– Upea sarja! Kerrankin uskottava päähenkilö!

– Vihdoinkin muistisairaus on tv-sarjassa normaali elämän juonne, kuten monilla on.

– Kerrankin todentuntuinen poliisisarja! Hyvä Suomi!

Positiivinen somehehkutus kertoo, että Ylen Paratiisi-dekkarisarja on uinut suomalaisten tunteisiin heti ensi jaksosta lähtien.

Sarjan päähenkilö on oululainen rikosetsivä Hilkka Mäntymäki (Riitta Havukainen), joka lähtee ystävänsä puolesta katsomaan, miksi tämän pojan perhe tuntuu kadonneen Espanjan aurinkorannikolle.

Sarjan on käsikirjoittanut rikoskirjailijana tunnettu Matti Laine. Ohjaaja on Marja Pyykkö, joka on ohjannut sekä elokuvia että tv-sarjoja esimerkiksi Mustat lesket (2014) ja Koukussa (2015).

Sarja tuntuu raikkaalta monella eri tavalla. Poliisietsivä ei ole se kaikkein tavanomaisin, eronnut ja ahdistunut keski-ikäinen mies. Sen sijaan rikosvyyhteä käy selvittämään eläkeikää lähestyvä nainen, jolla on muistisairas aviomies (Risto Tuorila). Arjen pyöritykseen tulee lisää kierroksia, kun kuvaan astuvat mukaan suomalaisyhteisö Fuengirolassa ja kollegat Espanjan poliisivoimissa.

Marja Pyykön mielestä on jo vähän väsyttävää kuulla jatkuvaa “naispuhetta”. Naisohjaajat sitä, naisnäyttelijät tätä, nais, nais, nais...

– Mutta, kai se on niin, että naiset ovat aikojen saatossa oppineet katsomaan ja kokemaan kaikenlaisten ja kaiken ikäisten ihmisten tarinat koskettavina.

– Nyt on sitten miesten ja nuorten ihmisten aika oppia katsomaan naisten ja myös vähän vanhempien ihmisten tarinoita, Pyykkö pohtii.

Samaistuttava hahmo vetää mukaan seuraamaan tarinaa

Näyttelijä Riitta Havukainen kertoo viime viikon aikana miltei hukkuneensa viesteihin ja kannustavaan palautteeseen. Ihmiset ovat kertoneet ahmivansa Paratiisia ja kertovat omista kokemuksistaan niin Espanjan aurinkorannikolla kuin elämästään muistisairaan rinnalla. Monien viesti on ollut se, että kerrankin poliisisarja, jossa on tasoja.

– Ihmiset kaipaavat kipeästi sellaista katsottavaa, jossa on samaistumispintaa. Sarjoja, joissa käsitellään asioita, joita tapahtuu heidän omassa elämässään, Havukainen pohtii.

Hilkka Mäntymäen lääkärimiehen sairastuminen kiemurtelee tummana lankana vauhdikkaassa rikostarinassa. Se on yksi niistä teemoista, joita katsojat selvästi ovat toivoneet tv-draaman käsittelevän.

Havukainen valmentautui tv-poliisiksi

Riitta Havukainen oli käsikirjoittaja Matti Laineen mielessä päärooliin alusta asti. Havukainen tunnetaan Helsingin kaupunginteatterin näyttelijänä, mutta hän on myös tv-sarjojen konkari. Viimeisimpänä hänet on nähty sarjoissa Aallonmurtaja (2017) ja Sunnuntailounas (2018). Unohtamatta yhtenäiskulttuuriajan huumorisarjaa Fakta homma (1986–98).

Havukainen oli jo valmiiksi hyvässä kunnossa, mutta poliisilta vaadittavat elkeet ja astetta tiukempi lihaskunto löytyivät valmennuksen kautta.

– Täytyihän minun opetella tilanteet, joissa vaikka pidätetään joku. Että näyttää siltä, että tuo on todella tehnyt poliisin hommia, Havukainen sanoo.

Mitään kiiltokuvaa etsivä Mäntymäestä ei ole rakennettu. Havukainen sanoo itse hämmästelevänsä dekkarisarjoja, joissa poliisit ilmaantuvat paikalle sen näköisinä, kuin olisivat juuri tulleet kampaajalta, ja räpsyttelevät irtoripsiään murhapaikalla.

Havukaisen vastanäyttelijä on Serranon perhe -sarjasta suomalaisillekin tuttu Fran Perea. Ohjaaja Marja Pyykkö ei tuntenut espanjalaisnäyttelijöitä, joten hänestä oli tärkeää, että sarjan esiintyjät valitaan casting-tilaisuuksien kautta.

Sen sijaan Espanja maana ja sen ihmiset olivat tulleet läheisiksi Pyykölle nuoruuden reissuilla. Työnteon tiimellyksessä kulttuurieroja pompsahteli silti esiin.

– Välillä piti käydä ärjymässä ja polkemassa jalkaa, jotta saatiin homma kulkemaan. Se jotenkin kuului asiaan, vaikka en aina olisi oikein jaksanutkaan äkseerata, Pyykkö nauraa.

Suomessa kuvausryhmän jäsenet ovat tasa-arvoisempia keskenään kuin Espanjassa tuntui olevan tapana. Jo se, että Pyykkö muisti kaikkien nimet, herätti hämmennystä.

Pyykölle taas tarjottiin autonkuljettajaa ja kuskattiin juomia nenän eteen.

– Espanjassa näyttelijät ja ohjaajat ovat tähtiä ihan toisella tavalla kuin Suomessa. Minä tokaisin vain, että osaanhan minä itse ajaa autoa, mihin siinä kuljettajaa tarvitaan, Pyykkö sanoo.

Ristiriita näkyy sarjassakin. Pereiran esittämä poliisi kuvailee suomalaista naista:

– Suomalainen nainen: ei tarvi auttaa, ei tarvi auttaa, ei tarvi auttaa!

Fuengirola on melkein osa Suomea

On aika erikoista, että Espanjan aurinkorannikko, erityisesti suomalaisten rakastama ja kansoittama Fuengirola, Fuge, ei ole näkynyt enempää tv-sarjoissa. Tuntuu, että kaikkihan siellä ovat käyneet. Tai ainakin joku perheenjäsen tai tuttava on matkaillut, asunut tai tehnyt bisnestä siellä. Kohteessa on myös juopoteltu, menetetty omaisuuksia lomaosakekaupoissa, paettu oman elämän kiemuroita, petytty ja palattu takaisin.

– Täytyy myöntää, että teinivuosien Interreil-reissujen jälkeen suhtautumiseni aurinkorannikon menoon oli ennakkoluuloinen. Pyykkö sanoo.

– Vaikka tätini pyöritti tunnettua Masan Baaria Torremolinoksessa, en ennen Paratiisia ollut tutustunut alueen suomalaisyhteisöön lainkaan.

Vajaat puoli vuotta Fuengirolassa kuvauksissa avarsi näkemystä. Vaikka monet vaikuttavat tulleensa entistä elämää pakoon, näytti aurinkorannikko myös toiset kasvonsa. Lämmön ja auringon vaikutuksia ei voi vähätellä. Monet suomalaiset näyttivät auringon alla hehkuvilta ja rennoilta.

– Aamulla, kun herää Fuengirolassa ja tajuaa, että taivas on taas sininen ja aurinko paistaa, siitä tulee sellainen olo, että tänään onnistuu kaikki, Pyykkö tiivistää.

– Silloin ymmärtää, miksi ihmiset menevät sinne.

Ensin kuvattiin Oulu-kohtaukset ja sitten Fuengirolan tapahtumat

Paratiisi-sarjassa liikutaan välillä Oulussa ja välillä Fuengirolassa. Kohtaukset on kuitenkin järkevä kuvata ensin toisessa ja sitten toisessa paikassa, huolimatta aikajärjestyksestä juonenkulussa.

Asia, joka tuntuu ulkopuoliselta mysteeriltä, toimii ammattilaisten mielestä aivan hyvin.

– Pitää vain ajatella, mitä henkilölle on ehtinyt tähän mennessä tapahtua. Sitähän näyttelijän työ on, ajattelua, summaa Riitta Havukainen.

Pyykön mukaan ajassa hyppelehtiminen onnistuu, jos valmistavat työt on tehty: kuvauspaikat on etukäteen tarkkaan mietitty ja kohtaukset harjoiteltu.

– Me kävimme kaikki kohtaukset läpi ja analysoimme, mitä niissä tapahtuu. Osalle espanjalaisista tarkka ennakkosuunnittelu ja harjoitukset olivat uudenlaisia tapoja työskennellä, Pyykkö kertoo.

Tasokasta kotimaista draamaa tehdään nyt vankemmalla rahoituksella ja tarkemmalla ymmärryksellä kuin takavuosina.

Marja Pyykön mukaan myös ymmärrys siitä, mihin kohtaan tuotantoa rahaa kannattaa satsata, on lisääntynyt. Hänestä suunnitteluun ja valmisteluun panostaminen näkyy lopputuloksessa. Kuvauksissa huiskimista tulee väistämättä. Pahimmat sähläykset on kuitenkin helpompi väistää, kun suunnitelmat ovat tarkat.

Helmikuun alussa nähty Paratiisin ensimmäinen jakso houkutteli ruudun ääreen yli 660 000 katsojaa ja Areenasta ohjelman on käynnistänyt yli 300 000 kävijää. MRP Matila Röhr Productionsin tuottama sarja on myyty Espanjaan, jota kautta se pääsee tavoittelemaan myös Etelä-Amerikan valtavia televisiomarkkinoita.

Paratiisi esitetään TV1:ssä sunnuntaisin klo 21.05. Koko sarja on katsottavissa Areenassa.

Antti Tuiskun uusi Valittu kansa -albumi oli viikon mediailmiö. Yle aamun Viimeinen sana -keskustelu pohti, miksi levyssä haluttiin nähdä skandaalinpoikasta, vaikka loppujen lopuksi harva levystä sydämistyi.

– Kohu on helppo tapa tehdä uutisotsikko mistä vain, totesi musiikkitoimittaja Oskari Onninen.

Hän ei kuitenkaan pitänyt uskonnolla leikittelyä levyn provokatiivisempana tai kiinnostavimpana asiana.

– Ainut oikea provokaatio siinä oli, että Hiihtoliitto rinnastettiin "pervoilukerhoon", sen pahempaa kamaa siinä ei ole, Onninen totesi.

Voit katsoa koko keskustelun klikkaamalla artikkelin pääkuvaa sekä tästä linkistä.

Uskonnollista kuvastoa Valittu kansa -albumilla on kosolti. Videolla Tuisku nähdään hengellisenä johtajana, joka ratsastaa härällä Jeesus-hahmon kanssa. Laulaja makaa myös alasti seuraajiensa öljyttävänä. Levyn kappaleita ovat esimerkiksi Kerran vuodes kirkkoon ja Jumalan kämmenellä.

Onninen huomautti, että päivittelevien juttujen lisäksi albumi kirvoitti oikeaa kulttuurianalyysia. Niissä pohdittiin sen kuvastoa, sisältöä, uskonnollisten viittausten merkitystä ja estetiikkaa.

– Minusta enemmistö jutuista käsitteli muita asioita (kuin uskontokohua). Oli paljon vakavaa kulttuurianalyysia, ja se oli oikeastaan se varsinainen poikkeus tämän levyn kohdalla, suomalaisessa pop-maailmassa.

Yhdysvaltain suurilla musiikkimarkkinoilla kulttuurianalyysi on tavallisempaa.

– Albumit ovat tapauksia, jotka saatetaan julkistaa yllättäen. Seuraavina päivinä se ruoditaan ja raavitaan pohjia myöten analyyseissä. Oli hienoa, että Suomessa oli tällainen suuren maailman hetki, edes kerran, Onninen naurahti.

Tarkoin säädelty, sopivan kokoinen kohu

Toimittaja Tuija Siltamäki arvioi, että levy-yhtiö halusi säädellä kohun juuri sopivaksi markkinoinnin tarkoituksiin. Riskejä ei haluttu ottaa liikaa.

– Oli kiinnostavaa, että ennen levyn julkaisua tuli tiedote, jossa oli oikeastaan lukuohje itse levyyn: miten albumia ja tekstiä pitäisi tulkita, Siltamäki sanoi.

– Kuten mielipidekirjoituksissa pitää valmistautua vasta-argumentteihin, niin tässakin pedattiin reaktioita: huomaututettiin että ei ole tarkoitus loukata ja mukana on aimo annos Tuiskulle tyypillistä itseironiaa.

Siltamäki ja Onninen pohtivat keskustelussa myös jännitettä journalismin ja musiikkimarkkinoinnin välillä.

– Toimittajalle access eli pääsy haastattelemaan tähtiä on oleellista. Samaan aikaan artistit ja levy-yhtiöt kontrolloivat julkisuutta tarkasti, Onninen kuvasi.

Kun toimnittajat ja levy-yhtiöt tekevät yhteistyötä, vaarana on lipsua löysiin juttuihin, joissa hankalia asioita ei edes kysytä.

Toimittaja saattaa myös olla osa markkinointia pyytämättä ja yllätyksenä. Onninen kertoo kavahtaneensa hieman, kun huomasi Tuiskun levy-yhtiön ostaneen sosiaalisessa mediassa näkyvyyttä hänen hänen levyarviolleen, jonka Tuisku jakoi.

– Totta kai mietin sitä, kun annoin levylle 5 tähteä. Mutta jos viisi tähteä käy mielessä, annan viisi tähteä, sillä se on tosi harvinaista.

Osa jutusta on tehty ennen lähetystä tehtyjen haastattelujen perusteella.

Voit keskustella aiheesta 16.2. klo 23 asti.

