Riihimäellä talvella 2011 taiteilija Edwina Goldstone astui sisään käytettyä tavaraa myyvään liikkeeseen. Hänen katseensa osui pahvilaatikkoon, josta pilkisti lasinegatiivi. Negatiivissa olivat tytön kasvot, jotka puhuttelivat taiteilijaa.

– Koska rakastan vanhoja valokuvia, tarinoita ja historiaa, uteliaisuuteni heräsi. Kuka hän on, mitä hän tekee täällä, miten hän päätyi tänne ja mikä on hänen tarinansa? Ostin koko laatikon. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä olin hankkinut!

Uteliaisuus herää: mistä lasinegatiivit kertovat?

Lopulta Goldstonella oli käsissään 400 vanhaa lasinegatiivia. Niiden tarina alkoi selvitä, kun Goldstonen mies huomasi lasinegatiiveissa tekstin. Kuvat olivat Karjalasta: Vahvialan pitäjästä ja Nurmin kylästä.

Taiteilija tiesi, että tämän aineiston parissa tulee vierähtämään aikaa.

– Oli tehtävä tutkimusta: löydettävä joku, jonka kanssa keskustella, keitä nämä ihmiset ovat. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että on olemassa Vahviala-seura, johon sain yhteyden Karjalan Liiton kautta.

Goldstone ja joukko Vahviala-seuran jäseniä tapasivat. Toiveena oli tunnistaa kuvan henkilöitä ja paikkoja, ja tietenkin kuulla kuviin liittyviä tarinoita. Kaikki tapaamiseen tulleet Vahviala-seuran jäsenet olivat naisia.

Rouvat kertoivatkin innokkaasti Vahvialasta, mikä vaati tarinoiden ymmärtämiseksi Goldstonelta erityistä kärsivällisyyttä. Rouvat puhuivat murteella, kun taas Goldstone itse puhuu äidinkielenään englantia.

Niin keskustelut Vahviala-seuran rouvien kanssa kuin muutkin tapaamiset matkan varrella ovat inspiroineet taiteilijaa hänen käsitellessään kuvia osana taidettaan. Valokuvia hyödyntäneitä töitä on ollut esillä Mäntässä 2015, Helsingissä Galleria Huudossa 2016 ja nyt Hämeenlinnassa GalleriaKONEessa.

Patina kertoo menneestä

Edwina Goldstone on päättänyt, että Hämeenlinnan Earth Song / Maan Laulu -näyttely on viimeinen, jossa hän hyödyntää Riihimäellä pahvilaatikosta paljastuneita Vahviala-lasinegatiiveja.

– Tämän näyttelyn jälkeen minun työni tämän osalta päättyy.

Paljon tunteita, tarinoita ja ihastusta taidematka on tuottanut ja jättänyt jälkeensä. Näyttely koostuu piirustuksista, valokuvista, installaatioista, tutkimusmateriaalista ja videoista. Goldstone päätti hyödyntää taiteen keinoja kertoakseen unohdetusta historiasta.

Tämän näyttelyn jälkeen minun työni tämän osalta päättyy. Edwina Goldstone

Monet lasinegatiiveista olivat huonossa kunnossa. Juuri huonokuntoiset kiinnostivat Goldstonea taiteilijana.

– Ne puhuvat ajasta. Eivät pelkästään kuvattujen ihmisten matkasta, vaan myös itse lasinegatiivit kertovat ajankulusta patinansa kautta.

Lasinegatiiveista osa oli liimautunut yhteen. Niiden pinnassa oli erilaisia vaurioita, säröjä ja pölyä. Ne kaikki kertovat omaa tarinaansa kuluneesta ajasta.

Yksi taiteilijan omista suosikkikuvista on mukana näyttelyssä. Hän ei yrittänytkään erottaa kahta toisiinsa takertunutta negatiivia, vaan suurensi kuvan, jossa asemarakennus ja koululaisten ryhmäkuva olivat sulautuneet toisiinsa.

Mieliinpainuva hetki: valokuvassa tutut kasvot

Vahvialan kuvat kertovat vuosista 1924–1940, ajasta ennen ensimmäistä evakkomatkaa. Edwina Goldstone kertoo, että hän pystyy ymmärtämään niitä tunteita, joita kodin jättäminen ihmisessä herättää.

Hänen tilanteensa ei toki ole samanlainen kuin karjalaisilla, mutta Suomeen muutettuaan hänkin on jättänyt kotimaansa taakseen.

– Sinussa säilyy aina jotakin kotimaastasi, pohtii taiteilija.

Sitä tunnetta, jossa ihmiset ovat menettäneet oman kotimaansa ilman omaa syytään, taiteilija on Vahviala-materiaalin parissa työstänyt.

Kun Goldstone tapasi Vahviala-seuran rouvia, hänellä oli lasinegatiiveista skannattuna 70 kuvaa. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli se, kun kun eräs nainen tunnisti kuvasta itsensä ja veljensä. Myöhemmin Goldstone löysi sisaruksista toisen kuvan, jossa olivat myös heidän vanhempansa.

Lasinegatiivien kohtalo: "Eivät kuulu minulle"

Goldstonen vahvin veikkaus valokuvien ottajaksi on paikallisen koulun rehtori ja opettaja Antti Tuomala. Moni muistaa, että miehellä oli kamera aina mukanaan.

Toinen vaihtoehto on seudulla pari vuotta asunut kiertävä valokuvaaja. Goldstone uskoo kuvaajan olevan kuitenkin rehtori, sillä kuvat ajoittuvat parinkymmenen vuoden ajanjaksolle.

– Alusta alkaen on ollut selvää, että Vahviala-kuvat eivät kuulu minulle, sanoo Goldstone.

Hän tarjoaakin lasinegatiiveja Kansallisarkistolle ja Suomen valokuvataiteen museolle, jotka voivat valita niistä parhaiten säilyneet. Vahviala-seura saa puolestaan itselleen digitaalisen kuvakokoelman, jonka Goldstone on tehnyt negatiiveista.

Edwina Goldstone: Earth Song / Maan laulu GalleriaKONEessa Hämeenlinnassa 23. lokakuuta asti.

Juha "Junnu" Vainion uusi elämäkerta antaa raadollisen kuvan lauluntekijän elämästä. Kirjaa varten on tehty kymmenittäin haastatteluja. Ääneen ovat päässeet lähipiiri ja aikalaiset viihdemaailmasta.

Kirjan antama kuva viinanhuuruisista vuosista ei ole mairitteleva. Vaimo ja neljä lasta joutuivat elämään arkea, jossa isä oli enemmän tai vähemmän juovuksissa.

Kirjaan on haasteltu myös ensimmäistä vaimoa Taina Vainiota, joka kertoo Junnu Vainion olleen välillä jopa väkivaltainen häntä kohtaan. Aamu-tv:n haastelussa vanhin lapsista Ilkka Vainio haluaa kuitenkin korostaa hyviä puolia. Hän ei ole kokenut lapsuuttaan mitenkään ikävänä.

– Minulla oli erittäin rakastava isä. Lapsuutemme oli värikäs. Juha teki kuitenkin yli 2000 laulua, joten on siinä muutakin tehty kuin juhlittu.

Elämäkerran kirjoittaja Petri Pietiläinen sanoo ajan olleen kypsä totuudenmukaiseen kuvaan ikonisesta sanoittajasta.

– Junnun kuolemasta on 28 vuotta, joten ihmiset olivat valmiita myös raadollisemman puolen esiin tuomiseen. Minulle tuli tunne, että haastateltavat puhuivat todella rehellisesti.

Olohuoneessa vieraili viihdemaailman kerma

Alkoholi kuului Junnun Vainion elämään jo nuoresta alkaen. Meno kuitenkin yltyi, kun perhe muutti Espoon Haukilahteen, missä naapurustossa asui paljon muita viihdetaiteilijoita. Ilkka Vainio muistelee, että perheen olohuoneessa nähtiin usein Danny, Vesku, Remu ja Eino Grön.

– Meillä riitti ohjelmaa. Aika ei käynyt pitkäksi. Toki sitten, kun toimintaa alkoi olla liikaa, niin isän työnteko alkoi kärsiä.

1970-luvulla oli aallonpohja. Lauluja ei enää oikein syntynyt ja samaa tahtia alkoivat työtarjoukset vähentyä. Silloin Juha Vainio päätti raitistua. Hän oli silloin 37-vuotias.

– Isä eli kuitenkin lähes parikymmentä vuotta ilman viinaa. Minä olin vasta 57-vuotias, kun lopetin. Olisi pitänyt ottaa isästä mallia ja lopettaa aikaisemmin, sanoo musiikkituottaja Ilkka Vainio.

Junnu oli tarinamylly myös siviilissä

Juha Vainio työskenteli uransa aikana monien viihdeartistien kanssa ja oli yksi maamme tuotteliaimmista sanoittajista. Junnu esiintyi myös itse. Hänet tunnetaan myös nimellä Juha Watt Vainio. Tunnetuimpia kappaleita ovat Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi ja Sellaista elämä on, jonka mukaan myös tuore elämäkerta on nimetty.

Junnun sanoitukset ovat rakkaita suomalaisille ja tietokirjailija Petri Pietiläinen sanoo moneen kertaan liikuttuneensa kirjanteon aikana.

– Oli hienoa tavata ihmisiä, jotka aivan aidosti kertoivat, miten paljon Junnun laulut merkitsevät heille.

Pietiläisen ja valokuvaaja Juha Metson kirja on syntynyt useiden haastattelujen pohjalta. Pietiläinen huomasi, että Vainio oli varsinainen tarinaniskijä, sillä tapahtumaketjujen hahmottaminen kirjaan oli yllättävän haastavaa.

– Esimerkiksi Junnun raitistumisesta sain kuulla ainakin kymmenen erilaista tarinaa. Kaikki haastateltavat vannoivat, että näin se meni, näin Junnu sen kertoi minulle. Eli Junnu pyöritti varsinaista tarinamyllyä myös arjessaan.

Juha Vainio asui viimeiset vuotensa Sveitsissä. Hän kuoli vain 52-vuotiaana. Ilkka Vainio herkistyi Aamu-tv:n haastattelussa kertoessaan viimeisistä tapaamisistaan isänsä kanssa.

– Juha pyysi minua viimeistelemään jotain lauluja ja yhtäkkiä hän pyysi anteeksi, jos on ollut huono isä. Sanoin, että ei, olet ollut oikein hyvä isä.

Helsinkiin kaavaillun yksityisen Musiikkimuseon julkinen rahoitus oli pitkään auki, mutta tilanne muuttui kertaheitolla torstaina.

Kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.) vahvisti Yle Uutisille, että valtio rahoittaa Helsingin Pasilaan suunniteltua uutta musiikkiin erikoistunutta Fame-museota 750 000 eurolla.

Vielä iltapäivällä hankkeen puuhamies Mikko Vanni oli epätietoinen valtion lopullisesta kannasta.

Museo maksaa noin 4,5 miljoonaa euroa. Summasta yksi kolmannes eli 1,5 miljoonaa euroa on laskettu julkisen tuen varaan. Potti on tarkoitus kerätä valtiolta, Helsingin kaupungilta sekä yksityisiltä säätiöiltä.

Myöskään Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio ei pystynyt vielä tänään vahvistamaan kaupungin mahdollista mukaantuloa rahoittajana, koska valtion tuki oli vielä siinä vaiheessa auki.

On erittäin todennäköistä, että valtion rahoitus aukaisee nyt sekä kaupungin että yksityisten säätiöiden rahahanat.

Museon loppurahoitus on tarkoitus kattaa 1,5 miljoonan euron pankkilainalla sekä käynnissä olevalla osakeannilla.

Pasilan uuden ostoskeskuksen Triplan yhteyteen perustettavan museon ytimessä on suomalaisen musiikin kunniagalleria. Sen kymmenen ensimmäistä suomalaisen musiikin legendaa on jo julkistettu.

Galleriaan ovat päässeet muun muassa Sibelius, Katri-Helena ja Juice Leskinen.

Musiikkimuseo Famen on tarkoitus avautua lokakuussa 2019.

Suomen elokuvasäätiö on ollut muiden elokuvatoimijoiden kanssa myrskyn silmässä kuluneen vuoden ajan.

Ylen toimittaja Sara Rigatelli kertoi tammikuussa julkaistussa jutussaan saaneensa useilta kymmeniltä naisilta tietoa seksuaalisesta häirinnästä niin elokuvakoulutuksessa kuin -kuvauksissakin. Rigatellin jutussa keskiöön nousi Taideteollisen korkeakoulun entinen professori, ohjaaja Lauri Törhönen. Jutuista ja studiohaastatteluista kuitenkin kävi ilmi, että tekijöitä on runsaasti.

Aihetta oli jo aiemmin käsitellyt Heidi Lindén lopputyössään Aalto-yliopiston elokuvakoulutuksen linjalta. Häirintä- ja ahdistelutapausten esiintuloa vauhditti kansainvälinen #metoo-liike, joka nosti esiin naisiin kohdistuvaa häirintää sosiaalisen median kautta.

Elokuvasäätiö oli pakotettu reagoimaan asiaan. Se tuomitsi häirinnän ja ahdistelun. Samalla #metoo potkaisi vauhtia työlle, joka oli säätiössä jo idullaan. Säätiöltä puuttui strategia ja sitä alettiin laatia vauhdilla.

Tänään julkistetun viisivuotistrategian pääpaino on avoimuudessa, tasavertaisessa toimintakulttuurissa ja asiakaspalvelun parantamisessa.

– Tällä talolla on ollut erilaisia tavoiteohjelmia, mutta ääneen lausuttua strategiaa ei ole ollut. Kun tulin taloon kaksi vuotta, ihmettelin asiaa. Tämä nykyinen hallitus on sitten toimekkaasti pannut sen alulle, kertoo Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Lasse Saarinen.

Saarisen mukaan miehiä ei suosita naisten kustannuksella

Elokuvasäätiön tulisi uuden strategiansa mukaan tukea myös elokuvien ja tv-tuotantojen monimuotoisuutta. Se on Saarisen mukaan vaikea asia, jonka kanssa säätiö painii päivittäin. Kuinka saada mahdollisimman monen erilaisen tekijän ääni kuuluville ja elokuvat tekoon.

Elokuvan rahoituspäätökset kulkevat tuotantoesittelijöiden kautta toimitusjohtajalle. Esittelijöiden joukossa on uusia kasvoja, joilla on monimuotoisuus asenteissaan jo valmiiksi, vakuuttaa toimitusjohtaja Saarinen. Mitä tulee epäilyyn mieshakijoiden suosimisesta naishakijoiden kustannuksella, siihen löytyy Saarisen mukaan luonnollisiakin selityksiä.

