Haloo Helsinki! -yhtyeen solisti Elli aloittaa sooloprojektin, yhtye kertoo Facebookissa.

Soolohanke kulkee nimellä Ellips. Laulajan täyspitkä albumi julkaistaan ensi keväänä, jolloin myös alkavat Ellipsin keikat.

– Ellips on syvä sukellus pinnan alle ja sieltä mannerlaattojen läpi avaruuteen! Mulla on pitkään ollut hinku tehdä albumi, jonka kautta voin sukeltaa entistä rohkeammin elämään ja siihen pimeyteen, jossa osa meistä tarpoo, Elli kommentoi tiedotteessa.

Haloo Helsinki! on yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä. Viime helmikuun Emma-gaalassa yhtye kahmi neljä palkintoa ja se valittiin kolmatta kertaa vuoden yhtyeeksi. Yli 51 000 kappaletta myynyt Hulluuden Highway -levy nappasi vuoden myydyimmän albumin palkinnon.

Haloo Helsinki! ilmoitti kesällä jäävänsä tauolle, joka päättyy vuonna 2021.

Noita. Mielikuvat risteilevät pääsiäisnoidan pisamapilkuista Harry Potterin pyöreäsankaisiin silmälaseihin. Mirkka Lappalaisen kirja Pohjoisen noidat – Oikeus ja totuus 1600 luvun Ruotsissa ja Suomessa pyyhkii tämän päivän noitakuvaston mielestä tehokkaasti. Historiantutkija Lappalainen on palkittu tietokirjailija ja 1600-luvun Pohjoismaiden tuntija. Hänen taitoihinsa kuuluu upota satojen vuosien takaisiin koukeroisella käsialalla kirjoitettuihin ruotsinkielisiin asiakirjoihin.

Ruotsin noitavainot eivät nousseet kirkosta instituutiona, vaan kyse oli tavallisten ihmisten massahysteriasta. Mirkka Lappalainen

Noitien tarinat jäivät vaivaamaan mieltä edellisten kirjaprojektien aikana.

– Monet 1600-luvun asiakirjat ovat jotenkin tragikoomisia, jopa rikostapaukset. Mutta noitia koskevat asiakirjat ovat järjestään ahdistavia, Lappalainen huokaa.

Noitahysteria roihusi aikansa Keski-Eruoopassa ja levisi sieltä periferiaan, Ruotsin ja Suomen alueet käsittävään Ruotsin kuningaskuntaan, 1660-luvulla.

Jutut kiirivät kylästä kylään ja kulkureiden sekä merimiesten mukana myös maiden välillä. Pian yhden jos toisen kansannaisen oli Ruotsissakin nähty tai kuultu käyneen tapaamassa paholaista. Treffit eivät olleet helvetissä vaan vihtahousun maanpäällisessä kartanossa, Blåkullassa. Siellä naiset pääsivät osallistumaan irstaisiin juhliin, joissa syötiin, juotiin ja naitiin paholaisen itsensä kanssa.

Se, mikä Mirkka Lappalaisessakin herättää inhonväristyksiä, oli noitien outo suhde lapsiin. Tarinoiden mukaan he ottivat lapsia mukaansa antaakseen kastaa nämä paholaisen nimeen. Pienimmät vauvat saatettiin heittää pataan paistumaan. Vauvoista irtoavaa rasvaa siveltiin lehmän tai lampaan selkään, jotta sen kyydissä voisi lentää.

Kirkko ei masinoinut noitavainoja vaan jopa vastusti niitä

Oudointa on, että naiset kertoivat Blåkulla-reissuistaan avoimesti ja tunnustivat tapailleensa Saatanaa. Myös isommat lapset todistivat oikeudessa olleensa mukana pahan juhlissa.

Tästä tulevat mieleen tietysti ruuvipenkit ja inkvisition käyttämät venytyslaitteet. Sekin mielikuva on osittain väärä. Kidustusta pidettiin Ruotsissa ja Suomessa huonona menetelmänä ja sitä käytettiin vain poikkeustapauksissa.

Kirkkokaan ei ollut erityisen innostunut tuomitsemaan noitia.

– Ruotsin noitavainot eivät nousseet kirkosta instituutiona, vaan kyse oli tavallisten ihmisten massahysteriasta. Tavalliset talonpojat ja pikkukaupunkien porvarit alkoivat pelätä sitä, että noidat vievät heidän lapsensa noitasapattiin. He ottivat yhteyttä vouteihin ja kirkkoherroihin ja vaativat heiltä toimenpiteitä, Mirkka Lappalainen sanoo.

Ruotsin oikeuslaitos oli jo 1600-luvulla aika kehittynyt. Valtio ei halunnut vainota tai tuomita syyttömänä ketään. Se halusi rauhoittaa tilanteen ja estää lynkkausmielialan syntymisen. Niin se ryhtyi toimiin aika katastrofaalisin seurauksin.

Noituuskomissiot toimivat kuin kenttätuomioistuimet

Vaikka Ruotsin ja Suomen muodostaman valtion oikeuslaitos olikin edistyksellisimmästä päästä Euroopassa, oikeusturvan käsitettä ei tunnettu. Lappalaisen mukaan 1600-luvulla oikeutta ei jaettukaan turvaamaan yksilön oikeuksia. Sen sijaan valtiolla ja tuomioistuimilla ajateltiin olevan jumalallinen velvoite hallita ja säätää asioista kansalaisten puolesta.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Kansa ei kyseenalaistanut oikeuslaitoksen toimia, tulihan sen valta sentään Jumalalta. Toisaalta tuomioistuimet myös ottivat käsitelläkseen kansalaisten rikosasiat säätyyn katsomatta. Jos kerjäläinen kuoli epäilyttävissä olosuhteissa, syyllinen selvitettiin ja tuomittiin.

Olemme kykeneviä uskomaan melkein mitä tahansa. Mirkka Lappalainen

Kun noituustapauksia alkoi olla paljon, ne kuormittivat paikallisia käräjiä. Esimerkiksi Keski-Ruotsissa sijaitsevan Moran alueen suuria noitakäräjiä asetettiin käymään erillinen komissio.

– Komissiot olivat normaalin oikeuskäytännön ulkopuolella. Ne eivät noudattaneet tiukkoja oikeusperiaatteita, joita tavalliset käräjät noudattivat.

– Komissiot olivat kuin kenttätuomioistuimia, jotka päättivät tuomioista hyvin pikaisten oikeudenkäyntien jälkeen ja löyhin perustein, Lappalainen kertoo.

Useamman noituuskomission johtoon nimettiin suomalaisia aatelismiehiä. Morassa komissiota luotsasi uusmaalainen mahtimies Lorenz Creutz. Creutz tunnettiin vuoriteollisuuden tuntijana ja kansleri Magnus Gabriel De la Gardien luottomiehenä.

Jääräpäänä tunnettu Creutz otti tehtävänantonsa tosissaan ja alkoi paiskoa tuomioita. Hänen komissionsa kuulusteli parissa viikossa kaksisataa syytettyä ja todistajaa.

Viisitoista noitaa päätettiin komission tuomiolla polttaa roviolla Moran kirkkoa vastapäätä. Creutz kirjoitti De la Gardielle, kuinka kansa tulee näkemään, että teloitukset ovat Jumalan rangaistus ja esivalta on tehnyt tehtävänsä. Komissioiden toiminnan seurauksena satoja noitia poltettiin roviolla ja mestattiin. Suurin osa heistä oli naisia.

Ihminen uskoo tilaisuuden tullen melkein mitä vain

Mirkka Lappalaisen mukaan valtaosa roviolle marssitetuista naisista oli harhaisia ja mielenvikaisia. He tarttuivat joka paikassa kuiskittavaan ja puheenaolevaan noitakuvastoon ja tunnustivat tekoja, jotka saivat yhteisön muut jäsenet haukkomaan henkeään.

– Kyllä käräjillä oltiin tietoisia mielen sairauksista ja harhaisuudesta. Pöytäkirjoista voi lukea, että piruja seinillä nähnyt ja niiden ajamana rikokseen ajatunut oli heikkopäinen, huvudsvag, kuten silloin sanottiin.

Sairaus jäi kuitenkin tunnistamatta, jos ihmisen oudon käytöksen epäiltiin liittyvän noituuteen. Hysteria sai viranomaisetkin valtaansa. Muiden uskontojen harjoittaminen oli ehdottomasti kielletty ja paholaisen pillin mukaan tanssiminen oli pahinta kaikista.

Noituuteen liittyvää seksuaalisuutta on tutkittukin paljon, se kiinnostaa jälkipolvia, tietenkin. Mirkka Lappalainen

Uskonpuhdistus oli saanut aikaan suvaitsemattomuuden aallon. Kaikkia muita uskontoja vastustettiin ja epäiltiin epäjumalien palvonnasta. Pohjoisen noidat -kirja pohtii, mikä sai ihmiset uskomaan johonkin niin outoon ja ällistyttävään. Teot, joista naiset tuomittiin olivat selvästikin jotain, mikä ei ollut totta, eikä niitä voitu mitenkään todistaa.

– Ilmeisesti ihmisillä on tällainen jotenkin sisäänrakennettuna. Olemme kykeneviä uskomaan melkein mitä tahansa.

– Mehän tiedämme näistä uskonnollisista kulteista esimerkiksi Yhdysvalloissa. Niistä, jotka ovat muodostaneet ihan oman todellisuutensa ja päätyneet sitten joukkoitsemurhaan. Tai vaikka ufosieppausjutut, jotka olivat muotia 1970-luvulla. Niissäkin ihmiset uskoivat tulleensa tempaistuksi johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Pahinta noitasapateissa oli se uhka, joka noidista oli viattomille lapsille. Ihmiset olivat valmiita suojelemaan lapsiaan Saatanalta kaikin keinoin. Noitakomission Creutzin mukaan jopa mieluummin vaikka tappamaan omat lapsensa kuin antamaan nämä paholaisen käsiin.

– Vanhemmathan olivat vain ihmisiä, jotka olivat hyvän puolella. He suojelivat jälkikasvuaan. Se kuitenkin johti verilöylyyn.

Ruotsissa poltettiin tai muulla tavalla teloitettiin satoja noidaksi todettuja. Koko Euroopassa luku saattaa nousta jopa 60 000:een.

Suomessa noitivat raavaat miehet

Hysteria-alto alkoi jo hellittää noitajuttujen kiiriessä Suomeen asti. Suomessa noitavainoja oli vain Ahvenanmaalla. Joitakin noitia lenteli myös länsirannikolla.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Toki noituutta täälläkin harjoitettiin. Kansan keskuudessa on aina esiintynyt kateutta ja kaunaa. Näitä molempia lääkittiin noitakonstein.

Naapurin karjan saattoi sairastuttaa pahaa tuottavalla taikapussukalla. Joidenkin ihmisten tiedettiin aiheuttavan tauteja pelkällä katseellaan. Yleensä joka kylältä löytyi talo, jossa asuvien tiedettiin taitavan taikuutta.

– Historiantutkimuksessa on jo pitkään tiedetty, että suomalaiset noidat olivat miehiä. He käyttivät vähän kuin moottoripyöräjengiläisen pelotevaltaa, että parasta on olla hyvissä väleissä tai käy huonosti. Monet vielä lisäsivät siihen mystisiä elkeitä ja muuta. Osa ehkä ihan kuvittelikin, että heillä on hallussaan tällaisia keinoja, Mirkka Lappalainen kertoo.

Mielikuvitus loihti eteen kaikenlaista, kun elettiin syrjäseuduilla keskellä ei mitään. Pimeässä tehdään pimeyden tekoja.

Paholainen oli vaarallinen, mutta samalla kiehtova. Neuroottinen suhtautuminen seksiin saattoi johtaa kiihottaviin ajatuksiin naapurin piiasta hekumallisissa juhlissa silunvihollisen kanssa.

Noitavainot muistuttavat siitä, miten tärkeää on pitää kiinni totuudesta ja oikeusturvasta. Mirkka Lappalainen

Naisten omat kertomukset löivät vettä huhumyllyyn. Seksuaalisväritteiset jutut ottivat tulta alleen.

Joku kertoi lentäneensä lehmällä Blåkullaan ja joutuneensa siellä toimimaan kynttilänjalkana. Naisparka oli joutunut seisomaan päällään ja ruumiinaukkoihin työnnettiin kynttilöitä valaisemaan Saatanan orgioita.

Yleensä naiset saivat paholaiselta ruokaa ja seksiä. Ei juuri muuta. Silti Blåkullan pidot kiehtoivat.

– Noituuteen liittyvää seksuaalisuutta on tutkittukin paljon, se kiinnostaa jälkipolvia, tietenkin. Ajatellaan, että se oli jonkinlainen ahdistuneiden fantasioiden ulospääsykanava.

