Toimittaja Kaarlo Vatanen, insinööri Jaatinen ja ulvova mylläri Gunnar Huttunen ovat omintakeisia romaanien päähenkilöitä, valovoimaisia, hyväsydämisiä ja rehellisiä. Miehet ovat kirjailija Arto Paasilinnan luomuksia ja heillä on ystäviä kymmenissä maissa.

Insinööri Jaatinen joutuu hippasille kunnanjohdon kanssa romaanissa Onnellinen mies. Se ilmestyi vuonna 1976, vain vuosi Paasilinnan suurimman menestyksen Jäniksen vuoden jälkeen. Ylen TV1 nappasi kirjan oikeudet heti sen ilmestyttyä. Onnellisen miehen ohjasi Hannu Kahakorpi.

– Paasilinna oli todella hyvässä iskussa, kun Onnellinen mies ilmestyi. Hän otti ammattimaisen rennosti senkin, että hänen tekstistään tehtiin dramatisointi. Paasilinnan luovutti romaaniin käsiimme ja toivoi, että teemme hyvän leffan, Kahakorpi muistelee.

Tv-käsikirjoituksesta vastasi lisäksi Kahakorven lisäksi Kari Frank. Paasilinna kävi katsomassa tv-kuvauksia Pornaisissa ja teki elokuvassa pienen cameoroolinkin. Hän sai esittää maaherraa joka tulee leikkaamaan nauhan ja avaamaan sillan, jota elokuvassa rakennetaan.

– Tekstihän on yhä ajankohtainen. Paasilinnan satiiri pureutuu kunnallispolitiikkaan. Aloin nauraa kirjaa lukiessa heti ensimmäisellä sivulla. Se oli niin totta, muistelee Kahakorpi.

Kahakorpi on tyytyväinen, että Yleltä tuli lupa tehdä niinkin ärhäkkä satiiri vuonna 1979. Hän arvelee Paasilinnan kouliintuneen toimittajana tarkastamaan faktat ja tekemään analyysejä.

Ensin työt, sitten huvit

Paasilinnan tiukka työmoraali tunnettiin niin kustantamossa kuin sen ulkopuolellakin.

– Käsikirjoitukset tulivat yleensä kaksi viikkoa ennen sovittua, kertoo WSOY:n entinen kustantaja, nykyinen Siltala-kustantamon toimitusjohtaja Touko Siltala.

– Ehdottoman tärkeää hänen kohdallaan oli palautteen nopeus. Sen piti tulla heti, kertoo Siltala.

Kustantamossa opittiin, että kustannustoimittajan on parasta jättää muut työt, kun Paasilinnan käsikirjoitus tömähti pöydälle.

Paasilinnan tunnettiin rehvakkaana juhlijana ja alkoholin käyttäjänä.

– Kyllähän sitä sattui ja tapahtui, kun Arto lähti viihteelle. Mutta niin sattui muillekin. Ennen juhlittiin näkyvämmin. Mutta, jos julkaiset kirjan per vuosi, et voi tehdä sitä kännissä, toteaa ohjaaja Hannu Kahakorpi.

Ranskalaiset eivät saa kyllikseen Paasilinnasta

Kahakorpi törmäsi Arto Paasilinnan ranskalaisiin faneihin Etelä-Ranskassa tyttärensä häissä. Sulhasen puolen enoon teki suuren vaikutuksen, että Kahakorpi oli ohjannut Paasilinnan tekstiä ja jopa tavannut mestarin.

Kustantaja Touko Siltalan mukaan Arto Paasilinna oli Mika Waltarin jälkeen toinen suomalaiskirjailija, joka onnistui pääsemään globaaleille kirjamarkkinoille.

– Hän löysi lukijoita ympäri maailmaa. Sen jälkeen muiden suomalaisten kirjailijoiden oli helpompi astua esiin.

Waltariin Paasilinnaa vertaa myös WSOY:n kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlsson.

– Työni näkökulmasta voin sanoa, että Arto Paasilinna ja Mika Waltari ovat sellaisia kirjailijoita, joista tulee kyselyjä maailmalta jatkuvasti, Carlson kertoo.

Samalla hän muistuttaa kuinka merkittävää on, että tällaisessa uutuuspainotteisessa maailmassa on kirjailijoita, jotka jatkuvasti kiinnostavat eri-ikäisiä lukijoita ja vaikuttavat kirjailijoihin ympäri maailmaa.

Suomalaisista nykykirjailijoista Paasilinnan jalanjäljissä ovat kulkeneet ainakin Antti Heikkinen ja Mikko-Pekka Heikkinen. Ensin mainitun Heikkisen romaani Kehveli iskee Carlssonin mukaan suoraan silmää Paasilinnalle.

– Paasilinnan menestyksen salaisuus on valloittava kertomisen taito ja jonkinlainen anarkia, jonka matkaan saattaa Paasilinnan luoma päähenkilö.

Varsinkin Ranskassa kirjallisuus on usein älyllistä pohdiskelua ja erittelyä. Ranskalaisissa romaaneissa tarinankerronta ole samalla tavalla esillä, Siltala analysoi.

Kiinnostavaa on sekin, että Arto Paasilinna ei itse juurikaan puhunut kieliä. Kiertueilla hänellä oli apunaan tulkki. Silti hän osasi Siltalan mukaan ottaa yleisönsä. Hän teki sen ilmeillä eleillä ja puheenpainoilla.

– Siinä oli sellaista näyttelijän ja sotapäällikön virettä.

Lue myös:

Kirjailija Arto Paasilinna on kuollut – "Isä kirjoitti vielä hoitokodissa omaksi ilokseen"

Viimeiseksi jääneessä romaanissaan Elävänä omissa hautajaisissa (2009) Kittilässä syntynyt Arto Paasilinna kuvasi vähän itsenä oloista pohjoisen miestä. Arttu Tukkijänkä kävi Paasilinnan lailla kansakoulun päälle vain pätkän Lapin Kansankorkeakoulua, teki toimittajanhommia ja lähti sitten etelään.

Ja suunnitteli sitten omat hautajaisensa, koska ärsyyntyi maahanpanijaisten surkeista järjestelyistä. Samoin kertoi Paasilinna kirjan julkaisun aikoihin Iltalehdelle itse tehneensä.

Arto Paasilinna aloitti kirjallisen uransa parikymppisenä Lapin Kansan toimittajaharjoittelijana. Vaikka esikoiskirja Karhunkaataja Ikä-Alpi ilmestyi jo 1964, tuli pääasiallinen elanto lehtimiestöistä vielä runsaan kymmenen vuoden ajan.

Vapaaksi kirjailijaksi hän rohkeni heittäytyä Jäniksen vuoden (1975) jättimenestyksen myötä. Sen koommin hän ei kynttiläänsä vakan alla pidellyt. Tuottelias kirjailija julkaisi kirjan vuodessa, kunnes sai vuonna 2009 aivoinfarktin.

Pahimmasta toivuttuaan Paasilinna kirjoitti hoitokodissa vielä omaksi ilokseen.

Paasilinna ehti uransa aikana julkaista 35 romaania, ja lukuisia muita teoksia. Niitä on käännetty noin 50 kielelle ja myyty maailmalla miljoonia kappaleita.

