Yhdysvaltalaisohjaaja Spike Lee on valittu Cannesin elokuvajuhlien tuomariston johtoon. Lee, 62, on festivaalien historian ensimmäinen musta tuomariston johtaja.

Lee kommentoi olevansa valinnasta yhtä aikaa järkyttynyt, iloinen, yllättynyt ja ylpeä. Seitsemän hänen elokuvistaan on saanut ensi-iltansa Cannesissa.

Lee tunnetaan muun muassa useista yhteiskunnallisista sekä poliittisista aiheista käsittelevistä elokuvistaan, joita ovat muun muassa Malcolm X sekä She Hate Me.

Suomalaiset muistanevat parhaiten Leen tuoreimman elokuvan BlacKkKlansmanin, jossa näytteli Jasper Pääkkönen sekä uusimmista Star Wars-elokuvista tuttu Adam Driver.

Cannesin elokuvajuhlat on yksi maailman suurimmista ja arvostetuimmista elokuvafestivaaleista. Ne järjestetään toukokuussa Ranskan Rivieralla.

Spike Lee voitti viime vuonna sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon juuri BlackKkKlansman elokuvastaan.

Lisäksi hänelle myönnettiin vuonna 2015 Oscar-kunniapalkinto. Hän on voittanut myös muun muassa Bafta-palkinnon 2002, Emmy-palkinnon vuonna 2007 ja Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon 2018.

Lue lisää:

Jasper Pääkkönen tekee Spike Leen kanssa uuden Vietnam-elokuvan

Turun filharmonisen orkesterin uusi vuosi on käynnistynyt kutkuttavasti, kun viime vuonna kaksi orkesteria koskevaa isoa asiaa jäi kesken. Ylikapellimestari Leif Segerstamin kausi johtajana päättyi ilman tietoa seuraajasta eikä tulevaisuuden konserttipaikastakaan tehty päätöksiä.

– Jännittäviä hetkiä eletään, vahvistaa Turun filharmonisen orkesterin intendentti Maati Rehor.

Turun kulttuuritoimen johtaja Minna Sartes sanoo, että valintaprosessi on aktiivisesti työn alla.

– Toivon, että meillä on kevään aikana tiedotettavaa asiasta, Sartes viestittää.

Suomen vanhimmassa kaupungissa puhuttaa myös, missä Suomen vanhin eli vuonna 1790 Turun Soitannollisena Seurana toimintansa aloittanut sinfoniaorkesteri tulevaisuudessa soittaa.

Turun kaupunki hyväksyi vuoden 2020 talousarvioon uuden musiikkitalon suunnittelun aloittamisen. Kaupunginhallitus tekee päätöksen rakennuksen sijoituspaikasta todennäköisesti tammikuussa.

– Tämäntyyppisiä kulttuurirakennuksia ei rakenneta maailmassa kovin usein. Tällä hetkellä ehkä eniten Kiinassa, mutta jos ajatellaan Eurooppaa, niin nämä on aina isoja tapauksia, Maati Rehor määrittelee projektin historiallisuutta.

Rehor sanoo, mitä on toiveissa.

– Tärkein asia on konserttisali. Me haluamme maailmanluokan salin, josta Turku voi olla ylpeä. Tehdään hieno estradi tälle korkeatasoiselle orkesterille.

Ahdasta on ja tiukkaa tekee

Ystävyyskaupunki Göteborg tuki sodan jälkeen Turkua lahjoittamalla rahaa ammattikoulun rakentamiseen. Koulun juhlasalista päätettiin tehdä konserttisali. Vuonna 1952 valmistunut rakennus on teknisen käyttöikänsä päässä ja ennen kaikkea ahdas.

Lava ja muut tilat mitoitettiin noin 30 hengen orkesterille. Nyt muusikoita on 74.

– Tästä voi ihan matematiikkaa harrastaen saada sen kuvan siitä, että meillä on tosi niukat ja tiukat tilat, Maati Rehor tiivistää uuden talon rakentamistarpeen perimmäisen syyn.

Yleisön puolella on hankaluuksia, esimerkiksi esteettömyysongelmia. Peruskorjausvaihtoehto olisi tullut kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen. Turku päätyi kaupungille ominaisen eli pitkän ja huolellisen harkinnan jälkeen uuden musiikkitalon rakentamisen kannalle.

Radan päälle tai joen rantaan

Uutta musiikkitaloa on soviteltu ainakin neljään paikkaan. Kaupunginteatterin pohjoispuolella oleva parkkipaikka eli Hämähäkkitontti, kaupunginteatterin eteläpuolella oleva Itsenäisyydenaukion puisto ja Turun linnan tienoo ovat Aurajoen varrella. Neljäs ehdotus toisi musiikkitalon ratapihan tuntumaan.

Konserttitalon ja suunnitellun Historian museon yhdistämistä saman katon alle Turun linnan edustalle on tutkittu ja idea hylätty, joten sen suunnan voi unohtaa.

Jäljelle jäävistä tonteista filharmonisen orkesterin intendentti liputtaa Aurajoen varren puolesta. Kumpi tahansa sivu kaupunginteatterin naapurista käy Maati Rehorille.

– Talo kuuluu sinne, missä muutkin kulttuurirakennukset ovat.

Turun kaupungin keskustavisiossa puhutaan kulttuurirannasta. Aurajoen varrella, tuomiokirkon puolella on jo nauhana kulttuurirakennuksia: Vanhan Suurtorin jälkeen Aboa Vetus & Ars Nova -museo, Turun kaupunginteatteri ja Wäinö Aaltosen museo.

– Toivon, että pääsemme myös tämän taidemuodon kanssa samalla rannalle. Tästä muodostuu uniikki kokonaisuus, ei pelkästään kansallisesti, vaan kansainvälisestikin.

Vetää yleisöä ja ammattilaisia

Nykyiseen konserttitaloon mahtuu tuhat kuulijaa. Alustavien suunnitelmien mukaan uuteen taloon tulee 1300–1400-paikkainen pääsali sekä pienempi reilun 300 paikan monitoimisali. Arvioitu hinta on noin 60 miljoonaa.

Kulttuurirakennukset ovat myös arkkitehtuuriuutisia. Esimerkiksi Helsingin kirjastossa Oodissa käydään enimmäkseen ihmettelemässä taloa, harvemmin lainaamassa kirjoja.

Turun musiikkitalon hankesuunnittelu alkaa paikkapäätöksen jälkeen. Vielä ei ole tiedossa järjestetäänkö arkkitehtikilpailu vai ei.

Arkkitehtuuri on yksi vetovoimatekijä, mutta Maati Rehor muistuttaa asian ytimestä.

– On tärkeää, että on ensiluokkainen sali, jossa musiikin kuunteleminen on korkealla tasolla ja hyvin nautinnollista, ja että sitä tukevat palvelut toimivat parhaalla mahdollisella tavalla. Tällainen kiinnostaa matkailijoita, puhumattakaan siitä, miten hyvältä se tuntuu kaupunkilaisista.

Rehor muistuttaa, että olosuhteet vaikuttavat myös ammatilliseen vetovoimaan. On väliä, millaisessa olosuhteissa ja akustiikassa soitetaan ja miten yleisö löytää talon.

– Jos ajatellaan kansainvälisen tason taiteilijoita, niin uusi talo on ehdoton vetovoimatekijä myös heille, Maati Rehor sanoo.

Milloin uudessa musiikkitalossa järjestetään avajaiset?

– Syksyllä 2024. Se voi olla toiveajattelua, mutta katsotaan. Toivottavasti noin viiden vuoden sisällä.

Mikä on Turun konserttimusiikin taso vuonna uuden musiikkitalon valmistuttua?

– Me olemme Suomen paras pääkaupunkiseudun ulkopuolinen konserttitalo ja orkesteri, vastaa Maati Rehor.

Lue lisää:

Open Orchestra vie yleisön muusikoiden keskelle – Turun filharmonikot rikkoo perinteisen konserttikokemuksen rajoja

1. Olafur Eliasson: In real life, Guggenheim-museo, Bilbao

Tanskalais-islantilainen Olafur Eliasson työskentelee laaja-alaisesti taiteen eri alueilla. Hän rakentaa installaatioita, veistoksia, käyttää elokuvaa, valokuvaa ja erilaisia maalaustekniikoita. Eliassonin tarkoituksena on saada ihminen katsomaan ympäristöään uudenlaisesta vinkkelistä. Hänen fokuksensa ei ole taideteoksessa sinänsä, vaan siinä, miten teos vaikuttaa maailmaan sen ympärillä. Espanjan Guggenheim-museo Bilbaossa esittelee Eliassonin töitä 1990-luvulta tähän päivään. (14.2.–21.6.2020)

2. Animals in Art, Arken, Kööpenhamina

Maaliskuussa Kööpenhamina alkaa herätä kevääseen. Nykytaiteenmuseo Arkenissa avautuu eläimiä esittävän taiteen näyttely, Animals in Art. Nykytaide on viime vuosina pohtinut paljon ihmisen ja eläimen suhdetta. Taiteilijat ovat tarkastelleet tapaa, jolla ihminen katsoo eläintä, puhuu eläimistä ja käyttää niitä hyväkseen. Taide kysyy, miten hahmotamme olemistamme toisen elävän olennon kautta. Näyttelyssä on esillä valokuvia ja maalauksia, mutta myös veistoksia, kuten italialaissyntyisen Paola Pivin höyhenpeitteisiä karhuja.

Arken sijaitsee Ishøjn kunnassa Kööpenhaminan seudulla noin 25 minuutin junamatkan päässä keskustasta. (21.3.–9.8.2020)

3. Pariisin Riemukaari on taiteellisessa paketissa kuudentoista päivän ajan

Pariisin kävijät voivat tänä vuonna nauttia Champs-Élysées -kadun päässä seisovasta Riemukaaresta paketoituna. Belgialaissyntyinen ympäristötaiteilija Christo ja hänen yhteistyökumppaninsa ja vaimonsa Jeanne-Claude olivat asialla Pariisissa jo 35 vuotta sitten. Silloin he käärivät kankaaseen Pont Neuf -sillan. Riemukaaren paketointia he suunnittelivat jo 1960-luvulla. Nyt Christo palaa Pariisiin yksin, sillä Jeanne-Claude kuoli kymmenen vuotta sitten.

Christo apujoukkoineen aikoo kääriä kaaren 25 000 neliömetriin sinistä kierrätysmateriaalista tehtyä polypropyleenikangasta. Paketti kiristetään punaisilla köysillä. Köyttä kuluu ainakin 7000 metriä. Installaation ovat tuottaneet Pompidou-keskus ja Centre des Monuments Nationaux. (19.9.–4.10.2020)

4. Marina Abramović: After Life, Royal Academy of Arts, Lontoo

Belgradissa syntynyt Marina Abramović on tehnyt huikentelevaa performanssitaidettaan jo 50 vuotta. Abramović on hätkähdyttänyt yleisöään muun muassa viiltelemällä ja ruoskimalla itseään. Yksi hänen suosituimmista performansseistaan oli tuijotuskilpailu galleriayleisön kanssa. Abramović voitti. Hän tuijotti yhtä mittaa yli 700 tuntia. Yksikään toinen ei pystynyt samaan.

Yksi Abramovićin legendaarisimmista tempauksista nähtiin vuonna 1977. Tuolloin näyttelyvieraiden piti puristautua sisään galleriatilaan hänen ja hänen silloisen kumppaninsa alastomien kehojen välistä. Elävien ovenkarmien huhutaan palaavan retrospektiiviseen näyttelyyn Lontoossa. (26.9.–8.12.2020)

5. Raphael, The National Gallery, Lontoo

“Hänen elämänsä oli lyhyt, uransa runsas ja perintönsä kuolematon.”

Näin kuvailee The National Gallery renessanssitaiteilija Rafaelia. Taiteilijan kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 500 vuotta. Lontoossa sijaitseva brittien kansallisgalleria esittelee ensi kerran Rafaelin työtä näin laajasti.

Vain 37-vuotiaana kuollut mestari tunnetaan parhaiten Vatikaaniin maalatuista freskoista ja Madonnaa esittävistä maalauksistaan.

Taiteilijan nimeä kantava näyttely valottaa hänestä myös muita puolia. Rafael oli paitsi maalari myös arkkitehti, kuvanveistäjä, tekstiilitaiteilija ja runoilija. Näyttelyn teokset ovat lainassa muun muassa Louvresta, Uffizin galleriasta ja Vatikaanin museosta. (3.10.2020–24.1.2021)

Noin 800 vuotta sitten Aurajokilaaksossa saateltiin hautaan punasukkainen nainen, joka ei ollut aivan kuka tahansa. Niin paljon on pääteltävissä hänen vaatteistaan, vaikka hänestä itsestään ei Suomen happamassa maaperässä ole säästynyt mitään.

