Kotkassa asunut kirjailija, runoilija Matti Paavilainen oli kuolleessaan 85-vuotias. Hän aloitti uransa 1960-luvulla ja hän julkaisi elämänsä aikana yli 20 teosta, joista suuri osa runoja.

Paavilainen oli maamme ensimmäinen kirjallisuuden läänintaiteilija. Hän hoiti tehtävää 12 vuoden ajan entisessä Kymen läänissä.

Paavilainen toimi myös kirjallisuuskriitikkona.

Valtion kirjallisuuspalkinnon Paavilainen sai vuonna 1982 teoksestaan Unohduksen huvilat, jossa hän kuvaa sota-ajan lapsuutta, vanhenemista ja ajankulua.

Ville Valo mörisee ja rääkyy räkäisesti. Hän laulaa matalaakin matalempaa ja välillä kiekauttaa falsettiin. Valo yrittää pistää laulussa parastaan, vaikka häntä vaivaa orastava flunssa.

Olemme HIM-yhtyeen jäähyväiskeikkojen viimeisen osuuden ensimmäisessä konsertissa keskiviikkona Helsingin jäähallissa. Eturivissä on iso joukko bändin ulkomaisia hardcore-faneja, jotka ovat tulleet todistamaan yhtyeen viimeisiä hetkiä sen kotimaahan. Kaksi fania heiluttaa Brasilian lippua ja pipopäinen Ville Valo nyökkää heille kohteliaasti kesken kappaleen.

Keikan aloitus Helsingissä ei suju hyvin. Valo joutuu ohjeistamaan miksaajaa parin ensimmäisen kappaleen aikana puhumalla mikkiin yleisön edessä. Vaikutelma ei ole kovinkaan ammattimainen ottaen huomioon sen, että yhtye on ollut jäähyväiskiertueella koko syksyn ajan.

HIMin esiintyminen on muutoinkin löysää. Kappaleet rullaavat eteenpäin, mutta jotain puuttuu. Vaikka Valolla on karismaa, hän ei saa yleisöä kunnolla liikkeelle. Vaivaako flunssa niin paljon vai onko joulutauko vienyt parhaan terän? Valo vitsailee yleisölle: Kinkku-HIM 2-1.

Vieressä istuvan kollegan mielestä bändin meininki on ylimielistä yleisöä kohtaan.

Puolivälissä keikkaa Ville Valo sanoo, että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Niin ei käy. Yhtye vaikuttaa siltä, että loppuisipa keikka jo.

HIM on aina tunnettu epätasaisena esiintyjänä. Parhaimpina vuosina 2000-luvun alussa bändi heitti timanttisia festarikeikkoja. Myöhemmin on nähty hapuilevia suorituksia.

Keskiviikon keikka oli jälkimmäistä osastoa. Bändin jäsenet tuntuivat kukin vain suorittavan oman osuutensa. Kun kerran into esiintymisestä on mennyt, lopettamispäätös on erittäin järkevä.

Kaikesta huolimatta konsertti tarjosi nostalgiatripin 2000-luvun alkuun ja yhtyeen suurimmat hitit saivat yleisön laulamaan mukana.

HIM-yhtyeen merkitystä suomalaiselle rockmusiikille ei voi vähätellä. Se on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaisyhtyeistä maailmalla. Vuonna 2005 Dark Light -albumilla saatu kultalevy Yhdysvalloista on saavutus, johon muut eivät ole pystyneet.

Bändi loi aivan oman brändinsä. Siihen kuuluivat love metalliksi kutsuttu musiikkityyli sekä oma Heartagram-logo. Ville Valo oli goottimainen rockjumala, joka hengaili maailmantähtien kuten Jackass-ohjelman jätkien kanssa.

Suurin hype kutistui kuitenkin muutamaan vuoteen. Sinä aikana HIM ei aivan yltänyt stadionluokan bändiksi. Yhtenä syynä lienee ollut keulakuvan kasvukipuilu sekä ongelmat päihteiden kanssa. Homma ei pysynyt kasassa. Toisaalta rockmusiikki ei enää kiinnostanut yleisöä entiseen tapaan, ei etenkään nuoria.

Muihin saman aikakauden suuriin suomalaisbändeihin kuten The Rasmukseen ja Nightwishiin verrattuna, HIMin liekki hiipui nopeimmin. Nightwish on pystynyt pitämään tasaisen suosionsa solistivaihdoksista huolimatta.

HIMin viimeisin levy julkaistiin vuonna 2013 ja sen jälkeen meno on ollut kitkuttelua. Järkevämpää lopettaa kuin kiertää maailmaa kehäraakkina.

Mielenkiinto kohdistuu nyt Ville Valoon. Mitä hän aikoo seuraavaksi? 41-vuotias rokkari kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että hänellä on jo kappaleita valmiina, joita alkaa työstää albumiksi. Soolona vai jonkun toisen bändin kanssa, sitä ei vielä tiedetä.

Valo on julkaissut vuosien varrella muutaman cover-kappaleen soolona sekä suomeksi että englanniksi. Biisit ovat saaneet paljon radiosoittoa, joten hän olisi varmasti tervetullut Vain elämää -ohjelmaan. Se tuskin sopii rokkarin imagoon.

Maailmanmainetta maistanut rocktähti joutuu kuitenkin aloittamaan kaiken alusta. HIM-pölyt täytyy putsata pöydältä pois ja luoda jotain uutta.

Mallia voisi ottaa Suomen ensimmäisestä rocktähdestä Mike Monroesta, joka on luonut menestyvän soolouran ikääntyneenä rokkarina. Hän esiintyy energisenä lavalla ja empaattisena televisiossa. Harvalla on pahaa sanottavaa.

Olen haastatellut sekä Mike Monroeta että Ville Valoa. He ovat olleet kohteliaimmat haastateltavat, joita olen tavannut. Kaiken nähneiden rokkareiden ei tarvitse diivailla. Toivottavasti tämä näkyy myös herra Valon tulevaisuuden tekemisissä.

Ne alkoivat tosi lupaavasti, isoimmat synttärit Suomessa ikinä. Uudenvuoden aattona Helsingin keskusta muuttui 100 000 ihmisen kansanjuhlaksi, johon osallistui television välityksellä koko maa. Oli Alma, oli Robin, oli tanssit kadulla, oli häikäisevä ilotulitus Töölönlahden yllä. Satavuotisjuhlan teema, Yhdessä, tuntui ihan todelliselta.

Sitten tunnelma lässähti. Suomi 100 -ohjelmiston yleisvaikutelma oli lupaavan alun jälkeen oudon apea, pönöttävä ja vanhanaikainen.

Viidentuhannen virallisen synttärijutun sekaan mahtui monta koskettavaa, riemukasta ja osallistavaa asiaa, mutta kokonaisuus oli kovin sotakeskeinen ja menneessä piehtaroiva. Kotimaisen kulttuurin laaria kaivettiin kapealla kouralla ja siihen kouraan tarttui todella vähän historian suurnaisia. Vielä niukemmin siitä laarista löytyi näkemystä siitä, missä me olemme nyt ja mihin olemme matkalla.

Yhdessä-teeman alla televisioitiin jäykkiä pukugaaloja, joissa valittiin Vuosisadan kulttuuripersoona – joka ei kenenkään yllätykseksi oli Jean Sibelius. Valinta on kuvaava, koska juhlaohjelmistoon ei montaa muuta säveltäjää mahtunutkaan.

Suomi 100 -juhlatarjonnan perusteella voisi päätellä, että Suomessa on ollut historian aikana tasan kaksi merkittävää kirjailijaa, Aleksis Kivi ja Väinö Linna. Esimerkiksi Seitsemästä veljeksestä tehtiin ainakin seitsemän uutta versiota.

Kiven ja Linnan lisäksi oli toki Kalevala. Siihen pohjaavat tuotannot olisivat yhteen pötköön esitettynä kestäneet yli vuorokauden.

Vuoden suurin tapaus oli kuitenkin uusi Tuntematon sotilas, tilastoidun historian kallein ja katsotuin kotimainen elokuva. Se kertoo sodasta, joka loppui 73 vuotta sitten. Juhlavuoden toinen kotimainen merkkielokuva, Ikitie, sijoittuu vielä kauemmas, 1930-luvulle Stalinin vainoihin.

Lisäksi Suomi juhli synttäreitään sotilasparaatilla, paljastamalla Talvisodan muistomerkin, kunnioittamalla sankarihautoja ja nappaamalla ohjelmistoon maanpuolustushenkisen koko perheen ulkoilutapahtuman.

Loputtoman sodankäynnin ja kanonisoidun kirjallisuushistorian rinnalla oli toki myös suurten kulttuuri-instituutioiden suuria kantaesityksiä. Jokin outo satavuotishalvaus kuitenkin vaivasi ainakin Kansallisteatteria ja Kansallisbalettia. Suomen päänäyttämöille kärrättiin kaikki mahdolliset kliseet suomalaisuudesta. Myyttisestä metsäsuhteesta kuljettiin saunan ja sotien kautta Aalto-jakkaraan.

On tärkeää, että sotien veteraaneja muistetaan. On tärkeää muistaa kiittää siitä, että Suomi on itsenäinen ja että maassa on rauha. On tärkeää ymmärtää, miksi ja miten olemme päätyneet pisteeseen, jossa nyt olemme.

Jotain todella kummallista siinä kuitenkin on, miten me merkkipäivinä käperrymme kuoleman ympärille ja jähmetymme viralliseen pokkurointiin. Suomen syntymäpäiväjuhlissa korostuivat poterot ja nuorten miesten ruumiit, suru, murhe ja menetys. Ihan kuin olisimme jumissa historian mudassa.

Ajatella, jos nuoren polven tekijöiltä olisi tilattu enemmän ja suurempia näkemyksiä siitä, mihin Suomi on seuraavaksi menossa. Ajatella, jos sodan sijasta olisi muisteltu enemmän ja näkyvämmin jälleenrakennuksen vuosia; suurta suomalaista tarinaa, jossa velat maksettiin, rakennettiin hyvinvointia, koulutettiin köyhienkin lapset, rakennettiin kirjastot, neuvolat ja lähiöt.

Ajatella, jos olisi sytytetty muutama kynttilä vähemmän vainajille ja riemuittu hieman enemmän elämästä.

Se suuri Yhdessä-kokemus saattaa lopulta tiivistyä Valtioneuvoston kanslian lähettämään synttärionnittelutekstiviestiin. Joku sai niitä kolme tai neljä, 400 000 ihmistä jäi kokonaan ilman. Ajatus oli kuitenkin tosi kiva.

Kutilantie halkoo maaseudulla peltoja ja metsäsaarekkeita. Pimeään aikaan siellä ei valoja juuri näy, mutta näin juhlakaudella tilanne on toinen.

Miltei jokaisen pihatien risteyksessä näkyy olevan kynttilälyhty, joka roikkuu maahan sijoitetun puupölkyn kyljessä.

Lähemmin tarkasteltuna puupölkky onkin punavalkea tonttu.

Pölkkytontut ovat Hämeenlinnan Iittalan länsipuolella olevan Kutilan kylän juttu. Kylän, jossa asuu kuulemma luomuviljely-, lypsy- ja lihakarjayrittäjiä. Kyläyhdistyksessäkin on toistasataa jäsentä.

Kaiken takana on nainen

Kutilan kylän kymmenistä pölkkytontuista saa kiittää tai syyttää paikallista asukasta Riitta Hurjasta.

Hurjasen perheen pihatien risteyksessä seisoo se kaikkien aikojen ensimmäinen pölkkytonttu, varsinainen patriarkka.

Kyseessä on pätkä myrskyn kaatamaa mäntyä, jonka runkoon on jäänyt tuulen repäisystä jälki. Se inspiroi Riitta Hurjasta maalaamaan tontulleen pitkän ja rosoisen parran.

Patriarkkapölkkyyn jäi myös luonnostaan oksanhanka, johon oli taas luonnollista laittaa kynttilälyhty roikkumaan.

