Poliisin eilen illalla tekemä kotietsintä Helsingin Sanomien toimittajan kotiin on herättänyt vilkasta keskustelua. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi pitää kotietsintää lehdistön toimintaedellytysten ja lähdesuojan kannalta hyvin huolestuttavana.

Myös päätoimittajayhdistyksen puheenjohtaja Arno Ahosniemi ja Yle Uutisten päätoimittaja Riikka Venäläinen hämmästelevät kotietsintää Aamu-tv:n haastattelussa.

Viestintäoikeuden professorin Päivi Korpisaaren mukaan lähdesuoja ei kuitenkaan välttämättä vaarantunut.

– Ymmärrän, että tietolähteiden näkökulmasta kotietsintä voi tuntua huolestuttavalta.

– Uuden lainsäädännön mukaan etsintävaltuutettu kuitenkin seuloo hankitut tiedot ja varmistaa näin lähdesuojan.

Etsintävaltuutettu oli mukana eilisessä kotietsinnässä.

Poliisi voi tehdä kotietsinnän, jos kyseessä on rikos, josta voi seurata vankeusrangaistus. Professori Korpisaari ei halua arvioida, täyttyikö tämä ehto eilisessä kotietsinnässä. Jutun kirjoittaneen toimittajan mukaan poliisilla ei ollut tuomioistuimen päätöstä etsinnän tekemiseksi. Poliisi ei sellaista välttämättä tarvitse.

Lähdesuojaa ei ole murrettu

Lähdesuoja on lain toimittajalle turvaama oikeus pitää tietolähteet salassa. Professori Päivi Korpisaaren mukaan lähdesuoja on olennainen osa sananvapautta.

– Lähdesuojalla pyritään takaamaan sananvapauteen kuuluvaa oikeutta levittää tietoa, mutta kansalaisten oikeutta saada tietoa.

– Ilman lähdesuojaa yhteiskunnan epäkohdat tai väärinkäytökset voisivat jäädä paljastumatta, koska tietolähteet eivät uskaltaisi paljastaa niitä.

Professori Korpisaaren mukaan Suomessa on vahva lähdesuoja. Esitutkinnassa lähdesuoja voidaan murtaa, kun tutkitaan rikosta, jossa rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta. Oikeudenkäynnissä esitutkinta voidaan murtaa myös silloin, jos kyse on salassapitorikoksesta. Professori Korpisaari ei ota kantaa siihen, onko ylittyykö kynnys Helsingin Sanomien tapauksessa.

Lähdesuojan murtaminen on Suomessa erittäin harvinaista. Professori Korpisaari ei muista yhtään sellaista tapausta.

2000-luvun alussa Keskusrikospoliisi yritti murtaa lähdesuojan, kun se selvitti niin sanotun Sonera-kirjan kirjoittajaa. Korkeimman oikeuden mukaan kirjan kustantajan ei kuitenkaan tarvinnut paljastaa kirjoittajaa.

"Tämä uusi julkaisu on äärimmäisen vahingollinen sen kauhistuttavan science-fictionin, sen traumatisoivien hirviöiden taistelujen, sen tarinoiden ahdistavan ilmapiirin ja tiettyjen piirrosten väkivaltaisten värien vuoksi. Ja kaikki nämä painajaismaiset näyt ovat haitallisia nuorten herkkyydelle".

Tätä mieltä oli vuonna 1969 Ranskan sarjakuvasensuurikomissio Fantask-lehdestä, jossa julkaistiin amerikkalaisten supersankareiden, kuten Hämäkkimiehen seikkailuja.

Ranskaan säädettiin sarjakuvalaki vuonna 1949, jonka perusteella saatettiin esimerkiksi sensuroida sarjakuvia, joissa oli "väkivaltaisia värejä", kuten punaista ja mustaa. Irstailu, laiskuus ja valehtelu olivat sarjakuvissa kiellettyjä.

Ranskalaissensuuri määritteli myös sen, miten naisia sai kuvata. Sallitut naistyypit olivat epäseksuaalisia, päästä varpaisiin puettuja tanttoja tai poikatyttöjä. Naishahmot katosivat nopeasti ranskankielisestä sarjakuvasta, koska turhautuneet taiteilijat alkoivat harjoittaa itsesensuuria. Tämä taas ei ollut tasa-arvon kannalta erityisen hyvä asia.

Voimakas media

Ranskan sarjakuvalaki on vain yksi esimerkki siitä, kuinka sarjakuvaa on aikojen kuluessa sensuroitu. Sarjakuvalehtiä on muun muassa poltettu roviolla, tekstiä on poistettu tai mustattu, ruutuja on piirretty uusiksi tai sarjakuva on jätetty kokonaan julkaisematta. Etenkin kauhu on saanut kokea kovia: kukoistava ja korkeatasoinen kauhusarjakuva katosi Yhdysvalloista kokonaan 1950-luvun itsesensuurikoodiston takia.

Sensuurin muina kohteina ovat luonnollisestikin olleet seksi, rasismi, päihteet, uskonto ja politiikka. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen monessa länsieurooppalaisessa maassa vasemmisto koki amerikkalaisen sarjakuvan kulttuuri-invaasiona, jota piti vastustaa.

– Esimerkiksi kirosanoja on muutettu kryptisiksi merkeiksi, naisten rintavarustukseen on puututtu, ja jopa suudelmat ovat olleet joissakin tapauksissa kiellettyjä. Tekijöitä ja kustantajia on haastettu oikeuteen ja heille on määrätty sakkoja ja jopa vankeustuomioita. Äärimmäisissä tapauksissa, kuten Charlie Hebdo -julkaisun kohdalla, sarjakuvataiteilijoita on tapettu, Sarjakuvasensuuri-kirjan tekijä Severi Nygård luettelee.

Nygårdin mukaan sarjakuva on voimakas media, joten ei ole ihme, että sitä on sensuroitu ja sensuroidaan.

– Koska sarjakuva yhdistää kuvaa ja tekstiä, se pystyy kertomaan paljon enemmän kuin esimerkiksi kirjallisuus tai kuvataiteet sellaisenaan. Kun tällaista voimallista mediaa sitten tarjotaan lapsille esimerkiksi kauhun muodossa, lastensuojelulliset näkökohdat ovat ymmärrettäviä. Käsittääkseni ei kuitenkaan ole olemassa hirveästi todisteita siitä, että kauhusarjakuvan lukeminen korreloisi rikollisuuden kanssa.

Sarjakuvasensuurin lähtökohdat ovat liittyneet taiteenlajissa tapahtuneeseen muutokseen.

– Sarjakuvan alkuaikoina sen kohteena olivat lähinnä kielitaidottomat siirtolaiset sekä lapset, koska kuva korvasi tekstiä. Kun sarjakuvissa ryhdyttiin käsittelemään vakavampia ja aikuisempia teemoja, syntyi myös sensuuria, Severi Nygård tarkentaa.

Italia ja vieraat elämänmuodot

Sarjakuvasensuurin mielenkiintoisimpiin maihin kuuluu Italia, joka on ollut myös varsin tuottelias sarjakuvamaa. Italiassa on piirretty muun muassa lännensarja Tex Willeriä sekä Aku Ankan taskukirjoja.

Italialaisen sensuurin juuret ulottuvat 1930-luvulle, jolloin maan fasistihallitus kielsi kaikki amerikkalaiset sarjakuvat yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Mikki Hiiri -lehti oli edelleen saatavilla – siimahäntä kun sattui olemaan diktaattori Benito Mussolinin ja tämän lasten suosikki.

Fasistihallinnon kaaduttua toisen maailmansodan jälkeen sensuurivaatimuksissa kunnostautui etenkin katolinen kirkko. Paljas pinta oli ehdottomassa pannassa. Huippusuositussa Pantera Bionda -sajakuvassa esimerkiksi seikkaili bikineihin pukeutunut viidakkoneitonen, mikä oli kirkolle liikaa. Lukuisten oikeudenkäyntien jälkeen sarjakuva vedettiin pois myynnistä. Se palasi takaisin vasta, kun sankarittarelle oli piirretty peittävämpää vaatetusta.

Myös Tex Willeriä sensuroitiin rankasti. Ruuduista poistettiin aseita, naisten paljaat olkapäät pistettiin piiloon, hameenhelmoja pidennettiin sekä avonaisia kaula-aukkoja pienennettiin. Usein Willer-sensuurissa ei ollut logiikan häivää.

Italialaisen sarjakuvasensuurin omituisin piirre liittyy vieraisiin elämänmuotoihin ja hirviöihin. 1960-luvun Italiassa amerikkalaisten tuontisarjakuvien ulkoavaruudellisia olentoja muutettiin systemaattisesti mekaanisiksi koneiksi ja muiksi ei-elollisiksi hahmoiksi. Ilmeisesti vieraat elämänmuodot loukkasivat kirkon käsitystä siitä, että ihminen oli luomakunnan kruunu.

Tintti ja sensuroitu Afrikka

Ahkeran sensuurin kohteena on ollut myös maailman suosituimpiin sarjakuviin kuuluva Tintti, josta on muodostunut ranskalaisen kielialueen eittämätön ylpeys.

– Tintti-sarjakuvan hahmot ovat karikatyyreja, mutta kuitenkin tarpeeksi realistisia, jotta niiden toiminta voidaan ottaa todesta. Tämän takia Tintissä on nähty lapsille sopimattomia asioita, Severi Nygård toteaa.

Alkuperäisessä Kultasaksinen rapu -albumissa kapteeni Haddock juo muutamaan otteeseen alkoholia suoraan pullon suusta. Amerikkalaiselle kustantajalle tämä oli ilmeisesti lakiteknisistä syistä liian roisia, joten kyseiset ruudut poistettiin. Tinteistä on myös sensuroitu viittauksia itsemurhaan sekä kohtauksia, joissa on ollut arveluttavaa uskonnollista sisältöä.

Kaikkein sensuroiduin Tintti-albumi on Tintti Afrikassa, jota on koettu rasistiseksi ja josta nousee säännöllisin väliajoin kohuja.

– Yhdysvalloissa ja Iso-Britannissa albumin ympärille on laitettu punainen nauha, jolla halutaan etukäteen varoittaa kiistanalaisesta sisällöstä. Olen itse todistanut Iso-Britannian Oxfordissa, kuinka eräässä kirjakaupassa muut Tintti-albumit olivat lastenosastolla, mutta Tintti Afrikassa löytyi aikuisten osastolta, Severi Nygård sanoo.

Ruotsissa Tinteistä kohistiin vuonna 2012, jolloin Tukholman Kulturhusetin nuortenkirjastosta poistettiin kaikki Tintti-albumit. Kulttuurikeskuksen taiteellinen johtaja, rap-artisti Behrang Miri syytti Tinttejä siitä, että ne pursuavat afrofobiaa ja että "arabit istuvat niissä lentävillä matoilla". Tintti-kielto herätti kuitenkin vastalauseiden kiivaan ryöpyn, ja se peruttiin varsin nopeasti.

– Tässä tapauksessa johtaja ja henkilökunta olivat selvästi sotkeneet monta sarjakuvaa keskenään ja tehneet niistä synteesin, joka ei millään tavalla vastannut todellisuutta, Severi Nygård analysoi.

Myös Smurffi-sarjakuvaa on sensuroitu oletetun rasistisuuden takia. Sarjassa on esiintynyt aggressiivisia mustia smurffeja, joiden väri muutettiin vuonna 2010 Yhdysvaltain markkinoille suunnatussa versiossa sinipunaiseksi.

Muumit ja vessapaperi

Sensuurin kynsiin on joutunut myös kotoinen muumimme. Muumipeikko-sarjakuvaa tehtiin 1950-luvulla alunperin Iso-Britannian markkinoille, ja Tove Jansson on kertonut, kuinka hänen piti poistaa tarinoista esimerkiksi viittaukset niinkin arkiseen asiaan kuten vessapaperiin. Kuninkaallisen perheen kustannuksella pilailu oli myös ehdoton tabu, kuten seksikin.

