Hämmennys oli suuri, kun Saara Aallon kolme Euroviisujen ehdokaskappaletta nähtiin lavaesityksinä. UMK-finaalin piti olla läpihuutojuttu ja Monsters-kappaleen lähteä murskavoitolla Lissaboniin.

Iltaan saatiinkin aivan oikeaa jännitystä, kun altavastaajina olleet kappaleet heräsivät lavalla uuteen eloon.

Tasapaksumpi Domino oli yksinkertaisuudessaan tyylikäs ja Queens mahtipontisen pysäyttävä veturinpuolikkaan kanssa. Tarttuvimman kappaleen eli Monstersin esitys olikin yllättäen pliisuin ja sekavin.

Suomalaisten ja kansainvälisen raadin pisteet keikauttivat kuitenkin kisan Monstersin eduksi. Saara Aalto itse arveli, että kappaletta hyödytti se, että se julkaistiin ensimmäisenä ja ihmiset olivat kuulleet sitä eniten.

Totta sekin. Mutta biisinä se on kolmesta tarttuvin.

Olisipa lopputulos ollut mikä tahansa, kaikki kolme kappaletta olisi voinut lähettää Portugalin Euroviisuihin. Rinta rottingilla.

Saara Aallolle jää silti petrattavaa Portugalin Euroviisuihin. Alun perin oli tarkoituksena, että huippukoreografi Brian Friedmanin suunnittelemat esitykset siirtyisivät sellaisinaan laulukilpailun lavalle.

Kahden muun esityksen kohdalla näin olisi voitu tehdä, mutta ei Monstersin. Kappaleen sanoma ja jopa Aallon äänikin hukkui poukkoilevan koreografian jalkoihin.

Euroviisuissa lavashow’lla on suuri merkitys. Hyvällä esityksellä saatetaan pelastaa huonompikin kappale ja hyvä kappale saattaa kärsiä kehnosta esityksestä.

Saara Aallolle Euroviisut on ollut ikuinen unelma. Kaikki mitä hän on tehnyt, on tähdännyt siihen, että hän pääsee viisuedustajaksi. Sillä oli varmasti merkitys, että hän jäi UMK-karsinnassa toiseksi vuonna 2016, päätyi Britannian X Factoriin koulittavaksi ja edustaa vasta nyt Suomea Euroviisuissa.

Saara Aallosta on kuoriutunut kansainvälisen tason tähti, josta koko UMK-show oli osoitus. Vai kuinka moni tässä maassa pystyy laulamaan puhtaasti pää alaspäin?

Aalto kerää varmasti huomiota Lissabonin Euroviisuissa. Hän osaa laulaa, esiintyä, ottaa median haltuun ja vieläpä nauttia siitä kaikesta.

Vielä kun saadaan lavalla olevat monsterit kuriin, sitten voidaan alkaa suunnitella torilla tapaamista.

Hullu ja ihana, sellaiseksi Laura Birn kuvailee viime vuotta.

Hän on juuri palannut Britanniasta Netflixillä nähtävän teinikauhusarjanThe Innocents kuvauksista. Lisäksi vuoden mittaan Birn teki Lapissa virolais-suomalaista draamakomediaa Viimeiset, natsimiehityksen aikaiseen Norjaan sijoittuvaa brittielokuvaa The Bird Catcher ja Turussa meksikolaiselokuvaa Bayoneta.

Ja sitten oli vielä Veran rooli Simo Halisen Kääntöpiste-elokuvassa. Se sai ensi-iltansa perjantaina.

– Olin jo etukäteen Simon fani ja rakastan hänen edellistä elokuvaansa Kerron sinulle kaiken. Kun sain käsikirjoituksen luettavakseni, se koukutti saman tien.

Halinen piti näyttelijöille useita koekuvauskierroksia. Niissä työstettiin kohtauksia tuntikausia.

– Tuntuu hienolta saada rooli, kun on jo oikeasti tehnyt töitä ohjaajan kanssa. Tiesin, että meillä toimii. Kun Simolta tuli puhelu, että olen valinnut sinut, niin olin ihan että aah, miten ihanaa!

Aina ei käy yhtä hyvin. Laura Birn on kysytty näyttelijä, joka voi usein valita mitä töitä ottaa ja mitä jättää. Silti osa rooleista menee sivu suun. Se kirvelee, vaikka ei ihan yhtä pahasti kuin uran alkuaikoina.

– On tässä vuodenkin sisällä ollut tilanne, jossa kesti monta päivää päästä sen yli, että en saanut roolia, jonka todella paljon halusin. Ehkä siihen tosin on kehittynyt jonkinlainen sietämisperspektiivi. Kun nuorempana en saanut jotain toiveroolia, tuli lohduton itku ja ajattelin, että en ikinä selviä tästä pettymyksestä. Nyt ymmärrän, että tulee muita juttuja.

Birn on jättänyt väliin useampia ensi katsomalta ihan lupaavia elokuvatuotantoja intuition perusteella. Yleensä roolin hylkäämisen syy on kuitenkin ollut se, että käsikirjoituksen ihmiskäsitys tai naiskuva on tuntunut hänestä vieraalta.

– En todellakaan voi sanoa, että teen aina elokuvia, jotka ovat jotenkin oikeassa tai moraalisia. Olen silti monta kertaa viime vuosien aikana sanonut, että en halua koekuvata, koska en voi seistä tämän jutun takana, enkä perustella itselleni, miksi tekisin tätä. Välillä silti menee metsään ja sitä päätyy ties millaiseen teokseen.

Kiinnostava nainen voi olla heikko, höpsö tai hauras

Kun Laura Birn kävi Teatterikorkeakoulua 2000-luvun alussa, hänelle ja monelle hänen kurssikaverilleen oli selvää, että he eivät tyytyisi esittämään vain tyttöystäviä tai sivustaseuraajia. Vastavalmistuneena Birn päätyi silti usein näyttelemään itseään 15 vuotta vanhemman miehen puolisoa.

– Olen ollut se nuori nainen, jonka vastanäyttelijät ovat olleet merkittävästi vanhempia miehiä. Se oli normi, eikä siihen kukaan kiinnittänyt huomiota. Jos asetelma olisi ollut toisinpäin, koko teos olisi käsitellyt nimenomaan ikäeroa.

Birnin mielestä muutos on käynnissä, mutta se vie aikaa. Luettavaksi tulee koko ajan enemmän käsikirjoituksia, joiden naishahmot ovat moniulotteisia, kokonaisia ihmisiä.

– Tosin käsikirjoituksissa on vielä paljon näitä kyselijä-ämmiä. Se on Elina Knihtilän lanseeraama termi naishahmoille, joiden tehtävä on vain tiedustella mieshenkilöltä, että mitä sä ajattelet ja miltä susta tuntuu.

Birn on optimistinen sen suhteen, että kiinnostavia rooleja on tarjolla vielä senkin jälkeen, kun neljänkympin rajapyykki muutaman vuoden päästä ylittyy.

– Minulla on toiveikas olo, sillä alalla on niin paljon naisia, jotka ovat reagoineet tähän asiaan ja entistä enemmän naisia elokuvantekijöinä. Tästä asiasta puhutaan ääneen. Minun sukupolvellani on jo helpompaa kuin edellisellä, joka on pehmentänyt tietä meille vaatimalla muutosta.

Teatterikouluaikoina Birn kavereineen halusi tehdä erityisesti vahvan naisen rooleja. Nyt se ei enää riitä.

– Siihen aikaan kyse oli vastavoimasta sille, että näitä sivustakatsojaosia oli ollut niin paljon, ettei niitä jaksanut tehdä, eikä katsoa. Vahva nainen –vaihe oli tarpeellinen. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin miettiä, että mitä se vahva naiseus on? Tarkoittaako se sitä, että naisen pitää olla äänekäs, tilaa ottava tai tosi maskuliininen? Miksi ei heikko nainen voisi olla kiinnostava, jos se saa tilaa sellaisena kuin on? Nainen voi olla mitä tahansa, höpsö tai hauras.

Birniin vetoavat erityisesti sellaiset roolit kuin Kääntöpisteen Vera. Väkivaltaista entistä puolisoaan pakeneva yksinhuoltaja on tukalassa paikassa, mutta ei silti odottele pelastajaa märät tumput kädessä. Vera toimii, vaikka häntä pelottaa.

– Vera on kokonainen nainen, hän tekee virheitä ja on välillä kohtuuton, kuten me kaikki. Hän on välillä vahva ja väillä helvetin heikko. Eihän kukaan oikeastikaan edusta vain yhtä piirrettä tai ole koko ajan yhtä ja samaa. Todellisilla henkilöillä on monia puolia ja he käyttäytyvät välillä ihan miten sattuu.

Tasa-arvo ei ole vain naisten asia, Birn huomauttaa.

– Feminismi ajaa myös miesten etuja. Se, että luovuttaisiin jäykistä sukupuolirooleista, toisi meille kaikille onnea. Kun olet mies, joudut edustamaan usein tietynlaista miehenä olemista, pitää kestää, eikä saa olla herkkä tai sitä tai tätä. Lokeroista luopumisen myötä me voisimme kaikki olla vapaita riippumatta siitä, mitä sukupuolta satumme olemaan.

Me too -kampanja hämmensi ja ahdisti

Monet ihmiset ovat valitelleet olevansa jo kurkkua myöten täynnä seksuaalisen häirinnän vastaista #metoo-kampanjaa, joka leimahti lokakuussa näyttelijä Alyssa Milanon tviitistä.

Ilmiössä on kuitenkin perattavaa vielä pitkäksi aikaa. Kampanja teemoineen noussee väkisinkin esiin myös maanantain vastaisena yönä, kun Yhdysvalloissa jaetaan Oscareita.

Viime vuonna parhaana miesnäyttelijänä palkittu Casey Affleck ei poikkeuksellisesti jaa parhaan naisnäyttelijän palkintoa. Syynä ovat häneen kohdistuvat häirintäsyytökset.

Laura Birnin mielestä aiheesta on syytä puhua niin kauan kuin seksuaalista häirintää esiintyy. Asiaa on ruodittu vasta lähinnä esittävien taiteiden osalta.

– En yhtään ajattele, että tämä on meidän alaamme erityisesti koskeva asia. Näyttelijät tietysti kiinnostavat ja meitä kuunnellaan eri tavalla kuin vaikka kaupan alan työntekijöistä. Seksuaalista häirintää on joka puolella yhteiskuntaa. Ne tarinat, joita ei kuulla, voivat olla paljon raffimpia.

Osa ihmisistä sitä paitsi havahtuu hitaasti. Hollywood-tähti Natalie Portman on kertonut Porter-lehden haastattelussa ajatelleensa #metoo-kampanjan aluksi, miten onnekas hän on, kun on säästynyt seksuaaliselta häirinnältä. Sitten asiat alkoivat palata mieleen. Nyt hän laskeskelee tapauksia olevan sata.

Myös Birn on herännyt ymmärtämään omat kokemuksensa vasta vähitellen.

– Ajattelin ensin, että onpa minulla ollut hyvä tuuri. Sitten pikku hiljaa alkoi tulla mieleen kaikenlaisia tilanteita, joissa olen kokenut häirintää, tai nähnyt sitä vierestä. Sitä on pitänyt niin normaalina, että ei ole edes tajunnut antaa tapahtumille mitään määreitä, tai puuttua niihin, saati mennä kertomaan jollekin ulkopuoliselle. Me olemme pitäneet outoja asioita normaaleina ja katsoneet pois.

Näyttelijäntyön kehollisuutta on käytetty tekosyynä asiattomaan kosketteluun. Laura Birnin mielestä esimerkiksi Panu Rajalan esittämät väitteet siitä, ettei teatterialan opiskelu ole mitään pyhäkoulua, ovat kukkua.

– Kyllä aikuinen ihminen erottaa rajan, jonka yli ei mennä. Ei se häily kehollisuuden takia. Kun ollaan intiimissä, luottamuksellisessa tilassa, ne rajat muodostuvat luonnollisesti yhdessä.

Yksi syy siihen, että moni havahtuu asiaan vasta nyt, on se, että seksuaalisesta häirinnästä on vaikea puhua, summaa Birn. Hänen mielestään on ollut todella merkityksellistä, että niin monet ihmiset ovat uskaltaneet kertoa kokemuksistaan.

– Ensimmäinen reaktioni hämmennys. En tiennyt, miten suhtautua paljastuksiin. Ne aiheuttivat välillä ahdistusta, välillä kuvotusta ja välillä syyllisyydentuntoa. Kommentoin #metoo-asiaa ensimmäisen kerran vasta vuodenvaihteessa, kun teema oli ollut jo pitkään esillä. Kysymys tuntui niin valtavalta ja monisyiseltä, että pelkäsin sanovani jotain väärää tai tyhmää. Vaikka asiahan on tavallaan hyvin selkeä ja yksinkertainen.

Seksuaalisen häirinnän kitkeminen on tärkeä asia, ja medialla on siinä suuri vastuu, toteaa Birn.

Esimerkiksi useampi elokuvasta Syysprinssi kirjoitettu lehtijuttu myytiin Birnin yläosattomuutta tai rohkeita seksikohtauksia päivittelevällä otsikolla.

– Sellaisesta tulee pettynyt olo. Sitä miettii, että miksi ja ketä varten tällaista tehdään, miksi nostetaan esiin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Joo; paljon on vielä tehtävää.

Birn pitää kiinni rajoistaan

Kun Laura Birn teki ensimmäiset elokuvansa runsaat 15 vuotta sitten, hän vastasi kiltisti kaikkeen, mitä kysyttiin. Koulu ei ollut valmistanut häntä julkisuuden kohtaamiseen mitenkään. Haastattelut tuntuivat alkuun tosi jännittäviltä ja hienoilta.

– Jossain vaiheessa tajusin, että tuli ahdistava olo siitä, että joudun jakamaan liikaa omaani. Minulla ei ollut tarvetta olla esillä itsenäni, vaan tehdä työtäni ja puhua siitä. Ymmärsin, että minulla on oikeus rajata, koska tässä on kyse minun elämästäni. Ainoa, joka voi minua suojella, olen minä.

