”Vaikka elämäni olis kuinka pielessä, niin yhä vittu säilyy mielessä.”

Tuure Kilpeläinen laulaa Aina mielessä -kappaletta UMO-orkesterin swingaavan sovituksen päälle. Ryhmä harjoittelee lauantaina Finlandia-talossa pidettävää Pahojen poikien lauluja -konserttia varten. Jazzorkesteri versioi Juha "Watt" Vainion ronskeja kappaleita uuteen uskoon. Solisteina konsertissa ovat Kilpeläisen lisäksi Samuli Edelmann, Antti Reini ja Irina Björklund.

Tuure Kilpeläinen oli aikaisemmin kuullut joitakin Vainion pornolauluja. Kulttikappaleita on joskus soitettu vitsillä bileissä. Laulujen rivot sanoitukset ovat avautuneet kunnolla vasta nyt, kun niitä on harjoiteltu esitystä varten.

– Olen viikon ajan tankannut tätä tuhmaa sanastoa päähäni. Yöllä on tullut kylmä hiki, että en mä voi vetää tämmöistä. Ajatusmaailmani ei puolla tällaistä äijäläppää. Se on erittäin arveluttavaa, Kilpeläinen nauraa.

"Ei niin haudanvakavaa"

Juha "Watt" Vainio teki Pahojen poikien lauluja 1970-luvun lopussa. Monessa kappaleessa melodia on tuttu, mutta sanat ovat erittäin härskit. Lauluja esittävät artistit esiintyivät salanimillä. Vainio itse käytti nimeä Junnu Kaihomieli.

Pornolaulut ovat eläneet omaa elämäänsä, vaikka ne eivät radiossa ole soineetkaan.

– Se kertoo jotain siitä ajasta. Meininki ei ollut niin haudanvakavaa. Tässä ajassa se tuntuu todella räikeältä, sovinistiselta, eikä millään tavalla korrektilta enää. Toisaalta se on ehkä se hauska juttu, sanoo Tuure Kilpeläinen.

Aikaisemmin Vainion pornolauluja ovat versioineet Suomen eturivin miesnäyttelijät 1990-luvulla. He esiintyivät arvokkaasti frakeissa ja smokeissa Tampereen teatterissa, joka toi kontrastia laulujen rivoon sisältöön.

Jazzorkesteri UMO on pehmentänyt rajua sisältöä tekemällä kappaleista swing-versioita. Konsertti on kuitenkin K-18 ja myös soittajat ovat punastelleet kappaleita harjoitellessaan.

– Tämä musiikki ei ole edes konserttilavoille tarkoitettu. Kappaleet ovat juomalaulujen tai arkkiveisujen kaltaisia, joilla on viihdytetty koti- ja pihapiirin ihmisiä. Nyt kun tämä tehdään konsertissa, niin luonne muuttuu ratkaisevasti, sanoo orkesterin kapellimestari Mikko Hassinen.

"Hulvattoman kamalia ja ihania"

Vainion pornolaulut voisivat olla tänä päivänä myös pahojen tyttöjen lauluja. Tätä mieltä on konsertin ainoa naissolisti Irina Björklund. Alkuperäisiä kappaleita esittävät myös naiset omasta näkökulmastaan, joten myös UMOn konserttiin haluttiin naisesiintyjä.

Björklund ei uskalla esittää pornolauluja tv-kameralle ja piilottelee laulujen sanoja nauraen.

– Ne ovat tosi ronskeja ja siinä se hurmaavuuskin on, että miten näin voi sanoa. Kappaleet ovat aivan hulvattoman kamalia ja ihania.

Björklund esittää vuoden sisällä Juha "Watt" Vainion tuotantoa kahdessa tribuuttikonsertissa. Ensimmäisellä kerralla ohjelmassa oli vakavia kappaleita, nyt pornoa.

– Olen vaikuttunut Juha Vainion biiseistä. Miten sama mies voi kirjoittaa ensiksi, että mitä elämä on ja sitten on tämmöistä. En mä voi sanoa edes ääneen.

Björklund tulkitsee konsertissa muun muassa kappaleen Oi Jussi. Jokainen voi päätellä, mikä sen kanssa rimmaa.

Suomalainen maalaismaisema kesäiltana sata vuotta sitten. Heinäladossa kahahtaa, eivätkä siellä välttämättä pyörähtele herra talollinen rouva talollisen kanssa vaan puuhataan jotain, josta ei julkisesti sovi hiiskua.

– Ihanteiden, puheiden ja teorian tasolla seksi kuului tuolloin vain naisen ja miehen välille ja avioliittoon, sanoo Sexpon järjestösihteeri, seksuaaliterapeutti Henriikka Sundell.

Valtaosa väestöstä asui maalla ja kaikki kuuluivat kirkkoon. Uskonto sääteli tapaa, jolla seksuaalisuutta pyrittiin hallitsemaan.

– Tietysti seksiä oli muidenkin kuin miesten ja vaimojen, miesten ja naisten välillä.

Tietoa seksuaalisuudesta oli vähän ja sekin tämän päivän vinkkelistä erikoista.

– Pitkään ajateltiin, ettei nainen koe seksuaalista himoa tai halua samaan tapaan kuin miehet, Sundell kertoo.

– Miehen taas arveltiin olevan halujensa orja. Olento, joka ei pysty hallitsemaan himoaan, eikä välttämättä toimimaan vallitsevan moraalin mukaisesti.

Himoja ja haluja ei voinut panna jäähylle sodan ajaksi

Suomalainen yhteiskunta rakentui yhä ydinperheen, kodin ja uskonnon ympärille, kun talvisota syttyi 1939. Sota muutti välittömästi naisten ja miesten välistä dynamiikkaa. Nuoret miehet komennettiin rintamalle ja naiset jäivät kotiin. Molemmilla rintamilla koettiin yksinäisyyttä ja kaipuuta. Tilanne oli uusi ja ajoi ihmiset etsimään seuraa ja lohtua toisistaan.

– Yhteiskunnan moraalisäännöt, etiketti tai yhteiskuntaluokka eivät enää säädelleetkään seksuaalista käytöstä samaan tapaan kuin rauhan aikana, Sundell kertoo.

– Monet miehet kokivat ensi kertaa seksiä toisen miehen kanssa sota-aikana.Tutkimusten mukaan miesten välisiin suhteisiin suhtauduttiin sodan aikaan väljemmin ja suvaitsevammin.

Kun jokainen päivä, jokainen hetki tai syleily saattoi olla viimeinen, aiemmat moraalikäsitykset, jopa rauhan ajan ihmissuhteet menettivät merkityksensä. Muutos ei kuitenkaan ollut pysyvä.

–Sodan jälkeen palattiin arkeen. Yhteiskunnan valvonta ja moraalisäädökset sitoivat ihmisiä ehkä jopa entistä tiukemmin.

Saksalaisten kanssa suhteisiin ryhtyneitä naisia suljettiin internointileireille. Nuorten sotaleskien siveyttä vahdittiin.

Onko villi 60-luku vain myytti?

Heriikka Sundell suhtautuu hieman varauksella saagaan kuumasta 60-luvusta.

– Aika paljon tuohon aikaan liittyy jälkeen päin liitettyä mytologisointia.

Suomalainen yhteiskunta oli kuitenkin muutosten kourissa. Kaupungistuminen eteni vääjäämättä. Sotien jälkeinen sukupolvi oli asenteeltaan erilainen ja korkeammin koulutettu kuin vanhempansa. Nuoret janosivat tietoa ja keskustelu seksistä tuntui kaipaavan tuuletusta.

– Erityisesti helsinkiläinen yliopistossa opiskeleva väki alkoi vaatia tietoa ja valistusta kaikkien ulottuville. Esimerkiksi Ylioppilaslehdessä aiheesta kirjoitettiin todella paljon.

Kun tietoa ei yhteiskunnan taholta näyttänyt heruvan, opiskelijat järjestivät omaehtoisia seminaareja ja keskustelutilaisuuksia. Opiskeleva nuoriso uskoi järjestöjen, yhdistysten ja poliittisen toiminnan voimaan. Vaadittiin, että asioista puhutaan kaikille, myös lapsille, niiden oikeilla nimillä, avoimesti.

Elävä arkisto: Seksivalistusnäytelmä kohtautti Seinäjokea vuonna 1969

Elävä arkisto: Hyrrä: miten jouduit äidin vatsaan 1972

Pitkällisen rummutuksen ja keskustelun myötä myös virallinen Suomi alkoi taipua. Seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo perustettiin 60-luvun lopulla ja se sai luvan avata seksuaalineuvonta-aseman.

– Se oli ensimmäinen yksilön seksuaaliterveyttä edistävä neuvontapiste. Kyseessä ei ollut lääkäriasema tai kirkon palvelu, Sundell sanoo.

Uudet lait homoseksuaalisuudesta ja aborteista muuttivat yhteiskuntaa

Keskustelua viritettiin myös ehkäisystä. E-pillerit tulivat markkinoille 1960-luvulla ja ne kehittyivät käyttäjäystävällisemmiksi 1970-luvulle tultaessa. Silti abortteja tehtiin paljon, myös Suomessa.

– Ennen aborttilain uudistusta 1970 Suomessa tehtiin valtavasti laittomia abortteja vuosittain. Täsmällistä lukua ei ole, sillä niitä ei tietenkään tilastoitu. Arvio vaihtelee 18 000 ja 27 000 välillä.

Uusi aborttilaki salli abortin raskauden alkuvaiheessa aiemmasta poiketen myös sosiaalisista syistä. Aiemmin laillisen abortin sai vain, jos raskaus uhkasi naisen henkeä tai mielenterveyttä.

Samaan syssyyn tuli toinen ihmisten seksuaalikäyttäytymiseen vaikuttanut laki. Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin 1971.

– Sillä oli monien ihmisten elämään valtava vaikutus. Homot olivat joutuneet ajattelemaan, että se, mitä he syvällä sisimmässään ovat ja edustavat, on rikollista ja väärin. Ja yhtäkkiä se ei sitä ollutkaan.

Ihmisten asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan eivät toki muuttuneet yhdessä yössä vaikka lainsäädäntö muuttuikin. Homoseksuaalisuutta pidettiin virallisesti sairautena ja se poistettiin tautiluokituksesta vasta 80-luvun alkupuolella.

Aids korjasi satoaan ja herätti kauhua

Juuri, kun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan alkoivat vapautua, maailmalta leivisi huhuja sairaudesta, joka näytti iskevän homomiehiin.

– Kyllä 1980-luvun seksuaalisuutta leimaa aids-paniikki. Oli ikävää, että se leimattiin aluksi nimenomaan homoseksuaalisen väestön sairaudeksi ja syyksikin, Henriikka Sundell sanoo.

Media herkutteli asialla. Puhuttiin homorutosta. Otsikot huusivat, kuinka “Homorutto rantautui Suomeen”.

– Aika pian tietoa alkoi tulla ja ymmärrystä siitä, että sairaus ei ole vain homojen ongelma. Ja että sen leviämisen voi estää niinkin yksinkertaisella keinolla kuin kondomilla.

Seksuaali- ja ehkäisyvalistus saivat 80-luvulla uutta pontta. Tietoa janottiin jälleen.

Henriikka Sundell katsoo suomalaista seksiä seksologin silmin. Hänen mielestään suomalaisten asenne seksiin on myönteinen. Seksi mielletään tärkeäksi osaksi elämää ja sen harrastamiseen katsotaan olevan oikeus kaikilla.

– Minusta on hauskaa, kun suomalaiset puhuvat seksistä aika rohkeasti ja pokerinaamalla.

Monta asiaa on vielä kuplimassa pinnan alla. Nyt puhutaan esimerkiksi kolmannesta sukupuolesta. Sundell uskoo, että vielä jonain päivänä Suomessa on juridisia sukupuolia enemmän kuin nykyiset mies ja nainen.

Viime kesänä taidemaalari Heikki Marila esitteli näyttelyssään ensi kertaa henkilöhahmoja omasta elämästään. Helsinkiläisgallerian seinille päätyivät muun muassa Tenho, Tuomo ja Ilmari.

Parimetristen, ekspressiivisten maalausten mallit oli kaivettu esiin perhealbumeista. Teokset käsittelivät vuoden 1918 sisällissodan traumoja. Osassa maalauksista nuoret miehet olivat sotilaspuvussa. Toisista maalikerrosten läpi paistoivat vanhan miehen arvoitukselliset kasvot.