– Naistekijät hakevat paljon vähemmän kuin miestekijät. Se taas johtuu historiasta. Vielä 1980–90-luvuilla koulutettiin paljon enemmän miehiä alalle. Tämä tulee vuosien myötä tasoittumaan itsestään. Tässä on tällainen historiallinen painolasti.

Häiriköivältä ohjaajalta voidaan tulevaisuudessa katkaista rahoitus

Elokuva-ala on ollut niin Suomessa kuin muuallakin ala, josta keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta ja häirinnästä on lähtenyt liikkeelle.

Elokuvaa tehdessä työskennellään intiimien kohtausten äärellä, välillä herkissäkin tunnetiloissa. Näyttelijöillä ei ole vakituista työsuhdetta tai edes työehtosopimusta. Jokainen, tunnettukin kasvo, pelkää maineensa ja seuraavan työpaikan puolesta. Se saa varsinkin naiset sietämään epäasiallista käytöstä joko ohjaajan tai muun työryhmän jäsenen taholta.

Oma lukunsa ovat ala-ikäiset, erityisen haavoittuvat näyttelijät. Heille ohjaaja on niin suuri guru, että vastaansanominen tuntuu pyhäinhäväistykseltä.

Seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin Suomessa vasta 2014. Useat esimerkiksi Lauri Törhöseen liittyvät tapaukset ovat ajalta ennen tätä. Suomen #metoo-liikkeen kautta on tullut ilmi, että tämänkin päivän elokuvatuotannoissa on kiusaamista, häirintää ja ahdistelua. Yhtenä kiusaajana nousi esiin Suomen tunnetuimpiin ohjaajiin kuuluva Aku Louhimies.

Miten säätiön kaltaiselta viranomaiselta sitten sujuu valvonta. Istuuko Saarinen paikalla vakoilemassa, kun elokuvia kuvataan?

– No ei! Emme tietenkään voi sellaisella tasolla valvoa. Voimme ohjata alaa toimimaan paremmin kuin tähän asti. Lisäksi voimme asettaa tukisopimuksiin uusia ehtoja. Esimerkiksi, jos meille tulee tietoa työntekijöiden huonosta kohtelusta, voimme vaatia siitä selvityksen. Siksi aikaa tukien maksattaminen keskeytyy.

Myös lakimuutos tulossa

Suomen elokuvasäätiö pyrkii strategiansa mukaan myös palvelemaan paremmin sekä tukia hakeavia asiakkaitaan että mediaa ja tutkijoita. Tähän keskittyy erityisesti uusi tiedotus- ja tutkimusosasto. Lisäksi tavoitteena on rahoituksen kasvattaminen, elokuvien saavutettavuuden lisääminen ja kansainvälisen yhteistyön, näkyvyyden ja rahoituksen tukeminen.

Säätiö on uuden edessä myös ensi vuoden alussa. Silloin tullee voimaan uusi laki elokuvan julkisesta rahoituksesta. Muutoksia tulee muun muassa tukipäätösten vahvistamiseen ja rahoituksen maksamisen katkaisuun. Säätiön ja alan toimijoiden yhteistyötä vahvistamaan aiotaan perustaa neuvottelukunta.

Practice.

Ytimekäs viesti loistaa painettuna viulisti Brett Yangin paidassa, kun hän astelee ystävänsä Eddy Chenin kanssa helsinkiläisen kauppakeskuksen kahvilaan.

Niin, tähänkin haastatteluun kuluvan ajan voisi käyttää harjoitteluun. Ling Ling käyttäisi.

Ling Ling on tosin vain Brettin ja Eddyn mielikuvituksen tuotetta – viulistien main boss, musiikkimaailman Chuck Norris.

Hahmo syntyi, kun Eddy improvisoi viulistinuorukaisen vaativaa äitiä eräässä kaksikon sketsivideossa. Äidille ei tuntunut riittävän mikään, sillä hänen ystävättärensä tytär, Ling Ling, harjoittelee hämmästyttävät 40 tuntia päivässä.

– Se vain tuli suustani, Eddy nauraa.

– Yritin esittää aasialaista tiikeriäitiä. Se on stereotyyppi, mutta minä ja monet aasialaiset ystäväni tiedämme kyllä, hän vihjaa.

Juuri stereotyyppeihin TwoSet Violin perustaa useimmat sketsinsä. Juju piilee siinä, että niissä yhdistyvät klassinen musiikki ja internetkulttuurista ammentava huumori.

Toisinaan sävy on kouluttava. Laajaa huomiota keräsi video, jossa Brett ja Eddy roastaavat BBC:llä esiintynyttä, muka maailman nopeinta viulistia. Kyse on heidän mielestään taitavasta kikkailijasta ja silmänkääntäjästä. Medialle klassisen musiikin ilmiöt ovat täynnä sudenkuoppia.

Monista videoista on tullut viraalihittejä. TwoSet Violinilla on eri kanavissa yhteensä yli 700 000 seuraajaa. Videoilla on yhteensä yli 200 miljoonaa katselukertaa.

Tubettajasukupolven tyylillä

Useimmat TwoSet Violinin faneista ovat vähintään harrastaneet musiikkia. Viihdearvon lisäksi videoilla on inspiroiva vaikutus. Kun katselun jälkeen tuntee taas kuuluvansa klassisen musiikin yhteisöön, tekee mieli kaivaa soitin pitkästä aikaa kotelosta.

Lisäksi sketsit houkuttelevat musiikin pariin aivan uusia ihmisiä.

– Monet ovat pistäneet meille viestiä, että he ovat aloittaneet tai harkitsevat aloittavansa soittoharrastuksen videoidemme ansiosta, Brett iloitsee.

Samastuttavuus syntyy jo siitä, että tekijät ovat hyviä viulisteja, jotka tuntevat klassisen musiikin koodiston. Mukana on opiskelijahuumoria, mutta myös yleismaailmallista komiikkaa klassisesta musiikista erilaisine ilmiöineen.

Sketsit on rakennettu tubettajasukupolvelle tyypillisesti niin, että ne viihdyttävät ketä tahansa.

– Keksimme uusia ideoita ja seuraamme, mitä muut tubettajat tekevät. Internet on niin outo ja hauska paikka, kaksikko hehkuttaa yhteen ääneen.

Pohjimmiltaan kysymys on myös ennakkoluulojen murtamisesta. Klassista musiikkia on joskus kutsuttu vakavaksi musiikiksi. Ei se niin vakavaa ole. Elämme vuotta 2018.

– Kun soitimme orkesterikonserteissa, tuntui siltä, että oli vedettävä klassisen musiikin maski ylle. Samalla halusimme vain hassutella syvällä sisimmässämme.

Viulistit tähdentävät ottavansa musiikin tosissaan, vaikka huumorin lähde löytyy peilistä.

– Voimme siis vitsailla omalla kustannuksellamme samalla, kun kunnioitamme suuria säveltäjiä ja ihmisiä, jotka omistavat elämänsä musiikille ollakseen uskomattomia virtuooseja.

Kaikki peliin: työpaikat orkestereissa saivat jäädä

Brett ja Eddy alkoivat kuvata sketsivideoita vuonna 2014. Ensimmäinen viraalihitti pilaili viihdeviulisti Lindsey Stirlingin kustannuksella. Samaan aikaan australialaiset kaverukset rakensivat uraa ihan tavallisena viulistina.

Videoita kuvattiin ja editoitiin aina, kun mahdollista.

– Muistan editoineeni yhtä videota konsertin tauolla. Viisitoista minuuttia tehokasta aikaa. Sama homma illalla kotiin vievässä bussissa: Täytyy. Julkaista. Video. Internetiin.

Pari vuotta sitten some-suosio oli kasvanut niin suureksi, että kaksikko päätti ottaa riskin. He luopuivat paikoistaan Sydneyn ja Queenslandin sinfoniaorkestereissa ja keskittyivät täysin TwoSet-touhuun. Somen valtauksen jälkeen vuorossa olivat konserttisalit.

– Ratkaisu pelotti, sillä muusikolle on onni saada töitä orkesterista. Kaiken lisäksi monet olivat sitä mieltä, että päätös olisi huono. Samalla tajusimme, että ellemme yrittäisi silloin, emme yrittäisi koskaan, Brett toteaa.

TwoSet Liven ensi-ilta Sydneyn oopperatalossa myytiin loppuun.

Viime vuonna oli aika lähteä maailmankiertueelle. Ongelmana oli rahoitus. Internetissä syntynyt ilmiö päätti kokeilla internetin taikaa. Kaksikko aloitti joukkorahoituskampanjan maailmankiertuetta varten. Tavoitteena oli saada kasaan 50 000 Australian dollaria eli noin 30 000 euroa.

Viulistit eivät jääneet harjoituskoppeihin hartsaamaan jousiaan ja odottamaan, josko jotain tapahtuisi. He löivät bensaa liekkeihin ja päättivät soittaa ja nukkua Sydneyn kaduilla, kunnes tavoite oli saavutettu.

– Se osoitti, kuinka vakavissamme olimme. Emme etukäteen tienneet, kauanko siihen menisi, Brett selventää.

Lopulta keräys kesti vain viisi päivää. Tapaus sai Australiassa paljon julkisuutta ja fanit ottivat tempauksen omakseen. Katusoittokavereita saapui Brettin ja Eddyn luokse eri puolilta maailmaa.

Nuoria ei kannata käskeä pitämään klassisesta musiikista

Suomessa tilannekomiikkaa ja resitaalikonserttia yhdistelevä TwoSet Live nähtiin viikko sitten viikonloppuna. Molemmat konsertit Helsingin Musiikkitalon Camerata-salissa olivat loppuunmyytyjä.

Kaksikko keräsi Helsingissä viikon verran voimia, sillä varsinainen keikkaputki alkoi maanantaina Berliinistä ja jatkuu muun muassa Müncheniin ja Hampuriin. Saksalaiskaupunkien jälkeen vuorossa on Pohjois-Amerikka.

Viime vuonna alkanut maailmankiertue on jo pysähtynyt muun muassa Wienissä, Lontoossa, Hong Kongissa ja Singaporessa. Kysyntää olisi enemmänkin. Liput ovat menneet kuin kuumille kiville.

Yleisörakenne poikkeaa radikaalisti siitä, mitä tavallisissa sinfoniakonserteissa on totuttu näkemään. TwoSet Live vetää puoleensa nuoria faneja ja ihmisiä, jotka eivät klassisen musiikin konserteissa tavallisesti käy.

Maailman sinfoniaorkesterit maksaisivat maltaita reseptistä, jolla uudet ja nuoret yleisöt löytäisivät tiensä konserttisaleihin.

Suurin osa sinfoniakonserttien kävijöistä on ikäihmisiä. Kaksikon mielestä ei riitä, että kertoo nuorelle, kuinka hyvää klassinen musiikki on. Sen sijaan pitäisi tarjota mahdollisuus löytää se itse.

– Usein tapana on yrittää kouluttaa nuoria klassisen musiikin ystäviksi, käskeä heitä pitämään klassisesta musiikista. Se tuntuu luotaantyöntävältä. Parempi olisi asettua heidän tasolleen, samastua heihin ja kuunnella heitä, Eddy sanoo.

Ei tässä olla konserttitraditiota muuttamassa. Silti kaksikko rohkaisee kokeilemaan myös uutta.

– Asiat eivät ole mustavalkoisia. Pitää olla tilaa ajatella tradition ulkopuolelta, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien filharmonisten orkestereiden pitäisi alkaa tehdä komediaa.

– Mutta jos joku keksii hyvän idean, niin sitä pitäisi kokeilla.

Vanhan varsinaissuomalaisen maatalon pihamaalla Karunassa seisoo kymmeniä erimuotoisia ja -kokoisia siirtolohkareita. Kun tarkemmin katsoo, monella niistä on tyttölapsen hieman surumieliset kasvot.

Kuvanveistäjä Anne Koskinen kertoo, että eriväriset lohkareet on kaivettu suurimmaksi osaksi omalta tontilta. Ne ovat jääkauden ties mistä tuomia, 1800 miljoonaa vuotta vanhoja murikoita.

– Näitä kiviä käytettiin Egyptissä. Faaraot pitivät siitä, että ne kestävät, ovat kovinta kiveä mitä löytyy.

– Meillä Suomessa siirtolohkareet ovat ongelmajätettä. Ne raivataan viljelyn tieltä pois.

Koskinen osoittaa suurta kiviröykkiötä pellolla ohi kulkevan tien takana. Hän kertoo, miksi veistää tyttöjä löytämistään lohkareista.

– Maailmasta puuttuu paljon tyttöjä. Heitä on hylätty ja surmattu arvottomina. Teen mitättöminä pidetyille tytöille monumentteja mitättömään materiaaliin, se sopii hyvin yhteen.

Kiven aika ei ole ohi

Kuvanveistäjä Anne Koskinen on yksi Kiven aika –näyttelyn kuudesta nykykuvanveistäjästä.

Muut viisi ovat Maria Duncker, Timo Hannunen, Aaron Heino, Laura Könönen sekä Ville Mäkikoskela.

Heidän lisäkseen Kiven aika esittelee oman aikansa merkittävimpiin kuuluneen kuvanveistäjän Harry Kivijärven (1931-2010), modernistin ja mustan kiven taitajan.

Harry Kivijärvi tunnetaan etenkin J.K.Paasikiven muistomerkistään. Helsingin ydinkeskustassa seisova suuri monumentti on nimeltään Itä ja Länsi. Kansan suussa kahdesta erikokoisesta kivipaadesta koostuva teos on vääntynyt Juho Kustiksi ja tämän vaimoksi Alliksi.

Serlachius-museoiden pääkuraattori Laura Kuurne sanoo, ettei näyttelyn nykykuvanveistäjiä pidä ajatella Kivijärven seuraajiksi. Ennemminkin he ovat – Kivijärven tapaan – löytäneet kaikki oman vahvan ilmaisunsa.

Kuurne kertoo Harry Kivijärven kantaneen suurta huolta kiven ikivanhan käsittelyn taidon säilymisestä Suomessa. Turhaan kantoi, intohimo kiveen ei ole kadonnut suomalaisesta taiteesta. Päinvastoin, nykyään miesten rinnalle eturivin kivikuvanveistäjiksi on noussut myös useita naisia.

Kaikki Kiven aika –näyttelyn kuusi kuvanveistäjää myös työstävät kiviteoksensa itse alusta loppuun. Perinteisesti kuvanveistäjät tekivät vain luonnoksen ja kiikuttivat sen valmistettavaksi kiviveistämöön.

Siinä missä Harry Kivijärvi oli modernisti, nykytaiteilijoiden kiviveistokset vaihtelevat tyyleiltään laidasta laitaan. Yhteneväisyyttä löytyy sen sijaan teosten aihepiirissä.

Kaikki Kiven aika –näyttelyn nykytekijät tutkivat ihmisenä olemisen problematiikkaa: yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemista ja toisaalta kotiinpaluuta, ihmisen pienuutta avaruuden äärettömyydessä, yhdessäoloa ja eroottisuutta.

