Alvar Aalto (1898–1976) vaikuttaa yhä suomalaiseen nykyarkkitehtuuriin. Espoon Otaniemen kampusalueelle on noussut uusi rakennus, jossa aletaan kouluttaa muun muassa elokuvaohjaajia, muotisuunnittelijoita, arkkitehteja ja ekonomeja.

Suunnittelijoille uuden rakennuksen sijainti on ollut haastava. Kivenheiton päässä sijaitsevat sekä Aallon suunnittelema Teknillisen korkeakoulun päärakennus että kirjasto.

Nykyisin Kandidaattikeskuksena tunnetun rakennuksen pääauditorio hallitsee maisemaa.

Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu sekä kauppakorkeakoulu aloittavat toimintansa tiloissa, jotka on suunnitellut helsinkiläistoimisto Verstas-arkkitehdit. Opetuksen pitäisi alkaa ensi syksynä.

Suunnittelunsa lähtökohdaksi arkkitehtitoimisto otti Aallon modernistisen kampuksen.

Suomalaisen arkkitehtuurin järkäle suunnitteli alueen asemakaavan yhdessä ensimmäisen puolisonsa Aino Aallon kanssa.

– Lähdimme jatkamaan heidän tarinaansa. Täydentämään Otaniemen kylämäistä kampusta, arkkitehti Jussi Palva kertoo.

Hän suunnitteli voittoisan työn yhdessä Väinö Nikkilän, Riina Palvan ja Ilkka Salmisen kanssa.

Opiskelijat sekoittuvat

Työkoneet laulavat Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun tiloissa. Ulospäin rakennus näyttää lähes valmiilta, mutta sisällä työt ovat vielä kesken.

Suunnittelijoille rakennus näyttäytyi pelinä. Arkkitehdit mallasivat tontille palikoita, ja näin rakennus sai muotonsa.

– Kääntelimme palikoita niin, että osa niistä on Kandidaattikeskuksen ja osa kirjaston suuntaisia, Jussi Palva toteaa.

Palikoiden koko määräytyi Aallon piirtämien rakennusten mukaan.

Monimuotoisen, polveilevan rakennuksen pääsisäänkäynnistä kulkevat ensi syksynä sekä Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun että Kauppakorkeakoulun opiskelijat. Sisään rakennukseen pääsee myös suoraan metroasemalta.

Kaikki työpajat on sijoitettu alimpaan kerrokseen, mikä korostaa rakennuksen perimmäistä ideaa. Synergia todennäköisesti lisääntyy, kun sekä opiskelijat että oppilaat liikkuvat samoissa tiloissa oppiaineesta riippumatta.

Vaikka Kauppakorkeakoulu on samassa rakennuksessa Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun kanssa, molemmilla korkeakouluilla on oma imagonsa, kuten nyt.

– Porukat sekoittuvat joka tapauksessa. Kauppakorkeakoulusta pääsee Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun kautta metroasemalle. Se auttaa jo itsessään aika paljon, Jussi Palva sanoo.

Hän pitää tärkeänä uuden rakennuksen edessä olevaa aukiota.

– Se liittää tämä rakennuksen menneiden sukupolvien töihin, ja tuo tänne tällaisen urbaanimman kaupunkitilan.

Metrolla kouluun

Otaniemen kampuksen uudisrakentamisen rinnalla pääkaupunkiseudulla on käynnissä myös kaksi muuta opiskeluun liittyvää hanketta. Helsingin Myllypuroon nousee uusi kampus Metropolia-ammattikorkeakoululle. Sen on suunnitellut maineikas helsinkiläinen arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki.

Metroradan päälle rakennettavan kohteen ensimmäisen osan pitäisi valmistua ensi kesänä.

Täysin toisenlaista rakentamista edustaa puolestaan pääkaupunkiseudun kolmas korkeakoulukäyttöön tuleva rakennus.

Taideyliopiston Kuvataideakatemialle rakennetaan uudet toimitilat Helsingin Sörnäisiin. Teatterikorkeakoulun kulmille tulevan rakennuksen on suunnitellut helsinkiläistoimisto JKMM-arkkitehdit. Se suunnitteli myös viime syksynä valmistuneen Helsingin yliopiston Tiedekulman.

Jos Vertas-arkkitehtien Otaniemen uudisrakennuksessa on tarkoitus törmäyttää raha ja luovuus, Kuvataideakatemian uuden rakennuksen ideana on mahdollinen synergia Teatterikorkeakoulun kanssa.

Suunnittelijoilla oli myös toisenlaisia haasteita. Kuvataideakatemian uudisrakennus tulee tontille, jossa on suojeltuja rakennuksia. Yksi niistä on entisen myllyn siilo. Siihen rakennetaan muun muassa opetustiloja.

Ympäristöään korkeammaksi nouseva siilo on näkyvä maamerkki, ja tärkeä osa Kuvataideakatemian tulevan rakennuksen identiteettiä.

– Kehittelemme sinne toimintoja Taideyliopiston kanssa. Se on herkullinen alusta yhdessä pohtimisille, arkkitehti Asmo Jaaksi sanoo.

Terassista näkyvyyttä kuvataiteille

Suunnittelijat päätyivät Kuvataideakatemiassa kolmion muotoiseen rakennukseen, jonka ilmavaa päätilaa halkovat siltamaiset portaikot.

Rakennuksen punatiilinen julkisivu viittaa Sörnäisten teolliseen menneisyyteen.

Uudisrakennuksen katolle valmistuu mittava terassi, jota on tarkoitus käyttää moniin eri tarkoituksiin, kuten opetukseen ja näyttelyjen pitämiseen.

Idea kuulostaa Suomen ilmastossa melkoiselta haasteelta. Kuvataideakatemia toivoo saavansa terassilla näkyvyyttä toiminnalleen.

– Tarkoituksena on, että koko rakennus säteilisi positiivista energiaa ja valoa myös rakennuksen ulkopuolelle, Jaaksi toteaa.

Vaikeinta Kuvataideakatemian suunnittelun kannalta on ollut taideopetuksen tulevaisuuden tarpeiden huomioiminen.

– Kukaan ei tiedä, millaista taideopetus on silloin, kun tämä valmistuu, puhumattakaan kymmenen vuoden päästä.

– Ainoa ratkaisu oli suunnitella niin muunneltava talo kuin mahdollista, Jaaksi sanoo.

Kuvataideakatemian uudisrakennuksen pitäisi valmistua viimeistään vuonna 2021.

Nykytaiteen museossa Kiasmassa nähtiin lauantaina taiteilija Riikka Theresa Innasen luentoesitys Touch and Revolution: The Art of/as Activism. Esitys kuitenkin toteutui erilaisena, kuin taiteilija ja hänen työryhmänsä oli aikonut.

Innasen oli määrä avata ajatuksia taiteesta ja aktivismista. Siitä miten taiteen avulla voi edistää yhteiskunnallista keskustelua. Lähtösysäyksenä Innasen projektille on toiminut viime vuonna järjestetty mielenosoitus turvapaikanhakijoiden puolesta. Se sai taiteilijan pohtimaan, kenellä on oikeus elää, ja miten tuo oikeus määritellään.

Luento olisi ollut osa Innasen Aalto-yliopistoon valmistuvaa lopputyötä.

Kiasman esitykseen oli tulossa turvapaikanhakijoita ja paperittomia ihmisiä kertomaan kokemuksistaan. Ilmeisesti tähän koettiin uhkana Kiasman turvallisuudesta vastaassa Securitaksessa. Esityksen muuttumisesta kertoi ensimmäisenä Iltalehti.

– Mielestäni tämä on ylireagointia. Määritteleekö Securitas, millaista ohjelmaa Kiasma-teatterissa nähdään?

Riikka Theresa Innanen ja hänen kansainvälinen työryhmänsä sai tietää esityksen rajoittamisesta perjantaina. Työryhmässä on mukana ihmisiä Afganistanista, Argentiinasta, Iranista, Irakista, Yhdysvalloista ja Suomesta. Innasen mukaan työryhmälle ilmoitettiin, että ainoa, joka voi nousta Kiasman lavalle on Innanen. Lopulta he päätyivät striimaamaan yhden aiotun puheenvuoron ja näyttämään sen lavalta.

– Koin, että en voi puhua toisten puolesta. En voi yksin todistaa pelon kulttuurista ja siitä, miten toisten turvallisuus luokin toisille turvattomuutta, Innanen määrittelee.

– Ihmettelen myös sitä, eikö Securitas olisi voinut turvata tilanteen, jos kerran jotain uhkia oli olemassa.

Kiasman mielestä esityksen oikea sisältö selvisi liian myöhään

Kiasma sanoo maanantaisessa tiedotteessaan, että erinäisten kommunikaatiokatkosten ja väärinymmärrysten vuoksi luentoesityksen muuttuminen kollektiiviseksi performanssiksi ja esityksen tarkka sisältö välittyi Kiasmassa liian myöhään, jotta turvallisuussuunnitelma olisi ehditty päivittää.

Esitystä ei pyritty missään vaiheessa estämään, ainoastaan viime hetkellä ilmenneisiin muutoksiin ei esiintyjien, yleisön ja henkilökunnan turvallisuuden varmistamiseksi ehditty reagoida. Tähän eivät vaikuttaneet esiintyjien taustat, kansallisuudet tai muut statukset, jotka eivät olleet turvallisuudesta vastaavien henkilöiden tiedossa, vakuuttavat tiedotteen allekirjoittaneet museonjohtaja Leevi Haapala ja Kiasma-teatterin vastaava tuottaja Jonna Strandberg.

Riikka Theresa Innanen on tanssija, koreografi ja kuvataiteilija, joka on seurannut pitkään erityisesti Irakista ja Afganistanista tulleiden turvapaikanhakijoiden tilannetta. Hän haluaa myös taiteellaan ja keskustelunavauksillaan luoda näkökulmia rakenteelliseen rasismiin ja siihen, miten pienet myönnytykset valtaväestön taholta pitävät sitä yllä.

Striimauksen jälkeen esitys muuttui yhden ihmisen mielenosoitukseksi, johon yleisö yhtyi. Lavalle nousi muun muassa kyltti, jossa luki “Your safety kills us”.

