1

Francesca Woodman Suomen valokuvataiteen museossa
Vanha kulttuuritoimittajarouva herkistyi yhdysvaltalaisen kulttivalokuvaajan Francesca Woodmanin (1958–1981) valokuvien äärellä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä alkusyksyllä.
Pääosin mustavalkoiset, rohkeat ja monitulkintaiset kuvat pysäyttävät. Nuoret kauniit naisvartalot ränsistyneissä, rosoisissa huoneissa. Totiset kasvot, verhoutuneet katseet. Intohimo ja pieteetti, jolla kuvat on rakennettu.
Kuinka nuori ihminen pystyi toteuttamaan niin valtavan määrän niin tenhoavia valokuvia, jotka ovat täynnä suuria tunteita, seksuaalisuutta, uhkaa ja kaipuuta?
Missä Woodman olisi nyt? Millaisia kuvia hän ottaisi, millaisen uran olisi tehnyt, jos ei olisi pudottautunut ikkunasta kuolemaan vain 22-vuotiaana, toimittajarouva pohtii, samana vuonna syntynyt kuin nuorena kuollut valokuvaaja.
Satu-Lotta Peltola
2

Lumor Teatern: People Respect Me Now Tampereen Teatterikesässä
Hikinen iltapäivä. Niitä Tampereen Teatterikesältä aina odottaa. Tällä kertaa nihkeyteen liittyy uhka. Etelä-Suomeen on jo annettu myrskyvaroitus. Kohta kaatuu puita ja lentää kattoja.
Tampereella vasta pilveilee. Teatterikesän yleisöä on laskeutunut Tampereen yliopiston teatteritilan Montun katsomoon. Tositarinaan perustuva, koulukiusaamisesta kertova, People Respect Me Now alkaa.
Sitten sammuvat valot. Syy ei ole myrskyn, vaan esityksen monimutkaisen tekniikan, joka ei keskustele tamperelaisten laitteiden kanssa. Yleisö ulos. Vielä ei onneksi sada.
Lopulta katsojat kutsutaan takaisin sisään. Ryhmä on tehnyt ohjaajansa Paula Stenström Öhmanin johdolla päätöksen. Esitys viedään loppuun ilman videotehtosteita.
Jos en olisi ollut läsnä alkusählingin aikana, en olisi huomannut mitään. Lumor Teaterin näyttelijät heittäytyvät lukuisiin rooleihinsa taidolla, joka vetää hiljaiseksi. Myös näytelmän tapahtumat vetävät hiljaiseksi. Aikuisten kyvyttömyys puuttua lasten pahoinvointiin vetää hiljaiseksi.
Ulos valuu vakavaa väkeä. Sade on alkanut.
Päivi Puukka
3

The Handmaid’s Tale
Vuoden tunteikkaimmat kulttuurikokemukset olen kokenut kotisohvalla. Netflixin ja muiden suoratoistopalveluiden laadukkaat tv-sarjat ovat saaneet aikaan naurua, itkua ja kylmiä väreitä.
Tämän vuoden helmiä ovat olleet Twin Peaksin outo jatko-osa sekä upeasti toteutettu The Crownin toinen kausi.
Ylitse muiden oli Margaret Atwoodin Orjattaresi-dystopiaan perustuva The Handmaid’s Tale, jossa äärikonservatiiviseksi muuttuneessa yhteiskunnassa naiset päätyvät synnytyskoneiksi.
Väkevä tv-tulkinta on niin ahdistava, että katselu piti välillä keskeyttää. Samalla päässä pyöri ajatus, että Trump-maailmassa tämä voisi olla oikeasti totta.
Ville Vedenpää
4

Lux musicae Sjundbyn linnassa
Kyllä ulkomusiikilliset tekijät vaikuttavat. Toisinaan ne ovat niin oleellisia, että kilpailevat itse esityksen kanssa.
Sjundbyn linna vuoden pimeimpään aikaan. Kynttilät valaisevat 1500-luvun harmaakivirakennusta.
Aatelisvaakunoita. Aseita. Trofeita. Muotokuvia menneiden vuosisatojen asukkaista.
Silti ihmeen kotoisa tunnelma. Huonot pönötyspisteet.
Ja musiikki – melkein tuntuu kuin barokkikappale olisi sävelletty naapurihuoneessa, eikä muste ole ehtinyt vielä kuivua.
Mikko Pesonen
5

Hiljaisuus-festivaali
Kittilän lähellä sijaitsevassa Kaukosen kylässä sataa kesäkuun alussa yleensä räntää. Hiljaisuus-festivaalin alkaessa kylän valtasi tänä vuonna kuitenkin yllättävä helle.
Festivaalissa ei nimestään huolimatta ole kyse hiljaisuudesta vaan nykysirkuksesta ja nykymusiikista – jopa siis näyttävistä tempuista ja paukkeesta ja räimeestä.
Virtuoosimaisen miimikon Thom Moncktonin esityksen yhdistäminen samoiluun tuntureissa tai uuden säveltaiteen säestämä ilma-akrobatia Reidar Särestöniemen taiteen keskellä olisi jo sinänsä päräyttävää. Mutta kun kaikki tehdään vielä yöttömän yön keskellä pikkuruisissa kunnantalon tai paikallisen majatalon tiloissa, on tunnelma taattu.
Kahdeksatta kertaa järjestetty festivaali on vielä säilyttänyt osan kotikutoisuuden charmistaan, mutta tapahtuma ei voi enää kasvaa menettämättä pienimuotoisuuttaan.
Hiljaisuus-festivaali sai tänä vuonna avustusta Suomen kulttuurirahastolta ja vielä valtionpalkinnonkin. Ensi vuonna sitä ei ehkä enää voi pitää kaikessa hiljaisuudessa?
Satu Nurmio
6