Hapan maa söi nopeasti myös valtaosan vaateparresta. Se ei ollut tutkijoille yllätys. Pikemminkin yllätti se, miten paljon asusta oli sittenkin säilynyt tähän päivään – myös kangassukista, joita vanhempia Suomesta ei ollut löytynyt koskaan ja joiden punainen väri oli aikanaan uusinta uutta.

Tekstiilien jäänteiden perusteella tutkijat tietävät naisen pukeutuneen osittain tavalla, joka oli vasta tulossa Suomeen tuolloin ristiretkiajan ja keskiajan vaihteessa. Vaikutteiden lisäksi myös tekstiilien punaväri oli tuontitavaraa.

Nyt puvun salaisuudet ovat niin hyvin selvillä, että käsistään kätevät pääsevät pian paukuttamaan kangaspuilla villatoimikasta ja ompelemaan omaa muinaispukua. Sen lopullinen malli koruineen ja kampauksineen on määrä julkistaa huhtikuussa.

Rautakausi muuttui Suomessa 1200-luvulla varhaiskeskiajaksi. Rautakauden viimeiset vuosisadat olivat ristiretkiaikaa, jolloin Euroopassa levitettiin aktiivisesti kristinuskoa.

Hautausmaa, jonne parhaimpiinsa puettu 160–165-senttinen vainaja laskettiin, sijaitsee nykyisessä Kaarinassa, Ravattulan historiallisen kylämäen liepeillä.

Hautajaisten aikaan elettiin aivan 1100-luvun loppua tai 1200-luvun alkuvuosikymmeniä. Kristinusko oli vakiintumassa Varsinais-Suomeen.

Vuosisatojen vieriessä kirkko ja kirkkomaa hiipuivat sukupolvien muistista. Lopulta vain metsäsaarekkeen nimi, Ristimäki, antoi pientä vinkkiä menneestä.

Kuusi vuotta sitten arkeologit kertoivat jymyuutisen: Ristimäen pieneltä metsäiseltä kumpareelta peltojen keskeltä oli löytynyt Suomen vanhin toistaiseksi tunnettu kirkko. Sen ympärillä oli suuri ruumiskalmisto, jota aikoinaan kiersi kiviaita.

Ravattulassa arkeologien kenttätyöt loppuivat vuonna 2016, mutta kaivaukset jatkuivat laboratoriossa. Löytöjä lupailleiden hautojen maa vietiin isoina paakkuina laboratorioon kaivettaviksi.

– Sitä hommaa riitti vuosiksi, kertoo arkeologi Jaana Riikonen.

Hänen erityisalaansa ovat juuri tekstiilit.

Tekstiilien hyvä kunto on mysteeri

Ainutlaatuiset sukat paljastuivat maapaakusta viime keväänä, mutta ne eivät ole olleet ainoa yllätys.

Yleensä orgaaniset aineet tarvitsevat seurakseen metallia, jotta niistä säilyisi Suomen maaperässä yhtään mitään. Vyönsoljen alla voi olla hiven kangasta, sormuksen sisällä kappale sormiluuta tai kupurasoljen suojissa solisluun palanen.

Ravattulassa tekstiilijäänteitä oli säilynyt myös muuten.

– Se onkin mielenkiintoista, aika mysteerijuttu. Yleensä säilyminen edellyttää jotakin kuparipitoista, kuten vaatteiden pronssispiraalikoristeita, Jaana Riikonen sanoo.

Aikakaudelleen tyypilliset pronssispiraalit tosin kiersivät Ravattulan haudan numero 41/2016 naisvainajan esiliinaa, mutta niin oli monessa muussakin haudassa, eikä esiliinoista silti ollut säästynyt kangasta. Spiraalit eivät siis ole arvoituksen vastaus.

– Arkun laidastakin oli säilynyt puuta, ihan kuin lankkuna, mikä ei myöskään ole ollenkaan normaalia, Riikonen kertoo.

Ravattulan pronssi- ja muut metalliesineet sen sijaan ovat hyvin huonossa kunnossa.

– Monista hopeasoljistakin katsottiin ensin, etteivät ne voi olla hopeaa, koska ne näyttivät ihan siltä kuin ne olisivat sulaneet paikalleen, mutta mittauksissa hopeapitoisuus osoittautui korkeaksi.

Hapan maaperä suosii villaa

Tekstiilien säilymisen mysteeriä on yritetty ratkaista Ristimäen maaperän analyyseillä, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole selvinnyt mitään erityistä. Hautausmaalle sattunut kalkkipitoinen kohta ei käy selitykseksi, sillä kalkki olisi säilyttänyt nimenomaan luita.

– Hapan maaperä on villatekstiileille kuitenkin parempi. Virosta on löytynyt hienoja luurankoja, koska siellä on kalkkipitoinen maa, mutta sieltä on tosi vähän kangaslöytöjä Suomeen verrattuna, Riikonen kertoo.

Hän ei ollut aluksi uskoakaan, millaisia löytöjä paakuista paljastui. Sääriä verhonneen pukimen löytyminen on ainutlaatuista. Hän etsi vastinetta muista tutkimuksista, mutta ei löytänyt.

Suomalaisten tapa haudata vainajansa juhlapukimissa antaa tutkijoille aineistoa, mutta vertailuaineisto puuttuu. 1200-luvun alussa Keski-Euroopassa vain kuninkaallisten ja piispojen kaltaiset merkkihenkilöt haudattiin parhaat päällä.

Hän toivoo, että tutkimusartikkeli, jonka hän on julkaisemassa alkuvuonna, houkuttelee kommentteja muilta tutkijoilta. Ehkä jollakulla on selitys sukkien säilymiselle tai peräti vastaava löytö. Toistaiseksi hän tietää naapurimaista vain nuorempia sukkia, keskiaikaisia.

Vanhoissa englantilaisissa käsikirjoituksissa on kuvia miesten sukista, tai pikemminkin irtolahkeista, mutta naisten pitkien helmojen alta mahdolliset sukat eivät kuvissa näy.

Kaivauslöytöjä on muun muassa Lontoosta, mutta ne ovat vasta 1300-luvun kerrostumista.

Vanutetusta lampaanvillasta tehtyjä kangassukkia pitivät paikallaan kuviolliset lautanauhat. Niissäkin on jotakin erikoista: oikean säären ympärille solmittu nauha on kuusi milliä leveää, vasemmassa sääressä vain kolmemillistä.

Moisiin erikoisuuksiin törmätessään arkeologeilla on taipumus selittää niitä rituaalisilla syillä. Kelpaisikohan se selitykseksi vielä keskiajan kynnyksellä, vai olivatko epäsuhtaiset sukkanauhat vain sattumaa?

Sitä Riikonen ei tiedä, mutta hän muistuttaa, että jotkin rituaalit ovat olleet hyvin pitkäikäisiä.

– Esimerkiksi sellainen, että hautoihin laitettiin vielä aika myöhäänkin veitsiä tai neuloja, teräviä esineitä, jopa kirves tai kirveenterä. Ne oli aivan selvästi tarkoitettu suojaamaan pahalta.

Tekstiileistä vastaava tehtävä oli neulakintailla, joita haudoista löytyy aika usein. Vainajan vyötärölle laitettuja neulakintaita ei ollut tarkoitettu käyttölapasiksi tuonpuoleisessa, vaan merkitys oli symbolinen.

– Ne olivat kuin amuletti. Kansatieteellisestäkin materiaalista tiedetään vielä 1900-luvun alusta, miten voitiin pistää kintaat vyön alla tuomaan hyvää onnea, kun lähdettiin johonkin tärkeään työhön, vaikka kylvämään tai sadonkorjuuseen, Riikonen kertoo.

Suomen ensimmäinen muinaispuku on Perniön puku 1920-luvulta. Euran puku 1980-luvun alusta on ensimmäinen, jolle on varsinaisesti tieteellinen pohja. Viimeisin eli kahdeksas on Mikkelin seudun puku vuodelta 1994.

Kun Ravattulan kalmiston tutkijat alkoivat tuumia, että löytöjen perusteella olisi mielenkiintoista tehdä muinaispuvun rekonstruktio, he eivät halunneet siitä samantyyppistä kuin aiemmat puvut.

Hauta numero 41 osoittautui erinomaiseksi lähtökohdaksi jollekin uudelle. Sukat eivät olleet ainoa erikoinen vaatekappale. Hamekin oli aivan erilainen kuin kaikki muut, joita Ristimäen vainajilla ja muillakin tuon aikakauden naisilla hautalöytöjen perusteella oli.

– Normaalitapaus oli peplos-mekon tyyppinen eli suorakaiteen tai neliön mallinen kangaskappale, joka kiedottiin vartalon ympäri ja kiinnitettiin olkapäiltä, hevosenkenkäsoljlla tässä tapauksessa, kun ollaan jo näin myöhäisessä ajankohdassa, arkeologi Jaana Riikonen kuvailee.

Loimen suunta kertoo, että kangaskappale käännettiin aina poikittain ennen kietaisua hameeksi. Poikittaisuus on suorastaan sääntö tuonaikaisissa hautalöydöissä. Haudassa 41 hameen loimi olikin pitkittäin ja poimuja availtaessa löytyi saumoja.

– Vaate oli koottu erilevyisistä kappaleista. Niitä oli ommeltu yhteen katesaumoilla ja tehty luultavasti hihallinen mekko.

Vainaja oli tavan mukaan peitelty viitalla, mutta sekin oli epätavallinen. Tyypillisiä kankaalle ommeltuja spiraalikoristeita siinä oli, mutta viitan päistä puuttuivat hapsut ja niiden pikkuspiraalit. Päädyt oli huoliteltu päärmeellä, ja koko viittaa kiersi pyöreäksi kudottu lautanauha.

Omaa muinaispukua haluavalle viitta on suhteellisen helppotöinen aiempien pukujen viittoihin verrattuna. Vielä helpottavampi uutinen on se, että puvun koruna on spiraalikoristeiden lisäksi vain yksi pieni hopeinen solki.

Jo olemassa olevien muinaispukujen korujen ostamiseen ei välttämättä riitä kymmenentuhatta euroa.

– Jos vaikka kansalaisopiston kurssilla voi kutoa näitä kankaita, niin tästä tulee asukokonaisuus, joka on jokanaisen saavutettavissa. Ei tarvitse ajatella, että se maksaa suurin piirtein pienen henkilöauton verran, Jaana Riikonen sanoo.

Punainen hiipi sinisen rinnalle

Vaatteiden mallin lisäksi myös värit kertovat, että Ravattulassa oltiin 1200-luvun taitteessa aikakausien välissä.

Vanha muotiväri oli sininen, mitä tummempi sitä parempi. Se piti pintansa vielä pitkään.

Sinistä saatiin värimorsingosta, jota saattoi kasvaa Suomessakin. Keski-Euroopassa sitä viljeltiin laajalti, ja rautakaudella sitä todennäköisesti tuotiin Suomeen kuivattuina morsinkopalloina, kertoo Jaana Riikonen.

Sukkien ja sukkanauhojen kuvioinnin punainen oli peräisin värimatarasta eli krapista, kalliista ja harvinaisesta tuontiväristä, jonka käyttö lisääntyi vasta keskiajan mittaan. Aurajokilaaksosta tunnetaan vasta 1300-luvun loppupuolelta värjäämöjä, jossa käytettiin krappia.

Sukkavilla osoittautui paikalliseksi. Sukkakangas ei siis ollut voinut tulla värjättynä muualta. Jonkun täytyi tuoda Aurajokilaaksoon krapin lisäksi sen käytössä tarvittua tietotaitoa jo toista sataa vuotta aiemmin kuin Turun kaupunkikaivaukset ovat kertoneet, Riikonen päättelee.

Myös mekko yllätti tutkijan uudemman kerran.

– Kun kangasta kaivoi esiin ja se vähän kuivahti, siinä rupesi näkymään pieni kuvio. Läpivalaisumikroskoopissakin näkyi, että siinä oli kahta erisävyistä lankaa.

Riikonen vertaa vaikutelmaa kukonaskel- tai pepitaruutukuvioon. Varsinainen termi on "värin vaikutus sidoksessa".

Hän kertoo ajatelleensa ensin, että toinen lanka olisi punaista, mutta ei sentään. Värianalyysissä molemmat paljastuivat värjäämättömäksi villaksi. Toisen oli täytynyt olla tummanruskeaa ja toisen selvästi vaaleampaa, ja punertava väri on lähtöisin haudan maaperästä, hän päätteli.

Asusteet muuttuivat ensin

Ravattulalaisnaisen esiliina ja viitta olivat perinteisen sinisiä. Se olikin varsinkin viittojen väri.

– En tiedä, tuliko se Bysantin Jumalanäidin viitoista, jotka usein ovat sinisiä. Sieltä jostakinhan ne vaikutteet kulkeutuivat tuon ajan naisten viittoihin, Jaana Riikonen tuumii.

