Kukaan ei tunne minua. Kukaan ei odota mitään. On helppo hengittää. Näin ajatteli Jonna Tervomaa, kun hän muutti parikymppisenä opiskelemaan Helsinkiin kotikaupungistaan Forssasta.

Siellä Minttu sekä Ville -hitin lapsitähti vielä tunnettiin, mutta pääkaupungissa ei enää aikuistunutta naista.

Kirjallisuuden opinnot yliopistossa jäivät kuitenkin pian taka-alalle, sillä musiikin parissa kasvaneen veri veti kuuntelemaan klubeille keikkoja. Uudet musiikkipiirit veivät treenikämpille. Tervomaa teki ensimmäistä kertaa itse musiikkia. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen soololevy, joka sai hyvän vastaanoton. Entinen lapsitähti yllätti rocksoundillaan.

– Silloin löytyi olomuoto ilmaista itseään. Sai olla miltä tuntui. Se oli suora osuma omaan todelliseen persoonaan, Tervomaa muistelee.

Tervomaan ja usean muun artistin musiikki oli osuma myös moneen muuhun nuoreen 90-luvun lopulla. Maailman menossa pysyttelemistä käsittelevät tekstit koskettivat. Nousukauden tuoman vauhtisokeuden keskelle syntyi sukupolvikokemus.

– Nousukausi ei koskettanut kaikkia ikäisiäni. Olimme lama-ajan lapsia ja teinejä, jotka nuolivat vielä näppejään ollessaan opiskelemassa tai vastavalmistautuneina. Pohdimme elämän merkitystä suhteessa rahaan ja menestykseen. Myös sitä mitä tarvitaan omanarvon tuntoon ja itsevarmuuteen.

Artistikaaria

Jonna Tervomaa istuu kahvilan pöydässä nykyisen kotinsa lähellä Lauttasaaressa. Hänen olemuksensa ei ole parissakymmenessä vuodessa juurikaan muuttunut. Vaaleat hiukset hapsottavat sinne tänne. Vaikka ikävuosia on tullut, kynsissä on tyttömäistä kimalletta.

Tervomaa pohtii, millaista olisi olla artisti tänä päivänä. Ei enää, hän huudahtaa.

– Tässä päivässä vauhti on niin hullua. Kappaleita tulee ja menee. Lisäksi koko ajan pitää työntää tekemistä ja itseään esille.

Laulaja ottaa esille Katri Helenan ja Pate Mustajärven kaltaiset artistit, jotka ovat vuosikymmenten aikana profiloituneet tietyntyyppisiksi artisteiksi, jopa ikoneiksi.

Tervomaa kokee 44-vuotiaana olevansa artisti, joka esittelee aina itsensä uudelle sukupolvelle. Hänellä on kuitenkin jo pitkä ura takanaan, toisin kuin nuorilla musiikintekijöillä.

– On mielenkiintoista nähdä, miten kauan nuoret jaksavat tätä tahtia. Tuleeko vielä tyyppejä, jotka pystyvät tekemään pitkän artistikaaren. Itsellä matkassa on kulkenut musiikintekijöitä, jotka ovat rakentaneet musiikillaan minun elämäni soundtrackiä. Löytävätkö nuoret enää sellaisia?

Vastakkainasettelua

– Ei! En haluaisi edes puhua tästä asiasta. Kukaan ei halua. Eivät koulukiusatutkaan itse kerro, että heitä kiusataan. Se on tosi nynnyä ja epämiellyttävää.

Jonna Tervomaa kiihtyy, kun kysyn häneltä, toteutuuko naisten tasa-arvo suomalaisessa musiikkibisneksessä. Hän kokee, ettei ole oikea ihminen puhumaan asiasta. Hän ei ole julistava artisti. Tervomaan selviytymiskeino on tehdä työnsä niin hyvin kuin mahdollista.

Silti Tervomaa ihailee sitä, kuinka laaja kirjo naispuolisia musiikinkirjoittajia Suomesta tällä hetkellä löytyy. Naisartistit myös löytävät paikkansa musiikkikentästä aiempaa luonnollisemmin ja se myös heille annetaan.

– Musantekijöissä näkyy mahtavaa halua ja kykyä olla niin kuin ovat. Sen täytyy riittää. Täytyy luottaa siihen, että kukaan muu ei ole tällainen. Sitä on ollut ihana seurata.

Vielä parikymmentä vuotta sitten tilanne oli toinen. Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa nousivat Suomen ykkösartisteiksi vajaan vuoden sisällä. Uudenlaisia naisartisteja alettiin heti vertailla toisiinsa.

– Syntyi asetelma, että piti valita puolensa. Onko Ilves vai Tappara. Soitin silloin lyhyen puhelun Maijalle, että tämä alkaa syödä itse asiaa meiltä molemmilta. Puhuttiin, että me emme ainakaan lähde tähän mukaan.

Vastakkainasettelua syntyi silti esimerkiksi festivaaleilla.

– Festareilla mietittiin, että jos täällä on jo Maija, niin mahtuuko vielä Jonna. Täällä on jo yksi naisartisti, että ei nyt oteta ainakaan samana päivänä toista. Mahdutteko te nyt molemmat tänne, Tervomaa muistelee nauraen.

Sukupolvien kuilu

Tikapuut-kappaleen musiikkivideolla Jonna Tervomaa esittää omaishoitajaa. Hän siivoaa, laittaa ruokaa ja syöttää vanhaa naista. Välillä hän itkee. Vuonna 2013 julkaistun musiikkivideon on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvaohjaaja Mika Ronkainen. Videon tarina on hänen tulkintansa kappaleesta.

Jonna Tervomaa on pohtinut paljon sukupolvien välistä kuilua. Hän kasvoi kodissa, jossa oli kolme sukupolvea; isoäiti, äiti ja tytär. Isoäiti hoiti lapsenlastaan paljon.

Tervomaasta tuntuu, että nykyisin vanhempi sukupolvi on siivottu pois näkyvistä. Normaalia sukupolvien välistä kommunikointia ei enää synny.

– Ei osata hyödyntää eri sukupolvien ainutlaatuista viisautta. Olemme kyvyttömiä tai haluttomia ymmärtämään tai kuuntelemaan toisiamme. Helposti ajatellaan, että nuoret ovat ihan pihalla. Nuoriso on puolestaan, että voi jestas noita piimäpartoja, mitä touhua.

Tervomaa myös hämmästelee oman sukupolvensa tapaa kasvattaa lapsiaan. Hänen lapsuudessaan lapset leikkivät ja selvittivät ristiriitansa keskenään. Nyt leikkipuistoissa aikuiset kulkevat lasten perässä ja selvittävät heidän asioitaan. Lapsille annetaan koko ajan neuvoja ja ohjeita. Ja ennen kaikkea lapsia suojellaan kaikelta.

– Herranen aika sitä turvavälineiden ja suojelun määrää. En silti syytä tai moiti ketään. Olen itse siellä mukana.

Monissa muissa kulttuureissa suvut kokoontuvat sunnuntaisin piknikille. Samanlaista yhteisöllisyyttä kaipaa myös Jonna Tervomaa. Suomen säät eivät aina sellaiseen anna mahdollisuutta, mutta löytyy se yhteinen pöytä myös sisätiloista ravintolasta.

– Suomessa ravintolat eivät hirvittävästi tykkää, jos mukana on lapsia. Se on erikoista, ettemme vietä vapaa-aikaa yhdessä. Sitten on vaivaannuttavia perhejuhlia, joissa nähdään kerran kolmessa vuodessa ja kukaan ei tunne toistaan.

Synkistely on voimavara

Pari vuotta sitten Jonna Tervomaa tarpoi aikaisin aamulla räntäsateessa. Hän oli juuri saattanut ekaluokkalaisen tyttärensä kouluun. Keskellä synkeää suomalaista säätä ajatus kirkastui. Hänen pitää tehdä levy ensimmäistä kertaa yksin.

Muusikko, taiteilija ja artisti nimeltä Jonna Tervomaa oli ollut syrjässä muun muassa siksi, että Tervomaasta oli tullut äiti. Nyt hänellä oli jälleen voimavaroja tehdä musiikkia. Edellinen albumi Eläköön oli julkaistu vuonna 2013.

Seitsemännen albumin nimeksi tuli Ääni. Se on Tervomaan mielestä kutkuttava sana, sillä se pitää sisällään ihmisäänen lisäksi soundin ja vaaleissa annetun äänen. Laulajalle itselleen se tarkoittaa oman sisäisen äänen vapautumista.

– Levyllä se kuuluu jo laulussa. Jos on ollut pidikkeitä tai jarruja, niin olen päästänyt paljon irti. Sekä musiikissa että teksteissä on ollut peloton ja vapautunut olo.

Tervomaa kirjoitti kappaleita levylleen kaksi vuotta. Loppusilauksen teki The Posies ja R.E.M. -yhtyeiden keikkamuusikkona tunnettu kalifornialainen Ken Stringfellow, joka tuotti albumin.

Levy on Tervomaan mukaan melankolian riemuvoitto. Se, jos mikä on suomalaisia yhdistävä asia yli sukupolvien.

– Jos elät tässä maassa, niin suuren osan vuodesta suojaudut kylmältä ja rännältä. Ei tässä mennä ihanassa mekossa, että voi kun mä olen niin nainen ja vitsi sentään mikä boogie.

Tervomaan mielestä synkistely pitäisi ottaa jopa voimavarana. Musiikin kautta melankoliaan voi vaipua ihan luvan kanssa.

– Voiko olla parempaa kuin se, että voi vähän tanssia ja vähän hymyilyttää, mutta samalla kyyneleet valuvat silmistä. Sitten seuraavana päivänä on hirvittävä morkkis, että olikos mulla nyt vähän liian kivaa, Tervomaa nauraa.

Minttu sekä Ville

Kultakutrinen Jonna Tervomaa voitti kymmenvuotiaana Syksyn sävel –kilpailun vuonna 1983 kappaleella Minttu sekä Ville. Hänestä tuli kertaheitolla Suomen tunnetuin lapsitähti. Suosiota kesti muutaman vuoden ajan.

Tervomaa ei ole ollut kovinkaan halukas puhumaan lapsitähteytensä ajoista. Aikuisuran alussa lapsitähteyden esiin tuominen oli kova pala. Nykyisin hän suhtautuu asiaan kevyemmin, vaikka kokee edelleen, ettei hän ollut artisti esittäessään toisten tekemiä lauluja.

– Se oli erityislaatuinen kurkistus aikuisten maailmaan. Siihen kuului paljon laulamista ja matkustamista. Se oli pitkäksi venynyt luokkaretki, johon kuului velvollisuuksia.

Tällä vuosikymmenellä suomalaiseen popmusiikkiin on noussut jälleen lapsitähtiä. Robin ja Isac Elliott aloittivat ollessaan vielä alakouluikäisiä. Tervomaa toivoo, että nuorena julkisuuden valokeilaan nousevilla on ympärillä tukevia ja auttavia ihmisiä.

– Minusta pidettiin silloin ehdottoman hyvää huolta. En saanut mitään traumoja ja sain elää myös ihan normaalia lapsuutta.

Tervomaa ei ole esittänyt Minttu sekä Ville –kappaletta sitten 80-luvun. Lastenlaulu ei ole sopinut laulajan keikkalistaan millään tavalla.

Mutta mitä kuuluu Mintulle ja Villelle nyt?

– Heidät erotettiin traagisesti toisistaan, koska Villen perhe muutti toiseen kaupunkiin. He kuitenkin palasivat myöhemmin yhteen Turussa opiskeluaikoina. He ottivat yhteisen lainan ja muuttivat samaan asuntoon. He saivat kaksi lasta. Heillä oli yksi keskenmeno. Sitten he muuttivat Toijalaan. Enää he eivät ole yhdessä, mutta asuvat lähellä toisiaan ja hoitavat lapsia yhdessä. Kaikki on ihan hyvin.

Tervomaa kertoo, että on miettinyt parin kohtaloa paljon. Jopa niin paljon, että on hekumoinut tekevänsä Minttu sekä Ville –kappaleesta jatko-osan, joka kertoo heidän aikuisiän tarinansa.

– Mun viisaus ei taida vielä riittää siihen. Ehkä ensi levyllä, Tervomaa virnistää.

Kun Eila Hiltunen voitti Sibelius-monumentin suunnittelukilpailun vuonna 1962, kansa raivostui. Säveltäjä oli saamassa muistomerkin, jota ei parhaalla tahdolla voinut kutsua näköiseksi. Hiltusen ehdotus koostui kuudestasadasta teräsputkesta ja se oli monen makuun aivan liian pelkistetty ja abstrakti.

– Ihmiset olisivat halunneet saada sellaisen eduskuntatalon edessä seisovan patsaan, jossa joku ukko pönöttää nuottivihko kädessään. He eivät ymmärtäneet, että muistomerkki voi olla modernia taidetta, jotakin, joka puhuttelee ihmisiä toisella tavalla, sanoo taiteilijan tytär Piia Virtanen.