- En ole koskaan aiemmin käsitellyt sillä tavalla suoraan omaa sukuani, Marila sanoo.

Lahdessa syntynyt ja nykyisin Turussa asuva ja työskentelevä taiteilija kertoo kasvaneensa miehisessä ympäristössä, jossa korostettiin miehisiä arvoja. Oma isä oli poliisi ja ympärillä oli muutenkin suoraselkäisinä pidettyjä miehiä.

Niissä piireissä arvostettiin reippautta ja rehtiyttä. Marilan voimakas kädenpuristus voi olla sen maailman peruja.

Jämäkältä mieheltä vaikuttavan Marilan päämäärätietoisuus tulee todennäköisesti lapsuuden kasvuympäristöstä. Vapaaksi taiteilijaksi ryhtyminen oli hänelle päivän selvä asia jo parikymppisenä. Suvussa oli jo yksi kuvataiteilija, setä Sakari Marila. Se pehmitti tietä.

Miehistä kuvastoa ja sotaa viime kesän näyttelyssä käsitellyt Marila sanoutuu irti kaikenlaisesta äijäilystä. Sellainen ottaa häntä pannuun.

Miksi Tuntematon sotilas?

Kova kevätvalo siilautuu Marilan, 51, työhuoneeseen entisessä teollisuuskiinteistössä Turussa. Paikassa on toiminut joskus puuvillatehdas. Marila harrastaa pyöräilyä, ja katosta roikkuvalla tangolla odottaa upouusia ulkorenkaita ja vanteita. Työn alla on kilpapyörä, jota Marila kunnostaa. Se on terapiaa taidemaalaarille.

Näyttelyn toisensa perään tehnyt taiteilija yrittää pitää lomaa. Koripallopelaajan mitat täyttävä mies istuu rennosti ateljeensa keinutuolissa, jota peittää lampaantalja.

– Tekisi mieli vain olla ja tarkastella maailmaa. Lukea siitä, Marila toteaa.

Työhuoneen seinillä ei ole tauluja, mutta lattialla lojuu vedoksia uudesta työstä. Marila on suunnitellut kannen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan juhlapainokseen, joka julkaistaan syksyllä. Se on yksi monista Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi toteutettavista ideoista.

Linnan romaanin herkkyys puhuttelee Marilaa, mutta hän ei ymmärrä, miksi Edvin Laineen ohjaamasta, vuonna 1955 ensi-iltaan tulleesta Tuntemattomasta sotilaasta tehdään uusi elokuva Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien kunniaksi.

Marilalla on taipumus sanoa asioista suorat sanat, mutta se ei päde kaikkeen. Hän ei voi enää olla kaikessa vihainen (nuori) miestaiteilija, joka laukoo jokaisen ajatuksensa julki. Marilan asema muuttui, kun hän voitti Pohjoismaiden suurimman kuvataidepalkinnon, Carnegie-palkinnon, kukkamaalauksillaan vuonna 2011. Sen seurauksena tuli lisää vapautta ja vastuuta.

Miljoonan Ruotsin kruunun eli reilun sadan tuhannen euron arvoinen rahapalkinto on sittemmin lakkautettu, mutta taidemaailmassa se muistetaan.

Jotain Marila hennoo kuitenkin sanoa Aku Louhimiehen tekeillä olevasta Tuntemattomasta.

Häntä hermostuttaa elokuvan ylle nostettu sädekehä.

– Siinä on jotain mautonta.

Marila olisi valinnut juhlavuoden elokuvaksi ennemmin toisen Väinö Linnan teoksen. Hän olisi halunnut nähdä uuden filmatisoinnin Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiasta tai vaikka tv-sarjan Eeva Joenpellon Lohja-sarjasta. Se alkaa suoraan vuoden 1918 sisällissodan jälkitunnelmista.

– Jos Eeva Joenpelto olisi ollut mies, Täällä Pohjantähden alla olisi jäänyt kakkoseksi, Marila sanoo.

Äijäily ottaa päähän

Muutaman vuoden takaisessa retrospektiivisessä näyttelyssään Taidehallissa Helsingissä Marilan omakuvat herättivät huomiota.

Niissä taiteilija esiintyi muun muassa kusipäänä, paskiaisena ja lyötynä. Ne olivat Marilan vastaveto taiteilijoiden usein sankarillisille omakuville.

– Omakuvani antavat luvan kokea itsensä silloin tällöin myös epäonnistuneena. Se on varmasti tärkeää mielenterveydelle.

Taiteilija on todennut, ettei hän lopulta koskaan maalaa itseään vaan kyse aina on jostain yleisemmästä.

– Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä ja kiinnostavampia asioita kuin minä.

Äijäily ei kuulu niihin.

Marilaa puistattaa se, että puhumattomuudesta, juntteilusta ja urpoilusta on tehty suorastaan kansallinen voimavara, josta ollaan ylpeitä.

– Se on minusta aivan hirvittävän vastenmielinen ilmiö.

– En pidä siitä, että sitä pidetään sellaisena todellisena, alkuvoimaisena ja rehellisenä käyttäytymisenä, kun miehet toimivat keskenään jotenkin toopesti, Marila laukoo.

Hän ihmettelee, mihin äijäilyä tarvitaan? Taiteilijasta se on vain haparoiva tapa yrittää suojautua joltain, joka ehkä vaanii miehisyyttä.

– Eli miltä? Marila kysyy.

Tietämättömyys tökkii

Huumorintajuista, mutta hieman pidättyvää Marilaa ärsyttää tyhmyys. Se ei liity vain äijäilyyn. Ihmisten henkinen laiskuus ottaa päähän.

– Tietämättömyys harmittaa varmasti maailmassa kaikkia, Marila selventää.

Marila puhuu ihmisistä, jotka eivät ota asioista selvää, eivätkä perehdy niihin riittävän laajasti. Silti sama porukka esittää ”suurella suulla” asioita mielipiteitään.

Keitä taiteilija tarkoittaa?

– Minun ei tarvitse ottaa esimerkkiä. Jokainen tietää, mistä puhun, Marila puolustautuu.

Häntä hermostuttaa se, että huonosti taustoitetut mielipiteet saavat kannatusta. Taiteilijasta on järkyttävää, mihin sen seurauksena voidaan ajautua. Hän ihmettelee, miksi asialle ei tehdä mitään.

– Siitä ei olla riittävän huolestuneita, että ihmiset eivät enää tunne historiaa, Marila sanoo.

Hän miettii, miksi historian tuntemus on jäänyt paitsioon, ja ihmisille riittää vain tämä hetki.

Taidemaalari aikoo palata takaisin vuoden 1918 tapahtumiin Suomessa. Häntä kiinnostaa kansakunnan muisti ja muistamattomuus, kollektiivisen muistin katoaminen.

Marila ottaa esimerkiksi oman isänsä, joka eli omien vanhempiensa muistojen varassa siitä, mitä vuonna 1918 tapahtui. On toinen asia, mitä miehet ja naiset ylipäänsä suostuivat kertomaan sodasta lapsilleen.

– Kun ihmiset kuolevat tai sairastuvat muistisairauteen, tämä tieto katoaa, Marila sanoo.

Häntä risoo se, että vuoden 1918 tapahtumia on käsitelty niin vähän kuvataiteissa Suomessa.

Yksi syyllisistä voi Marilan mukaan olla modernismi, joka rantautui Suomeen 1950-luvulla. Katseet käännettiin silloin eteenpäin eikä menneitä murehdittu. Modernismi hylkäsi perinteen ja vei kuvataiteita kohti abstraktimpaa muotokieltä.

– Se on vaikuttanut niin voimakkaasti taidekoulutukseemme näihin päiviin asti, ja sitä kautta sisältöihin ja ehkä jopa taidepoliittisiin päätöksiin, Marila sanoo.

Itse hän ihailee saksalaisia taiteilijoita, jotka alkoivat käsitellä kansakunnan traumoja taiteessaan ensimmäisestä maailmansodasta juutalaisvainoihin ja toiseen maailmansotaan.

– Se on ihailtavaa. Meillä on Suomessa aina ollut kauhean tiukkaa siinä, millä tiellä pitää kulkea, Marila toteaa.

Suomi-ilmiö, sellaisesta on puhuttu Hyères-festivaalin yhteydessä jo vuosia. Nuorille suunniittelijoille tarkoitettu kilpailu on yksi muotialan kovatasoisimmista. Sen finaalissa on usein nähty Aalto-yliopiston kasvattamia lahjakkuuksia.

Festivaali on järjestyksessä jo 32. Tällä kertaa Suomesta ovat mukana muotisuunnittelija Maria Korkeila, asustesarjassa kilpaileva Eeva Rönkä ja valokuvaussarjaan valittu Sofia Okkonen.

Festivaalin voitto on tullut Suomeen kahdesti, vuosina 2012 ja 2013. Viime keväänä Hanne Jurmu ja Anton Vartiainen voittivat Hyèresin Chloé-palkinnon ja saivat tuomariston kunniamaininnan.

Opintoihinsa liittyvällä miesten mallistolla kilpaileva 24-vuotias Maria Korkeila on viettänyt festivaalialuella jo lähes pari viikkoa valmistautumassa finaaliin. Korkeila kuvaa tunnelmia odottaviksi ja jännittyneiksi.

– Toisaalta täällä on sellainen leirikoulumeininki, vietetään kaikki päivät porukassa ja jaetaan kolme yhteistä ateriaa päivässä. Sillä tavalla tunnelma on myös rento.

Muotialan kokoontumisajot auttavat uralla

Kilpailijat ovat jo esitelleet töitään juryn jäsenille ja saaneet palautetta myös sovituksissa. Maria Korkeila uskoo, että festivaalista on merkittävää hyötyä uralla, vaikka voitto ei osuisikaan kohdalle.

– Olen saanut valtavasti positiivista palautetta. Joka tapauksessa täällä oleminen antaa uralle vauhtia, sillä täällä on niin paljon alan ihmisiä. Uskon, että kilpailun kautta voin saada vaatteitani myyntiin tai muuta käytännön tukea. Kahdentuhannen festivaalivieraan joukossa on varmasti ihmisiä, jotka voivat auttaa.

Korkeila valmistui viime vuonna taiteen kandidaatiksi Aalto-yliopistosta. Sen jälkeen hän on ollut työharjoittelussa muun muassa pariisilaisessa Rick Owens’ Fabric and Leather Teamissa. Nuori suunnittelija toivoo, että festivaalimenestys poikisi työpaikan samasta kaupungista.

– Unelmissa on, että pääsisi suunnittelijaksi johonkin isompaan pariisilaiseen muotitaloon. Mieluiten suunnittelisin miesten mallistoja, mutta en vierasta myöskään naisten vaatteita. Tekstiilien suunnitteleminenkin kiinnostaa.

Kilpailun finaali on sunnuntai-iltana.

Suomalainen muotisuunnittelija Maria Korkeila on saanut tuomariston kunniamaininnan Ranskan Rivieralla järjestetyillä Hyères-muotifestivaaleilla. Palkinnon suuruus on 10 000 euroa.

Nuorille suunnittelijoille tarkoitettu Hyères-festivaali on yksi muotialan kovatasoisimmista kilpailuista.

Korkeila osallistui kilpailuun opintoihinsa liittyvällä miesten mallistolla. Korkeila on valmistunut taiteen kandidaatiksi Aalto-yliopistosta viime vuonna.

Viime vuosina useat suomalaiset muotisuunnittelijat ovat menestyneet Hyèresin festivaaleilla. Tänä vuonna finaaliin pääsi kolme suomalaista.

Maija Nousiainen muistaa viisivuotiaana tekemänsä performanssin. Kotiin oli saapunut vieraita. Pienestä Maijasta aikuiset olivat uppoutuneet liikaa kahvittelun lomassa käymäänsä keskusteluun. Tomera tyttö meni huoneeseensa, puki ylleen kimaltavat sukkahousut ja uimapuvun ja esitti omatoimisesti yleisölleen balettiesityksen.

– Olin hieman pyöreä lapsi. Muistan, että tanssini aikuisia kovasti nauratti ja olen saanut kuulla siitä jälkikäteen, Nousiainen sanoo ja höräyttää ilmoille persoonallisen naurunsa.

