Heikki Mäntymaan asunnon jääkaappi ja pakastinluukku ovat ikävästi raollaan. Tekisi mieli laittaa molemmat kiinni, mutta mitäpä suotta. Tästä jääkaapista ei viileä ilma karkaa mihinkään, sillä kaappiin ei tule sähköä. Mäntymaa säilyttää siellä kenkiä.

– Nyt kun kaupat ovat auki 24 tuntia vuorokaudessa, mulla on kyllä jääkaapit ja pakastimet. Sinne on vähän pidempi matka ja tulee harvemmin käytyä, mutta sehän on vain terveellistä, hän sanoo.

Vastaus on Mäntymaata omimmillaan: harkittu, aseistariisuva, yksinkertainen ja luonteva. Aivan kuin kyseessä olisi maailman yksinkertaisin asia.

Jääkaappi on kuitenkin vain pieni yksityiskohta, sillä koko asunnossa ei ole sähkösopimusta. Ei siis sähkövaloa, televisiota, radiota tai mitään muutakaan sähköllä toimivaa laitetta.

Hänellä ei ole myöskään puhelinta, tietokonetta tai edes ovisummeria, minkä vuoksi yhteydenpito on hieman mutkikasta. Pelkästään tämän haastattelun sopiminen vaati kuukauden päivät ja kymmenkunta kirjettä, mutta siitä lisää tuonnempana.

Ensin täytyy kysyä, mikä saa ihmisen sanomaan irti sähkösopimuksensa ja elämään ilman itsestäänselviä perusmukavuuksia.

– En ole koskaan käyttänyt paljoa sähköä. Sähkölaskussani sähkönkulutus oli karkeasti noin kymmenen euroa, mutta perus- ja siirtomaksuista tuli siihen päälle 90 euroa. Eli maksoin satasen siitä, että sain kympillä sähköä.

Hän kertoo marssineensa sähköyhtiöön vaatimaan laskunsa kohtuullistamista, kun yhtälö tuntui epäoikeudenmukaiselta.

– Kysyin, että kun käytän näin vähän sähköä, voisivatko perus- ja siirtomaksutkin olla hieman pienempiä. Virkailija hiiltyi ja sanoi, että teillä, jotka käytätte näin vähän sähköä, pitäisi nimenomaan olla suuremmat perusmaksut.

Virkailija valitti, että Mäntymaan kaltaisten ihmisten vuoksi kallis sähköverkko saattaa levätä turhaan vajaakäytöllä. Tämä riitti, Mäntymaa päätti saman tien sanoa koko sopimuksen irti.

Sähkötöntä elämää on jatkunut nyt yli kymmenen vuotta.

Eläkerahat kerran kuussa käteisenä

Taitelijana, toimittajana ja monilla sekalaisilla töillä itsensä elättänyt Heikki Mäntymaa on aina elänyt säästäväistä elämää. 1970- ja 80-luvuilla, kun lapset olivat pieniä, perheellä oli tapana reissata ympäri maata julkisilla kulkuvälineillä.

– Hyppäsimme bussiin tai junaan ja lapset saivat sanoa, monennellako pysäkillä jäädään pois. Siellä oltiin sitten yötä. Linja-autoaseman tai rautatieaseman luota löytyi aina sopiva, edullinen matkustajakoti.

Rahat hän hakee pankista kerran kuukaudessa käteisellä, sillä pankki- tai luottokorttia hän ei omista. Eikä puhelinta.

Mäntymaan nykyinen pääasiallinen toimeentulo on taitelijaeläke, joka hänelle myönnettiin kymmenisen vuotta sitten.

Rahat hän hakee pankista kerran kuukaudessa käteisellä, sillä pankki- tai luottokorttia hän ei omista. Eikä puhelinta, sellainen hänellä oli viimeksi yli 25 vuotta sitten. Yhteydenpito ystäviin sujuu edelleen kirjeitse tai kasvotusten.

– Käyn paljon eri kumppanuustaloilla, esimerkiksi tiistaisin asukastalo Betaniassa ja torstaisin asukastalo Hannassa. Ihmiset tietävät, että sieltä minut löytää, ne paikat ovat mun konttoreita.

Joitain ystävyyssuhteita on kuulemma kariutunut, kun ystävät ovat kokeneet yhteydenpidon vaikeaksi. Tätä Mäntymaa ei ole jäänyt suremaan.

– Onko se nyt sitten minkä arvoinen ystävyys, jos sellaiseen loppuu.

Juuri tähän tapaan hän perustelee jokaisen valintansa, aivan kuin niissä ei olisi mitään ihmeellistä. Ehkä niissä ei olekaan: ainakin Mäntymaan elämä vaikuttaa ulkopuolisen silmin täysin luontevalta eikä hän päällisin puolin millään tavalla erotu keskivertokaduntallaajasta.

Uutiset dyykkaamalla lehtiroskiksesta

Helsingin Hermannissa sijaitsevan suuren vuokrakerrostalon parkkipaikan kulmalla tönöttää valtava, vaaleanvihreä lehtisäiliö.

Mustaan pikeepaitaan pukeutunut Heikki Mäntymaa kurottaa koko käsivartensa säiliön sisälle ja nappaa kouraansa nipun lehtiä. Kyse on päivittäisestä rutiinista.

– Uutisethan ei varsinaisesti vanhene. Repäisen aina vanhoista lehdistä kiinnostavat artikkelit taskuun ja kun menen ratikkaan tai bussiin, niitä on siinä hyvä hetki lukea, Mäntymaa sanoo.

Lukeneisuus kuuluu myös puheessa. Mäntymaa siteeraa ulkomuistista Pentti Linkolaa, ja sivulauseissa vilisee viittauksia kuvataiteilijoihin ja kirjallisuuteen.

Hän ei pidä sähkötöntä elämäntyyliään poikkeuksellisena tai erikoisena. Päinvastoin hän kokee olevansa kuin kuka tahansa.

– Minähän olen ihan nössö. On ihmisiä, jotka asuvat kaiken aikaa metsässä ja vuosibudjetti ruokaan on satanen tai jotain. Mulla tulee lämpö ja vesi ja asun kaupunkiasunnossa. Minähän olen ihan tuhlari!

Mutta kuinka poikkeuksellista ilman sähköä asuminen oikeastaan on? Helsingissä on jonkin verran sähköttömiä huoneistoja, kertoo Helen Sähköverkko Oy:n mittauspäällikkö Mika Nousiainen. Ne kuitenkin liittyvät tavallisesti esimerkiksi muuttoihin tai muuten tyhjillään oleviin asuntoihin.

– Sopimuksettomia asuntoja kyllä on, mutta meillä ei ole mitään tietoja siitä, asuuko niissä ketään, Nousiainen sanoo.

Hän ei muista kuulleensa vastaavasta tapauksesta – jossa ihminen asuu omasta valinnastaan ilman sähkösopimusta – noin 15 vuoden työuransa aikana.

Haastattelu sovittiin kirjeitse

Kun ihmisellä ei ole puhelinta, sähköpostia tai ovisummeria, ja hänet pitäisi tavoittaa, vaihtoehdot ovat vähissä. Täytyy kirjoittaa kirje.

Heikki Mäntymaa vastasi ensimmäiseen kirjeeseen parissa päivässä. Käsinkirjoitetun kirjeen saatteena tuli postikortteja, lehtileikkeitä ja seikkaperäiset perustelut, miksi Mäntymaa ei halua antaa haastattelua.

Aihe tuntui kuitenkin niin kiinnostavalta ja tärkeältä, että päätin perustella ehdotukseni paremmin ja laitoin uuden kirjeen postiin. Tällä kertaa tärppäsi: Mäntymaa pyytää kirjeessään ehdotusta haastatteluajankohdaksi.

Ensimmäisestä yhteydenotosta on tässä vaiheessa kulunut reilu viikko. Ehdotan tapaamista hänen kotiinsa seuraavana maanantaina.

Saavun paikalle sovittuna ajankohtana, mutta miestä ei näy missään. Tuliko hän sittenkin toisiin ajatuksiin? Naapuritkaan eivät ole nähneet pariin päivään, mutta tietävät kyllä heti, kenestä on kyse.

Hermanni-Vallila-seura julkaisi jäsenlehdessään alkuvuodesta jutun Heikki Mäntymaan elämäntyylistä. Mäntymaa sanoi ensimmäisessä kirjeessään, että jutun jälkeen jotkin naapurit ovat vältelleet ja katsoneet alta kulmien. Ei ihme, että hän päätti tehdä oharit.

Yllättäen pari päivää myöhemmin työpaikan postilokerikossa odottaa jälleen kirje. Postinkulun viivästymisen vuoksi Mäntymaa oli saanut aika- ja paikkaehdotukseni liian myöhään, eikä siksi ollut paikalla. Hän kysyy, kokeillaanko ensi viikolla uudestaan.

No kokeillaan. Kesäkuun 5. päivä saavun kello 12.58 Heikki Mäntymaan kodin alaovelle. Hän odottelee jo eteisessä ja tulee avaamaan oven: Sinä olet varmaankin Vesa? Kyllä, ja sinä Heikki? Kyllä vain.

Tapaamista on odotettu ja säädetty sen verran monta kertaa, että molempia naurattaa ja halaamme täysin spontaanisti.

Nyt ei ole kiire mihinkään.

Suomen itsenäisyyden historiasta yli neljänneksen maa oli Urho Kekkosen johtama. Pitkäikäisimmälle presidentillemme onkin pystytetty monenlaisia patsaita ja muistomerkkejä ympäri maan – ja jopa Venäjälle ja Viroon.

Ensimmäinen Kekkos-patsas koki karun kohtalon Oulussa. Lokakuussa tulee täyteen 28 vuotta siitä kun kansantaiteilija Matias Keskisen kymmeniä tonneja painanut betoniluomus, muotokuva Kekkosen päästä, hajosi.

Soitto Ouluun kuitenkin kertoo, että jotakin on vielä jäljellä.

– Kekkos-patsaan nenälle kuuluu hyvää. Taiteilija Keskinen oli aikaansa edellä, originelli multitaiteilija, ja siksi olen säilyttänyt tämän Kekkosen nenän kaikki nämä vuodet, Matti Ollikainen sanoo.

Kekkos-patsaan nenä on kulkenut Ollikaisen matkassa jo 27 vuotta. Painoa nenällä on pari sataa kiloa ja se on ainoa jäänne Keskisen valmistamasta patsaasta. Monumentti hajosi siirrettäessä sitä pois Oulun Rotuaarilta, jossa se oli patsasnäyttelyssä syksyllä 1989. Patsas piti siirtää pois, sillä sen ei katsottu olevan sopivaa nähtävää, kun neuvostopresidentti Mihail Gorbatshov oli valtiovierailulla Suomessa ja Oulussa.

Pielavedeltä Vuolijoelle

Kansantaiteilija, valokuvaaja, elokuvantekijä ja kuvanveistäjä Matias Keskisen betonipatsaalla oli monivaiheinen historia. Sen valmistus aloitettiin vuonna 1978 Kekkosen synnyinkunnassa Pielavedellä, jossa se kuitenkin jäi ilman isäntää ja kiinnostusta.

1980-luvun alkupuolella Vuolijoen kunnanjohtaja Jorma Järvinen näki patsaasta tehdyn jutun lehdessä ja innostui siitä. Hän sai muutaman muunkin innostumaan, muun muassa silloisen huoltamoyrittäjä Aarne Määtän.

– Asiaa lähdettiin viemään eteenpäin. Ajattelimme perustaa Vuolijoelle Kekkos-puiston ja saada sillä tavalla lisää näkyvyyttä. Täällä sitä ei kuitenkaan ymmärretty sillä tavalla kuin kunnanjohtaja ajatteli, Määttä kertoo.

Syy siihen, miksi Kekkosen patsasta ja puistoa puuhattiin juuri nykyisin Kajaaniin kuuluvalle Vuolijoelle, niveltyy vuoteen 1940. Tuolloin heinäkuun 27. päivänä Kekkoset ostivat Vuolijoella sijaitsevan Hinan tilan asuinpaikaksi 239 000 markalla (Doria).