Katso lisää:

Kaikki aiemmat Viimeisen sanan jaksot Yle Areenassa.

– Meidän sukupolven sanoma on muutos ja eteenpäin meneminen.

Näin sanoo 24-vuotias helsinkiläinen Anna-Karoliina Vainio.

Kankaanpään taidekoulusta valmistuneelta kuvataiteilijalta on Amos Rexin näyttelyssä värikäs ryijy. Hän laskee, että sen valmistamiseen meni ainakin tuhat työtuntia.

Vainiolle kierrättäminen on tärkeää ja teoksessaan hän on käyttänyt osaksi vanhoja villalankoja.

– Ryijyssä lukee rakkaus on hunajaa ja myrkkyä latinaksi.

– Onko se sitä?

– Kyllä se on.

Helsinkiläisen taidemuseon Amos Rexin näyttely Generation 2020 esittelee nuoren sukupolven nykytaidetta ja heidän ajatuksiaan.

Esillä on origameja, videoteoksia, valokuvia, veistoksia, piirustuksia ja tilataidetta. Ne tuovat esille nuoria mietityttäviä aiheita kuten ympäristö ja kestävä kehitys.

– Myös ilmasto- ja ihmisoikeusteemat näkyvät näyttelyssä, Anna-Karoliina Vainio sanoo.

Käytetyt muovimukit ovat päätyneet turkulaisen Venla Huhtisen huonekalujen materiaaliksi.

– Keräsin kertakäyttöisiä muovimukeja juhlista ja sulatin niistä tuotteita. Ne ottavat kantaa merien tilanteeseen, koska meret ovat täynnä muovia.

24-vuotiaan Huhtisen mielestä taide on hyvä keino vaikuttaa ihmisiin. Täytyy vain tehdä kiinnostavia ja tunteita herättäviä teoksia, jotka saavat ihmiset miettimään.

– Minulla on positiivinen lähestymistapa. Paasaamisella ei saavuteta yhtään mitään.

– Maailman tilanne on huono, mutta edelleenkin uskon siihen, että ratkaisuja keksitään. Ei pidä olla huolissaan.

Generation 2020 näyttelyn teokset valitsi kuvaiteilija Hannaleena Heiskan johtama raati.

Yli 1 600 ehdotuksen joukosta mukaan valikoitui töitä 80 nuorelta osaajalta. He ovat kaikki alle 25-vuotiaita ja suurin osa opiskelee jossakin taidealan oppilaitoksessa.

23-vuotias Vera Den Arend piirsi hiilellä ja lyijykynällä lohduttoman näyn metsästä, josta puut on kaadettu. Se oli hänen kotimetsänsä Kangasniemellä.

– Piirustuksissani lähdin pohtimaan, miten tilan tunne ja luonne ovat kotimaisemassani muuttuneet. Kotini ympäriltä kaadettiin kaikki metsät. Aluksi se oli järkytys, mutta muutoksiin tottuu.

Den Arend sai itse huomata, että taide auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita.

– Taiteen avulla voi luoda hyvää oloa, tuoda esille ajatuksia ja mielipiteitä, hän sanoo.

Seppä, Lohikäärme ja Suomineito ovat torniolaisen Juho Könkkölän taittelemia pieniä origamihahmoja.

22-vuotias Könkkölä innostui origameista jo lapsena. Nyt hän suunnittelee mallinsa itse.

Yhdessä origamissa on satoja taitoksia ja sen tekemiseen menee ainakin kaksi kuukautta.

– Nämä vaativat pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä ja hahmottelukykyä, jotta arkeista saa tehtyä kolmiulotteisen mallin.

Könkkölä opiskelee kuvataiteilijaksi Lapin ammattikorkeakoulussa. Hänelle ja suurimmalle osalle nuorista Generation 2020 on ensimmäinen kerta, kun omia teoksia on esillä isossa näyttelyssä.

Taiteilijat kiittelevät taidemuseota siitä, että heihin suhtauduttiin arvostaen ja työt on laitettu näyttävästi esille:

– Raikas ja hyvä kokonaisuus. Kunnon valaistus.

– Mahtavaa päästä tällaiseen näyttelyyn.

– Upeaa saada oma teos paraatipaikalle.

Generation 2020 on esillä Amos Rexissä 12.2.-10.5.2020.

Euroviisuedustajan valitsemisesta tuli Norjassa lauantai-iltana Yhdysvaltain demokraattien Iowan äänestystä muistuttava skandaali. Voittaja oli määrä valita katsojien mobiilisovelluksella antamilla äänillä, mutta ratkaisevalla hetkellä se lakkasi toimimasta.

Kesken suoran finaalilähetyksen katsojille ilmoitettiin, ettei äänestäminen onnistu teknisten ongelmien vuoksi. Koska katsojaääniä ei voitu käyttää, turvauduttiin ennalta valittuun 30 hengen raatiin.

Lopulta mobiilisovellus alkoi taas toimia. Tässä vaiheessa raati oli kuitenkin jo ehtinyt valita kymmenestä finalistista neljä suosikkiaan äänestyksen viimeiseen vaiheeseen.

Näistä neljästä kilpailukappaleesta suuri yleisökin pääsi jo äänestämään. Kisan järjestäneen Norjan yleisradioyhtiön NRK:n mukaan yleisöääniä annettiin 700 000.

Lauantai-illan finaalin voittajaksi julistettiin lopulta Ulrikke Brandstorp laululla Attention.

"Epäoikeudenmukaista, säälittävää ja surkeaa"

Äänestyskaaos on herättänyt suurta arvostelua, ja jotkut kommetoijat ovat jo vaatineet koko finaalin uusimista. Sosiaalisessa mediassa julkaistuissa kommenteissa finaalia haukutaan muun muassa epäoikeudenmukaiseksi, säälittäväksi, surkeaksi ja skandaaliksi.

NRK:n mukaan yleisöraati, joka karsi finalisteja, oli valittu juuri tapahtuneen kaltaisia ongelmatilanteita varten, ja se edusti koostumuksellaan Norjan kansaa.

NRK arvioi tekniikan saattaneen kaatua 38 miljoonan lähetetyn emojin aiheuttamaan ylikuormituksen, uutisoi muun muassa VG-lehti.

Euroviisut järjestetään toukokuussa Hollannin Rotterdamissa. Ensimmäinen semifinaali on 12. ja finaali 16. toukokuuta. Suomen euroviisuedustaja ratkeaa 7. maaliskuuta UMK-lähetyksessä.

Lue myös:

Tässä ovat Uuden Musiikin Kilpailun finalistit – Kenestä Suomen euroviisuedustaja 2020?

Analyysi: Euroviisukarsinta palasi vanhaan malliin – menestystä se ei vielä takaa

Analyysi: Unkarin lähtö Euroviisuista on vasta alkua, kohta lienee jonkun toisen vuoro – kiitos konservatismin nousun ja kulttuurierojen

"Vetäytyminen homolaivueesta tekee hyvää mielenterveydelle" – Guardian: Unkari jää pois Euroviisuista, ja syynä on kilpailun homomyönteisyys

Näyttelijä Juho Uusitalo, 26, näyttää, miten hän on tottunut puhumaan käsillään kuin naiset. Kämmenet heiluvat ylhäällä sanojen seurana. Hänen äänensä on korkea ja kimeä.

Harteikkaan miehen päällä on sininen collegepusero, jossa lukee englanniksi Twister Pulling Team. Se on Uusitalon perheen joukkuepaita.

Uusitalo valmistui viime vuonna näyttelijäksi Taideyliopiston teatterikorkeakoulusta. Hän on kotoisin Haapavedeltä, jossa pulling eli traktoriveto on iso juttu. Siinä kilpaillaan viritetyillä traktoreilla, joiden moottorit toisinaan räjähtävät, kun koneet vetävät todella painavia kuormia.

Sitä yleisö odottaa kisoissa eniten. Räjähdyksiä.

Uusitalo toi erikoisen kilpalajin ja siihen liittyvän miehisen maailman esille näytelmässään Full Pull, Woyzeck!, joka pyöri tänä talvena helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa. Näytelmä oli Uusitalon henkilökohtainen tilitys miehenä olemisesta.

Kun Haapavedeltä Helsinkiin tulleet Uusitalon vanhemmat näkivät poikansa näytelmän, he murtuivat. Isä ja äiti ymmärsivät ensi kertaa, mitä kaikkea pojalle oli elämässä tapahtunut.

Uusitalosta tulee silmätikku

Uusitalo kasvoi isän ja äidin pyörittämällä maatilalla kolmen veljen kanssa. Vuosia myöhemmin perhe kasvoi kahdella sijoitetulla lapsella.

Uusitalot asuivat Aittokylän vanhassa kansakoulussa joen varressa. Ympärillä oli peltoa ja metsää. Tilalla riitti töitä, sillä lehmät, sonnit ja hiehot piti ruokkia. Sen lisäksi oli tehtävä peltotyöt.

Vanhempiaan Uusitalo kuvailee tasa-arvon kannattajiksi. Molemmat ottavat hänen mukaansa toistensa mielipiteet huomioon.

Haapavesi on vanhoillislestadiolaista aluetta, mutta Uusitalon perhe ei kuulunut herätysliikkeeseen. Kotona korostettiin työn merkitystä. Tilan pyörittäminen oli taloudellisesti raskasta.

– Jos tehdään työtä, niin tehdään se kunnolla. Muuten ei tule leipää pöytään, Uusitalo kuvailee ilmapiiriä.

Hän muistelee lapsuuden maatilaa ihanaksi kasvuympäristöksi, mutta se ei ole koko totuus asiasta.

Uusitalosta tuli pilkan kohde kyläyhteisössä.

Tanssivaa poikaa pidettiin outolintuna

Isoveljet painuivat isän perässä hallille rassaamaan koneita, mutta Uusitalo jäi mopin ”varteen” äidin kanssa hoitamaan taloa. Hän oppi tyhjentämään astianpesukoneen, pesemään pyykkiä ja ikkunoita.

– Olin äidin apuna niin pienestä kuin voi olla. Olimme yhdessä tosi tiiviisti ja jaoimme asioita.

Tuleva näyttelijä oppi myöhemmin laittamaan koko porukalle myös ruuat. Kymmenen litran kattilan ruskeakastiketta, ämpärillisen pottuja ja vähän jauhelihaa kastikkeen jatkeeksi.

Uusitalosta kehittyi vuosien varrella hyvä kokki. Perhe vitsaili, että hän hakkaa ruuanlaitossa jo äidin.

Äiti näki poikansa herkkyyden ja kysyi, halusiko tämä mennä tanssitunneille. Uusitalo aloitti nykytanssin harrastamisen 6–7-vuotiaana Jokihelmen opistossa Haapavedellä. Myöhemmin hän alkoi esiintyä paikallisen tanssiteatterin Tilleri Tallerin näytelmissä.

Tanssitunneille vieminen oli Uusitalon mukaan vanhemmilta iso teko, sillä ympäristön odotukset olivat päinvastaiset.

Vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy tanssia, ja he toimivat monissa merkittävissä tehtävissä Haapavedellä, kuten koulujen opettajina. Vanhoillislestadiolaiset vaikuttavat voimakkaasti Haapaveden ilmapiiriin.

Tanssi oli monille kylillä liikaa, ja sitä harrastava poika vielä vaikeampi pala purtavaksi.

– Olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni, että he veivät minut tanssitunneille ja tulivat katsomaan joka ikisen esityksen, Uusitalo sanoo.

Pienen paikkakunnan henkiset paineet alkoivat näkyä myös isoveljissä. Tanssiva pikkuveli hermostutti heitä.

”Koneista en ymmärrä hevon helvettiä”

Tanssia harrastavaa poikaa katsottiin kylillä vinoon. Uusitalon kaverit olivat enimmäkseen tyttöjä, ja se vahvisti stereotyyppistä kuvaa tanssia harrastavasta pojasta. Uusitalo leimattiin homoksi.

Kun puhe kääntyy Uusitalon asemaan perheen sisäisessä hierarkiassa, näyttelijää alkaa itkettää. Hän puhuu siitä, miten kasvoi niin erilaiseksi pojaksi ja veljeksi kuin muut. Kokemus tuntuu vieläkin pahalta.

– Olen tosi herkkä. Sain perheessä herkän tarkkailijan roolin.

– Rakastan kyntää peltoa ja ajaa paskaa sinne, mutta koneista en ymmärrä hevon helvettiä, Uusitalo sanoo.

Uusitalo uskoo, että se vaikutti veljesten väliseen dynamiikkaan.

– Väitän, että jos olisin innostunut koneiden rassaamisesta ja tissikalentereista, minulla olisi isoveljien kanssa toisenlaiset välit, Uusitalo pohtii.

Mutta hän halusi tanssia ja pukeutua joskus äidin mekkoon. Uusitalolla oli tyttömäinen ääni, eikä hänelle tullut koskaan äänenmurrosta.

Siitä tuli seuraava taakka.

”Äänesi kuulostaa sialta, jota raiskataan”

Erityiskoulussa opiskellut Uusitalo lähti yhdeksännen luokan jälkeen ammattikouluun opiskelemaan huonekalupuusepäksi, ja siksi hän valmistui Haapavedeltä vuonna 2012.

Ammattikoulussa hän tunsi itsensä vielä oudommaksi kuin ennen. Tanssiva poika ei mahtunut niihin valmiisiin miesten malleihin, joita ammattikoulu tarjosi: metallimies, rakennusmies ja autonasentaja.

Työharjoittelussa hän oli päästä hengestään.

Paikallisen huonekalufirman pakkaamossa työkaveri nosti Uusitalon kurkusta suorille käsille kaappia vasten. Mies hermostui, kun Uusitalo vitsaili hänelle omista voimistaan.

