkaansa, vaan opettajat tekevät tosi paljon töitä oppilaidensa vuoksi, kertoo Juusela.

Varsinkin viimeisenä opiskeluvuoteenaan Juusela huomasi tämän, kun hänen opettajansa opasti häntä Pähkinänsärkijän prinssin rooliin.

Juusela esitti sen koulun jouluesityksissä vuosina 2017 ja 2018 ja osan siitä myös venäläisten, nuorten tanssijoiden balettikilpailussa Moskovassa maaliskuussa.

Hän sijoittui kilpailussa toiseksi.

– Rooleja harjoiteltaessa saa yksityisopetusta. Opettaja näyttää, millaiset eleet ja yksityiskohdat kuuluvat rooliin. Siinä oppii todella paljon. Olen kiitollinen opettajilleni Vaganovassa, ilman heitä en olisi nyt tällä tasolla, kertoo Juusela.

Haaveena solistiroolit

Nuori balettitanssija joutuu taistelemaan rooleista, vaikka on päässyt arvostettuun teatteriin. Mariinski-teatterissa Juusela toivoo saavansa solistirooleja.

Teatterin baletissa on yli 250 tanssijaa, mikä tekee siitä myös yhden suurimmista balettiseurueista maailmassa.

– Unelmaroolini vaihtuvat usein, mutta tällä hetkellä se on Romeo ja Julia -baletin päärooli. Olen nähnyt sen nyt pari kertaa. Tarina on niin koskettava, traaginen ja vahva, pohtii Juusela.

Juuselan ensimmäisen opettajan Raija Lehmussaaren mielestä Juuselalla on tarvittavat ominaisuudet maailmantähdeksi.

– Hänellä on sekä fyysisiä että henkisiä lahjoja. Hän on hyvä tulkitsija. Luonteeltaan hän on ystävällinen ja hänellä on tarvittavaa ulkonäköä suuriin rooleihin, kertoo Lehmussaari silmin nähden ylpeänä oppilaastaan.

– Kun pääsin kouluun, vahvuuteni oli tekniikka. Kouluvuosien aikana Pietarissa olen saanut koulutusta tulkintaan ja samalla on esiinnytty paljon. Pikku hiljaa alkaa taiteellisuus tulla esille, pohtii Juusela.

Tanssijan on motivoitava itsensä väsymyksen yli

Aivan kuten huippu-urheilijallakin tanssijalla on parempia ja huonompia päiviä. Marko Juusela kertoo kouluaikana pyrkineensä antamaan kaikkensa joka päivä.

Hän kokee, että tanssijan on pystyttävä motivoimaan itsensä väsymyksen yli.

– Se motivoi eniten, että työskentelen itselleni, oman urani eteen, ja pidän siitä, mitä teen. Tiedän, mihin pystyn. Kun olin nuorempi, baletti oli keino purkaa energiaa ja tehdä asioita musiikin kanssa, pohtii Juusela.

– Nyt olen ymmärtänyt, miten monialaista ja syvää baletti on. Taiteellisuus, esiintyminen ja tarinankerronta liittyvät kaikki yhteen.

Lue lisää:

Baletti on kuin huippu-urheilua – parhaaksi pääsee vain intohimolla

Kolme pahvilaatikkoa nostetaan innolla Tampereen Vuoreksen koulun kirjaston pöydille. Seitsemäsluokkalaiset ja opettajat haluavat nähdä, mitä lahjapaketit pitää sisällään.

Kirja toisensa jälkeen nousee esiin.

– Tää kuulostaa ihan sairaan hyvältä!

– Mä haluun lukee tän!

Kirjapaketit ovat saapuneet täydellisellä ajoituksella, sillä Vuoreksen yhtenäiskoulussa ovat aloittaneet juuri ensimmäiset yläkoululaiset uusissa tiloissa. Kirjastokin on uusi, ja sen varustaminen kesken.

Suomen Kulttuurirahasto on antanut miljoona euroa yläkouluikäisten lukutaidon tukemiseen. Lahjoitettavat kirjat on valittu Lastenkirjainstituutissa.

– Kaikista mahtavimmalta tuntui nuorten reaktio. Siellä on aitoa iloa ja intoa näiden kirjojen saamisesta. Moni tarttui heti johonkin kirjaan ja kysyi, koska näitä saa lainata, hankekoordinaattori Lotta Luukila Lastenkirjainstituutista sanoo.

Kirjalahjoituksen taustalla on huoli nuorten ja erityisesti poikien lukutaidon rapistumisesta.

Alakoulut ovat saaneet omat Lukuklaani-pakettinsa jo aiemmin.

Siemenet lukuintoon kylvetään tosin jo ennen kouluikää. Kirjapaketteja aukova Milla Mäkinen kertoo lukevansa pikkusiskolleen, joka pitää erityisesti Nalle Puh -kirjoista. Ne olivat myös Mäkisen omia suosikkeja lapsuudessa.

– Saatan lukea ihan mitä vaan.

Myös Mandi Nummela kertoo lukevansa monenlaisia kirjoja. Harry Potter -kirjasarja on hänen suosikkinsa.

– Iltasin luen noin 20 sivua, niin kuukaudessa tulee luettua ehkä kirja tai kaksi. Jos on vaikka stressiä, niin tähän pystyy uppoutumaan ja unohtamaan muun hetkeksi.

Jiro Matikainen arvelee lukeneensa nuoren elämänsä aikana ehkä sata kirjaa.

– Sarjakuvat on aika hyviä.

Opettajan mielestä kannustaminen ja lukutaidon mukaan valitut kirjat ovat tärkeitä avaimia lukemisen iloon.

– Ei laitetakaan sitä isointa kirjaa sille, josta tiedetään, että on lukijana vähän heikompi, sanoo suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja Terhi Metsälä, joka toimii Vuoreksen koulussa myös luokanopettajana.

Lue myös:

Kolmasluokkalaiset pyörittävät rapistunutta koulun kirjastoa Piikkiössä – "Hyvät asiat etenevät, kun oppilaat ovat itse niistä innostuneita"

Kun rahaa on vähän, oppikirjat hankitaan ensin – koulukirjastot sinnittelevät jopa nollan euron budjetilla

Taas.

Eikö näitä artisti juo ja laulaa -elokuvia ole jo tarpeeksi? Niitäkin, jossa petetään vaimoa ja anotaan anteeksi.

Ajatus saattaa vilahtaa mielessä nähtyään elokuvan Olen suomalainen.

Elokuvan ohjaaja Aleksi Mäkelä on osannut varautua, että sanomista saattaa tulla.

– Varsinkin näitä miestaiteilijoita on kuvattu paljon viime aikoina. Mutta tämä ei ole mikään patsaselokuva, vaan halusimme mennä iholle, niin lähelle kuin pystyimme, Mäkelä sanoo.

Viina vei Klabbia

Jos toiveena on kuulla potpuri iskelmäkuninkaan suosikkikappaleista, niin luultavasti pettyy.

Perjantaina ensi-iltaan tuleva Olen suomalainen on rehellinen tarina Kari Tapani Jalkasesta, lempinimeltään Klabbi.

Ohjaaja uskoo, että artisti Kari Tapion suosion takana oli aitous ja rehellisyys. Siksi hänestä ei elokuvassakaan haluttu antaa liian siloteltua kuvaa.

– Lähdettiin siitä, ettei kaunistella asioita, koska alkoholi oli Kari Tapion elämässä aika läsnä koko ajan kuten monen muunkin taiteilijan elämässä, Aleksi Mäkelä muistuttaa.

Kun Pia-vaimon on aika lähteä synnyttämään pariskunnan ensimmäistä lasta, makaa tuleva isä sammuneena kylpyammeessa eikä hänestä ole kuskiksi sairaalaan.

Lue myös: Toimittajalta: Haluatko elämäkertaelokuvan tähdeksi? Perusta bändi, juo viinaa ja petä puolisoasi

Kari Tapio ryyppää, pyytää vaimoltaan toilailujaan anteeksi, anteeksi ja vielä kerran anteeksi.

Ja saa anteeksi.

– Elokuvaa tehdessä minusta oli kiinnostavaa pohtia rakkautta ja läheisyyttä ja sitä, miten paljon annetaan anteeksi, Kari Tapiota näyttelevä Matti Ristinen sanoo.

Mäkelä: "On omakohtaista kokemusta"

Kaiken se rakkaus kestääkin.

Hotellihuoneessa tyhjenee baarikaappi, laulaja mongertaa lavalla kunnes jalat pettävät alta ja kolmen pojan isä "unohtaa" lapsensa yksin hotelliin.

Aleksi Mäkelä sanoo suoraan, että hän tietää, mistä elokuvassa kertoo.

– Koen olevani taiteilija itsekin ja alkoholi on tullut tutuksi. Oli helppoa kertoa sitä tarinaa, koska on omakohtaistakin kokemusta.

Näyttelijä Matti Ristinen toivoo, että elokuva olisi keskustelunavaus alkoholismista.

"Alkoholismi on edelleen iso häpeä ja tabu." Matti Ristinen

– Alkoholismi on edelleen meille suomalaisille iso häpeä ja tabu, josta ei ole pystytty keskustelemaan. Edellisen kerran varmaan silloin kun virtahepo tuli olohuoneeseen, Ristinen sanoo.

Hän viittaa Tommy Hellstenin suosittuun Virtahepo olohuoneessa -kirjaan, joka ilmestyi vuonna 1991.

Ristinen muistuttaa, että tänä päivänä artistit elävät huomattavasti kurinalaisempaa elämää kuin 1970-luvulla.

– Elokuvassa tulee esille myös artistin yksinäisyys. Olet viikkotolkulla pois kotoa. Kierrät hotellihuoneesta toiseen. Siinä pitää olla kova palo tehdä sitä hommaa.

Jos meinaa menestyä, on pysyttävä kunnossa.

– Väittäisin, että tänä päivänä ajat ovat toiset. Luojan kiitos.

Avioliiton pituinen elokuva

Tiina Lymi näyttelee elokuvassa Kari Tapion vaimoa, joka uran alkutaipaleesta lähtien jaksaa uskoa miehensä menestykseen ja kannustaa tätä uskomaan siihen itsekin.

Aleksi Mäkelän mukaan elokuvan nimeksi ei voinut tulla Kari Tapio, koska vaimon rooli oli artistin elämässä niin suuri.

– Elokuva on avioliiton pituinen. Se on Karin ja Pian avioliitto-rakkaustarina. Vaikka taiteilija edellä mennään, elokuvassa on kaksi päähenkilöä.

Laululle loppu suosion huipulla

Todisteena Kari Tapion suosiosta ovat hänen saamansa 21 kultalevyä, kahdeksan platinalevyä ja yksi tuplaplatina.

Laulaja myös palkittiin Iskelmä-Finlandialla sekä valittiin Emma-gaalassa kahdesti vuoden parhaaksi miesartistiksi.

– Hänellä oli ääni, jota ei muut pysty jäljittelemään ja sitten myös heikkouksia. Kari oli rakastettu artisti juuri vahvuuksiensa, ei heikkouksiensa takia, Matti Ristinen toteaa.

Kari Tapio kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2010.

Aleksi Mäkelästä artistissa on mielenkiintoista se, että suosio tuli vasta myöhemmällä iällä.

– Megasuosio tuli viisikymppisenä. Lähtö tuli oikeastaan uran huipulla, mikä on tietyllä tavalla aika kaunista. Mutta tietysti se tuli liian aikaisin.

– Aina.

Kipu nakersi mieltä. Se oli jatkunut jo kuukausia, vaikka lääkäreiden mukaan ikävän tunteen olisi pitänyt lähteä pois parissa viikossa. Diagnoosi: krooninen eturauhastulehdus.

Tuskan tunne ja sen seuraukset yllättivät, sillä rajuja juttuja oli koettu ennenkin.

19-vuotiaana Jari Nieminen sahasi puolet peukalostaan poikki työtapaturmassa. Kokonaan ehjäksi vasemmasta kädestä jäi ainoastaan etusormi. Henkistä puolta koettelivat talousasiat. Matti oli tuttu vieras nuoren ammattigraafikon kukkarossa. Ei tuntunut missään.

Nyt kaikki oli näennäisesti hyvin. Perhe, kaksi lasta, vakituinen työ, mutta masennuksen ensioireet hiipivät salaa ja kyselemättä.

Tunne on poissa pelistä, vaikka järki puhuu toista

Äiti löydettiin viime hetkillä. Hän oli maannut kotonaan kolme päivää paikoillaan. Aivoinfarkti.

– Äiti oli järkyttävän huonossa kunnossa. Se oli viimeinen pisara. Kuppi heilahti nurin, Nieminen nielaisee.

Masennus otti miehestä niskalenkin. Työt jäivät pitkäksi aikaa, samoin harrastukset. Se oli kova paikka, sillä käytännössä Nieminen oli elänyt unelmaansa: piirtänyt päivisin ja soittanut iltaisin.

– Tuntui siltä, että toivo oli menetetty.

Ajatuksenani oli pitää juhlat, jotka päättävät kaikki juhlat. Jari Nieminen

Nieminen kokee masennuksen mustana tilana, jota ei pääse pakoon. Rakkaat asiat ja ihmiset ovat lähellä, mutta tunne on pois pelistä. Itsetunto on koetuksella, kun masennus maalaa mielikuvat totuuden vääristyneeksi irvikuvaksi.

– Kun se on päällä, ajattelen olevani paska graafikko ja huono muusikko. Rumakin. Rationaalinen osa itsestäni yrittää sanoa, että tiedän olevani väärässä, mutta masennus huutaa kovempaa. Tunteesta tulee totta.

Osa oireista on fyysisiä.

– Välillä painaa rinnasta niin kovaa, että on vaikea hengittää.

"Aloin käydä salilla, koska ajattelin, että siihen ei tarvita lahjakkuutta"

Pelkkä diagnoosin saaminen helpotti hetkeksi. Nieminen oli virallisesti masentunut. Lääkkeet toivat hyvänolontunteen osittain takaisin.