Hiltusen visiota vastustettiin voimakkaasti. Ihmiset kirjoittivat kilpailulautakunnan puheenjohtajalle ja vaativat tätä perumaan hankkeen. Kirjeet olivat karua luettavaa:

– “Suomen kansa ei halua Hiltusen monstrumia, hökötystä, jonka joku humalahakuinen valokuvaajan vaimo on päässään keksinyt”. “Se on mielipuolen työtä”, kuvanveistäjän poika Markku Pietinen kuvailee viestien sisältöä.

Hävyttömiä kirjeitä ja häväistyspostia tuli myös kotiin. Joukossa oli muun muassa ulostetta. Kuvanveistäjää yritettiin säästää pahimmalta, ja postia sensuroitiin.

– Ei ollut somea, mutta kyllä silloinkin osattiin ihmisiä kiusata. Tehtiin ikäviä temppuja ja puhuttiin rumasti, tytär Piia Virtanen sanoo.

Hiltunen kuitenkin uskoi itseensä ja piti päänsä. Hän oli jo lapsena nähnyt unen, joka ei jättänyt rauhaan.

– Kedolle oli laskeutunut kimmeltävä, rosoinen avaruusesine, joka soi ja viestitti jotakin ruotsiksi. Sibelius-monumenttikilpailussa äiti tiesi, mitä tahtoi ja ryhtyi hitsaamaan luonnosta teräsputkista, Markku Pietinen kertoo.

Kansan lepyttämiseksi vaadittiin kasvokuva

Hiltusen tytär muistelee, että äiti keskittyi täydellisesti työhönsä. Perheestä ja arjesta huolehtiminen jäi valokuvaajaisälle, jota auttoi kotiapulainen.

– Äiti oli vahva, hän oli päättäväinen, hyvin itsekeskeinen, mutta hän tiesi, mitä hän elämältään halusi. Taide oli hänelle numero yksi, perhe ja muu elämä tulivat kaukana jäljessä, Virtanen sanoo.

Iltaisin kotiin tuli uupunut, metalli- ja hitsauskaasuilta tuoksuva äiti, joka meni ensimmäiseksi suoraan kylpyyn, jotta pääsisi irti työpajan huolista ja hajuista.

– Se oli valtavan intensiivistä aikaa, eikä äiti ollut läsnä henkisestikään. Hänellä oli mielessä vain seuraava työstettävä kohta tai jonkin eteen tulleen ongelman ratkaiseminen, Virtanen sanoo.

Yhdessä suhteessa Hiltunen joutui taipumaan. Monumenttiin vaadittiin esittävä osa. Sellainen oli Sibeliuksen kasvoreliefi.

– Ei ollut vaihtoehtoja. Se oli muotoiltu jälkimmäisen kilpailun ehdoissa. Kansan lepyttämiseksi vaadittiin ihan oikea kasvokuva. Se oli äidilleni koko projektin helpoin mutta vastentahtoisin osa, Markku Pietinen sanoo.

Hitsaaja päätti olla provosoitumatta

Hiltunen ei tehnyt monumenttia yksin. Hänellä oli apunaan vain 21-vuotias hitsaaja Emil Kukkonen. Kaksikon työnjako oli selvä. Kukkonen teki rakenteen ja Hiltunen hitsasi monumentin pintakuviota.

Hiltunen oli taiteilijan lasten mukaan impulsiivinen ja temperamenttinen ihminen. Kukkonen oli kuitenkin päättänyt olla provosoitumatta.

– Otimme kaksi kertaa hieman yhteen. Hän välillä innostui antamaan ohjeita. Minä kuuntelin ja tein kuitenkin oman pääni mukaan, Kukkonen sanoo nyt.

Sinunkaupat kaksikko teki vasta paljon myöhemmin 1980-luvulla.

– Minä olin aina herra Kukkonen. Hän jopa rökitti AGA:n kaasunkuljettajat, jotka, totta kai, sinuttelivat minua. Eila nosti metelin, että hän on herra Kukkonen!

Hiltunen luotti nuoreen hitsaajaansa. Ja nuori hitsaaja näki jo varhain mitä oli tulossa.

– Tajusin heti, että tämä on jotain uutta ja hyvää. Omat silmäthän sen kertoivat. Odotin, että siitä tulee aivan fantastinen.

Herra Kukkonen vaikeni 50 vuotta

Herra Kukkonen ei ole puhunut medialle muistomerkin teosta 50 vuoteen. Kun monumentti oli valmis, Kukkosta oli haastateltu Kotiposti-lehteen. Hitsaaja oli siinä käsityksessä, että toimittajan oli lähettänyt Hiltunen itse. Kun juttu sitten ilmestyi, kului kolme päivää, ja Kukkonen sai postikortin Hiltuselta.

– Siinä Eila kertoi, että hän haluaa, että suhtaudun hienotunteisesti kuten tähänkin saakka, enkä anna haastatteluja lehtiin. Minäpä päätin, että en anna. Olen vaiennut 50 vuotta, Kukkonen sanoo.

Kotipostin haastattelussakaan vaatimaton Kukkonen ei korostanut omaa osuuttaan, pikemminkin päinvastoin.

– Äidillä oli sellainen ominaisuus, että hän halusi seistä keskimmäisellä pallilla yksin ilman, että siinä on mitään kakkosta tai kolmosta vieressä. Kukkonen on työnsankari, joka on korkea aika huomioida, taiteilijan poika Markku Pietinen selittää.

Rouva Otso Pietinen sai kutsun vihkiäisiin

Sibelius-monumentin vihkiäisiä vietettiin 7. syyskuuta 1967. Paikalla olivat myös presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen. Samoin Sibeliuksen tyttäret.

Taiteilija oli tietysti saanut kutsun. Se oli osoitettu Hiltusen aviomiehen mukaan rouva Otso Pietiselle, ei kuvanveistäjä Eila Hiltuselle. Se oli ajan tapa. Elettiin 1960-lukua, ja nainen kuvanveistäjänä oli vähintäänkin poikkeuksellinen asia.

Tilaisuus oli taiteilijalle liikuttava.

– Äidillä oli isän iso nenäliina. Se oli ihan rutussa hänen käsissään. Hän pyyhki kyyneleitä ja itkeä vollotti koko ajan. Hän oli synnyttänyt lapsen, jonka hän joutui antamaan pois. Luopumisen tuska oli valtava, Piia Virtanen muistelee.

Vihkiäisten jälkeen Hiltunen piti kotonaan iltatilaisuuden. Myös hitsaaja Emil Kukkonen oli kutsuttu paikalle.

– Ajoimme monumentin ohi. Satoi vettä. Valonheittäjät oli suunnattu muistomerkkiä kohti. Silloin tunsin, että nyt tuli palkka! Se oli niin mahtava kokemus. Tuli mieleen, että kuka sen on rakentanut, Kukkonen muistelee.

Urkupillit ovat kiusallinen asia

Hiltusen pojan mukaan taiteilija halusi havainnollistaa monumentilla sinfonisen moniäänistä musiikkia. Teoksessa voi nähdä myös Suomen luontoa, koivumetsää ja rantaruovikkoa 1960-luvun muotokieleen puettuna.

– Se, että ratkaisu muistuttaa joidenkin mielestä urkupillejä, oli suorastaan kiusallinen asia, koska Sibelius ei säveltänyt urkumusiikkia kuin vasta vanhoilla päivillään, Markku Pietinen sanoo.

Hiltusella oli vahva suhde Sibeliuksen musiikkiin. Piia Virtanen kertoo, että kun veistäjä muovaili säveltäjän kasvokuvaa, Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia kaikui kotona aamusta iltaan. Se nostatti tunnelmaa.

Hiltunen kävi kääntämässä levyä plastoliinin tahraamin sormin. LP-levy oli lopulta niin tahmainen, ettei sitä voinut enää soittaa.

– Monumentin jälkeen äiti ei enää kuunnellut ensimmäistä sinfoniaa. Musiikki toi hänelle mieleen tunteita ja muistikuvia, negatiivisia asioita, joita hän ei enää halunnut kokea. Se oli sen verran kipeää, Piia Virtanen arvelee.

"Pelkät pillit olisivat riittäneet"

Nykyisin Sibelius-monumentti on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä ja vetää vuosittain noin puoli miljoonaa kävijää. Saksalaisen Uta Kleinin paikalle toi rakkaus musiikkiin.

– Minusta on hieno idea, että sointi esitetään urkupillien muodossa ja että jokainen pilli tuottaa erilaisen äänen erilaisten pintamuotojen vuoksi. Olen lukenut, että ensin oli vain pillejä. Sitten oli jokin riita, ja Sibeliuksen pää tehtiin myöhemmin. Mielestäni pelkät pillit olisivat riittäneet.

Brittiläisen Peter Causey-Freemanin houkutteli paikalle kollega, joka näki monumentin ensimmäisen kerran jo 48 vuotta sitten.

– En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Se näyttää aivan joukolta puita yhdessä, mutta en tiedä, oliko se taiteilijan tarkoitus. Sibeliuksesta en valitettavasti tiedä mitään, Causey-Freeman sanoo.

Kanadalainen Tiit Romet näkee teoksessa urkupillejä, puita ja musiikkia, joka ilmentää suomalaista maisemaa.

– Käsittääkseni taiteilija oli nuori ja nainen. Kun teosta ehdotettiin, se aiheutti polemiikkia. Hienoa Suomelle, että se on nyt tässä.

Sibelius-monumentti 50 vuotta -valokuvanäyttely Helsingin Musiikkitalolla 7.9. alkaen.

Rouva Ellen Svinhufvud rakasti puutarhassaan värikylläisyyttä. Hän kasvatti kukkapenkeissään monenvärisiä ruusuja ja elävöitti yrttitarhaansa erivärisillä kehäkukilla. Daalioissa värit vaihtelivat vaaleanpunaisesta ja oranssista valkoiseen.

Tyypillistä Ellenin hoitamille istutuksille oli myös se, että samassa kukkapenkissä kasvoi sekaisin sekä pensaita että perennoja eli monivuotisia kukkia. Alimmaisena, lähellä maanpintaa saatettiin kasvattaa mansikkaa.

– Entisaikaan oli juuri tapana, että kukkapenkit olivat hyvin runsaita, sanoo Ellen Svinhufvudin pihanhoitoon tutustunut puutarhuri Merja Kiianen.

Presidenttiparin pitkäaikaisin koti

Presidentti P. E. Svinhufvudin ja puoliso Ellenin pitkäaikaisimmassa kodissa Luumäen Kotkaniemessä on tehty yli vuoden kestänyt perusteellinen remontti. Urakoitsija luovuttaa päärakennuksen sitä hallinnoivalle Kotkaniemi-säätiölle aikataulun mukaisesti syyskuun lopussa.

Jos on vuonna 1898 rakennettu päärakennus kokenut komean muodonmuutoksen, niin huomiota herättävä on myös päätaloa ympäröivän puutarhan uudistuminen. Pahoin pusikoitunut piha ja muun muassa lupiinien valloittama entinen keittiöpuutarha on raivattu ja entisöity perinteiseen, Ellenin aikaiseen asuunsa.

– Tarkkana puutarhanhoitajana tunnettu Ellen olisi varmaan pyörtynyt, jos olisi nähnyt sen lupiinipellon, nauraa Kotkaniemi-säätiön puheenjohtaja Hilkka Suoanttila

Perinteiset kasvilajit

Puutarhuri Merja Kiiasen esimies, Stonemason Oy:n toimitusjohtaja Tuija Poutanen kuvailee, että Kotkaniemi-säätiön antama toimeksianto ryhtyä entisäimään taloa ympäröiviä piha-alueita on ollut mielenkiintoinen.

– On harvinaista, että puutarhan rakentamisessa mennään perinne edellä. Kaupunkien puistoissa esimerkiksi suositaan usein suuria, vain muutamaa lajia kasvavia istutuksia, sanoo Poutanen.

– Täällä Kotkaniemessä olemme yrittäneet säilyttää kaiken sen vanhan, mitä puutarhasta vielä on löytynyt. Ja toisaalta uusissa istutuksissa on käytetty sellaisia kasveja ja lajeja, joita on tiedetty täällä kasvaneen, Poutanen kertoo.

Harvinainen ruutumallinen keittiötarha

Keittiöpuutarha päärakennuksen länsipuolella, Kivijärveen laskevassa rinteessä on muodoltaan erikoinen. Hyötyviljelysten alue oli jaettu tarkasti neliön muotoisiin ruutuihin, joiden väleissä kasvoi nurmea. Sama malli toistuu tänä vuonna uudelleen rakennetussa hyötypuutarhassa.

– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tuollaista ruudukkoa, sanoo Tuija Poutanen.

– On viitteitä siitä, että Ellen Svinhufvud viljeli osan hyötykasveistaan samantyylisissä kasvulavoissa, jotka nykyään ovat jälleen hyvin suosittuja, Poutanen kertoo.