– Muumeja käännettiin englannista ruotsiksi ja suomeksi, ja myös siinä matkan varrella on tapahtunut sensurointia – yleensä kieli on jonkin verran pehmentynyt. Villin lännen Muumi-jutuista on sensuroitu esimerkiksi asekauppoja, ja eräässä tapauksessa on jätetty pois kohtaus, jossa muumiperhe pistelee poskeensa villisikaa, Severi Nygård kertoo.

Villisika-ateria oli liikaa nimenomaan ruotsalaiselle kustantajalle. Ruotsissa liian rajuksi koettiin myös ruutu, jossa Nipsua muistuttava olento oli hirtetty oksasta. Uudessa versiossa olion ympärille oli jälkikäteen piirretty soma rusetti.

Myös Aku Ankkaa, joka tunnetaan koko perheen viihteenä, on siistitty useampaan otteeseen. Kuulu Ankka-piirtäjä Carl Barks erehtyi uransa alkuaikoina kuvittamaan ankkaneidoille turhan muhkeita rintavarustuksia, ja joutui korjailemaan niitä hetimiten. Niinpä kaikki Barksin piirtämät naispuoliset ankkahahmot ovat lattarintaisia. Barks kommentoi myös oman aikansa sarjakuvakeskustelua ruuduilla, joissa saattoi lukea ironisesti sensuroitu-teksti.

Barksin lisäksi etenkin Aku Ankan taskukirjat ovat joutuneet sensuurin kohteiksi. Taskukirjoja piirrettiin Italiassa, ja niitä tuotiin Saksan kautta pohjoismaihin. Poistoja ja muutoksia tehtiin Saksassa.

– Taskukirjoissa on tapauksia, jossa poliisit ampuvat autolla pakenevaa Karhukoplaa. Ruuduista on poistettu aseet, ja luodit, mutta ampumisen äänet on jostakin syystä jätetty, Severi Nygård toteaa.

Aku Ankka-sensuurista löytyy myös kotimaisia esimerkkejä. Vuonna 1966 suomeksi ilmestyneessä tarinassa vallankumouksellinen henkilö huutaa "Sammuttakaa valot!", kun alkuperäisteksti on kuulunut "Viva the revolution!"

Toinen sensuuriesimerkki löytyy 1960-luvulta. Helsingin Sanomissa jätettiin julkaisematta strippi, jossa Mikki Hiiri ja hänen ystävänsä Eka Vekara olivat vierailulla Moskovassa. Sarjakuvassa neuvostokansalaisten oli pidettävä kasvoillaan eräänlaisia hymynauhoja, koska hallituksen käskystä kaikkien oli näytettävä onnellisilta. Arvatenkin tällaisen esittäminen Suomen suurimmassa sanomalehdessä ei olisi ulkopoliittisista syistä ollut kovin suotavaa.

Hakaristit piiloon

Kuten edellä mainitut Aku Ankka -esimerkit kertovat, Suomessa sarjakuvia on sensuroitu lähinnä Neuvostoliiton takia etenkin 1960-luvulla, joka oli poliittisesti herkkää aikaa. Noihin aikoihin Suomessa sensuroitiin myös hakaristejä, joita oli esimerkiksi sota- ja seikkailusarjojen kansissa. Tämäkin on todennäköisesti ollut poliittinen ratkaisu.

– Varsinaisia dokumentteja ei tästä ole, joten en pysty tätä varmasti sanomaan. Mutta on olemassa Sarjakuvatoimikunnan päätöksiä, jotka viittaavat tuohon suuntaan. Ja aihetodisteitahan löytyy esimerkiksi Korkeajännitys-lehdistä, Severi Nygård toteaa.

Muissa maissa lakitoimenpiteisiin johtaneita sarjakuvia ei Suomeen oikeastaan ole kovin paljon tuotu. Esimerkiksi 50-luvun brutaali kauhu ja väkivaltaiset dekkarisarjakuvat jäivät meiltä kokonaan paitsi. Lisäksi sarjakuvaa tuotiin Suomeen Saksan kautta jo valmiiksi sensuroituna. Rajumpaa sarjakuvaa alkoi tulla Suomeen vasta 70-luvulla erilaisten kauhujulkaisujen myötä. Tuolloin Suomessa myös lopetettiin sarjakuvalehtiä, joiden toiminta tosin oli jo aiemmin päättynyt muualla.

Suomen sensuroiduimpiin sarjakuvataiteilijoihin kuulunee Touko Laaksonen, jonka Tom of Finland -homosarjoja ryhdyttiin julkaisemaan maassamme vasta 1980-luvulla. Syynä tähän ovat olleet rikoslaki ja yleiset asenteet, ja esimerkiksi läntisessä maailmassa Laaksosen sarjakuvia on julkaistu jo 1950-luvulta lähtien.

Islam ja sananvapaus

Tuoreisiin kotimaisiin sensuurikohuihin kuuluu Pertti Jarlan Fingerpori-sarjan ns. eettinen natsi -strippi. Siinä eräänlainen ekofasisti ostaa vapaan juutalaisen saippuaa vuoden 1943 Berliinissä. Jarlan mukaan tavoitteena oli repiä huumoria kahden erilaisen ajatusmallin, natsisensuurin ja ekologisuuden yhteentörmäyksestä. Stripistä tuli sen verran paljon negatiivista palautetta, että Helsingin Sanomat poisti sen kokonaan verkkosivultaan.

Toinen näkyvä kohu syntyi vuonna 2006, kun kulttuurilehti Kaltio julkaisi Ville Rannan profeetta Muhammed-sarjakuvan, jossa pohditaan itseironisesti taiteilijoiden ja islamin ongelmallista suhdetta. Lehden verkkosivut suljettiin ja sen päätoimittaja erotettiin. Samalla lehden mainostajat kaikkosivat. Tapauksen tekee Sarjakuvasensuuri-kirjan mukaan ongelmalliseksi se, ettei sen paremmin Kaltio-lehti kuin Ville Rantakaan rikkonut millään tavalla Suomen lakia.

Rannan tapaus onkin yksi esimerkki siitä, kuinka uskonnosta ja islamista on tullut kuuma peruna ja sananvapauskysymys sarjakuvan parissa niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Tilannetta on kiristänyt etenkin toissa vuonna satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen tehty islamistinen terrori-isku, jossa murhattiin kaksitoista ihmistä. Kuolleiden joukossa oli viisi lehden taiteilijaa.

Pian terrori-iskun jälkeen Suomen sarjakuvaseura järjesti Minä olen Charlie -näyttelyn, jossa kotimaisten sarjakuvataiteilijoiden töiden lisäksi esillä oli muutama Charlie Hebdo -lehti.

Näyttely ei saanut olla esillä oikeastaan missään, vaan sitä siirreltiin paikasta toiseen. Sarjakuvaseuran tuolloinen puheenjohtaja Ville Hänninen luonnehti jupakkaa seuraavin sanoin:

– Selvisipä konkreettisesti, kuinka hauraalla pohjalla sananvapaus tässä maassa on.

Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiö täyttyy väliajalla puheensorinasta. Monessa seurueessa keskustellaan Masennuskomedia-näytelmän aiheista, loppuunpalamisesta ja työelämästä. Tällaista palautetta on saanut komedian ohjaaja Mari Rantasila.

Rantasila on työstänyt aihetta jo vuosia yhdessä käsikirjoittajakaksikko Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen kanssa. Näytelmän miljööksi valikoitui mielenterveyskuntoutujien työkeskus muutaman valokopion vuoksi:

– Tarvitsin valokopioita ja lähdin ottamaan niitä Paloheinän työkeskukseen. Ihastuin heti paikan tunnelmaan, siihen lämpöön, Mari Rantasila kertoo.

Työkeskuksen ohjaaja tuntui ottavan huomioon kaikkien kuntoutujien erityislaadun ja diagnoosit. Rantasila alkoi pohtia, miksei samanlaista ajattelua voisi olla muuallakin. Nyt tuntuu, että työelämästä on tullut pudotuspeliä. Ihmiset tuntevat olevansa arvokkaita vain sitä kautta, miten paljon ja miten halvalla he tekevät tulosta.

– Minusta jokaisella pitäisi olla oikeus tehdä parhaansa. Ei riitä, että työstä vain selviytyy rimaa hipoen, Rantasila sanoo.

Lisää ahdistusta aiheuttaa katkeroituminen. Harva jaksaa olla enää lojaali työnantajalleen, kun johtoporras käärii bonukset ja optiot ja samalla työntekijöitä vähennetään tuotannollisista ja taloudellisista syistä, pohtii Rantasila.

Häpeäntunne kylvetään lapsuudessa

Helsinkiläisen Teatteri Takomon näyttämöllä tanssahtelee sinipukuinen tyttönen. Liikkeet ovat hapuilevat ja ihan itse keksityt. Pian tyttö joutuu kuulusteluun. Häneltä kysytään, oliko tanssissa iloa. Olihan sitä! Kuulustelija kertoo, että naapurin Liisa on kuitenkin piirun verran iloisempi. Että mieti vielä: olisiko sinun ilosi sittenkin, asteikolla yhdestä viiteen, korkeintaan nelosen ehkä jopa kolmosen luokkaa.

– Olen miettinyt, että masennuksen yleisyys Suomessa liittyy jollain tavalla häpeän kulttuuriin. Erityisesti häpeällä kasvattamiseen, sanoo Aina on joku syy -näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Hanna Ryti.

– Toisen häpäiseminen johtaa arvottomuuden tunteeseen, jota monet masentuneet kokevat.

Ryti on ollut itsekin masentunut. Siitä kertominen on tuntunut vaikealta. Vaikka media käsittelee masennusta paljon ja asia on jatkuvasti esillä, häpeä asian ympärillä ei ole hälvennyt. Melkein kaikki masentuneet pelkäävät tulevansa leimatuiksi sairautensa vuoksi. Jos on menossa lonkkaleikkaukseen tai hammaslääkärille asian voi helpostikin jakaa vaikka naapurille rappukäytävässä. Masennuksen kanssa on toisin.

– Jos joku kertoo olevansa masentunut, tyypillistä, että häntä aletaan katsoa masennuksen kautta. Ikään kuin sairaus määrittäisi ihmisen kaiken toiminnan. Masennus on kuitenkin vain yksi osa ihmistä. Se on kuin kipeä lonkka, joka hidastaa kävelemistä, mutta ei vie koko persoonaa.

Ryti muistuttaa, että masentunut voi olla hyvinkin toimintakykyinen. Hän voi käydä töissä ja hoitaa hommansa ja olla silti masentunut. Hän voi käydä kaupassa ja hautoa samalla itsemurhaa. Masennus on monille kuin yksi luonteenpiirre tai ominaisuus. Se voi olla välillä päällä ja sitten häipyä taustalle vuosiksi.

Hyödyt irti kuntoutujista

Kansallisteatterin Masennuskomedian päähenkilö on viisikymppinen yritysjohtaja Eeva, joka vetää itsensä piippuun. Burn-outin jälkeen entiset kontaktit sulkeutuvat, eikä Eeva saa töitä. Hän päätyy mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Siellä Eeva alkaa soveltaa työelämästä saamiaan oppeja.

Eeva brändää työkeskuksessa ommeltavat pehmopuput ja alkaa myydä niitä yrityksille eettisinä liikelahjoina. Tosin mielenterveyskuntoutujista on saatava vähän enemmän tehoja irti.

– Jotain vastaavaa jo tapahtuukin. Olen lukenut, että Vantaa pesettää pyykkinsä puoli-ilmaiseksi pitkäaikaistyöttömillä. Halpaa työvoimaa ei saisi käyttää näin hyväksi, vaan niille, jotka pystyvät tekemään työtä, pitäisi maksaa kunnon palkka, Rantasila pohtii.

(Vantaan uusi suurpesula työllistää pitäaikaistyöttömiä, Vantaan Sanomat)(Laki ja miten se luetaan, Talentia lehti)

Rantasila uskoo, että masentunut Suomi saadaan vielä nousuun. Kansantaudistamme saattaa tehdä historiaa nuorempi sukupolvi, joka suhtautuu mielenterveysongelmiin toisin kuin nykyiset keski-ikäiset. Nuorille tuntuu olevan selkeää, että masennusta on ja sitä voidaan sekä hoitaa että ennaltaehkäistä.

