Kaikkien aikojen jalkapalloilijasta Diego Armando Maradonasta on tekeillä dokumentti, josta on lupa odottaa paljon.

Elokuvan ohjaa brittiläinen Asif Kapadia, joka on tunnettu kahdesta poikkeuksellisesta dokumentistaan. Ensimmäinen käsitteli formulakuski Ayrton Sennaa ja jälkimmäinen laulaja Amy Winehousea, josta Kapadia palkittiin Oscarilla.

Molempiin dokumentteihin Kapadia oli saanut käyttöönsä ainutlaatuista videomateriaalia, joiden avulla tekijä pääsi erittäin lähelle kohteitaan. Myös Diego-nimiseksi kaavailtuun dokumenttiin Kapadia on saanut aiemmin julkaisematonta materiaalia.

Senna, Amy ja Diego muodostavat Kapadian mukaan trilogian.

– Kyseessä on kolmas osa dokumenttien sarjassa, joka käsittelee nuoria neroja ja julkisuutta, ohjaaja kertoi Guardian-lehdelle.

Tekeillä oleva elokuva eroaa aiemmista siinä, että sen kohde on yhä elossa.

– Se oli tietoinen valinta. Halusin testata itseäni tekemällä elokuvan ihmisestä, joka elää pidemmän elämän kuin traagisesti menehtyneet Winehouse ja Senna, Kapadia selittää.

Dokumentilla Maradonan hyväksyntä

Dokumentti Maradonasta on muhinut Kapadian mielessä jo pitkään. Hän on kertonut innostuneensa aiheesta jo ennen vuonna 2010 ensi-iltansa saanutta Senna-dokumenttia luettuaan Maradonaa käsittelevän kirjan.

– Hänessä on jotain aivan erityistä. Maradona on menestynyt urheilija, jonka elämässä on aina ollut synkkä puoli.

– Maradona on kapinallinen, pieni kaveri, joka on aina ollut nyrkit pystyssä systeemiä vastaan, Kapadia on kuvaillut.

Maradona on hyväksynyt dokumentin teon. Kapadia on muun muassa haastatellut häntä Dubaissa, jossa Maradona nykyään asuu.

Ohjaaja Asif Kapadia on kuitenkin korostanut, ettei Maradona voi vaikuttaa elokuvan sisältöön, vaan tekijöillä on täysi taiteellinen vapaus.

Castron kaveri

Diego Maradona jalkapallouran huippuhetki ajoittui kesään 1986, jolloin hän johdatti Argentiinan maailmanmestaruuteen. Maradona on yhä palvottu sankari myös Italian Napolissa, jonka joukkueen hän nosti alhosta maan mestariksi.

Myöhemmin Maradona jäi kiinni doping-testeissä ja on uransa jälkeen kärsinyt kokaiiniriippuvuudesta.

Maradona on myös tunnettu vasemmistolaisista aatteistaan: hän muun muassa kuului Fidel Castron ja Venezuelan Hugo Chavezin ystäväpiiriin.

Tekeillä oleva dokumentti ei ole ensimmäinen laatuaan. Serbialainen Emir Kusturica ohjasi Maradona-nimisen dokumentin vuonna 2008.

Kesän suuret musiikkifestivaalit kuten Ruisrock tai Qstock keräävät kymmeniä tuhansia kävijöitä. Useat pienemmät ja intiimimmät tilaisuudet tarjoavat vaihtoehdon massatapahtumalle.

Kiiminkijoen Koitelinkoskella järjestetty Koiteli elää pysyy pienenä, vaikka halukkaita olisi enemmän kuin myytäviä pääsylippuja. Kesän 2017 tapahtuma varattiin loppuun jo joulukuussa 2016.

Suosio on ollut taattua alusta asti, sillä tapahtuman liput on myyty loppun jokaisena vuonna.

Tapahtumaa tuottaa voittoa tavoittelematon yhdistys Koiteli elää ry, joka on perustettu elävöittämään Oulun Kiimingin Koitelin alueen kulttuurielämää.

Pieni ja kaunis tapahtuma - se oli meidän motto heti alusta. Sirpa Eskola

Festivaalituottaja Sirpa Eskolan mukaan tarkoitus on pysyä hallittuna.

– Koitelinkosken alueelle ei voida ottaa nykyisellään kuin 1 500 henkeä. Pieni ja kaunis tapahtuma - se oli meidän mottomme heti alusta.

– Kantava voima ja ajatus on ollut alusta asti, että tuodaan tapahtuma tänne. Festivaalia tehdään edelleen rakkaudesta Koiteliin, pieneen saareen, jossa kuunnellaan hyvää musiikkia.

– Tämän vuoden Koiteli elää myytiin loppuun puolessatoista tunnissa, joten hyvältä taas näyttää, toteaa Sirpa Eskola.

Varjofestari hakee pirstaloituneita yleisöjä

Oululainen promoottori Ilpo Sulkala luottaa uuden musiikin voimaan. Oulun Välivainiolla järjestettävä Varjofestivaali on nimensä mukaisesti vaihtoehto suurille tapahtumille. Tärkeä sana on urbaani.

– Halusimme luoda uudenlaisen festarin, joka ei ole Vain elämää -ohjelman artisteja täynnä. Tämä on vastavoima nykyiselle, pohtii Sulkala.

– Varjofestivaali esittelee uusia artisteja ja alakulttuureja. Tavoite toki on kasvattaa sitä tulevina vuosina 5 000–7 000 hengen tapahtumaksi.

Tapahtumapaikkana on Oulun kaupungin omistamana entinen varikkorakennus, Tukikohta.

Pitäisikö sittenkin panostaa laatuun eikä määrään? Ilpo Sulkala

– Pitäisikö sittenkin panostaa laatuun eikä määrään? Tämä on vaihtoehto 70 bändille ja 17 lavalle, naurahtaa Sulkala.

– Suomessa on 25 artistia, jotka kiinnostavat kerrallaan. Sitten näistä artisteista tapellaan, kuka minnekin pääsee ja ehtii kesän aikana. Isot tapahtumat tietenkin ottavat kermat päältä, kertoo Sulkala.

Klaus Mäkelä pitää ovea auki ja pyytää astumaan peremmälle. Siisti koti sijaitsee vanhassa kerrostalossa Helsingin Etu-Töölössä.

Viimeistään olohuone paljastaa, että asukkaat ovat muusikoita. Lattialla seisoo nuottiteline ja pari sellokoteloa, tv-tasolla on hulppeat hifikaiuttimet, ikkunalaudalla pönöttää Mozartin rintakuva.

Televisiojutun kuvitusta varten kaivetaan esiin partituureja, joita on hyllyssä rivikaupalla. Mäkelä innostuu uudenkarheista, sinikantisista Sibeliuksen sinfonioista. Käteensä hän nappaa niistä viimeisen eli seitsemännen.

– Näitä en ole uskaltanut vielä töhriä. Ihania. Katso kuinka täydellistä tämä nuottijälki on. Fiilistele tätä paperia, tämä on niin laadukasta ja sidonta toimiva, hän ihailee.

Huippuorkesterit inspiroivat

Kodissaan Mäkelä ehtii viettämään yhä vähemmän aikaa. Suomessa hän on jo lyönyt läpi, ja nyt työkutsuja satelee eri puolilta maailmaa.

Töitä tarjoavat tulevalla kaudella muun muassa Tokion Metropolitan-orkesteri, Osmo Vänskän johtama Minnesotan orkesteri sekä Ottawan National Arts Center -orkesteri, jonka päävierailijana on John Storgårds.

Euroopassa Mäkelä debytoi esimerkiksi Hannoverin ja Leipzigin radio-orkestereiden, Galician, Norrköpingin ja Kristiansandin sinfoniaorkestereiden sekä Ruotsin RSO:n ja Tukholman kuninkaallisen orkesterin kanssa.

Yle Uutiset piirsi maanantaina kymmenen suomalaiskapellimestarin työt maailmankartalle. Mäkelä oli mukana porukan kuopuksena. Miltä tuntuu olla kansainvälisen läpimurron kynnyksellä suomalaisen kapellimestariperinteen seuraavana lenkkinä?

– Se on hirmu kivaa ja ennen kaikkea inspiroivaa. Nyt jos miettii seuraavia kausia, niin sieltä tulee todella hyviä orkestereita, jotka ovat viimeiseen asti hiottuja yhteisöjä, Mäkelä sanoo.

Muusikoilla on valtaa sanoa, onko maestrosta mihinkään

Klassisen musiikin alan erikoispiirteisiin kuuluu, että orkesterin muusikoilla on painava sana sen suhteen, onko vierailevalla kapellimestarilla takaisin tulemista. Ensivaikutelmalla on ratkaiseva merkitys.

– Varsinkin uran alussa, uuden orkesterin kanssa ensimmäisenä harjoituspäivänä, kun asteli korokkeelle, saattoi aistia sen odottavan tunnelman ja katseiden purevuuden. Jotenkin siihen on nyt tottunut ja siitä on oppinut ottamaan vähän viihdettäkin irti, koska onhan se aika hassua ja kornia.