– Jos taiteilija näkee sen vaivan, että veistää kiveen, niin hänellä todennäköisesti on joku syvempi teema käsiteltävänä kuin vain halu tehdä hyvännäköisen esine, Laura Kuurne uskoo.

Ville Mäkikoskelan arvokas arki

Helsingin Tattarisuon kiviveistämön rähjäisen ulkokatoksen alla hiomakone huutaa ja hiekka pöllyää. Hengityssuojaimin varustautunut mies viimeistelee veistostaan Tien viemä. Myös se on tulossa Serlachiuksen näyttelyyn.

Mies on kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela ja työstettävä möykky osa hänen Kaupunkikuvia –sarjaansa.

– Sarjan teokset pohjautuvat löydöksiini kaduilta. Olen veistänyt marmoriin yliajetun sanomalehden, ruttaantuneen pahvilaatikon ja niin edespäin.

- Tässä Tien viemässä lähtökohtana on Varkauden läheltä tienpielestä löytämäni iso revennyt kuorma-auton rengas. Veistoksen teen spektroliittiin, suomalaiseen puolijalokiveen ja lisään siihen muutaman kyyneleen, Mäkikoskela sanoo.

Kyyneleet kuvaavat luopumisen haikeutta, mies selittää. Kaikilla meillä on aikamme, joka päättyy.

Kaupunkikuvia –sarjan teoksista moni on tehty marmoriin, perinteiseen ja ylevään kuvanveiston materiaaliin.

– Haluan ikuistaa kertakäyttökulttuurin, inhimillisen ja helposti ohitettavan elämän pysyvään materiaaliin, näyttää, että jokainen hetki on tärkeä ja arki arvokasta.

Miksi hikoilla kiven kanssa, kun helpommallakin pääsisi?

Miksi nykykuvanveistäjät vaivautuvat työstämään hidasta ja raskaasti muovautuvaa kiveä? Muovin ja 3D-tulostuksen aikana luulisi ajatukselleen löytävän hahmon helpommallakin.

Juuri kiven hitaus miellyttää monia taiteilijoita.

Käsitetaiteilija Laura Könönen kertoo Kiven aika –näyttelyjulkaisussa mieltyneensä siihen, ettei kiveä työstettäessä päivän aikana tarvitse tehdä monia ratkaisuja.

– Työ etenee väistämättä pisteeseen, jossa kivestä on jäljellä ydin ja mitään poistettavaa ei enää ole.

Myös kuvanveistäjä Ville Mäkikoskela kertoo käyttävänsä kiveä sen välittömyyden takia.

– Kiven kanssa valmista tulee sitä mukaa, kuin veisto etenee. Esimerkiksi metallivalussa muovaillaan työ ensin saveen, otetaan siitä muotit ja tehdään vahat. Sitten valetaan ja jälkikäsitellään, Mäkikoskela luettelee.

Anne Koskiselle kivi on ekologinen materiaali. Sen kanssa on mahdollista päästä kuvan tekemisen alkulähteille.

– Esimerkiksi maalauksen tekeminen alkaa siitä, että hankit paperin, kankaan, värit ja pensseleitä, kaikki tehtailtuja tuotteita. Kiven kanssa pystyn hyppäämään näiden vaiheiden ohi. On vain minä, taltta ja vasara.

Kiven aika on mittaamaton

Palataan vielä Anne Koskisen kotipihalle Karunaan.

Taivas vihmoo vettä. Hylättyjen tyttöjen lohkaremonumentit muuttavat kastuessaan väriä, tummuvat. On kuin tyttöjen kasvot heräisivät eloon.

Kuvanveistäjä vetää pipoa syvemmälle korviin ja osoittaa tummanpunaiseksi kastunutta läikkää veistoksessa.

– Tämä kohta on jäänyt kiveen siltä ajalta, kun Suomessa vielä oli tulivuoria, hän sanoo.

Kivien suunnaton aikaperspektiivi rauhoittaa. Se tuo elämään suhteellisuudentajua.

– Elämäni on niin mitätön, että vaikka tekisin mitä mokia, minun on todella vaikea mokata pahasti, jos vertaa näihin kiviin ja niiden huimaan ikään.

- Ja vaikka minulla olisi vain yksi katsoja vuodessa, niin 1800 miljoonassa vuodessa niitä kertyy aika paljon, Anne Koskinen virnistää leveästi.

Ehkä se on vain harhaa, mutta myös sateen kastelemat hylätyt tyttölapset taiteilijan ympärillä näyttävät puhkeavan hymyyn.

Konserttiesittely alkaa seuraavasti:

Maailman nopeimmaksi kevyen musiikin pianistiksi nimetty unkarilainen Peter Bence saapuu konsertoimaan Suomeen lokakuussa.

Väsynyt markkinointikikka, huokaavat useimmat, joille musiikkimaailma on edes etäisesti tuttu.

Ajatus maailman nopeimman pianistin tittelistä on naurettava, mutta niin vain unkarilaista Peter Benceä sellaiseksi kutsutaan. Guinnessin ennätyksen vuonna 2012 rikkonut pianisti esiintyy Suomessa, Helsingin Savoy-teatterissa perjantaina.

Itse tuote ei liity lainkaan nopeasti soittamiseen.

Bencen tavaramerkki on listahittien muuttaminen tarttuviksi soolopianokappaleiksi. Sovitukset muun muassa Michael Jacksonin, Queenin ja Sian suosikkiraidoista ovat keränneet yli 350 miljoonaakatselukertaa Youtubessa ja Facebookissa.

Bencen versio Despacitosta on klikattu auki lähes 30 miljoonaa kertaa. Ei ihme, sillä coveri on hauska, tarttuva ja taiturillinen.

Suuruuden tuntua Bence lisää efekteillä, esimerkiksi looperilla. Toton Africa soi täyteläisesti tuttua komppia myöten.

Fiksu kaveri ottaa hyödyn irti tittelistään

Pianisti Jukka Nykänen tunnistaa kiusaantuneisuuden, joka syntyy huonosti istuvasta markkinointijargonista. Esimerkkinä sellaisesta käy, no, vaikkapa titteli maailman nopein pianisti.

– Ensireaktio on, että äh, väsähtänyt ja kuiva lausahdus. Toisaalta sitä on turha ottaa liian vakavasti. Juuri tämän pianistin juttu on luojan kiitos makea, Nykänen hymyilee.

– Hänen show'ssaan ei olisi mitään mieltä, jos ideana olisi yrittää todistella soittonopeutta.

Nopeus on muusikolle työkalu, ei taituruuden mittari, vaikka vikkelät sormet toki ovat hyvän soittajan kykyjä. Äärimmilleen viety nopeus kuulostaa usein suttuiselta ja epätasapainoiselta.

– Virtuositeetti on vaivattomuutta ja helppoutta. Nopeuden sijaan ratkaisevia tekijöitä ovat selkeys ja sävelten eroteltavuus. Silloin vähän hitaammin soitettu kohta saattaa jopa vaikuttaa nopeammalta, Nykänen toteaa.

Samaan aikaan Nykänen korostaa vaihtelun virkistävyyttä oikeastaan kaikessa, mikä liittyy musiikkiin. Juuri vaihtelevuuden kannalta Bencen työ listahittien parissa on merkittävää, eikä sen edessä ole paatuneimmaankaan muusikon syytä nyrpistellä.

Vanhanharmaat muusikot kutristelemassa kulmiaan parrasvaloissa paistattelevan viihdeartistin varjossa olisi toisaalta oiva asetelma totuudesta ammentavalle pilakuvalle.

– Ammattilaiset saattaisivat mutista, että tällaisen vuoksi ihmiset luulevat, että Bence olisi absoluuttisesti maailman nopein pianisti. Uskoisin ennemmin, että yleisö tajuaa, mikä merkitys on Guinness World Recordsilla.

– Kannattaa mieluummin ajatella, että okei, ei hän välttämättä ole maailman nopein pianisti, mutta hänellä on tällainen titteli, mikä on aika hauskaa. Fiksu kaveri osaa ottaa hyödyn irti näkyvyydestä.

Tiedottaja perustelee valintojaan

Savoy-teatterin konsertin järjestäjä on Eastway Live. Tiedottaja Tomi Lindblom kertoo, että lehdistötiedote, jota siis käytetään Bencen tapauksessa sellaisenaan myös konserttikuvauksessa, perustuu artistin edustajien toimittamaan materiaaliin.

– Emme voi tuottaa tekstiä omasta päästämme, hän sanoo.

Bencen tapaus oli siinä mielessä kinkkinen, että pianisti saattaa olla monelle tuttu sosiaalisesta mediasta, mutta toisaalta hän esiintyy Suomessa nyt ensimmäistä kertaa.

– Tiedotuskärjeksi valittiin siksi ensinnäkin se, että kysymyksessä on Youtube-sensaatio, mutta myös se, että Bence on nimenomaan tämä artisti, joka on todettu maailman nopeimmaksi pianistiksi.

Lindblom huomauttaa, että mikäli yleisölle olisi kerrottu ihan vain, että Peter Bence tulee Suomeen, kukaan ei olisi osannut yhdistää henkilöä hittisovitusten tekijäksi. Markkinointikoneisto kieltämättä onnistui: Savoy-teatterin keikka on loppuunmyyty.

– Bencellä on toinen keikka maaliskuussa. Siinä lähtökohdaksi tuli se, että kyse on pianistista, jonka lokakuinen keikka myi loppuun. Silloin voimme siis jo lähteä siitä, että ihmiset tietävät paremmin, kenestä on kyse, Lindblom sanoo.

Vain 12 nuottia maailmanennätyksestä

Maailman nopeimman pianistin titteli herättää ristiriitaisia tunteita. Päätimme testata Guinnessin ennätyksen pitävyyttä ja pyytää pianisti Jukka Nykästä nakuttamaan yhtä ja samaa säveltä minuutin ajan niin nopeasti kuin mahdollista.

Suorituksen voit katsoa videolta, joka käynnistyy tämän jutun pääkuvaa klikkaamalla.

Bencen maailmanennätys on vuodelta 2012. Tuloksena oli 765 iskua minuutissa. Nykänen valmistautui epäviralliseen maailmanennätysyritykseen korostetun huolettomasti. Suoritus tehtiin takki päällä kulttuuritalo Martinuksessa Vantaalla.

Korvakuulolta Nykäsen suoritus kuulosti pitkälti samalta kuin Bencen suoritus kuusi vuotta aiemmin. Nykäsen iskut erottuivat hyvin toisistaan, eikä tahti hyytynyt loppua kohden.

Maailman nopein pianisti selvisi testistä hädin tuskin voittajana. Nykäsen iskumääräksi laskettiin 753 eli vain 12 iskua vähemmän kuin Bencen ennätysvedossa. Benceä edeltävä ennätys oli vain 669 iskua minuutissa. Nykäsen iskujen epävirallinen laskenta tehtiin videotallenteelta.

Sinänsä yhden koskettimen painaminen alas mahdollisimman monta kertaa minuutin aikana on älytön tapa mitata pianistin nopeutta. Sillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa, eikä testissä menestyäkseen tarvitse olla pianisti.

Nykäselle ei tule mieleen kappaletta, jossa tarvitsisi ennätyksessä käytettyä tekniikkaa. Tai no, Maurice Ravelin pianokappaleessa Alborada del gracioso, Narrin aamulaulu, on samankaltaista tikutusta, mutta yhdellä kädellä soitettuna.

Toisaalta esimerkiksi Daruden Sandstormia voisi tykitellä menemään juuri tällä tekniikalla, mutta silloin kysymys taitaisi olla kuriositeetista.

Brändin luomisen taito puuttuu monilta

"Maailman nopein pianisti" ei välttämättä ole maailman nopein pianisti, mutta titteliä Bencellä on oikeus käyttää, kun kerran Guinnessin ennätysten kirjaan tieto on painettu.

Sen päälle rakennettu brändi virtuoosisesta kevyen musiikin pianistista on vetänyt puoleensa valtavan määrän seuraajia.

Siitä sopisi napata parhaat oivallukset klassisen musiikin puolelle. Muusikoiden pitäisi markkinoida itseään paremmin.

– Ujous asian suhteen on perua siitä, ettei ulkoisia seikkoja haluta korostaa, sillä ikään kuin vain musiikki, siis teokset, ratkaisisivat, Nykänen sanoo.

Varmasti myös Bence asettaa musiikin itsensä edelle. Kokonaisuuteen hän ripottelee glitteriä päälle. Moisen reseptin arvoa nostaa se, että hänen konsertteihinsa päätyy ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin pianomusiikista välittäneet.

Musiikin maailma saattaa samalla avautua uudella tavalla.

Jenni Poikeluksesta piti tulla Nauruheppu. Ala-asteella kaveri yritti lanseerata hassuttelevalle kaverilleen lempinimeä. Se ei kuitenkaan lähtenyt lentoon.

Suosittu koomikko hänestä tuli myöhemmin. Kolmekymppisenä Poikelus juontaa YleX-kanavalla iltapäivän ohjelmaa yhdessä Alma Hätösen kanssa, tekee nettiin sketsivideoita kollegoidensa kanssa ja on panelistina penkkiurheiluun liittyvässä Villi kortti -ohjelmassa.

Viime viikonloppuna Jenni Poikelus valittiin Vuoden mediapersoonaksi Musiikki & Media -gaalassa.

– Koen, että mulla on jonkinlaista huumorin rytmitajua ja ideointikykyä. Ainakin käsikirjoituspalavereissa olen kaikista äänekkäin. En tiedä, onko mulla eniten ideoita vai ovatko ne ideat vain minun mielestäni parhaita, Poikelus nauraa.

Huumorilla huomiota

Lapsena Jenni Poikelus vietti tuntikausia television ääressä. Sieltä hän ahmi viihdettä, komedioita ja populaarikulttuuria. Suuri idoli oli naamaansa vääntelevä amerikkalaiskoomikko Jim Carrey, kotimaisesta sketsiviihteestä tamperelaistyttöön upposi Kummeli.

Yksi suosikki oli vuosittainen MTV Movie Awards, jossa oli hauskoja juontajia ja parodioita elokuvista.

Koulussa muut saivat kuulla vitsejä ja hassuttelua. Poikelus myöntää, että oli klassinen luokan pelle. Hän myös kertoo olleensa kateellinen kauniille ystävälleen, josta kaikki pojat tykkäsivät. Ystävän mukaan pojat kuitenkin tykkäsivät Jennistä, koska hän oli niin hauska.

– Mä kerroin vitsejä ja pojat nauroivat. On pitänyt kompensoida niitä puutteita ihan sieltä lapsuudesta asti, Poikelus virnistää.