Naurulla armoa ihmiselle

Osatakseen kirjoittaa mielenterveyskuntoutujien elämästä Mari Rantasila ja näytelmän kirjoittajat viettivät aikaa Niemikotisäätiön ylläpitämässä työkeskuksessa. Kun keskuksen kuntoutujat kuulivat projektista, he olivat huolissaan ja pelkäsivät, että heistä kirjoitetaan säälittäviä uhreja.

– Heille oli todella tärkeää, että tämä on komedia. Että, saadaanhan me sitten varmasti nauraa siellä, Rantasila sanoo.

Mari Rantasila on omassa työelämässään venynyt moneen. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi ja näytellyt sekä televisiossa, elokuvissa että teatterissa. Lisäksi hän on ohjannut kolme pitkää elokuvaa. Rantasila tunnetaan myös laulajana. Luulisi, että loppuunpalaminen vaanisi juuri hänenlaistaan.

– Kun valmistuin 1987 Teatterikorkeasta, otin vastaan kaikki työt, joita minulle tarjottiin. Paahdoin kolmen neljän eri työpaikan väliä, välillä saman päivän aikana. En pystynyt enää nukkumaan, eikä kroppakaan kestänyt. Kävi hyvin nopeasti ilmi, että tämä ei ole minun juttuni.

Masennuksen varjot kuiskailevat

Teatteri Takomon Aina on joku syy saa ensi-iltansa tammikuun lopulla. Joulukuussa ulkona vihmoo räntää ja työryhmä ottaa tuntumaa näyttämöön. Valosuunnittelija Riikka Karjalainen virittelee taustavaloa valkoiselle kankaalle. Esityksessä pelataan varjokuvilla. Ne sopivat masennusteemaan.

– Masennukseen saattaa liittyä tunne, että joku varjomainen olento huohottaa niskaan, Karjalainen kuvailee.

Kun Hanna Ryti haastatteli masennuksen kokeneita näytelmää varten, he kuvasivat sitä usein fyysisenä kokemuksena. Toisella tuntui paino rinnan päällä, toisesta tuntui, kuin suonissa virtaisi piimää. Tai ei edes virtaisi, vaan piimä lilluisi kökkäreisenä paikallan.

Fyysisyys on myös yksi syy siihen, että Ryti halusi tehdä masennuksesta teatteria. Moni asia, joka ei aukea sanallisessa muodossa, voidaan tehdä lihaksi näyttämöllä.

– Haluamme kurottaa myös niitä kohti, jotka eivät tiedä masennuksesta mitään. Jos vain lukee tai näkee televisiosta puhuvia päitä, kokemus ei fyysisty eikä välity.

Masennus on teatteriesitykselle tavallaan helppokin aihe. Ainakaan sitä ei tarvitse paljoa perustella.

– Aihe koskettaa suoraan tai välillisesti aika pitkälti kaikkia. Jos ajatellaan laajempana ilmiönä niin eiköhän jokaiselle löydy jotain kosketuspintaa, Riikka Karjalainen sanoo.

Varjokuva alkaa näyttää vaikuttavalta. Harjoitus jatkuu. Ulkona loskantallaajat jatkavat vaellustaan.

Elokuva-alalla kohisi lokakuussa, kun Finnkino veti Marja Pyykön ohjaaman Yösyöttö-elokuvan yllättäen pois ohjelmistostaan. Markkinoita hallitseva Finnkino ilmoitti levittäjälle vain muutama päivä ennen ensi-iltaa haluavansa merkittävästi suuremman osuuden lipputuloista kuin aiemmin.

Kiista jatkui tähän päivään saakka. Sen aikana elokuvaa on näytetty paitsi pienissä elokuvateattereissa myös poikkeuksellisissa paikoissa, esimerkiksi Helsingin Musiikkitalossa ja Turun Logomossa.

Petteri Summasen tähdittämästä Yösyöttö-elokuvasta povattiin kassamagneettia. Oletus on osoittautunut todeksi, sillä Yösyöttö on kerännyt maanantai-iltaan mennessä lähes 170 000 katsojaa siitä huolimatta, ettei sitä ole näytetty Finnkinon teattereissa.

Kohun alkaessa Nordisk Film olikin sitä mieltä, että Finnkino käyttää odotettua kotimaista ensi-iltaelokuvaa neuvotteluaseenaan.

Nyt kun jonkinlainen sopimus on saatu aikaiseksi, Nordisk Film pysyy vaiti.

– Sopimuksen sisältöä en voi kommentoida, sanoo Nordisk Filmin elokuvalevityksen johtaja Katarina Nyman.

"Tekijöille helpotus"

Finnkinolla oli tavoitteena saada pöydälle uudet standardit, joiden pohjalta neuvottelut aloitetaan kaikkien elokuvien kohdalla. Nyman paljastaa nyt syntynyttä sopimusta sen verran, että neuvottelut käydään yhä normaaliin tapaan jokaisen elokuvan kohdalla erikseen. Toisin sanoen sopu on saatu aikaiseksi vain Yösyötön kohdalla.

Nyman pitää kaikesta huolimatta merkittävänä sitä, että Yösyöttö saa lopulta ensi-iltansa Finnkinon teattereissa.

– Etenkin tekijöille on valtava helpotus, että elokuva on nyt vihdoin myös näiden katsojien ulottuvilla. Finnkinon kautta tavoitetaan parhaimmillaan reippaasti yli puolet elokuvakatsojista, Nyman toteaa.

Solar Filmsin tuottama Yösyöttö voitti parhaan elokuvan palkinnon (Best Nordic Feature 2017) Nordic International Film Festivalilla New Yorkissa lokakuussa. Elokuva esitettiin festivaalilla englanninkielisellä nimellä Man and a baby.

Lue lisää:

Yösyöttö-elokuvaa ei nähdä Finnkinon teattereissa – Selin: "Tämä on puhdasta kiristystä"

Yösyöttö-elokuvan katoaminen Finnkinosta näkyy pienissä elokuvateattereissa – yleisöltä tulee soittoja ja ohjelmistoja rukataan

Finnkinon uusi monopoliasema näyttää nurjat puolensa – Lappeenrannassa heitellään luovia ratkaisuja Yösyötön näkemiseksi

Elokuvasäätiön Saarinen Yösyöttö-kiistasta: Finnkinon toivoisi välittävän suomalaisesta kulttuurista

Finnkino-kiista paisuu – saman elokuvalevittäjän My Little Pony kelpaa teattereihin, mutta Yösyöttö ei

Iloisen näköinen joukko kävelee läpi vehreän lontoolaisen puiston. Hovinarrin asuihin sonnustautuneet hahmot herättävät ihmisten huomion. Moni suuttuu, yhtä moni ällistyy. Huomiota herättävät hahmojen kasvot, jotka on maalattu kenkälankinmustalla kasvomaalilla. Henkilöt maalin alla ovat kuitenkin tunnistettavasti valkoisia.

Kohtaus on hollantilaisen ohjaajan Sunny Bergmanin elokuvasta Our Colonial Hangover, Kolonialistinen krapulamme. Se kertoo Alankomaissa suositusta joulutraditiosta. Siinä joulupukki, Sinterklaas, saapuu hevosella ratsastaen tai jokilaivan kyydissä. Hänellä on ympärillään palvelijoita, noita mustanaamaisia hovinarreja. Zwarte Piet- eli Musta Pekka -hahmot heittelevät yleisölle karkkeja ja käyttäytyvät hölmösti.

Yksi herra ja kuningas Murijaanein maalta. Tuntematon

Lontoolaisia suivaannuttaa raistinen ilmiö nimeltä blackface. Valkoinen ihminen, joka esiintyy tummaihoisena tökerösti mustatulla naamalla. Hollannissa mustanaamaiset Pietit ovat osa joulutraditiota ja siksi rakastettuja. Rasismia kukaan ei myönnä. Kuulostaako tutulta?

Ja tähteemme kynttilän pätkää

Tiernapoikia esitetään joulun alla kaikkialla Suomessa. Sen juuret ovat keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä ja kuvaelman keskiössä on kolmen tietäjän käynti Jeesus-lapsen luona. Muualla Euroopassa esitykset ovat liittyneet lähinnä loppiaisen aikaan. Suomeen perinne rantautui Ruotsista.

Oulussa on järjestetty Tiernapoika-kilpailu vuodesta 1933 lähtien ja perinnettä ylläpitämään on perustettu säätiö. Eniten tiernapoikaesityksiä nähdään jouluisin suomalaisissa kouluissa. Yhä yksi pojista maalataan mustaksi.

Musiikinopettaja, tutkija Minja Koskelan mielestä tiernapojat eivät kuulu enää kouluun.

– Blackface on rasistinen käytäntö, sillä on rasistiset juuret, ja vaikka sitä ei ymmärrettäisi rasistiseksi, sitä se silti on. Piste.

Kansalaisaktivisti Maryan Abdulkarimin mukaan blackface pilkkaa alisteisessa asemassa olevien tilannetta ja ominaisuuksia. Se tekee vähemmistön edustajista karikatyyrejä. Perinne perustuu vallan väärinkäyttöön ja sortoon, sanoo Abdulkarim Taideyliopiston IssueX-julkaisussa.

Toimittaja Siji Jabbar kirjoittaa Guardian-lehdessä, että Hollanti tunnetaan monessa asiassa avarakatseisena ja edistyksellisenä maana. Zvarte Piet -perinne sen sijaan on jäänne maan kolonialistisesta historiasta. Keskustelu Piet-hahmojen rasistisuudesta käynnistyi jo toistakymmentä vuotta sitten, mutta se ei ole johtanut juuri mihinkään.

Katsokaatte nyt tuota Murijaanein kuningasta, kuinka sen pitää rukoileman Herodesta. Tuntematon

Siji Jabbar kertoo jutussaan näytelmäkirjailija Mark Walravenista, joka teki aiemmin joulunaikaan keikkaa Sinterklaasin apurina naama mustattuna. Pikkuhiljaa Walraven huomasi loukkaavansa esiintymisillään tummaihoisia työkavereitaan. Hän kirjoitti aiheesta näytelmän amsterdamilaiselle teatterille.

– Monet hollantilaiset pelkäävät, että Zwarte Pietin kritisoiminen johtaa Sinterklaasin häviämiseen. He kokevat tulleensa henkilökohtaisesti loukatuiksi, jos joku arvostelee perinnettä, Walraven sanoo.

Jabbarin mukaan ilmiö paljastaa Hollannissa laajempia ongelmia suhtautumisessa tummaihoisiin ihmisiin. Vaikka viidesosa Hollannin väestöstä on muita kuin vaaleaihoisia, heitä kutsutaan maassa alentavalla nimellä allochtoon, ei-länsimainen. Osa allochtooneiksi leimatuista on kotoisin Hollannin omista siirtomaista Arubasta, Curacaosta tai Sint Maartenista tai aiemmin itsenäistyneistä Surinamista ja Indonesiasta. Heidän lisäkseen Hollannissa on miljoonia jo sukupolvien ajan maassa asuneita tummaihoisia. Näiden kansalaisten ulkopuolisuuden korostaminen leimaa maan henkistä ilmapiiriä.

Eikö saa enää suvivirttäkään laulaa

Suomessa tummaihoisten osuus on ollut viime vuosikymmeniin asti häviävän pieni. Silti suomalainen kulttuuri ei saa synninpäästöä blackface-perinteen levittämisestä. Maryan Abdulkarim sanoo, ettei Suomen konteksti nollaa blackfacen historiaa.

– Kulttuurinen omiminen on käsitteenäkin Suomessa aika uusi. Se on tullut yhteiskunnalliseen keskusteluun mukaan vasta viime vuosina. On ymmärrettävää, että keskustelu etenee hitaasti, musiikinopettaja Minja Koskela sanoo.

– Mitä koulumaailmaan tulee, uudessa, juuri käyttöön otetussa opetussuunnitelmassa on selvät linjaukset siitä, millaisille arvoille opetuksen pitäisi rakentua. Siellä sanotaan selvästi, että monikulttuurisuus ja oppilaiden moninaiset tausta pitää ottaa huomioon.