Nyt on aika napauttaa takaisin.

– Orkesterit eivät välttämättä ajattele, että samalla tavalla me kaput näemme siinä jokaisen soittajan. Ennen kuin on puhutta sanaakaan saattaa huomata, että tuo voi olla hankala tyyppi ja tuo taas rento ja mukava.

Systeemi on erikoisuudessaan toimiva, sillä siinä ollaan puolin ja toisin koko ajan hereillä, toteaa Mäkelä.

– Vieraileva kapellimestari voi vähän hienosäätää ja korjailla, mutta silti se on se orkesteri, joka siellä soittaa.

– Orkestereissa paljon soittaneena olen huomannut, kuinka tärkeää se on, että muusikot saavat itse vaikuttaa asioihin.

Mäkelästä uskaltaa povata seuraavaa suomalaista huippukapellimestaria, sillä orkesterit, jotka ovat hänen kanssaan työskennelleet, ovat kiirehtineet lähettämään uusintakutsuja.

Silmistä seurataan tunnetiloja

Mäkelän analyysi kapellimestarin työstä orkesterin edessä on kypsän muusikon puhetta.

– Tietysti kädet tekevät paljon töitä, mutta ilmeet ja erityisesti silmät ovat tärkeät, koska niistä orkesteri seuraa tunnetiloja. Hyvät orkesterit eivät tarvitse tahdinlyöntiä, vaan se koko väriskaala pitää pystyä näyttämään.

Ohjelmisto on osattava tilanteesta riippumatta läpikotaisin. Työ onkin johtamisen lisäksi ikuista partituurien opiskelua. Joitain teoksia Mäkelä on ehtinyt johtaa jo monta kertaa, mutta maailma on täynnä musiikkia, joka on häneltä vielä johtamatta.

Sana leviää hyvässä ja pahassa

Kun vanhemmat kollegat ovat saaneet totutella työssään digimurroksen vaikutukseen, Mäkelä on syntynyt niiden keskelle. Sitä kapellimestari pitää suurimpana erona entiseen.

– Sosiaalisen median ja ylipäänsä mediapalveluiden kasvu: minunkin konserttejani voi katsoa ympäri maailmaa sekä suorana että tallenteina. Määrä on räjähtänyt. Enää ei voi mennä johtamaan huonosti ja ajatella, ettei kukaan välttämättä saa tietää siitä, Mäkelä laskeskelee.

Sana leviää sosiaalisessa mediassa niin muusikkopiireissä kuin kuulijalta toiselle. Kritiikit kantavat yli lehtien levikkialueiden.

– Maailma on niin pieni, ettei ole varaa mokata, eikä sitä todella haluakaan. On parempi olla liian varma kuin huonosti valmistautunut.

Lue lisää: Katso kartasta – Näin suomalaiset kapellimestarit ovat valloittaneet maailmaa

– Onko Suomessa oikeasti tuollaista? Pavel Gontšarov ja Natalia Dedeiko kysyvät uteliaan hämmentyneinä astuttuaan ulos elokuvateatterista.

Moskovan kansainvälisellä elokuvafestivaalilla on juuri näytetty suomalaiselokuva Kaiken se kestää. Se kertoo elämänmakuisesti ja rehellisesti seksuaaliarvojen vapautumisesta 1970-luvun Oulussa ja siitä, miten arvojen murros näyttäytyy lasten silmissä.

Dokumentaristina tunnetun Visa Koiso-Kanttilan ensimmäinen fiktioelokuva pohjautuu tämän lapsuuden mielenmaisemiin. Ohjauksen lisäksi hän on käsikirjoittanut elokuvan.

– Minua on askarruttanut koko aikuisikäni se, miten seksuaalinen vapautuminen ja arvojen murros vaikuttivat ennen kaikkia meihin lapsiin, Moskovassa elokuvaansa esittelevä Koiso-Kanttila kertoo.

Dokumenttielokuvista fiktion pariin

Ennen Kaiken se kestää -elokuvaa Visa Koiso-Kanttila on tehnyt näyttävän uran dokumenttielokuvien ohjaajana.

Hän on kuvannut suomalaisia miehiä ja poikia trilogiassaan Isältä pojalle (2004), Talvinen matka (2007) ja Miehinen kuva (2010). Monesti palkitut dokumentit rikkovat myyttiä tuppisuisista suomalaismiehistä, jotka eivät osaa tai halua puhua omista tunteistaan.

Koiso-Kanttila ei pidä hyppyä dokumentista fiktioon niin suurena kuin oli asiaa aiemmin ennakoinut. Syynä siirtymän helppouteen hän näkee dokumenttiensa ihmiseen pureutuvat psykologiset tarinat, joiden äärellä ollaan myös hänen ensimmäisessä fiktiivisessä elokuvassaan.

– Tekeminen on perustunut kaikessa luottamukseen ja läheiseen kanssakäymiseen. Sen siirtäminen näyttelijäohjaamiseen oli hyvin luonnollista. Luottamus saavuttaminen päämäärän saavuttamiseksi pätee niin dokumentissa kuin fiktiossa, hän sanoo.

Näyttelijöitä kuunteleva elokuvaohjaaja

Näyttelijät Pihla Viitala, Malla Malmivaara ja Antti Luusuaniemi korostavat kaikki työskentelyn helppoutta ja hyvää henkeä leffan kuvauksissa.

– Dokumenttitaustansa vuoksi Visa on tottunut kohtaamaan ihmisiä ja hän pystyi luomaan sellaisen ilmapiirin, jossa me jo tehdessämme tiesimme, että tästä elokuvasta tulee hyvä, Pihla Viitala kertoo.

Näyttelijä Malla Malmivaara painottaa, että ohjaaja Visa Koiso-Kanttila oli valinnut elokuvan ryhmän huolellisesti, mikä teki tuotannosta helppoa. Lisäksi ohjaaja keskusteli näyttelijöiden kanssa paljon ja kuunteli heidän näkemyksiään.

Malmivaara toivoo etenkin oman sukupolvensa eli kolmekymppisten suomalaisten löytävän elokuvan, sillä se antaa näkökulmaa hippiaikakautta eläneiden vanhempien maailmaan.

– Se voi olla puhdistava kokemus. Aika monet elokuvan nähneet ovat sanoneet, että tämähän oli suoraan kuin meidän elämästä – mutta tietyin reunaehdoin tietysti, Malla Malmivaara nauraa.

Suomalaiselokuva kerää kiinnostusta Venäjällä

Kaiken se kestää kilpailee 12 muun elokuvan kanssa maineikkaan moskovalaisfestivaalin pääsarjassa.

Ohjaaja Visa Koiso-Kanttila kertoo olevansa erittäin tyytyväinen elokuvansa saamaan myönteiseen vastaanottoon. Vielä ennen yleisöesitystä hän jännitti, kuinka elokuvan epäsovinnainen tarina puhuttelee Venäjällä, jossa on viime vuosina korostettu perinteisiä perhearvoja.

Hän kuitenkin uskoo, että perhesuhteet ja aikuisuuteen kasvaminen ovat aiheita, jotka kiinnostavat ihmisiä kulttuuritaustaan katsomatta.

– Toivon, että tämä elokuva saa katsojan miettimään lapsuuden lisäksi vanhemmuutta: Millaisena esimerkkinä haluamme olla omille lapsillemme ja mitä haluamme välittää heille? Koiso-Kanttila pohtii.

Monipuolinen ja perinteikäs elokuvafestivaali

39. kertaa järjestettävän Moskovan kansainvälisen elokuvafestivaalin suomalaisosanottoa täydentää ohjaaja ja tuottaja Jörn Donner. Hän on yksi pääkilpasarjan kuudesta tuomarista.

– Maailma on täynnä elokuvafestivaaleja, mutta Moskovalla on oma erikoisasemansa. Festivaalin ohjelmisto on erittäin vaihteleva ja painoarvoa on annettu myös Aasian maille, Donner luonnehtii tapahtumaa.

Festivaalin pääsarjassa eurooppalaisten ja argentiinalaisen elokuvan lisäksi on elokuva Kiinasta, Japanista ja Etelä-Koreasta sekä yhteistuotanto Bangladeshista ja Intiasta. Tapahtuman kansainvälisyydestä kertoo myös se, että kaiken kaikkiaan Moskovassa näytetään elokuvia lähes 70 maasta.

Viimeksi suomalaiselokuva kilpaili Moskovassa vuonna 2015. Silloin pääsarjaan otti osaa Jörn Donnerin ohjaama Armi elää! -draamaelokuva.

Moskovan kansainvälisen elokuvafestivaalin voittajaelokuvat julkaistaan torstaina 29. kesäkuuta. Kaiken se kestää saa Suomen ensi-iltansa elokuvateattereissa 8. syyskuuta.