– Luonto sen järjesti sen ja siitä se lähti, naurahtaa Riitta Hurjanen.

Mistä tuli idea tehdä pölkkytonttuja?

– Se tuli Lapin matkalla. Olimme ajaneet pimeässä monta sataa kilometriä ja tultiin sitten erääseen kylään, jossa oli jäälyhtyjä tien reunoilla, Riitta kertoo.

Koska jäälyhdyt eivät Hämeenlinnan korkeudella tahdo pysyä ehjinä, niin tilalle Riitta ideoi pölkkytontut.

Pölkkytonttu tarvitsee moottorisahaa

Uusien tonttujen teko alkaa sillä, että aviomies Pekka Hurjanen ryhtyy jo kevättalvella etsiskelemään tonttujen raaka-aineita eli sopivia puunrunkoja.

Sopivan tukin hän pätkii moottorisahalla niin, että toiseen päähän tulee noin 45 asteen kulma. Paljastunut puupinta hiotaan sileäksi.

Oikeaoppisen pölkkytontun yläosa maalataan punaiseksi, joka markkeeraa tonttulakkia. Kasvot jäävät puunväriseksi, mutta siihen Riitta piirtää tontun silmät ja nenän.

Alaosaan maalataan sitten parta valkoisella maalilla.

Pölkkytontun kylkeen porataan reikä, johon sitten kiinnitetään oksanpätkä lyhtytelineeksi.

Aivoinfarkti rajoittaa tonttujen tekoa

Riitta Hurjanen aloittaa maalausurakkansa pihaladossa yleensä vähän ennen juhannusta. Tämän vuoden saldoksi tuli vähän yli 50 uutta tonttua.

– En jaksa tehdä niitä kovin paljoa, sillä sairastumiseni on aiheuttanut sen, että väsyn helposti. Yleensä teen vain aamupäivisin muutaman tunnin ajan.

Sairastumisella Riitta Hurjanen tarkoittaa aivoinfarktia, jonka hän sai vuosia sitten joulun aikoihin kävelylenkillään.

Riitalla oli tuuria, sillä ambulanssi tuli paikalle kohtuu ajassa. Vasen käsi on kompura, mutta muuten Riitta on kuntoutunut ja eläkkeellä.

Pölkkytontuilla on ollut osansa kuntoutumisessa. Kun ensimmäiset tontut valmistuivat reilut 10 vuotta sitten, niin viimeiset neljä vuotta ovat olleet jo aktiivista tekemistä.

Kutilan tontut juhlistavat talvea

Iittalan Kutilan kylässä Riitta Hurjanen jakoi tekemiään pölkkytonttuja kyläläisille ja vastaanotto oli hyvä. Tontut löysivät uudet kodit.

Niinpä syystalvella käy yleensä niin, että kun ensimmäinen tonttu ilmestyy tien varteen, niin muutkin kyläläiset heräävät ja tontut haetaan varastoista vartioimaan pihateiden varsia kynttilälyhty oksanhaarassa.

Hurjasten tontuista on vuosien varrella tullut erilaisia variaatioita. Pienillä pölkkytontuilla ei ole puukättä lyhtyä varten. Niitä voi sijoittaa oven pieleen ja sisätiloihin.

Viimeksi tonttuperhe on kasvanut ohuelle puulevylle tehdyillä tontuilla. Niiden muoto muistuttaa potkurinlapaa, joiden yläosa on punainen ja alaosa valkoinen.

Mitä tonttuilu sinulle itsellesi antaa?

– Todella paljon mielihyvää. Ja vielä enemmän antaa se, että niitä todella näkee tuolla tien varressa. Kun tulen jostain kotiin niin – voi vitsit, hei! Siinä ne mun ukkelit nyt morjenstelee, iloitsee Riitta Hurjanen.

Idearikasta ja paljon puhuvaa ja nauravaa naista kutsutaan leikillisesti Kutilan omaksi kylähulluksi.

– Kyllähän kylässä nyt yksi erikoinen pitää olla, vai mitä?

Maaliskuussa 1940 Suomen armeija kävi viimeisillä höyryillä. Ammukset alkoivat olla lopussa ja vitsit vähissä. Oli mahdolllista, jopa todennäköistä, että Stalinin Neuvostoliitto miehittäisi maan.

Suomen urheaa, mutta epätoivoiseksi käyvää talvisotaa seurattiin maailman lehdistössä herkeämättä. Suomelle virtasi myötätuntoa ja Neuvostoliiton hyökkäyssota tuomittiin. Tämä kaikki tiedetään.

Mutta se, että Yhdysvalloissa hahmoteltiin näinä ratkaisun hetkinä suunnitelmaa koko Suomen evakuoimiseksi, se on uutinen.

Historioitsija Henry Oinas-Kukkonen löysi sattumalta suunnitelman selaillessaan Yhdysvalloissa suomalaisten auttamiseksi perustetun Finnish Relief Fundin papereita. Ajatuksena oli siirtää suomalaiset Alaskaan. Oinas-Kukkonen kertoo uskomattomalta kuulostavasta suunnitelmasta kirjassaan Finalaska - unelma suomalaisesta osavaltiosta.

Mitkä taulut matkaisivat Alaskaan?

Talvisota päättyi, eikä Suomea miehitetty. Alaska-suunnitelma hautautui arkistojen kätköihin. Tarina alkoi kuitenkin vaivata ohjaaja-käsikirjoittaja Tommi Hakon mieltä. Mitä jos suunnitelma olisikin toteutunut?

– Tarina kuulosti niin uskomattomalta, että se oli melkein pakko katsoa loppuun asti, Hakko kertoo.

Syntyi Operaatio Alaska - kuvitteellinen dokumentti, joka esitetään tänään TV1:ssä.

Kuvitteellinen dokumentti -sanapari kuulostaa paradoksilta. Perinteisesti dokumentin ajatellaan kuvaavan tapahtumia, jotka ovat todellisia. Kuvitelmat taas kuuluvat fiktion piiriin.

Operaatio Alaskassa kuvitellaan, mutta parhaiden asiantuntijoiden kanssa.

– Kulttuuriantropologi pohtii, miten muutto vaikuttaa suomalaiseen identiteettiin. Luonnontieteilijän tehtävä on kertoa, kuinka reilun kolmen miljoonan ihmisen saapuminen muuttaa Alaskan luontoa, Hakko selittää.

– Entä mitkä taulut lähtisivät mukaan Ateneumista? Tai miten Sibeliukseen suhtauduttaisiin uudessa kotimaassa? Kysymyksiin vastaavat kuvataiteen ja musiikin tuntijat.

Jossittelu on historioitsijan työkalu

Historiantutkijoiden piirissä jossittelu jakaa mielipiteitä. Puritaanit katsovat, että kaiken pitää pohjata faktoihin ja jokainen väite on perusteltava lähteellä.

Historioitsija Markku Jokisipilä edustaa toisenlaista koulukuntaa.

– Vaihtoehtoisen tulevaisuuden pohdinta on aivan keskeistä historioitsijalle. Vain siten voidaan päästä ihmisen pään sisälle.

Jokisipilän mukaan historioitsijan on eläydyttävä tutkimuskohteensa asemaan, ymmärrettävä se, että historia on täynnä valintatilanteita ja myös toteutumattomat vaihtoehdot on huomioitava.

Operaatio Alaskan kaltaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan todellisuudessa ollut, uskoo Jokisipilä, joka oli mukana ohjelman asiantuntijaryhmässä.

– Suomen sodanjohdolla ei ollut B-suunnitelmaa. Kyllä talvisodan ratkaisuvaihe oli eksistentiaalinen hetki, jolloin kaikki oli pelissä.

Periaatteessa yli kolmen miljoonan ihmisen evakuointi olisi voinut olla mahdollisuuksien rajoissa.

– Jos joku siihen olisi kyennyt, niin juuri Yhdysvallat. Kallista ja aikaa viepää se tosin olisi ollut, Jokisipilä sanoo.

Kokemusta vastaavan kokoisista väestönsiirroista ei taida olla kuin ehkä Stalinin Neuvostoliitosta.

– Myös etelävietnamilaisten siirto maan pohjoisosiin Vietnamin sodan seurauksena oli suuri operaatio. Tosin siinäkään ei ylitetty valtamerta, Jokisipilä pohdiskelee._

Entä jos Hitler olisi voittanut?

Toinen maailmansota on jossittelijoille aarrearkku. Kaunokirjallisuuden puolelle on syntynyt kokonainen alalajinsa teoksista, joissa Hitlerin Saksa on voittanut sodan. Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus on miljoonia myynyt lajin klassikko. Meillä muun muassa Ilkka Remes on hyödyntänyt vaihtoehtoista historiaa.

– Toinen maailmansota muutti maailmanjärjestystä niin perusteellisesti, että sen vaikutus tuntuu yhä. Ehkä sen vuoksi ajanjakso kiihottaa myös mielikuvitusta, Markku Jokisipilä pohtii aikakauden suosiota.

Tieteellisen historiankirjoituksen puolella jossittelu on harvinaisempaa, mutta ei mahdotonta. Markku Jokisipilä jossitteli jo jatkosodan ratkaisuvaiheita käsitelleessä väitöskirjassaan.

– Pohdin sitä, mitä olisi tapahtunut, jos presidentti Ryti olisi vastustanut Hitlerin vaatimusta jatkaa taistelua.

Jossittelu oli perusteltua sen jälkeen, kun Jokisipilä oli osoittanut, ettei Saksan aseapu ehtinyt Kannaksen ratkaisutaisteluihin. Vastaväittäjäkin oli tyytyväinen ja Jokisipilä sai väitöksestään korkeimman arvosanan. Suuri yleisö sen sijaan riemastui.

– Osa piti epäisänmaallisena, jopa törkeänä, että kyseenalaistin pyhän tulkinnan presidentti Rytin toiminnasta. Koetin muistuttaa, ettei historioitsijan tehtävä ole pönkittää kansallisia myyttejä, vaan esittää tapahtumat mahdollisimman todenmukaisesti.

Jo pitkään Jokisipilän päässä on muhinut romaani, jonka lähtökohtana on toisen maailmansodan vaihtoehtoinen historiankulku.

– Entä jos Suomi olisikin onnistunut pysäyttämään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen kesällä 1944? Periaaatteessa se olisi ollut mahdollista, jos tarjolla ollutta tiedustelutietoa olisi hyödynnetty tehokkaammin.

Yhden historiakohdan muuttaminen johtaisi Jokisipilän aivoituksissa tapahtumaketjuun, jossa Suomesta tulisi lopulta Naton perustajajäsen ja lännen linnoitus kommunistista maailmaa vastaan.

– Jossitteluahan tuo on, mutta siinä mielessä uskottavaa, että niin olisi voinut käydä, jos tietyt asiat olisivat menneet toisin.

Lue myös:

Mikä on Operaatio Alaska?

Operaatio Alaska kertoo uskomattoman tarinan suomalaisten evakuoinnista Yhdysvaltoihin

Finalaska - unelma suomalaisesta osavaltiosta

Britanniasta löydetyt kalkkunanluut ovat muisto siitä, miten 1500-luvun alun hyvin harvinaisesta herkusta tuli brittien joulupöydän tärkeintä tarjottavaa. Nykyisin kahdeksan kymmenestä britistä pitää kalkkunaa joulun pääruokana. Yhtenä ensimmäisistä briteistä sitä popsi tiettävästi kuningas Henrik VIII.

Arkeologit eivät väitä, että Lounais-Englannista Exeteristä esiin kaivetut kalkkunanluut ovat jäänne juuri tuosta ateriasta, mutta läheltä pitää. Luiden ohesta löytyneiden astiansirpaleiden perusteella on varmaa, että kalkkuna on peräisin ajalta, jolloin Amerikasta tuotiin ensimmäiset kalkkunat.

Aikakirjoihin on tallentunut siitä varsin tarkka tieto: Pohjois-Amerikassa uutta maailmaa katsastellut William Strickland osti alkuasukkailta kuusi kalkkunaa ja myi ne Bristolissa joko vuonna 1524 tai 1526. Bristolista on Exeteriin runsaan sadan kilometrin matka.