– Käsitys maailmasta oli niin toisenlainen kuin nykyään. Tällaset jutut levisivät, kun ei ollut mitään kiinnekohtaa. Nyt voimme vedota tieteeseen tai johonkin todistettuun faktaan vastaiskuna valeuutisille, mutta 1600-luvulla tiede oli toisella tasolla.

Jopa käsitys ihmiskehosta oli erilainen. Suurin osa sairauksista ja niiden syntymekanismeista oli selvittämättä. Tieteen vallankumous ja uusi aika olivat vasta ovella.

Ruotsi ei halunnut leimaa takapajuisena noitien pesänä

Lopulta kirkossa alettiin pohtia, voiko Saatanalla todella olla näin paljon valtaa Ruotsissa. Tai antaisiko paholainen suomalaiselle äijänköriläälle taikakaluja Jumalan tuomitsematta asiaa.

Noituustuomioita lakattiin antamasta ja niin papit kuin valtiovaltakin levittivät öljyä laineille. Noituudessa tuli vastaan jopa Ruotsin valtion imago. Ruotsi ei halunnut mainetta eksoottisena noituuden pesänä.

Noitahysterian loppumiseen vaikutti osaltaa lääkäri Urban Hjärne. Hänellä oli nykyaikaisia käsityksiä ihmisestä ja vaikutusvaltaa hovissa. Hän myös kyseenalaisti sen, miksi hyvä Jumala antaisi tehdä lapsille tällaisia tekoja.

– Noitavainot muistuttavat siitä, miten tärkeää on pitää kiinni totuudesta ja oikeusturvasta. Elämme taas jonkilaisessa huhuyhteiskunnassa. Ihmiset saattavat syyllistyä karmeisiin tekoihin sellaisen tiedon perusteella, jonka joku ryhmittymä on netissä muodostanut omaksi totuudekseen, Mirkka Lappalainen pohtii.

– Emmehän me ihmisinä ole biologisesti juuri muuttuneet.

Lue myös:

Emeritusprofessori: "Saamelainen noita on myönteinen käsite" – kertoo kohdanneensa noitaperinteen jatkajia

"Löyly hirteen, löyly parteen, löyly saunan sammaliin" – Loitsuilla on maaniteltu jumalia ja haltijoita, mutta toivottu myös kuolemaa

Naiset sytytettiin roviolle palamaan – Suomen järkyttävä historia paljastuu elokuvassa

Kari Hotakaisen kirjoittama Tuntematon Kimi Räikkönen oli Kirjakauppaliiton tilastojen mukaan elokuussa Suomen myydyin tietokirja. Toiseksi myydyin oli Antti Tuiskusta kertova Antti Tapani, neljänneksi suosituin Sauli Niinistö, Mäntyniemen herra.

Elämäkerrat tekevät kauppansa. Hyvän myynnin lisäksi ne keikkuvat kirjastojen varaustilastojen kärjessä.

Elämäkertakirjat ovat aina olleet luettuja, suuren yleisön mieleen. Näin arvioi elämäkertatutkimusta tehnyt kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki Turun yliopistosta.

Samaa mieltä on WSOY:n tietokirjallisuuden kustantaja Henrikki Timgren.

– Elämäkerrat liittyvät ihmisen haluun tietää asioita toisen ihmisen elämästä. Ne ovat aina kiinnostaneet ihmisiä.

Urheilijoita ja poptähtiä

Selvä muutos elämäkertakirjallisuudessa on ollut kuitenkin näkyvissä viime vuosina. Elämäkertakirjallisuuden kenttä on laajentunut siitä, mitä se on muinoin ollut.

Kun aikaisemmin elämäkertoja kirjoitettiin lähinnä historiallisista merkkihenkilöistä, pääsevät kirjan aiheeksi nykyään vielä elossa olevat, jopa tosi nuoretkin henkilöt. Elämäkertoja on julkaistu alle kolmikymppisistäkin: esimerkiksi JVG:stä.

– Suomessa on yleistynyt Britanniassa suosittu ryhmä “celebrity biographies”. Elämäkertoja tehdään pinnalla olevista julkisuuden henkilöistä, kuten urheilijoista ja poptähdistä, kertoo Maarit Leskelä-Kärki Turun yliopistosta.

Elossa olevan julkisuuden henkilön elämäkerta liittyy lukijan haluun samaistua ja tuntea ihminen paremmin. Henrikki Timgren

Myös Henrikki Timgren WSOY:ltä on huomannut, että julkisuuden henkilöiden elämäkerrat ovat tulleet isosti mukaan suomalaiseen kirjallisuuskenttään.

– Tällaisilla elämäkerroilla on eri funktio kuin historiallisilla elämäkerroilla. Historiallinen elämäkerta asettaa henkilön historian jatkumoon ja kontekstiin, mutta elossa olevan julkkiksen elämäkerta liittyy lukijan haluun samaistua ja tuntea ihminen paremmin, Timgren arvioi.

Tekeekö Räikkös-kirja historiaa?

Kiinnostus elämäkertoja kohtaan kiidättää ne myyntitilastojen kärkeen. Näin kävi muun muassa viime vuonna, kun koko vuoden myydyin tietokirja oli Aki Linnanahteen kirjoittama Jere Karalahden elämäkerta. Sitä myytiin 33 200 kappaletta.

Kun tarkastellaan kaikkia myytyjä kotimaisia kirjoja, pitävät kärkipaikkoja yleensä kaunokirjalliset teokset ja lastenkirjat.

Tänä vuonna tilanne voi olla erilainen, ainakin jos katsoo ennakkotilastoja. Kari Hotakaisen kirjoittama Tuntematon Kimi Räikkönen takoi ennätyksiä jo ennen myynnin aloittamista. Kirjaa tilattiin ennakkoon 50 000 kappaletta – enemmän kuin mitään aiempaa suomalaista kirjaa. Suuri ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, ja Kustannusosakeyhtiö Siltala sai teettää kirjasta toisen, 30 000 kappaleen painoksen.

Räikkösen elämäkerta ylittää tällä menolla jopa historiaa tehneen Teemu Selänteen elämäkerran, joka oli vuonna 2014 Suomen myydyin kirja 77 000 kappaleen myynnillään. Koskaan aikaisemmin tietokirja ei ollut yltänyt vuoden myydyimmäksi kirjaksi.

Kustantaja Henrikki Timgren uskoo, että elämäkertojen suosiossa voi näkyä myös lukijasukupolven vaihtuminen. Aikoinaan esimerkiksi historialliset tietokirjat ovat olleet tietokirjallisuuden luetuimpia, mutta nyt elämäkerrat valtaavat niiltä alaa.

– Näitä kirjoja lukenut sukupolvi alkaa olla vaihtumassa uuteen lukijasukupolveen, joka haluaa lukea enemmän elävien ihmisten elämäkertoja, sanoo Timgren.

Elämäkerralliset romaanit uutena mausteena

Elämäkertakirjallisuuden oheen on tullut aiempaa enemmän myös biofiktiota eli elämäkerrallisia romaaneja. Kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki sanoo, että lajityyppi on Suomessa vielä uusi, mutta kirjoja julkaistaan tänäkin syksynä useita. Muun muassa Minna Rytisalon kirjoittama, nuoresta Minna Canthista kertova romaani Rouva C on saanut osakseen paljon huomiota.

Leskelä-Kärjen mukaan lajityyppi asettaa haasteita sekä kirjailijalle että lukijalle.

– Kirjoittajalla on iso vastuu tietenkin siitä, miten hän esittää henkilön, mutta myös siitä, että lukija ymmärtää, mikä kirjassa on kuvitteellista ja mikä pohjautuu lähteisiin.

Ensi heinäkuun Metallica-keikan lipunmyynti on käynyt vilkkaampana kuin yhdenkään aiemman Hämeenlinnassa järjestetyn suurkonsertin.

Metallica saavutti 50 000 kappaleen myynnin vajaassa viikossa. Myyntiinmenopäivä viime perjantaina oli ennätysvilkas, kertoo konserttijärjestäjä Live Nation tiedotteessaan. Konserttiin on myynnissä yhteensä 55 000 lippua.

Tähän mennessä ennätysyleisöt ovat keränneet puistossa vuonna 2015 esiintynyt AC/ DC ja viime vuonna alkuperäiskokoonpanollaan esiintynyt Guns N’ Roses.

Yhtyeen maailmankiertue WorldWired Tour toi bändin Helsinkiin viimeksi toukokuussa 2018 kahteen loppuunmyytyyn konserttiin. Kantolan keikasta tulee yhtyeen kahdeskymmenes esiintyminen Suomessa.

Timo Koivusalon ohjaamassa Olavi Virta -elokuvassa 50-luvulla kultakauttaan elänyttä laulajatähteä katsotaan ihaillen ja ymmärtäen. Elokuvassa jopa sotatantereella kuolevalle laulajan toverilla on tärkeintä, että Virta jatkaa laulamista.

Draamassa tarkastellaan iskelmälaulajan ja näyttelijän elämää erityisesti kulisseissa. Kehystarinassa vanha Virta muistelee kotisohvallaan nuoruutta ja elämän kivikkoja kyynelet silmissään. Olavi Virta juoksee tapahtumia läpi kiivasta tahtia, mutta laulajatähden elämästä nousevat eniten esiin hänen lukuisat naisseikkailunsa.

Elokuvassa vaimo ja lapset odottavat Virtaa turhaan keikoilta kotiin. Pääosanesittäjän Lauri Tilkasen mielestä juuri Olavi ja Irene Virran pitkään kestänyt liitto ja rakkaus ovat elokuvassa tärkeintä.

– Uskon syvään rakkauteen heidän suhteessaan. Toki kun elettiin 50–60-lukua, on myös pysytty yhdessä kaikesta huolimatta mahdollisimman pitkälle. Varmasti on tullut kotona vaikeita tilanteita, kun on Olavilla lähtenyt mopo käsistä.

Menestyksen myötä myös viina tuli suureen rooliin viihdetaiteilijan elämässä. Elokuvassa jatkuvan huikan oton selityksenä tarjotaan lähinnä lapsuudenkotia. Viina vei myös Olavi Virran isää ja poika jäi äidin vastuulle.

Olavi Virran vaimo ja lapset lähtevät laulajan ongelmia pakoon Ruotsiin ja jäävät sille tielleen.

Tilkanen uskoo menestyksen ja herkkyyden vauhdittaneen Virran ongelmia ja juomista.

– Olavin kokema suursuosio on Suomessa harvinaista. Siinä voi tulla vauhtisokeus, kun vielä olkapäälle taputellaan ja tarjotaan ryyppyä. Hän oli myös ulkokuoren alla varmasti herkkä taiteilija.

Virrasta maalataan elokuvassa tyypillistä hurmurirentun kuvaa. Käytöksen problematiikka Koivusalo ei lähde purkamaan. Lopulta kaikki rikkeet myös annetaan anteeksi.

Virralle ei etsitty korvaavaa lauluääntä

Laulajan musiikkiuraa kuvataan vierailemalla keikoilla pistotyyliin. Suuriin musiikkinumeroihin panostamisen sijaan elokuvassa on tarjolla pieniä maistiaisia liudasta kappaleita. Musiikki tuntuu olevan sivuosassa, vaikka Koivusalo on aiemmin tehnyt elokuvat myös Irwin Goodmanista, Jean Sibeliuksesta ja Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta.

Olavi Virta -elokuvassa kappaleet kuullaan Virran itsensä laulamina. Elokuva tehtiin nimenomaan kunnioituksena Virran äänelle ja musiikille, kertoo Tilkanen.

– Aika mahdoton on kenenkään päästä samalle tasolle laulussa Olavi Virran kanssa. Olen ohjaajan kanssa samaa mieltä, että elokuva piti tehdä näin.

Tilkanen teki runsaasti taustatöitä esiintyäkseen Virtana uskottavasti. Erityisesti oikean laulutekniikan omaksuminen oli tärkeää, että hengitykset ja pienet nyanssit välittyisivät. Siitäkin huolimatta, että Tilkanen vain esittää laulavansa elokuvassa.

Virralla oli eri vuosikymmeninä eri laulutekniikat. Iskelmätähti lauloi eri tavalla uransa alkuaikoina ja loppuaikoina, sanoo Tilkanen.

– Hän varmasti seurasi ajan trendejä. Virta harjoitteli paljon laulamista, mikä kuuluu hänen tuotannossaan.

Vuoden nuoreksi suunnittelijaksi on valittu Jim Bergström.

Tänä vuonna kilpailutehtävänä oli suunnitella tulevaisuuden takki. Bergströmin suunnittelema takki ottaa kantaa identiteetin suojaamiseen ja tarjoaa mahdollisuuden pysyä tunnistamattomana.