Lauantaiaamupäivä, ensimmäinen heinäkuuta vuonna 2000. Mustarunkoinen, metalliosiltaan kullanhohtoinen Gibsonin kitara kiiltelee auringossa Järvenpään Puistobluesin päälavan takana, asuntovaunun vieressä.

Kitara ei ole mikä tahansa, vaan bluesin suurmiehen B.B. Kingin nimikkomalli, Gibsonin valmistama "Lucille". Toimittaja-muusikko Esa Kuloniemi, silloinen festivaalijohtaja Mika Sikström sekä valokuvaaja Pertti Nurmi häärivät uteliaina ympärillä.

Nurmi muistaa tilanteen ainutlaatuisuuden: yksi maailman tunnetuimmista soittimista tönöttää kosketusetäisyyden päässä. Saisikohan siitä napattua kuvan?

– Menin juttelemaan näiden B.B:n hoviherrojen kanssa ja sain kuvausluvan sillä edellytyksellä, kieli poskessa, että kuvaisin myös heidät, Nurmi kertoo.

Myös Kuloniemi muistelee, kuinka Kingin kiertuehenkilökuntaan kuului ihminen, jonka tehtävä oli pitää Lucille kunnossa ja vartioida sitä. Kuvat saatiin otettua, ja hetkessä oli jotain niin koomista ja samalla taianomaista, että Kuloniemi nostaa sen hienoimpien Puistoblues-muistojensa joukkoon.

Lucillen tarina juontaa vuoteen 1949, jolloin B.B. King pelasti kitaransa tulipalosta.

Ensimmäisessä pääkonsertissa satoi vettä

Järvenpään Puistobluesin 40-vuotiseen historiaan mahtuu toki paljon muutakin kuin backstagella kiiltelevä kitara.

Muusikko Pepe Ahlqvist muistaa kaikkien aikojen ensimmäisestä pääkonsertista muutaman hersyvän yksityiskohdan.

– Sen muistan, että vettä satoi, ja paikalla oli ehkä joku 500 ihmistä. Meininki oli siitä huolimatta hieno, siitä se lähti!

Harva muukaan muistaa ensimmäisestä tapahtumasta sen enempää. Valokuvia on säilynyt vähänlaisesti, ja tarinat tuppaavat vuosien myötä saavan ympärilleen bluesmiehen lisää.

Esiintyjät on sentään kirjattu muistiin: Ahlqvistin johtaman Chicago Overcoatin lisäksi lavalle nousivat Hemmin Verstas, Pekka Rechardt & Super Blues Band, Kojo, Jimi Sumén & The Housebreakers sekä Jukka Gustavson, Nono Söderberg & Eero Raittinen.

Uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä

40 vuodessa moni asia on muuttunut. Puistobluesin pääkonsertti on muutaman kerran paukuttanut yli 15 000 katsojan rajan. Välillä on tuskailtu vesisateessa ja välillä lannistuttu viranomaisten lupaviidakosta.

Moni asia on kuitenkin myös ennallaan: paikkana on edelleen Vanhankylänniemi, tapahtuma tehdään edelleen täysin talkoovoimin, ja päälavalle kipuaa juhlavuoden kunniaksi jälleen Pepe Ahlqvist. SF-Blues-kokoonpanon kattaus kuulostaa häistä tutulta paketilta: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.

Bluesia voi tarjoilla vaikka missä muodossa, kunhan sieltä erottuu se bluesfiilis. Esa Kuloniemi

– Meillä on monta solistia, joten meininki on varmasti monipuolista. Siellä on jotain tuttua ja jotain täysin uutta. Vierailijoina ovat Eero Raittinen ja Jukka Gustafsson, joten siitä tulee varmasti tanakka paketti, Ahlqvist sanoo.

Bluesin syvin olemus

Vuosien varrella Puistobluesin pääkonsertin lavalle on noussut vanhojen bluesmiesten ohella Santanan, Lynyrd Skynyrdin, John Fogertyn sekä ZZ Topin kaltaisia maailmantähtiä. Juhlavuoden päätähtenä nähdään Little Steven.

Radio Suomen Bluesministerinäkin tunnetun Esa Kuloniemen mukaan bluesin laveaan määritelmään mahtuu hyvin kaikki yllä mainitut – ja paljon enemmänkin.

– Blues on perimmiltään tietty tonaliteetti, tapa fraseerata. Se taipuu moneksi. Bluesia on levytetty jo yli sadan vuoden ajan, ja se on ollut aina myös pop-musiikkia. Bluesia voi tarjoilla vaikka missä muodossa, kunhan sieltä erottuu tietty bluesfiilis.

Pepe Ahlqvist on samoilla linjoilla: sinisessä riittää sävyjä.

– Ajattelen bluesin laajempana kokonaisuutena. Olen itsekin tehnyt musaa akustisella mies ja kitara -meinigillä, big band -kokoonpanon kanssa, rockmuusikoiden ja vaikkapa kansanpelimannien kanssa. Kuten Reino Helismaa aikoinaan runoili: Kaikessa soi blues!

Kansanoppeera Kitusuon Sofia vie katsojan vuoden 1918 Vilppulaan sisällissodan sekasorron ja vaihtuvien rintamien väliin. Kaiken keskellä roihuaa vilppulalaisen torpan tyttären Sofian ja venäläisen tataarisotilaan Paul Karakulkan rakkaus.

Kyseessä on käsikirjoittajien Tapio ja Seppo Parkkisen isovanhempien tarina.

– Halusimme kertoa sen, koska se on niin uskomaton tarina, Mäntän jäähallissa nähtävän esityksen käsikirjoittaja-ohjaaja Tapio Parkkinen sanoo.

Sofian mieli kesti sen kaiken keskellä, että hän joutui syytetyksi eikä ymmärtänyt, mistä häntä syytettiin. Siitäkö, että hän rakastui? Tapio Parkkinen

Rakkaustarina on täynnä dramaattisia käänteitä niin oopperassa kuin tosielämässäkin: Sofia tulee raskaaksi, rakastavaiset joutuvat eroon ja Sofia tuomitaan kuolemaan venäläisten kanssa vehkeilystä.

Tapio Parkkinen kertoo, kuinka Sofia välttyi teloitukselta viime hetkellä vuonna 1918.

– Sofia oli jo montussa ja kiväärimiehet valmiina. Yhtäkkiä ampumisen merkin antava valkoinen upseeri pyysi Sofian luokseen ja kysyi: Oletko sinä Kitusuon Sofia?

Sofia vastasi myöntävästi.

– Sitten tulivat nämä kuuluisat lauseet, joita äiti monesti toisti. “Noin kaunista naista minä en ammu. Mene kotiisi”, Parkkinen jatkaa sukutarinaa.

Sofia tapasi Paulin Karakulkan vielä kesällä 1918 Tampereella, jonne hän pyöräili runsaat 100 kilometriä. Hän kertoi olevansa raskaana. Paul kehotti nimeämään mahdollisen tyttölapsen oman isoäitinsä Olga Marian mukaan.

– Joulukuussa syntynyt tyttö sai nimekseen Olga Maria. Ja se on meidän äiti, Tapio Parkkinen kertoo.

Rakkaustarina ei saanut täydellisen onnellista loppua, sillä Karakulka joutui palaamaan Venäjälle.

Rakkaustarina mielettömän sodan keskellä

Mänttä-Vilppulassa perjantaina 30. kesäkuuta ensi-iltansa saavan kansanoopperan libretto perustuu todellisiin tapahtumiin, dokumentaariseen aineistoon ja arkistomateriaaliin. Tutkimustyö alkoi jo kymmenkunta vuotta sitten.

– Tämä tarina on ollut meidän suvussa. Äiti on aina kertonut, miten Karakulkaan tutustuminen tapahtui. Veljeni Seppo teki siitä 2003 Yleisradiolle kuunnelman ja siitä on otettu rakenne tähän kansanoopperaan.

Sodasta kauhuista huolimatta tarinan viesti on lämmin.

– Rakkaus voittaa kaiken, Tapio Parkkinen toteaa.

– Se oli ihan käsittämätöntä. Punaiset ja valkoiset eli esimerkiksi naapurin pojat taistelivat vastakkain. Sofian mieli kesti sen kaiken keskellä, että hän joutui syytetyksi eikä ymmärtänyt, mistä häntä syytettiin. Siitäkö, että hän rakastui?

Ammattilaisten ja harrastajien yhteisponnistus

Sofia Kitusuon roolissa nähdään sopraano Ulla Paakkunaista ja Paul Karakulkana baritoni Olli Tuovinen. Paulin armeijakaveria esittää oopperalaulaja Jukka Romu.

Vajaan kymmenen ammattilaisen rinnalla nähdään noin 70 harrastajaa lähiseudulta. Ryhmä on koottu muun muassa kuoroista, soittajista, maahanmuuttajista, harrastajateatterilaisista ja sirkuslaisista.

– Nämä lähiseudun ihmiset ovat ihan keskeisessä roolissa. Tuntuu siltä, että täällä on vesijohtovedessä kulttuuriuutetta, tuottaja Tapio Holopainen kehuu esityksessä mukana olevia paikallisia.