– Kiasma koki, että esityksessäni on liikaa liikkuvia osia. Minusta taas taiteeseen liittyvässä keskustelussa tulee olla tilaa myös improvisoinnille.

Riikka Theresa Innasen mukaan tapaus toi groteskilla tavalla esille juuri ne teemat, joita hän ja hänen työryhmänsä olisivat halunneet esittää ja tuoda keskusteltavaksi.

Kiasmasta painotetaan, että turvallisuustoimien tavoitteena on luoda rauhalliset ja turvalliset olosuhteet teosten esittämiselle ja niiden katselulle.

Juttua muokattu klo 17:12: Lisätty Kiasman edustajien kommentteja.

Valokuvataiteen museon seinältä katsoo mustavalkokuva partasuusta miehestä ja pienestä pojasta kuorimassa perunoita. Pöydällä on ruudullinen vahakangas ja pinttynyt emalikattila. Kuva on osa Caj Bremerin Uudisraivaajat-sarjaa, joka kuvaa Frimanin perheen arkea 1970-luvulla Muoniossa.

Vastapäisen seinän värikuvissa helsinkiläiseen uusperheeseen syntyy vauva vuonna 2016. Arto Timosen kuvasarja on osa projektia, jossa kymmenen kuvaajaa katsoi vuoden ajan suomalaista arkea ja yhteiskunnan eriarvoistumista.

Valokuvataiteen museon näyttely Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta yhdistää klassikkokuvat nykykuvaajien näkemykseen. Kahtia jakautuvaa maata kuvataan hienovaraisesti ja intiimisti.

– Valokuva ei oikein ole väittämisen tai politiikan väline. Se on enemmän havainnointia, tarkkailua ja toteamista, sanoo valokuvaprojektin toinen vetäjä Ida Pimenoff.

– Katsojan täytyy tehdä arvio itse. Nämä kuvaajat kertovat oman tilanteensa tai näkökulmansa aiheeseen. Katsoja löytää siitä sen, mitä hän näkee tai haluaa nähdä.

Koko projektin lähtösysäys oli Koneen säätiön rahoittama Kaksi Suomea -hanke, jossa kokeiltiin tutkimuksen, journalismin ja valokuvan yhdistämistä. Tarkoituksena oli tutkia oletettua eriarvoisuuden kasvua Suomessa. Hankkeen myötä syntyi muun muassa Maria Ohisalon väitöskirja leipäjonoista. Arjen kuvat -projekti lähti liikkeelle Valokuvataiteilijoiden liiton kautta. Kuvaajaryhmää luotsasi Pimenoffin lisäksi Liisa Söderlund.

Onni on uudet lakanat

Osa projektiin osallistuneista kuvaajista on valokuvausta harrastavia amatöörejä, osa ammattikuvaajia. Susanna Juvakka on kuvannut omakuvia jo pitkään. Hän on työstänyt kuviaan ja kehittänyt taitojaan myös kuvataideterapiassa.

– Tässä on kuva minusta odottamassa kuvataideterapian alkamista, Juvakka sanoo.

– Terapeuttini näytti Valokuvataiteilijoiden liiton hakemuksen minulle ja vinkkasi, että tämä projekti olisi varmaan jotain, josta olisin kiinnostunut.

Juvakka elää Sastamalassa pienten lasten, kroonisen kivun ja mielenterveysongelmien kanssa. Hänen sairastamaansa fibromyalgiaan ja sen mukanaan tuomiin muihin sairauksiin on suhtauduttu eri asuinpaikoissa eri tavalla. Kaaottisin oli vaihe, jolloin hänet pullautettiin kokonaan ulos hoidon piiristä. Samalla kuntoutustuki loppui. Juvakka oli vähällä syrjäytyä kokonaan. Sastamalassa hoito on kuitenkin ollut hyvää ja kuntoutuminen on alkanut.

Susanna Juvakan kuvista välittyvät ahdistus ja rahahuolet, mutta myös lasten, ystävien ja musiikin tuomat ilon ja helpotuksen hetket.

– Olen kuvannut myös joitakin omia hetkiä. Jokin juttu on tullut täytettyä tai olen saanut elämääni jotain uutta.

– Yhdessä kuvassa olen ostanut valokuvaprojektia varten saadulla apurahalla uudet vuodevaatteet. Vaikka ilo uudesta pussilakanasta on aika materialistista, se on hyvä hetki elämässä, Juvakka sanoo.

Kuvassa hän kellii sängyllä uusien lakanoiden päällä.

Ida Pimenoffin mielestä eriarvoitumista kuvaavissa valokuvissa on paljonkin iloa ja välittämistä.

– Kuvissa on arjen hoivaa, koskettavia käsiä. Siellä on omaisia, jotka pitävät huolta ja pehmolelu, jota vanhuksen kädet silittelevät viimeisten elonpävien aikana.

Toinen syö vuohenputkea, toinen lihapullia

Näyttelyn valokuvat tuovat käsitteen turvaverkko hyvinkin konkreettiseksi. Arto Timosen vastasyntyneen vauvan ympärille on kerääntynyt sukua. Joukko katselee lasta lempein, huolehtivin silmin.

Jollekulle turva voi olla naapurin rouva, joka leipoo muutaman ylimääräisen leivän. Aimo Hyvärinen on kuvannut eronnutta miestä, joka elää poikineen maaseudulla pätkätöiden varassa. Mies kertoo Hyvärisen videolla syöneensä alkukesästä vuohenputkia ja muita villiyrttejä, ei terveellisyyden vuoksi vaan siksi, että olisi jotain pataan pantavaa. Naapurin leipä maistuu tuolloin erityisen makealta.

Valokuvauksen lehtori Pasi Räsämäen keittiössä valmistetaan lihapullia. Tytär jakelee ohjeita ja pikkuveli leikkaa sipulia uimalasit päässä. Räsämäen kuvat kertovat yhteishuoltajaisän arjesta lasten kanssa. Isä on keskituloinen ja pystyy jakamaan lapsilleen paitsi aineellista myös kulttuurista pääomaa. Säröä elämään tuovat hetket, jolloin lapset vaihtavat yhdeltä vanhemmalta toiselle. Joskus Räsämäki istuu hetken yksin autossa ja hengähtää.

Yhteiskunnan nurja puoli näyttäytyy enemmän työn kuin yksityiselämän kautta.

– Näen oppilaissani sen, miten rikkonaisista oloista moni on lähtöisin. Monista välittyy jonkinlainen perusturvattomuus.

Räsämäki on nuorempana työskennellyt hetken mielenterveyshoitajana. Hänellä on myös erityisopettajan koulutus. Silmät ovat terävät havainnoimaan Suomea.

– Kyllä katukuva on erilainen kuin omassa nuoruudessani. Silloin kadulla ei ollut esimerkiksi kerjäläisiä. Nykymenossa on enemmän turvattomuutta ja tasa-arvon puutetta, Räsämäki sanoo.

Aika vaihtuu, kuvat jäävät

Eriarvoisuutta voi tehdä näkyväksi monella tapaa. Susanna Juvakka haluaa kiinnittää huomiota mielikuvaan, joka ihmisillä on mielenterveyspotilaista. Monella on mielessään tarkka kuva ja se on erittäin kliseinen. Entä miten mielenterveyspotilas toimii? Voiko hän vaikkapa osallistua vuoden kestävään valokuvausprojektiin?

Juvakan yhtenä motiivina osallistua arjen kuvaamiseen oli yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Samaa sanoo Pasi Räsämäki.

– Halusin jotenkin antaa oman panokseni eriarvoisuuden tutkimiseen. Halusin tulla osaksi tätä ryhmää ja sitä kautta purkaa ärtymystäni siitä, mikä yhteiskunnan tila tällä hetkellä on.

– Sitäpaitsi arki kiinnostaa. Mikään ei ole niin kiinnostavaa kuin naapurin roskapussin sisältö. Sellaista journalismiahan on tehty, Räsämäki nauraa.

Ida Pimenoff kertoo, että heti alusta asti yhdeksi partneriksi projektiin haluttiin Valokuvataiteen museo. Kuvat, nyt nähdyt ja lukuisat muut talletetaan osaksi museon kokoelmaa. Niitä tullaan näkemään erilaisissa näyttelyissä erilaisissa yhteyksissä.

– Nämä valokuvat on otettu vuonna 2016 ja ne kertovat paljon elämästä Suomessa sinä vuonna. Niiden arvo vain kasvaa ajan myötä, Pimenoff toteaa.

Juttua korjattu ja poistettu lause: Sen sijaan Timosen kuvaamalta asunnottomalta turvajoukko puuttuu kokonaan. Timonen ei ole kuvannut asunnottomia.

Pätilä joutuu korvaamaan Aki Kaurismäen tuotantoyhtiölle oikeudenkäyntikulut, noin 86 000 euroa sekä sen lisäksi asianosaiskulut, noin 1 400 euroa.

Tekijänoikeusriita koski Aki Kaurismäen käsikirjoittaman ja ohjaaman Toivon tuolla puolen (2017) -elokuvan lavastusta.

Lavastaja Markku Pätilän mukaan elokuvan lavastuksen tekijänoikeus kuului yksinomaan hänelle.

Kaurismäen elokuvan lopputeksteissä lavastajiksi oli merkitty kolme henkilöä, joista yksi oli Pätilä.

Kaksi muuta olivat elokuvan rekvisitöörinä toiminut Ville Grönroos sekä lavasterakentaja Heikki Häkkinen.

Pätilä vaati, että markkinaoikeus vahvistaa hänet elokuvan ainoaksi lavastajaksi.

Lisäksi elokuvan fyysiset kopiot, joissa lavastajiksi oli merkitty hänen lisäkseen myös Grönroos ja Häkkinen, piti Pätilän mukaan hävittää.

Pätilä vaati Sputnikilta enimmillään 25 000 euron korvausta tekijänoikeuden loukkaamisesta.

Elokuvan tuottanut tuotantoyhtiö Sputnik kiisti Pätilän vaatimukset. Aki Kaurismäki on Sputnikin toimitusjohtaja.

Kaurismäki ja Pätilä ovat tehneet yhteistyötä 1990-luvulta asti. Pätilä pokkasi parhaan lavastuksen Jussin Kaurismäen elokuvan Laitakaupungin valot vuonna 2007.