Poikeluksen huumori sai suuremman yleisön, kun hän pääsi harjoitteluun YleX:lle vuonna 2012. Metropolian ammattikorkeakoulussa viestintää opiskellessaan hän oli asettanut kanavalle töihin pääsemisen tavoitteekseen.

Harjoittelun ja tuuraustöiden jälkeen Jenni Poikelus alkoi juontaa Alma Hätösen kanssa. Aluksi he tekivät yhdessä iltaohjelmaa.

Kaksikon henkilökemia oli ensimetreillä hakusessa, sillä he eivät tunteneet toisiaan. Poikeluksen mukaan he ovat ihmisinä kuin yö ja päivä, mutta ajan myötä kaksikko on hitsaantunut yhteen ja lähetyksessä kaikki toimii.

– Kuulijat voivat samaistua jompaan kumpaan. Katsomme maailmaa eri vinkkelistä monessakin asiassa.

Sketsivideoita ja salarakas

Poikelus ja Hätönen pohtivat YleX:n iltapäivälähetyksessä, mikä on arjen luksusta. Pohjana on Ylen uutinen, jossa ihmisiltä on kysytty asiasta mielipidettä. Yksi vastauksista oli kunnollinen vessapaperi.

Juontajakaksikko päätyy miettimään, kenen mukaan vessapaperipaketti haluaa kaupan hyllyltä lähteä. Suosikiksi nousee Anna Abreu.

Huumori on arkista, mutta ronskia. Jenni Poikeluksen mukaan he yrittävät löytää hauskoja asioita juuri arjesta ja uutisista.

Pienistä kaikkia koskettavista huomioista syntyy myös sketsivideoita, joita Poikelus työstää juontajakollegansa Hätösen sekä YleX Aamun Vikin ja Köpin kanssa. Videot ovat keränneet YleX:n Facebook-sivulla satojatuhansia katselukertoja.

– Ihmiset muistavat ne, ja tulevat festareilla sanomaan, että sä olit videossa se aurinko. Missä se sun aurinkopuku on?

Jenni Poikeluksella on omien sanojensa mukaan myös salarakas. Se on penkkiurheiluun liittyvä tv-ohjelma Villi kortti, jota hän tekee YleX:n juontajan hommien ohessa. Ohjelma tuo vaihtelua improvisaatioon perustuvaan radiotyöhön.

– Tykkään käsikirjoittaa juttujani ja Villissä kortissa olen päässyt kirjoittamaan lyhyitä vitsejä. YleX on mun koti, mutta käyn välillä Tohlopissa iloittelemassa. Se on sellainen salarakas – tai ei niin salainen, Poikelus nauraa.

Katso: Villi kortti Yle Areenassa

Mikä on hauskaa?

Suomalaisille tuttu talk show -isäntä Conan O'Brien on yksi Jenni Poikeluksen idoleista. Hänen ihailemiaan amerikkalaiskoomikoita ovat myös Kristen Wiig ja Tina Fey.

Poikeluksen mielestä nerokkaimpia koomikoita ovat ne, jotka käsikirjoittavat omat juttunsa.

– Olen huomannut, että olen tosi huono tekemään muiden käsikirjoittamia juttuja. Enhän ole ammattinäyttelijä.

Huumorin kuluttajana Jenni Poikelus pitää hauskana oivaltavia havaintoja, näkökulmia ja vertauskuvia. Myös tilannekomiikka ja kaikki kiusallinen naurattaa.

– Olen hieman kateellinen ihmisille, joilla on hauska tapa kertoa asioita, vaikka itse vitsi tai juttu ei olisi uskomattoman nerokas.

Viime vuosina Suomessa on tehty amerikkalaistyylistä poliittista satiiria, josta esimerkkeinä ovat tv-ohjelmat Noin viikon uutiset ja Noin viikon studio. Jenni Poikelus seuraa niitä mielellään, vaikka ei lajia itse hallitse.

Tällä hetkellä Suomessa kiinnitetään Poikeluksen mukaan paljon huomiota siihen, mille saa nauraa. Täytyy olla poliittisesti korrektimpi kuin aiemmin.

– Teimme videon Pride-viikolle ja sitä joutui pyörittelemään joka kulmasta, ettei loukattaisi ketään. Onneksi se onnistui ja yhteisössä meidät otettiin ilolla vastaan.

Nykyisin koomikot joutuvat jopa avaamaan vitsejään yleisölle, ettei väärinkäsityksiä tapahtuisi. Poikeluksen mielestä se on harmi. Esimerkiksi brittikoomikko Ricky Gervais kertoi viimeisimmässä stand up -show'ssaan, miksi vitsi ei ole loukkaava.

– Ainahan on yleinen sääntö, että älä lyö alas vaan ylös. Komediassa se pitää varmasti paikkansa laaja-alaisesti. Ei naureta vähemmistölle, vaan sen ympärillä oleville ilmiöille tai muulle. Toisaalta ääripäiden kautta asioista opitaan ja maailma muuttuu.

Vielä silloin tällöin Poikelus törmää Facebook-kommentteihin, että naiset eivät vaan ole hauskoja. Hän tulistuu aiheesta. Ei ole erikseen mies- tai naiskoomikoita. Poikeluksen miestä naisten nostamisesta esiin koomikoina on menty eteenpäin jo ajat sitten.

– Välillä joku sanoo, että olet hauskin naisjuontaja. Niin oispa kiva, että olisin vain hauskin juontaja. Miksi se ei sano, että olet toiseksi hauskin juontaja? Se Jaajo on hauskempi.

Salainen haave

Jenni Poikelus istuu Ylen kahviossa ja muistelee harjoitteluaikaansa YleX:ssä. Kerran pitkän linjan toimittaja ja juontaja Jenni Pääskysaari tuli kehumaan silloisia iltapäiväjuontajia Jennyä ja Ainoa siitä, kuinka hauskoja he ovat.

Poikelus mietti, kuinka hienoa olisi joskus itse kuulla samanlaisia kehuja alan ihmiseltä. Kuusi vuotta myöhemmin hänet valittiin Vuoden mediapersoonaksi Musiikki & Media -gaalassa, jossa voittajat valitsevat juuri alalla työskentelevät. Hänelle palkinto on suuri kunnia.

Koomikolla on tällä hetkellä niin paljon vientiä, että tunnit eivät meinaa riittää kaikkeen. Poikelus on kuitenkin oppinut sanomaan ei.

Hän aikoo jatkaa YleX:llä, mutta tulevaisuudelle on myös muita tavoitteita. Jatkossa hän haluaisi tehdä lisää käsikirjoittamista ja komediaa sekä jossain vaiheessa jopa fiktiota.

Yksi salainen haave on stand up, jota hän ei ole vielä rohjennut kokeilla.

– En käsitä, miten ihmiset uskaltavat mennä sinne lavalle. Olen ajatuksesta kauhuissani, mutta haluan jonain päivänä tehdä sen.

– Olen ollut ujo ja olen edelleenkin. Ihmiset eivät usko sitä. Se on yllättävän helppoa radiossa kaksin höpöttää, kun ei näe eikä kuule ihmisiä.

Ruotsin kansallismuseon ulkoseinälle on ripustettu lauantaina iso punainen rusetti. Talo on symbolisesti paketissa, kunnes portailla seisova kuningas Kaarle XVI Kustaa vihkii rakennuksen käyttöön. Viiden vuoden remontti on ohi ja sadan miljoonan euron korjaustyö tehty. Yleisön on aika päästä katsomaan lopputulosta.

Samalla tuore suomalainen museonjohtaja Susanna Pettersson kokee oman tulikasteensa. Hän siirtyi kaksi kuukautta sitten Helsingistä, Ateneumin johdosta Tukholmaan. Lauantaina Pettersson pitää avajaispuheen kansallismuseon portailla kuninkaan, kuningatar Silvian ja kruununprinsessa Victorian sekä tukholmalaisyleisön kuunnellessa.

– Minulla on pieni jännitys selkäytimessä. Juuri sillä tavalla kuin pitää olla, että kaikki menee hyvin, Susanna Pettersson naurahtaa.

Salit hehkuvat taas valoa ja väriä

Kansallismuseon vuonna 1866 valmistunut rakennus Skeppsholmenin kyljessä kuninkaanlinnaa vastapäätä on monelle suomalaiselle tuttu. Remontin suurimpia muutoksia oli palauttaa rakennukseen päivänvalo ja näyttelytilojen väriloisto.

Rakennus on nyt lähempänä suunnittelijan, saksalaisen arkkitehti Friedrich August Stülerin alkuperäisiä ajatuksia. Stüler halusi, että museon saleissa olisi voimakkaat värit, mutta hänen ruotsalainen kollegansa tuunasi ne hillitymmiksi.

Salien seinät hehkuvat kullankeltaisesta turkoosiin, punertavanruskeasta vihreään. Kunkin vuosisadan taideteokset kylpevät omassa värimaailmassaan. Valaistuksen voimakkuutta on voitu vähentää seinävärien takia. Aiemmin taideteosten yksityiskohdat näkyivät tummempina kävijöiden silmissä valkoisten seinien kontrastin takia.

Kaikkea ei silmä huomaa

Valo vastaanottaa tulijan kaikkialla. Vuoden 1931 sähköistämisen jälkeen suuri osa ikkunapinnoista peitettiin luukuilla tai seinillä ja ripustustilaa lisättiin. Luukut poistettiin ja 2000-luvun ikkunalasit varustettiin UV-suojalla ja valoa läpäisevillä verhoilla.

Kaikki uusi ei näy kävijän silmään. Remontoijille yksi vaativimmista ratkaisuista oli paloturvallisuus ja ilmastointi, joiden uusimiseen vaikuttivat sekä taide-esineet että lisääntyvä kävijöiden määrä. Kattomaalauksia tähyilevä museovieras ei havaitse niiden taustalla rakennettua ilmastointia tai sprinkleriä kattokoristeen keskellä.

Susanna Petterssonin mielestä suurimmat muutokset kuten valon ja värien runsaus auttavat kävijöitä tutustumaan näyttelytiloihin paremmin.

– Katsoja pystyy koko ajan hahmottamaan missä mennään, kun hän kulkee huoneesta toiseen, galleriasta toiseen, Pettersson sanoo.

Onko Tukholmassa pian Friday late?

Ruotsin Kansallismuseon 700 000 taide-esineen kokoelmille ei löydy Suomesta vertoja. Se on yksi vanhimmista taidemuseoista Euroopassa. Iso osa 1500-luvulta lähtien karttuneesta taiteesta ja taide-esineistöstä periytyy kuninkailta.

Museon vaihtuvien näyttelyjen sarjan avaa amerikkalaisen John Singer Sargentin maalaukset.

Ennen remonttia kansallismuseon näyttelytiloissa oli näkyvillä tuhat, nyt viisituhatta taide-esinettä. Lapsille on avattu oma näyttelytilansa. Valtavaa kokoelmaa aiotaan kierrättää aiempaa tiheämmin, jotta kävijöille riittää uutta nähtävää.

– Kansallismuseolla on 14 muuta kohdetta, joissa kokoelmia esitellään. Pettersson huomauttaa.

Hän haluaa, että jokainen museon työntekijä ymmärtää miten rahoitus rakentuu, miksi lipputulot tai yritysyhteistyö ovat tärkeitä. Tavoitteena on 800 000 kävijää vuosittain.

Kansallismuseolle yrityskumppanuus voi Petterssonin mielestä olla esimerkiksi sitä, että museo pitää oviaan auki myöhempään perjantai-iltaisin.

– Maailmalla niin sanottu Friday late on suosittua. New Yorkissa ja Lontoossa useat museot on löytäneet yritysyhteistyökumppanin, joka kustantaa ylimääräiset aukiolotunnit. Momassa se on Uniqlo, Tate Galleryssa British Gas, Petterson visioi ruotsalaismuseon uusia rahoitusmahdollisuuksia.

“Otetaan yksi kriitikko kerrallaan”

Suomalaisjohtaja Pettersson tietää olevansa ruotsalaisten kriittisen katseen alla. Hän on jälleen yksi suomalainen, joka johtaa ruotsalaisille rakasta kulttuuri-instituutiota. Edeltäjän Bernt Arellin loppukautta varjostivat mediakohut. Pettersson ei ole innokas miettimään ruotsalaisten nuivaa suhtautumista suomalaisiin kulttuurijohtajiin.

– Kritiikki on minusta aina tervetullutta. Pidän erityisesti kriittisistä ystävistä. En ole ihan varma pidänkö kriittisistä vihollisista, jos sellaisia vastaan tulee. Otetaan yksi kerrallaan.

Blasieholmenilla Ruotsin kansallismuseon portaiden edessä on ollut vuosia metalliaita ja työkoneita. Lauantaina ne ovat poissa.

Yleisön nauttiessa musiikkiesityksistä Susanna Pettersson on jo muualla. Hän kuljettaa kuningasparia ja kruununprinsessaa läpi näyttelytilojen. Sen jälkeen ovet avautuvat yleisölle.

Kaksi vuotta sitten Kim Simonsson meni rikki.

Hän sai kaksoset, tytön ja pojan, joista jälkimmäinen osoittautui synnytyksen jälkeen erityislapseksi.

Pojalla todettiin downin syndrooma.

Simonsson meni paniikkiin, ja voimat lähtivät.

Tuntui, että koko elämä oli pilalla.

– Se oli hyvin itsekeskeistä ajattelua. Olin täysin tietämätön tällaisista asioista, Simonsson sanoo.

Hän oli rakentanut mielessään ruusuisen kuvan tulevaisuudesta lasten kanssa, ja nyt pilvilinna hajosi.

Pariskunta oli yrittänyt saada lapsia jo muutaman vuoden ajan. Kaksoset syntyivät keskosina.

Olo alkoi helpottaa vasta, kun Simonsson tutustui poikaansa pitämällä tätä sylissä. Sitä kutsutaan kenguruhoidoksi.

Simonsson tuli isäksi hieman yli 40-vuotiaana. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän vaikuttaa tyytyväiseltä mieheltä.

Kuulostaa kliseeltä, mutta taiteilija myöntää kasvaneensa aikuiseksi vasta lasten syntymän jälkeen.

Elämä on jo monin tavoin helpompaa lasten kanssa, sillä ne ovat alkaneet nukkua paremmin ja samassa rytmissä.

Vaikka tulevaisuus näyttää valoisammalta, taiteilija miettii yhä toisinaan, miten poika pärjää isona kovassa maailmassa.

- Hän on mahtava tyyppi ja tuo niin paljon rikkautta elämäämme, Simonsson toteaa.

Amerikkalaislehdestä potkua uralle

Fiskarsin pääraitti on lokakuussa lähes tyhjä. Turistit ovat kaikonneet.

Ateljeessaan Simonsson lakaisee lattialta kuivunutta savea löysissä verkkareissa ja t-paidassa.