Nuoret sirkuslaiset elävöittävät tataarien tarinoita.

– Minä pyöritän nutturassa hulahulavannetta. Se ei ole yhtään hankalaa, jos on hyvä nuttura keskellä päätä, kertoo Sawsan Saadoun Mäntän Nuorisosirkuksesta.

Nämä lähiseudun ihmiset ovat ihan keskeisessä roolissa. Tuntuu siltä, että täällä on vesijohtovedessä kulttuuriuutetta. Tapio Holopainen

Kansanoopperan musiikissa liikutaan mahtipontisista marsseista herkkiin, rakkauskohtauksia säestäviin lauluihin.

– Tämä ei ole ooppera siinä mielessä, kun perinteisesti käsitetään. Sen vuoksi eteen on laitettu kansan-sana, Tapio Parkkinen sanoo.

Oopperalaulajien ja oopperakuoron osuuksien lisäksi esityksessä kuullaan esimerkiksi vanhoja valkoisten ja punaisten lauluja sekä tataarilauluja. Uutta musiikkia esitystä varten ovat säveltäneet Jorma Panula ja Erlend Jantsikene.

Jos Hanoi Rocksia ei olisi ollut, olisi voinut olla syntymättä myös Guns N' Roses. Yhdysvaltalaisbändi on avoimesti lehtihaastatteluissa kiitellyt suomalaisbändin vaikutusta ja esikuvana olemista uransa varrella.

Tänä lauantaina samalle lavalle nousevat sekä Guns N' Roses sekä hetkeä aikaisemmin lämmittelijänä Hanoi Rocksin laulajana maineeseen noussut Michael Monroe.

Hämeenlinnaan odotetaan 55 000 ihmistä. Mies on tulevasta jättikeikasta innoissaan.

– Onhan se loistavaa, että jengiä on paikalla niin paljon. Siitä tulee varmasti ihan spesiaali-ilta, hän sanoo.

Jälleennäkemistä lavan takana odotetaan kovasti.

– Olen Slashin kanssa fiilistellyt, että on hieno nähdä. Mitään tarkkoja yhteissuunitelmia ei olla tehty.

Yhteisten suunnitelmien puute on tässä tapauksessa vain hyvä asia. Jos jotain Kantolan tapahtumapuiston lavalla tapahtuu, se tapahtuu hetken mielijohteesta, spontaanisti.

– En odota mitään muuta kuin sitä, että tulee hieno päivä ja hieno show, sanoo Monroe.

Musiikillinen esikuva

Michael Monroe on seurannut yhtyeen taivalta tyytyväisenä sen alkutaipaleelta alkaen. Hän tiesi, että Hanoi Rocks oli monen bändin esikuva.

– Oli paljon bändejä, jotka ei sitä juttua ihan tajunneet. Keskityttiin isoon tukkaan ja näyttävän meikkiin.

Michael Monroe sanoo, että Guns N' Roses otti Hanoi Rocksista vaikutteita oikealla tavalla keskittymällä siihen olennaiseen. Musiikkiin.

– Olen tosi iloinen, että Guns N' Roses on kasvanut niin isoksi kuin mitä se nyt on. Olen tyytyväisenä lukenut jutuista, että he ovat avoimesti kertoneet, että ovat ottaneet vaikutteita Hanoi Rocksista.

Kova rokkibändi, ainutlaatuinen show ja omaa luokkaansa koko bändi. Ei ole toista samanlaista bändiä.

– Kun Slash on taas messissä, niin olen siitä ihan erityisen innoissani.

Kolmekymmentä vuotta musiikkia

Michael Monroe juhlii tänä vuonna itse 30-vuotista soolouraansa. Kesäkuun alussa julkaistiin juhla-albumi. Mies on kokoelmasta ylpeä.

– Siinä on kuusi ennen julkaisematonta kappaletta. Levy on kokonaisuutena hyvä läpileikkaus koko urasta, sanoo Monroe.

Helsingin Kulttuuritalolla on 20. lokakuuta juhlakonsertti.

Michael Monroe sanoo, että ura on ollut pitkä ja antoisa, muttei kuitenkaan aina helppo.

– Jääräpäisesti olen mennyt omaan suuntaani omin ehdoin ja pitänyt periaatteistani kiinni. Olen todella tyytyväinen uraani ja elämääni.

Mies on saanut levystään hyvää palautetta.

– Koko ajan yritän parantaa sitä mitä teen, ja kun sitten saa palautetta että on onnistunut siinä, niin mikään ei sen parempaa olekaan.

Suomalaisen metallimusiikin sävelet huokuvat surumielisyyttä ja vahvaa yhteyttä luontoon.

Ainakin näin kansainvälinen media tuntuu akatemiatutkija Toni-Matti Karjalaisen mielestä kuvailevan toistuvasti suomalaista metallimusiikkia.

Hevisanoitusten stereotypiat eivät ole tuulesta temmattuja. Lyriikat ja tyyli kumpuavat usein suomalaisesta sielunmaisemasta ja kansanperinteestä.

– Kappaleissa mies seisoo yksinäisenä melankolisessa metsässä, vettä viuhtoo ja elämä menee väärille raiteille, kuvailee Karjalainen tyypillistä metallikappaleen kertomusta Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Akateemiset hevarit kokoontuvat kolmatta kertaa

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu isännöi Helsingissä keskiviikkona alkavaa metallimusiikin tutkimuskonferenssia.

Modern Heavy Metal 2017 -konferenssissa teemana on musiikki ja kansalliset identiteetit. Musiikkijohtamisen ja kulttuuriviennin dosentti Toni-Matti Karjalainen on konferenssin perustaja ja vastuujärjestäjä.

Lähes 20 eri maasta saapuvat tutkijat pureutuvat muun muassa suomalaisen metallimusiikin mytologiaan, Algerian metalliskeneen ja venäläisten metallifanien verkkoyhteisöjen sielunmaisemaan.

Konferenssin keskustelut jatkuvat viikonloppuna Tuska-festivaalilla.

Metallimusiikin ystävien Tuska-festivaali täyttää täydet 20 vuotta, kun sen ensisävelet pamahtavat ilmoille Helsingin Suvilahdessa perjantaina.

Tuskan taival käynnistyi legendaariselta Tavastia-klubilta, levisi sieltä Kaisaniemen puistoon ja nyt sen löytää Suvilahdesta. Metallimusiikin ystäviä riittää, koskapa festivaali on ainakin osittain loppuunmyyty.

– Kulttuuri on hyvin voimissaan, faneja riittää ja uusiakin tulee metallin piiriin. Jopa vanhat fanit ovat pysyneet matkassa. Tämähän on aika kuvaavaa metallille, siellä on lojaalia porukkaa. Että jos kerran on metallipiikki iskenyt, kyllä se pysyy koko iän, kertoo akatemiatohtori Toni-Matti Karjalainen Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta.

Suomalainen metallimusiikki oli kymmenisen vuotta sitten kaikkien huulilla Lordin Euroviisuvoiton myötä, uusia faneja syntyi roppakaupalla.

– Niistä hulluista vuosista on tultu ehkä hyvässäkin mielessä terveempään tilanteeseen, Ylen aamu-tv:ssä vieraillut Karjalainen sanoo.

Hänen tutkimusalansa on nimenomaan metallimusiikki. Karjalaisen mukaan tutkittavaa riittää metallimusiikin lähes 50-vuotiselta taipaleelta.

Helsingissä metallin tutkijatiivistymä

Tällä viikolla Helsingin katukuvassa saattaa näkyä tietynlainen metallin tiivistymä, eikä pelkästään Tuska-festivaalin ansiosta. Kolmipäiväinen metallimusiikin tutkimuskonferenssi on nimittäin alkanut Helsingissä.

– Meidän metallitutkijaporukasta käytännössä kaikki ovat myös kovia metallifaneja. Se tuo tietysti jonkinlaisen subjektiivisen näkökulman tutkimukseen. Se ehkä myös syventää tutkimusta, kun pystyy tarkastelemaan metallikulttuuria kriittisesti ja monisyisesti. Ei ole pelkkää pintasilausta se, arvioi akatemiatohtori Karjalainen.

Tänä vuonna yksi metallimusiikin tutkijoiden konferenssin pääteemoista on musiikki ja kansalliset identiteetit, Suomi 100-juhlavuoden hengessä. Puheenvuoroja on paristakymmenestä eri maasta, joten metallikulttuureita luodataan hyvin monesta näkökulmasta.

Media viljelee stereotypioita suomalaisesta metallista kirjoittaessaan. Kuten että sitä on selvästi kirjoitettu talvella, keskellä lumimyrskyä. akatemiatohtori Toni-Matti Karjalainen

– Identiteetin ja metallimusiikin välinen yhteys on kaksisuuntainen. Jos katsotaan minkälaista metallimusiikkia eri maista tulee, niin aika usein sieltä löytyy jokin tietynlainen pohjavire. Tausta totta kai vaikuttaa metallimusiikkiin, ei välttämättä siihen miltä musiikki kuulostaa, mutta lyriikkaan ja teemoihin, joita käsitellään. Ja sitten taas toisinpäin: liitämme kaikenlaisia kulttuurisia stereotypioita musiikkiin, joka tulee tietystä maasta.