Miksi loukkaava blackface-perinne jatkuu yhä niin Hollannissa kuin Suomessakin? Miksi niin moni vakuuttaa, ettei ole rasisti, mutta puolustaa perinnettä, joka voidaan nähdä rasistisena?

Jabbar selittää ilmiötä psykologisella ilmiöllä nimeltä kognitiivinen dissonanssi. Se tarkoittaa sitä, että aivot ottavat vastaan uutta tietoa (tiernapojat sisältää rasistisia elementtejä), jotka törmäävät yhteen aiemmin omaksuttujen käsitysten kanssa (tiernanpojat kuuluu jouluun, enkä minä ole rasisti). Silti Jabbar näkee, että vanhojen perineiden jääräpäinen toistaminen edistää tummaihoisten ihmisten erottelua.

– Voit painaa ihmisen maan lokaan symbolisella saappaalla ja se toimii. Usein jopa tehokkaammin kuin konkreettinen, fyysinen teko, Jabbar kirjoittaa.

Ja lankeeman hänen etehensä polovillensa. Tuntematon

Kouluissa tiernapoikia harjoittaa yleensä musiikinopettaja. Minja Koskelan mukaan musiikkikasvatus kaipaisikin arvotuuletusta. Sen ympärillä käytävä keskustelu pyörii helposti vain opetusmetodien ympärillä. Musiikin välittämistä arvoista olisi myös hyvä puhua.

Koskelan mukaan tiernapojat ja suvivirsi voivat toimia hyvinä keskustelunavaajina. Keskustelua tulisi kuitenkin viedä eteenpäin. Moni tuntuu ajattelevan, että hävitämme kulttuuriperintöä..

– Ei minulla tietenkään ole mitään perinteitä vastaan. Mutta mietin, mitä pitäisi tehdä, jos perinne sotii koulun yhdenvertaisuuden ja demokratian arvoja vastaan. Näitä arvojahan koulun pitäisi niin opetussuunnitelman kuin käytännönkin tasolla toteuttaa.

– Jos tiernapoikaperinne on tärkeä ja se halutaan säilyttää, sitä on voitava muuttaa niin, ettei loukkaa ketään. Ja, jos sitä ei voi muuttaa, onko sen paikka sitten koulussa? Koskela kysyy.

Niin, eivät lapset enää leiki välitunnilla Kuka pelkää mustaa miestä tai ahmi salaa Neekerin Suukkoja. Ajat muuttuvat.

(Poistettu lause: Niistä on kuitenkin turhaa jäädä jankuttamaan ja järkyttymään. Ja sana suomalaisuudenolemus korvattu ilmaisulla kulttuuriperintö.)

Aalto-yliopiston Muotoilun laitoksella juoksentelee iltapäivällä opiskelijoita paikasta toiseen. Muotisuunnittelija Rolf Ekroth sovittaa afrosuomalaisen mallin päälle vaatteita, joiden kankaat kimaltavat.

Ekrothin uusi mallisto esitellään tammikuussa maailman merkittävimpinä pidetyillä miesten Pitti Uomo -muotimessuilla Firenzessä.

Suomesta lähtee Italiaan kahdeksan muotibrändiä, joista yksi kantaa suomenruotsalaisen Ekrothin nimeä.

Mallisto on saanut inspiraationsa suunnittelijan nuoruudesta. Silloin hän telkeytyi purjeveneen kajuuttaan kuuntelemaan räppiä isän purjehdustakki päällä.

– Mallisto kertoo niistä kesistä, kun olin vähän liian vanha ollakseni vanhempien kanssa, mutta liian nuori, jotta minut olisi voinut jättää yksin kotiin, Ekroth sanoo.

Hän on yksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun muodin opiskelijoista, joka on saanut jo nimeä.

Ekroth pääsi suunnittelemaan pariisilaiselle Galeries Lafayette -tavaratalolle malliston sen jälkeen, kun hän menestyi ranskalaisessa Hyères-muotitapahtumassa. Se on ollut viime vuosina suomalaisen uuden polven muotisuunnittelijoille merkittävä ponnahduslauta.

Firenzeltä Ekroth odottaa paljon. Hän on saanut yhteistyökumppanikseen suomalaisen Halti-vaateyrityksen, joka vastaa malliston tuotannosta.

– Pitti Uomo on ensimmäinen askel siihen, että saisin oman vaatemerkin, joka toimii ja jolla voisi tienata jopa rahaa. Paljon on vielä tehtävä duunia, Ekroth toteaa.

Hän harmittelee sitä, etteivät suomalaiset vaatetalot vielä täysin ymmärrä nuoren suunnittelijapolven potentiaalia. Aalto-yliopistossa hankittu tietotaito katoaa maailmalle.

– Suurin osa opiskelukavereistani lähtee ulkomaille töihin, Ekroth sanoo.

Halti saa häneltä kiitosta. Yrityksen toimitusjohtaja vastasi kymmenessä minuutissa Ekrothin tiedusteluun mahdollisesta yhteistyöstä.

Italiaan meno jännittää, vaikka Ekrothilla on muihin opiskelijoihin nähden rutkasti enemmän kokemusta työelämästä. Hän on tehnyt myyntihommia ja kokeillut pokeriammattilaisen elämää ennen kuin löysi nykyisen ammattinsa muodin suunnittelijana.

Firenzessä on pakko panna kaikki peliin, jos haluaa erottua muista.

– Minun täytyy astua ulos omalta mukavuusalueeltani ja katsoa, pärjäänkö.

Suomalaiset bileet

Myös Helsingin Punavuoressa valmistaudutaan Italian valloitukseen. Telakka-alueella sijaitsevan entisen konepajahallin toisessa kerroksessa on kotimaisen muotibrändin toimisto. Vaatemerkin suunnittelija, kansainvälisen uran tehnyt Teemu Muurimäki tunnetaan Linnan juhlien iltapuvuista.

Suomeen asettunut Muurimäki on keskittynyt täällä oman Formal Friday -miestenvaatemerkin rakentamiseen.

Pitti Uomoon hän lähtee aiempaa muodikkaamman malliston kera.

Sillä jo asemansa vakiinnuttanut suomalaissuunnittelija yrittää erottua joukosta.

– Uskon, että myös tyylissä on sellaista pohjoismaista pelkistettyä linjaa, Muurimäki toteaa.

Firenzessä pidettävien miesten muotimessujen suomalaisjoukkoon kuuluu Rolf Ekrothin ja Formal Fridayn lisäksi kuusi muuta vaatebrändiä: Ikla Wright x Turo, Mannisto, Maria Korkeila x R-Collection, Nomen Nescio, Saint Vacant ja Vynes Articles. Viimeksi mainittu on Dieselillä suunnittelijana työskennelleen Heikki Salosen uusi vaatemerkki, joka lanseerataan Pitti Uomossa.

Muurimäen mukaan kasassa on muodin porukka, josta moni tuntee toisensa erilaisilta vienninedistämismatkoilta.

– Meille on muodostunut aika hyvä yhteishenki, Muurimäki sanoo.

Pitti Uomosta hänellä ei ole aiempaa kokemusta, mutta tapahtuma on tuttu. Muotiviikoille kerääntyvät kaikki alan kansainväliset vaikuttajat merkittävistä sisäänostajista seuratuimpiin muotibloggaajiin.

Muodista kiinnostuneet miehet tulevat paikalle näyttäytymään.

– Se on ikoninen tapahtuma, Muurimäki selventää.

Suomalaiset vaatemerkit esitellään omassa tilassa muotimessujen päätapahtumapaikalla Fortezza de Bassossa, koska Suomi on tapahtuman teemamaa.

Itse tapahtumaan odotetaan noin 30 000 vierasta eri puolilta maailmaa.

Suomi pitää Firenzessä myös isot juhlat.

– Tapahtuman järjestäjä on nimenomaan toivonut, että biletämme suomalaisittain, Muurimäki toteaa.

– Hän tuntee koko ruotsinkielisen Suomen.

Näin kuvailee Sören Lillkungia Svenska Kulturfondenin hallituksen puheenjohtaja Stefan Wallin. Lillkung valittiin tänään Kulturfondenin uudeksi toimitusjohtajaksi.

Sören Lillkung (55) on kouluttautunut laulajaksi ja hänet on nähty muun muassa kotikaupunkinsa Turun estradeilla. Hänellä on myös hallinnollista kokemusta. Tällä hetkellä hän työskentelee yksikönpäällikkönä ammattikorkeakoulu Noviassa Pietarsaaressa.

Lillkung seuraa tehtävässä Leif Jakobssonia, joka on johtanut Kulturfondenia vuodesta 2012 lähtien. Vahdinvaihto on ensi toukokuussa.

Svenska Kulturfonden on yksi maamme varakkaimmista säätiöistä. Se jakaa vuosittain noin 36 miljoonaa euroa ruotsinkieliselle kulttuurille ja koulutukselle. Säätiö rahoittaa myös Ruotsalaista kansanpuoluetta.

Yhteensä 16 maakuntalauluvideoa on tehty yhteistyössä Jyväskylän yliopiston kanssa ja ne löytyvät Suomen Kotiseutuliiton YouTube-kanavalta.

Maakuntalaulut ovat tunnetuimpia maakuntien tunnuksia ja niillä pidetään yllä maakuntien perinteitä ja identiteettiä. Monien juhlien kohokohtana on maakuntalaulu yhteislauluna.

– Viime vuosina kiinnostus maakuntalauluihin on virinnyt uudella tavalla ja niistä on tehty myös uusia versioita. Niinpä karaoketallenteet on tarkoitettu tukemaan monimuotoista, omaehtoista ja helppoa maakuntalaulujen käyttöä ja vastaamaan kasvavaan kiinnostukseen, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Riitta Vanhatalo kertoo.

Valtaosan videoista toteutti musiikkikasvatusta Jyväskylän yliopistolla opiskeleva Aleksi Bondfolk, jolle maakuntalaulukaraokeprojekti oli hauska kokemus.

– Nautin paljon musiikin tekemisestä, ja se olikin hauskin osuus. Videoiden tekemisen opettelin melkein alusta projektin aikana.

Videoihin kuvat liitoista

Bondfolkin lisäksi muutaman karaokevideon teki Jyväskylän yliopistosta maisteriksi ja musiikin aineenopettajaksi syksyllä valmistunut Artturi Mäkelä. Jyväskylän yliopiston musiikin laitoksen lehtori Erja Kosonen kiittelee opiskelijoidensa aikaansaannosta.

– Kotiseutuliitosta ja maakuntien liitoista tulleiden kuvien kanssa lopputulos on kerrassaan upea. Aleksin vankka kuorolaulutausta takaa hengittävyyden ja hyvän laulettavuuden. Aleksi ja Artturi tekivät hienoa työtä, Kosonen hehkuttaa.

Maakuntalaulujen karaokeidea syntyi professori Janne Vilkunan ja Erja Kososen keskustelusta ennen viime kesän Kotiseutupäiviä. Keski-Suomen kotiseutulaulusta löytyi yliopiston musiikkitieteen laitoksella monta vuotta sitten tehty huumoriversio. Vilkuna totesi, että olisipa mahtavaa saada Kotiseutupäiville hyvä karaokeversio Keski-Suomen Kotiseutulaulusta.

Eipä aikaakaan kun Aleksi Bondfolkin uusi versio kantaesitettiin Kotiseutupäivillä Jyväskylässä elokuussa. Kotiseutupäivien yleisö innostui karaokeversiosta ja niin Aleksi sai tehtäväkseen kaikkien maakuntalaulujen työstämisen karaokelaulukuntoon. Artturi Mäkelä auttoi urakan loppuunsaattamisessa.

Joulumusiikki on kuin jatkuva Vain elämää -ohjelma. Artistit versioivat klassikkokappaleita uudelleen ja uudelleen. Uudet kuorrutuksensa saavat vuodesta toiseen joululaulut kuten Sylvian joululaulu, Varpunen jouluaamuna, Sydämeeni joulun teen ja Joulumaa.

Uutta joulumusiikkia tehdään vähän. Esimerkiksi Maria Ylipää on levyttänyt tänä vuonna yhden uuden kappaleen Aasi ja timpurin muija. Ulkomailla joululevynsä ovat julkaisseet muun muassa Sia ja Gwen Stefani.