– Mies huusi minulle, että saatanan ämmä ja homo. Piipität kuin akat. Miksi minun pitää tehdä sinun kanssasi töitä. Tapan sinut, lyönkö? Uusitalo muistelee.

Hän anoi armoa, ja työkaveri pudotti Uusitalon lattialle. Myöhemmin asia soviteltiin firmassa, ja Uusitaloa uhkaillut mies sai jatkaa töissä.

Uusitalo kantoi naisellisen miehen ja piipittävän homon leimaa. Hänelle toistettiin toistamistaan, ettei Uusitalo ”saa koskaan naista”. Hän sai kuulla siitä koulussa, ammattikoulussa ja armeijassa.

Varusmiespalveluksessa Kainuun prikaatissa Kajaanissa yliluutnantti huusi:

– Alokas Uusitalo. Äänesi kuulostaa sialta, jota raiskataan.

Yliluutnantin lause nostaa yhä Uusitalossa vihan pintaan. Armeijassa hän meni itkemään sitä teltan taakse. Varusmiespalvelus oli toisaalta myös helpotus. Uusitalo pääsi vähäksi aikaa pois Haapavedeltä.

Elina Knihtilä lohdutti

Armeijan jälkeen Uusitalo päätti lähteä opiskelemaan teatteria Tampereelle. Kipinä näyttelemiseen oli syttynyt tanssiteatterissa. Uusitalo pääsi Suomen teatteriopistoon, jossa voi opiskella teatterityön perusasioita.

Korkeasta ja kimeästä äänestä tuli taas ongelma. Kokeneet näyttelijät sanoivat, ettei Uusitalolla olisi tulevaisuutta teatterissa sen takia.

Jo paljon aiemmin Haapavedellä Uusitalo oli käynyt äänen takia lääkärissä, mutta siitä ei löytynyt mitään elimellistä vikaa. Äänihuulet olivat kunnossa.

Uusitalon oma ääni on korkea, mutta hän pystyy puhumaan myös matalalta. Matala ääni putkahti esiin Haapavedellä ennen armeijaa, kun Uusitalo kirosi isälle huonosti traktorin perään istuvaa kyntöauraa. Isä ei kiinnittänyt uuteen ääneen huomiota eikä äiti.

Uusitalo puhuu matalasta äänestään kuin toisesta minästään, joka on hänelle vieras. Hän pystyy käyttämään sitä, mutta ei tunne ääntä omakseen.

Suomen teatteriopiston jälkeen Uusitalo pääsi Teatterikorkeakouluun.

Leirikoulussa opintojen alkumetreillä Uusitalon erikoinen ääni nousi taas esiin. Hän halusi puhua siitä kahden kesken Elina Knihtilän kanssa. Knihtilä on näyttelijäntyön professori Taideyliopistossa. Itkunsekainen Uusitalo ihmetteli, miksi hänet ylipäänsä otettiin Teatterikorkeakouluun sellaisella äänellä.

– Juho, Knihtilä sanoi minulle. Tässä ei ole mitään hätää. Täällä sinut ymmärretään juuri sellaisena kuin olet, Uusitalo sanoo.

Knihtilän sanat jäivät Uusitalon mieleen.

Iso mies itkee

Miehen rooliin sopimattomien leimojen kanssa kipuillut Uusitalo oli viime kesänä kovan paikan edessä. Hän vei esityksensä Full Pull, Woyzeck! Haapavedelle, mistä henkilökohtaisen teoksen kipupisteet kumpuavat. Esitykset oli myyty loppuun ennätysajassa.

Näyttelijä oli kauhuissaan.

Hän pelkäsi, tulevatko kiusaajat paikalle. Ja isoveljet. Vanhemmat olivat itkeneet esityksen lähestulkoon läpi aiemmin Helsingissä. Miten nyt kävisi?

– Se oli elämäni vaikein, haastavia, hirvein, ihanin ja kaunein esitys. Se tuntui yhtä aikaa tosi pahalta ja hyvältä, Uusitalo toteaa.

Yleisössä oli ihmisiä, jotka olivat tukeneet Uusitaloa Haapavedellä, ja niitä, jotka uskoivat, ettei hänestä tule koskaan mitään. Katsomossa istui myös Uusitalon kiusaajia.

Aplodien jälkeen seitsemänkymppinen mies tuli kiittämään näyttelijää.

Mies paljasti Uusitalolle kiusanneensa muita, mutta nyt hän halusi kertoa lapsenlapsilleen, että se on väärin.

Sitten vuorossa oli isoveli, joka tuli onnittelemaan.

– Hän kiitti esityksestä ja totesi, että olipa kova veto.

Sen jälkeen veljekset katsoivat toisiaan silmiin, ja isoveli murtui. Hän alkoi Uusitalon mukaan itkeä kuin pikkupoika.

– Kaappasin hänet syliini ja itkimme molemmat, Uusitalo toteaa.

– Se kaikki entinen on ollutta ja mennyttä. Minulla on isoveljien kanssa asiat paremmin nyt kuin koskaan, Uusitalo sanoo.

“Haluan olla perusheteroukko”

Vaikka Uusitalolle hoettiin tämän tästä, ettei hän saa koskaan naista, toisin kävi. Uusitalo on ollut kolme vuotta kihloissa teatteriohjaaja Laura Mattilan kanssa. Mattila ohjasi Uusitalon Full Pull, Woyzeck! -esityksen.

Mattilaan Uusitalo kiinnitti huomionsa jo ensimmäisenä päivänä Teatterikorkeakoulussa.

Uusitalo asui sukulaisten luona Järvenpäässä, ja hän panikoi, miten voisi ikinä löytää sinne takaisin Helsingin Sörnäisistä, jossa Teatterikorkeakoulu sijaitsee. Mattila lähti saattamaan Uusitaloa metrolle, jolla pääsee rautatieasemalle.

– Olin ihan lääpälläni häneen jo ekasta vuodesta lähtien. Pari vuotta kesti ennen kuin uskalsin sanoa, että minulla olisi tässä muitakin fiiliksiä sinua kohtaan.

Jo vuosia ennen kuin pari tapasi, Uusitalo kävi itsensä kanssa keskustelua siitä, pitäisikö hänen alkaa pitää miehistä, koska ympäristö väitti niin.

Ajatus ei tuntunut omalta.

– Mietin, että miksi en saa olla perusheteroukko, ja tehdä silti näitä asioita.

Lue myös:

Tanssiva, tyttömäisellä äänellä puhuva poika räjähtävien traktoreiden maassa - Full Pull, Woyzeck! Teatteri Jurkassa

Pietarilaisella rautatieasemalla eletään arkista hetkeä, jonka pinnan alla kuohuu. Ikävästi menneen puhelun jälkeen junaan palaava nainen löytää hytistään tuntemattoman perheen.

Perhe poistuu ja nainen kompuroi peremmälle. Hänen kanssaan vaunussa matkustava nuori kaivostyöläinen puistelee päätään. Juna lähtee liikkeelle. Vauva itkee.

Hytissä numero 7 istuu mies, joka seuraa viereisen hytin tapahtumia monitorista. Hän ei ole KGB:stä tai FSB:stä, vaan elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen.

Elokuvan Hytti nro 6 kuvaukset ovat alkaneet Vitebskin rautatieasemalla.

Elokuva kertoo eri tarinan

"Valmistautukaa! Kävelkää nopeasti! Te, kävelkää hitaasti!"

Mies komentaa asemalaiturilla ryhmää ekstroja, joita mieto pakkanen näykkii koko aamupäivän. Kun käsky käy, 1990-luvun kolttuihin sonnustetut ja nahkaisia kapsäkkejä kantavat ekstrat kulkevat junan vieritse. Vitebskin aseman ikkunat on sotkettu, ettei mikään viittaisi nykyaikaan.

Hymyilevällä miehellä mainetta niittäneen Kuosmasen toinen pitkä elokuva perustuu Rosa Liksomin Finlandia-palkittuun romaaniin Hytti nro 6 (2011). Kirja on kuitenkin vain pohja elokuvalle, jonka tarina kulkee omia reittejään – ihan kirjaimellisesti.

Liksomin rujo ja herkkä romaani kertoo suomalaisesta opiskelijatytöstä ja karskista venäläisestä työmiehestä, jotka matkustavat junalla hajoavan Neuvostoliiton halki Mongoliaan.

Kuosmasen versiossa elokuvan päähenkilöt eivät ole nuori tyttö ja keski-ikäinen mies, vaan kolmekymppinen nainen ja häntä pari vuotta nuorempi mies. Heitä näyttelevät suomalainen Seidi Haarla ja venäläinen Juri Borisov.

– Valitessamme näyttelijöitä alkuperäinen asetelma pisti joka kerta ajattelemaan väkivallan uhkaa. Sitä halusimme välttää. Ajatus siitä, että katsoja pelkää miestä ja tytön puolesta tuntui ankealta. Tärkeämmältä tuntui heidän välilleen muodostuva yhteys, Kuosmanen kertoo junan vaunussa.

Jäisen Siperian monotoninen maisema antaa romaanille omalaatuisen, loitsumaisen rytmin. Elokuva sen sijaan kuljettaa eriparisen kaksikon Moskovasta Jäämeren rannalle Murmanskiin. Ohjaajan mukaan uuden päätepysäkin viileä tuulahdus sopi Mongolian aroja paremmin hänen tavoittelemaansa tunnelmaan.

Hytti nro 6 -elokuva ei myöskään tapahdu Neuvostoliitossa, vaan sen hajoamisen jälkeisen ajan Venäjällä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa ei ole määritelty, mutta kuvauspäivänä yhdellä suomalaisella ekstralla on päässään MM 1995 -lippalakki.

Toinen suomalainen harmittelee, että he eivät ehkä ole riittävän juovuksissa rooliinsa.

Kuvauksia liikkuvassa junassa

Hytissä numero kuusi ja siihen johtavassa metrin levyisessä käytävässä on tungosta. Sisällä ovat Haarla, Borisov ja kuvaaja J-P Passi.

Vaunu on peräisin vanhasta venäläisestä junasta, jollaisia on yhä käytössä. Sen hytti on neljän maattava ja erittäin ahdas. Sinne mahtuu hädin tuskin kolme henkeä ja iso filmikamera. Liuta elokuva-ammattilaisia seisoo käytävällä rivissä varmistamassa, että kaikki onnistuu.

Venäjän valtion rautatiet on vuokrannut Kuosmasen käyttöön veturin ja kolme vaunua, joista yhdessä on makuuhyttejä, toisessa kolmas luokka ja kolmannessa ravintolavaunu. Junassa kuvaaminen aiheuttaa kaikenlaisia haasteita.

– Kyllä tämä on hankalampi lokaatio kuin monet muut, varsinkin kun ollaan liikkeessä. On hidasta kuvata, kun uusintaottoja varten täytyy siirtää junakin takaisin, Kuosmanen sanoo.

– Ainakin toistaiseksi on kuitenkin ollut vain hauskaa, että on näin isot leikkikalut.

Ennen kuvauksia Kuosmanen on katsonut junaelokuvia tarkalla silmällä. Niiden lisäksi saksalainen sukellusveneklassikko Das Boot (1981) on näyttänyt mallia ahtaassa tilassa kuvaamiselle. Ohjaaja vitsailee, että joku fiksumpi tekijä olisi kuvannut kohtaukset niin kuin on tapana – studiossa liikkuvien seinien kanssa.

Passin mukaan iso filmikamera työntyy koko ajan liian lähelle näyttelijöitä. Mutta näyttelijät eivät tunnu pistävän pahakseen. Eikä kukaan työryhmästä ainakaan vielä muuttaisi suunnitelmaa mihinkään muuhun.

– Vaikka täällä junassa ja käytävissä on hirveästi porukkaa, hässäkkää ja meteliä, niin tykkään siitä, että me törmäillään. Että oikeasti tämän ihmismassan energiat ovat samassa paikassa eivätkä levällään jossain torilla, Haarla sanoo.

Elokuvan kuvaukset kestävät runsaat kuusi viikkoa, joiden aikana vuokrajuna vie tarinaa kohti sen määränpäitä

Niitä ovat Murmansk, isot elokuvafestivaalit ja katsojien sydämet.

Paikka Cannesissa

Kuosmasen esikoiselokuva Hymyilevä mies oli siitä poikkeuksellinen teos, että Kuosmanen tiesi saavansa sille näytöksiä Cannesin elokuvajuhlilta. Hänen lyhytelokuvansa Taulukauppiaat (2010) oli voittanut festivaalin opiskelijasarjan. jonka palkintona oli ensimmäisen pitkän elokuvan esittäminen Cannesissa.

Mustavalkoinen elokuva kertoi nyrkkeilijästä, joka häviää uransa tärkeimmän ottelun ja voittaa rakkaudessa. Se oli ohjaajalle eräänlaista terapiaa. Hän käsitteli sillä luvatun Cannes-paikan mukana tulleita paineita mahdollisesta epäonnistumisesta.

Kuosmanen sanoo, että Hytti nro 6:sta ei löydy samanlaista suoraa vertauskohtaa hänen elämäänsä.

– Mutta kyllä kaikki elokuvat syntyvät itseni läpi suodattamalla. Ne asiat, jotka alkavat resonoida vievät eteenpäin ja sitä kautta kohtauksista tulee aina henkilökohtaisia, ohjaaja pohtii.

Rauhallinen ja sanojaan punnitseva Kuosmanen on osoitus siitä, että elokuvaohjaaja ei tarvitse isoa egoa tai kyynärpäitä menestyäkseen. Kun haastattelin häntä Cannesissa ennen Hymyilevän miehen ensi-iltaa, moni työryhmän jäsen tuli erikseen kehumaan ohjaajaansa.