Viimeisin Jussi tuli Pekka Lehdon elokuvan Palsa lavastuksesta vuonna 2015.

Toivon tuolla puolen toi Aki Kaurismäelle Hopeisen karhun parhaasta ohjauksesta Berliniin elokuvajuhlilla viime vuonna.

Pätilän ja Kaurismäen tuotantoyhtiön välisen kiistan käsittely alkoi markkinaoikeudessa marraskuussa 2017.

Pätilä voi hakea muutosta markkinaoikeuden ratkaisuun korkeimmalta oikeudelta, jos se myöntää valitusluvan.

Tampere haluaa houkutella entistä enemmän elokuvien ja tv-ohjelmien tekijöitä kaupunkiin. Käyttöön ollaan ottamassa erityinen audiovisuaalisen alan tuotantokannustin, jolla halutaan lisätä erilaisten tuotantojen ja alan työpaikkojen määrää Tampereen seudulla.

Media-alan liiketoiminnan kehitysjohtajan Ilkka Rahkosen mukaan kannustimen perusajatuksena on, että osa av-tuotannoista Tampereelle jäävästä rahasta voidaan palauttaa takaisin tuotantoihin.

– Kannustinta voi saada 10 prosenttia ja sen lisäksi me voidaan tehdä markkinointisopimus, joka voi tuoda 0-5 prosenttia lisää rahaa tuotantoon, sen mukaan miten Tampere näkyy tuotannossa.

Työpaikkoja tulossa?

Kannustimella on Ilkka Rahkosen mukaan monenlaisia tavoitteita. Tärkeää on lisätä alan työpaikkoja ja liiketoimintaa kaupungissa.

– Kaikki lähtee siitä, että lähdetään katsomaan, että paljonko tuotannosta oikeasti syntyy työtä Tampereelle ja sen mukaan lähdetään sitten rakentamaan mallia, jolla kannustinta maksetaan.

Ihan mihin tahansa projektiin tukea ei kuitenkaan ole tulossa, sanoo Rahkonen.

– Muina ehtoina tässä kannustimessa on se, että kyseessä pitää olla ammattimainen tuotanto, jolle on jakelu olemassa ja jonka rahoitussuunnitelma on kunnossa.

Tuotantoja laajalla rintamalla

Tampereelle tavoitellaan elokuva- ja tv-sarjatuotantoja ja draamaa kaikissa muodoissaan eri jakelukanaviin, visioi Rahkonen.

– Sen lisäksi AR- ja VR-tuotantoja eli lisätyn todellisuuden tuotantoja, jotka ovat tulevaisuudessa kasvussa. Haluamme olla myös niissä eturintamassa.

Ilkka Rahkonen korostaa, että av-ala on isossa muutoksessa ja siellä on paljon kehitysmahdollisuuksia.

– Kaupalliset tv-kanavat tarvitsevat kotimaista sisältöä enemmän kuin koskaan. Toisaalta samaan aikaan on auennut mahdollisuuksia tehdä kansainvälistä draamaa, sitä tehdään jo Suomessa menestyksekkäästi. Ja tällaisia isoja kansainvälisiä draamatuotantoja tänne haetaan useamman vuoden aikajänteellä. Kotimaisia tv-tuotantoja ja elokuvatuotantoja haetaan jo nopealla aikajänteellä.

Myönteisiä mielikuvia ja kilpailukykyä

Tuotantokannustin on osa kaupungin elinkeinopolitiikkaa ja voi Ilkka Rahkosen mukaan tehdä tamperelaisten ammattilaisten palkkaamisesta hyvin kannattavaa.

– Kun Tampereella tekee tuotantoja, mieluummin kannattaa ostaa tamperelaisia tai Tampereen alueen palveluja kuin vaikkapa tuoda kuvausryhmä Helsingistä tai ulkomailta mukanansa. Me ollaan kilpailukykyisempiä kuin se, että toisi porukan muualta tänne tekemään töitä.

Työpaikkojen lisäksi Tampere haluaa myös lisätä näkyvyyttään maailmalla.

– Tarkoitus on, että Tampere näkyy monipuolisesti Suomessa ja kansainvälisesti eri tuotannoissa ja se herättää myönteisiä mielikuvia ja myös lisää matkailua. Meille on tärkeää, että Tampere on jatkossakin iso eurooppalainen tuotantokaupunki ja meillä ala kasvaa ja business voi hyvin.

Jos tuotantoyhtiön laskut pitävät paikkansa, Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas rikkoo torstaina miljoonan katsojan rajapyykin.

Elokuvasta järjestetään silloin Helsingissä erikoisnäytös, jonne voi hankkia ilmaisliput Finnkinon sivuilta. Lippuja on jaossa reilut kuusisataa ja ne tarjoaa kyläkauppias Vesa Keskinen.

Suomi 100 -juhlavuoden yhteiseksi kokemukseksi noussut Tuntematon sotilas liittyy tällöin kotimaisen elokuvan miljoonakerhoon.

Siellä ovat jo Edvin Laineen Tuntematon sotilas vuodelta 1955. Se keräsi aikoinaan 2,8 miljoonaa katsojaa. Toivo Särkän vuonna 1941 valmistunut Kulkurin valssi, jota kävi katsomassa 1,5 miljoonaa suomalaista sekä Edvin Laineen ohjaama Täällä Pohjantähden alla, joka tuli ensi-iltaan vuonna 1968. Se sai hieman yli miljoona katsojaa.

Suomen elokuvasäätiö aloitti elokuvatilastoinnin vuonna 1972. Sitä ennen katsojaluvut perustuvat laskennallisiin arvioihin, jotka teki elokuvaneuvos Kari Uusitalo.

Lue lisää aiheesta: Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas vie kunnian sodalta, mutta ei sotilailta

Muumimuseon vetonaula ovat lähes kolmekymmentä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän rakentamaa kuvaelmaa. Ennen uuden museon avaamista kesällä 2017 jokainen niistä konservoitiin pieteetillä, mutta nyt yksityiskohtaisten teosten kestävyyttä joudutaan siitä huolimatta jännittämään. Museon naapurissa alkaa kevään aikana massiivinen jytinä, kun Tampere-talon viereen nousevan hotellin paalutukset alkavat.

Kahden taiteilijan yhteistyönä syntyneiden yksityiskohtaisten kuvaelmien materiaalikirjo on laaja. Niissä on käytetty kaikkea tulitikuista pikkukiviin, eikä teosten kestävyydestä ole tutkittua tietoa.

– Kuvaelmat lasketaan museoesineiksi, joille on määritelty erittäin herkän esineen rajat. Näiden tärinänkestävyyttä ei ole koskaan varsinaisesti testattu, sanoo museomestari Manu Alakarhu kulkiessaan Muumimuseon vitriinien välissä.

Arkisena iltapäivänä Tampere-talon muumimaailmassa on hiljaista. Viikonloppuisin ja koululaisryhmien vieraillessa lattiaa sen sijaan tärisyttävät sadat jalkaparit. Tähän on vitriinejä asennettaessa varauduttu.

– Osa kuvaelmista kelluu tärinänvaimentimen päällä, ja se riittää tasaamaan asiakkaista syntyvää liikettä. Alakerroksen kuvaelmat ovat puolestaan betonilattialla, mikä on vakaampi ratkaisu, joten vastavärähtelijöitä ei tarvita, Manu Alakarhu sanoo.

Hiekkaharju saattaa pelastaa

Marriott-hotellin rakentaminen ihan Tampere-talon viereen alkaa kevään aikana. Muumimuseon arvokkaan kokoelman suhteen ei haluta ottaa mitään riskejä, ja niinpä asiantuntijoita konsultoidaan jo hyvissä ajoin ennen työmaajyrinän alkamista.

Tuoreimmasta asiantuntijatapaamisesta saatiin museomestarin ensihuojennukseksi hyviä uutisia.

– Kävi ilmi, että Tampere-talo on hiekkaharjulla, ja hiekka vaimentaa tärinää toisin kuin kallio. Parhaassa tapauksessa saattaa siis olla, ettei tärinä aiheuta meille juurikaan hankaluuksia, Manu Alakarhu sanoo.

Äärimmäinen vaihtoehto on tietysti se, että teoksia joudutaan viemään pois museon tiloista. Manu Alakarhu

Ennen varsinaisten rakennustöiden alkamista tullaan kuitenkin tekemään myös virallisia koepaalutuksia, joiden aikana museossa mitataan lattioiden tärinää.

– Mittausten jälkeen olemme viisaampia ja osaamme tehdä tarvittavat toimenpiteet. Äärimmäinen vaihtoehto on tietysti se, että teoksia joudutaan viemään pois museon tiloista, mutta onneksi meillä on muitakin mahdollisuuksia. Kuvaelmien alle voidaan esimerkiksi laittaa tärinänvaimennusmattoa, joka riittää hyvin pitkälle.

Artikkelia muokattu 15.2.2018 klo 12:22. Täsmennetty äärimmäisen vaihtoehdon, eli teosten siirtämisen museosta, koskevan vain kuvaelmia.

Lue myös: Tällainen on maailman ainoa Muumimuseo – Ensimmäiset japanilaisturistit paikalla jo tunteja ennen avajaisia (17.6.2017)

Luosto Classic ry on hakeutunut konkurssiin. Yhdistys jätti 7. helmikuuta konkurssihakemuksen Lapin käräjäoikeuteen. Luosto Classic ry:n hallitus katsoi yksimielisesti, että yhdistyksellä ei ole edellytyksiä jatkaa toimintaansa.

Maksamattomien laskujen määrä oli konkurssiin hakeutumispäivänä 58 441 euroa, ja yhdistyksen tilillä oli rahaa 652 euroa. Yhdistys ei ole saamassa lähiaikoina toimintavaroja, joilla kykenisi selviämään maksamattomista laskuista.

Lapin käräjäoikeus asetti yhdistyksen konkurssiin 8. helmikuuta. Pesänhoitajaksi määrättiin asianajaja Esa Luomajoki.