– Joulun sesonki on niin lyhyt, että uuteen joulumusiikkiin ei välttämättä haluta panostaa niin paljon, arvelee Jouluradion musiikkipäällikkö Mikko Harjunpää.

Joulumusiikin murrosvuosi

Joulumusiikki soi aktiivisesti radiokanavilla noin kuukauden verran. Jo 15 vuotta toiminnassa ollut Jouluradio soittaa musiikkia perinteisen radiokanavan lisäksi kymmenellä nettikanavalla, jotka on jaoteltu eri musiikkityyleihin.

Yle Radio Suomi alkoi soittaa joulumusiikkia itsenäisyyspäivän tienoilla. Jouluviikolla kanavalla soi pelkästään joulumusiikki.

Jouluradion musiikkipäällikkö Mikko Harjunpää sanoo, että joulumusiikissa on meneillään murros. Aikaisemmin kaupalliset radiot halusivat olla katu-uskottavia ja siihen eivät joululaulut, tontut ja joulupukit kuuluneet.

– Olin Radio Novan musiikkipäällikkönä 18 vuotta. Vielä viime vuonna radion johto määräsi, että joulumusiikkia voi soittaa vasta aatonaattona.

Nyt joululaulut soivat aikaisemmin myös Radio Novassa. Radio Aalto soittaa pelkästään joulumusiikkia pitkän aikaa ennen joulua.

Jouluradio kerää kuukaudessa erittäin suuren määrän kuulijoita ja tämä on huomattu myös muilla radiokanavilla.

Yhtenä syynä joulumusiikin suosioon ovat Spotify ja muut suoratoistopalvelut. Ihmiset kuuntelevat jouluisia soittolistoja ja tekevät niitä myös omaan musiikkimakuun sopiviksi. Listoille nousevat lähes pelkästään vanhat tutut jouluklassikot.

– Joulusta haetaan nostalgiaa ja traditioita. Maailma menee nopeasti eteenpäin ja kaikki muuttuu, mutta ainakin samat joululaulut soivat joka vuosi, sanoo Yle Radio Suomen musiikkipäällikkö Johan Lindroos.

Milloin joululausta tulee klassikko?

Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen on tehty vuonna 1988. Sitä pidetään uutena joululauluna. Samoin Katri-Helenan vuonna 1978 levyttämää Joulumaa-kappaletta.

Perinteiseksi joululauluksi lasketaan En etsi valtaa loistoa, joka on 1890-luvun taitteesta.

Joulumusiikki poikkeaa genrenä täysin muista musiikkityyleistä. Sen klassikot ovat eri vuosisadoilta.

Uudet jouluklassikot syntyvät erittäin hitaasti, sillä joulumusiikkia soitetaan vain kerran vuodessa lyhyen aikaa. Joulukappaleesta tulee klassikko vasta parissa vuosikymmenessä.

Kappaleesta tulee hitti, kun se liittyy mahdollisimman monen omaan henkilöhistoriaan.

– Kun tämä kappale soi, niin sinä jouluna meillä oli ensimmäinen yhteinen joulu omassa kodissa. Kun se kappale soi, niin mummo oli vielä meidän kanssamme ja hänkin piti tästä uudesta joululaulusta, sanoo Mikko Harjunpää.

Uusia jouluhittejä on myös aikaisempaa vaikeampaa tehdä. Kun aiemmin musiikkia kuunneltiin vain muutamalta radiokanavalta, nyt kanavia on kymmenittäin ja tarjolla ovat nettikanavat ja suoratoistopalvelut. Yleisö on pirstaloitunut.

– Tänä päivänä pitäisi olla hitiksi noussut joululeffa, jota haluttaisiin katsoa joka joulu, ja siinä olisi tämän päivän suositun artistin uusi joulubiisi. Silloin siitä voisi syntyä jouluklassikko, sanoo Johan Lindroos.

Last Christmas on niin so last season

Joulun ajan soitetuin kappale on ollut jo vuosia Wham-yhtyeen Last Christmas. Nyt näyttää siltä, että suosikki on vaihtumassa.

Uudeksi jouluhitiksi on noussut Mariah Careyn vuonna 1994 levyttämä All I Want For Christmas Is You. Kappale on noussut jouluviikolla Britannian singlelistalla kakkoseksi ja Yhdysvalloissa Top10-listalle. Biisi ei yltänyt julkaisuaikanaan näin korkeaan listasijoitukseen Yhdysvalloissa.

Spotifyn koko maailman kuunnelluimpien kappaleiden listalla Careyn biisi on kivunnut sijalle neljä. Sillä on päivittäin yli kolme miljoonaa kuuntelukertaa.

Wham-duon jouluklassikko tulee listoilla kaukana perässä.

Last Christmas julkaistiin vuonna 1984 ja Mariah Careyn kappale tasan kymmenen vuotta myöhemmin. Careyn biisin nousu uudeksi joulun ykköskappaleeksi selittyy eri sukupolvilla. Nuorempien korvissa Whamin kasaribiisi voi kuulostaa kulahtaneelta.

– Careyn kappale on R&B-vaikutteista Amerikan herkkua. Se on vaatinut soittoa yli 20 vuotta ja nyt siitä on tullut klassikko, sanoo Mikko Harjunpää.

All I Want For Christmas Is You -kappaleen kaltaisia jouluhittejä ei ole popmusiikissa sen ilmestymisen jälkeen syntynyt. Se, nousevatko esimerkiksi Sian joulukappaleet klassikoiksi, nähdään vasta yli kymmenen vuoden päästä.

Vuoden 1995 Jumanji-elokuva saa jatkoa nyt uudessa elokuvassa. Alkuperäinen seikkailuelokuva on yksi edesmenneen näyttelijän Robin Williamsin rakastettuja koko perheen elokuvia. Jumanjissa Robin Williamsin esittämä hahmo jäi vangiksi lautapelin viidakkomaailmaan.

Nyt 22 vuotta myöhemmin pelataan videopeliä, joka imee sisäänsä joukon teinejä. Jumanji: Welcome to the Jungle -elokuvan viidakkopelissä nuoret saavat erikoisia kykyjä hallitsevat aikuishahmot. Lähtöasetelmalla herkutellaan: suositusta tytöstä tulee keski-ikäinen tiedemies, nörttipojasta lihaskimppu, urheilijapojasta nörtti ja ujosta tytöstä toimintasankari.

Yhdessä pääosassa nähdään näyttelijä ja koomikko Jack Black. Esimerkiksi School of Rockista, King Kongista ja Kung Fu Pandasta tuttu Black tekee Jumanjissa unelmaroolinsa. Black vakuuttaa innoissaan, että mieheksi muuttuvan teinitytön hahmo teki häneen suuren vaikutuksen.

– Roolihahmo todella puhui minulle. Hahmoni on teini-ikäinen tyttö ja usko tai älä, mutta olen työstänyt teinitytön hahmoa itsekseni jo 25 vuotta. Hauskuutan ystäviäni näyttelemällä flirttailevaa teiniä. Minusta tuntuu, että olen syntynyt tähän rooliin.

Miksi teinitytön hahmoon pääseminen sitten oli Blackille inpiroivaa?

– Se juttu vain eli sisälläni. Minusta se oli hauskaa.

Vaikeita ja luovia teini-aikoja

Jack Black on itse elänyt teininä vaikeitakin aikoja. Black on aiemmin kertonut haastatteluissa ajautuneensa käyttämään huumeita vain 14-vuotiaana perheongelmien takia. Mutta jo teini-ikäinen Black kukoisti luovuudessa.

– Rakastin näyttelemistä ja piirtämistä. Rakastin taiteita ja ne olivat kutsumukseni jo varhain. En vain ollut ihan varma, minkä taiteen valitsisin. Lopulta valintaani vaikutti se, että en ollut kovin hyvä vaikkapa lukemisessa tai laskemisessa. Olin kuitenkin taitava laittamaan shown pystyy, Black kertoo isoin elein.

Tällä kertaa Jumanjin komediallinen seikkailu ja pelimäinen vetoaa etenkin nuoreen yleisöön, siinä missä alkuperäinen Jumanji oli enemmän koko perheen elokuva. Vuoden 1955 elokuvassa Robin Williams esiintyi sielukkaana seikkailun johtajana, kuten hänet useasti urallaan nähtiin.

Vuosikymmenien arvostetun uran tehnyt Williams kärsi masennuksesta ja teki itsemurhan vuonna 2014. Hänen perintönsä on kuitenkin jäänyt elämään myös nuoremmassa näyttelijäpolvessa. Black tunnustaa Williamsin suurimmaksi esikuvakseen.

– Muista nähneeni hänet ensimmäisen kerran Onnen päivät -sarjassa 70-luvun lopulla näyttelemässä avaruusolentoa. Hänestä tuli tähti yhdessä yössä. Hän teki valtavan vaikutuksen minuun ja seurasin hänen uraansa siitä lähtien.

Mallia Robin Williamsin urasta

Blackin suosikkeja Williamsin roolitöistä ovat elämää suuremmat, energiset hahmot.

– Hänen oma olemuksensakin oli kuin olennolla toiselta planeetalta. Sellaista on hauska katsella. Myös hänen hahmonsa Jumanjissa oli herkullinen. Hän esitti Alan Parishia, joka oli ollut viidakossa vankina 25 vuotta.

Jumanjin lisäksi Williamsin tunnettuja koko perheen elokuvia ovat esimerkiksi Mrs. Doubtfire -isä sisäkkönä, Night at Museum ja Kapteeni Koukku.

– Olen muovannut urani Robin Williamsin inspiroimana. Hänen lahjansa tulivat erityisesti tarpeeseen lastenelokuvissa. Tunnen itse samalla tavalla. Roolit elokuvissa kuten Kung Fu Panda ja Goosebumps ovat tulleet minulta luonnostaan. Minulla on lapsellista energiaa ja huumoria, Black kertoo.

Blackin ura todellakin muistuttaa esikuvastaan. Hän on esiintynyt niin lasten- ja nuortenelokuvissa, mutta toisaalta Williamsin tavoin kerännyt kiitosta myös mustissa komedioissa ja vakavissa draamarooleissa. Black naurattaa komiikallaan ja koskettaa herkkyydellään.

Koko maailman tuntema pääosatähti Black ei kuitenkaan ole. Ja se näyttää maistuvan näyttelijälle, joka toteuttaa toista intohimotaidettaan eli musiikkia bändinsä kanssa. Eniten taiteentekoon inspiroi muiden lahjakkaiden ihmisten esimerkki.

Ja taiteesta Black rakastaa puhua. Hänen mielestään sille ei anneta tarpeeksi arvoa.

– Ei ole mitään muuta niin inspiroivaa kuin taide. Siksi taiteet ovat niin tärkeitä. Ihmiset eivät anna niille aina tarpeeksi arvoa. Monien mielestä matematiikka ja talous ovat tärkeitä, mutta taiteet eivät. Minusta taide on tärkeää, koska se on kaiken luovuuden lähde ja syy elää.

— Käytimme mieheni Kaapon kanssa monta iltaa kuusen pohtimiseen. Lopulta keksimme, että pinkki sen olla pitää! Se on iloinen ja positiivinen väri, Maarit Lähdesmäki kertoo näyttelykuusen suunnitteluprosessista.

Riihimäellä sijaitseva Suomen Lasimuseo kutsui neljän eri lasistudion edustajat kuusenkoristelijoiksi. Kaikki saivat vapaat kädet joulukuusensa suunnitteluun.

Lähdesmäen pariskunta edustaa museon naapurissa sijaitsevaa Osuuskunta Lasismia. He spreiasivat kuusensa pinkiksi.

"Pinkki kuusi" kuulostaa hurjemmalta kuin miltä se näyttää. Lähdesmäet eivät spreianneet kuustaan umpipinkiksi, vaan jättivät näkyviin myös kuusen omaa vihreää.

Lopputulos on hätkähdyttävän kaunis, pinkkiä vieroksuvankin on pakko todeta. Heihin kuului aikoinaan myös Maarit Lähdesmäki.