Puutarhaan pääsee tutustumaan ensi keväänä

Mitä rouva Svinhufvud sitten pihassaan kasvatti? Puutarhan loiston päivistä on tehty selvityksiä, joiden perusteella lajikirjo tunnetaan melko tarkasti. Tutkija Tiina Kolarin Kotkaniemen kasvillisuus- ja kulttuurimaisemaselvityksessä on laskettu, että 1930-luvulla erilaisia hedelmäpuita oli jopa 52 ja marjapensaita 40.

Ellen olisi varmaan pyörtynyt, jos olisi nähnyt sen lupiinipellon. Hilkka Suoanttila

Keittiöpuutarhassa kasvatetaan nytkin raparperia, herukoita ja perinteisiä yrttejä kuten tilliä ja persiljaa. Ensi kesä on entisöidyn puutarhan ensimmäinen näytön paikka, sillä monet kesäkukista ja yrteistä tuodaan paikalle vasta keväällä. Silloin Kotkaniemessä toimiva museo, kahvila ja laaja puutarha ovat avoinna vierailijoille.

Yhden naisen työmaa

Jälkipolvet tuntevat Ellen Svinhufvudin taitavana talousihmisenä. Hänen vahakantisiin vihkoihinsa on tallentunut useita herkullisia reseptejä, joita Kotkaniemi-säätiön puheenjohtaja Hilkka Suoanttila toivoo mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävän tilalle keväällä avattavassa kahvilassa.

– Ellen osasi esimerkiksi valmistaa hyvää voita, jossa hän käytti tilan lehmien maitoa, Suoanttila kertoo.

Varsinaisesti isojen eläinten hoidosta oli vastuussa karjanhoitaja mutta emäntä itse huolehti pihapiirin pienemmistä eläimistä kuten kanoista, kaneista ja lampaista.

– Jossain vaiheessa, Ellen kasvatti kettujakin turkiksia varten, Suoanttila tietää.

Ehkä hämmästyttävintä Ellen Svinhufvudin puutarhanhoidossa on se seikka, että hän selviytyi monimuotoisen pihansa töistä enimmäkseen yksin, sillä kokoaikaista puutarhuria ei Kotkaniemeen palkattu. Pitkäaikainen tilanhoitaja Reetu Virtanen vastasi enimmäkseen tilan laajojen peltojen viljelystä.

– Svinhufvudien lapset tietenkin kotilomille tullessaan joutuivat heti töihin kitkemään ja korjaamaan satoa, Suoanttila sanoo.

Neuvokas emäntä keksi keinon tienata

Taloudellisesti tiukinta aikaa Kotkaniemessä elettiin, kun isäntä P. E. Svinhufvud joutui 1914 karkotetuksi Siperiaan. Ukko-Pekan yli kahden vuoden vankeuden aikana Ellen teki kolme matkaa miehensä luokse Siperiaan. Muun ajan hän oli Kotkaniemessä ja yritti epätoivoisesti keksiä keinoja, joilla korvata tuomarina työskennelleen puolisonsa menetetyt tulot.

– Perhe oli ostanut tilan vasta muutamaa vuotta aikaisemmin velaksi, lapset kävivät koulua ja rahaa oli vain jotenkin tienattava, Hilkka Suoanttila kuvailee.

Varoitteluista huolimatta Ellen Svinhufvud päätti avata Kotkaniemeen täysihoitolan, jonne hän onnistui houkuttelemaan varakkaita pietarilaisia asiakkaita poiketessaan kaupungissa omilla Siperian-matkoillaan.

– Pietarilaisten oli helppo tulla Kotkaniemeen. Toisin kuin nykyään, junat pysähtyivät silloin Luumäellä, Suoanttila toteaa.

Täysihoitolan pyörittäminen onnistui ja sen avulla Ellen pystyi säilyttämään Kotkaniemen perheellä. Entisöidyssä puutarhassa kävellessään on helppo kuvitella, miten pietarilaisvieraat sata vuotta sitten ovat nauttineet järvimaisemasta, kukkaloistosta ja puhtaasta ilmasta.

– Kovalla työllä karkotusajastakin Kotkaniemessä selvittiin, Suoanttila jatkaa vielä.

Osmo Rauhala on ahertanut koko kesän ateljeessaan Tampereen Finlaysonilla. Vanhaan tehdashalliin on levitetty tauluja, jotka ovat vielä viimeistä silausta vailla. Rauhalan taulut eivät valmistu hetkessä, sillä hän maalaa kerros kerrokselta.

Pöydällä on työn alla pieni taulu, jonka keskellä on mystisen näköinen eläin, rausku. Itse kala on jo valmis, nyt syntyy väripintaa taustalle. Mustan maalipeitteen päälle tulee valkoinen maalikerros. Lähes kaikissa esillä olevissa tauluissa komeilee sama rausku. Ne tulevat esille syyskuun 9. päivänä avautuvaan Didrichsenin taidemuseon näyttelyyn Helsinkiin.

Rausku ei valikoitunut Rauhalan maalausten aiheeksi siksi, että se on hauskan näköinen otus. Kuten aina Rauhalan kohdalla, taustalla on paljon syvempi ja monisyisempi ajatus. Kaikki lähti liikkeelle tietoisuuden käsitteestä.

– Tutkiessani tietoisuuden kysymystä rausku osoittautui valtavan älykkääksi eläimeksi. Minua hämmästytti, miten kala voi olla niin älykäs, että selviää peilitestistä.

Peilitestillä on pitkään määritelty älykkyyttä. Vain harvat eläimet tunnistavat itsensä peilistä, eivätkä esimerkiksi yritä käydä kuvajaisensa kimppuun. Ihmislapsikin ymmärtää peilikuvansa vasta parivuotiaana. Peilitesti on myös Didrichsenillä avautuvan näyttelyn nimi.

– Rausku on ikivanha rustokala, joka on ollut samanlainen tuhansia vuosia. Siksi sen älykkyys alkoi kiehtoa, vaikka en ole rauskuja montaa kertaa nähnyt.

Rauhala on maalannut rauskuja parisen vuotta. Todennäköisesti saamme nähdä rustokalaa Rauhalan tauluissa jatkossakin, sillä edellinen eläinhahmo, peura, toistui Rauhalan teoksissa yli vuosikymmenen ajan. Sillä tutkimusmatkalla Rauhala selvitteli suhdetta mytologiaan.

Nyt on siis vuorossa tietoisuus.

– Kaikki tietoisuuteen liittyvät kysymykset ovat arvokkaita. Se on yksi suuri elämänmysteeri.

"Kesällä ei hirveästi nukuta"

Rauhala ei ole niitä taiteilijoita, jotka saavat inspiraation ja ryhtyvät töihin. Hänellä tiede ja taide nivoutuvat tiukasti yhteen. Maalaamisen lomassa hän tutkii, etsii ja lukee valtavasti. Filosofinen lähestyminen antaa merkityksen työlle.

– Kysymys on siitä, miten taide liittyy ihmisen evoluutioon. Minulla on vakaa käsitys, että taide, tiede ja filosofia ovat työkaluja, jotka kaikki yrittävät selvittää, miten me täällä maailmankaikkeudessa olemme ja mihin olemme matkalla.

Vaikka Rauhala kerii laajoja filosofisia vyyhtejä, ei hänen taidettaan voi kuitenkaan pitää vaikeana, sillä taustalla on aina suhde luontoon. Rauhala ei voisi kuvitella tekevänsä taidetta ilman luontosuhteen pohtimista.

– Luontosuhde on tullut syntymälahjana, sillä olen syntynyt ja kasvanut maalla.

Yhtä helposti kuin filosofien nimiä, Rauhala pudottelee myös viljan tuottavuuslaskelmia. Hän on toiselta ammatiltaan luomuviljelijä, joka on hoitanut sukutilaansa Nokialla nuoresta pojasta lähtien.

– Isä kuoli, kun olin 18-vuotias. Siitä asti olen hoitanut tilaamme.

Ensimmäiset vuodet olivat rankkoja. Rauhala kävi päivittäin junalla Helsingissä opiskelemassa ja hoiti sen päälle lehmät. Silloin tila ei ollut vielä suuri, vain 12 hehtaaria. Nykyään hehtaareja on sata ja lisäksi osansa vaatii 500 lammasta.

– Tämä kesäaika on aika kovaa. On karitsointi, toukotyöt, heinätyöt, sadonkorjuu... Siinä ei hirveästi ehdi nukkumaan.

Tavallinen ihminen uupuu jo työmäärän kuuntelemisesta, mutta Rauhala tuntuu kuuluvan niihin ihmisiin, jotka pärjäävät lyhyillä unilla. Muuten tilanhoidon, taiteellisen uran ja tieteellisen paneutumisen yhtälöä ei voi selittää.

Perhe on mukana työn touhussa. 9-vuotias tytär hoitelee tottuneesti lampaita ja haluaa esitellä suosikkikaritsansa. Valtavasta lammaslaumasta isä ja tytär poimivat lempikaritsat, jotka ovat hieman muita kesympiä. Niille on kuulemma opetettu muutamia temppujakin.

"Viljelyssä ajatellaan vain määrää, ei laatua"

Rauhala innostui luomuviljelystä jo silloin, kun sitä pidettiin kummallisena haihatteluna. 90-luvun alussa hän sai osansa luomuun kohdistuvista ennakkoluuloista. Rauhala hämmästelee, miten hitaasti luomuviljely on saanut jalansijaa Suomessa.

– Meillä on yhä maanviljelyssä vallalla määrään liittyvä ihanne, eikä ajatella ollenkaan laatua.

Rauhala ei kuulu niihin ihmisiin, jotka tietävät kaikesta vähän. Hän tietää kaikesta paljon. Hän on täysin perillä maanviljelyn lainalaisuuksista, kytköksistä ja maamme ruuantuotannon tilasta. Hän pitää mielellään palopuheita luomuruuan puolesta.

– Meillä täällä pohjoisessa, kylmässä ilmastossa olisi mahdollisuudet tuottaa sellaista puhdasta ruokaa, mitä muualla ei kyetä enää tuottamaan.

Rauhala pelasti jokihelmisimpukan

Luonnonsuojelija Rauhalasta tuli jo lukiolaisena. Hän pysäytti kotipuronsa ruoppaussuunnitelmat ja pelasti siten harvinaisen jokihelmisimpukan. Rauhala nousi rohkeasti vastustamaan kylän miehiä ja sai kuin saikin estettyä tuhoisan hankkeen. Todisteeksi Rauhala kaivaa piirongin kätköistä jokihelmisimpukan ja virallisen lupalapun, joka sallii vain Rauhalan pidellä tätä harvinaisuutta.

– En tiedä, mistä sain rohkeuden vastustaa kyläläisiä, mutta ajattelin kai, ettei isänikään olisi hyväksynyt ruoppausta.

Vanha sukutila on Rauhalalle tärkeä myös siksi, että siihen liittyy paljon muistoja, sekä omia että isovanhemmilta kuultuja. Viljelyn lopettaminen ei ole käynyt mielessäkään, sillä Rauhala haluaa olla osa jatkumoa.

– Tällä seudulla on ollut todistettavasti asutusta ja viljelyä jo vuosisatoja.

Ja jälleen hän kaivaa aarteen piirongista. Rauhala ojentaa kivenmurikan, joka löytyi perunamaalta. Kivi on hyvin painava, eikä se olekaan mikä tahansa murikka, vaan kirves. Museoviraston tutkimusten mukaan, se on 1400-luvulta.

Kaikki tämä sopii hyvin Rauhalan tarinaan ja siihen, mistä hänen taiteessaan on kyse - evoluutiosta.

New Yorkissa kilpailu on kovaa, mutta reilua

Kumisaappaat ja lippalakki sopivat Rauhalalle niin hyvin, että häntä on vaikea kuvitella New Yorkin taidepiireihin. Siellä hän on kuitenkin viettänyt talvet jo 30 vuoden ajan. Hän hankki jo 80-luvulla oman ateljeen New Yorkista ja se on hänellä edelleen. Asuminen New Yorkissa on mahdollistanut sen, että Rauhala on yksi tunnetuimmista nykytaiteilijoistamme maailmalla.

Hänellä on ollut uransa aikana 55 yksityisnäyttelyä, joista suuri osa on ollut ulkomailla. Silloin kun Rauhala päätyi New Yorkiin, suomalaistaiteilijat olivat harvassa. Hän sai yhä uudestaan ja uudestaan kertoa kuka on, mistä on ja miten suomalainen taide sijoittuu maailmankartalle.

– Siinä auttoi, että opiskelin samaan aikaan New Yorkissa filosofiaa ja monia muita aineita. Pystyin keskustelemaan ja se avasi väylän taidepiireihin.

Jos ei kuvataitelijan työ ole helppoa Suomessa, ei se ole New Yorkissakaan, joka on nykyään taidemaailman keskus.

– Kilpailu on kovaa. Joidenkin arvioiden mukaan noin 100 000 kuvataiteilijaa yrittää vuosittain saada näyttelyn New Yorkiin. Suuri osa heistä on maalareita, kuten minä.