He vakuuttivat minulle, että elokuvasta tuli hyvä, koska Kuosmanen on niin mukava, että he halusivat auttaa häntä tekemään parhaan mahdollisen elokuvan.

Elokuvasta tuli hyvä. Hymyilevä mies voitti Cannesin arvostetun Un certain regard -sarjan pääpalkinnon ensimmäisenä suomalaisena elokuvana. Viime joulukuussa elokuvakriitikot valitsivat Kuosmasen esikoisen 2010-luvun parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Tehdäkseen Hytti nro 6:n Kuosmanen kieltäytyi isosta Jane Austen -filmatisoinnista. Maaliskuussa Suomessa ensi-iltansa saavan Emman ohjasi hänen sijastaan valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana kunnostautunut Autumn de Wilde.

Melankolinen komedia

Vitebskin aseman kivijalassa on hämyisästi valaistu lounaspaikka, jonka katossa loistaa neonvaloja. Vaikka ei ole edes keskipäivä, luukutetaan ruokalassa yökerhohittejä. Yksi työryhmän jäsenistä sanoo huomanneensa, että myös yläkerrassa on käynnissä kuvaukset. Tyylilaji on kuitenkin eri, sillä yläkerran kuvauksiin osallistuu lähinnä vähäpukeisia naisia.

Sitten elokuvantekijät keskeyttävät lounaansa laulaakseen hyvää syntymäpäivää yhdelle kuvausryhmän jäsenistä.

Tämä kulttuurinen sekamelska sopii hyvin Hytti nro 6:n kuvauksiin, sillä elokuva kertoo maailmojen törmäämisestä. Ahdas hytti on mainio ympäristö kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaamiselle, sillä siellä ei pääse toista pakoon.

– Tämän elokuvan ydin on kahden ihmisen välille syntyvässä yhteydessä. He tunnistavat toisissaan jotain hyvin samanlaista. Se on pieni mutta samalla valtavan iso asia, Kuosmanen sanoo.

Ohjaajan mukaan tulevan elokuva tunnelma on haikeampi kuin vaikka Hymyilevässä miehessä. Käydessään kuvattua kohtausta läpi näyttelijöiden kanssa hän kertoo olevansa erittäin tyytyväinen: kohtaus on hauska mutta se ei naurata.

Kuosmanen pitää slaavilaista melankoliaa hyvänä määreenä, mutta lisäisi siihen myös slaavilaisen komedian.

– Me ollaan vitsailtu, että tämä on suomalais-venäläinen romanttinen komedia ilman romantiikkaa ja ilman komediaa, Kuosmanen sanoo.

Rahaa ilman sensuuria

Kulttuurit kohtaavat myös tuotannon tasolla. Hytti nro 6 on yksi ensimmäisistä ei-venäläisistä elokuvista, jotka ovat saaneet rahoitusta Venäjän kulttuuriministeriöltä. Taustalla on uudistus, jonka mukaan ulkomaiset elokuvat voivat saada Venäjältä rahaa, jos niissä on pienemmällä osuudella mukana venäläinen tuotantoyhtiö.

– Venäläisillä tuottajilla on nyt virallisesti mahdollisuus tähän. Ennen on toimittu toisin päin, että venäläisille elokuville on löytynyt rahaa Suomesta. Koskaan ennen ei pystynyt antamaan vastavuoroisesti takaisin, sanoo elokuvan venäläinen osatuottaja Natalia Drozd.

Suomessa Venäjän kulttuuriministeriö tunnetaan tiukasta linjastaan sen suhteen, minkälaiset elokuvat voivat saada siltä tukea. Kuosmasen mukaan häneltä ei ole vaadittu mitään muutoksia, vaikka elokuvaan liittyy myös kahden naisen välinen rakkaustarina.

– Samaa sukupuolta olevien välisen rakkauden propagoiminen on Venäjällä kiellettyä laissa, valitettavasti. Mutta elokuvassa ei ole mitään propagandaa. Se on vain naispääosan taustatarinaa, osa hänen elämäänsä. En usko, että siitä tulee mikään iso skandaali, Drozd sanoo.

Toinen lailla kielletty asia on kiroilu. Kiellettyjen listalla olevista kirosanoista yksi esiintyy Hytti nro 6:ssa, kun venäläinen kaivosmies kysyy suomalaisnaiselta, onko tämä tullut Venäjälle myymään itseään. Elokuvantekijöiden mukaan sana tullaan Venäjällä esitettävässä versiossa sensuroimaan päälle nauhoitetulla piippauksella.

Suomalaisia taikoja venäläisillä raiteilla

Tosiasiassa suomalais-venäläinen elokuvajuna ei kulje aivan Murmanskiin asti. Junakohtaukset kuvataan Pietarin läheisyydessä. Kuvausryhmä kuitenkin matkustaa Petroskoihin, Murmanskiin, Teriberkaan ja lopulta Moskovaan, jossa kuvaukset maaliskuun lopussa päättyvät.

Projekti ei ole helpoimmasta päästä. Pelkästään junan liikuttaminen Venäjällä maksaa ison siivun elokuvan noin kahden miljoonan euron budjetista. Lisäksi se vaatii lupia, suunnittelua ja aikatauluissa pysymistä. Kun junan on aika lähteä, se myös lähtee.

Tämä käy selväksi myös hytissä, jossa vaunua emännöivä nainen tulee kertomaan, että junan täytyy olla tyhjä, kun se kymmenen minuutin kuluttua lähtee asemalta.

Kiire, ahtaus ja kommunikointiongelmat ovat omiaan aiheuttamaan stressiä. Silti kuvauspäivän aikana tunnelma vaunun sisällä on rento ja rauhallinen. Lavastaja Kari Kankaanpään mukaan Kuosmasen taika tehoaa yhä.

– Työskentely Juhon kanssa on todella paljon ryhmätyötä. Työryhmällä on hyvä meininki ja he uskovat siihen, mitä ollaan tekemässä. Se näkyy takuuvarmasti myös elokuvassa.

Lue lisää:

Juho Kuosmanen: Oscarin metsästys oli surullista ja järkyttävää

Juho Kuosmanen: Aki Kaurismäki ei löytänyt elokuvastani mitään kritisoitavaa

Ääniohjauksesta voi tulla seuraavan sukupolven merkittävä mediakokemus. Yle julkaisi joulukuussa The Dead Are Speaking -nimisen puheohjatun pelin, jota voi pelata älykaiuttimella. Se on tehty Google Home -laitteelle.

Peli on englanninkielinen, koska älykaiuttimet eivät tue vielä suomen kieltä. Se hidastaa suomenkielisten palvelujen kehittymistä. Laitteiden vähyys näkyy tilastoissa. Finnpanelin viime viikolla julkaistun tutkimuksen mukaan vain prosentti suomalaisista käyttää älykaiutinta.

Tilanne voi muuttua dramaattisesti lähitulevaisuudessa, jos markkinoille tulee suomen kieltä tukevia laitteita.

– Arvauksemme on, että äänikäyttöliittymistä tulee seuraava iso asia, Yle Betan päällikkö Anssi Komulainen sanoo.

Komulaisen tehtävä on yrittää ennustaa mediakulutuksen tulevaisuutta.

Älyliittymillä hän viittaa suoratoistopalvelujen jälkeiseen seuraavan sukupolven mediakokemukseen.

Mukana oikeat näyttelijät

Ylen The Dead Are Speaking -pelin teki kolme Aalto-yliopiston opiskelijaa. Tiimillä ei ollut minkäänlaista kokemusta älykaiutinpeleistä, ja esikuvat olivat vähissä. Britannian yleisradioyhtiö BBC oli tehnyt komediallisen science fiction -kokeilun nimeltä Inspection Chamber. Sen lisäksi Amazon Alexa -älykauttimessa oli pelejä lapsille. Aalto-yliopiston porukka löysi älykaiuttimesta vain yksinkertaisia tietovisailuja ja seikkailupelejä.

– Aika tyhjältä pöydältä lähdimme liikkeelle, yksi pelin toteuttajista, Rauli Valo, sanoo.

The Dead Are Speaking -pelissä pelaaja pääsee selvittämään Helsingin Tattarisuon ruumismysteeriä 1930-luvulla. Poikkeuksellisen pelistä tekee se, että äänessä ovat oikeat näyttelijät. Tähän asti peleissä on tiettävästi kuultu ainoastaan kaiuttimen omaa synteettistä ääntä.

Pelihahmolla ei ole etunimeä, ikää eikä sukupuolta. Eikä hänen ääntään koskaan kuulla.

– Periaatteessa se, mitä pelaaja puhuu älykaiuttimelle on sitä, mitä hahmo puhuu pelimaailmassa, Valo toteaa.

Oppia kuunnelmista

The Dead Are Speaking on Valon mukaan tiettävästi maailman laajin älykaiutinpeli. Mukana siinä on lähes 20 näyttelijää. Yksi peli kestää noin puolitoista tuntia. Äänellä pelaamisen muoto on niin uusi, että se herättää myös hämmennystä.

– Eräs pelitestaaja totesi, että on kummallista pelata, kun ei tiedä, mihin katsoisi, Valo sanoo.

Pelistä puuttuu kertoja. Hahmojen repliikeillä, tehosteilla ja äänimaailmoilla kuvataan paikkoja, joissa liikutaan. Samoja keinoja käytetään kuunnelmissa.

– Kuuntelimme paljon niitä, kun teimme tätä, Valo sanoo.

Älykaiutinpelejä on vielä vähän. Iso osa niistä on Valon mukaan yksittäisten harrastajien tekemiä “tekstiseikkailuja”.

– Toivoisin, että tarjolle tulisi lisää näyteltyjä pelejä, Valo sanoo.

Niiden kaupallistaminen on hänen mukaansa vaikeaa, sillä esimerkiksi Googlen älykaiutinohjelmat ovat ilmaisia. Ylen ruotsinkielinen palvelu Svenska Yle alkoi tarjota sisältöjään ääniohjattuihin älylaitteisiin jo reilu vuosi sitten. Ylen englanninkielisellä älykaiutinpelillä on tähän mennessä ollut muutamia satoja käynnistyksiä.

Turkulaisen kirjakaupan ovi käy tiuhaan. Usein ovesta astelee nuoria, jotka ovat hankkimassa kirjoja lukio- tai ammattiopintoihinsa. Samalla ostoskassiin saattaa päätyä kyniä ja muita opiskelutarvikkeita.

Jos lukio- ja ammattiopinnot muuttuvat maksuttomiksi vuoden kuluttua, asiakasvirta uhkaa tyrehtyä. Turun kansallisen kirjakaupan toimitusjohtaja Paula Palmroth on joutunut jo miettimään, miten järjestää liiketoiminta tulevaisuudessa.

– Meidän on jollain tavalla löydettävä korvaavaa myyntiä. Meidän kirjakauppa on kuitenkin 120-vuotias ja isossa kaupungissa, joten keksimme kyllä keinon selvitä.

Monella muulla kirjakaupalla tilanne ei ole yhtä hyvä. Mikäli oppikirjat muuttuvat maksuttomiksi laajennetun oppivelvollisuuden myötä, peräti 35 prosenttia kirjakaupoista arvioi joutuvansa lopettamaan. Etenkin pienten paikkakuntien kirjakaupat ovat pulassa, jos koulut hankkivat kirjansa suoraan kustantajilta. Osassa asiakasvirta tyrehtyisi niin paljon, ettei kaupan pitäminen enää kannata.

Myös ne kirjakaupat, jotka uskovat selviävänsä muutoksesta, joutuvat todennäköisesti vähentämään henkilökuntaa.

– Oppikirjamyynti tasoittaa myyntiämme ympärivuotiseksi. Pystymme pitämään henkilökuntaa ympäri vuoden – eikä vain joulusesongin aikaan, kertoo Paula Palmroth.

Oppikirjamyynti on monen kirjakaupan kivijalka

Toisen asteen opintojen muuttuminen maksuttomaksi saattaa näillä näkymin tulla voimaan vuonna 2021. Uudistus tapahtuisi portaittain, yksi vuosiluokka kerrallaan. Hallitusohjelmaan kirjatulla uudistuksella halutaan tasa-arvoistaa opiskelumahdollisuuksia ja suitsia pudokkaiden määrää. Oppivelvollisuusikä nousisi siis 18 vuoteen.

Maksuttomuus tarkoittaa kaikkea opintoihin liittyvää. Se tarkoittaa niin parturinsaksia kuin matkakuluja. Oppikirjat ovat vain osa isoa kakkua.

Hallitus haluaa satsata koulutukseen ja tukea nuoria. Hyvältä kuulostavan uudistuksen sijaiskärsijäksi on joutumassa kirjakauppa-ala, jolle oppikirjojen myynti on ollut elintärkeää. Oppikirjojen osuus myynnistä on vaihdellut 16–28 prosenttiin. Suuri vuosittainen vaihtelu johtuu opetussuunnitelmien uudistuksista. Jos vaatimuksiin ja sisältöihin on tullut muutoksia, se on näkynyt myös oppikirjamyynnissä.

Yllättävän suuri osa oppikirjoista myydään edelleen paperikirjana. Vain 20 prosenttia ostetaan digitaalisessa muodossa. Osa kirjakaupoista jakelee myös sähköisiä opetusmateriaaleja. Niiltä voi ostaa eri pituisia lisenssejä oppikirjoihin.

– Tässä uudistuksessa on vaarana, että kunnat tai kuntayhtymät keskittävät oppilaitosten kirjahankinnat. Tällöin suuri osa kirjakaupoista jää kokonaan hankintaketjun ulkopuolelle, kertoo Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Laura Karlsson.

