Ylen eiliset paljastukset professori Lauri Törhösestä ovat saaneet myös miespuoliset teatterintekijät kommentoimaan alalla tapahtuvaa seksuaalista häirintää ja epäasiallista käyttäytymistä.

Esimerkiksi näyttelijä Ilja Peltonen julkaisi tänään facebook-päivityksen, jossa hän perää solidaarisuutta: "Kyllä meidän teatteri-, elokuva- ja tv-alan miesten pitää löytää joku tapa ilmaista solidaarisuutta naiskollegoillemme tässä #metoo -kampanjasta liikkeelle lähteneessä vyöryssä", päivitys alkaa.

– Minulla on ollut sellainen tunne, että myös miehet haluaisivat jotenkin osallistua tähän #metoo-keskusteluun, mutta oikeaa tapaa ei vielä oikein ole löytynyt. Meitä miehiä tämä tilanne on myös ahdistanut. Tämä oli minun tapani osoittaa solidaarisuutta seksuaalista häirintää kokeneille naisille. Samalla ryhdyimme kollegoiden kanssa pohtimaan, olisiko olemassa muitakin keinoja osallistua keskusteluun.

Minun nimeni saa julkaista

Peltosen mietti päivitystä pitkään. #Metoo-kampanja on ollut monelle miehelle vaikea asia, monestakin eri syystä.

– Tässä ei ole millään tavalla ollut tarkoitus viedä keskustelutilaa naisilta. Heihinhän tämä häirintä on lähinnä kohdistunut.

Peltosen päivityksen yhteyteen on myös luotu hashtag #nimenisaajulkaista. Hashtag on reaktio listaan , jossa on seksuaalisesta ahdistelusta syytettyjen kulttuuritoimijoiden nimiä, mutta jota ei kuitenkaan ole julkaistu.

–Jos meidän nimemme tulevat jollakin tavalla esille näissä haastatteluissa, ne saa julkaista, Peltonen toteaa.

#Metoo myös miesten asia

Kampanjaan ovat osallistuneet muun muassa ohjaaja Juha Jokela, näyttelijä Reidar Palmgren sekä tällä hetkellä Berliinissä asuva ohjaaja Mikko Roiha.

Roihan mukaan Peltolan päivitys kuvaa monen suomalaisen miehen tunteita suhteessa #metoo-kampanjaan ja pohdintaa siitä, kuinka sitä voisi tukea.

– Ilman muuta nyt on tullut aika myös miesten reagoinnille. Hiljaisuus ei ole asian tiimoilta mikään oikea ratkaisu. Meidän on pakko osallistua tähän keskusteluun, koska kyse ei ole vain naisten asiasta.

Roihan mielestä #metoo-kampanja ei ole mikään feministien salajuoni, joka pyrkii nitistämään miehiä. Päin vastoin, kun kaikille selvitetään, mikä koetaan seksuaaliseksi häirinnäksi ja mikä taas on iloista flirttiä, voittajia ovat myös miehet.

– Jos meillä on vanhentunut ja aikansa elänyt keskinäinen sopimus olla ja toimia yhdessä, se vaatii päivityksen. Uuden toimintakulttuurin opettamiseksi tarvitaan selkeää ohjeistusta sekä erilaisissa oppilaitoksissa että työpaikoilla.Tällä tavalla mahdollisuudet tulkita asioita väärin vähenisivät, ja tämä tarkoittaisi rennompaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä myös miehille.

Törhönen ei ollut uusi asia

Eilisestä Törhös-uutisoinnista Roiha toteaa, ettei se ollut mikään yllätys.

– Tietysti on hirveää sanoa näin. On selvää, että meillä on ollut vallalla kulttuuri, joka on mahdollistanut tällaisen käytöksen ja on myös selvää, että sitä täytyy ruveta muuttamaan. Oleellista tässä on, että seksuaalinen häirintä on liittynyt vallankäyttöön, eli esimiesasemaan.

Sekä Roihan että Peltosen mukaan elokuva- ja teatteriala mahdollistavat erityyppistä hyväksikäyttöä.

– Meidän alamme on kuitenkin melko hierarkkinen. Ihmiset pelkäävät oman maineensa, ammattinsa ja työmahdollisuuksiensa puolesta ja siksi he ovat hiljaa. Lisäksi halu päästä alalle, pärjätä ja tulla nähdyksi ja kuulluksi ovat niin suuria, että tällaista on helppo käyttää hyväksi. Täytyy kuitenkin huomata, ettei tämä ole pelkästään meidän alamme ominaispiirre, vaan tämä läpileikkaa koko yhteiskunnan, Ilja Peltonen sanoo.

Isomman mittakaavan asia

Myös Saksassa #metoo-keskustelu on käynyt kiivaana ja sielläkin media on julkaissut seksuaalisesta häirinnästä epäiltyjen nimiä. Mikko Roiha olettaa, että jokaiseen maahan tulee oma Harvey Weinsteininsa.

– Saksassa on kiinnitetty huomiota etenkin näyttelijäkoulutukseen, mutta asia nähdään myös suuremmassa mittakaavassa. Täällä on sanottu, ettei kyse ole pelkästään seksuaalisesta häirinnästä, vaan kyse on miehille suodun, etuoikeutetun toimintakulttuurin muutoksesta.

Roihan mukaan tällainen muutos on kuitenkin pakko toteuttaa.

– Sitä vaihtoehtoa ei ole, että pää pistettäisiin pensaaseen ja odotettaisiin, että kaikki menee ohitse ja palattaisiin takaisiin vanhaan eli entiseen normaaliin. Me menemme eteenpäin. Ja toivon, että eteenpäin menevät niin miehet, naiset kuin kaikki muutkin sukupuolet.

Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden mielipiteitä seksuaalisesta häirinnästä voi lukea täältä.

Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä revitään vanhoja haavoja auki. Keski-ikäiset Franzin veljekset Victor (Santeri Kinnunen) ja Walter (Eero Aho) muistavat kaiken kovin eri tavoin. On katkeruutta, pettymystä ja kaunaa, toisen syyttelyä omista valinnoista. Eikä perheestään pääse eroon, ei edes kuolleesta isästä. Tai tämän vuosikausia säilötystä jäämistöstä.

Arthur Miller kirjoitti Hinnan 1968. Se on tavallaan sisarteos 20 vuotta vanhemmalle, usein Suomessakin esitetylle Kauppamatkustajan kuolemalle. Molemmissa suomitaan materialismin ylivaltaa ja elämänpettymystä perheen kautta.

Hinta kertoo veljeksistä, joiden perheeseen pörssiromahdus jätti häpeän ja avuttomaksi heittäytyneen isän. Veljistä nuorempi otti isän kontolleen, jätti opinnot ja päätyi poliisiksi, vanhempi lähti opiskelemaan kirurgiksi ja tekemään komeaa uraa. Isän kuolemasta on 16 vuotta, eivätkä veljet ole sen koommin olleet keskenään tekemisissä.

Kuolleen miehen jälkeensä jättämä röykkiö antiikkihuonekaluja on nyt kuitenkin hoidettava jonnekin, sillä talo, jossa niitä on säilytetty, puretaan. Sen vuoksi veljekset joutuvat kohtaamaan, penkomaan jäämistöä myös vähemmän fyysisesti. Seuraa ottelu, jossa lasketaan paljonko kukin on valinnoistaan maksanut nuorena, ja paljonko maksaa niistä nyt.

Oman lusikkansa soppaan tuovat miestään muutokseen patistava Victorin vaimo (Aino Seppo) ja erikoinen antiikkikauppias (Esko Salminen), joka oikeastaan ei edes halua ostaa antiikkia. Se nimittäin kestää ikuisesti, mikä on ongelma maailmassa, joka perustuu kertakäyttöisyyteen ja tilapäisyyteen.

Ensimmäistä kertaa Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaava Paavo Westerberg on saanut ympärilleen kovatasoisen ryhmän. Hän kuvailee olevansa siitä äärimmäisen kiitollinen, sillä Millerin teksti antaa paljon eväitä taitavalle näyttelijälle.

– Miller tarjoaa aika rikasta näyttelijänruokaa. Sekä tarinassa, että henkilöissä on kerroksellisuutta, joka tarjoaa näyttelijälle mahdollisuuden sukeltaa aika syvälle.

Westerberg halusi tarttua Hintaan juuri nyt, sillä se on hänen mielestään käsittämättömän ajankohtainen – niin kuin klassikot ovat.

– Se on suorastaan viiltävän ajankohtainen! Valitettavasti vielä ajankohtaisempi kuin silloin kun se kirjoitettiin. Millerin katse on hirveän silmäntasainen ja tarkka siinä, miten se asettuu pienen ihmisen puolella. Miller kysyy peruskysymyksiä, esimerkiksi sellaisia, että mikä on ihmisen arvo.

Erityisesti ohjaajaan vetoaa Hinnan sisältämä, draamaan kauniisti piilotettu yhteiskunnallinen kritiikki. Westerberg uskoo, että teatteri voi saada katsojan havahtumaan.

– Sellaiset rakenteet, joita me emme arjessa tule kyseenalaistaneeksi, tulevat tällaisessa draamassa näkyviin ihmisen ja ihmisyyden kautta. Se kysyy, onko tässä länsimaisessa yhteiskunnassa ja elämäntavassa sijaa inhimillisyydelle ja ymmärrykselle. Lopulta se kysyy, onko tässä maailmassa sijaa rakkaudelle.

Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa 1.2.

Punakaartin miehet hakevat nuoren lääkärin Gösta Schybergsonin Humaliston sairaalasta Helsingin Töölöstä kesken työpäivän. Schybergson viedään Töölönlahden jäälle ja ammutaan.

Näin alkaa tällä viikolla ensi-iltansa saanut näytelmä Vihan kevät – Helsinki 1918 Hakasalmen huvilassa, jonka ympäristöön liittyy muitakin Suomen sisällissodan aikaisia tapahtumia.

Helsingin kaupungin museon tuottama näytelmä herättää sadan vuoden takaiset sodan vaiheet ja ihmiskohtalot henkiin.

– Aikaa leimaa jo aiemmin alkanut maailmansota ja elintarvikepula. Säännöstely on ankaraa talvella 1918. Monien ihmisten palkka lakkaa juoksemasta. Energia menee ruuan hankitaan, kertoo museon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss.

Tammikuun lopussa 1918 punakaarti on ottanut haltuunsa Helsingin keskeiset hallintorakennukset, mutta varsinaisia taisteluja ei ole käyty.

Punakaartilaiset etsivät ruokaa ja aseita valkokaartilaisiksi epäiltyjen ihmisten kodeista. Kadulla liikkuvat ihmiset pelkäävät yksittäisiä tappoja ja väkivallantekoja. Osa kaupunkilaisista on jo paennut maaseudulle.

Porvarilliset sanomalehdet lakkaavat ilmestymästä, mutta Työmies-lehteä kaupataan kaduilla. Huhut leimaavat tiedonvälitystä. Tunnelma on jännittynyt ja odottava.

Sata vuota sitten lapsuus oli aika hurjaa. Näyttelijä Minja Koski.

Myös Vihan kevät – Helsinki 1918 -näytelmässä nähdään Työmies-lehteä myyvä tyttö Kaarina Jurvala, jota näyttelijä Minja Koski esittää. Roolihahmo on saanut Kosken pohtimaan sitä, miten erilaista lapsuus oli sota-aikana.

– Sata vuota sitten lapsuus oli aika hurjaa. Lapsetkin olivat sodan keskellä tekemässä työtä punaisten puolella. He eivät varmaan ihan tienneet, minkä vuoksi taistellaan, mutta halusivat olla tärkeitä ja osana sotaa, vanhempiensa kautta tietysti.

Helsingissä sota saa uuden käänteen 12. huhtikuuta, kun saksalaissotilaat saapuvat valkoisten avuksi.

Saksalaiset etenevät kaupunkiin Töölönlahden pohjoispuolelta Läntistä Viertotietä eli nykyistä Mannerheimintietä pitkin.

Sotilaiden kenttäkeittiö perustetaan Kansallismuseon eteläpuolelle. Lisää joukkoja rantautuu Katajanokalle.

Taisteluja käydään esimerkiksi Turun kasarmilla nykyisen Lasipalatsin paikkeilla, Koiton talolla Simon- ja Yrjönkadun kulmassa sekä Ruotsalaisella teatterilla Pohjoisesplanadilla.

Vihan määrä kasvaa, jos ihmiset eivät enää ymmärrä toisiaan. Kirjailija Sirpa Kähkönen

Myös punakaartin päämajana toiminut Kenraalikuvernöörin palatsi eli nykyinen Smolna Eteläesplanadilla vallataan.

Yksi verisimmistä yhteenotoista käydään Hakaniemen Pitkälläsillalla 12. huhtikuuta, kun saksalaiset käyttävät punavankeja ihmiskilpinään. Kallion suuntaan pyrkiessään sotilaat marssittavat vankeja edellään siltaa pitkin, jotta vastassa olevat punaiset eivät ampuisi omiaan kohti.

Näin kuitenkin tapahtuu. Parikymmentä punavankia kuolee ja useita haavoittuu.

– Samalla tavalla toimittiin Ruotsalaisen teatterin valtauksessa. Vankeja ajettiin teatteriin päin sillä ajatuksella, että omia ei ammuttaisi. Siitä on erilaisia mielipiteitä, tiesivätkö puolustajat, että he ampuivat oman puolensa ihmisiä, museon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss sanoo.

Vihan kevät – Helsinki 1918 -näytelmässä Pitkänsillan traagisia tapahtumia tarkastellaan myös käskyjä noudattavan saksalaissotilaan näkökulmasta. Sotilasta näyttelee Pyry Nikkilä.

– Taistelun aikana sotilas tajuaa jotain itsestään ja sodan kauheudesta. Hän ehkä löytää jopa pasifistisen puolen itsestään.

Ihminen on monisyinen ongelmakimppu, joka mahdollistaa kaiken hyvän ja pahan, mitä maa päällään kantaa. Ohjaaja Taru Mäkelä

Näytelmän on käsikirjoittanut Sirpa Kähkönen, joka tunnetaan historiallisia ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä kirjailijana. Sisällissotaa hän pyrkii katsomaan molempien osapuolten kannalta.