– Se on aaltoliikettä. Kun olet pohjalla, kaikki hyvä pyyhkiytyy pois. Hyvissä fiiliksissä taas on helppoa vähätellä pahaa oloa. Tein saman virheen kuin moni muukin ja vähättelin hyvinä hetkinä pahaa oloani.

Pari vuotta kului uutta elämänvaihetta ihmetellessä. Kesällä 2016 Nieminen repäistiin syvemmälle kuin koskaan.

– Aloin miettiä, että haluan kuolla pois. Lomalla siinä tunteessa oli mahdollista rypeä kaiken aikaa.

Nieminen vei ajatuksen niin pitkälle, että hän päätti elämälleen takarajan. Se oli hänen 35-vuotissyntymäpäivänsä, 30. syyskuuta 2017.

– Ajatuksenani oli pitää juhlat, jotka päättävät kaikki juhlat.

Samalla Nieminen päätti, että ennen sitä hän yrittää vielä kerran ja tosissaan. Jos hän kaatuisi, hän kaatuisi saappaat jalassa.

Yksi oivalluksista liittyi harrastuksiin. Nieminen oli lopettanut hetkeksi rumpujen soittamisen ja bänditouhut. Siitä oli muka tullut vain paha olla, vaikka oikeasti kysymys oli rakkaasta lajista. Itseinho oli ottanut vallan.

– Aloin kuntoilla ja käydä salilla, koska ajattelin, että siihen ei tarvita lahjakkuutta vaan itsekuria.

Hänen silmänsä avasi stressistä ja masennuksesta kertova kirja.

– Siinä sanottiin, että masentunut tiputtaa pois tärkeitä asioita elämästään, ja se, että alkaa elämään arvojensa vastaista elämää vain pahentaa asiaa. Tunnistin siitä itseni. Olin luopumassa siitä kaikesta.

Samalla Nieminen oppi ymmärtämään mielentilan aaltoliikettä ja huomasi, että pahasta olosta on pakko alkaa puhua. Enää ei ollut sijaa asian kaunistelulle.

– Loman jälkeen työkaverini kysyivät, miten menee. Vastasin, että olen kuukauden verran miettinyt, että mä tapan itseni. Jos silloin olisin kaunistellut asiaa, en varmasti olisi tässä.

Ratkaiseva rooli oli työterveyslääkärillä, joka otti Niemisen tilanteen tosissaan. Hän pääsi psykiatrin pakeille, ja tammikuussa 2017 alkoi terapia. Siellä Nieminen käy vieläkin aina perjantaiaamuisin.

Koko huone maalattiin mustaksi

Vasta perheille tarkoitetussa terapiatapaamisessa Nieminen ymmärsi ensimmäistä kertaa, että masennus on sairaus.

– Siihen saakka olin mieltänyt sen heikkoudeksi tai ominaisuudeksi.

Ajatus itsensä tappamisesta tuntui yhä etäisemmältä. Syntymäpäivä lähestyi. Nieminen päätti, että tästä kaikesta oli jäätävä jälki. Syntyi ajatus muotokuvasta.

Nieminen otti yhteyttä palkittuun valokuvaajaan Vesa Tyniin. Kaksikko huomasi, että heillä oli yhteys.

– Olemme samalla aaltopituudella. Meitä yhdistää luova intohimo.

Valokuvassa piti olla samaa mustaa, jonka Nieminen kokee masennuksessaan. Kuvassa on asioita, jotka hän oli menettää sairautensa takia. Työpiste ja rummut – koko huone – maalattiin mustaksi.

Keskelle asettui Nieminen itse. Hän on kuvassa alasti, koska hänen treenatulla kropallaan on tärkeä osansa kokonaisuudessa.

• Kyseinen kuva on katsottavissa tämän jutun pääkuvan paikalla.

Mielimaissa-projekti rikkoo tabuja

Nyt muotokuvasta on kehittynyt kokonainen projekti: Mielimaissa. Siihen mukaan lähtevät kertovat omat tarinansa mielenterveydestä, ja heistä otetaan muotokuva. Tarkoitus on levittää tietoisuutta ja murtaa tabuja – kuvata sairauden akuuttia vaihetta, jota kukaan muu ei pysty kokemaan.

Ensimmäinen näyttely avautuu Niemisen työpaikan Aboa Vetus & Ars Nova -museon Omatila-galleriassa Turussa 27. syyskuuta. Siellä esillä on neljä tarinaa. Tekijöille on tärkeää, että muotokuvanäyttelyihin on vapaa pääsy.

– Puhuminen auttaa kipeiden juttujen kanssa. Niiden kanssa ei kuulu märehtiä, sillä jaettu salaisuus on kevyempi kantaa.

– Jo pelkästään pienessä somepiirissäni huomaa sen, että oma avoimuuteni madaltaa muiden kynnystä nähdä omat ongelmansa.

Nieminen huomauttaa, että mielenterveysongelmat voivat koskea ketä tahansa.

– Haluamme näyttää, että asia voi koskettaa sukupuolesta, iästä tai asemasta riippumatta.

Mielimaissa on herättänyt huomiota sosiaalisessa mediassa. Kaikki muotokuvat ja tarinat julkaistaan myös internetissä. Palaute on ollut kannustavaa.

– Tulee olo, että teemme jotain, jolla on oikeasti merkitystä.

30.9.2017

Syyskuun viimeisenä päivänä 2017 Jari Nieminen järjesti syntymäpäiväjuhlat ystävilleen. Viimeisen päivän sijaan niissä juhlittiin sitä, että päivänsankari oli selvinnyt pahimman yli.

Suomessa joudutaan tuhoamaan täysin uusia ja käyttämättömiä työ-, suoja- ja virkavaatteita. Ilmiö on Suomen tekstiili & muoti ry:n toimitusjohtajan Anna-Kaisa Auvisen mukaan kasvava. Järjestö pitää tekstiili-, vaate- ja muotialan yritysten puolia Suomessa.

– Yhä enemmän on niitä julkisen sektorin hankkijoita, jotka eivät lunasta kilpailutuksessa hävinneen firman loppuvarastoa, Auvinen sanoo.

Loppuvarastoja syntyy, kun työvaatefirmojen täytyy pystyä toimittamaan esimerkiksi virkapukuja eri ammattikunnille sopimuksen päättymiseen asti.

Loppuvaraston kohtalo on Auvisen mukaan julkisen sektorin käsissä. Osa julkisen sektorin hankkijoista lunastaa vanhan varaston, mutta eivät kaikki.

– Silloin varastoja joudutaan tuhoamaan, Auvinen sanoo.

Julkisen sektorin hankkijoita ovat esimerkiksi VR, Puolustusvoimat, Poliisihallitus, Kunta Pro sekä kaupungeista esimerkiksi Helsinki, Espoo ja Vantaa.

VR pyrkii hankintapäällikkö Jaana Arvon mukaan hyödyntämään aina kaikki vanhat materiaalit “mahdollisuuksien mukaan”. Hän käyttää esimerkkinä asiakaspalveluhenkilökunnan viime keväistä vaateuudistusta.

– Siinä edellisen toimittajan VR:lle brändätty varasto lunastettiin täysin ja pyrittiin ensin itse hyödyntämään, Arvo sanoo.

Materiaalipäällikkö Heli Rajaniemi Poliisihallituksesta puolestaan kertoo, että virkavaatteet pyritään kilpailuttamaan niin, ettei ylijäämävarastoja synny sopimuskauden päätyttyä.

“Jokainen vaatekappale pitäisi käyttää loppuun”

Tamperelainen Image Wear on yksi monista kotimaisista työvaateyrityksistä, joka valmistaa työ-, suoja- ja virkavaatteita julkiselle sektorille. Vastaavia yrityksiä on Suomessa toistakymmentä.

Image Wear valmistaa vuodessa noin miljoona työvaatetta. Yritys tekee eniten vaatteita palvelualojen ammattilaisille.

– Teemme vaatteita kaikille muille paitsi papeille ja palomiehille. Ja palomiehillekin silloin, kun he eivät mene tuleen, liiketoimintayksikön johtaja Kati Tukiainen Image Wearista sanoo.

Alan etujärjestön, Tekstiili & muoti ry:n, esille nostama ilmiö on tuttu Tukiaiselle.

Hän arvioi, että Image Wear joutuu tuhoamaan tavalla tai toisella 13–15 tonnia, eli noin rekkalastillisen uusia työvaatteita vuodessa. Osa niistä poltetaan, jos materiaaleja ei voi kierrättää. Se voi johtua monesta syystä: esimerkiksi asujen virkamerkeistä tai materiaalin koostumuksesta.

Image Wearilla ei ole antaa tarkkoja lukuja siitä, miten paljon vaatteita päätyy ongelmajätelaitoksen uuniin.

Erilaisia kierrätyksen muotoja tulee Tukiaisen mukaan kaiken aikaa lisää, ja toimiala kehittyy. Hänen toiveenaan on, että joka ikinen vaatekappale käytettäisiiin loppuun siinä tarkoituksessa, mihin se on tehty.

– Otamme kaikki vaihtoehdot aina esille asiakkaidemme kanssa. Ettei käyttämättömiä vaatteita menisi turhan hukkaan, Tukiainen toteaa.

“Vaatteiden tuhoaminen ei ole kenestäkään viisasta”

Huoli käyttämättömien vaatteiden tuhoamisesta nousi esille viime vuonna, kun kävi ilmi, että brittiläinen Burberry-vaatemerkki polttaa ylijäämävarastonsa suojellakseen brändiään.

Uutisen seurauksena jotkut suomalaiset työvaatefirmat ottivat edunvalvojaansa yhteyttä ja toivoivat, että asiasta keskusteltaisiin julkisen sektorin kanssa. Työvaatteiden tuhoaminen oli tuttu ongelma Suomessa.

– Ei ole kenenkään näkökulmasta viisasta, että Suomessa joudutaan ylläpitämään tällaista käytäntöä, Suomen tekstiili & muoti ry:n toimitusjohtaja Anna-Kaisa Auvinen toteaa.

Hän järjesti pyöreän pöydän keskustelun aiheesta, mutta tulos jäi laihaksi.

– Emme saaneet kovin suurta joukkoa julkiselta sektorilta paikalle, Auvinen sanoo.

Hän muistuttaa, että julkisella sektorilla on myös hankkijoita, jotka haluavat löytää ratkaisuja tilanteeseen.

Itse hän ehdottaa kahta erilaista mallia: toisessa varasto kuuluisi julkisen sektorin hankkijalle, koska silloin tällä olisi kiinnostusta löytää sille järkevää käyttöä.

Toisessa ylijäämävarastolle määriteltäisiin järkevä hinta ja se siirtyisi kilpailutuksen voittaneelle firmalle.

Suomessa ei ole tilastoja siitä, miten paljon työvaatteita joudutaan todellisuudessa tuhoamaan julkisen sektorin käytäntöjen takia.

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka.

150 000 tuhatta sivua piirrettyä mangaa, 700 eri nimikettä, 70 anime-elokuvaa ja satoja miljoonia myytyjä teoksia. Jo pelkkien lukujen valossa Osamu Tezuka (1928–1989) on mangan kiistaton jättiläinen, mutta hänen merkityksensä japanilaiselle sarjakuvalle ja populaarikulttuurille on huomattavasti syvällisempi. Tezukaa ei kutsuta turhaan mangan jumalaksi.

– Hän tavallaan loi koko modernin mangan ja animen tradition, mikä on sittemmin paisunut nykyisen kaltaiseksi viihdeteollisuuden muodoksi. Tezuka toi Japaniin niin tarinallisen kuin eri ikäryhmillekin kohdennetun mangan ja uudisti sitä teknisesti sekä loi uudenlaisia henkilögallerioita, näyttelyn kuraattori Virpi Nikkari Tampereen taidemuseosta luettelee.

Astro Boy ja robottimangan ensiaskeleet

Toyonakassa Osakan lähettyvillä vauraaseen perheeseen syntynyt Osamu Tezuka opiskeli alun perin lääkäriksi, mutta manga oli hänen elämässään tärkeä sivujuonne jo lapsuudesta lähtien. Ensimmäisen, Mā-chan-pojan seikkailuista kertovan mangansa hän sai julkaistua jo 17-vuotiaana vuonna 1946.

Suursuosioon Tezuka singahti Atom- eli Astro Boy -sarjallaan 1950-luvun alkupuolella. Sarjaa tähdittää mangan ja animen ensimmäinen robottihahmo, jolla on atomivoimien lisäksi käytössään muhkeat satatuhatta hevosvoimaa.

Astro Boyn tarina on lähtökohdiltaan varsin koskettava: tohtori Umataro Tenman Tobio-poika kuolee liikenneonnettomuudessa ja surun murtama isä rakentaa robotin lapsensa korvikkeeksi. Tenman ei kuitenkaan ole tyytyväinen luomukseensa, joka ei esimerkiksi kasva kuten muut lapset, ja lopulta hylkää tämän.

Astro Boy -mangaa on myyty yli sata miljoonaa kappaletta ja sen ympärille rakentui myös Japanin ensimmäinen televisio-anime, vuoden 1963 Mighty Atom. Robottimangasta on sittemmin kehkeytynyt kokonaan oma genrensä.

– Kyse on hyvin inhimillisestä robotista, ja sen suosiota Japanissa verrataan yleisesti Aku Ankan suosioon länsimaissa, Virpi Nikkari toteaa.

Osamu Tezuman tunnetuimpiin sarjoihin kuuluu myös Princess Knight, jonka päähenkilöllä prinsessa Safiirilla sykkii rinnassaan sekä pojan sininen että tytön vaaleanpunainen sydän, ja joka aina tarpeen vaatiessa tekeytyy prinssiksi ja joutuu hurjiin seikkailuihin. Princess Knightin takia Tezumaa pidetään nimenomaan tytöille suunnatun mangan eli shōjon pioneerina.

Princess Knight on myös jättänyt lähtemättömän jäljen mangan visuaaliseen puoleen – tässä yhteydessä voisi jopa puhua prototyypistä.