Ensin katseltiin, sitten syötiin

Ruoaksi kalkkunoita ei heti aluksi luultavasti osattu ajatella, vaikka intiaanit söivät niitä. Erikoisen ulkonäkönsä vuoksi niissä riitti vanhassa maailmassa muutenkin ällisteltävää.

Tutkijat arvelevat, että Sricklandille kaksipennisen kalkkunoista maksaneet ostajat halusivat ne lemmikkieläimiksi, jolla saattoi rehvastella muille.

Kalkkunat yleistyivät Britanniassa pian, ja jo 1570-luvulla varakkaat söivät niitä juuri jouluisin. Yhdysvalloissa kalkkuna on ennen muuta kiitospäivän herkku, mutta tuota tapaa ei ollut vielä keksitty, kun briteillä jo oli joulukalkkunansa.

1600-luvulla kalkkunoita ajettiin Lontoon kaduilla markkinoille kuin karjalaumoja konsanaan. Jouluruokaa, johon valtaosalla kansasta on varaa, kalkkunasta tuli kuitenkin vasta 1950-luvulla.

Strickland jatkoi kalkkunakauppaa ja löi sillä niin rahoiksi, että pystyi rakennuttamaan kartanon. Hän otti kalkkunan sukunsa vaakunaan.

Tuontiruokaa tuontiastioista

Kalkkunan siipiluu ja kaksi reisiluuta löytyivät Exterin keskustasta ostoskeskuksen rakennustyömaalta 1980-luvulla, mutta niitä ei tuolloin tunnistettu eikä ryhdytty ajoittamaan. Löytö on harvinainen, sillä linnunluut eivät ole omiaan kestämään aikaa.

Exterin yliopiston arkeologit ottivat vastikään luut museon varastolaatikosta ja totesivat, että samassa jätekasassa olleet keramiikka- ja lasiastioiden sirpaleet ovat peräisin 1520–1550-luvuilta.

Luiden teurastusjäljet todistavat, että kalkkuna oli tarkoitettu ruoaksi, ja Espanjasta, Italiasta ja Saksasta tuodut kalliit astiat vahvistavat, että se oli tarjottu rikkaiden aterialla.

Luilla voi olla lisää kerrottavaa

Kalkkunan lisäksi aterioijilta jäi tähteitä vasikasta, useista kanoista ja ainakin yhdestä vuohesta sekä lampaasta. Kyseessä täytyi olla erityinen juhlatilaisuus, sanoo luut analysoinut tutkija Malene Lauritsen.

– On jännittävää, että nämä luut ovat lähes täsmälleen samalta ajalta kuin Englantiin tuodut ensimmäiset kalkkunat. On aivan mahdollista, että ne ovat jäänteitä yhdestä niistä tai sen jälkeläisestä, Lauritsen sanoo.

Exeterin yliopiston arkeologian professorin Alan Outramin mukaan luista saattaa olla selvitettävissä tietoa myös siitä, miten tämän päivän joulupöydissä leikelty kalkkuna eroaa geneettisesti 1500-luvun esivanhemmistaan.

Uudenvuoden juhlinta näyttää keskittyvän pääkaupunkiseudulla nimenomaan pääkaupunki Helsinkiin.

Esimerkiksi Espoon ja Vantaan viestintäosastoilta kerrotaan Ylelle, ettei kaupungeilla ole tiedossa isompia virallisia uudenvuoden vastaanottoja.

Helsingissä sen sijaan on: sellainen järjestetään tänä vuonna Kansalaistorilla eli Töölönlahden kupeessa Helsingin keskustassa. Tapahtumaan odotetaan säästä riippuen 40 000:ta–50 000:ta ihmistä, tapahtuman viestinnästä kerrotaan.

Sunnuntainen tapahtuma alkaa koko perheen ohjelmalla kello 16:lta. Luvassa on muun muassa helsinkiläisen taiteilijaryhmän Maria Baric Companyn esitys. Ohjelma päättyy puoli kuudelta etenkin lapsille suunnattuun ilotulitukseen, Helsinki kertoo nettisivuillaan.

Uudenvuoden juhlinta jatkuu iltakymmeneltä, lämmittelyohjelmalla YleX-kanavalta tutun DJ Orionin vetämänä.

Yle näyttää uudenvuoden juhlat suorana

Varsinainen iltaohjelma alkaa kello 23, ja sitä voi seurata suorana Ylen TV1:llä kello yhdeltätoista alkaen.

Iltaohjelman juontavat YleX:n Jenni Poikelus ja Alma Hätönen. Lavalla nähdään tunnettuja artisteja kuten Anssi Kela ja Reino Nordin sekä tanssia ja sirkustaidetta. Tapahtumassa kuullaan myös Helsingin pormestarin eli kokoomuksen Jan Vapaavuoren puhe.

Uudenvuodenaatto huipentuu keskiyöllä alkavaan ilotulitukseen. Sen luvataan kunnioittavan satavuotiaan Suomen juhlavuoden päätöstä sekä toivottavan uuden vuoden näyttävästi tervetulleeksi.

Keskustan alueella poikkeusjärjestelyjä

Uudenvuoden vastaanotto muuttaa myös keskustan alueen liikennejärjestelyjä, Helsingin kaupunki on tiedottanut.

Mannerheimintie suljetaan sunnuntai-iltana puoli kymmeneltä välillä Helsinginkatu–Arkadiankatu. Osuus avataan uudelleen liikenteelle yöllä puoli kahteen mennessä.

Myös kevyen liikenteen väylä Baana suljetaan Pikkuparlamentin kohdalta. Lisäksi Elielinaukion bussiterminaali on pois käytöstä noin kello 22.45–1.45.

Lisätietoja liikennejärjestelyistä kerrotaan Helsingin kaupungin tiedotteessa ja bussiliikenteestä Helsingin seudun liikenteen HSL:n nettisivuilla.

Poliisi on näyttävästi mukana turvaamassa uudenvuoden juhlintaa Helsingin keskustassa, myös Kansalaistorilla.

– Juhla-alueelle on varattu riittävästi järjestysmiehiä, kommentoi ylikomisario Jari Kaikko Helsingin poliisista.

– Mitään konkreettista, mihin pitäisi erityisesti varautua, ei ole tiedossa. Mutta totta kai tiedostamme tämän eurooppalaisen ja globaalinkin tilanteen, missä tällä hetkellä eletään, ja olemme myös omat toimenpiteemme mitoittaneet sen mukaan, hän jatkaa.

Uudenvuoden vastaanoton järjestää Helsingin kaupunki. Sitä on järjestetty 1930-luvulta lähtien.

Vuosi vaihtuu – Helsingin uudenvuoden vastaanotto Ylen TV1:llä 31.12. kello 23–1.

Lisää aiheesta:

Uudenvuoden ilotulitteita saa ampua sunnuntaina kello 18 alkaen (Yle Uutiset 29.12.2017)

Pilvipoutaa luvassa uudeksivuodeksi – Raketteja katsellaan pikkupakkasessa (Yle Uutiset 28.12.2017)

Moni suuttui, kun uudenvuoden tinat vietiin kaupoista – "Olkoon laki mikä vaan, meillä valetaan" (Yle Uutiset 28.12.2017)

Carmenista on tehty satoja eri versioita 142 vuoden aikana ja mielikuvat Carmenista yhdistyvät usein esityksiin 1970- ja 1980 –luvuilla. Uuden version ohjaaja Erik Söderblom paljastaa, että nyt palataan oopperan alkuperäiseen ytimeen. Carmen ei taivu perinteiseksi mustalaisoopperaksi, vaan teos päivittyy nykyaikaan niin teemoiltaan kuin kuoron roolituksiltaankin.

– Lähdimme selvittämään mitä oopperan hienossa libretossa eli tekstissä oikeasti lukee. Esimerkiksi ei ole mitenkään varmaa, että Carmen on mustalainen. Sitä ei ole kirjoitettu tekstiin, mutta siitä on tullut traditio.

Carmenin nousu oopperaklasssikoksi perustuu musiikin lisäksi vahvaan tarinaan, joka täyttää näyttämön toden tuntuisella elämällä.

– Se on niin realistinen. Psykologia, miten ihmiset toimivat ja reagoivat, on lihaa ja verta, niin meitä kaikkia ihmisiä maapallolla, analysoi Söderblom.

Pääroolissa nelinkertainen Carmen

Carmen on Georges Bizet'n klassikko-ooppera vuodelta 1875. Rakkaus, intohimo ja traagiset käänteet ovat teoksen sielu. Jyväskylän Oopperan suurponnistus huipentuu ensi-iltaansa uudenvuoden aattona kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Carmenin kaikki 11 näytöstä myytiin loppuun nopeasti ja oopperan tulee näkemään yli 6000 katsojaa.

Kroatiassa orkesteri soittaa kovempaa. Ivana Srbljan

Jyväskylän Carmenin nimirooleissa nähdään kansainvälisiä tähtiä. Carmenina laulaa kroatialainen mezzosopraano Ivana Srbljan. Hän on ollut kiinnitettynä Kroatian kansallisteatteriin vuosina 2014-2015. Srbljan esitti Carmenin nimiroolin Splitissä vuonna 2015.

– Tämä on minulle neljäs kerta Carmen-oopperassa. Mutta aina se on yhtä kiinnostavaa. Kuin tekisi ensimmäistä kertaa. Suurin ero Kroatian ja Suomen Carmenin välillä on, että Kroatiassa orkesteri soittaa kovempaa.

Solisteja hehkutetaan

Erik Söderblom ohjaa Jyväskylässä ensimmäisen Carmeninsa. Ensi kosketuksen Carmeniin hän sai Teatterikoulusta valmistumisen jälkeen Suomen kansallisoopperan assistenttina.

– Carmen on yksi kaikkein hienoimpia oopperoita ja Jyväskylässä on nyt loistava miehitys, oikean ikäiset ja näköiset ihmiset, aivan maailmanluokkaa, kehuu Söderblom.

Hehkutukseen yhtyvät myös Jyväskylän Oopperan tuottaja Lasse Allonen sekä harjoituksia tiiviisti seurannut säveltäjä ja kuoronjohtaja Pekka Kostiainen. Allosen mukaan Carmenin voisi esittää huoletta Savonlinnassa, Kansallisoopperassa ja myös ulkomailla.

Pekka Kostiainen nostaa koko solistikaartin huippuluokkaan ja yhtyy ohjaaja Söderblomin ennustukseen, että yleisölle vielä vieraat laulajat eivät pitkään ole vieraita. Kostiainen mainitsee päätähtien lisäksi Micaëlan roolissa laulavan Kaisa Rannan ja Mercédèksen roolissa esiintyvän Ena Pongracin. Kroatilainen Pongrac suoritti oopperalaulajan loppututkintonsa Berliinissä viime kesänä. Hän on syventänyt opintojaan muun muassa Christa Ludwigin mestarikurssilla.

Vastaanottokeskus korvaa tupakkatehtaan

Alkuperäinen tarina sijoittuu Espanjan Sevillaan tupakkatehtaan ja sotilaskasarmin kylkeen. Jyväskylässä raamina toimii esimerkiksi vastaanottokeskus.

– Me emme ole enää mustalaisia emmekä tupakkatehtaan tyttöjä. Olemme maattomia, paperittomia, matkalla jonnekin, kuvailee oopperakonkari Maaria Manner Jyväskylän Oopperakuorosta.

– Siinä kuvataan ihmisen kodittomuutta ja epätoivoa. Ja kuitenkin siellä on se toivo, joka herää aivan ihmeellisistä asioista.

Ehkä se saa yleisönkin vähän ajattelemaan. Jenni Huisman

Oopperan tuoreet teemat saavat tunnustusta myös nuorilta Vox Aurea –kuoron laulajilta.

– On tosi kivaa, että oopperassa on ajankohtainen aihe. Ehkä se saa yleisönkin vähän ajattelemaan, miettii Jenni Huisman.