– Vihan määrä kasvaa, jos ihmiset eivät enää ymmärrä toisiaan. Täytyy pyrkiä käsittämään ihmisten motiiveja, miksi toiset ajattelevat eri tavalla kuin minä.

Myös näytelmän ohjaaja Taru Mäkelä keskittyy taistelujen takana olevien ihmisten motiiveihin.

– Tässä työssä kaikki ihmiset pitää hyväksyä, koska taiteen tekeminen on sen tunnistamista, miten samaistumme toisiin. Ihminen on monisyinen ongelmakimppu, joka mahdollistaa kaiken hyvän ja pahan, mitä maa päällään kantaa.

Saksalaiset valtaavat Helsingin punaisilta parissa päivässä. Mannerheimin voitonparaati marssii Helsinkiin 16.5.1918.

Sukupolvien ketju on kuin kahle, jota raahaamme perässämme. Ohjaaja Taru Mäkelä

Kärsimykset eivät kuitenkaan pääty, vaikka sota loppuu.

Suomenlinnan sotavankileirillä on enimmillään noin kahdeksan tuhatta vankia. Huhtikuun 1918 ja maaliskuun 1919 välisenä aikana kuolee 1 536 vankia.

Suomenlinnassa, Isosaaressa ja Vallisaaressa teloitetaan kahdeksankymmentä vankia. Loput menehtyvät nälkään ja tauteihin. Sota jättää katkerat muistot monien mieliin.

– Sitä on ollut pitkään melkein mahdotonta käsitellä. On tärkeää, että palataan asioihin ja käsitellään niitä kunnioittaen sitä ihmisten suunnatonta kärsimystä, joka silloin oli vallalla, Kähkönen sanoo.

– Jokaisen täytyy tutustua taustaansa ja sukupolvien ketjuun. Muuten sukupolvien ketju on kuin kahle, jota raahaamme perässämme. Ylisukupolviset asiat vaikuttavat meihin alitajuisesti, jos niitä ei tiedosteta, Mäkelä pohtii.

Suomen sotasurmat -sivuston mukaan sisällissodan seurauksena kuoli kaikkiaan noin 36 400 ihmistä. Heistä suurin osa oli punaisia. Mäkelä kuitenkin uskoo, että sisällissodan muisto vahvistaa nykysuomalaisten yhtenäisyyttä.

– Tiedämme, että siihen ei ole enää ikinä menemistä.

Suomesta on kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta sotien jälkeen. Vaikka syrjäytyneitä on edelleen, köyhyys ei ole niin pohjatonta kuin sata vuotta sitten. Myös luokka- ja tuloerot ovat kaventuneet.

– Vanhukset eivät joudu kerjuulle. Aviottoman lapsen äiti ei joudu maantielle. Kaikilla on mahdollisuus tiettyyn perusturvaan, Kähkönen sanoo.

Vahvin yhteiskunnallisen tasa-arvon pylväs on hänen mielestään kaikille maksuton koulutus.

– On todella tärkeää, että Suomessa on edelleen sitouduttu siihen. Koulutus auttaa ihmisiä asettumaan paikoille, joissa he voivat kokea olevansa merkityksellisiä.

Lue myös:

Sisällissodasta kerrotaan suvuissa riipaisevia muistoja: "Jos tapatte minut, tappakaa lapsetkin"

Tampereen työväen teatterin uusi johtaja on monipuolinen teatterintekijä Otso Kautto. Maarit Pyökäriä seuraava Kautto on näytelmäkirjailija ja ohjaaja, joka tunnetaan muun muassa kiertävästä Quo Vadis -ryhmästä.

Otso Kautto on tuottelias näytelmäkirjailija, jonka tuotannossa suurta roolia näyttelevät lasten- ja nuortennäytelmät. Draamatekstien lisäksi hänen kynästään on lähtenyt runoja ja romaani, ja hän on toiminut myös kääntäjänä. Vuonna 1962 syntyneen Kauton omia tekstejä on käännetty seitsemälle eri kielelle.

TTT:n tulevaa johtajaa on vuosien saatossa luonnehdittu niin boheemitaiteilijaksi kuin oman sukupolvensa outolinnuksikin. Persoonallisen teatterintekijän nimi saatetaan kulttuuripiirien lisäksi muistaa myös urheilun puolella, sillä Kautto on entinen maajoukkuetason uimari.

Lisää yhteistyötä ryhmien kanssa

Vaikka laitosteatterissa on Otso Kauton mukaan paljon hyvää, hän lupaa muokata TTT:n toimintakulttuuria. Odotettavissa on ainakin lisää yhteistyötä teatteriryhmien kanssa.

– Sitä on haluttu tässä maassa pitkään, mutta se ei ole oikein kunnolla käynnistynyt. Jotenkin näkisin, että TTT olisi tässä jonkinlainen pilotti- ja malliteatteri, Kautto sanoo.

Tampereen työväen teatteri on ollut keskustelun ytimessä sen jälkeen kun kulttuurin valtionosuustyöryhmä esitti talon kansallisnäyttämön aseman poistamista ja samalla kahden miljoonan euron lovea vuotuiseen budjettiin. Uusi johtaja ei suostu olemaan huolissaan esityksestä.

– Lähden siitä, että se ei toteudu. Esitys on jossain määrin absurdi ja osuu juuri niihin, joiden asemaa on haluttu parantaa – eli freelancereihin ja teatteriryhmiin. Tavallaan tällä ehdotuksella ammutaan omaan nilkkaan, Otso Kautto sanoo .

Maarit Pyökäri jää eläkkeelle Tampereen työväen teatterin johtajan paikalta syyskuun alussa. Otso Kautto aloittaa johtajana ensi vuoden alussa. Hän on aloittanut jo nyt työt teatterissa erityistehtävissä ja viimeistelee samalla väitöskirjaansa Teatterikorkeakouluun.

Korjattu otsikkoa 2.2. klo 10.06: Kautto aloittaa johtajana vuoden 2019 alussa.

Täydennetty juttua klo 14.16 Otson Kauton kommenteilla.

Cheekin eli räppäri Jare Tiihosen urasta kertova Veljeni vartija -draama näyttää kiinnostavan katsojia, mutta kriitikot ovat moukaroineet elokuvaa huolella. Cheek-elokuvaa on kritisoitu esimerkiksi mainosmaisuudesta ja pinnallisuudesta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja JP Siili oli vähällä olla tarttumatta tarjoukseen, kun hänelle tarjottiin räppärin elämänkerran ohjaustyötä.

– Ensin tuli mieleen onko tämä joku operaatio markkinointiin ja mainostukseen, kun sain soiton elokuvatuottajalta. Pohdin, onko kolmekymppisen kaverin elämässä tapahtunut kertomisen arvoisia asioita. Ensin meinasin jo kieltäytyä kunniasta, mutta muutin mieleni, kun tuottaja kertoi, että Cheek aikoo lopettaa.

Siili innostui, koska hänelle aukesi näkymä ristiriitaiseen tilanteeseen. Hänestä oli mielenkiintoista, että menestynyt ja intohimolla työtä tehnyt artisti ei halunnut enää jatkaa uraansa. Veljeni vartija kertoo Antti Holman esittämän Jare Tiihosen ihmissuhteista, menestyksen tavoittelusta ja pinnalla liitävän räppärin elämäntavasta.

Elokuva Cheekistä oli Jare Tiihosen oman unelman toteutuminen. Veljeni vartija tehtiin tiiviissä yhteistyössä Tiihosen kanssa.

– Istutin Jaren kanssani tuntien palavereihin muutaman kuukauden jaksolla. Jare myös valmensi Antti Holmaa räppäämään ja kaiken kaikkiaan oli superkonsultin roolissa.

Siili ei haastatellut elokuvaan Cheekin musiikkia tai julkisuuskuvaa kriittisesti katsovia tahoja. Elokuva on myös täysin Tiihosen näkökulmaa ja kertomusta. Veljeni vartija pitää yllä Cheekin brändin makeaa elämää: autoja, samppanjaa ja naisia riittää.

Ohjaajan mielestä Veljeni vartija ei ole fanielokuva

Tiihonen oli myös kuvauksissa mukana ensimmäisestä kuvauspäivästä lähtien. Hänen managerinsa Carla Ahonius toimi elokuvassa yhtenä tuottajista huolehtimalla etenkin musiikkipuolesta. Siili kuitenkin korostaa, että hän sai tehdä elokuvasta oman näköisensä.

– Ei ole ollut vahtikoiria paikalla vaan pikemminkin konsultteja. Sovittiin vapaista käsistä ja se sopimus piti. Tietyistä asioista tietysti keskusteltiin. Kun Jare sai käsikirjoituksen luettavakseen, hän olisi halunnut jättää muutaman asian pois. Hän kuitenkin hyväksyi kuitenkin lopulta kaiken.

Tiihosta ei esimerkiksi alkuun miellyttänyt kuvaus hänen uransa alkutaipaleen englanninkielisestä räppäämisestä.

Siilin mielestä Veljeni vartija ei ole fanielokuva.

– Kyllä sen täytyy toimia Cheekin faneille, mutta lähdin hakemaan sieltä jotakin yleispätevää. Elokuvan keskeisiä teemoja ovat ylisukupolven periytyvät negatiiviset kierteet. Uskon myös, että elokuvalla on annettavaa niille jotka ovat kiinnostuneita suomenkielisestä musiikista, populaarikulttuurista ja musiikin lähihistoriasta.

Sarjan tuotanto ajautui kriisiin viime vuoden lopulla, kun seksuaalista ahdistelua koskevat syytökset pääosaa esittävää Kevin Spaceyä kohtaan tulivat ilmi.

Kuvaukset keskeytettiin, kun viimeistä tuotantokautta oli kuvattu kaksi jaksoa. Spacey irtisanottiin, ja Netflix ilmoitti, että näyttelijä ei tule millään muotoa olemaan enää mukana sarjassa.

Kausi kirjoitettiin rivakalla tahdilla uusiksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan jaksoja piti olla 13, mutta niitä tehdäänkin vain kuusi. Netflix on tiedottanut, että kuvaukset jatkuvat ja viimeinen tuotantokausi esitetään vielä tämän vuoden aikana.

Sarjaan on kiinnitetty kaksi uutta, nimekästä näyttelijää, Diane Lane ja Greg Kinnear, mutta heidän hahmoistaan ei ole vielä paljastettu muuta, kuin että he esittävät sisaruksia.

Päätöskausi keskittyy Robin Wrightin esittämän Claire Underwoodin kohtaloon. Kevin Spaceyn esittämä Frank Underwoodin hahmo päästettäneen päiviltä ruudun ulkopuolella.

House of Cards oli alkaessaan Netflixin ensimmäinen alkuperäissarja. Se on kerännyt vuosien varrella kaikkiaan yli 50 Emmy-ehdokkuutta.

Viime kesänä Ilosaarirockissa jonossa takanani seisseet parikymppiset nuoret kävivät innokasta keskustelua Ultra Bran seuraavan päivän keikasta. ”Soittaisivatpa Kirjoituksia! Sitä he eivät vetäneet Ruisrockissa eivätkä Provinssissa.”

Itselleni Ultra Bra osui aikoinaan opiskeluaikojen parhaaseen sykkeeseen, mutta miksi parikymppiset olivat bändin comebackista näin hurmioissaan? Käännyin ja kysyin, miksi 1990-luvun lopun yhtye herättää heissä näin suuria intohimoja.

”Ultra Bra kuuluu meidän lapsuuteemme. Vanhemmat kuuntelivat niiden biisejä aina automatkoilla.” No niinpä tietenkin. Hei hoi hauki raikui varmasti opiskelijabileiden lisäksi autojen takapenkeillä.

Ultra Bran comeback viime vuonna hakee vertaistaan. Yhtyeen ensimmäiset keikat 16 vuoteen (presidenttiehdokas Pekka Haaviston vuoden 2012 tukikonserttia lukuun ottamatta) olivat jättimenestyksiä. Kolme keikkaa kesäfestareilla ja kolme loppuunmyytyä areenakeikkaa saivat suitsutusta yleisöltä ja kriitikoilta. Nostalgiselle yhteyslaulutilaisuudelle oli tilausta.

Samaa ei voi sanoa kaikista comebackeista. Kuinka monta kertaa esimerkiksi Dingo on tehnyt paluun?

Kun menneiden vuosikymmenien suosikkiyhtye kertoo paluustaan, yleinen ilkeä kommentti kuuluu: jaaha, nyt on rahat taas loppu ja pitää palata keikkalavoille.

Ylen Elävä arkisto on kerännyt koosteen suosittujen suomalaisartistien paluuselityksistä.

Vuonna 2014 Ylellä nähtiin We want more -ohjelma, joka palautti suomalaisten mieliin viisi jo lopettanutta bändiä. Mukana olivat Don Huonot, Miljoonasade, Kwan, Mascara ja Neon 2. Vanhoja kappaleita lämmiteltiin ja uusia tehtiin. Noste kuitenkin lopahti ja mieleen jäivät vain muutaman bändin vanhat skismat.

Perjantaina kesän comeback-keikoistaan kertoi 1990-luvun suosikkiduo Nylon Beat. Monella alkoi heti soida päässä nasaalinen "nannan, naa, nannan, na, naa, naa". Sosiaalisessa mediassa osa intoili pääsevänsä vihdoin näkemään livenä vuonna 2003 lopettaneen yhtyeen.

Jos tarkkoja ollaan, Naikkarit palasi jo vuonna 2007 lämmittelemään amerikkalaisbändi Totoa kolmen keikan verran. Kunnon comebackin tekemiseen ei muutaman vuoden tauko riitä. Nyt Nylon Beatille on varmasti jälleen tilausta.

Ultra Bran menestyksekäs paluu on varmasti innostanut Nylon Beatin lisäksi myös Tiktak-tyttöbändiä, sillä myös se palaa kesällä festarilavoille. Yhtyeen edellisestä keikasta on kulunut kymmenen vuotta ja tytöistä on kasvanut naisia. Energisistä kappaleista tunnetun bändin mukana heilutaan taas varmasti innokkaasti festareilla.

Näiden ysärisuosikkien paluu ruokkii varmasti yleisön nostalgian nälkää. Muutoin comeback on populaarimusiikissa kokenut inflaation. Tähän on syynä levy-yhtiöiden tapa markkinoida artistejaan.

”Artisti X palaa usean vuoden tauon jälkeen uudella levyllä.” Usea vuosi = edellistä levyä seurannut kiertue ja uuden levyn tekeminen.