Aikuisena Nousiaisen ei ole estradille astuessaan tarvinnut aina nähdä näinkään paljon vaivaa saadakseen huomiota. Viime vuonna hänet nähtiin kesäteatterinäytelmässä - jälleen kerran - topakan ja rehevän naisen roolissa. Yleisö ratkesi nauramaan jo Nousiaisen astuessa lavalle ennen kuin hän oli ehtinyt lausua ensimmäistäkään repliikkiä.

"Teatteri on ollut se mun keino näyttää, että hei, mä osaan ja pystyn" Maija Nousiainen - harrastajanäyttelijä

Nousiainen tunnistaa itsessään tarpeen saada huomiota. Esiintymisen palo hänessä on sykkinyt aina. Syitä hän arvelee olevan monia.

– Varmaan perimmäinen syy on, että olen isokokoinen. En ole täyttänyt sellaisia kriteerejä, mitä naiselle ja nuorelle naiselle asetetaan. Teatteri on ollut se mun keino näyttää, että “hei, mä osaan ja pystyn”, vaikka en niihin muotteihin asetukaan.

Näyttämöllä Nousiainen kokee olevansa riittävä.

– Sieltä saan kaiken sen, mitä ihminen vaan voi tarvita - ihmisten hyväksynnän, hurrauksen, aplodit ja nauramiset, hän sanoo.

– Teatteri on se, minkä kautta mä hengitän.

Mutkan kautta löytyi oikotie unelmiin

Kolmen lapsen äidin ja kirpputorimyyjän tie unelma-ammattiin ei ole ollut kaikkein tavallisimmasta päästä. Teatterikorkeakoulun ovet eivät tähän mennessä ole auenneet. Työnteon ja sinnikkään asenteen avulla Nousiainen pääsi kuitenkin kiinni näyttelemiseen. Pelkästään pitkiä näytelmiä on takana lähes parikymmentä. Unelmissa siintää rooli tv-sarjassa tai elokuvassa.

Nousiaisen vuodesta puolet menee näyttelemisen parissa. Toisen puolen vuodesta hän työskentelee kirpputorin myyjänä Hankasalmella Keski-Suomessa. Eikä sekään ole hullumpaa - jos yleisten vessojen pesemistä ei oteta huomioon.

– Monenlaisia ihmisiä meillä käy. Rakastan ihmisiä ja tykkään vanhoista tavaroista, antiikista. Tässä tavallaan kohtaa moni osaaminen, Nousiainen sanoo ja pesee kätensä vessojen siivouksen päätteeksi.

"Kyllä meidän kaikkien elämä on liian lyhyt siihen, että unelmat jätetään pelkästään unelmointiasteelle" Maija Nousiainen

Oikeassa seurassa unelma voi toteutua

Nykyään nuorilla pitää olla varmat tulevaisuudensuunnitelmat jo varhain. Tulevaisuuden suunnan valitseminen oli vaikeaa Nousiaisellekin kymmenen vuotta sitten. Hän toivoo, että nuorille suotaisiin enemmän mahdollisuuksia myös kokeilla siipiään.

– Yhä aikaisemmin pitäisi tietää kiinnostuksen kohteet - olisitko hoitoalan ihminen vai käsillä tekijä vai it-puolen ihminen. Vaikka meillä on koulutetut opinto-ohjaajat, niin varmaan nuori tarvitsisi enemmän kokeilemista ja omien mielenkiinnon kohteiden hakemista ja varmuutta, koska se on iso hyppäys, hän sanoo.

Omille lapsilleen Nousiainen aikoo tulevaisuudessa antaa ammatinvalinnassa vapaat kädet löytää se, mikä tuntuu omalta. Osittain pohjalla ovat omat kokemukset. Nousiaisen pyrkimystä näyttelijäksi ei ole lähipiirissä aina pelkästään ihasteltu.

– Itse olen kuullut myös sellaista, että “eihän tuollaisella elä ja tuo on vähän sellaista huuhaata”. Teatterimaailmaa ei ole nähty oikeana työnä, hän kertoo.

– Haluaisin omille lapsilleni sanoa, että unelmia kohti pitää mennä. Meillä on yksi elämä, ja töissä siitä kuluu iso osa. Työn olisi hyvä olla sellaista, missä oikeasti viihtyy ja kokee olevansa hyvä ja arvostettu.

Pääsykokeista hylsy - elämältä päärooli

Nousiaiselle kirkastui jo varhain, että näyttelijän ammatti on hänelle se oikea. Teini-iässä hän meni mukaan koulun ilmaisutaidonryhmään, vaikka häntä jännitti. Ryhmästä muodostui tiivis ja innostunut muutaman tytön joukko. Lukiossa tytöt halusivat esittää Liisa-Maija Laaksosen käsikirjoittaman “Lumikit” -näytelmän.

– Opettajien mielestä se oli 18-vuotiaille tytöille ihan liian vaativa teksti, mutta me halusimme tehdä jotakin kunnianhimoista, Nousiainen muistelee.

Esityksellään tytöt osallistuivat maakunnalliseen kilpailuun ja tulivat toiseksi. Teatteriopintoihin hakiessaan Nousiainen oli kuitenkin tulossa jo äidiksi. Suorin ja selvin tie unelma-ammattiin tyssäsi.

Kymmenen vuoden aikana hän on näytellyt useissa näytelmissä muun muassa kesäteattereissa ja usein ammattinäyttelijöiden rinnalla. Näyttelemisen ja tavallisen kirpputorityön rinnalla hän on saanut kolme lasta.

"Haluaisin omille lapsilleni sanoa, että unelmia kohti pitää mennä. Meillä on yksi elämä, ja töissä siitä kuluu iso osa. Työn olisi hyvä olla sellaista, missä oikeasti viihtyy ja kokee olevansa hyvä ja arvostettu" Maija Nousiainen - harrastajanäyttelijä

– Kolme kertaa olen hakenut teatterikorkeakouluun. Kahdella kerralla olen ollut raskaana, Nousiainen kertoo.

Lasten saaminen nuorena ei häntä kaduta, sillä äitiys on ollut toinen hänen suurista unelmistaan. Alakoulussa kiersi aikoinaan kaverikirjoja, joissa kysyttiin, mikä sinusta tulee isona.

– Muistan kirjoittaneeni niihin kaikkiin, että "äiti", Nousiainen sanoo.

Hän myöntää kuitenkin joskus miettineensä, mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat menneen vähän eri järjestyksessä.

– Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. Eikä vieläkään ole myöhäistä, 30-vuotias Nousiainen huomauttaa.

Unelmien tavoittelusta ja osittain saavuttamisesta hänellä on näyttöä. Mitä siis pitää tehdä, jos unelmat eivät jätä rauhaan?

–Ehdottomasti mennä niitä unelmia päin. Jos se tuntuu yksin liian työläältä ja isolta asialta niin sitten pitää etsiä joku porukka tai läheinen ihminen, joka siihen voi edesauttaa. Kyllä meidän kaikkien elämä on liian lyhyt siihen, että ne unelmat jätetään pelkästään unelmointiasteelle.

Yle on sukeltanut juttusarjassaan suomalaisten arkeen seitsemän eri teeman kautta Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi. Tässä katsaus sarjan kaikkiin juttuihin.

KOTI: Sarjan ensimmäisessä osassa kurkistettiin suomalaisten koteihin. Suomalaiset ovat kulkeneet savupirtistä saarekkeen ääreen. Tästä pääset lukemaan, millainen on suomalaisen kodin hurja muodonmuutos sadan vuoden aikana.

RUOKA: Toisessa osassa tehtiin katsaus suomalaisten ruokapöytiin. Jutussa "Karjalanpiirakoita, roiskeläppiä ja karppausta – maailma on tullut suomalaisten ruokapöytiin sadassa vuodessa" selviää, miten ruokakulttuuri on kehittynyt niukkuuden ajoista tähän päivään.

HARRASTUKSET: Kolmanneksi hyppäsimme suomalaisen harrastamisen vaiheisiin. Tästä jutusta selviää, että meille maistuvat liikunta ja kädentaidot: suomalaiset juoksevat kuin hirvet ja neulovat sukat vaikka pataljoonalle.

TEKNOLOGIA: Teknologiaa käsittelevästä artikkelista puolestaan ilmenee, että suomalaiset ovat aina olleet halukkaita ottamaan vastaan uusia teknologisia innovaatioita. Jutusta selviää muun muassa, miten teknologia vyöryi helpottamaan suomalaisten arkea esimerkiksi pesukoneiden, jääkaappien ja sähköliesien muodossa.

Suomalaiset oppivat matkailun salat

MATKAILU: Seuraavaksi otimme selvää, miten suomalaisten matkailukulttuuri on vuosikymmenten varrella muuttunut. Sata vuotta sitten tavallisilla kansalaisilla ei ollut aikaa eikä rahaa lähteä reissaamaan. Massaturismi käynnistyi toden teolla 1960-luvulla ja suomalaiset ovatkin oppineet vuosien saatossa matkailun salat.

MUOTI: Seuraavaksi perehdyimme suomalaisten ajatuksiin muodista ja pukeutumisesta. Suomalainen on aina tiennyt, mikä on muotia, muttei ole välttämättä välittänyt siitä. Lue juttu tästä.

SEKSI: Viimeisenä perehdyimme siihen, miten Suomessa on suhtauduttu seksiin. Suomi-seksi on muuttunut sadassa vuodessa avoimeksi ja rohkeammaksi.

Lue kaikki jutut:

Savupirtistä saarekkeen ääreen – suomalaisen kodin hurja muodonmuutos sadan vuoden aikana

Karjalanpiirakoita, roiskeläppiä ja karppausta – maailma on tullut suomalaisten ruokapöytiin sadassa vuodessa

Juostaan kuin hirvet ja neulotaan sukat vaikka pataljoonalle – suomalainen harrastaa liikuntaa ja kädentaitoja

Pimeys ja pitkät välimatkat selittävät 100-vuotiaan Suomen teknologiainnostusta

Kun lomamatkalle lähdettiin vielä pyhävaatteissa – ujot suomalaiset ovat sadassa vuodessa oppineet matkailun salat

Sarkahousut, sukkahousut, salihousut – suomalainen on aina tiennyt, mikä on muotia, muttei ole välttämättä välittänyt siitä

Kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä – Suomi-seksi on muuttunut sadassa vuodessa avoimeksi ja rohkeammaksi

Raija Paju ja Päivi Viherluoto pohtivat kahvipöydässä, miten taide tavoittaisi paremmin syrjäkylillä asuvia. Tuolloin Hämeen ammattikorkeakoulussa lehtorina työskennellyt Paju ja Hämeenlinnan taidemuseon amanuenssi Viherluoto halusivat koota eri-ikäiset kyläläiset yhteisen kokemisen ja tekemisen ääreen.

– Lähdimme siitä ajatuksesta, että taidetoimintaa voisi olla vaikka laavulla! Paju toteaa.

Yhteisen tekemisen tärkeys korostuu, kun palveluja ei enää ole

Keskusteluista syntyi Taidetta kylille -hanke, joka toteutui keväällä 2016. Toteuttajina olivat Hämeen ammattikorkeakouluun opinnäytetyötä tehneet Auni Tuovinen ja Hanna Mattsson.

He järjestivät Kanta-Hämeen alueella taidetyöpajoja neljään kylään: Janakkalan Leppäkoskelle, Heinäjoelle ja Mallinkaisiin sekä Rengon Nummenkylään. Pajat olivat suosittuja ja niistä muodostui eri-ikäisten kyläläisten kohtaamispaikka.

Pajoissa käytiin keskusteluja Hämeenlinnan taidemuseon lainattavien taidekokoelmien avulla, piirrettiin yhdessä sarjakuvia, muovailtiin ja tehtiin leikekirjoja. Jokainen paja suunniteltiin yhteistyössä kyläläisten kanssa heidän omien tarpeidensa ja toiveidensa pohjalta. Taide-sana pelästytti aluksi kyläläisiä, mutta he huomasivat nopeasti, että tehtäviä oli kenen tahansa helppo toteuttaa.