Taiteilijoista ja käsityöläisistä tunnetulle paikkakunnalle kuvanveistäjä ja tämän puoliso muuttivat kuusi vuotta sitten. Sitä ennen pari asui idyllisessä taiteilijaresidenssissä Tammisaaressa, ja kun kolme vuotta kestänyt määräaikainen työskentelyapuraha päättyi, pari totesi, ettei heistä tule enää millään kaupunkilaisia.

Vuokralle löytyi entinen virkailijatalo Fiskarsin ruukin päärakennuksen kulmilta, ja nyt Simonsson suunnittelee oman talon ja ateljeen rakentamista. Tontti on jo hankittu lähistöltä.

Simonsson on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvistä kuvanveistäjistä, jonka teoksiin voi törmätä taidemuseoissa, näyttelyissä ja muotoilumessuilla.

Hän löi ulkomailla läpi 2000-luvun alkupuolella, kun amerikkalainen toimittaja kiinnostui Simonssonin veistoksista Torontossa Kanadassa.

Sinne Simonsson oli päätynyt silloisen naisystävän mukana. Pari oli tavannut toisensa lasinpuhalluksen kurssilla Taideteollisessa korkeakoulussa, jossa Simonsson opiskeli lasi- ja keramiikkataidetta.

Hän erottui jo opiskelijanäyttelyissä figuratiivisilla eläinveistoksillaan.

Kanadassa Simonsson kävi japanilaisen nykytaiteilijan Takashi Murakamin luennoilla ja innostui tämän veistoksista. Ne räjäyttivät tajunnan.

– En ollut nähnyt mitään vastaavaa nykytaiteessa.

Arvostettuun amerikkalaiseen keramiikkataiteen erikoislehteen ilmestyi juttu punatukkaisesta suomalaismiehestä, joka teki huomiota herättäviä ihmisfiguureja japanilaisen mangan hengessä, ja New Yorkissa sijaitseva taidegalleria kiinnostui.

Ensimmäisessä näyttelyssä oli esillä valkoinen, sylkevä tyttö.

Samaan aikaan Simonsson valmisteli ensimmäistä merkittävää näyttelyään Suomeen. Hänet oli valittu Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2004.

– Olin puolet viikosta töissä rakennustyömaalla, ja toisen puolen yritin tehdä keramiikkaveistoksia. Oli ihan pikkuisen paineita, Simonsson muistelee.

Alun perin hänestä piti tulla jalkapalloilija.

“Olin 10-vuotiaana vahvasti uskossa”

Fiskarsin päärakennuksen vanhassa puutarhassa Simonsson ravistaa omenapuuta, ja kypsät hedelmät kopsahtelevat maahan.

Taiteilija ajattelee peurojen parasta.

Simonsson oli pikkupoika, kun perhe muutti asumaan 1970-luvun puolivälissä Espoon Kiraan, Kirstinmäen betonilähiöön.

Kotona ei syöty lihaa, eikä katsottu televisiota ainakaan lauantaina. Silloin käytiin kirkossa vanhempien ja sisarusten kanssa, sillä isä ja äiti kuuluivat adventtikirkkoon. Simonssonin äiti oli perinyt uskon omalta äidiltään.

Adventistien mukaan myös alkoholi ja tupakka kuuluivat kiellettyjen asioiden listalle.

Pikku-Kim alkoi pelata jalkapalloa seitsemänvuotiaana ja tahti vain kiihtyi iän myötä.

Talvisin hän harjoitteli lumisessa alikulkutunnelissa potkimalla palloa betoniseinään.
Noin kymmenvuotiaana Simonsson ymmärsi, että hän on vahvasti uskossa. Asia pantiin merkille myös seurakunnassa.

Samoihin aikoihin isä ja äiti erosivat ja perheeseen muutti isäpuoli. Kuri koveni, ja kirkossa käynti väheni. Äiti uskoi Simonssonin mukaan yhä jumalaan, muttei niinkään adventistien kieltoihin. Kotona alettiin syödä lihaa.

Kesätöihin Simonsson joutui jo 14-vuotiaana.

– Siinä on se hyvä puoli, että en pelkää työntekoa, taiteilija toteaa.

Suhde uskoon muuttui murrosiän myötä, ja Simonsson irtautui adventisteista. Se oli kova paikka, mutta adventtikirkko ei enää tuntunut uskonnolta, “vaan vähän hassulta aikuisten rakentamalta meiningiltä”.

Samalla Simonssonilta katosi jumala.

Itsenäistyin varhain

Lukiossa Simonsson tunsi itsensä outolinnuksi.

Espoon ruotsinkielinen Mattlidens gymnasium veti puoleensa raharikkaiden espoolaisten lapsia Westendistä, eikä Simonsson tuntenut oloaan kotoisaksi.

Hänen vanhemmillaan ei ollut nuorena varallisuutta, vaikka äidistä tuli lääkäri ja isästä diplomi-insinööri.

Yläasteella taiteellista Simonssonia kiusattiin, mutta hän pisti takaisin, koska isäpuoli oli opettanut kotona, että se on ainoa tapa selvittää tilanne.

Kiusaaminen loppui siihen.

16-vuotiaana Simonsson ymmärsi, ettei hänestä tule koskaan maailman parasta jalkapalloilijaa.

– Vaikka olin harjoitellut älyttömästi, tajusin, etten ole tarpeeksi nopea.

Jalkapallon sijaan hän keskittyi piirtämiseen, sillä se oli tuntunut koulussa helpolta.

Perspektiivi oli taiteilijanalulle itsestäänselvä asia.

Kotoa hän muutti pois jo 16-vuotiaana ja päätyi asumaan takaisin Kiraan, josta oli tullut 1980-luvulla Espoon ongelmalähiö.

Kirassa Simonsson jakoi pienen yksiön isosiskon kanssa, joka luki yötä päivää lääketieteellisen pääsykokeisiin.

– Itsenäistyin aika nopeasti. Ärsytin varmaan vähän siskoa, mutta hän oli kärsivällinen, Simonsson hymyilee.

Silloin tällöin tuleva kuvanveistäjä havahtui uskonasioiden edessä.

Tuntui vaikealta hyväksyä sitä, ettei Simonssonilla ollut enää jumalaa.

Se oli itse asiassa todella rankkaa.

Veistoksista tuli somehitti

Messuvieraat parveilivat newyorkilaisen galleristin osastolla ja kuvasivat kilvan vihreitä satuhahmoja etenkin Instagramiin Floridan Miamissa vuonna 2015.

Ne olivat Simonssonin sammaltyyppejä (Moss People), joista tuli tapahtuman sometähtiä.

Messuosaston kolme vihreää veistosta herätti niin paljon huomiota, että Simonssonin tilauskirjat täyttyivät.

– Se oli hämmentävää. Meno äityi aivan hulluksi.

Ensi kertaa hän oli esitellyt sammalhahmon Kiasman ystävien huutokaupassa pari vuotta aiemmin, ja nyt teokset revittiin Yhdysvalloissa käsistä.

Simonsson oli vaihtanut New Yorkissa galleristia, ja muutos tuotti tulosta.

Jason Jacques Gallery näki sammaltyyppien potentiaalin ja vei ne oikeaan paikkaan.

Miamin muotoilumessuilla (Design Miami) on hyvä maine ja asiakaskunta.

Seuraavana vuonna galleristi rakensi Simonssonin veistoksille Miamiin kokonaisen seinämän.

Vihreissä, tieteiskirjallisuuden mieleen tuovissa satuhahmoissa on kuitenkin sisäänrakennettu ongelma.

– Ne ovat niin vahvoja ja fotogeenisiä, ettei niitä voi unohtaa, Simonsson sanoo.

Siksi veistoksia ei voi esitellä joka vuosi samassa paikassa. Yleisö janoaa uutta.

Taiteilija on myynyt viime vuosina kahdeksan kymmenestä veistoksesta ulkomaille. Siinä on auttanut myös helsinkiläinen Galerie Forsblom, jonka tallissa Simonsson on Suomessa.

Fiskarsissa oli tänä kesänä laaja, kansainvälinen keramiikkataiteen näyttely About Clay ja Simonsson oli mukana.

Seinälle ripustetun vihreän pinnan edessä seisoi jalustalle nostettu sammaltyyppi vihreä reppu selässään.

Muutos oli alkanut. Itse hahmo oli musta.

Tarinan mukaan 1960-luvun alussa “nobody” Kotkasta marssi Spede Pasasen toimistoon, jossa Speden lisäksi olivat myös Jukka Virtanen ja Ere Kokkonen. Sisään kävellyt mies sanoi: ”Minun nimeni on Juha Vainio ja olen Kotkasta. Tarkoitukseni on tulla elämässäni kuuluisaksi ja uskon, että te hyvät herrat voitte siinä varmaan auttaa!”

Kun mieheltä kysyttiin, että mitä olet tehnyt, oli vastauksena että sanoituksia ja laulellut Kotkassa.

Näin kertoo viihteen monitoimimies Päiviö Pyysalo tietokirjailija Petri Pietiläisen ja valokuvaaja Juha Metson tuoreessa Juha Vainiosta kertovassa elämäkerrassa.

– En tiedä, tuliko heti yhteistyökuvioita, mutta pikku hiljaa Junnu sai jalkaa ovenrakoon. Kohtahan se teki täysipäiväisesti hommia. Pääsi siinä toimistossa heti viihteen sisäpiiriin, muistelee Päiviö Pyysalo.

Kotkan poika

Juha Vainio syntyi Kotkassa 10.5.1938. Vaikka hän ehti elämänsa aikana asua myös Helsingissä, Espoossa ja Sveitsissä, oli Kotka hänelle aina rakkain. Merenranta ja kotkalaisuus kuuluvat lukuisissa Vainion lauluissa – jos ei suoraan niin ainakin viittauksin.

Juha Vainion elämästä kertovassa elämäkerrassa Junnu Vainio – sellaista elämä on sanoittaja Vexi Salmi kertoo esimerkiksi Pepe Willbergin Jormas-yhtyeen vuonna 1967 levyttämästä Rööperiin-kappaleesta. Laulun sanat kertovat Helsingin kaupunginosasta Rööperistä eli Punavuoresta, mutta todellisuudesta se on Vexi Salmen mukaan tarina Kotkasta.

– Tuohon aikaan Rööperissä ei myyty makkaraa kojusta, vaan siellä oli oikeat grillikioskit. Vexi muistuttaa, että kappaleessa käytetään sellaisia sanaleikkejä, joita Helsingissä ei koskaan ole käytetty. Junnu kuvaa siinä Kotkaa, kerrotaan teoksen sivuilla.

Vexi Salmen mukaan Juha Vainio oli ensimmäinen sanoittaja, joka teksteissään käsitteli kaupunkilaiselämää. Siinä mielessä hän astui seuraavalle sukupolvelle verrattuna esimerkiksi Reino Helismaahan, jonka sanoitukset kuvaavat tukkilaisromantiikkaa, savotta-aikoja ja maaseutua.

Vexi Salmi korostaa, että Juha Vainio toi esille oman polvensa yhteiskunnallisen muutoksen alkaen siitä, kun väki siirtyi maaseudulta kaupunkeihin.

– Junnu kirjoitti paljon nuorista ihmisistä. Silloin hän muistelee omaa nuoruuttaan Kotkassa, vaikka ei mainitsekaan paikkaa. Jokainen kuulija voi sitten tämän takia kuvitella paikan omaksi nuoruudenmaailmakseen, kertoo Vexi Salmi teoksessa Junnu Vainio - sellaista elämä on.

Juha Vainio mystiikka

Mikä on Junnun laulujen salaisuus ja mitä hän merkitsee suomalaisille? Tätä yrittivät selvittää tietokirjailija Petri Pietiläinen ja valokuvaaja Juha Metso ryhtyessään työstämään uutta elämäkertaa Juha Vainiosta. Muistoja ja tarinoita kirjaan ovat kertoneet artistit, ystävät ja perheenjäsenet.

– Tarinoista alkoikin vähitellen löytyä erilaisia salaisuuksia, osin outoja ja mielenkiintoisia, muistelevat tekijät.

Kirjan tekovaiheessa 25 haastateltavan joukko kasvoi kymmenillä, kun kävi selväksi, että edellinen vuonna 1998 ilmestynyt Reijo Ikävalkon kirjoittama Junnu – täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii oli siloteltu ja sensuroitu.

Haastattelujen lisäksi kaksikko kaiveli myös arkistoja ja lehtileikkeitä sekä perhealbumeja. Niiden lisäksi kuvia löytyi myös kansalliskirjastosta. Näin kirjasta tuli oikeastaan kaksi kirjaa yksissä kansissa.

– Toinen on elämäkerta ja toinen kertoo mitä on tapahtunut tänä vuonna, kun vietetään Juha Vainion 80-vuotisjuhlaa ja miksi Juha Vainio vielä elää niin vahvasti suomalaisten mielessä ja musiikissa, sanoo Pietiläinen.

Kunnianhimoinen ja ujo

Monet Juha Vainion laulamista lauluista ovat nousseet ikivihreiden joukkoon: Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi, Käyn ahon laitaa, Matkalla pohjoiseen ja niin edelleen. Vainion muille tekemistä sanoituksista on syntynyt suuria hittejä, kuten vaikka Fredin esittämä Kolmatta linjaa takaisin, Kari Tapion esittämä Viisitoista kesää tai Katri Helenan esittämä Joulumaa.

Teoksen Juha Vainiosta kirjoittanut Petri Pietiläinen kertoo, millainen kuva Juha Vainiosta hänelle piirtyi kirjaa kirjoittaessa.

– Junnu oli äärimmäisen kunnianhimoinen. Hän halusi tulla kuuluisaksi ja yritti kaikenlaisilla tempuilla ja erikoisuuksilla hätkähdyttää ihmisiä, vaikka olikin varsin ujo ihminen selvin päin.

Juha Vainio on itsekin sanonut, että hänessä on monta eri puolta. Petri Pietiläinen on löytänyt ne myös kirjan työstämisen aikana.

– Juha Vainiossa oli kaikki se kaunis ja ihana, mitä ihmisessä voi olla, mutta myös paha, ilkeys, kaksinaismoralismi ja täydellinen tekopyhyys. Ei siis ihme, että Junnun lauluissa lauletaan rakkaudesta, nostalgiasta, pornosta ja vaikka mistä.

Tuhansia tekstejä

Juha Vainio ei koskaan ehtinyt tavata legendaariseksi sanoittajaksi kohonnutta Reino Helismaata (1913–1965). Esikuvanaan Vainio kuitenkin Helismaata pitää. Samoin Sauvo Puhtilaa eli Saukkia (1928–2014).

Yhdessä Jaakko Salon ja Toivo Kärjen kanssa hän opetteli sanoittamista. Kun Saukki 1960-luvun alussa siirtyi töihin Yleisradioon, tuli Juha Vainiosta Saukin työn jatkaja.