– Ajattelemaan esimerkiksi maailmantilannetta, koska osa on tosi rikkaita ja osa köyhempiä, joita mekin tässä näytellään, täydentää Jenni Lehtinen.

Baritoni Torikka ja tenori Furness kuumaverisinä

Suomalaisille tuttu baritoni Waltteri Torikka esittää oopperassa Carmenin pauloihin hetkeksi joutuvaa härkätaistelija Escamilloa. Miespääosassa keskeisessä Don Josen roolissa esiintyy vähemmän tuttu, mutta taitava tenori Sam Furness Iso-Britanniasta. Jyväskylän Carmen on hänen ensimmäisensä.

– Carmen sijoittuu nyt Suomeen, mikä ei ole kovin yleistä. Eivätköhän kaikki aiemmat täällä esitetyt Carmenit ole sijoittuneet Espanjaan. Olemme silti hyvin kuumaverisiä, huolimatta Suomen kylmästä säästä, lupaa Furness.

Ihan jokainen ei pääse oopperaa laulamaan. Jenni Huisman

Carmen-esityksiä on kaikkiaan toteuttamassa liki 180 ammattilaista ja harrastajaa. Suuressa oopperakuorossa on reilu 50 laulajaa ja lapsikuoro Vox Aureassa kaksi 20 laulajan vuorottelevaa ryhmää. Loppujoukko koostuu projektihenkilöistä, orkesterista ja pääosien esittäjistä.

– Tämä kokemus on tosi siisti ja niin monipuolinen. Tässä pääsee kokemaan monia uusia asioita. Ihan jokainen ei pääse oopperaa laulamaan, iloitsee Jenni Huisman Vox Aureasta.

”Hörömblöötä on pitänyt opetella ulkoa”

Carmen -oopperan laulut ja puheroolit esitetään kaikki ranskaksi. Se on tuonut lisähaasteita niin ammattilaisille pääosien esittäjille kuin harrastajakuorolaisillekin.

– Dialogiosuudet ovat hiukan vaikeita, sillä emme ole näyttelijöitä, emme siis yleensä näyttele ilman laulamista, myöntää Carmenia esittävä Ivana Srbljan.

– Olisi kestänyt todella kauan oppia laulamaan Carmen suomeksi, lisää Sam Furness.

– Hörömblöötä on pitänyt opetella ulkoa, ei voi mitään. Mutta kyllä se menee, kun musiikit ja kohtaukset yhdistetään, tunnustaa Maaria Manner Jyväskylän oopperakuorosta.

Sekin myytiin loppuun neljässä päivässä. Lasse Allonen

Parin vuoden takainen oopperaponnistus Don Giovanni oli Jyväskylässä suurmenestys. Don Giovanni täytti teatterisalin kahdeksan kertaa. Carmenin 10 esitystä myytiin loppuun nopeasti.

– Ihmeekseni saatiin kaikille sopimaan vielä yksi lisänäytös loppiaiselle. Sekin myytiin loppuun neljässä päivässä, kertoo tuottaja Lasse Allonen.

Timo Kaukolammen kellaristudiosta tulee mieleen elektroninen huvipuisto, jossa tekninen ja maaginen limittyvät oudolla tavalla toisiinsa. Kaikkialla vilkkuu ja välkkyy, ja erilaisten vipujen ja säätimien armada tuntuu jatkuvan horisontin takaisiin maisemiin. Katosta riippuu pajusta ja höyhenistä tehty unisieppari - Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivat taikakalun pyydystävän painajaisia ja takaavan makoisat unet. Omatekoinen pahkalamppu hehkuu kelmeää valoaan ja kaiuttimen päällä nuokkuu hauras ja kovia kokenut, kullanvärinen pääkallo. Tai osa siitä: kallon oikea puolisko on uponnut jo kauan sitten jonnekin ajan kaivon pimentoihin.

Huoneen perimmäisessä nurkassa säihkivät oranssit, tuimat ja vähän pelottavatkin silmät. Isokokoinen lintu kyyristelee telineessä, ihan kuin se olisi lähdössä lentoon. Se tuntuu vartioivan Timo Kaukolammen sähkö- ja äänikaapeleilla kuorrutettua valtakuntaa.

– Ai tuo haukka? Se napsii nokallaan ikävistä ylä- ja keskiäänistä ne kaikkein pahimmat pois, Kaukolampi toteaa. Ja naurahtaa. Hieman.

Rakenteettoman musiikin ideaali

Timo Kaukolammen ura enemmän tai vähemmän kokeellisen ja retroilevan elektronisen musiikin parissa on jatkunut jo yli kaksi vuosikymmentä. 1990-luvulla Kaukolampi vaikutti Op:l Bastards -triossa, ja 2000-luvun alussa hän teki yhteistyötä norjalaisen tanssipop-artistin Annien kanssa.

Vuodesta 2006 lähtien Kaukolampi on mestaroinut kulttiyhtye K-X-P:tä, jonka esoteerinen ja avaruudellinen krautrock on herättänyt kiinnostusta myös ja etenkin Suomen ulkopuolella.

Nyt Timo Kaukolammen musiikillisella matkalla on avautunut uusi sivu tuoreen soololevyn myötä. Levy on tummasävyinen sukellus analogisten syntetisaattorien kosmiseen ja hämärään maailmaan. Kaukolammen mukaan se on myös irtiotto liian syvälle juurtuneista konventioista, joita vastaan hän on kamppaillut jo pidemmän aikaa. Tavoitteena on ollut hylätä kolmiminuuttisen popbiisin kankeat kaavat.

– Säe, silta, kertosäe, väliosa ja niin edelleen. Täytyykö sen aina olla näin? Olen pohtinut, pitääkö musiikissa olla jonkinlainen rakenne, vai voisiko se olla rakenteetonta. Esimerkiksi luontoa voi tarkastella samalla tavalla – se voi olla joko järjestäytynyttä tai kaoottista, Kaukolampi toteaa.

Kun tuhatjalkainen metsästää

Luonnolla - joko järjestäytyneellä tai kaoottisella – on ollut osansa myös Timo Kaukolammen uuden albumin luomisprosesseissa. Jokin aika sitten Kaukolampi oli pyöräilemässä Hongkongin kupeessa sijaitsevalla pienellä Lamman saarella, joka tunnetaan tiheistä metsistään, autottomuudestaan ja vaihtoehtoista elämäntyyliä esittelevistä kommuuneistaan.

On yö, tummaa hämärää ja ympärillä kuului pelkkiä viidakon ääniä. Kaukolamen hämmästykseksi valtava, matelijamainen ja äärimmäisen nopea olio ylittää yhtäkkiä tien ja katoaa samantien tiheään metsikköön. Kyseessä on jättiläistuhatjalkainen, ja outo olento jää kummittelemaan Kaukolammen mieleen.

– Katselin tämän jälkeen paljon videoita, joissa jättiläistuhatjalkaiset metsästävät lepakoita. Tuhatjalkaisilla on huono näkö, mutta ne pystyvät kiipeämään sellaisten luolien yläosiin, joissa roikkuu lepakoita. Ne saalistavat lepakoita tuntosarviensa avulla. Olen yrittänyt sukeltaa tällaisen hyönteisen ajatusmaailmaan - tunteeko se esimerkiksi onnellisuutta tai onnistumisen riemua, kun se nappaa lepakon, Kaukolampi kertoo.

Kaikki tämä kuuluu Three Legged Giant Centipede -kappaleessa. Se alkaa kevyillä, ehkä vähän koomisillakin syntetisoijasoundeilla, mutta kappaleen tunnelma kasvaa äänimattojen paisuessa uhkaavaksi, kosmiseksi vyörytykseksi, jossa on kaikuja alkuperäisen Blade Runner -elokuvan soundtrackistä ja tuntemattomien elämänmuotojen aiheuttamasta hiipivästä kauhusta. Tai niiden onnenhetkistä.

– Olin kerran Meksikon rannikolla sijaitsevassa pienessä kylässä, jonka liepeillä pyöri sellainen pieni kirppuinen kulkukoira. Sen nimikin oli Flea eli Kirppu. Aina auringonlaskun aikoihin koira tuli rannalle, hiljentyi ja katsoi auringonlaskua. Kun aurinko sitten oli kadonnut horisontin taakse, se lähti pois. Tämä sama näytelmä tapahtui joka ikinen ilta. Tämäkin kokemus sai minut pohdiskelemaan eläinten ajatusmaailmaa ja onnellisuutta.

Alkoholi jäi, jooga tuli tilalle

Public Execution of The Nodding Lotus Eater - kappale taas viittaa kreikkalaiseen mytologiaan ja lotofageihin eli ihmisiin, jotka asuivat eristäytyneellä saarella. Siellä kasvoi pelkkää sinikukkaista lootus-kasvia eli Nymphaea caeruleaa, jossa on huumaavia ainesosia. Lotofagit olivat jatkuvasti transsin, unen ja valveen rajamailla.

Kaukolammen mukaan kappaleen mytologisia tapahtumia voi päivittää myös nykypäivään.

– Sota huumeita vastaan hävittiin jo aikoja sitten, koska narkoottisten aineiden käyttökulttuuria on ollut maailmassa tuhansien vuosien ajan. Olen myös miettinyt, kuinka sanaa yliannostus käytetään. Suomessa kuolee vuosittain pari tuhatta ihmistä alkoholimyrkytykseen, mutta myös tässä yhteydessä voisi yhtä hyvin käyttää termiä yliannostus.

Kaukolampi itse hylkäsi alkoholin kokonaan reilu vuosikymmen sitten.

– Olin Thaimaassa, istuin yksin yöllä rannalla ja kirjoitin pienelle paperilapulle, että ainoa asia minun ja tavoitteideni välillä on hedonismi, eli siis mukavuuden ja nautinnon etsiminen. Aika monelle alkoholin nauttimisessa on kyse palkitsemisjärjestelmästä, ja kun alkoholin sitten jättää, palkintoa on ryhdyttävä hakemaan jostain muualta.

Kaukolammelle korvaava asia löytyi nopeasti joogasta ja ruokavaliosta, superfoodeista ja sienijauheista. Helsinkiin oli puhallellut sopivasti kasvissyönnin uusia tuulia, joiden keskipisteenä oli funktionaalinen ravinto, ja tällaiseen filosofiaan oli punaviinihuuruisten vuosien jälkeen helppo tarttua.

– Kyllähän sitä punkkua meni selvänäkin päivänä pari pulloa, mutta minä olenkin tällainen keskieurooppalainen tapaus, Kaukolampi ironisoi.

Lohduttomat ja vaikeat vuodet

Timo Kaukolammen soololevy herättää tietenkin kysymyksiä siitä, mikä on K-X-P-projektin tulevaisuus. Yhtyeellä on mennyt paremmin kuin koskaan, joten sooloalbumi on ilmestynyt kiinnostaavaan ajankohtaan.

– K-X-P:n rooli on elämässäni liittynyt sosiaalisuuteen ja kollektiivisuuteen, eikä yhtye ole vielä mitenkään saavuttanut taiteellista lakipistettään. Voin vakuuttaa syvällä rintaäänellä, että tästä on todisteita uusien äänitysten muodossa, Kaukolampi virnuilee.

Hänen mukaan K-X-P:n ja soolotuotannon ero kuuluu muun muassa siinä, että jälkimmäisessä on huomattavasti vähemmän rumpuja. Lisäksi Kaukolampi on viime aikoina kuunnellut paljon modernia klassista ja kuoromusiikkia sekä drone-genren varhaisia pioneereja.

– Tuntuu siltä, että olen tässä kaikessa raapaissut vasta pintaa. Näistä analogisten syntetisoijien koko potentiaalista ymmärrän tällä hetkellä ehkä kymmenisen prosenttia, ja siksi tämä kaikki tuntuu niin mielenkiintoiselta.

Tällä hetkellä K-X-P:n keikka esimerkiksi Pariisissa voi vetää 150 ihmistä, mutta jokunen vuosi sitten tilanne oli melkeinpä lohduton.