Erityisen pidetty Paasilinna oli Ranskassa, jossa hänen teoksissaan nähtiin suuria luonnonfilosofisia arvoja ja väkevää alkuvoimaa. Suomessa kriitikot eivät aina Paasilinnan äärimmilleen liioiteltuja veijaritarinoita arvostaneet, mutta yleisö rakasti.

Paasilinnan teoksia kritisoitiin ihmiskuvan – ja erityisesti naishahmojen – stereotyyppisyydestä. Tarinat olivat ensisijaisesti miehen tarinoita, sellaisen miehen, joka painattelee korpimetsään jonkin kummallisen monomanian ajamana. Kirjoissaan hän vahvisti mytologisia käsityksiä suomalaisen miehen sisusta, rakastettavasta umpimielisyydestä ja luontosuhteesta.

Toisaalta hän viljeli tuhdisti fantasia-aineksia, eikä epäröinyt ottaa kirjansa keskeiseksi henkilöksi tarpeen vaatiessa vaikka puhuvaa suomenhevosta.

Ronskin huumorin ja absurdien tarinankäänteiden viitan alla Paasilinna kuljetti usein vakavia teemoja: mielenterveysongelmia, sodan järjettömyyttä ja jopa oraakkelimaisesti ilmastonmuutosta. Hirtettyjen kettujen metsässä (1983) päivitellään ilmakehän hälyttäviä muutoksia, jotka ovat seurausta naisten suihkuttelemista deodoranteista.

Paasilinna paljasti useissa haastatteluissa, miten ärsyttävää oli, että Suomessa humoristista kirjailijaa pidettiin automaattisesti kevyenä, ja ”vakavaa, mielikuvituksetonta proosaa arvostetaan enemmän”.

Toisaalta Paasilinna luonnehti kirjoittamistaan usein hyvin raadollisesti: jollain pitää itsensä ihmisen elättää. Vuosittaisen romaanin lisäksi hän teki lehtijuttuja, elokuvakäsikirjoituksia ja kaikenlaista radiolle ja televisiolle.

– Periaatteessa olen hyvin laiska henkilö, mutta laiskallakin ihmisellä on paljon kuluja. Täytyy tehdä työtä, ellei ole pitkiä apurahoja tai perittyä omaisuutta, Paasilinna valitteli Ylen haastattelussa vuonna 1979.

Laiskuusväitteen todenperäisyys on tosin kiistanalainen. Kymmenien romaaniensa lisäksi Arto Paasilinna teki omin käsin yli 50 rakennusta, joiden joukkoon hän tosin laski ulkohuussitkin.

Muistelmateoksessaan Yhdeksän unelmaa (2002) Paasilinna kuvailee yhdeksän itse tekemänsä rakennuksen kautta omaa maailmaansa. Ensimmäinen näistä rakennuksista oli Erno-veljen kanssa tehty metsämaja. Sitä seurasi hurja joukko mökkejä, aittoja, ja aivan erityisen paljon saunoja.

Rakennustensa muistelun lomassa Paasilinna muisti mainita myös kirjoistaan tehdyt lukuisat käännökset, ja ikkunoista sisään sataneet setelit. Rakennushankkeissaan hän ei rehvastellut, ne olivat jonkinlaisia perinteisiä suomalaisen köyhän miehen unelmia. Yhden valmistuttua piti alkaa heti puuhaamaan seuraavaa.

Timpuroinnin ja saunomisen lisäksi Paasilinnan harrastuksiin kuului muun muassa traktorilla ajelu ja karttapallojen keräily. Kirjailija oli myös ahkera matkailija – sekä työn että huvin puolesta, vaikka puhui poikansa kertoman mukaan vai kömpelöhköä turistienglantia. Useiden vuosien ajan Paasilinna työskenteli osa-aikaisesti Portugalissa.

Äkkivääryys ja pahasuisuus saattoivat Paasilinnan usein vaikeuksiin. Piirteet tulivat useiden aikalaisten mukaan esiiin etenkin viinan voitelemana. Sekä kollegat että satunnaiset kulkijat saivat osansa, ja humalapäissään hän saattoi jaella potkuja kustantamon edustajille.

Kirjailija päätyi tämän tästä otsikoihin tai viranomaisten pakeille milloin nujakoituaan, milloin toikkaroituaan arvotilaisuudessa tai julkisella paikalla.

Juomistaan hän itse käsitteli yhtä suorasukaiseen tyyliin kuin ihmisiä, joita ei arvostanut. Hän arveli, että olisi juonut itsensä hengiltä, ellei kirjoittaisi. Paasilinna myös retosteli keränneensä porttikieltoja kuin postimerkkejä.

Deadlinet Paasilinna silti piti tarkkaan ja tunnollisesti. Hän kuvaili rutiinejaan toteamalla, että virkamiehillä voi olla kohmelopäiviä, mutta hänellä ei.

Infarktin myötä Paasilinnan lenseämpi herrasmiespuoli pääsi enemmän esiin. Hänen poikansa kertoi ET-lehden haastattelussa, miten avuliaasti isä hoivakodissa käyttäytyi.

Nuorempana kirjailija itse totesi Ylen haastattelussa olevansa kirjoissaan sympaattinen ja humaani, mutta yksityiselämässään aika piru ja peto.

– Mutta olen anteeksiantava itseäni kohtaan.

Lue myös:

Aikalaiset muistelevat Paasilinnaa: “Arto teki ahkerasti töitä, mutta sitten sattui ja tapahtui, kun hän lähti viihteelle”

Kirjailija Arto Paasilinna on kuollut – "Isä kirjoitti vielä hoitokodissa omaksi ilokseen"

Elävä arkisto: Vieraana kirjailija Arto Paasilinna

Elävä arkisto: Veijarifilosofi Arto Paasilinna

Arto Paasilinna Arto Nybergin haastattelussa vuonna 2006

A-studio: Passikuvassa kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1995

Vieraana kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1979

Arto Paasilinnan elämäkerran kirjoittaja Jouni K. Kemppainen Yle Puheen haastattelussa 2012

Toisen maailmansodan aikana myös osa suomalaisista vapaaehtoisista SS-miehistä osallistui sotarikoksiin, sanoo kirkkohistorian dosentti André Swanström juuri ilmestyneessä tutkimuksessaan Hakaristin ritarit.

Uusi tutkimus murskaa näin ollen suomalaisiin vapaaehtoisiin SS-miehiin liitetyn uskomuksen, jonka mukaan nämä olisivat taistelleet Saksan pahamaineisissa SS-joukoissa puhtain asein.

Sotarikoksista kertoo Swanströmin mukaan muun muassa erään Unterscharführerin (alikersantti) kirje, jossa hän valittelee, ettei ole päässyt tovereineen rintamalle.

"Lisäksi juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme", mies kirjoitti heinäkuussa 1941.

Sotarikoksen tunnusmerkit täyttää Swanströmin mukaan myös suomalaisten teloittaman puna-armeijan poliittisen komissaarin tapaus. Suomalaiset olivat näin noudattaneet Adolf Hitlerin komissaarikäskyä, jonka mukaan kaikki itärintamalla vangiksi saadut puna-armeijan komissaarit tuli teloittaa.

– Komissaarin teloittamisesta kertoi kirjeessä Jukka Tyrkkö, joka toimi sotakirjeenvaihtajana ja propagandamiehenä SS-joukoissa, Swanström sanoo.