Yksityisyyden varjeleminen nyppii osaa toimittajista. Useamman kerran Birnille on todettu, että pelkkä työ ei kiinnosta meidän lukijoitamme, eikä juttua tehdä. Se käy Birnille ihan hyvin.

– Rakastan kyllä lukea juttuja, joissa ihmiset kertovat itsestään ja elämästään. Sellaisten haastattelujen antamisessa ei ole mitään väärää tai tyhmää. Jokaisen pitää löytää oma tapansa rajata, sellainen, joka tuntuu hyvältä.

Laura Birn ei usko yhdenkään roolin menneen sivu suun sen takia, että hän ei ole rakentanut persoonastaan brändiä uhraamalla yksityisyyttään.

– Jos vuonna 2018 naisen ura ei riitä puheenaiheeksi, niin voidaan hyvin olla puhumatta. Olen ihan tyytyväinen uraani ja siihen, missä pisteessä se on.

Töitä on tosiaan riittänyt. Yhä useammin ne vievät Birnin maailmalle.

Seikkailunhalu vetää ulkomaille

Kun suomalaisnäyttelijä kymmenen vuotta sitten mainitsi haaveilevansa työnteosta maailmalla, se herätti kuulijoissa lähinnä hilpeyttä. Myös Laura Birnillä meni kauan, ennen kuin hän uskalsi myöntää asian itselleen.

– Jos joku sanoi siihen aikaan kun valmistuin Teatterikorkeakoulusta haluavansa työskennellä ulkomailla, oltiin että wouwouwou. Nyt se on oikeastaan jo itsestäänselvyys. Voi oikein hyvin sanoa, että todellakin haluan.

Ulkomaisissa tuotannoissa työskentelee näyttelijöiden lisäksi nykyisin melkoinen joukko muitakin elokuva-alan ammattilaisia. Birn arvelee, että ilmiön taustalla on ennen kaikkea itseluottamuksen koheneminen.

– Suomessa ei enää ajatella, että ei me täällä mitään osata. Me teemme ihan samoja elokuvia kuin maailmalla tehdään. Siinä on tapahtunut suuri ilmapiirin muutos.

Uusi teknologia on kutistanut maailmaa. Laura Birn tekee usein ensimmäisen koekuvauksen rooliin kotona omalla puhelimellaan.

– Asiat ovat muuttuneet valtavasti sinä aikana, kun olen ollut ammatissa. Kun saa koekuvauspyynnön, tehdään self tape kännykällä. Jos se pääsee jatkoon, niin sitten vasta tavataan ohjaaja. Tällainen lisää tunnetta siitä, että emme ole missään maailman laidalla, vaan lähellä kaikkea. Se myös lisää mahdollisuuksia.

Kansainvälisiin tuotantoihin Birniä ei vedä halu valloittaa maailmaa, vaan seikkailunhalu. Hän rakastaa matkustamista, on rakastanut aina.

– Se on mieletöntä, jos pääsee johonkin uuteen paikkaan. Vielä ihanampaa se on, kun menee jonkun syyn takia, joka auttaa kiinnittymään siihen paikkaan. On rikkaus tavata myös uusia ihmisiä.

Jotain kovin jännittävää ja uutta ulkomailla työskentelyssä Birnin mielestä on. Sen vuoksi hän keskittyy jatkossakin pääasiassa elokuvien ja televisiosarjojen tekemiseen. Teatteri on toistaiseksi hyllyllä.

– Tein viimeksi pari vuotta sitten Q-teatteriin Saara Turusen kanssa Tavallisuuden aaveen. Olen tehnyt Saaran kanssa monta juttua, ja teen vielä varmasti lisää, sillä rakastan sitä kaikkea. Viime vuosina minulle on kuitenkin tarjoutunut niin kiinnostavia juttuja, että seikkailu vetää.

Usein edellinen roolityö poikii seuraavan. The Bird Catcherin roolittaja ehdotti Birniä Netflix-sarjaan. Kaiken takana on kuitenkin loistava agentti Laura Munsterhjelm, Birn huomauttaa.

– Lauralla on todella hyvät kontaktit ja tarkka silmä sen suhteen, ketä hän ehdottaa mihinkin. Lauran ansiosta alun perin pääsin brittileffan koekuvauksiin ja sain roolin, jonka avulla pääsin Netflix-sarjaankin. Hän on monen suomalaisnäyttelijän kansainvälisen roolin takana. Varsinkin Jenkeissä asiat pyörivät täysin agenttien kautta.

Laura Birnin mielestä ilmapiiri alalla on todella rohkaiseva ulkomailla työskentelyn suhteen. Suomalaisten helmasynniksi väitettyä kateutta Birn ei ole kohdannut. Toisten onnistumista toivotaan ja kollegoja kannustetaan.

– Kun jollekin tulee eteen joku jännittävä juttu, se on kaikkien mielestä siistiä. Kun joku suomalainen menestyy, siitä tulee ehkä sellainen tunne, että tämä voi tapahtua meille kaikille.

Oscar-palkinnot vuonna 2018:

Paras elokuva: The Shape of Water

Paras naispääosa: Frances McDormand (Three Billboards Outside Ebbing, Missouri)

Paras miespääosa: Gary Oldman (Darkest Hour)

Ohjaus: Guillermo del Toro (Shape of Water)

Paras musiikkikappale: Remember Me elokuvasta Coco (Kristen Anderson-Lopez, Robert Lopez)

Paras musiikki: The Shape of Water (Alexandre Desplat)

Paras kuvaus: Roger Deakins (Blade Runner 2049)

Paras käsikirjoitus: Jordan Peele (Get Out)

Paras sovitettu käsikirjoitus: James Ivory (Call Me by Your Name)

Paras lyhytelokuva: The Silent Child (Chris Overton, Rachel Shenton)

Lyhyt dokumenttielokuva: Heaven Is a Traffic Jam on the 405 (Frank Stiefel)

Paras leikkaus: Dunkirk (Lee Smith)

Erikoistehosteet: Blade Runner 2049 (John Nelson, Paul Lambert, Richard R. Hoover, Gerd Nefzer)

Paras animaatioelokuva: Coco (Lee Unkrich, Darla K. Anderson)

Paras lyhyt animaatio: Dear Basketball (Glen Keane, Kobe Bryant)

Paras naissivuosa: Allison Janney (I, Tonya)

Paras vieraskielinen elokuva: Una Mujer Fantástica (Fantastinen nainen, Chile)

Lavastus: The Shape of Water (Paul Denham Austerberry, lavastaja, Shane Vieau & Jeff Melvin, lavastesuunnittelu)

Paras miessivuosa: Sam Rockwell (Three Billboards Outside Ebbing, Missouri)

Maskeeraus: Darkest Hour (Kazuhiro Tsuji, David Malinowski & Lucy Sibbick)

Puvustus: Phantom Thread (Mark Bridges)

Pitkä dokumenttielokuva: Käry (Bryan Fogel & Dan Cogan)

Äänitehosteet, äänitys ja miksaus: Dunkirk (Mark Weingarten, Gregg Landaker, Gary A. Rizzo)

Katso:

Oscar-gaala osa 1/2

Oscar-gaala osa 2/2

Oscar-gaala 2018 Punainen matto

Oscar-gaala ei olisi Oscar-gaala ilman kepposia. Tällä kertaa juontaja Jimmy Kimmel poikkesi vapaaehtoisten gaalavieraiden kanssa vierailulla läheisessä elokuvateatterissa.

Teatteriin oli asennettu yökameroita, ja ihmiset olivat aluksi tietämättään suorassa lähetyksessä. Pian Kimmel joukkoineen yllätti elokuvanystävät paikan päällä – suorassa lähetyksessä. Kaikki Oscar-vieraat ja elokuvateatterin väki olivat suorassa yhteydessä toisiinsa valkokankaiden välityksellä.

Gaalavieraat toivat taviksille tuliaisiksi purtavaa, kuten karkkia, popcornia ja hodareita, joita ammuttiin yleisön joukkoon "hodaritykeillä". Mukana elokuvatähdistä olivat muun muassa Emily Blunt ja Mark Hamill.

Onnekas paikallinen pääsi Jimmy Kimmelin haastateltavaksi ja sai esitellä seuraavan Oscarin jakajat.

Taviksia on ollut Oscar-gaalan suorassa lähetyksessä ennenkin. Vuonna 2014 juontaja Ellen DeGeneres tilasi gaalavieraille pizzaa ja saatteli pizzalähetin lavalle ja vieraiden joukkoon. Kun pizzat oli toimitettu, gaalavieraat keräsivät lähetille yhdessä juomarahaa. Sitä kertyi yhteensä noin 1000 dollaria.

Queer-festivaali Querelle on seksuaalivähemmistöjen tapahtuma, jonka kaksipäiväisessä ohjelmassa on muun muassa musiikkia, kirjallisuutta, keskusteluja ja drag-artisteja. Tapahtuma pyrkii nostamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä koskevia ajankohtaisia aiheita.

Festivaalin päävieras on tietovuodosta tunnettu yhdysvaltalainen transnainen Chelsea Manning. Hän sai 35 vuoden vankilatuomion vuonna 2013, kun hän oli vuotanut Yhdysvaltojen armeijan arkaluontoisia asiakirjoja Wikileaksiin Irakin sodasta. Presidentti Barack Obama armahti Manningin seitsemän vuoden sotilasvankilassa istumisen jälkeen.

Manningia haastattelee tapahtumassa kirjailija Sofi Oksanen.

Lue myös: Chelsea Manning: Maailmankuulu tietovuotaja ja transnainen, joka pyrkii Yhdysvaltain senaattiin

Querellen muita esiintyjiä ovat esimerkiksi Jorma Uotinen, Chicks on speed, muunsukupuolinen rapartisti Tero Hetero ja Mykki Blanco.

Festivaali sai kimmokkeen päiväkirjoista

Tapahtuman takaa löytyy 12-henkinen työryhmä, jolla on kokemusta eri festivaalien järjestämisestä, järjestötoiminnasta ja seksuaalivähemmitöaktivismista. Querellen promoottorina toimii Jaakko Parkkari, joka muun muassa järjesti 2000-luvun alussa elektronisen musiikin festivaalia Koneistoa Turussa ja Helsingissä.

Parkkari kertoo, että ajatus tapahtuman järjestämiseen syntyi hänen edesmenneen isänsä, Turun konservatorion entisen lehtorin Martti Parkkarin päiväkirjoista. Niistä selvisi, että Martti Parkkari oli biseksuaali, joka salasi asian läheisiltään.

– Se tuntui kammottavalta, että hän oli joutunut salaamaan sen, kuka hän on. Surin hänen puolestaan. Silloin elettiin 1980-lukua. Toivon, että nyt elettäisiin aikaa, jolloin isänikin olisi voinut tulla kaapista ulos.

Festivaali järjestetään 24.–25. elokuuta ja se on osa Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa. Querelle odottaa keräävänsä kahden päivän aikana 12 000 kävijää.

Helsingin Konepaja on entinen VR:n junavaunutehdas. Yhdysvaltojen entinen suurlähettiläs Bruce Oreck neuvottelee parhaillaan Konepajan ostamisesta VR:n kanssa. Hän suunnittelee alueen muuttamista Train Factory -nimiseksi kulttuuri- ja yrityskeskukseksi.

Käsillä oleva muutos oli sähkönä ilmassa, kun Hollywoodin tähdet eilen iltapäivällä kerääntyivät punaiselle matolle Dolby-teatterin eteen.

Juhlalla oli teema: nämä ovat eri Oscarit kuin ennen.

Matolla otettiin kantaa. Kommentoitiin naisten asemaa parantavia liikkeitä. Sanottiin, että aika on tullut. Juhlittiin afroamerikkalaisen elokuvan uutta kukoistusta. Kaikkea täysin syystä.

Sitten marssittiin rinta rinnan punaista mattoa seuraten sisälle teatteriin, tuttuihin ja turvallisiin karsinoihin.

Uusia kliseitä

Tämän vuoden Oscar-gaalassa oli paljon hienoja hetkiä. Oikeudenmukaisuudessaan erityisen koskettavilta tuntuivat veteraanien Gary Oldman, Roger Deakins ja James Ivory ensimmäiset palkinnot.

He olisivat ansainneet palkinnon vaikka heillä ei olisi ollut edes elokuvaa ehdolla.

Elokuviensa perusteella ensimmäiset palkintonsa olisivat toki ansainneet myös Greta Gerwig, Rachel Morrison ja Agnès Varda.

Ehdokaselokuvien kattaus oli puolestaan niin monipuolinen, että se sai parhaan elokuvan palkinnon voittaneen The Shape of Waterin näyttämään kliseiseltä.

Minä tahansa muuna vuonna naisen ja sammakkoihmisen fantasiaromanssi olisi ollut valikoiman erikoisin ja jos ei voimakkain, niin ainakin voimakkaimmasta päästä.

Kuningatar Frances

Tällä kertaa tuntui kuitenkin pitkään siltä, ettei gaala saanut kakistettua ulos sitä, mitä se niin kovasti yritti ilmaista.

Naisten hehkutus juontajan ja palkinnonjakajien toimesta oli toivottavasti voimaannuttavaa. Ansaittua se oli joka tapauksessa. Toisaalta vuorosanat olisi voinut vaihtaa saippuamainokseen ja show olisi näyttänyt täysin samalta.

Tilanne muuttui vasta, kun lavalle asteli dynamo Frances McDormand, uhmakkaana ja määrätietoisena ikään kuin hänen palkittu roolinsa Three Billboards Outside Ebbing, Missouri -elokuvasta olisi jäänyt pahasti päälle.

McDormand laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Pieni Oscar jalkojensa juuressa hän nostatti kaikki ehdokkuuden saaneet naiset seisomaan kanssaan.

– Meillä on tarinoita kerrottavana, näyttelijä julisti.

Tunteen palo jatkui myöhemmin haastattelussa.

– Tämä ei jää tähän, hän uhosi.

Miesten Oscar

Silti jokin oli jo jäänyt tähän, jämähtänyt paikalleen. Ainakin Oscar-illaksi.