Patsasasia eteni ja neuvotteluja käytiin kuvanveistäjä Keskisen kanssa. Lopulta siirron suhteen tuli kiire, koska patsas sijaitsi Pielavedellä pehmeän maan takana.

– Lions Club lähti mukaan ja saimme osarahoittajan, joten pääsimme asiassa eteenpäin. Suunnittelua jatkettiin ja patsas saatiin siirrettyä Vuolijoelle 1984, Määttä kertoo.

Suuri suru ja elämän alamäki

Patsas tuotiin Määtän huoltoaseman pihamaalle, jonka piti olla vain väliaikainen sijoituspaikka, sillä suunnitelmissa oli edelleen siirtää se suunniteltuun Kekkos-puistoon.

Toisin kuitenkin kävi, sillä juhannuksena kunnanjohtaja Jorma Järvinen hukkui Oulujärveen ja koko projekti jäi Aarne Määtän vastuulle.

– Tästä alkoi suuri suru ja elämän alamäki minulla, Matiaksella ja monella muulla, Määttä sanoo.

Vastustus kehityshaketta kohtaan oli sen verran voimakasta, että projektista lopulta luovuttiin ja Kekkosen betoninen pää jäi Määtän tontille.

– Syynä negatiiviseen suhtautumiseen oli suomalainen kateus, joka täällä Kainuussa on hyvin juurtunut. Täytyisi ajatella hieman pidemmälle, jotta tästä sairaudesta päästäisiin eroon, näin oli ainakin ennen, Määttä sanoo.

Patsas sai kuitenkin jonkin verran julkisuutta mediassa, muun muassa Ylen Tänään Iltapäivällä -lähetyksessä Ari Rautio kävi ihmettelemässä Vuolijoen Kekkos-patsasta kesäkuussa 1989. Raution haastattelema Vuolijoen kunnanjohtaja Arto Laurikainen piti patsasta ihan hyvänä.

– Kaikki sen nähneet ovat tunnistaneet esikuvan heti ja se on niin mittava kooltaan, että se herättää huomiota. Se on karikatyyriluonteinen, mutta hyvin Kekkosen arvolle sopiva, Laurikainen kertoi Tänään Iltapäivällä -lähetyksessä.

Viimeinen matka

Vuoden 1989 syksyllä patsas lähti viimeiselle matkalle. Se siirrettiin Ouluun Rotuaarilla järjestettyyn näyttelyyn, jossa oli esillä myös muita Matias Keskisen teoksia, muun muassa seisova Kekkonen.

Vaikka näyttelyä oli jäljellä vielä kaksi viikkoa, päätti Oulun kaupunginvaltuusto lokakuussa 1989 siirtää patsaat pois, koska ne eivät olleet sopivaa nähtävää neuvostopresidentti Mihail Gorbatshovin vierailua seuraavalle kansainväliselle lehdistölle.

Näin asia selitettiin, mutta toisenlaisiakin näkemyksiä on.

– Mikähän meidän silloisella presidentillä oli, ettei hän kestänyt nähdä Kekkosen muotokuvaa Oulussa. Ne määrättiin kylmän viileästi poistettavaksi ja pakon edessä suostuimme siihen, sanoo Aarne Määttä.

Patsaiden siirtäminen aloitettiin jo aamuyöllä, vaikka Keskisen kanssa ajaksi oli sovittu kello 9 aamulla.

– Kun menimme Matiaksen kanssa paikalle, niin työt oli nostettu lavalle ja asiantuntemattomat henkilöt olivat toteuttamassa sitä. Ne nostettiin väärällä tavalla ja silloin pää vioittui lopullisesti, eikä se kestänyt kuljetusta, kertoo Määttä.

Kansantaiteilija Keskistä harmitti tietysti patsaiden siirto pois Rotuaarilta. Suurin harmin aihe ennen patsaskatastrofia oli kuitenkin se, että hän oli varautunut luovuttamaan neuvostopresidentille muistoksi noin 10 senttiä korkean pronssisen Kekkos-patsaan.

Taiteilija oli siirron alkuvaiheessa vielä luottavainen siihen, että Kekkosen päätä esittävä patsas saadaan takaisin Vuolijoelle, jossa sen kärsimät viat olisi korjattu seuraavana kesänä. Olihan Kekkosen pää kestänyt kuljetukset Pielavedeltä Vuolijoelle ja sieltä Ouluun.

Toisin kuitenkin kävi. Ensin Kekkos-patsaalta putosi takaraivo ja tämän jälkeen se hajosi kokonaan pala palalta.

Patsasten siirtoa puitiin vielä oikeudessa, ja Keskiselle kävi yhtä huonosti kuin hänen patsaalleen. Se oli vakuutettu 300 000 markasta, mutta Keskinen ei saanut vakuutusrahoja.

Pelastusoperaatio nenä

Lopulta hajonnut patsas päätyi Oritkarin lumenkaatopaikalle, jossa se oli tarkoitus murskata tien pohjan maa-aineeksi. Tapahtuman kuvasi dokumenttia (YouTube) varten Pohjois-Pohjanmaan ammattioppilaitoksen videokuvaajalinja. Dokumentin teossa mukana oli myös Matti Ollikainen.

– Päätimme pelastaa jonkin osan siitä patsaasta. Päädyimme nenään, joka on selvästi tunnistettava, Ollikainen kertoo.

Pelastusoperaatio on melkoinen tarina, sillä yksi pojista kävi hakemassa lupaa kysymättä sotaveteraani-isältään auton, jonka takakonttiin nuoret miehet nostivat nenän. Aamulla isä huomasi autossa kuljetuksen jäljet ja betonilohkareita.

– Kerroimme mitä olimme tehneet ja sen, että kyseessä oli osa Kekkosen patsasta. Veteraani-isä veti lippaan ja sanoi, etteivät lommot mitään haittaa, kun on kyseessä tällainen tapaus, kertoo Ollikainen.

Kekkosen patsaan hajoamisessa on nähty symboliikkaa, sillä pari viikkoa myöhemmin murtui Berliinin muuri ja muutama vuosi sen jälkeen hajosi myös Neuvostoliitto.

Taiteilija kuoli, teokset elävät

Matias Keskinen kuoli Vuolijoella elokuussa 1997, mutta hänen teoksensa jäivät elämään. Vuolijokelainen Aarne Määttä on koonnut näyttelyn kansantaiteilijan tuotannosta.

– Keskinen oli monipuolinen persoona. Urheilija, näyttelijä, taiteilija sekä laulu- ja soittomies, jolle nyrkkeily oli sydäntä lähellä. Nyrkkeily näkyy täällä Vuolijoen näyttelyssä, jossa on Pertti Purhosesta tehty reliefi ja patsas Cassius Clayn päästä.

Näyttelyssä on esillä myös paljon Keskisen valmistamia pienoispatsaita Kekkosesta sekä erilaisia taideteoksia myös monista muista merkkihenkilöistä. Näyttely on avoinna vain tilauksesta.

Kekkos-patsaan kohtaloa (Kaleva) muisteltiin vuonna 1997 mieskuoro Huutajien ja Oulun Musiikkivideofestivaalin suurella spektaakkelilla.

Kymmenen vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen järjestettiin poikkitaiteellinen trubaduuriesitys "Oulun urho", joka vei katsojat aikamatkalle 1980-luvulle, jolloin Keskinen ei saanut arvostusta. Taiteilijan elämää seurannut Matti Ollikainen sekä Kari Blomster halusivat esityksellä palauttaa Keskisen kunnian. Esitys näytettiin Oulun Musiikkivideofestivaaleilla.

Keskiseltä jäi kesken yksi teos: Kekkos-patsaan tyylinen patsas Jean Sibeliuksen päästä. Edellisestä kerrasta viisastuneena hän teki siitä kestävän ja pomminvarman.

– Jos oikeus olisi aikoinaan tapahtunut ja Matias Keskinen olisi saanut korvauksen, hän olisi saanut Sibeliuksen pään valmiiksi, eikä olisi kuollut kylmään, nälkään ja vitutukseen, toteaa Ollikainen.

Sibelius-monumentin ajatuksena oli, että pään sisälle olisi voinut mennä kuuntelemaan Sibeliuksen musiikkia.

– Veli Gränön tekemässä dokumentissa "Matias Keskisen kuviteltu elämä" se patsas vilahtaa. Veikkaan, että siinä olisi ollut nähtävyyttä, kuultavuutta, koettavuutta. Melkoinen vetonaula Suomelle, sanoo Ollikainen.

Lue lisää:

Elävä arkisto: Kekkos-patsaat

YouTube: Dokumentti kansantaiteilija Matias Keskisen veistosnäyttelyn purkamisesta Oulussa 25.10.1989

Eduskunnan Pikkuparlamentin puistossa Mannerheimintien varrella pääsee tänään kokemaan yhteislaulun riemua. Eduskunnan Arkadia-seuran järjestelmässä tilaisuudessa laulattajina nähdään tunnettuja kansanedustajia yli puoluerajojen sekä muusikot Kaija Kärkinen ja Bianca Morales.

Tapahtuman puuhamiehenä toimii kokenut kansan laulattaja, kansanedustaja Mikko Alatalo (kesk.). Suomalaiset tuntevat hänet takavuosien hittiohjelmasta Tammerkoksen sillalla, jossa Alatalo laulatti suomalaisia siniset lasit naamallaan.

Kansanedustajista Alatalon lisäksi Eduskuntatalon lisärakennuksen läheisessä puistossa nähdään Jutta Urpilainen (sd.), Päivi Räsänen (kd.), Juho Eerola (ps.), Krista Mikkonen (vihr.), Jari Myllykoski (vas.), Saara-Sofia Sirén (kok.), ja Mirja Vehkaperä (kesk.).

Arkadia-seuran suunnittelija Ulla Hirvonen kertoo, että laulutilaisuus on ainutkertainen tapahtuma ja se järjestetään Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi.

Kansanedustaja Mikko Alatalo kertoo tapahtuman mainosvideolla, että tilaisuudessa lauletaan Suomen historiaa läpi sadan vuoden ajalta yhteislaulujen keinoin.

Arkadia-seuran suunnittelja Ulla Hirvosen mukaan paikalle odotetaan väkeä toistasataa henkeä. Yleisölle jaettavaan käsiohjelmaan on painettu yhteislaulujen sanat.

Eduskunnan Arkadia-seuran tarkoituksena on luoda edellytyksiä kansanedustajien ja kulttuurielämän edustajien väliselle yhteydenpidolle sekä edistää maamme kulttuurioloja, kulttuuripoliittista keskustelua ja jäsenkunnan laaja-alaista kulttuurin tuntemusta.

100 vuoden laulut – yhteislaulutilaisuus 20. kesäkuuta klo 17–19 Pikkuparlamentin puistossa. Arkadiankatu 3, Helsinki.

Yle näyttää tilaisuuden suorana lähetyksenä.

Suomi juhlii satavuotistaivaltaan, siksi Ateneum on pistänyt matkaan myös kaksi suomalaisen taiteen klassikkoa.

Eero Järnefeltin Kaski, myös Raatajat rahanalaiset -nimellä tunnettu teos jatkaa Turun jälkeen kiertueurakkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa. Helene Schjerfbeckin Toipilas puolestaan ihastuttaa nyt Kemin taidemuseossa.

Kansallisaarteille matkustaminen on arkipäivää. Kuin myös ripustaminen seinälle uudelleen ja uudelleen. On kierretty Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa.

Kaski on maailmanmatkaaja

Eero Järnefelt oli kolmikymppinen, kun Kaski valmistui vuonna 1893. Mahtoiko taiteilija arvata, että tuli tehtyä merkkiteos, jonka tuhannet ihmiset tulevat näkemään.

Kaski aloitti oman matkustelunsa kohta valmistumisensa jälkeen.

– Teos on ollut todellinen maailmanmatkaaja, kertoo Ateneumin taidemuseon tuotantokoordinaattori Katja Ikäläinen.