– Vuodet 2010-2014 olivat rehellisesti sanottuna sietämättömiä, muutamaa pientä valonpilkahdusta lukuunottamatta. Olisimme voineet lopettaa K-X-P:n kanssa vuonna 2010. Ketään ei kiinnostanut, mitä teimme. Sitten tapahtui jotakin, ja enää meidän ei esimerkiksi tarvitse nukkua kiertueillamme makuupussissa pakettiautossa, kuten silloin alussa.

Kaukolampi itse haluaa korostaa musiikin tekemisessä pitkäjänteisen pohjatyön merkitystä. Lisäksi hän on kiitollinen siitä tuesta, jota suomalaisilta musiikkijärjestöiltä on hänen projekteilleen tullut.

– Olen äärimmäisen tyytyväinen siihen, miten minua on Suomessa kohdeltu. Minulla ei ole ollut mitään valittamista - minusta tuntuu, että pitää vain opetella molemminpuolinen kommunikointi ja asiaan liittyvät mekanismit. Musiikin edistämissäätiö, ESEK, Music Finland ja kaikki muut – iso kiitos kaikille niille, jotka ovat vuosien mittaan tällaista älytöntä toimintaa tukeneet.

Ihminen on sähköinen olento

Timo Kaukolammen soololevyllä kaikuvat sekä taivaalliset että helvetilliset sävyt, ja muusikon suosikkisitaatteihin kuuluukin punk-yhtye Painajaisen teksti: helvetti siellä missä ihminen / taivas välissä jalkojen.

– Uskon taivaaseen ja helvettiin siinä mielessä, että ne ovat koko ajan läsnä tässä meidän omassa todellisuudessamme. Mutta että kuoleman jälkeen olisi taivas tai helvetti, siihen minä en usko.

Kaukolammen mukaan ihminen on sähköinen ja kemiallinen olento, koska esimerkiksi aivojen impulssit ovat sähköisiä.

– On hyvin kiinnostavaa, mihin se sähköolento meistä sitten menee, kun kuolemme. Ehkä se lataus vain katoaa jonnekin. Ehkä meille käy samalla tavalla kuin vanhalle televisiolle, kun siitä katkaisee virran. Siihen jää vielä hetkeksi jännitettä, mutta sitten se sammuu.

Kukaan ei valitettavasti ole vielä palannut kuolleista kertomaan, millaista siellä on. Tästä voisi päätellä, että kun ihminen kuolee, hänen olomuotonsa muuttuu.

– Emme tiedä näistä asioista, koska emme pysty kommunikoimaan tämän uuden ulottuvuuden kanssa. Ehkä se on sama paikka, jossa olimme ennen syntymää.

Katonrajassa kurkottelevan haukan silmät kipunoivat pieniä valonsäteitä. Se näyttää avaavan terävän nokkansa. Ehkä se on juuri nappaamassa niitä ikäviä ylä- ja keskiääniä.

Israel on lähettänyt virallisen ilmoituksen, jonka mukaan se eroaa YK:n kasvatus- tiede- ja kulttuurijärjestöstä Unescosta.

Asiasta kertoi Unescon pääsihteeri Audrey Azoulay.

Israel perustelee päätöstään järjestön "jatkuvilla hyökkäyksillä Israelin valtiota vastaan". Ero astuu voimaan vuoden 2018 lopussa.

Azoulay sanoo järjestön olevan hyvin pahoillaan erosta.

– Valtioiden tulisi ratkoa erimielisyyksiään Unescon sisällä, ei ulkopuolella, hän sanoi.

Yhdysvallat ilmoitti syksyllä eroavansa järjestöstä ja perusteli eroa Unescon sisällä esiintyvällä puolueellisuudella Israelia kohtaan.

Israel ja sen tukijat jäävät äänestyksissä Israelia koskevissa päätöksissä usein tappiolle, koska Israelia vastustavien arabimaiden lukumäärä on suurempi.

Monet israelilaiset katsovat, että Unescossa on viime aikoina tehty päätöksiä, jotka esimerkiksi heikentävät maan suhdetta Jerusalemiin ja historialliseen Hebronin kaupunkiin, joka sijaitsee Länsirannalla.

Tämän vuoden heinäkuussa Unesco nimesi Hebronin vanhan kaupungin palestiinalaiseksi maailmanperintökohteeksi. Unesco myös listasi vanhan kaupungin vaarassa olevien kohteiden listalle.

Israelin mukaan YK:n päätös jättää huomiotta kaupungin juutalaisen historian.

Hebronin vanhassa kaupungissa sijaitsee Patriarkkojen luola, joka on yksi juutalaisuuden pyhimmistä paikoista, sillä uskomuksen mukaan sinne on haudattu patriarkat Abraham, Iisak ja Jaakob vaimoineen, Raakelia lukuunottamatta. Abraham on myös islaminuskon patriarkka ja paikalle on rakennettu Ibrahimin moskeija.

Hebron on suurin kaupunki Länsirannalla. Kaupunki on jaettu Israelin ja palestiinalaishallinnon kontrolloimiin osiin, ja siellä asuu noin 200 000 palestiinalaista ja noin 1 000 juutalaista siirtokuntalaista.

Lokakuussa 2016 Unesco hyväksyi päätöslauselman, jossa juutalaisille, muslimeille ja kristityille tärkeästä Jerusalemin Temppelivuoresta käytettiin vain arabiankielistä nimeä al-Haram ash-Sharif.

Lisätty kello 21.15 taustaa Israelia suututtaneista päätöksistä.

Lue lisää:

Yhdysvallat eroaa YK:n koulutus-, tiede- ja kulttuurijärjestöstä Unescosta 12.10.2017

Hebronin nimitys Unescon maailmanperintökohteeksi suututti Israelin 8.7.2017

Unesco hyväksyi Israelia ja USA:ta suututtavan Jerusalem-lauselman 18.10.2016

Sodan nyt repimä Syyria oli varautunut järjestäytyneeseen sodankäyntiin jo pronssikaudella. Ilma- ja satelliittikuvista on paljastunut mittava puolustus- ja tiedusteluverkosto, jonka rakentaminen aloitettiin toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua.

Syyria kuuluu arkeologisesti Lähi-idän merkittävimpiin alueisiin. Seitsemättä vuotta jatkuva sota on ollut raaka ihmisten lisäksi myös kulttuuriperinnölle. Uutisiin on noussut ennen muuta se hävitys, jota islamistinen Isis-järjestö teki tieten tahtoen Palmyran muinaiskaupungissa.

Arkeologiset kaivaukset ovat sodan jaloissa mahdottomia, mutta ranskalaisen Lyonin Lumière-yliopiston ja Syyrian museoviraston tutkijoilla oli käytössään ilma- ja satelliittikuvia usealta vuosikymmeneltä. Tietoa on noin seitsemältä tuhannelta neliökilometriltä Länsi-Syyriasta, Haman kaupungista itään.

Yli tuhat rakennettua aluetta

Kuvista löytyneet yli tuhat arkeologista aluetta mullistavat käsitystä Lähi-idän tasankojen asutushistoriasta, geoarkeologit sanovat ranskalaisessa Paléorient-lehdessä julkaistussa tutkimuksessaan.

Nyt tutkittu alue sijaitsi rehevän ”viljavan puolikuun” ja paimentolaisten asuttamien kuivien tasankojen välissä. Se oli tavallaan eteinen kahteen suuntaan, eikä siellä ollut omaa jatkuvaa asutusta. Kuvista kuitenkin löytyi poikkeuksellisen hyvin säilyneitä rakennelmia.

Niiden joukossa on vihollisen pysäyttämistä ja sotilaallista tarkkailua varten luotu verkosto vuosilta 2000–1500 ennen ajanlaskumme alkua. Vanhat valtakunnat ja niiden haastajat sotivat nykyisen Syyrian alueen hallinnasta läpi keskisen pronssikauden.

Alueen mittavuus oli yllätys

Verkostosta oli ennestään viitteitä kenttätutkimusten perusteella. Niissä oli saatu talteen keramiikkaa, jonka ansiosta alueet ovat olleet ajoitettavissa. Alueen mittavuus on kuitenkin aivan uutta tietoa.

Linnoitukset, tornit ja muurein aidatut alueet oli tarkoitettu kaupunkien ja niiden ympäristöjen turvaksi. Rakennusmateriaalina näyttävät olleen isot basalttilohkareet, jotka kasattiin yhteen sen kummemmin veistelemättä. Rakennelmilla on korkeutta että leveyttä jopa useita metrejä.

Ne oli lisäksi sijoitettu niin, että jokaisesta näkyi seuraavaan. Tieto hyökkääjistä saatiin siten kulkemaan seuraavaan pisteeseen ja lopulta myös johtajien tietoon roihuavien liekkien tai korkealle nousevan savun avulla.

Britannian hallitus on julkaissut listan ansioituneista henkilöistä, jotka saavat uudenvuoden juhlien yhteydessä ritarinarvon.

Ritariksi lyödään muiden muassa legendaarisen The Beatles -yhtyeen rumpali Ringo Starr, oikealta nimeltään Richard Starkey (77).

– On kunnia ja ilo, että rakastamani musiikki ja hyväntekeväisuustyö saavat tunnustusta ja arvostusta. Rauhaa ja rakkautta! Ringo, hän sanoi lähettämässään viestissä.

Starr on tehnyt menestykseksästä soolouraa sen jälkeen, kun The Beatles hajosi vuonna 1970.

Knight Bachelor -arvon saa myös maailmanmainetta niittäneen The Bee Gees -yhtyeen laulaja ja kitaristi Barry Gibb.

Gibbin veljesten muodostama The Bee Gees oli diskomusiikin tunnetuimpia esittäjiä. Yhtye nousi suurimpaan menestykseensä Saturday Night Fever -elokuvan myötä 1970-luvun lopulla.

Barry Gibb on jatkanut yhtyeen toimintaa, vaikka hänen veljensä Maurice ja Robin ovat 2000-luvun aikana menehtyneet.

The Bee Gees esiintyi viimeksi Glastonburyn festivaaleilla Englannissa, missä Barry Gibb ja hänen korkea falsettiäänensä saivat valtavan suosion.

Ritarin arvon saa tänä vuonna myös Britannian entinen varapääministeri Nick Clegg.

Lue lisää:

Britanniassa vuodenvaihteessa ritarinarvon saavat henkilöt

Ryhmä alakoululaisia pelmahtaa sisään pieneen porvoolaiskahvilaan. Muutama heistä jää ihmettelemään Ria Katajaa. On vaikea sanoa, tunnistavatko he näyttelijän vai kiinnostaako heitä enemmän tilanne, jossa ihmistä valokuvataan.

Ria Kataja, 42, on yksi Suomen työllistetyimpiä freelancer-näyttelijöitä.

Hän on päässyt juuri joululomalle pitkän kotimaisen elokuvan kuvauksista. Kataja tekee roolin Juha Lehtolan tulevassa elokuvassa Ihmisen osa, joka on saanut innoituksensa Kari Hotakaisen samannimisestä romaanista.

Kataja ei ole vain näyttelijä. Hän valmistui kesällä saunaterapeutiksi.

– Olin odottanut sitä hetkeä, jolloin kalenterissa on tilaa opiskelun aloittamiseen, Kataja sanoo.

Saunaterapia alkoi kiinnostaa näyttelijää, koska hän oli saanut saunomisesta itselleen vuosien varrella niin paljon voimaa. Saunaterapiassa hoidetaan kehoa ja mieltä vanhoilla menetelmillä. Kyse on perinnehoidoista.

Kataja osaa kupata ja panna pystyyn suola- tai hunajasaunan sekä tehdä esimerkiksi turvehoitoja. Moni näyttelijäkollega joutui harjoituskappaleeksi opintojen aikana.

Terapia toimii myös toisin päin.

Kiireinen näyttelijä pääsee muutamaksi tunniksi saunan rauhaan hoitaessaan muita.

Katajalla on ollut aina vahva hoivavietti, hänen ensimmäinen ammattinsa oli mielenterveyshoitaja. Hän teki sitä työtä ennen kuin pääsi Teatterikorkeakouluun.