On hätkähdyttävää tajuta, että vaikka elokuva-ala niin juhlavasti ja kovaäänisesti mainosti viettävänsä naisten vuotta, eivät ehdolla olleet 50 naista voittaneet juuri mitään.

Kahden naisnäyttelijöille annetun palkinnon lisäksi naisia löytyi vain neljästä palkitusta työparista tai porukasta. Yksikään nainen ei voittanut yksin omaa kategoriaansa.

Kaiken kaikkiaan naisehdokkaat saivat gaalassa jaetuista 46:stä Oscar-patsaasta kuusi kappaletta.

Keiden kerho?

Yhdysvaltain elokuva-akatemia on onnistunut puhdistamaan mainettaan iäkkäiden valkoisten miesten kerhona. Sen jäsenistöä on uudistettu, minkä seurauksena ainakin ehdokasasettelu näyttää muuttuneen.

Moonlightin viimevuotinen parhaan elokuvan voitto oli myrskyvaroitus. Se kertoi, että jotain uutta voi olla tulossa. Pieni taide-elokuva pieksi elokuvakevään goljatin La La Landin ja nousi Oscar-voiton saattelemana Suomessakin hitiksi.

Tänä vuonna ehdokkaista löytyi rasismia perkaava satiirinen kauhuelokuva Get Out ja romanttinen fantasiaseikkailu The Shape of Water. Kumpaakaan niistä ei olisi aina päästetty edes ehdolle genrensä takia.

Hienoa elokuva-akatemian muutoksessa on se, että Oscareilla on oikeasti vaikutusta siihen, millaisia elokuvia Hollywoodissa tehdään. Isot tuotantoyhtiöt tekevät elokuvia rahasta tai maineesta, eikä niille mikään ole Oscar-palkintoa selkeämpi maineen mittayksikkö.

Elokuva-akatemia on jo muuttunut. Siitä on tullut edes vähän enemmän kaikkien kerho. Jos se säilyttää arvovaltansa, voi se muuttaa mukanaan myös maailman suurimman elokuvateollisuuden.

Vuoden päästä nähdään onko ala mennyt eteenpäin taas vain vauvanaskelia.

Yksi mittari voi olla se, kelpuuttaako uusi akatemia vihdoin myös supersankarielokuvan tärkeisiin palkintokategorioihinsa.

Kulttuuri-ilmiöksi ylistetty Black Panther täyttää ainakin kaikki muut vaatimukset.

Lue myös:

Kolme puheenaihetta Oscar-gaalasta: Frances McDormand, yllätyksettömyys, ja mikä ihme on inclusion rider

Tässä ovat kaikki Oscar-voittajat – paras elokuva: The Shape of Water

Vuonna 2015 ukrainalainen elokuvaohjaaja-kirjailija Oleg Sentsov tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan venäläisessä sotilastuomioistuimessa. Häntä syytettiin äärioikeistolaisen terrorismin suunnittelusta Krimillä. Amnesty International kuvaili oikeudenkäyntiä näytösluonteiseksi.

Venäläinen punk- ja aktivistiryhmä Pussy Riot alkoi tuomion jälkeen suunnitella Krimille tempausta, jossa se osoittaisi tukensa Sentsoville.

Valmisteluihin meni kaksi vuotta. Viikko sitten Pussy Riotilla oli Krimin-matkan aika. Osa porukasta matkusti paikan päälle laivalla, ryhmän keulahahmo Maria Aljohina lentokoneella. Suunnitelmat menivät uusiksi heti paikallisella lentokentällä.

– Vastassani oli viisi poliisia. Minut pidätettiin muutamaksi tunniksi ilman, että he kertoivat siihen syytä, Aljohina kertoo Ylelle.

Syytteitä ei nostettu myöhemminkään.

– Pidättivät muuten vain. Sama tapahtui kavereilleni satamassa. FSB (Venäjän turvallisuuspalvelu) odotti heitä ja toimitti tiloihinsa. Seuraavana päivänä heidät pidätettiin uudestaan. Heidän kännykkänsä rikottiin ja tietokoneista revittiin kovalevyt irti.

Tapahtumista huolimatta ryhmä sai viestinsä perille.

– Teimme sen, mitä varten sinne menimme. Teimme tempauksemme ja osoitimme tukea Olegille, Aljohina sanoo.

Aljohinan mielestä Venäjän valtaaman Krimin tilanteeseen olisi syytä tutustua laajemminkin.

– Olemme puhuneet paikallisten aktivistien kanssa. Siellä pidätetään ihmisiä joka toinen päivä. Ratsioita ja kotietsintöjä on kaksi kertaa viikossa. Ihmisiä katoaa ja heitä laitetaan vankiloihin. Ihmisiä pidätetään vain sen takia, että he ovat kahvilassa tai kävelevät kadulla, Aljohina väittää.

"Vaalit Venäjällä ovat feikkiä"

Pussy Riot herätti kansainvälistä huomiota helmikuussa 2012, kun ryhmä esiintyi Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa. Alle minuutin mittainen "punk-rukous" vastusti silloin presidenttiehdokkaana ollutta Vladimir Putinia.

Aljohina sai tempauksesta kahden vuoden vankeusrangaistuksen mutta hänet armahdettiin yhtyeen toisen jäsenen kanssa joulukuussa 2013.

Venäjä- ja Putin-kritiikki on osa Pussy Riotin ja Aljohinan brändiä. Ylen haastattelussa puheenaihe kääntyykin Venäjällä maaliskuussa järjestettäviin presidentinvaaleihin.

– Ensinnäkään kyse ei ole vaaleista. Venäjällä ei ole mahdollista valita poliittista valtaa. Nämä vaalit ovat feikkiä, eikä niitä siksi pidä kutsua vaaleiksi, Aljohina lataa.

Aljohinan mukaan Venäjä on valinnut Putinin kolmannen presidenttikauden (2012–2018) aikana tien, josta on vaikea kääntyä takaisin. Keväällä 2014 Venäjä irrotti Krimin niemimaan Ukrainasta ja liitti sen itseensä. Länsimaat tuomitsivat Venäjän toimet ja asettivat maalle talouspakotteita.

– Tunnemme sen pitkään nahoissamme. Pakotteet ovat käytännössä Putinin pakotteita omaa kansaansa vastaan. Venäjällä on äärimmäistä köyhyyttä sekä sosiaalisia ja taloudellisia kriisejä, Aljohina luettelee.

Aljohinan mukaan Venäjä on ottanut käyttöön termejä, kuten valtion vihollinen ja kansanvihollinen.

– Se on 1970-luvun retoriikkaa. Nykyään Putinin joukoilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä vihollisia maan rajojen sisä- ja ulkopuolelta.

"Stalinin kannatus kasvanut"

Aljohinalta eivät kritiikki ja kritiikin kohteet lopu kesken. Ylen haastattelussa hän puhuu vielä muun muassa Boris Nemtsovin tutkimatta jääneestä murhasta, Tšetšenian tilanteesta ja kirkon edustajien roolista Putinin valtapelissä.

Huolestuttavimpana ilmiönä Aljohina pitää vallan tarkoituksellisesta keskittämistä yhden ihmisen käsiin. Poliittinen ilmapiiri Venäjällä on Aljohinan näkökulmasta pelottava.

– Stalinin kannatusluvut ovat kasvaneet viimeisen kuuden vuoden aikana. Kyselyiden mukaan noin puolet maamme asukkaista pitää Stalinia suurena johtajana ja hänen määräämiään vainoja tarpeellisina, Aljohina sanoo.

Aljohinan mukaan Venäjällä valtion viestimet ovat mukana rakentamassa ihailtavan arvoista kuvaa Stalinista. Se näkyy muun muassa punaneilikkavuorena Stalinin patsaalla voitonpäivänä.

Kukittajatkaan eivät ole säästyneet Pussy Riotin tempaukselta. Kerran aktivistiryhmä saapui paikalle ja soitti kaiuttimista Osip Mandelštamin sodan vastaista runoa.

– Toisaalta se on hauskaa, toisaalta ei, Aljohina sanoo.

Juttu perustuu Ylen toimittajan Lioubov Shalyginan haastatteluun ja Ylen toimittajan Jussi Mankkisen kysymyksiin.

Jazz oli rantautunut Suomeen ja ravintoloissa svengasi kieltolaista huolimatta. 1920-luvun lopulla Suomenlahden rannalle kantautui myös huhuja tekijänoikeuksien valvonnasta. Euroopassa musiikin tekijöille maksettiin korvauksia esitetystä musiikista. Tekijänoikeuslaki oli juuri syntynyt, joten vuonna 1928 Suomeenkin päätettiin perustaa Teosto.

Ensimmäisenä vuonna jäseniä liittyi 60. Mukana oli tuttuja nimiä, kuten Robert Kajanus, Uuno Klami ja Heikki Klemetti. Tieto uudesta yhdistyksestä tavoitti säveltäjät ja musiikintekijät kuitenkin hitaasti. Moni ei tiennyt mitään oikeuksistaan korvauksiin. Esimerkiksi monipuolinen säveltäjä Usko Kemppi kertoi Teostoon tutustumisestaan näin:

”En minä tiennyt Teostosta mitään, kun 1929 tulin Helsinkiin. Se oli hauska juttu se minun maksujuttuni. Oltiin istuttu Rafun (säveltäjä Rafael Ramstedt) kanssa Brondalla eikä meillä ollut penniäkään. No, Rafu sanoi, kuule minä tiedän mistä me saadaan rahaa, tules mun kanssani. Teostoon mentiin. Johtaja Ikonen lähti pankkiin hakemaan meille rahaa ja me sillä aikaa katseltiin kuitteja."

Alusta asti korvauksen piiriin kuului konserteissa, radiossa, ravintoloissa, elokuvateattereissa ja huvitilaisuuksissa soitettu musiikki. Teosto lähetti edustajiaan ravintoloihin ottamaan selvää soitettiinko niissä musiikkia. Valvojien "virvokekulut" luvattiin korvata.

Valvonta aiheutti aika ajoin myös purnausta. Teosto sai palautetta eräältä nuorisoseuralta:

”Nuorisoseura on perustettu vasta vuosi sitten, eikä sen musikaalinen taso vielä ole ehtinyt sävelteos-asteelle. Ensinnäkään ei kukaan seuran jäsenistä osaa soittaa minkäänlaista soittokonetta. Iltamassa on laulettu yhteislauluna Hämäläisten laulu, eräs maanjussi on soittanut tiksahalla Kas Suomen lahdella hyrskyt. Tanssimusiikista huolehti eräs kylän haitarinsoittaja, jolle nuotit ovat kuin pääskysiä sähkölangoilla eikä tiedä, mikä minkin kappaleen on säveltänyt. Yleisölläkin on usein tietämistä, mitä milloinkin tulee, valssia vai jenkkaa. Näin ollen emme ole erikoisen halukkaita lähettelemään niukoista alkuvaroistamme saturaisia teille, mutta heti, jahka kykenemme esittämään ”sävelteoksia” olemme visusti valmiit ottamaan osaa Malmstenin ja Sibeliuksen leipähuoliin”.

Ensimmäinen naisjäsen oli Helvi Leiviskä

Yhteistyö ulkomaisten tekijänoikeuskorvausjärjestöjen kanssa aloitettiin nopeasti. Jo vuonna 1928 solmittiin vastavuoroisuussopimus Saksan säveltäjäliiton kanssa ja seuraavana vuonna neuvottelut alkoivat amerikkalaisen järjestön kanssa.

1930-luvulla iskelmä löi läpi. Georg Malmstén oli "iskusävelmä" sanan isä ja aikakautensa suosituimpia säveltäjiä ja esiintyjiä. Teoston jäseniksi viihdesäveltäjiä otettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1947.

”Eräänä päivänä soitti joku maisteri Ikonen ja sanoi, että teille on täällä rahaa. Minä menin käymään ja Ikonen kysyi, miksette aikaisemmin ole tullut käymään. Minä sanoin, etten tämmöisestä ole tiennyt enkä sitäkään, että saisin jotakin maksua siitä, että olen säveltänyt. Teillä on täällä peräti 16 000 markkaa, sanoi Ikonen. Se oli hirveän paljon rahaa.”

Alkuaikoina Teoston jäsenistö oli miesvaltaista. Ensimmäinen naisjäsen liittyi järjestöön vasta vuonna 1938. Säveltäjä Helvi Leiviskä oli pitkään outo ilmestys miehisessä musiikkimaailmassa.

Yhteistyö muiden maiden tekijänoikeusjärjestöjen kanssa ylitti jopa musiikilliset rajat. Sotavuosina ruotsalainen tekijäoikeusjärjestö STIM pelasti suomalaissäveltäjien lapsia sotalapsiksi Ruotsiin.

Nykyään haasteet ovat kansainvälisiä

Yleisradio on ollut tärkeä kumppani Teostolle. Radiosoitosta maksettiin tekijöille heti Teoston perustamisesta lähtien. Vuonna 1958 alkoi television aikakausi ja saman tien tehtiin sopimus myös televisiossa esitetyn musiikin korvaamisesta.

Nykyään yhteistyö musiikkia soittavien tahojen kanssa ei ole yhtä simppeliä, koska neuvotteluja on käytävä monikansallisten ja jättimäisten yhtiöiden kanssa.

Muutama kuukausi sitten YouTube pimensi osan suomalaista musiikkia sisältävistä videoista palvelussaan. Syynä tähän olivat Teoston ja Googlen pitkittyneet sopimusneuvottelut. Asiat saatiin kuitenkin sovittua helmikuussa ja uusittu sopimus varmistaa, että suomalaiset muusikot saavat korvauksen YouTubessa soitetusta musiikista.

Uudet tekniset keksinnöt ja liiketoimintamallit haastavat 90-vuotiasta järjestöä kiihtyvällä tahdilla.

Teosto perustettiin 7.3. 90 vuotta sitten.

Lähde ja lainaukset Teoston historiakronikka.