”Artisti Y jää määrittelemättömän mittaiselle tauolle.” Yllättäen artisti palaa lavoille vuoden päästä.

Näin teki esimerkiksi Cheek, jonka lopettamispäätöstä moni ei edelleenkään usko. Heti alkoivat arvailut siitä, milloin comeback tapahtuu.

Entisen suosikkiyhtyeen comeback sopii Suomessa oivallisesti kesään ja festareille. Viime kesän Ilosaarirockissa huomasin väentungoksessa laulavani kuorossa Ultra Bran kappaleita ja samalla mieleni vallanneet muistot saivat tunteet pintaan.

Mutta mitä comebackeja Suomessa on vielä tekemättä? Onko muistojen laari jo koluttu pohjia myöten?

Eipä tule juuri mitään mieleen. Paitsi Bomfunk MC’s ja Freestyler! Se voisi olla kova festarihitti!

Niin ja tietenkin PMMP. Sen paluuta odotan, sillä yhtye kruunasi monet festarit. Sen comebackin aika ei tosin ole vielä. Ehkä vasta ensi vuosikymmenellä. Säästetään jotain sinnekin. Jaksan odottaa.

Keski-Maan kansojen tulevaisuus lepää jälleen kerran pienen hobitin harteilla. Onneksi pienistä pieninkin voi yltää suuriin tekoihin, eikä Frodo Reppulin tarvitsee taittaa vaikeaa taivalta ilman ystävien tukea.

Taru sormusten herrasta nähdään Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä nelituntisena jättituotantona. J. R. R. Tolkienin klassikkosaagan on dramatisoinut Sami Keski-Vähälä ja sen ohjaa Mikko Kouki, johon teos teki vaikutuksen jo pikkupoikana.

– Kun joku vielä jaksaa taistella hyvän puolesta, niin meillä on jonkunlaista toivoa. Tämä on ollut hieno matka ja tärkeä teos itselle, sanoo Mikko Kouki.

Vallanhimoa herättävän sormuksen kuljettaminen Tuomiovuorelle tuhottavaksi on tunnetusti vaaroja täynnä oleva matka. Sauronin silmältä on vaikea löytää katveita, ja hyvän ja pahan taistelu on armotonta.

Dramatisoinnin pohjana Sami Keski-Vähälä on käyttänyt nimenomaan alkuperäisiä kirjoja, ei Peter Jacksonin ohjaamaa elokuvatrilogiaa 2000-luvun alusta.

– Kirjat sopivat elokuvia paremmin lähtökohdaksi teatteriin. Elokuvissa ihannoidaan taistelemista ja taistelun eteen itsensä uhraamista, mikä mielestäni ei ole kirjan ydinviesti. Halusin tehdä enemmän henkilöihin keskittyvän version, linjaa Keski-Vähälä.

Frodon roolissa nähdään Stefan Karlsson ja hänen hobittikumppaneinaan Hannes Suominen, Teemu Aromaa ja Markus Riuttu. Gandalfin velhosauvaa kantaa Mika Kujala ja Smeagolina klonkkuilee Miska Kaukonen.

– Tämä on fyysisesti vaativa rooli, ja on tullut paljon uusia juttuja näyttelijän ammattiin. Kiipeilyä, taistelua ja könyämistä. Muutenkin rooli on mielenkiintoinen, koska Smeagolissa asuu monta persoonallisuutta. Jokaisessa repliikissä pystyy vaihtamaan mielentilaa, se on hyvin antoisaa näyttelijälle, sihahtaa Kaukonen Klonkun hampaiden välistä.

Jättiproduktio vaatinut vuoden työn

Turun kaupunginteatteri lupaa 15. helmikuuta ensi-iltansa saavasta fantasiaseikkailusta suurimman Suomessa koskaan nähdyn lavatulkinnan. Esityksen taistelukohtauksia sekä vaativia stuntteja ja akrobatiatemppuja on harjoiteltu jo viime vuoden keväästä.

Myös puvustajat ja maskeerajat ovat ahkeroineet pitkään. Fantasiasaaga vaatii paitsi näyttäviä lavasteita ja tehosteita, myös 150 pukua, 60 peruukkia, 30 örkin naamaa ja 8 paria hobitin karvaisia jalkoja. Katsojiakin kannustetaan pukeutumaan näytöksiin Keski-Maan hengessä.

J. R. R. Tolkien kirjoitti fantasiaeepoksensa vuosien 1937 ja 1949 välillä. Vuosina 1954-55 julkaistu kolmiosainen romaani on yksi kaikkien aikojen myydyimmistä.

Tolkienin perikunta on antanut hyväksyntänsä turkulaistulkinnalle pienin viilauksin. Mikko Koukin mukaan oikeuksien haltiat eivät kuitenkaan sitoneet tekijöiden käsiä.

Sami Vähä-Keskilä kertoo Turun dramatisoinnin keskittyvän nimenomaisesti sormuksen saattueen ympärille, kaukaisempien kansojen kohtaloita kerrotaan viitteellisemmin.

Taru sormusten herrasta on nähty Turun kaupunginteatterissa aiemmin vuonna 1987, mutta tuolloin päänäyttämö oli lainassa Turun Nuorelle Teatterille. Myös Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnassa, Helsingissä kesinä 1988–1989 on jäänyt monien mieleen.

Elävässä arkistossa voit katsoa näytteitä Ryhmäteatterin näytelmästä.

Tekijänoikeusjärjestö Teosto ja videopalvelu YouTube ovat päässeet sopuun musiikin käytöstä Suomen YouTube-palvelussa.

Taustalla oli Teoston ja YouTuben omistavan Googlen välinen kiista siitä, kuinka suuret korvaukset suomalaismusiikkia sisältävien videoiden tuotosta pitäisi maksaa muusikoille.

Teoston pyrkimyksenä oli saada artisteille maksettavat korvaukset pysymään paremmin linjassa YouTuben kasvavan suosion kanssa.

Kiistan seurauksena viime vuoden marraskuussa suuri osa suomalaista musiikkia sisältävistä videoista ei ollut hetkeen katsottavissa YouTubessa.

Osapuolten välisen sopimuksen uusiminen varmistaa, että Teoston alaiset musiikintekijät saavat korvauksen, kun heidän musiikkiaan kuunnellaan YouTubesta Suomessa.

Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilä kertoi tänään tiedotteessa olevansa tyytyväinen sopimukseen.

– Tavoitteemme on, että musiikintekijät ja -kustantajat saavat korvauksen, kun heidän musiikkiaan käytetään. Haluamme, että musiikkia on mahdollisimman paljon kuluttajien saatavilla ja että musiikin ystävät voivat nauttia musiikkisisällöistä mahdollisimman helposti, Sipilä kertoi tiedotteessa.

Teosto edustaa yli 30 000:ta kotimaista ja noin kolmea miljoonaa ulkomaista musiikintekijää.

Lue lisää:

Teosto nosti kädet pystyyn Googlen mahdin edessä – "Toivomme, ettei suomalaista musiikkia vedetä kokonaan pois Youtubesta"

Suomalaiset musiikkivideot pimenivät YouTubessa, kun lisenssi päättyi – Videoiden palauttaminen nähtäviksi voi kestää päiviä

Kun Yle julkisti ohjaaja Lauri Törhöstä vastaan esitetyt syytökset seksuaalisesta häirinnästä, ilmoitti Teema-kanava vetävänsä pois ohjelmistosta Insiders-elokuvan. Elokuva oli määrä esittää ensi keskiviikkona, mutta häirintäuutisen jälkeen kanavan ohjelmapäällikkö totesi, ettei sen näyttäminen tuntunut asialliselta.

Somekeskusteluissa irvailtiin sille, että kyseisen ohjaajan elokuvat ovat niin kökköjä ja aikansa lapsia, että eipä ole kummoinen menetys kyseessä. Samalla kuitenkin kierreltiin kuumempaa puuroa: miten seksuaaliseen häirintään syyllistyneisiin tai siitä epäiltyihin taiteilijoihin ja etenkin heidän teoksiinsa pitäisi suhtautua?

#metoo-kampanja ja siihen liittyvät paljastukset ovat pakottaneet esiin perinteisen kysymyksen siitä, voiko, tai pitääkö, tekijä ja teos erottaa toisistaan.

Jos rakastaa elokuvaa, jonka on ohjannut seksuaalinen saalistaja, hyväksyykö samalla tämän toiminnan?

Voiko House of Cardsin aiempia tuotantokausia fanittaa, ainakaan julkisesti, kun tiedetään, että pääosaa esittänyt Kevin Spacey on systemaattisesti ahdistellut ihmisiä vuosikausien ajan?

Onko Roman Polanskin Oscar-palkittu Pianisti enää relevantti kuvaus vainoista – ja vaikka olisi, voiko sitä enää koskaan katsoa tuntematta oloaan limaiseksi? Ja miten suhtautua siihen, että on tiennyt vuosikausia Polanskia vastaan esitetyistä syytöksistä, mutta vasta nyt moraalinen paine pakottaa ottamaan niihin kantaa?

Pitäisikö kaikki elokuvat, joissa Harvey Weinsteinilla on ollut näppinsä pelissä, pistää boikottiin, Sormusten herroista Tarantinoihin? Entä iki-ihana Johnny Depp, jota on epäilty perheväkivallasta, tai käsittämätön monilahjakkuus James Franco (linkki MTV3), jota syytetään useiden naisten seksuaalisesta häirinnästä, heistä ei kai enää saa pitää? Ja entä sitten Woody Allen? Se on erityisen kiperä kysymys.

Eettisen kuluttajan tilanne on hankala. Joka kerran lippuluukulla ja televisioelokuvaa valitessaan saattaa päätyä rikastuttamaan ihmistä, jonka toimintaa ei voi hyväksyä. Vaikka esimerkiksi Weinstein ei ikinä enää tekisi yhtään elokuvaa, hänen tilinsä karttuu täältä ikuisuuteen aina, kun joku ostaa hänen tuottamansa elokuvan esitysoikeudet.

Yhdysvalloissa keskustelua häirintään ja häirintää paljon vakavampiin tekoihin syyllistyneiden asemasta on käyty kiivaasti, mutta viisasten kiveä ei tahdo löytyä. Yhden Törhösen myötä sitä keskustelua ei ole meillä vielä käyty.

Vaikka tuotantoyhtiö antaa kenkää Kevin Spaceylle tai leikkaa hänet pois lähes valmiista elokuvasta, James Francon esiintymiset perutaan ja Casey Affleck joutuu vetäytymäänOscar-palkinnon jakamisesta, eivät rakenteelliset tai moraaliset ongelmat sillä poistu.

Toistaiseksi on näyttänyt siltä, että jos asema alalla on riittävän vahva, työt jatkuvat ja palkintoja – jopa Oscareita –ropisee. Lopullista tuomiotaan teini-ikäisen raiskauksesta Euroopassa välttelevä Roman Polanski ja adoptiotytärtään mahdollisesti hyväksikäyttänyt, nyt 81-vuotias Woody Allen ovat jatkaneet töitään riippumatta siitä, mitä heidän touhuistaan tiedetään ja arvellaan. Nyt vasta tilanne on muuttumassa.

26 vuotta. Niin kauan kului, että elokuvateollisuus oli valmis ottamaan oikeastaan mitään kantaa Woody Allenin toimintaan.

Allenin adoptiotytär Dylan Farrow kertoi jo vuonna 1992 Allenin käyttäneen häntä systemaattisesti seksuaalisesti hyväkseen Farrow'n lapsuudessa. Mitä siitä seurasi? Allenille ei juuri mitään.

Asiaa käsiteltiin lehdistössä, muun muassa Vanity Fairin laajassa artikkelissa, mutta Allenin työt Hollywoodin eturivin näyttelijöiden kanssa jatkuivat. Palkintoja ropisi, raha kilisi lippuluukuilla.

Vuonna 2014 Farrow julkaisi aiheesta avoimen kirjeen New York Timesissa. Ei ollut vain sana sanaa vastaan, Farrow'n kertomaa tukivat esimerkiksi hänen huoltajuudestaan käydyn oikeudenkäynnin pöytäkirjat.

Silti Allen jatkoi työskentelyään. Farrow ei kuitenkaan antanut periksi. Kun #metoo-kampanja leimahti ilmiöksi, Farrow haastoi kaksinaismoralismista näyttelijät, jotka pistävät nimensä vetoomuksiin, mutta silti työskentelevät Allenin kanssa. (Aiheesta lisää esimerksi Vulturen artikkelissa.)

Haaste tuotti tulosta. Esimerksi The Independent kertoo, että Allenin tänä keväänä ensi-iltaan tulossa ollut, Amazonin tuottama Rainy Day in New York saattaa jäädä julkaisematta. Elokuva on romanttinen komedia, jossa keski-ikäinen mies harrastaa seksiä teinitytön kanssa.

Woody Allen kiistää Dylan Farrow'n syytökset, mutta yhä useampi uskoo niihin.

Amazon ei ole vielä naulannut lukkoon kantaansa siitä, julkaistaanko elokuva vai ei, mutta sen on kuunneltava dollariparlamenttia tarkkaan. Yhtiön on laskettava kumpi tulee kalliimmaksi: valmiin elokuvan hyllyttäminen, vai yrityskuvan tahriutuminen. Esimerkiksi Netflix pelasti yhtiön maineen sanoutumalla Kevin Spaceysta irti heti, kun ahdistelusyytökset vyöryivät julkisuuteen.

Allenin uutuuselokuvan näyttelijät ovat ottaneet asiaan kantaa. Sekä Timothée Chalamet, Selena Gomez, että Rebecca Hall ovat ilmoittaneet lahjoittavansa palkkionsa elokuvasta hyväntekeväisyyteen. Osa rahoista menee Hollywoodin häirinnänvastaiselle Time’s Up -kampanjalle.

On relevanttia kysyä miksi nyt. Kyynikon vastaus olisi se, että raha puhuu. Ahdisteluun ja häirintään ei ole tarvinnut puuttua, koska yleisö ei ole tähän asti piitannut. Nyt piittaa.

Näille tyypeille ei enää haluta antaa töitä. Nyt riittää. Uusi normaali on jotain ihan muuta kuin uhrien vaientamista ja vähättelyä. Isotkin nimet kaatuvat, koska mitä tahansa ei enää siedetä.

