Raisiolainen André Heikius päätti ostaa joululahjaksi vaimolleen liput Robbie Williamsin konserttiin. Keikka järjestettäisiin elokuussa 2017 ja stadionin parhaat inner pit -paikat maksaisivat hieman alle sata euroa kappale.

Se ei ehkä ole vallan halpaa, mutta olihan sentään joulu tulossa.

Heikius tiesi, että moni muukin kärkkyisi lippuja.

– Yleensä näissä tilanteissa saa olla skarppina. Eli heti kello 9.00 kannattaa olla parikin tietokonetta valmiina. Sillä tavoin olen yleensä liput saanut.

Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin.

– Järjestelmä kertoi, että kaikki nuo sadat inner pit -liput oli myyty loppuun. Siis samalla minuutilla, kun kauppa alkoi. Ajattelin, että tämä on varmasti järjestetty etukäteen.

Tämän jälkeen Heikius hämmästyi vielä enemmän. Ticketmasterin verkkokauppa ohjasi hänet ViaGoGo-verkkokauppaan, josta noita kadonneita lippuja oli jo saatavilla suuria määriä.

– En siis joutunut edes googlaamaan, että keneltä trokarilta nämä liput nyt löytäisi.

Virallisessa verkkokaupassa lippujen sanottiin olevan sadan euron arvoisia. ViaGoGossa tuohon hintaan lisättiin Heikiuksen mukaan 80 euron palvelumaksu ja kuljetuslisä. Tämä yli tuplasi hinnan.

– Lopulta maksoin kahdesta lipusta sen minkä pyydettiin, yli 400 euroa – olihan kyse joululahjasta.

Siitä ei ole varmuutta, millä tavoin liput päätyivät salamannopeasti virallisesta kaupasta epäviralliselle myyntisivustolle. Kuitenkin Ticketmaster on lehtitietojen mukaan luovuttanut lippuja jopa suoraan jälleenmyyntipalveluun ainakin Italiassa.

Heikius uskoo, että samoin toimittu Suomessakin.

– Kyllä tämä sovitulta jutulta haiskahtaa. Robbie Willians on kai niin iso artisti, että ViaGoGo on sopivat ostavansa jokaisen konsertin parhaat liput.

Tässä ei olisi sinänsä ongelmaa eikä väärää. Lippukauppa saa Suomessa myydä lippunsa miten haluaa – kunhan se on sopinut asiasta artistien kanssa ja toimii avoimesti kuluttajien suuntaan.

Heikiusta tilanteessa harmitti se, että lipuilla ilmoitettiin olevan yksi hinta, joka todellisuudessa olikin yli kaksinkertainen.

Lippukaupasta jo 80 valitusta

Sama ongelman on havainnut myös kuluttajaviranomainen.

– Meille on tullut tämän vuoden aikana tästä ViaGoGo-palvelusta jo 80 yhteydenottoa kuluttajilta, sanoo kilpailu- ja kuluttajaviraston lakimies Miina Ojajärvi.

Suurin osa valituksista liittyy Ojajärven mukaan hintaan, joka ei ole ollut ollenkaan sitä, mitä ensi silmäyksellä näyttäisi.

– Lippuihin on tullut yllättäviä lisäkuluja. Kuluttajien ilmoituksissa kerrotaan jopa, että he eivät ole pystyneet peruttamaan tilausta sen jälkeen kun hinta on paljastunut moninkertaiseksi. Eli luottokorttia olisi veloitettu ja vasta sen jälkeen kerrottu mitä lippu todellisuudessa maksaa, Ojajärvi sanoo.

Kuluttaja- ja kilpailuvirastolla on vain rajalliset mahdollisuudet valvoa tällaista toimintaa.

– Otamme yleensä yhteyttä yrityksiin ja neuvottelemme. Kansainvälisissä tilanteissa valvonta on vaikeampaa ja erityisiä haasteita on, jos maa ei kuulu EU:hun. Kyseinen yritys on käsittääkseni sijoittunut Sveitsiin, Ojajärvi sanoo.

Ojajärvi korostaa, että kuluttajaviraston tiedot perustuvat ilmoituksiin, jotka sille on toimitettu.

– En halua mustamaalata hyvin toimivia palveluita, mutta kuluttajien kannattaa suhtautua varovasti. Kannattaa vertailla hintoja ja seurailla keskustelupalstoja.

Ultra Bra – 800 euroa?

Keskiviikkona Yle kertoi, miten kahdesta Ultra Bran lipusta joutui maksamaan jopa yli 800 euroa.

Yhtyeen kahden ensimmäisen jäähallikonsertin liput olivat loppuneet nopeasti virallisessa Ticketmaster-kaupassa – ja sen jälkeen lippuja oli päätynyt myyntiin toisaalle moninkertaiseen hintaan.

Virallinen lipunmyyjä oli sama kansainvälinen lipunmyyntijätti Ticketmaster kuin Robbie Williamsinkin tapauksessa. Tällä kertaa Ticketmaster ei kuitenkaan ohjannut liputta jääneitä ViaGoGoon vaan omaan Seatwave-palveluunsa.

Järjestely ei tyydyttänyt kuluttajia eikä artisteja.

Kuluttajat kokivat, että heitä vedätetään, ja Ultra Bra -yhtye taas pahastui tästä mielipahasta. Toisaalta heitä järkytti myös se havainto, että virallinen lippukauppias tienaa Seatwavessa myytävästä kiskurihintaisesta lipusta välityspalkkioina moninkertaisesti enemmän kuin virallisesta lippukaupasta myydystä – mutta artisti ei saa mitään.

Lopulta Ultra Bran säveltäjä Kerkko Koskinen vaati, että virallisesta verkkokaupasta poistettaisiin linkki Seatwave-palveluun.

Suomalaiset musiikkialan vaikuttajat pitävät Ticketmaster/Seatwave -asetelmaa epäterveenä.

– Ei tuo hyviä ajatuksia herätä. Nythän trokauksesta tehdään ammattimaista toimintaa, sanoo Fullsteam-musiikkiyhtiön toimitusjohtaja Heidi Aho.

– Jos trokaustoiminta jo pelkästään komissioina tuottaa enemmän rahaa kuin mitä artistille jää lipusta, niin koen sen tosi ongelmalliseksi.

Todettakoon, että kuluttajavirastolla ei tiettävästi ole Seatwave-palveluun liittyviä valituksia.

Kuluttajan kannalta on myös etu, että lippujen aitouden varmentaa se sama taho, joka on liput alun perinkin liikkeelle laskenut. Tämä on omiaan ehkäisemään rikollista huijausta.

Maailmalla on kuitenkin pyritty sääntelemään niin kutsutuissa secondary ticketin -palveluissa esiintyvää kiskurihinnoittelua. Esimerkiksi Tanskassa on tiettävästi kiellettyä myydä lippuja kalliimmalla kuin alkuperäinen hinta. Toisaalta Ticketmasterin emoyhtiön Live Nation Entertainmentin vuosikertomuksen mukaan ainakin osassa Yhdysvaltain osavaltioista yhtiö ei saa automaattisesti johdattaa kuluttajia virallisesta lippukaupasta uudelleenmyyntipalveluunsa.

Lisäksi esimerkiksi Florida ja Illinois ovat myös säätäneet lippujen uudelleenmyynnille hintakattoja.

Suomessa lippujen uudelleenmyynti on kuitenkin villiä.

Yle ei tavoittanut Ticketmasterin eikä ViaGoGon edustajia kommentoimaan asiaa.

Goottikauhuelokuvistaan tunnetun meksikolaisohjaajan Guillermo Del Toron elokuva The Shape of Water on voittanut Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Tulos julkistettiin myöhään lauantaina 74. Venetsian elokuvajuhlilla.

– Meksikolaisena omistan tämän palkinnon kaikille niille meksikolaisille ja latinalaisamerikkalaisille ohjaajille, jotka haluavat tehdä jotain vastaavaa, mutta joille on sanottu, ettei se ole mahdollista. Se on mahdollista, Del Toro sanoi noutaessaan palkintoaan.

52-vuotiaan Del Torin uusin elokuva kertoo tarinan naisesta (Sally Hawkins), joka rakastuu vesieliöön. Fantasiaseikkailu ajoittuu kylmän sodan aikoihin, vuoden 1963 Pohjois-Amerikkaan. Se kertoo mykästä Elisa-nimisestä naisesta, joka työskentelee laboratoriossa, jossa tapahtuu omituisia asioita.

Yhdysvalloissa The Shape of Water tulee elokuvateattereihin 8. joulukuuta 2017. Elokuvan Suomen levityksen aikatauluista ei vielä ole tietoa.

Ranskalainen Xavier Legrand sai parhaan ohjaajan palkinnon elokuvastaan Custody. Legrand palkittiin myös parhaasta esikoiselokuvasta.

Venetsian elokuvafestivaali on maailman vanhin elokuvajuhla. Se on järjestetty vuodesta 1932 lähtien.

Jussi Vatanen on näyttelijä, jonka kaikki tietävät – ainakin kasvoilta.

Hän on näytellyt pääosaa supersuosituissa Napapiirin sankarit -elokuvissa. Vatanen tunnetaan myös hauskana Putous-miehenä.

Suomalaisten suissa hän on usein Karim, Kimmo tai Antsku. Vatasesta piirtyy roolihahmojensa kautta kuva lempeänä ja hiljaisena häiskänä. Näyttelijästä kuitenkin tiedetään vähän.

Vatanen myöntää samaistuvansa moneen roolihahmoonsa, kuten Napapiirin sankarit -elokuvien Jannen suomalaiseen puhumattomuuteen ja rimpuiluun.

Näyttelijä kertoo olevansa enemmän seurailija kuin bileiden keskipiste.

– Kuuntelen tarkkaavaisesti ja kehittelen lopulta keskustelun hauskimman jutun.

Koko Vatasen näyttelijänura liittyy ujouden voittamiseen. On menty sitä kohti, mikä pelottaa eniten.

– Joku on joskus todennut näyttelemisen olevan ujon miehen kosto. Roolin suojissa ujokin ihminen uskaltaa olla esillä.

Hyvä esimerkki on Putous-ohjelmassa nähty Vatasen sketsihahmo Karim Z. Yskowicz, joka oli äänekkyydessään, iloisuudessaan ja kontaktinotossaan kaikkea muuta, mitä Vatanen itse. Siksi hahmoa olikin Vatasen mukaan niin nautinnollista esittää.

Rakastettavan luuserin leima?

Helsingin Hakaniemen torilla Vatanen tilaa kahvin ja croissantin. Hän puhuu mielellään ammatistaan, mutta on samalla etäinen. Pohjois-Savosta kotoisin oleva näyttelijä ei ole suulas tarinaniskijä, vaan ennemminkin pohdiskeleva tuleentuijottaja.

– Ei minulla ole unelmien roolia. Tuntuu aina yhtä uskomattomalta, kun pyydetään mukaan. Tulee vähän sama fiilis kuin jos Suomen futismaajoukkue tekee maalin: Ei oo totta! jalkapalloa harrastava Vatanen vertaa.

Vatasen tunnetuimmat roolit ovat muun muassa televisiosarjoissa Kimmo (2012–2017) ja Downshiftaajat (2015–2017). Kimmo on rakastettava luuseri, jonka pätkätöistä koostuva elämä on yhtä vastoinkäymistä. Downshiftaajien bisnesmies Tommi tekee konkurssin ja joutuu opettelemaan arkea ilman luksusta, eikä kommelluksilta vältytä.

Kimmossa ja Downshiftaajissa on ollut mukana sama ohjaaja ja tuottaja. Liekö tämä syy siihen, miksi Vatasen roolihahmoissa on paljon samaa. Myös Napapiirin sankareiden Janne kokisi varmasti sielunyhteyttä Tommin ja Kimmon kanssa.

– Kun näyttelijä esittää eri rooleja, niissä on silti samanlainen ajatus tai pohjavire, pohtii Vatanen.

– Haluaisin, että roolini olisivat habitukseltaan tai rytmiltään erilaisia, mutta valitettava tosiasia on, että monesti ne kuitenkin muistuttavat hieman toisiaan.