"Eivät poikenneet muiden maiden vapaaehtoisista"

Swanström kertoo myös tapauksesta, jossa Westland-rykmentin komentajan Hilmar Wäckerlen salamurhan jälkeen Ukrainassa tehtiin massiivisia kostotoimia kesällä 1941. Yksi komppania lähetettiin tuhoamaan kylä, josta tappava luoti lähti. Tuossa komppaniassa palveli myös suomalaisia.

– Mutta heidän osuudestaan ei ole tarkempaa tietoa, Swanström sanoo.

Hän uskoo, että ulkomaisista arkistoista voi löytyä lisätietoja tähänkin tapaukseen.

Suomalaisista SS-miehistä 1960-luvulla kirjoittanut professori Mauno Jokipii antoi kirjassaan Panttipataljoona ymmärtää, että suomalaiset olivat vain sotarikosten todistajia ja sivustakatsojia. Swanströmin mukaan suomalaiset SS-vapaaehtoiset tuskin poikkesivat muiden maiden SS-vapaaehtoisista, joiden osuudesta sotarikoksiin on tietoa.

Himmlerin henkilökohtainen tuttu

Heinrich Himmlerin johtamiin Waffen-SS:n joukkoihin Saksaan lähti noin 1 400 suomalaista, joista 1 200 lähti vuonna 1941 ja loput 200 eli täydennyskomppania vuonna 1942. Palvelussitoumuksia on löytynyt arkistosta vajaalta 1 200 mieheltä, ja heistä noin 46 prosenttia ilmoitti puoluekannakseen Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) tai jonkin muun fasistisen ryhmittymän.

– Tämä on minimimäärä. Lisäksi jotkut ilmoittautuivat yleisellä tasolla isänmaallisiksi tai oikeistolaisiksi. Muista lähteistä pystyy selvittämään, että monet heistäkin olivat fasismin kannattajia, Swanström sanoo.

Suomalaisten SS-vapaaehtoisten kohdalla ei hänen mukaansa siis voi puhua epäpoliittisuudesta, vaan kokonaisuudessaan kyse oli vahvasti poliittisesta pataljoonasta.

Suomalaiset SS-vapaaehtoiset saivat André Swanströmin mukaan paitsi sotilaskoulutusta myös ideologista koulutusta. Esimerkiksi Tölzin upseerikoulussa suomalaisille opetettiin kansallissosialistisessa hengessä käsitteet rotu, kansa, kulttuuri ja ihmisyys.

Kielteisinä ja vastustettavina ilmiöinä esitettiin puolestaan pasifismi, demokratia, liberalismi, kapitalismi, marxismi ja bolshevismi.

Poliittisuutta kuvastaa Swanströmin mukaan myös se, että SS-vapaaehtoisten palattua Suomeen kesällä 1943 valtaenemmistö liittyi SS-Aseveljet-nimiseen yhdistykseen.

– Se ylläpiti SS-miesten perinteitä ja keskinäistä solidaarisuutta ja edusti myös vahvasti SS:n omaa aatetta. Aatteesta ei otettu etäisyyttä isolla joukolla kotiinpaluun jälkeen, vaan pikemminkin se sementoitiin SS-Aseveljet-yhdistyksen toimintaan.

– Yhdistyksen puheenjohtajana toimi suomalaisten yhdysupseeri ja pappi Kalervo Kurkiala, joka oli SS:n päällikön Heinrich Himmlerin henkilökohtainen tuttu ja vieraili hänen luonaan, Swanström sanoo.

Lue myös:

Tutkija: Lähes puolet suomalaisista SS-miehistä fasisteja – "Ampumataidoille olisi parempaakin käyttöä kuin juutalaisten teloittaminen"

Suomalaisten SS-miesten osuus toisen maailmansodan sotarikoksiin selvitetään

Kirjailija Anna Burns on voittanut tämänvuotisen The Man Booker –kirjallisuuspalkinnon. Burns palkittiin romaanistaan Milkman.

Teos kertoo nuoresta naisesta, joka joutuu vaikutusvaltaisen miehen seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Romaani on samalla kertomus juoruista, kuulopuheista ja hiljaisuudesta sekä niiden seurauksista.

Anna Burns on ensimmäinen pohjoisirlantilainen kirjailija joka on saanut arvostetun The Man Bookerin. The Man Booker Prize jaetaan vuosittain englanniksi kirjoitetulle ja Britanniassa julkaistulle romaanille. Ensimmäisen kerran palkinto jaettiin vuonna 1969.

Palkintoa tavoitteli tänä vuonna kaikkiaan 13 teosta. Palkinto on suuruudeltaan 50 000 puntaa eli runsaat 56 000 euroa.

Lue myös:

Sarjakuva-albumi ensi kertaa ehdolla Booker-kirjallisuuspalkinnon saajaksi

En tavannut Arto Paasilinnaa koskaan. Näin kyllä, muutamankin kerran.

Ensimmäisen kerran muistan parhaiten, se oli vuoden 2005 kevättä. Olin melko vasta saapunut Helsinkiin suorittamaan asepalvelustani Ruotuväki-lehden toimituksessa ja vaikka en silloin ilennyt sitä kenellekään ääneen sanoa, olin myös ensimmäistä kertaa pääkaupungissa.

Tepsuttelin Kasarmitorin varsilta Kaisaniemen metroasemalle ja Ateneumin nurkilla vastaani käveli kirjojen kansilehdyköistä viimeisenpäälle tuttunaamaiseksi tullut ukko. Leveä äijä, näyttävä ilmestys, takki auki ja kravatti kaulassa. Hyvä etten ääneen hihkaissut, jotta voihan perkele, ite Paasilinna. Siinä kulki kirjailija keskellä katua kuin maalikylille poikennut isäntämies ja muistikuvassani ihmiset antavat hänelle tietä, katsovat kohti, katsovat perään ja Paasilinna mennä puklittaa ilme toisaalta pokerina, yhtäältä tietoisena keräämistään katseista.

Ellen olisi ollut silmittömän ujo, olisin saattanut pysäyttää kirjailijan, kiitellä kirjoista ja ehkä myhistä haaveskelevani saman alan mieheksi minäkin. Mutta en uskaltanut, ensinnä kainouteni tähden ja toiseksi siksi, jotta melko vasta joku julkkujen urkkimisella tiliä tekevä lehti oli julkaissut Paasilinnasta vähemmän mairittelevan uutispätkän. Siinä kirjailijan kerrottiin rähisseen nyrkit ojossa ravintolassa tai jotain muuta vastaavaa enkä tahtonut saada iholleni ensimmäisen Helsingin viikkoni toista mustelmaa - ensimmäisen oli muuten aiheuttanut iltalenkillään kulman takaa vahingossa päälleni hölkännyt Mauno Koivisto, iso mies hänkin.

Sattuessani Paasilinnan kanssa samaan tilaan pari kertaa myöhemmin tuntui nokatusten kiittäminen tai juttusille käyminen vallinneiden tilanneiden tähden vielä hankalammalta. Sitten kirjailija sairastui, vetäytyi eikä tilaisuuksia enää tullut. Ja nyt se on liian myöhäistä kaiken kaikkiaan, koska Arto Paasilinna kuoli toissapäivänä pois.

Arto Paasilinna sai elinaikanaan tietää olevansa luettu, rakastettu ja arvostettu ammattimies, eikä sellainen ole taiteilijalle itsestäänselvyys.