Rauhala onnistui aikoinaan vakuuttamaan vaikutusvaltaiset piirit, ja hänellä oli juuri kahdeksas yksityisnäyttely New Yorkissa. Laakereille ei voi kuitenkaan jäädä lepäilemään, sillä saavutettuja etuuksia ei ole. Paikkansa täytyy ansaita joka vuosikymmen uudestaan. Rauhalan mukaan sillä on paljon merkitystä, että hän asuu puolet vuodesta pääkallopaikalla.

– Suomalaistaiteilijoilla on ollut vähän tapana ajatella, että kyllä ne muistavat ja tulevat taas hakemaan täältä Suomesta. Ei ne muista, sillä tyrkyllä on niin paljon tulijoita.

Vaikka kilpailu on New Yorkissa kovaa, Rauhala kuitenkin kehuu reilua henkeä. Kaikki kisaavat omalla radallaan, muita ei kampiteta.

– Tuntuu, että Suomessa keskinäinen kilpailu aiheuttaa usein pahantahtoista ilmapiiriä. Se varmaan johtuu pienistä resursseista, joista suuri osa on julkista tukea.

Rauhala ei ole riippuvainen apurahoista, sillä hän on onnistunut aikoinaan lyömään itsensä läpi taidemarkkinoilla. Hän kuitenkin kannattaa suomalaista apurahajärjestelmää, mutta näkee siinä myös ongelmia.

– Siinä on vaarana, että leipääntyy. Jää siihen turvalliseen vaiheeseen.

Hän kannustaakin nuoria suomalaisia taiteilijoita lähtemään rohkeasti maailmalle. Rauhala kuvailee, miten New Yorkissa on useita kuplia. Jos yhteen ei sovi, löytyy helposti toinen, johon solahtaa. Suomessa ei hänen mukaansa ole vaihtoehtoisia kuplia, vaan täällä hallitsee hierarkkinen pyramidi.

– Täällä vallitsevat yhdet kriteerit. Jos niihin ei satu sopimaan, voi olla vaikea löytää vaihtoehtoista ovea.

Rauhala on onnistunut luovimaan taitavasti Suomen ja New Yorkin taidemaailman väliä. Hänen teostensa ostajakunnasta puolet on ulkomailla, puolet Suomessa. Opinnot kauppakorkeassa eivät olleet turhaa, sillä Rauhala selvästi ymmärtää myynnin ja markkinoinnin merkityksen.

Rauhala olisi voinut ryhtyä suurtilan isännäksi, bisneshaiksi, tutkijaksi tai luonnonsuojelijaksi. Syy, miksi hänestä tuli taiteilija löytyy vaatimattomista lähtökohdista ja kyläkoulusta.

– Koulumme oli pieni ja opettaja opetti samaan aikaan monia luokka-asteita. Siinä jäi paljon aikaa piirrellä.

Nevadan Black Rock Cityssa järjestettävän jättiläisfestivaalin päätösjuhlallisuudet saivat ikävän käänteen, kun nelikymppinen mies syöksyi turvajärjestelyistä huolimatta liekkimereen ja kuoli muutamia tuntia myöhemmin.

Keskellä autiomaata järjestettävä taide- ja musiikkifestivaali Burning Man tunnetaan siitä, että kaikki tapahtuman valtavat taideteokset poltetaan lopuksi maan tasalle.

Surmansa saanut mies juoksi päin täydessä roihussa palanutta, 12 metriä korkeaa puista ihmishahmoa, jonka polttaminen symboloi jälleensyntymistä. Viranomaisten mukaan mies ei ollut alkoholin vaikutuksen alainen. Huumetestejä ei ole vielä tehty. Ei myöskään tiedetä, oliko kyse itsemurhasta.

Utahissa vastaava tapaus

Järjestäjien mukaan onnettomuus on ensimmäinen laatuaan historian festivaalin liki 30-vuotisen aikana. Ihmisten on kuitenkin raportoitu saaneen palovammoja, koska he ovat yrittäneet ottaa matkamuistoiksi palaneiden taideteosten jäänteitä.

Vuonna 2014 Utahin Element 11 -festivaalilla tapahtui vastaava tapaturma. Element 11 on Utahin vastine Burning Manille. Tapausta tutkittiin itsemurhana.

Yhdeksän päivää kestävään Burning Maniin on osallistunut tänä vuonna 70 000 ihmistä. Liput tapahtumaan maksavat kalleimmillaan noin 400 euroa.

Saksan Love Paradessa järjestelyt pettivät

Festivaalikuolemat ovat maailmalla melko harvinaisia, ja yleensä niiden syynä ovat olleet panikoituneet ihmismassat. Vuonna 2000 yhdeksän ihmistä kuoli väentungoksessa Tanskan Roskildessa Pearl Jam -yhtyeen keikan aikana, ja Saksan Love Paradessa menehtyi vuosikymmen myöhemmin 21 ihmistä puutteellisten järjestelyiden takia. Samoista syistä Marokon Mawazine Festivalilla kuoli vuonna 2009 15 ihmistä.

Yhdysvalloissa on raportoitu useita festivaaleihin ja tanssitapahtumiin liittyviä huumekuolemia. LA Timesin mukaan viimeisten kymmenen vuoden aikana maassa on varmistunut lähes 30 reiveissä ja EDM-festivaaleilla tapahtunutta huumekuolemaa. Syynä ovat useimmiten olleet ekstaasi, kokaiini tai metamfetamiini.

Suomessa Sonisphere-festivaalilla Porissa kuoli vuonna 2010 yksi ihminen pään alueen vammaan, jonka aiheutti alueella raivonnut myrsky. Kaksi vuotta aiemmin nuori nainen menehtyi Marttilassa Konemetsä-tapahtumassa. Poliisin mukaan tapaukseen ei liittynyt rikosta.

Monimuotoisesta tyylistään tunnettu John Ashbery oli 1950-luvulla oleellinen osa New Yorkin avantgarde-piirejä. Kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon hän voitti vuonna 1976 Self-Portrait in a Convex Mirror -teoksestaan. Sen nimikkoruno käsitteli italialaisen renessanssitaiteilijan Parmigianinon samannimistä maalausta. Lisäksi Ashbery on voittanut lukuisia merkittäviä amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja.

Ashbery otti teksteihinsä vaikutteita nykytaiteesta, romantiikan ajan runoilijoilta kuten John Keatsilta sekä ranskalaisen surrealismin edustajilta. Ashberyn ihailijoihin kuuluu muun muassa Suomessa äskettäin vieraillut kirjailija Paul Auster.

Ashbery oli avoimesti homoseksuaali. Hän oli yhdessä puolisonsa David Kermanin kanssa vuodesta 1970 lähtien.

Eduskunta on julkaissut Twitterissä kuvan istuntosalin alkuperäisistä, lehtikullalla päällystetyistä kipsipatsaista. 1930-luvulta peräisin olevat patsaat on konservoitu eduskuntatalon remontin yhteydessä.

Toimittajat pääsivät jo viime tiistaina katsomaan ja kuvaamaan eduskuntatalon peruskorjattuja tiloja. Tuolloin istuntosalin patsaat olivat vielä huppujen alla piilossa.

Kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen suunnittelemat patsaat tuotiin ensimmäistä kertaa eduskunnan istuntosaliin vuoden 1932 lokakuussa, mutta vuonna 1969 ne korvattiin pronssivaloksilla.

Wäinö Aaltonen oli alun perin suunnitellut veistoksensa pronssista valettavaksi ja kullattavaksi, mutta taloudellisen tilanteen vuoksi patsaat Raivaaja, Henkinen työ, Tulevaisuus, Usko ja Sadonkorjaaja toteutettiin kullattuina kipseinä, kerrotaan eduskunnan nettisivuilla.

1960-luvulla valettuja pronssipatsaita ei kullattu, ilmeisesti kustannusten ja ajan esteettisten näkemysten takia. Pronssivalokset on tarkoitus säilyttää edelleen Eduskuntatalossa, missä vierailijoilla on mahdollisuus nähdä ne.

Kullattuja kipsipatsaita on säilytetty tähän asti Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Ne ovat olleet välillä esillä, välillä varastossa.

Kansanedustajat aloittavat työnsä uudistetussa Eduskuntatalossa huomenna tiistaina, kun eduskunnan syysistuntokausi alkaa. Kuvia Eduskuntatalon remontin vaiheista löytyy täältä.

Eduskuntatalo avautuu yleisölle myöhemmin syksyllä. Eduskunnassa on avoimet ovet 14.–15.10. ja 18.–19.11.

Lue myös:

Eduskuntatalo peruskorjattiin 30-luvun loistoonsa: Katso kuvat

Dome Karukosken ohjaama Tom of Finland on valittu Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi. Sen on käsikirjoittanut Aleksi Bardy.

Tom of Finlandin nimiroolissa on Pekka Strang. Muissa rooleissa näyttelevät muiden muassa Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky, Taisto Oksanen, Seumas Sargent ja Jakob Oftebro.

Suomen oscar-raati perusteli valintaansa luonnehtimalla Tom of Finland -elokuvaa komeasti toteutetuksi teokseksi yhdestä kansainvälisesti tunnetuimmasta suomalaisesta.

Oscar-palkinnon virallisista valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences (AMPAS), joka pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet elokuvateatteriensi-iltansa 1. lokakuuta 2016 ja 30. syyskuuta 2017 välisenä aikana.

Lopulliset Oscar-ehdokkuudet julkistetaan 23. tammikuuta 2018. Oscar-palkinnot jaetaan 90. kerran 4. maaliskuuta 2018 ympäri maailman televisioitavassa gaalassa.

Tampereen Epilänharjun hongikossa, polun varressa on iso kivi, jonka tasaiseen pintaan on raapustettu vuosiluku 1918 ja sen alle toistakymmentä nimeä. Aika ajoin kiven juurelle ilmestyy kukkia.

Kiveen listatuista nimistä suurin osa löytyy Sotasurmat-projektin tietokannasta. Nimetyt henkilöt ovat pääosin tamperelaisia, ylöjärveläisiä tai pirkkalalaisia ja he ovat menehtyneet sisällissodan Epilän taisteluissa tai teloitettu taistelujen jälkeen.

Tiedot Epilänharjun muistomerkistä ovat hyvin puutteelliset, kertoo erikoissuunnittelija Kimmo Kestinen Työväenmuseo Werstaasta.

– Kyseessä on todennäköisesti yksityisen ylläpitämä muistomerkki. Muistomerkin tekijä ja tekovuosi ovat tuntemattomia, Kestinen kertoo.

Kielletty muistomerkki räjäytettiin

Epilän muistomerkki on yksi uuden Punaisten muistomerkit -verkkopalvelun kohteista. Työväenmuseo Werstas on koonnut nettisivustolle kaikki tiedossa olevat vuoden 1918 sisällissodan punaisten muistomerkit. Kartalta löytyy muistomerkkien lisäksi hautoja ja teloituspaikkoja.

– Sisällissodan jälkeen vainajien omaiset ja ystävät pyrkivät hoitamaan hautapaikkoja, mutta muistokivien pystyttäminen niille oli uhkapeliä. Vasta toisen maailmansodan jälkeen muistaminen sallittiin laajemmin, Kestinen sanoo.

Kaikkiaan muistomerkkejä on sivustolla yli 250. Kyseessä on maan kattavin sisällissodan jälkiä kartoittava tietokanta. Kuvat ja taustatiedot kertovat lähihistorian jännitteistä.

Esimerkiksi Ahvenistolla, Hämeenlinnassa vainajien omaiset hankkivat vuonna 1923 yhteisvoimin hautakiven suurelle joukkohaudalle kirkkoneuvoston kiellosta huolimatta. Kirkkovaltuusto ryhtyi kuitenkin toimenpiteisiin muistopatsaan poistamiseksi ja poliisit hävittivät patsaan.

– Muistomerkki ilmeisesti räjäytettiin. Uusi muistomerkki on pystytetty vasta Talvisodan jälkeen vuonna 1940, Kestinen kertoo.

Varkaudessa puolestaan vuonna 1922 Kankurinharjulle pystytetty muistomerkki ehdittiin ennen paljastustaan varastaa ja upottaa järveen. Uusi muistomerkki tehtiin alkuperäisen näköiseksi. Se paljastettiin vuonna 1946.

Kartoitus jatkuu edelleen

Suurin osa nettisivuston tiedoista on kerätty vuosituhannen vaihteessa dosentti Ulla-Maija Peltosen Suomen Akatemian tutkimushankkeessa. Osa muistomerkeistä on puoliksi unohdettuja.

– Nettisivuston tarkoituksena onkin, että enää tieto ei unohtuisi, Kestinen sanoo.

Sivuston uskotaan palvelevan omaisia, tutkijoita, julkisyhteisöjä ja muita asiasta kiinnostuneita. Punaiset muistomerkit -nettisivusto on osa työväenliikkeen itsenäisyyttä ja sisällissodan muistovuotta juhlistavaa Työväenliike.fi -sivustoa.