Silti katsojien pitäisi vielä tietää, miten suhtautua jo olemassaolevaan taiteeseen, näiden saalistajien roolisuorituksiin, tuotantoihin ja ohjauksiin. Ja sitten pitäisi vielä ymmärtää se, että ei se tähän jää.

Olisi hirveän mukavaa, jos pienessä Suomessa voitaisiin ajatella, että nyt likapyykki on pesty, kun tämä yksi ohjaaja on nimetty. Olisi tosi mukavaa, jos voitaisiin ajatella, että se oli sitä aikaa se, mutta nyt on toisin. Ei ole enää Turkan rehtoriaikojen raiskausharjoitteita Teatterikorkeassa, ei ole enää Törhösellä valtaa päättää siitä, kuka pääsee opiskelemaan elokuvaohjaajaksi.

Törhösen tapaus ei kuitenkaan muuta valtasuhteita, eikä takuulla ole alalla ainoa. Kun miettii, miten kova kynnys näille rohkeille naisille on ollut kertoa vuosien takaisista tapahtumista, voi ymmärtää, miten iso kynnys on kertoa siitä, mitä tapahtuu nyt.

Elokuvien ja televisiosarjojen tekeminen on kallista puuhaa. Kuka on valmis olemaan se, joka viheltää tuotannon poikki kertomalla esimerkiksi ohjaajan törkeästä käytöksestä? Rahallisen menetyksen lisäksi tiskissä on koko muun ryhmän työpanos. Kuka suostuu olemaan se, joka sanoo, että kukaan ei ehkä näe tätä elokuvaa tai sarjaa? Niille, jotka kertovat, on kyse edelleen oman toimeentulon ja työmahdollisuuksien vaarantamisesta. Kuka haluaa ikävän ihmisen maineen?

Voisiko aika olla nyt kuitenkin kypsä sille, että pilliin puhaltava onkin sankari? Voisiko aika olla kypsä sille, että asiatonta kohtelua ei siedetä enää missään, ja että kuluttaja oikeasti pääsisi päättämään, kenelle euronsa antaa? Voisiko olla niin, että jos tuotannoissa joudutaan tekemään törkeilyn takia esimerkiksi henkilövaihdoksia, siitä kerrottaisiin avoimesti, osoitettaisiin, että asioihin puututaan?

Ja sitten kun on pöyhitty elokuva- ja kulttuuriala, niin mitä jos tartuttaisiin vaikka akateemiseen maailmaan? Tai kaiken muun työelämän kuonaan? Siihen, jossa ei vaan voi mennä kertomaan esimiehelle, että taas työnnettiin kättä hameen alle leikin varjolla.

Espoon areenassa on alkamassa musiikkialan vuotuinen palkintojenjakotilaisuus Emma Gaala.

Toimittajamme Ville Vedenpää on paikalla haastattelemassa palkintoehdokkaita ja muita tähtivieraita. Suora lähetys punaiselta matolta alkaa kello 16.45.

Nyt 32. kertaa järjestettävässä tapahtumassa jännitetään ennen muuta sitä, tuleeko Haloo Helsinki! -yhtyeestä kaikkien aikojen palkituin artisti. Toistaiseksi eniten Emmoja on kahminut Cheek, yhteensä 14 palkintoa.

Yle seuraa verkkosivuillaan palkintojenjakoa alkaen kello 20. Tapahtuman televisioi Nelonen.

Flamencoon kuuluvat konekiväärimäiset koputukset täyttävät punavuorelaisen väestönsuojan. Melu on korviahuumaava.

Rafaela Carrasco vetää tanssituntia suomalaisille alan harrastajille helsinkiläisen flamencokoulun tiloissa.

Opettaminen kuuluu lähes aina Suomessa vierailevien flamencotaiteilijoiden ohjelmaan.

Helsingin flamencofestivaalilla esiintyvä Carrasco on tuonut Suomeen uuden teoksensa Nacida sombra (suomeksi Varjona syntynyt). Se perustuu neljän aikalaisten hyljeksimän uudistusmielisen naistaiteilijan elämään. He elivät espanjalaisen taiteen kultakaudella 1500–1600-luvuilla.

Aihevalinta tuntuu luontevalta. Uudistajana tunnettu Carrasco on joutunut taistelemaan tiensä flamencon huipulle.

– Tänä päivänä flamencossa on paljon mahdollisuuksia. Taiteilijat tarjoavat hyvin erilaisia näkemyksiä flamencoon, Rafaela Carrasco sanoo.

Vain paras kelpaa

Pohjoismaiden suurimmaksi alan festivaaliksi kasvanut Helsingin flamencofestivaali täyttää 20 vuotta. Se on melkoinen saavutus tapahtumalle, jota pyöritetään talkoovoimin.

Tuottaja Nea Granlund uskoo, että menestyksen takana on useita tekijöitä.

Yksi niistä liittyy taiteellisen tason nostamiseen kansainvälisesti. Festivaalista on tullut niin arvostettu, että eturivin espanjalaiset flamencotaitelijat kilpailevat paikasta tapahtumassa.

Menetyksestä voi kiittää myös suomalaisia flamencon harrastajia, jotka täyttävät uskollisesti tapahtuman konsertit. Se onnistuu vain taiteellisesti kunnianhimoisen festivaalin avulla.

Kävijämäärät ovat Granlundin mukaan vaihdelleet 1500–3000 katsojan välillä.

Myös Tampereen flamencofestivaali pyörittää kunnianhimoista ohjelmistoa, vaikka se jää kävijämääriltään helsinkiläistä sisarfestivaaliaan pienemmäksi.

Tapahtuma pelastettiin tukikonsertilla

Suomalaisten flamencofestivaalien ansiosta myös suomalaisen flamencon taso on noussut.

Tapahtumien ansiosta harrastajat ovat päässeet aidon flamencon makuun, kun festivaaleilla esiintyneet espanjalaistaiteilijat ovat jakaneet tanssitunneilla oppejaan.

Pitkään flamencoa harrastanutta Mari Isoahoa kiehtoo opettajien alkuvoima.

– En hae kursseilta uusia askelia vaan yritän imeä opettajilta sitä liikkumisen tapaa. Se on huikeaa, Isoaho sanoo.

Tanssin ammattilaiset ovat puolestaan päässeet verkostoitumaan espanjalaisten kanssa.

Flamencon pohjoismaisesta ulottuvuudesta on tullut tiettävästi jo käsite Espanjassa.

Monella taiteilijalla on Suomesta muistona pipo, joka annetaan heti lentokentällä helmikuussa pidettävälle festivaalille saapuville ulkomaalaisille taiteilijoille.

Suomessa on jo joukko kovan luokan flamencotanssijoita, ja sen suomalaiset tietävät varmasti jo itse.

Rafaela Carrasco puhuu suomalaisista mestareista.

Esimerkiksi Kaari Martin, Erika Alajärvi tai Emilia Aho vasta aloittelivat uraansa, kun Helsingin flamencofestivaali pidettiin ensi kerran vuonna 1997.

Nyt he ovat taidemuodon huipulla.

Helsingin flamencofestivaali on tyypillinen esimerkki suomalaisesta taidefestivaalista.

Tapahtuma meinasi jo kerran kaatua, kun varat loppuivat kassasta. Silloin suomalaistaiteilijat riensivät apuun ja tanssivat festivaalille rahaa tukikonsertissa.

Lue lisää aiheesta:

Flamenco soi taas Helsingissä – taiteilijat pelastivat festivaalin talkoilla

Flamencofestivaalilta rahat loppu – taiteilijat riensivät apuun

Traumaattisen sisällissodan päätteeksi osa suomalaisista uskoi vahvasti, että vakaamman tulevaisuuden varmistamiseksi paras valtiomuoto olisi perustuslaillinen monarkia.

Vaikka täyttä yhteisymmärrystä ei koskaan saavutettu, valittiin Suomen kuninkaaksi lokakuussa 1918 Hessenin prinssi Friedrich Karl. Hänet nimitettiin tehtäväänsä suomalaistetulla hallitsijanimellä Fredrik Kaarle.

Maailmanpoliittinen tilanne eli nopeasti, eikä kuningas lopulta koskaan edes käynyt maassamme. Käytännön valmistelut ehdittiin kuitenkin käynnistää. Sata vuotta sitten tehtiin hankintoja huonekaluista ja arjen tarvekaluista aina kruunun piirustuksiin saakka.

Kuninkaan tuleminen oli myös design-projekti, sillä kuningaskunta piti rakentaa alusta saakka. Marjo-Riitta Saloniemi

Näitä hankintoja esitellään nyt Tampereella lokakuun loppuun saakka avoinna olevassa Suomen kuningas -näyttelyssä Museo Milavidassa.

– Kuninkaan tuleminen oli myös design-projekti, sillä kuningaskunta piti rakentaa alusta saakka. Asialle pistettiin kaksi Stockmannin arkkitehtiä, Gustaf Strengell ja Harry Röneholm, joiden johdolla tarvittavia kalusteita ja esineitä paitsi suunniteltiin, myös etsittiin porukalla Euroopasta, näyttelypäällikkö Marjo-Riitta Saloniemi kertoo näyttelyn taustoista.

Kuninkaan tuolin tarina tunnetaan perheissä

Kesällä 1919 Suomelle vahvistettiin tasavaltalainen hallitusmuoto. Kuningasta varten haalitut kalusteet päätyivät Stockmannin antiikkiosaston kautta porvarillisempaan kotikäyttöön, mutta tieto niiden alkuperästä on onneksi säilynyt yksityisomistuksessakin hyvin.

Näyttelypäällikkö Marjo-Riitta Saloniemi on yhdessä antiikin ja kulttuurihistorian asiantuntijan, kamarineuvos Kari-Paavo Kokin kanssa metsästänyt kuninkaalle aiottua esineistöä näyttelyyn Tampereelle.

Monissa perheissä on säilynyt perinne puhua esimerkiksi kuninkaantuolista tai kuninkaankaapista. Kari-Paavo Kokki

– Esineet löytyivät, koska monissa perheissä on säilynyt perinne puhua esimerkiksi kuninkaantuolista tai kuninkaankaapista, ja kalusteiden historia tunnetaan hyvin. Pienesineistön kohdalla tieto on valitettavasti usein kadonnut, eikä jäljittäminen ole yhtä yksinkertaista, Kari-Paavo Kokki sanoo.

Maltillinen kuningastyyli sopi Suomeen

Kun Suomen kuninkaanlinnaa kalustettiin, makutuomarina toimi tulevan kuninkaan veli. Hänen ja arkkitehtikaksikon johdolla hankittiin mahonkisia ja pähkinäpuisia, muotoilultaan yksinkertaisia kalusteita. Kotimaisena tuotantona tilattiin kansanomaisia ryijyjä.

Suomen kuningastyyli olisi ollut moneen muuhun monarkiaan verrattuna maltillinen. Varoja ei välttämättä ollut paljon, ja Kari-Paavo Kokin mukaan tavoitteena oli muutenkin kalustaa koti tavoiltaan varsin porvarilliselle perheelle.

– Kuninkaanlinnaksihan olisi tullut entinen keisarillinen palatsi, nykyinen presidentinlinna. Se oli tavallaan valmiiksi sisustettu, mutta ei ollut koskaan toiminut varsinaisesti asuntona, joten sieltä puuttuivat asumiseen tarvittavat esineet. Hankinnoissa korostettiin siis ehkä juuri kodikkaampaa ja porvarillisempaa tyyliä ja vältettiin liikaa loistokkuutta.

Suomen kieli ei sujunut

Kuninkaanlinnan ja hallitsijan muiden residenssien varustelemisen lisäksi kuningasta itseään valmennettiin tulevan kotimaansa tapoihin ja kulttuuriin. Historian ja yhteiskuntaopin opetuksesta vastasi kangasalalainen Antti Tulenheimo, jonka äidilleen Frankfurtista kirjoittama kirje on esillä Museo Milavidan vitriinissä.

– Tulenheimo kirjoittaa, että kuningas perheineen on mukavaa porukkaa; eivät ollenkaan liian hienoja ihmisiä vaan kulkevat Frankfurtissa niin kuin muutkin. Vähän pettyneenä hän tässä kuitenkin mainitsee, ettei kuningas ole kovin majesteetillinen herra, Marjo-Riitta Saloniemi esittelee marraskuussa 1918 päivättyä kirjettä.

Antti Tulenheimon lisäksi kuninkaalla oli muitakin opettajia – ja opettajilla haasteita kunnianarvoisan oppilaansa kanssa.

– Se tiedetään kirjeistä, että suomen kielen opinnot eivät tuntuneet Friedrich Karlilta sujuvan lainkaan. Kieli ei vaan tahtonut mennä päähän, Saloniemi paljastaa.

Aatelisarvoja odotettiin

Kun Saksan sotaonni kääntyi ja Suomen kuningashanke haudattiin, haudattiin samalla joukko titteleitä. Jos monarkia olisi toteutunut, meillä saattaisi olla Porvoon paroni, Kuopion kreivi tai Pietarsaaren prinssi.

– Emme löytäneet dokumentteja aatelisarvoista, mutta muisteluissa ja aikalaiskertomuksissa niistä puhutaan paljon. Kirjeistä on käynyt ilmi, että esimerkiksi Sibelius odotti saavansa aatelisarvon, Marjo-Riitta Saloniemi kertoo.

Esimerkiksi Sibelius odotti saavansa aatelisarvon. Marjo-Riitta Saloniemi

Kuninkaalle itselleen suunniteltu titulatuura lyö laudalta muut.

– Tämä on aika hillitön: Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä, näyttelypäällikkö laskettelee.

Tasavaltainen valtiomuoto on sittemmin ollut Suomessa itsestäänselvyys, ja erikoiselle kahden kuukauden kuningasvaiheelle on jälkikäteen naureskeltu. Marjo-Riitta Saloniemi toivoo Milavidan näyttelyssä käynnin osoittavan, ettei kyse kuitenkaan ollut pikku vitsistä.

– Mukana oli kovan luokan valtiomiehiä, kuten P.E. Svinhufvud ja J.K. Paasikivi. Ei se ollut mitään puuhastelua tai haihattelua vaan mitä todellisinta reaalipolitiikkaa, joka kumpusi globaalista tilanteesta.