Nyt, hieman yli nelikymppisenä näyttelijä uskoo pystyvänsä käyttämään hoivaviettiään järkevämmin.

– Niin, ettei se vie minulta energioita.

Aiemmin näyttelijä on ollut helpommin vietävissä. Hän kertoo kärsineensä “kiltin tytön syndroomasta”.

– Minulle on käynyt niin, että olen auttanut muita, ja unohtanut kokonaan itseni.

Mikä vetää näyttelijöitä terapeutiksi?

Terapiatyö tuntuu kiinnostavan useita näyttelijöitä.

Sari Havas on seksuaaliterapeutti, suomenruotsalainen näyttelijä Marcus Groth tekee hahmoterapiaa ja esimerkiksi Uusi Päivä -tv-sarjasta tuttu Lotta Lehtikari opiskelee Rosen-terapeutiksi.

Miksi näyttelijät haluavat hoitaa muita ihmisiä?

Kataja ei löydä asialle yhtä selitystä. Näyttelijöillä on hänen mukaansa taipumus kouluttautua oman ammattinsa sisällä laajentaakseen ammattitaitoaan.

Terapeutin työ muistuttaa prosessia, jossa näyttelijä rakentaa rooliaan pienistä palasista. Kyky eläytyä myönteisesti toisen ihmisen tunteisiin auttaa. Taitoa tarvitaan näyttelijäntyössä.

– Näyttelijöiden on jossain vaiheessa pakko kiinnostua itsensä lisäksi myös muista ihmisistä. Ihmisen psykologiasta ja käyttäytymisestä, Kataja pohtii.

Auttajia on aina tarvittu, ja ne mainitaan jo muinaistaruissa. Kataja näkee, että esimerkiksi saunaterapiassa on kyse samasta pitkästä perinteestä, joka liittyy teatterin tekemiseen ja ihmisen tarpeeseen yhteisöllisyydestä.

– Ihmiset kerääntyvät tiettyyn paikkaan kokemaan jotain yhdessä.

”Miehet pääsevät melskaamaan näyttämöllä”

Porvoon vanha kaupunki avautuu värikkäänä joulukorttina joen vastarannalta.

Kataja on katsonut näitä maisemia jo vuosia. Porvoosta on helppo lähteä töihin mihin tahansa.

Ylen draamasarjoista (Kotikatu, Taivaan tulet), kotimaisesta elokuvasta (Yösyöttö, Musta jää) ja teatterista (Kansallisteatteri: Keuhkot, Espoon kaupunginteatteri: Esitystalous) tuttu näyttelijä on ollut täystyöllistetty siitä lähtien, kun hän valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2000.

Se on poikkeuksellista Suomessa.

Katajalla on ollut vuoden sisällä neljä ensi-iltaa, joista yhdessä hän debytoi teatteriohjaajana.

Itse hän teki roolin Espoon kaupunginteatterin näytelmässä Seuraavat 500 vuotta, näytteli Viikinsaaren kesäteatterissa Tampereella ja teki ravintolateatteria näyttelijä Minna Kivelän kanssa Korot kattoon -komedialla.

Vuoteen mahtuivat myös Lehtolan elokuvan sekä Johanna Vuoksenmaan Ex-Onnelliset-tv-sarjan (MTV) kuvaukset.

Kataja innostuu usein roolihenkilöistä, joiden motiiveja hän alkaa myöhemmin kyseenalaistaa. Se on hänelle tyypillinen työskentelyprosessi.

– Katson asioita melko kriittisesti. Se ei ole välttämättä kauhean huono asia. Olen todella kunnianhimoinen.

Katajan kohdalla ei näy se, etteivätkö naiset saisi kiinnostavia rooleja. Hän kuitenkin myöntää, että ne kirjoitetaan yleensä miehille.

– On ihan selvä, että miesnäyttelijät pääsevät melskaamaan teatterissa paljon laajemmalla skaalalla kuin naiset.

Kataja viittaa suuriin, syviin miesrooleihin, joissa riittää haastetta.

”Paras aika ikinä olla näyttelijä”

Ria Kataja hehkuttaa kollegoiden esiinmarssia naisten aseman parantamiseksi elokuva-, tv- ja teatterityössä. Siihen liittyy myös #metoo-kampanja.

– Nyt on ehkä paras aika elää Suomessa näyttelijänä, ja nimenomaan naisnäyttelijänä, Kataja toteaa.

Hän viittaa useaan henkilöön, jotka ovat alkaneet ravistella alan rakenteita.

Näyttelijä Anna Paavilainen nosti esiin teatterin raiskauskohtaukset ja niiden hatarat motiivit. Näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä on asettunut puolustamaan tasa-arvoa elokuva-, tv- ja media-alalla ja sekä ohjaaja-näyttelijä Leea Klemolasta että kolumnisti-näyttelijä Kaarina Hazardista on tullut mielipidevaikuttajia, joita kuunnellaan.

#metoo-kampanjan ansiosta Kataja uskoo siihen, että ihmiset uskaltavat nyt puolustaa itseään erilaisissa häirintätilanteissa.

– Luotan tämän kampanjan myötä ihmisen voimaan.

Itse hän kertoo kokeneensa pitkän uransa aikana vain kerran seksuaalista häirintää työpaikalla. Se tapahtui tv-sarjan kuvauksissa kymmenisen vuotta sitten.

– Menin vaihtamaan vaatteita kohtausten välissä, ja ohjaaja käveli suoraan minulle varattuun tilaan.

Kataja näyttää käsillään ilmassa, miten ohjaaja napsautteli näyttelijän rintaliivejä takaapäin.

– Olin kuullut ohjaajasta huhuja, ja ajattelin, että hän on maineensa veroinen mies.

– En traumatisoitunut siitä vaan ajattelin, että onpa kiinnostavaa, Kataja sanoo.

Hän korostaa, ettei mies voinut lukea hänestä minkäänlaista vastakaikua.

– Silti mies käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.

Kataja kuuli myöhemmin, että ohjaaja on ollut jo kymmeniä vuosia ”täysi sika”.

Muu taiteellinen työryhmä teki välikohtauksen jälkeen ohjaajalle selväksi, ettei hänellä ole asiaa Katajan pukuhuoneeseen.

Vuodenvaihteessa tehdään tilit

Tulevaisuudelta suosittu näyttelijä toivoo enemmän aikaa saunaterapiatyölle.

Hän haaveilee omasta talosta, johon kuuluu perinnesauna. Siellä voisi tehdä hoitoja asiakkaille.

Nyt eniten aikaa vievät perhe ja näytteleminen. Kataja on kahden kouluikäisen ja kolmevuotiaan lapsen äiti. Perheen pienin syntyi uudesta liitosta tanssitaiteilija Panu Varstalan kanssa. Ensimmäisestä miehestään, näyttelijä Tommi Erosesta Kataja erosi kuusi vuotta sitten.

Hän on tottunut tekemään henkilökohtaisen välitilinpäätöksen vuodenvaihteessa: mitä on tullut tehtyä, ja mitä pitäisi tehdä. Kataja ei halua silti tehdä uudenvuodenlupauksia. Suuret elämänmuutokset ovat tapahtuneet hänelle sattumalta.

Eronsa jälkeen näyttelijä oli päättänyt elää viisi vuotta yksin lasten kanssa ilman puolisoa. Pieleen meni.

– Toki minulla oli sydämessä toive, että jos vielä joskus pariudun, sen ihmisen täytyy olla sellainen, että vain paras on kyllin hyvää, Kataja sanoo.

Yksi ”lupaus” Katajalla oli itselleen kevääksi 2018: haahuilu. Näyttelijän kalenteri on kuitenkin alkanut taas uhkaavasti täyttyä.

Mutta jonnekin pitää saada mahtumaan kunnon saunailta.

HIM aloitti nimellä His Infernal Majesty vuonna 1991. Myöhemmin nimi lyheni muotoon HIM. Yhtyeen läpimurto tapahtui vuonna 1999 julkaistulla Razorblade Romance -levyllä, josta löytyy bändin tunnetuin hitti Join Me (in Death).

HIM teki historiaa vuonna 2005, kun Dark Light -albumi myi kultaa Yhdysvalloissa ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä. Kahdeksan albumia julkaissut HIM ilmoitti alkuvuodesta lopettavansa uransa. Bändin viimeinen keikka on Helsingin Tavastialla uudenvuodenaattona.

Monet meistä eivät ajattele aktiivisesti veistoksia, mutta ne toimivat taustoina muistoille. Niin historialliset kuin henkilökohtaisetkin tapahtumat ovat usein ankkuroituneet juuri tiettyihin paikkoihin ja niissä oleviin veistoksiin.

Niiden äärellä on vannottu rakkautta, erottu katkerasti, julistettu kapinaa ja juhlittu yhtenäisyyttä. Veistokset myös määrittelevät niitä ympäröivää tilaa jopa niin paljon, että joidenkin kaupunginosien luonne on saanut niistä vaikutteita. Niitä voisikin kutsua eräänlaiseksi kaupungin alitajunnaksi.

Veistoksiin ei välttämättä kiinnitä huomiota myöskään siksi, että Helsingissä ne ovat yleensä puhtaita ja toimivat. Tämä ei tule kuitenkaan helpolla, sillä haasteita riittää: Helsingin vaihtelevat sääolosuhteet laittavat kovimmatkin materiaalit koetukselle, tekniikka ikääntyy, luontokappaleet haluaisivat käyttää veistoksia koteina ja ihmiset rikkovat veistoksia joko tahallisesti tai tahattomasti.

Jaettu vastuu

Vastuu veistosten ylläpidosta jakautuu Helsingin kaupunkiympäristön toimialan sekä taidemuseo HAMin välille. HAMin budjetti juokseviin kuluihin ja veistosten akuutteihin korjauksiin on noin 20 000 euroa vuodessa.

Kaupunkiympäristön pelkät vuosittaiset kulut taideteoksien puhtaanapidosta ovat noin 110 000 euroa vuodessa. Vesi, kaasu, sähkö ja muut juoksevat kulut ovat hyvin paikkasidonnaisia tietoja, eikä niistä ole erillistä vuositason budjettia, kertoo puistovastaava Pekka Engblom Kaupunkiympäristöstä.

Valaistuksesta vastaava, Helsingin kaupunkitekniikkayksikön päällikkö, Olli Markkanen on iloinen, että uusi teknologia mahdollistaa uusia kokeiluja, on ympäristöystävällisempää ja laskee kustannuksia:

– Sähkö on tietenkin yksi valaistuksen juoksevista kuluista. Ennen käytössä olivat purkauslamput, joiden tehot olivat noin 200–300 wattia eli vuotuiset ylläpitokustannukset olivat muutaman satasen. Nykyään käytössä on ledivaloja, joiden tyypillisin wattimäärä on kahdeksan, jolloin kahden heittimen sähkölasku vuodessa on yhteensä noin kahdeksan euroa.

Veistosten arvoa ei voi mitata rahassa

Markkanen haluaa myös muistuttaa, ettei veistoksiin kannata suhtautua pelkästään kuluina.

– Olisi aika tylsää, jos yleisillä paikoilla olisi vain nurmikkoa ja istutuksia. Me tarvitsemme julkisille paikoilla kaupunkitilaa jäsentäviä elementtejä ja mikä olisikaan siihen parempi kuin taide ja valo? Molempien käytöllä on hyvin pitkä historia Helsingissä.

Veistosten merkitystä kaupunkilaisille ilmentää esimerkiksi Oona Tikkaojan Unelma -teoksen tapaus. Alunperinkin siirrettäväksi suunniteltu teos muutti kalliolaisten vastustuksesta huolimatta vuonna 2013 Kannelmäkeen.

Julkistamisessa paikalla ollut Olli Markkanen veikkaa, etteivät kannelmäkeläiset ole antamassa teosta enää eteenpäin. Myös Taru Tappola on kuullut samaa.

– Teoksesta on tosiaan tullut paikallisille hyvin rakas. Voinkin luvata kannelmäkeläisille, ettei teosta siirretä sieltä enää pois ennen kuin eläkkeelle.