Hän arvelee, että vaatteiden mallia saatettiin ottaa pienistä emali-ikoineista. Niitä taatusti liikkui täälläkin päin, kun kristinuskoa levitettiin, hän sanoo.

– Ja kyllä ne ideat Baltian spiraalikoristeisiin viittoihinkin tulivat Bysantin maailmasta.

Katolisen kirkon lisäksi myös Ruotsin kruunua oli alkanut kiinnostaa jalansija Aurajokilaaksossa, jota Riikonen kuvaa aikansa kasvukeskukseksi. Samalla kontaktit Keski-Eurooppaan lisääntyivät entisestään, mikä muutti pikku hiljaa myös pukumuotia.

– Ensiksi otettiin ehkä vaikutteita juuri asusteisiin. Koko vaatepartta ei ruvettu vaihtamaan kertalaakista.

Siirtymäkauteen viittaa myös se, että Ravattulan muotitietoisen vainajan esiliina ei näytä olleen solmittuna vyötäisille, vaan se oli ehkä vain laskettu hänen päälleen.

– Se voisi tarkoittaa, että se olikin jo vähän vanhanaikainen vaate, joka ei enää kuulunut varsinaiseen asukokonaisuuteen, vaan pantiin vain hautaan mukaan. Spiraalikoristeiset vaatteet jäivät pikku hiljaa pois käytöstä.

Ravattulan muinaispukua täydentävät villanauhaan tehdyt spiraalikoristeet, jollaisista oli säästynyt haudassa selviä jäänteitä. Nauha kiedotaan pään ympärille, ja koristeet riippuvat ohimoilla.

Haudassa 41 hiuksia ei ollut säilynyt, mutta joissakin muissa Ristimäen haudoissa niitä oli. Yhdestä löytyi todellinen harvinaisuus, niin selittämättömän hyvin säilynyt nuttura, että sen perusteella Ravattulan puvun oheen voidaan antaa myös kampausvinkki.

– Kannattaa jo ruveta kasvattamaan pitkää tukkaa, Riikonen nauraa.

Ravattulan loppukeväällä esiteltävästä puvusta tulee Suomen yhdeksäs muinaispuku – tai kymmenes, jos lasketaan myös 1800-luvun lopun kansallismielisen innon synnyttämä Aino-puku.

Siihenkin saatiin vaikutteita hautalöydöistä, mutta varsinaisena tavoitteena oli tuolloiseen Kalevala-kuvaelmaan sopiva kaunis asu.

Euran emännän puku vuodelta 1982 on ensimmäinen, jolla on selvä tieteellinen tausta. Sen jälkeen on tehty Maskun ja Kaarinan puvut sekä viimeisimpänä Mikkelin seudun puku vuonna 1994.

Uudet tutkimusmenetelmät antavat uutta tietoa muinaisista tekstiileistä.

– Viime vuosina keinoksi ovat tulleet kromatografiset värianalyysit. Suomessa niitä ei ole toistaiseksi tehty, mutta Keski-Euroopassa niitä on mahdollisuus teettää. Ravattulan lankanäytteet analysoitiin Belgiassa, Jaana Riikonen kertoo.

Kromatografian avulla selviää, mistä kasvista tekstiilin väri on peräisin. Se voi olla esimerkiksi värimorsingon indigotiinia. Siitä saatiin indigonsinistä, joka on meille perin tuttu farkkujen värinä.

Alitsariinin ja purpuriinin löytyminen puolestaan osoittavat, että värjääjällä on ollut käytössään krappia, värimataraa.

– Aikaisemmin tehtiin lähinnä vain mikroskooppisia tutkimuksia tai joitakin kemiallisia liotuskokeita. Ne eivät ole yhtä päteviä. Jos vanhoja löytöjä ruvettaisiin tutkimaan uudestaan, niin varmasti värit vähän tarkentuisivat, Riikonen sanoo.

Silti edelleenkään ei pystytä välttämättä sanomaan, miten vahvoja värisävyt vaatteissa olivat, hän lisää.

Keskieurooppalaisten tutkimuslaboratorioiden vertailuaineistosta ei myöskään välttämättä löydy vastineita kaikille pohjoisille värikasveille.

Rekonstruktio on oman aikansa tulkinta

Uusia tekstiilitutkimuksia tehdään nyt myös Eurasta 50 vuotta sitten löydetylle haudalle, johon Euran puku perustuu.

Lautanauhatutkija Maikki Karisto, jota Riikonen kiittää alansa parhaaksi koko maailmassa, on pystynyt rekonstruoimaan nauhoista aivan uusia geometrisiä kuvioaiheita.

– Ohjeita ei kannata hakata kiveen. Kun tutkitaan uudestaan ja saadaan uutta tietoa, niin tehdään uudestaan ja tehdään parempi. Jokainen rekonstruktio osoittaa omaa aikaansa, Riikonen sanoo.

Villakuituihin erikoistuneen arkeologi Heini Kirjavaisen tutkimusten perusteella Ravattulan muinaispuvun materiaaliksi on valikoitunut ahvenanmaanlampaan villa, joka Riikosen mukaan muistuttaa parhaiten muinaislampaan villaa.

– Jos pukua ruvetaan jossakin kursseilla tekemään, täytyy kyllä vaihtaa suomenlampaaseen ja tehdastekoisiin lankoihin, mutta tätä ensimmäistä pukua varten langat on kehruutettu Virossa, pienessä kehräämössä Viljandissa.

Ennen kuin puku päätyy kansalaisopistojen kurssiohjelmiin, työtä riittää vielä paljon. Pitää muun muassa selvittää, mistä saadaan sopivat langat, ja tehdä uudet mallitilkut, jotta saadaan tiheydet kohdalleen, Riikonen luettelee.

Hän uskoo, että puvulle riittää kiinnostuneita tekijöitä. Sellainen tuntuma on tullut hanketta esitellessä, hän sanoo.

Ristimäen kalmiston noin 400 haudasta on tutkittu 60. Tekstiilien jäänteitä löytyi kymmenkunnasta. Vain yhdessä miehen haudassa oli vyön soljen yhteydessä säilynyt paria eri kangasta, muut löydöt ovat naisten haudoista.

Ristimäen kaivaukset olivat Turun yliopiston arkeologian oppiaineen hanke. Aineisto analysoitiin Alfred Kordelinin säätiöltä saadun apurahan turvin. Juuri nyt tutkijat kirjoittavat omien alojensa tuloksia artikkeleiksi, jotka täydentävät yhteistä arkeologista palapeliä.

Ristimäen vielä kaivamattomat haudat jäävät odottamaan uusia aikoja ja mahdollisesti uusia menetelmiä, joilla löydöistä voidaan saada entistäkin enemmän tietoa.

Riikosen mielestä Ristimäki on osoitus siitä, että mistä vain voi löytyä mitä tahansa.

– Kun Aurajokilaaksoakin on alettu tutkia tarkemmin, niin yllättävän paljon löytyy mäentöppäreitä, missä on muinaisjäännöksiä, joita ei ole koskaan ennen havaittu. Ravattulasta löytyi tähän asti vanhin tunnettu kirkon paikka, mutta vastaavia voi löytyä muualtakin.

Metallinpaljastimilla maastoa haravoiville harrastajille hän muistuttaa, että kaivaminen omin päin tuhoaa tieteellistä tietoa. Löytöpaikasta pitää ilmoittaa asiantuntijoille.

Ravattulan pelloilta on etsitty yhteistyössä asuinpaikkoja, ja se on hyvä juttu, hän sanoo.

Pukuprojekti tarkoittaa tekijöilleen talkoita, sillä työlle ei ole löytynyt rahoittajia. Edes hankkeessa mukana oleville käsityön ammattilaisille ei pystytä maksamaan heidän työstään, Riikonen suree.

Villat on ostettu ja kehräytetty ja väriaineet hankittu rahoilla, joita Suomen muinaistutkimuksen tuki -yhdistys on kerännyt myymällä muun muassa Ravattulan riipusta. Se on kopio hautalöydöistä, nahkavyön tai -hihnan pronssiheloista.

– Aloittaessamme vuosi sitten ajattelimme, että rahoituksen hakeminen apurahasäätiöltä olisi pelkkä muodollisuus. Uskoimme saavamme totta kai tukea, koska uusia muinaispukuja ei ole tehty pitkään aikaan. Mutta mistään ei ole saatu yhtään mitään, Riikonen kertoo.

Syyksi hän epäilee sitä, että muinaispuvut kiinnostavat lähinnä naisia. Miekkojen löytyminen ja rekonstruoiminen herättäisivät varmasti yleistä kiinnostusta, hän arvelee.

– Kuitenkin esimerkiksi hienojen lautanauhojen ja spiraalikoristeiden tekeminen vaatii aikamoista taitoa. Samanlaiset spesialistit niihinkin on tarvittu kuin miekkojen takomiseen.

Lue myös:

Äänisen saaressa säästyi Euroopan suurin kalmisto kaukaa kivikaudelta – arkeologian nykymenetelmät paljastavat yllätyksiä 8 000 vuoden takaa

Hämeenlinnan teatterin taiteellinen johtaja Kari-Pekka Toivonen on ehtinyt olla uudessa työssään noin viikon. Hän kuvailee vastaanottoa hyväksi ja ensikohtaamisia tuttavallisiksi.

Toivosen alkua Hämeenlinnassa varjostavat miehen entisen työpaikan ilmapiiriongelmat. Kymmenet Oulun kaupunginteatterin työntekijät kertoivat Ylelle kärsineensä työpahoinvoinnista Kari-Pekka Toivosen ollessa teatterin taiteellisena johtajana 2014–2019.

Toivonen ei suostunut kommentoimaan Ylelle Oulun tapahtumia joulukuussa ja vastaa nytkin niukasti.

– En vienyt ongelmia Ouluun, enkä tuonut niitä Hämeenlinnaan.

Toivonen irtisanoutui Oulun kaupunginteatterista lokakuussa 2018. Hänen irtisanomisaikansa oli puoli vuotta. Taiteellinen johtaja avasi eronsa syitä Kalevalle viime keväänä, ja pitää sitä riittävänä ulostulona asiasta.

Hämeenlinnan teatterin johto ei ole huolissaan Oulussa ilmi tulleista asioista. He uskovat, että vastaavat ongelmat taiteellisen johtajan ja henkilökunnan välillä voidaan välttää.

Näyttelijät taas eivät olleet tyytyväisiä Toivosen valintaan. He olisivat halunneet jatkaa taiteellisen johtajan hakua.

"Ajattelen myös, että jokaisella on vastuu itsestään"

Oulun teatterissa on satakunta työntekijää, Hämeenlinnassa kolmisenkymmentä. Toivonen uskoo, että etenkin pienemmän henkilöstön kanssa on oleellista päästä työntekijöiden kanssa kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen mahdollisimman pian.

– Ettei tule ajatusta, että johtajat ovat siellä jossain tornissaan.

Teatterin ilmapiirin hän kokee olevan paitsi johdon myös jokaisen yksilön vastuulla.

– Isompi vastuu on vastuullisissa tehtävissä olevilla. Toki ajattelen myös, että jokaisella on vastuu itsestään – millaista energiaa tuo työryhmiin ja talon sisälle.

Epäkohtiin täytyy puuttua, Toivonen toteaa.

– Kuka tahansa osaa osoittaa epäkohtia, mutta niiden kehittämiseen tarvitaan jo yhteisiä voimia.

"Puolustan teatteria ja teatterin tekemistä"

Hämeenlinnan kaupunginteatterista ollaan tekemässä tuotantotaloa. Tuotantotalomalli pitäisi sisällään teatterin omia tuotantoja, ostettuja tuotantoja, näyttelijä- ja esitysvaihtoja sekä yhteistyötä kaupungin muiden kulttuuritoimijoiden kanssa.

Tuore taiteellinen johtaja karsastaa tuotantotalo-nimeä mutta ymmärtää kehittämistarpeet.

– Puolustan teatteria ja teatterin tekemistä. Itse haluaisin nähdä enemmän tuotantoja; sekä omia, vierailevia että yhteisiä tuotantoja, Toivonen sanoo.

Tuotantotalomalliin siirtyminen ja oman työpaikan säilyminen huolettavat teatterin työntekijöitä. Kari-Pekka Toivonen uskoo, että vakinaisten näyttelijöiden määrä säilyy, mutta se vaatii paljon työtä.

– Osoitetaan, että teatteri on tarpeen. Ihmiset äänestävät sitten jaloillaan.

Vierailevia näyttelijöitä tarvitaan myös. Se on päivänselvää, sillä Hämeenlinnan teatterissa on esimerkiksi vain yksi kiinnitetty miesnäyttelijä, Toivonen sanoo.

Hän näkee Hämeenlinnan teatterin paikkana, jossa vaihtuvuus ja pysyvyys yhdistyvät niin näyttelijöissä kuin tuotannoissa.

– Meidän pitää miettiä, mistä säästetään, mutta tuotantoihin pitää laittaa fokus ja kaikki työpanos. Teatteri kaatuu, jos tuotannoista säästetään.