Raadin mukaan voittajatyössä on selkeä viittaus tulevaisuuteen, ja lisäksi raati innostui uudenlaisesta tavasta nähdä takin funktio suojavaatteena.

Palkintoperusteluissa todetaan, että voittajan työ ottaa kantaa identiteetin suojaamiseen tunnistusteknologian algoritmeilta. Voittotakki on valmistettu vettä hylkivästä teollisuuden ylijäämäkankaasta. Se käy kaikille vartalotyypeille, eikä ota kantaa käyttäjän sukupuoleen. Bergström palkitaan 5 000 euron stipendillä.

Vuoden nuori suunnittelija on vuosittain järjestettävä kilpailu suomalaisille vaatetussuunnittelun opiskelijoille. Se järjestettiin jo 24. kerran.

Alle 20-vuotiaat päättävät Suomessa pitkälti sen, mitkä uudet artistit lyövät läpi kotimaan markkinoilla.

Asia selviää tuoreesta tutkimuksesta, jonka musiikin tekijöitä edustava Teosto ja äänitetuottajien kattojärjestö Musiikkituottajat tekivät elokuussa.

– Myös musiikkibisneksessä on havaittu, että alle 20-vuotiaat tarttuvat kaikkien mieluiten ensimmäisenä uuteen, tutkimustuloksia analysoinut Kari Tervonen kertoo.

Hän työskentelee johtavana tutkijana markkinointiviestintään erikoistuneessa Dinglessä.

Nuorten ja nuorten aikuisten löytämä artisti voi päätyä myös koko kansan suosikiksi, mutta siihen menee Tervosen mukaan aikaa usein viidestä kymmeneen vuoteen.

Mitä vanhemmista kuuntelijoista puhutaan, sitä tärkeämpi on radion merkitys uusien artistien tutuksi tekemiselle. Yli 30-vuotiaille se on tärkein kanava, ja YouTube ja Spotify seuraavat heti perässä.

YouTuben ja Spotifyn suosituslistat ylivoimaisia

Uusia artisteja etsitään eniten videopalvelu YouTubesta ja musiikkipalvelu Spotifysta. Tämä koskee erityisesti ulkomaalaisia esittäjiä. Spotify on kaikkein tärkein lähde 16–18-vuotiaille.

Molempien palvelujen omilla suosituslistoilla on valtava merkitys alle 20-vuotiaiden kuuntelijoiden valintoihin.

Kyseiset listat ohjaavat tutkimuksen mukaan käyttäjiä enemmän kuin kavereiden suositukset.

Vaikka alle 20-vuotiaat kuuntelevat lähes poikkeuksetta musiikkia puhelimesta, kappaleita ei kuitenkaan jaeta kovin paljon.

– Sitä kuvittelisi, että se olisi paljon suurempaa, Tervonen toteaa.

Jakaminen lisääntyy hänen mukaansa vasta siinä vaiheessa, kun artisti on jo tullut jollain lailla tutuksi.

Kotimaisten artistien läpimurtoon vaikuttavat YouTuben ja Spotifyn lisäksi myös radiosoitto sekä perinteinen sosiaalinen media.

Biisi tärkeämpi kuin artistin ura

Yksittäisten biisien merkitys on korostunut entisestään artistien uralla.

– Musiikin kuuntelu on siirtynyt yhä voimakkaammin artisteista kappaleisiin, Tervonen selventää.

Hittien ennustaminen on yhä yhtä vaikeaa kuin ennen, mutta Tervosen mukaan yllätyksellisyys näyttää toimivan markkinoilla.

– Jos artisti tuo senhetkiseen musiikkitarjontaan jotain uutta, se on kaikkein tärkein yhteinen selittävä tekijä läpimurrolle, Tervonen sanoo.

Hän viittaa soitetuimpien biisien listoihin, “hittikamaan”.

– Siinä tapahtuu kaikkein eniten soundimaailman ja muiden keinojen uudistamista, Tervonen toteaa.

Teoston ja Musiikkituottajien tutkimuksessa haastateltiin noin tuhatta suomalaista. Päätulokset painotettiin vastaamaan suomalaisia 13–15-vuotiaita valtakunnallisesti iän ja sukupuolen mukaan.

Turun Kirjamessut marssittaa yleisön eteen viikonloppuna yli 700 esiintyjää. Suosituimpien tähtien joukkoon kuuluvat luonnollisesti eniten myyvät kirjailijat.

Kotimaisen kaunokirjallisuuden myyntitilastossa piikkipaikkaa pitää turkulainen äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen. Kinnusen uusin kirja, Pintti, komeilee Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listan kärjessä.

– Onhan se hurjaa. Tässä on tapahtunut muutos muutamassa vuodessa. Ennen olin äidinkielenopettaja, joka ei kiinnostanut edes omia oppilaita. Ja nyt yhtäkkiä teoksiani luetaan paljon. Se hämmästyttää, sanoo Tommi Kinnunen.

Kirjailijoiden keskiansio pieni

Kirjakauppaliiton listalla Tommi Kinnusen jälkeen tulevat Raija Oranen, Leena Lehtolainen ja Jari Tervo. He ovat tähtiä, mutta Kirjailijaliiton selvityksen mukaan kirjailijan vuosiansio voi olla vain 11 000 euroa.

Esimerkiksi Tommi Kinnunen ei aio jättää työtään äidinkielenopettajana.

– Ensinnäkin pidän työstäni äidinkielenopettajana. Toiseksi kirjailijan leipä on aika epävarma. Vaikka teokseni ovat menestyneet, tulevaisuudesta ei tiedä. Haluan tietää, mistä rahasta lyhennän seuraavan lainan.

Työ lukemisen lisäämiseksi jatkuu

Kirjakauppaliitto seuraa kirjojen myyntiä tilastoissaan tiiviisti. Turun Kansallisen Kirjakaupan toimitusjohtaja Paula Palmrothin mukaan kirjat kiinnostavat ja myyntitilastot ovat taas kääntyneet nousuun.

– Kirjojen myynti on siirtynyt paljon verkkoon ja viime vuosina on tehty paljon töitä nuorten lukemisen edistämiseen, sanoo Palmroth.

Yksi Turun kirjamessujen teemoista on lukutaito ja lukemisen lisääminen.

– Teokset ovat hyviä. Nyt vapaa-ajasta kilpailee niin monta muuta juttua, sanoo kirjailija Tommi Kinnunen.

Kirjailija ja äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen näkee jo työssään sen, että on niitä nuoria, jotka eivät lue lainkaan. Toisaalta on heitä, jotka lukevat todella paljon.

– Kirjan ongelma on se, että se ei anna sellaista välitöntä mielihyvää, kuin vaikkapa pelaaminen. Kirjan lukemista pitää jatkaa pitkään, jopa monta viikkoa.

Lue lisää:

Tubettaja Mansikkkan kirja-aiheiset videot kiinnostavat teinejä – silti tällä hetkellä lukeminen ei ole "ihan niin cool kuin voisi toivoa”

Mitä lukutaidolle tapahtuu koulussa? Suuri osa lapsista lukee jo 6-vuotiaina, mutta monet 10 vuotta vanhemmat eivät ymmärrä yksinkertaistakaan tekstiä

Kirjoja lukenut teini osaa jopa 70 000 sanaa – Nuori, joka ei lue, 15 000 sanaa

Kimi Räikkönen, Antti Tuisku ja Sauli Niinistö keikkuvat myyntitilastojen kärjessä – elämäkertakirjat kertovat nykyään julkkiksista

Sothebyn huutokauppakamarissa Lontoossa nähtiin eilen itsetuhoutuva taideteos. Kuvataitelija Banksyn Tyttö ja ilmapallo -teokseen oli rakennettu silppuri, joka käynnistyi kun teos oli myyty yli miljoonalla eurolla. Silppuri silputti noin puolet taideteoksesta.

On epäselvää joutuuko teoksen ostaja maksamaan silputetusta versiosta täyden hinnan. Financial Times -lehden mukaan huutokauppakamari on keskustellut teoksen ostajan kanssa, ja nyt pohditaan jatkotoimia. Banksy on tunnettu provokatiivisista tempauksistaan.

Ohjaaja Samuel Harjanne seisoo Tampereen Työväen Teatterin (TTT) isolla lavalla ja itkee. Kyyneleet valuvat miehen silmistä ilosta ja ylpeydestä: tiedotustilaisuudessa on juuri esitetty kohtauksia parin viikon päästä ensi-iltansa saavasta Billy Elliot -musikaalista. 11- ja 12-vuotiaat lapsinäyttelijät ovat liikuttaneet osaamisellaan.

Harjanne on saanut aitiopaikalta seurata kolmen nuoren pojan kasvua Billy Elliot -musikaalin päärooliin.

– On melkein käsin kosketeltavaa, kuinka he ovat kehittyneet ihmisinä ja artisteina. On maagista päästä ammatin kautta kokemaan tällaista, Harjanne sanoo.

Ohjaaja Samuel Harjanne on itsekin entinen lapsinäyttelijä. Hän esiintyi ensimmäisessä musikaalissaan 11-vuotiaana, siis saman ikäisenä kuin Tampereen Billyt ovat.

Harjanne oli Les Misérablesin Gavroche, poika, joka laulaa kuin enkeli ja kuolee Ranskan vallankumouksen barrikadeilla. Rooli muutti Harjanteen elämän – ja saman hän uskoo tapahtuvan Billy Elliotin tekijöille.

– Sanoin vanhemmille, että te sinetöitte poikien tulevaisuuden, kun annatte heidän lähteä tähän. Näistä pojista iso osa varmasti suuntautuu alalle. Heidät on nyt aivopesty, ja sen lisäksi heillä on hirveästi talenttia, Harjanne sanoo.

Koe-esiintymisten kautta rooleihin

Osku Perkiö (12), Jiri Rajala (12) ja Simo Riihelä (11) valittiin Billy Elliot -musikaaliin kaikille avoimen koe-esiintymisen kautta yli sadan pojan joukosta. Nyt takana on puolentoista vuoden tiivis opiskelu Billy-koulussa. Vähintään kolme kertaa viikossa he ovat harjoitelleet balettia, steppiä, show'ta, laulua ja näyttelijäntaitoja.

– Eniten me ollaan opittu steppiä, kun on tullut kokonaan uutena lajina. Ja Osku on kasvanut viisi senttiä, tai ainakin kaksi, Jiri Rajala sanoo.

Ensi-illan lähestyessä harjoitustahti on tiivistynyt kuuteen päivään viikossa. Kangasalla asuva Osku Perkiö kertoo, että koulutöitä hoidellaan harjoitusten tauoilla.

– Viime aikoina olen käynyt kotona melkein vain nukkumassa. Kun ei ehdi kouluun, tulee tosi paljon läksyjä.

– Jalkapallo oli aiemmin ykkösharrastukseni, mutta se on nyt jäänyt. Mutta tämä on todella sen arvoista, Simo Riihelä sanoo.

Ohjaaja Samuel Harjanne sanoo, että harjoitusvaihe on ollut rankkaa työtä. TTT:n työryhmä on toinen toistaan tukeva, mutta myös todella vaativia.

– Billyn rooli on todella haastava. En tiedä montaakaan ammattilaista tässä maassa, joka pystyisi tekemään tuon roolin. Meidän vastuullamme on, että pojat eivät joudu näyttämölle siten, että he eivät kykene sitä tekemään, Harjanne sanoo.

– Tunnen vastuuni, kyllä.

Tampereen Billy Elliot tähänastisista suurin

Billy Elliot -musikaali on Tampereen Työväen Teatterin kaikkien aikojen suurin musikaalituotanto. Lavalle nousee kaikkiaan 55 esiintyjää, mikä tekee siitä myös tämän musikaalin mittavimman tuotannon Suomessa.

Billyn ja hänen ystävänsä Michael Caffreyn rooleissa on kolmoismiehitys. Näiden kuuden pojan lisäksi esityksessä on mukana 22 tanssivaa tyttöä.

Tarina perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen palkittuun elokuvaan. Musikaaliversion on säveltänyt Elton John ja se sai ensi-iltansa Lontoossa vuonna 2005.

Billy Elliot -musikaali kertoo kaivoskaupungissa kasvavasta työläisperheen pojasta, joka haluaa nyrkkeilyn sijasta tanssia balettia. 1980-luvun englantiin sijoittuva tarina kertoo painavaa viestiä omien unelmien tavoittelemisesta sekä erilaisuuden hyväksymisestä.

Nuoriin Billyihin teksti on tehnyt vaikutuksen.

– Tämähän on huikea tarina. Siihen mihin pyrkii, kannattaa panostaa täysillä ja kun sen saa, se on ihan mieletöntä, Simo Riihelä sanoo.