Luosto Classic ry:n suurimmat velkojat ovat viime elokuun esiintyjät Elorytmi Oy (23 800€), Oulun kaupunginorkesteri (7 135 €) ja Ylioppilaskunnan Laulajat (7 135 €). Tämän lisäksi velkojia ovat Pyhätunturin Ravintolat Oy (4 718 €) ja Hotelli Luostotunturi Oy (3 019 €) sekä noin 20 muuta velkojaa.

Tukien evääminen tuli hallitukselle yllätyksenä

Luosto Classic -yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jari Haavisto sanoo, että tapahtuma ei saanut vuonna 2017 Suomen Kulttuurirahaston tukea, koska oli saanut tuen kahtena aikaisempana vuonna ja vuonna 2017 oli pakollinen välivuosi. Haaviston mukaan yhdistyksessä ei tiedetty tätä sääntöä, ja se aiheutti ylimääräisen ison aukon talouteen. Ilman Sodankylän kunnan ylimääräistä tukea vuoden 2017 tapahtumaa ei olisi pystytty järjestämään.

Saadakseen vuoden 2018 tuen Sodankylän kunnalta, olisi yhdistyksen pitänyt maksaa suurin osa veloistaan. Kun Sodankylän kunnan tuki tapahtumalle oli epävarma, eivät muutkaan sponsorit olleet valmiit sitoutumaan tapahtumaan.

Lopulta Suomen Kulttuurirahaston päärahasto päätti, että se ei myönnä Luosto Classicille tukea vuonna 2018. Yhdistys oli valmis konkurssiin.

"Sääli uskomatonta tapahtumaa kohtaan"

Puheenjohtaja Jari Haavisto sanoo olevansa surullinen tapahtuneesta.

– Luosto Classic on uskomattoman hieno tapahtuma, jonka olisi suonut jatkuvan Luostolla. Klassinen musiikki, Lapin luonto ja rauha, huippumuusikot, hyvä ja välitön tunnelma niin yleisön kuin soittajienkin välillä, voisiko enempää toivoa, kysyy Haavisto yhdistyksen tiedotteessa.

Ensimmäinen Luosto Classic järjestettiin vuonna 2003, jolloin Radion Sinfoniaorkesteri ja Lapin kamariorkesteri esittivät kapellimestari John Storgårdsin johdolla Kalevi Ahon säveltämän Luostosinfonian. Ensimmäinen konserttitapahtuma sai vuoden 2003 Valopilkku-palkinnon.

”Meret Oppenheim oli hyvin poikkeuksellinen nainen”, saksalainen galleristi ja taidekeräilijä Thomas Levy (s. 1947) muistelee.

Mies vaeltaa surrealistilegendaa esittävien valokuvien keskellä Espoon modernin taiteen museo EMMA:ssa. ”Vielä iäkkäänäkin hän käänsi päitä kadulla.”

Mustavalkoisissa valokuvissa poseeraava nainen on ylväs ja itsetietoisen oloinen. Muutamassa nuoruudenkuvassaan Meret Oppenheim on alasti.

Myöhemmissä otoksissa naisen tukka on lyhentynyt harmaaksi sängeksi. Nenä on huomiota herättävän pitkä ja hoikka. Klyyvari, saattaa joku huomauttaa.

Sveitsiläis-saksalainen Meret Oppenheim (1913–1985) on kuuluisin harvoista surrealistinaisista. Hän on myös kotimaansa Sveitsin nimekkäin taiteilija

Espoon EMMA:n näyttely Meret Oppenheimista ja tämän aikalaistaiteilijoista perustuu pääasiassa Thomas Levyn taidekokoelmiin.

Esillä on parisensataa työtä: maalauksia, esineteoksia, runoja, koruja, grafiikkaa ja pienoisveistoksia.

Edellisen kerran taidetta esiteltiin Suomessa parikymmentä vuotta sitten, silloin Helsingin kaupungin taidemuseossa.

"Luulin, että hän on satavuotias"

Hampurilainen galleristi Thomas Levy tutustui Meret Oppenheimiin vuonna 1977. Hampurin taidekorkeakoulu oli kutsunut kuulun surrealistin vierailevaksi professoriksi.

Levy päätti oitis ottaa tilanteesta vaarin ja järjesti surrealistisuuruuden näyttelyn. Olihan Oppenheim niin ikivanha, että nyt tai ei koskaan, nuori Levy ajatteli.

– Olin varma, että Meret on vähintään satavuotias. Oikeasti hän oli reilu kuusikymppinen. Meret puolestaan piti minua ikäloppuna, vaikka olin hädintuskin 30-vuotias, Levy nauraa.

Alkuhankaluuksien jälkeen kaksikolla synkkasi niin hyvin, että Oppenheim halusi solmia sopimuksen Levyn gallerian kanssa.

Levy vierasti ajatusta, hänellä ei ollut tapana kiinnittyä taiteilijoihin sopimuksin. Mutta Oppenheim vaati, galleristi kertoo.

– Meretillä oli sopimus aina käsilaukussaan siltä varalta, että joku haluaa häneltä jotain. Sitä tapahtui koko ajan. Jos hän ei pitänyt pyytäjistä, hän kaivoi sopimuksen laukustaan, ja käski kääntyä minun puoleeni. Jos pyytäjät miellyttivät häntä, hän vähät välitti sopimuksestamme.

Meret Oppenheimin ja Thomas Levyn työtoveruus ja ystävyys jatkuivat taiteilijan kuolemaan asti vuonna 1985. Hän oli tuolloin 72-vuotias.

Surrealismin kuuluisin esine syntyi Picasson heitosta

Meret Oppenheim päätti jo lapsena tulla taiteilijaksi.

Hän lähti 18-vuotiaana kotoa, ilmoittautui taidekouluun Pariisissa ja alkoi hengailla Max Ernstin, André Bretonin ja Alberto Giacomettin ympärille muodostuneessa surrealistiporukassa. Elettiin vuotta 1932.

Breton oli surrealismin perustaja ja johtohahmo yhdessä Ernstin kanssa. Meret Oppenheim oli harvoja naisia, jotka lähes pelkästään miehistä koostunut surrealistipiiri hyväksyi joukkoonsa.

Hän oli porukan muusa, malli, monen rakastajatar, mutta myös täysivertainen taiteilija.

Oppenheimin kuuluisin teos – ja koko surrealistisen taidesuuntauksen merkittävin esineteos - syntyi vuonna 1936 kahvipöytäkeskustelun tuloksena:

Oppenheim istuskeli Pablo Picasson ja tämän rakastajattaren Dora Maarin kanssa, kun Picasson huomio kiinnittyi Meretin erikoiseen rannerenkaaseen. Meret oli liimannut turkista messinkisen korun päälle. Picasso innostui, että mitä tahansa voi päällystää turkiksilla. Oppenheim heitti, että niin voikin, vaikka kahvikupin.

Hän toteutti idean saman tien: osti kupin, lautasen ja lusikan, päällysti ne gasellinkarvoilla ja nimesi kokonaisuuden Turkisaamiaiseksi.

Turkiksesta tulee Oppenheimin tavaramerkki

Espoon EMMA:ssa Oppenheimin ikonista turkiskuppia ei nähdä. Teosta ei juuri lainata pois kotimuseostaan New Yorkin modernin taiteen MoMA:sta. (Turkisaamiainen -teos esiintyy MoMAssa yksinkertaisella nimellä _Object. _Taiteilija pitää teosta käsissään tämän artikkelin pääkuvassa.)

Thomas Levy kertoo hieman kitkeränä MOMAn ostaneen Oppenheimin sittemmin ikonisen maineen saavuttaneen kahvikupin oitis mitättömällä summalla.

– Sadalla silloisella Ranskan frangilla, mies hymähtää.

Kerran aloitettuaan Meret Oppenheim jatkoi turkisten yhdistämistä esineisiin. EMMA:ssa on esillä muun muassa karvainen korkokenkä, turkissormuksia ja oluttuoppi, jolle kasvaa häntä, niin että se näyttää oravalta.

EMMA:n näyttelyn kuraattori Tiina Penttilä sanoo Oppenheimin tuoneen käsitetaiteen surrealismiin. Turkisesineet ovat tästä yksi esimerkki.

- Meret Oppenheimille teoksen idea on tärkein, ei toteutustapa. Hän tuo arjen elämästä elementtejä taiteeseensa ja katsoo niitä uudella, yllätyksellisellä ja usein leikkisällä tavalla.

Sukupuolineutraalisuuden varhainen puolestapuhuja

Turkisaamiaisen ohella ikonisen maineen on saanut valokuva, jossa Meret Oppenheimin kasvot näyttävät tatuoiduilta. Levy muistelee mustavalkokuvan erikoista syntymää.

- Eräs saksalaisvalokuvaaja tapasi ottaa taiteilijoista valokuvia ja pyytää sitten niihin allekirjoitus. Kaikki aina kirjoittivat kiltisti nimensä. Mutta ei Meret. Hän leikkasi sabluunan valokuvan päälle ja ruiskutti kuvan niin, että sai itsensä näyttämään intiaanilta, Levy kertoo ja jatkaa.

–Seuraavaksi Meret otti intiaanikuvasta 50 vedoksen sarjan ja lähetti kaksi vedosta valokuvaajalle. Hän kiitti kuvasta ja ilmoitti, ettei koskaan allekirjoita toisten töitä.

Naamioituminen, vaatteet ja meikkaaminen olivat Oppenheimille keino tutkia identiteetin rajoja.

Hän kritisoi ihmisten jakamista kahteen sukupuoleen ja puhui jo varhain sukupuolineutraaliuden puolesta, kuraattori Penttilä sanoo.

- Naiseus näkyy kyllä paikka paikoin Oppenheimin taiteessa, vaikka hän korostikin, että niin ihmismielellä kuin taiteellakaan ei ole sukupuolta, se on androgyyni.

Oppenheim oli vapaamielinen monella tapaa, galleristi Thomas Levy sanoo.

– Nuorena Meret esiintyi monissa mieskollegojensa valokuvissa alasti. Läpi elämänsä hänelle tuntui olevan melko sama, onko seksikumppani mies- tai naispuolinen. Vanhemmiten naiset taisivat kyllä saada ylivallan, Levy uskoo.

Ideoiden tuoja ja roolimallien rikkoja

Mikä sitten on Meret Oppenheimin paikka surrealismissa ja taiteenhistoriassa?