Vataselle tarjotaan usein koomisen sivuhenkilön roolia, mutta se ei näyttelijää häiritse.

– On tehtävä duuneja myös lokeronsa ulkopuolelta. Se puhdistaa mieltä, kun komedian ohessa näyttelee myös draamaa. Jos tekee pelkkää komediaa, mikään ei tunnu enää hauskalta.

Vatasen ura kattaa huumorilevyn Putous-sketsihahmo Mr. Mallorcana sekä pääroolin Matti Ijäksen Puolin ja toisin -elokuvassa (2013). Raunon roolista hän nakkasi Kultainen Venla -palkinnon.

Komediaa mutta ei koomisia hahmoja

Jussi Vatanen kertoo televisiossa ja elokuvissa ilmaisunsa perustuvan vähäeleisyyteen ja rytmiin.

– En osaa esittää räiskyviä tai äänekkäitä hahmoja. Kipinä ja kapina näkyvät enemmän hahmon silmissä.

Ja tottahan se on. Putouksessa Antskun vilkuilevat katseet ja pampulavillapaidan hihojen vetely ovat hahmon parasta antia. Televisiosarja Kimmossa Vatanen taas hurmaa hiusten pörröttelyllään ja kauhtuneen farkkutakin kaulusten nostelulla.

Vatanen on tyytyväinen siihen, kuinka käsikirjoitettu komedia on monipuolistunut viime vuosina Suomessa. Komiikka ei ole enää hahmoissa, vaan myös tilanteissa.

Jussi Vatasen mielestä kaikkien aikojen suomalainen komediaelokuva on Matti Ijäksen Katsastus.

Siis se vuoden 1988 kulttileffa, jossa Vesa Vierikko ajelee Hillmannilla ja Sulevi Peltola näyttelee vanhaa raggaria.

– Ijäksen elokuvissa henkilöt ovat vähän pöhköjä ja pihalla. Kaurismäenkin leffoissa sankari on renttu, jolla ei mene hyvin.

Katsastuksen teemoissa, vanheneminen ja itsensä etsiminen, on paljon samaa kuin tuoreimmassa Napapiirin sankareissa. Jotkut ovat määritelleet Napapiirin sankarit -elokuvat junttikomedioiksi. Vatanen ei ole samaa mieltä.

Kolmannessa osassa on komediallisia sävyjä, mutta Vatasen hahmo ei ole elokuvan hauskuuttaja. Näitä ovat enemmänkin esimerkiksi Kari Ketonen ja Jani Volanen.

– Jannehan värisee koko ajan kuin haavanlehti, heittää Vatanen.

Suomalaiseen kipuiluun keskittyvät elokuvat kiinnostavat vuosikymmenestä toiseen. Napapiirin sankarit 3 sai elokuussa avausviikonloppunaan lähes 80 000 katsojaa, joka on enemmän kuin muilla aiemmin tänä vuonna ilmestyneillä kotimaisilla elokuvilla.

Kansakunnan Koskela

Suomalaiset mieltävät Jussi Vatasen näyttelijäksi, joka on aina hauska. Lokakuussa mielikuva voi muuttua. Vatanen nimittäin näyttelee Aku Louhimiehen ohjaamassa Tuntematon sotilas -elokuvassa Vilho Koskelaa.

Vänrikki Koskela on reilun miehen perikuva. Vatasen aiemmat roolit ovat kuin Koskelan pikkuveljiä: hiljaisia ja rehtejä, mutta vielä poikia. Tuntemattomassa sotilaassa saatetaan nähdä tuttua Vatasta, mutta tällä kertaa ilman pöhköilyä.

Kun Vatanen kuvailee suomalaisten elokuvien suuria mieshahmoja, hän korostaa juuri niiden rehellisyyttä.

– Tuntemattoman sotilaan miehet ovat kaikki oikeamielisiä. Vares luovii lain molemmin puolin, mutta on rehellinen ystäviä ja heikkoja kohtaan. Aki Kaurismäen hahmot ovat aina ihmisen puolella.

Suomalaisten odotukset ovat korkealla, kun kosketaan kansallisomaisuuteen. Vataselle tämä konkretisoitui vuoden 2016 huhtikuussa, jolloin Tuntemattoman sotilaan näyttelijäkaarti julkistettiin.

– Menin samana iltana kapakkaan. Ehdin olla paikalla 45 sekuntia, kun joku tuli siteeraamaan Koskelan repliikkejä. Minulle ei ole koskaan aiemmin lausuttu näyttelemättömän roolihahmon vuorosanoja, kuvailee Vatanen 1,5 vuoden takaista päivää, jolloin elokuvaa ei oltu kuvattu vielä kohtaustakaan.

Sotaelokuvista Vatasella on lyhyt, mutta yllättävä kokemus. Kainuussa kuvattiin Olli Saarelan Rukajärven tie -elokuvaa vuonna 1998, jolloin Vatanen oli armeijassa ja varusmiehiä määrättiin komppania kerrallaan avustamaan kuvauksiin.

Jos kamera olisi joukkokohtauksissa kuvannut metrinkin enemmän oikealle, Vatanen olisi näkynyt monessakin elokuvan kohtauksessa.

Näyttelijä toivoo, että ihmiset antaisivat Louhimiehen elokuvalle mahdollisuuden uutena teoksena. Sen Vatanen paljastaa, että Rauni Mollbergin versio (1985) on kahdesta aiemmasta hänelle se oikea.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on ollut Vataselle lapsesta asti tärkeä ja vaikuttava teos. Hän kuvailee romaanin olevan monille vaihtoehtoinen historiankirjoitus, vaikka se on kirjailijan näkemys tapahtumista.

– Linnan tyypit puhuttelevat kautta Suomen niemen. Enkä usko olevan sattumaa, että samassa korsussa kuuluvat kaikki Suomen murteet, Jussi Vatanen myhäilee ja katsoo lempeästi silmäkulmiensa alta.

"Väkisinhalailullahan se lähti! Juostiin tyttöjen pukuhuoneeseen ja katseltiin niitä nakuina. Sitten tuli pornolehdet. Ja jätkien kanssa lähdettiin perjantaisin raitille tappelemaan. Haettiin sitä kovaa kosketusta."

Kajaanilainen teatteriohjaaja Eino Saari on haastatellut puolentoista vuoden aikana 50:tä erilaista suomalaista miestä heidän kokemuksistaan ja suhteestaan kosketukseen.

– Luin muutama vuosi sitten kulttuuriantropologi Taina Kinnusen koskettavan teoksen Vahvat yksin, heikot sylityksin. Teoksen lähdeaineistona oli suomalaisten kosketuselämänkertoja, joista liki 90 prosenttia oli naisten käsialaa. Jäin pohtimaan, minkä takia suomalaiset miehet vaikenevat aiheesta, Saari kertoo.

Ylisukupolviset traumat toistuivat miesten puheissa hyvin raskaana ja monenkirjavana lastina. Eino Saari

Saari sanoo yllättyneensä positiivisesti siitä, miten auliisti miehet lähtivät puhumaan aiheesta. Haastattelut kestivät puolesta tunnista viiteen ja puoleen tuntiin, ja materiaalia kertyi kaikkiaan lähes 150 tuntia.

– Mitä nuorempiin sukupolviin mennään, sitä vapaammin he kykenivät aiheesta puhumaan. 60–70-vuotiaissa miehissä oli enemmän jäyhyyttä ja juroutta. Minulta kesti hetken aikaa ymmärtää, että näillä miehillä ei ole ollut välttämättä koko elämänsä aikana keinoja pohtia ja puhua aiheesta.

Kosketuksen jano on sammumaton

Laaja haastatteluaineisto sekä lukuisat tutkija- ja asiantuntijahaastattelut muodostavat dokumentaarisen rungon Kajaanin kaupunginteatterissa lauantaina 2. syyskuuta ensi-iltansa saaneeseen esitykseen Miehen kosketus(Kajaanin kaupunki). Esityksessä on mukana isoja teemoja, joihin moni mies palasi tai jotka yhdistivät eri-ikäisiä miehiä.

– Niitä olivat läsnä olevan isän puute, lapsuuden kosketusmaisemien niukkuus ja ankarat tai vieraiksi mielletyt miehuuden mallit, joiden keskellä miehet joutuvat kamppailemaan. Seksuaalisuuden alueella on uutena, ehkä trendikkäänä ilmiönä seksuaalinen haluttomuus ja kosketuksen kaipuu, kertoo esityksen ohjaaja ja käsikirjoittaja Eino Saari.

Pakahtuneeseen kosketukseen on monia syitä. Saaren mukaan suomalaiset tyypillisesti välttelevät läheisiä kiintymyssuhteita.

– Kosketuksen jano tuntuu sammumattomalta. Johtuuko se ankarista luonnonolosuhteista, jotka ovat vallinneet täällä tuhansia vuosia? Vai viime vuosisadan sotien perinnöstä? Ylisukupolviset traumat toistuivat miesten puheissa hyvin raskaana ja monenkirjavana lastina, Saari kuvailee.

Näillä miehillä ei ole ollut välttämättä koko elämänsä aikana keinoja pohtia ja puhua aiheesta. Eino Saari

Saaren haastattelemista miehistä monet löysivät elämästään myös sellaisen osa-alueen, jossa he olivat tasapainoisessa tilassa suhteessa koskettamiseen ja kosketetuksi tulemiseen.

– Isoisäikään ehtineet ihmiset saattoivat puhua hyvin hellyttävin kielikuvin omista lapsenlapsistaan ja siitä, miten helppoa heidän kanssaan on sylitellä, painia ja etsiä läheisyyttä. Samaan aikaan he saattoivat kertoa omista vanhemmistaan, joilla ei ollut aikaa olla läsnä lapsen kanssa.

Urheiluhurmos sallii koskettamisen

Haastattelut toivat esiin myös tabuja suhteessa kosketukseen. Teatteriohjaaja Eino Saaren mukaan ne ovat aiheita, joilla saadaan edelleen aikaan jonkinlainen kollektiivinen moraalipaniikki.

Keskeisiä tabuja ovat opettajan ja oppilaan välinen kosketus sekä miehen ja lapsen kosketus etenkin silloin, kun lapsi ei ole hänen omansa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa on kouluja (NBC news), joissa lapset eivät saa koskettaa toisiaan.

– Enemmistö miehistä liitti tabujen rinnalle miesten välisen kosketuksen, homoseksuaaliksi leimautumisen. Kulttuurissamme elää aika sitkeänä homofobisuus. Koetaan, että homoseksuaalisuus ikään kuin uhkaa tai järkyttää miehuutta ja maskuliinisuutta.

Luontevimmat kosketussuhteet rakentuivat kumppaneiden, lasten ja läheisten kanssa. Toisten miesten välisen hellän, toverillisen koskettamisen suhteen miehet olivat tarkkoja.

Koskettaminen on sallittua tutussa kaveriporukassa, vaikkapa jalkapallojoukkueessa, kun urheiluhurmoksessa (Helsingin Sanomat) maalin jälkeen koko joukkue ryntää halaamaan toisiaan.

– Urheilu on sellainen kohta, missä miehet saavat olla lähekkäin luvan kanssa. Uskon, että se osittain selittää erilaisten liikunnallisten lajien suosiota, Saari sanoo.

Ihminen ei ole olemassa ilman kosketusta

”Kaunein kosketusmuistoni? Sellaiset kesäyöt, kun kumpikaan meistä ei vaan voinut nukkua! Meidän piti olla niin lähellä toisiamme kuin olla voi. Meidän suut olivat näin, lähellä toisiaan, ja silmät, näin, mutta emme suudelleet, emme koskeneet, ja jotenkin sisällämme oli vain sitä kesäyön valoa. Sinistä väriä, mesimarjojen tuoksua. Tässä, iholla.”

Ihminen kaipaa kosketusta koko elämänsä ajan. Väestöliiton psykologi Anna Salmi muistuttaa, että iho on ihmisen suurin elin. Pieni lapsi tulee todeksi sylissä, kosketuksen ja katseiden kautta.