Karjalaisen mukaan esimerkiksi suomalaiseen metalliin liitetään kansainvälisessä mediassa usein melankoliaa ja tietynlaista luontoyhteyttä.

– Media viljelee paljon stereotypioita suomalaisesta metallista kirjoittaessaan. Kuten että sitä on selvästi kirjoitettu talvella, keskellä lumimyrskyä. Tai että musiikissa kuuluu kuinka mies seisoo yksinäisenä hyvin melankolisessa metsässä. Sääkin on mitä sattuu, vettä viuhtoo ja elämä menee väärille raiteille. Tämähän on aika tyypillinen narratiivi suomalaiselle metallibändille, Karjalainen kertoo.

Pitkän uran tehnyt iskelmälaulaja Annikki Tähti on kuollut. Ilta-Sanomien tietojen mukaan Tähti menehtyi 19. kesäkuuta. Tähti oli 87-vuotias.

Tähti esiintyi kaikkiaan kuudella vuosikymmenellä. Hänen uransa alkoi vuonna 1952. Läpimurtolevytys oli Muistatko Monrepos'n vuonna 1955. Se oli ensimmäinen kultaa myynyt levy Suomessa.

2000-luvun alussa Tähti ja Muistatko Monrepos'n tekivät paluun Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä, jonka eräässä kohtauksessa jo karheaääninen laulaja esittää hittinsä viidenkymmenen vuoden takaa.

Muita Tähden tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa Balladi Olavinlinnasta, Kuningaskobra, Laulu kahdesta pennistä ja Pieni sydän.

A-Studion toimittaja oli iskelmälaulajan matkassa kesällä 2003, kun taiteilija oli viihdyttänyt kansaa jo 50 vuotta.

Tähti otti ensiaskeleet iskelmälaulajan uralle, kun työtoveri järjesti hänet koelauluun kapellimestari George de Godzinskyn eteen. Hän lauloi elokuvassa Kaksi hauskaa vekkulia (1953) kappaleen Onnen sävel, joka julkaistiin myös hänen ensilevynään.

Tähti ajoi muusikkojen etuja työskennellessään Muusikkojen liiton toimistossa. Vuonna 1992 hän sai Vantaan kulttuuripalkinnon ja 1998 Erikois-Emman.

Keväällä 2008 Tähti sai aivoinfarktin ja vetäytyi julkisuudesta.

Annikki Tähden musiikkia voi kuunnella lisää Elävässä arkistossa.

Radio Suomen Iskelmäradio sunnuntaina 2. heinäkuuta klo 9:n uutisten jälkeen on omistettu Annikki Tähdelle.

Kun tapaa Petri Laurilan tai Topi Huovisen, ei voisi uskoa juttelevansa Suomen suurimpien rääväsuiden, Petri Nygårdin ja Tippa-T:n kanssa.

Kyseiset artistit sijoittuivat kärkisijoille Ylen selvityksessä, jossa tutkittiin suomirap-lyriikoiden seksististä kieltä.

Kummankin herran siviiliminä on mukavan sympaattinen, hieman ujokin. Heidän musiikkinsa on jotain muuta: naiset ovat horoja ja ämmiä, jotka kiehnäävät musiikkivideoissa miesten kainaloissa.

"Anna palaa heitä nurkkaan ne hepenet, ämmä tekee niinku tekee jos saa seteleit." Tippa-T: Paukuta sun pimppii

– Jokaista sanaa ei kannata analysoida. Sanoitukset eivät ole ikinä olleet mulle se isoin juttu. Melodia ja fiilis ovat tärkeämpiä, Tippa-T kertoo.

Vaikka Petri Laurilalla ja Topi Huovisella on liki 20 vuotta ikäeroa, heidän taustansa ovat hyvin samanlaiset. Molemmat artistit ovat aloittaneet musahommat hevibändissä.

Petri on Petri Nygård, joka kuvaa rehellisen rempseästi suomalaisen miehen mielenmaisemaa. Topi on Tippa-T, jonka musiikkia hän itse kuvailee rajuksi ja roskaiseksi.

Tippa-T on ilmentymä amerikkalaistyylisestä trap-rapista, jossa kerrotaan naisista, huumeista ja rahasta. Artisti on luonut imagon, jolle luontaisinta on leveillä ja uhota.

– On kummallista, kuinka suomalaiset kuuntelevat englanninkielistä räppiä, eivätkä välitä sanoituksista ollenkaan, mutta jos suomalaiset rap-artistit tekevät samalla tavalla, se tuomitaan heti.

"Pillumagneetti no siis kuha heruu. Eli en harrasta muniin puhalteluu. Lisätäänkö painetta? Sä et pääse nussii mua, mut pääset nussii mun mainetta." Petri Nygård: Lähekkö panee

Petri Nygård on saanut palautetta seksintäyteisistä kappaleistaan – mutta paljon vähemmän kuin ryyppäysaiheisista. Niin kuin Tippa-T, hänkin korostaa enemmän kappaleidensa tunnelmaa kuin lyriikoiden yksittäisiä sanoja. Nygård ei ole roolimalli.

– Räppärit saavat turhaa kritiikkiä. Kyse on kielikuvien ja sanaleikkien maksimoinnista. Välillä voi kuitenkin tulla ylilyöntejä, Petri Nygård toteaa.

Suomirap lääke suomalaisten arkuuteen?

Härskit sanoitukset ovat olleet suomalaisessa musiikissa tuttuja jo vuosikymmeniä. Frederik tahtoi takoa sun markkinarakoa ja Gösta Sundqvist rinnoista sua puristaisi.

Petri Nygård nostaa sanoittajina esikuvikseen muun muassa Jaakko Tepon, Juice Leskisen ja Junnu Vainion.

– Helppoahan mun musiikki on leimata: ”siitä nyt vain kirjoitat jotain ja vittua, pillua ja pulloa sekaan”. Oli kuitenkin aihe mikä tahansa, siihen on löydettävä oma lähestymiskulma.

2000-luvun alussa Petri Nygård oli vihaisempi ja anarkistisempi. Suomirap tuntui hänestä kornilta, kun artistit kopioivat kaiken amerikkalaisesta hiphop-kulttuurista.

Vuosien aikana Petri Nygårdin kappaleiden sanoitukset ovat kertoneet yhä enemmän Petri Laurilasta. Artisti kuvailee arkiminäänsä ujoksi ja epävarmaksi.

– Haluan antaa suomalaisille miehille itsevarmuutta. Puhuttaisiin asioista suoraan. Kun kutsun itseäni pillumagneetiksi, toivon, että muutkin saavat samanlaista rohkeutta.

Vielä viisi vuotta sitten Nygård luuli, etteivät naiset kuuntele hänen musiikkiaan. Keikoilla hän kuitenkin huomasi, että eturivi oli täynnä parikymppisiä tyttöjä. Tämä oli shokki, jonka jälkeen räppäri muutti kirjoitustapaansa.

Petri Nygårdin kappaleiden nainen on Nygårdin mielestä samanlainen kuin mies: epävarma, joka toivoo joskus pääsevänsä revittelemään. Pannaan Suomi kuntoon –kappaleessa hän halusi kääntää sukupuoliroolit toisinpäin. Siksi juuri nainen laulaa kertosäkeessä: ”Haluun höylää sua ku halpaa juustoo”.

Tippa-T on muutakin kuin huomiohakuista show'ta

Tippa-T on persoona, jota ei kiinnosta, mitä yleisö ajattelee – tärkeintä on vain aiheuttaa reaktioita.

Räppäri on kuitenkin kyllästynyt siihen, kuinka helposti artisti leimataan yhden kappaleen perusteella. Tippa-T:n kohdalla tämä kulminoituu Paukuta sun pimppii –kappaleeseen, jossa naisesta puhutaan vain stripparina.

– Kasvan koko ajan artistina, ja on pikkuhiljaa tullut fiilis, että biiseissä voisi kertoa muustakin kuin flexaamisesta, Tippa-T sanoo.

Flexaaminen on räppislangia ja tarkoittaa showmaista esiintymistä ja huomionhakua.

– Olen nyt kirjoittanut henkilökohtaisempia tekstejä, joissa olen avautunut enemmän oikeista asioista. On siistiä päästä välillä ilmaisemaan itseään eri tavalla.

Lue myös:

Laskimme suomiräpin seksistiset sanat: Tässä lista pahimmista rääväsuista

Koululaisten kesäloma ei ole aina ollut nykyisen perusopetuslain mukainen kymmenen viikkoa, joka alkaa viikon 22 viimeisenä arkipäivänä.

1800-luvulla lomailtiin paljon pidempään. Monissa kouluissa opiskeltiin alle 30 viikkoa, vaikka Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus halusi lukuvuoden kestävän jopa 46 viikkoa.