Kuuntele Kari-Pekka Toivosen haastattelu Yle Areenasta.

Helene on elokuva taiteilija Helene Schjerfbeckistä, mutta se on myös suuren yleisön elokuva.

Budjetti on ohjaaja Antti J. Jokisen ensimmäinen selitys sille, miksi perjantaina ensi-iltansa saavan elokuvan julisteessa komeilee taiteilijan kanssa tasaväkisenä viiksekäs mies, Einar Reuter. Elokuva maksoi 2,6 miljoonaa euroa, kahden keskivertosuomalaiselokuvan verran.

Siksi katsomoon tarvitaan muutkin kuin taiteenrakastajat, ja siksi tarinan keskiössä on nuoren miehen ja vanhemman naisen onneton rakkaustarina.

– Tällä budjetilla kun tehdään, niin täytyy tehdä myös suurelle yleisölle elokuvaa. Oli löydettävä jokin kulma ihmiseen taiteilijamyytin takana. Usein sellaisen myytin takaa löytyy aika arkinen ihminen, tai työnarkomaniaa, mutta Schjerfbeckin takaa löytyi paljon muuta.

Antti J. Jokisen ja Marko Leinon käsikirjoittama elokuva keskittyy vuonna 1915 alkaneeseen suurten muutosten aikaan Schjerfbeckin elämässä. Reuteriin tutustuminen oli kenties muutoksista merkittävin, mutta ei ainoa.

– Hän oli elänyt vuosikausia äitinsä kanssa lähes unohdettuna taidepiirien ulkopuolella. Sitten hän sai taidekauppias Gösta Stenmanin kautta näyttelyn Helsinkiin, ja siitä tuli suurmenestys.

Elokuvan kuvaaman ajanjakson aikana Einar Reuterista tuli Schjerfbeckin rakkauden kohde ja merkittävä mesenaatti.

Tuttavuudella oli dramaattiset seuraukset ennen kuin se hiipui ystävyydeksi, Jokinen toteaa.

– Schjerfbeck joutui lopulta sydänsurujen takia sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Mitä sitä ennen tapahtui, niin sitä pitää mennä elokuvateatteriin katsomaan.

Helene ei silti ole tarina rakkauteensa riutuvasta taiteilijasta, vaan ihmisestä, jolla oli valtava vimma maalata. Sitä lopulta Jokisen mielestä kuvaa myös päähenkilön suhde Reuteriin.

– Rakastumisen tunne on tietenkin ihana, mutta samalla siinä joutuu alttiiksi toiselle ihmiselle. Kun haluaa toisen onnea, saattaa muuttaa omaa toimintaansa. Minulla on se käsitys, että Helenelle oli kipeä kohta se, että suhde Reuteriin oli vienyt niin paljon pois aikaa maalaamiselta. Hänelle tärkeintä oli maalaaminen ja kaikki muu oli lopulta turhaa.

"Einar on näkökulma Heleneen"

Einar Reuter puolustaa elokuvassa paikkaansa myös siksi, että hän on katsojan sijainen.

Hänen kauttaan koetaan se, millaisen vaikutuksen tekee Schjerfbeckin taide, ja hänen tapansa tehdä taidetta. Näyttelijä Johannes Holopainen on aina ihaillut Schjerfbeckiä. Samaistuminen Reuterin hahmoon oli helppoa.

– Einar on näkökulma Heleneen. Itsellenikin oli helppo asettua siihen asemaan, jossa pääsee katsomaan ja ihailemaan sitä, miten Helene teoksensa teki.

Kosmopoliittinen renessanssi-ihminen vetosi Holopaiseen monin tavoin.

– Einar oli yhdistelmä todella monia asioita. Se oli tyyppi, joka käveli rotsi auki kaupungilla. Vaikka se oli näyttävä tyyppi, ja sen vaatteet oli aina viimeisintä muotia Pariisista, se saattoi jäädä yhtäkkiä ihastelemaan jonkun kukan kauneutta. Hänellä oli aina aikaa keskustella kaikkien kanssa, ja jokainen oli hänelle arvokas ja tärkeä.

Reuter oli merkittävä henkilö Suomen taiteelle muutenkin kuin Schjerfbeckin ihailijana. Vaikka hänen varsinainen ammattinsa oli metsänhoitaja, hän tuki taiteilijoita ja maalasi itsekin.

– Einar oli todella hyvin perillä historiasta ja taiteen kaanonista. Hän oli myös eränkävijä, joka löysi luonnosta rauhan ja kauneuden. Lisäksi Einar kirjoitti aikoinaan paljon taiteesta, esimerkiksi juuri Helenestä ja teki tätä tunnetuksi.

Lähteinä Schjerfbeckin kirjeet ja Liehun kirja

Antti J. Jokisella oli nuorena miehenä kaksi keskeistä unelmaa.

Toinen oli se, että hän saisi tehdä työkseen elokuvia. Toinen unelma oli se, että hän saisi tehdä elokuvan Helene Schjerfbeckistä. Nyt molemmat ovat toteutuneet.

Schjerfbeckin teokset olivat hänestä maagisia jo silloin, kun hän kävi katsomassa niitä pikkupoikana äitinsä kanssa Ateneumissa. Erityisesti Jokista ovat aina kiehtoneet teokset, jotka syntyivät taiteilijan hylättyä realismin. Vanhemmiten Jokiseen tekivät vaikutuksen taiteilijan askeettisuus ja rohkeus.

– Jossain on sanottu, että hänen työnsä joko jättävät kylmäksi tai iskevät kuin naula päähän. Kun tein pitkään taustatyötä elokuvaa varten, niin tuli se tunne, että hän taiteilijana yritti koko elämänsä tehdä teosta, joka olisi hänen omasta mielestään täydellinen.

Helenen käsikirjoitus pohjautuu vahvasti Rakel Liehun samannimiseen romaaniin.

Elokuva kuitenkin pyrkii olemaan faktoille Liehun romaania uskollisempi. Kirjoittaessaan Jokinen kahlasi läpi jokseenkin kaiken Schjerfbeckistä kirjoitetun – ja jokseenkin kaiken taiteilijan itse kirjoittaman.

– Schjerfbeckin kirjeitä on niin paljon, että emme ole olleet vain toisen käden tiedon varassa. Emme silti voi tietää, mitä neljän seinän sisällä on tapahtunut, se kuuluu elokuvan luonteeseen.

Laura Birn: "Kuvittelin aiemmin hauraan ja heiveröisen naisen"

Jokisen mielikuva hauraasta, sairaalloisesta naisesta muuttui taustatyössä täysin.

Erityisen paljon silmiä avasi tutustuminen Schjer­fbeckin tekniikkaan kuvataiteilija Anna Retulaisen kanssa.

– Hän on ollut itse asiassa erittäin voimakastahtoinen ihminen. Ne taulut on maalattu niin, että hän on käyttänyt veistä, hionut pintoja, tehnyt uudestaan ja uudestaan. Voi olla, että Göstä Stenman käytti tätä haurasta imagoa markkinointitemppuna ja Helene on suostunut olemaan mukana siinä.

Myös pääosaa esittävä Laura Birn korjasi käsitystään taiteilijasta perehtyessään rooliinsa. Aiemmin hän oli mielessään yhdistänyt kouluajoiltaan tutun, sairasta lasta kuvaavan Toipilas-teoksen sen tekijään.

– Kuvittelin aiemmin sen taulun takia hauraan, heiveröisen naisen, mutta mitä enemmän hänestä luin, sitä enemmän tuli esiin: hän oli huumorintajuinen, utelias, aika ankarakin ja välillä katkeruuteen taipuvainen. Kokonainen ihminen.

Elokuva näyttää Schjer­fbeckin taitelijana aikana, jolloin kaikki aiheet eivät todellakaan olleet naiselle sopivia.

Vaikka Reuter on hahmoista tärkein, kuvataan rakastettua taiteilijaa myös ystävänä ja tyttärenä. Suhde saman katon alla asuneeseen äitiin (Pirkko Saisio) on ristiriitainen ja varsin kipakkasanainen.

– Helene halusi elää maalaamisen kautta, ja maalata piti silloin kun oli valoa. Äiti taas pakotti kotitöihin, eikä arvostanut taidetta niin paljon kuin olisi ollut aihetta, toteaa ohjaaja Jokinen.

Laura Birnin mielestä taiteilijan suhde äitiin oli symbioottinen ja kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

– He tavallaan rakastivat toisiaan valtavasti, ja tarvitsivat toisiaan. He olivat toisissaan todella kiinni ja samalla ärsyttivät toisiaan hulluuteen asti. Kaikista vaikeuksista huolimatta ajattelen, että siinä suhteessa oli kauheasti rakkautta, jota ei osattu näyttää avoimesti.

Suurin oivallus Birnille oli kuitenkin Schjer­fbeckin vimma.

– Maalauksenopettajani, upea taiteilija Anna Retulainen sanoi minulle, että näitä tauluja ei ole maalannut todellakaan mikään heiveröinen ihminen. Näissä näkyy intohimo.

Lisää naisten tarinoita tulee

Elämäkertaelokuvat Suomessa ovat olleet tähän asti miesten – etenkin päihdeorientoituneiden miesmuusikoiden – juhlaa.

Ennen Heleneä elokuvan arvoiseksi naistaiteilijaksi on rankattu oikeastaan vain Hella Wuolijoki (Hella W. 2011). Aila Meriluoto -elokuva Putoavia Enkeleitä (2008) keskittyi enemmän Lauri Viidan ja Meriluodon repivään suhteeseen kuin Meriluodon kirjailijuuteen.

Nyt on muutosta ilmassa. Zaida Bergroth kuvaa parhaillaan elokuvaa Tove Janssonista ja Minna Canth -elokuvaan on tekeillä käsikirjoitus.

Antti J.Jokinen ei halua sankariviittaa harteilleen siitä, että ehti Helenellään ensimmäisenä.

– Mieskuvia on varmaan tehty siksi että on ohjaajia ja tuottajia, jotka ovat halunneet niitä tehdä. Niille on ollut kysyntää, ja se on näkynyt katsojaluvuissa.

Helene on kolmas Jokisen elokuva, jossa on nainen pääosassa.

Puhdistus (2012) ja Kätilö (2015) keräsivät komeat katsojaluvut, ja mahdollistivat Helenen tekemisen siinä mittakaavassa, missä Jokinen halusi kunnianosoituksensa kuvata.

– Ilman niiden elokuvien menestystä keräisin varmaan edelleen rahoitusta Helenelle. En silti koe tehneeni mitään naistrilogiaa. Minulle on aina kyse kiinnostavasta ihmisestä ja kiinnostavasta tarinasta.

Laura Birn on ylpeä siitä, että on saanut olla maalaamassa kuvaa merkittävästä naisesta. Hänen mielestään on jo korkea aika saada naisten tarinoita valkokankaille – historian merkkimiehet ovat jo hyvin edustettuja..

– Me tarvitsemme lisää elokuvia kaikenlaisista naisista: suurnaisista ja pienistä naisista ja kaikenlaisista.

Lue ja katso lisää:

Helenen roolissa nähtävä Laura Birn on Ylen aamun vieraana torstaina klo 8.48.

Toimittajalta: Haluatko elämäkertaelokuvan tähdeksi? Perusta bändi, juo viinaa ja petä puolisoasi

Lontoossakin nähty Helene Schjerfbeck -näyttely nähdään Ateneumissa kaksi kertaa suurempana – Esillä myös ennen näkemättömiä teoksia

Chicagolaisen varaston vuokrat olivat olleet pitkään maksamatta. Sisältä löytyneet laatikkoröykkiöt päätyivät huutokaupattavaksi.

Niistä paljastui poikkeuksellisen laaja, yli 100 000 valokuvanegatiivin arkisto.

Kuvat hankkinut keräilijä John Maloof oli tehnyt elämänsä löydön. Siitä alkoi salapoliisityö runsas kymmenen vuotta sitten.

Maloof päätti selvittää, kuka oli eri nimillä esiintyvä Vivian Maier, jota kukaan ei kunnolla tuntenut ja jonka hätkähdyttävät kuvat olivat pysyneet salassa katseilta.

Nyt niitä voi nähdä ensimmäistä kertaa Suomessa. Valokuvataiteen museon Omakuva ja sen varjo -näyttelyssä on 83 Maierin ottamaa valokuvaa sekä kaitafilmejä.

Kuvattavat löytyivät katuvilinästä

Vivian Maier syntyi vuonna 1926 New Yorkissa itävaltaunkarilaiselle isälle ja ranskalaiselle äidille. Välillä hän asui myös Ranskassa.

24-vuotiaana Maier sai ranskalaiselta isotädiltään perinnön, jonka turvin pystyi matkustelemaan. Hän reissasi yksin Euroopassa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Lähi-idässä ja valokuvasi näkemäänsä lukuisiin matkakuviin.