– Mekaaninen kosketus ei riitä siihen, että ihminen kehittyisi normaaliksi. Ihminen tarvitsee eritystä kosketusta, pehmeää ja rakastavaa. Se kertoo pienelle ihmiselle tämän arvosta ja määrittelee kehon rajoja. Voi jopa sanoa, että ilman kosketusta ei ole olemassa.

Miehille kosketus on usein merkki läheisyydestä ja siitä, että suhde toimii. Anna Salmi

Sivelevä, lämmin koskettaminen alentaa stressiä ja saa aivot erittämään mielihyvähormonia.

– Esimerkiksi parisuhteissa tämä on tärkeää, koska se myös ylläpitää läheisyyttä. Joskus saatetaan unohtaa, että olemme biologisia eläimiä ja säätelemme koko ajan toistemme fysiologiaa. Kosketus luo turvaa ja yhteyttä, psykologi Anna Salmi sanoo.

Miellyttävä kosketus poistaa hetkeksi kuvitelmaa siitä, että olemme täällä yksin pärjäämässä, kamppailemassa omien pienten ja suurten ongelmien kanssa, näkee teatteriohjaaja Eino Saari.

– Suomalaisille miehille on kuitenkin hyvin tyypillistä se, että hän käpertyy ongelmiensa kanssa yksinäisyyteen. Parisuhteessakin jäädään helposti suorittamaan yksin, Saari sanoo.

Koskettaminen on tärkeää hyvinvoinnille ja ihmissuhteiden ylläpitämiselle. Pelkkä puhuminen ei riitä pitämään yllä läheisiä ihmissuhteita, vaan sanatonta viestintää tarvitaan tukemaan puhetta.

– Uskon, että miehille kosketus on usein merkki läheisyydestä ja siitä, että suhde toimii. En puhu vain seksistä, vaan ylipäätään fyysisestä läheisyydestä, sanoo psykologi Anna Salmi.

Suomalaiset miehet ja naiset kokevat läheisyyden ja kosketuksen yhtä tärkeiksi. Siitä huolimatta miehet eivät vieläkään välttämättä uskalla kertoa kaipaavansa kosketusta.

– Poikia, miehiä on kasvatettu pitkään siihen suuntaan, että omien tarpeiden tai keskeneräisyyksien esiin tuominen ei ole toivottavaa. Sodat ja karuissa olosuhteissa selviytymisen pakko ovat suosineet kasvatuksessa karaistamista. Ehkä siksi joissain tutkimuksissa suomalaisista miehistä puolet ovat olleet välttelevästi kiintyneitä, Salmi pohtii.

Urheilu on sellainen kohta, missä miehet saavat olla lähekkäin luvan kanssa. Eino Saari

Ihminen oppii omasta lapsuudestaan, suhteessa hoitajiin, että elämässä pitää pärjätä yksin, Salmi selventää.

– Stressiä säädellään vetäytymällä ja omia tarpeita ei tuoda esiin. Minusta alamme pikkuhiljaa tulemaan siihen suuntaan, että myös miehet voivat kertoa toiveistaan ja tunteistaan. Onneksi, Salmi toteaa.

Luontevampi suhde koskettamiseen kuten mihin tahansa tulee toistojen kautta. Salmi kehottaa hyppäämään tuntemattomaan. Omassa parisuhteessa voi yrittää vaikka ohi mennessään koskettaa toista olkapäähän.

– Pikkuhiljaa kosketusta voi lisätä. Päättää vaikka, että tänään kosketan puolisoa päivän aikana viisi kertaa. Myös "läksykosketus" auttaa. Tämä on havaittu tutkimuksissa, joissa pareja on käsketty koskettamaan toisiaan. Parisuhdetyytyväisyys on parantunut ja vähitellen koskettaminen on tullut luontevammaksi, Salmi kertoo.

Viisi miestä – viisi omakohtaista kertomusta

Miehen kosketuksessa näyttämöllä on viisi miestä, jotka tulkitsevat suomalaisten miesten tarinoita sekä asiantuntijoiden ajatuksia aiheesta. Näytelmässä on lisäksi mukana näyttelijöiden omakohtaisia kertomuksia.

– Jotta pystyy asettumaan näiden ihmisten asemaan, jotka saattavat istua katsomossa katsomassa tulkintaamme heidän tarinoistaan, joutuu perusteellisesti pohtimaan myös omaa suhdettaan kosketukseen, omiin rajoihin ja toisiin miehiin, esityksen käsikirjoittaja ja ohjaaja Eino Saari sanoo.

Kosketuksen puute tuntuu tarinoissa kaihona, arpena sielun syvyyksissä. Suruna, jonkin keskeisen asian poissaolona omassa elämässä. Miesten tarinoita käsitellään näyttämöllä kuitenkin leikkisällä otteella. Se on Saaren mukaan tärkeää.

– Toivoisin, että täällä olisi lupa olla, tuntea, ajatella ja reagoida rauhassa ja pohtia omaa suhdettaan kosketukseen. Varmasti myös surukokemukselle on sijansa, mutta olemme pyrkineet säilyttämään paitsi hyvin maskuliinisen ja miehekkään, myös poikaviikarimaisen otteen aiheeseen.

Tämä on näkynyt myös näytelmän harjoituksissa. Treenisaliin pyrittiin luomaan lempeä ja turvallinen ilmapiiri.

– Emme ole vain kirmailleet toistemme syleihin, vaan olemme kunnioittaneet yksilöllisiä rajoja ja puhuneet aiheeseen liittyvistä tunteista, tuntemuksista, muistoista ja kokemuksista riittävästi. Sitä kautta toivon, että harjoituksiin syntynyt hyvä toverillinen henki lähtee pikkuhiljaa esityksen myötä leviämään, Saari sanoo.

Lue lisää:

Perjantai: Miehen voima ja herkkyys

Kosketus voi myös ahdistaa – "Nykyinen sukupolvi opettelee koskettamista"

Useissa parisuhteissa kärsitään yksinäisyydestä – "Moni suomalainen on kosketuspulassa"

Suomen suurin runolle suunnattu palkinto myönnettiin Kontiolahdelta kotoisin olevalle Olli Heikkoselle teoksesta Teoria kaikkein pienimmästä.

Palkintoperusteluissa Olli Heikkosen proosarunojen kuvaillaan rynnivän suoraan luontoon - ja ponnahtavan sieltä takaisin. Teoksesta löytyy harvinaisen herkullinen luonnon ja kulttuurin törmäys ja sekoittuminen.

Nykyisin Helsingissä asuvan Heikkosen runoissa arvioidaan olevan mehevää konkretiaa ja ne tuovat esiin sammalen ja mullan hajua, maantasan eliöitä.

– Luonto on aina kirjoissani tärkeässä osassa, vahvistaa Heikkonen.

Palkitun kirjan sävyä kuvataan vakavaksi huumoriksi. Heikkosen kieli on valloittavan runsasta ja rönsyävää, mutta silti merkillisen tarkkaa.

"On teoria kaikkein pienimmistä, hän puhelee toukille ja juotikkaille, että minussa te saatte äänen." Näyte Heikkosen kirjasta

Olli Heikkonen kuvailee proosarunojensa menevän sivun laidasta laitaan. Kokoelma on kuin tekstimassaa missä aiheet ja teemat risteilevät ja toistuvat.

Palkintoperusteissa todetaan, että vaikka runojen muoto säilyy läpi kokoelman proosarunon muodossa, tekstiin tuovat yllättävyyttä nopeat kielelliset siirtymät.

"Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edestä." Näyte Heikkosen kirjasta

Olli Heikkonen, 52, arvioi palkinnon merkitsevän hänelle paljon, vaikka palkinnon osumisessa omalle kohdalle on kyse myös onnesta.

– Kisassa on ollut mukana kolmen vuoden aikana julkaistut runot.

Esikoisteoksella kirjallisuuspalkinto

Olli Heikkonen voitti esikoisrunokokoelmallaan Jakutian aurinko Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000. Nyt palkittu Teoria kaikkein pienimmästä on hänen neljäs runokokoelmansa. Edellisen Einari Vuorela –runopalkinnon vuonna 2014 voitti Pauliina Haasjoki teoksellaan Hiukset.

Parhaillaan Heikkonen valmistelee seuraava runokirjaansa. Sen julkaisuajankohtaa ei ole vielä lyöty lukkoon.

Kolmen vuoden välein jaettava palkinto on saanut nimensä Suomen tunnetuimpiin luonnonlyyrikoihin kuuluvan Einari Vuorelan mukaan. Palkinnon suuruus on 8 500 euroa.

Palkinnon kunniapuheenjohtajana toimii palkinnon perustajiin kuuluva professori Anto Leikola. Palkinnon suojelijoina ovat toimineet muun muassa rouva Jenni Haukio, rouva Eeva Ahtisaari ja emerita puhemies Riitta Uosukainen.

Seinämaalausfestivaali Upea17:n pääkuraattorin Jorgos Fanariksen puhelin soi taukoamatta. Festivaali on pyörähtänyt käyntiin samanaikaisesti eri puolilla maata ja monella on asiaa.

– Kaupungit ovat olleet tosi innoissaan, kun olemme ottaneet yhteyttä. Osa on ottanut yhteyttä meihin, kuraattori kertaa festivaalin tuotantoprosessia.

Upea-festivaali pidettiin ensimmäisen kerran viime vuonna. Silloin mukana oli seitsemän kaupunkia ja teoksia valmistui yhdeksän. Nyt mukana ovat lähes kaikki Suomen suurimmat kaupungit. Teoksia valmistuu 20.

Festivaalin taiteilijoista suurin osa on kansainvälisiä, eri tyylilajeja edustavia tekijöitä.

– Australialainen katutaiteilija Guido van Helten on taas tänä vuonna mukana. Hän edustaa fotorealismia, hyvin klassista kuvaa. Hän on nyt uudestaan mukana, koska teemme Hämeenlinnassa valtavaa, 56 metriä korkeaa viljasiiloa.

Fanarias muistuttaa, että seinämaalaukset ovat käytännössä lähes puuttuneet Suomesta. Hän ei malta olla mainitsematta syytä siihen, miksi seiniä maalataan nyt niin kovalla innolla ja rytinällä.

– Tämä johtuu Helsingin nollatoleranssista, mikä täällä oli kaikkea graffitia tai katutaidetta, luvallista tai luvatonta kohtaan. Nyt tulee vastareaktio.

Helsingissä Suvilahteen vuonna 2010 valmistuneet luvalliset graffiti-seinät tekivät nollatoleranssin jälkeen tietä myös muulle katutaiteelle.

Varsinaisesti seinämaalaukset eli muraalit tekivät uuden tulemisensa maahan Porin kautta vuonna 2012.

Kotimaisia taiteilijoita ja naistekijöitä kaivataan lisää

Festivaalin taustalla toimiva Upeart-kollektiivi työllistää tänä vuonna kaksi täysipäiväistä työntekijää. Ensimmäisenä vuonna ympäripyöreitä päiviä tehtiin vielä talkoohengessä.

– Tämä on uutta, tämä on jännittävää. Tykkään joka aamu herätä tekemään näitä juttuja, Fanarias sanoo.

Upea17-festivaali työllistää paljon kansainvälisiä taiteilijoita, etupäässä miehiä. Kotimaasta ei Fanariaksen mukaan ole löytynyt tarpeeksi hyviä seinämaalareita. Heitä kaivataan lisää ja erityisesti heitä, joille seinämaalaustekniikat ovat tuttuja.

Hyviä naismaalareita ei myöskään ole helppoa löytää.

Hellaakosken runonsäkeet koristavat pian hyvinkääläistä seinää

Yksi Upea17-festivaalin kotimaisista taiteilijoista on kuvataiteilija Jani Leinonen.

Muun muassa Ronald MacDonald -hahmon kaappauksesta tunnetuksi tullut Leinonen työstää seinämaalausta Hyvinkäälle. Maalaussessio jatkuu pari viikkoa, taiteilija kertoo.