Kun Ikäläinen alkaa luetella, missä kaikkialla Kaski on vieraillut, putoaa nopeasti kärryiltä. Niin paljon maita ja kaupunkeja matkan varrelle mahtuu.

Teos on ollut todellinen maailmanmatkaaja. Katja Ikäläinen

Japanissa Kaskea esiteltiin esimerkiksi vuonna 2003. Listalta löytyvät tietenkin myös Pohjoismaat, monet eurooppalaiset kaupungit, kuten Lontoo, Madrid, Barcelona ja Rooma. Vuonna 1958 Kaskea ihmeteltiin Roomassa. Vuonna 1900 teos matkasi Pariisiin, maailmannäyttelyyn.

– Eero Järnefelt lähetti maailmannäyttelyyn yhdeksän teosta, ja hänet palkittiin siellä kultamitalilla.

Hyvin ovat Kaski ja Toipilas jaksaneet, vaikka kilometrejä ja lentomaileja on takana. Teosten turvallisuudesta on huolehdittu muun muassa siten, että ne on suojattu pleksilasilla, kertoo Ylen aiempi uutinen.

Kaski Järnefeltin muiden teosten seuraan

Hämeenlinnan Taidemuseossa Kaski on saanut ympärilleen muitakin Eero Järnefeltin teoksia. Samalla kokonaisuus on osa Yhteiset kuvamme -näyttelyä.

Esillä on muun muassa Järnefeltin omakuva Idän myrskyssä.

– Hyvin symbolistinen, vertauskuvallinen teos, joka viittaa sortovuosiin. Taiteilija on kuvannut itsensä siinä luonnonvoimien myllerryksen keskellä voimiensa tunnossa, vähän kullervomaisena hahmona, kertoo amanuenssi Päivi Viherluoto.

Näytteillä ovat myös Savolaisvene ja Heinäkuun päivä, joka on Kaskea pari vuotta aikaisemmin Muuruvedellä valmistunut teos.

– Siinähän on kaskimaisema, joka on jo viljelty loppuun, ja se on heinittynyt.

Viherluoto sanoo, että Järnefeltin teokset muodostavat kokonaisuuden, jossa Eero Järnefeltin taiteen ydin tulee esille: ihminen, luonto, työskentely ja eläminen luonnon ehdoilla sekä maisema.

Kaski on nähtävissä Hämeenlinnan Taidemuseossa aina 30. heinäkuuta asti. Hämeenlinnasta teos jatkaa Klassikot kiertueella -matkaa Lappeenrannan taidemuseoon.

Hämeenlinnan-vierailun yhteyteen on järjestetty myös kolme elämyksellistä Kaski-opastuskierrosta. Ne järjestetään 7., 22. ja 27. heinäkuuta.

Matkaa rintamalle on vain sata kilometriä. Joukko nuoria kurdimiehiä ei kuitenkaan sonnustaudu peshmerga-armeijan univormuihin, vaan mitä tyylikkäimpiin dandy-vetimiin.

Takit istuvat kuin valettu. Värit ja kuviot yhdistyvät varmalla otteella. Housun puntit ovat trendikkaan kapeat.

Näky voisi Firenzen tai Milanon kaduilta. Nyt ollaan kuitenkin pohjois-Irakin kurdialueen pääkaupungissa Erbilissä.

Kuvissa esiintyvät hipsterit muodostavat herrainkerhon nimeltä Mr. Erbil. Ryhmällä on Instagramissa lähes sata tuhatta seuraajaa ja heistä ovat kirjoitettaneet GQ:n, BBC:n ja Die Weltin kaltaiset kansainväliset mediat.

Siistipartaiset nuoret miehet muuttavat ryminällä kuvaamme Irakista. Kaikki ei sittenkään ole pelkkää taistelutannerta ja kärsimystä.

Joutilaat nuoret miehet

On helmikuu 2016. Joukko nuoria miehiä kokoontuu Erbilin ikivanhaan linnoitukseen. He poseeraavat, keikaroivat, ottavat tukuittain selfieitä. Ja päättävät perustaa Irakin ensimmäisen herrainkerhon.

Miehiä yhdistää rakkaus muotiin. Se on selvää, kun katselee Instagramissa jaettuja kuvia. Samalla heitä yhdistää nuoruus ja halu rakentaa itselleen valoisampi tulevaisuus.

Elämä Irakin kurdialueella muuttui sen jälkeen, kun Yhdysvallat hyökkäsi maahan vuonna 2003 ja Saddam syöstiin vallasta. Suhteelllisen vakaalle alueelle alkoi virrata kansainvälistä rahaa. Erbiliin nousi länsimaisia kauppakeskuksia, elokuvateattereja, ravintoloita. Yhteydet ulkomaailmaan avautuivat.

– Saddamin aikana elimme täysin erityksissä. Sitten kaikki muuttui. Tuntui, että maailma vyöryi silmiemme eteen, sanoi Mr. Erbilin perustajiin kuuluva Goran Pshtiwan Vocativ-nettisivustolla.

Hän on opiskellut kauppatieteitä paikallisessa yliopistossa. Toinen perustajäsen Omer Nihad työskentelee Erbilin pörssissä. Palkkaa Nihad tosin on saanut viimeksi lähes puoli vuotta sitten.

Vuosikymmenen kestänyt hyvä kausi Erbilissä päättyi kesällä 2014, kun Isis aloitti hyökkäyksensä. Kaupunkiin virtasi satoja tuhansia taisteluja pakenevia ihmisiä. Samoihin aikoihin öljyn hinta kääntyi laskuun, mikä pysäytti orastavan talouskasvun.

Nuoren kurdimiehen tulevaisuudennäkymä muuttui vähintäänkin haastavaksi. Hyvä puoli oli se, että yhtäkkiä oli aikaa harrastaa.

– Tuskin olisimme ehtineet perustaa Mr. Erbiliä, jollei tätä kriisiä olisi ollut, Nihad sanoo.

Pitti Uomo kohtaa effendin

Mr. Erbil toimii niin, että se järjestää muutaman kuukauden välein kokoontumisia Erbilin historiallisissa kohteissa. Kuvauksellisessa taustassa miehet esittelevät viimeisimpiä vaatehankintojaan. Kamerat räpsyvät ja kuvat leviävät Instagramin välityksellä.

Vaatteensa miehet teettävät paikallisilla räätäleillä. He hyödyntävät myös paikallisia materiaaleja, kuten vuohen karvaa, josta syntyy hieman totuttua karheampi solmio.

Mallit sen sijaan haetaan Euroopan viimeisimmistä muotiluomuksista. Esikuvana Mr. Erbil pitää Firenzen miestenmuotitapahtumaa Pitti Uomoa, joka on 1970-luvulta lähtien kannustanut miehiä ympäri maailmaa pukeutumaan rohkeasti dandy-tyyliin.

Pelkkä kopio italialaisesta miesten pukeutumisesta Mr. Erbil ei kuitenkaan ole. Ryhmä hakee vaikutteita myös omasta historiastaan. Se haluaa palauttaa kunniaan perinteisen effendi-kulttuurin.

Effendit, kurdien yläluokka, hallitsivat pukeutumisen salat ja etiketin ja kuvaan kuului hienostunut vierailu paikallisissa teehuoneissa. Kurdien uuden vuoden kunniaksi Mr. Erbil pukeutui perinteisiin kurdiasuihin ja valokuvaussessio toteutettiin vuoristossa.

Mr. Erbil puhuu naisten puolesta

Politiikan ja uskonnon Mr. Erbil sanoo pitävänsä klubinsa seinien ulkopuolella. Yhteiskunnallisesti ryhmä on kuitenkin aktiivinen.

Se yrittää muuttaa kansainvälisen huomion taloudelliseksi toimeliaisuudeksi lanseeraamalla omia tuotteitaan ja työllistämällä paikallisia valmistajia. Markkinoille on jo ilmestynyt solmioita ja parranhoitotuotteita. Tavoitteena on oman muotitalon perustaminen.

Mr. Erbil yrittää myös vaikuttaa kurdialueen sosiaalisiin oloihin, erityisesti naisten asemaan. Ryhmä nostaa joka torstai valokeilaan naisia, jotka toimivat aktiivisesti kurdiyhteisössä.

Vaikka naisen asema kurdikulttuurissa ei ole niin alisteinen kuin monessa muussa Lähi-idän kulttuurissa, perinteet ja patriarkaalisuus hallitsevat asenteita.

Miehet itsekin herättävät huomiota kävellessään pitkin Erbilin katuja. Valtaosa kaupunkilaisista on sonnustautunut joko halpaan pukuun tai perinteiseen pussihousu-tunika-kokonaisuuteen.

Viimeisen päälle laittautuneita miehiä on epäilty itsekeskeisiksi ja pinnallisiksi.

– Kun tekee jotain uutta, aina joku epäilee. Olemme paljon muutakin kuin muotia. Haluamme näyttää maailmalle, että Kurdistanissa tapahtuu myönteisiäkin asioita.

Ruisrock, Provinssi, Ilosaarirock, Qstock, RMJ ja Himos – tässä kuusi suurta valtavirtafestivaalia, joilla esiintyy tänä kesänä suomalaisen populaarimusiikin kerma. Festarijulisteissa on paljon samoja nimiä. Selvitimme, ketkä ovat tämän kesän kovimmat festarikeikkailijat.

Koko data-aineisto löytyy tästä.

Kotimaisella  musiikilla on kysyntää

Tältä vuodelta löytyy neljä artistia, jotka esiintyvät kaikilla kuudella festivaalilla: JVG, Ellinoora, Teflon Brothers sekä Haloo Helsinki.

Viiden kerran esiintyjiä taas ovat Sanni, Vesala, Kaija Koo, Popeda ja Jenni Vartiainen.

Ruisrockin promoottorin Mikko Niemelän mielestä etenkin tänä vuonna listat kertovat siitä, että festivaaleilla toteutuu kysynnän ja tarjonnan laki.

– Kotimaisella musiikilla menee tällä hetkellä todella hyvin, kysyntää on paljon ja yleisö haluaa näitä artisteja tulla katsomaan. Jos tarkastelee suosituinta musiikkia vaikkapa Spotifyssa, niin kyllä se Suomessa huomattavan kotimaispainotteista on.

Ellinooran keikkatahti on huima

Kahteen edelliseen vuoteen verrattuna tänä vuonna ahkerimpien festivaalikiertäjien joukkoon mahtuu useita eri-ikäisiä naisartisteja Kaija Koosta Sanniin – voidaan puhua jopa jonkinlaisesta ilmiöstä.

Yksi näistä nimistä on kovassa nosteessa oleva pop-laulaja Ellinoora. Hänen mielestään suomenkielisen musiikin tarjonta on laajempaa kuin koskaan, naisten näkyvyys taas ei ole sukupuolikysymys.

– Kyse on hyvistä biiseistä, hyvistä kokonaisuuksista ja hyvistä tarinoista. Ne puhuttelevat ihmisiä aina.

Kuuden suuren festivaalin lisäksi Ellinoora esiintyy tänä kesänä yli kolmessakymmenessä muussa tapahtumassa – tahti on siis huima.

–Pelkästä festivaalisanasta tulee vatsanpohjaan sellainen kiva kutittava tunne! Festivaaleilla suomalainen on avoin kaikelle ja unohtaa melankolian – ainakin hetkeksi. On ihanaa nähdä, kuinka musiikki herättää ihmiset eloon ja he nauttivat elämästä ainakin pienen hetken ajan.

Kovaa keikkatahtia Ellinoora ei halua valitella.

– Totta kai se stressaa, mutta olen haaveillut tällaisesta elämästä pienestä tytöstä pitäen. Menen keikkojen jälkeen melkein heti nukkumaan – tämä on huomattavasti kurinalaisempaa elämää, mitä alunperin luulin. Toisaalta kun endorfiinit vapautuvat lavalla, ei sitä tunnetta saa mistään muualta.

Mutta millä periaatteella esimerkiksi Ruisrock on valinnut Ellinooran esiintyjäkaartiinsa? Promoottori Mikko Niemelän mukaan syynä ovat artistin noste ja viime kesän onnistunut keikka.