Eniten kuvia on kuitenkin New Yorkista ja Chicagosta, joissa hän työskenteli lastenhoitajana ja kotiapulaisena eri perheissä yhteensä 40 vuotta.

Vivian Maier valokuvasi paljon itseään. Hänellä on usein päällään pitkä mekko, vartalon peittävä takki, hattu ja matalat saappaat. Hiukset ovat lyhyet.

Kuvat on otettu heijastavan peilin kautta tai hänestä näkyy vain katuun piirtyvä varjo.

Kuvissa on myös väläyksiä ihmisten arjesta, tarkkoja havaintoja katuvilinästä sekä suurkaupunkien jo kadonneita näkymiä. Mustavalkokuvissa tuntemattomat ihmiset katsovat uteliaina kohti tai kulkevat eteenpäin kuvaajaa huomaamatta.

Vivian Maieria on verrattu ranskalaiseen valokuvaajaan, Henri Cartier-Bressoniin, joka oli yksi 1900-luvun kuuluisimmista valokuvataiteilijoista.

Yksineläjä panttasi kuviaan muiden katseilta

Lastenhoitaja Vivian Maieria alettiin kutsua valokuvaajaksi vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siihen vaikuttivat hänen kuvistaan kootut suuren suosion saaneet näyttelyt ja kirjat sekä dokumentti Vivian Maierin salaisuus.

Sen toinen ohjaaja on valokuvat aikoinaan hankkinut John Maloof.

Yle Areenassa katsottavissa oleva elokuva kertoo uskomattoman tarinan syrjäänvetäytyjästä ja siitä, mitä hänen elämästään kuoleman jälkeen paljastui.

Maier halusi säilyttää yksityisyytensä. Omasta elämästään hän pysyi vaitonaisena myös perheissä, joissa työskenteli. Valokuviaan hän ei näyttänyt koskaan kenellekään.

Haastatteluiden ja Vivian Maierilta jääneiden esineiden perusteella muodostuu kuva hamstraajasta, joka säästi vähäpätöisimmätkin kuitit ja lappuset.

Dokumentissa entiset hoitolapset muistelevat lapsenvahtiaan. Kommentit eivät ole pelkästään imartelevia. Häntä pidettiin omalaatuisena ja sulkeutuneena. Lapsille hoitaja oli lempeä, mutta myös arvaamaton ja julma.

Omia lapsia Maierilla ei ollut. Hän ei ollut koskaan naimisissa, eikä hänellä ollut edes läheisiä ystäviä.

Vuonna 2009 Vivian Maier kuoli köyhänä ja erakkona.

Omakuva ja sen varjo -näyttely on avoinna Valokuvataiteen museossa Helsingissä 17.1.-24.5.2020

Vivian Maierin kotisivut

Elävän musiikin yhdstys Elmun hallitus suhtautuu erittäin myönteisesti HOK Elannon tarjoukseen Jyskin entisistä tiloista keikkapaikaksi Puhoksen ostoskeskuksessa Itä-Helsingissä, kertoo Elmun aktiivijäsen Tuomas Finne.

– Olemme kartoittaneet Puhoksen eri tiloja, ja tämä Jyskin tila vaikuttaa juuri sopivalta Elmun toimintaan. Se on ykköskortti tällä hetkellä.

Yle kertoi joulukuussa, että Elävän musiikin yhdistys Elmu havitteli Alepan tyhjillään olevia tiloja Puhoksessa Helsingin Itäkeskuksessa. Tarkoituksena oli remontoida Puhokselle keikkapaikka, koska Elmu joutui luopumaan Nosturista. Se puretaan Telakkarannan uuden asuinalueen rakentamisen tieltä.

Puhoksen Alepan tilat omistava HOK Elanto oli kuitenkin jo ehtinyt vuokrata Alepan entisen liiketilan Fidalle, mutta Elmu ei luopunut toivosta Puhokselle muuton suhteen.

Puhoksesta on löytynyt uusi mahdollisuus

Tällä viikolla HBL kertoi jälleen uudesta käänteestä. HOK Elanto on tarjonnut Puhoksesta Jyskin entisiä tiloja Elmulle.

HOK Elannon kiintestöjohtaja Jyrki Karjalainen kertoo Ylelle, että Elmu olisi mainio toimija Puhokselle.

– Elmu sopisi sinne erinomaisesti. Olemme ehdottaneet Elmulle sieltä tilaa, ja he pohtivat sitä nyt.

Elmun aktiivijäsenen Tuomas Finnen mukaan yhdistyksen hallitus ei ole vielä tehnyt asiasta virallista päätöstä, mutta hän paljastaa, että käytännössä hallituksen enemmistö pitää Puhosta ykkösvaihtoehtona Elmun uudeksi keikkapaikaksi.

Nosturin iso sali veti noin 900 ihmistä ja pieni sali noin 250. Elmu ei ole vielä kartoittanut Jyskin entisiä tiloja tarkasti, mutta Finne uskoo, että sinne mahtuu ainakin saman verran yleisöä kuin Nosturiin.

Tosin Finnen mukaan olisi hyvä, jos uuteen keikkapaikkaan mahtuisi vähän enemmänkin yleisöä.

– Nykyään aika moni bändi haluaa, että salissa olisi 1 500 ihmisen kapasiteetti. Sillä kapasiteetillä kierretään aika usein Euroopassa.

Ravintola Kaisaniemi voi tulla kyseeseen "jollain aikavälillä"

Vaikka Puhoksen entinen Jyskin tila vaikuttaa nyt olevan ensisijainen vaihteoehto Elmulle, se ei ole ainoa vaihtoehto. Helsingin kaupunki on tarjonnut Elmulle myös Ravintola Kaisaniemeä.

Finnen mukaan tätäkään tarjousta ei ole vielä hylätty.

– Elmu on pohtinut, että jos jollain aikavälillä Ravintola Kaisaniemi onnistuu, niin se olisi sijainniltaan ja historialliselta arvoltaan hieno ratkaisu. Siellä on aikoinaan pidetty paljon konsertteja ja klubeja. Se voisi myös olla uusi alku tämmöiselle toiminnalle.

Ravintola Kaisaniemi olisi ainoana keikkapaikkana liian pieni Elmulle ja sinne muutto edellyttäisi mittavaa remonttia.

Finne näkee silti mahdollisuuksia myös tässä vaihtoehdossa.

– Toisaalta on erikokoisia live-keikkoja, ja siinä on iso terassi, joka voi kompensoida pientä ravintolarakennusta.

Lue myös:

Elmu ei lannistu HOK-Elannon Puhos-suunnitelmille antamasta tyrmäyksestä – "Nyt aletaan perata kaikkia muita tiloja, joita siellä on"

Tove Janssonista kertovan elokuvan päänäyttelijät on julkistettu.

Pääroolissa nähdään näyttelijä Alma Pöysti. Rooli nuorena Tove Janssonina on siinä mielessä Pöystille tuttu, että hän on aiemmin näytellyt samaa roolia teatterinäyttämöllä.

Pöysti on esiintynyt myös muun muassa elokuvissa Vuosaari (2012) ja Pahan kukat (2016). Hän antoi äänensä Niiskuneidille elokuvassa Muumit Rivieralla (2014). Nyt julkistettu rooli on Pöystin ensimmäinen pääosarooli pitkässä elokuvassa.

– Tove Jansson on inspiroiva, rohkea ja lumoava persoona. Olen innoissani saadessani olla mukana tässä kunnianhimoisessa elokuvatuotannossa kertomassa osan Toven poikkeuksellisesta tarinasta, hänen sisäisestä maailmastaan ja taisteluista niin taiteessa kuin rakkaudessa, Alma Pöysti toteaa tiedotteessa.

Ylellä julkaistussa Muotokuvassa-sarjassa Alma Pöystistä piirtyy kuva vaatimattomana näyttelijänä, jolle sisältö on pintaa tärkeämpää.

– Teatterin pitäisi vähät välittää kilpailukonsepteista, joita on kaikkialla, sillä se ei ole aitoa. Se ei tee ihmiselle erityisen hyvää, hän sanoo ohjelmassa.

• Katso: Muotokuvassa Alma Pöysti (Yle Areena)

Alma Pöystin isoisä on näyttelijä Lasse Pöysti ja isä teatteriohjaaja Erik Pöysti.

"Rosoinen, energinen ja intiimi elokuva"

Tove-elokuva sijoittuu 1940–50-lukujen taitteen graafiseen, jazzintäyteiseen Helsinkiin. Maailmankuulu taiteilija Tove Jansson oli tällöin 30–40-vuotias. Syksyllä 2020 ensi-iltansa saavan Tove-elokuvan ohjaa Zaida Bergroth. Elokuva on ruotsinkielinen ja se kuvataan filmille.

– Pyrin siihen, että elokuvasta tulee mahdollisimman rosoinen, energinen ja intiimi. Kukkaseppelöity, kaikkien rakastama Tove Jansson on ollut mielikuvissani niin tavoittamattomissa, niin korkealla jalustalla, että tämä on oma tapani vetää hänet mahdollisimman lähelle, Bergroth sanoo tiedotteessa.

Teatteriohjaaja Vivica Bandlerin roolissa nähdään Krista Kosonen ja kansanedustaja Atos Wirtasta näyttelee ruotsalainen Shanti Roney.

Näyttelijä Jasper Pääkkösen rooli Amazonin suurtuotantoon suunnitellussa sarjassa on peruttu, kertoo Helsingin Sanomat.

Pääkkösen oli tarkoitus näytellä yhtä päärooleista Stephen Kingin fantasiakirjoihin perustuvassa sarjassa. Sarja olisi esitetty Amazonin suoratoistopalvelu Prime Videossa.

Amazon-yhtiöltä ei Deadline-sivuston mukaan löytynyt riittävästi luottoa Musta torni -kirjoihin perustuvan sarjan käsikirjoitukseen.

Pääkkönen nähtiin Spike Leen ohjaamassa elokuvassa BlacKkKlansman. Hänen on määrä esiintyä myös Spike Leen seuraavassa, Vietnam-aiheisessa elokuvassa, jonka on tarkoitus ilmestyä tänä vuonna.

Lisäksi Pääkkönen muistetaan myös muun muassa suursarjasta Vikings, jossa hän näytteli Halvdan Mustaa.

Näyttämölle on rakennettu saari.

Se on paikka, jossa lapsenlapsi ja isoäiti viettävät kepeitä kesäpäiviä ja vaihtavat ajatuksia niin elämästä kuin kuolemastakin Tove Janssonin Kesäkirjan suomenkielisessä kantaesityksessä.

Tarinan esikuvina on pidetty Janssonin veljentytär Sophia Janssonia ja äiti Hamia, Signe Hammarsten-Janssonia.

Lahden ja Kuopion yhteistuotannossa Eeva-Kirsti Komulainen ja Seija Pitkänen tekevät molemmat vanhuksen ja lapsen roolit, vaihtavat rooleja lennosta ja ovat näyttämöllä koko puolitoistatuntisen esityksen ajan.

– Onhan se rankka ja hikinen rupeama, pitää hurjasti keskittyä kulloiseenkin hahmoon, niiden vaihtoihin ja ajoituksiin. Esityksen ohjaus on tarkka ja teksti tosi hieno, toteaa näyttelijä Seija Pitkänen Kuopion kaupunginteatterista.

Ohjaaja Laura Jäntti halusi rooleihin nimenomaan kokeneet ja kypsät näyttelijät, jotta rooleihin saataisiin elämän makua ja jotain todellista ilman, että ”tarvitsisi niin kovasti koko rahan edestä näytellä”.

Eeva-Kirsti Komulaisen mukaan vanhuksen ja lapsen nahkoihin meneminen oli varsin helppoa.

– Iän puolesta alamme molemmat olla melko lähellä isoäidin ikää ja tyttöhän meillä molemmilla on jo sisällä, kertoo Lahden kaupunginteatterin pitkäaikainen näyttelijä.

Kesäkirja käännetyimpiä suomalaisteoksia

Tove Jansson (1914–2001) oli monipuolinen taiteilija. Hän työskenteli muun muassa kuvataiteilijana, sarjakuvien tekijänä, kirjailijana ja käsikirjoittajana.

Aikuisten kirjailijana Jansson tunnetaan erityisesti novelleistaan. 1970–1990 -lukujen novellit ovat ilmestyneet myös kokoelmana. Kesäkirjan (Sommarboken) Jansson kirjoitti vuonna 1972 ruotsiksi ja se suomennettiin vuotta myöhemmin.

Teoksen suosiosta kertonee se, että kirja on käännetty 26 kielelle ja sovitettu näyttämölle Iso-Britanniassa, Norjassa ja Kroatiassa. Ruotsinkielinen versio nähtiin Lilla Teaternissa pari vuotta sitten.