Mallinkaisissa ja Heinäjoella askarreltiin taidepelättejä ja Leppäkoskella järjestettiin Valoa pimeyteen -tapahtuma. Nummenkylässä tehtiin kylän oma laukku, johon kerättiin tarinoita ja kuvia kylästä. Samalla pohdittiin, millaista Nummenkylässä on kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Mallinkaisten kylässä Janakkalassa asuva Anu Hakamäki kertoo pajoissa askarreltujen taidepelättien piristäneen kylän ilmettä. Herra Hauki ja Rouva Rapu ystävineen olivat esillä Heinäjoella tansseissa ja viettivät kesän paikallisen marjatilan pensaissa. Syksyllä ne ilahduttivat maalaismarkkinoilla Mallinkaisissa. Tanttalan kylällä pelättimiä on esimerkiksi bussipysäkeillä.

– Pelättejä tekemässä oli kaikenikäisiä kyläläisiä! Se oli hauskaa yhdessä olemista ja tekemistä, Hakamäki kommentoi.

Ideoita pajoihin Elokylä-vihosta

Kaikki kylissä tehdyt harjoitukset koottiin Elokylä-ideavihkoon. Vihkon voi ladata Hämeen kylät ry:n nettisivulta. Sen avulla kuka tahansa voi toimia tällaisen työpajan ohjaajana. Vihkosta löytyy ohjeita askartelujen tekemiseen, tietoa tarvittavista materiaaleista ja vinkkejä ohjaajalle. Siksi pajoja on helppo toteuttaa missä vain.

– Vähän se vaatii viitseliäisyyttä ja rohkeutta, mutta eipä juuri muuta! Auni Tuovinen kertoo.

Taidekokemuksen syventämiseksi pajoissa oli mukana Hämeenlinnan taidemuseolta lainattavia taidekokoelmia. Tällaisia kokoelmia on museoissa ympäri Suomen. Teoksia voi käyttää virittämässä keskustelua tai vaikka oman taiteentekemisen lähtökohtana.

Pajatoiminta jatkuu

Hanke päättyi viime keväänä, mutta pajat ovat jääneet elämään. Jo viime keväänä Tanttalan ja Heinäjoen kouluissa askarreltiin lisää taidepelättejä.

Sittemmin esimerkiksi Lopen Sajaniemessä järjestettiin maaliskuussa 2017 taidepaja. Siihen osallistunut Ritva Voivala kertoo kyläläisten saaneen uusia ideoita oman kylän ja kyläyhteisön kehittämiseen. Parasta pajassa hänen mielestään oli kuitenkin yhdessä tekeminen ja sen myötä syntynyt yhteisöllisyys.

Juttu on osa Ylen ja Haaga-Helia ammattikorkeakoulun Ratkaisukone-projektia. Siinä etsitään eri puolilta Suomea toimivia ratkaisuja, jotka ovat monistettavissa myös muille paikkakunnille. Jutun toimitti Marja-Helena Ojanperä Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmasta.

Helene Schjerfbeckin Toipilas on viettänyt jo kuukauden verran ensin Ahvenanmaalla ja sitten Tampereella. Toinen kiertueelle irrotettu klassikko, Eero Järnefeltin Kaski, aloittaa matkansa Turusta.

Ateneumin taidemuseon amanuenssi Anu Utriainen kertoo, että turvallisuus on taidelainojen lähtökohta.

– Yksikään teos ei liikahda museosta ulos ilman, että turvallisuustekijät ovat timanttisia. Meillä on useita ammattilaisia takaamassa teosten kuntoa ja huolehtimassa niistä. Teos ei liiku yksin, vaan mukana on kuriiri eli useimmiten konservaattori. Taidekuljettajat ja ripustajatkin ovat oma ammattiryhmäsnä.

Esimerkiksi tänä vuonna Suomea kiertävät Schjerfbeckin Toipilas ja Eero Järnefeltin Kaski on päällystetty pleksilasilla.

Kun arvotaulut lähtevät Ateneumista, niitä käsittelevät ainoastaan ammattilaiset.

– Liikuttelu, installointi, vartiointi ja seuranta noudattavat museaalisia standardeja. Tauluja kuljettavissa autoissakin on vaaditunlainen ilmastointi. Ja tietysti taulut on vakuutettu, kertoo Utriainen.

Juuri oikeat olosuhteet

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Ateneum on järjestänyt Klassikot kiertueella 2017 -tapahtuman, joka näkyy eri puolilla Suomea. Helene Schjerfbeckin Toipilas ja Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset/Kaski kulkevat vuoden mittaan pitkin maata 11 eri taidemuseossa.

Paikkakunnat ja museot valittiin siksi, että niissä on ajantasaiset olosuhteet eli esimerkiksi vartiointi sekä kosteus- ja lämpötilaolosuhteet ovat oikeanlaiset.

Tauluja vartioidaan tarkasti kiertueen ja kunkin näyttelyn ajan. Toki esimerkiksi varkaus ei ole kovin todennäköinen.

– Teoksia ei kannattaisi varastaa ainakaan rahan vuoksi. Niitä ei voi myydä mihinkään, koska ne ovat niin tunnettuja.

Ennätysvuosi taidelainoissa

Ateneumista lähtee ennätysmäärä taidetta kiertämään Suomea ja maailmaa tänä vuonna. Amanuenssi Anu Utriainen arvottaa, että vastaavaa ei ole nähty museon historiassa.

Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi Ateneumista on lähtenyt myös Rovaniemen, Oulun ja Kuopion taidemuseoihin Suomen taiteen tarina -näyttely. Siinä luodataan maan taidetta suuriruhtinaskunnan ajasta 1960-luvulle asti. Näyttelyn noin 90 teosta palaavat kotiin vasta maaliskuussa 2018. Kokoelma on kaikkien aikojen suurin Ateneumin ulkopuolelle lähtenyt kokoelma.

Ateneumin amanuenssi Anu Utriainen toivoo, että maakuntia kiertävät kokoelmat tuovat arvotaiteen esimerkiksi koululaisten ulottuville.

– Toivon, että ihmiset oppisivat pienestä pitäen käymään taidemuseossa, että he saisivat iloa ja elämyksiä arkeensa.

Rakastetuimmat teokset

Miksi Helene Schjerfbeckin ja Eero Järnefeltin teoksista juuri Toipilas ja Kaski valittiin kiertämään Suomea?

– Teokset valittiin niiden 10 taideteoksen joukosta, jotka suomalaiset olivat aiemmin valinneet kaikkien aikojen rakastetuimmiksi. Tuosta joukosta poimittiin sitten Kaski ja Toipilas, koska juuri niissä oli kuvattu mieleenpainuvasti ja koskettavasti ihmistä, perustelee Utriainen.

Vaikka taidelainoja siis tehdään nyt ennätysmäärä, Suomen päätaidemuseo ei tyhjene katsottavasta.

– Taidetta riittää. Kansallisgallerian kokoelmassa on teoksia yli 36 000. Se on Suomen suurin taidekokoelma.

Tänä vuonna Ateneumista lähtee vielä New Yorkiin neljän naistaiteilijan näyttely Modernin naisen kuvia -nimikkeellä. Tämäkin kiertue liittyy Suomi 100 -teemaan.

Suomen Euroviisu-edustajan Norma Johnin solisti Leena Tirronen on yllättynyt siitä, miten paljon on saanut kiittävää palautetta Blackbird-kappaleestaan Ukrainan Kiovassa.

ESCtoday-sivusto kertoi vappuaattona, että median edustajat rankkasivat Suomen edustuskappaleen ensimmäisten harjoitusten parhaaksi kappaleeksi. Esitystä kiiteltiin muun muassa siitä, että laulu ja visuaalinen puoli pelasivat hienosti yhteen.

– Se tuntui tosi hienolta ja antoi osviittaa siihen, että teemme jotain oikein. Pääsimme nyt testaamaan myös lavashowta ensimmäistä kertaa. Tämä oli merkki siitä, että sekin on hyvällä mallilla, sanoo Tirronen.

Suomen viisudelegaatio saapui Ukrainaan lauantai-iltana. Ensimmäiset harjoitukset olivat sunnuntaina, ja niihin osallistuivat yhdeksän maan edustajat.

– Oli aika huikeaa seistä lavalla ja laulaa. Kun kapusin sinne, sydän alkoi jyskyttää ja pulssi nousta ihan vaan siitä ilosta, että täällä ollaan.

Kouvolan torilla tavataan

Yhteensä Euroviisuihin osallistuu tänä vuonna 42 maata, joten paras ensimmäisiin harjoituksiin osallistuneiden yhdeksän joukosta ei vielä paljon kerro. Tirrosen mukaan hyvää palautetta on tullut päivittäin muiltakin kuin median edustajilta.

– Sitä tulee muilta mailta ja esiintyjiltä. Sellaisilta, jotka seuraavat Euroviisuja tiukalla silmällä joka vuosi. Se on ihan mahtavaa. Kiva, että kappale on koskettanut. Siihen pystyy samaistumaan, koska kaikki ovat kokeneet joskus sydänsuruja.

Myös viisufanit ovat kiitelleet harjoitusvetoa muun muassa YouTubessa. Norma John osallistui ennen Kiovaan saapumistaan Euroviisujen promo-kiertueelle, joka vieraili Englannissa, Hollannissa, Israelissa ja Espanjassa. Mielessä on piipahtanut sellainenkin ajatus, että mitä jos Suomi voittaisikin koko kilpailun.

– Ei sitä hirveästi uskalla ajatella. Mutta sellaisia heittoja tässä on ollut, että patsas Kouvolaan keskelle toria. Ja siitä on jo puhuttu kaikkien ystävien ja sukulaisten kanssa, että jos voitto tulee, Kouvolan torilla tavataan.

Leena Tirronen ja Lasse Piirainen ovat kotoisin Kouvolasta, jossa Tirronen myös asuu nykyään.

Viikko aikaa treenata

Tiistaina Suomen delegaatiolla on koko viisurupeaman ainoa vapaapäivä. Tirronen aikoo hyödyntää tilaisuuden lähtemällä tutkimaan Kiovan kaupunkia.

– Kaupunki on tosi kaunis. Arkkitehtuuri on hienoa ja kevät parhaimmillaan. Täällä on jo tosi vihreää, ja kukat kukkivat.

Edessä on vielä paljon lavatreenejä, haastatteluja, pressitilaisuuksia ja edustustilaisuuksia, joissa tavataan faneja. Norma John esiintyy Euroviisujen ensimmäisessä semifinaalissa viikon kuluttua tiistaina. _Blackbird-_kappale on vuorossa seitsemäntenä.

– Onneksi tässä on niin paljon tekemistä, ettei ehdi pysähtyä panikoimaan. Minulla ja Lassella (Piirainen) on kauhea into ja halu päästä finaaliin. Sen jälkeen kaikki on plussaa. Vaikka tulisi 0 points, ei haittaa. Olemme tosi tyytyväisiä, jos pääsemme finaaliin.

_Blackbird-_kappaleen menestyksestä Euroviisujen harjoituksissa kertoi ensimmäisenä Suomessa Iltalehti.

Italian ja Itävallan välisiltä Alpeilta vuonna 1991 löydetty muumioitunut mies, 5 300 vuotta sitten elänyt Ötzi, tuottaa tutkijoilleen aina vain uusia yllätyksiä. Uusimpien tutkimusten mukaan aiempi päätelmä hänen kuolinsyystään ei ehkä pidäkään paikkaansa.

”Ehkä”-sana on edelleen paikallaan, vaikka harvaa vainajaa – kenties ei ketään – on tutkittu yhtä perusteellisesti kuin jäämies Ötziä.

Zürichin yliopiston antropologi Frank Rühli haastoi vakiintuneen käsityksen äskettäisessä antropologikokouksessa Yhdysvalloissa. Muumiosta löytyneet väkivallan merkit – kallon kolhut ja vasempaan lapaan ammuttu nuoli – eivät hänen mukaansa sittenkään selitä Ötzin kuolemaa.

"Vain puoli kahvikupillista verenvuotoa"

Rühlin mukaan Ötzi näyttää kuolleen samasta syystä kuin hänen ruumiinsa säilyi nykypäivään: hän jäätyi hengiltä. Nuoli ei aiheuttanut Ötzille kuin vähäistä verenhukkaa, mutta pakkanen teki hänestä selvää, joko minuuteissa tai muutamassa tunnissa, Rühli arvioi röntgen- ja tomografiakuvien perusteella.

