Koe meni pahasti pieleen. Kiertelevä alkemisti, filosofian tohtori Johann Georg Faust, kuoli räjähdyksessä.
Tai niin tarina kertoo. Faktoja 1400-luvun loppupuolella syntyneestä ja noin vuonna 1541 kuolleesta Faustista on hyvin niukasti.
Se tiedetään, että moni piti tähdistä ennustavaa salatieteilijää huijarina ja roistona. Kirkoltakin tuli satikutia. Se julisti Faustin paholaisen kaltaiseksi. Häntä syytettiin muun muassa mustan magian harjoittamisesta.
Johann Georg Faust kylvi pelkoa. Grimoire eli loitsukirja Praxis Magia Faustiana (1527) on pantu hänen nimiinsä. Siinä opastetaan, kuinka kutsua koolle paholaisia. Se on tiettävästi ensimmäinen julkaisu, jossa yksi paholaisista nimetään Mephistopheleeksi.
Räjähdys teki rumaa jälkeä. Erään tarinan mukaan ruhjoutunut ruumis lojui selällään niin, että pää oli vääntynyt nurinniskoin, kasvot maata vasten. Toisessa versiossa Faust olisi illalla tähdentänyt majatalon isännälle, ettei häntä saisi häiritä. Aamulla Faust löydettiin tuoliltaan hyvässä ryhdissä istuen, pää päinvastaiseen suuntaan vääntyneenä.
Tarina kiiri. Ihmiset uskoivat, että Mephistopheles oli noutanut Faustin sielun helvettiin.
Mozart kuoli Goethen kannalta liian aikaisin
Tuntematon kirjailija julkaisi tarinan sielunsa paholaiselle myyvästä Faustista 1500-luvun lopulla, siis puoli vuosisataa Johann Georg Faustin kuoleman jälkeen. Yhä arvellaan, että juuri hän olisi ollut tarinan esikuvana. Pian Christopher Marlowe julkaisi samasta aiheesta näytelmän.
Parisataa vuotta myöhemmin legendan kimpussa ahkeroi Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832). Siinä missä Marlowe johdattaa Faustin helvettiin, Goethe päästää hänet taivaaseen. Ja juuri Goethen kuusikymmentävuotisesta työstä syntyi maailmankirjallisuuden klassikko, runomittaan kirjoitettu kaksiosainen murhenäytelmä.
Goethen Faust on yhä ajankohtaista kulttuuriperimää ja sielunravintoa. Siinä on kysymys ihmiskunnasta ja sen kohtalosta. Ei ihme, että teoksesta ammennetaan ajattelussa ja julkisessa keskustelussa.
Tutkielma hyvästä ja pahasta on levittäytynyt kaikkialle taiteisiin. Faustia tulkitaan säännöllisesti muun muassa teatterilavalla, valkokankaalla, kuva- ja poptaiteissa sekä musiikissa.
Tunnettua Faust-aiheista säveltaidetta ovat muun muassa Charles Gounod'n samanniminen ooppera (erityisesti sen Jalokiviaaria) sekä Gustav Mahlerin Tuhannen sinfonia (nro 8).
Yhteensä Faust-myyttiin pohjaavia sävellyksiä on satoja, pelkästään oopperoita useita kymmeniä. Niistä suurin osa perustuu nimenomaan Goethen Faustiin.
Huvittavasti Goethe itse olisi eläessään kelpuuttanut Faustinsa säveltäjäksi ainoastaan W. A. Mozartin. Ongelma oli, että Mozart kuoli parikymmentä vuotta ennen kirjan ensimmäisen osan julkaisua.
Toinen osa julkaistiin pian kirjoittajan kuoleman jälkeen, vuonna 1832. Seuraavalla vuosikymmenellä teoksesta otti mittaa säveltäjä Robert Schumann. Hän lähetti kirjeen säveltäjä Felix Mendelssohnille vuonna 1845, aiheena Goethen Faust.
– Säveltäjää ei pelkästään arvioida tavasta käsitellä näin mullistavaa ja ylistettyä teosta, vaan samalla siinä altistaa itsensä vertailtavaksi Mozartin kanssa, Schumann kirjoitti.
Kun Goethen syntymästä oli kulunut 100 vuotta, saksalaisissa kaupungeissa esitettiin otteita Schumannin uutuusteoksesta Kohtauksia Goethen Faustista (Szenen aus Goethes Faust). Se valmistui lopullisesti 1853.
Suomessa kolmiosainen kokonaisuus esitettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Nyt siitä nähdään Jussi Nikkilän ohjaama, dramatisoitu versio Helsingin Juhlaviikoilla. Radion sinfoniaorkesteria johtaa Hannu Lintu.
Elämän tarkoitus... ei kun pornoa
Nikkilän dramatisoimana Faust on menestyvä taloustieteilijä ja liikemies, joka etsii sisältöä elämäänsä internetin hakukoneesta: "Mikä on elämän tarkoitus?"
Turhautunut professori ei jää lukemaan vastauksia, vaan löytää pian itsensä pornosivustolta. "Hot Sexy Babes".
Kun mies kokee menettävänsä elämästään merkityksen rippeetkin, Mephisto rientää tekemään kauppoja hänen sielustaan.