– Idea on se, että mainoskylttejä on kasattu vierekkäin ja ne muodostavat lauseen, joka luo uudenlaisen merkityksen duunille. Siinä on paljon viitteitä suomalaisiin yrityksiin.

– On hauskaa nähdä, miten teos sekoittuu lähellä oleviin mainostauluihin. Tähän tulee myös kuuluisan suomalaisen runoilijan runo, Leinonen valottaa tulevan seinämaalauksen sisältöä.

Säkeet ovat Aaro Hellaakosken runosta _Lyhyesti _vuodelta 1946.

Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. Aaro Hellaakoski

Leinoselle tämän seinämaalauksen tekemisessä erityistä on se, että hän pääsee toteuttamaan ison teoksen entiseen kotikaupunkiinsa.

– Dialogi Hyvinkään asukkaiden kanssa on kaikkein kiinnostavin juttu. On kiva lähteä pois pienestä studiosta kokeilemaan uutta. Minäkin olen jynssännyt kauhean samanlaisia teoksia viisi vuotta.

Leinonen ei osaa sanoa, millainen on hyvä seinämaalaus. Hän ei usko, että maalauksia voi olla liikaa. Osa voi olla myös huonoja, hän pohdiskelee. Tekijänä taiteilija on kuitenkin tyytyväinen Upea17-festivaaliin.

– Minä saan tästä jopa palkkaa, Leinonen naurahtaa.

Seinämaalausten tuotantotahti epäilyttää

Seinämaalauksia tuottavat nyt monet paikalliset toimijat ja kaupunkiaktivistit, jotka hankkivat maalauksille sponsoreita.

Joensuuhun ison seinämaalauksen lahjoitti Suomi 100 -vuoden kunniaksi maalialan yritys Tikkurila.

Seinämaalausten nopeasti lisääntyvä määrä on nostanut myös kriittisiä äänensävyjä. Ilmiöllä on kääntöpuolensa, pohtii graffiti-taiteilija Jouni "Psyke" Väänänen.

– Taso on hirvittävän kirjava. Parhaimmillaan maalaukset ovat tosi, tosi hienoja. Pidän kovasti. Sinänsä on hyvä, että kansainvälisiä tekijöitä tuodaan näyttämään mitä katu- ja graffiti-taide voi parhaimmillaan olla. Samalla näkee, että ulkomailta asti on roudattu aika keskinkertaisiakin taiteilijoita, toteaa Väänänen.

Ilmeisesti taustalla on se, että maalausten rahoitus tulee osittain ulkomailta, Väänänen epäilee.

Ei ole skenen intressien mukaista, että tehdään järjetöntä kyytiä, suunnittelematta juttuja. Jouni "Psyke" Väänänen, graffiti-taiteilija

– Siinä tullaan kotimaisten taiteilijoiden tontille. Syödään heidän leipäänsä sen sijaan, että mahdollistettaisiin suomalaisen skenen rakentuminen, Väänänen muistuttaa.

Väänänen on toiminut kuraattorina Keravan taidemuseossa käynnissä olevassa ensimmäisessä graffiti-taiteen näyttelyssä. Näyttely jatkuu Keravalla lokakuun loppuun ja siirtyy sen jälkeen Ouluun.

"Teoksista näkee, että pyritään miellyttämään suuren yleisön makua"

Nyt suomalaisiin seiniin syntyneissä maalauksissa on ollut paljon värikkäitä ja esittäviä teoksia, joissa elää fantasia sekä satu- tai lastenkirjojen kuvitusten maailma.

Jyväskylään nousee syksyn aikana pimeässä loistava teos. Helsingin Itä-Pasilassa seinämaalauksessa on lisäksi virtuaalinen ulottuvuus. Yksi asia yhdistää useimpia teoksia – niiden valtava koko.

Esittävien ja helposti lähestyttävien teosten yleisyydelle on syynsä, sanoo Väänänen.

– Teoksista näkee, että pyritään miellyttämään suuren yleisön makua. Kun lähdetään tekemään suhteellisen simppeleitä ihmis- ja eläinhahmoja ja tällaisia teemoja, ne miellyttävät helposti kaikkia.

– Toivoisin itse näkeväni enemmän abstrakteja teoksia ja monimuotoisempaa taidetta kuin sellaista jatkuvaa söpistelyä.

Väänänen peräänkuuluttaa järkevää kokonaissuunnitelmaa ja ympäristön luonteen huomioimista, esimerkiksi betonipinnaltaan runsaassa Helsingin Itä-Pasilassa.

– Itä-Pasilassa ensimmäiset luvalliset maalaukset tehtiin 1990-luvun alkupuolella ETYK-huippukokousta varten. Täällä ollaan meidän graffareiden hoodeilla. Näkisin, että tänne olisi hyvä saada graffiti-taidetta enemmän, Väänänen toteaa.

Tampere on suurista kaupungeista eri linjoilla

Töitä on noussut parin viime vuoden aikana sekä keskustoihin että lähiöihin esimerkiksi Turussa, Helsingissä ja Vantaalla.

– Nyt kun mennään tällaisella hirvittävällä rysäyksellä, niin kaupungeilla ja asukkailla tulee saturaatiopiste vastaan nopeasti. Sekään ei ole skenen intressien mukaista, että tehdään ihan järjetöntä kyytiä, suunnittelematta juttuja, muistuttaa graffiti-taiteilija Jouni "Psyke" Väänänen.

– Nyt kun tämä kaikki on pinnalla, tullaan ja vedetään massit fikkaan ja kadotaan horisonttiin parin, kolmen vuoden päästä, Väänänen epäilee.

Kaikki suomalaiskaupungit eivät ole lähteneet mukaan seinämaalausbuumiin. Esimerkiksi Tampereella vaikuttaisi olevan oma, maltillisempi julkisen taiteen linjansa. Se ei ole mukana Upea17-festivaalissa.

Lue lisää:

Seinämaalaukset ja -mainokset lähes kadonneet Suomesta

Helsingin Huvilakatu vilisee innokkaita valokuvaajia. Aamuaurinko tai iltarusko, järjestelmäkameroiden sulkimet raksuttavat Ullanlinnassa. Kadulla voi myös törmätä Henri Kallioon tai Kristo Vedenojaan.

He työskentelevät kumpikin rakennus- ja kiinteistöalalla sekä harrastavat valokuvausta. Intohimona on erityisesti Helsinki ja sen arkkitehtuuri.

Kallio perusti keväällä 2015 Instagramiin @detailsofhelsinki-tilin, jonne hän tallentaa omia Helsinki-bongauksiaan. Kalliolla on nyt yli 20 000 seuraajaa.

Vedenoja taas avasi oman Instagram-tilinsä hieman yli vuosi sitten. Hän keskittyy @helsinkifacades-tilillään helsinkiläisten rakennusten julkisivuihin.

Vedenojan kuvat on huomannut esimerkiksi brittiläinen The Guardian -lehti.

Kummallakin valokuvaajalla on seuraajia ympäri maailmaa. Kallio ja Vedenoja ylistävät Helsinkiä ja ovat iloisia, kuinka heidän harrastuksensa on innoittanut muitakin kuvaamaan pääkaupunkia.

– Helsingissä on laaja kirjo erilaisia tyylejä ja rakennuksia, vaikka kaupunki on nuori, toteaa Kristo Vedenoja.

– Helsinki on uniikki. Tätä ei ole vielä niin paljoa pilattu turismilla, Henri Kallio jatkaa.

Miehet ovat tutustuneet yhteisen harrastuksen kautta ja käyvät nykyään yhdessä kuvaamassa kaupungilla.

Valokuvaajat valitsivat Helsingin kauneimmat rakennukset:

Kalevankatu 15 & Annankatu 24

– Kulma on ehdottomasti Helsingin helmiä. Vaikka talo on pieni, sen julkisivu on täynnä yksityiskohtia tornista ja parvekkeista linnamaiseen kulmaan, kertoo Henri Kallio.

– Yleensä tarkastelen rakennuksen kokonaisuutta. On tärkeää saada mahdollisimman suora kuva, ettei sitä tarvitse jälkikäteen suoristaa. Ovet ja porttikongit ovat hienoimpia, mutta usein autot ovat niiden edessä ja pilaavat kokonaiskuvan.

Bellona (Luotsikatu 8)

– Koko Luotsikadun ja Katajanokankadun risteys on upea. Bellona-niminen rakennus nousee esiin muotojen rikkauden takia, kuvailee Kristo Vedenoja.

– Se on epätyypillinen helsinkiläinen talo: parvekkeista ja erkkeriulokkeista tulee mieleen esimerkiksi Pariisi.

Huvilakatu 14

– Huvilakatu on Helsingin tunnetuimpia ja kuvauksellisimpia katuja. Eikä ihme, koska se on hieno jugend-kokonaisuus, perustelee Henri Kallio.

– Vaikka tässä korttelissa kokonaisuus ratkaisee, keltainen talo on kaunein. Sen yksityiskohdat, kuten ikkunat ja parvekkeet, ovat pelkistettyjä, mutta kuitenkin koristeellisia.

Stora Enson pääkonttori (Kanavaranta 1)

– "Sokeripala" oli aikanaan kiistelty. 1960-luvulla paikalta tuhottiin Stora Enson pääkonttorin rakentamisen takia kaunis jugend-talo. Vaikka rakennus onkin Alvar Aallon suunnittelema, se jakaa paljon mielipiteitä. Mielestäni rakennus voisikin olla jossain muualla, sanoo Kristo Vedenoja.

– Tykkään rakennuksen symmetrisistä muodoista. Tiukka neliöjako tuo julkisivuun hyvän rytmin.

Linnanmäen huvipuisto poistaa iik!week-teemaviikon mainokset katukuvasta, helsinkiläinen huvipuisto kertoo tiedotteessaan.

Syynä on Linnanmäen mukaan se, että osa lapsiperheistä on kokenut mainoksen liian pelottavaksi. Mainoksessa punasilmäinen nainen ryömii maassa kohti katsojaa.

Kuva on ollut esillä raitiovaunujen ovissa ja bussipysäkeillä viikon verran, Linnanmäen toimitusjohtaja Pia Adlivankin kertoo Ylelle.

Emme halua, että Linnanmäki herättää pienissäkään lapsissa pelkoa. Pia Adlivankin

– Ne koettiin pelottavaksi, ja koettiin, että markkinointi on sellaisessa paikassa, missä pienet lapset eivät pääse mainosta pakoon, hän avaa ja jatkaa:

– Emme tietenkään halua, että Linnanmäki herättää pienissäkään lapsissa pelkoa. Näin ollen päädyimme siihen, että poistamme nämä mainokset ulkomainonnasta.

Mainonta on toimitusjohtajan mukaan suunnattu nuorille aikuisille ja aikuisille. Heiltä saatu palaute on ollut myönteistä.

– Mutta se, mitä emme osanneet ajatella, oli se, että kohderyhmään kuulumattomat kokevat tämän pelottavana.

Huvipuisto on saanut mainoksesta parikymmentä palautetta, Adlivankin sanoo.

– [Palautetta on tullut] meidän asiakaskuntaamme nähden suhteellisen vähän mutta kuitenkin tarpeeksi. Kyse ei ollut yksittäisestä mielipiteestä.

– Päädyimme siihen, että haluamme kuunnella asiakkaitamme ja varmistaa, että asiakkaat kokevat Linnanmäen jatkossakin lapsiystävälliseksi ja turvalliseksi nähdessään Linnanmäen logon ja mainokset.

Kauhuteema näkyy Linnanmäen huvipuistossa ensi sunnuntaihin asti. Maailmalla kauhuteemaviikot ovat olleet erittäin suosittuja, Adlivankin toteaa.

Aamupäivällä bussissa on vain muutama matkustaja. Nämä harvat onnekkaat saavat kuullakseen konsertin, kun muutaman vuoden ikäinen lapsi laulaa heleällä äänellään Ihahaa-laulun alusta loppuun – ja ihan tismalleen oikein.

Vanhan lastenlaulun tunteella esitetty versio ilahduttaa ja laittaa samalla miettimään, mikä vuosikymmeniä vanhoissa lastenlauluissa viehättää 2010-luvun lapsia.