Kivinen nuolenkärki teki hänen mukaansa hämmästyttävän pinnallisen vamman. Verisuoni kyllä katkesi, mutta isoja kudosvaurioita ei koitunut. Sisäinen verenvuoto jäi puolen kahvikupillisen kokoiseksi, Rühli vertaa. Se epäilemättä sattui, mutta ei tappanut, hän päättelee.

Myöskään pääkallosta löytyneet painanteet ja murtumat eivät Rühlin mukaan olleet tappavia. Joissakin aiemmissa tutkimuksissa ne on päätelty osoitukseksi siitä, että Ötzi nuijittiin hengiltä. Rühlin tutkijaryhmä arvelee Ötzin kaatuneen vaikeassa maastossa.

Ötzillä oli löytyessään yhä karvalakki päässä. Se lienee suojellut miestä hengenvaarallisilta vammoilta, mutta pakkaselta se ei pelastanut, Rühli päättelee Science News -lehdessä.

"Valtava verenvuoto"

Ötzin nykyisestä kotipaikasta, Etelä-Tirolin museosta Bolzanosta, on haastettu eri alojen tutkijoita ratkaisemaan todella visainen rikosmysteeri: Kuka tappoi Ötzin?

Rühli yllätti korvaamalla "kuka"-sanan "mikä"-sanalla, mutta Münchenin rikospoliisin päätutkija, profiloijana tunnettu Alexander Horn on yhä murhateorian kannalla. Hän perustelee sitä sekä Ötzin vammojen laadulla että tiedoillaan ja kokemuksillaan nykypäivän väkivaltarikollisista.

Nuolen aiheuttama verenvuoto oli valtava, Horn uskoo. Hän on tullut rikostutkimuksen keinoin siihen tulokseen, että nuoli ammuttiin kaukaa, noin 30 metrin päästä ja se ilmeisesti yllätti selin seisoneen Ötzin.

Lähempää ammuttu nuoli olisi tunkeutunut syvälle rintakehään tai jopa sen läpi, Horn perustelee PRI-radiokanavajärjestön haastattelussa.

Yllätyksestä todistaa se, että Ötzi leiriytyi ja ruokaili tukevasti vain puoli tuntia ennen kuolemaansa. Ateriana oli muun muassa vuorikauriin lihaa sekä vehnää ehkä jonkilaisena leipänä.

"Hyökkääjä iski uudelleen"

Ötzin oikeassa kädellä oleva vamma on Hornin mielestä tärkein todiste hänen kuolinsyystään. Peukalon ja etusormen hangan syvä haava kertoo, että Ötzin kimppuun käytiin jo päivää tai paria ennen hänen kuolemaansa, Horn tulkitsee.

– Hänen onnistui puolustaa itseään tarttumalla veitsen terään. Oikeassa kädessä on paha puolustautumisvamma.

Se oli alkanut parantua, mutta Horn päättelee, että hyökkääjä ei luovuttanut, vaan ryhtyi ovelaksi.

- Hän tajusi epäonnistuneesta suorasta hyökkäyksestään, että Ötzi oli vaarallinen ja vahva mies, joka ei antautunut taistelutta. Siksi hän päätti seurata tätä ja ampua etäältä, Horn teoretisoi.

"Tappaja halusi salata tekonsa"

Vaikka Ötzin kuolemasta on hyvin kauan, rikos on mielenkiintoinen, koska nykypäivän rikostutkijat näkevät vastaavaa usein, Horn sanoo. Harva murhaa suoralta kädeltä, vaan ensin on muuta väkivaltaa.

- En usko väkivaltaisen käytöksen mallien ja motiivien muuttuneen viidessä vuosituhannessa, Horn sanoo.

Ötzin tapauksessa hän epäilee syyksi vihaa tai muusta syystä johtunutta kostoa, sillä ryöstöstä ei ollut kyse. Ryöstäjä ei olisi jättänyt todellista arvoesinettä, pronssikirvestä, lojumaan ruumiin viereen.

Horn on valmis viemään päätelmänsä vielä sitäkin pitemmälle: tappaja jätti kirveen paikoilleen, koska halusi salata tekonsa.

– Jos hän olisi palannut kylään harvinainen kirves mukanaan, kaikille olisi ollut selvää, mitä oli tapahtunut.

Sisällissodan tapahtumat ovat merkittävästi esillä Tampereella ensi vuonna, kun draamaattisista vaiheista tulee kuluneeksi sata vuotta. Kaupungin kulttuuritalojen ensi vuoden suurtuotannot voivat repiä auki vanhoja haavoja, tekijät arvioivat.

Tampereen neljä suurta kulttuuritaloa – Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Tampere-talo ja museokeskus Vapriikki ovat ensimmäistä kertaa lähdössä tekemään laajaa yhteistyötä, jonka tuloksena on muistovuonna mm. kolme kotimaista kantaesitystä ja aiheeseen perehdyttävä näyttely.

Jo tammi-helmikuussa on luvassa näytelmä, oopperaa, musikaali, sotatematiikkaa käsittelevä seminaari sekä näyttämöteosten harjoitussuunnistus.

1918 Teatteri taistelussa

Tampereen Teatterin näytelmä 1918 Teatteri taistelussa pohjautuu historiallisiin faktoihin, kirjeisiin ja muistelmiin. Sen keskiössä on Tampereen Teatteri, joka toimi Tampereen taisteluiden strategisesti merkittävänä näyttämönä.

Näytelmässä seurataan ihmiskohtaloita, jotka liittyivät Tampereen Teatteriin sisällissodan aikana. Kohtaukset levittäytyvät ympäri teatteritaloa, sen käytäville, auloihin ja kellareihin, kertoo näytelmän käsikirjoittaja-ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen.

– Tarkoituksena on, että osa katsojista kiertää ympäri taloa näyttelijäryhmän mukana seuraamassa näitä kohtauksia autenttisissa tapahtumapaikoissa.

Lyytikäiselle monet tapahtumapaikat ja kummitusjutut olivat entuudestaan tuttuja, mutta historiantutkija Tuomas Hopun tutkimukset toivat esiin myös paljon uutta.

– Alhaalla kellarikerroksessa oli vankityrmiä. Yläkerrassa naisten pukuhuoneisiin majoitettiin esimerkiksi ensiapuhenkilökuntaa ja kaartilaisia näyttämölle ja katsomoon.

– Joku herätys minulle tapahtui, kun näin juuri sodan jälkeen otetun valokuvan meidän teatterin yleisöaulasta, missä kaksi punakaartilaista makaa sotkussa kuolleina.

Tampereen Teatterin väen lisäksi mukana on Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaita.

Näytelmä saa kantaesityksen 27.1.2018, jolloin sisällissodan alkamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Viimeinen esitys nähdään Tampereen antautumisen vuosipäivänä 6.4.2018.

Tytöt 1918

Tampereen Työväen Teatterin musikaali Tytöt 1918 kertoo vuonna 1918 Tampereella toimineen naiskaartin tyttöjen tarinan. Se pohjautuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut (2008) ja tutkimuslähteisiin.

Musikaalin käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltola on jo pitkään halunnut tarttua aiheeseen. Mm. vuonna 2009 Tampereella oli paljon 1918-aiheisia tapahtumia.

– Silloin minulle alkoi kirkastua se, miten erikoislaatuinen asia historiassa on Tampereen osuus sisällissodan vaiheissa. Sitä myöten myös se, että Tampereella on ollut ihan merkittävä naiskaarti ja myös heidän osuutensa tapahtumiin on omalla laillaan kiinnostava.

Kaartilaisten keski-ikä oli Peltolan mukaan 18 vuotta.

– Joukkoon mahtui paljon jopa 15-vuotiaita. Mutta sitähän tapahtuu paljon maailmassa nykyäänkin. Näen, että historiaa on syytä muistaa, jotta tapahtumat eivät uusiutuisi.

Peltolan mielestä Eeva Konnun modernilla musiikilla on tärkeä osuus kokonaisuudessa.

– Että on mahdollista tarttua historialliseen aiheeseen täysin modernin musiikin kautta. Sitä kautta voidaan saavuttaa tämän päivän nuoret tytöt katsojiksi.

Näyttämöllä on kaikkiaan liki viisikymmentä henkilöä, rooleissa TTT:n musikaalinäyttelijät vahvistettuna mm. Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoilla ja Pirkanmaan musiikkiopiston Nuorisokuoro Sympaatilla.

Musikaali nuoruudesta, raivosta ja rakkaudesta saa kantaesityksensä 25.1.2018.

Veljeni vartija

Tampereen Oopperan 70-vuotisen historian merkittävin tilausteos, Veljeni vartija, kuvaa vuoden 1918 Suomea ja sisällissodan dramaattisia tapahtumia Tampereella. Ooppera kertoo kahden eri puolille ajautuvan sisaruksen, Eemil ja Amanda Rossin tarinan.

Teos sai alkusysäyksen jo vuonna 2009, kun sävellys tilattiin Olli Kortekankaalta. Libretistiksi kiinnitettiin tällöin Tuomas Parkkinen, jonka mukaan maailma oli silloin hyvin erilainen.

– Sauli Niinistö oli juuri valittu presidentiksi iskulauseella: vastakkainasettelun aika on ohi. Tämän 10 vuoden aikana on tapahtunut ihan valtavasti, mm Krimin valtaus, Venäjän uhittelu Itämerellä, pakolaiskriisi ja siitä seurannut valtava vihapuhe Suomessa. Puhumattakaan taloudellisesta kahtiajaosta. Vastakkainasettelun aika on nyt.

Tampere on oopperassa yksi päähenkilöistä, kertoo Parkkinen, jonka mukaan tarinaa kerrotaan yhden perheen kautta. Miten on mahdollista, että veli alkoi vihata veljeään.

– Meidän oopperamme kertoo perheestä, jossa sisarukset ajautuvat eri puolille. Isä sanoo, kun toteaa tilanteen: Menköön perhe kahtia, menköön koko maa.

Veljeni vartija-oopperan ensi-ilta Tampere-talossa on 16.2.2018. Päärooleissa ovat sopraano Tuuli Takala ja baritoni Ville Rusanen. Tampere Filharmoniaa johtaa orkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali.

Tampere 1918 –näyttely

Museokeskus Vapriikin Tampere 1918-näyttely kertoo, mitä Tampereella tapahtui keväällä 1918. Näkökulmia tarjoavat kummankin osapuolen taistelijat, mutta myös siviilit ja sivustakatsojat.

Esillä on Tampereen museoiden omiin kokoelmiin kuuluva kokonaisuus keväällä 1918 taistelupaikoilta ja kaupungin kaduilta kerättyä esineistöä. Tutkija Mari Lindin mukaan vastaavia kokoelmia ei muualta löydy.

– Meillähän on tosi erityinen tämä meidän 1918 kokoelma, joka on kerätty heti sodan lakattua, kohta sata vuotta sitten.

Näyttely on laadittu yhteistyössä Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen kanssa.

Pian 10 vuotta täyttävä näyttely suljetaan ensi syksynä ja avataan uudistettuna 26.1.2018, kertoo Lind. Mm. tekniikkaa päivitetään 2010-luvulle.

– Ajatuksissa on tuoda vähän laajemmin kansainvälistä kontekstia näyttelylle. Tämä ei tapahtunut missään tyhjiössä, vaan oli osa 1900-luvun alun konfliktien sarjaa Euroopassa.

Päällä vaaleanvihreää, tummanvihreää, syvänvihreää, alapuolella ruskeaa maata, multaa ja juuria. Katosta roikkuva kasviasetelma näyttää hieman surrealistiselta – kasvi on joutunut tilaan ja tilanteeseen, joka ei ole sille mitenkään ominainen. Mielleyhtymiä tulee etenkin James Cameronin Avatar-elokuvan ilmakehässä vapaasti kelluviin maisemasaarekkeisiin.

Ei ihme, että Raimo Saarisen sata kiloa painavan taideteoksen nimi on Neosgaia, joka tarkoittaa muinaiskreikaksi uutta maata. Teos tutkii ihmisen suhdetta luontoon – teemaa, joka toistuu usein Saarisen taiteessa.

– Oma luontosuhteeni on aina ollut hyvin tiivis. Olen viettänyt kaikki lapsuuden kesät maaseudulla ja metsän keskellä, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, miten luontoon suhtaudun, Saarinen kertoo.