Vuonna 1921 säädettiin oppivelvollisuus, ja kesälomakäytäntö vakiintui.

Sotien aikana koulunkäynti oli kuitenkin repaleista. Kesäloma alkoi aikaisemmin, ja kouluun tultiin myöhemmin syksyllä.

– Nuorten oli autettava sotaponnisteluissa. Koulun penkiltä lapset menivät esimerkiksi talkoisiin, keräämään romua tai poimimaan marjoja, kertoo Suomen historian yliopistonlehtori Mervi Kaarninen Tampereen yliopistosta.

Jatkosodan aikana vuonna 1942 koulu loppui vanhimmilta lapsilta jo 1. toukokuuta.

Ennen koulua käytiin kuusi päivää viikossa. Silloin suomalaislasten syyslukukauden katkaisi perunannostoloma. Viisipäiväinen työviikko tuli Suomessa yleiseksi käytännöksi 1960-luvun lopulla. Koska lauantait eivät olleet enää myöskään koulupäiviä, koulut alkoivat jo elokuun puolella.

Ennen kesäkuu oli parasta kesää

Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen yliopistotutkija Heli Valtonen ei halua korostaa maataloushistorian merkitystä koululaisten lomasyklissä.

Toisin kuin usein luullaan, kesälomien jaksotusta on sanellut enemmänkin kesäkuun valoisuus ja hyvät kelit kuin maatalous.

– Puhutaan vuosikymmenten mittaisesta traditiosta. Koko 1900-luvun ajan parasta kesää oli juuri kesä–heinäkuussa, joten lomakausi on sijoittunut sinne, eikä elokuuhun niin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Valmistujaiset vasta juhannuksen jälkeen?

Suomen historian yliopiston lehtori Mervi Kaarninen muistuttaa, että koulujen päättymiseen touko–kesäkuussa liittyy symbolisia merkityksiä. Ylioppilaiden juhlinta on 1920-luvulta lähtien tuonut kevätlukukauden päätökseen oman osansa.

– Kesäloman alkaminen ja valmistujaisjuhlat on kytketty toisiinsa, Kaarninen avaa.

– Tuntuisi oudolta, jos valmistujaiset järjestettäisiin kesäkuun lopulla. En usko, että olisimme valmiita muuttamaan koko lukuvuosisysteemiä.

Ylioppilailla lukuvuosi päättyy kirjoituksiin jo ennen toukokuuta, joten jos kesälomaa ja valmistujaisia myöhennettäisiin, nuoret odottaisivat valmistumista monta kuukautta.

Jyväskylän yliopiston Heli Valtonen korostaa, että ajallista sijoittamista tärkeämpää on, että koululaisten kesäloma on riittävän mittainen.

Täpötaydessä helsinkiläisessä Tenho Restobarissa on kuuma ja riehakas tunnelma. Yleisö hurraa lavalla pyörähteleville friikahtaville hahmoille, joista löytyy hämmentäviä viitteitä niin dragiin kuin perinteiseen burleskiinkin –menneisyyteen ja tulevaisuuteen ja kaikkeen mahdolliseen siltä väliltä.

Roskaestetiikka hivelee silmiä ja kaiuttimista pauhaa välillä Erasure-yhtyeen Always, välillä Divinen I’m So Beautiful, välillä Maaritin Jäätelökesä.

Esitysten välillä juontaja Lamey Crackhouse kertoilee ällistyttävän härskejä vitsejä.

– Tehän tiedätte, että rakastan tätä tyttöä, mutta hän on vain niin helvetin sairas, Crackhouse sanailee ja juontaa seuraavan esiintyjän.

– Sinikka!

Lavalle astahtelee hieman dementoituneen oloinen Sinikka Puolukka Nagrigorijeva, joka muistelee 80-lukua sekä Henry Theeliä ja laulaa luikauttaa hämärän viisun, jossa kerrotaan lumivalkoisesta tennissukasta.

Tällaista on meno Drag Me To HEL -klubin queerlesque -illoissa.

Queerlesque voi Suomessa hyvin

Lola Vanillan ja Lamey Crackhousen luotsaama Drag Me To HEL on kasvattanut suosiotaan kerta kerralta. Samalla Suomeen on syntynyt hyvinvoiva burleskin alalaji.

– Queerlesque-kulttuuri on täällä Helsingissä aivan mahtavaa, mutta sitä voisi olla enemmänkin. Meidän pitäisi sekoittaa asioita ja haastaa ihmisiä ideoimaan, mitä on viihdyttäminen, mitä on olla mies ja mitä on olla nainen. Tällaisten asioiden tutkiminen pitäisi tehdä niin, että siitä nautitaan. Kyse ei ole vastakkainasettelusta, vaan jännittävistä, uusista ja hauskoista jutuista, Crackhouse toteaa.

Helsinkiin hän muutti joitakin vuosia sitten Lontoosta.

– Helsingissä skene on tietenkin paljon pienempi kuin Lontoossa. Toisaalta se on avoimempi uusille esiintyjille ja ideoille – siihen on helpompi päästä sisälle. Kiteytetysti voisi sanoa, että Helsingissä meno on hyväksyvämpää kuin Lontoossa.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ympärille kehkeytyneen queerlesquen ydinajatuksiin kuuluu, että kuka tahansa voi ja saa olla oma itsensä. Lisäksi seksuaalisuutta ja esimerkiksi sukupuolirooleja halutaan hämärtää ja hämmentää lisää. Tämä näkyy vaikkapa Hasard le Sinin esityksissä, joissa hän tekee itsestään objektin ja intohimojen salaisen kohteen.

– Naisten seksualisointia on koko ajan ja kaikkialla, mutta miehiä näkyy tällaisissa rooleissa harvemmin – siis objektina eikä subjektina.

Le Sinin mukaan burleskiin yleensäkin kuuluu oleellisena osana eroottinen lataus.

– Jos sitä katsellessa ei viisari niin sanotusti värähdä, niin silloin minun mielestäni esityksestä puuttuu jotakin.

Parta tuo dragiin tvistiä

Queerlesquen tai suomalaisittain queerleskin estetiikkaan kuuluu muun muassa överiksi vedettyä drag-kuvastoa, josta perinteiset kauneusihanteet ovat kaukana.

Lady Clapback hakee tyyliinsä vaikutteita muun muassa Chicagosta ja Los Angelesista.

– Drag-kulttuurissa oli vuosikausia vallalla pyrkimys virheettömään kauneuteen, ja nyt siihen ollaan ehkä jo vähän kyllästyneitä. Tällainen rajojen rikkominen on lähtöisin USA:sta, ja nyt se on päässyt mukaan myös valtavirta-dragiin.

Parta on suhteellisen yleinen ilmiö queerlesque-esiintyjien parissa. Voimakkaan meikin ja parran yhdistelmä vei myös Conchita Wurstin euroviisuvoittoon vuonna 2014. Sekä Lady Clapbackilla että hänen kanssaan tänä iltana esiintyneellä Rätt Queenilla on parta. Heidän mukaansa se voi jopa helpottaa meikkaamista, "koska meikattavaa pintaa ei ole niin paljon".

– Parralla voi tehdä ihan mitä vaan. Liimalla ja glitterillä voi esimerkiksi tehdä glitterparran. Sen voi myös värjätä monella eri värillä. Minun mielestäni parta tuo hienoa queeriutta dragiin. Siinä murjotaan sukupuoliroolit entistä tiukemmin yhteen, Rätt Queen sanoo.

– Drag-hahmoni syntyi siitä, että en osannut meikata, enkä oikeastaan vieläkään osaa. Tämä hahmo alkoi kuitenkin tuntua toimivalta. Rupesin ymmärtämään, että ei tarvitse olla täydellinen meikkaaja tai muutenkaan täydellinen. Riittää että on visio ja haluaa toteuttaa sen. Oma inspraationlähteeni voisi olla epätäydellisyys, Rätt Queen toteaa.

Queer-tiloja tarvitaan lisää

Drag Me To HELin lisäksi Helsingissä pyörii toinenkin säännöllinen queerlesque-klubi, Nights of Jaahas.

– Tässä skenessä halutaan luoda jatkuvasti kaikkea uutta ja vallankumouksellista, Jaahasia luotsaava Shady Stardust kertoo.

Stardustin mukaan yksi Jaahasin tehtävistä on luoda uusia queer-tiloja.

– Valtaosa näiden klubien yleisöstä ja esiintyjistä kuuluu sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. Tämä on meidän tekemäämme kulttuuria, jota suunnataan meille, ja siksi monet kokevat sen voimauttavana.

– Tässä porukassa lavalle astuminen ei paljon uskallusta vaadi. Meillä on mielettömän hyvä, perhemäinen yhteishenki. Tiedämme myös, että ne ihmiset jotka tulevat meitä katsomaan, haluavat myös oikeasti meidät nähdä, Shady Stardust summaa.