Työväenmuseo Werstas jatkaa muistomerkkitietokannan päivittämistä ja ylläpitoa. Se toivoo yleisöltä kuvia ja tietoja haudoista, sekä tietoja muistomerkkeihin kirjoitetuista nimistä ja päivämääristä.

Lue myös: Unohdettuja metsähautoja voi olla kymmeniä – moni suri sisällissodassa kaatuneita rakkaitaan salaa

Kirjojenkerääjä Matti Pohto on kulttuurihistoriamme kummajaisia. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, hänen näköispatsaansa olisi kunniapaikalla useammassakin kaupungissa. Maaliskuun 7. olisi vakiintunut liputuspäivä Matti Pohdon syntymän muistoksi.

Matti Pohdon kohtalona oli kuitenkin jäädä unohdetuksi. Hänestä ei ole ainuttakaan kuvaa, eikä hänen nimeään tunne kuin kourallinen lähinnä kirjoista kiinnostuneita ihmisiä.

Matti Pohdon tarinaan voi tutustua Ylen julkaisemista artikkeleista ja videomateriaalista.

Mutta onko Matti Pohdolla kohtalotovereita? Löytyykö kulttuurin kentältä tai historian hämäristä ihmisiä, jotka ovat tehneet arvokasta työtä jonkun taiteenlajin tallentamiseksi jälkipolville.

Nostamme esiin muutamia, mutta heitä lienee lukuisia muitakin.

Ateneumin kummisetä

Voi olla vaikea uskoa, mutta Ateneumin taidemuseo ja sen valtavat kokoelmat eivät ole aina hallinneet rautatientorin eteläreunaa Helsingin keskustassa. Varhaisen kuvataiteen kokoelmasta, von Wrighteistä, Edelfelteistä ja muista, meidän on kiittäminen miestä, joka jäi pian kuolemansa jälkeen unholaan.

Estetiikan professori Fredrik Cygnaeus (1807–1881) oli eksoottinen lintu suomalaisessa kulttuurielämässä. Taiteellisen näyttävä Cygnaeus viihtyi manner-Euroopan seurapiireissä, mutta oli samalla intohimoinen suomalaisuus-aatteen kannattaja. Elämään on jäänyt hänen voimakkaan isänmaallinen puheensa Flooran päivän juhlassa vuonna 1848.

Cygnaeus toimi vuosikaudet aikansa tärkeimmän kuvataideinstituutin, Suomen Taideyhdistuksen, johdossa. Päämääränä oli nostaa Suomi "sivistysvaltioiden joukkoon" ja kerätä kunnollinen taidekokoelma. Tavoite toteutui, kun Ateneumin taidemuseo avautui vuonna 1888, seitsemän vuotta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen.

Jo muutamaa vuotta aiemmin oli Helsingin Kaivopuistossa avattu Cygnaeuksen kotimuseo. Varakas Cygnaeus oli kartuttanut omaa taidekokoelmaansa johtoajatuksenaan hankkia jokaiselta suomalaistaiteilijalta ainakin yksi teos. Lopulta teoksia oli yli 450 alkaen Suomen ensimmäisestä ammattitaiteilijasta Alexander Laureuksesta ja päätyen uraansa aloitelleeseen Helene Schjerfbeckiin.

Suomen vanhimpiin kuuluva museo on ollut viime vuodet suljettuna rahapulan vuoksi. Taideteokset ovat säilössä Kansallismuseon varastossa.

Tuhansien VHS-kasettien mies

"Viime vuosikymmeniä ei juuri ollut kuvataiteen tapahtumaa, jossa ei olisi voinut tavata tuota videokameraa heiluttavaa, pitkänhuiskeaa hahmoa."

Näin kirjoitti kuvataiteilija Veli Granö kollegastaan ja ystävästään Erkki Pirtolasta Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa tammikuussa 2016.

Erkki Pirtola oli paitsi kuvataiteilija, myös kuvataiteen tallentaja.

– Jos joku haluaa tutkia Suomen taide-elämää 80-luvulta tähän päivään, ei materiaalia paljon muualta löydy, Granö sanoi Ylen haastattelussa.

Erkki Pirtola videokuvasi 30 vuoden ajan erilaisia taidetapahtumia. VHS-nauhoille tallentuivat muun muassa performanssitaiteen läpimurto ja ITE-taiteen arvostuksen nousu.

– Taidemaailmassa tapahtui noina vuosikymmeninä tosi isoja asioita. Akateeminen modernistinen taidekäsitys murtui ja syntyi kaikenlaista vaihtoehtotoimintaa, Granö arvioi.

Materiaalia kertyi hirvittävästi. Pirtolan asunnon laatikoissa ja muovipusseissa oli kaikkiaan noin 2000 nauhan kokoelma. Materiaalin läpikäyntiä vaikeuttaa se, etteivät nauhat ole missään järjestetyksessä eikä niissä ole kuin viitteellisiä kuvailuja sisällöstä tyyliin "Imppu" tai "Felix".

Pirtolan perikunta on neuvotellut materiaalin luovuttamisesta Kansallisgallerialle. Siellä ymmärretään kokoelman arvo, mutta kannetaan huolta työmäärästä, jonka sen läpikäynti aiheuttaisi.

Suomen kovin levykokoelma

1960-luvulla kukaan Suomessa ei tiennyt, mitä äänilevyjä täällä oli vuosien saatossa julkaistu. Ensimmäinen äänilevy oli julkaistu jo vuonna 1901 ja sen jälkeen savikiekkoja oli tehtailtu tuhansia ja tuhansia. Ne vain olivat hajallaan jossain. Suomesta puuttui levyarkisto, johon äänitteet systemaattisesti kerättäisiin ja luetteloitaisiin.

Tarvittiin joukko innokkaita musiikin harrastajia, että asia korjaantui. Vuonna 1966 perustettiin Suomen äänitearkisto – yhdistys, joka yhä edelleen toimii harrastajavoimin. Alusta asti mukana oli tuleva musiikkitieteilijä Pekka Gronow.

Äänitearkisto alkoi karttua nopeasti, kun suurimmat levy-yhtiöt lahjoittivat sille kaikki varastoissaan olleet äänilevyt sekä sitoutuivat toimittamaan arkistoon näytekappaleet uutuuksista. Tällä hetkellä äänitearkistossa on arviolta 45 000 savikiekkoa ja tuhansia vinyylilevyjä.

Kokoelma on lähes täydellinen. Ennen vuotta 1980 julkaisuista äänilevyistä puuttuu vain muutama prosentti, arvioi yhdistyksen pitkäaikainen aktiivi Timo Wuori.

– Mutta ne ovatkin sitten tosi vaikeita tapauksia, Wuori huokaa.

Myös Yleisradiolla on mittava äänilevykokoelma, jonka päällikkö Pekka Gronowista tuli 1980-luvulla. Nyt hän siis toimi kahdessa keskeisessä äänilevyarkistoissa.

Kolmas paikka, jonne äänitteitä tallennetaan, on Kansalliskirjasto. Se on saanut vuodesta 1980 lähtien vapaakappaleina kaikki Suomessa julkaistut levyt.

Yhtä itsenäistä kansallista äänitearkistoa ei Suomessa sen sijaan vieläkään ole – tavoite, jonka Gronow ja muut pioneerit asettivat jo 1960-luvulla.

Korjaus 5.9. klo 17.45: Kolmas paikka, jonne äänitteitä tallennetaan, on Kansalliskirjasto.

Vuonna 1983 valmistunutta, John Landisin ohjaamaa Thrilleriä on useissa yhteyksissä hehkutettu maailman parhaaksi ja merkittävimmäksi musiikkivideoksi. 14-minuuttinen kauhuteemainen video yhdisteli toisiinsa musiikkia ja lyhytelokuvaa ennennäkemättömällä tavalla, ja esimerkiksi vuonna 2009 se päätyi Yhdysvaltain Kansalliseen elokuvaluetteloon kulttuurisesti, historiallisesti ja esteettisesti merkittävänä teoksena.

Nyt Thrilleristä on tehty paranneltu ja remiksattu 3D-versio, joka saa ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla.

– YouTuben kautta katsottuna Thriller ei pääse oikeuksiinsa. Minun ja Michaelin toiveena oli aina, että Thrillerin voisi kokea valkokankaalta. Nyt se on mahdollista. Tosin on ikävää, ettei Michael ole tätä hetkeä näkemässä, John Landis kertoo Venetsiassa.

Elokuvajuhlilla esitetään myös Thrillerin samana vuonna valmistunut making of -dokumentti, jota sitäkään ei ole näytetty aiemmin elokuvateatteriversiona.

Jackson halusi neljä jalkaa

Thriller sai alkunsa, kun Michael Jackson lähestyi Landisia nähtyään tämän Ihmissusi Lontoossa -kauhukomedian ja pyysi tätä ohjaamaan musiikkivideon. Jackson halusi muuttua samanlaiseksi nelijalkaiseksi hirviöksi, joka esiintyi elokuvassakin. Landisin mukaan idea ei olisi toiminut.

– Michael aikoi tietenkin tanssia videolla, ja tanssiminen on kahden jalan kanssa huomattavasti helpompaa kuin neljän.

Niinpä Jacksonin punaiseen nahkatakkiin pukeutuneelle hahmolle haettiin inspiraatiota muualta. Sitä löytyi vuonna 1957 ilmestyneestä I Was a Teenage Werewolf -elokuvasta, jossa seikkaili Michael Landonin tähdittämä teini-ihmissusi.

– Kävi ilmi, ettei Michael ollut juuri kauhuelokuvia katsellut, koska hän koki ne liian pelottaviksi. Pohjimmiltaan Thrillerissä oli kuitenkin kyse turhamaisuudesta. Lähtökohtana oli se, että Michael Jackson halusi muuttua hirviöksi. Olin sittemmin valtavan yllättänyt, kuinka menestyksekäs tästä spektaakkelista tuli, John Landis muistelee.

Kaipasi menetettyä lapsuuttaan

Ohjaajan mukaan laulajalegenda eli 80-luvun alussa elämässään onnellista aikaa.

– Hän saattoi tulla luokseni ja katsoimme yhdessä piirrettyjä neljään asti aamuyöhön.

Tilanne oli varsin toisenlainen, kun Landis ohjasi Jacksonille Black and White -videota 90-luvun alussa. Jacksonia kutsuttiin tuolloin maailman kuuluisimmaksi ihmiseksi, ja hänen julklsuutensa liikkui tasolla, joka ylitti normaalin käsityskyvyn rajat.

– Thrillerin aikoihin hän oli iloisempi ja antoi minun tehdä vapaasti asioita. Nyt hänestä oli tullut paljon varovaisempi.

Landis ja Jackson riitelivät myöhemmin myös Thrilleriin liittyvistä tekijänoikeus- ja raha-asioista oikeudessa.

Landisin mukaan lahjakas mutta ristiriitaisiakin tunteita herättänyt, jo pikkupoikana musiikkibisnekseen heitetty Jackson kaipaisi kaikken eniten menetettyä lapsuuttaan.

– Hänessä oli lapsenomaisia piirteitä, mutta hän ei ollut lapsellinen. Hänellä ei ollut koskaan oikeaa lapsuutta, ja siksi hän etsi sitä vielä aikuisiälläkin.

Michael Jackson kuoli 50-vuotiaana vuonna 2009.

Tuoreessa 14-osaisessa ohjeistossa painotetaan, että esimerkiksi primetime-televisio-ohjelmien tulee ylistää kommunistista puoluetta, isänmaata, kansaa ja sen sankareita.

Televisiodraamojen taas tulisi "hyödyntää keskeisiä sosialistisia arvoja ja keskittyä merkittäviin vallankumouksellisiin ja historiallisiin teemoihin".

Populistinen ja kevyt hömppäviihde ovat pannassa. Sellaisen tilalle halutaan "tarkoin mietittyjä, kauniita, taidokkaita ja hyvin tehtyjä televisiodraamoja, jotka rikastuttavat massojen henkistä ja kulttuurista elämää".

Määräykset ovat Kiinan valtiollisen propagandakoneiston uusin pyrkimys kontrolloida ja hillitä mediaa.

Aikaisempiin yrityksiin kuuluu muun muassa rap-video, jossa kiinalaiset hiphopparit sanovat painokkaan ein Etelä-Korean ohjuspuolustusjärjestelmälle.

Huono maku on pannassa

Viime viikolla viranomaiset ojensivat suurta Hunan Television -yhtiötä, koska se oli asettanut viihteen ideologiaa tärkeämmäksi asiaksi.

Yhtiön Minne olemme menossa, isä? -sarjan esittäminen keskeytettiin, koska se ei edistänyt "nuorten henkilöiden tervettä kasvua". Sarja keskittyi julkisuudesta tunnettuihin isiin, jotka matkustelivat lastensa kanssa.

Kesäkuussa Kiinan viranomaiset tiedottivat poistavansa netistä videoita ja ohjelmia, jotka "vahingoittavat kansallista imagoa" ja "halventavat johtajia."

Viranomaiset ovat myös sulkeneet viime aikoina suoratoistopalveluja sekä ja julkkiksista kertovia juorublogeja, koska ne ovat edustaneet "huonoa makua".