–Koen olevani osa luontoa – voikohan ihminen yleensä olla irrallaan luonnosta? Ehkä länsimainen näkemys korostaa sitä, ettei ihminen ole osa luontoa, vaan toimii suhteessa luontoon.

Syntymästä kuolemaan ja kaikkea siltä väliltä

Raimo Saarisen Neosgaia on yksi esimerkki vihertaiteesta. Termiä vihertaide on aiemmin käytetty harvakseltaan.

Uudessa Vihreä päänsärky! -kirjassa termi pyritään vakiinnuttamaan yleiseen käyttöön kattokäsitteeksi, jonka alle mahtuu varsin erilaisiakin taiteenlajeja.

Vihreään perheeseen kuuluvat niin ympäristö- ja ekotaide kuin maisema-arkkitehtuuri ja ikebana eli japanilainen kukkienasettelu. Se voi tarkoittaa myös esimerkiksi biotaidetta ja performatiivista tiedettä, jossa kokeellinen tiede ja taide kulkevat käsi kädessä.

– Yhteistä vihertaiteelle on se, että siinä hyödynnetään elävää materiaalia, joka voi jossakin vaiheessa kuihtua ja kuolla pois. Toisaalta vihertaiteen piiriin kuuluu myös elävän materiaalin kuvauksia eli toisen asteen vihertaidetta, kirjaa toimittamassa ollut ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa tarkentaa.

– Osa vihertaiteesta on luonnollisestikin kertakäyttötaidetta. Se käy elämänkaaren siemenestä kompostiin ja syntymästä kuolemaan. Kuollut kasvi taas muuttuu ruokamullaksi, ja tämä on uuden elämän pohja. Tällaisesta jatkuvasta kierrosta vihertaiteeseen tulee ekologinen näkökulma.

Toisen asteen vihertaidetta edustaa Keravan taidemuseossa Sinkassa Michiko Erkolan 3D-animaatio Dragonfly, johon taiteilija on luonut kaksi sudenkorentoa. Vaikutelma on aitoudessaan hämmentävä.

Jennifer Steinkampin valtaisa Botanic-animaatio taas muutti viime vuonna New Yorkin Times Squaren digitaaliset mainostaulut sykkiväksi kukkamereksi. Keravalla taideteoksesta nähdään palanen.

Vihreän vallankumouksen pyörteissä

Vihreään väriin on jo kauan liittynyt vahvoja positiivisia mielleyhtymiä, jotka ovat taipuneet ideologioiksi asti. Vihreä symboloi elinvoimaisuutta, hedelmällisyyttä, nuoruutta ja elämää.

Ei siis ihme, että kun ympäristötietoisuus ja ja ekologisuus kasvoivat trendeiksi 1970-luvun alussa, niitä kuvasti vihreä väri. Termi “vihreä vallankumous” kehkeytyi enemmän tai vähemmän innovatiivisesti maatalouden yhteyteen 1960-luvun lopulla, mutta sitä on hyödynnetty myös kulttuurin parissa.

Inari ja Leena Krohnin vuonna 1970 ilmestynyttä Vihreä vallankumous -kirjaa voidaan pitää varhaisena esimerkkinä kotimaisesta vihertaiteesta.

Kuvitteellisesssa Riioraan kaupungissa kohistaan: siellä sijaitseva puisto aiotaan jyrätä parkkipaikaksi, mutta kaupungin lapset ja nuoret eivät tällaista sulata ja ottavat ohjat käsiinsä. Ympäristökysymyksiä käsittelevä lastenkirja oli Suomessa aikoinaan poikkeustapaus.

Myös tämänhetkisessä vihertaiteessa näkyy usein kantaaottavuus. Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen ovat kuvanneet luonnontilassa olevia alueita ja rinnastaneet niitä rujoihin avohakkuisiin. Sanoma ei voisi olla selvempi.

Nykyisestä buumista huolimatta vihreä väri ei kuitenkaan aina ole ollut taiteessa suosittu. Abstraktin taiteen uranuurtaja Wassily Kandinsky piti vihreää tylsänä värinä, kun taas hänen aikalaisensa Piet Mondrian suorastaan inhosi sitä. Vihreä ei ollut puhdas, henkistynyt perusväri, vaan sitä saatiin aikaiseksi sekoittamalla.

Viheriöiviä kaupunkeja

Vihertävyys on muuttunut yhä näkyvämmäksi osaksi kaupunkisuunnittelua. Esimerkiksi tänä kesänä Helsingin Jätkäsaareen valmistuu asuinkortteli, jota koristavat tilataide ja sammalpaneelit. Myös Joensuun Penttilänrannassa on ollut meneillään iso ympäristötaiteellinen projekti, johon teoksia on hankittu prosenttiperiaatteella.

Tulevaisuuden kaupunkikuvaa on vienyt aivan uuteen ulottuvuuteen belgialaisarkkitehti Vincent Callebaut, joka suunnittelee futuristisia ekoalueita. Ne ovat esimerkiksi taloja, joiden seinät ovat samalla puistoja tai viljelysalueita. Se milloin Callebautin huimimpia visioita pystytään tai ryhdytään toteuttamaan, on mielenkiintoinen kysymys. Kaupunkiympäristö ja rakentaminen kuitenkin vihertyy jatkuvasti.

– Maailma estetisoituu koko ajan ja ekologinen ajattelu syvenee. Nykytaiteilijat ovat hyvin tietoisia ekologisesta näkökulmasta ja haluavat taideprosesseissaan osoittaa aktiivista huolenpitoa ympäristöään kohtaan, ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa pohtii.

– Nykyisin suurissa projekteissa taiteilijat ovat usein mukana jo suunnitteluvaiheessa. Taidetta ja rakentamista pyritään tekemään samanaikaisesti ja taide saadaan integroitumaan sulavasti ympäristöön.

Jotkut taiteilijat ja arkkitehdit, kuten Marco Casagrande, ovat toteuttaneet kaupunkiympäristöön akupunktion lailla toimivia monitieteisiä ja -taiteisia hankkeita, joiden tarkoituksena on parantaa urbaaneja kipupisteitä.

Esimerkiksi Helsingissä alkoi vuonna 2012 Melliferopolis-projekti, jossa kaupunkiin on tuotu mehiläispesäinstallaatioita. Niiden tarkoituksena on toimia ikään kuin akupuntioneuloina, jotka parantavat sekä pölyttäjien että kaupunkilaisten hyvinvointia. Tällaista toimintaa kutsutaan kaupunkiakupunktioksi.

Materiaali sanelee säännöt

Mutta kuinka haastavaa elävän materiaalin käyttö sitten on taiteessa? Taiteilija Raimo Saarinen puhuu “pienestä sattumasta”.

– Kasvit ovat eläviä organismeja – niitä ei pysty täysin kontrolloimaan, mikä on taiteellisen työskentelyn kannalta mielenkiintoista. Joskus myös materiaali sanelee säännöt: kasvi ei selviäkään jossain teoksessa tai se voi kasvaa liikaakin.

Saarinen on myös usein pohdiskellut työhönsä liittyviä moraalikysymyksiä.

– Olen miettinyt omaa oikeutustani käyttää kasveja teoksissani. Ne kuitenkin vaativat huolenpitoa ja tietynlaisia olosuhteita. Kasvit ovat eläviä olentoja, vaikkakin eri tavalla kuin ihminen. Mitä enemmän olen tutkinut kasveja ja työskennellyt niiden kanssa, en ole voinut välttyä ajatukselta, ovatko ne vain pelkkää materiaalia, Raimo Saarinen summaa.

Met Gala, tai virallisesti Metropolitan Museum of Art Costume Institute benefit järjestettiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1946. Alkuvuosina se oli suhteellisen vaatimaton newyorkin silmäätekevien hyväntekeväisyystapahtuma.

Tapahtuma kasvoi valtaviin nykymittoihinsa, kun kovatahtoisena tunnettu Voguen päätoimittaja Anna Wintour otti sen ohjat käsiinsä vuonna 1999.

Tänä vuonna Met Galan teema oli Rei Kawakubo/Comme des Garçons: Art of the In-Between. Teema kunnioittaa 74-vuotiasta japanilaissuunnittelija Rei Kawakuboa, jonka näyttely avautuu torstaina Metropolitan Museumissa. Comme des Garçons -brändin perustaja Kawakubo on vasta toinen elossa oleva muotisuunnittelija, joka on saanut museoon yksityisnäyttelyn. Edellisen kerran vastaava kunnia myönnettiin vuonna 1983 Yves Saint Laurentille.

Kawakubo on tunnettu varsin avantgardistisena suunnittelijana, joka ei paljoa piittaa käytännöllisyydestä. Hänen häkellyttävimmissä asuissaan ei välttämättä esimerkiksi pysty liikuttamaan raajojaan. Toisaalta suunnittelija on tehnyt runsaasti myös käyttövaatteita muun muassa yhteistyössä Niken kanssa.

Tuttuun tapaan Met Galan vieraita rohkaistiin ottamaan teemasta vaikutteita omaan gaala-asuunsa. Pisimmälle kunninaosoituksen vei Helen Lasichanh. Kirkuvanpunainen Comme des Garçons -haalari paketoi kantajansa kädet niin, että muusikkopuoliso Pharrell Williams joutui ruokkimaan rouvaansa juhlaillallisella.

Anna Wintourilla on viimeinen sana kaikkeen

Met Gala on mahdollisesti vuoden tärkein muotitapahtuma ainakin Yhdysvalloissa. Tapahtuma määrittelee trendit ja sen lisäksi kertoo, kuka on tänä vuonna riittävän tärkeä saadakseen kutsun. Sen saamiseen ei riitä paraskaan maksukyky.

Anna Wintour alaisineen saattaa yhteen suunnittelijoita ja tähtiä, jotta gaalaan saadaan riittävää säihkettä. Wintourilla on lisäksi veto-oikeus jokaiseen vieraaseen, myös niihin, joita yritykset kutsuvat omiin pöytiinsä. Ellei ehdotettu vieras ole muodin mahtinaisen mielestä tarpeeksi kaunis, kuuluisa ja kiinnostava, ei kutsua heru. Kutsuvieraslistalle on pitkä jono.

Sisään voi päästä, vaikka ei olisikaan varoissaan. Wintour kutsuu gaalaan vuosittain nuoria suunnittelijalupauksia, joilla ei ole rahaa ostaa uralleen nostetta.

Joka toukokuun ensimmäisenä maanantaina museossa järjestettävällä gaalallla kerätään varoja museon pukuhistorian osastolle, Costume Institutelle. Yli 35 000 asua ja asustetta kattava kokoelma on Metropolitan Museumissa ainoa, jonka rahoitus perustuu täysin omaan varainkeruuseen. Se sujuu gaalan ansiosta varsin hyvin.

Tapahtuman ympärillä pyörii niin paljon rahaa, valtaa ja luksusta, että sitä kutsutaan Metropolitan Museumin pankkiautomaatiksi.

Lippu gaalaan maksaa 30 000 dollaria. Jos esimerkiksi yritys haluaa ostaa itselleen juhlasta kokonaisen pöydän, pitää rahaa löytyä lähes kymmenkertainen määrä. Costume Instituten näyttely ja sen avaava juhla järjestetään sponsoreiden turvin, joten kaikki lipputulot päätyvät sellaisenaan museon kassaan. Viime vuonna gaala tuotti 13,5 miljoonaa dollaria. Vieraita oli 600.

Moni on valmis kaivamaan kuvettaan, vaikka hinta on ruotoinen. Met Gala on kuin viihteen ja muodin kuka kukin on -kavalkadi. Sillä myydään tonneittain lehtiä ja sen punainen matto -osuus striimataan useille nettisivuille.

Medialla ei ole pääsyä sisälle juhliin, eivätkä vieraat saa julkaista tilaisuudesta mitään sosiaalisessa mediassa. Silti näkyvyys on taattua.

Lähteet: The New York Times, Vogue, Harper's Bazaar, Variety, Vanity Fair

Ranskassa poliisi tutkii erikoista taidevarkautta, jossa arvokas maalaus jäi taksiin ja katosi sille tielleen.

Harmittava taksimatka tapahtui viime torstaina, kun taidekauppiaan piti tavata keräilijä Pariisin 11. kaupunginosassa. Kauppias matkusti tapaamiseen taksilla, jonka takakonttiin hän asetti 1,5 miljoonan euron arvoisen maalauksen.