Onni on kuitenkin se, että hän ehti saada kiitosta jo elinaikanaan monelta muulta – myyntilukuja ajatelen koko lukevalta osalta Suomen yhteistä kansaa ja aika monelta ulkomaalaiseltakin kirjan avaajalta. Kenties kiitosta tuli tavallaan liikaakin, ehkä se koitui jollakin tavalla Paasilinnan kohtaloksi. Tai mistä näitä tietää ja onko sillä nyt lopulta niin väliäkään. Joka tapauksessa Arto Paasilinna sai elinaikanaan tietää olevansa luettu, rakastettu ja arvostettu ammattimies, eikä sellainen ole taiteilijalle itsestäänselvyys. Oikeastaan se on melkoinen saavutus ja sellaisen saavutuksen soisin Arto Paasilinnan lisäksi mieluusti monelle muullekin.

Miten jumalauta voi joku tuollaisen kuvion edes keksiä!

Oman kiitokseni juuret yltävät jonnekin kymmenen ikävuoteni hujakoille. Ykkösellä esitettiin Ere Kokkosen ohjaama minisarja Suloinen myrkynkeittäjä ja sehän syynättiin meidän kattilakunnassamme tarkkaan, kuten kotimaiset draamat, viihteet ja viihteelliset draamat muutenkin. Muistan ihastuneeni tarinan juoneen: Herttainen leskieverstinna joutuu vääränkoivun kautta sukuunsa kuuluvan mummonpotkijan kiusaamaksi, keittelee myrkkyä pystyäkseen päättämään tiukan paikan tullen päivänsä omatoimisesti ja vahingossa tämä mummukka tappaa paitsi perintöjään jahtaavan sukulaisensa, myös kaksi tämän kusipäistä kaveria.

Juonen lisäksi ihastuin sarjan nimihahmoa Linnea Ravaskaa näytelleeseen Elina Pohjanpäähän, joka kuoli kielisyöpään vain tovi Suloisen myrkynkeittäjän esittämisen jälkeen. Pari vuosikymmentä myöhemmin näin tämän Ere Kokkosen ohjaaman sarjan uudelleen ja aikuisin silmin katsottuna se tuntui aika kömpelöltä, mutta Pohjanpää ja tarina pitivät kutinsa edelleen. Uusintakatselun jälkeen luin uudelleen myös Paasilinnan alkuperäisteoksen, jonka kohdalla aika oli toiminut toisinpäin: Se ei tuntunut lainkaan kömpelöltä, päinvastoin roimasti ensilukaisua paremmalta. Juonikin näyttäytyi entistä älykkäämpänä, miten jumalauta voi joku tuollaisen kuvion edes keksiä! Ja entäs ne yksityiskohdat, kuten kalastajan vatsahappoihin kuoleva HIV-virus ja ohimenevä maininta Siiri Angerkosken hautajaisista, joissa Linnea oli uteliaisuuttaan käynyt ja pitänyt maahanpanijaisia kauniina tilaisuutena.

En voi kiitellä uudisymmärryksestäni omaa henkistä kasvuani, se menee ihan peruskasvamisen piikkiin. Minä kun olin juuri semmoinen kymmenen täyttänyt kusipuronuittelija lukiessani Suloisen myrkynkeittäjän ensimmäistä kertaa ja siinä samalla otin ensituntuman Arto Paasilinnan kansien väliin painettuun tekstiin.

Mainitun kirjan löysin tätini Anja Elinan hyllystä – tämä toimittajana elämäntyönsä tehnyt vanhapiikatäti oli, on edelleen, uuttera lukija ja hänen reumanruntelemista käsistään sain omiin lapsenkopranpullukoihini niin Paasilinnat kuin monet muutkin tajuntaani avartaneet opukset. Suloisen myrkynkeittäjän hän antoi minulle tv-sarjasta vaahdottuani, myöhemmin sain samaa reittiä tutkittavakseni Aale Tyyniä, Yrjö Jylhää, Suomen Historian Pikkujättiläistä ja mitä kaikkea sieltä lie tullutkaan. Mutta kaksi sieltä saamistani kirjoista noistan muiden yläpuolelle. Toinen niistä on Heikki Turusen Simpauttaja, toinen ei ole Arto Paasilinnan Suloinen myrkynkeittäjä. Se on Arto Paasilinnan Herranen aika.

Herranen aika ei ole Paasilinnan tunnetuimpia klassikkoja, mutta se teki minuun vaikutuksen jo aloituslauseellaan:

"Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä."

Jos olisin siihen aikaan osannut viljellä puheissani liang heuceutin kansanomaista nimitystä, olisin varmasti hihkaissut, jotta mitä vittua. Koska en osannut, opin sen vasta myöhemmin, jatkoin lukemista ja oivalsin, kuinka mielettömät mahdollisuudet kirjallinen ilmaisu voi käyttäjänsä mielikuvitukselle antaa.

Hassua, että oivalsin sen vasta Herranen aika -romaanin lukiessani – olin kuitenkin kuunnellut alle kouluikäisenä tarinoita pilkullisen hevosensa suorille käsille nostavasta ja apinan kanssa asuvasta pisamanaamatytöstä, miekantuppelon kanssa lohikäärmeitä lihoiksi pistävistä prinsseistä sekä loninut ankkojen, hanhien tai muiden elukoiden asuttamaan kaupunkiin perustunutta sarjakuvaa.

Mutta nepä olivat olleet selkeästi satuja, tosielämästä vieraita tarinoita. Paasilinnan kirjassa tavallinen, katuvilinässä edellään kävelleen naisen sääriä katsellut mies jäi elokuisen pikkukiimansa tähden auton alle, halkaisi kallonsa ja päätyi kuolemansa jälkeen istuksimaan Pietarinkirkon kupolille paavi Pius IX:n viereen, kuuntelemaan Senaatintorille arkiaikana syrjäänvetäytyväisen Jeesuksen jouluaaton puhetta ja lukemaan Joutsenon sellojuhlien valtuuskuntaa vastaanottavan tasavallan presidentin ajatuksia.

Kirjassa tuo presidentti on muuten Urho Kekkonen, Herranen aika on julkaistu vuonna 1980. Paasilinnan tarinassa Kekkonen kehottaa karvalakkilähetystöläisiä ottamaan vehnästä, koska ennen vanhaan Kainuussa käskettiin syyä kylässä kovasti pullaa, että pettu säästyisi kotona. Kehotuksensa jälkeen Kekkonen ajattelee, että ei tuommosia Kainuussa koskaan puhuttu, mutta samapa se.

Ensilukemallani ymmärsin tuon muutaman lauseen mittaisen pätkän oivaksi malliesimerkiksi A-luokan satiirista, vaikka en moista sanaa kymmenen vanhana ollut vielä kuullutkaan. Nykyisin pidän sitä myös osoituksena Paasilinnan taidosta loihtia napakka luonnekuva vähäisillä ja tarkasti harkituilla sanoilla.

Ja muuten: Kyseisessä tilaisuudessa presidentti Kekkoselle luovutettiin itsensä Valfrid Hukkasen vuonna 1911 rakentama sello.

Hakukoneet tai soitinrakennusalan lähdeteokset eivät Valfrid Hukkasta tunne.

Ilettää tunnustaa, että Hukkas-Valfridin nimi oli aikanaan eräs ensimmäisistä googlauksistani.

Hyvät romaanit muuttuvat lukijan mielessä usein faktaksi, Suomessa niin on käynnyt selkeimmin Väinö Linnan pääteoksille. Minun kohdallani sama ilmiö tapahtui Herranen aika -kirjan kanssa.