Jaakko Salo oli elämäkerran mukaan ihmeissään siitä, että sai Saukin ”valmiin jäljen” tilalle aloittelevan riimittelijän. Vainio kuitenkin kunnioitti Salon ammattitaitoa niin, että antoi tämän viimeistellä tekstejään. Elämänsä aikana Juha Vainio ehti tehdä noin 2 500 tekstiä.

Alkoholi ja Vainio

Kirjassa ei peitellä sitä, että kuningas alkoholi virtasi tiettynä aikakautena Juha Vainion elämässä. Ryyppääminen vaikutti luonnollisesti myös työntekoon.

Elämäkerrassa viihdetaiteilija Danny muistelee noita aikoja: "Monesti studiossa odotettiin turhaan sovittuja tekstejä saapuvaksi. Hyvät ystävät tulivat avuksi, eivätkä tekstintekijän maine ja työtehtävät menneet karille. Jaakko Salo tunsi Juhan tyylin ja ajatukset. Salon tekstit olivat niin lähellä Juhan laatutasoa, ettei niistä erota, mitkä teksteistä ovat Juhan ja mitkä Jaakon tekemiä."

Yksi rajuimmista kirjan kuvista näyttää, miten Juha Vainio juo viinaa lasten retkellä Suomenlinnassa.

– Ajat olivat silloin toiset. Nykyään tuosta vietäisiin käsiraudoissa poliisiputkaan, toteaa Metso.

Samaa mieltä on myös Petri Pietiläinen.

– Ajat ovat muuttuneet. Silloin lähdettiin Neuvostoliittoon myymään ja ostamaan ja kaikki olivat presidenttiä myöten kännissä.

Perhe-elämää

Juha Vainio ja Taina Vainio ehtivät olla yhdessä 30 vuotta, josta naimisissa he olivat 20 vuotta. Liittoon syntyi neljä lasta. Ero tuli vuonna 1979. Taina Vainio kertoo vaikeista vuosista Juhan kanssa, pahoinpitelyistä ja riidoista. Toisaalta Taina Vainio kertoo myös, että he viettivät ihan tavallista perhe-elämää.

– Hoidin lapset ja kodin ja kuskasin Juhaa keikoille. Kävimme mökillä ja sienimetsässä ja pidimme lastenjuhlia. Eihän Juha siinä vaiheessa vielä ollut kuuluisa, muistelee Taina Vainio.

Kun alkoholi tuli kuvioihin, niin elämäkin muuttui.

– Kellarikrouvi oli Juhan turvasatama. Minä vein lapset puistotädille ja sitten Juhan Kellarikrouviin. Siellä hän istui Pentti Saarikosken ja Arvo Salon kanssa ryyppäämässä. Juha hakeutui aina samanhenkisten ihmisten seuraan, sanoo Taina Vainio.

Elokuva tai dokumentti

Uutta elämäkertaa tehdessään Petri Pietiläinen ja Juha Metso ottivat talteen myös liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Ajatuksena on, että siitä voisi tehdä kuunnelman ja elokuvan tai dokumentin. Elokuvan käsikirjoittaa Petri Pietiläinen ja ohjaa Juha Metso.

– Elokuva ja kuunnelma valmistuvat ensi vuonna, mutta emme tiedä vielä kanavaa, joka sen julkaisee. Myös elokuvan muoto on vielä harkinnassa, kertoo Metso.

Metso on kuvannut Juha Vainiota ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä, kun hän oli Etelä-Suomi-lehdessä kesäpoikana. Lisäksi kuvia on kertynyt kesäpoika-aikojen jälkeen.

– Junnu ei ollut habitukseltaan mikään rokkitähti, ja hän pelkäsi esiintymistä, muistelee Metso kuvauskohdettaan.

Kirjan kannessa oleva kuva Juha Vainiosta on Vainion viimeiseltä keikalta.

– Kuva on otettu Kotkassa hänen kiertueensa viimeiseltä keikalta. Seuraavana aamuna oli lento Sveitsiin ja kahden viikon kuluttua siitä Juha Vainio kuoli, muistelee Metso.

Katso Ylen Elävästä arkistosta, kun Juha Vainio esittää kappaleen Juhannustanssit.

Sadan vuoden takaista ensimmäistä maailmansotaa voi nyt muistella värielokuvan äärellä. Palkitun elokuvaohjaajan Peter Jacksonin uudessa dokumentissa sotakuvat saavat paitsi värit, myös kolmiulotteisen ilmiasun.

Jacksonin ohjaama dokumentti on nimeltään They Shall Not Grow Old eli suomeksi He eivät vanhene. Jackson on käynyt läpi tuntikausia arkistokuvaa ja liittänyt siihen sotaveteraanien haastatteluja. Niitä löytyi Britannian sotamuseon ja yleisradioyhtiö BBC:n arkistoista 600 tuntia.

Vain sotilaat äänessä

Aitojen haastattelujen lisäksi dokumentissa kuullaan näyttelijöiden lukemina sotilaiden lausumia, joita huuliltalukijat ovat poimineet arkistokuvista.

– Päätin antaa vain sodassa taistelleiden puhua. Ei historioitsijoita, ei kertojaa, ei mitään mutta, Jackson perusteli ratkaisuaan uutistoimisto Reutersille.

Projekti lähti käyntiin neljä vuotta sitten, kun sotamuseon johtaja Diane Lees ehdotti Jacksonille yhteistyötä. Jackson kertoo olleensa ensin ymmällään.

– He halusivat, että käytän arkistomateriaalia yllättävällä tavalla. Olen nähnyt paljon dokumentteja ensimmäisestä maailmansodasta, eikä tällaista ollut ennen tehty, Jackson sanoo uutistoimisto AFP:lle.

Ensi-iltansa runsaan puolentoista tunnin mittainen dokumentti saa tiistaina Lontoon elokuvafestivaaleilla. Brittiläisen ITV-tv-kanavan mukaan dokumenttia näytetään myös muun muassa Britannian kouluissa.

Uusiseelantilainen Jackson tunnetaan parhaiten Taru sormusten herrasta -trilogian ohjaajana.

Senni Tuomi pystyttää työpajaa Espoon modernin taiteen Emma-museoon. Se on osa syyslomaviikon ohjelmaa, jonka toteuttavat Aalto yliopiston kuvataidekasvatuksen opiskelijat.

– Minun työpajassani tutkitaan Emman ihmeotuksia valojen ja varjojen kautta. Lopuksi tehdään omat otukset täällä pajassa.

Tuomen ihmeotusten paja aukeaa vasta torstaina, mutta paikalle osuneet Sysimetsän ja Jaatisen perheet pääsevät testaamaan sitä etujoukossa. Äideistä on kätevää, että lapsille on tekemistä lähiympäristössä, sillä lapsiluvun kasvettua molemmissa perheissä on vähennetty ulkomaan matkailua.

– Tällä hetkellä matkustamme paljon minun ja mieheni vanhempien mökeille Länsi-Suomen saaristoon. Sinne on helppo mennä ja paikka on tuttu, joten lapset nukkuvat hyvin. Se on oikeasti lomaa kaikille, Kukka-Maaria Sysimetsä sanoo.

Yle kertoi perjantaina, että lämmin kesä lisäsi kotimaan matkojen määrää. Tilastokeskuksen mukaan touko-elokuussa tehtiin yli kolme miljoonaa maksullisen yöpymisen sisältävää kotimaan matkaa. Kasvua oli viisi prosenttia verrattuna vastaavaan ajanjaksoon vuonna 2017.

Lähimatkailu on hyvä vaihtoehto niille, joita ilmastonmuutos huolestuttaa, ja toisaalta kätevää myös lapsiperheille. Pitkät lennot voivat olla raskaita lapsille, ja koneen laskeutuminen voi tuntua ikävältä pikku-korvissa.

Historian havinaa ja kauhuja Turun linnassa

Myös Turun linnan historiallisessa ympäristössä riittää jännittävää tekemistä syyslomaviikolla. Pikku-ritarikierroksia suositellaan neljä vuotta täyttäneille, mutta kaikki halukkaat pääsevät mukaan vanhempia myöten.

– Pikku-ritarikierroksille tulee usein aikuisia ja isovanhempiakin, jotka haluavat myös olla ritarikaavuissa, kertoo Turun linnan museoassistentti Antti Solin.

Historian kauheuksia -kierroksella on kuitenkin 11 vuoden ikäraja. Tämä teema on tullut ohjelmistoon yleisön pyynnöstä. Mitä aikuiset edellä, sitä lapset perässä.

– Kun me järjestämme aikuisille kauhukierroksia, lapsetkin haluavat sellaisille. Aikuisten kauhukierros on oikeasti hurja ja pelottava, joten teimme lasten version siitä. Se on sopivalla tavalla viihdyttävä ja karmiva kierros 4–6-luokkalaisille ja yläkouluikäisille, Solin sanoo.

Matkusta ekologisesti junalla

Jos haluaa matkustaa Turkuun kokemaan historian kauhuja mahdollisimman ekologisesti, kannattaa valita juna.

– Vihreällä sähköllä kulkevalla junalla ei laskennallisesti ole hiilidioksidipäästöjä, sanoo Suomen ympäristökeskuksen kulutuksen ja tuotannon keskuksen kehittämispäällikkö Ari Nissinen.

Hän on laatinut Ylelle laskelman, jonka mukaan esimerkiksi Helsingistä Turkuun bussilla matkustava kerryttää hiilidioksidipäästöjä 18 kiloa. Laskelman oletusarvot ovat jutun lopussa.

Henkilöautolla päästöjä kertyy 52 kiloa, mutta päästöt vähenevät 14 kiloon, kun autossa on neljä ihmistä yhden sijaan.

Henkilöauto on siis parempi vaihtoehto kuin bussi, kunhan autossa on riittävästi matkustajia.

Myös Nora Jaatisen perhe on tehnyt viime aikoina autoreissuja. Lapset, rattaat ja muut pakaasit on helppo pakata autoon, jolla ajetaan suoraan kotiovelta määränpäähän.

– Nyt lentomatkustamista on karsittu pääasiallisesti lasten takia, mutta toki sillä on merkitystä, että hiilijalanjälkeä muodostuu vähemmän, Jaatinen pohtii.

Laskettelua Levillä – millaisilla päästöillä?

Tänä vuonna syyslomaa voi viettää myös Levillä lasketellen, sillä rinne on jo avattu. Tänä vuonna se tehtiin ennätyksellisen varhain viime talvelta säästetyn lumen avulla.

Levin eturinteen puolivälin korkeudelta voi laskea lumista kaistaa, joka on noin neljänkymmenen metrin levyinen ja puolen metrin paksuinen.

Erityisesti pitkällä matkalla, esimerkiksi Helsingistä Leville, kannattaa miettiä liikenteen päästöjä.

Ari Nissisen laskelman mukaan junan ja bussin yhdistelmä kuormittaa ympäristöä vähiten. Junalla Helsingistä Rovaniemelle ja sieltä bussilla Leville matkustava aiheuttaa 18 kiloa päästöjä.

Jos matkan Helsingistä Kittilään taittaa bussilla ja sieltä loppumatkan taksilla Leville, päästöjä syntyy 115 kiloa.

Kun taas henkilöautolla lähtee matkaan neljä ihmistä, jokainen kerryttää hiilidioksidipäästöjä 84 kiloa. Yksin autoileva puolestaan aiheuttaa 306 kiloa päästöjä.

Hieman yllättävää on se, että jopa lentäminen Leville on ilmaston kannalta parempi vaihtoehto kuin yksin ajaminen.

Lentomatka Helsinki-Vantaalta Kittilään aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä 216 kiloa henkilöä kohden. Luku sisältää siirtymiset taksilla Helsingistä Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja Kittilän kentältä Leville. Tuloksena on 90 kiloa vähemmän päästöjä kuin yksin autoillessa syntyy.

Joka tapauksessa lasketteluloma Levillä kuormittaa ympäristöä vähemmän kuin loma Alpeilla.

Esimerkiksi lennot Itävallan Innsbruckiin ja sieltä taksimatkat Hintertuxiin aiheuttavat 376 kilon hiilidioksidipäästöt.

Nissinen käytti laskelmassaan lähteinä autovertaamo.trafi.fi- ja ilmastodieetti.fi-sivustoja sekä Finnairin päästölaskuria. Laskelmissa ei ole huomioitu sitä, että yläilmakehässä syntyvät reaktiot voivat vahvistaa kasvihuoneilmiötä kertoimella 2–2,4. Polttoaineiden valmistuksen päästöksi oletettiin 20 % suorista päästöistä. Automatkalla neljän henkilön kohdalla polttoaineen kulutuksen oletettiin kasvavan 10 %. Laskelmissa käytettiin henkilöautoa, jonka CO2-päästöt ovat 130 g / km ja taksina isoa farmarimallia. Laskelmissa ei ole huomioitu kulkuneuvojen, -väylien ja asemien valmistusta.

Ihmiset eivät enää osta kirjoja. Kirjahyllyt ovat kadonneet kodeista. Näin on viime vuosina julistettu usein.

Ehkä ei sittenkään. Suomen kustannusyhdistyksen mukaan painettujen kirjojen myynti on kääntynyt uudelleen nousuun. Tilastot näyttivät viime vuonna 2,9 prosentin kasvua.

Tuoreen australialaistutkimuksen perusteella trendi on mitä parhain. Tutkimus antaa suorastaan synninpäästön ihmisille, jotka ostavat lisää kirjoja odottamaan sopivaa hetkeä, vaikka aivan kaikki entisetkään eivät olisi tulleet luetuiksi.

Kirjojen määrä on ratkaiseva; iso kotikirjasto vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen jo silloin, kun hän ei osaa vielä edes lukea, kertoo Social Science Research -tiedejulkaisussa ilmestynyt Australian kansallisen yliopiston ANU:n tutkimus.

Kirjojen katveessa on hyvä varttua

Aiempien tutkimusten perusteella lukeminen voi muun muassa vähentää stressiä, suojella aivoja muistisairauksilta ja parantaa kykyä ymmärtää muita ihmisiä.

ANU:n tutkijat lisäävät joukkoon kolme hyötyä, jotka ihminen saa jo siitä, että varttuu täysien kirjahyllyjen keskellä.

Tulosten mukaan hän saa eliniäkseen keskimääräistä paremman kyvyn ymmärtää lukemaansa. Myös kyvyt hahmottaa matematiikkaa ja hallita digiasioita vahvistuvat, tutkijat sanovat.

Tutkimuksessa hyvä luetun ymmärtäminen tarkoittaa, että ihminen pystyy sen ansiosta osallistumaan tehokkaasti yhteiskunnan toimintaan ja saavuttamaan henkilökohtaisia päämääriä.