Kaupunkilaisten vahva tunneside veistoksiin on tärkeä myös niiden ylläpidon kannalta: Vastaavien henkilöiden olisi mahdotonta kiertää jatkuvasti kaikkia Helsingin satoja veistoksia, joten helsinkiläisten, ja muualtakin tulleiden, ilmoitukset vikatietojärjestelmään auttavat paikallistamaan ongelmat.

– Teidän apu on täysin korvaamaton, Markkanen toteaakin.

HAMin kannalta ylläpidon kustannuksiin vaikuttaa eniten sattuma eli tapaukset, joissa jollekin veistokselle tapahtuu jotain odottamatonta. Tästä esimerkkinä itsenäisyyspäivänä sattunut erikoinen tapaus Mannerheimin ratsastajapatsaalla: Vaaleanpunaisen pakettiauton uutisoitiin (MTV) pysähtyneen aivan patsaan eteen, mutta HAMin suorittama tutkimus on paljastanut vaurioita patsaan jalustassa. He arvioivat jalustan korjauskustannusten nousevan 3000–4000 euron korville.

Veistoksille tehdään toki aika ajoin myös peruskorjauksia. Korjausoperaatioita joudutaan suunnittelemaan joskus useita vuosia, sillä rahoituksen suunnittelun lisäksi niistä aiheutuu muitakin järjestelyjä. Esimerkiksi Havis Amandan patsaan konservointi helpottui sen ympärille rakennetun huoneen takia, mutta kustannukset nousivat silti noin 10 000 euroon.

Snellmanin patsas konservoitiin sen sijaan kesällä 2005, mutta tarkemman ajankohdan sovittelussa meni aikaa. Patsas sijaitsee keskeisellä paikalla Suomen pankin portailla, joiden läheisyydessä järjestettiin samana kesänä useita kansainvälisiä tapahtumia. Huputettu patsas ei olisi ollut erityisen edustava näky.

Sopivan korjausajankohdan löydyttyä Snellmanin patsaan konservointi maksoi työn laajuuden, materiaalien ja järjestelyjen vuoksi noin 25 000 euroa, HAMista kerrotaan.

Markku Karpio ei usko kohtaloon. Se, että hänestä tuli ensin lastentarhanopettaja ja sittemmin ulkosaariston Utössä asuva kirjailija, on sattumien summa.

– En minä tällaisesta osannut edes haaveilla silloin, kun piti päättää, mitä minusta tulee isona. Kohtalo on kuitenkin liian juhlallinen termi.

Karpio kirjoitti ylioppilaaksi turkulaisesta Puolalanmäen lukiosta. Nuorella miehellä ei ollut aavistustakaan, mikä ammatti voisi olla se oikea juuri hänelle.

Lukion jälkeen Karpio päätyi sijaistamaan siivoojaa turkulaiseen päiväkotiin puoleksi vuodeksi. Jo päiväkoti oli hänelle kokemuksena uusi, sillä lapsena häntä olivat hoitaneet isovanhemmat.

– Vähän pilailumielellä aloin ajatella, että ihmisen normaalista polusta minulta puuttui se päiväkoti. Hain ihan piruuttani Turkuun lastentarhanopettajakoulutukseen.

Omaksi hämmästyksekseen Karpio pääsi opiskelemaan. Valmistumisen jälkeen järjestyi myös lastentarhanopettajanvirka Turun kaupungilta.

Työn vastapainona oli urheilu. Erityisesti Karpion nuoruudessa suunnistus, jalkapallo ja yleisurheilu veivät kaiken vapaa-ajan. Kirjoja hän ei lukenut lainkaan, sillä urheilupiireissä sitä olisi pidetty nössöjen hommana.

Mietin, voivatko nämä olla runoja, kun minä ymmärrän näitä. Ne olivat mahtavia, semmoisia katurunoja. Markku Karpio

Kirjat tulivat Karpion elämään erikoisella tavalla. Elettiin vuotta 1986. Pitkä seurustelusuhde oli päättynyt, ja urheilu-uran kovat vaatimukset iskivät tajuntaan. Karpio ymmärsi, ettei hänestä tulisi koskaan olympiamaratoonaria kovasta treenaamisesta huolimatta. Urheilullinen lastentarhanopettaja alkoi masentua.

Sitten Karpio törmäsi sattumalta lapsuudenystäväänsä. Ystävä huomasi Karpion ahdistuksen ja suositteli yllättäen vierailua kirjastoon.

– Kaveri kertoi hieman sarkastisesti kirjastossa olevan sellaisia kaunokirjoja, joissa käsitellään juuri ihmissuhdeasioita ja ihmisen kasvuun liittyviä kysymyksiä.

Karpio marssi Turun pääkirjastoon ja löysi sattumalta lattialta Charles Bukowskin runokirjan Rakkaus on koira helvetistä. Kirjan ohuus oli ratkaisevaa. Hän lainasi kirjan.

– Mietin, voivatko nämä olla runoja, kun minä ymmärrän näitä. Ne olivat mahtavia, semmoisia katurunoja.

Bukowskin innoittamana Karpio alkoi kirjoittaa pastisseja eli kopioida Bukowskin tyyliä. Oli kuitenkin yksi ongelma. Urheileva runoilijanalku ei ollut koskaan elänyt uskottavaa katuelämää. Oli aika tutustua baareihin.

Turkulaisravintola Hämeenportti oli kuuluisa siitä, että kirjailijat ja muut taiteilijat suorastaan parveilivat siellä. Kapakan miestenhuoneessa Karpio törmäsi Bukowskin runojen suomentajaan, runoilija Markku Intoon.

– Runoilija murahti: ”Tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun joku on tullut kyselemään runoista kusilaarin ääressä”. Jatkoimme jutustelua baaripöydässä, Karpio muistelee.

Karpio innostui kirjoittamisesta. Hänen ensimmäinen nuortenkirjansa, Otsalamppu, ilmestyi vuonna 1995. Sen jälkeen nuortenkirjoja on putkahdellut tasaisesti, kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Lisäksi hän on kirjoittanut yhden aikuistenromaanin ja käsikirjoittanut nuorten TV-sarjan yhdessä Anita Malkamäen kanssa.

Karpio kertoo jo varhain kokeneensa, että hän haluaa kirjoittaa nimenomaan nuorille. Tarkkaa syytä hän ei osaa antaa.

Kirjoittaessani en kaipaa merimaisemia. Vanhassa työhuoneessani oli ikkuna merelle ja kiikaroin koko ajan naapurin isäntiä, jotka lähtivät kalaan. Markku Karpio

– Jostain mystisestä syystä muistan tähänastisesta elämästäni parhaiten teinivuodet. Ne ovat jättäneet syvän jäljen, en tiedä miksi. Toki elämässäni tapahtui paljon. 15-vuotiaana sairastuin diabetekseen ja siitä tuli myös yksi esikoisromaanini aiheista.

Karpio kantaa huolta teini-ikäisten nuorten, erityisesti poikien olemattomasta lukemisinnosta. Se on vienyt hänet puhumaan lukemisen tärkeydestä lukuisiin kouluihin. Karpio toimii myös Naantalin kirjahyrrä -lastenkirjallisuusfestivaalin ohjelmavastaavana. Syksyisin järjestettävän festivaalin aikana kirjailijat tapaavat nuoria lukijoita, keskustelevat tarinoista ja kertovat kirjojensa synnystä.

Muutto Utöhön oli silkkaa sattumaa

Paraisten kaupunkiin kuuluva Utö on Suomen eteläisin asuttu saari. Ympärivuotisesti siellä elää kolmisenkymmentä asukasta. Kun talven hammas hellittää, kasvattavat kesäasukkaat ja turistit väkiluvun moninkertaiseksi.

Utöstä on joka suuntaan 90 kilometriä: Maarianhaminaan, Turkuun ja Hankoon.

1600-luvulta lähtien Utö on toiminut majakanvartijoiden, luotsien, sotilaiden ja tullimiesten asemapaikkana.

Markku Karpio asuu vaimonsa Susanna Sjömanin kanssa vanhassa majakanvartijoiden talossa. Talon oikeaa ikää voidaan vain arvailla. Itäpäädyn asunnon huoneet ovat pienet, mutta kotoisat. Alhaalla on yhdistetty makuu- ja olohuone ja ylhäällä Susannan työhuone.

Markun työhuone on Utö Havshotellin, entisen armeijan kasarmin kellarissa. Vanhassa lääkevarastossa ei ole ikkunoita, teräsoven takana on vain karut betoniseinät.

– Kirjoittaessani en kaipaa merimaisemia. Vanhassa työhuoneessani oli ikkuna merelle ja kiikaroin koko ajan naapurin isäntiä, jotka lähtivät kalaan. Se häiritsi keskittymistä ihan hitosti.

Emme halunneet olla niitä, jotka lähtee täältä vuoden kuluttua mukanaan hurja kasa idyllisiä valokuvia. Markku Karpio

Kirjailijan ja suomentajan muutosta Utön saarelle on aikaa jo runsas 15 vuotta. Karpio manasi Helsingin korkeita vuokrahintoja. Apurahat olivat tiukassa.

– Susanna jäi Helsingin yliopistolta vapaaksi suomentajaksi. Yhtäkkiä tajusimme, että ei meidän ole mikään pakko asua Helsingissä.

Ei mikään idyllinhakureissu

Muuttoidea alkoi vitsistä. Talvella 2003 Helsingin Sanomien Sunnuntailiitteessä oli koko aukeaman juttu Utön saaresta. EU-varoin palkattu projektisihteeri yritti houkutella saarelle uusia asukkaita. Saarelta puuttuivat sekä asunnot että työpaikat.

– Olimme aluksi jonossa perhe numero 73. Kun lopulta tulin käymään saarella, projektisihteeri seisoi laiturilla ja kertoi minun olevan ensimmäinen, joka tuli käymään.

Moni innokkaista lienee kavahtanut saaren sijaintia ja kulkuyhteyksiä. Laivamatka mantereelta kestää lähes viisi tuntia, eikä yhteysalus kulje joka päivä. Markku ja Susanna päättivät silti muuttaa Utöhön pysyvästi.

– Sovittiin heti, että tämä ei ole meille mikään idyllinhakureissu. Emme halunneet katsoa vain kaikkia vuodenaikoja läpi ja sitten häipyä. Emme tahtoneet olla niitä, jotka lähtevät täältä vuoden kuluttua mukanaan hurja kasa idyllisiä valokuvia.

"Näin köyhät ihmiset asuvat näin hienossa ympäristössä"

Markku Karpion elämä Utössä on uomissaan. Toki yhteysalusten aikataulut voisivat palvella vakituisia asukkaita paremmin tai säät voisivat suosia kalastusharrastusta useammin.

Meri on Utössä läsnä kaikkialla. Kun Karpio aamulla avaa asuntonsa verhot, meri tervehtii häntä välittömästi joko tyyneydellään tai valkoisilla vaahtopäillään.

– Vaimo on joskus sanonutkin, että Nalle Wahlroos ei varmaan tykkäisi, kun näin köyhät ihmiset asuvat näin hienossa ympäristössä, naurahtaa Karpio.

Markku Karpio täyttää keväällä 57 vuotta. Hän sanoo, että vuodet ovat rauhoittaneet miestä. Enää ei tarvitse mennä ”pää edellä joka paikkaan”.

Nuoruuden levottomasta urheilijasta on tullut tyytyväinen kirjailija, joka kalastaa vapaa-ajallaan. Hermo lepää Utön edustalle verkkoja laskiessa.

– Kyllä elämän tarkoitus taitaa lopulta olla rakkaus. En ole parempaakaan määritelmää elämän tarkoituksesta keksinyt. Lukitaan tämä.