– 1950-luvulla luotu ritariasuinen prinsessa on ensimmäinen sädehtiväsilmäinen mangatyttö, ja se on myöhemmin antanut vaikutteita monille muille hahmoille, Virpi Nikkari sanoo.

Phoenix-manga ja tulesta syntynyt uusi elämä

Osamu Tezukan elämäntyönä pidetään Phoenix- eli Tulilintu-mangaa. Sitä kutoo yhteen myyttinen feenikslintu, joka pystyy lahjoittamaan ihmiselle ja lopulta kokonaiselle ihmiskunnalle uuden elämän. Phoenixissa liikutaan useissa eri ajanjaksoissa, jotka saattavat sijoittua jopa kolmen miljardin vuoden päähän nykyajasta.

Yksi tarinoista on dystopia, jossa saastunutta maailmaa hallitsevat supertietokoneet ja ihmiskunta ajautuu ydinsotaan ja tuhoutuu. Tezuka piirsi Phoenixia 1960-luvulta lähtien aina kuolemaansa saakka.

Tampereella on esillä myös Tezukan suosittua Black Jack -mangaa, jota taiteilija teki vuosina 1973–1983. Sarja on kiinnostava, koska sen päähenkilön, salaperäisen lääkärin harjoittama kirurgia on usein logiikan ja fysiikan lakien vastaista, mutta samalla Tezukan omista ammatillisista taustoista johtuen realistisesti piirrettyä.

Osamu Tezukan mielikuvituksella ei näytä olleen rajoja: hän on tehnyt mangaa niin miespuolisesta merenneidosta, hyönteisiin vertautuvista ihmisistä, Japaniin muuttaneesta kreivi Draculasta kuin kolmesta Adolfistakin, joista yksi on Hitler.

Tezuka itse koki teini-ikäisenä toisen maailmansodan kauhut, mikä jätti selkeän pohjavireen hänen koko tuotantoonsa.

– Hän oli ennen kaikkea humanisti ja hänen koko taidekäsityksensä pasifistinen henki näkyy useimmissa teoksissa. Vaikka monet hänen tarinoistaan ovat kepeitä, siellä syvemmällä on elämän tarkoituksen ja kiertokulun pohdintaa, Virpi Nikkari summaa.

British Museumissa päättyi äskettäin Manga マンガ -näyttely, joka on tähän mennessä ollut laajin Japanin ulkopuolella koskaan järjestetty mangakatselmus. Vaikka mangalla on vankka kannattajakuntansa Euroopassa, sen ympärille keskittyviä näyttelyitä nähdään taidemuseoissa harvoin. Syykin on selvä.

– Mangateokset ovat lähinnnä kustantamojen omistuksessa, mikä tarkoittaa pitkiä neuvotteluja ja isoja tekijänoikeuskysymyksiä. Manganäyttelyt ovat myös varsin hintavia, Virpi Nikkari kertoo.

Sotahistoriasta pornoon

Tampereen taidemuseossa on esillä myös mangan nykyvirtauksia. Tammen mangaa julkaisevan Sangatsu Mangan toimituspäällikkö ja kääntäjä Antti Valkama tutustui genreen jo lapsena asuessaan Japanissa.

1980-luvulla manga oli nousevan auringon maassa koko kansan huvia, tällä hetkellä sen evoluutioon kuuluvat muun muassa entistä pienemmät ja joissakin tapauksessa myös oudommat kohderyhmät.

– Yksi tällainen kohderyhmä on sotahistorian harrastajat: kun kansa on iso ja lukijoita on paljon kuten Japanissa, mangaa voi julkaista kuinka pienelle kohderyhmälle tahansa, Valkama kertoo.

Militariamangasta – ja vähemmän ryppyotsaisesta sellaisesta – käy esimerkkinä vuonna 2015 julkaistu Naruki Nagakawan ja Pairanin Valkoinen Noita – Talvisota -manga, jossa yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista tarkka-ampujista eli Simo Häyhä on muuttunut vihollisia lumisissa maisemissa jahtaavaksi teinitytöksi. Japanilaiset ovat kiepauttaneet sukupuolta toiseen suuntaan myös marsalkka Mannerheimin kohdalla.

– Toivoin, että naispuolisesta Mannerheimista olisi syntynyt Suomessa skandaali, mutta näin ei kuitenkaan käynyt.

Valkaman tämänhetkisiin suosikkeihin kuuluu arkinen manga, jossa vietetään perhe-elämää maaseudulla ilman sen suurempaa draamaa. Supersankarien ja yliluonnollisten tapahtumien vastapainoksi syntynyt arkimanga alkoi saada enemmän jalansijaa Japanissa vuoden 2015 tienoilla.

Tällä hetkellä pinnalla on myös mangagenre, jossa henkilö siirtyy toiseen ulottuvuuteen tai fantasiamaailmaan jälleensyntymän tai maagisen tapahtuman kautta.

– Joku syntyy uudestaan sankarina, joku limapallo-otuksena, joku taas miekkana tai jopa onsenina eli kuumana lähteenä. Kyse on kasvavasta ja laajenevasta genrestä. Ja koska pitäisi pystyä keksimään yhä omaperäisempää tarinointia, niin sitten löytyy tällaisia yksittäisiä älynväläyksiä, kuten kuumana lähteenä jälleensyntynyt päähenkilö, Antti Valkama kertoo.

Mangasta löytyy myös boys' love -genre, jonka teemana ovat (nuorten) miesten väliset romanttiset ja homoseksuaaliset suhteet, myös pornografisin painotuksin. Ei liene yllätys, että porno- eli hentaimangaa tehdään ja kulutetaan Japanissa runsain mitoin

– Pornomangaan suhtaudutaan kahtiajakoisesti, eli löytyy ihmisiä, jotka vastustavat sitä ja päinvastoin. Japanilainen yhteiskunta sietää erilaisia asioita hyvinkin pitkälle, kunhan yhteisön ei tarvitse kohdata avoimesti sitä, mitä yksilö puuhaa. Eli tehkää mitä lystäätte, kunhan ette mesoa siitä julkisuudessa, Antti Valkama kertoo.

Manga seuraa myös tiukasti aikaansa ja japanilaisen yhteiskunnan liikehdintää.

– Ihan varmasti mangalla pyritään muokkaamaan mielipiteitä – tosin käsittääkseni kyse on enemmän tekijän ja kustantajan yhteiskunnallisista näkemyksistä. Hyvää tarinaa on kuitenkin hankalampaa saada tehtyä, jos tähtäimenä on julistaminen tai vaikuttaminen. Joskus mangan kautta voi tulla esille sellaista, että Japanin pitäisi lakkauttaa armeijansa ja ryhtyä sataprosenttisen pasifistiseksi valtioksi, joskus taas että Japanin pitäisi vahvistaa puolustusvoimiaan ja vaikuttaa aktiivisemmin ulkomailla.

Kun Japani ja Hollywood kohtaavat

Antti Valkaman mukaan mangan ja animen kulloisia trendejä esimerkiksi Suomessa pystyy havainnoimaan cosplay-tapahtumissa sen mukaan, minkä sarjojen hahmoiksi ihmiset pukeutuvat.

– Sen suurempia muotivirtauksia ei mangassa ole enää ollut, jos verrataan alkuaikoihin. Kun ryhdyimme julkaisemaan mangaa vuonna 2003, kaikki ostivat niitä muutamia samoja sarjoja. Nyt valikoidaan tarkemmin ja seurataan sarjoja, joista valtaosa harrastajista ei ole välttämättä kuullut mitään.

Tämän hetken suosittuihin mangoihin kuuluvat muun muassa Kōhei Horikoshin My Hero Academia sekä Yoshihiro Takahashin Hopeanuoli.

– Ensimmäinen niputtaa supersankari- ja mangakliseitä, mutta keksii samalla paljon uutta kivaa. Jälkimmäinen taas on puhuvine koirineen kestosuosikki, Antti Valkama toteaa.

Mangan ja animen tuotantokoneistoja Japanissa voisi verrata Hollywoodin vastaaviin: markkinat ovat vuosikymmenten myötä hioutuneet ja kypsyneet huippuunsa ja synnyttäneet tietynlaisia visuaalisia ratkaisuja.

Ei siis ihme, että Osamu Tezukaakin kutsutaan Japanin Walt Disneyksi. Virpi Nikkarin mukaan tämä on perusteltua.

– Vaikutteita on valunut molempiin suuntiin. Tezuka ihaili Disneytä ja katsoi Bambin 80 kertaa. Disneyn Leijonakuninkaasta taas on sanottu, että se on ottanut hyvin paljon vaikutteita Tezukan Kimba the White Lion -mangasta ja animesta, Nikkari kiteyttää.

“Feministiset käsitteet ovat niin kovin vaikeita” tuntuu olevan yleinen feminismiin liittyvä ongelmakohta ja valituksen aihe. On kaiken maailman väännöksiä englannin kielestä, kuten vaikka mansplaining.

Hyviä uutisia! Tänä syksynä julkaistiin vihdoin suomeksi lempikirjoittajani Rebecca Solnitin esseekokoelma Miehet selittävät minulle asioita (Men Explain Things to Me). Kirjailija Pauliina Vanhatalo on tehnyt ansiokasta työtä suomentaessaan tämän pienen mutta painavaa asiaa sisältävän kirjan.

Käsite mansplaining juontaa juurensa kirjan nimiesseeseen, joka alun perin julkaistiin jo vuonna 2008. Esseessä Solnit kertoo tapahtumista eräissä juhlissa, joiden isäntä luennoi hänelle loputtomasti erittäin tärkeästä kirjasta. Isäntä ei suinkaan ollut lukenut kirjaa, vaan ainoastaan arvion siitä. Hänen luennointiaan ei pysäyttänyt ensimmäinen eikä toinen kerta, kun Solnitin ystävä huomautti kirjan itse asiassa olevan Solnitin kirjoittama.

Esseen julkaisemisen jälkeen kävi niin kuin usein käy, että monet naiset tunnistivat omat kokemuksensa ja siksi alkoivat jakaa esseetä eteenpäin netissä. Muutamia vuosia myöhemmin tämä arkipäivän seksismin ilmiö tiivistyi mansplaining eli miesselittämis -käsitteeksi.

Kuten muutkin käsitteet miesselittäminen toimii kätevänä viittauksena laajaan ilmiöön, ilman että pitää joka kerta selittää koko ilmiön rakenne. Jotkut kokevat käsitettä käytettävän lyömäaseena ja miesten hiljentämiseen. Niinkin varmaan käy, sillä ei ole olemassa mitään käsitteiden käyttöä valvovaa instanssia, joka sakottaisi väärästä käytöstä.

Itse pyrin käsitteiden käytössä tarkkuuteen, mutta varmasti sorrun joskus virheisiin. Sellainen nyt on ihmisen osa, mokailla.

Fakta on kuitenkin se, että sekä miespaneeli- että miesselittämisilmiö ovat ihan oikeita ongelmia. Kumpikin liittyy olennaisesti siihen, että naisten asiantuntemusta ei tunnisteta ja oteta vakavasti.

Jokainen kerta, kun mies selittää jotain, ei ole miesselittämistä. Kim Goodwin on laatinut kätevän kaavion miesselittämisen tunnistamiseen. Jos selittää vain silloin, kun joku pyytää selittämään jotakin asiaa, ei vahingossakaan voi sortua miesselittämiseen. Aina voi myös varmistaa kysymällä “haluatko, että selitän?”

Metatason miesselittämistä on varmaankin se, että feminismiin koskaan perehtymätön mies tulee selittämään minulle, mistä feminismissä on kyse, mistä siinä ei ainakaan ole kyse ja mistä pitäisi olla kyse. Mitä on esimerkiksi tänä kesänä tapahtunut yllättävän usein.

Olen kuullut lukemattomia kertoja, kuinka feministien ei pitäisi keskittyä triviaaleihin asioihin kuten dokumentoimaan miespaneeleja tai kritisoimaan miesselittämistä. Katsos kun ne eivät ole oikeita ongelmia.

Fakta on kuitenkin se, että sekä miespaneeli- että miesselittämisilmiö ovat ihan oikeita ongelmia. Kumpikin liittyy olennaisesti siihen, että naisten asiantuntemusta ei tunnisteta ja oteta vakavasti.

Miesselittämistä on se, kun miestähtitieteilijä selittää politiikan tutkijanaisen olevan yksinkertaisen väärässä tutkimukseen perustuvassa analyysissaan ja perusteeksi riittää, että tähtitieteilijä sanoo niin. Hänen ei suinkaan tarvitse viitata mihinkään tutkimuksiin, antaahan luonnontieteellinen koulutus hänelle kyvyn tietää paremmin yhteiskunnasta ja politiikasta.

Jotkut miesselittämistapaukset ovat poikkeuksellisen inspiroivia. Muutama vuosi sitten tiedettä popularisoivassa tapahtumassa New Yorkissa eräs huippufyysikkonainen istui miesten keskellä paneelissa ja sai ensimmäisen puheenvuoronsa vasta noin tunnin jälkeen. Kun nainen alkoi vastata hänelle osoitettuun kysymykseen, tapahtuman moderaattori toistuvasti puhui hänen päällensä ja selitti säieteoriaa. Moderaattori oli journalistimies, fyysikkonainen säieteorian kovimpia asiantuntijoita.

Yleisössä istunut näyttelijä Marilee Talkington kyllästyi ja puuttui asiaan ja huusi “Let her speak!” “Anna hänen puhua!” Minkä jälkeen fyysikko sai hetken puhua rauhassa.

Tapauksen innoittamana käsikirjoitin yhdessä Ulla Heikkilän kanssa Let Her Speak -nimisen lyhytelokuvan, joka on osa Tuffi Filmsin tuottamaa Yksittäistapaus-elokuvasarjaa. Elokuva tulee nähtäville Yle Areenaan ensi vuoden puolella ja toivoakseni auttaa tunnistamaan muitakin arkipäiväisen seksistisiä sivuuttamisen ja hiljentämisen käytäntöjä miesselittämisen ohella.