Lue myös:

Spotify raotti salaisuuden verhoa: käyttäjämaksut valuvat suosituimpien poppareiden taskuun – pelkkää klassista musiikkia kuunteleva tukee tietämättään Cheekiä ja Sannia

Suomalaisten taito ja välineet kuvata elokuvaa olivat aika vähissä, kun maa itsenäistyi 1917. Kokemustakaan ei elävien kuvien tekemisestä juuri ollut, sillä Venäjän vallan loppuaikoina puuha oli ollut kokonaan kiellettyä.

Niinpä myös sisällissodasta on olemassa hyvin vähän aikalaista, kotimaista elävää kuvaa. Ehkä tunnetuin katkelma, Suomen kansallinen sotajoukko, on kuvattu heti sodan päätyttyä. Kuvaaja on taltioinut valkoisten voitonparaatin Helsingissä toukokuun 16. päivänä 1918.

Valokuvia sisällissodasta on enemmän – tosin Tampereella valokuvaaminenkin kiellettiin pian sotatilan julistamisen jälkeen maalikuussa 1918.

Venäläinen filmiryhmä punaisella Tampereella

Tampereella 1918 filmikameran takana olivat venäläiset, hekin vain vähän aikaa.

– Elokuvakamerat eivät Tampereella sisällissodan viikkoina pyörineet kuin yhden kerran helmikuussa, kun Venäjän Kansanvalistus Komissariaatin elokuvakomitean filmiryhmä kuvasi muutaman minuutin Tampereella ja Vilppulassa lyhytdokumenttiinsa Punainen Suomi, kirjoittaa Tampereen elokuvajuhlien pitkäaikainen ohjelmistosuunnittelija Raimo Silius.

– Kansainvälistä filmimateriaalia Suomen sisällissotaan liittyen on koko maasta jonkin verran. Täällä oli kuvaajia paitsi Venäjältä, myös ainakin Ruotsista, Saksasta ja Ranskasta, kertoo puolestaan elokuvatutkija Kimmo Laine.

Laine arvelee, että erimaalaiset kuvaajat ainakin jossain määrin varmistavat sen, että myös näkökulmia Suomen sisällissotaan on useita.

Kotimaisin voimin valmistui heti sodan jälkeen kolme tai neljä loppuselvittelystä kertovaa elokuvaa, mutta Laineen mukaan tämä "hetkellinen tulva" päättyi pian muun muassa filmipulaan.

– Tässä vaiheessa näkökulma oli luonnollisesti voittajan eli valkoisten. Ei esimerkiksi vankileireiltä ole elävää kuvaa.

Elokuvajuhlilla papit ja punaiset naiset

Näkökulma Suomen 1918 sisällissotaan vaihtelee kuvaajan ja aikakauden mukaan. Hiukan yleistäen voi sanoa, että sodan jälkeen näkökulma oli valkoisten, kunnes poliittinen 1960-luku toi esiin punaiset kokemukset ja tulkinnat.

– 60-luku oli jonkinlainen murrosvaihe myös siksi, että silloin vielä elokuvantekijät saattoivat tavoittaa ja puhuttaa sodan kokeneita ihmisiä, sanoo Kimmo Laine.

Tuolloin myös näkökulma pieneni ja tarkentui.

– Tätä ennen oli pyritty jonkinlaiseen kokonaiskuvaan aiheesta, kuten vaikkapa näytelmäelokuva _Pohjantähti teki. _Sen jälkeen fokus tarkentui johonkin tiettyyn ryhmää kuten pappeihin tai punaisiin naisiin. Tai tiettyyn paikkaan, esimerkkinä Tampereen Milavida eli Näsinlinna.

Tampereen elokuvajuhllla ei nähdä kaikkein vanhimpia otoksia sisällisodasta, vaan juuri näitä johonkin osa-alueeseen keskittyviä elokuvia.

Esimerkiksi elokuvajuhlille oman näytössarjansa saneen ohjaaja Seppo Rustaniuksen dokumentit ovat pääosin 1990- ja 2000-luvuilta. Rustanius on syntynyt Tampereella 1940-luvulla.

Tampere tulessa -sarjan tuorein elokuva taas on parin vuoden takaa. Se on Timo Malmin fiktio, ja kertoo punaisista naisista puolustamassa Tampereen raatihuonetta.

Tampereen 48. elokuvajuhlat käynnistyvät tänään torstaina.

Nelonen Media vastaa pian tukusta festivaaleja ja tapahtumia – sellaisista, kuten Suomipop-festivaalit, Iskelmä-festivaali, Tammerfest ja Raumanmeren juhannus. Tai kuten Nightwishin konsertti Lahdessa heinäkuussa ja Popedan stadionkonsertti Tampereen Ratinassa elokuussa.

Aluevaltauksen takana on kauppa, jossa Sanoma Media Finland ostaa Suomen suurimpiin tapahtumajärjestäjiin kuuluvan jämsäläisen N.C.D. Production Oy:n ja sen konserniyhtiöiden festivaali-, konsertti- ja risteilyliiketoiminnan. Toiminnasta tulee osa Nelonen Mediaa.

– Meillä on tämän kaupan myötä ainutlaatuinen mahdollisuus tarjota suomalaisille entistä kiinnostavampia viihdeilmiöitä, kommentoi Sanoma Media Finlandin toimitusjohtaja Pia Kalsta.

Festivaalien ja konserttien lisäksi kauppaan kuuluvat suositut Abi- ja Goom -opiskelijaristeilyt. Omistajaa vaihtavan liiketoiminnan liikevaihto oli viime vuonna noin 20 miljoonaa euroa.

N.C.D. löysi kumppaninsa

Tapahtumia pyörittämään perustetaan uusi yhtiö Nelonen Media Live Oy. Sanoma omistaa siitä 60 prosenttia. Yhtiön toimitusjohtajaksi siirtyy Nelonen Median markkinointipäällikkö Anssi Nevalainen. N.C.D. Productionin perustaja Hannu Haljala ja muut avainhenkilöt jatkavat yhtiön kehittämistä ja johtamista.

N.C.D. Productionin työntekijät jatkavat vanhoina työntekijöinä Nelonen Media Liven palveluksessa.

– Tämä on loikka kohti suurempaa näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Olemme etsineet isoa ja monipuolista markkinointiosaajaa kumppaniksemme, sanoo N.C.D. Productionin Hannu Haljala.

Livetapahtumien suosio kasvussa

Kaupan myötä Nelonen Mediasta tulee Suomen suurin monikanavainen viihdetalo.

– Nelonen Mediassa on musiikin ympärille luotu uudenlainen toimintamalli, jossa radiokanavat, tv:n musaohjelmat, persoonat ja nyt myös entistä enemmän live-tapahtumat toimivat saumattomasti yhdessä, toteaa Nelonen Median liiketoimintajohtaja Kari Laakso.

Kotimaisella viihteellä on Laakson mukaan paikkansa ihmisten arjessa.

– Erityisesti se näkyy livetapahtumien suosion kovassa kasvussa, Laakso sanoo.

Kaupan toteutuminen edellyttää vielä muun muassa Kilpailu- ja kuluttajaviraston hyväksyntää. Kaupan odotetaan toteutuvan muutaman kuukauden kuluessa.

Tänään julki tulleessa festivaalikaupassa Sanoma Media Finlandin omistukseen siirtyy tukku tunnettuja festivaaleja. Kyseisiä festivaaleja aiemmin järjestänyt N.C.D. Production Oy siirtyy kaupan mukana kokonaisuudessaan, työntekijöineen päivineen, Sanoman omistukseen.

Festivaalilista on vaikuttava. Mukana on useita tunnettuja brändejä Raumanmeren juhannuksesta Tammerfestiin. Mielenkiintoa kaupassa herättävät aiemmin Bauer Median kanssa tiivistä yhteistyötä tehneet festivaalit: Tahko-juhannus, We Love Festival ja Iskelmä-festivaali.

Erityisesti Iskelmä-festivaali on ollut logoa myöten kiinteä osa Iskelmä-radiokanavan brändiä. Mitä tapahtuu jatkossa, kun Iskelmä-festivaalin omistaja on Sanoma Media Finland eli Bauer Median kovin kilpailija?

– En näe estettä yhteistyön jatkumiselle. Järjestämme tapahtumajärjestäjänä tapahtumia aivan kuten N.C.D. järjesti. Siellä on sama tiimi takana, Sanoma Media Finlandin toimitusjohtaja Pia Kalsta vakuuttaa.

Toimitusjohtajan mukaan kaupan taustalla on Sanoma Media Finlandin kasvutavoite. Festivaalien järjestämisestä tulee osa Sanoman omistaman Nelonen Median toimintaa.

Kalsta ei tässä vaiheessa näe siinä mitään ihmeellistä, että Sanoman kanavat markkinoisivat tapahtumia, jotka ovat näkyvä osa kilpailijan brändiä.

– Näkemyksemme on, että tällainen liiketoiminta on kasvavaa markkina-aluetta. Kauppa on juuri tehty, joten kaikki on mahdollista. Pystymme markkinoimaan tapahtumia radio- ja tv-toiminnan kautta, Kalsta sanoo.

"Kuluttajien markkinat"

Kalsta vakuuttaa, että esimerkiksi viime vuonna 35 000 fania Himokselle kerännyt Iskelmä-festivaali saa jatkaa samanlaisena kuin ennenkin. Muutoksia ei ole luvassa.

– Toki aina tavoitteena on kasvaa ja kehittää tapahtumia, mutta uutena omistajana ei suunnitelmia ole ollut. Olemme olleet tyytyväisiä siihen, miten tätä liiketoimintaa on johdettu.

Oliko tänään julki tullut festivaalikauppa osa suurempaa kokonaisuutta? Onko Sanoman tähtäimessä yksittäisiä festivaaleja jo ostettujen lisäksi?

– Tämä on yksi palanen kasvustrategiaamme. Tutkimme markkinaa aktiivisesti. Tällä hetkellä ei ole muuta tiedotettavaa, Kalsta toteaa.

Kuluttajan kannalta festivaalien keskittyminen yksittäisten omistajien taakse saattaa kuulostaa arveluttavalta. Alkavatko Suomen kesäfestivaalit muistuttaa hiljalleen entistä enemmän toisiaan? Kalsta vakuuttaa, että festivaaleilla on omat vahvat brändinsä.

– Tätä rakennetaan kuluttajakeskeisesti. Kuluttajat määrittävät sen, mille on kysyntää, ja mikä vetää. Tapahtumat ovat hyvin eri puolilla Suomea. Siitä en olisi huolissani.

Festivaalikauppa oli joka tapauksessa hyvä muistutus siitä, että useiden brändien takana on yksi ja sama työyhteisö. Sanoman kaupassa listalla oli noin kolmekymmentä festivaalia ja tapahtumaa.

Onko festivaalien sisällöllä omistajalle mitään merkitystä?

– Kyse on portfoliosta, jonka olemme ostaneet. Siitä pitää pitää hyvää huolta.

Lue lisää: Sanoma rynnistää mukaan festaribisnekseen – osti muun muassa RMJ:n, Tammerfestin ja Suomipop-festivaalit.

Toisessa maailmasodassa torpedoitu yhdysvaltalainen lentotukialus USS Lexington on löytynyt Australian itäpuolelta. Samalla löytyi toista kymmentä Lexingtonin mukana merenpohjaan painunutta lentokonetta.

Paul Allenin johtama etsijäryhmä paikallisti hylyn puoli vuotta kestäneiden etsintöjen päätteeksi Korallimerestä 800 kilometrin päästä Australian rannikolta. Allen on toinen teknologiayhtiö Microsoftin perustajista.

Lexingtonin 35 lentokoneesta kannella oli yhä 11. Monet ovat kestäneet aikaa ja merivettä odottamattoman hyvin.

Koneiden siivissä ja polttoainetankeissa näkyvät edelleen Yhdysvaltain laivaston tunnukset. Yhteen koneeseen on maalattu neljä pientä Japanin lippua, jotka kertonevat osumista viholliskoneisiin.

Taisteluristeilijäksi 1920-luvulla rakennetusta Lexingtonista tuli yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä lentotukialuksista. Lexington ja USS Yorktown ottivat toukokuussa 1942 Korallimerellä yhteen kolmen japanilaisen lentotukialuksen kanssa.

Vastaavaa taistelua, jossa alukset eivät olleet näköetäisyydellä toisistaan, ei ollut käyty koskaan ennen.

Korallimeren taistelua pidetään keskeisenä käänteenä, joka esti Japanin etenemisen Tyynellämerellä. Varsinainen käännekohta oli Midwaysaarten lähellä kuukausi myöhemmin käyty taistelu.

Hylky on yli 200:n hauta

Torpedoiden, pommien ja tulipalon runtelemaa "Lady Lexiä" ei upottanut vihollinen, vaan tarkoituksella Yhdysvaltain oma sota-alus. 216 miehistön jäsentä oli kuollut taistelussa, mutta yli kaksi tuhatta pelastettiin ennen Lexingtonin upottamista.

Noin kolmen kilometrin syvyydessä lepäävään hylkyyn ei aiota kajota, koska se on sotahauta.

Allenin ryhmä on tätä ennen löytänyt useita muitakin toisen maailmansodan meritaisteluissa menetettyjä aluksia. Kolmen yhdysvaltalaisaluksen lisäksi ryhmän Petrel-tutkimusalus on paikallistanut japanilaisen ja italialaisen sotalaivan.

Yellow Film & TV ja saksalainen tuotantoyhtiö Bavaria Film ovat tuottamassa uutta tv-sarjaa, joka kuvataan Lapissa. Kansainvälisesti sarjaa aletaan levittää nimellä Arctic Circle, mutta Suomessa sarja tunnetaan nimellä Ivalo. Sarja on yksi Suomen kalleimmista, sen budjetti on 6,5 miljoonaa euroa.

Sarja alkaa, kun paikallispoliisi Nina Kautsalo (Iina Kuustonen) löytää syrjäisestä mökistä huonossa kunnossa olevan prostituoidun sidottuna. Prostituoidun verestä löytyy vaarallinen virus, ja kohta tuleekin lisää ruumiita. Poliisi Nina Kautsalo alkaa tutkia tapausta yhdessä saksalaisen virustutkija Thomas Lorenzin (Maximilian Brückner) kanssa.