Lasten ja nuorten harrastajateatteri Miniteatteri juhlii näyttävästi pyöreitä vuosikymmeniä Hämeenlinnassa.

Juhlanäytelmäksi valikoitui Gösta Knutssonin sympaattinen tarina Pekka Töpöhännästä. Se kertoo niin ystävyydestä, kiusaamisesta kuin erilaisuudestakin.

Ensi-ilta on heinäkuun 2. päivä, mutta näytelmän alkuvalmisteluja on tehty jo kuukausia. Miniteatterin uusi toiminnanjohtaja, ohjaaja Suvi Seppälä kertoo, että miniteatterilaiset aloittivat juhlanäytelmän harjoittelun jo edellisen toiminnanjohtajan Marja Myllyniemen ohjauksessa.

Vahdinvaihto tapahtui kesän kynnyksellä.

Miniteatterin tavoitteena on Seppälän mukaan ollut aina tehdä merkityksellisiä näytelmiä.

– Meille on tärkeää tehdä näytelmiä, missä on aina jonkinlainen vahva teema tai sanoma tai joku asia, mikä me halutaan nostaa yleiseen keskusteluun, Suvi Seppälä sanoo.

– Tämä ehkä myös vahvistaa meidän miniteatterilaisten ajatusta siitä, että lapsi tai nuori on samanlainen taiteentekijä kuin aikuinen.

Minarissa saa olla oma itsensä

Monenlaisia palkintoja ja kunniamainintoja vuosien varrella kerännyt lasten ja nuorten harrastajateatteri perustettiin Hämeenlinnaan jo 60 vuotta sitten.

Nyt Miniteatterissa saa taiteen perusopetusta vuosittain 160 lasta ja nuorta. Heistä juhlanäytelmässä on mukana 21.

Ennen ensi-iltaa miniteatterilaiset käsittelivät näytelmän teemoja muun muassa työpajoissa. He myös keskustelivat paljon esimerkiksi kiusaamisesta. Sisäharjoitusten jälkeen väki siirtyi ulos Aulangon Graniittilinnan pihalle tehtyihin lavasteisiin.

– Takana on kaikkiaan kuutisenkymmentä harjoitusta. Tämä on aivan mieletön porukka. Sellaista sitoutumista, iloa ja naurua ei varmaan muualta löydykään, kehuu Suvi Seppälä, joka on itsekin Hämeenlinnan Miniteatterin kasvatteja.

Pekka Töpöhäntää näyttelevä Annika Pekuri sanoo, että Miniteatteri on tosi rento paikka, missä kaikki saavat olla oma itsensä.

– Me tehdään aina kaikkea hauskaa ja harjoituksiin on aina kiva mennä, Pekuri sanoo.

Kiitosta nuorilta näyttelijöitä saa myös kesänäytelmien esityspaikka.

– Tämä on ihan mahtava paikka, kunhan ilma on hyvä, kehuu Misse Pamppua näyttelevä Jimi Joutsi. Samaa mieltä on myös muun muassa Monnin roolissa oleva Siiri Saarinen.

Hämeenlinnan Miniteatterin Pekka Töpöhäntä -näytelmän ensi-ilta on 2. heinäkuuta 2018 kello 14.

Onnenonkija-elokuvasta ja Putouksesta tuttu näyttelijä Minka Kuustonen nähdään nyt Wendy and the Refugee Neverland -elokuvassa muusikon roolissa. Koulutyönä ja ensemble-produktiona eli monen päähenkilön tarinana toteuttu elokuva antoi näyttelijälle mahdollisuuden tutustua useisiin työtehtäviin elokuvatuotannossa.

Kuustonen näytteli paitsi rokkibändin laulajan roolin, myös esimerkiksi lauloi, sanoitti ja roolitti.

– Elokuva oli työntäyteinen kokemus. Kaikki tekivät vähän kaikkea, kun meitä tekijöitä oli niin vähän. Oli kiva oppia uutta. Välillä kirjoitin viestiä muille näyttelijäkollegoille, että tuletko huomenna kuvauksiin. Samalla yritin opetella omaa tekstiäni. Se oli hullua, mutta hauskaa.

Elokuvaprojekti opetti nimenomaan ymmärtämään paremmin muiden työrooleja kuvausolosuihteissa.

– Iso työryhmä on oikeasti tarpeellinen, isommissa tuotannossa kaikki ihmiset ovat omissa töissään. Itse voi keskittyä näyttelemiseen, nauraa Kuustonen.

Bändihaaveet toteutuivat elokuvassa

Näyttelijän omista intohimoista käyttöön tuli uudessa elokuvassa esimerkiksi rakkaus musiikkiin. Ohjaaja Olli Salonen sävelsi musiikin ja Kuustonen sanoitti ja lauloi.

– Olen haaveillut omasta bändistä, mutta musahomma on jäänyt vähän taka-alalle. Nyt pääsin onneksi toteuttamaan tätäkin puolta.

Kuustonen haluaa olla myös fyysisesti monipuolinen näyttelijä. Viime vuonna hän esimerkiksi satsasi kung-fo-harrastukseen kehittääkseen räjähtävää voimaa. Myös monet roolit ovat kehittäneet erilaisia fyysisiä taitoja.

– Tellus-tv-sarjassa muutama vuosi sitten pääsin treenailemaan maastopyöräilyä ihan päivittäin. Menin syysiltaisin pimeään metsään pyöräilemään harjoitellakseni.

Kuustosen unelmarooli olisi toimintasankari.

– Haluaisin tehdä taistelukuvioita ja hakata menemään trikoissa, Kuustonen sanoo.

Valtion isojen taidemuseoiden Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin varainkeruu jää selvästi tavoitteestaan. Vuonna 2014 alkaneelle keräykselle asetettiin 8 miljoonan euron tavoite, mutta kasassa on vain 3,3 miljoonaa euroa.

– Vielä keväällä näytti, että pääsemme tavoitteeseen. Lahjoittajien eli säätiöiden ja isojen yritysten päätökset ovat kuitenkin vieneet yllättävän kauan, sanoo kampanjapäällikkö Jyrki Liikanen Kansallisgalleriasta.

Keräys päättyy tänään ja summa voi vielä hieman muuttua, tuskin kuitenkaan oleellisesti.

Suurimpia lahjoittajia ovat olleet Jane ja Aatos Erkon säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto, jotka molemmat tukivat keräystä miljoonalla eurolla.

Kansallisgalleria asetti keräykselleen 8 miljoonan euron tavoitteen, koska silloin se olisi saanut valtiolta maksimimäärän eli 20 miljoonaa euroa niin sanottua vastinrahaa.

Valtio lupasi vastinrahaa kaksi ja puoli euroa kerättyä euroa kohti. Nyt vastinrahaa on tulossa 8,25 miljoonaa euroa.

Yliopistot onnistuivat paremmin

Vastaanvanlainen keräys on ollut käynnissä myös yliopistoissa. Talouselämä-lehden mukaan yliopistot onnistuivat keräyksessään Kansallisgalleriaa paremmin.

Moni yliopisto myös ylitti keräystavoitteet selvästi. Muun muassa Helsingin yliopisto sai kasaan 48 miljoonaa euroa, kun tavoite oli 25 miljoonaa. 14 yliopistosta vain Tampere ja Jyväskylä jäivät tavoitteistaan.

Yhteensä yliopistot keräsivät lähes 150 miljoonaa euroa, josta noin kolmannes (48 miljoonaa euroa) meni Helsingin yliopistolle.

Myös yliopistojen keräys päättyy tänään.

Keräyksille on luvassa jatkoa

Eduskunta muutti keväällä rahankeräyslakia niin, että Kansallisgalleria ja yliopistot saavat jatkossakin hankkia varoja toimintaansa rahankeräyksellä. Mukaan hyväksyttiin myös ammattikorkeakoulut. Määräaika rahankeräykselle asetettiin vuoden 2019 loppuun.

Lakiuudistuksen yhteydessä ei kuitenkaan päätetty vastinrahasta. Ei siis ole varmaa, saako esimerkiksi Kansallisgalleria jatkossa valtiolta lisärahaa keräämänsä rahan päälle.

Kansallisgallerian varainhankintajohta Jyri Tawast sanoo, että he jatkavat keräystä riippumatta siitä, mitä valtion vastinrahasta päätetään. Tawast arvelee, että päätös vastinrahasta syntynee syksyn aikana.

_Suomen persoonallisin ja fiksuin homomies. _Tätä meriittiä ja Mr. Gay Finland -titteliä seuraavan vuoden mukanaan kantaa helsinkiläinen Rami Kiiskinen, 20.

– Haluan kuunnella mahdollisimman monia ihmisiä tasapuolisesti ja tuoda heidän ajatuksiaan esille laajemmissa keskusteluissa. Erityisesti haluan innostaa keskusteluun vähemmistöjen vähemmistöt.

Vähemmistöjen vähemmistöillä Miinalainen viittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia ihmisiä, jotka kuuluvat myös toiseen vähemmistöön: esimerkiksi vammaisiin tai pakolaisiin.