Omalla tavallaan uskoni tuonpuoleisesta noudattaa yhä Paasilinnan kuvausta.

Jollakin lailla se piirteli ääriviivoja näkemykselleni uskonnosta, henkimaailmasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, omalla tavallaan uskoni tuonpuoleisesta noudattaa yhä Paasilinnan kuvausta. Melkein tekisi mieleni väittää, että muutaman vuoden kuluttua joku teologisen saran kyntäjä väsää tutkimuksen Arto Paasilinnan teosten uskonnollisesta puolesta ja nostaa arvoon arvaamattomaan fiktiivisessä henkimaailmassa lausutut toteamukset siitä, kuinka ihmiskunnan historia tuntee satoja ellei tuhansia Jumalia. Siitä joukosta on hankala yhyttää riitelemättä sitä oikeaa ja sen vuoksi uskonnosta tai uskosta ei toinna tehdä kiistakapulaa – usko on itsekunkin uskon asia ja saletti totuus paljastuu vasta kuoleman kautta.

Eikä ole mölö sekään toteamus, jonka elinaikanaan tuonpuoleisesta saarnanneen rovasti Hinnermäen haamu kirjan päähenkilölle lausahtaa:

"– Mitäpä typerä ihminen toisella elämällä tekee?"

Vastaavia, myös paljon maallisempia, aforismeja löytyy Arto Paasilinnan tuotannosta jos minkä verran. Se ei ole ihme, koska hänen tuotantonsa tulvii suuria ja hyvinkin vakavia teemoja. Kuolemanjälkeisen elämän lisäksi sieltä löytyy yksilönvapautta, itsemurhia, vapaudenkaipuuta, maailmanloppua, sotaa, katkeroituneita sotaveteraaneja, luonnonkatastrofeja ja ties mitä. Karmeita aiheita kaikkiaan, mutta Arto Paasilinna osasi ja tohti käsitellä niitä huumorinsa ja mielikuvituksensa kautta. Kenties ne peittivät monen romaanin kohdalla alleen tarinoiden syvimmät olemukset vähän liiankin hyvin, koska perusarjessaan keskivertosuomalainen on hanakampi etsimään aiheita naurulle kuin asioiden syvällisemmälle funtsimiselle.

Tai itse ainakin olen ja tunnen monta muutakin samaan taipuvaista.

Siksi en ihmettele lainkaan sitä mainetta, jota Arto Paasilinna nautiskeli ulkomailla. Esimerkiksi eteläeurooppalaiset, niin kuin nyt vaikka ranskalaiset, kuuluvat olevan kovasti pontevia nimenomaan filosofien perään.

Ehkä Paasilinnan kohdalla on niinkin, ettei hänen kaltaisensa hahmo enää tässä ajassa pärjäisi, tuskin aina viihtyisikään

Kun ensimmäinen romaanini julkaistiin vuonna 2013, ei Paasilinnan hahmoa enää kirjallisissa kinkereissä nähty. Hänen kaltaistaan ihmistä tai kirjailijaa ei enää tule. Ei voikaan tulla, koska jokainen ihminen on oma uniikki itsensä ja jokaisen kirjailijan tulisi pärjätä omillaan, eikä laskea mäkeä kollegansa pulkalla. Mutta ehkä Paasilinnan kohdalla on niinkin, ettei hänen kaltaisensa hahmo enää tässä ajassa pärjäisi, tuskin aina viihtyisikään – vaikka hänen omien sanojensa mukaan ihminen on lopulta melko sopeutuvainen otus.

Monet Paasilinnan romaanit säilyttävät mestaruutensa vielä pitkään, parhaat ikuisesti. Oikeastaan eräät niistä kävisivät jopa mittariksi ihmiskunnan tilanteelle. Siinä vaiheessa kun Ulvova mylläri tuntuu lukijastaan yhdentekevältä kirjalta, ovat maailman asiat oikein hyvin, koska silloin erilaisuuden hyväksyminen on tullut elämämme peruselementiksi. Vastaavasti Jäniksen vuosi tulee olkiakohauttavaksi opukseksi vasta silloin, kun ihmiset ovat torveilleet asuttamansa planeetan sieltä täältä savuavaksi kaskimaaksi, jonka harvat asukkaat kamppailevat elossapysymisestään eivätkä jouda omistamaan ajatuksiaan hoppuisan allakan rullauttamasta oravanpyörästä poispomppaamiselle.

Niin että kirjat kestävät aikaa kyllä. Suokoon Luoja, että lukijat ne tulevaisuudessakin löytävät.

Lauloin ja hymysin miettiessäni, kuinka hyvin yläsavolaiseen harjumaisemaan sopisi jänis selässään pellonpientaretta kulkeva ruutupomppainen, arpajaisista stereot voittanut mies.

Todennäköisesti juuri Jäniksen vuotta pidetään Arto Paasilinnan pääteoksena ja kaipa se sitä onkin. Se tavoittaa jotain ajatonta, mystistä ja täyttää elämän längistä vapaalle heittäytyvän Kaarlo Vatasen kautta monen lukijan salatun haaveen, joka on toisaalta kaikilta tavoittamattomissa, yhtäältä jokaisen käden ulottuvilla.

Kun kuulin Arto Paasilinnan kuolemasta, olin Vieremän Haajaisilla niinkin eksoottisissa touhuissa kuin levynteossa. Kahvipaussilla luin tiedon iltapäivälehden nettisivulta, hetikohta sain uutisesta muutaman tekstiviestin. Toinen tuli Yleisradion tuottajalta, joka pyysi minua kirjoittamaan tämmöisen tekstin. Aprikoin vähän aikaa, päädyin pitämään pyyntöä arvokkaana asiana ja suostuin, vaikka en Paasilinnaa ihmisenä tuntenutkaan. Palasin studioon, asetuin mikrofonin eteen rallattamaan laulua nauhalle ja katsoin ikkunasta avautuvaa ruskamaisemaa. Lauloin ja hymysin miettiessäni, kuinka hyvin yläsavolaiseen harjumaisemaan sopisi jänis selässään pellonpientaretta kulkeva ruutupomppainen, arpajaisista stereot voittanut mies.

Puolivälissä laulua hätkähdin, koska pellonpientareelle ilmestyi kaksi hahmoa.

Eivät ne Vatasia olleet. Toinen oli kolmevuotias poikani, toinen häntä jokusta vuotta vanhempi tyttö, jonka molemmat vanhemmat kuuluvat levyntekosakkiimme. Tytön mummola on siinä ihan kivenheiton päässä äänityspaikastamme, olivat lähteneet kahteen heppuun meitä katsomaan.

Kipittivät, hymyilivät, suut kävivät merkkeinä puheenpurpatuksesta, kulkivat siinä huoletta. Kun he sitten tulivat sisälle, könysi poika syliini ja supatti korvaani tarinaa tontuista, lehtikasoissa asuvista ystävällismielisistä örvelöistä jos sun vaikka mistä muusta tiistaipäivän leikeissä vastaansattuneista jutuista, jotka olivat paitsi jännittäviä, myös mielikuvituksellisia, hassuja ja olivat ne antaneet elämään opettavaistakin ajattelunaihetta.