Pääosan näyttelijä Iina Kuustonen on innoissaan roolista.

– Tämä on tosi hieno rooli monella tapaa, se on moniulottuvainen ja syvä. Ninan koko maailma räjähtää, hän joutuu isojen asioiden eteen. Ninalla on myös tytär, hän on yksinhuoltaja. Hänellä on kuitenkin läheiset suhteet äitiinsä, joka auttaa paljon lapsenhoidossa, kertoo Kuustonen.

Muita isompia rooleja sarjassa näyttelevät muun muuassa Pihla Viitala ja Mikko Leppilampi, sekä saksalaisnäyttelijä Clemens Schick. Iina Kuustonen kehuu vastanäyttelijöitään.

– Tässä on mukana upeita näyttelijöitä, joiden kanssa saan näytellä. Tässä kyllä pääsee näyttelemään monipuolisesti.

Muutto pohjoiseen edessä?

Sarjaa on kuvattu muutaman kuukauden Ivalossa ja jonkin verran myös muualla Inarin kunnan alueella. Myöhemmin keväällä kuvaukset siirtyvät vielä Utsjoelle.

Iina Kuustonen on aiemmin työskennellyt vähän aikaa Hetassa ja käynyt lapsena lomilla Saariselällä, mutta näiden kuvausten myötä hän on todella päässyt elämään pohjoisessa. Sinä aikana hän on huomannut, ettei ole tiennyt mitään pohjoisen alkuperäiskansasta, saamelaisista.

– Se valkeni kun tultiin tänne, että ihan hävettävän vähän tiedän. Nyt on suunnitelmissa mennä heti ensimmäisenä vapaapäivänä saamelaismuseo Siidaan. Minusta on ollut ihanaa tutustua täällä ihmisiin ja kuulla historiasta, ja oppia siitä rikkaasta omasta kulttuurista. Se on tärkeää kaikkien meidän suomalaisten tietää ja oppia.

– Kun kävin hierojalla, siellä soi saamelaismusiikki. Kysyinkin hierojalta, voisiko hän vinkata hyviä saamelaisartisteja. Sain pitkän listan. Täytyy tutustua niihin heti, kun ehdin, kertoo Kuustonen.

Kuustonen sanoo viihtyneensä Pohjois-Suomessa niin hyvin, että voisi hyvinkin jopa asua Lapissa, jos vain töitä löytyy. Hänellä on perhe mukana, ja etenkin hänen lapsensa on tykännyt leikkiä lumisissa maisemissa.

– Täällä on jotakin tosi voimakasta vetovoimaa. Aina, kun tulen tänne, tulee hyvä olo. Luulen, että se on luonto. Sinne ei tarvitse lähteä vaan luonto on koko ajan läsnä.

Sarjassa ei näy saamelaisuus, vaikka sarjaa kuvataan Lapissa

Sarjan suomenkielinen nimi Ivalo tulee siitä, että sarjaa kuvataan Ivalossa. Ivalo olikin selvä valinta niin kuvauspaikaksi kuin myös sarjan suomenkieliseksi nimeksi, kertoo sarjan ohjaaja Hannu Salonen.

– Vuosi sitten kävimme katsomassa kuvauspaikkoja. Ivalossa on se hyvä puoli, että ihmiset tietävät sen olevan kaukana pohjoisessa. Ivalo myös sopii sarjan nimeksi, koska suurin osa sarjasta kuvataan Ivalossa.

Saamelaisuus ei näy sarjassa mitenkään, vaikka sitä kuvataan saamelaisalueella Ivalossa. Salosen mukaan se on ollut tietoinen päätös.

– Olemme pyrkineet välttämään sitä, koska pääosassa ovat yksittäiset henkilöt. Emme lähde kommentoimaan nyky-Suomen tilaa, vaan keskitymme täydellisesti juoneen ja hahmoihin.

Hahmojen tarinat ovatkin tärkeä osa sarjaa. Ohjaaja kertoo, että tällaista sarjaa ei ole nähty kansainvälisestikään ennen.

– Tottakai rikostrilleriosuus on suuri. Jokaisella hahmolla on myös erittäin voimakas, oma draamalinjansa ja tarinansa, jota seurataan koko ajan. Tämä on erittäin jännä yhdistelmä henkilökohtaisia katastrofeja ja kohtaloita, joita seurataan samalla kun tämä virus uhkaa koko ihmiskuntaa, lupaa Salonen.

Paikallisapu tulee tarpeeseen

Utsjokelainen Mikko Järvensivu on mukana tuotannossa paikallisoppaana. Hänen työhönsä kuuluu esimerkiksi hankkia moottorikelkkoja kuvauksiin ja etsiä paikallisia avustamaan tuotantoa.

– Kun puhelin soi ja minua pyydettiin mukaan, olihan se sen verran mielenkiintoista että päätin lähteä, kertoo Järvensivu.

Mikko Järvensivu on ollut aiemmin mukana Arktiset Vedet -sarjassa paikallisoppaana, mutta ei koskaan näin isossa tuotannossa. Paikallisoppaana toimiminen on mielenkiintoista, mutta ei hän kuitenkaan tekisi työtä koko vuotta.

– On todella mielenkiintoista nähdä, miten iso tuotanto pyörii ja miten se toteutuu. Tämä on hyvin anteliasta, mutta työtahti on aika kova.

Nyt ei nähdä miehiä sukkahousuissa. Shakespearen klassikon uudessa tulkinnassa Julia polttaa ja juo. Näkökulma tulee selväksi jo Kansallisteatterin esityksen uudessa nimessä: Julia & Romeo.

Julia tulee ensin, hän on aloitteentekijä, aktiivinen ja moderni nainen. Romeo puolestaan on epävarma runosielu, jolla on mustaksi lakatut kynnet ja hellyttävä vyölaukku.

Ikiklassikko on päivitetty ja se on Juliaa näyttelevän Satu Tuuli Karhun mielestä pelkästään hieno asia.

– Tämä on ollut hyvällä tavalla haastavaa: on pitänyt ottaa oma tila, eikä pyydellä yhtään anteeksi, Karhu sanoo.

Julia on temperamenttinen ja rohkea rämäpää. Romeo ei ole perinteisten sukupuoliroolien mies, joka tulee ja kertoo, miten asiat kuuluu hoitaa. Hän on pikemminkin hukassa omien tunteidensa kanssa.

– Kun Julia on aktiivisempi, minä pystyn olemaan vapautuneempi. Minun ei tarvitse noudattaa jotain herooista miessankarikuvaa. Pystyn olemaan niin kuin tuollaisessa tilanteessa yleensä ollaan: Vähän pupu pöksyssä ja kuitenkin täysin tosissaan, sanoo Romeota näyttelevä Olli Riipinen.

Oi järjetön nuoruus

Karhu, 23, ja Riipinen, 29, ovat Julia ja Romeo, länsimaiden tunnetuimman rakkaustarinan pääpari. William Shakespearen (1564–1616) klassikossa vihaa pitävien sukujen nuoret uhmaavat vanhempiaan. Romeo ja Julia rakastuvat tulisesti ja menevät salaa naimisiin. Huonostihan siinä käy.

Karhu ja Riipinen sekä kolme muuta esityksen näyttelijää opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa. Ohjaaja Jussi Nikkilän mukaan tavoitteena oli saada rooleihin mahdollisimman nuoria tekijöitä.

– Itseäni kiehtoi näytelmässä alun perin juuri se kiihko, into ja järjetön heittäytyminen, kun maailma yhtäkkiä aukeaa, se levottomuus, jota ei pysty käsittelemään. Homma lähtee käsistä, Nikkilä sanoo.

Kieli on saatava kroppaan

Shakespeare ei ole helpointa tekstiä edes brittinäyttelijöille. Runollisen kielen kanssa joutuu tekemään tosissaan töitä, ettei lopputulos kuulosta rollottamiselta tai deklamoinnilta. Riipinen kertoo työstäneensä tekstiä paljon jo ennen harjoituksia saadakseen sen “kroppaan”.

– Olen yrittänyt kirkastaa ajatuksia. Kun sitä on jankannut ja jahkannut, siitä tulee itselle arkisempaa ja enemmän oman puheen kaltaista.

– Teksti täytyy analysoida niin, että ajatuksen saa kaaliin. Vain sillä tavalla pystyy ilmaisemaan niin, että yleisökin ymmärtää. Kieli ei ole vain sanahelinää ja runomittaa, vaan siellä on painavia asioita, jotka on laitettu kauniisti paperille, Karhu pohtii.

Kansallisteatterin version on sovittanut Anna Viitala. Suomennos on Marja-Leena Mikkolan.

Seuraavaksi jotain ihan muuta

Jussi Nikkilän edellinen Shakespeare-ohjaus, Rikhard III sai sekä kriitikot että yleisön haltioihinsa. Se oli Nikkilän omin sanoin “pertsaa”, eli perinteistä teatteria.

Nyt nähdään jotain muuta. Julia & Romeo sekoittaa eri aikakausia. Mukana on myös moderneja elementtejä. Kuuluisa tanssikohtaus, jossa Romeo ja Julia tapaavat, on kunnon jytkettä ja biletystä.

– Mietimme työparini Anna Viitalan kanssa, että emme jaksa toistaa enää samaa. Rikhard III on kryptisempi näytelmänä, vähintään jotain Wigwamia rakenteeltaan, Nikkilä sanoo.

Julia & Romeo on sen sijaan suoraviivainen – ja tuttu.

– Ihmiset tuntevat näytelmän, vaikka eivät olisi sitä lukeneet. Koko meidän kulttuurimme on sen lävistämä. Kaikki tietävät, millainen Romeo on, rakkaudesta voihkiva nuorukainen. Teos on siksi hyvin latautunut, Nikkilä sanoo.

Ohjaajalla on pakkomielle Shakespearesta

Nikkilällä on erityinen suhde Romeoon ja Juliaan. Se oli hänen ensikosketuksensa Shakespeareen. Äiti vei ala-asteella katsomaan näytelmää, vaikka poika ei olisi liiemmin välittänyt.

– Muistan, että esityksessä toivoin, että se ei koskaan loppuisi. Se onnistui kuvaamaan tunteita, joita itse kävin läpi, ihastusta saavuttamattomaan rakkauteen. Se kolahti, Nikkilä sanoo.

Sittemmin Shakespearesta on tullut Nikkilälle pakkomielteen kaltainen fiksaatio.

– Ne sanat, sanoista rakennetut henkilöt, draama, se miten rumaa ja alhaista ja ylevää yhdistetään. Se on totta ja lihallista ja samaan aikaan tosi henkevää ja ylevää, Nikkilä luettelee.

Menkää täysillä, seinään tai seinästä läpi

“Synkempää tarinaa ei tunne kansa kuin Romeo ja hänen Juliansa”, sanoo Ruhtinas Mikkolan suomennoksessa. Kaikki tietävät, miten Shakespeare päättää tarinansa.

Romeo löytää elottoman oloisen Julian, luulee tämän kuolleen ja surmaa itsensä. Kun Julia herää unestaan, hän huomaa Romeonsa menehtyneen ja tekee itsemurhan.

Päättyykö Kansallisteatterin versio samalla traagisella tavalla? Ohjaaja on ennen ensi-iltaa salaperäinen.

– Tällä hetkellä voisin sanoa, että loppu on tulkinnanvarainen, Nikkilä vihjaa.

Romeota näyttelevä Riipinen kertoo pitävänsä näytelmän loppua eräällä tapaa helpottavana.

– Julia ja Romeo menevät kohti sitä, mihin he uskovat. He toimivat päättömästi ja kohtuuttomasti, jopa sokeasti. Se on vilpitöntä ja aitoa. Silloin ei pelätä: Come what may, tulkoon, mitä tulee. Menkää täysillä: seinään tai seinästä läpi.

Karhu muistuttaa, että tässäkin tarinassa kohtalo puuttuu peliin niin kuin se usein tekee.

– Se antaa ajateltavaa: Mikä järki on siinä, että ihmisiltä kielletään rakkaus tai että annetaan vihan ja katkeruuden vallita. Minä näen tässä myös toivoa paremmasta, Karhu sanoo.

William Shakespeare: Julia & Romeo ensi-ilta Suomen Kansallisteatterissa 7. maaliskuuta.

Lue myös:

Jussi Nikkilä hurahti Shakespeareen – nuorille hän suosittelee uusia suomennoksia

Mikä saattaisi yhdistää Helsingin satamakäytöltä vapautunutta, suurta 1920-luvun makasiinirakennusta Jätkäsaaressa, 1970-luvulla kukoistanutta logistiikkakeskusta Espoon Kerassa ja 1980-luvun hulluina vuosina Vantaan Myyrmäkeen Imatran Voiman päärakennukseksi aiottua valtavaa Colosseumia?

Kaikki ovat tyhjentyneet alkuperäisestä käytöstään ja kaupungit etsivät niille kuumeisesti uutta elämää ja tulevaisuutta.

Kaupungeissa tilojen ja kokonaisten alueiden käyttötarkoitus voi muuttua vuosikymmenten jälkeen rajustikin.

Helsingin yliopiston maantieteen lehtori opiskelijoineen virittelee kohteisiin lisää uutta toimintaa.

L3 Jätkäsaari, Helsinki

Helsingin Jätkäsaaren vanhassa makasiinirakennuksessa valmistuu kaupunkilaisten himoitsemia, kotimaisia fillareita.

– L3-makasiini on vanha satamamakasiini ja sen käyttötarkoitus muuttui kun rahtiliikenne siirtyi kontteihin. Se on kaupungin omistama kiinteistö, josta on kehittynyt aika kiinnostava kulttuuritoimijoiden keskus.

Makasiinin tiloissa ongelmitta jo useamman vuoden toiminut yritys on kuitenkin nyt saanut Helsingin kaupungilta lähtöpassit niin kuin kaikki muutkin makasiinin yrittäjät, galleriat ja kahvilat.

– Nyt rakennuksen muutoksessa pelastusmääräykset ovat tiukentuneet ja on tulossa iso remontti. Alueen ja tämän kiinteistön käyttö on vähän vaakalaudalla, tilannetta valottaa meille väliaikaistilojen oppaana toimiva Helsingin yliopiston lehtori Rami Ratvio.