– Erityisesti haluan korostaa yksilön rohkeutta nousta vähemmistön vähemmistöstä esille. Tiedän, että voi olla vaikeaa hyväksyä itsensä ja sen mitä on.

– Uskon, että minulla on paljon annettavaa koko sateenkaariväelle.

Ikävää huutelua kaduilla

Helsinkiläistynyt Kiiskinen vietti lapsuutensa Pohjois-Karjalassa, noin 12 000 asukkaan Liperissä.

– Pohjois-Karjalassa väestö on vanhempaa kuin esimerkiksi Helsingissä. Pienillä paikkakunnilla ja syrjäseuduilla saattaa tuntua, että siellä on ahdasmielisempää.

– Kadulla kävellessä saattoi kuulua huutelua. Vaikka huutelua voi joutua kuulemaan Helsingissäkin, tuntui huutelu jotenkin painavammalta Liperissä.

Kiiskinen olisi yläkouluikäisenä kaivannut enemmän tukea esimerkiksi koulun taholta.

Seksuaalikasvatus ja avoin keskustelu oli tosi vähäistä. Rami Kiiskinen

– Tuntui, että seksuaalikasvatus ja avoin keskustelu oli tosi vähäistä. Myös opetuksen tiedon laatu oli paikka paikoin jopa heikkoa.

– Onhan Joensuussa tietenkin Seta, mutta toivoisin, että heidän toimintansa olisi näkyvämpää. Tuntui, että alueella oli hieman vaikeaa pärjätä.

Kiiskisen toivoo edelleen muutosta nykyisiin kouluissa ja kunnissa tarjottaviin palveluihin.

– Nuorille pitäisi olla tarjolla vertaistuellista toimintaa. Kunnilla, kouluilla ja vanhemmilla on hirveän suuri merkitys siinä, minkälaista seksuaalikasvatusta nuori saa. Asioihin pitää suhtautua avoimesti.

Metallimusiikki oli kovassa nousussa 1990-luvun lopun Suomessa, ja genren ympärillä toimineet Tony Taleva ja Pasi Kuokkanen halusivat tarttua ajan henkeen. Tuska näki päivänvalon vuonna 1998 Helsingin Tavastialla kaksipäiväisenä klubitapahtumana. Samoihin aikoihin legendaarisessa Lepakkoluolassa järjestettiin metallikonsertteja, jotka vetivät yleisöä paikalle kuin häkä. Tästä saattoi uumoilla, että suuremman kokoluokan metallifestivaalille olisi kysyntää.

Tuska järjestettiin jo seuraavana vuonna isompaa yleisöä silmälläpitäen silloisilla VR:n makasiineilla. Samalla toimintaan kutsuttiin mukaan pääpromoottori Jouni Markkanen, joka on siitä lähtien ollut päättämässä festivaalin ohjelmistosta.

– Suomessa oli vuosituhannen vaihteessa todella kovia uusia bändejä, kuten Children of Bodom ja Sonata Arctica. Stratovarius sekä Amorphis olivat kiertueella, Nightwishin suosio räjähti niin sanotusti käsiin ja levy-yhtiö Spinefarm eli kulta-aikaa, Markkanen toteaa.

Tuskassa kohtasivat kysyntä ja tarjonta

Metallibuumi tuotti Suomeen Sauna Open Airin lisäksi lukuisia pienempiä alan festivaaleja. Keikkailusta oli muodostunut muusikoille yhä tärkeämpi tulonlähde, koska levymyynti ei enää vetänyt. Kysyntä ja tarjonta kohtasivat ja Tuska ylitti 15 000 kävijän rajan jo vuonna 2002.

– Alkuaikojen toiminta oli harrastelijamaista. Emme varsinaisesti tavoitelleet mitään sen kummempaa, toivoimme vain, että lippuja myydään tietty määrä. Kun siirryimme Kaisaniemeen ja ensimmäisenä päivänä myytiinkin 5000 lippua, olimme ihan äimän käkenä, Markkanen muistelee.

Kaisaniemessä järjestetty Tuska oli monessakin mielessä poikkeuksellinen tapahtuma – sinne sai esimerkiksi tuoda omia alkoholijuomia, kohtuudella. Tästä huolimatta tai tämän takia järjestyshäiriöt loistivat poissaolollaan.

Jouni Markkasen mukaan vuosituhannen vaihteessa ei juuri ollut standardeja, joiden mukaan esimerkiksi Tuskaa olisi pitänyt tehdä.

– Emme olleet vielä käyneet pyörimässä maailmalla festivaaleilla ottamassa esimerkkiä. Tosin eivät festarit siihen aikaan Iso-Britanniassa tai muualla maailmassa olleet sen kummempia kuin Suomessakaan. Täällä standardit ovat olleet korkealla jo kauan.

Pääväri on musta

Alkuaikona Tuska ja Helsingin keskustassa vellovat mustiinpukeutuneet ihmismassat herättivät myös pahennusta. Esimerkiksi Ylen MOT-ohjelmassa festivaali yhdistettiin saatananpalvontaan. Markkasen mukaan ohjelma on ollut parasta mainosta, mitä Tuska on koskaan saanut.

– Koko asia lähinnä hymyilytti. Olemme aika ekumeeninen festivaali. Luulen, että suurin osa esiintyjistämme lienee ateisteja. Meillä on ollut esiintymässä enemmän tai vähemmän julistuksellisia black metal -bändejä, kristittyjä sekä hinduja.

Tuskassa onkin nähty esiintyjiä maailman jokaisesta kolkasta. Vuonna 2008 festivaalilla vieraili indonesialainen Noxa, pari vuotta sitten siellä nähtiin israelilainen Orphaned Land.

Festivaalilla on vuosien kuluessa esiintynyt koko suomalaisen metallimusiikin kulloinenkin parhaimmisto sekä tunnettuja nimiä Dimmu Borgirista Alice Cooperin kautta Slayeriin ja Megadethiin.

–Teemme isommista bändeistä tarjouksia – kyse ei ole pelkistä valinnoista, koska kilpailu on kovaa. Meillä ei ole Tuskassa niin sanottuja megabändejä, jotka tulevat tuohon pyörimään viidentoista rekan kanssa. Pari rekkaa on meidän maksimaalinen tuotantotasomme.

Metallisia ylilyöntejä

Markkanen itse muistelee lämmöllä muun muassa Ronnie James Dion ja ruotsalaisen Ghostin Tuska-keikkoja. Hänen suurena toiveenaan olisi saada Tuskaan amerikkalainen kauhurokkari Rob Zombie.

– Näin Rob Zombien keikan tänä vuonna Download -festivaalilla. Olihan se melkoisen viihdyttävä, melkoista jammailua!

Kotimainen Barathrum taas oli törttöilyjensä takia useiden vuoden ajan ei toivottu vieras Tuskassa, mutta nyt black metal -yhtye on päässyt pannasta.

– Niistä edellisistä kikkailuista oli kuitenkin kulunut sen verran aikaa, ja yleisö pitää bändistä. Katsotaan nyt, josko yhtyeen laulaja, taiteilija Demonos Sova olisi siistinyt suunsa.

Kahden vuosikymmenen aikana Tuska on esitellyt metallimusiikin trendejä, ja ehkä luonutkin niitä.

– Metallitrendejä tulee ja menee. Nyt metallimusiikkia leimaa nousukausi, uutta musiikkia tulee laajalla skaalalla. Klassista metallia, bailuheviä, teknistä kamaa, modernia metallia, Jouni Markkanen luettelee.

Pieniä haavereitakin on matkan varrella tapahtunut:

– Venom esiintyi Kaisaniemessä, ja yhtyeen latingit eli äänipommit olivat niin isoja, että kaikki kitaravahvistimet kylmenivät yhdestä iskusta. Siellä kuunneltiin sitten basso- ja rumpusooloa. Kun yritetään olla tosi heavy metal, voi tulla joskus vähän takkiinkin.

Black diningia ja saunomista

Peruspilari, musiikki, on pysynyt Tuskassa kahden vuosikymmenen aikana varsin samanlaisena, mutta viime aikoina festivaalin ympärille on kehkeytynyt ulkomusiikillisiakin asioita. Nyt siellä voi harrastaa black diningia, juoda viskiä, käydä saunassa tai kokeilla kuppausta.

– Ei tässä hifistelystä ole kyse, mutta meillä asiakaskunta on kuitenkin ikääntynyt festivaalin mukana. Jos täällä viettää kolme päivää, on ehkä välillä hyvä huilata kultivoituneen viskinmaisteluhetken parissa, Markkanen perustelee.

Tuskan kulttuuriarvoa lisää sekin, että se on päässyt Aku Ankka -lehteen Puska-festivaalina.

– Onhan se ihan hillitön kunnia päästä Akkariin. Puska-festivaali kiittää!

Yle Areenan tuhti Tuska-paketti löytyy tästä.

Korjattu 1.7. klo 11:45. Jätetty maininta Nummirockista pois.