Teatterin tiedotuskeskuksen tilastojen mukaan Janssonin kirjoista on nähty sovituksia eri puolilla maailmaa esimerkiksi viime vuosikymmenellä yhteensä yli 70. Valtaosin ne ovat kuitenkin olleet Muumeihin perustuvaa lastenteatteria.

Haastava teatterintekijöille

Muumit olivat iso bisnes jo Tove Janssonin elinaikana, mutta muodostuivat myös taiteilijalle rasitteeksi.

Ne toivat rahaa, mutta loivat kuvaa monipuolisesta taiteilijasta vain muumimammana.

Dramaturgi Pipsa Longan mukaan Tove Jansson tunnetaan ennen kaikkea Muumeista, muusta kirjallisesta tuotannostaan vähemmän.

Lonka on tehnyt Kesäkirjan dramatisoinnin. Hän myös sovitti Lahden kaupunginteatterille vuonna 2015 novellikokoelmaan Rent Spel perustuvan Kaksi naista ja meri. Toista pääroolia siinä näytteli niin ikään Eeva-Kirsti Komulainen.

Longan mukaan Janssonin kaunokirjallisen tuotannon novellikeskeisyys on vaikea pala teatterintekijöille.

– Novellin tai novellikokoelman dramatisoiminen on harvinaista ja haastavaa. Suuret draamalliset tai dramaattiset kohtaukset tai pitkät historialliset linjat, joita useimmiten dramatisoitavista romaaneista etsitään, eivät kuulu Janssonin novellistiikkaan.

"Iso ilmassa roikkuva impressio"

Kesäkirjan ohjaaja Laura Jäntti mietti tovin, kun häntä pyydettiin Lahden ja Kuopion kantaesityksen ohjaajaksi.

– Kesäkirja on minulle rakas, mutta ajattelin että hmmm, mitenhän tuo onnistuu. Sehän on yksi iso ilmassa roikkuva impressio! Saarella ei tapahdu ulkoisesti mitään, vaikka tapahtuu valtavasti, kun käsittelyssä on koko elämän kirjo lapsuudesta vanhuuteen ja elämästä kuolemaan.

Jäntti päätyi teatteritoteutukseen, joka on kerronnallinen ja pitkälti kiinni alkuperäisteoksessa.

– Piti vain löytää sellainen tapa tehdä, että se tekee oikeutta teokselle.

Kesäkirja aloittaa Lahden kaupunginteatterin kevätkauden. Kuopioon esitykset siirtyvät syksyllä. Näytelmä saattaa lähteä myös kiertueelle.

– Jansson on aina hitti, Jäntti toteaa.

Lue myös: Alma Pöysti näyttelee pääroolin Tove Janssonista kertovassa elokuvassa

Sipe Santapukin sinfonisen runon, Ukkosen, viimeiset tahdit kaikuvat vielä Sibeliustalossa, kun Sinfonia Lahden ylikapellimestari Dima Slobodeniouk kääntyy ympäri. Käynnissä on viimeinen harjoitus ennen ensi-iltaa.

– Sipe! Menikö se suunnilleen näin?

Apulanta-yhtyeen rumpalina tunnettu muusikko on säveltänyt ensimmäisen orkesteriteoksensa, joka kuullaan ensimmäistä kertaa torstaina Sinfonia Lahden esittämänä.

– Parissa kohtaa pitäisi vielä katsoa tempoja, muuten hyvä, vastaa Santapukki.

Pop-levy muuntui sinfoniseksi runoksi

Santapukki oli tekemässä kappaleita tulevalle soololevylleen, kun huomasi, että päässä syntyvät melodiat eivät taipuneetkaan pop-musiikiksi.

– Ensin huomasin, että nämä kuulostavat instrumentaalimusiikilta ja sitten joltain aivan muulta. Viimein annoin itselleni luvan säveltää musiikkia sinfoniaorkesterille, muistelee Santapukki.

Santapukin sävelkynästä syntyneet melodiat eivät sellaisenaan taipuneet sinfoniaorkesterille sopivaksi kokonaisuudeksi, vaan työhön tarvittiin ammattiapua.

– En osaa kirjoittaa orkesterille sopivia partituureja, vaan sain arvokasta apua orkestraatiossa ja sovituksissa ystävältäni Tapio Viitasaarelta.

Ideoita piti muokata ja sovittaa yhteen sekä kantaa huolta siitä, että melodiat muodostavat eheän kokonaisuuden.

– Ongelmana oli välttää sitä, että se kuulostaa yhteenliimatuilta palasilta. Opin sen, että luova työ on todellisuudessa 20 prosenttia hauskanpitoa ja 80 prosenttia kovaa työtä, jota väännetään yömyöhään kahvin ja kipeiden istumalihasten avulla.

– Olen usein puhunut siitä, että raja-aitoja pitää rikkoa ja ajattelin kerrankin tehdä niin kuin sanon, naurahtaa Santapukki.

Orkesteriteoksen pitää ylittää monta kynnystä tullakseen esitetyksi

Maailmalta löytyy monia esimerkkejä siitä, kuinka kevyen musiikin säveltäjät ovat tehneet teoksia sinfoniaorkestereille. Tunnetuin lienee Sir Paul McCartneyn Liverpool Oratorio, joka oli 1990-luvun alussa suuri kaupallinen menestys. Suomessa muun muassa Kerkko Koskinen on saanut teoksensa Sinfonia Lahden kantaesitettäväksi.

– Jos tällainen raja-aitoja ylittävä teos on tarjolla, niin kuuntelemme sen ja arvioimme sitä samalla tavalla kuin muitakin ohjelmistoomme ehdolla olevia teoksia, sanoo Sinfonia Lahden intendentti Teemu Kirjonen.

Kirjosen mukaan teoksen musiikillinen sisältö on tärkein tekijä.

– Jos se on musiikillisesti mielenkiintoista ja orkesterille mielekästä soitettavaa, jonka voidaan vielä olettaa kiinnostavan yleisöäkin, niin teos saattaa päätyä ohjelmistoomme, täsmentää Kirjonen

Uuden teoksen kantaesittäminen on kokeneelle ja taitavallekin orkesterille haaste, muistuttaa Sinfonia Lahden ylikapellimestari Dima Slobodeniouk.

– Olemme tottuneet tekemään töitä vuosisatojen aikana muodostuneiden perinteisten työtapojen, esimerkiksi musiikin kirjoittamisen suhteen. Tällaisissa tapauksissa meidän pitää tehdä yhteistyötä säveltäjän kanssa, jotta teos tulee esitetyksi juuri siten, kun säveltäjä on tarkoittanut, kertoo Slobodeniouk. .

Se, että Santapukin Ukkonen on ylittänyt Sinfonia Lahden tasoisen orkesterin kantaesityskynnyksen on Slobodenioukin mukaan tunnustus säveltäjälle.

– Musiikin historiasta löytyy monia teoksia, jotka hautautuivat unohduksiin vuosikymmeniksi tai -sadoiksi, koska kantaesitys ei onnistunut, muistuttaa Slobodeniouk.

Santapukki avoimena uusille projekteille

Sipe Santapukki on kiireinen mies, joka päivätyönään on Apulanta Oy:n toimitusjohtaja, rumpali ja tällä hetkellä myös Voice of Finland -laulukisan tuomari. Ukkosen säveltäminen antoi hänelle mahdollisuuden ilmaista jotain sellaista, jota hän ei musiikillisesti aiemmin ole osannut tehdä.

– Se on romanttinen luontokuvaus, jossa on kauniita melodiankaaria. Halusin kuvata sitä hetkeä, kun ihminen kokee yhteenkuuluvuutta ja yksinäisyyttä, kauneutta ja tragediaa samanaikaisesti. Ikuinen ristiriita, joka on ihmisen sielussa on läsnä myös tässä teoksessa, kuvailee Santapukki.

Kyseessä on vuosien projekti, joka on vaatinut paljon voimavaroja, mutta ollut samalla myös hyvin opettavainen.

– Tässä on oppinut paljon esimerkiksi sinfonfiaorkesterin soinnista, miltä vaskikuoro kuulostaa ja miltä ykkös- ja kakkosviulujen suhde kuulostaa.

Santapukki ei lupaa, mutta ei myöskään sano ei, kun häneltä kysytään, tuleeko hän jatkossa tekemään samanlaisia projekteja.

– En sulje pois sitä, etten lähtisi tekemään tällaista toistekin. On ollut aivan mieletön kokemus saada kuulla oma sävellyksensä tällä lailla, totesi Santapukki torstaina päivällä teoksensa kenraaliharjoituksissa.

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkienin poika Christopher Tolkien on kuollut 95 vuoden ikäisenä. Asiasta kertoo Tolkien Society tviitissä.

Christopher Tolkien tunnettiin isänsä kirjallisen perinnön hallinnoijana ja suojelijana. Hän oli Tolkienin perheen kolmas ja nuorin poika ja toimi jo lapsuudestaan asti isänsä töiden arvioijana ja kommentoijana.

Christopher Tolkien ja kirjailija Guy Gavriel Kay työstivät yhdessä J.R.R. Tolkienilta kesken jääneen Silmarillionin valmiiksi ja julkaisukuntoon vuonna 1977.

Tulevina vuosina Christopher Tolkien saattoi valmiiksi useita muitakin kirjoja, jotka pohjautuvat hänen isänsä kesken jääneisiin töihin. Suomeksi niistä ilmestyi viimeksi Gondolinin tuho vuonna 2019.

Korjattu 17.1. kello 1.06: Tolkienin kirjoista viimeksi suomeksi ilmestyi Gondolinin tuho, ei Gondolin tuho, kuten jutussa aiemmin virheellisesti kirjoitettiin.

Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyihin tutustui viime vuonna ennätyksellisen paljon katsojia. Taidemuseon Engel-rakennuksen näyttelyissä vieraili 24 800 ja Lohrmann-rakennuksen näyttelyissä 20 200 kävijää.

Museon kävijämäärä nousi edellisvuodesta yli 16 000 katsojalla, sillä vuonna 2018 Engel-rakennuksen näyttelyissä kävi 17 200 ja Lohrmann-rakennuksessa 11 400 vierasta.

– Taidemuseo sai paljon positiivista palautetta näyttelyistään ja monipuolisesta näyttelyohjelmistostaan, kertoo amanuenssi Maria Laine.

Vuoden suosituimmaksi näyttelyksi nousi odotetusti kotimaisen maisemataiteen klassikon Hjalmar Munsterhjelmin näyttely, joka keräsi kesäkuukausien aikana yli 13 000 kävijää.

– Munsterhjelmin kesänäyttely kokosi yhteen rakastetun taiteilijan tunnetuimpia ja merkittävimpiä teoksia, kuten tunnelmallisia hämäläis- ja järvenrantamaisemia, talvisia saaristonäkymiä ja idyllisiä kuutamoita.

Maalauksia, veistoksia, grafiikkaa

Hämeenlinna 380 -näyttelyssä vieraili kevätkaudella lähes 5 300 katsojaa. Näyttelyssä katsoja pääsi tutustumaan siihen, miten Hämeenlinnan maisemia on kuvattu taiteessa eri aikoina. Pääosin kotien taideteoksista kootussa näyttelyssä kuljettiin pitkin kaupungin katuja ja raitteja, toreilla ja tehdasmiljöissä sekä järvenranta- ja peltomaisemissa.

Syyskauden päänäyttely oli koottu tämän hetken suosituimpiin kuvanveistäjiin kuuluvan Tommi Toijan veistoksista. Omia kuvia -näyttelyssä oli mukana useita taiteilijan tunnettuja veistoshahmoja, mutta myös harvemmin nähtyjä teoksia. Toijan taiteeseen tutustui yli 6 800 kävijää.

Hämeenlinnan taidemuseossa avautui joulukuussa 2018 Kotimaan kasvot -näyttely, johon voi käydä tutustumassa vielä helmikuun puoliväliin saakka. Näyttelyssä on esillä Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja monien muiden tuttujen taiteilijoiden kotimaan kuvia 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Tähän mennessä näyttelyyn on tutustunut jo 20 200 taiteen ystävää.

Edellä mainittujen näyttelyiden lisäksi Hämeenlinnan taidemuseossa nähtiin viime vuonna myös Mikko Hovin näyttely, Rudolf Koivun joulu -näyttely sekä Kalle Carlstedtin grafiikan näyttely.

Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyt 2019:

• Mikko Hovi 22.9.2018‒24.3.2019

• Rudolf Koivun joulu 2.11.2018‒13.1.2019

• Kotimaan kasvot 5.12.2018‒16.2.2020

• Hämeenlinna 380 22.2.‒5.5.2019

• Kalle Carlstedt 26.4.2019‒16.2.2020

• Hjalmar Munsterhjelm kesänäyttely 14.6.‒15.9.2019

• Tommi Toija 18.10.2019‒12.1.2020

Vuoden parhaille tv-ohjelmille ja niiden tekijöille satoi kunniaa perjantai-iltana, kun Kultainen Venla -palkinnot jaettiin. Ylen ohjelmat nappasivat yhteensä 13 palkintoa.