Kirjailija Thomas Mannin Doktor Faustus -teoksessa (1940) fiktiivisen säveltäjän Adrian Leverkühnin ja paholaisen välinen sopimus antaa Leverkühnille 24 vuotta aikaa kansakuntien rakastamana mestarisäveltäjänä. Mann asetti Faust-myytin vertauskuvaksi natsi-Saksan henkisestä rappiotilasta.
Nikkilän ohjauksessa tarkastelun kohteena ovat nykypäivän itsekkyys ja yksilökeskeisyys. Tarinan käännekohdassa Faustille avautuu mahdollisuus auttaa miljoonia. Avain on minän sijasta me.
– Meillä on jo kaikkea, ja silti haluamme lisää, lisää ja lisää, Nikkilä sanoo.
– Ihmisinä olemme myyneet sielumme ja planeettammekin. Onhan siinä jotain samastuttavaa, hän jatkaa.
Schumannin sävellys kuvaa myös Goethen kirjan toista osaa, joka on vertauskuvallinen palapeli. Helsingin Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa tapahtumia kuvitetaan myös jättikankaalle heijastettavilla kohtauksilla. Niitä on kuvattu Suomessa ja Islannissa.
Saksassa Faust I on pakollista luettavaa koulussa, Faust II jätetään oman onnensa nojaan. Yhdessä Nikkilän mieleen pulpahtavista kohtauksista Murhe ("Sorge", Otto Mannisen suomennoksessa Suru) löytää tiensä Faustin luo avaimenreiästä ja sokeuttaa tämän.
– Se on sellaista sieniä syönyttä meininkiä, Nikkilä kuvailee luetellessaan toisen osan käänteitä.
Musiikki asettelee Schumannin valitsemat Faust-kohtaukset omaan abstraktiin kehykseensä.
– Goethen ja Schumannin yhdistelmä pakottaa tekemään aiheesta oman tulkinnan. Se on mielenkiintoista, koska silloin teosten välille syntyy dialogi, Nikkilä sanoo.
Wagner teki sen, mitä Schumann yritti
Päätös säveltää lyhyitä kohtauksia Goethen näytelmästä oli 1800-luvulla ymmärrettävä, sillä Faust tunnettiin teoksena laajalti.
– Kaikki tiesivät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Meidän haasteemme on se, ettei Faustia enää tunneta – varsinkaan Suomessa, toteaa kapellimestari Hannu Lintu.
Schumannin parituntiseen teokseen mahtuu vain viisi prosenttia Goethen tekstistä.
– Schumann alkoi säveltää oopperaa Faustista. Se olisi ollut mahdottomuus, sillä mittaa sille olisi tullut varmaan kolme viikkoa, Lintu sanoo.
– Schumann pyrki tällä teoksella luomaan saksalaisen oopperan, sen, minkä Wagner loi myöhemmin. Schumannin yritystä ei huomattu, koska hän kuoli niin varhain, eikä hän vienyt yritystään pidemmälle.
Linnun mukaan teos ansaitsee paikkansa nykypäivän ohjelmistossa monesta syystä. Musiikillisesti Schumann yhdistää laulun ja orkesterin soinnit sisäistyneesti ja poikkeuksellisesti.
– Teos ansaitsee tulla kuulluksi. Alusta alkaen Schumannin musiikissa kuuluu se, että hän oli mieleltään epävakaa. Yleisin olotila oli depressio, jonka kanssa hän sävelsi. Se kuuluu siten, että pinnan alla kuplii enemmän kuin romanttisessa musiikissa yleensä.
Linnulle Faustin ydinajatus on arkipäiväinen.
– Paholainen voi olla vaikkapa media tai se, millä tavalla käytämme ympäristöämme tai toisiamme hyväksemme. Myymme itsemme jatkuvasti paholaiselle, ja siitä saamme väistämättä myös rangaistuksen. Goethen opetus oli, että pelastus on silti aina olemassa.
Tarvetta uudelle suomennokselle
Otto Mannisen 1930-luvulla tekemä suomennos Goethen Faustista on Nikkilälle tuttu, mutta Schumann-ohjaukseen hän valmistautui lukemalla kirjan englanniksi.
– Ensimmäistä kertaa todella harmittaa, etten osaa saksaa. Alkuperäiskieltä osaavat saavat siitä vielä enemmän irti.
Myös englanninnos toi Faustiin uusia sävyjä. Yksi Nikkilän oivalluksista liittyi Mephiston luonteeseen. Paholainen on ohjaajan mielestä itse asiassa varsin hulvaton heppu, ja koko kirjakin yllättävän hauska.
– Sellainen olo tulee heti teoksen alussa, kun Jumala ja Mephisto juttelevat toisilleen yhdenvertaisina. Mephistolla riittää huumorintajua, ja hänelläkin oli paikkansa taivaassa.
Nikkilä paljastaa, että yleisöllä on lupa odottaa hänen tulkintaansa Goethen Faustista myös teatterilavalle. Viimeistään silloin on tilausta myös uudelle suomennokselle.
– Joku varmaan haluaa hirttää minut, mutta Mannisen sinänsä erinomaisessa suomennoksessa kieli alkaa olla vanhahtavaa. Uusi suomennos Goethen Faustista – siinä projekti jollekin kustantajalle, ohjaaja haastaa.