– Hänen kohdallaan yhdessä vuodessa on tapahtunut hyvin paljon asioita. On oikeus ja kohtuus, että Ellinoora voi tulla meille tänäkin kesänä. Ei siitä ole meille mitään haittaa että hän oli meillä viime vuonna. Päinvastoin, on hienoa seurata vierestä, kuinka artisti kehittyy.

Pop ja tanssittava musiikki ovat suosituimpia

Kotimaisten artistien suosion kasvamisesta kertoo se, että viime vuonna kaikilla kuudella festivaalilla esiintyi vain yksi suomalaisartisti, JVG. Viidellä isolla festarilla olivat kuitenkin Antti Tuisku, Cheek, Vesala, Sanni ja Nikke Ankara.

Toissa vuonna useimpia festarikeikkoja tekivät rock-yhtyeet, kuten Mokoma, CMX, Apina ja Von Hertzen Brothers. Esimerkiksi tänä vuonna rock-yhtyeitä on vähemmän. Onko kyse trendistä?

– Ei rock kuolemaa ole tekemässä, mutta ehkä se kuitenkin on tällä hetkellä festivaaleilla hitusen pienemmässä roolissa. Ne kaikkein isoimmat erisnimet eivät välttämättä ole tällä hetkellä kovinkaan rock, mutta jos ohjelmistoja katsoo tarkemmin, kyllä se sähkökitara festivaaleilla edelleen soi, Mikko Niemelä toteaa.

Ylen tekemä juttu kertoo, että pidemmällä tähtäimellä rockin määrä festivaaleilla on kuitenkin vähentynyt.

Vuosikymmen sitten festaritilastoja hallitsi PMMP. Mikko Niemelän mukaan kyse on suhdanteista: tällä hetkellä valtavirtamusiikkia hallitsevat pop ja tanssittavampi musiikki, viiden vuoden kuluttua tilanne voi olla aivan toisenlainen.

Mutta jos palataan alkuasetelmaan, mitä Ruisrockin promoottori Mikko Niemelä vastaa henkilölle, jonka mielestä suurilla festivaaleilla on liikaa samoja esiintyjiä?

– Esitän vastakysymyksen, että aikooko tämä henkilö käydä kaikilla näillä festivaaleilla. Meidän kävijätutkimuksiemme mukaan hyvin harvat kiertävät kaikki tapahtumat. Loppujen lopuksi aika harva altistuu samoile bändeille, eli en näe tätä suurena ongelmana.

Näin dataa kerättiin

Laskimme mukaan artistit ja yhtyeet, jotka esiintyvät tänä vuonna Ruisrockissa, Ilosaarirockissa, Provinssissa, RMJ:ssä, Himoksella tai Qstockissa. Lisäksi laskettiin, kuinka monta kertaa artistit esiintyivät samoilla festivaaleilla vuonna 2016 ja 2015.

Esiintyjälistat kerättiin tapahtumien internetsivuilta ja niiden arkistoiduilta versioilta. Yhdessä esiintyneet artistit, duot tai kollektiivit erotettiin toisistaan ja laskettiin mukaan yksittäisinä artisteina, jos se oli mahdollista.

Vuosien 2017, 2016 ja 2015 koko data-aineisto löytyy tästä.

Yle-verosta vapautettavien pienituloisten määrä kasvaa. Aamulla kokoontunut parlamentaarinen Yle-työryhmä pääsi sopuun siitä, että Yle-veron alarajaa nostetaan 11 100 eurosta 14 800 euroon.

Suomessa on arviolta 400 000 ihmistä, joiden vuosiansiot jäävät 14 800 euron alapuolelle.

Samalla Yle-työryhmä päätti, että tulonmenetys korvataan Ylelle peruuttamalla indeksikorotuksen jäädytys vuodesta 2019 alkaen.

– Myös parempituloisten Yle-vero nousee hieman, noin 20 eurolla vuodessa, sanoo työryhmän puheenjohtaja Kaj Turunen (uv).

Hallitus päätti puoliväliriihessä huhtikuussa, että Yle-verosta vapautettavien joukkoa tulisi kasvattaa. Oppositiosta arvosteltiin hallitusta Ylen asioihin puuttumisesta ohi parlamentaarisen valmistelun.

– Työryhmä ei pitänyt hallituksen menettelytavasta, jossa se asetti parlamentaarisen työryhmän ja samalla kertoi lopputuloksen, johon työryhmän tulee päätyä, sanoo Turunen.

Vielä pari viikkoa sitten uutisoitiin, ettei parlamentaarinen Yle-työryhmä päässyt sopuun asiassa. Kiistaa oli erityisesti Perussuomalaisten ja SDP:n kesken indeksikorotuksen palauttamisesta.

Tämän päiväisestä sovusta uutisoi ensimmäisenä Demokraatti.

Juttua muokattu 22.6. kello 11.50: Korjattu Turusen eduskuntaryhmä.

9-vuotiaan Saaran ja koko Mikkosten perheen alkukesä on ollut kaikkea muuta kuin tavallinen. Kajaanilainen Saara Mikkonen oli nimittäin mukana Mannerheim-oopperassa Ilmajoen musiikkijuhlilla ja lauloi muun muassa Waltteri Torikan (Mannerheim) kanssa.

Näyttämöllä Saara ei laulanut oopperatekniikalla, mutta syksyllä kolmannelle luokalle menevän koululaisen osuus oli kaikkea muuta kuin helppo. Noin viisi minuuttia kestävässä kohtauksessa Mannerheim vierailee Kiinassa ja tapaa Kiinan keisarin Pu Yin.

Rasavilli lapsikeisari komentaa Mannerheimin opettelemaan kiinan kieltä kunnes se onnistuu. Saara Mikkonen laulaa lavalla sekä yksin että duettona Waltteri Torikan kanssa.

– Saaran lauluosuus oli yksi oopperan vaikeimpia, sillä hän lauloi kiinaksi ja kiinalaisella sävelasteikolla. Kohtaus voisi olla mistä tahansa Disneyn elokuvasta: värikäs, eksoottinen ja leikkisä, kertoo ohjaaja Tuomas Parkkinen.

Parkkisen mukaan Saaran laulu on puhdasta ja hänellä on hyvä sävelkorva. Nämä olivat tärkeitä, sillä säestyksen mukana piti laulaa tarkasti.

– Säestys suhteessa lauluun oli haastavaa, sillä kyseessä on kiinalainen melodia, jossa on vaikeita intervalleja. Täytyi olla hyvä lähtöääni ja sisäinen laulun pulssi, kertoo Parkkinen.

Ohjaajan mukaan kohtaus oli yksi oopperan muistettavimpia ja se villitsi yleisön aplodeihin joka kerta.

– Se oli täysi yllätys kaikille, että eteläpohjalaisiin jokimaisemiin tuleekin kaukomaista eksotiikkaa. Se on suomalaisessa oopperakerronnassa harvinaista ja raikasta.

Ei yhtään laulutuntia

Musikaalinen Saara on soittanut pianoa jo melkein viisi vuotta, mutta ei ole koskaan ollut laulutunneilla. 9-vuotias on kuitenkin laulanut paljon. Esiintyminenkään ei ole täysin vierasta, mutta ammattilaisten mukana ja suuren yleisön edessä Saara oli ensimmäistä kertaa.

Kiinan kieltä Saara ei osannut ennestään. Se kuitenkin luonnistui lopulta yllättävän helposti.

– On se kyllä vaikea kieli ja vaikka siinä on oudot sanat, ne ovat helpot kunhan ne vain lukee, Saara kertoo.

Saara itse pitää popista ja klassisesta musiikista, ja kuuntelee musiikkia monipuolisesti. Ooppera-tyyli kuulosti aiemmin vähän oudolta, mutta kokemus on muuttanut musiikkimieltymyksiä.

– En ole enää ruvennut kuuntelemaan mun tavallisia musiikkeja, vaan oon kokoajan hyräillyt ja miettinyt oopperaa, vastaikään kotiin Kajaaniin palannut Saara kertoo.

Jännittävän esityskauden jälkeen Mikkosten perheen loppukesä kuluu tavanomaisemmissa kesäpuuhissa. Nyt ehtii uida ja olla kavereiden kanssa. Saaran mieli on hieman haikea, mutta toisaalta hän saattaa palata lavalle ensi kesänäkin.

– Nyt tuntuu aika kivalta, Saara sanoo.

Mannerheim-oopperan viimeinen esitys oli 17. kesäkuuta.

Lue lisää:

9-vuotias Saara on Kiinan keisari – laulaa duettoa Waltteri Torikan kanssa

Suomen suurimman juhannusjuhlan porteilla tunnelma on odottava. Raumanmeren juhannuksen sisäänkäynnille on kerääntynyt ihmisiä jonoksi asti ja alku on järjestäjien mukaan lähtenyt käyntiin hyvin. Torstaille on myyty lippuja reilut 15 000.

– Tällä hetkellä juhlijoita on tulossa selvästi yli 40 000 kolmen päivän aikana. Kokonaistavoite on 50 000 – 60 000 kävijää, kertoo festivaalin tiedotusvastaava Tomi Lindblom.

Raumalla nähdään juhannusaattona myös festarihäät, kun viime kesänä RMJ:ssä toisensa tavanneet Rosa Roos ja Jesse Öini vihitään päälavalla kello 18. Vihkimisen suorittaa Rauman seurakunnan pastori Lotta Hatakka.

Kolmepäiväisiksi jälleen muutetuilla juhannusfestareilla nähdään ulkomaisina tähtinä muun muassa David Hasselhoff, Pendulum, Shaggy ja Scooter. Kotimaisista artisteista Raumalla esiintyy esimerkiksi Jenni Vartiainen, Antti Tuisku, JVG, Apulanta ja Popeda.

Egyptistä löytynyt muinainen varvasproteesi on nykyaikaisten tutkimusmenetelmien ansiosta osoittautunut todellisen taitajan tekemäksi. Tutkijoiden mukaan siitä on ollut oikeaa hyötyä korkea-arvoisen papin tyttärelle, joka oli menettänyt ukkovarpaansa.

Puinen proteesi nahkaisine hihnoinen löytyi 16 vuotta sitten rautakautisesta haudasta Sheikh ´Abd el-Qurnasta, läheltä Luxoria. Hautaus on ajoitettu 600–1000-luvuille ennen ajanlaskumme alkua.

Vanhin tunnettu proteesi tätä ennen oli Italiasta noin vuodelta 300 e.a.a. Proteesi ei ollut vain jalkaterä, vaan kokonainen puusta ja pronssista tehty jalka. Siitä on enää vain kopio, sillä Lontoossa säilytetty alkuperäinen proteesi tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa.

Kaunis kynttä myöten

Kansainvälinen tutkijaryhmä on nyt selvittänyt puuvarpaan tarinaa mikroskoopeilla, röntgenillä ja kerroskuvauksella. Ne osoittivat, että varvasta oli soviteltu ja muokattu useita kertoja, jotta se istui omistajansa jalkaan. Proteesi oli yhä paikoillaan, kun hauta ja sen vainaja löydettiin.

Kolminivelisen proteesin tekijän täytyi olla erinomaisesti perillä ihmisen anatomiasta, tutkijat sanovat. Tietämyksestä todistaa etenkin se, miten hyvin varvas liikkui. Myös tukeva kiinnityshihna teki tutkijoihin vaikutuksen.

Kulumajäljet osoittavat, että proteesia oli käytetty.

Käyttökelpoisuuden lisäksi varvas oli tehty mahdollisimman kauniiksi aina kynttä myöten. Kulumisjäljet todistavat, ettei kyseessä silti ollut vain vainajalle ennen hautajaisia tehty kosmeettinen korjaus.

Sellaiset – jalkojen lisäksi muun muassa nenät, korvat ja penikset – olivat Egyptissä tapana, jotta vainaja saattoi aloittaa tuonpuoleisessa normaalin elämän.

Testaajat kehuivat mukavaksi

Brittiläisen Manchesterin yliopiston asiantuntijat kokeilivat aiemmin jäljitelmän toimivuutta kahdella vapaaehtoisella, joilta puuttui ukkovarvas.