Illan palkintorohmuksi nousi hittisarja M/S Romantic, joka vei potin kaikissa neljässä kategoriassa, joissa oli ehdolla. Vuoden parhaana ohjelmana palkittu YleX Naurumaraton puolestaan on ensimmäinen monimediallisesti tuotettu radio-show, joka on ollut ehdolla Venla-gaalassa.

Katso kaikki palkitut alta.

Venla-palkinnot 2019

Lasten- ja nuortenohjelma: Muumilaakso (Yle TV2, Gutsy Animations)

Uutis-, ajankohtais- ja asiaohjelma: Docventures (Yle TV2, Gimmeyawallet Productions)

Game show: The Wall Suomi (Nelonen, Endemol Shine Finland)

Keskusteluohjelma: Yökylässä Maria Veitola (MTV3, Moskito Television)

Lifestyle-ohjelma: Eränkävijät (Yle TV1, NTRNZ Media)

Viihdeohjelma: Sohvaperunat (Yle TV2, Endemol Shine Finland)

Seurantareality: Elossa 24h (Yle TV1, ITV Studios Finland)

Kilpailureality: Tanssii tähtien kanssa (MTV3, Banijay Finland)

Musiikkiviihde: SuomiLOVE (Yle TV1, Warner Bros. International Television Production Finland)

Urheilu ja events: Naisten jalkapallon MM-kisat (Yle TV2 & Areena)

Vuoden ohjaaja (viihde ja events): Jan-Aslak Leino sarjasta Tanssii tähtien kanssa (MTV3, Banijay Finland)

Vuoden ohjaaja (fiktio): Jani Volanen sarjasta M/S Romantic (Yle TV1 & Areena, Yellow Film & TV)

Vuoden käsikirjoittaja: Jani Volanen ja Tommi Korpela sarjasta M/S Romantic (Yle TV1 & Areena, Yellow Film & TV)

Draamasarja: M/S Romantic (Yle TV1 & Areena, Yellow Film & TV)

Komediasarja: Sunnuntailounas (C More, Yellow Film & TV)

Naisnäyttelijä: Matleena Kuusniemi sarjasta Koukussa (Yle TV2, Moskito Television)

Miesnäyttelijä: Hannu-Pekka Björkman sarjasta M/S Romantic (Yle TV1 & Areena, Yellow Film & TV)

Elämäntyöpalkinnot: ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Ijäs ja näyttelijä Hannele Lauri

Paras esiintyjä: Arman Alizad sarjasta Arman Pohjantähden alla (Nelonen, Armanin Maailma)

Paras ohjelma: YleX Naurumaraton (Yle Areena, YleX)

Moni uusi voittonsa, Docventuresille jo viides pysti

Tragikoomista laivaromantiikkaa kuvaava Ylen suosikkisarja M/S Romantic putsasi pöydän ja nappasi palkinnot kaikissa neljässä kategoriassa, jossa oli ehdolla. Sarja palkittiin parhaana draamana, ohjaaja Jani Volanen vuoden ohjaajana (fiktio), Volanen ja Tommi Korpela vuoden käsikirjoittajina ja Hannu-Pekka Björkman parhaana miesnäyttelijänä.

Monet palkituista eivät olleet ensimmäistä kertaa palkintokorokkeella. Docventuresille ja musiikkiviihde-kategoriassa palkitulle SuomiLOVElle pysti oli peräti viides. Sohvaperunat ja Yökylässä Maria Veitola puolestaan lunastivat perjantaina neljännet Venlansa.

Vuoden sarjana palkittu Sunnuntailounas ja game show -kategorian voittaja The Wall Suomi uusivat viimevuotisen voittonsa, ja Eränkävijöille voitto oli jo kolmas.

Katso palkittuja ja ehdolla olleita Ylen sarjoja täältä. Vuoden parhaana ohjelmana palkitun Naurumaraton-koosteen näet täältä.

Venla-voittajat valitsee tv-alan ammattilaisista koostuvat Televisioakatemia ry. Parhaan esiintyjän ja parhaan ohjelman pystit jaetaan yleisöäänestyksen perusteella.

Lue myös:

M/S Romantic -sarjan suursuosio yllätti näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin täysin: "Pitää olla spesiaalia, ja siitähän tuli spesiaalia"

Vuorokausi merellä M/S Romanticin hengessä – tapasimme 800 risteilyn miehen ja pariskunnan, joka on nähnyt Leif Lindemanin 277 kertaa

Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin ensi kesän ohjelmisto on julkaistu.

Nyt 51. kertaa järjestettävä festivaali jalkautuu kaupungille ja esimerkiksi ranskalainen Yoann Bourgeois jalkauttaa teoksensa Kuopion keskustaan.

Tapahtuman ensimmäisinä päivinä nähtävä, neljästä itsenäisestä osasta koostuva Moving Pieces vie katsojat opastetulle kierrokselle eri puolille kaupungin keskustaa.

Ensi kesän tapahtumassa nostetaan esille tanssin kohtaamispintoja eri taidemuotojen kanssa ja teemana on lähteä ulos teatteritiloista.

Uusi taiteellinen johtaja Riku Lehtopolku toivoo festivaalin tuovan uusia näköaloja tanssiin taidemuotona ja murtavan yllättävillä teoksilla ennakko-oletuksia.

– Tulevan kesän ohjelmistossa korostuu monitaiteisuus, kun tanssi limittyy erottamattomaksi osaksi eri taidemuotoja ja löytää ilmaisun uusia kielia, kuvailee Lehtopolku tulevan kesän ohjelmistoa tapahtuman tiedotteessa.

Toinen tapahtumassa nähtävä ranskalaisteos on Aurélien Boryn esitysinstallaatio Corps Noir.

Kotimaisista taiteilijoista festivaaleilla nähdään Iiro Näkki, jonka teoksen [frames] kerrotaan yhdistävän perinteistä ja uuden sukupolven tekijyyttä hienovireisessä ja hengästyttävässä koreografiassa.

Toiminnanjohtaja Anna Pitkänen kertoo tiedotteessa tapahtuman kehittyvän ja muuttuvan kunkin taiteellisen johtajan tuomien avausten myötä.

– Nyt olemme lähdössä kauteen, jossa raja-aidat eri taidemuotojen välillä hämärtyvät. Olemme uuden kynnyksellä, sanoo Pitkänen.

Musiikkineuvos Klaus Järvinen on kuollut, kertoo hänen tyttärensä Päivi Järvinen Ylelle.

Klaus Järvinen kuoli Malmin sairaalassa perjantai-iltana. Hän oli 83-vuotias.

Järvinen oli ammatiltaan muusikko ja musiikkipedagogi, ja hänen pääsoittimensa oli klarinetti. Hän perusti Oulunkylän Pop & Jazz -opiston vaimonsa Seija Järvisen kanssa vuonna 1971. Opistosta tuli myöhemmin Pop & Jazz Konservatorio.

Järvinen jäi eläkkeelle Pop & Jazz Konservatorion rehtorin virasta vuonna 2000.

Järvinen tuli suurelle yleisölle tunnetuksi Levyraati-ohjelman "Klasuna". Hän toimi ohjelman vakituisena tuomarina vuosina 1976–1989. Legendaarisessa musiikkiohjelmassa vakituisista ja vaihtuvista tuomareista koostuva raati arvioi valikoiman musiikkikappaleita pisteyttämällä ja antamalla sanallisen arvion.

Järvinen oli tunnettu ankarana kriitikkona, jolta huippupisteet olivat tiukassa. Hän kuitenkin kertoi pystyneensä Levyraadin avulla korostamaan päättäjille musiikkikoulutuksen tärkeyttä.

Järvinen sai useita tunnustuksia työstään musiikkikasvatuksen ja kevyen musiikin koulutuksen parissa. Hän sai säveltaiteen valtionpalkinnon 1986, taiteen keskustoimikunnan valtionpalkinnon 1999 ja Tanner-säätiön palkinnon. Vuonna 2015 Järviset saivat Uudenmaan kulttuurirahaston palkinnon elämäntyöstä musiikkikasvattajina.

Musiikki vei mennessään jo nuorena

Järvinen syntyi Pohjois-Pirkkalassa jouluaattona 1936. Hän uppoutui musiikkiin 11-vuotiaasta lähtien, kun hän pääsi silloisella asuinpaikkakunnallaan Lappeenrannassa työväenyhdistyksen soittokuntaan kapellimestari Toivo Pyörteen ohjaukseen ja sieltä muun muassa Pekka Kaarnan jazzyhtyeeseen.

Hän muutti Helsinkiin 23-vuotiaana ja pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan. Opiskeluvuosina Järvinen soitti tanssiorkestereissa, bigbandeissa ja jazzyhtyeissä.

– Minulle kypsyi ajatus yleismuusikosta, joka voi soittaa mitä lajia tahansa, Järvinen kertoi STT:lle antamassaan 80-vuotishaastattelussa vuonna 2016.

Pedagogin ura alkoi Oulunkylän yhteiskoulun musiikinopettajana 1960-luvun alkupuolella. Hän alkoi vallankumouksellisesti soveltaa popmusiikkia kouluopetuksessa ja oli ensimmäinen, joka toi luokkaan rumpusetin sekä kitara- ja bassovahvistimen.

– Ei opettaminen ollut toissijainen valinta. Ammatti vain vei mukanaan, kun törmäsi lapsiin ja nuoriin, joilla oli hirveä hinku oppia musiikista, mutta joilta tavallaan puuttuivat aseet, Järvinen kertoi STT:lle vuonna 2011.

Koulun kylkeen perustettu Pop & Jazz -opisto laajeni, ja Klaus ja Seija opettivat päivät koulussa ja illat opistossa. Vuonna 1986 opistosta tuli virallisesti konservatorio.

80-vuotishaastattelussaan Järvinen kertoi myös, että eläkkeelle jääminen ja tahdin hidastaminen vauhdikkaiden vuosikymmenien jälkeen on tuntunut hieman hankalalta. Mutta onneksi hänellä oli vielä eebenpuinen klarinettinsa vuodelta 1962.

– Se, että saa soittaa, on suuri lahja kaikille. Vaikka olisi minkä tasoinen ja vaikka pystyisi tekemään sitä vain vähän.

Kuuntele Radio Suomen 80-vuotishaastattelu:

Radio Suomesta poimittuja: Klaus Järvinen: Musiikki on oljenkorteni

Katso Iltatähden haastatteluita vuodelta 1974:

Vuonna 1974 Iltatähti vaihtoi väriin ja Mikko Alataloon

Elokuva-alan Oscar-ehdokkuudet julkistettiin maanantaina, eikä tänäkään vuonna ehdolle noussut yhtään naisohjaajaa. Parhaan ohjaajan Oscar-patsaasta kilpailevat viisi miestä, ehdolla ovat muun muassa Quentin Tarantino ja Martin Scorsese.

Naisten puuttuminen parhaan ohjauksen ehdokkaista on jälleen herättänyt kritiikkiä Oscareita kohtaan. Myöskään viime vuonna yksikään nainen ei päässyt parhaan ohjaajan ehdokaslistalle.

Kaiken kaikkiaan Ocarien 92 vuoden historian aikana ainoastaan viisi naista on saanut ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. Heistä Kathryn Bigelow voitti palkinnon vuonna 2010 elokuvastaan The Hurt Locker.

Katso Yle Aamun Jälkinäytös Areenasta: Miksi naiset loistavat poissaolollaan ohjaajien Oscar-ehdokkuuksissa?

Asia on herättänyt keskustelua myös sosiaalisessa mediassa. Aikuisviihdetähti Ty Mitchell nosti Twitterissä esiin yllättävän eron Oscar-gaalan ja homomiehille suunnatun aikuisviihteen palkintogaalan välillä: jopa homopornogaalassa parhaaksi ohjaajaksi oli ehdolla enemmän naisia kuin Oscar-gaalassa.

Mitchell viittaa viime viikonloppuna Hollywoodissa järjestettyyn Str8UpGayPorn Awards -gaalaan, jossa parhaan ohjaajan palkinnosta kilpaili yksi nainen neljän miesohjaajan lisäksi. Omassa genressään mainetta niittänyt mr. Pam, joka on taiteilijanimestään huolimatta nainen, ei kuitenkaan voittanut palkintoa.

Sateenkaariyhteisön PinkNews-verkkojulkaisu huomauttaa, että naisten puuttuminen ehdokaslistoissa ei ole poikkeuksellista gaalassa, jossa palkitaan homomiehille suunnattua aikuisviihdettä. Siksi vain yhden naisen ehdokkuus aikuisviihteen palkintogaalassa tekee siitä inklusiivisemman verrattuna soveliaampaan vastineeseensa, PinkNews kirjoittaa.