Maailma muuttuu, kun sitä muutetaan, ja ensi askel on, että ilmiöt tehdään näkyviksi ja sanallistetaan käsitteiksi. Vaikka miesselittäminen ja miespaneelit loppuisivat jo tänään, töitä kyllä riittää vielä monella muulla saralla ennen kuin yhdenvertainen maailma on valmis.

Saara Särmä

Kolumnisti on akateeminen, feministi ja taiteilija. Tamperelainen, jonka sisällä asuu vorssalainen. Hän haluaa uskoa yksisarvisiin ja parempaan maailmaan.

Aiheesta voi keskustella 11.09. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Saara Särmän kolumni: Olen havainnut, että kehuminen on hyvä keino hassujen ennakko-oletusten purkamiseen

Saara Särmän kolumni: Kun katsoo muita lempeästi, voi oppia lempeyttä itseään kohtaan

Saara Särmän kolumni: Kriisissä oleva ihminen ei aina ja koko ajan halua puhua kriisistään

Kulttuuricocktail: Sallikaa meidän selittää, mistä miesselittämisessä on kysymys

Suomen Netflix-tarjonta on hinta-laatusuhteeltaan yksi maailman heikoimmista, kertoo Comparitech-verkkosivuston uusin selvitys.

Suomessa Standard- ja Premium-tileistä maksavat käyttäjät saavat rahalleen kolmanneksi ja neljänneksi vähiten vastinetta, kun tarkastellaan tutkimuksessa mukana olleita 77:ää maata. Basic-palveluista maksavat suomalaiset ovat myös heikoimpien joukossa, mutteivät aivan pohjalla.

Suomen kanssa on samassa jamassa useita Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maita, kuten Iran, Irak, Qatar, Egypti ja Algeria, sekä Euroopasta muun muassa Tanska, Norja ja Portugali.

Tutkimus on tehty niin, että Netflix-kirjaston sisällön määrää, johon kuuluvat muun muassa tv-sarjat, elokuvat ja dokumentit, verrataan kuukausittain maksettavaan käyttöoikeuteen. Kuinka paljon saat maksulla erilaista katsottavaa, siis.

Nostetaan esimerkiksi Premium-paketit. Kuinka tarjonta ja hinta eroavat maiden välillä?

Kymmenen maata, joissa Netflixin Premium-paketin hinta-laatusuhde on heikoimmillaan

Eniten rahalleen saavat vastinetta sen sijaan muun muassa Intia, Filippiinit, Kolumbia ja Kanada.

Kymmenen maata, joissa Netflixin Premium-paketin hinta-laatusuhde on parhaimmillaan

Comparitech on teknologiaan keskittyvä sivusto, joka pyrkii auttamaan kuluttajia tekemään järkeviä kulutuspäätöksiä tarjoamalla ajantasaista informaatiota, välineitä ja tutkimustietoa.

Miksi maiden välillä on suuria eroja?

Eri maissa on tarjolla eri määrä katsottavaa eri hintaan.

Suurin valikoima on Yhdysvalloissa, jonka asukkaiden Netflix-kirjastoista löytyy yhteensä 5 879 erilaista ohjelmaa. Vähiten katsottavaa on Iranissa, jonka Netflixissä on vain 2 301 ohjelmaa.

Digital Media Finland on digitaalisen maailman liiketoimintamalleihin erikoistunut konsultointiyhtiö. Sen konsultin Tommi Rissasen mukaan Netflix-kirjastojen sisältöerot johtuvat tv-sarjojen ja elokuvien, oikeuksista, jotka neuvotellaan ja myydään jokaiseen maahan erikseen.

– Rahastahan tässä on kysymys, Rissanen sanoo.

Rissanen näkee, että Suomen Netflix-sisällöt ovat kehittyneet positiiviseen suuntaan. Kun palvelu tuli Suomeen ensimmäistä kertaa, oli tilanne huomattavasti heikompi. Isona osana kehitystä hän näkee Netflixin panostamisen omiin alkuperäissisältöihin, jotka ovat kartuttaneet kaikkien Netflix-maiden kirjastoja.

Siitä ei ole kovin kauaa, kun Suomessa oli vasta kaksi tv-kanavaa. Nyt niitä on tietysti enemmän, mutta Yhdysvalloissa lukema on satoja. Kaikki on suhteellista. Netflixillä oli yhtiön oman ilmoituksen mukaan maaliskuussa noin 150 miljoonaa tilaajaa. Kauppalehti uutisoi 2018, että dataportaali Statistan arvion mukaan Suomessa olisi vuonna 2020 noin 850 000 Netflix-tilaajaa.

– Tarjonta Suomessa on poikkeuksellisen hyvää. Ja jos katsotaan Netflixin ulkopuolelle, niin Pohjoismaissa on jo pitkään ollut esimerkiksi HBO Nordic -palvelu, jota ei todella monessa muussa maassa ole, Rissanen sanoo.

– Totta kai se olisi ideaalia, että kaikki mahdollinen sisältö olisi saatavilla. Mutta meillä on pieni kotimarkkina, emmekä Suomessa juuri jää muista Pohjoismaista.

Suomen Netflix-kirjasto on hieman Norjaa suurempi, hieman Ruotsia ja Tanskaa pienempi, mutta kaikki jäävät selvästi Islannille, joka tarjoaa käyttäjilleen yli 1 000 katsottavaa sisältöä edellämainittuja enemmän.

Bisnes on bisnestä

Comparitechin selvityksen perusteella eurooppalaiset maksavat Netflix-oikeuksistaan huomattavasti, vaikka ohjelmakirjastot ovat melko suppeita verrattuna muuhun maailmaan. Maailman kalleimmat Netflix-kuukausimaksut ovat Euroopassa.

Helsingin Sanomat kertoi aiemmin kesäkuussa, että Netflix nostaa Standard- ja Premium-pakettien hintoja Suomessa. Standard-paketin hinta nousi eurolla 12 euroon ja Premium-paketin kahdella eurolla 16 euroon.

Lähes 4 300 ohjelmaa sisältävä Kolumbian Netflix-kirjasto maksaa Basic-pakettina alle viisi Yhdysvaltain dollaria, saavat tanskalaiset selvästi pienemmän valikoiman itselleen maksamalla Basic-paketista lähes 12 dollaria kuussa. Suomessa Basic maksaa kahdeksan euroa kuussa, eli vain hieman vähemmän, kuin Premium-paketti Kolumbiassa.

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan Netflix-paketit ovat edullisia, mutta tarjonta on huomattavasti heikompaa kuin muissa edullisten pakettien maissa, kuten Intiassa ja Kolumbiassa.

Etelä-Amerikan hinnoille on kuitenkin looginen selitys.

– Etelä-Amerikka on todella tärkeä ja iso markkina amerikkalaisille yhtiöille. Se on lähellä, ja koska siellä on paljon väestöä, myös laajentumismahdollisuudet ovat hyvät, Rissanen pohtii.

– Voisin myös kuvitella, että esitysoikeudet ovat Kolumbiassa huomattavasti Suomea tai muuta Eurooppaa halvempia.

Netflixin käytöstä kerätään jatkuvasti dataa, jonka avulla yritys pystyy optimoimaan omaa liiketoimintaansa. Markkinat ovat keskenään erilaisia ja Netflix yrityksenä pyrkii tekemään mahdollisimman hyvää tulosta.

Rissanen haluaa myös suhteuttaa maissa asuvien ihmisten tulotason Netflix-palveluiden hintaan. Jos tämä otetaan huomioon, on Suomen hinta hänen mielestään hyvin kilpailukykyinen.

– Netflix on varmasti laskenut, että Suomen hintoja oli varaa nostaa kesällä ilman, että palvelu menettäisi käyttäjiä, Rissanen sanoo.

Lue lisää:

Pohjoismaisen tv- ja elokuvarahaston johtajaksi nouseva Liselott Forsman: Suomalaisesta draamasta on tullut hyvä vientituote

Turkki tukkimassa netin viimeisiä henkireikiä: myös riippumattomat uutissivustot ja nettitelevisiot joutumassa ahtaalle

Netflixin osake sukelsi – osakkeenomistajat pettyivät suoratoistopalvelun käyttäjämäärän kasvuun

The Sandman -sarjakuvaa on pidetty mahdottamana filmata – nyt tekeillä on tv-sarja, josta odotetaan uutta Game of Thronesia

Eurooppalaiset verkkokaupat aiempaa paremmin suomalaisten ulottuvilla – nämä uudistukset puskettiin EU:ssa eteenpäin tällä kaudella

Sapiens on tarina.

Se on tarina tarinoita kertovasta ihmislajista, homo sapiensista, joka geneettisen sattumankaupan tuloksena sai 70 000 vuotta sitten kyvyn puhua kuvitteellisista asioista; sellaisista kuin raha, uskonto, kansallisvaltio tai ihmisoikeudet.

Kuvittelukykynsä ansiosta se oppi tekemään yhteistyötä paremmin kuin mikään muu laji, hyvässä ja pahassa. Tarinointitaidollaan se selätti muut ihmislajit, ja nousi lopulta koko planeetan herraksi ja ekosysteemin kauhuksi. Se kesyyntyi viljan edessä, keksi kapitalismin, kolonialismin, teollisen vallankumouksen ja kloonatun lampaan.

Nyt se on mahtava kuin jumala, mutta kovin tyytymätön, ja tyytymätön jumala voi olla vaarallinen. Sen kannattaisi seuraavaksi miettiä, mitä se haluaa haluta.

Ihmislaji hahmottamassa itseään

Kansallisteatterin, WAUHAUS-kollektiivin ja Uuden tanssin keskus Zodiakin Sapiens on yksi tarina ihmisen lyhyestä historiasta.

Tarina voisi olla aivan toinenkin.

Tämä nimenomainen perustuu israelilaisen historioitsijan, Yuval Noah Hararin kansainväliseen bestselleriin. Kansallisteatterin dramaturgi Minna Leino sai sen luettavakseen pääjohtaja Mika Myllyaholta, kun he yhdessä pohtivat, millaisiin teemoihin suurella näyttämöllä olisi syytä tarttua.

Koko ihmiskunnan historian sovittaminen esitykseksi tuntui ensin järjettömältä haasteelta. Sitten syntyi oivallus.

– Mua viehätti hirveästi se, miten lukukokemus alkoi muuttua sellaiseksi kuin katsoisin luontodokumenttia ihmisestä, ihmislajista. Ajatus siitä, että ihminen yrittää käsittää itseään tuntui kauhean sympaattiselta.

Tarina tarinoita kertovasta lajista valikoitui näkökulmaksi, koska olisi ollut sekä mahdotonta että järjetöntä yrittää ahtaa vajaaseen kahteen tuntiin koko 500 -sivuista kirjaa. Kansallisteatterissa homo sapiens katsoo homo sapiensia esittämässä homo sapiensia. Siihen ei eläin pysty.

– Me nähdään ihmislaji, joka koettaa – tällä kertaa teatterin keinoin – hahmottaa suhdettaan itseensä, maailmaan ja muihin eliökumppaneihin.

Alkuperäisteoksen katse nykyihmiseen on melko synkkä: Harari puhuu homo sapiensista ekologisena sarjamurhaajana. Minna Leinon mukaan Kansallisteatterin näyttämölle valittu käsittelytapa on lempeämpi.

– Se valta, mitä kyky luoda kuvitteellisia järjestyksiä on tuonut, on sekä tuhovoimaa, että luomisvoimaa. Näiden voimien tasapainottelu on oikeastaan tällä hetkellä se kynnyskysymys.

"Tämä ei ole näytelmä"

Kun Minna Leino puhuu “meidän näkökulmastamme”, hän viittaa monitaiteelliseen viiden hengen WAUHAUS-kollektiiviin. Kansallisteatteri oli suunnitellut yhteistyötä ryhmän kanssa jo kauan. Sapiens tarjosi siihen täydellisen tilaisuuden.

Viisi vuotta toimineella demokraattisella kollektiivilla ei ole taiteellista johtajaa, eivätkä he haluaisi tehdä edes haastatteluja erikseen. Esityksessä kaikki elementit valoista lavastukseen ja äänisuunnittelusta gestiikkaan vaikuttavat sisältöön, kuvailee koreografi Jarkko Partanen, joka ohjaa Sapiensin yhdessä Anni Kleinin kanssa.

– Olemme olleet yhdessä nyt kolme vuotta virallisesti. Koska haluamme, että meillä on yhteinen taiteellinen tulevaisuus, olemme kehittäneet metodeja siihen, mitä kollektiivisuus meille tarkoittaa. Ideat, joita jollain meistä on, jalostuvat paremmiksi, kun niitä haastetaan välillä kriittisestikin ja usean eri teatterin välineen kautta.

WAUHAUSin omintakeinen estetiikka on noteerattu muun muassa valtion näyttämötaiteen palkinnolla “rohkeasta ja ennakkoluulottomasta työstä esittävien taiteiden kentällä”. Moniaistillisissa esityksissä on muun muassa sotkettu ja siivottu, sekä tanssittu suuren jätesäkin sisällä.

Kiitellyissä esityksissä WunderKinder (2016) ja Toinen luonto (2018-19) näyteltiin silikonisissa naamioissa kaiken äänen tullessa nauhalta playbackina. Niin tehdään nyt myös Sapiensissa. Partasen mielestä kehollisuuteen perustuva ilmaisu on perusteltua monesta syystä.

– Esitys lainaa muotonsa television luontodokumenteilta ja luonnontieteellisistä museoista tutuista dioraamoista. Sapiensissa ei ole repliikkejä, vaan kertoja, Avara luonto -ohjelmista tuttu Jarmo Heikkinen. Tämä ei ole näytelmä, vaan tietokirjaan perustuva esitys, jonka pääosassa on homo sapiens -laji. Kaikki esiintyjät ovat sen lajin edustajia.

Maailma äänen varassa

Kun repliikkejä ei ole, eikä näyttämöllä päästetä ääntäkään, on äänisuunnittelulla ollut teoksessa poikkeuksellisen suuri työmaa.