Vaikutus jatkuu läpi iän

Tutkimus perustuu 160 000 aikuisen täyttämään OECD-järjestön lomakkeeseen. Tutkitut olivat 25–65-vuotiaita ja kotoisin 31 maasta. Luku-, lasku- ja digitaitojen mittaamisen lisäksi kysyttiin, kuinka paljon kirjoja heidän kotonaan oli ollut, kun he olivat 16-vuotiaita.

Tutkimusta johtaneen Joanna Sikoran mukaan tulokset olivat kaikkialla yhteneväisiä: kodin kirjojen määrä näkyy ihmisessä läpi iän.

Kotikirjastojen vaikutusten salaisuuksia aiotaan selvittää jatkotutkimuksilla. Vahva olettamus on, että taustalla on sama syy kuin kasvamisessa yleensäkin: lapset saavat vaikutteita vanhemmiltaan, tässä tapauksessa kirjoja arvostavilta vanhemmiltaan.

Vanhempien koulutustausta ja varakkuus näyttävät olevan merkityksettömiä – paitsi niin, että sosiaalisesti heikossa asemassa olevien vanhempien lapsille kotikirjasto antaa erityistä etua, koska se kuroo kiinni eroa muihin.

Koulutus ja ammatti eivät heiluttele tuloksia

Kirjoja suosivassa kodissa kasvaneella on peruskoulun yläastetta aloittaessaan samantasoinen lukutaito kuin sellaisella yliopistosta valmistuvalla, jonka kotona kirjoja on ollut vain vähän, tutkimus kertoo. Etu pysyy myös aikuisena, vaikka ihminen ei silloin olisikaan mikään lukutoukka.

Tuloksia ei heilutellut koulutustausta tai se, mitä kukin teki työkseen. Myöskään sukupuolella ei havaittu vaikutusta.

Sikora kertoo tutkijaryhmänsä yllättyneen etenkin siitä, että vaikka kirjoille altistumisen vaikutus oli suurin lukutaidossa, se näkyi myös digi- ja matemaattisissa taidoissa.

Jakolinja, jonka mukaan jotkut ovat numeroihmisiä ja toiset kirjainihmisiä, ei näiden tulosten perusteella pidäkään paikkaansa, Sikora tuumii.

Virolaiset ykkösinä, turkkilaiset pitävät perää

Kun kodin kirjaston kokoa vastaajan teini-iässä kysyttiin 31 maan asukkailta, mitalisijat menivät Viroon, Norjaan ja Tšekkiin.

Kärkimaita olivat myös Tanska, Venäjä ja Saksa. Keskiarvon alle jäivät muun muassa Yhdysvallat, Japani, Singapore ja pohjimmaisena Turkki. Suomi ei ollut kyselyssä mukana.

Virolaisperheen hyllyssä oli ollut keskimäärin 218 kirjaa. Kaikkien maiden keskiarvo oli 115. Tutkimuksen mukaan määrä, joka alkaa kallistaa viisaria plussan puolelle, on 80 kirjaa.

Turkissa keskimääräinen kotikirjasto oli ollut vain 27 teoksen kokoinen. 60 prosentilla oli ollut enintään viisi kirjaa.

350 kirjaa riittää parhaaseen tulokseen

Muhkeimpien kotikirjastojen määrässä Norja päihitti niukasti Viron. 14 prosenttia norjalaisvastaajista kertoi kotonaan olleen yli 500 kirjaa.

Kymmeneen prosenttiin tai himpun yli pääsivät lisäksi vain Tanska ja Tšekki. Turkissa tämä prosenttiluku oli nolla.

Suurimmilla kirjastoilla ei kuitenkaan näytä olevan erityistä lisävaikutusta. Ihannekirjaston kooksi osoittautui noin 350 teosta. Sen jälkeen vaikutus tasaantui.

Aiemman yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan jo 20 teoksen kotikirjastolla on havaittava vaikutus myöhempiin opintoihin ja niiden myötä tuloihin. Kunnon kokoisen kirjaston merkitys todettiin kaksinkertaiseksi verrattuna esimerkiksi isän koulutustasoon, olipa maa Yhdysvallat tai Kiina.

Kirjat ovat edullinen ja tuottoisa sijoitus tulevaisuuteen, sanoi Nevadan yliopiston apulaisprofessori Mariah Evans tuolloin, vuonna 2010. Nevadan yliopisto ja ANU ovat olleet mukana toistensa tutkimuksissa.

Yleisten kirjastojen merkitystä tutkimuksissa ei selvitetty, mutta voisi olettaa, että myös lainakirjoilla kotihyllyssä olisi merkitystä. Suomalaiset ovat yhteisiin kirjastoihin hyvin tyytyväisiä, kertoi viime kuussa julkaistu tutkimus.

Ninka Reittu puikkelehtii tervehtimään kirjakaupan hyllyjen välistä. Hoikka ja siro Reittu on saapunut Liperistä muutamaksi päiväksi Helsinkiin viimeistelemään lastenkirjaansa.

Reittu ymmärtää, että ihmiset kuvailevat toisiaan yllä olevan lauseen tavoin. Hän haluaa kuitenkin, ettei kehon ulkonäköön kiinnitettäisi mitään huomiota. Reitun hartain toive olisi, että katseet käännettäisiin pois kehosta – muihin, tärkeämpiin asioihin.

– Odotan sitä päivää, jolloin puhelimista poistuu selfie-näppäin.

Sitä odotellessa, Reittu päätti tehdä lapsille suunnatun kirjan positiivisesta suhtautumisesta kehoon. Häntä ihmetytti, miten vähän aivan pienille lapsille puhutaan kehollisuudesta. Ja nimenomaan siitä näkökulmasta, että kaikkien oma vartalo on paras – hyvä sellaisenaan. Aikuisille ja nuorille on tarjolla jos jonkinlaista opasta itsensä hyväksymiseen, mutta päiväkoti-ikäisille lapsille sellaisia ei ole.

Tästä ajatuksesta syntyi Oma rakas supernapa -kuvakirja. Aihe sai muhia Reitun mielessä kuitenkin kauan, sillä aiheeseen oli vaikea tarttua. Takaraivossa kummitteli yhä oma anoreksia.

– Aihe on hyvin henkilökohtainen, sillä sairastuin nuorena anoreksiaan. Kirjan tekeminen pelotti. Se oli kuin hyppy kylmään veteen.

Kuvakirjassa seikkailevat Iso, joka on kriittinen itseään kohtaan, sekä pieni poika, joka on avoin kaikelle. Reittu sanookin tehneensä kirjan muistutukseksi aikuisille, miten omasta ja muiden ulkonäöstä kannattaisi puhua. Pienetkin vivahteet ja sävyt tarttuvat tarkkaavaisen kuulijan korviin.

– Lapset eivät ole lähtökohtaisesti kriittisiä. Sellainen tulee aina ulkoapäin.

Myönteisestä suhtautumisesta omaan kehoon kannattaa Reitun mukaan puhua jo aikaisessa vaiheessa. Hänellä vääristynyt suhtautuminen vartaloon alkoi jo alle kouluikäisenä. Hän oli pieni ja hoikka lapsi ja muistaa, miten siihen kiinnitettiin paljon huomiota.

Tietenkään aikuiset eivät halunneet mitään pahaa, mutta alituiset taivastelut pienuudesta ja siroudesta jäivät kaikumaan korviin.

– Mielestäni lasten ei tarvitsisi lainkaan pohtia sitä, miltä näyttää.

Hennot tytöt, vahvat pojat

Reittu hämmästelee myös sitä, miten tiukassa istuvat käsitykset tytöistä ja pojista. Yhä edelleen ajatellaan, että tyttöjen pitäisi olla pieniä ja hentoja, poikien isoja ja vahvoja.

– Nykymaailmassa keholla ei pitäisi olla mitään merkitystä elämässä pärjäämisen ja menestyksen kannalta.

Paljon on kuitenkin menty eteenpäin. Reitun lapsuudessa 80-luvulla lautanen piti syödä aina tyhjäksi. Se oli ahdistavaa, sillä hän tuli vähästä täyteen. Onneksi nykyään tiukoista säännöistä on luovuttu, eikä enää tarvitse syödä yli oman tarpeen.

– Nykyään suhtautuminen ruokailuun on muuttunut eikä ruokapöydässä enää puhuta Biafran lapsista.

Reitulla on kolmevuotias poika, joka on ollut mallina Supernapa-kirjojen kuvituksille. Heidän perheessään kehosta ei puhuta turhan takia. Ainoastaan silloin, kun ollaan kipeitä tai sattuu, kehokin saa huomiota.

– Pienelle lapselle keho on vain toimintaa varten ja niin sen pitäisi olla aikuisillakin, jos on terve.

Anoreksian varjo seurasi pitkään

Reitun anoreksia puhkesi nuorena aikuisena. Hänellä ei ollut ongelmia painon kanssa, vaan sairaus liittyi elämän hallintaan. Ruokaa, liikuntaa ja kehoa on helppo hallinnoida, kun muu elämä on hakusessa.

– Se oli pimeä maailma. Näin itseni tosi vääristyneenä. En ollut kokonainen ihminen vaan tunsin koostuvani palasista.

Jossain vaiheessa maailma kirkastui ja järki palasi päähän. Silti syömishäiriön varjo seurasi pitkään. Vasta odottaessaan lasta Reittu tunsi tervehtyneensä kokonaan.

– Silloin oli pakko nostaa kädet pystyyn, kun keho paisui ja lörtsähti ja oli aivan hallitsematon. Se oli vapauttavaa.

Tervehtymiseen vaikutti myös se, että Reittu päätti ryhtyä tekemään kirjoja. Sitä ennen kuvataiteilijaksi opiskellut Reittu opetti yli kymmenen vuotta taidetta lapsille.

Nykyään hän tekee omien kirjojensa lisäksi kuvituksia muille. Muun muassa suositut Prinsessa Pikkiriikki -kirjat ovat Reitun kuvittamia. Liperissä, Pohjois-Karjalassa asuvan Reitun päivään kuuluu myös 70 lampaasta huolehtiminen. Ne hoitavat tärkeää maisemointi työtä. Niiden avulla seudun luonnonsuojelualueet pysyvät kunnossa.

Reittu viihtyy työssään ja nykyään myös kehossaan. Koettuaan anoreksian hän ei voi olla ihailematta ihmisiä, jotka ovat koko elämänsä ajan sinut oman vartalonsa kanssa. Heillä ei ole mennyt energiaa vääristyneiden ajatusten pyörittelemiseen.

– Tunnen ihmisiä, jotka ovat aina olleet tyytyväisiä kehoonsa. Suuri osa aikuisista on kuitenkin hämmästyttävän kriittisiä itseään kohtaan. Meidän on yritettävä kasvattaa uusi sukupolvi paremmaksi.

Uuden musiikin orkesteri UMO on ollut syvenevässä talousahdingossa jo pitkään. Talous on vaappunut oikeastaan koko orkesterin 43-vuotisen olemassaolon ajan, mutta viime vuosina tilanne on ajautunut suoranaiseen kriisiin. Tämän ja ensi vuoden aikana pitäisi saada säästettyä yhteensä 400 000 euroa.

Tilannetta on paikkailtu muun muassa muusikoiden lomautuksilla ja lomarahoista luopumisella. UMO on Suomen ainoa jazzorkesteri , jonka muusikot saavat kuukausipalkkaa.

Orkesterin pääasiallinen rahoittaja, Helsingin kaupunki, on perännyt orkesterilta merkittäviä rakenteellisia muutoksia kestämättömän tilanteen korjaamiseksi. Kaupunki on tehnyt selväksi, että lisää rahaa ei ole luvassa.

Kesäkuussa kaupungin omistajaääntä käyttävä konsernijaosto käsitteli Riitta Heinämaalta tilaamaansa selvitystä orkesterin taloudesta. Selvityksessä oli useita toimenpide-ehdotuksia. Niistä UMOn kannalta kriittisin oli se, että toiminta muutettaisiin osa-aikaiseksi, kuuteen kuukauteen vuodesta. Jaosto velvoitti UMOn hallituksen selvittämään jatkotoimia ensi-sijaisesti tämän ajatuksen pohjalta.

UMOn toimitusjohtajan Eeva Pirkkalan mukaan ajatus on orkesterin kannalta äärimmäisen huono. Sen vuoksi vaadittuja säästöjä lähdettiin hakemaan työehdoista neuvottelemalla. Työntajia edustava Avainta ja Muusikkojen liitto pääsivät viikko sitten keskenään sopuun orkesterin taloutta tasapainottavista toimista.

Osa-aikaistaminen halutaan välttää

Sopimus on kuitenkin Pirkkalan mukaan epävirallinen kunnes kaupungin konsernijaosto hyväksyy sen – mitä ei välttämättä tapahdu. Pirkkala on kuitenkin vakuuttunut siitä, että nyt neuvoteltu työehtosopimus tuottaisi vaadittavat säästöt ilman toiminnan supistamista.

– Jos konsernijaosto vaatii järeämpiä toimia, niin sitten täytyy varmasti vielä tehdä lisäselvityksiä siitä, mitä ne olisivat. Selvityksen toimenpide-ehdotukset eivät sellaisenaan yksinkertaisesti ole orkesterin kannalta järkeviä.

Avaintan ja Muusikkojen liiton sopimuksen ydin on tallennekorvausten raju leikkaaminen. Tallennekorvaus muodostaa yhä merkittävän osan UMOn muusikoiden palkasta, vaikka orkesterin saamat tallennekorvaukset ovat merkittävästi vähentyneet.

– Taso on perustunut 1980-luvun aikoihin, jolloin Yle teki paljon taltiointeja. Kun orkesterille ei tule korvauksia, ei niitä voi entiseen malliin maksaa muusikoillekaan.

Neuvottelutulos tekee ison loven soittajien tilipussiin, mutta on silti Pirkkalan mukaan osa-aikaistamista parempi vaihtoehto. Muusikoiden palkat alanevat Pirkkalan mukaan noin kymmenen prosenttia, mutta siitä osa korvautuu lauantai- ja sunnuntai-lisinä.

Uuden musiikin orkesterin budjetti on noin 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Siitä lähes puolet tulee Helsingin kaupungilta ja vajaa kolmannes opetus- ja kulttuuriministeriöltä. UMOlle asetettu oman varainhankinnan tavoite on budjetista neljännes, mutta suhdeluku on orkesterin mukaan osoittautunut kohtuuttomaksi.

UMOn talous on joutunut koville paitsi yksityisen varainhankinnan vaikeuden takia, myös valtionavustusjärjestelmään tehtyjen leikkausten seurauksena. Lisäksi kaupunginavustusta ei ole sidottu indeksiin, vaikka palkat ja muut kulut kasvavat.