Ei tehnyt mieli sanoa, jotta oo hupattamatta. Ei tehnyt yhtään. Ennemmin noiduin mielessäni oman mielikuvitukseni suitsien tiukkuutta. Aikustuminen ne usein lapselta latistaa, harvasta on valjastamaan ajatustensa lentoa ja tarinankerrontataitoansa toisten iloksi sekä ajateltavaksi vielä pentuvuosien jälkeenkin.

Arto Paasilinnasta oli.

Kiitos, Arto Paasilinna.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.

Katso ja kuuntele myös:

Kirjailija Arto Paasilinna on kuollut – "Isä kirjoitti vielä hoitokodissa omaksi ilokseen"

Arto Paasilinna Arto Nybergin haastattelussa vuonna 2006

A-studio: Passikuvassa kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1995

Vieraana kirjailija Arto Paasilinna vuodelta 1979

Arto Paasilinnan elämäkerran kirjoittaja Jouni K. Kemppainen Yle Puheen haastattelussa 2012

Ohjaaja Aku Louhimies on esittänyt julkisuudessa väitteen, jonka mukaan Ylen opintovapaalla oleva toimittaja olisi pyrkinyt toiminnallaan estämään hänen työllistymisensä. Lisäksi Louhimies sanoo, että Ylen hänestä maaliskuussa julkaisemassa jutussa olisi virheitä.

Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa.

Ylen opintovapaalla oleva toimittaja sai uutisvinkin Louhimiehen sopimuksesta isossa kansainvälisessä tuotannossa. Toimittaja alkoi oma-aloitteisesti selvittää vinkin todenperäisyyttä ja oli yhteydessä BBC:n mediapalveluun. Lyhyen sähköpostivaihdon tarkoituksena oli uutisvinkin varmistaminen. Kyse oli täysin normaalista tiedonhankinnasta, muuta motiivia toimittajalla ei toiminnalleen ollut. Koska vinkissä näytti olevan perää, toimittaja siirsi jatkoselvittelyn heti Yle Uutisiin. Viimeksi tänään olemme hakeneet varmistusta uutiselle.

Aku Louhimiehen mukaan Ylen toimittajan yhteydenotto BBC:hen oli toimittajan henkilökohtainen yritys estää Louhimiehen työllistyminen. Väite ei pidä paikkaansa. Kansainvälisen tuotannon rekrytointipäätöksiä tuskin tehdään kahden mediapalveluun saapuvan sähköpostiviestin perusteella.

Miksi Louhimies haluaa kyseenalaistaa Ylen toimittajan ammattietiikkaa näin voimakkaasti julkisuudessa?

Juttu Louhimiehen vallankäytöstä julkaistiin Ylen verkkosivuilla 19.3.2018. Jo jutun julkaisun yhteydessä Louhimies sai kommentoida jokaista hänen työtapaansa liittynyttä arvostelua. Hän kommentoi asiaa myös suorassa tv-lähetyksessä. Louhimies esitti Yleisradiolle oikaisuvaatimuksen jo keväällä. Oikaisuvaatimus käsiteltiin erittäin perusteellisesti, kohta kohdalta. Yle muun muassa kuuli useita Louhimiehen nimeämiä lisätodistajia. Mitkään lisätarkastukset eivät kuitenkaan osoittaneet jutussa esitettyjä kirjauksia virheellisiksi.

Aku Louhimiehen viime päivien ulostulo aiheutti voimakkaan reaktion. Siitä huolimatta Yle jatkaa omalla vakaalla journalistisella linjallaan. Perustamme toimintamme vastuullisuuteen, alan eettisiin säädöksiin ja perinpohjaiseen tiedonhankintaan. Reilun pelin hengessä olemme halunneet kuulla ohjaajaa itseään viime päivien keskustelun aikana ja tarjonneet hänelle mahdollisuutta tulla kuulluksi. Toistaiseksi hän ei ole halunnut vastata Ylen kysymyksiin.

Yle puolustaa järkähtämättömästi yleisön oikeutta tietää ja toimittajiensa mahdollisuuksia hankkia tietoa tätä tarkoitusta varten.

Jouko Jokinen

vastaava päätoimittaja

Yleisradion Uutis- ja ajankohtaistoiminta

Lue lisää

Louhimies syyttää Yleä ajojahdista – päätoimittaja Jokinen: “Käsittämätön väite”

Tuntematon ohjaaja – Elokuvatähdet kertovat Aku Louhimiehen poikkeuksellisesta vallankäytöstä: Hän alistaa ja nöyryyttää ihmisiä

Teatteriohjaaja Iiris Rannio on valittu Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajaksi. Rannio on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri ja teatteri-ilmaisun ohjaaja.

Rannion työsuhde on määräaikainen ja kestää kolme vuotta.

Iiris Rannio aloittaa teatterinjohtajana elokuun 1. päivänä 2019. Hänen sopimuksensa päättyy heinäkuun lopussa vuonna 2022. Sopimukseen sisältyy kahden vuoden optio sekä 1–2 ohjaustyötä vuodessa.

Teatterinjohtajalla on kokonaistyöaika, ja hänen palkkansa on 5 340 euroa kuukaudessa.

Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajaksi haki yhdeksän henkilöä.

Valintatyöryhmä haastatteli kahta hakijaa: teatteriohjaaja Iiris Ranniota Lappeenrannasta ja teatterinjohtaja Juha Vuorista Kokkolasta.

Lappeenrannan kulttuuri- ja liikuntalautakunta oli Rannion valinnassa yksimielinen.

Tuotantoyhtiö HBO mainosti alkuvuodesta näkyvästi Westworld-sarjan toista kautta amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl -loppuottelussa. Tapaus oli poikkeuksellinen muun muassa siksi, ettei HBO ollut tehnyt vastaavaa mainosta pariinkymmeneen vuoteen, ja Westworldille tämä oli tietenkin iso jysäys.

Tyylikkäästi rakennetussa spotissa ei sinänsä näyttänyt olevan mitään erikoista, mutta sen puolivälissä kuvaan astuu hidastettuina liikkuvia mustia robottihärkiä, joiden yläpuolella tarkkasilmäinen katsoja saattoi havaita muutaman kerran välkkyvän, suorakaiteista muodostuvan valokuvion.

Westworld-sarjan fanien piirissä kuviota ihmeteltiin jonkin aikaa. Sitten arvoitus ratkesi ja selvisi, että kyseessä on salainen koodi, joka johtaa Delos Destinations -nettiosoitteeseen. Sieltä taas löytyy vihjeitä sarjan kakkoskauden tulevista tapahtumista.

– Delos Destinations on laajennus Discover Westworld-sivustoon, jonka loimme sarjan ensimmäisen kauden aikana. Sivusto paljastaa, että sarjaan on tulossa uusia teemapuistoja. Tätähän useat ihmiset spekuloivat jo ensimmäisen kauden lopussa, Halle K. Phillips kertoo.

Spotin taustalla soiva pianoversio Kanye Westin Runaway-kappaleesta vihjasi faneille myös, millaista musiikkia kakkoskauden jaksoihin oli tulossa.

Lost-sarjan mobisodeista transmediaan

Superbowl-mainos ja siihen liittyvä koodi nettisivuineen on yksi esimerkki transmediasta, jota amerikkalaiset tuottajat Halle K. Phillips ja Noreen O'Toole kehräävät Westworld-scifisarjan ympärille.