Lue myös: Fredrik Kaarle oli vain tovin Suomen kuninkaana 1918 (Elävä arkisto)

Sylkäisy, kurlutus, pissaaminen. Kännykkä tarkkailee salaa äidin iltatoimia. Snapchat-teksti kertoo jokaisen toimen vähän ennen kuin se tapahtuu.

Seuraavaksi kuvataan hamsteria. Tekstaaja kirjoittaa, että sen ruokaan on sekoitettu äidin masennuslääkettä. Hamsteri kuolee.

Seuraava teksti vihjaa, ettei marsu ole ainoa, jonka annokseen on kajottu.

Onnellinen loppu

Funny Games, Pianonopettaja, Kätketty, Valkoinen nauha, Rakkaus. Harva elokuvaohjaaja on tehnyt yhtä monta hyvää elokuvaa kuin itävaltalainen Michael Haneke mestariteoksia.

Harva on myöskään tehnyt edes yhden elokuvan, joka käsittelisi yhtä rajuja aiheita. Edellä lueteltujen elokuvien tarkkailtavana ovat muun muassa motivoimaton väkivalta, fasismin juuret ja armomurha.

Haneken, 75, uusin elokuva Happy End sai Suomen ensi-iltansa perjantaina. Jo sen nimi on ohjaajan elokuvia tunteville pahaenteinen. Tuo tunne ei suinkaan katoa elokuvan ensimmäisinä minuutteina, jotka on selostettu tämän jutun alussa.

Suurin järkytys lieneekin, ettei Happy End toimi odotetulla tavalla.

– En enää luota traagisuuteen, Haneke kertoo hotellihuoneessa Cannesin elokuvajuhlilla.

– Minusta farssi sopii paremmin kuvaamaan maailmaamme. Me esitämme arvokkaita ihmisiä, mutta käyttäydymme koko ajan varsin arvottomasti

.

Onnellinen elämä

Michael Haneke on hyvällä tuulella. Hän pulppuaa mielipiteitä, jotka ovat tarkkoja ja ankaria kuin hänen teoksensa.

Uusimmassa teoksessaan ohjaaja on siirtynyt yksilöiden tarkkailusta laajempaan kuvaan. Hänen mikroskooppinsa alla on nyt koko Eurooppa.

– Me eurooppalaiset olemme kaikki välinpitämättömiä. Olemme kuin strutseja, jotka vaaran havaitessaan työntävät päänsä hiekkaan, Haneke sanoo.

Happy End on saanut maailmalla ristiriitaisen vastaanoton. Sen katsojat eivät ole tienneet, mitä ajatella, kun elokuva ei ollutkaan sitä, mitä he odottivat.

Siitä Haneke saa syyttää mainettaan. Tyypillinen haneke alkaa synkkänä, muuttuu alati ahdistavammaksi ja päättyy lopulta järkyttämään katsojansa perin pohjin.

Toisin Happy End. Se on farssi, joka ei naurata. Sen sijaan elokuvapaljastaa kylmyyttä ja tyhjyyttä kuvaamissaan ihmisissä: vauraissa, hyvinvoivissa eurooppalaisissa.

Niissä, joilla olisi Haneken mukaan varaa olla vähemmän kylmiä tai vähemmän tyhjiä.

– Olemme uskomattoman etuoikeutettuja. Elämme miljoonien kärsivien ja nälkää näkevien selkänahasta. Meillä on huono omatunto, mutta elämme ihan mukavaa elämää, ohjaaja lataa.

Onnelliset pakolaiset

Happy End tapahtuu Calaisin vauraassa pohjoisranskalaisessa rantakaupungissa. Raksafirman omistavan Laurentien perheen neljä sukupolvea elää elämäänsä välinpitämättöminä muuta maailmaa kohtaan.

– He ovat ihan tavallinen perhe. Kamppailevat kotona ja töissä arvostuksesta tai ovat turhautuneita siitä, että heillä ei ole mitään arvoa, Haneke sanoo.

Perhettä näyttelemään on palkattu eurooppalaisen elokuvan kärkikaartia. Mukana ovat muun muassa Rakkaudessa esiintyneet Jean-Louis Trintignant ja Isabelle Huppert, vieläpä edellisestä elokuvasta tuttuina hahmoina.

Calais on viime vuosina ollut yksi Euroopan pakolaiskriisin näyttämöistä. Kriisi näkyy myös Happy Endissä, joskin taustalla, eräänlaisena peilinä, joka paljastaa, miten yhden ihmisen välinpitämättömyys ja apatia vaikuttavat koko maailmaan.

_Happy End _ei ole pakolaiselokuva, eikä ohjaaja Haneke sellaista halua tehdä.

– Tiedän pakolaisista yhtä vähän kuin kuvaamani perheen jäsenet. Mielestäni pakolaisista kertovan elokuvan voi tehdä vain henkilö, joka on ollut tai on pakolainen. Kaikki muu olisi liian kliseistä, hän sanoo.

Onnellinen perhe

Yksi on myrkyttänyt äitinsä. Toinen kirjoittaa rivoja viestejä netissä vaimonsa selän takana. Kolmas junailee avustettua itsemurhaa.

Laurentin perheen joka jäsenellä on oma traaginen tarinansa. Samoin kuin osa näyttelijöistä, myös osa _Happy Endin _aiheista tuntuu kaiuilta Haneken aiemmista elokuvista.

Elokuva onkin kuin kollaasi ohjaajan urallaan käsittelemistä teemoista. Uutta tarkoitusta varten ne on käännetty uuteen asentoon.

– Tästä elokuvasta löytyy paljon yhtäläisyyksiä useampiin aiempiin elokuviini, mutta en ole suunnitellut sitä niin. Se on aina sama pää, josta nämä jutut tulevat. Enempää sieltä ei vaan tule!

Onnellinen ihmisvihaaja

Kylmäävä tunnelma on Michael Haneken tavaramerkki. Se on myös syy siihen, että häntä syytetään tuon tuosta nihilistiksi. Kysyn itävaltalaismestarilta mitä hän ajattelee ihmisvihaajan tittelistään?

Haneke nauraa lempeästi.

– En ole ihmisvihaaja. Jos olisin, en varmaankaan tekisi elokuvia.

Sitten hän ryhtyy pohtimaan.

– Kaikki taideteokset ovat eräänlaisia utopioita. Ne ovat olemassa avatakseen pään tai sydämen ja viestiäkseen jotain kokijalleen. Taide on aina positiivinen, optimistinen teko.

Ohjaajan mielestä todellinen ihmisviha löytyykin ihan toisenlaisista elokuvista.

– Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista.

Kuvittele horisonttiin jatkuva ranta täynnä pulloposteja. Monessa on sisällä viesti, jonka lähettäjä on toivonut tavoittavan toisen ihmisen. Osa pulloista on taas lähtenyt ajelehtimaan vahingossa ja niiden sisältö on yhdentekevää.

Kaikki pullot ovat silti ajautuneet rannalle, jossa kukaan ei käy. Eikä pulloja avaa kukaan.

"Broadcast yourself!"

Oman elämän jakaminen verkkoon on niin yleinen tapa, että sosiaalinen media väistämättä täyttyy aineistosta, jota oikeastaan kukaan ei näe: Instagram- ja Facebook-päivityksiä, tekstiä ja kuvia, jotka algoritmi hautaa suosikkien alle, Twitter-tilejä, joilla on runsaasti tviittejä muttei yhtään seuraajaa, ja miljoonia videopalvelujen klippejä vailla katsojia.

Postaukset kuuluvat yhteisösivustojen ansaintalogiikkaan, joten sivustot kannustavat käyttäjiään jakamaan paljon. Parhaassa tapauksessa videosta tai päivityksestä tulee viraalihitti, jonka yhteyteen voi myydä mainostilaa.

Jo vuonna 2009 Business Insider kuitenkin arvioi, että joka kolmannen YouTube-videon näyttökerrat jäivät alle sataan.

Ainoastaan muutamia katsojia saavista pätkistä ei ollut erikseen puhetta. Sopii arvata, että katsojitta jäävien klippien osuus on kasvanut yhdeksässä vuodessa merkittävästi. Älypuhelimet kameroineen ovat levinneet koko maapallolle ja YouTuben käyttäjäkunta kasvanut puoleentoista miljardiin.

Nykyään videopalveluun ladataan joka minuutti yli 500 tuntia materiaalia. 42 prosenttia niistä jää ilman mitään toimintoja ainakaan ensimmäisen vuorokauden aikana.

Ajatteletko vielä niitä pulloposteja? Yhdysvaltalainen toimittaja Joe Veix on artikkelissaan antanut nimen sille internetin kerrostumalle, jossa nuo pullot lilluvat ennen ajautumistaan autiolle rannalle: Lonely web.

Tuo "yksinäisten postausten verkko" elää näkyvän valtavirran ja niin sanotun syvän verkon välissä. Sen sisältö on julkista ja se kuuluu hakukoneiden kartoittamaan internetiin, mutta esimerkiksi klipit eivät tule vastaan millään ilmeisillä hakusanoilla.

Kun lonely webin kuvavirtaa, eli esimerkiksi YouTuben vähiten nähtyjä sisältöjä, saa kaivettua varta vasten esiin, katselijalle tulee outo olo. Tuntuu hieman tunkeilulta. Nämähän ovat vieraiden ihmisten omia kotivideoita! Rehellisiä, kiillottamattomia hetkiä, joita ei juurikaan tule muuten vastaan.

Keräsimme esimerkkejä ilman, tai miltei ilman, katsojia jääneistä videoista.

Vaaran tuntu ja häiritsevät outoudet olivat vielä internetin yleistymisen alkuaikoina muutaman klikkauksen päässä. Netissä liikkumisesta on sittemmin tullut ennalta arvattavampaa ja sivustojen suosittelemista näyistä siloitellumpia. Paljon parjatut algoritmit tallaavat meille polut valmiiksi.

Löytöretki lonely webiin muistuttaa, ettei tuo vanha netti oikeasti lakannut olemasta. Se on vain näennäisesti piilossa nenämme alla.

Vietnamilainen pikkulapsi istuu pesuvadissa ja perheenjäsenet hääräilevät ympärillä. Seuraavassa klipissä brittinainen taluttaa hevosta niityllä.

Mutta mitä iloa näistä on kenellekään, jos yksinkertaisesti kukaan ei katso?

Huomio ihmisjoukoilta voikin tulla yllättäen. Sen sai pari vuotta sitten kokea häitä järjestänyt skotlantilaisperhe. Morsian ja äiti väittelivät siitä, minkä värinen oli äidin juhlamekko.

Kuva mekosta sai aikaan väittelyn jo Facebook-kaverien kesken, mutta uusi postaus kuvayhteisö Tumblriin teki mekosta ja sen väripohdinnasta kansainvälisen, miljoonien ihmisten jakaman ilmiön – ja sivustot tekivät sillä rahaa. Kiistan alkusyyksi paljastui lopulta erot ihmisten värinäössä.

Arkinen ja yksityinen oli muuttunut yhteiseksi suurelle joukolle.

Toinen joukko iloitsijoita saattaa olla tulevaisuuden sosiologit ja muut tutkijat. Kunhan tekoäly konenäköineen oppii lajittelemaan yksinäisimmätkin postaukset sisältönsä perusteella, saattaa ihmistieteilijöille aueta ennennäkemätön ikkuna entisajan arkeen.

Ehkä joku saapuu vielä aukomaan rantaviivan pulloposteja.

Lue lisää:

Essee: Mihin muistomme tarttuvat digiaikana – bitteihin vai esineisiin?

Algoritmit tekevät myös huonoja päätöksiä puolestamme

Viisi syytä, miksi tutkijoita ei huolestuta digitaalisten muistojemme katoaminen

Kehnosti nimetyt julkaisut löytyvät hakukoneella huonommin

"On yleinen harhaluulo, että näet kaiken"

How YouTube's algorithm distorts truth (The Guardian)

Digital Data Storage is Undergoing Mind-Boggling Growth (EE Times)

Forgotifyssa kuulet, mitä kukaan ei ole Spotifyssa kuunnellut (Forgotify)

Mitä yhteistä on morsiusparin riehakkaalla jazztanssilla, aasialaisnaisen onnittelulaululla ja yhdysvaltalaisten alakoululaisten kurlaamisella? Ne kaikki ovat saavuttaneet vain kourallisen katsomiskertoja YouTubessa tämän jutun kirjoitushetkeen mennessä.

Hännänhuippuja edustavat yhtä lailla hollantilainen kyyhky lintulaudalla...

...ja tämä Kätyrit-hahmo propelli päässään.

Maailman suurimman videopalvelun käyttäjät julkaisevat päivittäin yli 700 000 tuntia videoita.

Kuitenkin palvelun sisältämistä videopostauksista jopa yli 95 prosenttia jää käytännössä kokonaan ilman katsojia, saksalainen tilastotieteen professori Mathias Bärtl arvioi tammikuisessa artikkelissaan.

YouTube suosittelee käyttäjälleen uutta katsottavaa. Poiminnat tekee algoritmi, jonka on parjattu nostavan esiin myös kieroutunutta aineistoa ja salaliittoteorioita. Googlen omistaman yhtiön insinöörit ovat kutsuneet algoritmiaan kaikkien aikojen suurimmaksi ja kehittyneimmäksi suosittelujärjestelmäksi.

Tämä kreikkalaisten ortodoksien hartaushetkikään ei ole ketään kiinnostanut.

Toiset tubejulkaisijoista tavoittelevat näkyvyyttä myös tuntemattomien parissa, mutta toiset julkaisevat videonsa YouTuben kautta vain läheistensä katsottavaksi.

Tämän jutun satunnaisiksi näytteiksi on haettu videoita, joita käyttäjät eivät ole otsikoineet erikseen vaan postauksen nimenä toimii vain kameran antama tiedostonumero – kuten tässä amerikkalaistytön kuvaamassa yksinpuhelussa “Video 4.wmv”.

YouTube ei kerro vähäsuosioisten videoiden lukumääriä julki. Palveluun ladatun videon suosio kuitenkin tutkitusti kertyy muutaman päivän sisällä pätkän julkaisusta. Jos on kertyäkseen.

Ilman yleisöä jäänyttä videoavaruutta kutsutaan Lonely webiksi. Lue lisää täältä.