Peruskoulun kirjat päätyvät nykyään kouluihin lähinnä kahden suuren jakelijan avulla: Kirjavälitys ja Kirjastopalvelu ovat suurimmat jakelijat. Keskittymisen ansiosta määrät ovat suuria, mikä luonnollisesti laskee hintoja.

Kirjakaupat katoavat pienistä kunnista

Kirjakauppojen määrä on vähentynyt nopeasti. Kun vuonna 1989 kirjakauppoja oli 390, niin vuonna 2019 niitä oli enää 160. Kirjakaupat ovat kadonneet ennen kaikkea pienistä taajamista.

Jos toisen asteen koulutuksen oppikirjat muuttuvat maksuttomiksi, se harventaisi entisestään kirjakauppaverkkoa.

– Olisi hyvä, jos kirjakaupat saataisiin pidettyä jollain tapaa mukana edes jakelijoina oppikirjojen hankintaketjussa, sanoo Laura Karlsson.

Kirjakauppaliitto on ollut tiiviisti yhteydessä opetus- ja kulttuuriministeriöön. Liitto on ehdottanut muun muassa oppimisseteliä. Se toimisi niin, että opiskelija saisi tietyn määrän rahaa käytettäväksi oppimateriaalia varten. Hän voisi itse päättää, mistä ostaa oppimateriaalin ja ostaako kirjan uutena, käytettynä vai digitaalisena.

– Olemme puhuneet myös kirjakauppatuesta, joka olisi samantyyppinen kuin kyläkauppatuki. Sehän olisi tosin vain lyhytaikainen ratkaisu, Laura Karlsson toteaa.

Kustannusala pelkää kirjamyynnin vähenemistä

Oppikirjojen ostoreissuilla nuoret ovat tottuneet käymään kirjakaupoissa ja ylipäätään näkemään muitakin kirjoja. Jos kirjakauppoihin ei enää ole asiaa tai jos ne katoavat katukuvasta, se vaikuttaisi koko kustannusalaan. Myös muun kirjallisuuden myynti ja mainonta vähenisi. Kustantajien myynnistä noin 40 prosenttia tulee kirjakaupoista.

– Yksi kädenojennus voisi olla, että virikeseteli toimisi maksuvälineenä myös kirjakaupoissa. Niillähän voi ostaa kaikenlaisia kulttuuri- tai liikuntaelämyksiä, mutta kirjoja niillä ei nykykäytännön mukaan saa ostaa.

Kustantajat pelkäävät myös, että uudistuksessa oppimateriaaleille varattu raha jää aivan liian pieneksi. Pahimmillaan se tarkoittaisi, että maamme laadukas oppikirjatuotanto kärsisi ja opettajat joutuisivat itse työstämään erilaisia opetusmateriaaleja.

– Siinä olisi suuressa vaarassa tasa-arvon periaate, joka on uudistuksen taustalla. Hyväosaiset vanhemmat tuskin kauan katselisivat heikentyneitä oppimistuloksia, vaan ryhtyisivät ostamaan kirjoja tai jopa opetusta, toteaa Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho.

Huolena on, että koulutuksen pilarit ,hyvät opettajat ja laadukas oppimateriaali, kärsivät.

– Lisäksi tällä hyvää tarkoittavalla muutoksella saattaa olla suuri merkitys maamme sivistyksen ja lukemisen kannalta, Kirjakauppaliiton Laura Karlsson summaa.

Kuusamon suurpetokeskuksessa asuvan Juuso-karhun näyttely avattiin Tampere-talossa tiistaina.

Näyttelyssä on esillä parikymmentä Juuson teosta. Esillä on alkuperäisiä teoksia, akvarelleja ja vedoksia.

Itse taiteilija on vielä talviunilla, mutta häntä edusti Pasi Jäntti suurpetokeskuksesta.

– Satoja töitä menee rikki, sillä niitä ei ehditä pelastaa Juuson kynsistä, sanoo Jäntti ja hymyilee.

– Joskus Juuso haluaisi makeaa hunajaa, marjoja tai hedelmiä inspiraatioksi, tulkitsee Jäntti.

– Joskus taas Juuso menee pöydälle ja odottaa siinä, että nyt maalausvehkeet tänne. Nyt on inspis päällä, pitäis päästä töihin! Jäntti sanoo.

Tampere-talon näyttelyssä on lisäksi esillä Juusosta kuvia ja videoita, joissa se esiintyy yhdessä isäntänsä Sulo Karjalaisen kanssa.

Avajaisissa paljastettiin myös Juuson syksyllä tekemä teos nimeltä Ystävyys.

Teos huutokaupataan ja tuotto menee Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Alun perin Juuso alkoi tehdä taidetta, sillä suurpetokeskus tarvitsi rahaa.

Näyttely on avoinna 1. maaliskuuta asti.

Lue lisää:

Juuso-karhu ja Sulo Karjalainen ikuistettiin patsaaksi Kuusamossa

IS: Juuso-karhun yllätyspennut saivat nimet – Katso video leikkisistä karhunpennuista

Helsinkiläistoimisto Lahdelma & Mahlamäki suunnitteli Liettuaan juutalaismuseon, jonka piti avata ovensa jo viime vuonna. Näillä näkymin museo on valmis vasta vuonna 2022.

Rakennustyöt ovat olleet seisoksissa lähes vuoden, mutta arkkitehti Rainer Mahlamäen mukaan työt käynnistyvät kohteessa taas huhtikuussa.

Hän kokousti tiistaina museon kansainvälisen työryhmän kanssa Vilnassa.

– Alkuperäinen aikataulu oli liian optimistinen. Näin käy usein museohankkeissa, Mahlamäki sanoo.

Maailmalla erikoismuseoiden matka suunnittelupöydältä avajaisiin on pitkä. Mahlamäki muistuttaa, että museot valmistuvat 6–7 vuodessa suunnittelun aloittamisesta. Siksi hän ei pidä Liettuan museohankkeen viivästymistä kovin dramaattisena asiana.

Juutalaisten joukkotuho tabu Liettuassa

The Lost Shtetl -nimeä kantava museo nousee Šeduvaan Liettuan pohjoisosaan. Se on sekä paikallisten juutalaisten historian museo että muistomerkki. Museon tarkoituksena on kertoa yhden liettualaisen juutalaiskylän kohtalo.

Natsit murhasivat Šeduvan juutalaiset parissa päivässä elokuun lopulla 1941. Joukkomurhassa ammuttiin 600–700 ihmistä.

Mahlamäki pyydettiin museon suunnittelijaksi, koska museon yksityinen rakentaja oli vaikuttunut Mahlamäen Puolaan suunnittelemasta juutalaismuseosta.

Polin eli Puolanjuutalaisten historian museo valmistui Varsovaan keväällä 2013. Se sai laajaa kansainvälistä huomiota ja ensimmäisen arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon vuonna 2014.

Toisin kuin Varsovan Polin-museo The Lost Shtetl on yksityinen kohde.

Juutalaisten kohtalo toisessa maailmansodassa Liettuassa on yhä tabu, josta ei Mahlamäen mukaan keskustella avoimesti julkisuudessa.

– Keskustelemattomuus ei suoraan liity meidän museohankkeeseemme, mutta olen voinut todeta tämän asian seuraamalla yleistä keskustelua, Mahlamäki toteaa.

Miltei koko Liettuan juutalaisväestö, yli 96 prosenttia surmattiin reilussa puolessa vuodessa. Murhat alkoivat kesäkuussa 1941, ja niissä kuoli lähes 200 000 ihmistä.

Liettuassa paikalliset ja puolisotilaalliset, ei-juutalaiset joukot auttoivat natseja juutalaisten murhaamisessa.

Sveitsiläiset hoitavat hommat

Šeduvaan nouseva museo muistuttaa nimeään myöten kadonneesta juutalaiskylästä. Shtetl tarkoittaa kylää juutalaisten omalla jiddišin kielellä, ja sillä on tarkoitettu erityisesti Itä-Euroopan juutalaiskyliä ja niiden omaleimaista arkkitehtuuria.

Museossa on aumakatto, ja rakennuksen ulkokuori muistuttaa juutalaiskylien paanukatoista. Museossa paanut on korvattu metallisilla laatoilla.

Museon rakentaminen on Mahlamäen mukaan viivästynyt myös siksi, ettei liettualaisilla ole riittävästi kokemusta “vaativasta julkisesta rakentamisesta”.

– Liettua on maa, jossa ei ole juurikaan esimerkkejä uusista julkisista rakennuksista, Mahlamäki toteaa.

Hänelle tulee mieleen vain yksi kohde: amerikkalaisen Daniel Libeskindin suunnittelema yksityinen nykytaiteen museo MO. Se avattiin toissa vuonna Vilnaan.

Mahlamäen museoon on palkattu sveitsiläinen firma tekemään muun muassa museon sisätyöt, koska ne eivät onnistuneet liettualaisilta rakentajilta. Paikallisille on jätetty ainoastaan rakennuksen rungon teko ja teknisen asennustyöt.

”Viha vieraita kulttuureja kohtaan on kasvanut”

The Lost Shtetl -museo on osa kansainvälistä ilmiötä, jossa juutalaisyhteisöt haluavat muistuttaa nykyihmistä ja tulevia sukupolvia toisen maailmansodan Euroopan juutalaisiin kohdistuneesta joukkotuhosta.

Juutalaiset ovat olleet viime vuosina erilaisten iskujen kohde.

Mahlamäki on harmissaan, että suvaitsevaisuuden ilmapiiri on kärsinyt.

– Syrjintä ja viha vieraita kulttuureja kohtaan on kasvanut ja näin ihmisyksilönä sitä voi vain surullisena seurata.

– The Lost Shtetl -museon kaltaisten hankkeiden tehtävä on muistuttaa niistä tapahtumista, mihin tällaisen sallivan suhtautumisen puute voi pahimmillaan johtaa, Mahlamäki toteaa.

Lue myös:

Oodin suunnittelijoiden uusin kirjasto nousee Ranskaan – arkkitehtuurin vienti on silti yhä lapsenkengissä

Palmen murha on ollut loputon runsaudensarvi ruotsalaisille taiteentekijöille: Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen (1927–1986) murha on päätynyt dekkareihin, elokuviin ja tv-sarjoihin. Tiistaina tapaus sai uuden käänteen, kun Ruotsin yleisradioyhtiö SVT kertoi ohjelmassaan, että Palmen murha voi ratketa. Sitä on yritetty selvittää tuloksetta jo yli 30 vuotta.

Yle esitti 2010-luvun alkupuolella draamasarjan, jossa Palmen murhaa yritettiin ratkoa. Ruotsin Ylen tekemä Pyhiinvaeltajan kuolema (2013) perustui ajatukseen, että murha voisi selvitä Ruotsin poliisiin tuliterän huipputiimin avulla. Fiktiivistä tarinaa kerrottiin kuvitteellisen poliisin kautta. Hän sai koota ympärilleen uuden tutkijaryhmän ja luoda tuoreen tutkimuslinjan vanhan Palme-tutkinnan rinnalle.

Todellisuus tuli väliin. Palmen murha ei ratkennut oikeasti.

Dokkareita murhaajalla ja ilman

Selvittämätön Palmen murha on kiinnostanut Ruotsissa myös dokumenttielokuvaohjaajia.

Kristina Lindström ja Maud Nycander ohjasivat dokumenttielokuvan Palme (2012), jossa ei yritetä selvittää Palmen murhaajaa. Ruotsalaisten epätoivoisessa murhaajan metsästyksessä rajaus nähtiin jopa nerokkaana. Lindströmin ja Nycanderin Palme kertoo poikkeuksellisen lahjakkaasta yksilöstä, joka sai Ruotsissa osakseen sekä ihailua että vihaa.

Ylen entinen elokuvatoimittaja Esko Rautakorpi antoi elokuvalle neljä tähteä. Rautakorven mukaan dokumenttielokuva Palmesta ei silittänyt kohdettaan vain myötäkarvaan. Murhatusta pääministeristä jäi pikemmin ristiriitainen kuva. Ruotsissa Palme veti elokuvateattereihin ennätysyleisön ja tv:ssä sarjan jaksot keräsivät yli miljoona katsojaa.

Palme kiinnostaa loputtomasti ruotsalaisia, eivätkä dokumenttielokuvat jääneet tähän: Ruotsissa päätettiin palata muutama vuosi sitten takaisin Palmen murhapaikalle. Elokuvantekijänä oli palkittu journalisti Göran Ellung, joka uskoi, että nyt oli aika kertoa murhamysteeristä myös uusille sukupolville.

Hänen dokumenttielokuvassaan Palme – sista timmarna (2016), eli Palmen viimeiset tunnit, murhaa käsiteltiin 1980-luvun politiikan näkökulmasta. Ellungkaan ei onnistunut täydellisesti. Murha jäi ratkaisematta.

Palme on kelvannut materiaaliksi myös pitkän elokuvan tekijöille ilman murhaa. Hänet sotkettiin kuvitteellisena hahmona Ruotsia ravistelleeseen seksiskandaaliin ruotsalaiselokuvassa Call Girl (2012). Siinä esitettiin, että elokuvassa Palmea muistuttava hahmo osti seksiä alaikäiseltä tytöltä. Elokuva sai Palmen perheen raivostumaan.

Salaliittoteoriat kukkivat

Ruotsalaisten pakonomainen tarve selvittää Palmen murhamysteeri on poikinut dekkareita ja romaaneja. Tuoreimmasta päästä on toimittaja Jan Stocklassan dokumenttiromaani Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen (2018). Stocklassa pääsi käsiksi rikoskirjailija Stieg Larssonin (1954–2004) henkilökohtaiseen arkistoon. Millenium-trilogian isää on kuvattu intohimoiseksi Palmen murhatutkijaksi, ja Stocklassa kävi läpi Larssonin arkistoa useita vuosia.