– Tarina on tosi koskettava. Ja eihän siitä olisi tehty näytelmää, jos se olisi huono tarina, Osku Perkiö kuittaa.

"Teatterin tarkoitus ei ole sensuroida historiaa"

Suomessa Billy Elliot -musikaali on nähty aiemmin vuonna 2015 Helsingissä ja Vaasassa viime syksynä. Erityisesti ensimmäisen esityksen yhteydessä useat kriitikot kiinnittivät huomiota kiroiluun, jota musikaalissa on paljon.

Tampereella on käytössä sama käännös, mutta ohjaaja lupaa vielä roisimpaa kielenkäyttöä kuin Helsingissä aikanaan kuultiin.

– Kiroilu on osa 1980-luvun brittiläisen hiilikaivosyhteisön ihmisten tapaa kommunikoida. Me kerromme heidän tarinaansa. Jos me lähdemme sensuroimaan kieltä, niin me emme tee kunniaa historialle emmekä tälle tarinalle. Teatterin tarkoitus ei ole sensuroida historiaa.

Poikia kiroilu ei hätkäytä, eikä uusia kirosanoja ole tarvinnut roolia varten opiskella.

– Eivät ne tulleet ihan uusina. Jos jotkut pienemmät tulevat katsomaan, niille pitää sanoa, että tämä on vain näytelmää, Osku Perkiö sanoo.

Jännitettävää riittää

Yhtä asiaa Billy Elliotin ja myös Michael Caffreyn rooliin valitut pojat saavat jännittää loppuun asti.

– Jos äänenmurros alkaa, se on valitettavasti eläköityminen tästä roolista, sanoo ohjaaja.

– Kyllä se jännittää. Ääneni on ehkä jo pikkuisen muuttunut, mutta kyllä minä vielä kaikki laulut saan laulettua, Jiri Rajala sanoo.

Osku Perkiö kertoo, että hän on jo kerran säikähtänyt, kun ei päässytkään kaikkiin korkeisiin ääniin.

– Mutta se oli päivä, kun oli ollut läpimeno. Ääni oli rasittunut, ja vaikeus johtui siitä. Ja on tärkeää, että äänen lämmittää, ettei se tule käheäksi.

Musikaali on ohjelmistossa puolitoista vuotta, joten on melkeinpä todennäköistä, että joku joutuu jättämään leikin kesken. TTT on jo etsinyt muutamaa uutta poikaa koulutukseen.

Näytelmän ensimmäinen ensi-ilta on torstaina 18. lokakuuta. Vielä ei ole tiedossa, kuka pojista nousee silloin näyttämölle. Pojat sanovat, että keskinäistä kilpailua ei ole, sillä ensi-iltoja on kaikkiaan kolme, kaikille omansa.

– Kyllä tässä silti vähän alkaa jännittää, kun tajuaa, että ensi-iltaan on oikeasti kaksi viikkoa eikä enää puolta vuotta, Osku Perkiö sanoo.

– Uskon, että kun esitykset alkavat rullata, se tulee sieluun ja kaikki menee hyvin, Simo Riihelä kuittaa.

Lue myös:

Entinen lapsitähti ei saanut roolia musikaalista, suivaantui, lähti Britteihin opiskelemaan ja ohjaa nyt syksyn suurimmat ensi-illat: "Onhan siinä ihan hirveät riskit, että tänne tulee tällainen rääpäle" (2018)

Suurmusikaali Billy Elliot on Vaasan kaupunginteatterin uuden näytäntökauden satsaus (2017)

Menestysmusikaali Billy Elliotin pääosakolmikko: Baletti ei ole vain tyttöjen juttu (2015)

Kädet liikkuvat vimmaisesti ympyrää, ja jalat takovat maata. Liikkeet rytmittyvät afrikkalaisten rumpujen kiihkeään tahtiin.

Helsingin Kulttuurikeskus Caisassa on käynnissä Reaction-esitys, jossa on mukana suomalaisia ja afrikkalaisia tanssijoita. Esitys on osa viikonloppuna pidettyä A Change Of Direction -festivaalia. Katutanssitapahtuman ohjelmassa oli esityksen lisäksi workshopeja ja breakdance-kilpailuja.

Varsinainen tapahtuma oli sunnuntaina pidetty Battle of the Year -kisa, jossa valittiin Pohjoismaiden edustajat marraskuussa Pariisissa pidettävään kansainväliseen breakdance-kilpailuun.

Tapahtuman puuhamies on madagascarilainen tanssinopettaja ja koreografi Njara Rasolo, joka on tanssinut parikymmentä vuotta. Hän tanssi aluksi afrikkalaisia tansseja, mutta laajensi osaamistaan katutansseihin, kun näki niitä televisiosta.

– Ennen kuin hip hop -kulttuuri tuli Afrikkaan, me tanssimme jo kaduilla. Kun näimme televisiosta tanssijoita pyörimässä päällään tai selällään, aloimme opiskella niitä liikkeitä, Rasolo kertoo.

Hip hop -kulttuuri kehittyi New Yorkissa, mutta musiikin ja tanssin alkulähteinä pidetään Afrikkaa. Nyt katse on jälleen kääntynyt takaisin juurille. Monipuolisesta afrikkalaisesta kulttuurista haetaan vaikutteita valtavirtamusiikkiin ja katutanssiin.

– Se on kehä. Ensimmäiset aloittivat tyylin, se modernisoitiin, ja nyt mennään takaisin. Mietitään, mistä lähdettiin ja missä ollaan nyt ja yhdistetään ne uudeksi ja erilaiseksi, pohtii Suomeen juuri afrikkalaista tanssia opettamaan tullut kenialainen Edwin Bosire.

Njara Rasolo uskoo, että afrikkalaisessa kultuurissa kiinnostaa ennen kaikkea sen positiivisuus.

– Afrikkalainen fiilis kultuurissa, ihmisissä, musiikissa ja elämäntyylissä on silkkaa elämän riemua. Haluamme näyttää sen musiikissa ja tanssissa.

Afrobeat tanssittaa Ruotsissa

Helsinkiläisellä tanssistudiolla raikuu tämän päivän afrikkalainen popmusiikki. Tanssijat liikkuvat nopean biitin tahdissa.

Joukkoa johtaa ruotsalainen tanssinopettaja ja koreografi Sara Galan, joka on tullut vetämään afrobeat-tuntia. Galan on maassaan arvostettu koreografi, joka on erikoistunut afrikkalaisiin tansseihin ja jamaikalaiseen dance halliin.

Ruotsalainen on hankkinut oppinsa pitkin Afrikkaa. Hänen repertuaariinsa kuuluvat muiden muassa kongolainen nbombolo (Nbomboloa YouTubessa), ghanalainen azonto (Azontoa YouTubessa) ja senegalilainen sabar (Sabaria YouTubessa).

– Länsimaissa ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken. Afrikassa ihmiset tanssivat, koska heillä kaikkea ei ole. Tanssi ja musiikki ovat osa heidän identiteettiään toisella tavalla kuin meillä, Galan sanoo.

Sara Galan yhdistelee afrikkalaisia tanssilajeja keskenään tämän päivän rytmeihin. Siitä syntyy katutanssin tyylilaji afrobeat, joka on erittäin kovassa nosteessa Ruotsissa.

– Afrobeatista on tullut lyhyessä ajassa erittäin suosittua. Ruotsissa järjestetään paljon myös afrikkalaisia klubi-iltoja, ja afrikkalaisia artisteja tulee esiintymään yhä enemmän meille ja Eurooppaan.

Galanin mukaan onkin jo aika, että esimerkiksi hip hop -kulttuurissa otetaan jälleen vaikutteita Afrikasta.

– Afrikkalaisen tyylin ja kulttuurin kauneus on, että siinä on mukana paljon onnellisuutta. Elämän kurjat puolet voi laittaa musiikkiin. Tanssi ja musiikki vievät elämässä eteenpäin.

Lue myös: Afrikan rytmit ovat nyt hip hopissa muotia, ja siksi musiikkijätit ovat rantautuneet etsimään kykyjä – "Saan inspiraatiota vaikka vuotavan vesihanan tippumisesta"

Helsingin käräjäoikeus on vahvistanut Suomen Tietotoimistolle, että oikeudessa on vireillä Irina Krohnia ja Suomen elokuvasäätiön nykyistä hallintojohtajaa Niina Otva-Lampea koskeva virkarikosjuttu.

Syytteissä on kyse siitä, että yksityishenkilö oli pyytänyt Talvivaaran kaivosta käsittelevän Jättiläinen-elokuvan tukitietoja säätiöltä.

Säätiö kuitenkin salasi osan tiedoista Otva-Lammen mukaan liikesalaisuuteen vedoten, eikä antanut riittävän ajoissa valituskelpoista päätöstä tietoja pyytäneelle, vaikka näin olisi syyttäjän mukaan pitänyt toimia.

Syytetyt kiistävät syytteet.

– Noin kolmen kuukauden viive asiassa on täysin merkityksetön, kun tiedetään, että hallinto-oikeusprosessit kestävät pääsääntöisesti jopa yli vuoden, Krohnin ja Otva-Lammen kirjallisessa vastauksessa sanotaan.

STT:n tavoittaman Otva-Lammen mukaan päätöksen antaminen viivästyi, sillä elokuvasäätiö kävi keskustelua tietojen pyytäjän kanssa tietopyynnöstä. Säätiössä ei hänen mukaansa nähty aiheelliseksi päätöksen antamista, koska pyynnön käsittelyn tulkittiin olevan kesken.

Tiedon syytteistä toi ensimmäisenä julkisuuteen Helsingin Sanomat, syyskuussa.

Suomen elokuvasäätiö myöntää tukea elokuvien ammattimaiseen tuotantoon, esittämiseen ja levittämiseen sekä kulttuuriviennin tarpeisiin. Tukivaransa säätiö saa kokonaisuudessaan veikkausvoittovaroista.

Aleksi Salmenperän ohjaama, vuonna 2016 ensi-iltansa saanut Jättiläinen käsitteli Talvivaaran kaivoksen toimintaa.

Irina Krohn toimi elokuvasäätiön toimitusjohtajana vuosina 2006–2016. Hän on ollut myös vihreiden kansanedustajana.

Viipuri oli vielä ennen jatkosodan alueluovutuksia yksi Suomen suurimmista ja kansainvälisimmistä kaupungeista. Siellä asui yli 70 000 ihmistä. Kaupunki tuhoutui pahoin talvisodan pommituksissa.

Arkkitehti Jalmari Lankinen (1894–1970) oli silloisessa Viipurin läänissä merkittävä suunnittelija ja arkkitehti. Yksin Viipuriin hän suunnitteli noin 30 rakennusta, muun muassa Tuomiokirkkoseurakunnan talon, Viipurin Suomalaisen säästöpankin talon ja Viipurin maalaiskunnan toimitalon Punaisenlähteentorilla.

Nykyisen Suomen puolella Lankisen suunnittelemia rakennuksia ovat muun muassa Tiurun sairaala ja Armilan koulu Lappeenrannassa sekä Paiholan sairaala Kontiolahdella.

Värikuvia Viipurista

Paitsi että Jalmari Lankinen oli arkkitehti, hän oli myös innokas valokuvaaja. Hän kuvasi rakennuksia, kaupunkinäkymiä, rakennustyömaita ja myös omaa perhettään. Kuvia on molemmilta puolilta Suomen nykyistä rajaa.

Sotien jälkeen Jalmari Lankisen arkkitehtitoimiston työ jatkui Lahdessa, jossa Lankinen myös asui kuolemaansa saakka.

Vuosi sitten Lappeenrannan museo sai lahjoituksena Jalmari Lankisen pojan Juha Lankisen (1937–2015) valtavan valokuvakokoelman, jossa oli mukana kymmeniä tuhansia valokuvia, negatiiveja, karttoja ja piirustuksia.

Lahjoituskokoelma käsitti myös kaikki hänen isänsä Jalmari Lankisen 1910-luvulta aina 1960-luvulle ottamat valokuvat ja negatiivit. Niissä näkyy ainutlaatuisia kuvia luovutetun Karjalan alueelta sekä Lankisen suunnittelemista rakennuksista.

Suomi menetti Viipurin Neuvostoliitolle talvisodassa 1940, mutta jatkosodan aikana asukkaat pääsivät jälleen takaisin Viipuriin. Edessä oli lohduton näky pommitetusta Viipurista. Vuodelta 1941 ovat muun muassa kuvat Viipurin kaupunginteatterin ja raatihuoneen raunioista.