— Meidän esikoisemme on kuusivuotias pinkkiä rakastava pikkuprinsessa. Hänen ansiostaan äitikin on siedättynyt tähän väriin. Alkanut jopa ohuesti tykätä.

Kuusen sanoma on, että vaikka elämä ei aina näyttäisi kirkkainta puoltaan, siinä täytyy olla ripaus pinkkiä, ripaus hulluttelua.

Joulukuusi oli Suomessa aluksi köyhäinavun välikappale

Joulukuusi on tärkein joulukoristeemme. Se tuli Suomeen 1800-luvun alkupuolella Ruotsista, ensin varakkaisiin koteihin.

Kaiken kansan perinteeksi kuusi tuli vasta pikkuhiljaa seuraavalla vuosisadalla, Lasimuseon intendentti Kaisa Koivisto kertoo.

Koivisto on lasin ohella myös joulun asiantuntija. Hän on yksi vuonna 2009 julkaistun suomalaisen joulukuusen tarinan kertovan Joulupuu on rakennettu -teoksen kolmesta kirjoittajasta.

Koiviston mukaan moni suomalainen näki ensimmäisen kuusensa kansakoulun joulujuhlassa.

— Esimerkiksi kirjailija Kalle Päätalo on kertonut Iijoki-sarjassaan lumoutuneensa pikkupoikana koulun kuusesta.Tuolloin joulukuusi oli vielä harvinaisuus Koillismaalla.

Kansakouluissa joulukuusi oli aluksi hyväntekeväisyyden välikappale. Kuuseen ripustettiin omenia, piparkakkuja ja karamelleja, ja joulujuhlan jälkeen ne jaettiin köyhille lapsille.

Suomessa on itsetehtyjen kuusenkoristeiden vankka perinne

Kuusi on meillä perinteisesti puettu itsetehtyihin koristeisiin. Nykyään omatekoisia kuusenkoristeita arvostetaan, mutta ennen vanhaan kyse oli rahan puutteesta, Koivisto kertoo.

— Meillä ei ole ollut varaa tuhlata vähiä rahojamme koristeisiin. Jos kuuseen jotain ostettiin, niin kynttilöitä. Kaikki muu tehtiin itse.

Koristeita askarreltiin sanomalehtipaperista, oljista ja kävyistä. Toisinaan oikein hurja perheenäiti saattoi investoida silkki- tai kreppipaperiin.

Ostokoristeista lasipallot ovat vanhimpia ja perinteisimpiä. Niitä valmistettiin Saksassa jo 1850-luvulla. Nykyään muoviset koristeet ovat lähes syrjäyttäneet lasin.

Normijoulukuusi on harvoin tyylikkyyden perikuva

Monessa perheessä joulukuusi puetaan vuodesta toiseen samoihin tuttuihin, lasten väkertämiin koristeisiin. Tyylikkyys ei juurikaan kuulu joulukuusen ominaisuuksiin.

Jouluasiantuntija Koiviston mukaan kuusi saa tyylitön ollakin. Se kun on ennen kaikkea perinne. Kuusen oksille on lupa kerätä rakkaita, rumia ja vuodesta toiseen samoja koristeita. Ne kertovat perheen omaa tarinaa, muistuttavat menneestä.

Tosin Koivisto kertoo niitäkin ihmisiä löytyvän, jotka satsaavat kuusensa ulkonäköön vuosittain vaihtuvien koristelutrendien mukaan.

— Frankfurtissa Saksassa järjestetään jouluaiheiset messut joka tammikuu. Siellä esitellään tulevan joulusesongin trendit. Kuusenkoristelu seuraa maailman sisustus-ja vaatemuotia. Milloin kuusen tulee olla kokonaan musta, milloin kultainen, intendentti ihmettelee.

Tämän joulun trendikuusi on puettu ankean kuuloisesti ruskean eri sävyihin.

Entä miltä näyttää jouluasiantuntija Koiviston oma joulukuusi? Hänellä kun on mittavat kokoelmat kuusenkoristeita.

— Kuuseni on hämmästyttävän samanlainen joka vuosi, kun olen tämmöinen, ettei värillä väliä, kunhan on sininen, Koivisto nauraa.

Tekokuusi vuodesta toiseen käytettynä ekologinen vaihtoehto

Aidon joulukuusen rinnalla kaupitellaan nykyään kaikenvärisiä, riemunkirjaviakin muovikuusia. Tarjolla on jopa feikkikuusia, joista voi määritellä, mitä kuusilajia muovipuu esittää.

Kaisa Koivisto ei tyrmää muovikuusta. Sillä on hyvät puolensa, hän sanoo.

– Jos hankkii tekokuusen ja käyttää sitä koko ikänsä, se on ilmeisesti ekologisempaa kuin ostaa viljelty kuusi joka joulu. Kaikkein luontoystävällisintä on ottaa metsänhoidollinen kuusi omasta metsästä, ja sitten polttaa se, intendentti sanoo.

Joulukoristeet ovat harvoin ekologisia. Niissä on sekoitettu keskenään monia erilaisia aineita. Esimerkiksi perinteiset lasipallot hopeoidaan sisältä. Siksi ne eivät kelpaa lasikierrätykseen.

Kuuseen mahtuu jopa 600 palloa

Koivisto peri jouluinnostuksen vanhemmiltaan. Hänen lapsuuskodissaan joulu oli suuri juhla.

Elämänsä toistaiseksi upeimman joulukuusen hän kertoo nähneensä ollessaan vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa.

– Isäntäperheeni tapasi ostaa joka vuosi lisää saksalaisia perinteisiä lasipalloja ja kaikki ripustettiin kuuseen. Niitä oli tolkuttoman paljon ja minusta kuusi oli silmiähivelevä hienous.

Koivisto ei itse jaksa ripustaa kuuseensa kaikkia keräämiään koristeita. Toisin kuin eräätkin suomalaiset tuttavakeräilijät, jotka kerran laskivat, paljonko heillä oli koristeita joulukuusessaan, sellaisessa tavallisen kokoisessa puussa.

Oksilla riippui yhteensä kuusisataa lasipalloa.

Mauri Kunnaksen pihassa ei vilise koiria, vaan vastaan tulee kissa. Kunnas tunnustaa olevansa ehdottomasti kissaihmisiä. Hänellä on aina ollut kissoja, ja jouluna talossa vilistää neljä kissaa, kun aikuisten tyttärien kissat tulevat kyläilemään.

Kunnas kuitenkin tunnetaan koiristaan, sillä Koiramäen hahmot ovat kuuluneet suomalaislasten lukemistoon jo lähes neljän vuosikymmenen ajan.

– Koira on ihanteellinen piirtää, koska sitä voi varioida loputtomasti. Koiria on pieniä, suuria, pörröisiä, sileitä, erivärisiä ja -kokoisia.

Ensimmäinen Koiramäki-kirja syntyi jo vuonna 1980. Siitä lähtien koirahahmot ovat kuuluneet säännöllisesti Kunnaksen repertuaariin. Koiramäessä eletään 1800-lukua ja kirjojen avulla monille lapsille ovat tulleet tutuiksi päreet, rukit, kirnut ja monet maatilan työt.

Kunnas on ollut aina kiinnostunut historiasta. Hän on tutkinut omaakin sukuaan aina 1500-luvulle saakka.

"Haluan sivistää lukijoita ja itseäni"

Uusimmassa kirjassaan Koiramäen Suomen historia Kunnas sai uppoutua menneisyyteen toden teolla. Aluksi häntä hirvitti ja kaduttikin moisen kirjan aloittaminen. Edessä oli monta pulmaa. Mitä lapsille kannattaa kertoa maamme historiasta, millä tavoin ja miten kaikki tulee tehtyä oikein, ilman asiavirheitä?

Kunnas luki paljon, tutki historiaa ja käytti apunaan historioitsijoita. Loppupeleissä työ ei ollutkaan niin hankalaa. Koska historiasta on paljon hämärän peitossa, voi mielikuvitukselle antaa tilaa.

– Käytin paljon talonpoikaisjärkeä. Kuvittelin, että jos olisin elänyt esimerkiksi 1600-luvulla, niin millainen työkalun tai vaatteen olisi ollut järkevä olla. Historiassa on aika paljon sellaista, mikä perustuu arveluihin. Kaikesta ei ole jäänyt todistusaineistoa jälkipolville.

Koiramäen Suomen historian tekeminen kannatti työläydestään huolimatta. Siitä on otettu jättipainos, ja se tulee mitä todennäköisimmin rikkomaan myyntiennätyksiä, kun kirjakauppiaat ryhtyvät laskemaan joulumyyntinsä saldoja. Kirjaa on ostettu lapsille historian "oppikirjaksi", mutta myös aikuiset ovat hankkineet sen kertausoppaaksi. Kunnas on mielissään, sillä hänessä asuu pieni kansansivistäjä. Useissa hänen kirjoissaan on opetuksellinen ote.

– Täytyy myöntää, että haluan sivistää lukijoita ja samalla tietenkin itseäni. Sivistäminen on hyvä syy tehdä tätä hommaa, se vähän niin kuin oikeuttaa tämän hauskan ammatin, myhäilee Kunnas.

Pilapiirtäminen antoi hyvän pohjan

Kunnas on tehnyt piirtämishommia kauan. Hänen on hankala kertoa työstään ilman, että kädet hakeutuvat pensseliin tai piirustusalustalle. Juttelun lomassa kynät piirtelevät ilmaan kaaria ja Kunnas huomaamattaan järjestelee maalipulloja pöydällään.

Hän aloitti uransa poliittisena pilapiirtäjänä. Se oli hyvä koulu, sillä siinä hommassa ei voinut jäädä haaveilemaan tyhjän paperin kanssa. Kuva oli tehtävä ajankohtaisesta aiheesta seuraavan päivän lehteen.

Ensimmäisen lastenkirjansa Suomalainen tonttukirja Kunnas julkaisi vuonna 1979. Se menestyi niin hyvin, että Kunnas päätti jatkaa lastenkirjojen parissa. Heti seuraavana vuonna syntyivät koirahahmot, kun Koiramäen talossa julkaistiin. Sen jälkeen lastenkirjoja ja sarjakuvia on syntynyt yli puolensataa.

Kaikki ovat syntyneet enemmän tai vähemmän samalla kaavalla. Ajattelutyön jälkeen Kunnas ryhtyy piirtämään lyijykynällä ensimmäisiä luonnoksia kuvituksista. Ne ovat niin pieniä, että niitä hädin tuskin näkee. Silti ne ovat jo täynnä Kunnakselle tyypillisiä pienen pieniä yksityiskohtia. Luonnokset suurennetaan, jonka jälkeen alkaa aikaa vievä väritystyö. Kunnas sanoo yleensä kuuntelevansa värittämisen aikana äänikirjoja tai Yle Puhetta. Muutoin työ olisi liian puuduttavaa.

Kunnaksen tunnistettava tyyli on pysynyt melko samanlaisena vuosikymmenten ajan. Yksityiskohtien runsaus syntyi vastakohdaksi ajan simppelille kuvitustrendille.

– Katselin silloin 40 vuotta sitten lastenkirjoja ja ajattelin, että minulla menisi tuollaisten tekemiseen yhdeksän tuntia. Mielestäni siihen pitää mennä paljon kauemmin, jos kerran ihmiset laittavat rahojaan kirjan ostamiseen. Pitää saada rahoilleen vastinetta, ja niin ryhdyin tekemään kauhean runsasta ja pikkutarkkaa.

"Sillä pitää elää, mitä tekee"

Tyyli on miellyttänyt lukijoita, sillä Kunnas kuuluu maamme myydyimpien kirjailijoiden joukkoon. Kaikkiaan hänen kirjojaan on myyty lähes kymmenen miljoonaa kappaletta. Myydyin on kymmenille kielille käännetty Joulupukki.

Menestys ei kuitenkaan näy Kunnaksessa, sillä hän on hyvin vaatimaton. Nykyään kun kauppojen hyllyt pursuavat Herra Hakkarais -tuotteita ja koirahahmot seikkailevat milloin lääkärikeskuksen seinillä, milloin astioissa, Kunnasta välillä nolostuttaa. Kaupallisuuteen suhtautuminen ei ole aivan mutkatonta.