Elokuvaohjaaja Christopher Nolanin veljen Jonathan Nolanin ja käsikirjoittaja-tuottaja Lisa Joyn ideoima sarja pohjaa tekoälyn ja androidien kansoittamaan tummasävyiseen tarinaan, jossa ihmiset toteuttavat toinen toistaan moraalittomampia mielihaluja erilaisissa teemapuistoissa, joista tärkein sijoittuu historialliseen villiin länteen.

Transmedian tarkoituksena on laventaa ja syventää vaikkapa televisiosarjan tarinaa ja roolihahmoja esimerkiksi sosiaalisen median ja erilaisten kampanjoiden avulla – ja samalla sitouttaa faneja tiiviimmin sarjan maailmaan. Tällä hetkellä transmediaa rakennetaan etenkin televisiosarjojen ympärille, mikä ei Noreen O'Toolen mukaan ole mitenkään ihmeellistä, koska pitkien sarjojen kausien välillä on tyhjäkäyntiä.

– Kun puhutaan useita kausia kestävistä sarjoista, myös aukot kausien välillä pitää täyttää. Eli: kuinka pidät fanit sitoutuneena ja kuinka saat uusia faneja, kun olet esimerkiksi ykkös- ja kakkoskauden välissä.

Noreen O'Toolella on vankkaa kokemusta transmediasta jo yli vuosikymmenen takaa, jolloin Carlton Cuse ja Damon Lindelof palkkasivat hänet Lindelofin assistentiksi hittisarja Lostiin.

– Koska Facebookia ja Twitteriä ei vielä tuolloin ollut, Lost-faneja koukutettiin The Fuselage-nettisivuston avulla. Huomasimme, että tällaista kohtaan ilmeni varsin paljon ruokahalua, ja ensimmäinen laaja Lost-kokeilu kulki nimellä mobisodes.

Lyhyehköjen mobisodien (joita nykyään kutsutaan nimellä websod) tarkoituksena oli nimenomaan tarjota faneille sisältöä itse sarjan ulkopuolelta. Niissä annettiin lisäinformaatiota sarjan henkilöistä ja tarjottiin kohtauksiin vaihtoehtoisia näkökulmia.

– Yhden Lost-jakson optimikesto oli 42 minuuttia. Siinä oli siis kyse varsin rajatusta ajasta, johon mahtui vain tietty määrä tarinaa, ja nyt meillä oli mahdollisuus kertoa sitä lisää, O'Toole toteaa.

Westworld laajeni kokonaiseksi oikeaksi lännenkyläksi

Sosiaalinen media ja uusi teknologia ovat luonnollisestikin laventaneet mahdollisuuksia käyttää transmediaa. Noreen O'Toole ja Halle K. Phillips ovat muun muassa kehittäneet Westworld-sarjan ympärille kuvitteellista kirjeenvaihtoa, jota käydään koko Westworldia pyörittävän Mesa-keskuksen ja työntekijöiden välillä. Katsoja voi siis samastua siihen, millaista teemapuistossa olisi olla töissä.

– Vaikutamme tällä hetkellä oikeastaan kaikilla mahdollisilla alustoilla, kuten Facebookissa ja Twitterissä, mutta myös Snapchatissa ja Redditissä, Noreen O'Toole luettelee.

Kun O'Toolelta ja Phillipsiltä kysyy, millaisia trendejä transmediassa on tällä hetkellä, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: virtuaalitodellisuus eli VR.

– HBO:lla on ollut selkeä visio, jossa yhtiö on halunnut panostaa uusiin mediaprojekteihin. Ykköskaudella he tulivat kysymään meiltä, olisimmeko kiinnostuneita kokeilemaan VR-teknologiaa, ja tästä muodostui ensimmäinen laaja projektimme Westworldin tiimoilta, Phillips kertoo.

Phillipsin ja O'Toolen seuraava iso projekti, Westworld Experience oli esillä tänä keväänä Austinin South by Southwest -tapahtumassa.

– Suunnittelimme ja perustimme South by Southwestiin oikeastaan kokonaisen lännenkaupungin, joka oli sekä interaktiivinen että immersiivinen, O'Toole kertoo.

Neljän kuukauden aikana rakennettu ja treenattu Westworld Experience on toistaiseksi ollut HBO:n haasteellisimpia live-projekteja ja siitä kohistiin amerikkalaisessa mediassa syystäkin. Projekti kertoi siitä, että fanit haluavat myös teatterinomaisia kokemuksia, jotka ovat lihaa ja verta. Ihan kaikkea ei transmedian nimissä kuitenkaan voi tehdä.

– Digitaaliset laajennukset ja live-installaatiot laventavat tarinaa, jonka näet ruudulta. Ja jotta tämä kaikki resonoisi Westworldin kanssa, niiden pitää myös kunnioittaa sarjan sääntöjä, juonta ja roolihahmoja, Halle K. Phillips pohtii.

Transmedia-ammattilaisen unelmatyöpaikka

Suomessa transmedia on hieman tuntemattomampi käsite, mutta sen tiimoilta on tehty projekteja muun muassa Nörtti: Dragonlayer666 -televisiosarjan kohdalla.

– Yleensä luullaan, että digitaalinen markkinointi on suunnattu nuoremmalle yleisölle, mutta me emme tiedä Westworldin fanien ikärakennetta, emmekä oikeastaan tiedosta kyseistä asiaa, kun teemme transmediaa. Tähtäämme enemmän koukuttavuuuteen. Jos olet tavallinen fani ja haluat tietää, kuinka aseet toimivat, sellaista on helppo saada selville. Mutta jos haluat sukeltaa jäniksenkoloon ja selvittää mitä Delos-yhtiö tekee ja mistä siinä on kyse, on meillä tarjolla kerrostumia toistensa jälkeen tutkittavaksi, Halle K. Phillips toteaa.

Sekä Phillips että O'Toole pitävät Westworldia transmedia-ammattilaisen unelmatyöpaikkana.

– Westworld on sarja, joka esittää jatkuvasti kysymyksiä yleisölleen. Sen koko maailma on jo lähtökohtaisesti hyvin rikas, joten sieltä löytyy runsaasti katvealueita ja kulmia, joihin voimme kaivautua ja joita itse sarjalla ei ole aikaa tutkia, Phillips jatkaa.

Noreen O'Toolen mukaan todellinen haaste onkin itse asiassa fanikunta.

– Kun julkaisimme ensimmäisen Vine-videon twitterissä, lähetimme samalla viestejä, että tässä jutussa on sitten syvempiä tasoja. Emme ymmärtäneet, että fanit odottivat jotakin vieläkin monimutkaisempaa. Me yritämme vastata haasteeseen ja hauskaahan tätä on tehdä!

Noreen O'Toole ja Halle K. Phillips ovat vierailleen Suomessa kulttuuri- ja media-alojen Lifthelsinki-tapahtumassa.

– Se on hyvä kokea. Virheistä oppii, Anna Puu naurahtaa uupumuksesta kysyttäessä Puoli seitsemän -ohjelmassa.

– Jossain vaiheessa kun alkaa vanne kiristyä pään ympärillä. Silloin ei vaan jaksa. Ääni ei kulje. Ei ole enää mitään annettavaa. Tämä ammatti on nimenomaan sitä, että annan itsestäni koko ajan. Ei ollut enää mitään, missä voisin ladata akkujani. Sitten tulin kipeäksi.

Uupumus opetti oman jaksamisen rajallisuutta ja itsestä huolehtimisen tärkeyttä. Hän korostaa nyt erityisesti oman ajan tärkeyttä.