Kuvat kaikille esillä

Nyt Lappeenrannan museot on julkaissut noin 1 000 Jalmari Lankisen ja Juha Lankisen ottamaa kuvaa Internetissä, kaikille avoimessa hakupalvelu Finnassa. Suuri osa kuvista on maisemia ja katunäkymiä Viipurista, Jääsken ja Antrean pitäjistä sekä Pohjois- ja Etelä-Karjalasta.

Lappeenrannan museot oli luonteva paikka Lankisten valokuvakokoelmien sijoituspaikaksi.

–Syynä on Etelä-Karjalassa museossa oleva Viipurin pienoismalli. Se on Juha Lankisen suunnittelema, ja kokoelman valokuvia hän on käyttänyt apuna pienoismallin tekemisessä, kertoo projektitutkija Anne Tahvanainen.

Kuvia digitoinut Tahvanainen kuvailee Lankisen kuvakokoelmaa ainutlaatuiseksi. Valokuvia ja negatiiveja on kymmeniätuhansia, joten niistä on julkaistu vasta murto-osa. Lisäksi kokoelmaan kuuluu karttoja, piirustuksia ja arkistoaineistoa.

Kokoelman helmenä Tahvanainen mainitsee Viipurin uuden tuomiokirkon tornista kuvatun kaupunkinäkymän.

– Se on täyden ympyrän tekevä panoraama Viipurista sellaisena kuin se oli ennen talvisotaa. Kirkkohan vaurioitui talvisodassa pahasti, ja purettiin, Tahvanainen kertoo.

Juha ja Jalmari Lankisen kokoelmast tähän mennessä digitoitu osuus on nähtävissä Finnassa tai osoitteessa https://lappeenrannanmuseot.finna.fi, jossa hakusanaksi Juha Lankisen kokoelma.

Aune Kuusanhako avaa kotinsa oven sisään tulijoille Kouvolassa. On kotihoidon käynnin aika. Sisään astuu tuttu lähihoitaja Sari Perätalo. Hänen vanavedessään kynnyksen ylittää sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas.

– Tänään on laulupäivä, Perätalo huikkaa.

– Aha, no lauletaan, lauletaan, Aune Kuusenhako vastaa.

Lähihoitaja Sari Perätalo poimii verenpainemittarin kirjahyllystä ja kiinnittää sen Kuusenhaon käsivarteen. Iida-Maria Uljas nappaa kanteleen syliinsä, soittaa muutaman soinnun ja alkaa laulaa.

– Sinisiä, punaisia ruusunkukkia…

Aune Kuusenhako kuuntelee keskittyneesti. Kun verenpaine on mitattu, hän ja hoitaja yhtyvät lauluun.

''Harvoin täällä mitään hauskaa tapahtuu''

Sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas valmistui kesän alussa sairaala- ja hoivamusiikkiin erikoistuneeksi yhteisömuusikoksi. Hän toteutti osana opintojaan keväällä kokeilun, jossa hän kiersi muutaman päivän ajan musisoimassa Kouvolan kaupungin kotihoidon asiakaskäynneillä.

– Kotihoidosta oli ollut paljon negatiivista uutisointia. Oma mummini oli kotona pidempään kuin olisi halunnut olla. Olin nähnyt sitä arkea siellä, ja sain ajatuksen, että entä jos musiikkia vietäisiinkin sinne koteihin, Iida-Maria Uljas kertoo.

Kokeilun vaikutukset yllättivät positiivisesti. Musiikki piristi sekä asiakkaita että hoitajia ja toi vaihtelua päivään.

– Asiakkaat ovat olleet tosi iloisia ja muistelleet kuukausia jälkikäteen, että olipas sillä sairaalamuusikolla ihana ääni ja voi kun hän tulisi uudestaan. Moni on yksinänsä kotona, eikä kukaan muu käy siellä, kuin hoitajat muutaman kerran päivässä. Sitten onkin tällainen yllätys mukana, että joku laulaa ja soittaa, lähihoitaja Sari Perätalo toteaa.

Hyvin tyytyväinen on myös Aine Kuusenhako, jonka luona sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas tänään on vierailulla.

– Minusta tämä on mukavaa. Minulla on hyvä lauluääni niin minähän voin aina laulaa, Aune Kuusenhako sanoo.

Yhtäkkiä meillä onkin jotain, mitä me voimme jakaa ja olemmekin aika lähekkäin. sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas

Musiikin voima yllätti myös muusikon, vaikka hän oli etukäteen tutustunut useisiin tutkimuksiin, joissa musiikin hyödyntämistä käsiteltiin. Vastaavaa kotihoidon musiikkitoimintaa on järjestetty Suomessa aiemminkin. Esimerkiksi Helsingissä sosiaalialan järjestö Helsinkimission muusikkopartiot vierailevat kotihoidon asiakkaiden luona.

– Se, miten voimakas väline musiikki on sille kohtaamiselle, on tullut itsellekin yllätyksenä. Että saa kontaktin sellaiseen ihmiseen, joka on itselle ihan vieras, ja jota ei ole koskaan ennen tavannut ja jolla on aivan erilaiset kokemukset. Sitten yhtäkkiä meillä onkin jotain, mitä me voimme jakaa ja olemmekin aika lähekkäin. Usein on sellainen olo, etten kyllä tiedä kuka tässä antaa ja kuka saa, Iida-Maria Uljas toteaa.

Kaupunki myönsi kokemusten perusteella toiminnan jatkamiseen rahoituksen loppuvuodeksi. Nyt Iida-Maria Uljas kiertää hoitajien mukana kotikäynneillä kerran viikossa.

– Oikeastaan kaikki palaute mitä saa, on positiivista, että milloin tulet taas ja olipa kiva kun kävit. Eilen yksi vanhempi rouva totesi, että ai nytkö te jo lähdette ja että saa tulla joka päivä. Harvoin täällä mitään hauskaa tapahtuu, Uljas naurahtaa.

Myös hoitajia kannustetaan musisoimaan

Musiikista halutaan pysyvä osa Kouvolan kotihoidon arkea. Moni kotihoidon hoitajista harrastaa musiikkia, ja heidän taitonsa halutaan valjastaa mukaan hoitotyöhön.

– Tavoitteenamme on, että hoitajat ottaisivat musiikin yhdeksi työvälineekseen ja muistaisivat työssään, että musiikin kautta asiakkaille voi tuoda iloa. Hoitajiltakin tahtoo arkityön tiimellyksessä unohtua, että esimerkiksi suihkuun meno voisi onnistua paljon leppoisammin ja askeleet rytmittyä, jos asiakkaan kanssa vaikka laulettaisiin joku marssi, Kouvolan kaupungin kotihoidon kehityspäällikkö Sirkku Kallio toteaa.

– Saatan itse kysyä vaikka ruokailun aikana, että jos minä laulan jotain, niin syötkö sinä sillä aikaa. Sitten asiakas saa toivoa jotain ja Googlesta voi etsiä sanat nopeasti. Siinä menee ruokailukin nopeasti ja huomaamatta, lähihoitaja Sari Perätalo toteaa.

Perätalo nappaa jääkaapista kulhon ja ryhtyy lämmittämään puuroa. Iida-Maria Uljas istuutuu keittiönpöydän ääreen Aune Kuusenhaon viereen ja levittää laulun sanat tämän eteen. Juokse sinä humma -kappaleen sävelet alkavat kaikua keittiön seinistä.

– Tätä meidän isä aina lauloi, Kuusenhako toteaa laulamisen lomassa.

Suurin osa suhtautuu myönteisesti

Kevään musiikkikokeilussa oli mukana vain yksi Kouvolan kotihoitoalueista, mutta nyt syksyllä mahdollisuutta muusikon vierailuun tarjotaan kaikille. Suurin osa kotihoidon asiakkaista on halunnut ottaa muusikon vastaan.

– Asiakkaat ovat sanoneet, etteivät he enää koskaan uskoneet saavansa sellaista konserttielämystä. Osa koki sen ihan konsertiksi, kun muusikko tuli soittamaan ja laulamaan. Laulut ovat tuoneet valtavasti erilaisia tunteita esille, kehityspäällikkö Sirkku Kallio kertoo.

Tässä tehdään yhdessä, ja se on se juttu. sairaalamuusikko Iida-Maria Uljas

Iida-Maria Uljas ottaa usein kanteleen mukaansa kotihoidon käynneille. Sen säestämänä on luontevaa soittaa kansanlauluja, joita ikäihmiset osaavat hyvin.

– Kyllä täällä lauletaan myös iskelmää ja humppaa. Minäkin olen oppinut paljon uutta, kun olen toiveita toteuttanut. Jotain toivekappaletta kuuntelin automatkalla netistä ja kirjoitin siihen nuotit ja sanat. Sitten pystyin esittämään sen. Kyllä tässä monenlaista luovuutta saa käyttää, Uljas kertoo.

Uljas opettaa luovuuden hyödyntämistä syksyn aikana myös hoitajille. Hän kouluttaa hoitajia syksyn aikana musiikin hyödyistä, jotta hoitajat rohkaistuisivat ottamaan musiikin osaksi omaa työtään.

– Minusta on ihanaa, että voin tehdä musiikin kanssa tällaista työtä. En ajattele ollenkaan, että tämä olisi esiintymistä. Tässä tehdään yhdessä, ja se on se juttu, Iida-Maria Uljas toteaa.

Musiikki nopeuttaa töitä

Vaikka osa kotihoidon käynneistä on hyvin lyhyitä, se ei ole este musisoinnille. Pikemminkin päinvastoin.

– Kymmenessä minuutissa ehtii ainakin kolme laulua. Pelkäsimme, että monet käynnit venyisivät tämän takia, mutta monet käynnit tapahtuvatkin nopeammin, kun se musiikki on mukana, Iida-Maria Uljas sanoo.

Lähihoitaja Sari Perätalo arvelee, että käyntien nopeutuminen johtuu siitä, että asiakas keskittyy musiikkiin, ja rauhattomuus vähenee.

– Toinen tekee hoitotyötä ja toinen laulaa taustalla. Asiakas keskittyy kuuntelemaan että mitäs sieltä kuuluu ja ehkä laulanut mukana samalla kun tehdään jotain työtehtävää. Se on tuntunut jouhevammalta, Perätalo sanoo.

Sari Perätalo on soittanut vuosikymmeniä huilua, ja hän on musiikkikokeilun aikana säestänyt sillä muutamia kertoja Uljasta. Lyhyimmille käynneille sitä ei kannata ottaa, mutta nyt soitin on mukana.

Perätalo nappaa valmiiksi kootun huilun olohuoneen pöydältä ja istuutuu sohvalle. Aune Kuusenhako ja Iida-Maria Uljas asettuvat hänen viereensä. Perätalo puhaltaa sävelen, ja Uljas ja Kuusenhako aloittavat laulun.

– Taivas on sininen ja valkoinen...

Sairaalamuusikon vierailut kotihoidossa jatkuvat kaupungin myöntämän rahoituksen turvin näillä näkymin joulukuun puoliväliin saakka. Toiveena on, että tulevaisuudessa toiminnasta saataisiin pysyvää.

– Toivotaan, että syksyn kokeilusta saadaan niin paljon positiivista palautetta ja aineistoa, että toiminta jatkuisi myös kuntayhtymässä, Sirkku Kallio toteaa.

Leveä hymy kuuluu puhelinlinjaa pitkin Linda Liukkaan ottaessa onnittelut vastaan.

– Tuntuu mainiolta! On hauskaa huomata, että aikuiset naisetkin tarvitsevat tällaisia roolimalleja. Ja ehkä miehetkin.

Lastenkirjailija ja kuvittaja Liukas on huomioitu yhtenä Euroopan johtavista teknologia-alan naisista talouslehti Forbesin kokoamalla 50 nimen listalla.

Linda Liukas kertoo, että listalla on useita hänelle entuudestaan vieraita nimiä, ja ilmoittaa nappaavansa heti heidät omiksi roolimalleikseen.

– Hienoa, että Forbesin listalla on fokuksessa juuri Eurooppa. Mielestäni Euroopan historiassa, eurooppalaisessa ihmiskuvassa ja meidän laaja-alaisuudessamme on paljon tarjottavaa paljolti Yhdysvaltojen ja Kiinan vetämälle teknologiakeskustelulle.

Liukas kuuluu "taistelijoihin"

Forbesin listaamia naisia ei ole asetettu tärkeysjärjestykseen. Heidät on kuitenkin luokiteltu viiteen joukkoon, jotka koostuvat yritysjohtajista, kasvuyrittäjistä, insinööreistä, keksijöistä sekä "taistelijoista" eli maailmaa teknologian avulla muuttavista ihmisistä.

Liukas on lehden mukaan yksi taistelijoista. Lehti mainitsee Liukkaan yhtenä Rails Girls -verkoston perustajista. Yli 300 kaupungissa toimiva verkosto järjestää ohjelmointityöpajoja tytöille.