Yleensä ne otetaan ihan hyvin vastaan. Maria Tornberg

Oulun yliopistossa musiikkia tuleville varhaiskasvattajille opettavalla Leena Poikelalla on vastaus valmiina.

– Kun laulussa on tarttuva melodia, koskettava tarina ja se on laulettu tunteella, niin se vetoaa lapsen tunteisiin.

Lapsi rakastaa toistoa    

Eivät vanhat lastenlaulut ole kadonneet päiväkodeistakaan. Iiläisen Pikku-Iidan päiväkodin yrittäjä Maria Tornberg kertoo, että musiikkihetkissä lauletaan paljon vanhempiakin lauluja, mutta niitä ei esitellä lapsille mitenkään erityisinä perinnelauluina.

– Saatetaan kertoa, että nämä voivat olla teidän vanhemmillenne tai isovanhemmillenne tuttuja. Ne kyllä yleensä otetaan ihan hyvin vastaan.

Aikuisen mielestä joskus yksitoikkoiseltakin kuulostava laulu toimii lapsen korviin hyvin. Sellaisen mukana on esimerkiksi helppo laulaa, Leena Poikela kertoo.

– Me aikuiset luulemme, että aina pitää olla uutta, mutta lapsi rakastaa toistamista.

Mikä on taakka? Tai talja?

Vanhoissa lastenlauluissa on siis edelleen tarttumapintaa, vaikka aikaa on kulunut. Poikela muistuttaa myös vanhojen laulujen merkityksestä eri sukupolvien välillä.

– Lapsella on juuret musiikissa. Meillä mummoikäisillä on lapsille jotain sellaisia lauluja, joita voi tuoda omasta lapsuudesta.

Ja niissä omasta lapsuudesta tutuissa lauluissa sanat voivat kuulostaa nykylapsen korviin oudolta. Mikä on taakka, kuului kysymys, kun vanhat lastenlaulut olivat arvioitavana Pikku-Iidan päiväkodissa Iissä. Kuunteluvuorossa oli Ihahaa (kanna kotiin saakka, kevyt, kallis taakka).

Parhaimmillaan vieraat ja oudolta kuulostavat laulunsanat voivat myös synnyttää kysymyksiä. Leena Poikela muistaa käyneensä keskusteluja esimerkiksi reessä käytettävästä karhuntaljasta (lämmin karhuntalja reessä odottaa). Laulu voi toimia siltana eri sukupolvien välillä.

Bailaaminen tai seurustelu – kuuluvatko ne pikkulasten elämään?

Uutta lastenmusiikkia tehdään jatkuvasti ja se on usein hyvin tehtyä ja laadukasta. Toisaalta myös monen poptähden musiikki on nykypäivän lastenmusiikkia. Pikku-Iidan päiväkodissa suosikeiksi nimetään muiden muassa Robin, Antti Tuisku ja kesähitti Despacito.

Me aikuiset luulemme, että aina pitää olla uutta, mutta lapsi rakastaa toistamista. Leena Poikela

Poikela pohtii, että populaarimusiikki on aina kuulunut lasten elämään ja sitä on kuunneltu kodeissa, mutta sanoituksiin hän kehottaa kiinnittämään huomiota.

– Kuuluuko bailaaminen ja seurustelumurheet pienen lapsen elämään? Siinä olen ammattilaisena kriittinen, että se ei olisi ainakaan ainoata musiikkia, jota lapsille tarjotaan.

Katsot kirjaa kasvoista kasvoihin aina ennen kuin avaat sen. Ehkä hipaisetkin sitä, sivelet. Kansikuva joko houkuttelee, jättää kylmäksi tai ärsyttää, yhtä kaikki kohtaat sen. Vaikka miljoonat ihmiset pitelisivät kirjaa käsissään, harva kysyy, kuka on tehnyt sen kannen.

– Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas menneisyyteen, kun moni kirjan ostaja piti kansia jonkinlaisena suojapaperina, kertoo Kirjan kasvot -teoksen kirjoittaja Ville Hänninen

– Paperikannet saatettiin heittää vaikka pois, kun kirja oli tuotu kaupasta kotiin tai niitä pidettiin suojaamassa kirjaa ensimmäisen lukukerran ajan. Sen jälkeen kirja pääsi hyllyyn, ilman paperikantta.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Kirja on ilmestyessään taimi, joka kasvaa arvopuuksi vasta vuosirenkaiden myötä. Ville Hänninen: Kirjan kasvot

Kirjan kasvot -teoksessa esitellään sata kirjankantta, yksi jokaista Suomen itsenäistä vuotta kohden. Kirjat eivät ole kaikki suomalaisia, mutta Suomessa julkaistuja.

Ville Hänninen ryhtyi kirjoittamaan kirjojen kansista 2000-luvun puolivälissä Parnasso-lehden Kuvittaja-palstalle. Kirjoittaminen alkoi oikeastaan siksi, että hän halusi itse saada tietoa asiasta. Suomessa julkaistuista kirjankansista on olemassa vain hajanaista tietoa ja hyvin vähän tieteellistä tutkimusta. Hännisen Kirjan kasvot -teos paikkaa aukkoa.

– Esimerkiksi oma kustantajani Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on johdonmukaisesti kerännyt aineistoa kirjailijoista. Seura on jopa tehnyt upeita kirjailijahaastatteluja tulevien sukupolvien tutkijoita varten. Samanlaisia haastatteluja ei ole koskaan tehty kuvantekijöistä.

Hänninen pahoittelee moitettaan, joka ei oikeastaan ole moite, vaan huomio. Kuva on helposti jäänyt heitteille, eivätkä itse tekijätkään ole nostaneet siitä meteliä.

– Monien hyvin tunnistettujen kuvien tekijät ovat olleet omana aikanaankin anonyymejä. Esimerkiksi mainosalalla työskennelleet kansia tehneet kuvittajat ja graafikot eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta, eivätkä he itsekään aina oikein ole arvostaneet itseään.

Suomen ikonisin kirjankansi on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kansi. Julistemainen kuva, valkoinen silhuetti punaisella pohjalla mustin tekstein, on kuvittaja Martti Mykkäsen käsialaa.

– Itse olen sitä mieltä, että Mykkänen on yksi suurimpia kirjakansitaiteen mestareita Suomessa. Tuntemattoman kansi ei välttämättä ole edes hänen parhaansa, Hänninen hehkuttaa.

Hännisen mielestä Tuntematon sotilas olisi saattanut olla myyntimenestys vaikka ilman kansia, mutta Mykkäsen tekemä kansi tuki teosta hyvin.

– Kirjalle oli ensin suunniteltu perinteisempi sotakirjan kansi. Sotakirja-genre oli kuitenkin aika konservatiivista. Kustantaja halusi jotain muuta. Mykkäsen tekemä kansi vihjasi julistemaisuudellaan, että sisältökin on uutta ja jännittävää ja niinhän se sitten olikin.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Suomessa on tehty vain muutama niin voimakas kirjakansi, että ne ovat kestäneet sukupolvelta toiselle. Ville Hänninen: Kirjan kasvot

Tuntemattoman sotilaan kansi osui ja upposi lukevaan kansaan heti. Monelle kirjalle on kuitenkin tehty useat kannet ennen kuin se mieliinjäävä, ikoninen kuva on löytynyt.

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen julkaistiin vuonna 1945. Ensimmäisissä kansissa oli hieroglyfimäisiä kuviota ilmeisesti taidemaalari Urpo Wainon kynästä.

Hänninen kertoo kirjassaan, kuinka Sinuhen kaikkien tuntema kansi alkoi muotoutua. WSOY:lle työskennellyt Björn Landström kehitteli tumman egyptiläisen peruukin Viikkosanomien Sinuhe-aiheisen erikoisnumeron kuvitukseksi vuonna 1958. Se toimi selvästikin ituna uudelle kansikuvalle, jonka Landström pääsi toteuttamaan vuonna 1972 Sinuhen 11. painokseen. Landströmin realistisesti kuvattu Sinuhe katsoo suoraan eteenpäin. Hieroglyfit olivat mukana enää taustassa, joka oli hehkuvan keltainen.

– Joskus voi mennä näinkin pitkään, että löytyy kansi, joka kestää sukupolvelta toiselle, Hänninen sanoo.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Sinuhe egyptiläinen muistuttaa, ettei kirjan tunnetuin kansi synny välttämättä ensimmäisellä tai toisellakaan yrittämällä. Ville Hänninen: Kirjan kasvot

Kirjankansissa on käytetty monenlaista tekniikkaa. Ennen tietokoneita kannet syntyivät käsityönä. Luulisi, että kansisuunnittelu olisi houkutellut puoleensa kuvataiteilijoita. Olisihan suunnittelutyö tuonut lisätienestiä.

– Ovat taiteilijatkin tehneet kirjankansia, mutta kansien tekijät ovat silti pääasiassa olleet vähän oma porukkansa, Hänninen kertoo.

– Siihen porukkaan on kuulunut ihmisiä, jotka ovat tehneet päätyökseen julisteita, mainoksia, sarjakuvaa ja kuvituksia. Maalarit ovat vähän toista maata.

Vuoden 1931 kohdalla Hänninen esittelee kirjakansitaiteilija Akseli Gallén-Kallelan. Gallén-Kallela on tehnyt muun muassa Kalevala-aiheisia teoksia, mutta Afrikka-kirja on katsaus taiteilijalle rakkaaseen maanosaan. Gallén-Kallela majaili perheineen Keniassa, mutta kävi tukikohdastaan pitkillä safareilla. Matka oli räväkkä irtiotto aikana, jolloin moni sivistyneistönkin edustaja matkusti korkeintaan Pariisiin.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Kirjaan kannattaa suhtautua ajan kuvana. Ville Hänninen: Kirjan kasvot

Kirjojen kansissa on käytetty paljon myös valokuvia. Hänninen on nostanut kirjaansa valokuvakannen niinkin varhaisilta ajoilta kuin 1944. Yrjö Kokon saturomaanin Pessi ja Illusia kannessa on käsitelty valokuva, joka esittää kirjailijan tytärtä. Tyttö seisoo kuvassa selin katsojaan, alasti, siipimäiset lapaluut hoikasta selästä törröttäen.

– Olen monesti miettinyt tuota kantta. Siinä on alaston lapsi, mutta ei minkäänlaista seksuaalista virettä. Silti kustannustoimittaja tänä päivänä miettisi kerran, toisen ja kolmannenkin, voiko kuvaa käyttää.

– En usko, että tällaista kuvaa valittaisiin lastenkirjan kanteen enää nyt, Hänninen toteaa.

Kokon kirjasta tuli klassikko ja kirjailijan vaimonsa kanssa ideoima kansi on ikimuistoinen.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Kokon teoksen pitkä ikä on myös sen ulkoasun ansiota. Ville Hänninen: Kirjan kasvot

Suomalaisten kirjakerhojen kulta-aika oli 1970-luvulla. Suurimpien kirjankustantamoiden yhdessä perustama Suuri Suomalainen Kirjakerho postitti kuukauden kirjan jäsenilleen, niille, jotka odottivat kirjaa innolla ja niille, jotka unohtivat perua sen.

– Tuntuu jännittävältä ja hauskalta, että kirjakerhot ovat joskus olleet niin tärkeitä, että niitä varten on tehty kirjoille omat kannet. Olen valinnut tähän kirjaan yhden Marja-Liisa Vartion kirjan, jossa on kirjakerhokansi, Hänninen nauraa.

SSKK tarjosi 1970-luvulla paljon töitä kansien tekijöille. Vartion kirjan Hänen olivat linnut -kannen suunnitellut Seppo Polameri nautti peräti kuukausipalkkaa. Hänen olivat linnut ilmestyi Polameren kannella vuonna 1975.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Monipuolisesti tyyliään muutellut Polameri itse vertasi kuvittajaa säestäjään. Ville Hänninen: Kirjan kasvot

Tänä päivänä kansikuvat syntyvät tietokoneella. Hännisen mukaan 1980-90-lukujen taite oli alalla myllerryksen aikaa.