He kävelivät kymmenen metriä paljain jaloin ja saman verran sandaaleissa, jollaisia Egyptissä käytettiin kolme tuhatta vuotta sitten. Kokeet tehtiin kahdesti: kerran ilman proteesia ja toisen sen kanssa.

Erikoisvälinein tarkkaillut ja mitatut askellukset osoittivat, että terveeseen jalkaterään verrattuna proteesi antoi lähes 78 prosenttia taipuisuudesta, kun jaloissa olivat sandaalit. Ilman niitä tulos oli huonompi.

Kokeilijoidensa mukaan proteesi tuntui jalassa vallan hyvältä, eikä siitä myöskään näyttänyt syntyvän kudosvaurioita. Ilman proteesia jalkaan sen sijaan kohdistui kävellessä voimakasta painetta.

Hautakammioista asunnoiksi

Sheikh ´Abd el-Qurnan vuorenrinteeseen hautakappelin alle kaiverrettu kammio löytyi haudanryöstäjien mylläämänään. Kappeli kuului yläluokkaiselle perheelle, jolla oli läheiset välit kuningashuoneeseen.

Vanhin hauta on miltei neljän tuhannen vuoden takaa. Pitkän historiansa aikana hautoja muuteltiin monta kertaa uuteen käyttöön, ja viime vaiheissa niitä käytettiin asuntoina.

Ensimmäisinä niihin muuttivat varhaiset kristityt erakot, ja niissä asuttiin vielä 1900-luvun alussa.

Hautausmaasta laaditaan 3D-mallia

Sveitsiläinen Baselin yliopisto on selvittänyt parin vuoden ajan hautausmaan pitkää historiaa useilla eri menetelmillä.

Siten etsitään tietoa rakennustapojen lisäksi muun muassa rakentajien taidoista ja elämästä. Projektista voi lukea lisää englanniksi tästä linkistä.

Parhaillaan asiantuntijat kehittävät menetelmiä, joilla alueesta ja sitä ympäröivästä maastosta tehdään kolmiulotteinen arkeologinen ja geologinen kartta. Sen perusteella he aikovat laatia simulaation hautausmaan eri vaiheista.

Suomalaisten tavallisinta juhannusruokaa ovat epäilemättä uudet perunat ja grillissä tirisevät pihvit, muu liha – ja ennen muuta makkara. Mutta jos vanhan kansan suomalainen vaikka vain muutaman sukupolven takaa tulisi nyt juhannusjuhlaan, kattaus olisi hänelle uppo-outo.

Makkaraa kului Suomessa viime vuoden grillikaudella melkein 15 miljoonaa kiloa, ja suuri kulutushuippu on juuri juhannuksena. Silti grilli- tai edes nuotiomakkara on aivan liian uusi tulokas juhannuksen perinneruoaksi.

Lihaa syötiin vasta syksyn teurastuskaudella.

Maanviljelys-Suomessa ei tullut kysymykseenkään, että hengissä talven yli saatu karja olisi lyöty alkukesästä lihoiksi.

– Ei tosiaankaan. Sanonnan mukaan "kevät keikkuen tulevi", ja karjakin vähän keikkui, kun oli jo uupeloa ruuasta. Keväällä lehmät olivat yleensä laihoja ja niitä piti ruveta lihottamaan, sanoo arkistotutkija Juha Nirkko Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta.

Suomalaiset elivät lihatta, kunnes päästiin syksyn teurastuskauteen. Makkaran yleistyminen ympärivuotisena ruokana on varsin uusi asia.

– Makkaraa alettiin syödä muulloin vasta, kun ruvettiin jo vähän urbanisoitumaan. Vanhasta vuodenkierrosta päästiin lopullisesti irti vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun ruoka rupesi paremmin riittämään, Nirkko kertoo.

Perunakaan ei kelpaa

Entä ne juhannuspöydän uudet perunat? Eikö peruna sentään ole ollut suomalaista kansanruokaa aina 1700-luvun lopulta, jolloin se ajoi ohi nauriista?

– Juhannusruokana sekin on uudempaa hömpötystä. Vastahan perunat kylvettiin kustaanpäivänä, 6. kesäkuuta. Ei niitä millään saanut juhannuksena vielä, Nirkko torppaa.

Lehmistä ei vielä liiennyt lihaa, mutta maitoa ne olivat alkaneet jo tuottaa saatuaan tuoretta ruohoa.

– Lehmän antia alettiin kyllä jo hyvin saada juhannuksena, ja niinpä ruvettiin sitten tekemään siitä maitoruokaa. Oikeastaan kaikki mahdollinen, mitä maidosta pystyy tekemään, oli se ruoka, ja koko juhannus oli niin kuin paimenten juhla.

Perinteinen kytkös löytyi

Maitopohjalta kansallinen juhannusruoka on siis selvästikin valittava. Olisiko se Pohjois-Suomessa keittämällä tehty punainen juhannusjuusto? Tai uunijuusto, jota Nirkko nimittää "natinajuustoksi? Maitovelli tai munamaito? Mikään niistä ei ole levinnyt kaikkialle ja ylitse muiden.

Pohdinnan jälkeen kisan voittavat ohukaiset eli letut eli lätyt eli räiskäleet, joita Nirkon mukaan paisteltiin siellä sun täällä, muurinpohjalettuja ja muita.

– Kyllä minä kallistuisin lettuihin, jos nyt jotakin maitoruokaa. Siinä on se perinteinen kytkös, Nirkko summaa.

Letut voi yhdistää siihen kesäherkkuun, josta etenkin naiset sanovat pitävänsä ehdottomasti eniten: kotimaisiin mansikoihin. Suomalaisen työn liiton kyselyssä pari kesää sitten mansikat päihittivät täpärästi uudet perunat. Grillimakkara jäi yllättäen neljännelle sijalle, vielä jäätelönkin jälkeen.

Lauri Maijalasta tuli valtakunnan sensaatio seitsemän vuotta sitten, kun hän kirjoitti ja ohjasi karnevalistisen Mannerheim-esityksen Teatterikorkeakouluun. Yhdessä sen kohtauksista fiktiivinen teatteriryhmä teki pilkkanäytelmää Mannerheimista. Se laittoi marsalkan haistattamaan suomalaisille pitkät, naimaan Stalinia ja sekaantumaan hevoseensa.

Siitä seurasi myrsky. 23-vuotias ohjaaja sai tappouhkauksia ja joutui silmätikuksi maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvalla Hommaforumin keskustelupalstalla.

– Se oli tosi inhottavaa, aivan hirveätä. Teatterikorkeakoulu joutui palkkaamaan turvamiehiä esityksiin, Maijala muistelee.

Nuori mies löi kuitenkin itsensä kerralla läpi suomalaisen teatterin kauhukakarana. Hänestä tuli huligaani, jolta on totuttu odottamaan provokaatiota, kuvien kaatoa ja kurittomia tulkintoja. Se on erikoista, koska Maijala korostaa, ettei hän ole koskaan provosoinut tahallaan.

– En ikinä, ikinä tee esityksiä sen takia, että haluaisin ärsyttää. En tietenkään. Teen juttuja, jotka itkettävät, ahdistavat ja naurattavat minua itseäni, juttuja, jotka näen arvokkaiksi.

Maijala vertaa omia ohjauksiaan South Park -tv-sarjaan. Sitä katsoneet tuskin järkyttyvät hänen tekemisistään. Maijalan mielestä Mannerheim-näytelmässäkin oli vain tarkoitus osoittaa, kuinka kaikki käyttävät marsalkan hahmoa hyväkseen. Tekijät siis pilkkasivat itseään.

Teki mitä tahansa, aina joku loukkaantuu

Sittemmin Maijala on tehnyt muun muassa Tuntematon sotilas -oopperan, Juoppohullun päiväkirjan näyttämölle ja elokuvaksi, kirjoittanut, ohjannut ja näytellyt. Nelisen vuotta sitten hän aloitti helsinkiläisen KOM-teatterin toisena taiteellisena johtajana.

Maijalan seuraava iso satsaus on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin sovitus ja ohjaus Turun kaupunginteatteriin. Ensi-ilta on syksyllä. Yhdistelmä Maijala ja klassikko on herättänyt intohimoja jo ennen kuin ensimmäistäkään repliikkiä on harjoituksissa lausuttu. Kansan syvät rivit ovat lähestyneet ohjaajaa ja toivoneet painokkaasti perinteistä versiota.

– Ihmiset pelkäävät, että teen siitä jotain outoa. Itse huomaan pelkääväni, että päädyn taas Hommaforumiin tai MV-lehteen. Herkkänä ja hyvää tarkoittavana minua jännittää nytkin puhua tästä aiheesta, Maijala tunnustaa.

Eräällä tapaa Maijala on kahden tulen välissä. Toisella puolen on se perinteitä kunnioittava kansanosa ja toisella se punavihreä kupla, joka ei voi ymmärtää, miksi niitä miehisiä klassikoita pitää esittää Suomi 100 -vuonna. Kun tieto Seitsemästä veljeksestä julkaistiin, Maijalan kaikki Facebook-kaverit eivät tykänneet.

– Tuli jopa passiivisaggressivisia reaktiota. Että pitääkö nyt taas? Eikö meillä ole mitään muuta kuin miesten tekemiä miesten juttuja, jotka perustuvat siihen, että miehet ovat vekkuleita ja tyhmiä, huutavat metsässä ja vakoilevat naisia?

Maijala ymmärtää turhautumisen. Hän sanoo kuitenkin aina pyrkineensä tutkimaan ja haastamaan muun muassa sovinistista maailmanjärjestystä. Niin nytkin. Hänen Seitsemän veljestään aikoo pureutua klassikon maskuliinisiin roolimalleihin.

Kun provokaattori provosoituu

Maijala myös näyttelee. Hän on mukana Timo Koivusalon Olavi Virta -elokuvassa, jossa hän muuntautuu Virran hanuristiksi. Elokuvaa tehdään Satakunnassa, jossa Maijala pistäytyi paikallisessa baarissa. Siellä mies, joka osaa ärsyttää, ärsyyntyi itse.

– Baarin tiskillä oli tarra, jossa luki, että “Jumala pitää taivaan sinisenä, pidetään me Suomi valkoisena”. Siinä oli Fazerin lakupoika ja kieltomerkki sen päällä. Ullanlinnasta terveisiä: minulle tuli hirvittävä aggressio. Olin soittamassa poliisille, mutta en soittanut, koska tarvitsin sen oluen, Maijala kertoo.

Maijala on julkivasemmistolainen. Hänelle se tarkoittaa ihmistä, joka puolustaa Ranskan vallankumouksen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa.

– Siihen liittyy samastuminen niihin, joiden asema ei ole turvattu, niihin, jotka ovat poikkeavia tai näyttävät erilaiselta, ohjaaja linjaa.

Maijalan mielestä myös perussuomalaisia äänestävä satakuntalainen taksikuski kuuluu huono-osaisiin siinä missä Irakista tuleva turvapaikanhakijakin.

– Se että päästää suustaan, että “Jumala pitää taivaan sinisenä, pidetään me Suomi valkoisena”, se on ihan Isisiä. Koulutus pitäisi taata kaikille. Sivistys ja lukeneisuus auttavat ihmisiä hyväksymään toisensa ja ymmärtämään, että on muitakin tapoja vaikuttaa kuin “Painu vittuun, tai mä lyön sua.”

Muhammedia ei Maijalakaan uskalla pilkata

Maijala suunnitteli keväällä ystävänsä kanssa sketsisarjaa. Eräänä päivänä ohjaajalla välähti. Tehdään kohtaus, jossa profeetta Muhammed makaa sunnuntaiaamun krapulassa kalliolaisessa yksiössään.

– Ovikello soi, ja Muhammed avaa oven. Siellä on vuori, jolla on mukanaan pizzaa ja kokista. Muhammed ilahtuu ja he katsovat yhdessä Family Guyta telkkarista. Aika pian tajusin, että se ei ole hyvä idea.