Future Islands Helsingin Circuksessa
Omintakeista syntikkapoppia soittava yhdysvaltalaisyhtye Future Islands teki Suomen-debyyttinsä Ruisrockissa 2014. Keikassa oli taikaa.
Hetkeä aiemmin bändi oli saanut maailman puolelleen esiintymällä David Lettermanin tv-ohjelmassa tyylilleen uskollisesti. Se tyyli on laulaja Samuel Herring sisäisine hirviöineen. Aidosti omana itsenään – niin haluan uskoa.
Mitä enemmän sanoja Future Islandsin musiikin luonnehtimiseen käyttää, sitä merkityksettömämmäksi se muuttuu. Future Islands oli hetken ihastus, se oli alusta asti selvää.
Syksyllä bändin keikalle jonotettiin Helsingin Narinkkatorin mitalla. Pari juoppoa soitti sisäänkäynnin kohdalla Boomblasterista Popedaa. Satoi ja oli pimeää.
Sisällä Future Islands heräsi hetken hehkuun, vaikka oli ilmeistä, ettei settilistalta vieläkään löydy kuin pari kappaletta variaatioineen.
Joku kaatoi vahingossa kaljan päälleni.
Olkoon tämä kirjoitus lämmin halaus kolmivuotiselle historiallemme. Hyvästi, Future Islands.
Mattias Mattila
7

Kansallisteatterin Tippukivitapaus
Se, että Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähdään kantaesityksenä uutta lastenteatteria, on tapaus. Lapsille suunnatulla kulttuurilla on valtava kysyntä, joten uuden teoksen tuominen päänäyttämölle on enemmän kuin tarpeen.
Laura Ruohonen on muokannut samannimisen runokirjansa pohjalta valloittavan, hyväntuulisen teatteriesityksen. Runot pääsevät uuteen kukoistukseen Anna-Mari Kähärän säveltämissä tarttuvissa lauluissa.
Näytelmässä on iloa, pelkoa, jännitystä, ilkeyttä ja ratkiriemua. Siis tunteita laidasta laitaan. Näytelmä antaa kosketuksen teatterin taikaan, sillä arkirealismi on kaukana. Silti esiin nousee tärkeitä teemoja kuten ystävyys, rohkeus, ahneus ja vallanhimo, mutta niitä ei alleviivata.
Kansallisteatterin suuren näyttämön tila on osattu ottaa hyvin haltuun. Jo pelkästään kauniin kattomaalauksen alla istuminen on elämyksellistä lapsille. Koko perheen musikaalin kruunaa lavalla pomppiva Mahtimummeli, 80-vuotias Seela Sella.
Miia Gustafsson
8

Juho Kuosmasen Salaviinanpolttajat
Positiivinen hulluus on voimavara. Tamperelaisen Loud Silents -mykkäelokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Otto Kylmälä päätti teettää uudestaan Suomen ensimmäisen elokuvan Salaviinanpolttajat (1907).
Elokuvantekijäksi houkuteltiin Cannesissa palkittu art house -ohjaaja Juho Kuosmanen. Alkuperäisestä elokuvasta on jäljellä vain lehti-ilmoitus.
Ei voi mitään, mutta minua nauratti, kun Kuosmasen elokuvan roolihenkilöt joivat viinaa ja liukastelivat lumessa. Mukana kulki minipossu.
Oman säväyksensä esitykseen toivat tehosteista vastannut foley-artisti Heikki Kossi ja hänen itsekseen paukahtelevat sähköpiuhansa sekä kainosti soiva Ykspihlajan Kino-orkesteri, joka säesti elokuvaa.
Salaviinanpolttajat (2017) oli yksi puisevan Suomi 100-juhlavuoden taiteellisista valopilkuista.
Jonni Aromaa
9

Litku Klemetti
Finnhits-indierockia underground-estetiikalla, jotain sellaista on Litku Klemetin aseistariisuva musiikki. Ihmissuhdesotkujen kuvauksissa soivat Badding, menneet kesät ja balalaikka, tarkoin harkittu rämä ja roso.
Akateeminen musiikkinörtti Sanna Klemetti on sanonut, että hän ei halua rocktähtihahmonsa kanssa liukua liian kauas alakulttuurikuvioista; siellä on yhteisö ja siellä on vapaus. Jotenkin se onnistuu, marginaalissa pysyminen, vaikka samaan aikaan suuren yleisön rakkaus vain kasvaa.
Litku Klemetin halusivat tänä vuonna keikalle kaikki ja halusin kaikille niille keikoille. Käsittämättömän energiset esiintymiset antavat yleisölle ylenpalttisesti: riemua, hengästynyttä yhteisöllisyyttä ja tanssimisen pakkoa. Jokaisella keikalla on ikuinen kesä.
Sanna Vilkman