– Kustantamot olivat vähän helisemässä, kun esiin tuli uusi sukupolvi, tuli lama ja lisäksi tietokoneet toivat uusia mahdollisuuksia kansien tekoon.

Vanhemman polven kuvittajat eivät enää halunneet opetella tietokoneiden käyttöä. Samalla vastavalmistuneille kuvan taitajille avautui mahdollisuus päästä apajille.

Tänä päivänä vitsauksena ovat kuvapankkikuvista hätäisesti kyhätyt kannet.

– Se on se jatkuva kiire, joka usein johtaa nopeisiin ja helppoihin ratkaisuihin, Hänninen huokaa.

Hännisen mukaan suomalaisten kansitaiteilijoiden ammattitaito on kuitenkin pääsääntöisesti hyvä ja typografioiden hallinta huipussaan. Joka vuosi syntyy edelleen helmiä.

Jutussa näytetyt kirjankannet:

Arto Paasilinna: Ulvova Mylläri - Kansi Pekka Vuori

Väinö Linna: Tuntematon sotilas - Kansi: Martti Mykkänen

Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen - Kansi Björn Landström

Akseli Gallén-Kallela: Afrikka - Kansi: Akseli Gallén-Kallela

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia - Kansi: Yrjö Kokko

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut - Kansi: Seppo Polameri

Martti Mäkelä: Kaksi vaimoa - Kansi: Kirsikka Mänty

Maakuntalauluista tulee monelle mieleen kansakoulu ja itsenäisyysjuhla, kuoro ja kansallispuvut – siis arvokas ja juhlava tunnelma, hiukan harraskin. Ja samalla ehkä hiukan menneen ajan tunnelma.

Nyt laulut on päätetty modernisoida Suomen itsenäisyyden juhlavuoden hengessä. Sävel ja sanat pysyvät, mutta sovitukset tuovat ne nykyaikaan ja toivottavasti lähemmäs nuoria. Esimerkiksi Kesäpäivä Kangasalla -laulu muuttui popiksi.

Ennen Pirkanmaata uudelleen sovitetun maakuntalaulun ja musiikkivideon saaneet Keski-Suomi ja Varsinais-Suomi. Kainuun Nälkämaan laulu kääntyi popiksi jo vuonna 2014. Seuraava uusi versio on tulossa uusmaalaisille.

Pop-sykettä Haralanharjulla

Gabriel Linsenin ja Zachris Topeliuksen Kesäpäivä Kangasalla syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Runon tutuin suomennos – se jossa Längelmävesi hohtelee ja Roineen armaiset aallot hyväelee – on P.J. Hannikaisen kynästä.

Yli sata vuotta myöhemmin, vuonna 1995 Kesäpäivästä tuli Pirkanmaan maakuntalaulu. Tuore, popahtava sovitus syntyi nyt muusikko Okke Komulaisen käsissä.

– Se on ajaton melodia eli mielenkiintoista musiikkia on tehty aina. Myös sovituksia tästä reilut 150 vuotta vanhasta kappaleesta on tehty niin sanotusti maailman sivu.

– Itseäni kutkuttaa ylipäänsä aina tanssittava rytmi. Kesäpäivässä niiden yhdistäminen, tällainen keveyden ja paatoksen ristiriita oli iso haaste.

Komulainen sanoo, että oli itsestään selvää koota koko bändi ja muukin porukka pirkanmaalaisista ammattilaisista. Kaikki tekijät löytyivät helposti, esimerkiksi solistiksi muusikko Laura Moisio.

– Pidän Kesäpäivän melodiasta tosi paljon, se on jotenkin niin raikas. Ja sanat, ne olivat ja ovat tuolla jossain syvällä. Huomasin osaavani ne ulkoa, vaikka en edes muista milloin ja mistä ne ovat joskus tulleet tutuksi, Laura Moisio sanoo.

– Minuun kyllä uppoaa se laulun perinteinenkin versio. Pyydettiin uuteen versioon solistiksi, ja oli tosi mielenkiintoista olla mukana.

Solistin herkkää laulua kiitellään myös Pirkanmaan liitossa, joka paikallisesti otti kopin maakuntalaulujen uudistushankkeesta. Liitto ei puuttunut muusikoitten työhön, mutta antoi sen sijaan joitakin vinkkejä kuvaajalle.

– Kangasalan Haralanharjua toivottiin kuviin, koska siellähän se laulu on aikanaan syntynyt, kertoo liitossa Suomi100 -hanketta koordinoinut assistentti Johanna Paltila.

– Toivoimme myös Tampereen ja Pirkanmaan tulevaisuuden näkyvän, ja videon kuvissa onkin nuoria opiskelijoita. Myös kesäinen Tampere näkyy.

Pirkanmaan liitto maksoi projektista 10 000 euroa.

Tuottaja toivoo Kesäpäivälle pitkää ikää

Maakuntalaulujen uudistuksen puuhamies on tuottaja Miikka Mäkitalo, ja mukana on noin viiden hengen ydintiiimi.

Useimmista maakunnista mukana on paikallisia tai siellä syntyneitä tekijöitä: sovittaja, esittäjä, kuvaaja tai muu ammattilainen. Pirkanmaalta löytyi helposti koko kaarti.

– Tavoitteena ei ollut eikä ole jatkossakaan tehdä vain muutaman päivän some- tai youtubevillityksiä. Toivomme uusille popahtaville versioille pitkää ikää, useita kymmeniä vuosia, sanoo Miikka Mäkitalo.

Koska laulut ovat ihmisille vanhastaan tuttuja, Miikka Mäkitalo uskoo, että myös niiden uusiin sovituksiin on eri ikäisten ihmisten helppo tarttua.

Tuottaja lupaa, että vuoden loppuun mennessä kaikilla maakunnilla on oma, uudistettu laulunsa. Täältä voit käydä kuuntelemassa, miltä ne kuulostavat.

– Näistä versioista kootaan levy. Sille tulee plus miinus kaksitoista kappaletta laskutavasta riippuen, myös riippuen siitä, kuinka ruotsinkieliset maakuntalaulut saadaan mukaan.

Mäkitalo sanoo, että satavuotisjuhlinnan jälkeen uusien sovitusten kanssa lähdetään kiertueille muun muassa kouluihin.

Kotimaisen Iron Sky -elokuvan tekijänoikeuskiista päätyy käräjille. Viisi elokuvan erikoistehosteiden ja animaatioiden tekijää on jättänyt haastehakemuksen Markkinaoikeudelle.

Vastapuolena kiistassa on kaksi tuotantoyhtiötä, Iron Sky Universe ja Blind Spot Pictures.

Haastehakemuksen mukaan animaattoreilla on tekijänoikeus Iron Sky -elokuvaan, eikä heidän tekemiään animaatioita tai erikoistehosteita saa käyttää muussa yhteydessä.

Haastehakemuksessa todetaan, että teoksia on käytetty luvattomasti Iron Sky: Invasion -videopelissä. Myös tekeillä oleva uusi Iron Sky -elokuva rikkoo haastehakemuksen mukaan animaattoreiden tekijänoikeutta.

Iron Sky -elokuvan tuottaja ja Blind Spot Pictures-tuotantoyhtiön toimitusjohtaja Tero Kaukomaa on täysin eri mieltä.

– He olivat tehneet kaikki asianmukaiset sopimukset ja luovuttaneet oikeudet. En näe perusteita syytteille. Hyvä, että kiista menee Markkinaoikeuteen ja saadaan asiaan selvyys.

Animaattoreita edustava asianajaja Petri Eskola arvelee, että jutun pääkäsittely alkaa ensi kesänä.

Uuden Iron Sky -elokuvan on määrä saada ensi-iltansa jossain vaiheessa ensi vuonna.

Alkuperäinen Iron Sky valmistui vuonna 2012. Se on Timo Vuorensolan ohjaama tieteiskomedia, joka kertoo kuussa majailevista natseista. Elokuvan erikoistehosteet saivat laajalti kiitosta.

Edessä on tunti tylsää ajamista tai puuduttavaa sienten perkaamista. Mitä tehdä? Moni on keksinyt käyttää aikansa tehokkaasti hyväkseen kuuntelemalla äänikirjoja.

Puhelimen kautta ladattavat sovellukset ovat nostaneet äänikirjat uuteen suosioon. Enää ei tarvita erillisiä cd-levyjä, koska kirjoja voi kuunnella puhelimen kautta. Suomeenkin on muutaman vuoden kuluessa syntynyt useita sovelluksen tarjoajia. Äänikirjoista povataan kirjallisuuden Spotifyita tai Netflixiä.

– Viime kuukausina kasvu on ollut hurjaa. Joidenkin kuukausien kohdalla puhutaan jopa 200 prosentin kasvusta, hehkuttaa Bonnier Kirjojen toimitusjohtaja Timo Julkunen.

Hurjissa luvuissa on otettava huomioon, että kasvu on lähtenyt lähes tyhjästä. Äänikirjat rantautuivat Suomeen vasta muutama vuosi sitten. Alku oli haparointia. Vasta nyt, kun palveluntarjoajia on tullut enemmän, ihmiset ovat löytäneet äänikirjat.

Tarjonta kasvaa koko ajan. Monet uutuudet pyritään julkaisemaan yhtä aikaa perinteisenä kirjana ja äänikirjana.

Äänikirjat houkuttelevat kokeiluihin

Suosituimpia kirjoja kuukausimaksullisissa palveluissa ovat dekkarit ja viihdekirjallisuus. Perinteisiä romaaneja kuunnelluimpien listoilla näkyy vähemmän, mutta sen sijaan tietokirjat kiinnostavat. Etenkin elämäkerrat ja elämäntaito-oppaat ovat suosittuja.

– Uskon, että äänikirjat kasvavat merkittäväksi kuluttamisen tavaksi lukijoille, tai siis tässä tapauksessa kuuntelijoille, sanoo Timo Julkunen.

Bonnierin omistamilla Tammella ja WSOY:llä äänikirjojen osuus liikevaihdosta on viiden prosentin luokkaa.

Kustantamot ovat tutkineet äänikirjojen käyttöä ja niiden mukaan uusi formaatti ei ole pois perinteiseltä kirjalta. Päinvastoin, äänikirjat tuovat kirjallisuuden pariin sellaisia, jotka eivät ole aiemmin lukemisesta välittäneet.

– Äänikirjasovellusten avulla voi helposti tutustua kirjallisuuteen. Voi kokeilla eri tyylilajeja, eikä tarvitse kuunnella loppuun, jos teos ei miellytä.

Toinen ryhmä on kirjallisuuden suurkuluttajat. Heille äänikirjat ovat oiva tapa kuluttaa yhä enemmän kirjoja. Myös matkoilla äänikirjat ovat suosittua ajanvietettä.

– Huomaan itsekin kuuntelevani äänikirjoja juuri matkustaessa. Onhan se kätevämpää kuin kirjojen kantaminen laukussa, Julkunen myöntää.

Ruotsissa äänikirjojen myynti on jo merkittävä osa kirjamyynnistä. Suomessa kasvu on ollut hidasta tähän vuoteen saakka. Kustannusyhdistyksen julkaiseman tilaston mukaan ladattavien äänikirjojen kasvu on ollut tänä vuonna peräti 65 prosenttia.

Kustantamot ovat jo vuosikymmenen painineet jatkuvasti laskevan kirjamyynnin kanssa. Siksi äänikirjoihin kohdistuu kovia odotuksia.

– Toivon, että parin vuoden kuluttua äänikirjoilla voi olla jopa 8 prosentin osuus kirjamarkkinasta, toteaa Timo Julkunen.

Maailmalla kirjailijat lukevat omia tekstejään

Äänikirjojen suosio on tuonut kiireitä myös äänitysstudioille. Silencion studioilla yhteen koppiin sulkeutuu näyttelijä Vesa Vierikko lukemaan Mielensäpahoittajan Suomi -kirjaa. Toisessa kopissa tietokirjailija ja psykoterapeutti Maaret Kallio lukee omaa kirjaansa.