Sapiensin ääniä on tekemässä kaikkiaan kuusi henkilöä – kaksi WAUHAUSin äänisuunnittelijaa, heidän assistenttinsa ja kaksi Kansallisteatterin ääni-ihmistä.

Äänellä on niin suuri rooli WAUHAUSin esityksissä ylipäätään, että kollektiivi on haluton puhumaan mistään töistään puhumatta äänestä. Viidestä kollektiivin jäsenestä kaksi on äänisuunnittelijoita.

– Tämä tyylilaji suorastaan vaatii isoa joukkoa hakkaamaan koneita rystyset melkein verillä, nauraa äänisuunnittelija Heidi Soidinsalo.

Soidinsalo on keskittynyt Sapiensissa hoitamaan ensisijaisesti Jarmo Heikkisen kertojaääntä, ja kollega Jussi Matikainen muita ääniä, musiikkia ja tehosteita.

Dallas Kalevala ja Lapko -yhtyeistä tunnettu Matikainen on ensimmäistä kertaa toteuttamassa WAUHAUS-estetiikkaa. Äänisuunnittelua opettava Soidinsalo on ollut luomassa sitä alusta asti. Prosessi muistuttaa Matikaisen mielestä animaation äänisuunnittelua.

– Ääni ehdottomasti korostuu dramaturgisena välineenä. Kaikkia asioita, joita me halutaan tehdä näkyviksi ja kuulluiksi, on mahdollista korostaa tässä estetiikassa. Tavallaan ei ole mitään maailmaa, kunnes me päätämme millaisen maailman sinne äänellä rakennamme.

Esityksen kaikki elementit ovat sidoksissa toisiinsa. Mitään muuta ei voitu edes harjoitella, ennen kuin sille oli ääni.

– Tässä tekotavassa kaikki elementit ovat hyvin tietoisia toisistaan. Näyttelijä ei voi tuottaa mitään sellaista elettä, että siitä lähtisi ääni ilman, että me ollaan samassa synkassa - ja toisinpäin. Koko esitys on jonkinlainen hybridi, Soidinsalo selittää.

Jussi Matikaisen mielestä luontodokumentti ihmiskunnan historiasta on äänisuunnittelulle herkullinen lähtökohta.

– Tässä leikitään tosi paljon ajankuvilla ja anakronismeilla. Vaikka kerronta on periaatteessa krononologista maailman synnystä tähän päivään, me voidaan leikitellä tunnetuilla historiallisilla tapahtumilla ja linkittää niitä toisiinsa äänellä.

Voltaire vartalolla

Oman äänen ja omien kasvojen puuttuminen ilmaisukeinojen paketista lisää näyttelijäntyön vaikeuskerrointa.

Kansallisteatterin pitkän linjan näyttelijä Markku Maalismaa on Sapiensissa muun muassa alkuihminen, keisari ilman vaatteita ja Voltaire. Vaikka hänellä on aiemmin niukasti kokemusta naamiossa esiintymisestä, on asiassa varsinaisia ongelmia vain yksi.

– Naamio on yllättävän miellyttävä. Se on vaan hirvittävän hikinen. Tahtoo vesi valua leuasta, Maalismaa nauraa

– Vissyä pitää juoda paljon, säestää Iida Kuningas, joka on esiintynyt WAUHAUSin tuotannoissa myös aikaisemmin.

Tarkka taimaus ja koreografia on tehnyt harjoittelusta pitkälti yhteisen koneen hiomista. Maalismaan mukaan ensi-illan lähestyessä omia hahmoja on päässyt syventämään ja lisäämään niihin yksityiskohtia.

– Tänä aamuna esimerkiksi sain WhatsAppissa kuvan 94-vuotiaasta äidistäni juomassa kahvia, ja ajattelin, että tuolta esittämäni vanhus voi näyttää. Välillä katselen ihmisiä Hakaniemen torilla, ja mietin, että tuollainen hahmo voisi olla hyvä.

Iida Kuninkaan mielestä totutusta poikkeava ilmaisu on näyttelijäntyön kannalta kiehtovaa.

– Kun näyttelijältä otetaan ääni ja kasvojen ilmaisu pois, siirtyy kehoon ihan erilainen huomio. Se on todella mielenkiintoista, kun pääsee tekemään erilaisia vartaloita.

Voisi ajatella, että Kansallisteatterin peruskävijälle Sapiens aiheuttaa lievää nikottelemista. Dramaturgi Minna Leino luottaa talonsa yleisöön. Hänen mielestään mitään peruskävijää ei edes ole olemassa.

– Tykkään ajatella niin, että ei ole mitään yleistä makua, tai kohdeyleisöä, tai tietyntyyppistä teatteria, jota jossain voi tehdä ja jossain ei. Tietysti on riskejä, ja olen kauhean ylpeä Kansallisteatterin linjasta, jossa näitä riskejä on otettu. Aika monesti on huomattu, että pelot siitä, ettei yleisö ymmärrä, ovat olleet turhia.

Muutama vuosi sitten Jari Tervo valmistautui lähtemään Vesa-Matti Loirin joulukiertueen päätöskonserttiin Kulttuuritalolle. Loiri oli kutsunut koko Tervon perheen ja ovi oli auki myös takahuoneeseen. Tervo oli hyvillään. Hän oli jokin aika sitten ehdottanut Loirille elämäkerran tekemistä. Tervo hehkutti vielä ennen lähtöä vaimolleen Kati Tervolle, että kukaan normaali ihminen ei kutsu tällaiseen tilaisuuteen sanoakseen ei.

– Mutta Vesa-Matti Loiri ei ole normaali ihminen. Hän sanoi ei. Hän perusteli päätöstään sillä, että jos elämäkerta tehtäisiin, siinä pitäisi kertoa kaikki. Ja hän ei halua.

Tervo antoi asian olla ja ryhtyi muihin kirjoitushommiin. Vuoden päästä puhelin kuitenkin soi. Se oli Pete Eklundin, Loirin asiainhoitajan numero. Tervo vastasi, mutta puhelimesta kuuluikin Loirin möreä ääni. "Hyvä on, tehdään vaan se vitun kirja."

Siitä lähti liikkeelle monen vuoden projekti. Tervo tiesi, että työtä olisi paljon, mutta ei arvannut, että kirja olisi niin työläs.

– Hän on elänyt niin rikkaan, runsaan ja joka suuntaan haaroittuvan elämän ja tehnyt valtavan tuotannon. Siinä oli selvittämistä.

Ei niin, ettei Loiri olisi muistanut tapahtumia ja anekdootteja. Päinvastoin, tarinoita riitti. Ongelma oli se, ettei hän ollut varma ajoittuivatko tapahtumat vuoteen -72 vai -82. Tervo sai leikkiä rikostutkijaa jäljittäessään tapahtumien kronologiaa.

– Tein itselleni sellaisen aikajanan, jota seurasin ja täydensin.

Tästä eteenpäin jutussa vilahtelee myös Matti. Se ei ole kirjoitusvirhe, vaan Tervo käyttää puheissaan Loirista järjestelmällisesti Matti nimeä – sillä nimellä häntä kutsuttiin lapsuudessa.

– Kirjat ovat kirjailijalle lapsia. Sanoin Loirille: " Sinä olet minun lapseni, minä kannan sinut tämän projektin läpi. Saanko sanoa sinua Matiksi?"

Loirille se kävi.

Loiri muisti asuneensa kuuden naisen kanssa – Tervo korjasi lukumäärän

Haastatteluja tehtiin sessioittain. Tervo vieraili useasti Loirin kotona Espoossa. Ensimmäisellä vierailulla Loiri lämmitteli mikrossa murukahvia ja Tervo tokaisi jotain sanoakseen, että Loiri on elämänsä aikana ehtinyt asua aika monen naisen kanssa yhdessä.

– Matti sanoi, että juu, kuuden kanssa. Mutta korjasin häntä ja sanoin heitä olevan kahdeksan.

Siitä lähti jutun juuri. Miehet ryhtyivät sormin laskemaan. Kahdeksan oli oikea luku. Loiri ehti asua lyhyen aikaa muun muassa Carolan ja Lenita Airiston kanssa. Muutenkin naisia riitti Loirin elämässä ja heitä käydään kirjassa läpi seikkaperäisesti.

– Hän on siitä kadehdittava, ainakin miesten mielestä, että hän oli sekä miestenmies että naistenmies.

Haastattelujen aikana ilma sakeni, kun Loiri poltti sikarejaan ja Tervo tupakkejaan. Kun Tervo kuuden tunnin vierailun jälkeen palasi kotiin, komensi Kati Tervo "kaikki vaatteet pesuun".

– En tiennyt, että sikarinhaju on niin voimakas, että se pinttyy jopa kalsareihin, vaikka on vaatteet päällä.

Haastatteluja tehtiin aamukuuteen

Tervo vieraili pariin otteeseen myös Loirin mökillä Lapissa ja viikon he viettivät Espanjassa haastatteluja tehden. He pääsivät asumaan Pete Eklundin ystävien huvilaan, kun heille valkeni, ettei haastattelujen tekeminen onnistu hotellin terassilla, joka on täynnä suomalaisia.

Espanjassa Tervon oli loksahdettava Loirin päivärytmiin. Se tarkoitti sitä, että heräiltiin siinä iltapäivällä, tehtiin lyhyt haastattelu, lähdettiin syömään ja turistiin sitten aamukuuteen.

Eräältä illalliselta Tervo erehtyi twiittaamaan kuvan, jossa he kilistävät viinilaseja Loirin kanssa. Iltapäivälehdet innostuivat otsikoimaan " twiitti paljastaa Tervon ja Loirin kirjaprojektin todellisen luonteen".

– Valkoviiniä meni, konjakkia kului, mutta kyllä me kuitenkin enimmäkseen töitä tehtiin koko ajan.

Nauhuri oli päällä melkein koko ajan.

Ei siis ihme, että materiaalia kertyi noin sata tuntia, purettuna tuhansia liuskoja.

Loiri ohjasi pihapiirin poikia "elokuvissaan"

Vaikka haastattelua kertyi yllin kyllin, olivat Loirin läheiset, ystävät ja työkaverit tuiki tärkeä apu kirjan teossa. Lähes kaikki suostuivat heti mukaan.

– Se oli liikuttavaa. He eivät tietenkään suostuneet siksi, että minä olisin niin suloinen mussukka, vaan he kokivat tämän melkein kansalliseksi projektiksi – saada Matin elämä kirjoihin ja kansiin.

Etenkin Pekka-veljeltä Tervo sai paljon tietoa Loirien lapsuudesta Helsingin Töölössä ja myöhemmin Haagassa.

Sotien jälkeisessä Helsingissä pienten poikien elämä oli villiä ja vapaata. Vesa-Matti oli touhukas keppostelija ja kova urheilemaan. Taiteet olivat vahvasti läsnä Loirien tavallisessa työläisperheessä. Isä ja pikkuveli maalasivat, musiikkia kuunneltiin ja Vesa-Matti innosti kavereitaan näyttelemään.

– Matti näytteli koko ajan. Ellei näytelty juuri nähtyä elokuvaa, sitten keksittiin oma elokuva. Matti ohjasi niitä ja näytteli usein myös pääroolit.

Oli siis sangen loogista, että Vesa-Matti Loiri päätyi jo 17-vuotiaana elokuvatähdeksi.

Loiri etsi henkisyyttä mystiikasta ja pilvestä

Mikko Niskanen oli jo pitkään hakenut Paavo Rintalan Pojat-romaanin filmatisointiin sopivan ikäistä ja kokoista poikaa. Hän kuuli, että eräässä helsinkiläisessä nuorten harrastajateatteriryhmässä oli lahjakas poika. Niskanen vaikuttui pojan kyvyistä ja peli oli selvä. Loiri sai roolin, ja siitä alkoi hänen uransa näyttelijänä.

Teatteriläpimurtonsa Loiri teki vain 21-vuotiaana kulttimaineen saaneessa Lapualaisoopperassa. Loiri teki Kalle Holmbergin ohjaamassa näytelmässä vaikuttavan roolin Lapuan liikkeen päähahmona Vihtori Kosolana. Jokainen lienee nähnyt pätkän, jossa Loiri laulaa uhmakkaana "jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa".

Kosolan rooli oli oiva nuorelle Loirille, sillä hän ei innostunut lainkaan taistolaisuudesta, joka eli voimakkaana Teatterikorkeakoulussa ja Ylioppilasteatterissa. Etenkin näytellessään Turun kaupunginteatterissa legendaarisissa näytelmissä kuten Seitsemän veljestä, näyttelijäkaverit yrittivät väen väkisin saada Loiria mukaan opintopiireihin.

Loiria aate ei kuitenkaan kiinnostanut. Häntä kiinnosti hengellisyys. Taistolaisuuden sijaan hän etsi vastauksia teosofiasta, buddhismista ja mystiikasta. Hän kävi useamman kerran jopa ennustajalla. Loiri oli aina tuntenut unet vahvasti ja tuonpuoleinen kiinnosti.

Tajuntaa pystyi laajentamaan myös kannabiksen poltolla, jota Loiri harrasteli silloin tällöin. Kokeili Loiri jopa meskaliinia ja sieniä, mutta ne jäivät yhteen kertaan.

Loiri on menettänyt kaksi poikaansa

Vaikka Loiri ei ottanut mitään oppia kunnolla omakseen usko jälleensyntymiseen jäi. Siitä oli hänelle myöhemmin traagisella tavalla hyötyä. Hänen Mona-vaimonsa kuoli auto-onnettomuudessa. Myöhemmin esikoispoika Jan koki saman kohtalon. Viimeisin suuri menetys oli Joonas-poika, joka kuoli yllättäen viime toukokuussa. Hänkin vain 37-vuotiaana.

Elämäkerta oli jo lähes valmis, kun suru-uutinen tuli. Tervon oli kuitenkin käsiteltävä asia jollain tapaa kirjassaan. Kirjan päättää minä-muotoon kirjoitettu luku, jossa kerrotaan Vesa-Matti Loirin äänellä kuolemasta ja surusta.

– Matti on näytellyt tuhansia rooleja. Minua kiinnosti ajatus näytellä Mattia viimeisessä luvussa.