Ilman katsojia jääneet videot ovat kuin joukko pieleen menneitä yrityksiä saada huomiota, kommentteja, vuoropuhelua tai tykkäyksiä. Espoolainen yrittäjä jakaa mietteitään "spirituaalisesta itsensä johtamisesta". Ajatustenvaihtoa katsojien kanssa ei kuitenkaan synny, ainakaan kommenttikentän perusteella.

Sinänsä verkkopalveluille on tyypillistä, että vain pieni osa sisällöistä on erittäin suosittua ja suurin osa ei. Tässä "pitkän hännän laissa" häntä on päivä päivältä suurempi.

Eikä hännän kasvaminen selity vain sillä, että yhä isompi joukko ihmisiä tavoittelee näkyvyyttä. Osalle postaamisen motiivi on aivan muu kuin julkisuus.

Sosiaalinen media toimii myös sosiaalisena välineenä yhdeltä käyttäjältä toiselle ilman, että esimerkiksi videon on tarkoituskaan saada muita katsojia kuin kaveri.

Eikä kukaan kiellä videopalvelun käyttämistä pelkkänä tallennuspaikkana, pilvivarastona.

Juttua varten on haastateltu verkkojulkisuuden tutkijaa Salla-Maaria Laaksosta Helsingin yliopistosta.

Lue lisää:

Essee: Mihin muistomme tarttuvat digiaikana – bitteihin vai esineisiin?

Algoritmit tekevät myös huonoja päätöksiä puolestamme

Viisi syytä, miksi tutkijoita ei huolestuta digitaalisten muistojemme katoaminen

Kehnosti nimetyt julkaisut löytyvät hakukoneella huonommin

"On yleinen harhaluulo, että näet kaiken"

How YouTube's algorithm distorts truth (The Guardian)

How the weird, unfiltered internet became a media goldmine (Splinter)

Mind Numbing YouTube Facts,Figures and Statistics 2017 (Wondershare)

Silmät puristuvat umpeen ja kasvot taittuvat irvistykseen. Ensin tulee itku, sitten lyhyt susimainen ujellus. Kädet nytkähtävät koukkuun kuin vieterilelussa, ja tuoli narskahtaa siirtyessään kun mies säpsähtää. Puhe tulee ahtaasti, änkyttäen.

Ei, tämä mies ei ole eläkkeellä. Jo siitä kysyminen saa aikaan reaktion, joka näyttää rajulta, mutta laimenee tällä kertaa parissa minuutissa. Työkyvytön hän sen sijaan on, nykyisellä lausunnolla kesäkuun loppuun asti. Menossa on kymmenes vuosi.

Yleensä hänet nähdään ihan toisenlaisena: kulkemassa kadulla oranssissa takissa ja pirteässä pipossa, hymyilevänä ja moikkailevana. Mustia vaatteita ja kengänkärkien tuijottelijoita on hänen mielestään ihan tarpeeksi.

Tai lavalla esiintyvänä taiteilijana: laulamassa, soittamassa, lausumassa, näyttelemässä. Pyrkimässä ihon alle, liikuttamaan. Keke Lammassaarelle tärkeää ei ole taiteenlaji, vaan tarina: hän on ennen kaikkea tarinankertoja. Omasta tarinastaan, omista haasteistaan hän ammentaa annettavaa.

– Se on iso osa minuuttani ja sitä mitä olen taiteilijana.

Diagnoosi

Kymmenen vuotta sitten sama mies makasi sikiöasennossa kouristellen ravintolan lattialla. Ei humalan takia, vaan koska ei voinut muutakaan. Se ei ollut viimeinen kerta, eikä ensimmäinen.

Masennus ja traumaattinen neuroosi. Psykofyysisiä oireita, jotka ylivirittävät autonomisen hermoston: myokloniaa eli lihasnykimistä ja dystoniaa eli lihasten tahdosta riippumatonta liikehdintää.

Pelästys, säikähdys, säpsähdys johtaa jopa tunteja kestävään kouristeluun. Kuin paniikki- ja epilepsiakohtausten sekoitus, kuvaa mies itse.

Ihmisen yksi suurimpia kipuja on hylätyksi tuleminen Keke Lammassaari

Kerran Rovaniemen markkinoilla Keke ymmärsi, miltä hänen reaktionsa näyttää toisen silmin. Siihen tarvittiin poron ja koiran kohtaaminen. Pieni villakoira haukahti, poro säikähti ja kääntyi. Ymmärsi kyllä, ettei puudelista ole vaaraa, mutta valppaus jäi pitkäksi aikaa.

Lammassari tarkkaili, kuinka poro pitkään tutki ympäristöään aistit ylivirittyineinä, reagoi ääniin. Lopulta se yhtäkkiä konkreettisesti ravisteli valppauden päältään ja jatkoi tavallisesti.

Hyväksyntä

Kekellä pahinta vaihetta kesti kahdeksan kuukautta. Tuon ajan hän eli yhtäjaksoisessa ylivirittyneisyyden tilassa, kuin kohtaus päällä, kuten silloin tilaa kutsui. Hänen mielestään ihmiseltä on kadonnut yhteys itseensä, se yhteys, jonka avulla tilan voisi ravistella päältään niin kuin poro teki.

Enää Lammassaari ei puhu kohtauksista. Muutama vuosi sitten hän muutti ajatteluaan: hyväksyi ylivirittyneisuusherkkyyden osaksi itseään, ei sairaukseksi tai kohtauksiksi. Kohtaus lensi sanana käytöstä, vaikka tilanteena elämään yhä kuuluukin.

Keke on oppinut tunnistamaan todella hienovireisiä nyansseja omassa voinnissaan ja välttämään asioita, jotka voivat laukaista – no, kohtauksen. Lääkitystä hänellä ei ole.

Työkyky

Myoklonialla ja dystonialla Lammassaari etsi aikanaan oirehtimiselleen netistä selitystä ja itselleen kohtalotovereita. Hakusanat antoivat tuloksia vain Parkinsonin taudista ja epilepsiasta, ja autonomisen hermoston ylivireystilasta samalla lailla kärsiviä mies onkin löytänyt niukasti.

Ei oikeastaan ollenkaan.

Työkyvyttömyyspaperit Lammassaari sai vuonna 2008. Sen jälkeen hän on tehnyt enemmän ja useammanlaista kuin moni: kirjoittanut sadoittain tekstejä, voittanut runokilpailun ja katusoiton suomenmestaruuden, levyttänyt, ollut Etno-EMMA-ehdokkaana, lausunut, laulanut, soittanut, säveltänyt, sovittanut, ohjannut, käsikirjoittanut, näytellyt, saanut palkinnon vapaaehtoistyöstään, perustanut runofestivaalin Kokkolaan.

– Suhteessa perinteiseen työkykymääritelmään en ole “teidän työkykyinen”, sanoo Lammassaari.

– On ihmisiä, joiden psyyke ei kestä yhden totuuden yhteiskuntaa.

Pelko

Säpsähdys kestää yleensä sekunteja, korkeintaan minuutteja. Joissakin tapauksissa kohtaukset voivat muuttua pitkäkestoisiksi ja muuttaa persoonallisuutta, luki Lammassaari jostain ja pelästyi.

Säikähdyksestä kaikki yleensä alkaakin. Niinpä elämä on nyt valintoja: Keke sulkee pois tilanteita, jotka laukaisevat ylivireyden. Aggressiivisesti käyttäytyvät ihmiset ovat yksi riskitekijä. Sitäkin suurempi on kuitenkin pelko.

– Ihmisen yksi suurimpia kipuja on hylätyksi tuleminen.

Lammassaarella on vammaispalvelulain nojalla avustaja, joka esimerkiksi käy läpi hänen postinsa. Postissahan voisi olla jotain, missä sen saaja on luokiteltu, punnittu ja tullut hylätyksi, kuten hakemus.

Kaikki lähtee omasta vaikeasta kokemuksesta. Siitä Lammassaari ei puhu. Kasvot vääristyvät taas ja silmät alkavat räpsyä, mutta mies kasaa itsensä.

Sävel

Jo pienenä Kekellä oli sekä sana että sävel. Hän muistaa lapsena saamansa C-kasettisoittimen, jolla pystyi äänittämään.

– Halusin oppia puhumaan. Minulla oli mielikuva hyvästä puheesta ja artikulaatiosta, vaikka en silloin tiennyt tuota sanaakaan.

Keke kirjoitti, puhui, äänitti ja kuunteli.

– Olen lähes 35 vuotta opetellut puhumaan hyvin.

Sävel löytyi ensimmäisenä mummolan pianosta. Nuotteja Lammassaari opetteli lukemaan itse.

Minulla on tarve tulla nähdyksi ja todistetuksi. Tietysti ristiriita on raju suhteessa haasteisiin joita minulla on esiintymisareenan ulkopuolella Keke Lammassaari

Armeijassa Keke haki palvelukseen soittokuntaan, sillä välivuosina urheilu oli painanut vanhaa harrastusta varjoihin. Hän onnistui piilottamaan yllättyneisyytensä siitä, että oli olemassa sellaistakin kuin rumpunuotteja. Ja pääsi sisään.

Armeijan soittokunnassa mies pääsi käyttämään taitojaan kaikissa papan kotoa löytyneissä soittimissa: pianon lisäksi soivat rummut, kitara ja basso. Hän opetteli myös fonin. Treeniä kertyi 6–10 tuntia päivässä, samalla oppia tuli kiertue-elämästä.

Kappaleitakin on syntynyt pitkään. Vanhin ohjelmistossa yhä mukana kulkeva on teinivuosilta.

Sana

Myös sana on kasvanut miehen mukana. Viimeistään työvuosinaan ravintoloissa ja baareissa hän sanoo kuulleensa kaikki tarinat ja erilaiset tavat kertoa ne. Eroottisen runon kilpailun Kiiman voittorunoaan vuodelta 2012 Lammassaari pitää metaforana baaritiskillä tapahtuvasta kohtaamisesta.

Diagnoosien jälkeen selvemmäksi on käynyt se, että voidakseen kirjoittaa kauneutta joutuu pyörittämään rumuuden päässä olevan myllyn läpi. Usein monestikin. Ahdistus tai tuska ei koskaan tule ulos asti, teksteihin. Niin kuin hän yhdessä runossa kirjoittaa: Läpi pääni kirjoitan runoja, joiden annan unohtua.

Keke havainnollistaa tilannetta: masentunut ei näe kaunista kevätmaisemaa. Hän näkee siitä ehkä osan tai ei mitään, jos vankka luukku peittää näkymän. Lammassaari ei kirjoita tuosta sokeuden hetkestä, vaan kirjoittaa runoiksi hetket, jolloin näkee maiseman.

– Jotta se on runona olemassa niitä hetkiä varten, kun sitä ei näe.

Muutos

Ilman diagnoosiaan Lammassaari ei ehkä olisi taiteilija lainkaan. Tai johti siihen myös onnettomuus, joka vakuutti ravintolatyöstä nauttivan miehen suunnanmuutoksen tarpeesta. Oikeastaan pakosta.

Ennen onnettomuutta Lammassaari oli ehtinyt valua etelään päin synnyinkaupungistaan Rovaniemeltä.

Ravintola-alaa opiskellut mies ehti olla Oulun seudulla ravintolapäällikkönä, -toimenjohtajana, vuoropäällikkönä, baarimestarina ja pyörittää omaa ravintolaa, kunnes tapasi naisen, jonka teatterialan opinnot vetivät Lammassaarenkin Kokkolaan. Nyt Kokkola on Rovaniemen jälkeen jo miehen toiseksi pitkäaikaisin koti.

Onnettomuus

Onnettomuus sattui vuonna 2006. Keke ajoi omaa autoaan, jonka perässä oli traileri ja sillä kaverin auto, takaluukussaan purettu moottori. Auto oli haettu Lahdesta ja alkamassa oli kaverusten paluumatka pohjoiseen. Oli räntäsateinen maanantaiaamu pääsiäisviikolla.

Telkkävuori-nimisen mäen laelta matka jatkui alas nelostien ruuhkassa, pitkä autoletka perässä. Vastaan nousi rekka, myös jono perässään.

Yhtäkkiä peräkärry alkoi työntää yhdistelmää ja auto heittelehtiä sivulta toiselle. Keke tajusi, että hänen pitäisi painaa kaasua, jotta saisi yhdistelmän hallintaan. Sen sijaan hän katsoi kaveria ja sanoi: nyt pelottaa.

Korjausliikkeitä tehdessään mies tuijotti rekan keulaa ja mietti, kumpaan suuntaan kohtalo arpoo hänen autoaan rekan kohdalla heittää. Arpoi rekasta poispäin.

Suojakaiteiden takia Lammassaari ei voinut ajaa tieltä ulos, mutta näki, että vasemmalla puolella kaide loppuu aiemmin kuin omalla. Auto osui oman puolen kaiteeseen ja heitti taas kohti toista kaistaa. Silloin Keke ei enää yrittänytkään kääntää, vaan sujahti rekan perässä tulleen henkilöauton ja sitä seuranneen pakun välistä.

Auto kävi kahdella renkaalla, pyörähti 180 astetta ja tupsahti nokalleen.

Keke sammutti auton, tärisi ja ajatteli: minä teen levyn.

Että jatkossa hän tekee asioita, joita oikeasti haluaa: kirjoittaa ja tekee musiikkia.

Kuntoutus

Ravintolatyön paras puoli, baarimikon työ, olisikin ollut hankalaa: oikean käden kyynärpäähän tuli onnettomuudessa repeämä, jota piti kuntouttaa melkein yhdeksän kuukautta. Kädellä ei voinut puristaa ja tehdä kiertoliikettä yhtä aikaa.

– Baarimikolle se oli vähän hankala ominaisuus, että tarvitsee toisen avaamaan pullot.

Siitä seurasi Lammassaaren elämän ensimmäinen ja kerralla pitkä sairasloma. Se antoi myös uuden perspektiivin: elämää ei voinutkaan suorittaa. Arvot muuttuivat silmänräpäyksessä, mutta prosessi oli kuitenkin pitkä.

– Alistuin siihen, että no minä soittelen kitaraani. Oli aikaa löytää musiikki uudelleen.

Syntyi kappale Telkkävuori, vuonna 2011 ilmestyneen levyn avausraita. Ja sen jälkeen monta muuta.

Ravintoloista Lammassaari pitää yhä. Viihtyisistä baariympäristöistä ihmisineen, joissa toimivat tutut lainalaisuudet ja joissa on sisäänkirjoitettuna kaikki tarinat.