Stocklassan mukaan Palmen murhan takana oli Etelä-Afrikan apartheid-hallinto, ja pääministerin murhasi Ruotsin äärioikeiston kannattaja. Kuka murhaaja oli, sitä Stocklassa ei paljasta.

Ruotsalaisella kriminologilla ja entisellä poliisilla oli sentään antaa murhaajan nimi. Leif G.W. Persson käsitteli Palmen murhaa peräti kolmessa dekkarissa. Hyvinvointivaltion romahdus -trilogiassa Persson kertoo, kuka Palmen murhasi, mutta myöskään hän ei onnistunut lopulta vapauttamaan ruotsalaisia vuosikymmeniä kestäneestä piinasta. Murhaajan henkilöllisyys oli mielikuvituksen tuotetta.

Ruotsin pääministerinä kahteen otteeseen toiminut Palme murhattiin ampumalla Tukholman keskustassa helmikuussa 1986, kun hän palasi elokuvista vaimonsa kanssa. Murhaajaa ei ole saatu selville.

“Rakas Kerttu sisko!

Nämä ovat nyt sitten viimeiset terveiseni täältä. Tänään minulle ilmoitettiin, että Presidentti on hylännyt armon anomukseni. Se on sitten edessäni mitä olen katsonut kaukana häämöttävänä. Se, josta olen kerran lupaukseni antanut, sen myöskin pidän vaikka henki menisi, niin kuin nyt meneekin.

Voi nyt sitten hyvin ja kestä reippaasti tämä, aika lääkitsee kaikki haavat! "

Martta Koskinen sai kirjoittaa viimeisenä iltanaan syyskuussa vuonna 1943 neljä kirjettä. Yhden niistä hän kirjoitti siskopuolelleen Kertulle.

Koskinen teloitettiin Malmin ampumaradalla Suomen viimeisenä kuolemaantuomittuna naisena. Tuomio tuli ompelijalle maanpetoksesta.

Kirjeen sävy on hyytävän rauhallinen.

– Siinä tulee esiin kirjeen voima. Kuolemaantuomitun naisen kirje on paitsi henkilökohtaista, myös yhteiskunnallista ja poliittista, tietokirjailija Timo Kalevi Forss toteaa.

Vuoden ajan Forss penkoi arkistoja ja luki satoja kirjeitä. Nyt noin sadan vuoden ajalta on koottu sata kirjettä yksiin kansiin juuri julkaistuun teokseen Unohtumattomia kirjeitä Suomesta.

Valtaapitävien ukkojen kirjeitä

Ensimmäisenä Forss etsi käsiinsä presidentti Risto Rytin Adolf Hitlerille kirjoittaman kohtalonkirjeen, jossa Ryti omissa nimissään sopi aseveljeyden jatkamisesta natsi-Saksan kanssa.

Sodan jälkeen Suomi pääsi kuin koira veräjästä tämän ilman eduskunnan suostumusta lähetetyn kirjeen ansiosta. Sen sijaan Ryti tunnetusti tuomittiin ankarasti sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.

Rytin kirjeen jälkeen löytyi lisää kirjeenvaihtoa historian suurmiehiltä. Pian kerättynä oli Kekkosen, Mannerheimin ja Stalininkin kirjeet.

– Havahduin siihen, että koossa oli valtaapitävien ukkojen kirjeitä toisilleen, suoranainen pönäkkyyden ja virallisuuden huipentuma. Piti tehdä töitä, että tuollaista sinivalkoista sankaritarinaa saisi monipuolistettua, Forss kertoo.

Postimuseon kirjekeräyksen ansiosta Forss löysi tekstejä, joiden henkilökohtaisuus ja arjen kuvaus toivat säröä ja henkeä historian kuvaukseen.

Oli kirjeitä lapsilta, naisilta, äideiltä, vanhuksilta ja tavallisilta rivisotilaita, siis väläyksiä elämästä sodassa ja rauhassa, joita ei aina historiasta nosteta esiin.

Yksi Forssia vahvasti liikuttaneista kirjeistä on 13-vuotiaan Marjan käsialaa ja osoitettu samanikäiselle ystävälle. Kirjeessä tyttö kertoo, miten pikkusisko on juuri kuollut auton alle. Pikkusisko-Marken tappoi rattijuoppo.

– Kyllä siinä silmä kostuu, kun sitä lukee. Kirjeessä on kirkasta ja vilpitöntä lapsen suoraa havainnointia. Kuin katsoisi valokuvaa hetkestä, joka on jo kadonnut, Forss kertoo.

Toinen kirje, joka liikutti Forssin kyyneliin, kuvaa sodan raadollisuutta äidin silmin.

– Tällaiset kirjeet avaavat sodasta sitä raakaa ja epäoikeudenmukaista todellisuutta, josta ei juhlapuheissa puhuta, Forss toteaa.

On heinäkuu vuonna 1944. Neuvostoliitto on aloittanut suurhyökkäyksen Karjalankannaksella. Rouva Hilda Lintulahti on huolissaan ainoasta pojastaan ja kyselee tämän perään. Ainoa keino on lähettää kirje ja toivoa, että saa vastauksen.

Sotilaspastori saa kirjeen ja joutuu kirjoittamaan äidille totuuden: poika on jouduttu jättämään vihollislinjan taakse:

"15.7.1944

Hänen alaruumiinsa halpautui niin, että hän ei voinut omin voimin liikkua. Vihollisen tykistötuli oli erittäin kiivas ja vihollinen oli päässyt ylittämään Syvärin, joten omien joukkojen oli vetäydyttävä taaksepäin. Tällaisessa uhkaavassa tilanteessa ei Korp. Lintulahtea voitu ottaa mukaan. Tämä on erittäin valitettava tapaus.”

Kirjeitä selatessa ymmärtää, millainen kädenojennus yli ajan ja paikan paperille kirjoitettu sana on aiemmin ollut. Sodan aikana moni tarttui kynään, kuin kirjeen kautta saisi vielä yhteyden arkeen ja kotiin.

Forss nosti kirjaansa kirjeitä niin punaisilta kuin valkoisilta ja molempien vankileireiltä.

– Jos kirjeen on kirjoittanut Mannerheim, lukijalla on tietty ennakko-oletus. Mutta kun sen onkin kirjoittanut joku Bruno ja hän kirjoittaa vanhemmilleen “präiskyttelevänsä lahtaria”, onhan se aika erilaista kuin totuttu tarina.

Lottien ja sotamiesten rakkauskirjeitä, sotalapsen postikortti Ruotsista. Evakkomatkalta lähetetty epätoivoinen kirje osoitettuna jonnekin rintamalle.

Joskus kirje tavoitti vastaanottajansa kirjoittajan jo kuoltua, kuten Martta Koskisen tapauksessa.

– Kun lukee yhden kirjeen, kokee henkilökohtaisen tuskan. Kun lukee useita, tajuaa, että henkilökohtainen kirje kertoo jotakin enemmän kuin virallinen totuus, yksilön pienistä havainnoista avautuu laajempi kuva.

"Naivi sotaromaani"

Henkilökohtaiset, käsinkirjoitetut sanat paljastavat myös Suomen suurimmista taitelijoista ja suurmiehistä puolia, joita ei merkkihenkilöihin ensimmäisenä yhdistäisi.

Kekkosen kuulut söpöilykirjeet Sylvi Uinolle, Eino Leinon saamat pakit kustantajalta.

Ja sitten on kirje, jossa Väinö Linna kertoo kustantajalle kirjoittaneensa “ajan hullutuksen ja oman lapsellisuuteni vaikutuksesta naivin sotaromaanin, jonka te palautitte”.

– Ja tästä “naivista sotaromaanista” tuli tietenkin lopulta koko suomalaisen kirjallisuuden mullistanut teos, Forss naurahtaa.

Näin Linna kirjoittaa perheestään maaliskuussa 1947:

“Isäni oli teurastaja, ja kun hän kuoli, niin ilmeni se varsin surullinen seikka, että hänen omaisuudestaan ei ollut enää muuta panttaamatta kuin vaimo ja seitsemän lasta. Tämän johdosta minä heti kansakoulusta päästyäni jouduin tekemään työtä henkeni pitimiksi.”

Pariisi vuonna 1889.

Akseli Gallen-Kallela piirtelee kirjeen sivuun kuvaa Aino-triptyykistä.

Hän kirjoittaa kollegalleen, kuinka “maalaaminen on ihan paskaa”.

– Hän valittelee ahdistuneena, ettei Pariisissa ketään kiinnosta mikään muinainen luontojuttu. Ja nyt kun tietää Aino-teoksen arvon, suurmiehen suurteoksen, kirjeissä paljastuva tavallisen ihmisen epäilys on kutkuttava, Forss sanoo.

Forss nostaa esiin muitakin samankaltaisia tarinoita.

Alkoholin ja mielenterveysongelmien riuduttaman Aleksis Kiven viimeinen kirje mielisairaalasta on kuin hätähuuto. Toukokuussa vuonna 1871 kirjoitetussa kirjeessä Kivi kertoo hourailevansa ja pyytää, ettei rakas Charlotta saavu häntä katsomaan.

Kirjeen traagisuutta lisää nykylukijan tieto siitä, miten Kivestä tuli arvostettu, suuri kirjailija vasta kuolemansa jälkeen.

Miksi juuri näitä kirjeitä on kirjassa useampia?

– Ennen kuin taiteilijoista on tullut staroja, ovat hekin joutuneet anomaan tilaisuutta päästä esille tai kokeneet pahoja takaiskuja. On ehkä hyvä ymmärtää, että samanlaisia tavallisia kuolevaisia me olemme lopulta kaikki.

Unohtumattomia kirjeitä Suomesta -näyttely on esillä Postimuseossa Museokeskus Vapriikissa Tampereella 31.1.2021 asti. Näyttelyssä voi myös kuunnella osan kirjeistä Seela Sellan ja Esko Roineen lukemina. Näyttelijät lukevat kirjeitä livenä Postimuseossa 21.-22.4. ja Helsingissä Korjaamolla 28.4.2020.

Fritz Langin Metropoliksessa (1927) tiedemies luo kuvankauniin mutta häikäilemättömän koneihmisen, jota ryhdytään käyttämään disinformaation levittämiseen ja eripuran luomiseen. Philip K. Dickin teoksissa taas vilisee tappajahumanoidirobotteja ja replikantteja. Terminator-elokuvissa robotit hallitsevat maailmaa ja ihmiskunta on pääosin tuhottu.

Länsimaisen viihdeteollisuuden dystopioissa robotti on yleensä pahis, joka haluaa tuhota ihmiskunnan viimeistä ripettä myöten. Tai sitten robotti tahtoo varastaa ihmisen oman identiteetin ja muuttua painajaismaiseksi kaksoisolennoksi.

– Oikeastaan jo 1920-luvulta lähtien viihdeteollisuudessa on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan robotit ovat hullujen tiedemiesten, alkemistien tai pimahtaneiden kelloseppien luomuksia. Suurelle yleisölle lienee helpompaa sisäistää ajatus kapinoivista koneista kuin se, että robotit helpottaisivat arkista elämää. Ehkä sellainen olisi tarinana tylsä, Jussi Marttinen pohtii.

Marttisen toissa vuonna ilmestyneessä Palvelukseen halutaan robotti -kirjassa tarkasteltiin teknologista työttömyyttä sekä ihmisen ja robotin kanssakäymistä tulevaisuuden työmarkkinoilla. Uutuusteos Robofobia taas purkaa ja analysoi yleisiä robotteihin ja tekoälyyn liittyviä ennakkoluuloja ja pelkoja.

– Ryhdyin pohtimaan, miksi nimenomaan ihmistä matkivia teknologioita pelätään ja voisiko sieltä taustalta löytyä syvällisempiä psykologisia syitä, Marttinen kertoo Robofobia-kirjan lähtölaukauksesta.

Robotti vai viallinen ihminen

Fiktiossa robotit ovat usein tappajia, mutta todellisessa elämässä kukaan tuskin pelkää hauskoja Pepper-robotteja, joita on esillä esimerkiksi Helsingin Kalasataman terveysasemalla.

Miksi sitten robotteja pelätään? Yksi tällainen syy kantaa nimeä uncanny valley eli outo laakso. Termin lanseerasi vuonna 1970 japanilainen robottiasiantuntija Masahiro Mori. Hänen teoriansa mukaan robotin ihmismäisiin piirteisiin, joita ei ole vielä viety kovin pitkälle, suhtaudutaan aluksi myönteisesti.

Mutta kun ihmismäisiä piirteitä tulee liikaa eivätkä ne ole tasapainossa keskenään, suhtautuminen robottiin muuttuu yllättäen torjuvaksi – pudotaan siis Morin lanseeraamaan outoon laaksoon. Ihmisaivot eivät enää kykene ymmärtämään robotin konseptia, mikä herättää vastenmielisyyttä ja torjuntaa.

– Koemme tällaiset robotit tai virtuaalihahmot ihmisinä, joissa on jotakin vialla. Pelätään, että kyseessä on sairaus tai että hahmosta välittyvä outous viittaa psykopatiaan. Itsesuojeluvaisto herää – nyt ollaan välittömässä vaarassa, Jussi Marttinen kertoo.

Laaksosta noustaan jälleen, kun robotin piirteet ovat tasapainossa ja robotti muistuttaa lähestulkoon oikeaa ihmistä. Tällöin sitä kohtaan tunnetaan empatiaa.