– Kun kirjoittaja lukee omaa tekstiään, se tuo siihen syvyyttä. Olen saanut paljon palautetta, että teksti tulee lähemmäksi ja kuuntelijoista tuntuu kuin lukisin juuri hänelle, kertoo Maaret Kallio pitäessään taukoa lukusessiossaan.

Maailmalla on yleistä, että kirjailija lukee itse teoksensa, jos hänen äänensä on miellyttävä. Esimerkiksi hiljattain Suomessa vieraillut amerikkalaiskirjailija Paul Auster lukee itse äänikirjansa.

Suomessa äänikirjoja lukevat näyttelijät sekä muutamat hyviksi havaitut luottolukijat. Äänen valinta on tarkkaa, koska äänen on oltava kirjan henkeen ja tyyliin sopiva. Tekstiin saa eläytyä vain hyvin hienovaraisesti, joten useille näyttelijöille äänikirjojen lukeminen ei sovi.

Maaret Kallio on tyytyväinen, kun saa itse lukea kirjansa.

– Etenkin tietokirjoissa kirjoittaja osaa painottaa juuri oikeissa kohdissa ja nostaa äänellä esiin merkityksellisiä kohtia.

Äänikirjojen palveluntarjoajissa on kuukausimaksullisia sovelluksia tai kirja kerrallaan ostettavia sovelluksia. Myös monet lehdet tarjoavat äänikirjasovelluksia. Yle Areenasta löytyy myös äänikirjoja, jotka ovat enimmäkseen klassikoita.

Ruotsalaisen Felix Kjellbergin alias tubettaja PewDiePien kerrotaan käyttäneen rasistista ilmaisua pelatessaan livenä videopeliä YouTubessa. Asiasta kertoi muun muassa BBCNews.

Kun sana oli lipsahtanut PewDiePien huulilta, hän yritti korjata tilannetta sanomalla, ettei tarkoittanut mitään pahaa. Tubettajan seuraajat olivat kuitenkin tarkkana.

PewDiePie joutui jo aiemmin tänä vuonna vastaamaan antisemitismiä koskeviin syytöksiin. Hän teki YouTubeen kokeilun, jossa hän tilasi netin kautta videotervehdyksen. Tarkoituksena oli osoittaa, että palvelu on rahastusta eikä toimi. Videotervehdys kuitenkin toimitettiin PewDiePien tilauksen mukaan. Siinä aasialaiset miehet hyppivät vedessä käsissään kyltti, jossa luki “kuolema juutalaisille”.

Tapauksen seurauksena Felix Kjellberg menetti yhteistyösopimuksen Disneyn kanssa. Lisäksi YouTube perui uuden sarjansa Kjellbergin kanssa. Nyt kuullun rasistisen ilmaisun vuoksi Campo Santo studio ilmoitti pyrkivänsä kieltämään kuululta tubettajalta yhtiön pelien pelaamisen YouTubessa.

PewDiePieta pidetään YouTuben eniten seurattuna ja parhaiten ansaitsevana tubettajana. Hänen videoitaan ja livestreamejaan tilaa yli 50 miljoonaa ihmistä. Kjellberg kertoo tienanneensa videoillaan vuonna 2016 15 miljoonaa dollaria eli noin 12,5 miljoonaa euroa.

Ilkka Parviainen on viiksimies. Hän ei muotoile viiksiään vain yhtä tilaisuutta varten, vaan ne ovat aina timmissä kunnossa.

– Jos niitä ei huolla, niin ne valahtavat leuan tasalle. Syöminen muuttuu hankalaksi, sanoo Ilkka.

Viiksien laittamiseen kuluu aamuisin 10–30 minuuttia. Lisäksi viiksiä pitää tietysti huoltaa pitkin päivää.

– Viiksien pitää olla nätisti ja symmetrisesti, sanoo tuore MM-hopeamitalisti.

MM-hopeaa

Syyskuun alussa Ilkka osallistui viiksillään maailman suurimpiin parta- ja viiksikisoihin Yhdysvaltain Austinissa Texasissa. Hän osallistui Dali-sarjaan, jossa ei kuitenkaan haeta Dali-kaksoisolentoa.

– Vaihtoehtoja on kaksi. Viiksien täytyy joko kasvaa suoraan ylös tai niin, että viikset alkavat aluksi kaareutua ja nousevat sitten ylös.

Dali-sarjassa viiksien pituus on rajattu. Ne eivät saa kasvaa kulmakarvojen yli.

– Omat viikseni ovat parhaimmillaan olleet pituudeltaan 27 senttimetriä. Kisoja varten niitä täytyi kuitenkin lyhentää, kertoo Ilkka Parviainen.

Parviainen on osallistunut MM- kisoihin jo kolme kertaa. Vuonna 2013 kisat olivat Saksassa ja vuonna 2015 Itävallassa, jossa Parviainen tuli viidenneksi.

Tänä vuonna Parviainen päätti erottua muista kilpailijoista. Siksi Ilkka Parviainen liitti esiintymiseensä muovihummereita.

– Salvador Dali on tehnyt taideteoksia hummereista, niin minä laitoin hummereita kiinni henkseleihini. Kun kävelin juontajan luokse, otin päästäni silinterihatun, josta tipahti hummereita lattialle. Samalla huusin: "I'am so surreal".

Dali-ilme

Koska kyseessä oli Dali-kilpailu, niin MM-kilpailussa nähtiin useita viittauksia Salvador Daliin (1904–89). Dali oli kuuluisa espanjalainen taidemaalari, surrealismin huomattavin edustaja. Maalausten lisäksi Dali työskenteli elokuvan, mainosten ja installaatioiden parissa.

Kuuluisimmat kuvat Dalista ovat ne, joissa hän poseeraa viiksineen naamallaan erityinen vakava ilme. Tämän Dali-ilmeen Ilkka Parviainen otti esille tuomariston edessä.

– Tuijotin tuomaristoa vihaisesti silmiin Dali-tuijotuksella, ja sisälläni riemuitsin, että nyt on ammattituomaristo, joka kiinnittää huomiota yksityiskohtiin.

Tuomarit olivat Parviaisen naamasta 20 senttimetrin päässä, ja he tutkivat viikset hyvin tarkkaan. Viikset muun muassa mitattiin, sillä viiksien pituudessa sai olla eroa korkeintaan yksi millimetri.

Kova parraskasvu

Lappeenrantalainen Ilkka Parviainen on viittä vaille diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri. Opinnot ovat käynnissä Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa.

Ilkalla parta on aina kasvanut voimakkaasti. Jos naaman haluaisi pitää siistinä, parta pitäisi ajaa kaksi kertaa päivässä. Viiksien kasvatus lähti liikkeelle lupauksessa vuoden 2011 jääkiekon MM-kisojen aikaan.

– Lupasin, että jos Suomi noin huonolla joukkueella voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden, niin kasvatan viiksiä niin kauan, kunnes Suomi seuraavan kerran voittaa MM-kullan.

Toista kultaa ei ole vielä tullut. Niinpä kavereiden kanssa sovittiin ulospääsy.

– Sovittiin, että jos voitan kaksi kertaa viiksienkasvatuksen MM-kullan, niin sitten voin tehdä viiksilläni mitä haluan.

Rahaa ja aikaa viiksiharrastukseen kuluu Ilkalla sen verran paljon, että ei voi puhua enää harrastuksesta vaan elämäntavasta.

– Kylpyhuoneessa on yli kahtakymmentä erilaista viiksivahaa. Jos meille tulisi kotiin murtovaras, niin ei hänen kannattaisi varastaa tietokonetta. Arvokkain omaisuus on kylpyhuoneessa, kertoo Ilkka Parviainen.

Kohti voittoa

Tänä vuonna Yhdysvalloissa järjestetyissä MM-kisoissa oli mukana 738 kilpailijaa 33 eri maasta. Sarjoja oli 27 erikseen viiksille ja parroille.

– Osa kilpailijoista on äärimmäisen tosissaan ja vakavissaan, mutta kaikkiaan meininki kisoissa oli tosi hyvä. Kilpailijat auttoivat toisiaan, ja lavalle mennessä korjailimme toistemme viiksiä, jos symmetria ei ollut kunnossa.

Ilkka itse tunnustautuu kilpailijaksi, joka ei ota menestymistään ihan niin vakavasti kuin ehkä jotkut muut. MM-kisoissa hän sai epävirallisen tittelin kisojen iloisin kaveri.

– En kilpaile hampaat irvessä. Mutta täytyy sanoa, että pari vuotta sitten en ihan ollut tyytyväinen tuomarointiin, toteaa Ilkka.

Vuonna 2011 suomalainen Juhana Helmenkalastaja voitti Norjan Trondheimissa järjestetyt MM-kisat Dali-sarjassa.

– Vuonna 2013 oltiin yhdessä Juhanan kanssa Saksassa kisailemassa. Tänä vuonna MM-kisoissa olin vain minä, kertoo Ilkka Parviainen.

Kahdeksan viikkoa jatkunut BBC:n promenadikonserttien sarja huipentui lauantaina viimeiseen iltaan, jota pelkästään Iso-Britanniassa seurasi arviolta 10 miljoonaa ihmistä. Lisäksi konsertti lähetettiin televisiossa ja radiossa eri puolilla maailmaa. Yle Areenasta konsertti on katseltavissa vielä neljän päivän ajan.

Suomalaisittain festivaalin huipennus oli kutkuttava, sillä konsertin avasi Lotta Wennäkosken viisiminuuttinen Flounce ja myöhemmin kuultiin Sibeliuksen Finlandia suomeksi laulettuine hymneineen:

Britanniassa keskustelu käy yhä kuumana, sillä maailman suurin musiikkifestivaali on poliittisempi kuin koskaan. Vastakkain ovat brexitin kannattajat ja vastustajat. Promien viimeisen illan asetelma oli riitaisa, sillä konsertti tarjosi molemmille bensaa liekkeihin.

EU-jäsenyyden kannattajat ovat Promeilla niskan päällä, sillä taidemusiikkiala on luonnostaan kansainvälistä. EU:n myötä muusikon työt ovat entistä riippumattomampia maiden rajoista. Nykypäivänä on järjetön ajatus, että sinfoniaorkestereissa työskentelisi vain tietyn maan kansalaisia.

EU:ta puolustavat britit olivat Royal Albert Hallissa kuin kotonaan, sillä orkesterin ulkomaalainen eli suomalainen ylikapellimestari Sakari Oramo on avoimen EU-myönteinen. BBC:n sinfoniaorkesterin muusikoista 20 prosenttia on kotoisin muualta kuin Iso-Britanniasta. Orkesterissa pelätään brexitin eli Britannian EU-eron vaikutuksia omiin tai kollegan mahdollisuuksiin tehdä töitä.

Osa taiteilijoista haluaa tuoda äänensä julki. Maailmankuulu kapellimestari Daniel Barenboim piti aiemmin konserttinsa yhteydessä EU-jäsenyyttä puolustavan puheen kertomatta siitä etukäteen kenellekään. Lehdistö kohisi ja BBC oli helisemässä.

EU-jäsenyyden vastustajat omivat mielipiteidensä tueksi Promien viimeisen illan traditioita. Vakio-ohjelmistoon kuuluvat esimerkiksi patrioottiset kappaleet Rule Britannia (Thomas Arne, 1740) ja Land of Hope and Glory, oikealta nimeltään Pomp & Circumstance: marssi nro 1 (Edward Elgar, 1901).

Kun Rule Britanniassa lauletaan "Britons never will be slaves" eli "britit eivät koskaan ole orjia", brexitin kannattajien on helppo lisätä mielessään orja-sanan eteen kirjaimet E ja U.

– Kaiken tämän "musiikki murtaa rajoja" -höpönlöpön keskellä musiikki on myös tärkeä osa kansallista symboliikkaa kaikkialla maailmassa, muistutti Iso-Britannian itsenäisyyspuolueen entinen johtaja Nigel Farage Independent-lehdessä.

Sekä brexitin kannattajat että vastustajat ovat väärässä. On yhtä lailla ongelmallista vääntää vanhan musiikin patrioottiset viestit vastaamaan nykypäivää kuin ummistaa silmänsä kappaleiden isänmaallisuudelta tai kirjoittaa niitä tyhjäksi lehtien sivuilla. Musiikki on aikansa tuote hyvässä ja pahassa.