Vuonna 1988 valmistunutta espanjalaiselokuvaa "Naisia hermoromahduksen partaalla" (Imdb) pidetään yleisesti ohjaaja Pedro Almodóvarin parhaimpiin kuuluvana mustana komediana.

Se on farssi intohimoisista naisista ja kevytmielisestä miehestä, joka ei voi olla rakastumatta jokaiseen vastaantulevaan naiseen. Miesten hulluiksi tekemät naiset kerääntyvät elokuvassa yhteen Pepan asuntoon, jossa lopulta sängyt palavat ja puhelimet posahtelevat.

Elokuva oli aikoinaan Oscar-ehdokkaana ja tänä vuonna BBC:n järjestämässä yli 250 maailman elokuvakriitikon pitämässä äänestyksessä filmi nousi sadan parhaimman komedian joukkoon.

Musikaali ei ollut alkuun menestys

Naisia hermoromahduksen partaalla muokattiin ensi kerran musikaaliksi vuonna 2010 New Yorkin Broadwaylle. Teksti on Jeffrey Lanen ja sävellykset ja sanoitukset David Yazbekin

Se versio ei ollut suuri menestys.

Vuonna 2015 Lontoon West Endissä esitetty versio (The Guardian) sai sen sijaan kehut yleisöltä ja kriitikoilta ja juuri sen Hämeenlinnan teatteri nyt toteuttaa. Osin sattuman kautta.

Ohjaaja Maiju Sallas ja näyttelijät olivat nimittäin pohtineet samaan aikaan, olisiko Pedro Almodóvarin ohjaajama ja käsikirjoittama teos suomennettu.

Kävi ilmi, että Mikko Koivusalo oli jo tehnyt suomennoksen, mutta toisen teatterin tarpeisiin.

Sen teatterin rahat eivät kuitenkaan riittäneet broadwaytuotantoon ja niinpä Hämeenlinnan teatteri nappasi oikeudet itselleen.

Musikaalin nuotit saapuivat Lontoosta pikana jo seuraavan päivänä.

Isossa laatikossa paljon musiikkia

Hämeenlinnan teatterin kapellimestari Antti Paranko onkin ollut postilähetyksen kanssa todella työllistetty.

– Isot nuottivihkoset tulivat isossa laatikossa ja materiaalin määrä on ollut todella huima. Vuoden päivät on tehty töitä, että alun perin parinkymmenen hengen bändisovituksista on saatu musikaalin henkeä noudattavat esitykset viidelle soittajalle, kertoo Paranko.

Eniten sovittamista vaativat jousikvartetto-osuudet, joiden toteuttaminen ilman jousia on ollut hankalaa.

– Olen muokannut osuuksia esimerkiksi huilun ja klarinetin muotoon. Nämä kappaleet ovat eräänlaisia "pienennöksiä" Hämeenlinnaan, noudattaen kuitenkin säveltäjä David Yazbekin luomaa henkeä, Paranko selittää.

Koska Naisia hermoromahduksen partaalla kertoo espanjalaisista naisista, on selvää ettei draamalta voi välttyä.

– Musiikki ammentaa espanjalaistyylisestä flamencosta, jossa on räiskyvää espanjalaisuutta. Toisaalta sen toinen pää on amerikkalaisessa musikaalimusiikissa. Se on mannerten välistä meininkiä suorastaan.

Musikaali sopivan kokoinen Hämeenlinnaan

Kapellimestari Paranko ei ole ollut ainoa, joka on joutunut pohtimaan musikaalin maailmanluokan mittasuhteita.

Alkuperäisen elokuvan suuri suosio ja siitä tehdyn musikaalin kulttimaine on mietityttänyt myös ohjaaja Maiju Sallasta, joka on tottunut tekemään töitä musiikkiteatterin saralla.

Oopperaohjauksiakin tehnyt Sallas sanoo musikaalin sopivan hyvin rakkaudessa kompuroiville naisille.

– En ole erityisesti miettinyt mikä tässä on Broadwayta ja mikä West Endiä. Tajusin, ettei tämä ole liian iso, vaan juuri sopivan kokoinen Hämeenlinnan teatteriin. Tämä teatteri on uusi ja tekniikaltaan erittäin hyvä. Lisäksi täällä on kaikki osaaminen käytössä, kiittelee Sallas.

Ohjaaja ei ole mielestään joutunut Hämeenlinnassa tekemään erityisiä "pienennystoimia".

–Tästä on kaksi versiota, joista suurempi on Broadwayn isolle orkesterille ja tanssiryhmälle tehty. West Endissä kaksi vuotta sitten esitetty versio on taas kokoluokaltaan enemmän Hämeenlinnaa, kertoo Maiju Sallas.

Erityistä kiitosta ohjaaja jakaa orkesterille.

– Orkesteri on erityisen pätevä. Musiikki istuu hyvin vauhdikkaaseen tekstiin. Musikaalin rakenne sopii tähän hyvin, sillä juttu muuttuu alun jälkeen aikamoiseksi farssiksi. Musiikki tuo koskettavuutta ja on pysähtymispiste, kun tunteita eritellään tarkemmin.

Helpon kuuloisia, mutta työläitä

Päähenkilö Pepa Marcosin roolia esittää näyttelijä Sinikka Salminen. Pepa jätetään vastaajaan jätetyllä viestillä ja siitä soppa alkaa sakeentua.

Sinikka Salminen laulaa musikaalissa neljä omaa kappaletta ja nipun muita lauluja.

– Biisit ovat välillä niin haastavia. Näennäisesti ne kuulostavat helpoilta, mutta harjoitellessa huomasin kuinka paljon työtä ne vaativat. Tässä joutuu todella keskittymään laulun ja äänen tuottamiseen, huokaa Salminen.

Näyttelijän mielestä hänen roolihahmona, musikaalin päähenkilö Pepa on herkkä ja sympaattinen, kuten koko esitys.

– Molemmat ovat kovin räiskähteleviä!

Naisia hermoromahduksen partaalla saa Suomen kantaesityksensä Hämeenlinnan teatterissa 14.9.2017.

Nykyisessä Baijerissa, Saksan ja Itävallan rajamailla, kivikauden lopussa ja pronssikauden alussa eläneiden ihmisten tutkimus on kääntänyt päälaelleen olettamukset siitä, että ihmiskunnan kulttuureja levittivät ensisijassa miehet.

Lechjoen laaksosta läheltä Augsburgia löydetyt luurangot osoittavat, että enemmistö naisista oli tullut 300–500 kilometrin päästä. Miehet sen sijaan olivat yleensä syntyneet ja kuolleet samassa paikassa. Ilmiö ei ollut tilapäinen, vaan kesti koko tutkitun yli 800 vuoden ajan.

– Arkeologeilla on tapana ajatella, että miehet tulivat uusille alueille, ottivat paikalliset naiset vaimoiksi ja ehkä tappoivat miehet. Saattoihan niin jossakin käydäkin, mutta meidän tuloksissamme sellaista ei näy, sanoo tutkimukseen osallistunut molekyylibiologi Alissa Mittnik Inverse-lehdessä.

Muuttoliike ei ollut joukkoliikettä

Saksalaisten Ludwig-Maximilianin ja Tübingenin yliopistojen sekä Max Planck -insituutin tutkimuksessa selvitettiin 84 vainajan tarinaa. He olivat eläneet vuosina 2500–1650 ennen ajanlaskumme alkua.

Luita ja hampaita tutkittiin muun muassa DNA- ja isotooppikokeilla. Poskihampaiden isotooppien analyysi osoitti naisten sukulinjoissa suurta muuttelua. Isotooppeihin tallentuu ruoasta ja vedestä peräisin oleva tieto siitä, missä ihminen on elänyt.

Tulokset kertoivat, ettei muinainen muuttoliike ollut joukkoliikettä, vaan matkalle lähtivät yksittäiset ihmiset – ja juuri naiset. Yksilöiden muuttomatkoista todistaa myös se, että heitä oli tullut eri puolilta, ei vain yhdeltä alueelta.

Kivi- ja pronssikauden vaihde oli muutosten aikaa

Tulokkaat oli haudattu samalla tavoin kuin muutkin asukkaat, mikä kertoo heidän olleen yhdenvertaisia muiden kanssa. Orjaksi ryöstämistä vastaan puhuu myös ikä, jossa naiset olivat tulleet uusille asuinseuduille. Isotoopit osoittavat, että naiset olivat varttuneet aikuisikään syntymäpaikoillaan.

Tutkijat päättelevät myös, että juuri naisten mukana uusille seuduille kulki myös teknisiä ja kulttuurisia asioita, jotka eivät olleet siellä ennestään tuttuja. Lechjoen kaivauksissa löytyi esineitä, jotka vaikuttavat pohjoisesta tulleilta.

Kivi- ja pronssikauden taitteessa ihmisten elämässä oli maanviljelykseen ja uskontoon liittyneitä mullistuksia, keramiikka muutti muotoaan ja metallit tekivät tuloaan.

Saksalaistutkimus julkaistaan lähiaikoina tiedelehti PNAS:ssa. Vastaavia tuloksia naisten liikkuvuudesta tunnetaan muualtakin, muun muassa viime vuonna julkaistusta ruotsalaisesta tutkimuksesta.

Muotoilija Hannu Kähönen makustelee sanaa koti.

– Kyllä kodin pitää olla turvapaikka kaikille perheenjäsenille. Paikka, jossa sydän on.

Hannu Kähönen on tuomaroimassa kilpailua, jossa etsitään uusia innovaatioita koteihin.

Askon Säätiön 50-vuotisjuhlan kunniaksi käynnistettyyn kansainväliseen Home Revisited -suunnittelukilpailuun saapui yli 150 ehdotusta 20 eri maasta, puolet niistä Suomesta. Kilpailun viimeiseen vaiheeseen on valittu 10 finalistia, joista kolme palkitaan. Pääpalkinto on 30 000 euroa.

Globaalit myllerrykset tuntuvat myös kodin seinien sisäpuolella. Kodissa ei välttämättä enää edes asu perinteinen ydinperhe.

– Uusperheet ovat tulleet jäädäkseen. Ja, kun kaupunkeihin muuttaa yhä enemmän väkeä, asuinneliöt henkilöä kohden vähenevät entisestään, sanoo Kähönen.

Kotien seiniä koettelee myös se, että väestö vanhenee, eivätkä vanhukset pärjää yksin kodeissaan. Yksi kilpailuun tulleista ehdotuksista pohtii, miten samaan asumismoduuliin voisi yhdistää yksityisiä ja yhteisiä tiloja. Yhteiskäyttötilat ovat yksi ratkaisu tilapulaan. Kukaan ei tarvitse vaikkapa vierashuonetta koko ajan, mutta sellainen on kuitenkin mukava olla olemassa. Useamman perheen yhteisessä oleskelutilassa olisi aina seuraa ja syntyisi uudenlaista kanssakäymistä.

– Kodin tilojen muunneltavuutta pohdittiin toki jo esimerkiksi 1950-luvun funktionalismissa. Nyt vaan astutaan askel pidemmälle.

Tasakatoilla voi viljellä ja tuottaa energiaa

Tulevaisuuden kodeista piirtyy median kautta kuva teknologian hallitsemista tiloista.

– Digitalisaatio on tullut voimalla mukaan kotien suunnitteluun ja toimintaan. Ratkaisuja pohditaan sekä olemassa oleviin että uudisrakennuksiin. Teknologian integrointi on tietysti yksinkertaisinta silloin, kun rakennetaan uutta, sanoo Kähönen.

Kilpailuun tulleissa innovaatioissa esitellään muun muassa näyttönä toimivaa pöytälevyä, valaisimina ja energiankerääjinä toimivia sälekaihtimia, vedetöntä wc:tä ja ikkunaa, joka toimii älykkäänä kasvatusalustana.

– Paras tulos saadaan yleensä aikaan, kun teknologia, arkkitehtuuri ja muotoilu toimivat yhteen.

Teknologiaa pyritään käyttämään kodeissa myös energiansäästöön.

– Energiaa tarvitaan toki yhä, mutta se pitäisi tuottaa puhtaammin. Maailmalla puhutaan paljon verkostoista vapaasta energiasta, jossa tarvittava energia tuotetaan itse.

Hannu Kähönen työskentelee Creadesign-yrityksensä kautta paljon Kiinassa. Siellä näkee paljon aurinkokennoja ja kasvimaita katoilla. Tarve on jo ajanut ihmiset käyttämään tasakattoja hyväkseen.

– Näen, että katoille rakentaminen tulee lähitulevaisuudessa yhä tärkeämmäksi, Kähönen tuumii.

Suunnittelijat jännittävät byrokratiaa

Hyvien ideoiden jalostaminen toimiviksi kaupallisiksi tuotteiksi on ehkä haastavampaa, kuin innovaatioiden kehittely. Suomessa valtiovalta tukee yritystuilla jo olemassa olevaa tuotantoa. Uudet innovaatiot tarvitsisivat rahoittajaa, jolla on rohkeutta ja riskinottokykyä. Home Revisited -kilpailun voittajaehdotusten etenemistä tuotantoon pyritään auttamaan monin tavoin. Suunnittelijoita ja mahdollisia sijoittajia saatetaan yhteen. Lisäksi suunnittelijat saavat tukea ja neuvoja.