Oudon laakson mekaniikkaa on tutkittu myös apinoilla. Niiden reaktiot ovat olleet digitaalisiin melkein-apinamaisiin kuviin samankaltaisia kuin ihmiselläkin. Outo laakso on siis osittain biologinen ilmiö.

Yllättävästi nuorentunut Prinsessa Leia

Jussi Marttinen kertoo itse pudonneensa outoon laaksoon Tähtien sota -tieteissarjan uusien jaksojen parissa. Esimerkiksi Rogue One -elokuvaan (2016) oli luotu digitaalinen versio brittinäyttelijä Peter Cushingista, joka on ollut kuolleena vuodesta 1994. Samaan elokuvaan oli upotettu myös vuosikymmeniä nuorennettu digimallinnos prinsessa Leia Organaa esittäneestä Carrie Fisheristä.

Hahmot herättivät runsaasti keskustelua. Jotkut pitivät niitä tarpeellisina elokuvan juonenkuljetuksen kannalta, joidenkin mielestä lopputulos oli lähinnä makaaberi ja mauton. Sosiaalisen median keskusteluissa nousi useasti esille oudon laakson käsite.

– Kun havaitsee hyvin realistisesti tehdyn animaatiohahmon oikeiden näyttelijöiden joukossa, tulee siitä hieman etova ja outo olo – näin kävi myös itselleni. Tällainen reaktio voi syntyä robottien ja tietokoneilla luotujen hahmojen lisäksi vaikkapa tietynlaisista käsiproteeseista. Kokemusta on vaikea pukea sanoiksi, koska se tulee nopeasti eikä se ole tietoinen, Jussi Marttinen kertoo.

Toisinaan näyttelijän preparointi digitaalisen tekniikan avulla voi Marttisen mielestä myös onnistua, kuten Martin Scorsesen Irishmanissa (2019).

– En kiinnittänyt elokuvan nuorennettuun Robert de Niroon mitään huomiota. Muistin vasta jälkikäteen, että kyseessä oli digitaalinen efekti.

Kammottava Billy-vauva

Viihdeteollisuus ryhtyi pohdiskelemaan oudon laakson käsitettä vakavasti jo 1980-luvun lopulla, jolloin digitaalinen animaatioteknologia otti isoja harppauksia eteenpäin ja siitä tuli osa valtavirtatuotantoja. Teknologia ei kuitenkaan vielä taipunut luontevan näköisiin hahmoihin ja oli muutenkin kaukana täydellisestä.

Kehityksen merkkipaaluihin kuuluu Pixarin Tin Toy -lyhytanimaatio (1988), joka palkittiin Oscarilla. Tin Toyn toteutusta ihasteltiin ja sitä pidettiin uuden aikakauden airuena, mutta samalla se herätti runsaasti inhonväristyksiä.

Animaatiossa pelehtivä Billy-vauva koettiin häiritsevänä ja irvokkaana mutanttina, joka imitoi oikeaa ihmistä pelottavalla tavalla. Suunnitteilla ollut jatko-osa heitettiin mäkeen, ja Pixar ryhtyi luomaan hahmoja, joiden ihmiskuvaus ei tavoitellut todellisuutta.

Cats -elokuvan ihmiskissatkin ällöttivät

Täydellistä realismia tavoittelevien digitaalisten hahmojen kanssa painitaan edelleen samojen ongelmien parissa. Diginäyttelijöiden silmät – joiden luonnollisia heijastumia on vaikea toteuttaa – saattavat näyttää kuolleilta, ja kokonaisvaikutelma voi olla tyhjän kuoren kaltainen.

– Ihminen on monimutkainen kokonaisuus. Ei riitä, että ihmistä kuvaava hahmo on uskottavan näköinen, vaan myös eleiden ja mikroliikkeiden pitää olla kohdallaan. Jos esimerkiksi hahmon silmien räpyttelytiheyttä muutetaan, tulee siitä katsojalle outo olo. Tämän takia tuntuu epätodennäköiseltä, että lähitulevaisuudessa oikeita näyttelijöitä korvattaisiin kokonaan digitaalisilla, Jussi Marttinen toteaa.

Outo laakso -kokemus saattaa vaikuttaa siihenkin, että koko elokuva tuntuu huonolta tai herättää vastenmielisyyttä, vaikkei siihen olisi mitään syytä. Esimerkiksi kokonaan animoidun, realismia tavoitelleen Beowulf-elokuvan (2007) heikohkoa menestystä on selitetty outo laakso -ilmiöllä.

Outo laakso voi olla myös syy siihen, miksi äskettäin julkaistu Cats -elokuva on herättänyt monissa ihmisissä inhonsekaisia reaktioita. Näyttelijöille tietokoneella rakennetut turkit ja muut kissamaiset piirteet näyttävät kylläkin aidoilta, mutta kokonaisvaikutelma on kummallinen ja ristiriitainen.

Humanoidirobotti Sophia: älykäs vai ei?

Viime vuosina julkisuuteen on pyrähtänyt useita humanoidirobotteja, joista tunnetuin on Hanson Robotics -yhtiön Sophia. Naispuolinen robotti on esiintynyt lukuisissa keskusteluohjelmissa ja tapahtumissa, joissa on ihmetelty sen nokkeluutta ja tilannetajua. Saudi-Arabia on antanut Sophialle jopa maansa kansalaisuuden.

Teknologialtaan Sophia edustaa kuitenkin pitkälti 1960-luvun tasoa, ja esimerkiksi bisnesilmiöitä tarkastelevassa Quartz-julkaisussa sitä on mollattu pelkäksi chatbotiksi, jolla on kasvot. Sophia poimii keskusteluista avainsanoja ja heijastaa niitä takaisin, mikä antaa vaikutelman älykkyydestä ja omasta tietoisuudesta.

Mielenkiintoisen kaunispiirteisestä Sophiasta tekee se, että sen ulkonäössä on tarkoituksellisesti vältetty oudon laakson kompastuskiviä.

– Sophialla ei ole hiuksia, ja sen takaraivo paljastaa kallon sisällä olevia liikkuvia komponentteja. Tämä korostaa sitä, että kyseessä on kone. Näin vältetään alitajuiset mielleyhtymät ihmiseen, joka käyttäytyy vähän erikoisesti, Jussi Marttinen sanoo.

Humanoidirobotteja valmistetaan etenkin Japanissa, jossa robottipelkoa ei juuri esiinny. Japanilaiseen uskontofilosofiaan kuuluu ajattelumalli, jonka mukaan henkiä on kaikkialla. Myös robotissa voi asua henki.

– Toisin kuin Japanissa, juutalais-kristillisessä kulttuurissa ihminen on kaiken yläpuolella ja uniikki. Täytyy tosin huomata, että kun tutkitaan DNA:sta lähtöisin olevia psykologisia reaktioita, oudon laakson kokemukset ovat japanilaisilla samanlaisia kuin meillä länsimaisillakin ihmisillä, Jussi Marttinen kertoo.

Sophian kaltaiset, entistä eläväisemmät humanoidirobotit tuskin valtaavat lähivuosina Maapalloa tai punovat juonia ihmiskunnan pään menoksi. Kipupisteenä on tekoälyn ja robotiikan onnistunut harmonia. Tällä hetkellä rakennetaan entistä sopeutumiskykyisempiä ja autonomisempia robotteja, mutta esimerkiksi semanttista ymmärrystä tekoälylle ei saada vielä aikoihin.

– Konenäön ja sulavan liikkumisen avulla robotti saa syvällisemmän käsityksen ympäristöstään. Juuri tätä tutkitaan ja kehitetään tällä hetkellä eniten, Jussi Marttinen summaa.

Lähitulevaisuudessa törmäämme yhä useammin humanoidirobotteihin ja realistisiin virtuaalihahmoihin. Silloin itse kukin saattaa pudota oudon laakson tuntemattomiin onkaloihin.

Yhdysvaltalaisräppäri Pop Smoke, 20, ammuttiin kuoliaaksi keskiviikkona kotinsa ryöstön yhteydessä Los Angelesissa. Tekijöitä ei tähän mennessä ole tavoitettu.

Pop Smoken ura oli kovassa nosteessa, ja häntä pidettiin tulevaisuuden lupauksena. Räppärin kakkoslevy Meet the Woo 2 nousi juuri tällä viikolla Yhdysvaltojen albumilistan kymmenen kärkeen. Hän oli hiljattain tehnyt yhteistyötä myös maailmanluokan tähtien, kuten Travis Scottin ja Nicki Minajin, kanssa.

Tyylillisesti Pop Smoken musiikki edusti drill-räppiä. Se on hiphopin tyylisuunta, joka syntyi viime vuosikymmenellä Yhdysvalloissa. Drill-räppiä on tehty myös Britanniassa, missä se on sanoitusten takia liitetty jengiväkivaltaan. Youtubesta on jopa poistettu tyylilajia edustavia musiikkivideoita, sillä poliisi katsoi niiden kannustavan väkivaltaan.

Myös Pop Smoke joutui sensuurin kohteeksi kotimaassaan. New Yorkin poliisi kielsi hänen ja neljän muun räppärin esiintymisen paikallisella festarilla viime lokakuussa. Poliisin esti heidän esiintymisensä yleiseen turvallisuuteen vedoten, sillä artistit oli yhdistetty aikaisempiin väkivaltaisuuksiin.

Räppärin suurimmaksi hitiksi jäi Welcome to the Party, jonka musiikkivideon voi katsoa täältä.

Rankka lähiölapsuus

Pop Smoke, oikealta nimeltään Bashar Barakah Jackson, varttui karuissa oloissa Canarsien lähiössä Brooklynissa. Hän kävi lapsena ainakin yhdeksää eri koulua, koska oli jäänyt kiinni aseen hallussapidosta alaikäisenä.

Jackson kertoi The New York Timesin haastattelussa, että lapsuus jengielämän värittämässä lähiössä oli rankkaa.

– Kuljetin asetta mukana koulussa ja kirkossa. Ihmiset yrittivät tappaa minut.

Pop Smoke sanoi tehneensä musiikkia, jotta voisi olla esimerkkinä kaltaisilleen lähiölapsille. Huonoista oloista voi päästä myös pois.

– Haluan luoda toivoa nuorille, jotka joutuvat ottamaan aseen mukaan kouluun, koska siellä ei ole turvallista. Heidän pitää kuitenkin saada päästötodistus, jotta heidän äitinsä olisivat onnellisia. Teen musiikkia näille lapsille.

Jackson kiinnostui musiikista teini-ikäisenä, kun hän innostui soittamaan afrikkalaisia rumpuja paikallisessa kirkossa. Ennen varsinaista räppärin uraansa hän nousi viraali-ilmiöksi videolla, missä hän tappelee poliiseja vastaan.

Ryysyistä rikkauksiin kohtalokkain seurauksin

Pop Smoken tarina on varsin tyypillinen esimerkki siitä, kuinka huonoista oloista oleva afroamerikkalainen nuori nousee nopeasti kuuluisaksi rap-artistiksi Yhdysvalloissa. Menestystä brassaillaan: esitellään kalliita vaatteita ja koruja, kuten teki myös Pop Smoke Instragram-tilillään. Esimerkiksi yhdessä kuvassa hän kantaa korkeaa setelipinoa.

Omaisuudellaan leveilevä räppäri voi olla kiinnostava kohde ryöstäjille. Pop Smoken kuoleman jälkeen netissä on keskusteltu siitä, kuinka helppoa räppärin kodin sijainti on ollut paikantaa hänen sosiaalisen median postaustensa perusteella.

Monella menestykseen nousseella amerikkalaisräppärillä kulkevat mukana aikaisemman elämän painolastit, kuten väkivalta, jengiyhteydet ja huumeet. Puolentoista vuoden aikana Pop Smoken lisäksi ainakin kolme muuta rap-artistia on kuollut ennen aikojaan.

Joulukuussa räppäri Juice Wrld kuoli yllättäen sairauskohtaukseen Chicagon lentokentällä. Lupaavana tulokkaana pidetyn 21-vuotiaan kuolinsyyksi varmistui lääkeaineiden yliannostus.

Viime vuoden huhtikuussa rap-artisti Nipsey Hussle, 33, ammuttiin kuoliaaksi vaateliikkeen edustalla Los Angelesissa. Husslen tiedetään nuorempana olleen tiiviissä yhteyksissä yhteen Los Angelesin suurimmista Crips-jengeistä. Hän oli juuri ennen kuolemaansa kertonut Twitter-tilillään, että hänellä on paljon vihamiehiä.

Kesäkuussa 2018 räppäri XXXTentacion ammuttiin floridalaisen moottoripyöräliikkeen edessä autoonsa lähellä Miamia. Kyseessä oli ryöstö, missä saaliina oli merkkilaukku. 20-vuotiaana kuolleen XXXTentacionin elämään kuului paljon väkivaltaa. Esimerkiksi lokakuussa 2016 räppäri pidätettiin raskaana olleen tyttöystävänsä pahoinpitelystä. Tätä ennen hänet oli pidätetty aseellisesta pahoinpitelystä ja ryöstöstä.

Kauan sitten neljä jättiläistä saapui Kaakkois-Australiaan. Kolme heistä harppoi eteenpäin muualle mantereelle, mutta yksi jäi kyhjöttämään paikalleen. Hänen vartalonsa muuttui Budj Bim -nimiseksi tulivuoreksi ja hänen hampaansa laavaksi, jonka tulivuori sylki ulos.

Tämä kertomus on ikivanha, kenties ihmisen tarinoista vanhin, joka on säilynyt meidän päiviimme. Sitä on kerrottu Australian alkuperäiskansoihin lukeutuvan Gunditjmara-kansan keskuudessa.