– Kivaa, että talouslehti Forbes, joka toimii aivan eri rekisterissä kuin minä, näkee, ettei maailmaa muuteta vain optioihin investoimisella vaan myös sijoittamalla lapsiin!

Forbes huomioi myös Liukkaan Hello Ruby -kirjasarjan, joka on käännetty 25 kielelle. Kirjoissa ja niihin liittyvässä sovelluksessa opetetaan lapsille ohjelmointia tarinoiden ja pelien kautta. Sarjan uusin kirja julkaistaan tässä kuussa englanniksi.

Saamansa tunnustuksen Liukas toivoo johtavan siihen, että vanhemmat puhuisivat lapsilleen monenlaisista roolimalleista.

– On tärkeää pienten poikienkin tajuta, että myös nainen tai tyttö voi toimia tällä alalla.

Forbesin mukaan listan koostamisessa on otettu huomioon kunkin naisen johtoasema, vaikutus talouteen sekä yleinen vaikutusvalta omalla alallaan. Lehti listaa syksyllä Yhdysvaltain ja koko maailman johtavat teknologia-alan naiset.

Lue lisää:

Linda Liukkaan kolumni: Kun kasvojentunnistus ei toimi, onko syy ihmisen vai tekoälyn?

Henkilökuva: Linda Liukas – Neiti täydellinenkin itkee takahuoneessa

Ylen sivuilta tuttu karikatyyripiirtäjä Pasi Penkki on kuollut. Tiedon kuolemasta kertoi hänen poikansa. Penkki oli kuollessaan 70-vuotias.

Pasi Penkin entiset työtoverit muistavat hänet erittäin huumorintajuisena ja samalla pohdiskelevana hahmona. Penkki jäi eläkkeelle vuonna 2011.

– Pasilla oli persoonallinen tyyli ja hän tarttui aina heti ajankohtaisiin aiheisiin, kertoo Penkin entinen kollega ja esimies Touko Yrttimaa.

Sama persoonallinen tyyli säilyi piirroksissa, vaikka kynä vaihtuikin sähköiseen kuvankäsittelyyn saatossa.

Vapaa-ajallaan Penkki harrasti vielä vanhoilla päivillään lumilautailua ja lautailun tullessa Suomeen oli ensimmäisiä lumilautavideoiden kuvaajia.

Pasi Penkin pilakuvat ilmestyivät aikoinaan mm. Yle Uutisten nettisivuilla. Penkin piirroksia on esillä myös hänen verkkosivuillaan.

Vanhemmuus on todella pelottavaa. Erityisen pelottavaa se on, jos ikää on 15 vuotta, eikä lähipiirin aikuisista ole sen paremmin malliksi kuin tueksi.

Selma Vilhusen uutuuselokuvassa Hölmö nuori sydän rääpäleeksi haukuttu Lenni ja luokan coolein tyttö, Kiira saavat selvitä vahinkoraskautensa kanssa miten parhaiten taitavat. Äideillä on kädet täynnä elämänpettymystä ja pienempiä lapsia. Isät ovat kauan sitten kadonneet, jos koskaan ovat paikalla olleetkaan.

Vastuuseen kasvaminen ottaa erityisen koville Lennille, joka on tottunut lyömään hanskat tiskiin pienimmänkin vaikeuden edessä.

Vaikka tarinan ytimessä on kahden itähelsinkiläisnuoren kasvutarina, ei Hölmö nuori sydän ole varsinaisesti nuorisoelokuva. Se on tämän päivän Suomesta, eriarvoisuudesta ja toivosta kertova elokuva, jonka katse on teini-ikäisen silmien korkeudella.

Aikuisuus ei näyttäydy Hölmössä nuoressa sydämessä kovin häävinä, mutta Selma Vilhunen ei tuomitse hahmojaan.

Jo hänen edellisen elokuvansa, Tyttö nimeltä Varpun viesti oli se, että on vaikea olla loistava vanhempi, jos koko ajan joutuu pelkäämään putoamista.

– On ne, jotka pärjäävät hyvin, tai jopa tosi hyvin. Sitten on ne, joilla menee yhä huonommin. Kuilu siinä välissä levenee. On paljon nuoria, jotka elävät todella kovassa aikuisen puutteessa, ja ovat tosi yksin. On myös paljon aikuisia, jotka ovat myös tosi yksin ongelmiensa kanssa.

Hölmössä nuoressa sydämessä Lenni päätyy vimmaisessa aikuisenkaipuussaan naapurin rasisti-Janneen.

Turhautuminen kääntyy väärään osoitteeseen

Hinta, jonka Lenni maksaa äijäporukkaan pääsystä ja nähdyksi tulemisesta, on äärioikeistolaisen maailmankatsomuksen omaksuminen. Vihan suuntaamista väärään osoitteeseen vauhdittaa Lennin katkeruuteen vajonnut äiti, jota alakerran maahanmuuttajaperheen pärjääminen korpeaa.

Kun itsellä ei ole mitään, ei saisi olla muillakaan.

Hölmön nuoren sydämen ytimessä on kysymys siitä, mitä vetää etenkin oman elämänsä kanssa haparoivia nuoria miehiä rasistisiin liikkeisiin, summaa Vilhunen.

– Lennin ja Kiiran rakkaustarinan kautta saadaan kuva tästä ajasta ja yhteiskunnasta, ja syistä rasismin takana. Valitettavasti oma turhautuneisuus ja eksyneisyys on hirveän helppo projisoida sinne, missä joku on vielä heikommilla kuin sinä itse.

Tarinan takana on tunnettu todellisuus

Hölmö nuori sydän sijoittuu Itä-Helsinkiin. Ei siksi, että se olisi jokin erityinen rasismin pesäpaikka, vaan siksi, että se on käsikirjoittaja Kirsikka Saarelle tuttu miljöö.

Oman lähiön nuorten tarina on kuplinut Saaren mielessä oikeastaan siitä lähtien, kun hän on alkanut kirjoittaa. Elokuvan ensi-illan alla tarina ilmestyi myös romaanina.

– Paras kaverini sai vauvan, kun me olimme 16-vuotiaita, ja me oltiin ihan tohkeissamme. Emme tietenkään tienneet, mitä se oikeasti tarkoittaa.

Saari ei kuitenkaan halunnut tehdä Hölmöstä nuoresta sydämestä nostalgiaretkeä omiin nuoruusvuosiinsa, eikä katsoa nuoruutta aikuisen näkökulmasta. Siksi käsikirjoitusta varten haastateltiin suuri joukko Lennin ja Kiiran ikäisiä itähelsinkiläisiä.

– Nuoruus näyttäytyy paljon hurjempana kuin millaisena me itse silloin se koettiin, vaikka siihen kuuluu hyvin samankaltaisia asioita. Yksi asia, mikä tuli paljon esille, oli se, että moni nuori on perheessä vanhemman paikalla.

Sekä ohjaaja Selma Vilhuselle, että käsikirjoittaja Kirsikka Saarelle oli tärkeää, että kaikki mitä kerrotaan, on mahdollisimman totta. Kielikin. Siksi nuoret näyttelijät saivat muokata repliikkejä omaan suuhunsa sopiviksi.

– Vähän niitä vittu-sanoja piti kyllä karsia, alkoi kuulostaa sen verran karmivalta, Vilhunen nauraa

.

Tarinan tavoitteena ei ole moralisoida tai opettaa, vaan kuvata todellisuus sellaisena kuin se nuorten puheissa esiintyi.

– Me halusimme kertoa rehellisesti ja myös raadollisesti siitä, mitä me oikeasti näemme ympärillämme. Toisaalta ei haluttu jättää pois myöskään toivoa, ja sitä hyvää mitä ihmisistä löytyy myös, summaa Vilhunen.

Hölmön nuoren sydämen todellisuus on kaukana lohduttomasta. Apua ja olkapäitä löytyy sieltä, mistä niitä ei huomaa etsiä. Nuorten elämä ei ole pelkkää kriisistä toiseen räpiköintiä. Lonkeron värisen lokakuun keskellä on glitteriä, kavereita, bileitä ja pöljäilyä.

Vilhunen sanoo, että sekä hänen että Saaren maailmankatsomukseen kuuluu usko siihen, että kaikissa ihmisissä on mahdollisuus kohtaamiseen, rakkauteen ja oppimiseen. Hänestä tuntuisi omituiselta jättää se puoli ihmisistä pois elokuvissa.

– Olen aina ajatellut, että on tärkeää tutkia sitä, missä ihmiset ovat hyviä, ja antaa sille myös tilaa. Draamallisuus tai dramaattisuus ei aina tarkoita sitä, että kaikki on maksimaalisen kamalaa. Jännittävät tarinat voivat olla myös siellä, missä ihmiset on mielenkiintoisella tavalla hyviä toisilleen.

Elokuvien Suomi on vielä kovin valkoinen

Nyky-Suomi ei ole yksivärinen tai kaksikielinen. Se näkyy yhä kummallisen vähän kotimaisessa elokuvassa suhteessa siihen, miten paljon se näkyy ihmisten arjessa.

Hölmö nuori sydän on poikkeus.

Yksi keskeisimmistä hahmoista on Abshir Sheikh Nurin näyttelemä perheenisä, joka osaa olla aikuinen muillekin kuin omalle jälkikasvulleen. Avustajajoukossa on useita maahanmuuttajataustaisia amatöörinäyttelijöitä, ja osa repliikeistä on somalinkielisiä.

Hölmön nuoren sydämen tuottanut, viiden naisen yhteinen Tuffi Films on sitoutunut projekteissaan heijastelemaan yhteiskunnan monimuotoisuutta kameran edessä ja takana.

Ohjaaja Selma Vilhusen mielestä yksi elokuva ei silti vielä kesää tee.

Ei varsinkaan valkoihoisten, syntyperältään suomalaisten naisten tekemä elokuva.

– Se on yhä kauhean kapeaa, ketkä pääsevät elokuvissa olemaan peilejä, kokonaisia ihmisiä, joiden tarinat ovat tärkeitä. Hölmö nuori sydän ei tilannetta vielä korjaa. Todella toivon, että siinä, ketkä meillä tarinoita pääsevät kertomaan, tapahtuu muutosta.

Yksi ryhmä, jonka äänen Vilhunen haluaa vahvemmin yhteiskunnassa kuuluviin, ovat nuoret. Sen eteen hän on itse tehnyt jo melkoisesti.

Vilhusen ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saanut Tyttö nimeltä Varpu (2016) kertoi 12-vuotiaan tytön tarinan. Sen jälkeen Vilhunen teki dokumenttielokuvan nuorista keppihevosharrastajista. Hobby horse revolution (2017) nousi kansainväliseksi ilmiöksi.

Syy lapsiin ja nuoriin keskittymiseen on Vilhusen mukaan yksinkertainen: he ovat kaikkein tärkeintä, mihin aikuiset voivat huomionsa keskittää.

– Se on kaikenkattava syy, mutta on toinenkin: nuoret ovat kerta kaikkiaan ihan mahtavia. Nuoret ovat mun mielestäni ikuinen opin ja viisauden lähde. Aikuisuudessa on mun mielestä tosi paljon kyse poisoppimisesta. Nuorilla on se tieto.

Sen tiedon, johon Vilhunen viittaa, hän saa lähes taianomaisesti irti nuorista esiintyjistään.

Jere Ristseppä ei ennen pääosaansa Hölmön nuoren sydämen Lenninä ollut näytellyt edes kiveä koulun juhlissa.

"Se on tosi realistinen, jos multa kysytään"

Se oli ihan läppä koko idea. Tai ainakin puoliksi, muistelee Jere Ristseppä.

Hän oli äitinsä työpaikalla harjoittelussa, kun hän sai kaveriltaan Tuffi Filmsin Facebook-sivuilta napatun kuvankaappauksen. Siinä haettiin 15–17 -vuotiasta, pienikokoista lähiöuskottavaa nuorta elokuvarooliin.

– Mä näytin sitä mutsille ja nauroin, mutt se sano, ett mee kokeilee. Emmä ollu alkuun ihan tosissaani, mutt kävin muutamissa koekuvauksissa ja sit se napsahti.

Sekö roolissa houkutti, että Lenni vaikutti niin itsesi oloiselta kaverilta?

– Joo.

Olet itsekin Itä-Helsingistä?

– Joo.

Ristsepän rooli on niin haastava, että siinä olisi joutunut koville kokenutkin näyttelijä. Hahmo käy läpi valtavia tunteita ja elämänmuutoksia, mukana on fyysisestikin rankkoja kohtauksia. Ja sitä paitsi tarinassa tapahtuu juttuja, jotka voisivat monen 15-vuotiaan mielestä olla todella noloja.