Orkesteri on saanut puolelleen paljon puolestapuhujia, mutta sen tueksi järjestetty joukkorahoituskampanja on jäänyt kauas tavoitteistaan. Rahaa kerätään myös lokakuun lopussa järjestettävällä tukikonsertilla, jossa esiintyvät muun muassa Anna Puu, Jukka Perko ja Paleface.

Tekstiä muokattu 14:34: täsmennetty muusikoiden palkkaa koskevaa muutosta ja lisätty kohta siitä, että osa-aikaisuus tarkoittaisi kuutta kuukautta vuodessa.

Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin kuulunut kirjailija Arto Paasilinna on kuollut. Hän kuoli espoolaisessa hoitokodissa maanantaiaamuna.

Arto Paasilinnan vanhin poika, kustannusosakeyhtiö Paasilinnan toimitusjohtaja Petteri Paasilinna kertoo isän viettäneen hoitokodissa viimeiset kymmenkunta vuotta.

– Hän kirjoitteli yhä, mutta vain omaksi ilokseen.

Paasilinnalta julkaistiin kolmekymmentäviisi romaania ja lukuisia muita teoksia. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa lukeutuvat Jäniksen vuosi, Ulvova mylläri, Hurmaava joukkoitsemurha sekä Hirtettyjen kettujen metsä.

WSOY:n mukaan Paasilinnan teoksia on käännetty yli 40 kielelle ja teoksia on myyty yhteensä yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Eniten maailmalla ovat kiinnostaneet Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri. Molemmista tehtiin takavuosina Suomessa myös elokuvasovitukset

Paasilinna on palkittu muun muassa Pro Finlandia -mitalilla, Jussi-palkinnolla parhaasta elokuvakäsikirjoituksesta Jäniksen vuodesta sekä Italiassa Giuseppe Acerbi -palkinnolla.

Paasilinna oli syntynyt Kittilässä 20. huhtikuuta 1942.

"Absurdi hulluus ja veijarimaisuus – sieltä se Paasilinnan lause syntyy"

Arto Paasilinnan kymmenien teosten lumo syntyy paljosta muustakin kuin tarinan kerronnasta.

– Myös huumori ja veijarimaisuus ja pilke silmäkulmassa ja sellainen absurdi hulluus ja vauhti siinä tarinan kertomisessa. Siitä on syntynyt ihan omalaatuinen keitos, luonnehtii WSOY:n kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson Paasilinnan tapaa kirjoittaa.

Carlsonin mukaan jostain tuosta kaikesta ja niiden yhdistelmästä syntyy Paasilinnan lause ja Paasilinnan tarinan kerronta. Samalla siitä tuli Paasilinnan kyky kuljettaa tapahtumia ja kuvata ihmisiä, maatamme ja maailmaa täysin omaperäisellä tavalla.

– Se on kiinnostavaa, miten tietyt teokset ovat niin hyvin suomalaisia, ja ehkä aika eksoottisia ja sitä kautta kiinnostaneet myös muita maita.

Anna-Riikka Carlson luonnehtii Paasilinnan merkitystä suomalaiselle kirjallisuudelle mittaamattomaksi ja vertaa tätä jopa Mika Waltariin.

– Työni näkökulmasta voin sanoa, että Arto Paasilinna ja Mika Waltari ovat sellaisia kirjailijoita, joista tulee kyselyjä maailmalta jatkuvasti, Carlson kertoo.

Samalla hän muistuttaa kuinka merkittävää on, että tällaisessa uutuuspainotteisessa maailmassa meillä on tällaisia kirjailijoita, jotka jatkuvasti kiinnostavat eri-ikäisiä kirjailijoita ja jotka vaikuttavat muihin kirjailijoihin ulkomaita myöten.

– Se merkitys, mikä Arto Paasilinnalla on. On vaikea sanoa, että kukaan pystyisi samaan. Se on niin mittava.

Juttua täydennetty Arto Paasilinnan kustantajan, WSOY:n edustajan kommenteilla klo 15.17.

Katso ja kuuntele myös:

Arto Paasilinna Arto Nybergin haastattelussa vuonna 2006

A-studio: Passikuvassa kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1995

Vieraana kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1979

Arto Paasilinnan elämäkerran kirjoittaja Jouni K. Kemppainen Yle Puheen haastattelussa 2012

Leijonanharjainen tukka pöllähtää kasvoille, kun Netta Salonsaari purskahtaa hersyvään nauruun lukiessaan nuoruutensa päiväkirjaan ääneen.

"Mie en tiedä, miten mä taas päädyin tähän tilanteeseen. Rakastuin henkilöön, kuka on niin kaukana ja vaikea tavoitella...!!

Mut jos nyt hyvin käy, niin se voi vaikka toteutuakin. Minä & Ville. Together."

Näin Salonsaari kirjoitti päiväkirjaansa 14-vuotiaana kesäkuussa vuonna 1997.

Salonsaari on kirjoittanut lähes aina päiväkirjaa. Lappeenrannassa järjestettyä päiväkirjaklubia varten hän palasi uudelleen yli 30 teiniajan päiväkirjaansa, useisiin slämäreihin ja kirjelappusiin.

Hän toivoo julkiluvun nollaavan oman teiniajan nolouden.

– Teiniaikaan suhtautuu nyt eri tavalla. Se ei ole enää mörkö, kun on käynyt läpi vanhoja päiväkirjoja. Huvittaisi sanoa sille 15-vuotiaalle Netalle, että mä symppaan sua tosi paljon.

Teinipäiväkirjat: "Aivan hirveetä"

Salonsaari on nyt ensimmäistä kertaa yleisön edessä lukemassa päiväkirjaansa. Hän on yksi Lappeenrannassa järjestetyn loppuunmyydyn päiväkirjaklubin esiintyjistä. Tekstin valinta on ollut hankalaa, koska hänen päiväkirjoissaan vilisee paljon ihmisiä koko nimillään.

Lappeenrantalainen Salonsaari tietää, että kotipaikkakunnan pienet piirit ovat selvillä myös yleisössä. Hän ei halua, että kuulijat tajuavat etu- ja sukunimen lävähtäessä esiin, että kenestä hän kirjoittaa.

Luettavaksi valikoitunut teksti on pitkä ja ehyt tarina. Siinä käydään läpi teinien ajatusmaailma.

"Mie jos en näe sitä kohta (huomenna tai viikonloppuna) tuntuu, että miun rakkaus olis suunnattu tyhjille seinille. Mie en voi kohdistaa sitä tai voinhan mie, mutta se ei tuota tulosta, koska rakkauden kohde ei kai tiedä siitä rakkaudesta, jota mie sille lahjotan.

– Nopeita leikkauksia, mielenmuutoksia ja tunteet laidasta laitaan. Sieltä löytyy ihania itsekirjoitettuja runoja ja biisisitaatteja. Aivan hirveetä, nauraa räkättää Salonsaari.

Mie annan Villelle miun sydämen, jos se sen huolii... <3: Netta"

Nuoruuden päiväkirjoissa killuivat kultaiset pienet lukot. Ne lukittiin tiukasti kiinni. Päiväkirja usein piilotettiin patjan alle tai pantiin lukolliseen laatikkoon.

Salaiset tekstit ääneen

Nykyään omasta elämästään kirjoitetaan ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Itsestään kerrotaan sosiaalisessa mediassa, blogeissa ja vlogeissa. Uudet teknologiat ovat muuttaneet käsitystä intiimin ja julkisen välisestä rajasta.

Nyt nämä laatikon kätköt ovat lavalla ja julkista riistaa. Eri puolilla Suomea järjestetyt päiväkirjaklubit, joissa luetaan omia päiväkirjoja muille ääneen, ovat tulleet erittäin suosituiksi.

– Päiväkirjaklubeilla huomaa, etten ole yhtään tyhmempi, tavallisempi enkä nolompi kuin muutkaan. Se on kai vertaistukea, naurahtaa päiväkirjaklubin Lappeenrantaan tuonut Liisa Kukkola.

Kenelle päiväkirjaa kirjoitetaan?

Tohtorikoulutettava Karoliina Sjö on tutkinut päiväkirjoja. Hänen mielestään on mielenkiintoista pohtia, kenelle päiväkirjaa oikeastaan kirjoitetaan.

Osa haluaa, että päiväkirja tulisi muiden luettavaksi, eikä jäisi pöytälaatikkoon pölyyntymään. Ajatus siitä, aikooko päiväkirjansa paljastaa muille ihmisille, saattaa vaihtua kirjoittajan elämän aikana.

Eräs päiväkirja, joka on toivottu tulevan luetuksi, on tavallisen helsinkiläisen Kirsti Teräsvuoren päiväkirja.

Kirsi Teräsvuori eli vuosina 1899–1988. Hän kirjoitti lähes koko elämänsä päiväkirjoja. Teräsvuori oli naimaton ja työelämän ulkopuolella oleva nainen, joka eli yksinäistä elämää. Kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Karoliina Sjö on tutkinut Teräsvuoren päiväkirjoja väitöskirjaansa varten.

Sjö on tehnyt naisen päiväkirjoista päätelmän, että kirjoittaja on halunnut päiväkirjojen päätyvän muiden luettaviksi, koska päiväkirjojen tekstejä on puhtaaksikirjoitettu ja niihin on tehty reunamerkintöjä.

– Päiväkirjan reunamerkinnöissä löytyy tulkintoja ja selityksiä tekstiin. Esimerkiksi eräissä reunakirjoituksissa lukee "On ollut inhoittavaa kirjoittaa tämmöistä puhtaaksi, mutta tein sen sentään" tai "Kaikkea minä viitsinkin kirjoittaa puhtaaksi", kertoo Sjö siitä, miten Teräsvuori kirjoitti vuosia myöhemmin aiempiaan tekstejään puhtaaksi.

Teräsvuori toi itse ensimmäisen erän päiväkirjojaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon vuonna 1974.

Ei muiden silmille, mutta silti julkilukuun

Monille päiväkirjat ovat kuitenkin todella henkilökohtaisia ja intiimejä, eikä niitä ole tarkoitettu muiden luettavaksi.

– Monet myös esimerkiksi polttavat tai muuten tuhoavat päiväkirjansa, kertoo tutkija Karoliina Sjö.

Lappeenrantalainen Netta Salonsaari on ajatellut, että kukaan ei saisi lukea hänen päiväkirjaansa. Hänen lähes jokainen päiväkirjansa alkaa sanoilla: "koskaan kukaan ei saa näitä lukea".

Silti hän on nyt päiväkirjaklubilla lukemassa julkisesti omaa päiväkirjaansa.

– Haluan kokeilla miltä tekstien lukeminen tuntuu. Lukea muille tekstejä, joita on kirjoittanut pelkästään itselleen, ei kenellekään muulle, Netta Salonsaari pohtii.

Aina ei tarvita julkisesti lukemista. Tutkijan mukaan itsekseen omien päiväkirjojen lukeminen voi olla eheyttävä kokemus. Lukeminen saattaa vahvistaa käsitystä itsestään ja olemassaolostaan.

– Usein juurikin se on päiväkirjan perimmäinen tarkoitus, sanoo Karoliina Sjö.

Lue seuraavaksi: Susanna Laine luki teiniaikojen päiväkirjaansa suorassa lähetyksessä: "Oon nykyään muuten aika suosittu jätkien keskuudessa vaikken mielistele niinkuin Minna"

Elokuvaohjaaja Aku Louhimies syyttää Yleä ajojahdista.

Louhimies kertoi eilisessä Facebook-päivityksessään, että hänet on pantu ainakin toistaiseksi sivuun mittavasta BBC:n draamatuotannosta, jossa hän työskenteli ohjaajana.

Syyksi hän epäilee sitä, että Ylen toimittaja oli ollut tänä syksynä yhteydessä Britannian yleisradioyhtiöön ja toimittanut sille raskauttavia tietoja Louhimiehestä.

Suomalaistoimittajalla hän viittaa Sara Rigatelliin, joka kirjoitti jutun Aku Louhimiehen työskentelytavoista maaliskuussa 2018.

Siitä alkoi poikkeuksellisen laaja kotimaista elokuva-alaa ravisuttanut kohu Louhimiehen ympärillä.

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen pitää Louhimiehen väitettä käsittämättömänä.

– Opintovapaalla oleva toimittajamme on tarkistanut uutisvinkkiä Britanniasta. Siinä yhteydessä on keskusteltu Louhimiehestä, Jokinen summaa.

Vinkki liittyi siihen, oliko Louhimies saanut sopimuksen brittiläisen tuotantoyhtiön tai BBC:n kanssa. Asian tarkistamista jatkettiin Yle Uutisten kulttuuritoimituksessa.

– Mutta varmuutta tästä diilistä ei saatu. Tämä on aivan normaalia toimituksellista työtä, Jokinen toteaa.

Louhimies kirjoittaa päivityksessään olleensa katsastamassa historiallisen World On Fire -sarjan kuvauspaikkoja, kun sarjan tuotantoyhtiö sai BBC:ltä kohtalokkaan puhelun, ja Louhimies siirrettiin ainakin toistaiseksi syrjään.

World On Fire -sarjaa tuottaa muun muassa Poldark-tv-sarjasta tunnettu brittiläinen tuotantotalo Mammoth Screen.

“Tuotantoyhtiö päätynyt toiseen ohjaajaan”

Yle Uutiset kysyi Louhimiehen statusta kyseisessä tuotannossa jo lokakuun alussa.

Silloin draamasarjan viestinnästä vastaavan lontoolaisen Milk Publicity PR-toimiston viestintäjohtaja kertoi, että Mammoth on päätynyt toiseen ohjaajaan, eikä asiasta ollut muuta kerrottavaa.

PR-toimiston parin viikon takaiselle kommentille ei saatu yrityksistä huolimatta enää vahvistusta tiistaina.

Louhimiehen fb-päivityksen mukaan hänen asemansa tuotannossa olisi vielä auki.

Ylellä ei korjattavaa

Louhimies palaa fb-päivityksessään usein toistamaansa väitteeseen, ettei Yle ole antanut hänelle mahdollisuutta korjata viime maaliskuussa kohun laukaisseen jutun asiavirheitä, ylilyöntejä ja väärintulkintoja.

Ohjaaja kertoo päivityksessään tehneensä keväällä Yleisradiolle oikaisupyynnön. Yle vastasi siihen perusteellisesti jo huhtikuussa ja totesi, ettei oikaistavaa ole.

Louhimiehen tapaus nousi uudelleen esille toukokuussa Ilta-Sanomissa, jossa ohjaaja yhä väitti, että Ylen jutussa oli virheitä.

Yle julkaisi myöhemmin vastineen Ilta-Sanomissa, jossa vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen totesi, etteivät Louhimiehen väitteet asiavirheistä pitäneet paikkansa.

Yle Uutiset ei ole toistaiseksi tavoittanut Aku Louhimiestä eikä BBC:n tai Mammoth Screenin edustajaa haastatteluun.