Tervo on omistanut kirjansa Joonas Loirin muistolle. Se oli Kati Tervon hieno ajatus.

– Kuultuani kuolemasta en halunnut soittaa Matille heti, koska hänellä oli varmasti tarpeeksi kestämistä surussaan. Hän soitti kuitenkin minulle. Ehdotin hänelle kirjan omistamista Joonakselle. Hän sanoi kirjan olevan minun, mutta jos tekisin niin, se olisi suurenmoista.

Surun takia Vesa-Matti Loiri ei anna haastatteluja elämäkerran tiimoilta. Myös kysymykset lukemattomista naissuhteista ja pilven poltosta tuntuisivat kiusallisilta.

– Hän epäilee, että samat asiat käytäisiin uudelleen läpi, vaikka on juuri kertonut ne minulle.

Turhapuro teki Loirista koko kansan naurattajan

Samaan aikaan kun Loiri teki hienoja rooleja teatterissa, hän esiintyi myös televisiossa Jatkoaika -ohjelmassa, jossa yhdisteltiin ajankohtaisia keskusteluja sketsiviihteeseen. Jo sieltä juontaa juurensa kuuluisa kaatuilu, josta tuli Loirin tavaramerkki. Urheilullisen Loirin taitavasta kaatumistyylistä tuli jopa riippa, sillä usein vastaan tuli joku, joka tokaisi "kaadu".

– Kyllähän sellainen raivostuttaa, kun suuri taiteilija latistetaan pelleksi, jota hän ei ole, myötäilee Tervo.

Koko kansan suosikiksi Loirin nostivat Uuno Turhapuro -elokuvat. Ensimmäinen Ere Kokkosen ohjaama Uuno nähtiin valkokankaalla vuonna 1973. Ja lisää nähtiin tasaisin väliajoin aina vuoteen 2004 saakka. Kulta-aikanaan Turhapurot olivat maamme katsotuimpia elokuvia, joten ei ihme jos Turhapuro on monen mielessä synonyymi Vesa-Matti Loirille.

Loirille Turhapurot olivat sekä pelastusrengas että myllynkivi kaulassa. Loiri eli pitkään pahoissa veroveloissa, joten elokuvat toivat kovasti kaivattua rahaa. Samaan aikaan Spede Pasanen yritti omia Loiria talliinsa. Ristiriita kansanhuvittajan ja taiteellisesti kunnianhimoisen teatterinäyttelijän sisällä kasvoi.

–Se on vaikeaa taiteilijalle tehdä sekä korkeaa että matalaa. Tuntuu, että on aina väärässä leirissä. Taitavalta taiteilijalta se kuitenkin sujuu.

Tervon lähes 700-sivuisessa kirjassa Turhapurolle omistetaan vain reilut 30 sivua. Tosin se on vain yksi juonne Loirin valtavassa tuotannossa, jonka läpikäymiseen tarvitaan sadat sivut.

Sen sijaan kirjassa on saanut tilaa yhteiskunnallinen kuvaus ja ajan henki. Tervon historian tuntemuksesta on ollut paljon hyötyä kirjoitusprosessissa. Tutuksi tulevat myös maamme pienet kulttuuripiirit.

– Minua on useissa elämäkerroissa häirinnyt, että taiteilija on ikään kuin irrallaan yhteiskunnasta. Hän vain tekee taidettaan jossain tyhjiössä. Niinhän se ei mene.

Loirin kohdalla voisi jopa sanoa, että hän määrittelee yhteiskuntaa ja sen murrosta. Hän edustaa aikaa, jolloin kaikki suomalaiset katsoivat samoja tv-ohjelmia, söivät samaa ruokaa ja puhuivat samoista elokuvista.

– Minusta Matti on suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan suurin, viimeinen ja kirkkain tähti.

Välillä puhuttiin isoin kirjaimin

Kirjan lopussa kerrotaan myös terveyden heikkenemisestä, ylipainosta ja alkoholiongelmasta. Tervo kirjoittaa kaunistelematta suorasukaiseen tyyliinsä. Hän kuvaa miten Loiri on hukkua läskeihinsä ja miten känniesiintymiset pistettiin diabeteksen piikkiin.

– Ei ole mitään syytä pehmennellä asioita. Matti halusi kertoa kaiken ja minä pidin kynän terävänä. Nämä kaikki asiat on kerrottu suurella rakkaudella ja rehellisyydellä.

Kirjaprojekti on vienyt paljon aikaa ja viimeiset puolitoista vuotta Tervo on ollut suorastaan naimisissa kirjan kanssa. Silti häntä ei kyllästyttänyt.

– Rakastin joka hetkeä. Sitä oli suurenmoista kirjoittaa.

Monia kuitenkin epäilytti koko kirjaprojekti. Eräs Loirin ystävä oli sanonut: "Ei tuu onnistumaan. Ette tule toimeen." Niin ajatteli varmaan moni muukin.

– No ehkä siinä kävi niin, että molemmat joutuivat hieman litistämään egoaan, että pystyimme tekemään tämän, myöntää Tervo.

Riidoilta ei kuitenkaan vältytty. Välillä herrat joutuivat puhumaan isoin kirjaimin. Sanaharkoista huolimatta välit säilyivät.

– Se oli vain hedelmällistä. Meidän ei tarvinnut enää jännittää toisiamme.

Tunteellisia hetkiä riitti joka lähtöön. Kerran Tervolta oli unohtunut viini-illan jälkeen laukku Loirille. Hän lähti seuraavana päivänä hakemaan sitä parikymppisen Kalle-poikansa kanssa. Kun laukku oli löydetty ja Tervo teki lähtöä, tehtiin myös tunnustuksia.

– Matti sanoi, että mä rakastan sua Jari. Vastasin, mä rakastan sua Matti. Meidän Kalle oli aivan, että voi ei, vanhat äijät viini-illan herkistäminä...

Kun tiiliskivielämäkerta oli melkein valmis, Loiri luki käsikirjoituksen. Hänellä oli vain pari lisäysehdotusta.

– Hän sanoi, että ihana kirja.

Vaikka Loiri ei anna haastatteluja kirjasta, parivaljakko esiintyy kuitenkin suuressa kirjajulkistusjuhlassa tänään torstaina Kansallisteatterin suurella näyttömällä. Yhteisesiintymisiä on suunnitteilla myös kirjamessuille. Eikä 74-vuotias Loiri malttanut vielä lopettaa perinteistä joulukiertuettaan, vaikka viime vuonna niin uumoilikin.

Tervolla puolestaan on takki tyhjä suururakan jälkeen. Hän ei aio nyt hetkeen tehdä mitään.

Muutaman vuoden intensiivisen yhteistyön jälkeen Tervo tuntee Loirin läpikotaisin. Pian myös kymmenet tuhannet lukijat tuntevat perusteellisesti Loirin uran, sillä kirjasta odotetaan syksyn myyntimenestystä. Ensimmäinen painos on 30 000 kirjaa, mutta Otavan painokoneet on jo viritetty mahdollista uutta painosta varten.

Tervokaan ei tuntenut Loiria erityisemmin ennen kirjaprojektia. He olivat viettäneet vain yhden satunnaisen baari-illan. Millainen kuva hänellä on nyt maamme kansallisaarteesta, kuten hän kirjassaan Loiria nimittää?

– Hän on paljon syvempi kuin ajattelin. Hän on lämmin, ystävällinen ja avulias. Ne kaikki ovat adjektiiveja, joita en olisi käyttänyt Matista ennen tätä kirjaa.

Lue lisää:

Vesa-Matti Loiri viettää joulun yksin, mutta laulaa joka vuosi sydämen suomalaisten jouluun: "Tämä on viimeinen kiertue"

Kirjailija Jari Tervo ei pelkää sanoa mielipidettään: "Niin kauan on toivoa, kun rasisti loukkaantuu, jos häntä sanoo rasistiksi"

Taiteilija Vesa-Matti Loiri lupasi kertoa kaiken Jari Tervolle ja sen hän toden totta teki. Tervo teki työtä käskettyä ja kirjoitti ilmeisesti lähes kaiken 700-sivuiseen elämäkertaan.

Silti monen tunnin luku-urakan jälkeen Loiri ei kuitenkaan tunnu sen läheisemmältä kuin ennenkään. Vaikka lähtökohtaisesti sympatiseeraan Loiria, niin nyt jopa ärsyttää.

Se johtuu siitä, että Loiri on äijäkirja. Miehet kertovat juttuja toisilleen. Joka ikinen naisseikkailu ja pano on kerrottu ja kirjoitettu. Siitä tulee rehentelyn sivumaku ja se saa sapen kiehumaan. Kaikkea ei olisi ehkä kannattanut sittenkään kertoa.

Nyt lukijalle jää kuva, että kansakunnan kaapin päälle nostetun suuren taiteilijan ajatukset ovat askaroineet 50-prosenttisesti naisissa. Ehkä näin onkin, en tiedä. Toivon kuitenkin, että ei.

Olisin mieluummin halunnut tietää, mitä Loiri ajattelee taiteen tekemisestä. Mikä oli hänen metodinsa, kun hän lauloi antaumuksella taistolaislauluja, vaikka hän ei piitannut koko aatteesta. Mitä hänen päässään liikkui, kun improvisoi Uunoa?

Tervo osaa luoda yhteiskunnalliset kehykset

Kirjasta kuultaa läpi Loirin ristiriitainen suhtautuminen kansansuosikin ja suuren taiteilijan rooleihin. Varsinaisia pohdintoja ei kuitenkaan löydy kirjasta. Ehkä Loiria kuvaakin paremmin konkreettinen tekeminen kuin filosofoiminen.

Mielestäni kirjan paras, hauskin ja paljon kiteyttävä kohtaus on, kun nuorta Loiria alkaa epäilyttää oma suosio. Onko hän vielä tänäänkin suosittu, tykkäävätkö ihmiset hänestä? Hän päättää lähteä kävelylle Mannerheimintielle. Ja kyllä, ihmiset tunnistavat hänet yhä. Tuijotus alkaa kuitenkin ärsyttämään Loiria. Hän päättää tuijotella takaisin, hymyillen. Hän kääntyy jopa katsomaan taaksepäin kohdatessaan kulkijoita kadulla. Loiri huomaa, miten ihmiset ärsyyntyvät ja supisevat. Loiria hykerryttää.

Toki Loirin huikean monipuolinen ura tulee hyvin esiin kirjassa. Ei voi kuin hämmästellä, miten lahjakas ja ehtiväinen taiteilija hän on ollut. Kirjan parasta antia onkin maamme pienten kulttuuripiirien kuvaukset. Kaikki tunsivat toisensa. Kulttuurihistoriallisena ajankuvana kirja on herkullinen.

Poikkeuksellisen Tervon kirjoittamasta elämäkerrasta tekee sen sidos ympäröivään yhteiskuntaan. Loirin elämä syntymähetkestä lähtien on asetettu taitavasti yhteiskunnalliseen kehykseen. Lukija saa tietää, että samaan aikaan, kun Vesa-Matti otti ensimmäisiä maitohuikkia äitinsä rinnasta, Paasikivi ja Mannerheim illallistivat Helsingissä. Opin, että Paasikivi suhtautui varovaisemmin Neuvostoliittoon, kun taas Mannerheim oli jyrkempi.

Kaikesta huomaa, että Jari Tervo on kirjoittanut historiallisia romaaneja. Kirjailijana hänellä on silmää yksityiskohdille ja herkullisille anekdooteille. Hän on selvittänyt asioita perusteellisesti ja osannut myös tivata haastateltavilta tarkkoja kuvauksia. On sinänsä ihan hauska tietää, että Vesa-Matin lapsuuskodin ovelle johti kolme porrasta. Siinä melkein näkee pikku-Matin istuskelevan.

Huippukirjailijat kirjoittavat elämäkertoja

Loiri-kirjasta odotetaan syksyn hittiä. Otavassa on taatusti hykerrelty, kun Loiri kelpuutti Tervon kirjoittamaan elämäkertaa. Muitakin yrittäjiä nimittäin oli. Loirin asiainhoitajan ja ystävän Pete Eklundin pöydällä oli parhaillaan yhdeksän ehdotusta elämäkerrasta. Nimenomaan Eklund lausahti sanat, että jos elämäkerta tehdään, niin sen pitää olla joku jari tervo.

Eklundilla oli hyvä vainu – silloin ei vielä ollut noussut ilmiöksi huippukirjailijoiden kirjoittamat elämäkerrat. Viime vuoden myyntimenestys oli Kari Hotakaisen kirjoittama kirja Kimi Räikkösestä. Katja Ketulla on työn alla Ismo Alangon elämä. Yhdistämällä kaksi tunnettua nimeä tuplataan kiinnostus ja todennäköisesti myös myynti. Kaupan päälle tulee vielä laatu, sillä kirjailijat eivät päästä käsistään mitään puolivillaista.

Kun asialla on ammattikirjailija, hänen tyylillään ja valinnoillaan on valtaa. Millainen kuva kohteesta piirtyy, on täysin kirjoittajan kynässä. Jos Loirin naisseikkailut saivat karvat pystyyn, niin Kimi Räikkösestä aloin pitää, vaikka paheksun syvästi formula-autoilua. Hotakaisen kirjan luettuani toivoin sydämestäni Räikköselle kaikkea hyvää ja turvallisia kilometrejä.

Entä jos Loirin elämäkerran olisikin kirjoittanut nainen, vaikkapa Katja Kettu? Millainen lopputulos olisi ollut? Kettukaan ei kursaile seksuaalisuudesta kirjoittaessaan, mutta olisiko sävy ollut erilainen. Silloin ei ainakaan olisi syntynyt mielikuvaa äijäilystä, joka jättää suuren osan lukijoista (naiset lukevat enemmän ja kirjoja lukevat miehet eivät ehkä machoile) ulkopuolisiksi.

Tai sitten Loiri on niitä paljon kaivattuja kirjoja, jotka saavat sellaisetkin lukemaan, jotka eivät yleensä lue. Jostain syystä tässä maailmassa pätee lainalaisuus – seksi kiinnostaa aina.