On siis ainakin yksi asia, mitä Maijalakaan ei tohtisi pilkata.

– En uskaltaisi laittaa Muhammedia näyttämölle. En edes maitotölkkiä, jossa olisi se lehmä ja jolle piirtäisin parran ja sanoisin, että tässä on Muhammed.

Maijalan mielestä siitä pillastuisi ainakin kolme ryhmää. Muslimit pitäisivät sitä provokaationa, punavihervasemmistolaiset idioottimaisena ja rasistisena ja MV-porukka innostuisi siitä ja saisi lisää vettä myllyynsä.

– Tämä on muuten juuri teatterin outous. Miksi ihmiset ottavat tällaisista asioista nokkiinsa? Eihän se Mannerheimissakaan ollut oikea vaan näytelty Mannerheim. Se oli ilmiö.

Kupla ei ole koko maailma

Tässäkin jutussa on puhuttu vihervasemmistolaisesta kuplasta. Maijala myöntää kuuluvansa myös keskiluokkaiseen teatterikuplaan. Isovanhemmat ja vanhemmat ovat kaikki olleet draaman palveluksessa.

– Facebook-kavereistani 90 prosenttia on teatterilaisia, 5 prosenttia siinä liepeillä ja loput 5 jotain muuta. Täytyy olla todella valppaana, ettei harhaudu ajattelemaan, että tämä on koko maailma, että järkytytään yhdessä, kun Pekka Haavistosta ei tullut presidenttiä.

Paras tapa laventaa omaa maailmankuvaa olisi keskustella ja kohdata ihmisiä.

– Olen kuitenkin helvetin huono siinä, koska pelkään, että saan turpaani tai minua loukataan. Vetäydyn nurkan taakse puimaan nyrkkiä ja olen heti valmiina hyppäämään taksiin ja pakenemaan.

Kun Maijala ohjaa, kaikki on toisin. Epävarmuutensa ja pelkonsa hän peittää positiivisuuteen. Ihmiset kuuntelevat, kun hän puhuu.

– Kun innostun, muutkin innostuvat. Siitä syntyy tunne, että wau, tässä olen itsevarma.

Positiivisuus on kuitenkin vain rooli. Sillä on kääntöpuolensa, että elää vain työn kautta ja perustaa itsetuntonsa työlle. Maijalalle se oli yksi syy siihen, miksi hänen pitkä parisuhteensa kariutui viime syksynä.

– Töissä voit olla innostava, hauska ja pidetty. Töissä annat kaikkesi, mutta kun tulet himaan, olet jotain aivan muuta. Silloin toinen osapuoli voi jäädä huomiotta.

Unohtakaa 1970-luvun veljekset

Palataan vielä Seitsemään veljekseen. Miten tehdä klassikosta tuore tulkinta? Maijala kertoo lähestyvänsä sitä henkilökohtaisen kautta. Kun kahdeksanvuotias lukkarin tytär opettaa parikymppisiä veljeksiä lukemaan, se tuntuu pahalta. Pitäisikö vielä oppia, pitäisikö nöyrtyä? Siinä on jotain tuttua myös 30-vuotiaalle ohjaajalle.

– Voiko ihminen muuttua, voinko minä, Lauri Maijala, muuttua, hän kysyy.

Tulevassa Seitsemässä veljeksessä rymistellään, mutta mitään stereotypioita vahvistavaa kansakouluversiota ei ole luvassa. Ja juuri se saattaa olla kovin provosoivaa. Maijala uskoo, että eniten ensi syksynä närkästytään siitä, että Turussa ei nähdä Kalle Holmbergin kuuluisaa versiota 1970-luvulta.

– Se on tämän esityksen taakka. Ihmiset yleensä ärsyyntyvät ja suuttuvat asioista, joita he eivät ymmärrä. Teen kaikkeni, että mahdollisimman suuri osa ymmärtäisi. En kuitenkaan aliarvioi ihmisiä. Ei kaikki voi olla selkouutisia.

Elokuvateatteri Kino-Aulan asiakkaat harppoivat juhannusaaton aattona viimeistä kertaa aulan lattiaa koristavan purjelaivamosaiikin yli.

Naapuritalossa, elokuvateatteri Nuijamiehessä, vilkaistiin haikeina omaa kuvaa sisääntuloaulan peilikatosta.

Olennainen osa Lappeenrannan kulttuuri- ja viihde-elämää painui muistoihin ja historiaan, kun Finnkino sulki kaupungin vanhimmat elokuvateatterit.

Finnkino osti maaliskuussa elokuvateatterien liiketoiminnan sitä vuodesta 1929 pyörittäneeltä Luotolan perheyritykseltä. Lupaus vanhojen teatterien toiminnan jatkamisesta vaihtui kolmessa kuukaudessa irtisanomisiin ja teatterien sulkemiseen.

Finnkinon tulo näkyi heti lipumyynnissä

Nuijamiehen ja Kino-Aulan tekniikkavastaava Jaakko Maarnela sanoo, että muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa saman tien, kun Finnkino kaksi vuotta sitten avasi Lappeenrantaan neljän salin elokuvateatterin.

– Sehän näkyi heti lippukassoilla. Uudet teatterit jakoivat yleisön, vaikka osa vanhoista asiakkaista kyllä palasikin takaisin meille, kertoo Maarnela.

Jaakko Maarnelan ura elokuvateatterin työntekijänä jää piirun verran auki 40 vuodesta. Avioliiton kautta Maarnelasta tuli myös Luotolan elokuvaperheen jäsen.

– Aloitin syksyllä 1977 koneenkäyttäjäharjoittelijana. Toimin myös vahtimestarina, talonmiehenä ja tietenkin elokuvakoneenkäyttäjänä, kertoo Maarnela.

Hänen aloittaessaan teatterien toiminnasta vastasi Elokuva Luotola Oy:n perustajien Jussi ja Linda Luotolan poika Matti Luotola. Matti Luotolan Raija-vaimo oli tiiviisti toiminnassa mukana, ja jatkoi toimitusjohtajana miehensä kuoleman jälkeen.

Kun Raija Luotola vuonna 2003 jäi eläkkeelle, vastuun teattereista otti pariskunnan ainokainen, Merja Luotola-Maarnela. Perheyrityksessä osa-aikaisena työskennellyt Jaakko Maarnela siirtyi samoihin aikoihin kokonaan elokuvateatterien palvelukseen.

Elokuvien näyttäjä istuu aniharvoin katsomossa

40 vuoden aikana muuttuivat niin elokuvien esitysajat kuin -menetelmätkin.

Samaa elokuvaa ei ole enää pyöritetty viikosta toiseen, vaan tarjonta on vaihdellut jopa päivittäin. Internet on korvannut Matkahuollon elokuvien toimittajana.

– Vuosiin ei ole enää tarvinnut kannella raskaita filmikeloja. Elokuvat ladataan koneelle netin kautta; hieman eri tavalla kuitenkin kuin kotioloissa, kertoo Maarnela.

Elokuvia Maarnela on katsonut ainoastaan työssä ollessaan.

– En edes muista, milloin olisin tullut varta vasten elokuviin. Ehkä joskus silloin, kun lapset olivat pieniä, Maarnela sanoo.

Hän tunnustautuu toimintaelokuvien ystäväksi. Ehdoton suosikki on Robert de Niron tähdittämä Taksikuski.

Jaakko Maarnela sanoo, että työpaikkana elokuvateatteri on ollut paitsi erikoinen ja harvinainen, myös omaa luokkaansa.

– Parasta ovat asiakkaat. Eiköhän tässä vuosien mittaan ole tullut tutuksi ainakin 20 000 lappeenrantalaisen kanssa, arvioi Maarnela.

Neljäskin sukupolvi pääsi alkuun

Hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua Nuijamieheen saapuu myös Maarnelan tytär Linda. 23-vuotias Linda asettuu lippukassalle. Hän on työskennellyt perheyrityksessä teini-ikäisestä lähtien.

– Virallisesti olen koneenhoitaja-vahtimestari, Linda Maarnela sanoo.

Elokuvateatterien sulkeminen on hänestä haikeaa. Hän pohtii, että elokuvayrityksen pyörittäminen tulevaisuudessa äidin jälkeen olisi hyvinkin saattanut olla hänen juttunsa.

Linnamäki kohoaa Porvoon vanhan kaupungin kupeessa. Männyn kuiva tuoksu leviää kesätuulessa. Matkailijat ihastelevat idyllistä Porvoota, mutta harva eksyy mäen päälle. Paikallisia lenkkeilijöitä sentään näkyy.

Linnamäen laella ei seiso linnaa. Ei enää. Linna siellä kuitenkin on ollut, ehkä jopa useaan otteeseen. Varmuudella paikalla on ollut linna keskiajalla, mutta on viitteitä siitä, että mäen päältä on tähytty vihollisia jo rautakaudella. Nyt jäljellä on muutama kellarikuoppa ja vallihautoja. Puinen linna ei ole säilynyt meidän päiviimme asti. Paikka on silti luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi muinaisjäännökseksi samoin kuin Vanha Porvoo.

– Aina ei tarvitse matkata Egyptiin katsomaan pyramideja, vaan läheltäkin voi löytää jotain kiehtovaa. Globaalissa maailmassa on entistä tärkeämpää tietää, mitä meillä itsellä on.

Keskiaikaa käsittelevän kirjan menestys innoitti uusiin haasteisiin

Ilari Aalto on kirjoittanut ja kuvannut puolisonsa Elina Helkalan kanssa kirjan suomalaisista muinaismuistoista. Matka muinaiseen Suomeen: 11 000 vuotta ihmisen jälkiä yrittää nostaa tietoisuuteen sitä, että myös Suomesta löytyy merkkejä ihmisasutuksesta, haudoista, elinkeinoista, palvontapaikoista ja matkustuksesta jo kivikaudelta lähtien. Suomen esihistoria ulottuu arviolta 11 000 vuotta ajassa taaksepäin.

Pariskunta Aalto-Helkala ei ole ensi kertaa asialla. He saivat vuonna 2016 tiedonjulkistamispalkinnon kirjastaan Matkaopas keskiajan Suomeen.

Työ sujuu, kun työnjako on selvä. Helkala on ottanut suurimman osan kirjassa käytetyistä valokuvista ja kuvittanut sitä myös piirroksin. Aalto tuottaa tekstiä ja perehtyy kohteisiin. Keskiaikakirjasta tuttu selkeä ilmaisu on hänen käsialaansa.

Muinaisjäännösten luo ajettaessa Aalto päätti, minne mennään, mutta Helkala väänsi rattia.

– Ilarilla ei ole edes korttia, joten tästä asiasta ei ainakaan tarvitse kiistellä, Helkala nauraa.

Helkala kyyditsi kirjaa varten siippaansa ja kamerakalustoaan tuhansia kilometrejä, Ahvenanmaalta Nuorgamiin ja siksakkia Suomen poikki.

Hauta-antimet ja siitepöly kertovat arjesta

Suomalaiset muinaismuistot ovat kiinnostavia, mutta täytyy myöntää, että ne kalpenevat Gizan pyramidien rinnalla. Kiviröykkiöiden, muinaisten kylien ja hautakalmistojen yli tai ohi saattaa hyvinkin kävellä tietämättä, missä on tallustellut.

– Se arkeologinen aineisto, jolla Suomessa pelataan, on aika hiljaista. Aineistoa on säilynyt vain vähän.

Aallon mukaan arkeologia Suomessa on kuin rakentaisi tuhannen palan palapeliä muutamalla palasella.

– Mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vaikeampaa ihmisten arkielämää on tavoittaa. Meillä ei ole esimerkiksi tietoa siitä, mitä kieltä Suomen ensimmäiset asukkaat ovat puhuneet, Ilari Aalto sanoo.

Hautaustavat ovat vaihdelleet eri historian vaiheissa. Varsinkin polttohautaus on tuhonnut lähes kaikki merkit vainajista. Poikkeuksena ovat rautaesineet, joiden päälle muodostuu poltettaessa suojaava palopatina.