Lue myös:

Oscar-ehdokkuudet jaettu – Todd Phillipsin ohjaamalle Jokerille 11 ehdokkuutta

Näyttelijä Oona Airola katsoo Tokoinrannan tummuvaan iltaan. Helsingin kaupunginteatterin ikkunat heijastavat valoisaa sisätilaa, mutta silti niiden läpi voi nähdä, kuinka tuuli viskoo sadepisaroita ja pyörittää puiden paljaita oksia.

Helsingin masentava talvisää on oikeastaan auttanut eläytymään teatterityöhön. Emily Brontën romaaniin perustuva Humiseva harju -näytelmä sijoittuu pohjoisenglantilaisen Yorkshiren tuulisille nummille.

Airolan mukaan Humisevan Harjun ydintä on juuri se, miltä nummi tuntuu: aistituntumat luonnosta ja monella tapaa ankarasta ympäristöstä.

– Vaikka on surullista, että täällä sataa vettä tammikuussa, niin jotenkin Humisevan harjun tunnelma on sitä kautta tullut lähelle.

– Teoksen pohjavire on mollinen ja tumma. Se tulee mieleen, kun rämpii täällä tuulta ja sadetta vasten.

Näytelmän toinen päähenkilö, nummella seisovan maalaistalon tytär Cathy, on Airolan ensimmäinen päärooli näin isossa teatterissa. Lauri Maijala ohjaa teoksen Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Airolan vastanäyttelijänä on Markus Järvenpää Heathcliffin traagisessa roolissa. Ensi-iltaan on aikaa vajaat kaksi viikkoa.

Murrettua itsetuntoa ei voi mikään mammona korjata. Oona Airola

Oona Airola on kokenut ja varma esiintyjä. Jo lapsena hän kiipesi Kokkolan Ykspihlajan työväen näyttämölle. Laulukeikat pyörivät yläasteelta lähtien. Punaista mattoa on tullut tallattua Cannesia myöten. Nyt hän seisoo HKT:n suurella näyttämöllä, jonka katsomoon mahtuu parhaimmillaan yli 900 katsojaa.

Näyttämöversio Brontë-klassikosta keskittyy kirjan ydinhenkilöihin. Se kertoo kuinka orpo Heathcliff otetaan kasvatiksi Earnshawin perheeseen. Aikuisina hän ja talon tytär rakastuvat. Cathy ei huoli häntä luokkaeron vuoksi, vaan avioituu naapurikartanon pojan kanssa. Katkeruutta ja kostoa seuraa.

– Heathcliff on poikkeusyksilö ja onnistuu sosioekonomisessa nousussa. Mutta hänen mielensä on mennyt rikki.

– Hänelle on koko elämän ajan tolkutettu, miten paljon muita huonompi hän on. Murrettua itsetuntoa ei voi mikään mammona korjata, Airola sanoo.

Tarina ei kuitenkaan ole läpeensä synkkä, Airola muistuttaa. Siinä on suurta rakkautta, puhdasta inhimillisyyttä ja lämpöä. Elementtejä, joita ilman teoksesta ei olisi kasvanut klassikkoa.

Feministimiehet johdattivat kohti reilua ryhmätyötä

Oona Airolan roolihahmo Cathy raahustaa aikuisuuttaan mollissa, mutta henkilö Airola lurittelee duurissa.

– Viimeksi eilen mietin, miten onnekas olen ollut! Kun saisi jatkossakin tehdä edes puoliksi näin upeita töitä, edes puoliksi näin hienojen ihmisten kanssa, Airola huokaisee.

Kolmekymppinen näyttelijä kokee, että rooli Juho Kuosmasen elokuvassa Hymyilevä mies (2016) johdatti hänet hyvien töiden sumaan.

Elokuva-alaa on viime vuosina tuuletettu urakalla. Keskustelu naisten stereotyyppisistä rooleista ja #metoo-liike ovat karistaneet suomut silmiltä.

Hymyilevän miehen tekeminen osoitti Oona Airolalle, että alalla voi toimia myös toisin.

Elokuvan työryhmällä oli vankka tasa-arvoinen maailmankuva, jota myös noudatettiin. Airola kuvaa elokuvan ohjaajaa, tuottajaa, kuvaajaa ja vastanäyttelijöitään miesten muodostamaksi feministiryhmäksi.

Varjelen sitä, että ketään ei ryhmässä latisteta sukupuolen tai muiden ominaisuuksien vuoksi. Oona Airola

Ryhmä piti huolen, ettei kukaan puhunut Airolalle alentavalla tavalla tai tyrkyttänyt hänelle roolia tai mediakuvaa, jollaista naisnäyttelijöille usein tarjoillaan. Hänelle näytettiin miespuolisen vastanäyttelijän työsopimus, jotta hän näkisi, että palkkaus on tasapuolinen.

Oona Airola koki, että hän sai korvaamattoman oppitunnin siitä, millainen on hyvä ryhmädynamiikka ja miten se voi poikia edelleen hyvää.

– Tajusin silloin, että tästä tulee minulle kärkiasia jokaisessa tulevassakin työssä. Varjelen sitä, että ketään ei ryhmässä latisteta sukupuolen tai muiden ominaisuuksien vuoksi.

Airolan mukana hyvä meininki on tärkeintä ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Rankat ja kipeät kokemukset eivät kanna.

Ainakin Hymyilevän miehen tämä mentaliteetti siivitti menestykseen. Elokuva sai Un Certain Regard -kakkossarjan pääpalkinnon Cannesin filmijuhlilla vuonna 2016. Yle Uutisten kyselyssä suomalaiset elokuvakriitikot valitsivat leffan 2010-luvun parhaaksi.

Hymyilevää miestä kuvattiin samana syksynä, kun Oona Airola valmistui näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta. Nyt takana on muutama muukin elokuvarooli ja kokemuksia tv-sarjoista.

Itse hän oli ajatellut olevansa nimenomaan teatterinäyttelijä. Molemmissa töissä on puolensa.

– Elokuvien ja tv-sarjojen kuvauksissa on monesti aika yksinäistä. Teatteriesityksen jälkeen puretaan tunteita yhdessä. Kuvauksista puuttuu myös toisto, joka tuo työhön turvallisuutta teatterissa.

Elokuvaa kuvatessa näyttelijä saattaa istua maskissa yksin ja kuvausten jälkeen lähtee kotiin hieman hämmentyneenä.

– Siinä sitä sitten miettii, että olinkohan mä ihan kauhea. Ja tuloksen näkee joskus ensi vuonna, kun elokuva on valmis, Airola nauraa.

Eläinlääketiede kiinnosti, teatteri vei

Oona Airola on kotoisin Kokkolasta. Hän kasvoi aidossa boheemiperheessä, suuressa puuhuvilassa, meren rannalla. Sisaruksia oli viisi ja pihassa koiria, pupuja, possuja ja hevosia.

Eläimet olivat usein vapaina pihassa. Hevosille riitti heinää rantaniityllä. Ratsastamaan lähdettiin koirien kanssa. Ne Airola opetti pysähtymään, kun tultiin tien laitaan. Ja sitten taas jatkettiin metsään.

Ei ihme, että Airola oli jo varhain varma, että hänestä tulee eläinlääkäri.

– Kun sitten näin sen eläinlääkiksen pääsykoekirjan, totesin, että ehkä ei sittenkään. Vitosen matikalla ei siitä olisi selvitty.

Vanhemmat opettivat lapset kotona laulamaan ja soittamaan. Airola myös näytteli äidin ja muidenkin ohjauksissa asuinalueensa Ykspihlajan työväen näyttämöllä. Hän kävi musiikkilukion ja esiintyi musikaaleissa. Hetken hän opiskeli laulua Keski-Pohjanmaan konservatoriossa.

Mutta teatterikärpänen oli jo puraissut.

Musiikkia Oona Airola ei ole jättänyt. Hän on valinnut tietoisesti freelancerin osan. Siinä työn voi jakaa palasiksi eri osa-alueisiin. Yksi niistä on musiikki.

Pisimpään Airola on musisoinut sisartensa, erityisesti Lauran, kanssa. Laura, Oona ja Anna Airola ovat osa Ykspihlajan Kino-orkesteria, mutta he esiintyvät myös muissa kokoonpanoissa.

Yksi Oona Airolan yhteistyökumppaneista musiikin saralla on näyttämömusiikin legenda, Kaj Chydenius. Chydenius ihastui Airolan ääneen laulukeikalle, jossa esitettiin maestron musiikkia tämän 70-vuotispäivän kunniaksi.

– Lähdin konsertin jälkeen narikkaa kohti. Silloin takkien takaa tuli kumara hahmo, joka esitteli itsensä kohteliaasti. Ikään kuin en olisi tunnistanut häntä!

– Hän ojensi käyntikorttinsa ja pyysi soittamaan, jos yhteistyö kiinnostaa, Airola kertoo.

Lopulta Airola keräsi rohkeutensa ja soitti. Siitä alkoi nyt jo kymmenen vuotta jatkunut työ laulun ja runouden parissa. Airolan mielestä yksikään puhe- tai laulunopettaja ei ole haastanut häntä samalla tavalla kuin Chydenius.

Pienten tuotantojen näyttelijä nauttii suuren talon eduista

Oona Airola sanoo olevansa teatterin nuorta ensemble-sukupolvea. Hän on tottunut työskentelemään ryhmässä, ottamaan kaikkien mielipiteet huomioon ja olla kumartelematta auktoriteetteja alistuvalla tavalla.

Työ suuressa laitosteatterissa ei poikkea tästä, jos ilmapiiri työryhmässä on hyvä.

Teatterin kokoluokka tuo monia etujakin. Helsingin kaupunginteatterin tuotantotahti pakottaa työryhmän jo varhaisessa vaiheessa läpimenoihin. Niissä hahmottuvat esityksen raamit. Opitaan, kauanko esitys kestää ja mitä se vaatii tekniikalta. Näyttelijälle syntyy käsitys kokonaisuudesta.

Välillä Airolasta on tuntunut kuin tekninen henkilökunta lukisi ajatuksia. Ohjaaja Maijala, näyttelijät Airola, Järvenpää ja Markku Haussila räiskyvät ja leiskauttelevat ideoitaan jopa nopeammin kuin ehtivät artikuloida niitä. Silti näyttämölle ilmaantuu tarvittava rekvisiitta kuin tyhjästä. Tätähän te juuri kaipasitte?

Humisevan harjun raastava tunnelman synnyttämiseksi tarvitaan kaikkien panosta.

Kyllä siinä pitää olla lihaa, joka liikkuu, ei se muuten sykähdytä. Oona Airola

Elokuvassa kameran voi viedä keskelle nummia. Se voi kuvata jylläävät luonnonvoimat, nostaa sieraimiin mullan hajua ja näyttää kuinka oksat iskevät vasten kasvoja.

Näyttämöllä tämä kaikki täytyy synnyttää sisätilassa.

– Toki lavasteet, tehosteet ja pyörivä näyttämö tekevät osansa, mutta kyllä siinä pitää olla myös lihaa, joka liikkuu, ei se muuten sykähdytä. Se onkin sitten sitä meidän työtä, Airola toteaa.

Airola on Cathyn roolissa näyttämöllä melkein koko ajan. Harjoituksissa fyysisesti rankkoja kohtauksia toistetaan moneen kertaan. Ja taas ja vielä kerran.

Kotiin mennessä mieli on myllerryksessä ja keho tyhjiin väännetty.

Silloin auttaa kävely ja musiikin kuunteleminen. Aina ei ole voimia puskea tuulta. Nykyiseen elämäntyyliin ei sovi koirakaan, jonka kanssa olisi hauska lenkkeillä. Tekee mieli jäädä kotiin.

– Katson Yle Areenasta jotain ihan muuta. Vaikka jotain yhteiskunnallisesti tärkeää. Tai kuuntelen puheohjelmia radiosta.

– Jos sitäkään ei jaksa ja stressitaso on sellainen kuin nyt, selaan vaatteita netistä. En ostaisi mekkoa verkkokaupasta sovittamatta, mutta katselen niitä ja tyhjennän aivojani, Airola sanoo.

Oona Airola kertoo, että kotona heitä lapsia ei koskaan väkisin patistettu mihinkään eikä myöskään estetty toteuttamasta ideoitaan. Se sai jälkikasvun kukoistamaan ja kannustamaan toisiaan.

Oona ja Anna ovat molemmat laulavia näyttelijöitä, Laura toimittaja/musiikintekijä, Sara sirkustaiteilija ja nuorin Aaro muusikko. Joukko kokoontuu Kokkolaan ainakin kesällä, kun Outi-äidin yhdessä Ykspihlajan asukasyhdistyksen kanssa järjestämä kulttuuriviikko alkaa. Silloin kotitalon pihapiiriin kuuluvassa Kahvila Sahassa soi ja raikuu.

Mutta vielä ei ole kesä. Vaellus julmilla nummilla jatkuu. Humisevan harjun ensi-ilta on tammikuun lopulla ja näytökset jatkuvat kevään ajan.