Ilmeisesti kauppias kuitenkin unohti maalauksen noustessaan autosta, poliisi kertoo.

Hätääntynyt taidekauppias yritti jäljittää taksia, mutta turhaan. Poliisin mukaan hän teki lopulta lauantaina varkausilmoituksen tapahtuneesta.

Kadonnut teos on italialaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Lucio Fontanan (1899-1968) teos ”Concetto spaziale”, joka on yksi taiteilijan abstraktien töiden sarjasta, jossa yksivärisen maalauksen pintaa on käsitelty rei`illä ja viilloilla.

Fontana tunnetaan spatialismin taidesuunnan luojana.

Lähteet: AFP

Tuleeko Pariisin kulttuurielämästä mieleen taidemuseo Louvre ja Seinen vasemman rannan kauniit mutta huisin kalliit galleriakorttelit? Tai Montmartren kukkula, 1900-luvun alku ja Pablo Picasso?

Pariisin taitelijaelämä on kärsinyt museoituneesta imagosta ja kalliista vuokrista. Nuorilla taiteilijoilla ja kulttuurialan yrittäjillä ei ole ollut keskustan kortteleihin juuri asiaa.

Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut ja pönötys on tehnyt tilaa kokeellisemmille taidetiloille.

Pohjois-Pariisista löytyy esimerkiksi nykytaidetta ja muotoilua yhdistelevä The Community -niminen kollektiivi. Suomalaisvetoinen galleria on perustettu entisen afrokampaamon tiloihin, keskelle Pariisin 10. kaupunginosan hulinaa.

– Pariisi on avannut itseään enemmän ulkopuolisille ja samalla tänne on tullut myös enemmän ulkomaalaisia. Paikallisten ja kansainvälisten taiteilijoiden yhteistyö on muuttanut kaupunkia hyvään suuntaan, sanoo kuvataiteilija Aapo Nikkanen, yksi Communityn perustajista.

Samaa mieltä on kuraattori Sini Rinne-Kanto. Hänen mukaansa Pariisiin on perustettu viime aikoina kiinnostavia, taiteilijavetoisia tiloja. Kielimuurikin on madaltunut.

– Pariisi pärjää Berliinille ja Lontoolle koko ajan paremmin. Kaupungin historia on tietenkin erilainen ja kiinteistöjen hinnat yhä korkeat, mutta perinteisten taideinstituutioiden ohella täältä löytyy paljon vaihtoehtoisempaa kulttuuria, Rinne-Kanto sanoo.

The Communityn perustajat vinkkaavat käymään ainakin Itä-Pariisissa Bellevillen alueella. Sieltä löytyy kaksi suosikkipaikkaa: residenssi- ja studiotila DOC sekä Shanaynay-niminen galleria.

Juuri Belleville olisi varmaan tämän päivän Montmartre. Mutta kiinnostavia taidegallerioita ja kaupunkikulttuuria löytyy muualtakin, esimerkiksi Saint-Martinin kanaalin kulmilta, Pigallen eteläpuolelta eli Sopista ja trendikkäästä Pohjois-Marais’sta.

Le Marais’ssa sijaitsee esimerkiksi Notre-Dame-de-Nazareth-niminen katu, joka on kokenut viime vuosina täydellisen muodonmuutoksen. Tukkumyymälät ovat tehneet tilaa gallerioille, ravintoloille ja levykaupoille. Yksi kadun uusista galleristeista on nuorten nykytaiteilijoiden teoksiin keskittynyt Jérôme Pauchant.

– Tartuin heti tilaisuuteen, kun löysin täältä itselleni vapaan tilan. Pariisi on kiinnostava paikka tehdä töitä, sillä täällä tapahtuu juuri nyt paljon ja projektien laatu on taiteellisesti hyvin korkea, Pauchant toteaa.

Suurin osa uusista kulttuurikeskittymistä nousee kuitenkin Pariisin ulkopuolelle, jossa vuokrat ovat selvästi keskustaa halvempia. Yksi esimerkki on huonomaineinen Saint-Denis’n lähiö, jossa sijaitseva vanha toimistorakennus on muutettu parinsadan taitelijan ateljeetilaksi.

Tilaa 6B-nimisessä rakennuksessa on huimat 4500 neliömetriä. Yksi onnekkaista studiotilan saaneista on David Tufano, joka säveltää musiikkia elokuviin ja elektropop-yhtyeelleen.

– Pariisi ja pariisilaiset levittäytyvät aiempaa laajemmalle, kaupungin ulkopuolelta löytyy tosi makeita paikkoja. Ei minullakaan olisi varaa vuokrata musastudiota keskustasta, mutta täällä voi työskennellä täyspainoisesti, Tufano kertoo.

Yhteiselo vaatii toki myös kompromisseja. 6B on ollut viime kesinä kuuluisa koko yön kestäneistä teknobileistään.

– Naapurirauhan nimissä niitä on pitänyt rajoittaa, Tufano naurahtaa.

Helsingin kaupunginorkesterin intendentti Gita Kadambi, 45, on nousemassa Kansallisoopperan pääjohtajaksi. Suomen kansallisoopperan ja -baletin säätiön hallitus ehdottaa häntä tehtävään.

Kadambi on työskennellyt Helsingin kaupunginorkesterin johdossa vuodesta 2013 ja sitä ennen muun muassa henkilöstöpäällikkönä Yleisradiossa.

Kansallisoopperan ja -baletin tiedotteen mukaan Kadambi on tavoitteellinen ja näkemyksellinen vastuunkantaja sekä avoin ja kuunteleva johtaja.

Oopperan ja baletin uusi pääjohtaja aloittaa työnsä ensi vuoden alussa, kun talon nykyinen vetäjä Päivi Kärkkäinen jää eläkkeelle. Hän aloitti tehtävässä vuonna 2007.

Kärkkäisen seuraajaksi ehdotettu Kadambi valittiin 45 hakijan joukosta.

Kansallisoopperan ja -baletin hallitus tekee asiasta lopullisen päätöksen 18. toukokuuta sen jälkeen, kun se on kuullut talon henkilöstöryhmiä.

– Vaikka ne olisivat ihan paskoja, rakastaisin niitä silti.

Näin Kissiä fanittava Radio Suomen juontaja Maria Jyrkäs tiivistää tuntonsa lempiyhtyeestään, joka rokkaa tätä nykyä pappasarjassa. Alkuperäisjäseniä ovat kitaristi-laulaja Paul Stanley (s.1952) ja basisti-laulaja Gene Simmons (s. 1949).

– Ovat kohta seitsemänkymppisiä. Stanleyn lonkat ja äänihuulet on leikattu – ja polvetkin ovat käsittääkseni rikki.

Alaraajavammat lienevät suoraa seurausta rokkitähteydestä. Viimeistään Kissin perustamisesta lähtien eli vuodesta 1973 Stanley on riehunut lavalla painavien platform-kenkien kanssa ja laskeutunut hypyistä polvilleen.

– Ainakin hän on antanut kaikkensa rock'n'rollille. Arvostan sitä, että he jaksavat vieläkin keikkailla, vaikka uima-altaallakin voisi lekotella. On siinä varmasti jokin rakkaus musiikkiin ja tekemiseen.

Kivimiehille maskit

Jyrkäksen viime viikot ovat olleet pelkkää kasvomaalia ja tukkaheviä.

Maanantaina juontaja teki radiolähetystä Kiss-maskit päällä ja luki samoissa tunnelmissa muun muassa merisään, mikä herätti hilpeyttä kuuntelijoiden keskuudessa. Itse ohjelmassa vieraina olivat Kiss-faneiksi osoittautuneet Tomi Putaansuu eli Lordi ja vuoden 2008 tangokuningas Jukka Hallikainen.

– Se oli toimiva kokoonpano. Puhuttiin heti yhteistä kieltä kuin yhteisen perheen tai suvun menneisyydestä, vaikka sinänsä olemme kaikki täysin eri maailmoista.

Kuulijoilta tuli positiivista palautetta.

– Monet kertoivat omia Kiss-muistoja, ja sitä palasi keskustelun myötä itsekin nuoruuteen, Jyrkäs toteaa.

Mikään pakko radiossa ei olisi ollut Kiss-maskiin naamioitua. Silti Jyrkäs innostui ajatuksesta niin, että hän päätti kokeilla huvikseen eri maskeja kotona vajaa kuukausi sitten.

– Eihän niitä olisi tarvinnut etukäteen kokeilla, juontaja nauraa nyt.

Kohtalo puuttui peliin, kun pian testimaskien jälkeen VR julkisti kisan, jossa piti todistaa olevansa Suomen suurin Kiss-fani. Jyrkäs päätti osallistua ja vakuutti tuomariston ottamillaan kuvilla.

Palkinnoksi hän pääsi muutaman muun voittajan kanssa maalaamaan tuttuja naamioita Helsingin rautatieaseman Kivimiehille.

– Ainakin se on kokemus, jota ei olisi tullut ilman Kissiä.

Tempaus ei jäänyt huomaamatta bändiltäkään, vaan se hehkutti maskeissa pönöttäviä patsaita sosiaalisessa mediassa. Keskiviikkona Stanley julkaisi Twitterissä itsestään kuvan tutuissa maisemissa.

– Onhan se kivaa, että he ovat rekisteröineet tällaisen. Tietenkin näen sieltä takaa myös sen, että Kiss on bisnes. Eivät he sattumalta päätyneet poseeraamaan patsaiden juurelle, vaan ihan suunniteltu juttu se on ollut.

Bändi auttoi toipumaan vanhempien erosta

Jyrkäs alkoi fanittaa Kissiä 11-vuotiaana 1980-luvun lopulla ja fanitus vain yltyi parin seuraavan vuoden aikana.

– Parhaan kaverin kanssa päästiin siihen maailmaan sisälle hänen isoveljensä video-, levy- ja lehtikokoelman avulla. Sen ikäisenä kun hurahtaa, niin se on aika totaalista.

Myös vanhempien erolla oli osuutensa kokonaisuudessa.

– Olin aika yksin sen surun kanssa, mutta Kiss toi iloa, lohtua ja toivoa. Tunnistan vieläkin sen ajatuksen, että oman jutun löytämisestä, oli se sitten kuinka päätön tahansa, seuraa aina jotain hyvää.

Se vastasi siihen, että rehellisyys. Siitä lähtien halusin olla mahdollisimman rehellinen. Maria Jyrkäs

Esikuvana Kiss ei ole pahimmasta päästä, vaikka suuri osa kappaleista kertookin panemisesta, Jyrkäs huomauttaa.

– Sieltä on tullut myös hyviä arvoja. Pitää muistaa, etteivät he ole mitään ördääjiä ja bilettäjiä, vaan esimerkiksi Simmons on absolutisti.

Jyrkäksellä on vieläkin kirkkaana mielessä pari lehtihaastattelua kolmenkymmenen vuoden takaa.

– Stanleylta kysyttiin, mikä on ihmisen tärkein ominaisuus. Se vastasi siihen, että rehellisyys. Siitä lähtien halusin olla mahdollisimman rehellinen. Gene Simmons sanoi, ettei hän suostu tinkimään periaatteistaan. Kyllä se on mua kasvattanut.

Tänään Jyrkäs saa osallistua fanitapaamiseen VR:n kisan ansiosta. Kyseessä on jälleennäkeminen, sillä juontaja kohtasi bändin jäsenet myös vuonna 1988.

– Hilluttiin hotellin edustalla. Saimme nimmarit ja vaihdoimme muutaman sanan. Sen voimalla mentiin tosi kauan.

Musiikki ei ole kaikki kaikessa

Joidenkin mielestä Kiss, kuten kaikki muutkin pappayhtyeet, olisivat voineet lopettaa jo parikymmentä vuotta sitten. Jyrkäs myöntää, että musiikkipuoli on vanhan lämmittelyä.

– Ei se enää kehity tai muutu, vaikka uutta materiaalia tulee silloin tällöin. Aito Kiss on 1970-, 80- ja 90-luvun alun Kiss.

Toisaalta illan keikalla, Helsingissä toukokuisena torstaina 2017, on odotettavissa väkevää rock'n'rollia.