Thomas Levy pitää taiteilijaa erittäin tärkeänä 1900-luvun taiteelle. Ja yhä ajankohtaisena.

Hän listaa Oppenheimin yhdessä yhdysvaltalaisen taiteen moniottelijan Man Rayn (1890-1976) ja ranskalaisen readymade-taiteen keksijän Marcel Duchampin (1887-1968) rinnalle 1900-luvun tärkeäksi taiteilijaksi.

- Naistaiteilijoista arvostan korkealle Meret Oppenheimia. Hän ei ollut mikään suuri maalari, mutta hän oli merkittävä uusien ideoiden kehittäjä. Oppenheimin taiteesta ja ideoista on ammentanut valtava määrä taiteilijoita. Ja ammentaa yhä tänä päivänä, Levy sanoo.

Kuraattori Tiina Penttilä korostaa Oppenheimin merkitystä feministinä ja perinteisten sukupuoliroolien rikkojana.

– Meret Oppenheim oli rohkea oman elämänsä kulkija, vapaa sielu. Hän halusi elää näköistään elämää. Samantyyppinen hahmo nykypopulaarikulttuurissa on ehkä yhdysvaltalainen Beyoncé, Penttilä pohtii.

Näyttely Meret Oppenheim: Mielen peilit jatkaa EMMA:n kansainvälisiä modernisteja esittelevää näyttelysarjaa. Näyttely on esillä elokuulle 2018 asti.

Helsinki Areenan kupeessa tönötti tänään keskiviikkoaamuna telttajono. Asia oli telttailijoille tärkeä: Piti saada hyvät paikat norjalaisten kaksosten Marcuksen ja Martinuksen keikalle ystävänpäivän iltana.

Marcuksen ja Martinuksen kohdalla voi puhua pienoisesta sensaatiosta. Vielä pari vuotta sitten juuri kukaan ei ollut kuullut heistä Suomessa. Nyt he ovat teinien idoleita kaikkialla Pohjoismaissa.

Kaksikon tuoreen Moments-kiertueen Helsingin-keikkaa voidaan pitää jonkinlaisena lohdutuspalkintona niille, jotka jäivät ilman lippuja poikien edellisellä keikalla viime marraskuussa. Tuo konsertti myytiin loppuun kymmenessä minuutissa.

Innokkaimmat fanit pääsivät näkemään vilauksen idoleistaan tänään Helsingin ydinkeskustassa Kampissa. Turvamiehet veivät kaksikkoa kuin huippupoliitikkoja, koska fanit olivat esikuviensa näkemisestä innoissaan.

Kaksosten laulajanura alkoi jo vuonna 2012, jolloin he voittivat kotimaassaan Melodi Grand Prix Junior -laulukilpailun. Sen jälkeen tie tähtiin on ollut pystysuora.

Marcuksen ja Martinuksen ensimmäinen albumi myi heti platinaa Norjassa. Sen jälkeen he siirtyivät englanninkielisiin lauluihin.

Norjalaisduon Instagram-tilillä on peräti 1,3 miljoonaa seuraajaa, ja instasta löytyy myös kymmeniä bändin fanisivuja. Marcuksen ja Martinuksen uusimpia aluevaltauksia ovat useat Keski-Euroopan maat ja Kreikka.

Lue myös:

Norjalaiset kaksospojat ovat vuoden pohjoismainen poptapaus – 9 syytä kiinnostua Marcus & Martinuksesta

– Paljon?! Ei se nyt niin paljon ole, ylikomisario John Barnaby eli näyttelijä Neil Dudgeon protestoi.

Keskustellaan siitä, kuinka monta ruumista tv-sarja Midsomerin murhissa on tullut sen 20-vuotisen historian aikana. Luku on yli 360. Ja se ei ole paljon?

– Monet luulevat, että Midsomer on joku pieni kylä, mutta itse ajattelen, että se on suuri maakunta, Dudgeon perustelee muka närkästyneenä.

Ja sitten lasketaan. Oletetaan, että Midsomer on suurin piirtein Lieksan kunnan kokoinen, noin 4 000 neliökilometrin alue, jolla tapahtuu 360 murhaa 20 vuoden aikana.

– Eihän se ole kuin 18 murhaa vuodessa ja 1,5 murhaa kuukaudessa. Jos sama määrä ruumiita tulisi pienessä kylässä, se olisi mielipuolista ja sille pitäisi jo tehdä jotain.

Dudgeon on ehtinyt käyttää matikkapäätä. Hän on näytellyt Midsomerin murhien ylikomisario John Barnabya vuodesta 2011, jolloin edellinen ylikomisario, John Nettles, jäi eläkkeelle.

Tuntematon Suomi

Dudgeon pitää Suomea Euroopan salaperäisimpänä maana. Kaikki tietävät Tanskan ja sen Rikos-tv-sarjan. Sama juttu Ruotsin, Silta-sarjan ja Abban kanssa. Ne tiedetään. Norjakin tunnetaan: Siellä on laivateollisuutta. Mutta Suomi?

– Suomi on vähän kuin Narnia, myyttinen paikka, jossa on paljon lunta ja poroja. Helsinki on romanttinen. Täällä on vähän sellaista kylmän sodan tunnelmaa ja venäläistä arkkitehtuuria, Dudgeon pohtii.

Niin eksoottisen maineessa Suomi on Briteissä, että Dudgeonin lapsetkin olisivat halunneet isän kanssa matkalle mukaan.

– Olen käynyt vastaavilla reissuilla Ranskassa, Saksassa, Hollannissa ja Belgiassa. Niiden kohdalla lapseni totesivat, että tavataan, kun tulet takaisin. Ei heitä kiinnostanut, mutta Suomi oli heistä valtavan jännittävä.

Dudgeon vieraili Suomessa tapaamassa fanejaan ja tutustui samalla Yleisradioon.

Murha nostaa panoksia

Dudgeonilla on pitkä kokemus Midsomerin murhista. Hän katseli sarjaa jo ennen kuin alkoi itse tehdä sitä. Hän on murhamysteerien ystävä.

– Kun aiemmin seurasimme vaimoni kanssa Midosomerin murhia, hän tapasi sanoa: “Se on tuo mies, jolla on hattu päässä. Selvä murhaaja”. Ja minä siihen, että: “Lopeta, pilaat kokemuksen. Haluan katsoa loppuun ja nauttia, enkä miettiä, kuka sen tekin”.

Dudgeonin mielestä parhaat jännärit toimivat myös ilman murhaa. Oleellista on yhteisö, johon sukelletaan ja jonka jäsenistä tarina paljastaa erilaisia jännittäviä puolia. Katsoja samastuu ihmisiin ja liikuttuu heidän kohtaloistaan.

Toki murhan myötä kuvaan tulee mukaan visailuelementti: Kysymys, kuka sen teki, luo jännitteen, joka pitää tarinan koossa.

– Mikään ei ole niin vakavaa kuin kuolema. Murha nostaa heti panoksia, se antaa jutulle alku- ja loppupisteen, eräänlaiset raamit. Tarina alkaa murhalla ja päättyy sen ratkaisuun.

Ylikonstaapeli tykkää kikattaa

Dudgeon on ratkonut epäilyttäviä kuolemia seitsemän vuotta. Eikö samaan tv-sarjan hahmoon kyllästy? Vastaus on ei. Syykin on selvä – on ollut hyvä säkä ylikonstaapelien suhteen. Erityisesti näyttelijäkollega Nick Hendrixistä on ollut paljon hupia.

– Hän on kova poika nauramaan ottojen aikana. Hänet on helppo saada kikattamaan ja erittäin vaikea saada lopettamaan. Minä yllytän häntä kuvauksissa ihan vain nähdäkseni, kuinka kauan hän pystyy hekottamaan.

Midsomerin murhien työryhmä vaihtuu joka viides viikko. Perusjoukko, ylikomisario, ylikonstaapeli, Barnabyn vaimo ja patologi, pysyy samana, muut ovat vierailevia tähtiä. Yhtä jaksoa tehdään viisi viikkoa. Ensimmäinen viikko harjoitellaan, sitten kuvataan.

– Kun uusi jakso alkaa, paikalle tulee 15 uutta näyttelijää ja uusi ohjaaja. Ilmapiiri on rupatteleva ja innostunut. Siitä saa valtavasti energiaa.

– Niin ja catering-palvelu on fantastinen. Se on myös tärkeä tekijä. “Tule töihin, saat piirakan”, he sanovat, johon minä, että: “Okei, olen jo matkalla”.

Sarja joutui myrskyn silmään vuonna 2011

Midosomerien murhat -sarja tapahtuu kuvankauniilla, idyllisellä englantilaisella maaseudulla, jossa – murhien uhreja lukuun ottamatta – kaikilla tuntuu pyyhkivän hyvin. Vuonna 2011 sarja joutui myrskyn keskelle. Midsomeria kritisoitiin Isossa-Britanniassa liian valkoiseksi ja liian yläluokkaiseksi.

Midsomer ei kriitikoiden mukaan kuvastanut monikulttuurista brittiläistä yhteiskuntaa. Sarjan tuottaja hyllytettiin sen jälkeen, kun hän kertoi julkisuudessa pitävänsä Midsomeria englantilaisuuden viimeisenä linnakkeena, eikä nähnyt ongelmallisena sitä, ettei sarjassa ollut mukana näyttelijöitä etnisistä vähemmistöistä.

Mitä Dudgeon ajattelee kritiikistä ja tapahtuneesta?

– No, asiat ovat muuttuneet jo vuosia sitten, Dudgeon sanoo.

Hän pitää tärkeänä, että Midsomeriin saadaan parhaat näyttelijät, monipuolinen yleisö ja monipuolinen tekijäjoukko.

– Näyttelijöille on niin vähän töitä, että mikä tahansa, mikä estää saamasta niitä, on todella valitettavaa. Itse haluan kaikenlaisia ihmisiä Midsomeriin, ja viime vuosina meillä on ollut monipuolisesti erilaisia mahtavia näyttelijöitä.

Midsomerin murhien uuden 19. kauden loppujaksot nähdään TV1:llä lauantaisin 10.–31.3. klo 19.40–20.30.

Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon voittajaehdokkaat on julkistettu. Palkintoja jaetaan neljässä kilpailukategoriassa, joita ovat vuoden juttu, vuoden journalistinen teko, vuoden kirja sekä vuoden journalisti.

Yle Radio 1:ssä Ykkösaamua juontava Olli Seuri on ehdolla vuoden journalistiksi.

Palkintolautakunnan perusteluissa sanotaan, että Seuri luo ohjelmassa pohjaa päivän keskustelunaiheille. Hän valmistautuu lähetyksiin huolella, hallitsee faktat ja osaa keskittyä olennaiseen suoran lähetyksen nopeasti vaihtuvissa tilanteissa.

Seuria pidetään myös tiukkana, mutta reiluna haastattelijana. Hän ei päästä haastateltaviaan helpolla, mutta nämä ovat lähetyksissä aina pääroolissa. Seurista paistaa myös aito innostus ohjelmissa käsiteltäviä asioita ja kysymyksiä kohtaan, perusteluissa sanotaan.

– Onhan tämä kova juttu, että jokapäiväinen syventävä journalismi huomioidaan. Tämä tuli kyllä aivan puun takaa, Seuri sanoo ehdokkuudestaan.

Hän pitää erityisen arvokkaana sitä, että myös radiojournalismi saa ansaitsemaansa huomiota. Yleensä journalistipalkintoja saavat tv- ja lehtitoimittajat.

– Edelleen on ajattelua, että radiosta päästään televisioon. Itse ajattelen niin, että radion, puheen ja audion tulevaisuus näyttää tällä hetkellä erittäin hyvältä. Ehkä tämä ehdokkuus ilmentää sitä.

Seuri sanoo päässeensä seuraamaan audion uutta tulemista, kun hän tuotti viime vuonna Ylen Päivystävät dosentit -podcast.

Paljastuksia Perussuomalaisista sarjahukuttajaan

Suuren Journalistipalkinnon muissa kategorioissa on ehdolla niin yksittäisiä tekijöitä kuin työryhmiä.

Vuoden juttu -kategoriassa ehdolla ovat Aamulehden Lauri Nurmen juttu, joka ennakoi Perussuomalaisten kahtiajakautumista, Suomen Tietotoimiston ja Turun Sanomien jutut seksuaalisesta ahdistelusta kouluissa sekä Suomen Kuvalehden Aurora Rämön ja Elina Järvisen juttu pohjoiskarjalaisesta sarjahukuttajasta.

Journalistipalkinto pyrkii huomioimaan myös uudet toteutustavat.

Esimerkiksi Vuoden journalistinen teko -kategoriassa on ehdolla Helsingin Sanomien uusi Musta laatikko -konsepti. Siinä journalismia on tarjottu yleisölle Kansallisteatterin lavalla. Esityksissä yhteensä 67 Helsingin Sanomien toimittajaa ja kuvaajaa on kertonut jutuistaan ja avannut journalistisen työn prosesseja.

Suuren Journalistipalkinnon on perustanut ruotsalainen kustannusyhtiö Bonnier AB. Jokaisen palkinnon rahallinen arvo on 7 500 euroa. Suuri Journalistipalkinto jaetaan 14. maaliskuuta.

Helsinkiläinen elokuvateatteri oli torstaina melkein viimeistä sijaa täynnä. Paikalle oli houkuttanut Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan ilmaisnäytös. Tuotantoyhtiön laskelmien mukaan siinä meni rikki maaginen miljoonan katsojan raja.

Elokuvanäytöksen yllätysvieras oli presidentti Tarja Halonen, joka piti puheen ennen näytöksen alkua. Presidentti kertoi todenneensa "isoäitimäisesti" heti Louhimiehen elokuvan nähtyään:

– Herranjumala, kuinka nuoria sotaa käyneet miehet olivat! Mutta niin he ovat kaikissa sodissa ja niin ovat myös ne naiset ja äidit, jotka kantavat seuraukset. Se hätkähdyttää.

Halosen mielestä katsojilla oli odotettavissa “mahtava tuokio”.

– Olen katsonut filmin mieheni kanssa ja voin vakuuttaa, että siitä jää muistijälki.

Vain kolme onnistunut samassa

Samaan miljoonan katsojan lukuun on yltänyt aiemmin vain kolme suomalaista elokuvaa. Ei ihme, että ohjaaja Aku Louhimies oli yhtä aurinkoa.

– Harvemmin kuvissa hymyilen, mutta nyt on vähän pakko, hän sanoi.

Louhimies uskoo, että intohimo ja klassikko -yhdistelmä on saanut ihmiset sankoin joukoin liikkeelle.

– Elokuva on tehty pieteetillä, tarina on ikoninen ja suomalaisia koskettava, ohjaaja analysoi menestyksen syitä.

Kotimaisten elokuvien katsojaennätystä teattereissa pitää edelleen Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas, jonka näki valkokankailta 2,8 miljoonaa ihmistä. Pääseekö uusi versio samoihin lukuihin?

– Siihen aikaan ei ollut televisiota ja ihmiset kävivät katsomassa elokuvaa useana vuonna uudestaan ja uudestaan. Se pyöri pitkään teattereissa. Sellainen ei ole enää mahdollista. Kyllä tämä miljoona on jo poikkeuksellista, eikä varmasti toistu usein, Louhimies sanoo.

Kuvaa Suomen rakentamista

Helsinkiläinen Mervi Leino oli tullut katsomaan Tuntematonta sotilasta avoimin ja tyytyväisin mielin.

– Historia, ja erityisesti Suomen historia, kiinnostaa ihmisiä, mikä on todella hieno asia. Ihmiset haluavat nähdä ja tuntea historian havinaa, Leino arveli.

Espoolainen Ville Ääri oli paikalla Väinö Linnan kirjan ja monesti näkemänsä Edvin Laineen version vuoksi. Molemmat olivat tehneet vaikutuksen.

– Minulla on aika korkeat odotukset. Kaikki tutut ovat kehuneet tätä, Ääri sanoi.

Myös espoolainen An Cong oli kuullut puhuttavan uudesta versiosta hyvää. Mutta miksi elokuva nyt rikkoo miljoonan rajapyykin?

– Se kuvastaa suomalaista identiteettiä ja näyttää myös nuorille, millaista on ollut rakentaa Suomea ja suomalaisuutta, Cong sanoi.

Tuntematon tutuksi myös ulkomailla

Tuntematon sotilas sai Suomen ensi-iltansa viime lokakuussa. Ruotsissa se nähtiin ensimmäisen kerran joulukuussa, Islannissa tammikuusssa ja Norjassa helmikuun alussa. Se jatkaa edelleen kaikkien maiden ohjelmistoissa.

– Monet ovat sanoneet, että on hyvä, että meillä ei ole samanlaista historiaa tai että enpäs tiennytkään tätä Suomesta, Louhimies kertoo pohjoismaisista reaktioista.

Elokuva on Louhimiehen mukaan tehty ennen kaikkea suomalaisille ja ihmisille, jotka tuntevat suomalaista kulttuuria. Toiveissa kuitenkin on, että elokuva löytäisi yleisöä myös Pohjoismaiden ulkopuolelta.

– Merkkejä tästä on, mutta vielä en voi kertoa sen enempää.

Tuntemattomalla sotilaalla on kymmenen Jussi-ehdokkuutta.

– Sen sulattelemiseen meni päiviä, sanoo vieressäni istuva vanhempi herrasmies Tampere-talon ison salin katsomossa.

Odotamme Veljeni vartija -oopperan omaisille tarkoitetun kenraaliharjoituksen alkamista, mutta ajatukset kääntyvät tanskalaisohjaaja Lars Feldballe-Petersenin dokumenttiin Anteeksiantamaton, joka on katsottavissa Areenassa.

Se kertoo 44-vuotiaasta Esad Landzosta, joka työskenteli 19-vuotiaana Celebicin vankileirin vanginvartijana. Landzo nöyryytti, kidutti ja murhasi vangittuja serbejä parhaansa mukaan. Tuomionsa kärsinyt bosnialainen palaa dokumentissa rikospaikalle ja pyytää hengissä olevilta anteeksi. Elokuva vahvistaa, että sitä on vaikea antaa.

– Varsinkaan niiden puolesta, jotka ovat joukkohaudoissa. Niistä tapahtumista on vasta vajaat 30 vuotta aikaa. Suomen sisällissodasta on sata vuotta ja tuntuu siltä, ettei vieläkään ole kaikkea annettu anteeksi, mies sanoo.

"Jokainen, joka valitsi puolensa, ajatteli olevansa oikeassa"

Viimeinen harjoitus ennen ensi-iltaa alkaa. Baritoni Ville Rusasen esittämä Eemil laukoo siskolleen suorat sanat. Hän ja Tuuli Takalan esittämä Amanda ovat nyt eri puolilla. Rossin perheessä eletään kohtalon hetkiä. Paikka on Tampere, vuosi 1918.

– Se perhe ei mene kahtia vaan kolmeen osaan. Isä Johannes pysyy puolueettomana, poika liittyy valkoisiin ja tytär punaisiin, Veljeni vartija -oopperan käsikirjoittaja ja ohjaaja Tuomas Parkkinen kertoo.

Perjantaina ensi-iltansa saava Veljeni vartija on vuoden kotimaisia oopperatapauksia ja kunnianhimoinen sukellus sadan vuoden takaiseen tragediaan.

Tuomas Parkkisen väkevä teksti on teoksen peruskalliota. Pitkän linjan näytelmäkirjailija nouseekin Veljeni vartijan myötä suomalaisten oopperalibretistien kaanoniin teräväkielisenä totuudenpuhujana, jolle leimallista on satiirinen pohjavire.

– Draamantekijänä minulle tärkeä lähtökohta on se, että kirjoitan henkilövetoisesti.

Pohjimmiltaan ooppera on säveltäjän taidetta. Veljeni vartija on Olli Kortekankaan kymmenes ja suurimuotoisin ooppera.

– Ensimmäinen reaktioni oli tietysti suuri innostus, ja vasta sitten tuli hiki: miten aihetta voi lähestyä? Se tuntui niin suurelta ja traagiselta, Kortekangas kretoo.