Suomalainen hapan maaperä on tuhonnut tehokkaasti kaiken orgaanisen myös ruumiina haudatuista vainajista. Hauta-antimia, vainajalle mukaan hautaan laitettuja esineitä, on saattanut säilyä. Ne voivat olla työkaluja, aseita tai koruja.

Elinkeinoista voidaan päätellä jotain esimerkiksi soihin kertyneestä siitepölystä tai muinaispeltojen aurausjäljistä. Suomesta löytyy jonkin verran myös kalliomaalauksia ja erilaisia kiviröykkiöitä. Kivillä on ilmaistu esimerkiksi hauta- tai palvontapaikkoja.

Parhaiten Suomessa ovat säilyneet mereen uponneet esineet. Itämeri on kylmä ja vähäsuolainen eivätkä puuta tuhoavat laivamadot viihdy siinä.

Vesi oli valtaväylä ennen maanteitä

Porvoon Linnamäen muinaislinnan vallihautojen yli on rakennettu puisia siltoja. Ylhäältä sillalta katsottuna keskiaikainen kaupunki näyttää kutsuvalta, mutta Aalto ja Helkala kehottavat suuntaamaan katseen poispäin kaupungista.

– Tuolla Linnamäen juurella levittäytyvä Porvoonjokilaakso on ollut tosi tärkeä silloin, kun ei ollut vielä teitä ja on kuljettu pitkin vesistöjä, Aalto kertoo.

Jokilaaksossa on ilmeisesti ollut asutusta jo kivikaudella. Rautakaudella Porvoossa on asunut maanviljelijöitä. Heidän taloistaan ja pihapiireistään löytyy merkkejä. Pikku Linnamäellä on myöhäisrautakautinen hautakalmisto. Porvoonjokea pitkin on seilattu pitkällekin.

– Täällä silloin asuneet ihmiset eivät ole eläneet missään kuplassa, vaan ovat olleet hyvinkin tietoisia muusta maailmasta.

– Tästä on lyhyt matka Suomenlahdelle ja sen yli Viroon. Täältä on ollut esineistön perusteella tiiviit kontaktit sinne huolimatta siitä, että matkustaminen on ollut aika vaivalloista ja vaarallistakin ja välimatkat pitkiä, Aalto sanoo.

Muinaismuistot rempallaan säästösyistä

Muinaisjäännöksistä säädetään Suomessa muinaismuistolaissa. Se ei kuitenkaan suojele jäännöksiä päivänpolitiikalta. Muutama vuosi sitten Museovirasto joutui säästösyistä lopettamaan muinaismuistojen hoidon.

– Monet hienotkin kohteet ovat muutamassa vuodessa pusikoituneet niin, että niistä oli todella vaikea saada hyvää kuvaa, kertoo Elina Helkala.

– Siinä on hyvä työ mennyt hukkaan, Ilari Aalto puuskahtaa.

Molempien mielestä ihmisten tulisi saada nähdä muinaismuistot ja päästä niiden lähelle.

Rahapula rokottaa arkeologista tutkimusta muutenkin. Suuri osa kaivauksista Suomessa ovat pelastuskaivauksia. Niissä tutkitaan alue, joka aiotaan rakentaa ja otetaan talteen se, mitä löytyy. Näitä kaivauksia arkeologit Suomessa pääosin tekevät.

– Sen sijaan kaivauksia, joissa tutkittaisiin vain tieteellisestä mielenkiinnosta, on todella vähän, ja yhä harvinaisempia niistä näyttää tulevan, Aalto huokaisee.

Sekä artesaani Helkala että arkeologi Aalto ovat huomanneet, että ihmisten kiinnostus menneisyyttä kohtaan on lisääntynyt.

– Tuntuu siltä, että tietoa on ja kiinnostusta on, mutta nämä asiat eivät kohtaa. Kiinnostaa tutkittavaa olisi vaikka kuinka, mutta ei resursseja tutkimuksen tekemiseen.

Mielen saattaa vallata upea auringonlasku tai muinaisen suomalaisen surullinen kohtalo

Elina Helkalan silmiin syttyy tuike, kun hän kertoo linnavuoresta Turun lähistöllä.

– Liedon linnavuori on upea paikka, josta on kaunis näkymä alas Aurajokilaaksoon. Ihmiset tulevat sinne jo pelkästään hienojen auringonlaskujen vuoksi.

– Joskus kohteen mystisyys vetää hiljaiseksi. Jos vaikka kävelee muinaisessa kalmistossa, väistämättä hiljentyy pelkästä tietoisuudesta, että täällä lepää vainajia, Helkala sanoo.

Ilari Aallolle yksi mieleenpainuvimmista kohteista on Kruunupyyssä sijaitseva Korpholmenin leprahospitaali. Hän on itse ollut mukana kaivauksilla hospitaalin alueella. Aallon mielestä paikka on vähän tunnettu ottaen huomioon, miten kiinnostava historia sillä on.

Lepraa eli spitaalia ei osattu parantaa, joten sairaat eristettiin muusta väestöstä. Samanlainen hospitaali oli Seilin saarella. Kruunupyyssä hospitaali toimi leprasairaiden sijoituspaikkana vuosina 1631–1841.

– Hospitaalin alueella oli sairaiden asumuksia ja muitakin rakennuksia kuten kirkko. Kotiseutuyhdistys rakensi kirkon vanhan mallin mukaan uudestaan vuonna 2006, Aalto kertoo.

Aallon ja Helkalan kirjaa lukiessa tulee selväksi, että tietoa menneisyydestä kertyy koko ajan lisää ja käsitykset muinaisista ajoista voivat muuttua radikaalistikin. Esimerkiksi pitkään uskottiin, että suomalaiset olivat tulleet Suomen alueelle yhtenäisenä kansana. Vasta 1980-luvulla voitiin osoittaa, että kansana olemme monien eri suunnilta tulleiden ihmisten summa. Perimä ja ihmiset ovat sekoittuneet ja erilaiset kulttuurit kohdanneet Suomessa vuosituhansien ajan.

Heinolalaisen Terttu Holstilan elämäntaival alkoi sodan varjossa. Kastetilaisuudesta vuonna 1941 on muistona mekko, joka on valmistettu puuvillasta ja koristeltu pitsein. Asuun kuuluu kukkakuvioin kirjailtu myssy.

– Kastemekko on tehty nimenomaan minulle ja myös siskoni on seuraavana vuonna siinä kastettu. En tullut koskaan kysyneeksi, mistä kangas on peräisin. Pitsit on teollisesti valmistettu.

Hän teki äidilleni vaaleanpunaisesta silkistä nenäliinalaukun ja neulakotelon.Terttu Terttu Holstila

Kastemyssyn tarina on erikoinen. Holstilan mukaan hennot kukkakuviot ja vaaleanpunaiset koristejuovat myssyyn kirjoi Venäjän keisarinnan hovineiti.

Heinola oli sotien aikaan välietappina siirtokarjalaisille. Osa heistä majoitettiin yksityiskoteihin. Terttu Holstilan kotona asui hetken aikaa Terijoen evakkojen joukossa matkustanut entinen hovineiti.

– Neiti Bribilskaja osasi hienoa koruommelta. Hän teki äidilleni vaaleanpunaisesta silkistä nenäliinalaukun ja neulakotelon. Niihinkin hän kirjoi pienenpieniä, kauniita koristekuvioita.

Verhosta kastemekoksi

Terttu Holstilan kasteasun tarina on yksi viidestäkymmenestä Heinolan kirkon näyttelyssä, joka esittelee kastemekkoja tämän kesän ajan.

Näyttelyn työryhmineen koonnut kamarineuvos Kari-Paavo Kokki kertoo, että sai idean viime kesänä Tammisaaren kirkon vastaavanalaisesta näyttelystä.

Valkoinen väri on varhaiskristilliseltä ajalta. Kari-Paavo Kokki

Vanhimmat Heinolan kirkossa esillä olevista kastemekoista ovat yli sadan vuoden takaa, uusimmat näiltä päiviltä.

Mekkojen valmistusmateriaali vaihtelee, mutta on kevyt ja usein harsomainen.

– Isossa osassa materiaalina on puuvillabatisti, mutta mukana on esimerkiksi taidokkaasti pitseistä virkattuja kastemekkoja. Sota- ja pula-aikana kankaana on käytetty muun muassa vanhaa ikkunaverhoa, morsiushuntua tai sideharsokangasta, kun muuta ei ole ollut tarjolla.

Valkoinen tai vaaleahko väri on kastemekoissa lähes vakio.

– Valkoinen väri on varhaiskristilliseltä ajalta. Kun aikuisia kastettiin, heidät puettiin valkoiseen vaatteeseen.

Mallina empiremekko 

Kastemekolla on pitkät perinteet.

Keskiajalla kastettavat lapset kapaloitiin ja sen päälle laitettiin mahdollisuuksien mukaan pussi tai vastaava, joka oli tehty hienommasta kankaasta.

Nykyisen mallinsa kastemekko on saanut Kari-Paavo Kokin mukaan 1700–1800-lukujen vaihteen naisten empireleningistä, jossa vyötärö on ylhäällä. Myös liehuvat nauhat ovat samaa perua.

Nauhojen värit – vaaleansininen pojille ja vaaleanpunainen tytöille – alkoi vakiintua 1800-luvun lopulla.

Usein kastemekko kiertää suvussa kastejuhlasta toiseen. Asut kiertävät perintönä suvussa, ja joku suvun jäsenistä vastaa huollosta ja asun säilytyksestä.

– Kastemekkoihin liittyy valtava määrä tunteita, muistoja, odotuksia ja tarinoita. Ja onhan kastejuhlalla vuosituhantiset perinteet, Kokki muistuttaa.

Terttu Holstila pitää omaa kastemekkoaan esillä kotona. Siinä on kastettu vain siskokset.

Kastemekkoihin liittyy valtava määrä tunteita, muistoja, odotuksia ja tarinoita. Kari-Paavo Kokki

– Lapseni ja lapsenlapseni on kastettu muissa mekoissa. Tätä pidän esillä makuuhuoneen seinällä muistona niin, että myssykin näkyy ja koristeet ovat kauniisti esillä, Holstila kertoo.

Hovineidin kohtalosta hänellä ei ole tietoa.

– Hän ei asunut meillä sen pitempään, eikä minulla tietenkään ole mitään henkilökohtaista mielikuvaa hänestä. Se on täysin arvailujen varassa.

Birminghamilaisen The Renegadesin tarina Suomessa alkaa yhdestä keikasta. Bändi villiinnytti yleisönsä Stockmannin tavaratalossa lokakuussa 1964. Siitä alkanut kahden viikon pituiseksi sovittu kiertue venyi kahteen kuukauteen.

Ahkera keikkailu olikin yksi tärkeä tekijä bändin nousussa Suomen omaksi The Beatlesiksi. Bändi kiersi maata ahkerasti Lappia myöten.

– Sitten kun he vetivät sen Cadillacin tökärillä niin tuntui kuin katto olisi jättänyt sirppilinnan ja häipynyt jonnekin kuin pieru Saharaan. Lattia myös notkui uhkaavasti kun kaikki hyppivät tahdissa, muistelee Renegadesin lämppäribändissä The Giddy Patesissa Kemissä alkutalvella 1966 soittanut Pentti ”Tilli” Tiala.

Bändin parin vuoden aikana Suomessa tekemien keikkojen määrää on mahdotonta tietää tarkasti. Esa Kuloniemen tuoreessa "The Renegades luopiotarina" historiikissa esitetään valistunut arvaus kaikkiaan 500 keikasta.

– Tiet olivat sorateitä. Pienet kaupungit näyttivät samoilta. Joka kaupungissa oli vanhan rouvan pitämä matkustajakoti, jota lämmitettiin uuneilla. Väliajalla kakkosbändit soittivat tangoa, muistelee yhtyeen alkuperäisen basistin Ian Malletin veli Keith Mallet.

Keith Mallet oli Suomessa työharjoittelussa vuonna 1964 ja juuri hän sai Leo Heinosen tilaamaan bändin Suomeen.