Polkupyörien brändille on tärkeää, että yritys sijaitsee pyöräilymatkan päässä, urbaanissa ympäristössä. Vastaavaa, rouheaa ja tilavaa, mutta edullista tilaa on Helsingistä vaikeaa löytää.

Yrityksen seinänaapurina on makasiinin ainoa toimistomainen tila, joka on aiemmin ollut muun muassa laivavarustamon käytössä. Valoisa tila on täynnä työpisteitä.

Yrittäjä ja väitöskirjatutkija Hella Hernberg on yksi pisimpään, syksystä 2010 tilassa työskennelleistä. Hänen mukaansa monet kiinteistökehittäjät ja rakennuttajat ovat miettineet makasiinin tulevaisuutta.

– Muistaakseni SRV tutki makasiinia hotellikäyttöön. Sen jälkeen vanhojen teollisuusrakennusten kiinteistöjalostaja Renor Oy tutki tätä vielä toimisto- ja liiketilakäyttöön.

Myös Hernbergin oma työtila löysi lopulta tiensä makasiiniin. Hän on tehnyt useita projekteja ja tutkimustyötä rakennusten ja tilojen väliaikaiskäytöstä.

– Kumpikaan perinteisen gryndaamisen ratkaisuista ei ilmeisesti osoittautunut taloudellisesti kannattavaksi. Sen jälkeen tuli vielä Kaapelitehtaan vuoro miettiä, että jos [makasiiniin] olisi voitu kehittää pysyvää kulttuuritoimintaa, mutta sekin valitettavasti kariutui viime vuoden lopulla, Hernberg tietää.

Asvalttikenttä avattiin väliaikaisesti kaupunkilaisille

Yksi Hernbergin projekteista on ollut myös monille kaupunkilaisille tutuksi tullut Kalasataman-Sompasaaren alueen elävöittämishanke. Hän muistelee vuosia 2009–2010, jolloin Kalasataman tyhjä asvalttikenttä avattiin kaupunkilaisten olohuoneeksi.

– Ihmiset olivat tottuneet vähän tiukemmin säänneltyyn ja siistimpään tilaan. Silloin meillä ei ollut vielä ravintolapäivää eikä siivouspäivää. Kaikki uusi kaupunkikulttuuri on syntynyt samoihin aikoihin.

Uudisrakentamista odottanut Sompasaari tuli tunnetuksi kaupunkilaisten urbaanina kesänviettopaikkana, jossa pyöritettiin saunaa, kahvilaa, näyttelyitä ja musakeikkoja.

Muiden muassa Hernberg arvioi, että Jätkäsaaren makasiinin tyhjentäminen liittyy laajemmin myllerykseen Helsingin kaupungin poliittisessa päätöksenteossa ja virastoissa. Hän huomauttaa, että rakennusten väliaikaiskäytön edistäminen on mainittu Helsingin uudessa strategiassa.

– Väliaikaiskäytön edistäminen on mainittu Helsingin uudessa strategiassa. Heillä on ikään kuin velvollisuus edistää sitä, että tiloja ei pidetä tyhjillään. Tämä on Suomessa uudenlainen toimintamalli. Kannattaisi miettiä tilojen väliaikaiskäyttöön ja -vuokraukseen liittyviä toimintamalleja vuokralaisten näkökulmasta ja myös miten vuokralaisen järjestämä toiminta voi olla tosi hyödyllistä kaupungille, Hernberg esittää toiveen Helsingille.

Nyt suuri makasiinirakennus ja sen kohtalo kuuluu ilmeisesti kulttuurin ja vapaa-ajan apulaispormestarin Nasima Razmyarin eikä apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäen kaupunkiympäristön toimialaan. Asiasta ei kuitenkaan tunnu olevan kellään vielä täyttä varmuutta.

Taidekriitikko Otso Kantokorpi on aloittanut adressin Makasiinin gallerioiden pelastamiseksi.

Helsingin kaupungin johtava asiantuntija, arkkitehti Henna Helander, tuntee hyvin esimerkiksi sataman ja rautateiden käytöstä poistuneet ja uutta elämää kaipaavat alueet kaupungissa.

– Urbaani elämä ei ole sellaista, että kaupunki tekee sen vaan ihmiset. Jos näitä asioita ei erityisesti haluta tukea, ne kuihtuvat pois, Helander toteaa.

Helander kertoo, että vanhaa rakennuskantaa ei nuoressa Helsingissä ole paljon, mutta se mitä on kannattaa hyödyntää ja valjastaa kaupunkilaisten käyttöön.

– Jos meiltä lähtee keskustan alueelta tämän tasoiset toiminnot pois, se ei ole eurooppalaisen kulttuurin mukaista kaupunkikulttuurin tukemista, muistuttaa Helander.

Jätkäsaaren makasiinin tämän hetkinen tilanne, tiukentuneet paloturvallisuusmääräykset ja remontointiajatukset ihmetyttävät myös arkkitehtia.

– Meillä on vuoden vaihteesta rakennusmääräykset, joiden vaatimukset korjausrakentamiselle ovat hyvin, hyvin maltilliset. Siellä mainitaan vain turvallisuus ja terveellisyys ja hienovarainen korjaaminen.

– Aina täytyy lähteä remontoimaan rakennuksen ehdoilla. Vanhoissa kiinteistöissä tehdään liikaa ylikorjaamista ja laitetaan rahaa hukkaan. Vanhoista rakennuksista ei saada uusia, Helander painottaa.

Kaupunkitilojen ja -alueiden käytön muutokset ovat toki tuttuja myös kansainvälisesti, tietää tutkija.

– Joissain maissa, missä väliaikaiskäyttöä on ehditty harrastaa pidempään, vaikkapa Saksassa tai Britanniassa, on esiintynyt jonkin verran myös kritiikkiä väliaikaiskäytöstä, että sitä käytetään suorastaan gentrifikaation [alueen arvon ja hintojen nousun] moottorina, Hernberg pohtii.

Espoon Brooklyn, Kera

Leppävaaran takana Espoossa ennen Kauniaisten asemaa paikallisjuna pysähtyy Keran asemalla. Asemalta on kävelymatka 1970- ja 80-luvuilla kukoistaneelle Keran työpaikka-alueelle.

Nyt alueen toimitiloista yli puolet on tyhjillään.

Myös 1970-lukulainen, suuri logistiikkakeskus kumisee tyhjyyttään. Sekin lienee 1990-luvun laman uhri, kun kotimainen tekstiiliteollisuus romahti idänkaupan hiipumisen myötä. Sitä ennen rakennuksen läpi virtasi myytävää ja kuljetettavaa.

Rakennuksessa työskentelee nyt enää vahtimestari. Sokkeloisten käytävien pienten huoneiden kyljissä on vielä työntekijöiden nimiä ja tuoleja pinoissa.

Helsingin yliopiston maantieteen lehtori Rami Ratvio kertoo, että rakennuksesta löytyy myös edustussauna uima-altaineen. Tosin allas on nyt tyhjä.

Ratvio on ollut Jätkäsaaren makasiinien lisäksi opiskelijaryhmän kanssa täälläkin suunnittelemassa alueen uuskäyttöä.

– Ideana olisi, että saataisiin jotain tilapäistä ehkä luovien alojen toimintaa myös Espoon Keraan.

Espoon kaupungilla onkin paljon suunnitelmia Keran suhteen. Aluetta kaavoitetaan uudelleen myös asuinkäyttöön ja se nähtäisiin tulevaisuudessa mieluusti jonkinlaisena Espoon Brooklyninä. Vain tekijät, ne ihmiset, puuttuvat vielä.

Vanhan logistiikkakeskuksen tiloissa on välillä toiminut muun muassa televisiosta tuttu BB-talo. Siitä on muistona tarra lastauslaiturin ovessa. Tällä hetkellä hallissa on pallokenttiä ja suuria trampoliineja.

Viime kesänä alueella kävi kääntymässä myös Espoo Ciné, joka järjesti Kerassa yleisölleen näytöksen bussikuljetuksineen. Myös viulisti Pekka Kuusiston pääasiassa Tuusulaan keskittyvä Meidän festivaali kokeili konserttitoimintaa alueella.

Myyrmäen Colosseum

Jykevä, 1980-luvun toimistorakennus seisoo paraatipaikalla Myyrmäen keskustassa. Osuvasti Colosseumiksi nimetyn rakennuksen lähellä ovat Myyrmannin kauppakeskus ja Myyrmäen asema.

Taannoin Imatran Voima-yhtiön päärakennukseksi rakennettu Colosseum seisoo kuitenkin lähes tyhjillään. Sen ovella on edelleen vahtimestari, joka pyörittää myös pientä kahvilaa. Tiloissa toimii vielä joitain yrityksiä sekä vero-toimisto, mutta sekin on muuttamassa pois.

Rakennuksen aulassa on esillä hienoa aikansa julkista taidetta. Sekä sisä- että ulkotilat on tehty laadukkaista materiaaleista, on kivilaattaa ja kuparia.

Tännekin kaivattaisiin nyt kipeästi luovien alojen ihmisiä tai ketä tahansa täyttämään tilat uudella elämällä.

Rami Ratvio on opiskelijoineen juuri aloittamassa rakennuksen elävöittämisprojektin myös täällä.

– Siinä on haastetta, että miten saada näin iso kiinteistö täyttymään, Ratvio huokaa.

Ratvioille ja yliopiston opiskelijoille on varattu jo iso, tyhjä paikka rakennuksesta, missä on tilaa ideoida luovasti. Tilan takana on ajalleen tyypillinen atriumpiha.

Sen läpi on jo suunniteltu vedettäväksi yleinen kauttakulku, jotta kaupunkilaiset saataisiin jatkossa ensimmäistä kertaa luontevasti liikkumaan rakennuksen alueella.

– Vieressä on Artsi, Vantaan taidemuseo, joka on erikoistunut katutaiteeseen. Täällä on myös Myyrmäki-liike, joka on äärimmäisen aktiivinen. Lähdemme heidän ja kaikkien muiden paikallisten toimijoiden kanssa kehittämään toimintaa, Ratvio uskoo.

Turun Ylioppilasteatterin joutui pakkoraossa perumaan Samuel Beckettin (1906–1989) näytelmän Godota odottaessa esitykset aivan ennen ensi-iltaa. Asian taustat kuohuttavat teatteripiirejä. Tuen osoituksia virtaa Turkuun.

Näytelmän esitysoikeuksia valvova Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner kielsi sen esittämisen, koska teatteri oli roolittanut miehille kirjoitettuja osia naisilla. Beckettin perikunta on jyrkästi kieltänyt roolitusten sukupuolen muuttamisen.

Vastaavan kohtalon koki viime joulukuussa Helsingin Kalliossa sijaitseva Valtimonteatteri.

Samainen Nordic Drama Corner -agentuuri kielsi teatteria esittämästä tanskalaisen Peter Asmussenin (1957–2016) absurdia näytelmää Ei kukaan kohtaa ketään, koska miestä olisi esittänyt nainen. Kiellon takana oli kirjailijan leski.

Molemmista teattereista kerrotaan, että vaikka roolituksia muutettiin, näytelmän olennaiseen sisältöön ei kajottu.

Näyttelijäharrastajista suurin osa on naisia. Miehistä on pulaa. Joonas Simula

Turun ylioppilasteatterin Godota odottaessa –näytelmässä neljän miehen rooleista kolmea olisi esittänyt nainen. Teatterin varapuheenjohtaja Joonas Simula sanoo, että tämä oli paras vaihtoehto.

– Näyttelijäharrastajista suurin osa on naisia. Tämä on tilanne kaikissa harrastajateattereissa. Miehistä on pulaa. Pyrimme roolittamaan Beckettin teoksen niin, että kukin rooli saisi parhaat esittäjät.

Simulan mukaan Beckettin näytelmän esitysoikeuksissa ei erikseen mainittu mitään roolitusten rajoituksista.

– Beckettin näytelmää on aiemminkin esitetty pelkästään naisvoimin. Miten olisimme voineet tietää, että se nyt on täysin poissuljettu, Simula ihmettelee.

Suomessa ainakin Svenska Teatern Helsingissä on esittänyt näytelmän naisroolituksella vuonna 2000.

Näytelmää on esitetty naisvoimin myös muun muassa Italiassa, Hollannissa ja Ranskassa. Kirjailijan perikunta yritti estää oikeusteitse nämä esitykset, mutta epäonnistui.

Samuel Beckett vastusti naisia miehelle kirjoitetuissa rooleissa. Hänen kerrotaan selittäneen syyksi sen, että nainen ei voi tietää millaista on olla mies. Naisella kun ei ole eturauhasta.

Turun Ylioppilasteatteri ei vielä tiedä, miten se korvaa peruuntuneet esitykset – vai onko koko kausi pilalla.

– Meillä on tarkoitus koostaa jonkinlainen esitys, jolla pyrimme viemään keskustelua tasa-arvokysymyksistä eteenpäin. Samalla haluamme pohtia, mikä merkitys ja vaikutus tällaisilla nykyarvojen vastaisilla vaatimuksilla on tekijänoikeuksille, Simula sanoo.

Valtimonteatterin esitys kaatui kirjailijan leskeen

Vuonna 2000 perustetun helsinkiläinen pienen Valtimonteatterin suunnitelmat esittää Asmussenin Ei kukaan kohtaa ketään –näytelmä kaatuivat esitysoikeuksia valvovan kirjailijan leskeen.

Asmussenin lesken mukaan heterosuhteesta kertovassa näytelmässä olisi ollut banaalia käyttää miehen roolissa naista.

Näytelmän ohjaaja Minna Nurmelin ihmettelee moista sukupuoleen kohdistuvaa rajoittuneisuutta nykyaikana.

On käsittämätöntä, että tällainen rajoittuneisuus on mahdollista taiteen alueella... Kun jopa peruskouluissa opettajien pitää ottaa huomioon muunsukupuolisuus. Minna Nurmelin

– On käsittämätöntä, että tällainen rajoittuneisuus on mahdollista taiteen alueella. Kun perinteisten sukupuoliroolien pohdinta on aivan arkipäivää, ja jopa peruskouluissa opettajien pitää ottaa huomioon muunsukupuolisuus. Mikä tässä on niin vaarallista?