Oopperaa on kypsytelty jo kymmenen vuotta. Syntyi teos, joka pyrkii ymmärtämään ihmistä. Veljeni vartija ei ota kantaa siihen, kuka Suomen sisällissodassa oli oikeassa, kuka väärässä.

– Kun ihmiset tekivät päätöksiä, että ottavatko he aseen, ja mille puolelle lähtevät ja mitä siellä tekevät, niin varmaan heistä jokainen ajatteli olevansa oikeassa. Se on mielestäni lähtökohta, jonka hyväksymällä saa apua ihmisten ymmärtämiseen ja armahtamiseen.

Parkkinen kiinnostui oopperan myötä sisällissodan psykohistoriasta. Aiheesta on kirjoittanut muun muassa Juha Siltala.

– Puolia valittiin sattumanvaraisesti useammin kuin olemme uskoneet. Niin moni asia vaikutti päätökseen, mutta toisaalta yksittäinen seikka saattoi ratkaista, esimerkiksi se, missä talossa on sattunut asumaan. On parempi valita puoli niin, että rappukäytävässä uskaltaa kävellä naapureita vastaan ja tervehtiä, Parkkinen toteaa.

Taiteellinen itseluottamus kohdallaan

Musiikki on tunnistettavaa Kortekangasta, mutta kuljettavia polkuja on tavallista enemmän. On tanssi- ja marssimusiikkia, on laulelmia ja kumarruksia taidemusiikin historiaan.

– Tässä on selvästi enemmän tyylittelyä eri suuntiin kuin aiemmissa oopperoissani. Siellä viitataan 1900-luvun alkupuolen tansseihin ja taistelulauluihin, ja löytyy sieltä myös myöhäisromanttista hehkutusta. Tämä kaikki liittyy varmaan taiteellisen itseluottamuksen kasvuun, Kortekangas vahvistaa.

Lähes samaan hengenvetoon säveltäjä huomauttaa, ettei moinen säveltäminen tulisi kuuloonkaan, ellei teoksella olisi perusta kunnossa.

– Jotta tämä kaikki toimii, se vaatii sen, että siinä on alusta loppuun vankka rakenne. Kyse kun on yhdestä ja samasta teoksesta. Niinpä siellä on muutamia hyvin selkeitä ja vahvoja teemoja, jotka esiintyvät erilaisissa muodoissa eri henkilöiden esittämänä, Korktekangas sanoo.

Musiikki on vain musiikkia. Se ei itsessään ole koskaan esimerkiksi poliittista. Silti oopperan aiheella ja siinä tehtävillä valinnoilla on säveltäjälle merkitystä.

– Minulle oli hyvin tärkeää se, että tässä lähdettiin puhumaan yksilöistä. Pienen ihmisen suurista tunteista, joista mielestäni juuri ooppera osaa kertoa. Kun ooppera puhuu niistä, ooppera on parhaimmillaan, Kortekangas analysoi.

Veljeni vartijassa Kortekangas on valinnut jokaiselle roolihahmolle mielestään parhaat mahdolliset sävelet.

– Säveltäjän täytyy rakastaa kaikkia roolihenkilöitä ja pyrkiä samastumaan heihin. Sitä kautta yleisö pystyy samaan. Se koskee oopperaa ja taidetta ylipäänsä. Pahinkin pahis täytyy kuvata niin, että hänessä on jotain rakastettavaa.

Kuka oopperan roolihahmoista on tällainen pahis?

– Minua ei oikeastaan kiinnostanut ottaa yleisesti kantaa siihen, kuka tässä oopperassa tai ylipäänsä sisällissodassa oli enemmän oikeassa tai väärässä, Kortekangas kuittaa.

Yhteistyön tulos

Tämän oopperan kohdalla säveltäjä ja käsikirjoittaja-ohjaaja ovat tehneet tiivistä yhteistyötä alusta saakka. Kun teos tilattiin kymmenen vuotta sitten, oli ensin aika tutustua. Kortekangas ja Parkkinen keskustelivat taiteesta, teatterista, oopperasta ja musiikista.

Sitten Parkkinen alkoi hahmotella käsikirjoitusta.

– Kun esittelin tiivistelmän ensimmäistä kertaa tilaajille ja tuottajille, sain aplodit, Parkkinen muistaa.

Lopulta sanat saivat ympärilleen musiikkia. Nuotti kerrallaan.

– Kun kuulin Ollin musiikkia, olin hyvin helpottunut: teemme samaa teosta, Parkkinen kiittelee.

– Siinä nimittäin tietenkin oli pieni mahdollisuus, ettei niin olisi ollut, koska käsialamme eroavat toisistaan: se miten Kortekangas säveltää ja miten minä kirjoitan. Kymmenen vuoden aikana olemme löytäneet aika jännän ristiriidan, joka on nähtävissä ja kuultavissa tässä oopperassa. Sellaista ei ole suomalaisessa oopperassa ennen lavalla nähty, Parkkinen hehkuttaa.

Käsikirjoituksen lisäksi Parkkinen vastaa teoksen ohjauksesta. Pitkän linjan ammattilaisena hän osaa pitää roolinsa erikseen toisistaan.

– Tämä voi kuulostaa vähän oudolta, mutta kun ohjaan, niin en koe niin, että teksti olisi minun kirjoittamaani. Se kirjailija on siinä vaiheessa jäänyt jonnekin. Se on ehkä kotona.

Tämä on saatu huomata työryhmässä saakka.

– Sanoin jopa joskus humoristisesti, että soitin kirjailijalle ja kysyin, mitä hän tarkoittaa tällä. Ja nyt tiedän, mitä hän tarkoittaa.

Veljeni vartija Tampere-talossa. Ensi-ilta perjantaina 16. helmikuuta. Yhteensä kuusi esitystä.

Yle näyttää oopperan suorana Areenassa keskiviikkona 21. helmikuuta klo 18.15.

Lue lisää: Taustamusiikki ärsyttää säveltäjä Olli Kortekangasta

Vuoden 2011 Varasto saa jatkoa uudessa Varasto 2 -elokuvassa. Arto Salmisen kirjaan perustunut alkuperäiselokuva teki komediaa duunarielämästä. Uusi elokuva valjastaa entiset varastotyöntekijät vilpilliseen remonttibisnekseen, johon sekaantuu niin perhe kuin tututkin.

Minttu Mustakallio näyttelee elokuvassa räväkkää Karitaa. Tuttuun rooliin hyppääminen on helpompi työ kuin aivan uusi rooli, sanoo Mustakallio.

– Se on vähän sama juttu kun menisi vanhojen kaverien kanssa saunaan. Toisaalta tässä ensimmäisestä osasta on aikaa. Minun piti muistella Varaston Karitaa ja katsoa alkuperäinen elokuva. Toki käsikirjoitus on aina omansa ja sitä uppoutuu siihen maailmaan, oli tuttu rooli tai ei.

Mustakallio on tehnyt paljon monipuolisia ja itsestään kaukana olevia rooleja. Viimeisimpien elokuvaroolien joukossa on ollut Viikossa aikuiseksi, Yösyöttö ja Risto Räppääjä -elokuvat.

– Esimerkiksi Karita on tosi erilainen kuin minä. Hän on paljon kiinnostavampi kuin minä. Hän on varma nainen, joka tietää mitä haluaa. Minä en kuitenkaan itse ratkaise roolia, mukana on ohjaaja, käsikirjoitus ja hahmon ulkoasu.

Haastava rooli kehitti uuden työtavan

Uransa viime aikojen haasteisiin Mustakallio laskee teatteriroolin, jossa pääsi näyttelemään ensimmäistä kertaa ruotsinkielellä.

– Viime talvena tein Svenska Teaternissa Helsingissä näytelmän ruotsiksi. En ollut näytellyt ruotsiksi koskaan näyttämöllä. En tiennyt, onnistuisinko työssä. Se oli tosi ihanaa. Tein ihan eri tavalla töitä, opettelin tekstin kuuntelemalla. Kollegani luki minulle tekstit nauhalle ja minä kuljin ympäriinsä niitä kuunnellen.

Mustakallio on kasvanut taiteilijaperheessä. Näyttelijän äiti oli laulaja Mimmi Mustakallio. Mustakalliosta tärkeimpiä äidin opetuksia on ollut luottavainen rakkaus, joka nousee kaikkien työoppien ylitse.

– Se auttaa minua päivittäin elämässä eteenpäin. Jos minulla on risteyskohta elämässä, niin on luottavainen olo, että elämä kantaa. Toivon, että voin sen jakaa myös omille lapsille. Se liittyy pyyteettömään rakkauteen, se on iso asia. Äiti on kuollut vuosia sitten, mutta tämä kulkee aina mukana.

Vapaana näyttelijänä työskentelevä Mustakallio seuraa itse omaa jaksamistaan työssä.

– Yritän kuunnella itseäni. Se on vaikeata, koska aikataulut ovat kiinni työnantajasta ja vaihtuvat usein. Almanakka minulla on koko ajan mukana. Olen tottunut säätöön. Eniten kuitenkin vapaana taiteilijana vaikuttaa työryhmä, että onko sellainen porukka, josta saa energiaa vai sellainen, joka vie sitä pois.

Yliopiston käytävälle kantautuu melkoinen pauke, litinä ja lotina. Walesista kotoisin oleva tutkija Jane Malcolm-Davies hakkaa villasta neulottua näytepalaa puisella nuijalla taukotilan pöydällä.

Hän on erikoistunut muinaisten asusteiden ennallistamiseen ja on siksi pukeutunut renessanssiajan vaatteisiin. Tutkija näyttää roolihenkilöltä Aalto-yliopiston tiloissa.

Aalto-yliopiston professori Paula Hohti tamppaa puolestaan samanlaista näytepalaa pesuvadissa, jossa on vettä ja saippuaa. Hän työskentelee villamöykyn kimpussa paljain jaloin.

Tutkijoiden tarkoituksena on näyttää, miten renessanssiajan (1550–1650) valmislakki tehtiin vanuttamalla.

Villapalan käsittely on valmistuksen ensimmäinen vaihe, ja villasta tehtyjä halpalakkeja tuli markkinoille 1500-luvulla. Yläluokka pukeutui kalliiseen silkkisamettiseen lakkiin, mutta kaukaa sama asuste näytti villasta vanutettuna yhtä hienolta.