– En ole ihan varma, onko se kivaa, kun tuotteessa lukee Mauri Kunnas. Se tuntuu välillä vähän typerältä ja sitä katsoo mieluummin toiseen suuntaan, mutisee Kunnas.

Kunnas kuitenkin valvoo itse viime kädessä hahmojensa käyttöoikeuksia. Aina välillä Kunnas tituleeraa itseään "Kauppias-Mauriksi", joten kaupallisuus ei ole selvästi aivan vierasta. Tuotelisenssit tuovat lisätuloja ja kasvattavat kirjojen myyntiä.

– Olen yrittäjäperheen mukula ja olen aina ajatellut, että pitää elää sillä mitä tekee. Haaveilin nuorena, että olisi kiva, jos pystyisi elämään piirtämällä. Näin onnekkaasti tässä nyt on käynyt!

Kirjat ovat vieneet koko perheen mukanaan. Vaimo Tarja Kunnas on ollut alusta asti mukana kirjojen tekemisessä ja myös perheen tyttäret ovat julkaisseet yhdessä lastenkirjoja.

Kunnas sanoo jo tottuneensa siihen, kun ihmiset tulevat kertomaan, että ovat itse lukeneet lapsena Kunnaksen kirjoja ja ovat nyt hankkimassa samoja kirjoja lastenlapsilleen.

– Kun ensimmäisen kerran tuli näitä kommentteja ajattelin, että ei helkkari, olenko mä niin vanha jo! Mutta nykyään se tuntuu mukavalta vaan.

Koiramäen Suomen historia vei niin paljon aikaa ja voimia, ettei Kunnas ole vielä ryhtynyt uuden kirjan tekoon. Ajatuksia hänellä kyllä jo on. 67-vuotias Kunnas ei aio eläköityä vielä aikoihin.

Yli 25 vuotta Suomen presidenttinä toiminut Urho Kekkonen (1900–1986) toimi 1920-luvulla lakiopiskelujen ohessa Etsivässä keskuspoliisissa (Arkistojen Portti) kotikaupunkinsa Kajaanin alaosastossa sekä pääosastossa Helsingissä. Hän perehtyi kommunisminvastaiseen toimintaan ja oli Kainuussa väkivaltaisen kuulustelijan maineessa.

Aihetta käsitellään uudessa Kekkonen-dokumenttisarjassa, jonka ensimmäinen osa nähtiin TV1:ssä Tapaninpäivänä. Dokumenttisarja on koottu arkistomateriaalista sekä haastattelemalla tutkijoita, poliitikkoja ja taiteilijoita.

Lähteinä ovat olleet muun muassa jyväskyläläinen tietokirjailija ja filosofian tohtori Timo J. Tuikka sekä kajaanilainen vasemmistolainen näyttelijä ja kunnallisneuvos Vesa Kaikkonen, jolla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia Kekkosen kuulustelutavoista, mutta perimätietoa löytyy.

– Vanhoilta kommunisteilta on jäänyt tietoja, että hän saattoi käyttää voimakkaita fyysisiä kuulustelukeinoja. Vaikka kyllä Kekkonen myös kylpi ja saunoi silloisten kiellettyjen kommunistien kanssa, kertoo Kaikkonen.

– Silloin elettiin aika kovia aikoja ja myös keinot olivat kovat. Myös niistä kerrotaan tässä sarjassa, sillä ne ovat osa tätä historiaa, sanoo dokumenttisarjan vastaava tuottaja Antti Seppänen.

Maalaisoveluutta

Kainuussa eletyt nuoruusvuodet sekä varsinkin Etsivässä keskuspoliisissa toimiminen ja kuulustelut kehittivät myös Urho Kekkosen sosiaalisia taitoja ja suhdetta kommunisteihin. Tätä Kekkonen hyödynsi myöhäisemmällä uralla.

– Hän oppi sen strategisen tavan, että nyrkki ei ole välttämättä se kaikista tehokkain väline, vaan viina, sauna ja jutustelu ovat paljon parempia tiedonhankintavälineitä. Hänen sosiaaliset taitonsa kasvoivat ja siihen tuli sellaista maalaisoveluutta, kertoo tietokirjailija Timo J. Tuikka.

Vesa Kaikkosella on tiedossa tapahtuma, jossa 1950-luvulla ministerinä ollessaan Kekkonen kävi tapaamassa Suomussalmella asuvaa miestä, jota oli kohdellut kaltoin ja suorastaan pahoinpidellyt EK:n kuulusteluissa 20-luvulla.

– Ilmeisesti kysymyksessä oli anteeksipyyntömatka, josta ei ole paljon puhuttu. Miehen sukulaisia on edelleen elossa ja he muistavat tapahtuman hyvin.

Koko elämäntarina dokumenttina ensimmäistä kertaa

Urho Kekkosesta kertovan kahdeksanosaisen dokumenttisarjan on toimittanut kirjailija Jari Tervo. Hän kävi läpi Kekkosta käsittelevän kirjallisuuden jo 14 vuotta sitten kirjoittaessaan vuonna 2004 julkaistua Myyrä-romaania, joka käsittelee Kekkosen oloista presidenttiä. Nyt dokumenttiin löytyi myös uutta kerrottavaa.

– Sellaista muistitietoa löytyi, johon minä en ole törmännyt aikaisemmin: jopa hänen toiminnastaan Etsivässä keskuspoliisissa löytyi uutta kerrottavaa.

– Merkillepantavaa on myös se, että Kekkosen koko elämäntarinaa ei ole aikaisemmin kerrottu tv-dokumentin muodossa. On tehty dokumentteja, joissa on tarkasteltu yksittäisiä alueita, muun muassa naissuhteita, ulkopolitiikkaa tai suomettumisen aikoja, jatkaa Tervo.

Kekkosen yhtenä tavoitteena oli poliisiura. Tämä haave hautautui, sillä hän joutui eroamaan Etsivästä keskuspoliisista vuonna 1927.

– Kekkonen arvosteli jossakin vaiheessa esimiehiään, mikä ei ole paras tapa edetä uralla. Lopulta harvalle Etsivän keskuspoliisin kuulustelijalle kävi niin, että EK:n toimintaa jatkaneesta suojelupoliisista tuli hänen poliisinsa, joka teki juuri niin kuin hän halusi, kertoo Tervo.

Käveli kuin jätkä

Suomen kansa tuntee Urho Kekkosen nimenomaan kainuulaisena, vaikka syntyjään hän on savolainen ja vietti varhaiset vuodet myös siellä.

– Kainuussa hän kävi koulunsa ja täällä tuli pysyviä asioita hänen elämäänsä, kuten kainuulaisuus, kirjoittaminen ja urheilu. Sieltä ne löytyvät, muistuttaa Jari Tervo.

Kotiseuturakkaus oli Kekkosella voimakas, hän esimerkiksi tutustui kainuulaisiin metsureihin, joita kunnioitti vilpittömästi.

– Kekkonen liikkui heidän parissaan. Nämä metsätyömies äijät totesivat Kekkosesta, että tuo mieshän kävelee kuin jätkä, eli hän oli erittäin hyväksytty ihminen työläisten keskuudessa, kertoo Vesa Kaikkonen.

Petturi ja pelastaja

Urho Kekkonen oli selkeästi kansanmies, mutta myös kaksijakoinen, sillä presidenttinä hän oli oman arvonsa tunteva. Tätä kaksijakoisuutta Timo J. Tuikka käsitteli väitöskirjassaan (Jyväskylän yliopisto) vuonna 2007.

– Hänet nähtiin isänmaan petturina tai sankarillisena pelastajana. Yritin tuoda väitöskirjassa esille sen, että Kekkosella oli molemmat puolet ja hän oli sekä–että-mies. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kuva Kekkosesta on tasapainottunut. Hän suojeli aina Suomea, mutta oli myös aikamoinen politiikan konna, sanoo Tuikka.

Pitkäaikaisen elämäntyön tehneessä ihmisessä on monia piirteitä, joita tuodaan esille Kekkonen-dokumentissa. Tv-dokumentti nostaa Kekkosesta esille myös negatiivisia asioita.

– Niitä ei kerrottu laisinkaan silloin, kun hän oli yli 25 vuotta vallassa. Hän nimitti arkkipiispat, piispat, professorit, pääjohtajat, eli 70-luvun lopussa koko Suomen kerma oli saanut virkansa hänen kädestään ja se hillitsi kovasti arvostelua, kertoo kirjailija Jari Tervo.

Tapaninpäivänä alkaneen tv-dokumentin kaikki kahdeksan osaa nähdään runsaan viikon aikana kahdessa ryppäässä TV1:llä. Seuraava osa nähdään tänään 27. päivä, siitä seuraavat kahtena seuraava iltana. Viides osa tulee ulos uudenvuodenpäivänä ja sarjan loput jaksot siitä seuraavina iltoina. Kaikki jaksot tulevat samaan aikaan klo 20. Sarja on nähtävissä myös Yle Areenassa.

Dokumenttisarjan on valmistanut tuotantoyhtiö Intervisio.

Samasta materiaalista tehty radiosarja "Kekkonen ei kuole koskaan" alkaa Yle Radio 1:ssä huomenna 28. joulukuuta.

Ikäihmisten asuttaman kerrostalon kerhohuoneessa kajahtaa 50-lukulainen iskelmä. Lasse Liemola laulaa rakastuneensa toiseen ja pyytää sormustaan takaisin. 95-vuotias Helga Koskela alkaa välittömästi hytkyä ja yhtyy lauluun muistaen tarkkaan jokaisen sanan.

Kappale keikkui listoilla Helga Koskelan ollessa jo aikuinen. Tutun laulun myötä mieleen tulvii kuitenkin myös varhaisempia levynkuuntelumuistoja.

– Pikkutyttönä asuin Lapinniemen taloissa. Siellä oli paljon lapsia, ja aina oltiin porukalla ulkona. Jollakulla oli gramofoni, ja niin me kaikki kokoonnuimme talon taakse, kun levyjä soitettiin avonaisen ikkunan kautta ulos, Helga Koskela juttelee.

Porukalla levyjä kuunnellaan nytkin. Pienen kerhohuoneen pöydän ympärille on kokoontunut joukko kotihoidon asiakkaita, joiden iloksi lähihoitaja Arja Mäkinen on tuonut tilaisuuteen Äänimuseon.

Tämä liikkuva museo kulkee salkussa ja on käytettävyydeltään helpoin mahdollinen. Pöydälle nostettavan puisen laatikon päälle asetetaan puisia kiekkoja, jotka välittömästi pinnalle laskettaessa alkavat soida. Jokainen kiekko sisältää tutun äänen menneisyydestä: laulajan, näyttelijän tai vaikka radiojuontajan.

Salkun saa lainaan ilmaiseksi

Museolehtori Lila Heinola kuuntelee Helga Koskelan jutustelua tyytyväisenä.

– Äänimuseo on suunniteltu juuri tällaisia muistelutilanteita varten. Kulttuuri- tai virikeohjaaja voi hakea meiltä tämän paketin ja sen avulla muisteluttaa ikäihmisiä.

Kynnys näiden nostalgiatuokioiden järjestämiseen on veistetty todella matalaksi. Tamperelaissenioreille toimintaa järjestävät palvelutalot ja -keskukset, yhteisöt, järjestöt ja yhdistykset voivat lainata Äänimuseota käyttöönsä ilmaiseksi.

Tuokiota luotsaava lähihoitaja Arja Mäkinen on vetänyt vastaavia tilaisuuksia aiemminkin.

– Äänet herättävät aina muistoja. Muistamattomistakin asiakkaista näkee selvästi, että he tunnistavat äänet, vaikka eivät saisi edes sanottua mitään.

Virénin kaatuminen jännittää vieläkin

Nyt Kaukajärvelle lainattu salkku ei ole ensimmäinen laatuaan. Äänimuseosta on olemassa myös aiempia versioita, mutta uusimmassa on keskitytty arkisten elämän äänien sijasta julkkiksiin. Tuttu takavuosien ääni on esimerkiksi Paavo Noponen, jonka selostus Münchenin olympialaisista saa kerhohuoneen kuulijakunnan nojaamaan jännittyneinä etukenoon.