– Moni suunnittelija pelkää byrokratiaa. Se on turhaa, sillä byrokratian selättämiseen kyllä löytyy neuvoja ja opastusta. Sen sijaan Suomessa tarvittaisiin innovaatioille paljon enemmän rahoitusta julkisen tuen ulkopuolelta, Kähönen perää.

Home Revisited -voittajat julkistetaan keskiviikkona 6. syykuuta ja finalistitöistä järjestetään näyttely Helsinki Design Weekillä 7.-17. syyskuuta.

Kaikkiin finalisteihin voi tutustua täällä.

Opiskelijat pääsevät ensimmäistä kertaa toteuttamaan Suomen suurinta musiikki- ja viihdealan palkintogaalaa.

Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamk ja Musiikkituottajat ry ovat solmineet kaksivuotisen sopimuksen Emma-gaalan yhteistyöstä.

Musiikkiala palkitsee ensi vuoden helmikuussa vuoden menestyjät jo 32. kerran. Ensimmäiset Emmat jaettiin vuonna 1983.

Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun muotoilun opiskelijat suunnittelevat ja toteuttavat syksyn aikana uuden pystin, joka jaetaan vuoden tulokas -palkinnon voittajalle. Se jaetaan perinteisen Emma-patsaan rinnalla.

– Halusimme tarjota opiskelijoille tällaisen mahdollisuuden. Tulokkaan-palkinto oli jotenkin luonteva ottaa tähän, koska molemmin puolin on kyse uusista tekijöistä, Musiikkituottajien apulaisjohtaja Tommi Kyyrä sanoo.

Perinteinen Emma-patsas esittää viikinkimalliseen kypärään sonnustautunutta naishahmoa. Gaalassa ojennettava patsas on tunnustus kuluneen vuoden aikana kotimaisen musiikin saralla ansioituneille tekijöille.

Ei korvaa perinteistä Emmaa

Emma-patsaan ohella jaettava erillinen palkinto jaetaan nyt ensimmäistä kertaa missään kategoriassa. Erityisiä kriteerejä patsaan ulkonäöstä tai materiaalista ei ole opiskelijoille vielä annettu. Sen toivotaan kuitenkin kunnioittavan gaalan pitkää historiaa.

– En usko, että perinteistä pystiä tullaan kokonaan korvaamaan missään vaiheessa. Eikä se ole tarkoituskaan. Erikoispalkinto saatetaan jakaa jatkossa myös jossain toisessa kategoriassa, mutta kerätään nyt kokemuksia ensin.

Vuoden tulokas -nimistä palkintoa on jaettu vuodesta 2009. Viime vuonna palkinnon voitti Alma. Aikaisemmin gaalassa sen tilalla on jaettu muun muassa debyyttialbumin palkinto vuosina 1996-2008 sekä vuoteen 2000 asti erikseen vuoden nais- ja miessolistitulokkaiden palkinnot.

Työkokemusta ja suhteita alalle

Uuden patsaan lisäksi Xamkin muodin ja puvustuksen opiskelijat suunnittelevat vuoden tulokas -palkintojen luovuttajien juhlapuvut. Opiskelijat pääsevät myös kehittämään ja toteuttamaan Emma-gaalan some-viestintää.

Juhlapuvut ja jaettava pysti tulevat kulttuurialan opiskelijoiden tehtäväksi Kouvolassa. Some-viestinnän suunnitteluun voivat hakeutua kaikki ammattikorkeakoulun kiinnostuneet opiskelijat eri kampuksilta, myös Kotkasta, Mikkelistä ja Savonlinnasta.

– Aikaisemmin emme ole tehneet opiskelijayhteistyötä tässä laajuudessa. Meille Musiikkituottajiin tulee yhteistyön myötä myös harjoittelijoita töihin. Lisäksi pidämme asiantuntijaluentoja opiskelijoille. Opiskelijat saavat arvokasta kokemusta käytännön työstä sekä verkostoitumisesta alan yritysten kanssa, Kyyrä sanoo.

– Yhteistyö lähti liikkeelle molemminpuolisesta kiinnostuksesta. Musiikkiala on vahvassa nousussa ja kaipaa uusia ja innostuneita tekijöitä, Kyyrä sanoo.

Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu aloitti toimintansa vuoden 2017 alusta, kun Kymenlaakson ja Mikkelin ammattikorkeakoulut yhdistyivät.

– Haimme uudenlaista tekemistä. Musiikkiala kiinnostaa opiskelijoitamme luontaisesti. Idea oli Sanna Tammisen, hän toimii mediatoimistossa, jonka kanssa Xamk on tehnyt jo pitkään yhteistyötä, sanoo Xamkin viestintä- ja markkinointipäällikkö Tiivi Pukkila-Nupponen.

Käytännön työ yhteistyösopimuksen tiimoilta alkaa ammattikorkeakoulussa syys-lokakuussa, kun opiskelijat työstävät tiimeissä gaalan some-strategiaa. Kolme parasta tiimiä valitaan toteuttamaan Emman-gaalan viestintää.

Yhteistyö tietää myös näkyvyyttä ammattikorkeakoululle. Xamkille tulee muun muassa oma mediapiste Emma-gaalaan. Myös haastattelupisteelle etsitään kuvaajat ja haastattelijat opiskelijoiden joukosta. Yhteistyö näkyy Xamkin omissa tapahtumissa syksystä lähtien.

Ammattikorkeakoulun ohella gaalan toinen pääyhteistyökumppani on Espoon kaupunki. Kolmatta yhteistyökumppania etsitään vielä.

Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu aloitti toimintansa vuoden 2017 alusta, kun Kymenlaakson ja Mikkelin ammattikorkeakoulut yhdistyivät.

Colin Trevorrow on jättänyt Tähtien sota -sarjaan kuuluvan Star Wars: Episode IX -elokuvan ohjaajapestin. Lucasfilm-tuotantoyhtiön mukaan teiden erkaneminen johtuu merkittävistä näkemyseroista ohjaajan ja studion välillä. Trevorrowin meriittilistalle kuuluu muun muassa vuonna 2015 ilmestynyt Jurassic World -elokuva, joka on Yhdysvaltojen kaikkien aikojen neljänneksi tuottoisin elokuva.

Trevorrowia pidetään kysyttynä huippuohjaajana, ja hänen lähtöään on ihmetelty alan julkaisuissa.

Hollywood Reporterin mukaan Trevorrowin saamat lähtöpassit liittyvät erimielisyyksiin elokuvan käsikirjoituksesta. Lehti on myös paljastanut, että Trevorrowin ja Lucasfilm-pomo Kathleen Kennedyn välit ovat olleet huonot.

Kesäkuussa Lucasfilm hyllytti ohjaajaduo Phil Lordin ja Chris Millerin Star Wars Anthology: Han Solo -elokuvasta, joka kertoo leffasankarin nuoruudesta. Tälläkin kerralla syyksi ilmoitettiin näkemysrot. Lord ja Miller korvattiin Ron Howardilla.

Kuka on uusi ohjaaja?

Tähtien sodan ympärillä kuohui jo vuonna 2015, jolloin Fantastic Fourista tunnettu ohjaaja Josh Trank vaihtoi työmaata. Trankin piti ohjata sarjan pohjalta erilliselokuva, ja hänen mukaansa lähdössä oli kyse henkilökohtaisesta ratkaisusta.

Hollywoodissa spekuloidaan nyt, kuka palkataan Trevorrowin tilalle. Sopiviksi ohjaajiksi on veikattu muun muassa Christopher Nolania, Zack Snyderia sekä David Lynchia, jota houkuteltiin jo vuonna 1983 ohjaamaan Jedin paluu -elokuvaa. Tuolloin Lynch kieltäytyi tarjouksesta.

Colin Trevorrowin lähtö on saanut myös sosiaalisen median vitsiniekat liikkeelle.

– Näyttää siltä, että Starkin lapsien selviytymismahdollisuudet ovat paremmat kuin Tähtien sota -ohjaajien, elokuva-allalla vaikuttava Angie Han tviittasi Game of Thrones -sarjan hahmojen korkeaan kuolleisuuteen viitaten.

Uusiseelantilainen Clearwaterin perhe on saanut muutamassa päivässä runsaasti yhteydenottoja ja lukuisia tarjouksia myynnissä olevasta Futuro-kodista.

Clearwaterin perhe on myymässä noin 250 000 eurolla neljä vuotta omistamaansa kotia Warringtonin pienessä rannikkokaupungissa Uuden-Seelannin eteläosissa.

The Guardianin haastattelema Juanita Clearwater ei kuitenkaan halua myydä ufotaloksikin ristittyä taloa kenelle tahansa. Juanita tuntee jopa syyllisyyttä siitä, että he käyttävät loma-asuntoansa vain niin vähän, ja siksi he ovat nyt myymässä taloa.

Futuro syöpyy ihon alle. Se on kuin aikuisten puumaja Juanita Clearwater

– Futuro syöpyy ihon alle. Se on kuin aikuisten puumaja, hän kuvaa 60-luvun lopulla lisensillä maassa rakennettua hyvin säilynyttä kotia.

Futuro vetää puoleensa kiinnostuneita

Juanita Clearwater suunnitelee itse taloja. Hän on haikeudella myymässä suomalaisen Matti Suurosen suunnittelemaa taloa.

– Kananmunan muotoisessa talossa on jotain mystistä, linjojen sulavuutta ja kestävyyttä. Ikoninen muoto vetää puoleensa.

Talo ei ole pelkästään vetänyt puoleensa uteliaita Warringtonissa. Omistajat ovat saaneet muutamassa päivän myynnin aikana kymmeniä vakavasti otettavia tarjouksia. Koti on herättänyt huomiota sekä ulkona että myyntisivulla.

Clearwaterit ovat harkinneet Futuron siirtoa heille parempaan paikkaan, mutta päätyneet siihen, että ostajan on pidettävä koti kunnossa nykyisellä paikalla.

– Haluan myydä talon sille, joka minun tavoin on halunnut vastaavaa koko elämänsä.

Lue myös:

Eläva arkisto: Avaruustalo Futuro oli 1960-luvun arkkitehtuurin taidonnäyte

1990-luvun nuorten nostalgiannälkä ei tyydyty. Ultra Bran kolmas jäähallikeikka tuli myyntiin keskiviikkona kello yhdeksän – ja se myytäneen loppuun kuten kaksi edellistäkin.

Moni halukas ei kahdelle ensimmäiselle keikalle mahtunut. Toisaalta moni lippu päätyi internetin lipputrokareille. Kahden loppuunmyydyn konsertin lipuista ehdittiin jo pyytää verkon kauppapaikoilla huimasti alkuperäistä korkeampia hintoja. Esimerkiksi Seatwave-verkkopalvelussa oli maanantaina tarjolla kaksi Ultra Bra -lippua yli 820 euron hintaan. Alun perin lippujen hinta oli ollut noin 160 euroa.

Seatwavessa on erikoista se, että tämän vuosi sitten Suomeen rantautuneen palvelun omistaa Ticketmaster, Ultra Bran keikan virallinen lipunmyyjä. Ticketmasterin taas omistaa Live Nation Entertainment, jota Suomessa edustaa Live Nation Finland, Ultra Bran konserttien järjestäjä.

Live Nation rahastaa siis Ultra Bran parhaimmillaan kahteen kertaan. Ensin se perii lipuista arviolta 5-8 euron palkkion virallisessa lippukaupassaan ja sen jälkeen moninkertaisesti toisessa palvelussaan, mikäli lippu päätyy uudelleen myyntiin. Yllä mainituista 820 euron Ultra Bra -lipuista – mikäli ne löysivät ostajansa – yhtiö peri 126 euron välityspalkkion (sis. alv.)

Ultra Bran säveltäjä Kerkko Koskinen ei toimintamallista pidä.

"Artisti vastustaa"

– Ihan vitun outo kuvio, Kerkko Koskinen hengähtää.

Kerkko Koskinen kertoo Ylelle ottaneensa viime päivinä fanien palautetta järkyttyneenä vastaan. Moni tuntuu ajattelevan, että yhtyeellä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että loppuunmyytyjen keikkojen liput ilmestyivät kiskurihinnalla takaisin myyntiin.

– Artisti ei todellakaan hyödy tästä yhtään mitään. Artisti vastustaa tätä mitä suurimmassa määrin. Emme me ole aiemmin esiintyneet jäähallissa emmekä edes aavistaneet, että tällaisia ilmiöitä voi esiintyä, Koskinen sanoo.

Koskinen pitää Seatwaven perusajatuksesta. Palvelu mahdollistaa, että musiikinystävät voivat ostaa lippuja toisiltaan. Nykyisellään palvelussa on kuitenkin ongelma, kun se näyttää olevan voitontavoittelijoiden valtaama.