Lavalla

Parasta esiintymisessä on Lammassaaren mielestä se hetki, kun tapahtuu jotain, mikä menee niin ihon alle, että yleisö liikuttuu. Että yleisöltä tulee itku.

Aikanaan hän kadehti niitä, jotka saavat yleisön villiintymään ja riehaantumaan. Hänen yleisönsä oli useimmiten hiljaa ja itki.

– Oivalsin, että kevyttä viihdettä on oikeastaan aika helppoa tehdä. Nyt opettajana väitän, että puolessa tunnissa pystyy koulimaan melkein kenestä vain sellaisen esiintyjän, sanoo Lammassaari.

Hän haluaa koskettaa ja liikuttaa.

– Minulla on halu saada ihminen pysähtymään ja kyseenalaistamaan puristamista siihen, mitä “täytyy olla”.

Suomessa haetaan yhtä totuutta, yhtä olemisen tapaa, sanoo Lammassaari. Hän kannustaa kuitenkin mielessään esimerkiksi ihmistä, joka saa elantonsa vaikka vloggaamalla siitä, miten syö joka päivä erikoisia ruokia.

– Hänelle sanon, että tuo on just hyvä, syö vain lisää!

Ristiriita

Lammassaari haluaa luoda taiteella tilanteita, jossa yleisössä oleva voi hyväksyä itsensä ja ympärillä olevat ihmiset edes hetken ajan.

Sillä hänelle hyväksyminen on tärkeää. Tai vielä enemmän: hän elää hyväksytyksi tai hylätyksi tulemisen ristitulessa. Altistaa itsensä hylkäykselle jokaisessa esityksessään, vaikka ei kestä edes ajatusta saati puhetta hylkäämisestä. Ei ainakaan ilman fyysistä kohtausta. Tekemällä hän sekä uhmaa että terapoi itseään.

– Minulla on tarve tulla nähdyksi ja todistetuksi. Tietysti ristiriita on raju suhteessa haasteisiin joita minulla on esiintymisareenan ulkopuolella.

Jotta ristiriidat eivät loppuisi, kevyen viihteen helppoudesta puhuva Lammassaari alkoi syksyllä ottaa haltuun myös stand upia. Hän uskoo itsestään löytyvän komiikan rytmin, mutta laji itsessään on myös armoton ja paljas.

Ei tekosyitä

Helmikuisella viikolla Keke Lammassaari on harjoitellut Talviharmonikka-tapahtuman monologia ja treenannut uuden bändin kanssa, nyt basistina. On mukana viimeistä kertaa esitettävässä Täällä Pohjantähden alla -näytöksessä Ykspihlajan Työväen Näyttämöllä.

Hän suunnittelee ensi kesän Runo ja Rakkaus -festivaalia ja tekee sen apurahahakemusta. Työstää ensi kesäksi tilattua sävellystä ja paria tilaussanoitusta. Harjoittelee itse. Rakentaa ääni-improvisaatiota susi- ja lintuhahmojen pohjalle. Hahmottelee päätösosaa kulkuri-aiheiseen trilogiaansa.

Hän on onnellinen siitä, ettei joudu lokeroimaan tai lokeroitumaan.

– Tehkää kaikkea erilaista, ne löytävät yhteisen uoman. Minun on tietysti helppoa puhua, koska olen siihen päässyt, sanoo Keke.

Samalla Lammassaari myös opiskelee. Keväällä hänestä tulee musiikkipedagogi. Hiljalleen hän alkaa uskoa, että osaa.

– Ei enää tekosyitä. On hyvä fiilis osaamisesta.

Se tarkoittaa myös omien kokemusten kääntämistä esitykseksi: mies suunnittelee konserttia, jossa erilaisiin musiikkityyleihin yhdistyy hänestä kohtausten aikana kumpuava epäinhimillinen äänimaisema, transsiääni.

Takaisin

Lammassaari aikookin jatkaa sen tekemistä, mitä on vuosikausia harjoitellut. Ylpeydellä.

Samaa tunnetta hän harjoitteli silloinkin, kun vastaanotti Keski-Pohjanmaan Kulttuuriliiton historian ensimmäisen Keskipohjalainen kulttuuriteko -tunnustuksen, vapaaehtoistyöstä. Sitä hän pystyi tekemään myös vaikeimpina aikoina.

Niin kuin silloin kun meni Invalidiliiton kuntoutustapahtumaan vetämään karaokea. Käveli joukon keskelle ja nosti ilahtuneena esiin listan, johon oli kirjoitettu kappaleita ja etunimiä. Kysyi, kuka laulaa ensimmäisen kappaleen. Ei kukaan. Entä toisen? Ei kukaan. Kuka nämä sitten laulaa? – Sinä, kuului vastaus.

– Ja minä lauloin heille karaokea kaksi tuntia. Se oli hieno kokemus.

Ja se, kun keikan jälkeen kehitysvammaiset kuulijat halusivat näyttää Kekelle huoneensa. Hän kävi jokaisessa.

– Sellainen saa tajuamaan, että työ on arvokasta muillekin kuin itselle.

Vapaaehtoistyö ja esiintyminen kaikkiaan on Lammassaarelle keino antaa takaisin saamaansa hyvää: ilmaisun kautta. Ilmaisu on hyväksytyksi tulemisen upeimpia kokemuksia.

– Se on parasta, mitä olen saanut, kun mieli romahti.

Viitisen vuotta sitten Elina Priha oli opintojensa kanssa umpikujassa. Lontoolainen muotialan oppilaitos oli kyllä innostava opinahjo, mutta välit opettajan kanssa alkoivat kiristyä.

Kaikista maailman materiaaleista Prihaa kiinnosti vain ja ainoastaan farkkukangas. Hän tutki ja kokeili denim-kankaan uusiokäytön mahdollisuuksia monin tavoin. Opettajaa jatkuvat kokeilut alkoivat kyllästyttää. Hän antoi ymmärtää, että kokeilut saisivat jo riittää.

Prihan muistikuvan mukaan opettaja antoi luvan tehdä vielä yhden vihoviimeisen projektin, jossa pääosassa olisi farkkukangas. Sen jälkeen Prihan pitäisi keksiä jotain muuta.

Japanista löytyi kiinnostava tekniikka

Prihan valmistumisesta muodin maisteriksi on jo viisi vuotta, mutta opintojen käänteentekevä hetki on hänellä melko tarkkaan muistissa. Oma tyyli löytyi. Opettaja vaihtui Prihan kokeiluja paremmin ymmärtäväksi. Sitten mukaan tuli vielä rakkaus sashikoon.

En halua luoda enää mitään uutta maailmaan, jossa on jo niin paljon kaikkea. Elina Priha

Sashiko on vanha japanilainen käsinkirjailutekniikka. Elina Priha yhdistää sashiko-kirjailua kierrätysfarkkuun, ja tästä yhdistelmästä hänet nykyään muodinluojana tunnetaan.

– Suunnittelufilosofiani lähtee siitä, että en halua luoda enää mitään uutta maailmaan, jossa on jo niin paljon kaikkea.

Käyttövaatteet tuotiin taidegalleriaan

Mitä monimutkaisempia kirjailuja Priha farkkuvaatteisiin tekee, sitä vaikeampi hänen on sanoa, onko hän vaatesuunnittelija vai tekstiilitaiteilija.

Lontoosta valmistumisen jälkeisinä vuosina Elina Prina haki mallistoilleen markkinakanavia sekä netistä että kivijalkaliikkeistä niin kiivaasti, että huomasi uupuvansa. Nykyinen työote on toisenlainen. Priha on tuonut teoksensa näytille taidegalleriaan lapsuudenkaupungissaan Lappeenrannassa.

Täky-gallerian näyttelytilassa katsojan huomion vangitsevat katosta roikkuvat muhkeat takit. Niiden hihat ovat levällään kuin lentoon lähdössä. Jokainen takki on omannäköisensä, erivärisistä farkkutilkuista rakenneltu. Osassa takeissa on vahvalla puuvillalangalla tehtyjä kirjailuja esimerkiksi pienen ristin muotoisena kuviona tai yksinkertaista viivasuoraa pistosta. Se juuri on tietenkin sashikoa.

Identiteettinä käsityöläisyys

On tietenkin selvää, että Elina Prihan työskentelytapa ei taivu teolliseen tuotantoon. Farkkutilkkujen asettelu ja erityisesti kirjaileminen ovat hidasta käsityötä, eikä menetelmää ole mahdollista soveltaa sarjatuotantoon.

Prihaa itseään käsityövoittoinen työtapa ei ahdista. Päinvastoin. Hän kertoo, että on jopa hyvin meditatiivista istua pitkiä aikoja kirjailemassa yhtä ja samaa kangastilkkua.

Elina Priha kutsuu valmistamaansa sashiko-kirjailtua farkkuvaatetta slow fashioniksi. Se syntyy hitaasti. Sen on tarkoitus pysyä käytössä pitkään. Vaatebisnestä hallitsevien suurten maailmanlaajuisten tuotemerkkien toimintaa ohjaavat juuri päinvastaiset tavoitteet.

Prihan Anorakki-näyttelyssä esillä olevien takkien hinnat pyörivät noin 600 eurossa ja siitä ylöspäin. Prihan mukaan kuluttajille tulee tulevaisuudessa yhä enemmän mietittäväksi, mistä vaatteen arvo muodostuu.

– Itse ajattelen, että hitaasti ja huolella valmistettu vaate on paljon arvokkaampi kuin kiireessä ja hutaisten tehty.

Kalastajien keinot käyttöön

– Arvostan ajatusta, joka sashiko-kirjailussa on taustalla. Sitä, että jokaista vaatetta pidetään sen verran arvokkaana, että se ansaitsee tulla paikatuksi, Priha sanoo.

Japanilaisessa kulttuurissa Priha tietää sashikoa käytetyn ainakin kalastajien vaatteiden kunnostuksessa.

Eri ihmisten käytössä vaatteesta kuluvat eri kohdat. Elina Priha

Kalastajan asussa ideana oli laittaa puhkikuluneen kohdan päälle pala uutta nahkaa tai kangasta ja kiinnittää se huolellisesti osaksi vaatetta.

– Siinä lisätään vaatteen historiaa.

– Vaatteesta tulee paikka paikan jälkeen myös yksilöllisempi, sillä eri ihmisten käytössä vaatteesta alkavat ensimmäisenä kulua eri kohdat, Prihan kuvailee viehätystään sashikon käyttöön.

Joustofarkku aiheuttaa ongelmia

Farkkukankaan uusiokäyttö kiinnostaa Elina Prihan kaltaisia vaatteiden massatuotannon kriitikoita eri puolilla maailmaa. Kokeiluissa denimiä on muokattu jopa rakennusten lämmöneristeeksi ja autoteollisuuden tarpeisiin. Farkkukankaan suosio kierrätyskokeiluissa perustuu materiaalin hyvään saatavuuteen.

– Denim-kangasta on saatavana isoja määriä. Perinteinen denim on värjätty kestävällä synteettisellä indigolla siniseksi. Myös värin voi kierrättää, kuvailee Aalto-yliopiston muotoilun tutkimuksen professori Kirsi Niinimäki farkkukankaan kierrättämistä tukevia ominaisuuksia.

Tosin sekä Niinimäki että toinen vaatejätteen kierrätykseen perehtynyt suomalaisasiantuntija Anniina Nurmi ottavat heti puheeksi nykyfarkkujen heikon laadun. Kangas on usein ohutta ja puuvillakuidun lisäksi joukossa on lycraa tuomassa vaatteeseen venyvyyttä.

Venyvät denimlegginsit sopivat huonosti kierrätykseen. Anniina Nurmi

Hyvälaatuinen farkkukangas sopii pienessä mittakaavassa kierrätettäväksi kankaana, kuten Elina Priha vaatteissaan tekee. Paljon suurempi potentiaali sisältyy sen muokkaamiseen ensin hahtuvamaiseksi kangassilpuksi, joka kehrätään langaksi ja valmistetaan lopulta uudenveroiseksi kankaaksi.

– Venyvät denimlegginsit sopivat huonosti kierrätykseen, sillä elastaania ei vielä pysty kierrätysprosessissa erottelemaan muusta materiaalista, Anniina Nurmi sanoo.

Puuvillan saanti ei ole itsestäänselvyys

Aiemmin suunnittelijana työskennellyt ja oman Nurmi-vaatemerkin perustanut Anniina Nurmi keskittyy nykyään asiantuntijan ja neuvonantajan rooliin vastuullisen vaateteollisuuden edistämiseksi.

Vaatejätteen kerääminen kiinnostaa hänen mukaansa isojakin vaateketjuja, mutta kierrätysmateriaalin tuotantoprosessi ei toistaiseksi ole riittävän tehokas. Jos olisi, kierrätyskuidun käyttö voisi olla vaatejäteille jopa edullisempi valmistaa vaatteita kuin se, että raaka-aineena käytetään puuvillakasvia.

– Puuvillan kasvatukseen liittyvät ongelmat ja hinnan nousu ovat vaikuttaneet siihen, että isot vaateketjut etsivät vaihtoehtoisia keinoja raaka-aineen saannin turvaamiseksi, Nurmi sanoo.

Professori Kirsi Niinimäki arvioi, että vielä nykyään vanhojen vaatteiden takaisinotto on osittain "viherpesua" eli sillä on vaikutusta lähinnä vaatevalmistajan imagon kohottajana. Käytännön merkitystäkin tekstiilinkierrätyksellä jo on.

– Vaatteiden takaisinotto valmistaa kaikkia toimijoita, myös kuluttajaa, uusiin tulevaisuuden käytäntöihin, Niinimäki toteaa.

Elina Prihan Anoraks-näyttely on esillä Täky galleriassa Lappeenrannassa 28. helmikuuta asti.

Lue myös:

Puuvilla loppuu – vaateteollisuuden on nyt pakko keksiä uusia vaihtoehtoja tilalle

Yksi kuva kertoo paljon: vaatekerääjät hukkuvat rikkinäisiin lumppuihin, koska ihmiset eivät tiedä, minne ne oikeasti kuuluvat

Puuvillaa pakkotyöllä

Metsästä saadaan vaatteita suomalaistekniikoilla – vanhat farkutkin kelpaavat kiertoon

INARI. 6. päivä helmikuuta 2017, saamelaisten kansallispäivä. Inarilainen Sunna Valkeapää pukeutuu saamenpukuun. Tätä asua hän tulee käyttämään seuraavat 365 päivää.