Nurmelin kertoo, että näytelmän henki ei olisi Valtimonteatterin käsittelyssä muuttunut.

– Emme olisi sovittaneet sitä uudelleen. Ajatukseni oli, että olisimme tutkineet, miltä se näyttää ja vaikuttaa, kun nainen toimii kuin mies. Kyse oli ristikuvasta, Nurmelin selittää.

Perumiset tulevat kalliiksi pienille teattereille

Valtimonteatterilla oli ensimmäinen lukuharjoitus takana, kun Nordic Drama Corner otti ohjaaja Minna Nurmelinin yhteyttä ja kielsi Asmussenin näytelmän esittämisen.

Nurmelinin mukaan teatteri teki nopean päätöksen vaihtaa teksti ranskalaisen Viktor Haïmin (s. 1935) ihmissuhdedraamaan Kohtauksen partaalla.

– Me olemme pieni teatteri, meillä ei ole resursseja taisteluun. Rahallinen menetys oli kuitenkin merkittävä, noin kolmen ja puolen tuhannen euron luokkaa.

Valtimonteatteri ehti jo panostaa merkittävästi peruuntuneeseen Asmussenin näytelmään, muun muassa mainostaa esityspäiviä julistein ja lehdissä.

Kumpikaan näyttämö, Valtimonteatteri sekä Turun Ylioppilasteatteri, ei myöskään saa takaisin Nordic Drama Cornerille maksamiaan ennakoita, vaikka esitykset eivät nyt toteudukaan.

Turun Ylioppilasteatteri ehti viettää Beckettin Godota odottaessa parissa kolme kuukautta, harjoitella sen valmiiksi esitykseksi, mainostaa ja maksaa tilan vuokran.

Esityksen budjetti oli varapuheenjohtaja Joonas Simulan mukaan kuusi tuhatta euroa. Tämä näytelmään jo käytetty summa oli tarkoitus kattaa lipputuloilla. Nyt raha on pois teatterin muusta tekemisestä.

Vilkkaasti elehtivä Jan Harlan on harvinaisen hauska haastateltava. Tarinoita ja anekdootteja riittää vaikka muille jaettavaksi, ja kahdeksankymppisenä hän tuntuu olevan elämänsä kunnossa.

Harlan on nykyään kysytty luennoitsija, ja esimerkiksi Tampereen elokuvajuhlilla hän vetää mestarikurssin musiikin ja elokuvakäsikirjoituksen suhteesta.

– Musiikkia ei saisi koskaan käyttää elokuvassa samaan tapaan kuin se olisi kastiketta pastassa – elementti jota lisäillään vasta jälkituotantovaiheessa. Sellainen on iso virhe ja siinä menettää monia mahdollisuuksia, Harlan toteaa.

Hohdon karmiva äänimaailma

Ei ole mitenkään outoa, että Harlan sanoo juuri näin. Hän on ollut vastaavana tuottajana Stanley Kubrickin mestariteoksissa, joissa musiikin yhdistäminen liikkuvaan kuvaan on ollut äärimmäisen taidokasta ja merkityksellistä.

Esimerkiksi Hohdon (1980) karmivaa tunnelmaa korostaa György Ligetin, Béla Bartókin ja Krzysztof Pendereckin painajaismainen moderni klassinen musiikki.

– Hohdossa hyödynnetään hyvin erikoista äänimaailmaa, ja elokuvan juju löytyy jo avauskohtauksessa. Siinä soi elektroninen, vääristynyt versio Hector Berliozin Dies Iraesta. Kun katsoo pelkkää kuvaa, se näyttää Kalliovuorten mainokselta, mutta kun siihen yhdistää musiikin tietää, ettei tällä ole mitään tekemistä National Geographicin kanssa.

Samalla Harlan ryhtyy tapailemaan melodiaa: dam-dam-dam-dam-dam-dam-dam-dam ja mieleen palautuu nopeasti jylhä vuoristomaisema, jonka keskellä kiitää pikkuruinen auto kohti redrumia ja muita kammottavuuksia.

– Nautin Hohdon tekemisestä todella paljon. Tein Stanleylle ehdotuksia myös musiikin suhteen, mutta hän teki lopulliset päätökset. Mitä Hohdossa kuuluukaan, se on Stanleyn valitsemaa, ei minun.

Vaativaa valaisua

Musiikilla on myös merkittävä rooli Barry Lyndonissa (1975), joka oli ensimmäinen Kubrickin elokuva, jossa Jan Harlan toimi vastaavana tuottajana. 1700-luvun loppuun sijoittuvan epookkielokuvan maalauksellisia kuvastoja koristavat muun muassa Georg Friedrich Händelin majesteettisen jylhä Sarabande ja Franz Schubertin Trio E-mollissa.

– Stanley oli vaativa ja ankara nimenomaan itseään kohtaan, mutta joissakin tilanteissa hän saattoi antaa hieman periksi ja tehdä kompromisseja. Syynä oli rakkaus. Hän esimerkiksi rakasti Schubertia ja Schubertin Trioa ja laittoi sitä elokuvaan vaikka tiesikin, että kappale oli sävelletty 30 vuotta Barry Lyndonin tapahtumien jälkeen.

Oman aikansa kuvaustekniikalle Barry Lyndon oli hyvin haasteellinen tuotanto, joka tunnetaan etenkin pelkässä kynttilänvalossa tehdyistä kohtauksistaan. Niitä varten valmistettiin erikoiskamerat, joissa oli NASAn alunperin avaruuskuvauksia varten tilaamat erittäin valovoimaiset linssit.

– Näyttäähän se aivan mahtavalta, mutta ongelmaksi muodostui syväterävyys. Jos näyttelijä liikkui edes hiukan eteen- tai taaksepäin, hän muuttui epäteräväksi. Siksi kohtauksia suunniteltiin siten, että tarkennus oli päällimmäisenä mielessä koko ajan.

Tuottaminen ei ole taidetta

Alunperin Saksan Karlsruhesta kotoisin oleva Jan Harlan ja Stanley Kubrick tapasivat ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla New Yorkissa. Kubrick oli naimisissa Harlanin sisaren Christianen kanssa, heillä oli kolme tytärtä ja Harlan vieraili perheen luona usein.

Vuonna 1969 Kubrick pyysi Harlania mukaan Napoleon-projektiinsa, jota oli tarkoitus filmata Romaniassa – sieltä kun olisi löytynyt riittävä määrä päteviä ratsumiehiä. Tuotantoyhtiö MGM kuitenkin vetäytyi projektista, eikä Napoleon valmistunut koskaan.

– Pidin Stanleysta ja hän piti minusta, joten hän ehdotti, että miksemme tekisi lisää yhteistyötä.

Vuonna 1970 Harlan hankki oikeudet Arthur Schnitzlerin eroottiseen Traumnovelle-teokseen, mutta elokuvaksi se lihallistui vasta vuonna 1999 Eyes Wide Shut -nimisenä, vaikka sopimus Warner Brothersin kanssa oli jo valmiina.

Isompiin saappaisiin Harlan astui Kellopeliappelsiinissa (1971), jossa hän työskenteli tuottajan assistenttina.

– Minun roolillani ei ole ollut taiteen kanssa mitään tekemistä. Tehtäviini on kuulunut hankkia oikeat asiat oikeaan aikaan ja oikeaan hintaan. Stanley ei ollut sellainen kaveri, jolle sanotaan ei. Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän halusi 10 000 dollaria lisärahaa johonkin asiaan, hän pystyi perustelemaan syyt, Harlan sanoo.

Kubrickilla oli onnea myös tuotantoyhtiön suhteen –Warner Brothers kunnioitti ohjaajaa, eivätkä he juuri puuttuneet hänen tekemisiinsä.

Eyes Wide Shut ja hyvät muistot

Jan Harlanin mukaan Kubrickin viimeiseksi jäänyt elokuva, Eyes Wide Shut on myös ohjaajan mestariteos.

– Stanley itse piti sitä suurimpana panostuksenaan elokuva-alalla. Ennustan, että parinkymmenen vuoden kuluttua Eyes Wide Shutia pidetään samanlaisena klassikkona kuten esimerkiksi Ingmar Bergmanin elokuvia.

Eyes Wide Shutista jäi Harlanille muutenkin hyviä muistoja.

– Sitä tehtiin hyvin hitaasti miellyttävissä studio-olosuhteissa, ja ihmisiä oli usein paikalla varsin vähän. Esimerkiksi Full Metal Jacket oli rankka prosessi, koska sitä kuvattiin pölyisissä ja kuraisissa olosuhteissa ulkona. Kun päivän päätteeksi meni kuvausten jälkeen suihkuun tai kylpyyn, vesi muuttui samantien mustaksi.

Eyes Wide Shutin mysteereihin kuuluu, että se oli hyvin suosittu elokuva Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja Japanissa, muttei Yhdysvalloissa tai muualla englanninkielisessä maailmassa.

– Eyes Wide Shut on hyvin monimutkainen elokuva ja se pitäisi oikeastaan nähdä kaksi kertaa. Ongelma on tietenkin se, että jos et pidä siitä ensimmäisellä kerralla, et todennäköisesti mene katsomaan sitä toistakaan kertaa, Harlan virnistää.

Pyrkimystä täydellisyyteen

Stanley Kubrick on tehnyt muodoiltaan varsin erilaisia elokuvia, mutta sisällöllisesti niistä löytyy paljon yhteistä tematiikkaa.

– Hänen elokuvansa tutkivat meidän turhamaisuuttamme, haavoittuvaisuuttamme ja pyrkimystämme rakentaa ja koota itsemme uudelleen. Stanley kunnioitti asioita, joista me emme tiedä, ja tämä tulee esille etenkin 2001:Avaruusseikkailu -elokuvassa. Pidemmällä tähtäimellä hän tosin ajatteli, ettei ihmisellä ole lajina mahdollisuutta selvitä hengissä, jos jatkamme elämäämme samaan malliin kuin nyt.

Kubrick on elokuvissaan pyrkinyt täydellisyyteen keinolla millä hyvänsä, ja joskus metodiikka on ollut näyttelijöille liikaa. Esimerkiksi Hohdossa näytelleen Shelley Duvallin yhtä kohtausta saatettiin ottaa uusiksi yli sata kertaa, mikä ajoi tämän hulluuden partaalle.

Jan Harlanin mukaan näyttelijöillä ei yleensä ollut Kubrickin kanssa ongelmia.

– Useimmiten näyttelijät pitävät ohjaajasta, joka ei kiirehdi, joka sallii useita ottoja ja joka haluaa, että kohtauksesta tulee niin hyvä kuin mahdollista. Eivät näyttelijät tällaisesta valita, se on harhaa. Lisäksi aika moni on tullut takaisin. Esimerkiksi Philip Stone on esiintynyt kolmessa Kubrickin elokuvassa ja hyvin erilaisissa rooleissa.

Tampereen elokuvajuhlilla nähdään myös Jan Harlanin Stanley Kubrickista tekemä dokumentti, Stanley Kubrick: A Life In Pictures (2001). Kubrickista liikkuu paljon huhuja, joista osa liittyy siihen ettei ohjaaja esimerkiksi pitänyt lainkaan julkisuudesta.

– Stanleylla oli hyvin aktiivinen yksityiselämä ja hänen luonaan kävi paljon vieraita. Hän biletti myös uuden vuoden juhlissani 20 vuoden ajan. Stanley Kubrickia on usein kuvailtu ihmisvihaajaksi, mikä ei pidä ollenkaan paikkaansa – en olisi muuten työskennellyt hänen kanssaan kolmea vuosikymmentä. Se oli hauskaa aikaa, Jan Harlan sanoo, ehkä hieman haikeastikin.

Kun Asaf Peled muutti pysyvästi Suomeen 90-luvun puolivälissä, Helsingin yöelämä ja klubimaailma vetivät nopeasti nuoren miehen imuunsa. Israelissa kasvanut Peled oli tutustunut klubimaailman jo Tel Avivissa, jossa meno oli täysin toisenlaista kuin Helsingissä.

– Se oli aivan erilainen! Tel Aviv ottaa paljon mallia New Yorkista: ovella valitaan ketkä tulevat sisään, miltä he näyttävät, miten heitä kohdellaan, mikä se fiilis sisällä on. Kun tultiin Suomeen, täällä oli pienempiä klubeja, mukavampia ihmisiä, ei niin ylimielisiä, Peled sanoo.

Asaf ja hänen pikkuveljensä Oded olivat asuneet Suomessa jo pieninä ja reissanneet koko nuoruutensa kahden maan väliä. Kun he asettuivat Suomeen pysyvästi, heistä kasvoi nopeasti Helsingin klubielämän keskeisiä tekijöitä.

Isoin juttu on se heimofiilis ja suomalaisuus ja se, että saa olla tosi erilainen ja tehdä mitä lystää. Oded Peled

Vuonna 1999 veljekset perustivat Suomen ensimmäisen elektroniseen tanssimusiikkiin keskittyvän DJ-buukkaustoimiston ja tapahtumatuotantoyhtiön nimeltä Misc Management. Liki 20 vuotta myöhemmin he päättivät koota Helsingin klubielämästä kertovan näyttelyn.

– Isoin juttu tässä kaikessa on se heimofiilis ja suomalaisuus ja se, että saa olla tosi erilainen ja tehdä mitä lystää. Mulle se tunne syttyi Stonewall-nimisestä paikasta jossa DJ Pietari buukkasi mut ensimmäiselle keikalle kun olin 16-vuotias, Oded Peled sanoo.

Satojen ihmisten yhteisponnistus

Helsinki Clubbing – 30 vuotta savua ja stroboa -niminen näyttely esittelee Helsingin yöelämää ja klubeja 1980-luvun lopulta tähän päivään. Esillä on muun muassa valokuvia, videoita, flyereitä, soittolistoja ja lehtileikkeitä. Näyttelyä varten on haastateltu yli sataa ihmistä, ja yli sata ihmistä on luovuttanut kuvia tai muuta aineistoa näyttelyyn.