Tulehtunut tilanne on johtanut provokaatioihin. Brexitin vastustajat hankkivat joukkorahoituksella EU-lippuja, joita jaettiin ilmaiseksi viimeisen illan konserttivieraille. Kävijät valjastettiin osaksi poliittista kannanottoa.

Oramon mielestä konserteissa tärkeintä on musiikki – ja niinhän se onkin, vaikka kuinka nuotteja pyritään politisoimaan. Juuri siksi oli oikein, kun maestro viimeisen illan juhlapuheessaan puhui kaikesta muusta kuin brexitistä.

The Telegraph kritisoi Oramon ratkaisua sanomalla, että brexit-elefantti huoneessa oli liian suuri jätettäväksi huomiotta. Vai petyttiinkö toimituksessa siihen, ettei puheesta irronnut raflaavaa, poliittisesti latautunutta otsikkoa?

Oramo kertoi Ylelle jo perjantaina lähtevänsä eri linjoille. Puhe kapellimestareista saattoi sisältää tulkinnanvaraisia piiloviestejä poliittisesta johtamisesta, mutta päällisin puolin agenda oli selvä: klassinen musiikki elää ja voi hyvin. Kannanottona Oramo korosti naiskapellimestareiden merkitystä alalla.

Katso koko viimeisen illan konsertti. Video alkaa suoraan Lotta Wennäkosken teoksella Flounce:

Pajtim Statovcin esikoisromaani Kissani Jugoslavia ilmestyi Suomessa vuonna 2014. Teos sai hyvän vastaanoton ja voitti muun muassa Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Kosovosta kaksivuotiaana Suomeen muuttanut Statovci kuvaa romaanissa Pristinasta Suomeen asettunutta albaaniperhettä, jonka perinteiset arvot eivät sovi Suomessa kasvaneen pojan maailmaan.

Kissani Jugoslavia on hätkähdyttävä teos vieraantuneisuuden tunteesta, joka liikkuu tieteiskirjallisuuden, koomisen faabelin ja traumoja purkavan kertomuksen välillä lokeroitumatta mihinkään niistä. Sukhdev Sandhu, The Guardian

Kissani Jugoslavia on nyt noussut arvostelumenestykseksi myös Yhdysvalloissa ja Britanniassa nimellä My Cat Yugoslavia. Oikeudet on myyty johtaville kustantamoille molemmissa maissa.

Kissani Jugoslavia on aluksi pirteä ja lämminhenkinen, mutta loppua kohti se muuttuu julmemmaksi ja kylmemmäksi. Gabrielle Bellot, The New Yorker

Romaanin on kääntänyt David Hackston. Sekä amerikkalainen Pantheon Books että Brittikustantamo Pushkin Press ovat ostaneet oikeudet myös Statovcin toiseen,Tiranan sydän -romaaniin.

Suomessa Otavan julkaiseman kirjan käännösoikeudet on tähän mennessä myyty 14 maahan ja lisäoikeuksista neuvotellaan parhaillaan.

Ilmavoimien Soittokunta järjestää Sydän Suomessa -konsertit yhdessä sotaveteraaniyhdistysten kanssa. Suomi 100 -ohjelmaan liittyvä konserttikiertue suuntaa kolmelle paikkakunnalle: Mänttään, Jämsään ja Jyväskylään.

Sydän Suomessa –konserteissa nousee yhtä aikaa lavalle 21-jäseninen Ilmavoimien soittokunta, sadan miehen yhdistelmäkuoro ja 50 hengen lapsikuoro. Konsertin käsikirjoituksesta ja juonnoista vastaa Heikki Kahila.

Solisteina esiintyvät keskisuomalaiset laulajat Jenna Bågeberg ja baritoni Taisto Polvi. Säestyksestä sekä muutamista orkesterin omista soolonumeroista vastaa Ilmavoimien soittokunta uuden kapellimestarinsa musiikkimajuri Juha Ketolan kanssa.

Veteraanit kutsuvieraina

Rintamatunnuksen omaavat sotiemme veteraanit ovat konsertin kutsuvieraita. Heille tapahtuma on ilmainen. Muu yleisö pääsee konserttiin 20 euron lipulla. Se sisältää myös väliaikatarjoilun.

Kaikissa kolmessa konsertissa esiintyvät sadan hengen voimalla Jyväskylän Sotaveteraanikuoro, Jämsän ja Mäntän Sotaveteraanien Perinnekuorot, Harmaat Herrat, Jyväskylän Rautatieläisten Mieskuoro, Laukaan Mieslaulajat, Tikkakosken Mieslaulajat ja sekä Vaajan Laulu. Mukana laulaa myös muutama sodankäynyt veteraani.

Meidän on käytävä ennakkoon tarkastamassa konserttipaikat. Merja Kokko

Lapsikuorot vaihtelevat konserteissa. Mäntässä laulavat Savosenmäen koulun oppilaat, Jämsässä Vitikkalan koulun kuoro ja Jyväskylässä lapsikuoro KolmeKuutoset.

– Lavalle nousee konserteissa niin iso joukko, että meidän on käytävä ennakkoon tarkastamassa konserttipaikat, jotta varmasti mahdumme, nauraa kersantti Merja Kokko Ilmavoimien soittokunnasta.

Musiikillinen aikamatka itsenäisyyteen

Sydän Suomessa -konsertissa kuullaan sävelkuvia itsenäisyytemme eri vuosikymmeniltä. Konsertin alkuosan kappaleet kuvaavat itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosikymmeniä, kansakunnan yhtenäisyyttä ja ankaria koettelemuksia.

Toisella puoliajalla selataan koko kansan musiikillista valokuva-albumia. Mielikuvia eri aikakausien Suomesta luodaan laulelmilla, laulunäytelmien melodioilla ja iskelmillä.

Sydän Suomessa –konsertit ovat osa Suomi 100 -juhlavuoden virallista ohjelmaa. Konsertin järjestelyistä vastaavat yhdessä Jyväskylän Sotaveteraanit ry, Jämsän sotaveteraanit ry, Mäntän sotaveteraanit ry sekä Ilmavoimien soittokunta.

Pohjoisirlantilais-yhdysvaltalainen näyttelijä Liam Neeson lopettaa jännityselokuvien tekemisen. 65-vuotias Neeson kokee olevansa liian vanha toimintatähdeksi.

Neeson on näytellyt muun muassa kolmessa Taken-elokuvassa.

– Jännärit olivat puhdasta sattumaa. Minulle tarjotaan edelleen isoja rahoja, jotta tekisin niitä, hän sanoo.

Tulossa on kuitenkin vielä kaksi trilleriä, jotka on jo kuvattu: Hard Powder, jossa Neeson näyttelee lumiaurankuljettajaa, joka on napit vastakkain huumekauppiaiden kanssa sekä Jaume Collet-Serran ohjaama The Commuter.

Neesonin itsensä yllättänyt ura toimintaelokuvissa alkoi vuonna 2006 Taken-elokuvassa. Aiemmin näyttelijä on kuvaillut uskoneensa, että elokuva olisi mennyt suoraan videolevitykseen eikä lainkaan elokuvateattereihin. Taken-elokuvat ovat tuottaneet lähes 800 miljoonaa euroa maailmanlaajuisesti.

Neeson nähdään edelleen draamaelokuvissa. Watergate-tietovuotoa käsittelevä Mark Felt: The Man Who Brought Down the White House sai ensi-iltansa eilen maanantaina Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla Kanadassa. Neeson näyttelee elokuvassa Mark Feltiä, joka oli Washington Postin lähde skandaalissa, joka johti presidentti Richard Nixonin eroon.

Neeson muistetaan muun muassa elokuvasta Schindlerin lista, josta hän oli ehdolla parhaan miespääosan Oscarin saajaksi 1994.

Peruskorjattu Turun kaupuginteatteri avaa ovensa yleisölle perjantaina, kun syyskauden ensimmäinen ensi-ilta Viimeinen laiva pääsee näyttämölle.

Kaksi vuotta kestäneen peruskorjauksen lopputulos ei ensisilmäykseltä näytä tuoneen tiloihin kovin suurta muutosta.

– Yleisötiloissa mikään ei ole ulkoisesti paljonkaan muuttunut. Hanke on ollut museon valvonnassa, joten kaikki on rakennettu vanhaa kunnioittaen. Todellisuudessa kaikki pinnat on kuitenkin käyty läpi, orgaaninen aine purettu ja rakennettu uudestaan, kertoo tekninen päällikkö Juhani Koski Turun kaupunginteatterista.

Pinnan alla on tapahtunut sitäkin enemmän. Rakenteiden alle on piilotettu suuret määrät talotekniikkaa, kuten ilmastointia ja sähkötekniikkaa.

Lisää työtiloja, uusi näyttämö

Suurin muutos on tapahtunut työtiloissa. Juhani Koski kertoo, että kun hän tuli töihin Turun kaupunginteatteriin vuonna 1972, olivat oheistilat jo silloin liian pienet. Nyt tilaa saatiin viimein lisää esimerkiksi puvustukselle, tarpeistolle ja lavasteille.

– Nykyajan lavasterakennus on kolmiulotteista, ja lavasteet ovat rakenteita. Se vaatii tilaa, koneistoa ja muita apuvälineitä, Koski kertoo.

Peruskorjauksessa talon sisäinen logistiikka on parantunut, kun käyttöön on saatu muun muassa tavarahissejä ja lastauskäytäviä.

Yleisölle suurin muutos lienee teatterin uudisosaan rakennettu uusi Pieni näyttämö, jossa on 250 paikkaa. Se korvaa aikaisemmin käytössä olleen Pikkolo-näyttämön. Kaikkiaan näyttämöjä on edelleen kolme: Pienen näyttämön lisäksi Päänäyttämö ja Sopukka.

Remontin hintalappu kasvoi kerta kerran jälkeen

Vuonna 1962 valmistuneen Turun kaupunginteatterin peruskorjausta alettiin suunnitella jo 2000-luvun alussa. Toukokuussa 2013 kaupunginvaltuusto päätti, että teatterin remontti ja laajennus voivat alkaa. Kustannusarvioksi asetettiin runsaat 25 miljoonaa euroa.

Teatterin peruskorjauksen oli määrä alkaa ensimmäistä kertaa jo syksyllä 2014, mutta remonttisuunnitelmien valmistuminen venyi eikä urakkatarjouksia saatu ajoissa. Joulukuussa kaupunki keskeytti urakkakilpailun, koska alkuperäinen kustannusarvio oli nousemassa yli 33 miljoonaan euroon.

Tammikuussa 2015 remontin uudeksi kattohinnaksi päätettiin 32 miljoonaa euroa. Kesäkuussa hintakatto nousi yli 36 miljoonaan, sillä kaikki tarjoukset ylittivät alkuperäisen kustannusarvion.

Talo on rakennettu nyt seuraavaksi 50 vuodeksi. Juhani Koski

Kaupunginteatterin peruskorjaus päästiin aloittamaan vuotta myöhässä, elokuussa 2015. Teatteri oli tässä vaiheessa ehtinyt toimia väistötiloissa jo vuoden ajan.

Kesäkuussa 2016 kokonaisbudjetti oli noussut yli 38 miljoonaan euroon, ja pian jo yli 39 miljoonaan. Joulukuussa 2016 teatterin saneerausosasta löytyi asbestia, ja lisätyöt kasvattivat hintalappua yli 41 miljoonaan euroon.

Lopullinen hintalappu teatterin peruskorjaukselle oli 45 miljoonaa euroa.

Teatterin tekninen päällikkö Juhani Koski sanoo, että teatterille ei ole oikeaa hintaa.

– Täytyy katsoa, mitä rahalla on saatu. Uskon, että tällä rahalla on tässä tapauksessa katetta. Talo on rakennettu nyt seuraavaksi 50 vuodeksi. Pieniä korjauksia tehdään vuosien mittaan, mutta suuremmalle remontille ei ole tarvetta kymmeniin vuosiin, Koski sanoo.