Muoti kuului yläluokalle

Aalto-yliopiston professori Paula Hohti sai viime vuonna kahden miljoonan euron rahoituksen pukuhistorian tutkimukseensa. Tuen myönsi Euroopan tutkimusneuvosto ERC.

Viisivuotisen projektin tarkoituksena on selvittää länsimaisen muodin kehitystä ja leviämistä alempiin yhteiskuntaluokkiin renessanssin aikana.

Silloin markkinoille tuli uusia tuotteita. Tarjolla oli esimerkiksi tavallista halvempia silkkikankaita.

– Alaluokka pääsi silloin ensi kertaa käsiksi muodikkaisiin tuotteisiin. Niitä oli helppo saada ja ne olivat halvempia, Paula Hohti sanoo.

Perinteisesti pukeutuminen kuului yläluokalle, ja pukeutumista säädeltiin jopa asetuksilla yläluokan eduksi.

1500-luvulla etenkin italialaiset kaupunkivaltiot voivat hyvin. Teknologia, kuten painotekniikka, kehittyi ja kaupankäynti kansainvälistyi nopeasti. Se vaikutti muotiin.

Muodin kärkimaita olivat Italia, Ranska ja Espanja. Virtaukset levisivät pikku hiljaa Saksaan, Englantiin ja Skandinaviaan.

Vaatteiden halpenemisen seurauksena myös pukumuoti alkoi vaihtua nopeammin.

– Renessanssin aika oli suuri kulutuksen aikakausi, Hohti toteaa.

Sanaa muoti alettiin Hohdin mukaan käyttää silloin ensi kertaa italian ja ranskan kielessä.

Turun linna oli Suomen muodin mekka

Toisin kuin usein luullaan myös Suomessa seurattiin muodin kehitystä. Tänne virtaukset toi Kustaa Vaasan poika Juhana Herttua, joka perusti hovinsa 1550-luvulla Turun linnaan. Suomeen rantautui hänen mukanaan eurooppalaisen pukeutumisen kulttuuri.

– Muotia nähtiin täällä tietysti aika pienessä mittakaavassa aateliston keskuudessa, Hohti sanoo.

Suomesta oli tapana lähettää nuoria yläluokan miehiä Eurooppaan kouluttautumaan.

– Kirjeistä näkee, että miehet raportoivat paikallista muotia ja he tarjoutuivat tuomaan Euroopasta Suomeen viimeisen muodin mukaisia tuotteita, Hohti toteaa.

Kööpenhaminan metrotyömaa poiki aarteen

Suomalaisprofessorin ja hänen kansainvälisen tiiminsä tavoitteena on tuottaa uusia menetelmiä pukuhistorian tutkimukseen.

– Keskitymme todella paljon itse materiaaliin. Mitä sen kautta voidaan oppia, Hohti sanoo.

Tiimi käyttää työssään rekonstruktioita ja digitaalista nykytekniikkaa. Tutkijoita kiinnostaa alaluokan muotiin liittyvä hiljainen tieto, joka on osin kadonnut.

– Uskomme, että kun pääsemme monin eri tavoin materiaaliin käsiksi, pääsemme käsiksi myös alaluokkien pukeutumiseen, Hohti toteaa.

Kööpenhaminan uuden metrolinjan rakentaminen avasi muutama vuosi sitten kiinnostavat näkymät pukuhistorian tutkimukselle.

Kaivauksissa kaupungin alta löytyi mittava tekstiili- ja vaatekokoelma. Kaivinkoneet olivat ilmeisesti rouhaisseet satoja vuosia vanhaa kaatopaikkaa, josta löytyi kenkiä, hattuja, sukkia ja peruukkeja.

– Aineisto on meille todella tärkeä, koska asusteet ovat kuuluneet enimmäkseen tavallisille ihmisille, Hohti toteaa.

Pukuhistorian tutkimuksessa Hohdin tiimi käyttää hyväkseen myös erilaisia dokumentteja, joissa on kuvailtu aikakauden muotia ja asusteita.

Lähteinä käytetään esimerkiksi yksityishenkilöiden kirjeenvaihtoa, perunkirjoja ja jopa tilikirjoja, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, millaisia asuja rahalla on hankittu.

Koko Pohjois-Amerikan kattava, 36 kaupunkia käsittävä kiertue alkaa kesäkuun alussa Arizonan Glendalesta. Kiertuekokoonpanossa ovat mukana alkuperäisjäsenet Billy Corgan, kitaristi James Iha sekä rumpali Jimmy Chamberlin.

Vaihtoehtorockia esittävä yhtye on ilmoittanut esittävänsä musiikkia viideltä ensimmäiseltä albumiltaan, joihin kuuluvat vuonna 1993 julkaistu Siamese Dream sekä vuonna 1995 ilmestynyt Mellon Collie and the Infinite Sadness. Jälkimmäinen on bändin tunnetuin ja menestynein levy.

Smashing Pumpkinsin alkuperäinen basisti D'arcy Wretzky ei osallistu kiertueelle. Syynä ovat huonot välit Corganin kanssa.

"Sietämätön tapaus"

Vuonna 1999 yhtyeestä eronnut Wretzky on todennut äskettäisissä Alternative Nation -julkaisun haastatteluissa, että kiertueen syynä on Corganin rahapula. Viime aikoina Corgan on ollut mukana showpainitoiminnassa, jonka pyörittämiseen hänen rahansa ovat uponneet.

Wretzkyn mukaan Corgan on sietämätön tapaus, joka nauttii muiden ihmisten nöyryyttämisestä.

– Billy on todennut useaan otteeseen, ettei kasaa bändiä uudelleen tai soita vanhoja hittejään rahan takia. Sitä hän juuri nyt tekee, Wretzky väittää.

Wretzkyn ja Corganin välirikko on ollut varsin pitkäkestoinen ja ehdoton. He keskustelivat ensimmäisen kerran 17 vuoteen vuonna 2016. Ilmeisesti keskustelu ei ollut kovin hedelmällinen.

Chicagolaisyhtye hajosi vuonna 2000. Sen jälkeen se on esiintynyt Billy Corganin luotsaamana vaihtelevin kokoonpanoin.

Black Panther on herättänyt innostusta ja ylpeyttä afrikkalaisissa elokuvafaneissa. Se on saanut maanosassa ylistäviä arvioita etenkin perinteisten stereotypioiden murskaamisesta ja sitä on koettu populaarikulttuurin merkkipaaluksi.

Black Pantherissa esiintyy lähes pelkästään mustia näyttelijöitä ja ohjaajakin on afroamerikkalainen Ryan Coogler.

Elokuva sijoittuu fiktiiviseen Wakandan valtioon ja se erottuu muista supersankarielokuvista jo päähenkilöidensä takia.

Elokuvan päähahmo, T'Challa ei tosin ole ensimmäinen musta supersankari. Vuosina 1998-2004 Blade-elokuvissa Wesley Snipes esitti vampyyrinmetsästäjää, joka oli itsekin puoliksi vampyyri. Myös Blade on Marvelin tuotantoa.

Kenialaisen Brian Bahasan mukaan Blade on kuitenkin selkeästi amerikkalainen hahmo.

– Kuulin juuri keskustelun, jossa todettiin, että Bladen täytyi kävellä jotta Black Panther voisi juosta.

Oikeita aksentteja

Afrikkalaisfanit ovat kehuneet myös elokuvan visuaalisuutta, onnistuneita viittauksia alkuperäiseen sarjakuvaan ja henkilöhahmojen todellisuutta vastaavia aksentteja.

– Normaalisti afrikkalainen hahmo on Hollywood-tuotannoissa pelkkä afrikkalainen hahmo. Nigerialaiselle aksentilla puhuva näyttelijä saattaa esittää kenialaista ja päinvastoin, elokuvassa esiintyvä nigerialainen Sope Aluko toteaa.

Nyt tämäkin ongelma on korjattu.

Vaikka Black Pantherin odotetaan menestyvän teattereissa hyvin, monelle on tärkeintä sen kulttuurinen merkitys.

– Se että Marvel tekee elokuvan, joka perustuu mustiin henkilöhahmoihin, lähettää tärkeän viestin koko maailmalle, kenialaisnäyttelijä Moses Adua sanoo.

Modernin ja perinteisen liitto

Black Pantherissa kuvitteellinen Wakanda on hyödyntänyt onnistuneesti myös luonnonvarojaan ja siitä on tullut teknologialtaan maailman kehittynein valtio. Tämä on täydellinen vastakohta mielikuville, joissa afrikkalaisiin maihin yhdistetään useimmiten pelkkää köyhyyttä ja takapajuisuutta.

Teknologian ohella Wakandassa vaalitaan myös afrikkalaista kulttuuria ja afrikkalaisia arvoja. Elokuvassa näytetään tavallisia afrikkalaisia työskentelemässä teknologian parissa ja se yhdistelee toisiinsa modernia ja perinteistä.

Elokuva-alalla työskentelevän kenialaisen Jinna Mutunen mielestä Black Panther on saavuttanut tavoitteensa esittämällä afrikkalaista kulttuuria ja Afrikkaa positiivisessa valossa, mutta tämä ei saisi jäädä tähän.

– Se täyttää valtaa aukkoa, mutta tarvitsisimme tällaisia elokuvia lisää.

Black Panther sai juuri ensi-iltansa Suomessa.

Taiteen edistämiskeskus Taike on jakannut vammaisyhteisöjen kulttuuritoimintaan lähes 700 000 euroa.

Suurimmat avustukset menivät kuulo- ja näkövammaisten osallistumista edistävään toimintaan.

Teatteri Totti sai viittomakielisten teatteriesitysten tekemiseen 130 000 euroa ja Näkövammaisten kulttuuripalvelu sai kulttuuritoimintaansa varten 120 000 euroa.

Kuurojen Liitto sai 60 000 euroa viittomakielisen kulttuuritoiminnan edistämiseen.

Koko tukipotista noin puolet käytetään toiminta-avustuksiin. Toinen puolikas koostuu erityisavustuksista, joilla tuetaan mm. kulttuuripalveluiden saavutettavuutta.