– Minun mielestäni näyttää hyvin huonolta ja epäsopivalta, että Ticketmaster itse linkittää Seatwaveen. Näin se johdattaa lipunostajat sujuvasti trokareiden sivuille.

Kun Ultra Bra sopi kolmannesta jäähallikeikastaan, Koskinen puuttui peliin.

– Sanoin että ei käy. Ainakaan meidän lippuja ei Seatwaveen linkitetä. Ja näin he myös lupasivat.

Tämä ei tietenkään pysäytä kaupankäyntiä palvelussa. Koskinen kuitenkin toivoo, että tällä kertaa liput päätyvät lipputrokareiden sijasta aidoille musiikinystäville.

"Välttämätöntä toimintaa"

Ticketmasterin Suomen ja Tanskan toimitusjohtaja Jakob Lund kertoo Ylelle, että Seatwave ei ole kiskuripalvelu vaan kuluttajien välisen kaupan mahdollistaja. Jos joku ostaa erehdyksessä neljä lippua, eikä tarvitsekaan kuin kaksi, hän pääsee niistä eroon.

– Pääasiallinen liiketoimintamme on lipunmyyntiä suoraan asiakkaille. Toissijaisesti tarjoamme alustaa, jolla yksityiset kuluttajat voivat myydä ylimääräisiä lippujaan toisille yksityisille kuluttajille.

Lundin mukaan yksittäisestä kaupasta yhtiö saa ehkä enemmän, mutta Seatwave ei ole Suomessa kultakaivos.

– Jos huomioi ylimääräisen työn, jota tämä meille teettää, toiminta ei ole kannattavaa.

On syytä huomata, että Lund puhuu vain Suomen liiketoiminnasta. Kansainvälisesti lippujen uudelleenmyynti on Live Nation -konsernille miljardiluokan liiketoimintaa. (Seatwaven lisäksi yhtiöllä on toinenkin secondary ticketing -liiketoimintaa harjoittava palvelu, GetMeIn.)

Lund muistuttaa, että verkon villeillä kauppapaikoilla ihmiset tulevat usein huijatuksi. Alkuperäisen lippukauppiaan on hänen mukaansa oltava jollain tavalla mukana lippujen jälkimarkkinoilla. Vain se voi varmistaa, että kyse on aidoista lipuista.

Tämä ongelma onkin todellinen. Moni tuli tänä kesällä huijatuksi Turun Ruisrockissa, kun verkkopalvelusta ostettu lippu ei kelvannutkaan festivaalialueen portilla. Halutessaan Ticketmaster voisi kuitenkin tarjota suomalaiskuluttajille palvelua, jossa lipuilla on hintakatto. Näin tekee esimerkiksi kilpailija Lippupisteen emoyhtiö Eventim International Saksassa sekä Iso-Britanniassa. Sen palvelussa lipusta ei voi pyytää alkuperäistä hintaa enempää.

Ticketmasterin Lund kertoo, että Tanskassa jopa laki kieltää lippujen myymisen alkuperäistä kovempaan hintaan. Siitä Suomenkin artistit ja promoottorit pitäisivät.

– Laki on Tanskassa liian tiukka. Kyse on kuitenkin aina kysynnästä ja tarjonnasta, eivätkä maiden rajat rajoita verkkokauppaa samaan tapaan kuin fyysistä kauppaa, sanoo Lund.

Toisaalta hän korostaa, että sääntelyä kuitenkin tarvitaan. Suomessa olematonta sääntelyä voitaisiin Lundin mukaan kiristää.

“Vihonviimeinen toimintamalli”

Kilpailija tyrmää Ticketmasterin toimintatavan.

– Me emme ole lähteneet mukaan tähän trokaamiseen ollenkaan, sanoo Lippupisteen toimitusjohtaja Ari Palhamo.

– Uudelleenmyyntimarkkina on iso Euroopassa ja erityisesti Yhdysvalloissa ja Englannissa. Ja nyt tämä vihonviimeinen malli on tullut Suomeenkin.

Palhamo ei usko hetkeäkään, että yksittäiset kuluttajat olisivat Viagogon, GetMeInin, Seatwaven ja StubHubin kaltaisten palveluiden tärkein käyttäjäryhmä. Hän kertoo tarinan siitä, miten Lippupisteen myymät kotimaisen rap-artistin liput ilmestyivät lähes välittömästi myyntiin entistä kovemmalla hinnalla erääseen hollantilaiseen palveluun.

Yksityishenkilöt eivät toimi näin nopeasti ja systemaattisesti.

– Aikaisemmin kun lippuja myytiin lähinnä Tori.fi:ssä ja Huuto.netissä, se oli pääasiassa aitoa myyntiä kuluttajalta toiselle. Nyt tämä peli on muuttunut täysin ammattimaiseksi, Palhamo sanoo.

Trokarien salajuoni?

Yli 800 euroa kahdesta Ultra Bra -lipusta voi kuulostaa naurettavalta, mutta härskimpääkin vedätystä on nähty. Guardian-lehden mukaan brittiläisen pop-tähti Adelen lipuista vaadittiin taannoin verkon jälleenmyyntipalveluissa peräti 26 000 euroa. Brittien kuluttajaviranomainen on käynnistänyt useampiakin selvityksiä Viagogon, GetMeInin, Seatwaven ja StubHubin kaltaisten palveluiden toiminnasta. Pahin olisi sellainen tilanne, jossa viralliset lippukauppiaat luovuttaisivat suoraan osan lipuista kiskurihinnoittelijoille.

Brittiläinen Independent-lehti lehti nosti taannoin esiin Seatwaven, Ticketmasterin ja Live Nationin omistusrakenteeseen liittyvän ongelman. Se huomautti, että viralliselle lipunmyyjälle syntyy houkutus siirtää lippuja suoraan myytäväksi verkon uudelleenmyyntipalveluihin, koska niissä on mahdollista tavoitella parempia katteita. Independetin mukaan tästä ei ole löytynyt merkkejä.

Toisaalta Billboard-lehden mukaan tämän kaltaista toimintaa on tapahtunut Italiassa ainakin pienessä mittakaavassa.

Ultra Bran kolmannen keikan varmistuttua epävirallisten lipunmyyjien hintapyynnöt Seatwave-palvelussa ovat maltillistuneet – ainakin siihen asti, kun viimeisetkin liput on myyty ensimmäisen kerran.

Päivitys klo 20:35. Täsmenetty alaotsikkoon sekä kolmanteen kappaleeseen Live Nation -yhtiöiden työnjakoa.

Anne Sofie von Otter, 62, tekee mitä haluaa. Oopperalaulajana maailman valloittanut ruotsalaistähti todisti väitteen vuosi sitten julkaisemalla levyn, jolla hän tulkitsee muun muassa Kate Bushia, Björkiä ja Rufus Wainwrightiä.

Parhaillaan mezzosopraano viihtyy Suomessa. Sekin on osoitus siitä, että von Otterilla on varaa valita. Vuorossa on Sebastian Fagerlundin säveltämä ooppera Syyssonaatti, joka pohjautuu Ingmar Bergmanin samannimiseen klassikkoelokuvaan.

– Projekti houkutteli, sillä siitä on pitkä aika, kun olen tehnyt näin ison ja merkittävän roolin, von Otter sanoo.

Nyt uidaan popmusiikkikokeiluihin verrattuna syvissä vesissä. Syyssonaatti on väkevää nykyoopperaa, joka kertoo pakahduttavan tarinan äitiydestä. Von Otterin esittämä Charlotte on perhettään laiminlyönyt maailmankuulu pianotaiteilija. Ura on mennyt kaiken muun edelle.

Kun Charlotte vuosien tauon jälkeen tapaa läheisensä, henkiset haavat alkavat vuotaa verta.

– Charlotte saa paljon haukkuja osakseen ja erityisesti hänen tyttärensä Eva syyttää hänä. Se on tietysti pahinta mitä äidille voi tapahtua. Hän ymmärtää tehneensä väärin, mutta ei silti pysty kokemaan asiaa tunnepuolella.

Von Otter kuljettaa keskustelun henkilökohtaiseen suuntaan. Mezzosopraanolla on kaksi täysi-ikäistä lasta miehensä, teatterijohtaja Benny Fredrikssonin kanssa. Von Otterin taiteellinen ura oli kiireisimmillään silloin, kun lapset olivat pieniä.

– Lapseni olivat usein mukana työmatkoillani mieheni tai lastenvahdin seurassa. Matkustin myös paljon edestakaisin työn ja kodin väliä.

– Charlotte ei ole tavannut perhettään seitsemään vuoteen. Se on ennenkuulumatonta, eikä lainkaan minun elämääni, von Otter tähdentää.

Mezzosopraanolta löytyy ripaus ymmärrystä roolihahmolleen.

– En usko, että hän on syntynyt huonoksi äidiksi, vaan muusikon työ on tuonut ongelmat mukanaan. Itse tietenkin uskon ja toivon, etten ole vastaavalla tavalla aiheuttanut pahaa lapsilleni.

Säveltäjä: "Näin elokuvan viimeksi 20 vuotta sitten"

Projekti käynnistyi loppuvuonna 2012. Kansallisoopperan ja -baletin taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi soitti Sebastian Fagerlundille ja kysyi, olisiko hän kiinnostunut oopperan säveltämisestä. Samassa Paasikivi ehdotti teokseksi Bergmanin Syyssonaattia.

– Luin elokuvan käsikirjoituksen aika monta kertaa ja nukuin yön yli. Aamulla soitin takaisin ja ilmoitin, että kyllähän me tämän teemme, Fagerlund muistelee.

Edessä oli valtava työ: Fagerlundin ensimmäinen iso ooppera täysmittaisine orkesteri- ja kuoro-osuuksineen. Säveltäjän aiempien töiden joukossa on yksi kamariooppera, paljon Syyssonaaattia pienempi kokonaisuus.

– Alussa kaikkein tärkeintä on se, että tarina resonoi oman sävelkielen kanssa. Ennen sitä ei voi ryhtyä säveltämään oopperaa, Fagerlund sanoo.

Syyssonaatti alkoi puhutella säveltäjää nopeasti.

– Aihe on ajankohtainen ja ikuinen. Tarinassa käsitellään vahvoja elämän perusasioita: läsnäoloa, itsekkyyttä, huomioon ottamista ja anteeksiantamista.

Fagerlund korostaa, että he kiinnostuivat libretisti Gunilla Hemmingin kanssa ennen kaikkea Bergmanin elokuvan käsikirjoituksesta.

– Minulle kävi niin, etten sävellysprosessin aikana pystynyt katsomaan lainkaan itse elokuvaa. Olen nähnyt sen viimeksi 20 vuotta sitten.

Bergmanin elokuva saattaa olla intiimiä ja hidasta välienselvittelyä, mutta oopperan musiikki on värikästä ja sähäkkää. Fagerlund itse kuvailee teoksen musiikkia vuoroveden vyöryiksi.

– Tässä on samoja elementtejä kuin musiikissani muutenkin, mutta niitä valotetaan eri tavalla ja eri suunnasta.

Rohkeasti ruotsin kielellä

Syyssonaatti on rohkea tuotanto. Svenska kulturfondenin tukema ooppera on kotimainen suurteos ruotsalaisesta elokuvasta ruotsin kielellä vuonna 2017, kun satavuotiaan Suomen kulttuurikenttä on pullollaan Kiveä, Linnaa ja Kalevalaa.

Teoksen sopraanot von Otter ja Erika Sunnegårdh ovat ruotsalaisia. Säveltäjä Fagerlund, libretisti Gunilla Hemming ja kapellimestari John Storgårds ovat suomenruotsalaisia.

Fagerlund muistuttaa, ettei musiikki tunne alueajattelua tai kielirajoja.

– En pysty sanomaan, että suomenruotsalaisuus olisi osa säveltäjäidentiteettiäni, koska työskentely-ympäristöni on Suomi ja koko maailma.

Syyssonaatin rooleissa nähdään von Otterin ja Sunnegårdhin lisäksi Tommi Hakala, Helena Juntunen ja Nicholas Söderlund. Teoksen on ohjannut ranskalainen Stéphane Braunschweig.

Ooppera on erityinen myös siksi, että se on iso, kotimainen kantaesitys aikana, jolloin pääasiassa kamari- ja kansanoopperat määrittelevät Suomen oopperataidetta.

– Uskaltaisin väittää, että ilman aktiivista pienoopperatoimintaa ei olisi kiinnostusta tehdä isompia. Eri oopperamuodot ruokkivat toisiaan, Fagerlund vakuuttaa.

Ilahduttavaa on, että kotimaisille oopperakantaesityksille luvassa jatkoa. Kansallisooppera on tilannut Jaakko Kuusistolta oopperan Jää, joka pohjautuu Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittuun romaaniin. Se saa kantaesityksensä talvella 2019.

Syyssonaatin kantaesitys Suomen Kansallisoopperassa 8. syyskuuta.

Yle taltioi ja lähettää Syyssonaatin Yle Teemalla ja verkossa lauantaina 23. syyskuuta.