Lue lisää:

Jari Tervo haastatteli Loiria 100 tuntia elämäkertaa varten – sikarinsavussa riideltiin, mutta tunnustettiin myös rakkautta

Ylen Kulttuuricocktailin jutttu kirjasta.

Reija Meriläisen teokset yhdistävät videota, veistoksia ja installaatioita. Meriläinen käyttää töissään digitaalista 3D-teknologiaa ja on viime vuosina työskennellyt myös videopelien parissa. Meriläisen taideteos ja peli Survivor heijastelee arkielämän sosiaalisia tilanteita ja niiden mutkikkaita valta-asemia. Peli oli esillä osana Kiasman ARS17-näyttelyä (2017−2018).

32-vuotiaalle taiteilijalle palkinnon saaminen oli iloinen yllätys ja samalla kunnia.

–Vaikka teenkin usein yhteistyötä taitavien eri alojen ihmisten kanssa, suurin osa työstäni tapahtuu yksin studiolla ja joskus vain ajatuksissa tai muistiinpanoissa, ja usein tuntuu, että sitä työtä ei kukaan näe. Tämä palkinto on ele siitä, että panostukseni ja työni arvo on nähty ja tunnustettu, kertoo Meriläinen AVEKin tiedotteessa.

Lahtelaissyntyinen Meriläinen asuu ja työskentelee Helsingissä. Meriläisen töitä on esitetty useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla kuten ARS17-näyttelyssä Kiasmassa ja States of Play: Roleplay Reality -näyttelyssä Fact Liverpoolissa.

Meriläisellä on ollut myös useita yksityisnäyttelyitä kuten EN GARDE Helsingin HAM-galleriassa ja Faint Turun galleria Å:ssa osana 8. Turku Biennaalia. Viimeiset kolme kuukautta Meriläinen on työskennellyt taiteilijaresidenssissä Artspace Sydneyssä Australiassa.

Palkintoraadin mukaan Meriläinen on onnistunut suodattamaan teoksissaan muun muassa musiikista, tosi-tv:stä YouTubesta ja tietokonepeleistä saamansa vaikutteet terävän analyyttisesti.

Palkinto jaettiin tänään AVEKin Uusi Vuosi -juhlassa Espoon Modernin taiteen museossa, EMMAssa. Palkinto myönnettiin tänä vuonna jo 16. kerran. AVEK-palkintoraadissa istuivat tänä vuonna EMMAn intendentti Arja Miller, Framen ohjelmapäällikkö Jussi Koitela, Publicsin taiteellinen johtaja Paul O’Neill sekä AVEKin tuotantoneuvoja Tuuli Penttinen-Lampisuo.

Kemiläisen elokuvateatteri Kinopirtin aula oli torstain alkuillasta täynnä vannoutuneita Downton Abbey - eli DA-faneja. He olivat kokoontuneet kello viiden teelle juhlistamaan rakastamaansa sarjaa – ja tietysti sukeltamaan Downton Abbeyn maailmaan elokuvan ennakkoensi-illassa.

Vuolas fanivirta käy monessa muussakin suomalaisessa elokuvateatterissa torstain ennakkoensi-illan tai perjantain varsinaisen ensi-iltaesityksen alla. Ainakin kymmenkunta elokuvateatteria järjestää DA-faneille teekutsut suositun brittisarjan pohjalta tehdyn elokuvan kunniaksi.

Downton Abbey seuraa Crawleyn aatelissuvun jäsenten ja heidän palvelijoidensa kohtaloita 1900-luvun alkupuolella. Sarjan on luonut ja käsikirjoittanut Julian Fellowes ja hän on käsikirjoittanut myös elokuvan. Elokuvan rooleissa nähdään samat näyttelijät kuin tv-sarjassakin. Suomessa sarjaa on voinut seurata Ylen kanavilla.

Tosifani ajoi toistasataa kilometriä

Kinopirtin omistajat Juha ja Johanna Åhman seisovat torstaina iltapäivällä kello viisi hovimestarin ja sisäkön asuissa tarjoilemassa teetä ja teeleipiä. Myös muu teatterin henkilökunta on pukeutunut teeman mukaisesti.

Yleisö on ottanut pukeutumishaasteen vastaan enemmän tai vähemmän. "Enemmän" joukkoon kuuluu Rovaniemeltä Kemiin eli toistasataa kilometriä elokuvan vuoksi ajanut Terhi Vanha, joka on tullut paikalle anoppinsa Reeta Willigin kanssa. Kumpikin on täysin Downton Abbeyn lumoissa ja sen näkee myös naisten olemuksesta. Pitsimekko, pitkät helmet ja hattu – ja posket innosta hehkuvina.

Terhi Vanha löysi sarjan vasta hiljattain, Reeta Willig oli hurahtanut siihen jo aiemmin.

– Kun katsoin sarjaa Ylen Areenasta, me pidimme Reetan kanssa aina jakson jälkeen palautekeskustelun, kävimme läpi tapahtumia, analysoimme näkemäämme ja pohdimme, mitä seuraavaksi tapahtuu, Terhi Vanha valottaa innostuksensa määrää.

TV-sarjan loppuminen oli Vanhalle kova paikka. Vertaistuki toiselta tosifanilta oli tarpeen.

– Reeta ymmärsi, että olin ihan rikki. Oli kamalaa luopua Downton Abbeyn maailmasta, oli kuin olisi joutunut hyvästelemään vanhan ystävän. Odotukset elokuvalle ovat kyllä kovat.

Kemissä elokuvan ennakkoensi-ilta on loppuunmyyty ja se on Kinopirtin yrittäjäpariskunnan mukaan todella harvinaista.

– Tosi kova aloitus on tällä elokuvalla, Juha Åhman huokaa yllättyneenä, mutta tietysti tyytyväisenä.

Teetä ja sconeseja

Downton Abbey -oheistapahtumien idean äiti on Kouvolan Kuusankoskella toimivan Studio 123:n teatteripäällikkö Elise Brandt. Hän on järjestänyt tapahtumia aiemminkin, muun muassa Harry Potter - ja Sormusten herra -elokuvien yhteyteen. Vannoutuneena DA-fanina Brandt halusi kehitellä jotain erityistä suosikkiaatelisistaan kertovan elokuvan yhteyteen ja niin syntyi ajatus teekutsujen pitämisestä Downton Abbeyn henkeen.

– Ensi-illan alla perjantaina nautimme teetä, sconeseja ja kurkkuleipiä ihan oikeaoppiseen pikkusormi pystyssä -tyyliin, Brandt heläyttää nauraen.

Studio 123:n kaikki kolme salia esittävät ensi-illassa Downton Abbey -elokuvaa samaan aikaan. Paikkoja on lähes 330. Brittiläisen aatelissuvun ja palveluskunnan elämä kiinnostaa hämmästyttävän paljon.

– Ensimmäistä kertaa ainakin 25 vuoteen teatterissamme ensi-ilta on myyty loppuun jo kuukautta ennen.

Oheistapahtuma on levinnyt myös teatterin naapuriin; lähellä sijaitsevassa kartanoravintolassa voi jatkaa DA-hehkutusta elokuvan jälkeen – ja elokuvan henkeen.

DA-huuma yllätti Suomessa....

Suositun brittisarjan elokuvaversio sai maailman ensi-iltansa jo maanantaina ja Suomessa herraskartanon maailma avautuu valkokankaille torstaina ennakkoesityksellä ja perjantaina varsinaisena ensi-iltapäivänä. Elokuvan saama ennakkohuomio on yllättänyt jopa alan suuret toimijat.

Bio Rex Cinemas Oy:n toimitusjohtaja Aku Jaakkola kertoo, että näin valtavaa DA-huumaa ei osattu odottaa.

– Kesällä kyllä alkoi tulla merkkejä siitä, että tästä tulee iso leffa, mutta yllätys on ollut suoranaisen hypetyksen synty.

Bio Rex -ketjulla on juuri meneillään myyntijärjestelmän muutos ja siksi lippujen ennakkomyynti ei ole ollut mahdollista, mutta kiinnostus elokuvaa kohtaan on kuitenkin hyvin tiedossa.

Elokuvateatteriketju Finnkinossakin on seurattu lievästi hämmästyneinä DA:n kulkua yhdeksi vuoden isoimmista elokuvatapauksista.

Jo alkuviikosta ennakkolippuja oli myyty lähes 10 000 ja teattereihin on jo lisätty näytöksiä esimerkiksi ensimmäiseksi viikonlopuksi.

– Ennakkomyynti on ollut samaa luokkaa esimerkiksi Once upon a time in Hollywoodin, Leijonakuninkaan ja Mamma Mian toisen osan kanssa, kertoo myynti- ja markkinointijohtaja Kalle Peltola Finnkinosta.

.... ja maailmalla

Suosio on ollut suuri ympäri maailmaa; jo tv-sarja löi itsensä läpi erittäin laajasti. Sarjalla on ollut maailmassa noin 120 miljoonaa katsojaa 250 kielialueella ja sarja on kerännyt useita Bafta-, Emmy- ja Golden Globe -palkintoja.

Elokuvaversio jatkaa samoilla linjoilla. Esimerkiksi brittiläislehti Independentin mukaan suuri yhdysvaltalainen lipputoimisto Fandango kertoi Downton Abbeyn lippuja menneen kaupaksi ensimmäisenä ennakkomyyntipäivänä enemmän kuin minkään muun draaman tänä vuonna.

DA päihitti USA:ssakin esimerkiksi tänä vuonna julkaistun Quentin Tarantinon Once upon a time in Hollywoodin sekä viime vuoden hitin, Abba-elokuva Mamma Mia! Here we go again -elokuvan.

Mikä on Downton Abbeyn salaisuus?

Ylen kulttuuritoimittaja Jonni Aromaa pohti sarjan suosion syytä vuonna 2016, kun tv-sarjan viimeinen kausi päättyi. Hän lienee löytänyt ainakin tärkeimmät tekijät.

– Downton Abbey on taiteellisen tiimin voimannäyte. Jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu, Aromaa kirjoittaa.

Sarjassa näkyy lavastajan, pukusuunnittelijan, maskeeraajan ja rekvisitöörin tinkimättömyys.

– Sarjassa ei nähdä pieleen menneitä peruukkeja.

Aromaa muistuttaa myös roolittajan tekemästä suuresta työstä.

– Jokainen kivi on käännetty Britanniassa, jotta sarjaan on löydetty parhaat mahdolliset näyttelijät. Pitää olla särmää ja ulkonäköä.

Ilman hyvää tarinaa ei voi onnistua.

– Historiallisen draamasarjan käsikirjoittaminen on tarkkuutta vaativa laji. Meidän pitää kiittää Julian Fellowesia. Hän loi koko sarjan. Annetaan taputukset myös sarjan lukuisille ohjaajille, kirjoittaa Jonni Aromaa.

Lue myös:

Suosittu brittisarja muuntautuu valkokankaille – Downton Abbey -elokuvan tuotanto käynnistyy monen fanin iloksi

Downton Abbey loppuu – mutta faneilla on vielä toivoa

Näkökulma: Itketään yhdessä – Downton Abbey päättyy

Turun kaupunginteatterin edessä virtaa Aurajoki. Amélie-musikaalin työryhmä uskoo, että kunhan katsojat näkevät esityksen, alkaa Aurajoki näyttää erehdyttävästi Seineltä.

Turkua on muutenkin verrattu moneen kertaan Pariisiin. “Varför Paris, vi har ju Åbo.”

Sen pariisilaisemmaksi ei elokuva oikein voi tulla kuin mitä Amélie on. Se on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä ranskalaiselokuvista. Siksi on perusteltua muistella elokuvan herättämiä tuntemuksia nyt, kun Amélie nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa teatterin lavalla.

Turun kaupunginteatterissa Amélieta esittää viime keväänä näyttelijäksi valmistunut, 26-vuotias Marketta Tikkanen. Hänet on aiemmin nähty muun muassa Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa Kariluodon vaimona ja Tampereen teatterin Tytöt 1918 -musikaalissa.

Tikkanen oli Amélie-elokuvan ilmestyessä kahdeksanvuotias. Katsomiskokemus vaikutti innostavasti jopa ranskan kielen opiskeluun.

– Teini-iässä katsoin elokuvan uudestaan ja uudestaan, varmaan lähemmäs kymmenen kertaa. Tykästyin siihen niin.

Amélie teki nimiroolin näytelleestä Audrey Tautousta elokuvatähden yhdessä yössä. Turussa Marketta Tikkanen näyttää hämmästyttävän paljon Tautoulta. Sama suloisuus, sama herkkyys.

– Peruukki varmaan tekee aika paljon, sanoo Tikkanen selvästi hyvillään siitä, että yhdennäköisyys on huomattu.

Myös Turun musikaaliversion ohjaaja-koreografi Reija Wäre muistaa hyvin sen onnellisen olon, joka valtasi mielen kolmekymppisenä, kun hän oli nähnyt elokuvan ensi kerran.

– Siinä on hyvin kaunis suhde maailmaan: hyväksyvä ja kanssaihmisistä hyvää ajatteleva.

Bonusta tuli vielä siitä, että Wäreen oli itsekin ujona helppo samastua Améliehin. Hän ymmärsi, millaista aran ihmisen on suhtautua ulkopuoliseen maailmaan.

Sanotaan, että Amélie on tarina, jota joko rakastetaan tai vihataan. Kriittiset katsojat ovat maininneet perusteluksi lähinnä imelyyden. Joka tapauksessa tarinan tunnelmat ovat omintakeisia. Joku muistaa, miten hienolta Améliesta tuntui kuulla crème brûléen sokerikuoren rasahtavan rikki. Marketta Tikkaselle on jäänyt elokuvasta mieleen toinen tuntemus.

– Muistan, kun Amélie rakasti työntää kätensä linssien sekaan. Katsoja saatiin siinä niin herkäksi. Mikä tunnelma!

Amélie inspiroi pieniin, hyviin tekoihin

Amélie on romanttinen aikuisten satu ujosta tarjoilijasta, joka haluaa olla muille salaperäinen hyväntekijä ja kylvää ympärilleen onnenkipinöitä.