Kuuntele Yle Areenasta: Yle Radio Suomen Sunnuntaivieras: Markku Karpio

Antero Karttusen ei ole tarvinnut 57 vuoteen miettiä, mitä tekisi uutenavuotena. Hän on viettänyt uudenvuodenpäivät hämärässä kopissa Pasilassa selostaen perinteistä Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konserttia. Ensimmäisen kerran Karttunen selosti televisiokonserttia vuonna 1961, ja siitä lähtien hänen äänensä on tullut tutuksi konsertin suomalaisille katselijoille.

– Olen vitsaillut, että kenellekään ei ole tullut uudenvuoden viettäminen näin halvaksi, sillä en ole juhlinut vuoden vaihtumista vuosikymmeniin, nauraa Karttunen, 81.

Wienin filharmonikkojen konsertti televisioidaan ympäri maailmaa ja sillä on noin 50 miljoonaa katselijaa. Pääosassa on Straussin säveltäjäperheen teokset, joista riittää varioitavaa. Pelkästään Johann Strauss nuorempi ehti säveltää eläessään yli 500 teosta.

– Vaikka olen selostanut konsertin kymmeniä kertoja, joka kerta tulee sellaisia kappaleita, joita ei ole ennen esitetty, toteaa Karttunen.

Vuosikymmenten kokemuksen vuoksi Karttusen ei tarvitse enää nähdä valtavasti vaivaa valmistautuessaan konserttiin. Itävallan yleisradioyhtiö ORF lähettää etukäteen ohjelman ja valmiin tekstiluonnoksen, jota voi käyttää käsikirjoituksen pohjana. Tänä vuonna ohjelma tuli poikkeuksellisen aikaisin, joten Karttusen käsikirjoitus oli valmiina jo hyvissä ajoin ennen joulua.

Karttunen muokkaa käsikirjoitusta suomalaisille katselijoille sopivaksi.

– Wieniläiset olettavat, että kaikki tietävät mikä on esimerkiksi Hofburgin palatsi. Puhumattakaan musiikista. He luulevat kaikille olevan päivän selvää Straussin dynastian perhesuhteet ja tyylisuunnat.

Selostustyötä helpottaa, että Karttunen on opiskellut Wienissä ja myös käynyt kaupungissa usein. Yleisradion entisenä musiikkipäällikkönä myös yhteistyö ORF:n kanssa on tuttua.

Haastavuutta selostukseen tuo se, että tauot kappaleiden välissä ovat hyvin lyhyet. Parissakymmenessä sekunnissa pitäisi kertoa pieni informatiivinen tarina säveltäjästä tai teoksesta. Välillä tauko onkin oletettua lyhyempi ja tarina täytyy kuroa nopeasti loppuun.

– Periaatteeni on, etten puhu sanaakaan musiikin päälle.

Toisinaan tauot taas venyvät, kun kapellimestarin nenää puuteroidaan takahuoneessa. Silloin plakkarissa täytyy olla tarinaa Strausseista tai vaikka Filharmonikkojen Musikvereinin upean salin yksityiskohdista.

Mitään suurempia häiriöitä tai mokia ei ole tapahtunut aikoihin. Joskus alkuaikoina lähetys pätki ja meni välillä mustaksi.

– Silloin selostuskopissa oli aika tukalat oltavat, muistelee Karttunen.

Konserttiin pääsee vain arpaonnella

Tänä vuonna uudenvuoden konsertin johtaa italialainen kapellimestari Riccardo Muti. 76-vuotias Muti on johtanut uudenvuoden konserttia jo neljä kertaa aiemmin. Hän kuuluu Filharmonikkojen luottokapellimestareihin, sillä kaikkiaan hän on johtanut maailmankuulua orkesteria lähes 500 kertaa.

Kapellimestari vaihtuu vuosittain ja orkesteri kutsuu johtajaksi alansa huippuja. Yleensä kapellimestarit ovat melko iäkkäitä, mutta viime vuosi oli poikkeus, kun kutsun sai venezuelalainen Gustavo Dudamel, 36.

Antero Karttunen muistelee uransa alkuaikoja, jolloin konserttia johti neljännesvuosisadan ajan konserttimestari Willi Boskovsky.

– Silloin konserteissa oli aivan erityinen tunnelma. Boskovsky johti viulu kädessä, aivan kuten Straussit olivat aikoinaan tehneet. Lisäksi hän hymyili koko ajan, mikä teki konsertista hyvin kotoisan.

Wienin filharmonikkoja pidetään yhtenä maailman parhaista orkestereista. Se on myös siitä poikkeuksellinen, että heitä ei määräile intendentti, vaan muusikot päättävät itse asioistaan. Demokraattista sinfoniaorkesteria on kuitenkin syytetty myös syrjinnästä, sillä kesti kauan ennen kuin ensimmäinen naismuusikko pääsi soittamaan sen riveihin. Se tapahtui vasta vuonna 1997, jolloin naisharpisti valittiin orkesteriin. Nykyään mukana on jo useita naismuusikoita.

Uudenvuoden konsertin ohjelmisto koostuu lähinnä isä-Straussin ja hänen kolmen lapsensa Johann nuoremman, Eduardin ja Josefin sävellyksistä. Mukaan pääsee yleensä myös muutamia heidän aikalaissäveltäjiä Wienistä. Muutama numero on kuitenkin sinetöity. Lopussa soivat aina Johann Strauss nuoremman Tonava kaunoinen ja Johann Strauss vanhemman Radetzky-marssi.

Antero Karttunen ei ole ikinä päässyt taputtamaan Radetzky-marssin tahtiin, koska on ollut aina töissä. Eikä konserttiin olisi helppo päästäkään.

Jos ei kuulu kutsuvieraiden joukkoon, ovat arpajaiset ainoa toivo. Alkuvuodesta avautuu mahdollisuus ilmoittautua seuraavan vuoden konsertin arpajaisiin. Jos onni suosii, saa ostaa liput konserttiin. Eivätkä nämäkään liput ole halpoja. Hyvistä paikoista saa pulittaa jopa yli tuhat euroa.

Karttusen hienostunut selostus kuuluu olennaisesti uudenvuoden konserttiin, mutta tämä vuosi saattaa olla viimeinen kerta, kun hänen äänensä toivottaa suomalaiskatselijat tervetulleeksi suoraan lähetykseen.

– Olen kaikin puolin yli-ikäinen. Nyt saattaisi olla oikea hetki lopettaa, toteaa Karttunen.

Yle TV1 näyttää Uudenvuoden konsertin Wienistä 1.1. klo 12.30.

Kiinan ensimmäinen keisari Qin Shihuang antoi 2 200 vuotta sitten virallisen määräyksen: kaikkialta hänen yhdistämästään laajasta maasta oli etsittävä ainetta, jonka avulla hän saisi ikuisen elämän.

Historioitsijoilla ja arkeologeilla oli ennestään viitteitä Qinin yrityksistä päihittää kuolema, mutta nyt niistä on saatu kirjalliset todisteet, kertoo Kiinan uutistoimisto Xinhua.

Hunanin arkeologisen instituutin tutkija Zhang Chunlon on analysoinut 48 muinaista asiakirjaa, jotka löytyivät kuivuneesta kaivosta Liyen kylästä Hunanin maakunnasta 15 vuotta sitten.

Bambukaistaleille kirjoitettuja asiakirjoja oli kaivossa yli 36 000. Ne ovat peräisin vuosilta 259–210 ennen ajanlaskumme alkua, ja niissä käsitellään niin poliittisia kuin sotilaallisia asioita, ja myös muun muassa kulttuuria.

Zhangin tutkimissa asiakirjoissa puhutaan terveydenhoidosta. Hänen mukaansa kirjoitukset osoittavat, että Qin-dynastian aikana harjoitettiin edistynyttä lääketiedettä. Sairauksia hoidettiin jo muun muassa akupunktiolla.

Ympäri maan jopa pikapostina

Asiakirjoista selviää, että kuolemattomuutta tavoitelleen keisarin valtakunnallinen etsintäkuulutus todella ylsi aina kaukaisiin kyliin ja raja-alueille asti.

Vaikka maassa jo oli postilaitos, joka ilmeisesti kykeni kuljettamaan jopa pikapostia, keisarin määräyksen perusteellinen leviäminen oli tuolloisissa liikenneoloissa hallinnolta erittäin iso saavutus, Zhang sanoo.

Kaivossa oli säilynyt jopa joitakin vastauksia. Yksi kylä pahoitteli, ettei sillä ollut mitään annettavaa, mutta yhdestä pikkukaupungista tarjottiin paikallista vuoristoyrttiä.

Valtava hautaluolasto on tutkimatta

Qinin arvellaan lääkinneen itseään kuolemaa vastaan sinooperilla eli elohopeasulfidilla, sillä tuohon aikaan ei tiedetty, että elohopea on myrkyllistä. Sinooperipillerit todennäköisesti aiheuttivat keisarin kuoleman tai ainakin jouduttivat sitä.

Qin kuoli 39-vuotiaana vuonna 207 ennen ajanlaskumme alkua. Häntä eivät auttaneet edes salaiset tunnelit, jotka hän oli antanut kaivauttaa palatsinsa alle, koska uskoi niiden kautta pääsevänsä pakoon pahoja henkiä.

Tuonpuoleiseen häntä saattoi yksi nyky-Kiinan tunnetuimmista nähtävyyksistä, terrakotta-armeija. 1970-luvulla alkaneissa kaivauksissa hänen hautansa ympäristöstä on löydetty tuhansia luonnollisen kokoisia savisotilaita, ja lisää muitakin ihmishahmoja löytyy edelleen.

Itse maanalaisessa mausoleumissa ei ole tehty kaivauksia. Se on laaja luolasto syvällä vuoren uumenissa ja mitä ilmeisimmin täynnä kaikkea, mitä keisari saattoi tuonpuoleisessa tarvita.

Muinaisten kirjoitusten mukaan siellä on myös helmistä tehty tähtitaivas ja pronssivuorien välissä virtaavia elohopeajokia. Vaikka kertomuksissa olisi liioittelua, alueelta otetuissa maanäytteissä todella on erittäin suuria määriä elohopeaa.

VR:n entisen, Helsingin Vallilassa sijaitsevan konepajakompleksin kohtalo on edelleen osin avoin, kerrotaan VR:ltä.

Aiemmin marraskuussa uutisoitiin, että Yhdysvaltojen entinen suurlähettiläs Bruce Oreck on ostamassa konepaja-alueen. Oreck sanoi Ylen haastattelussa, että "vuoden loppuun mennessä meidän pitäisi tietää, miten tässä käy".

Nyt VR:n kiinteistöjohtaja Ari Mäkinen kuitenkin kertoo, että neuvotteluaikaa Oreckin kanssa on päätetty jatkaa helmikuun loppuun saakka.

– Hänellä on yksinoikeus nyt parin kuukauden ajan miettiä, syntyykö kauppa vai ei, Mäkinen sanoo Ylelle.

– Me olemme tehneet hänelle esityksen niistä ehdoista, joilla kauppa voisi syntyä. Kauppahinnasta sinänsä on ehkä yhteinen ymmärrys, mutta tällaisessa monimutkaisessa kokonaisuudessa on paljon selvitettäviä asioita.

Sen takia Mäkisen mukaan todettiin, että neuvotteluille myönnetään kaksi kuukautta lisää aikaa.

Yle Uutiset ei ole tavoittanut Oreckia tai hänen edustajaansa kommentoimaan neuvotteluja.

Ari Mäkinen kertoo, että neuvottelut koskevat alueen entistä maalaamoa, kokoonpanohallia sekä sähköistä hallia.

– Mitä tulee muihin kiinteistöihin – siinä on kolme pienempää, jotka tunnetaan nimillä paja, voimala ja lasipalatsi –, niin ne on myyty joulukuun loppupuolella pois.

Tämän kolmikon on ostanut kehitysyhtiö Vallilan Ratapiha, Mäkinen sanoo.

Lisää aiheesta:

Yhdysvaltojen ex-suurlähettiläs Bruce Oreck: "Vallilan Konepajan ostaminen on tapani kiittää suomalaisia" (16.11.2017)

Yhdysvaltojen ex-suurlähettiläs Oreck aikoo ostaa Vallilan Konepaja-kompleksin (6.11.2017)