Nuoren näyttelijän mielestä kuvaukset eivät kuitenkaan ottaneet koville, sillä ilmapiiri oli todella turvallinen. Kohtauksia harjoiteltiin paljon, etenkin Kiiraa näyttelevän Rosa Honkosen kanssa.

– Me silleen tutustuttiin toisiimme tosi hyvin. Ilmapiiri oli tosi luottavainen, kuvauksissa tosi hyvä meininki ja kaikilla hyvä keskinäinen kemia. Se varmaan vaikutti asiaan.

Myös ohjaaja Selma Vilhunen arvelee, että nuoret näyttelijät pystyvät olemaan niin luontevia, koska asioita harjoitellaan tarpeeksi. Ja mokata saa.

– Mä pyrin harjoittelemaan niin paljon kuin aikaa on, mutta eihän sitä nuorten kanssa ole loputtomiin. Muuten he ehtisivät kasvaa irti hahmoistaan. Kaiken a ja o on turvallisuuden tunne kuvauksissa. Ihmiset pystyvät antamaan täyden potentiaalinsa, jos heillä on sellainen olo, että heidän ei tarvitse pelätä mitään. Ei varsinkaan virheiden tekemistä.

Jere Ristseppä on lopputulokseen tyytyväinen. Ensimmäisellä katselukerralla oli vaikea seurata muuta kuin omaa suoritusta. Nyt Hölmö nuori sydän näyttää jo hyvältä, omaltakin osalta.

– Se on tosi realistinen, jos multa kysytään. Tollasta tapahtuu niinku oikeesti.

Kuvauksista jäi niin hyvät muistot, että hommaan voisi ryhtyä toistekin. Yhtä ainoaa kohtausta lukuun ottamatta.

– Sauna oli jääkylmä, ja meidän päälle ruiskutettiin vielä kylmää vettä. Se oli aika nihkeetä.

Tilastojen mukaan Intiassa tapahtuu raiskaus joka 22. minuutti.

Maa on tunnettu myös julmista joukkoraiskauksista. Joulukuussa 2012 kuusi nuorta miestä hyökkäsi koulutytön kimppuun bussissa. Miehet raiskasivat tytön ja tämä kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin.

Järkyttävä teko herätti intialaiset protestoimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan ja uutinen levisi ympäri maailmaa. Suomalainen dokumenttiohjaaja Inka Achté ei päässyt asian yli.

– Luin jostain englantilaisesta lehdestä, että Intiassa oli tällaista liikehdintää, jossa miehet asettuvat naisten rinnalle ja sanovat, ettemme missään tapauksessa hyväksy tätä. Että tällainen käytös on häiritsevää ja häiriintynyttä.

Achté alkoi selvittää, löytyisikö vastaavia projekteja Suomesta tai Euroopasta. Kysely ei tuottanut tulosta. Oli lähdettävä Intiaan.

– Elokuvaa ryhdyttiin tekemään ennen kuin kukaan uskoi, että Trumpista tulisi presidentti. Ennen niitä kaikkia pukuhuonepuhe-läppiä, mitä hän heitti. Samoin Metoo-kampana ei ollut vielä käynnistynyt.

– Rahoituksen saaminen oli haasteellista. Koettiin, että tämä on intialainen ongelma. Miksi suomalainen ihminen menisi toiselle puolelle maapalloa tekemään tällaista elokuvaa. Kun Trump sitten valittiin ja #metoo-liike alkoi, niin kiinnostus lisääntyi huimasti, Achté sanoo.

Toksinen maskuliinisuus ei ole vitsi, vaan johtaa järkyttäviin seurauksiin

Inka Achté lähti rohkeasti kohti Mumbaita. Elokuvan työryhmä pestasi sieltä paikallisen kuvausryhmän ja osatuottajan.

Poikatyötä tekevän järjestön nimi on MAVA eli Men Against Violence & Abuse. Sen työntekijät liikkuvat laajalla alueella Mumbaissa. Järjestö vetää työpajoja, kouluttaa kasvattajia ja vapaaehtoisia vertaiskouluttajia.

Työpajoissa pohditaan erilaisten harjoitteiden avulla, millaisia naiset ovat ja mitä heiltä vaaditaan. Pojilta ja nuorilta miehiltä kysytään, onko oikein katsoa ja kohdella naista siten, kuin vielä tänä päivänäkin tehdään. Alentuvasti.

– Intia on patriarkaalinen yhteiskunta. Meillä on vallalla ajattelumalli, jonka mukaan miespuolinen jälkeläinen on perheelle arvokkaampi kuin naispuolinen. Ajattelu johtaa sukupuolten väliseen epätasa-arvoon jo syntymästä asti, sanoo MAVA-järjestön johtaja, sosiaalityöntekijä Harish Sadani.

– Miehet ajattelevat, että he ovat koskemattomia. He ovat itseoikeutettuja valtaan ja etuoikeuksiin yhteiskunnassa. Etuoikeuksiin, joita kukaan ei kyseenalaista.

Ajattelu on Sadanin mukaan johtanut naisvihaan, uhrien syyllistämiseen ja seksismiin.

– Vasta viime vuosina on alettu puhua toksisesta maskuliinisuudesta. Mielestäni se on kaiken alku ja juuri, Sadani sanoo.

Siihen intialaispojat kasvavat.

Rangaistusten koventaminen ei auta

Kouluttaja käskee poikia sulkemaan nyrkin tiukasti. Toisten poikien tehtävä on avata sormet keinolla millä hyvänsä. Pojat saavat kokea, miltä tuntuu, kun toinen käy käsiksi väkisin.

Dokumenttielokuva Miehen malli, englanniksi Boys Who Like Girls, seuraa 16-vuotiaan mumbailaisnuorukaisen Vedin elämän käännekohtaa. Hänen pitäisi valmistua koulusta, mutta kotona on vaikea keskittyä opintoihin. Siellä hallitsevat väkivaltainen, alkoholisoitunut isä sekä opiskeluista ja kotitöistä viis välittävä veli. Äiti kannustaa poikaa opintielle, mutta tarvitsee myös paljon apua.

Vedin henkireiät ovat tanssiharrastus sekä uusi kerho, jossa opitaan olemaan erilainen mies kuin isä.

– Aina, jos uutisotsikoihin nousee joukkoraiskaus, aletaan puhua rangaistuksista. Siitä, että niiden tulisi olla kovemmat. Toiseksi kiinnitetään huomiota naiseen, uhriin. Mitä hän teki, minne hän oli menossa, mitä hänellä oli päällään.

Kun pojilta kysytään MAVAN työpajassa, millainen nainen ei ole “hyvä nainen”, he osoittavat lehdestä leikkaamansa alusvaatemallin kuvaa. Mutta raiskatut työt eivät ole keikistelleet alusvaatteissaan kadulla tai liiemmin lehtien sivuilla. He ovat tavallisia tyttöjä menossa kotiin harrastuksista tai maalla kotiin pellolta.

Pojat muistelevat Delhin tapausta. Oliko tyttö vähissä vaatteissa? Eipä ollut. Oli talvi ja kylmä ja tytöllä oli monta kerrosta vaatteita yllään. Ja onko sillä sitten väliä? Oikeuttaako vaatetus väkivaltaan?

– Valitettava totuus on, että naisiin kohdistuva väkivalta on normalisoitunut ja arkipäiväistynyt Intiassa. Meidän pitäisi ottaa nollatoleranssi sitä kohtaan, sanoo Harish Sadani.

– Sen sijaan rangaistusten koventaminen ei toimi. Missään päin maailmaa ei olla havaittu, että ankarammat rangaistukset olisivat johtaneet väkivaltarikosten vähenemiseen, Sadani toteaa.

Naisten asia on miesten asia

Miehen malli -elokuvan Suomen ensi-ilta oli Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Sen jälkeen se on kiertänyt Suomea. Esitysten yhteyteydessä on järjestetty keskustelutilaisuuksia yhteistyökumppanien kanssa. Poikien kanssa tehtävälle seksuaalikasvatustyölle olisi Suomessakin sijansa.

Katso täältä seuraavat esitykset ja keskustelutilaisuudet.

Elokuvassa on liikuttava kohta. Harish Sadani lähtee matkalle Tanskaan ja osallistuu kansainväliseen tapahtumaan, jossa puhutaan naisiin kohdistuvasta hyväksikäytöstä.

Hän kiertää tapahtuman kojulta toiselle ja kyselee vinkkejä rahoituksen hankkimiseksi. Kaikki järjestöt kertovat tekevänsä yhteistyötä vain naisten järjestöjen kanssa. Hämmentävää.

– Seksuaalista väkivaltaa kutsutaan naisten asiaksi. Kyllä se on yhtä lailla miesten asia. Suurin osa väkivallan tekijöistähän on miehiä. Eivät he ole tässä asiassa ulkopuolisia, Sadani puuskahtaa.

MAVA aloitti poikatyön jo 25 vuotta sitten. Tuolloin järjestössä ajateltiin, että se on aikaansa edellä. Nyt 25 vuoden jälkeen, se on edelleen aikaansa edellä. Rahoituksen hankkiminen poikien ja nuorten miesten asenteiden muuttamiseksi on todella vaikeaa. Työtä ei nähdä tarpeellisena.

Inka Achté on Sadanin linjoilla. Hän haluaisi miehet mukaan keskusteluun niin Intiassa, Suomessa kuin kaikkialla muuallakin. Elokuvallaan Achté pyrkii vaikuttavuuteen. Hän haluaa avata silmiä ja ravistella asenteita.

– Haluaisin miesten tajuavan, miten toksinen maskuliinisuus haittaa myös heidän elämäänsä. Olen käynyt katsomassa paljon dokumenttielokuvia, jotka käsittelevät naisten oikeuksia. Usein kaikki katsojatkin ovat naisia. Toivon, että tämä elokuva avaisi areenan myös miehille.

Achté on kohdannut työn edetessä myös paljon miehiä, jotka eivät hyväksy maskuliinisen vallan väärinkäyttöä. Varsinkin nuorempi polvi tuntuu sanoutuvan irti vanhoista öykkärimäisistä roolimalleista.

– Seksuaalisensitiivisyydestä ei kauheasti puhuta kouluissa, vaikka meillä sentään on seksuaalivalistusta. Monissa maissa sitäkään ei ole.

– Myös Suomessa naisten ja miesten pitäisi kokoontua yhteen ja keskustella siitä, mitä tarkoittaa, että minut on kasvatettu näin. Mitä on olla mies tai nainen. Ja miten saataisiin terveempi yhteiskunta kaikille.

– Kiltti, väkivaltainen, ilonpoika, surunpoika, lapsellinen, sympaattinen, ihmisarka, uhoilija.

Historioitsija Teemu Keskisarja kuvaa Suomen kansalliskirjailijaa Aleksis Kiveä lonkalta peräti kahdeksalla adjektiivilla.

On Aleksis Kiven päivän aamu.

Adjektiiveista on riittänyt polttoainetta Keskisarjan tuoreeseen kirjaan Saapasnahka-torni, joka kertoo vuonna 1872 kuolleen kansalliskirjailijan elämäntarinan.

Kivi oli Keskisarjan mukaan sekä työnvieroksuja että työhullu, joka loi häikäisevän tuotantonsa vain noin vuosikymmenessä.

Kivi kuoli 146 vuotta ennen Keskisarjan kirjaa. Haluaisiko historioitsija tavata kohteensa?

– Olisi kiva olla hänen ystävänsä ja auttajansa, Keskisarja sanoo.

Äidinkielinero, melko hyvä metsästäjä

Keskisarja kuvaa Suomen ensimmäistä ammattikirjailijaa "puolentoista asian ihmiseksi": äidinkielinero ja melko hyvä metsästäjä.

– Kivi oli pystymetsän äidinkielinero, joskin myös harjaantunut konstiniekka. Seitsemän veljestä on ylivertainen siksi, että Kivi oli puhekielen taitaja ja kuullun ymmärtäjä vailla vertaa.

Keskisarja sanoo ymmärtävänsä, miksi Seitsemän veljestä sai ilmestymisaikanaan paljon kritiikkiä ja nousi suomenkielisen kirjallisuuden kulmakiveksi vasta myöhemmin. Aikalaiset 1870-luvun alussa eivät olleet kypsiä ymmärtämään Kiven arkisuomen arvoa.

– Seitsemän veljestä ei ole maailmankirjallisuudesta Suomeen singahtanut sirpale, vaan kotoperäistä peruskalliota, Keskisarja kuvaa.

Viheliäinen kohde

Salamyhkäinen kansalliskirjailija oli karata elämäkerturilta. Kirja myöhästyi.