– Mitä olen kuullut, niin soitollisesti ovat hyvässä kunnossa. Lauluäänet tietenkin kärsivät vuosien myötä.

Eikä musiikki ole kaikki kaikessa. Juuri siksi Jyrkäs rakastaisi suorastaan legendaariseksi ilmiöksi kasvanutta yhtyettä, vaikka se olisi "ihan paska".

– Mulle Kiss on niin paljon muutakin.

Helsingissä illalla konsertoiva Kiss-yhtye vieraili iltapäivällä Helsingin rautatieaseman Kivimies-patsailla. Viikko sitten Emil Wikströmin suunnittelemat veistokset puettiin maskeihin, jotka ovat Kiss-yhtyeen tavaramerkki.

Yhtye hehkutti VR:n tempausta etukäteen sosiaalisessa mediassa. Nyt bändi todisti maskeja paikan päällä.

Fanit pääsivät samalla tapaamaan idoleitaan. Oululainen Ossian Marttala toi mukanaan lapsensa Eeliksen ja Ellan.

– On mahtavaa, kun kahdessa sukupolvessa diggaillaan, niin päästään perheen kera katsomaan, Ossian Marttala sanoi.

Parasta Kissin musiikissa on hänen mukaansa pysyvyys.

– Show, joka ei oikeastaan muutu mihinkään. Se on siinä mielessä ajatonta. Äijät kasvavat ja levenevät mutta musiikki säilyy.

Kun Marttalan perheen isä näki Kissin viimeksi Suomessa vuonna 1996, Eelis-poika ei ollut syntynyt. Nyt Eelis toivoo hyvää keikkaa ja luettelee lempikappaleidensa nimet.

– Rock and Roll All Nite ja Detroit Rock City, hän hymyilee.

Suomeen tuli olympiakultaa hyvin poikkeuksellisesta lajista Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Kisojen kirkkaimman mitalin runoudesta lunasti Aale Tynni teoksella Hellaan laakeri. Voitto oli historiallinen, sillä se jäi lajin viimeiseksi. Taidelajit poistuivat kisoista Lontoon olympialaisten jälkeen.

Suomalainen kilparunous ei ole sen koommin kukoistanut, mutta muutoksen tuulet puhaltavat, ja runouden parissa otellaan taas. Olympia-areenat ovat muuttuneet baarien lavoiksi ja runouden olympialaiset lajiksi nimeltä poetry slam.

Poetry slam, eli runopuulaaki lähti liikkeelle Yhdysvalloista ja on viimeisen kymmenen vuoden aikana saavuttanut suosiota myös Suomessa. Runopuulaakissa osallistujat esittävät omaa runouttaan kolmen minuutin ajan. Viisihenkinen tuomaristo arvioi ja pisteyttää esitykset. Menestykseen vaikuttaa sekä runon sisältö että sen esitystapa. Kilpailijoita karsiutuu vähitellen pois, kunnes mukana ovat vain illan parhaat runoilijat.

Sekä esiintyjää että yleisöä jännittää, eikä koskaan voi tietää mitä lavalla tapahtuu. Harri Hertell

Poetry slam -kilpailuja järjestetään vuosittain sekä Suomen-, Euroopan- että maailmanmestaruustasolla. Esityskielellä ei ole väliä – maailmanmestaruuskisoihin voi osallistua vaikka härmäläisellä runolla. Suomalaiset ovatkin sijoittuneet koko ajan paremmin maailmanmestaruustasolla.

Suomalaisen poetry slamin tasosta voi kiittää runoilija Harri Hertelliä, joka on aktiivisesti järjestänyt alan tapahtumia vajaan kymmenen vuoden ajan.

Vaaran tunnetta livestä, lavasta sekä omista teksteistä

Runoniskentää harrastetaan myös muutenkin kuin kilpailuhenkisesti. Silloin sanataiturointia kutsutaan yleisesti nimellä lavarunous. Se ei tarkoita, että esityksistä puuttuisi yllätyksiä tai vaarallisia tilanteita. Jokainen runoilija tuo lavalle uuden latauksen.

– Voimakas jännite syntyy automaattisesti, kun tekstin kirjoittaja tulee itse esittämään omaa tekstiään. Sekä esiintyjää että yleisöä jännittää, eikä koskaan voi tietää mitä lavalla tapahtuu, kertoo Hertell.

Rauhallisen ja matalan äänen takana kuuluu kokeneen runoilijan kaiku. Hertellin mukaan lavarunous on sitä, kun runon kirjoittaja esittää itse omaa tekstiään niin, että hän pyrkii kehittymään koko ajan sen esittämisessä.

Lavarunouden piiriin hyväksytään monenlaista porukkaa, ja se on houkutellut iltamiin mukaan kaikenlaisia esittävän taiteen tekijöitä.

– Illoissa kokoontuvat yhteen jännittyneet ensikertalaiset sekä kokeneet konkarit. Mukana voi olla laulaja-lauluntekijöitä sekä tunnettuja räppäreitä, joka on todella kiehtovaa, kuvailee Hertell.

Monta lusikkaa lavarunosopassa

Runoilija Harri Hertell on pääkaupunkiseudun lavarunouspiirien keskeisin puuhamies. Hän on ollut perustamassa Helsinki Poetry Connection -yhdistystä, joka edistää runouden, rap-lyriikan ja sanataiteen asemaa Suomessa. Sen lisäksi Hertell on työstänyt useita runokirjoja sekä -levyjä. Mies julkaisi juuri myös Suomen ensimmäisen Lavaruno-oppaan.

– Tuntui, että tällainen kirja pitää ehdottomasti kirjoittaa. Suomessa lavarunokenttä on iso ja aktiivinen, mutta yleinen tietous lavarunouden historiasta, nykytilasta, toimijoista ja klubeista on heikkoa. Opas antaa vinkkejä myös aloittelijoille, koska toisaalta on paljon ihmisiä, jotka ovat vasta tutustumassa lavarunouteen, Hertell sanoo.

Opas keskittyy runon kirjoittamiseen ja esittämiseen sekä lavarunotapahtumien järjestämiseen. Oppaan sivuilla on Harrin lisäksi äänessä liuta kansainvälisiä lavarunoaktiiveja sekä kotimaisia sanataiteilijoita.

Matalan kynnyksen taidetta kaikille

Poetry slam -kilpailumuoto kehittyi 80-luvun Yhdysvalloissa ja on siitä lähtien nostanut lavarunouden maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Taustavaikuttajiksi Hertell mainitsee muun muassa 1950–60-luvun amerikkalaiset beat-runoilijat sekä 60–70 -luvun afroamerikkalaisen kulttuurin, josta esimerkiksi rap on peräisin.

Hertell mainitsee suomalaisen lavarunokulttuurin pioneereiksi muun muassa M.A. Nummisen ja Markku Inton underground-liikkeen, joka esitti runoja muulla tavalla, kuin arvokkaan ylväästi lausuen. Lisäksi 90-luvun Turussa vaikutti joukko räväkästi esiintyneitä runoilijoita, jotka yhdistelivät esityksiinsä musiikkia ja järjestivät runotapahtumia yllättävissäkin paikoissa kuten saunoissa ja baareissa.

Voit kirjoittaa tapahtuman aikana runon ja olla esittämässä sitä jo kymmenen minuutin kuluttua lavalla. Harri Hertell

2000-luvun merkittävin kehitys lavarunouden suhteen oli se, että kuka tahansa sai poikkeuksetta ottaa osaa tilaisuuksiin.

– Voit kirjoittaa tapahtuman aikana runon ja olla esittämässä sitä jo kymmenen minuutin kuluttua lavalla. Se tekee jokaisesta illasta ainutlaatuisen ja kiinnostavan, Hertell toteaa.

Esityksissä on usein mukana rekvisiittaa, teatraalisia elementtejä tai musiikkia. Tyylit poukkoilevat poliittisesta sananiskennästä tajunnanvirtaan sekä avant garde -runouteen.

Harri järjestetää lavarunoiltoja tällä hetkellä säännöllisesti ympäri pääkaupunkiseudun baareja. Keskeisimmiksi paikoiksi ovat vakiintuneet Helsingin Kalliossa Tenho Restobar ja Café Mascot sekä Töölössä Vastarannan Kiiski.

Lavarunotapahtumia järjestetään lähes jokaisessa isommassa kaupungissa ympäri Suomea, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla lavarunous kukkii monipuolisemmin kuin koskaan ennen.

Helsingissä on useita eri tahoja, jotka järjestävät säännöllisiä runoklubeja. Yleisöä niissä käy parhaimmillaan satoja henkiä. Esiintyjiä voi illan aikana nousta lavalle useita kymmeniä, ja lisää lavarunoudesta kiinnostuneita tulee tapahtumiin jatkuvasti, Hertell hehkuttaa

Epäonnistuneesta muusikosta lavarunouden airueeksi

Harri on ollut runouden pauloissa jo yli puolet elämästään. Teini-ikäisellä Harrilla oli voimakas tarve ilmaista itseään. Hän maalasi tauluja, teki graffiteja, soitti bändeissä ja kirjoitti runoja. Kuin varkain runous alkoi viedä ajan kaikelta muulta itseilmaisulta.

– Runous iski kovimmin silloin, kun huomasin että sitä voi esittää musiikin avulla. Näin videolta, miten Arto Melleri sekä Teemu Hirvilammi runoilivat kitaristin tai kosketinsoittajan säestyksellä. Olen epäonnistunut muusikko, ja sen takia on ihanaa, että voin olla musiikin kanssa tekemisissä runojeni kautta, naurahtaa Hertell.

Runous muuttaa ajattelutapoja

Ennen runoilijat ottivat vahvasti kantaa yhteiskunnan epäkohtiin ja saivat massat heräämään uuteen aikaan ja jopa vallankumouksiin. Harri uskoo nykyrunoudella olevan samanlaista potentiaalia ja kaikupohjaa yhteiskunnan muutosten ja havaintojen peilaajana.

– Runoudella on suuri voima. Yksi puoli on yhteiskunnallinen kommentointi, joka on Suomessakin hyvin tyypillistä. Kaikki runous ei ole kuitenkaan sitä, koska runon tehtävä on tulkita kaikkea elämässä. Mutta runolla voi vaikuttaa ja parhaassa tapauksessa jopa muuttaa ajattelutapoja, Harri summaa.

Lavarunous on muuttunut myös salonkikelpoiseksi. Yhdysvaltain edellinen presidentti Barack Obama kutsui omalla kaudellaan maan kuuluisimpia runoilijoita Valkoiseen taloon esiintymään.

– Jos Sauli Niinistö ottaa yhteyttä, niin olen kyllä valmis järjestämään lavarunoillan presidentin linnaan, Hertell kuittaa.

Sisäinen lavarunoilija herää kokeilemalla

Harri väittää, että meissä jokaisessa elää pieni runoilija, jonka herättämiseen tarvitaan tiettyjä konsteja. Tärkeää on kuunnella ja lukea runoutta sekä kirjoittaa mitä tahansa, ajattelematta liikaa että onko tuotettu teksti runoutta. Loppusoinnut ja riimit ovat yksi tervetullut tapa esittää runoutta, mutta ei mitenkään pakollisia.

– Tavat ilmaista itseään runomuodossa ovat niin moninaisia, että joka kerta yllättyy, miten erilaisin tavoin runoja esitetään. Ihmisten luovuus on aivan mahtavaa, sanoo Hertell.

Harri suosittelee lavarunoutta kaikille, jotka uskaltavat ottaa vastaan uusia ajatuksia ja aiheita runomuodossa.

Lavarunous voi olla yllättävän viihdyttävää ja säväyttävää. Jokaisen pitäisi ainakin kerran elämässään käydä seuraamassa lavarunotapahtumaa. Saatat huomata olevasi itsekin lavalla ja siihen haluankin rohkaista jokaista.

Harrin mukaan kaikki ensimmäistä kertaa lavalle nousevat saavat suurimmat aplodit, kunhan sen muistaa kertoa ennen esiintymistä. Harri rohkaisee vielä muistuttamalla, ettei hänen järjestämillä klubeilla ole ketään jouduttu vielä ajamaan lavalta pois kesken esityksen.

Juttua korjattu 5.5. klo 11.05: Toisin kun teksissä alunperin mainittiin, poetry slam -kilpailussa on nelihenkisen tuomariston sijaan viisihenkinen tuomaristo.