– Hän on ollut yksinäinen lapsi, joka pakenee mielikuvitusmaailmaan. Aikuisenakin hän katsoo kanssaihmisiään kuvittelun kautta, kertoo ohjaaja-koreografi Reija Wäre.

Nimiroolia esittävä Marketta Tikkanen kuvailee Amélieta sulkeutuneeksi tyypiksi, joka avautuu.

– Hän ei pysty kohtaamisiin reaalielämässä. Tämä esitys on matka toisen ihmisen luo.

Amélie ei ihmistyyppinä ole kuin esittäjänsä, mutta pienten, hyvien tekojen tekeminen kyllä kutkuttaa näyttelijä Tikkastakin. Rooli onkin jo inspiroinut ajattelemaan, mitä kaikkea kivaa voi keksiä.

– Pukuhuonekaveri oli laittanut treenikenkääni suklaapatukan ja pienen viestin. Tulin siitä niin onnelliseksi. Amélie herättää meissä juuri halun tehdä hyvää toisille, sanoo Tikkanen.

Samaa todistaa ohjaajan kuulema kommentti koeyleisöltä.

– Yksi katsoja sanoi: Mä haluaisin alkaa Amélieksi!

Reija Wäre toivoo, että esitys karkottaa kyynisyyttä ja itsekkyyttä. Se on hyvää vastapainoa sille, että arki vaatii kaikilta niin paljon tehokkuutta ja kontrollointia.

Teatterissa soivat eri sävelmät kuin elokuvassa

18 vuotta sitten julkaistu elokuva Améliesta on levinnyt laajalti, noussut maailman parhaiden elokuvien listauksiin ja kirvoittanut fanitoimintaa. Selvää on, että nimiroolissa olevaa Marketta Tikkasta verrataan vielä monta kertaa elokuvan Audrey Tautouhun.

– Heissä molemmissa on kyllä samankaltaista viattomuutta, arkuutta ja herkkyyttä. Tätä edellyttää tekstikin, sanoo Reija Wäre.

Siinä mielessä siis elokuvaan tottuneiden ei pitäisi pettyä teatteriversioon.

Sen sijaan katsojia saattaa hämmentää musiikki. Elokuvan soundtrack, joka on Yann Tiersenin säveltämää, pursuaa ranskalaisuutta, musette-haitari on keskiössä. Teatterimusikaali taas on Daniel Messén säveltämä, ja musiikki on Broadway-tyyliin selvästi popimpaa.

Turussa musiikin on sovittanut Jussi Vahvaselkä. Sitkeän sähköpostittelun jälkeen hän sai luvan sovittaa jenkkimusikaalia ranskalaisemmaksi. Se tarkoitti etenkin musetten lisäämistä.

– Ehkä Améliesta ei kannata jättää pois ranskalaisuutta, sanoo hiukan vinosti Turun kaupunginteatterin toimitusjohtaja Arto Valkama.

Muuten Pariisi kyllä hehkuu lavalla. Valosuunnittelija Kalle Ropponen on loihtinut 700 hehkulampulla Montmartren kujien tunnelmaa. Kahvilassa, Amélien työpaikalla, taas loistavat 50-luvun neonvalot.

“En voisi olla iloisempi, että nimeni on Amelie”

Istuukohan Turun kaupunginteatterin katsomossa tänä syksynä useampikin Amélie? Ainakin yksi on varma, salolainen 12-vuotias Amelie Lindholm. Hän on saanut nimensä juuri Jean-Pierre Jeunet’n ohjaaman elokuvan mukaan.

– Amélie kuuluu ehdottomasti elokuvieni TOP-kymppiin, eikä mikään muu nimi kuulostanut tyttärelle yhtä hyvältä. Se oli minusta ja isästä, Arto Lindholmista, niin kaunis nimi, ettei siihen sopinut rinnalle edes etunimeä tai toista nimeä, kertoo äiti Jaana Joutsela.

Ja mikäs sen onnellisempaa kuin että tyttären omasta mielestäkin nimi on nätti.

– En voisi olla iloisempi, että nimeni on Amelie. Nimen tarina on niin hieno, vaikka en ole itse vielä elokuvaa nähnytkään, sanoo Amelie Lindholm.

Jaana-äiti on todellakin halunnut säästää elokuvaa, jotta tytär varmasti ymmärtää, mikä sen sanoma on.

– Hyvää kannattaa odottaa. Huomaan tyttäressäni samaa hyväntahtoisuutta kuin elokuvan Améliessa. Josko hän itsekin löytäisi yhdistäviä tekijöitä.

Amelie Lindholm oli jopa mukana koe-esiintymisissä, kun Turun kaupunginteatteri haki näyttelijöitä lapsi-Amélien rooliin. Jännittävä prosessi vei aina kolmanteen eli viimeiseen vaiheeseen, jossa oli 18 hakijaa.

– Se oli ensimmäinen koe-esiintymiseni. Olin iloinen, että hakijoina oli kaikennäköisiä ja -kokoisia tyttöjä. Kaikilla ei suinkaan ollut polkkatukkaa, muistelee Amelie Lindholm.

Turun kaupunginteatterin esityksessä vuorottelee kolme lapsi-Amélieta: Iida Honkanen, Alisa Kujala ja Tilda Mäkimattila.

Amélie-musikaalin ensi-ilta ja Suomen kantaesitys on Turun kaupunginteatterissa perjantaina 13. syyskuuta 2019.

Hailakanruskeaan ja paljaaseen kevätmaisemaan on tipahtanut jostakin kaksi nuorta naista, jotka eivät oikein tunnu sinne kuuluvan. Toinen on pukeutunut vaaleansiniseen tylliunelmaan ja nojailee puunoksaan, toisella, hieman kauempana olevalla on kirkkaanpunainen luomus, jonka läpi paistelee karhea maanpinta. Naiset tuijottavat suoraan kameraan, ja he ovat ehkä matkalle jonnekin – mutta minne?

Juuri tällaisia ovat 17-vuotiaan Lotta Sulinin Instagram-kuvat: omaehtoinen self made-muoti täplittää yllättäviä tilanteita ja ympäristöjä, ja kokonaisuutta on pakko katsoa useammankin kerran.

– Idea kuvasarjaan voi tulla ihan mistä vaan. Yhden kerran olin kaupassa ja bongasin maitotölkin ihanan sinisen värin. Tein samanvärisestä tyllistä mekon, maitotölkistä laukun ja sitten lähdimme etsimään kuvauspaikkaa, jossa olisivat ne kaikkein parhaimmat lehmät, Sulin kertoo erään kuvaussession anatomiasta.

Lopputuloksena liehuvaan siniseen mekkoon ja valkoisiin pitkävartisiin piikkikorkosaappaisiin sonnustautunut malli vaeltelee maalaismaisemassa lehmien keskellä ja heiluttelee välillä maitotölkkilaukkuaan heinäpaalien päällä makoillen.

– Totta kai kuvilleni saa nauraa, niitä katsoessa saa tuntea ihan mitä vaan! On pelkästään hyvä asia, että ne herättävät jonkinlaisia ajatuksia.

Välillä itse kuvauksissakin syntyy koomisia tilanteita. Eräissä, hevostalleilla tapahtuneissa kuvauksissa Sulin pisti tyllihameeseen pukeutuneen ystävättärensä hevosen selkään, mutta ratsastuskypärä olisi konkreettisestikin latistanut tyylin.

– Tallityöntekijä vaati, että kypärää pitää käyttää, mutta olin että kaverini muhkea afro menee nyt kyllä ihan lättänäksi. Kun tallityöntekijä meni kulman taakse vinkkasin ystavättärelleni, että nyt kypärä pois päästä. Kun työntekijä tuli takaisin, pistettiin taas kypärä päähän. Ja tällä tavalla jatkettiin.

Pekoniversio Lady Gagasta

Lotta Sulin ryhtyi valokuvaamaan vasta kaksi vuotta sitten, 15-vuotiaana. Hän sai papaltaan – jonka kylpyhuoneessa hän silloin tällöin kuvaa – järjestelmäkameran ja ryhtyi hiomaan visuaalista tyyliään.

– Pidän ihan sikana kovasta salamavalosta. Käytän tällä hetkellä kameran omaa salamaa, mutta olen myös harkinnut lisäsalaman hankkimista.

Sulin itse ihailee Annie Leibovitzin ja David LaChapellen kaltaisia, muodin ja populaarikulttuurin parissa operoivia valokuvaajia.

– LaChapellessa on hienointa oman maailman luominen. Hän tarkastelee jonkun julkkiksen tai taiteilijan kiinnostavaa piirrettä, ottaa siitä vahvasti kiinni, korostaa sitä ja luo kokonaisen universumin siihen ympärille.

Muoti on ollut Sulinille alusta lähtien luonteva tapa kontekstoida omia kuvia.

– Muodissa on oleellista itsensä toteuttaminen ja hyvä fiilis. Jos on luonteeltaan ujo eikä pysty ilmaisemaan itseään sanoin, ehkä sen pystyy tekemään vaatteiden avulla paremmin ja luontevammin.

Yksi inspiraationlähteistä on ollut Lady Gaga ja tämän kuuluisa lihamekko, josta Sulin kehitti oman makaaberin pekoniversionsa.

– Sopivat kengät löytyivät kierrätyskeskuksesta ja niiden päälle lätkäisin pekonia. Täydensin mallin lookkia parilla kankaanpalalla, joihin on ruiskutettu tekoverta ja maalia sekä sipaistu huulipunaa, Sulin kertoo.

Mallit löytyvät useimmiten Sulinin omasta kaveripiiristä.

– Kuvaustilanne on helpompi, kun on rento meininki ja kun pystyy sanomaan mallille esimerkiksi suoraan, ettei tarvitse hienostella. Joskus ihmiset tulevat myös kysymään, että pääsisivätkö kuvattaviksi. Mielestäni on tärkeää, mitä mallin silmien takana tapahtuu, ja että malli uskaltaa ja pystyy lähtemään tilanteisiin mukaan.

Joskus Sulin joutuu myös viemään mallejaan oikeanlaisiin tunnetiloihin.

– Halusin eräisiin kuviin surua ja pelkoa. Mallina toiminut kaverini pitää koirista, joten pyysin häntä katsomaan murheellisia ja surullisia koiravideoita Youtubesta.

Tämä tepsi. Kuvauksissa malli itkeskeli. Eikä halunnut vähään aikaan kuvattavaksi.

Käsitys Instagramista liian stereotyyppinen

Suomen valokuvataiteen museon kokoelmaintendentti Anni Walleniuksen mukaan Instagram-kuvia ei kovin usein museoissa ole esillä, vaikka syytä olisi.

– Instagram on meille kiinnostava, mutta myös haastava tutkimuskohde. Meidän on pitänyt luoda uudenlaisia käytäntöjä ja pohtia sitä, kuinka saamme kyseistä ilmiötä tallennettua, jotta esimerkiksi sadan vuoden kuluttua joku tutkija ymmärtää, mistä Instagramissa on oikein ollut kyse.

Valokuvataiteen museo on paitsi tallentanut kokoelmiinsa Instagram-kuvia, myös haastatellut valokuvaajia arkistojaan varten.

– Nykyajan kuvakulttuuri muuttuu nopeasti ja tilanne on samanlainen sosiaalisessa mediassa. Emme esimerkiksi tiedä, kuinka pitkä elinkaari Instagramilla on edessään ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Jos museot ja arkistot eivät tartu näihin tilanteisiin ja teemoihin nopeasti, voi käydä niin, ettei mitään saada talteen. Aiemmin saatettiin odotella, josko jostakin tulisi aineistoa lahjoituksena. Nykyinen nopeutta vaativa toimintamalli taas voi olla hieman hankalaa perinteiselle museolle.

Walleniuksen mukaan ihmisillä on Instagramista usein liian stereotyyppinen käsitys.

– Mitä enemmän olemme Instagramia tutkineet, sitä monipuolisemmaksi kuva siitä on muodostunut. Instagramista löytyy yhtä monta todellisuutta kuin on käyttäjiäkin. Vaikka kyseessä on kaupallinen alusta, ihmisten luovuus jaksaa yllättää.

Tämä tarkoitta myös sitä, ettei esimerkiksi varsinaista suomalaista Instagram-kuvatyyppiä ole oikeastaan olemassa.

– Instagram tai mikään muukaan somealusta ei kunnioita maiden tai kulttuurien rajoja. Jos joku suomalainen kuvaaja esimerkiksi kokee kuuluvansa johonkin yhteisöön, sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Suomi-instasta löytyy tietenkin kotimaista luontoa todella paljon, mutta en kyllä mitään yhteistä nimittäjää suomalaiselle Instagramille lähtisi hakemaan.

Girl poweria ja uskaltamista

Anni Walleniuksen mukaan Lotta Sulin on hyvä esimerkki Instagram-ajan nuoresta kuvaajasta.

– Hänellä on todella laaja visuaalinen referenssiaineisto, jota hän yhdistelee rohkeasti, luovasti ja yllättävästi. Sulin on kasvanut kuvaajaksi verkkomaailmassa ja somen äärellä, mikä on on moninkertaistanut häneen vaikuttavien kuvien määrän.

Lotta Sulinille omien Instagram-kuvien viesti taas on selvä.

– Haluaisin kuvillani kertoa siitä, että mikä tahansa on periaatteessa mahdollista. Pitää olla mieleltään rohkea, pitää olla vahva ja pitää uskaltaa, eikä hidastella muiden mielipiteiden takia. Girl poweria, Sulin summaa.

Lotta Sulin kuvaa Instagramissa nimellä @lottabylotta.

Suomen valokuvataiteen museossa on tänä syksynä esillä myös Caj Bremerin klassikkokuvasarja Suomalainen arkipäivä sekä Sakari Piipon trilogia Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä, jonka julkaisemisen valtioneuvoston kanslia halusi estää.

Suomen valokuvataiteen museo juhlii tänä syksynä 50. toimintavuottaan.

.