– Muistan, kun tämä tapahtui. Se on jäänyt jotenkin aivoihin se Virénin kaatuminen ja se, kuinka hän sieltä pystyi nousemaan, nojatuolissa istuva Lea Tuominen hymyilee kun juoksijasankari on vihdoin saatu selostettua voitokkaasti maaliviivan yli.

Itse tapahtuman tai puhujan lisäksi moni muistaa, missä tilanteessa ja kenen kanssa ohjelmaa on entisaikoina kuunneltu. Oman elämän käännekohdat saattavat nousta mieleen hyvinkin kirkkaina.

– Kun Heikki ja Kaija nauhalla pohtivat arava-asuntoasioita, moni muistaa esimerkiksi millaista oli itse haaveilla isommasta kodista kun perhe alkoi aikoinaan kasvaa, museolehtori Lila Heinola sanoo.

Monet äänet ovat jääneet alitajuntaan pysyvästi. Kun radion pimpampulla-aikamerkki kilahtaa, väki Äänimuseon ympärillä tarkistaa vaistomaisesti rannekellonsa.

Tällä kertaa aikamerkki on merkki myös siitä, että tunnin mittainen museosessio päättyy. Muistojen tulppa on irrallaan, ja puhetta piisaa vielä rappukäytävässäkin.

– Tuli hyvä mieli ja vanhat muistot mieleen, Helga Koskela tiivistää.

Myös Lea Tuomisella on nostalginen olo.

– Kyllä tosiaan, ihan niin kuin tässä vähän nuortuisi.

Juttua korjattu kello 13.00: Soul muutettu Müncheniksi.

Kankaanpäässä 16.4.1944 syntynyt Pauli Vuorisalo oli varhaiskypsä taiteilija. Hän teki 16-vuotiaana ensiesiintymisensä yhteisnäyttelyssä Porissa ja oli parikymppisenä perustamassa Kankaanpään taidekoulua.

Vuorisalo tunnettiin monipuolisena kuvataiteilijana, joka käytti uransa aikana useita tekniikoita. Hän uskoi, että jokaiselle ajatukselle ja tapahtumalle löytyi oma luonnollinen muotonsa.

Vuorisalo teki piirroksia, grafiikkaa, guasseja, keramiikkaa, lasitöitä ja tekstiilitaidetta. Hän kirjoitti myös runoja.

Satakunnasta kotoisin oleva Vuorisalo kiinnosti suomalaista muotoilualaa. Hän oli 1980-luvun puolivälissä Arabian vieraileva taiteilija, teki kangasmallikokoelman Marimekolle ja hieman myöhemmin lasimaljakkosarjan Iittalalle.

Vuorisalo piti itseään niin sanotun pariisilaisen koulukunnan edustajana. Hän opiskeli Ranskassa vuosina 1969 – 1974. Pariisiin Vuorisalo kertoi paenneensa suomalaisen taidemaailman ahdasmielisyyttä.

Taiteilija rakasti draamaa ja hänet nähtiin usein seurapiiritapahtumissa kertomassa kuulumisiaan.

Viimeiseksi jäänyt näyttely oli helsinkiläisessä Kulttuurikeskus Sofiassa vuonna 2012.

Vuorisalo kuoli syöpään 73-vuotiaana Haartmanin sairaalassa Helsingissä 21. joulukuuta. Sairaus todettiin vain viikko ennen kuolemaa.

Valokuvaaja Tuija Lindström on kuollut 67-vuotiaana. Lindströmin ystävä on vahvistanut kuoleman Ruotsin tietotoimistolle.

Lindström syntyi vuonna 1950 Kotkassa. Hän muutti Ruotsiin vuonna 1975 ja valmistui valokuvaajaksi Tukholman Konstfackenista vuonna 1984. Jo vuonna 1982 Lindström palkittiin Moderna Museetin Nuoren lupaavan valokuvaajan palkinnolla.

Lindströmin läpimurtosarja on The Girls at Bull's Pond (1991), jonka valokuvissa vaaleat naiskehot rinnastetaan pystyssä seisoviin silitysrautoihin.

Lindström oli Göteborgin yliopiston valokuvakoulun ensimmäinen naisprofessori. Hän työskenteli siellä vuosina 1992–2002. Lindström on pitänyt lukuisia yksityis- ja ryhmänäyttelyitä ympäri maailmaa.

Vuonna 2014 Lindströmiltä nähtiin laaja retrospektiivi Valokuvataiteen museossa. Näyttelyssä perehdyttiin kauneuden, kuoleman, elämän ja ihmisyyden teemoihin.

Lindström oli Ruotsin tunnetuimpia valokuvaajia. Hän oli vahvasti vaikuttamassa valokuvataiteen kehitykseen myös Suomessa.

Putin edestä, Putin takaa, Putin istuu, Putin makaa – sekä esiintyy supermiehenä, karatetaiturina, valtiopäämiehenä, joulupukkina ja eläinten suurena ystävänä.

Moskovan Ultramodernin taiteen museossa UMAMissa on esillä Superputin-näyttely, jossa kolmekymmentä venäläistaiteilijaa esittelee näkemyksensä Putinista supersankarina.

UMAMin johtaja Darja Dovbenko sanoo, että teosten tavoitteena oli esitellä toinen puoli Putinista – ei vain poliitikkoa.

– Monet tavalliset venäläiset sanovat, että kyllä – Putin on supersankarimme. Hän on tehnyt paljon hyväksemme, joten hänen nähdään olevan muiden yläpuolella, hän kuvaa.

Kyse on siis jonkinlaisesta henkilöpalvonnasta, mutta ei varsinaisesta poliittisesta tuesta. Noinkohan on.

Näyttelyn rahoittaja on UMAMin omistaja, Arkangelin entinen kaupunginjohtaja ja liikemies Aleksandr Donskoi. Hän on tullut tunnetuksi provosoivan taiteen suojelijana ja Putin-kriitikkona.

Superputin-näyttelyn teosten kuvasto on kovin tuttua sekä historian suurmiehille tehdyistä muistomerkeistä että läntisestä popkulttuurista.

Vitsikkäin taitaa olla muovinen patsas, jossa keskiaikainen Putin ratsastaa karhulla. Sen esikuva oli sosiaalisessa mediassa ollut meemi.

Putin hermostutti

Näyttely avautui joulukuussa, pikavauhtia sen jälkeen kun Putin ilmoitti asettuvansa ehdolle maaliskuun presidentinvaaleissa.

Myös teokset tehtiin pikavauhtia, Dovbenkon mukaan noin kolmessa kuukaudessa. Silmiinpistävää on se, että teoksia ei ole signeerattu.

Putin aiheena hermostutti osaa tekijöistä.

– Ajattelimme, että näyttely joko onnistuu tai kalahtaa pohjaan. Sen tähden taiteilijat olivat huolestuneita ja eivät signeeranneet teoksiaan, hän kertoo.

Näyttely on kuitenkin saanut hyvä vastaanoton, jopa paikalla vierailleet duuman edustajatkin kehuivat sitä.

Siksi ainakin osa 30 taiteilijasta on nyt luvannut tulla signeeraamaan työnsä.

Taidetta vai politiikkaa?

UMAM-galleria sijaitsee Moskovassa trendikkäällä entisellä tehdasalueella. Jos uusimpia muodin virtauksia haluaa haistella, tämä on yksi niistä paikoista, jonne kannattaa tulla.

Vastaan kävelee muodikkaita hipstereitä, nyt uusinta uutta näyttävät olevan ylisuuret toppatakit ja huolettomat maiharisaappaat.

Galleriaan on saapunut myös Grigory Tsigankov, joka on tekemässä näyttelystä juttua blogiinsa. Hän edustaa uutta sukupolvea, joka suhtautuu kriittisesti Putiniin.

Sellainenkin ajattelu on varsinkin Venäjän suurissa kaupungeissa kasvussa.

– Täällä esitellään jotain, jota ei ole olemassa, eikä näyttely ei edusta näkemystäni, Tsigankov sanoo.

Mutta onko tämä hänen mielestään politiikkaa vai taidetta?

– Kyllä tämä taidetta on. Mutta taidettahan ovat myös seinäkirjoitukset ja graffitit, joten käsite on kovin laaja.

Superputin seikkailee seuraavaksi Lontoossa ja Berliinissä, jonne näyttely matkaa Moskovasta tammikuun puolivälin jälkeen.

Lue lisää:

Tällainen on neljättä kautta tavoittelevan Vladimir Putinin tarina: Nousu Venäjän johtoon alkoi KGB:stä

Uudenkaupungin Myllymäellä on neljä vanhaa, 1800-luvulla rakennettua tuulimyllyä. Kauppaneuvos J.G. Nordström toi ne nykyiselle paikalleen 1930-luvulla.

Uudessakaupungissa ollaan oltu pahasti rapistumaan päässeiden myllyjen kunnosta pitkään huolissaan, mutta nyt huoli on väistymässä. Kaupunki sai yksityisenä lahjoituksena 100 000 euroa myllyjen kunnostamiseen, ja työt ovat alkaneet.

– Olemme todella kiitollisia lahjoituksesta. Saamme sillä paljon aikaiseksi, sanoo arkkitehti ja hanke- ja rakennussuunnittelija Virpi Tervonen Uudenkaupungin kaupunkisuunnittelusta.

Olemme jo päässeet putsaamaan puuosia jäkälästä ja sammaleesta. Saamme siten laajemman näkemyksen vaurioista. Virpi Tervonen

Ensimmäinen mylly on nyt huputettu korjaustöiden ajaksi. Työ tehdään huppujen sisällä, sillä silloin myllyt pysyvät kuivina ja kostuneet osat saadaan kuiviksi.

– Tällä tavalla voimme tehdä töitä näin kosteanakin talviaikana. Olemme jo päässeet putsaamaan puuosia jäkälästä ja sammaleesta. Saamme siten laajemman näkemyksen vaurioista, sanoo Virpi Tervonen.

Monenlaisia vaurioita

Myllyissä voi olla laho- ja kosteusvaurioita. Ajan hammas on purrut paikallaan seisseitä myllyjä eri tavoin. Esimerkiksi kahdessa myllyssä on pärekatto, joissa on heikkouksia.

– Ne pitää varmaan tehdä täysin uudelleen, Virpi Tervonen arvioi.

Vaikea sanoa, miten kauan menee, mutta kyllä kevät tässä ainakin sujahtaa. Virpi Tervonen

Kaikki myllyt on tarkoitus korjata, mutta vielä ei tiedetä, mihin lahjoitusvarat riittävät. Aikataulustakaan ei ole täyttä varmuutta, koska myllyt ovat iäkkäitä ja niiden koneistot ovat vanhoja.

– Edetään mylly kerrallaan. Vaikea sanoa, miten kauan menee, mutta kyllä kevät tässä ainakin sujahtaa, Tervonen sanoo.

Hoitamaton lahoaa

Korjaustyötä Myllymäellä tekevä yrittäjä Veikko Virkkunen sanoo, että runkorakenteet tuntuvat olevan kaikissa myllyissä ehjiä.

– Toiset ovat paremmassa kunnossa kuin toiset. Siipiäkin on katkennut ja laudoituksia pitää uusia. Niin sanotusti pintaremonttia tehdään, Virkkunen sanoo.

Ei rempallaan olevia ole kaupunkilaistenkaan kiva katsella. Veikko Virkkunen

Korjaustyö tuntuu tärkeältä, kun kohteena on kaupunkilaisten yhteinen Myllymäki.

– Jos jätetään hoitamatta, niin kyllä kaikki aikanaan lahoaa. Ei rempallaan olevia ole kaupunkilaistenkaan kiva katsella.

Myllyt eivät ole suojeltuja, mutta korjaustyöt aiotaan tehdä tarkkaan ja perinteitä kunnioittaen. Yksittäisiä myllyjä on eri puolilla Suomea, mutta tällainen monen myllyn puisto on Tervosen mukaan harvinainen.

– Emme uusi yhtään sen enempää kuin on tarpeellista, Virpi Tervonen vakuuttaa.