Ilmassa oli bändille tilaus

Kuloniemi sanoo, että menestys tuli monen tekijän vaikutuksesta.

– Täällä kaivattiin The Beatlesin kaltaista bändiä. Renegades oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bändillä oli hallussa hyvän beat-yhtyeen elementit. Sillä oli persoonallisuutta, sama instrumentaatio kuin Beatlesilla, pitkät tukat, he tulivat Englannista, he olivat hauskannäköisiä kundeja, heillä oli yhtenäiset esiintymisasut, sanoo Kuloniemi.

Jopa Suomen lievä jälkeenjääneisyys pop-musiikin viimeisimpien tuulien suhteen avitti Renegadesin nousua maamme ykkösbändiksi.

– Heidän musiikissaan oli vielä mukana muualla jo pois jäänyt elementti eli rautalankakitara, joka jälkijättöisessä Suomessa puri vieläkin kuin veitsi voihin, Kuloniemi sanoo.

– Minä ja Denys Gibson olimme Shadows-faneja. Kim Brown piti kitaristi Joe Brownista. Ian Mallet piti bluesista, kuten Ray Charlesista ja Howlin Wolfista. Soundimme oli sekoitus meidän jokaisen musiikkimausta. Tietenkin pidimme kaikki myös rock'n'rollista. Suosikkejamme olivat Jerry Lee Lewis, Little Richard ja Chuck Berry, muistelee bändin rumpali Graham Johnson.

Tunnettu, arvostettu ja jopa kadehdittu show-bändi. Esa Kuloniemi

Suosiota oli jo ennen Suomea

Esa Kuloniemi kertoo, että perehdyttyään bändin tarinaan hän yllättyi esimerkiksi siitä, miten suosittu bändi oli keskisessä Englannissa jo ennen Suomeen tuloaan.

– Bändi oli erittäin hyvin verkostoitunut Italian vuosina. Ja jo Birminghamissa he tunsivat aikalaisiaan. He olivat siinä scenessä ihan tunnettu, arvostettu ja jopa kadehdittu show-bändi. Se, että Renegades olisi ollut täysin tuntematon kotimaassaan, ei pidä paikkaansa, Kuloniemi sanoo.

Bändin alkuperäisen kokoonpanon ainoa elossa oleva jäsen, rumpali Graham Johnson, muistelee lämmöllä bändin menestystä ennen Suomeen tuloa.

– Olimme aika tunnettuja Birminghamissa, Nottinghamissa, Burtonissa ja koko Keski-Englannin alueella ja Manchesterissa. Manchesterissa tytöt kirkuivat Kimille, Johnson muistelee.

Toki bändin Suomen suosio oli vielä sitten suurempaa.

Levyjä myytiin muuallakin Euroopassa

Toinen bändiin liittyvä iso virhekäsitys on, että sitä ei olisi tunnettu eikä sen levyjä olisi myyty muualla kuin Suomessa.

– Saksankielisissä maissa ja Italiassa Renegadesin saavuttamiin listasijoituksiin vaadittiin huomattavasti isompia myyntilukuja kuin Suomessa, Kuloniemi kirjoittaa kirjassa.

Kuloniemen mukaan bändi on myös saavuttanut maailmanlaajuista kulttisuosiota, sillä joistain sen levytyksistä on muotoutunut garageklassikoita.

Italiaan ja vielä kerran Suomeen

Suomen jälkeen The Renegades muutti Italiaan ja saavutti listasijoituksia myös siellä. 1970-luvun alussa bändi lopetti toimintansa, mutta laulaja Kim Brown ja Graham Johnson jatkoivat uraansa Italiassa bändissä Kim & The Cadillacs. Sekin saavutti listasuosiota.

80-luvun lopussa Kim & The Cadillacs alkoi olla historiaa. Renegades palasi kuitenkin vielä 90-luvun lopulla Suomeen ja teki maassamme useita kiertueita.

Muistellessaan uraansa Graham Johnson nostaa kohokohdiksi muutaman keikan 60-luvulta.

– Stockmann ja siitä alkanut suosio. Ennen Suomeen tuloa soitimme Manchesterissa Graham Bond Organisationin kanssa ja silloin näin lavalla Ginger Bakerin. Samoihin aikoihin soitimme muutaman kerran myös Spencer Davisin kanssa. Sitten on mainittava San Remon keikka, josta alkoi suosiomme Italiassa, Johnson listaa.

Musiikki on jäänyt elämään

The Renegades on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Suomeen. Aki Kaurismäki on käyttänyt elokuvissaan paljon bändin musiikkia. Topi Sorsakoski & Agents ovat nostaneet Renegadesin biisejä uudelleen listoille ja suomalaisten bändien ohjelmistoon.

Kuloniemen kirjalle on ollut tilaus. Kirjoittaja itse kertoo olleensa liikuttunut siitä, miten positiivisesti kirjan kirjoittamiseen on suhtauduttu ja miten auliisti ja pyyteettömästi apua on annettu.

Sama tunnelma oli ilmassa Helsingin Tavastialla 30. toukokuuta järjestetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa. Paikalla olleelta Graham Johnsonilta jonotettiin nimikirjoituksia koko ilta. Myös joukko jo 60-luvulta bändiä fanittaneita neitosia kukitettiin.

Soittamassa lavalla nähtiin Graham Johnsonin lisäksi muun muassa Hasse Walli ja Tuomari Nurmio. Esa Pulliainen tulkitsi Dave Lindhomin säveltämän instrumentaalin, joka oli tehty Renegadesin laulajan Kim Brownin muistolle.

Kauan kadoksissa ollut kitaristi löytyi

Kim Brown ja alkuperäinen basisti Ian Mallet olivat jo kuolleet kirjaprojektin alkaessa. Kuloniemi ehti kuitenkin saada yhteyden alkuperäiseen soolokitaristiin Denys Gibsoniin ennen kitaristin poismenoa.

Kukaan bändistä ei ollut yhteydessä Gibsoniin hänen vuonna -66 tapahtuneen bändistä eroamisensa jälkeen. Viimeisen kerran Gibson vastasi Kuloniemelle pari päivää ennen kuolemaansa toukokuussa 2016.

Taidepiireissä kiivasta keskustelua herättänyt näyttelypalkkio on nytkähtänyt askeleen eteenpäin.

Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää yhteensä noin 250 000 euroa taiteilijoiden näyttelypalkkioiden maksamiseen. Rahaa voivat hakea taidemuseot ja avustus on käytettävä taiteilijalle maksettavaan palkkioon.

Taustalla on viime vuonna valmistunut opetus- ja kulttuuriministeriön raportti, joka patisti museoita maksamaan korvauksen taiteilijalle. Raportissa esitettiin kaikkiaan 16 toimenpidettä, jotka parantaisivat kuvataiteilijan asemaa taidenäyttelyissä.

Museoissa on suhtauduttu myönteisesti pelisääntöjen selkeyttämiseen. Samalla on kuitenkin huomautettu, että kyseessä on kaksi rahatonta osapuolta, taiteilijat ja museot, ja lisärahan on tultava kolmannelta taholta.

Museoilla on elokuun loppuun aikaa hakea avustusta. Pääasiassa sitä myönnetään ensi vuonna järjestettävistä taidenäyttelyistä maksettaviin korvauksiin.

Pälkäneellä on peräti kuusi museota auki keskikesällä. Museoista kaksi on kunnan omistuksessa: Luopioisten kotiseutumuseo ja Mikkelinmäen torpparimuseoalue.

Kunnan ainoa palkattu museoiden hoitaja on töissä vain kesällä. Hän on Johanna Järvinen, joka heiluttelee juuri nyt kädessään hampaanvetokoukkua.

– Tässä on vipusysteemi, hammas laitetaan keskelle ja sitten sellainen ranneliike, jolla hammas irtoaa. Ei ole välttämättä kauhean mukava esine. Moni moni tuntee ikenissään, kun esittelen tätä, Järvinen sanoo.

Kotiseutumuseossa on noin 2 500 esinettä. Lisäksi Mikkelinmäen rakennuksissa on muutama sata.

Kun Kukkia-Seura ry perustettiin 1950-luvulla, oli kotiseututyössä menovaihde päällä.

Jokaisessa kylässä oli kotiseutuyhdistyksen asiamies, joka kiersi talosta taloon keräämässä esineitä.

– Seuran ensimmäisenä tavoitteena oli Mikkelinmäen museoalueen kehittäminen. Se lähti liikkeelle maaherran vaatimuksesta, kertoo Kukkia-Seuran puheenjohtaja Erkki Toivari.

Torpparimuseoalueelle on siirretty kaikkiaan 12 rakennusta. Ämmätsästä tuotu päärakennus Hirvelän pirtti kertoo perheen järkyttävästä kohtalosta 1900-luvun alussa. Venäjällä työssä käynyt poika sairastui tappavaan punatautiin. Lopulta seitsemänlapsisesta perheestä ainoastaan isä ja yksi tytär jäivät henkiin.

Pienet museot yhteistyöhön

Pienissä museoissa on varmasti tuhat ja yksi paikallistarinaa, mutta monelle jutut ovat jääneet vieraiksi. Tampereen seudulla viritelläänkin nyt museoiden yhteistoimintaa.

Kymmenessä pirkanmaalaiskunnassa yhteensä 26 museossa tehdyn kyselyn mukaan ongelmia on esimerkiksi toiminnan jatkuvuudessa ja siinä, että ei ole museoalalle koulutettuja työntekijöitä.

Uutta päivitystä kaivataan moneen asiaan.

– Erityisesti näyttelytoiminnan ja kokoelmien kehittäminen on tarpeen, miettii maakuntamuseotukija Anu Salmela Pirkanmaan maakuntamuseosta.

Kuntien kulttuurikasvatusohjelmissa museoiden materiaalia voitaisiin hyödyntää paremmin ja tapahtumatuotantoakin voisi olla museoilla enemmän.

– Tällainen palvelisi kuntalaisia ja matkailua.

Seutukuntamuseoselvityksen jatkoksi odotetaan opetus- ja kulttuuriministeriön lähtöä mukaan museoiden kehittämiskokeiluun eli suomeksi sanottuna rahaa.

– Meillä on toiveena saada pilottihanke, johon palkattaisiin pariksi vuodeksi museoalan työntekijä. Hän työskentelisi ympärivuotisesti näiden museoiden hyväksi. Toiminta ei olisi pelkästään kesäaikaan sitoutunutta, Anu Salmela kertoo.

Kadonnutta kansankulttuuria tallessa

Kotiseutumuseot ovat ainutlaatuisia esinekokoelmia. Niihin on tallennettu kirjaimellisesti kadonnutta kansankulttuuria. Luopioisten kotiseutumuseon esineiden aikahaarukka alkaa kivikauden lopulta ja päättyy 1970-luvulle.

– Saattaa olla, että lapset tuntevat esineet paremmin kuin aikuiset. Ainakin he ilahtuvat, kun huomaavat Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoista tuttuja tavaroita täällä, Johanna Järvinen kertoo.

Museorakennusten ja toiminnan ylläpito vaatii myös talkootyötä. Sekin on hiipuvaa, ellei peräti katoavaa kansanperinnettä.

– Museolla järjestetään vieläkin talkoita. Osallistuja voisi olla enemmänkin. On vähän vaikea saada ihmisiä mukaan - varsinkin sellaisia, jotka osaavat ja tietävät mitä tehdä, miettii museoiden hoitaja Johanna Järvinen.

Mikkelinmäellä harmaan rakennusryhmän keskellä on hyvä kysyä, mikä merkitys tällaisella paikalla on nykyisin?

– Sillä on suuri merkitys. Esimerkiksi meidän seura pitää täällä vuosittain kotiseutujuhlat. Tänä vuonnakin se on kuukauden päästä, vastaa Kukkia- Seuran puheenjohtaja Erkki Toivari.

Kesän aikana Luopioisten museoissa käy 300–350 vierasta. Tavallaan sekin on hyvä määrä, koska aukiolotunteja ei ole paljon: iltapäivisin tiistaista lauantaihin ja vain keskikesän aikaan.