Nyt, vuosi tuosta päivästä, kokeilu on ohi. Projekti, jonka nainen nimesi Gákti365:ksi. Valkeapää tuntee tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta sitä huolimatta, että vuoteen mahtui myös raskaita vaiheita.

– Vuosi meni todella nopeasti, vaikka puolivälissä tuntui siltä ettei tämä vuosi lopu koskaan. Kokeilu on antanut minulle todella paljon uusia kontakteja, mutta myös uusia kokemuksia, tietoja ja taitoja taiteilijana ja käsityöntekijänä.

"Kokeilu tuntui ensin pelottavalta"

Sunna Valkeapään tavoite oli normalisoida saamenpuvun käyttö modernin maailman arkipäivässä, sillä nykyään saamenpukua käytetän lähinnä erityistilanteissa tai -tilaisuuksissa.

Hän saavuttikin tavoitteensa – ainakin omassa elämässään.

– En tiedä, miten olen tavoittunut muita saamelaisia. Olen saanut kyllä hyvää palautetta, ja muutkin saamelaiset haluaisivat käyttää saamenpukua arkivaatteenaan. Mutta on joitakin asioita minkä vuoksi ei uskalleta.

Siitä huolimatta, että kokeilun aloittaminen oli Sunnan mukaan spontaani ratkaisu, hänellä itselläkin oli pelkoja, joiden vuoksi kokeilun aloittaminen oli kuitenkin haastavaa.

– Tietenkin se, miten ulkopuoliset ihmiset suhtautuvat saamenpukuiseen kaduilla: millaisia reaktioita joudun näkemään ja millaisiin kysymyksiin vastaamaan.

"Ihmiset lääppivät luvatta"

Valkeapää joutui kokemaan kuluneen vuoden aikana myös ikäviä tapahtumia. Hänen mukaansa ne peilaavat valtaväestön tietoa ja ajautuksia saamelaisista.

– Muilta saamelaisilta olen saanut pelkästään hyvää palautetta, mutta ei-saamelaisille olen eksoottinen nähtävyys, etenkin kaupungeissa.

– Pahimmat tapaukset ovat olleet sellaisia, että ihmiset tulivat koskemaan vaatteitani luvatta.

Saamenpuku on hyvin näkyvä elementti ja se kiinnittää katseen etenkin harmaassa katukuvassa. Sunna ei ole vielä vuodenkaan jälkeen tottunut siihen huomion määrään, mitä hän saa saamenpuku päällä. Hänen mielestään se tuntuu oudolta.

– Ethän sinä koskaan odota, että vieras ihminen tulee juttelemaan. Kyllä minä aina vähän säikähdän, oli se saamelainen tai ei-saamelainen.

"Tämä on syventänyt ymmärystäni saamenpuvusta"

Saameksi sanottuna Gová Nikko Lásse Nils-Heaika Sámmola Sunná tai Mihkku Helena Sámmola Sunná kuuluu saamelaiseen käsityöläissukuun, ja on itsekin oppinut saamelaisen käsityön, duodjin, tekemisen kotona ja on myös opiskellut saamenkäsitöitä Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa.

Gákti365-kokeilun myötä hänen ymmäryksensä saamenpuvusta on syventynyt ja lisääntynyt. Sunna on esimerkiksi oppinut ompelemaan sellaisen saamenpuvun, joka on tarkoitettu nimenomaan arkielämään.

– Käsityöläisenä olen oppinut miten tehdään sopiva saamenpuku. Olen oivaltanut sen kauneuden ja myös tietyllä tavalla saamenkäsitöiden filosofiaa. Saamenpukuhan on käyttötavara, kuten kaikki saamenkäsityöt ovat aina olleet.

– Gákti on tuhansien vuosien aikana muotoutunut sellaiseksi kun se on, ja se on muotoutunut nimenomaan käytössä. Saamenpuku on ollut kaikista sopivin niihin töihin, mitä olemme tehneet. Se sopii saamelaiseen elämäntapaan, kertoo Valkeapää.

Käytännön asioiden lisäksi kokeilu on ollut myös psyykkinen oppimatka.

– Olen esimerkiksi miettinyt, uskallanko mennä kylälle, kun ei-saamelaiset ihmiset kyselevät, mikä on saamenpuku. Sitä ei aina jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa.

Saamenpuku päällä ei voi nostella painoja kuntosalilla

Sunna on myös tanssipedagogi joten urheilu ja muu liikunta on hänelle tärkeää. Saamenpuku päällä voi kuitenkin olla hieman haastavaa tehdä nykymaailman asioita, kuten nostella painoja kuntosalilla.

Sunna Valkeapää huomasikin tämän vuoden kokeilun aikana, että hän alkoi tekemään enemmän perinteisempiä hommia, kuten hiihtämään.

– Olen hiihtänyt saamenpuku päällä, mutta niinhän ne tekivät ennen vanhaankin. Saamenpuku on muokannut minun vapaa-ajan toimia, kuten urheilua. Olen tehnyt enemmän perinteisiä juttuja.

– Se on ollut tavallaan myös dekolonisointia, mikä on tullut saamenpuvun myötä.

Tulevaisuudessa aikoo nauttia saamenpuvusta

Sunnan gáktivuosi eli 365 päivää tuli täyteen saamelaisten kansallispäivänä. Hän ei aio kuitenkaan hylätä saamenpukua, vaikkei enää tarvitse sitä päivittäin käyttää.

– Aion nauttia siitä, että saan pukeutua saamenpukuun myös ilman tätä projektia, mutta aion antaa itselleni vapauden pukea myös muita vaatteita.

– Saan itse valita laitanko saamenpuvun päälleni. Tämän projektin säännöt alkoivat tuntua aika tiukoilta, vaikka tykkäänkin käyttää saamenpukua.

Jos joku saamelainen haluaa ottaa Sunnasta esimerkkiä, ja kokeilla itse käyttää gáktia arkivaatteenaan, on Sunnalla siihen selkeä ohje.

– Käytä gáktia rakkaudella, ja silloin kuin itse haluat. Älä yritä pakottaa itseäsi.

"Punapilpero lilleroinen / mato musta maan alainen / toukka tuonen karvallinen /luulit sie puuta purreesi /pajun juurta panneesi".

Tällaisella loitsulla on muinoin parannettu käärmeenpuremaa, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Suomalaisilla on nimittäin ollut loitsuja joka lähtöön: loitsuilla on suojauduttu pahalta silmältä, maaniteltu jumalia ja haltijoita, hoidettu lemmenasioita, torjuttu kummituksia, vahingoitettu vihollisia ja haettu onnea ja menestystä.

Loitsuja on useimmiten esitetty laulaen, ja ne ovat olleet joko salaisia tai puolisalaisia. Suomalaiset loitsut jaetaan synty-, rukous-, manaus- ja kertomusloitsuihin. Esimerkiksi syntyloitsujen teho perustuu siihen, että loitsittavan kohteen alkuperä on selvitetty, kun taas manausloitsut voivat olla käskyjä ja kieltoja.

Koska loitsut limittyvät tiiviisti arkielämään, ei liene yllätys, että esimerkiksi saunalle ja saunomiselle on omat loitsunsa: "luo siitä simainen löyly / mesilöyly löyhäytä / läpi kuumien kivien / palavien paateroiden".

Läntisen Suomen loitsut ovat lyhyempiä ja ytimekkäämpiä, itäisen taas rönsyileviä ja kalevalamittaisia. Loitsujen kirjan toimittaneen tietokirjailija Marjut Hjeltin mukaan tämä on valtava rikkaus.

– Kalevalamittainen runous on suomalaisille sellainen aarteisto, ettemme oikein itsekään ymmärrä sen arvoa. Se on upeaa niin kielellisesti kuin teemoiltaankin, Hjelt hehkuttaa.

En puhu omalla suullani

Loitsuja ovat esittäneet Suomessa sekä naiset että miehet. Loitsijoista jälkimmäisiä on ollut hieman enemmän. Miehiä on kutsuttu tietäjiksi ja myrrysmiehiksi ja heille ovat kuuluneet etenkin metsästämiseen ja kalastamiseen liittyvät loitsut. Naisten reviiriä taas ovat olleet esimerkiksi synnyttäminen sekä kotieläinten ja karjan hoito.

Marjut Hjeltin mukaan taitava loitsija uskoo loitsuun, eikä vain latele pelkkiä sanoja. Loitsijalla oli oltava väkeä eli voimaa, ja hän oli vainajahenkien ja luonnonvoimien välikappale, joka puhui jumalien suulla. Toimenpiteiden aluksi monet velhot ja parantajat ovat ikään kuin auktorisoineet toimintansa ja valtuuttaneet loitsimisen.

Tällaisissa aloitusloitsuissa puhutaan muun muassa ylijumala Ukon väellä liikkumisesta, ja siitä, että “en liiku omine lihoineni / en väiky omin väkineni / liikun Luojani lihoilla”.

– Pakanajumalia ja kristinuskon keskeisiä hahmoja on usein pyydetty avuksi ihan sulassa sovussa. Ajateltiin, että jos joku pappi sanoo, että jollakin Jeesuksella on voimaa, niin otetaan sekin tähän porukkaan mukaan, Marjut Hjelt toteaa.

Suomessa loitsut ovat olleet pitkälti kansankulttuuria ja -perinnettä, mikä on tehnyt niistä käytännönläheisempiä kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa.

Loitsuja Tapiolle ja Mielikille

Loitsut kertovat myös paljon pakana-ajan suomalaisten arvoista, arkielämästä ja maailmankuvasta. Oleellista oli, ettei ihminen kokenut olevansa luomakunnan herra, vaan osa sitä: "paistas Kuutar kultakakku / metsättären mesinen leipä / jolla metsän miessuttelen".

Erilaiset haltijat, vainajat ja jumalat olivat elävää, konkreettista todellisuutta. Loitsuja on laulettu muun muassa ylijumala Ukolle, metsän kuninkaalle Tapiolle ja hänen puolisolleen Mielikille sekä veden kuninkaalle Ahdille ja tämän puolisolle Vellamolle. Heidän puoleensa käännyttiin, kun haluttiin nauttia metsän ja vesistöjen antimista.

– Ihminen toimi tällaisessa kokonaisuudessa ja halusi tietenkin varmistaa oman toimeentulonsa ja paikkansa. Ennen ajateltiin, että onnea oli olemassa rajallinen määrä, ja jos joku toinen otti sitä, oli se vastaavasti joltakin toiselta pois. Myös pahat voimat saattoivat viedä onnen, ja sitä piti saada takaisin esimerkiksi loitsuilla. Tuolloin elettiin erilaisten voimien armoilla, Marjut Hjelt kertoo.

Uskomuksiin kuului myös, että kaikella oli luonnossa oma haltijansa. Tämä määritteli esimerkiksi talon tai asumuksen paikan.

– Metsään ei menty kuten Euroopan omistaja, vaan ihan ensimmäiseksi kysyttiin neuvoa haltijoilta ja tarkkailtiin enteitä. Jos enteet eivät olleet suotuisia, tämä tarkoitti sitä, ettei haltija uusia asukkaita hyväksynyt. Silloin piti etsiä uusi paikka. Kodinhaltijan taas haluttiin suojelelevan satoja ja kotia. Haltijat olivat ikään kuin yhteistyökumppaneita.

Metsän musta mummukoinen

Loitsuja on tehty myös karhulle, joka on “metsän musta mulleroinen / kauniskarva palleroinen / metsän musta mummukoinen / karvarössi röyhelöinen”.

Muinaisuskossa karhu oli suomalaisten klaanieläin ja esivanhempi, ja näin ollen suomalaiset olivat karhun jälkeläisiä.

Karhuun on myös liitetty suomensukuisten kansojen parissa uskomuksia, joiden mukaan se oli taivaasta maan pinnalle laskeutunut puoli-ihminen ja jumalolento. Loitsuissa karhua maanitellaan, lepytellään ja imarrellaan, muttei kutsuta koskaan oikealle nimellä.

– Juuri näiden uskomusten takia karhun kaatoonkin on liittynyt paljon rituaaleja ja tansseja. Esimerkiksi karhun kallo vietiin puuhun, jotta tilalle tulisi uusi karhu.

Hitaan kuoleman toive

Loitsujen kirjasta on jätetty pois vahingoittamiseen tarkoitetut kiroukset ja loitsut. Marjut Hjeltiltä ja kustantajalta tämä on ollut tietoinen valinta.

– Olen mieluummin keskittynyt hyvään. Kansanperinne ei aina ole kovin kaunista – tämänhän joutui jo Elias Lönnrot aikoinaan kokemaan. Pahoissa, mustaan magiaankin viittaavissa loitsuissa toivotaan epäonnea, rankkoja sairauksia ja hidasta kuolemaa. Koska kyse on ollut talonpoikaisyhteiskunnasta, löytyy myös loitsuja, joissa halutaan karjan kuolemaa, sadon pilaantumista ja yleensäkin sitä, että toisella menisi mahdollisimman huonosti.

Nykyaikana loitsut ja taikuus ovat muuttuneet lähinnä lasten omaisuudeksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on karjalaiseen pääsiäisperinteeseen kuuluva virpominen ja siihen liittyvä virvon, varvon -loru.

Myös suositut Harry Potter -kirjat ovat viime vuosina herättäneet kiinnostusta loitsuja kohtaan. Potter-loitsuilla muun muassa hallitaan säätä, tehdään muodonmuutoksia, avataan ovia, suojellaan asioita ja vaihdetaan väriä. Potter-loitsujen kieli on usein latinaa, joka tosin ei ole täysin oikeaoppista.

Kansanomainen taikuus ja loitsiminen taas ovat Suomesta valitettavasti katoamassa tai kadonneet, mutta esimerkiksi Marjut Hjelt päätti äskettäin kaivaa esille yskäloitsun: "yskä paha hakkarainen / juokse toiseen taloon / tuonne mie sinut manaan / sian mustan sieramiin".

– Hirvittävä yskäni ei oikein tuntunut loppuvan, joten pihisin itselleni yskäloitsun. Nyt on yskä lähes parantunut.

Onko syynä sitten ollut loitsun mahti vai luonnollinen paranemisprosessi, se jäänee mysteeriksi.