– Viheliäinen työ. Tämä oli ensimmäinen kerta historioitsijana, kun kirjani myöhästyy vuodella, Keskisarja sanoo.

Syynä oli tunnettujen lähteiden vähyys.

– Kiven lapsuudesta on suunnilleen samantasoiset lähteet kuin Jeesuksen lapsuudesta. Aikuisiältä on hyvää kirjeenvaihtoa, 70 kirjettä, mutta ne ovat tunnettuja, ja halusin löytää lisää.

Keskisarja sanoo tarjonneensa tutkimusapulaisille tuhatta euroa jokaisesta uudesta Kiven kirjoittamasta kirjeestä, tuloksetta. Mutta jossain niitä on, hän uskoo.

– Jos Kiven kirjeiden etsimisestä tulee kansallinen projekti, eli niitä kaivellaan raunioista ja piironginlaatikoista samoin kuin Qumranin kääröjä, niin jotain on pakko olla vielä löytämättä.

Lönnqvist ja tuho

Kansalliskirjailijan nosti kansakunnan kaapin päälle lopulta hänen tuhonsa verraten nuorena, vain 38-vuotiaana.

Kiven tappoivat kritiikki, tukijoiden puute kielisodassa ja naisettomuus. Kaksi viimeistä vuottaan hän kulki Keskisarjan sanoin "vääjäämättä pimeitä mielisairauden polkuja".

– On hiljentävä, surullinen anekdootti, että ylilääkäri Lapinlahden mielisairaalassa merkitsi Kiven diagnoosiksi "varit stark onanist", eli ollut armoton onanisti. Naisettomuus hänet yhtenä syynä tappoi.

Kirjailijan tuottoisina vuosina Charlotta Lönnqvist ja tämän emännöimä Fanjunkarsin torppa olivat elintärkeät. Lönnqvistin ja Kiven suhteen laatuun ei Keskisarja tai tämän tarjoamat porkkanarahat pystyneet tuomaan lisävaloa, mutta Lönnqvistin merkitys on Keskisarjan mukaan yhtä kaikki kiistaton.

– Hän oli suurenmoinen suojelijatar. Ilman Fanjunkarsin kamaria Kivi ei olisi pystynyt luomaan ehjiä, kokonaisia teoksia.

Katso myös: Suomen juhlapäivät, Aleksis Kivi alle kolmessa minuutissa

Lue myös: Historioitsija Teemu Keskisarja havahtui suomen kielen rappiotilaan viimeistellessään Aleksis Kiven elämäkertaa: "Englanti tyhmentää kaikilla arjen tasoilla"

Siinä he nyt ovat, Britannian tuhmat pojat Gilbert & George, tarkastamassa Helsingin taidemuseo HAM:in näyttelyään, jonka teokset he ovat valinneet itse. Näyttely avautuu perjantaina.

– Olemme ripustukseen erittäin tyytyväisiä. Extraordinary, tavatonta, George aloittaa.

– Pakkohan siitä on pitää. Me suunnittelimme tämän, Gilbert jatkaa.

Suomen näyttelynsä he ovat nimenneet vaatimattomasti The Major Exhibitioniksi, suurimmaksi, kenties tärkeimmäksi. Herroilla on huumorintajua, mutta myös varaa.

Gilbert & George tunnetaan anarkistista teoksista, joiden keskiössä ovat muun muassa ruumiineritteet, uskonto, kuolema, seksuaalisuus ja alastomuus – ihmiselämä, kuten he korostavat.

Aiheensa taiteilijat löytävät kotikulmiltaan. He ovat asuneet vuosikymmeniä samassa osoitteessa monikulttuurisessa Itä-Lontoossa, jonka katujen usein rujoakin elämää he tallentavat kuviinsa.

– Teokset ovat meidän kaupunkikuvaamme. Ne ovat yhdistelmä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, Gilbert sanoo.

Gilbertin & Georgen motto on taidetta kaikille. Heidän mielestään teosten ei kuulu olla niin vaikeita, että ne avautuvat vain prosentille katsojista. Siksi herrat eivät lämpene abstraktille taiteelle. Heille keskeistä ovat ihmisyys ja tunteet.

Sama työ, elämä ja räätäli

Gilbertillä & Georgella eli Gilbert Prouschilla (s. 1943) ja George Passmorella (s. 1942) on ollut yhteinen elämä, työ ja räätäli jo 50 vuotta. Pari tapasi vuonna 1967 opiskellessaan Saint Martin’sin taidekoulussa Lontoossa. Gilbert on alun perin Italiasta ja George Englannin Devonista.

Kuuluisia heistä tuli 1970-luvulla Singing Sculpture (Laulava veistos) -performanssinsa ansiosta. He vetivät vanhoja music hall -klassikoita puvut päällä ja kasvot metallinhohtoisiksi maskeerattuina.

Performanssit ovat sittemmin vaihtuneet kuvakollaaseiksi, mutta edelleen herroihin viitataan elävinä veistoksina. Ja onhan heissä jotain hyvin performatiivista. Se näkyy pukeutumisessa ja kuuluu puhetavassa. Georgen aksentti on yläluokkainen, huoliteltua oxbridge-englantia.

On kuin parilla olisi sama tajunta ja ajatukset: kun toinen aloittaa lauseen, toinen lopettaa sen. Väliin Gilbert kysyy what you call, miten se nyt sanoisi ja George tokaisee extraordinary, tavatonta.

Ristiriita sokeeraavien teosten ja Gilbertin & Georgen pukeutumisen välillä on ilmeinen. Osa kollaaseista ylittää hyvän maun rajat mennen tullen.

Yhden sarjan nimi on Silkkaa paskaa (1994) ja sitä kuvissa todella on – valtavassa koossa. Teokset ovat monumentaalisia. Ja niillä on kuvaavia nimiä kuten Kahdeksan pökälettä, Kusikolo.

Herrojen puvut ovat viimeisen päälle, paksua englantilaista villaa, räätälillä teetetty. Georgen mukaan he ovat alusta asti halunneet olla jotain muuta kuin hippiartisteja. Mieluiten normaaleja ja kunnioitusta herättäviä, jotain jota äidin ei tarvitsisi hävetä.

– Kaikkialla maailmassa ihmiset pukeutuvat häihin, hautajaisiin ja ristiäisiin, koska ne ovat heille tärkeitä hetkiä. Me olemme luovia taiteilijoita ja jokainen hetki on meille tärkeä. Pukeutuminen on osa meidän tapaamme puhua maailmalle.

Gilbertin & Georgen puvut ovat identtiset mutta eriväriset. Sama pätee kravatteihin. Ne viimeistelevät mielikuvan täydellisistä, vanhan ajan brittiherrasmiehistä. Se on osa Gilbertin & Georgen taiteilijuutta, he ovat itse teoksia.

–Ja koska meillä on puvut, meitä ei pysäytetä lentokentällä, Gilbert huomauttaa.

– Ja ravintolassa saa aina pöydän, kun on puku päällä, George jatkaa.

Näistä miehistä on vaikea päästä perille. Haudanvakavat aiheet vaihtuvat lennosta brittihuumoriin. George puhuu siitä, miten häpeällistä on, että edelleen jossain päin maailmaa ihmiset viruvat selleissä vain siksi, että ovat harrastaneet seksiä. Hetkeä myöhemmin hän kertoo hauskan anekdootin. Ja niitä riittää.

Päähänpinttymä naamakarvoista

Gilbertin & Georgen kuvissa esiintyvät usein Gilbert & George itse. Helsinkiin kaksikko on valinnut teoksia, joissa näkyy paljon partoja. Sarjassa The Beard Pictures (2016) taiteilijapari on verhoutunut erilaisiin naamakarvoihin: lehdistä ja piikkilangoista, oluesta ja monumenteista tehtyihin.

Mistä tämä päähänpinttymä partoihin?

–Kun me olimme teini-ikäisiä, ei voinut kuvitellakaan saavansa töitä tarjoilijana, jos oli parta. Nyt on turha kuvitella saavansa paikkaa ilman partaa. Ajat muuttuvat ja se on kiehtovaa, George sanoo.

Taiteilijat tekivät havainnon. Televisiota katsoessaan he alkoivat nähdä paljon partoja. Niitä pilkotti usein ihmismassojen raajaamiseen käytettyjen muurien tai piikkilanka-aitojen takaa.

– Tajusimme, että parrat perustuvat uskontoihin. On ortodoksipartoja, juutalaispartoja, muslimipartoja, hipsteripartoja. Jopa Englannin armeijan sotilailla saa nykyisin olla parta, Gilbert perustelee karvojen runsasta määrää.

Partojen lisäksi esillä on myös teoksia sarjasta Scapegoating pictures (2013). Nykyajan syntipukkeja käsittelevissä teoksissa voi erottaa paljon pommeja. Osassa teoksista on hunnutettuja naisia. Sarja käsittelee syyttämistä ja syntipukkien etsimistä.

– Koko maailma perustuu toisten syyttämiselle, sille, että väitetään toista paremmaksi ja toista huonommaksi, harjoitetaan syrjintää kansojen, maiden ja hallitusten välillä. Tämä on valtavan suuri moderni aihe, George sanoo.

– Kun avaamme kotiovemme Fournier Streetillä, näemme naisia burkhissa, muslimeja, päihteinä käytettäviä ilokaasukapseleita ympäri katuja. Ne ovat kuin pieniä pommeja. Kuvat ovat erikoinen yhdistelmä siitä, mitä kaduilla tapahtuu. Me emme ota kantaa, me teemme maisemakuvia, näytämme, millaista siellä on, Gilbert analysoi.

Ja tämänkin herrat tekevät selväksi: He eivät ole uskon miehiä, minkään uskon.

– Meidän viestimme on: kieltäkää uskonto ja dekriminalisoikaa seksi.

Jälkimmäisen he sanovat yhteen ääneen. Kuulostaa manifestilta.

Housut nilkoissa vastakarvaan

Gilbert & George ovat aina uineet vastakarvaan. Taiteilijoiden nettisivuilla on esillä koko Naked Shit Pictures (1994) -kuvasarja. Yhdessä sen kuvista he vetävät housut nilkkoihin ja pyllistävät suoraan kohti katsojaa. Tätä teosta he eivät ole valinneet HAM:in näyttelyyn.

Brittilehti The Guardian summasi hiljattain kaksikon elämää sanoilla: "50 vuotta saastaa, raivoa ja siitäs saitte -taidetta".

Yllättäen taiteilijat sanovat, että he eivät pidä itseään kriittisinä tekijöinä. He eivät arvostele yhteiskuntaa toisin kuin monet muut saman ikäluokan kollegat, jotka ovat vastustaneet pommia, Amerikkaa ja sitä ja tätä, kuten George sanoo.

– Me puolustamme asioita, emme vastusta. Jos joku koputtaa ovellemme ja pyytää allekirjoitusta vetoomukseen, me kysymme, minkä puolesta se on, ja allekirjoitamme aina. Olemme vuosien varrella tulleet varmasti puolustaneeksi kauheita asioita nimillämme, George naurahtaa.

Palkintojen ja huomionosoitusten perusteella britit rakastavat Gilbertin & Georgen suorastaan hengiltä. Herrat ovat voittaneet saarivaltakunnan arvostetuimman Turner prize -kuvataidepalkinnon (1986), edustaneet maataan Venetsian biennaalissa (2005) ja esittäneet taidettaan suurissa näyttelyissä muun muassa Tate Modern -museossa Lontoossa (2007) ja New Yorkin MoMassa (2015). Heidät on nimetty useiden yliopistojen kunniatohtoreiksi ja he ovat maailmankuuluja.

Valtaapitävien tunnustus ei kuitenkaan hidasta menoa. Gilbert korostaa, että moraalisuus, se, miten käyttäytyä ihmisiksi, on aina ollut kaksikolle tärkeätä.

– Se on osa taidettamme. Olemme jollain tapaa moralistisia taiteijoita. Ja ne valtaapitävät? Me pyrimme vain saamaan aikaiseksi fantastisia näyttelyitä, Gilbert sanoo.

– Ei meillä toki ole mitään sitä vastaan, että meitä ihaillaan. Ja on meillä myös panettelijoita. Panettelijoita on aina, George muistuttaa.

– Me kutsumme heitä kulmankurtistajaluokaksi. Aina, kun he näkevät meidät, he kurtistavat kulmiaan, Gilbert jatkaa.

– Kulmankurtistajaluokan tunnistaa heti metrossa, ravintolassa. Heidät erottaa kilometrien päästä, George selventää.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, myös Helsingissä saattaa nähdä muutaman kohonneen kulmakarvan.

Gilbert & George: The Major Exhibition -näyttely Helsingin kaupunginmuseo HAM:ssa 12.10.2018–24.2.2019.