Peledin veljesten lisäksi näyttelyn kolmas keskeinen taustavoima on DJ Orkidea eli Tapio Hakanen, joka on myös YleX:n musiikkipäällikkö. Hän sukelsi elektronisen musiikin pariin ja Helsingin klubimaailman syövereihin Oranssi ry:n toiminnan kautta 1990-luvun alussa.

– Nykyään klubikulttuuri on rikkaampaa, monimuotoisempaa ja kansainvälisempää kuin silloin. Perusjuttu on kuitenkin edelleen sama: jengi menee lauantaina kavereiden kanssa ulos tanssimaan hyvää musaa, Hakanen sanoo.

Hakasen mielestä näyttelyn tärkeintä antia ovat ihmisten tarinat, joita on kerätty kahdeksan toimittajan voimin. Isoille näytöille heijastetut valokuvat ja tiiviit sitaatit avaavat yksittäisten ihmisten näkökulmia klubikulttuuriin.

– Tarinoista aukeaa se, mitä tämä kaikki on tarkoittanut ja merkinnyt yhdelle yksittäiselle ihmiselle. Me toivotaan, että näyttely inspiroisi helsinkiläisiä ja kaikkia ihmisiä tekemään uutta, luomaan uutta kulttuuria.

Underground vastaan mainstream

Helsingin klubikulttuuri oli etenkin varhaisina aikoina 80- ja 90-luvuilla pienten piirien vaihtoehtokulttuuria, undergroundia. Kun underground viedään viralliseen kaupunginmuseoon, se onkin jo valtavirtaa eli mainstreamia.

Ajatus valtavirraksi muuttumisesta ei huoleta näyttelyn puuhamiehiä.

– Tämä on vain pieni kurkistus. Näyttely on tässä ja loppuu puolen vuoden kuluttua, mutta underground jatkaa menojaan. Tähän ei myöskään liity salaisuuksia, skenen pointti on, että kaikki ovat tervetulleita mukaan. Me ollaan ylpeitä että Helsingin klubikulttuuri saa tällaisen lavan, ainakin hetkeksi, Oded Peled sanoo.

Tapio Hakanen on samoilla linjoilla. Hän pitää tämän päivän klubiskeneä vahvana ja eläväisenä, koska hyvää pöhinää on samaan aikaan sekä valtavirta- että vaihtoehtopuolella.

– On vaikkapa Circus, jonne tulee koko ajan isoja artisteja ja isoja tuotantoja. Toisaalta viimeiset viisi vuotta on eletty myös underground-klubikulttuurin vahvaa uutta kukoistusta. En tiedä onko koskaan ollut näin paljon pinnan alla olevia vaihtoehtomusatapahtumia.

Helsinki Clubbing -näyttely 9.3.–23.9.2018 Helsingin kaupunginmuseon neljännessä kerroksessa, Aleksanterinkatu 16. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Hetkonen! Nyt ollaan Pohjoisnavalla ja tuo tuossa on jääkarhu, mutta mitäs ihmettä tuo juliste täällä tekee? Itse asiassa tämä on koko jutun juju: kyse on Lahden museoissa toteutetusta VR- eli virtuaalitodellisuusnäyttelystä. Siinä Lahden kansainväliseen julistetriennaleen osallistuneita julisteita on viety uusiin, keinotekoisiin ympäristöihin.

Julisteiden sanoma limittyy simuloiduissa virtuaaliympäristöissä muun muassa ilmastonmuutokseen, muoviroskaan ja ihmisoikeuksiin.

Panda piilottelee virtuaalimaailmassa

Uutta tekniikkaa ja tiukkaa sanomaa yhdistelevää Panda piilossa -näyttelyä on tarkoitus viedä etenkin Päijät-Hämeen alueella sijaitseviin kouluihin. Julistenäyttelyn ohella kouluihin viedään myös Tilt Brush -virtuaalitodellisuuspiirustusohjelmaa, jolla voi opetella piirtämään virtuaalisesti.

– Kaikilla kouluilla ei ole mahdollista vierailla Lahden museoissa, joten tämä on helppo ja kiinnostava tapa tutustuttaa oppilaita näyttelyihimme. Samalla oppilaat pääsevät testaamaan tekniikkaa ja asioita, joita eivät ehkä ole vielä kokeilleet, projektisuunnittelija Toni Puurtinen Lahden Kaupunginmuseosta toteaa.

Maaliskuussa starttaavan Panda piilossa -näyttelyn lisäksi museossa ollaan kehittämässä myös toisenlaista virtuaalinäyttelyä. Sata askelta Lahdessa -näyttely kertoo kaupungin historiasta ja sillä on hieman erilainen kohderyhmä.

– Olemme halunneet mahdollistaa museoissa käymisen sellaisillekin ihmisille, jotka eivät välttämättä tänne pääse joko välimatkan tai huonokuntoisuuden takia. Näyttelyä on tarkoitus viedä kirjastoihin, palvelutaloihin ja muihin vastaaviin paikkoihin, Toni Puurtinen kertoo.

Virtuaalitodellisuusprojekteja on toteutettu Opetus- ja kulttuuriministeriön avustuksella ja ne ovat Lahden ammattikorkeakoulun tieto- ja viestintätekniikan insinööriopiskelijoiden käsialaa. Sisällöstä vastaa museo.

– VR-tekniikka on nyt sellaisessa vaiheessa, että se mahdollistaa tällaisia näyttelyitä, ja erilaisilla firmoilla ja korkeakouluilla alkaa olla jo kokemusta ja osaamista, Puurtinen toteaa.

Keskustelua keisarin kanssa

Myös perinteikäs Kansallismuseo astui äskettäin VR-aikaan. Siellä lanseerattiin elävä maalaus, joka mahdollistaa aikamatkailun Suomen suuriruhtinaskuntaan. VR-kokemus herättää henkiin R.W. Ekmanin historiallisen maalauksen, jossa Keisari Aleksanteri II julistaa vuoden 1863 säätyvaltiopäivät avatuiksi. Aikamatkailu muun muassa mahdollistaa keskustelun Aleksanteri II:n kanssa.

VR-teos on jatkumoa näyttelytilalle, jossa esitellään 1860-luvun Suomea, ja jonka ykkösnähtävyytenä pöyhkeilee Aleksanterin kullan ja purppuranpunaisen väreissä koreileva valtaistuin.

– Haluamme kertoa VR:n avulla, kuka tätä valtaistuinta on käyttänyt ja millainen paikka Suomi on tuolloin ollut. Digitaalinen toteutus oli tässä yhteydessä hyvä ratkaisu. Olemme onnistuneet luomaan kokonaisvaltaisen maailman, joka käy vuoropuhelua näiden muiden museoesineiden kanssa, projektipäällikkö Hanna Forssell Kansallismuseosta kertoo.

VR-projekti on osa Kansallismuseon uutta imagoa. Perusnäyttelyitä uudistettiin jo viime vuonna, ja niissä on runsaasti mukana modernia teknologiaa. Kansallismuseo kulkee tällä hetkellä monien ulkomaalaisten museoiden jalanjäljissä. Esimerkiksi Lontoon The British Museum on tehnyt yhteistyötä Oculuksen kanssa, joka on kehittänyt virtuaalitodellisuuslaseja. New Yorkin The Metropolitan Museumin virtuaalimatkailu taas tarjoaa yleisölle mahdollisuuden tutkia museota täysin uusista näkökulmista.

– Museoliitto ja Kulttuurirahasto tekivät viime vuonna tutkimuksen, jossa selvitettiin millainen mielikuva ihmisillä on museoista. Monet suomalaiset museot saivat hyviä arvosanoja, mutta elämyksellisyydessä hävittiin ulkomaisille. Siinä on tavoitetta, ja sitä puolta tullaan nyt parantamaan, Hanna Forssell ennustaa.

Pyrkimystä realismiin

Kansallismuseon VR-projektin toteutti suomalaisyritys Zoan Oy, jolla on Helsingin lisäksi toimipisteet Los Angelesissa ja Brasilian Belo Horizontessa. Suuritöistä projektia rakennettiin kahdeksan kuukauden ajan parinkymmenen mallintajan ja animaattorin voimin.

– Haasteellisinta tässä on ollut ihmishahmojen tuonti virtuaalitodellisuuteen ja etenkin se, että niistä saisi mahdollisimman realistisia ja todentuntuisia. Tässä on ollut enemmän työtä kuin esimerkiksi erilaisten ympäristöjen luomisessa, Zoan Oy:n toimitusjohtaja Miikka Rosendahl kertoo.

Aleksanteri II:n hahmoa ryhdyttiin luomaan aikalaismaalausten pohjalta. Lisäksi apua saatiin Kansallismuseosta.

– Yritimme selvittää mahdollisimman tarkasti, kuinka Aleksanteri II on puhunut erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa ja miten hän ylipäänsä on käyttäytynyt. Persoonallisuutta lähdettiin luomaan näistä lähtökohdista. Arvokkuutta haluttiin tietenkin mukaan mahdollisimman paljon, Rosendahl sanoo.

Keisarillisena äänenä tuotannossa toimii näyttelijä Timo Torikka.

– Säätyvaltiopäivien puheen sisältö on hyvin mielenkiintoinen. Se ei itse asiassa eroa paljon tämän ajan poliittisesta retoriikasta. Tietenkin vallan käsite on ollut toisenlainen kuin nykyajan demokratiassa, mutta konteksti on samanlainen, Torikka pohtii.

Virtuaalitodellista sisustussuunnittelua

Historiallisen maalauksen henkiin herättämisessä on käytetty lukuisia eri tekniikkoja. Esimerkiksi Aleksanteri II ja muutkin ihmishahmot on luotu motion capturella eli liikkeenkaappaustekniikalla, joka mahdollistaa näyttelijän liikkeen siirtämisen virtuaalimaailmaan.

Teoksessa seikkailee myös presidenttiparimme Lennu-koira, joka on tehty käsin perinteisen animaation keinoin. Valtaistuin taas on viety VR-maailmaan fotogrammetrian avulla. Fotogrammetriassa kohteesta otetaan jopa satoja valokuvia, joiden avulla siitä saadaan tehtyä kolmiulotteinen, virtuaalinen versio. Fotogrammetriaa käyttävät muun muassa monet suomalaiset pelistudiot.

– Fotogrammetrialla alkuperäisestä kohteesta saadaan esiin pienimmätkin yksityiskohdat ja nyanssit, Zoan Oy:n teknologinen johtaja Jonathan Medina toteaa.

Alunperin Brasiliasta kotoisin olevan Medinan mukaan haasteellisinta VR-toteutuksissa on kohteiden läheisyys.

– Katsoja näkee enemmän yksityiskohtia, joten niiden pitää näyttää uskottavimmilta ja ne tarvitsevat enemmän animointia. Tässä on erilaisia hahmoja noin kolmesataa. Kaikkia olisi ollut mahdotonta tehdä täysin uniikkeina, siihen olisi kulunut aikaa ainakin vuosikymmen. Meillä ei myös ollut kovin paljon referenssejä – ihmisillähän ei aiemmin ollut käytössään Instagramia tai muuta sosiaalista mediaa, Jonathan Medina toteaa.

Kansallismuseon ohella myös toinen perinteinen kotimainen instanssi on lähtenyt kokeilemaan VR:aa. Moderniin muotoiluun ja etenkin Alvar Aaltoon keskittynyt Artek lanseeraa maaliskuussa Helsingin lippulaivamyymäläänsä VR-aseman, jonka avulla voi testata designklassikoiden mallien ja kuosien sopivuutta erilaisissa tiloissa.

Artekin markkinointipäällikkö Satu Paukkosen mukaan ideana on hyödyntää virtuaalitodellisuutta sisustussuunnittelussa.

– Tällä voi olla merkitystä tulevaisuudessa ainakin siinä mielessä, että se mahdollistaa isompien kokonaisuuksien todentamisen. Virtuaalitodellisuus tarjoaa meidän alallemme mahdollisuuksia, joita emme ehkä vielä ymmärrä.

Liian pieniä investointeja

Kaikesta hypetyksestä huolimatta VR ei ole vielä läpäissyt suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueita siinä mittakaavassa, kuin pari vuotta sitten uumoiltiin. Miikka Rosendahlin mukaan kehitys on ollut hitaampaa, koska investoinnit alalla ovat edelleen pieniä.

– Kansallismuseon projekti on auttanut meitä tutkimaan asioita syvällisemmin ja kasvattamaan yrityksen sisällä uutta tietotaitoa. Alan haasteena on se, että tehdään liian pieniä ja varovaisia pilottiprojekteja, eivätkä firmat pysty ratkaisemaan ongelmia, jotka veisivät niiden kehitystä ja ammattitaitoa eteenpäin.

Toinen ongelma liittyy tekniikkaan: virtuaalitodellisuus ei ole vielä niin todellista kuin se voisi olla. Myös käyttöliittymä voisi olla toimivampi.

– Jos haluamme tehdä virtuaalisen museonäyttelyn, jossa on julisteita ja maalauksia, lopputuloksesta välittyy pelimäinen tunnelma. Se ei aivan vastaa todellista todellisuutta, Toni Puurtinen toteaa.

Hänen mukaansa VR tarjoaa kuitenkin koko ajan enemmän museoalalle varteenotettavia ja kiinnostavia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja.

– VR:n avulla näyttelyitä voidaan viedä ympäristöihin, jotka eivät olisi mahdollisia museoiden perinteisissä tiloissa, neljän seinän sisällä.

Museoissa pyritään myös jatkuvasti keksimään uusia tapoja tuoda sisältöjä yleisön ulottuville – museo ei enää ole paikka, jossa on pelkkiä näyttelyesineitä, joihin kukaan ei saa koskea.

– Tällä hetkellä museoissa pohditaan, kuinka aktivoidaan etenkin nuoria kävijöitä ja kuinka heille tarjotaan kiinnostavia sisältöjä. VR on tällaiseen ehdottomasti hyvä keino, Toni Puurtinen summaa.