Kertomus on yksi esimerkki alkuperäiskansojen uniaikatarinoista. Uniaika selittää heille ihmisen, ympäristön ja maailman alkuperää.

Kertomuksen taustalla saattaa olla todellinen tapahtuma. Noin 37 000 vuotta sitten Budj Bim ja eräs toinen läheinen tulivuori muodostuivat vulkaanisten purkausten seurauksena. Tutkijat uskovat, että tarinan voi yhdistää näihin purkauksiin.

Tutkimuksesta kertoo tiedesivusto Science.

Ikivanhaa suullista perinnettä

Aiemmin ei uskottu, että suullista perinnettä olisi voinut säilyä näin kaukaa historiasta. Varsinkin kun vielä äskettäin ajateltiin, että ensimmäiset ihmiset saapuivat noin 13 000 vuotta sitten tälle seudulle, joka sijaitsee Victorian osavaltion lounaisosassa.

Melbournen yliopistossa työskentelevä geologi Erin Matchan tietää kuitenkin kertoa, että 1940-luvulla arkeologit löysivät kivikirveen läheltä muinaista Tower Hill -tulivuorta, noin 40 kilometrin päässä Budj Bimistä.

Kirves oli jäänyt vulkaanisen kiven ja tuhkan alle, ja arkeologit pystyivät äskettäin käyttöönotetuilla tekniikoilla ajoittamaan kiven noin 37 000 vuotta vanhaksi eli ajalle, jolloin molemmat tulivuoret syntyivät.

Kaksoispurkaus saattoi jättää voimakkaan muistikuvan

Kahden tulivuoren yllättävät ja samoihin aikoihin sijoittuneet purkautumiset ovat voinut jättää voimakkaan muistikuvan alueen asukkaiden mieliin. Tämä taas on voinut synnyttää tarinan neljästä jättiläisestä, uskovat australialaistutkijat.

Machanin mukaan aiemminkin on arveltu, että tieto vulkaanisista purkauksista, maanjäristyksistä ja meteoriittien iskuista on saattanut välittyä tarinoissa tuhansien vuosien ajan. Tässä tapauksessa tieto purkausten ajankohdasta olisi auttanut ajoittamaan myös tarinan syntyajan.

Lisäksi se määrittäisi minimiajan alueen asutukselle.

Monien tutkijoiden mukaan Australian asuttamisen historiaa tunnetaan vielä heikosti. Pari vuotta sitten muinaisista hiusnäytteistä saadut tulokset osoittivat, että monet alkuperäisväestön populaatiot näyttäisivät asuneen samoilla seuduilla lähes 50 000 vuotta.

– Se, uskoakseni, voisi selittää, miksi tarinat ovat säilyneet niinkin pitkään, sanoo maantieteilijä Patrick Nunn Sciencelle.

Lue myös:

Jani Kaaron kolumni: Kysyisitte joskus alkuperäiskansoilta!

Joka toinen viikko maailmasta kuolee kieli. Kuihtuneen kielen paikan valtaa usein englanti, mandariinikiina tai espanja.

Kielten katoaminen on huolestuttavaa, sillä jokaisen kuolevan sananparren myötä katoaa myös palanen historiaa, kulttuuria, identiteettiä ja ilmaisua.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan kaakkoisilla metsäalueilla asuvilla intiaaneilla on sana tunteelle, joka syntyy söpöä vauvaa tai eläintä katsellessa. Uhanalaisella cherokeen kielellä tunne on oo-kah-huh-sdee.

Mitä sinä tiedät meidän ja maailman kielistä? Testaa taitosi!

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on ottanut kantaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon myöntämiseen eteläkorealaiselle Parasitelle. Trumpin mielestä on täysin käsittämätöntä, että palkinto annettiin ulkomaalaiselle elokuvalle.

– Mistä helvetistä siinä oli kyse? Meillä on aivan riittävästi ongelmia Etelä-Korean kanssa kaupan suhteen. Kaiken huipuksi heille annettiin vielä parhaan elokuvan Oscar-palkinto, Trump taivasteli puhuessaan kampanjatilaisuudessa Colorado Springsissä.

– Oliko se hyvä? En tiedä, Trump jatkoi antaen ymmärtää, ettei ole nähnyt kyseistä elokuvaa.

Presidentti totesi kaipaavansa vanhoja aikoja, jolloin palkittiin sellaisia elokuvia kuin Tuulen viemää ja Auringonlaskun katu. Ensin mainittu sai ensi-iltansa vuonna 1939 ja jälkimmäinen 1950.

Parasite-elokuvaa Yhdysvalloissa levittävä Neon kuittasi Trumpin kommentit tylysti Twitterissä. Neonin mukaan on aivan ymmärrettävää, ettei Trump käsitä englanniksi tekstitettyä elokuvaa.

– Hän ei osaa lukea, tviitissä tylytetään.

Lue myös:

Analyysi: Nämä syyt mahdollistivat Parasiten historiallisen voiton – Oscarit eivät ole enää pappakerho

Eteläkorealainen Parasite teki historiaa ja voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon – Joaquin Phoenix ja Renée Zellweger palkittiin pääosista

Mustavalkoisessa valokuvassa lippalakkiin ja nahkaliiviin pukeutunut nuori mies istuu tuolilla ja katsoo tutkivasti kohti kameraa.

Kädet nojaavat tuolin selkänojaan. Vasen korvalehti on täynnä korvarenkaita ja olkapään peittää ruusutatuointi.

Valokuvan vieressä on piirros samasta miehestä samassa tilanteessa. Sama asento, sama tatuointi, sama lakki.

Sekä valokuvan että piirroksen on luonut suomalainen kuvataitelija Touko Laaksonen, joka tunnetaan paremmin legendaarisena Tom of Finlandina.

Kuvan nuori mies on Kenneth ”Wiki” Wickman, Laaksosen seurustelukumppani ja muusa. Vuonna 1990 otettu kuva ja siitä tehty piirros jäivät tiettävästi Laaksosen viimeisiksi teoksiksi, sillä hän kuoli keukoahtaumatautiin vuonna 1991.

Tallinnan Fotografiskassa esillä oleva kuvapari paljastaa Laaksosen työskentelyn ytimen: hänen piirustuksensa perustuvat valokuviin, joita hän otti 1960–1990-luvuilla ystävistään, kumppaneistaan ja kohtaamistaan miehistä Suomessa ja Yhdysvalloissa.

– Valokuva oli lähtökohta kaikille Tom of Finlandin piirustuksille. Tämä on ollut tiedossa aiemminkin, mutta näyttely paljastaa työskentelyn systemaattisuuden. Ilman valokuvaaja Touko Laaksosta ei olisi piirtäjä Touko Laaksosta, kertoo valokuvataiteen museon Fotografiskan näyttelytuottaja Berndt Arell.

Arellin kuratoima Tom of Finlandin valokuvia esittelevä The Darkroom -näyttely avautuu Tallinnan Fotografiskassa tänään perjantaina.

Pimiö vaatekaapissa

Näyttelyssä on esillä 130 valokuvaa, joista 85 on Laaksosen itsensä ottamia alkuperäisvedoksia. Suurin osa niistä ei ole ollut koskaan esillä missään.

Silti ne näyttävät kovin tutuilta.

Monessa kuvassa poseeraava, koppalakkiin ja tiukkaan poliisin univormuun pukeutunut viiksekäs Aarno Nurmi on tuttu kasvo esimerkiksi suomalaisesta postimerkistä. Nurmi oli Laaksosen ystävä ja yksi tämän suosikkimalleista 1970-luvulla.

Valokuvat näyttelyyn löytyivät Los of Angelesissa sijaitsevan Tom of Finland -säätiön kokoelmista ja varastoista.

Ne ovat todellisia harvinaisuuksia.

– Kuvia on aikoinaan ollut paljon, paljon enemmän, varmasti tuhansia. Touko on itse tuhonnut ne, koska halusi suojella mallejaan, Arell kertoo.

Laaksosen nuoruudessa homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi ja mielisairaudeksi. Eroottisten kuvien ottaminen oli laitonta, eikä taiteilija halunnut niiden päätyvän vääriin käsiin.

– Toukolla oli pimiö omassa vaatekomerossaan Helsingissä, koska eihän näitä filmejä voinut kehittää missään valokuvaamossa. Hänen piti itse kehittää ja vedostaa kuvat, kertoo Arell.

Näyttelyn nimi The Darkroom viittaa sekä pimiöön että baarien ja yökerhojen takahuoneisiin, homomiesten yöllisiin kohtaamispaikkoihin.

Nimi kuvastaa sekä Laaksosen työskentelyä että elämäntapaa.

Nuorena miehenä Laaksonen etsi monien muiden homomiesten tavoin seksiseuraa Helsingin puistoista ja julkisista vessoista. Pitkäaikaisimman miesystävänsä Veli Mäkisen kanssa hän seurusteli salassa omalta perheeltään 28 vuotta – kunnes Mäkinen kuoli syöpään vuonna 1981.

Vaikka kansainvälinen homoyhteisö fanitti ja ihaili Tom of Finlandia, hän pysyi kaapissa koko elämänsä ajan. Ainoa sukulainen, jolle hän paljasti seksuaalisen suuntautumisensa, oli sisko Kaija.

Tom of Finland tunnetaan myös Virossa

Virossa asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat negatiivisempia kuin esimerkiksi Suomessa.

Viron Ihmisoikeusliitto on teettänyt vuodesta 2012 lähtien mielipidetutkimuksia, joissa on kartoitettu virolaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen. Tutkimusten mukaan asenteet ovat muuttuneet viime vuosina suvaitsevaisemmiksi, mutta edelleen yli puolet virolaisista vastustaa esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoa.

Myös politiikassa jylläävät kansalliskonservatiiviset arvot ja asenteet.

Tallinnan Fotografiskan näyttelypäällikkö Maarja Loorents ei silti usko näyttelyn aiheuttavan Virossa negatiivista palauteryöppyä.

– Näyttelyn aikana selviää, puhutteleeko tämä aihe paikallista yleisöä vai ei. Uskomme kyllä, että puhuttelee. Tom of Finland on tunnettu hahmo myös täällä Virossa, Loorents kertoo.

Loorents innostui näyttelyideasta heti kuultuaan siitä Arellilta. Hänen mukaan näyttely sopii täydellisesti Tallinnan Fotogafiskan arvoihin.

– Museomme iskulause on, että haluamme tuoda maailmaan lisää tietoisuutta. Tämä näyttely tekee juuri sitä.

Unohtiko Suomi juhlavuoden?

Touko Laaksosen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta.

Fotografiskan näyttely on ylivoimaisesti suurin juhlavuoteen liittyvä tuotanto.

Suomen Lontoon-instituuttiin avautuu keväällä Tom of Finlandin elämää esittelevä juhlanäyttely, mutta esimerkiksi Suomen suurimmat taidemuseot eivät ole noteeranneet aihetta lainkaan.

Berndt Arellin mielestä onkin kummallista, miten vähän merkkivuoteen on kiinnitetty huomiota Suomessa.

– Se on erityisen outoa siksi, että Tom of Finland on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista kuvataiteilijoista – ellei tunnetuin, hän sanoo.

The Darkroom -näyttely on esillä Tallinnassa 19.4. saakka. Sen jälkeen se siirtyy New Yorkin Fotografiskaan, jossa avajaisia vietetään Touko Laaksosen syntymäpäivänä 8.5.

Lopuksi näyttely nähdään vielä Tukholman Fotografiskassa. Siellä avajaiset osuvat Tukholman Pride-viikon alkuun.

Näyttelyn yhteydessä näytetään myös Dome Karukosken vuonna 2017 valmistunutta Tom of Finland -elokuvaa.

1990-luvun ikoninen tv-sarja Frendit saa fanien hartaasti toivoman uuden jakson. Sarjan alkuperäiset näyttelijät palaavat yhteen sarjan 25-vuotissyntymäpäivän kunniaksi.

Variety-lehden mukaan näyttelijät Jennifer Aniston, Courteney Cox, Lisa Kudrow, Matt LeBlanc, Matthew Perry ja David Schwimmer saavat kukin jaksosta 2,5 miljoonan dollarin palkkion.

Jakso on tarkoitus esittää HBO Max -suoratoistopalvelussa, jonka on määrä aloittaa toukokuussa.

Alkuperäisen sitcomin viimeinen jakso esitettiin vuonna 2004, mutta sarja kuuluu edelleen suoratoistopalvelu Netflixin katsotuimpiin.

Taika säilyy tänäkin päivänä

Frendejä tehtiin kymmenen tuotantokautta ja 236 jaksoa vuosina 1994-2004. Sarjassa seurattiin kuuden ystävyksen elämää iloineen ja suruineen New Yorkissa.

Sarjan luomisesta vastasivat David Crane ja Marta Kauffman.

Frendien suosio ei sarjan alkaessa ollut kirkossa kuulutettu. Kaikki päänäyttelijät olivat kyllä näytelleet aiemminkin erinäisissä projekteissa, mutta eivät olleet aikansa supertähtiä.

Ensimmäiseltä tuotantokaudelta näyttelijöille maksettiin 22 500 dollaria jaksolta. Kymmenenneltä eli viimeiseltä kaudelta tähdiksi nousseet näyttelijät saivat jo miljoona dollaria jaksolta.

Lähes käsite on myös tilannekomedian tunnusmusiikkikappale, The Rembrandts -yhtyeen I'll be there for you.

Sarjan päättymisen jälkeen tehtiin pian myös Frendien spin-off -sarja Joey, jossa seurattiin luonnollisesti Matt LeBlancin näyttelemän Joeyen kommelluksia. Sarja kuitenkin kuitenkin lopetettiin pian alhaisten katsojalukujen vuoksi.