– Pitäisi yrittää ainakin kerran viikossa löytää edes puolikas päivä, jonka pyhittää itselleen. Jos on kylpyamme, niin tee vaikka suolakylpy, minne mennä makaamaan.

“Biisileirillä” lauluilla on tilaa syntyä

Anna Puun musiikki on syntynyt viimeisillä levyillä pitkälti samalla porukalla, johon kuuluvat artisten itsensä lisäksi Jukka Immonen, Zachris Alexander Stierncreutz eli Knipi, Lasse Kurki ja uutena tulokkaana tähän porukkaan tullut Teemu Brunila.

– Pyrimme aina lähtemään pois Helsingistä, koska silloin meillä on tila, jossa voimme keskittyä vain siihen tekemiseen. Kutsumme sitä biisileiriksi, mutta se ei varsinaisesti ole biisileiri siinä oikeassa merkityksessään.

Helsingistä omaan rauhaan vetäytyminen on ollut ilmeisen hyvä tapa toimia, koska Anna Puun uusi albumi nousi ensimmäisen listaviikkonsa aikana Suomen virallisen albumilistan ykköseksi elokuussa.

Anna Puu kokee vastuun omista lauluistaan olevan viime kädessä itsellään, mutta nauttii siitä, että voi tehdä itselleen vuosien saatossa hyvin tutuksi tulleiden ihmisten kanssa musiikkia.

– Se on hyvinkin orgaaninen tapahtuma, miten ne biisit syntyvät. Sitä on mahdoton yrittää selittää.

– Tykkään tehdä näiden tyyppien kanssa. Siinä pitää osua yksiin ymmärrys musiikin estetiikan kanssa.

Muutos lähti rytmin kaipuusta

Uudella albumilla kuullaan uudistunutta Anna Puuta. Halu muutokseen lähti hänestä itsestään.

– Mä kaivannut viime vuosina sellaista rytmikkyyttä ja ehkä myös ei-niin-syvissä vesissä menemistä.

Vuoden 2019 Ars Fennica -palkinnosta kisaavat seuraavat nykytaiteilijat:

Petri Ala-Maunus, s. 1970, Suomi.

Taiteilijan maisemamaalaukset avaavat jylhiä näkymiä maailmaan ennen ihmistä tai ihmisen jälkeen.

Miriam Bäckström, s. 1967, Ruotsi.

Kokeellisissa töissään taiteilija hyödyntää visualisoinnin ja tarinankerronnan yleisiä käytäntöjä – mutta myös kumoaa niitä.

Ragnar Kjartansson, s. 1976, Islanti.

Taiteilijan on luonnehdittu liikkuvan vapaasti taidemuodosta toiseen: hän tekee musiikista veistoksellista, maalauksista performatiivisia ja muuttaa filmin eläviksi tauluiksi.

Aurora Reinhard, s. 1975, Suomi.

Median ja mainosten kuvasto sekä länsimaisen taiteen historia ovat lähteitä taiteilijan teosten kuva-aiheille. Löytämänsä kuvat Reinhard tulkitsee henkilökohtaisten kokemustensa ja sukupuolen kautta.

Egill Sæbjörnsson, s. 1973, Islanti.

Yhteys mielen todellisuuden ja fyysisen todellisuuden välillä on yksi taiteilijan keskeisistä teemoista, kun hän projisoi esineisiin videoita, jotka voi tulkita ajatuksina ja mielen kuvina.

(Kuvanäyte Sæbjörnssonin taiteesta on tämän artikkelin pääkuvana.)

Amos Rex esittelee palkintoehdokkaat yhteisnäyttelyssä

Ehdokkaiden nimet julkistettiin torstaina Kiasmassa.

Ehdokkaiden töihin voi tutustua ensi kesänä yhteisnäyttelyssä, joka on esillä taidemuseo Amos Rexissä Helsingissä 19.6.–8.9. Yleisö voi äänestää omaa suosikkiaan näyttelyssä

Palkinnon voittaja julkistetaan ensi vuoden syyskuussa. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö palkitsee taiteilijan 40 000 eurolla.

Voittajan valitsee tehtävään kutsuttu kansainvälinen taideasiantuntija.

Tänä vuonna palkinnon sai taidemaalari Kari Vehosalo, joka tekee maalausten lisäksi myös valokuvia ja esinekoosteita.

Ihmiskaappauksesta tulee mieleen kahden kulttuurin avioerolapsi, joka viedään salaa Suomesta toiseen maahan. Ihmiskaupasta tulee mieleen nuori, afrikkalainen nainen, joka houkutellaan hyvän työpaikan varjolla Eurooppaan ja pakotetaan prostituutioon.

Kaappauksesta tai ihmiskaupasta ei tule mieleen koulutettu, kielitaitoinen suomalainen nainen, joka etsii työpaikkaa työministeriön sivuilta.

Marissa Jaakola kertoo tulleensa työnantajansa kaappaamaksi. Hän virui kuukausia nälkiintyneenä, sairaana ja huumattuna eri puolilla Tunisiaa sijaitsevissa asunnoissa ja hotellihuoneissa. Häntä pahoinpideltiin ja hänet raiskattiin. Pako Suomeen onnistui lopulta Jaakolan oman kekseliäisyyden ja muutaman suomalaisen avulla.

Tästä kaikesta nyt kulunut reilu kymmenen vuotta ja on aika kertoa, mitä tapahtui.

– Minulla oli koko ajan tosi suuri halu selvitä. Kun aloin toipua tapahtuneesta, ajattelin, että haluaisin kirjoittaa kirjan, kertoo Marissa Jaakola.

– Olin avustajana Arto Halosen elokuvassa Valkoinen raivo. Pidin paljon elokuvasta ja sen toteutustavasta. Silloin päätin ottaa yhteyttä Artoon ja ehdottaa yhteistyötä.

Arto Halonen liikuttui Jaakolan tarinasta. Hän halusi sekä tehdä elokuvan, että auttaa Jaakolaa. Halosella oli hyvät suhteet Like-kustantamoon entisten projektien myötä ja sieltä näytettiin vihreää valoa myös kirjalle. Kustantamo palkkasi Ari Väntäsen avuksi kirjaprojektiin. Takaisin valoon -elokuva ja kirja syntyivät tahoillaan yhtä aikaa yhteistyössä. Elokuvassa Jaakola kuvaa tarinansa vaiheita värien avulla. Aloitetaan keltaisesta.

Keltainen vaihe

Marissa Jaakola oli valmistunut merkonomiksi ja opiskellut venäjää Pietarissa. Vuonna 2007 hän etsi ensimmäistä vakituista työpaikkaa Helsingissä ja lähetti hakemuksen toisensa perään.

Yhteen pyydettiin liittämään mukaan valokuva. Se hieman ihmetytti, mutta paikka lakiasiantoimiston uuden toimipisteen avaajana ja assistenttina kuulosti muuten asialliselta ja kiinnostavalta. Edustavia kuvia löytyi kyllä. Jaakola oli toiminut mallina opintojen ohella.

Työpaikkahaastattelun teki toimiston johtaja. Jaakola nimittää häntä kirjassa Lakimieheksi. Mies puhui suomea hyvin, pienellä korostuksella. Hänen ulkoasunsa, olemuksensa ja puheensa vakuuttivat. Palkkatarjous oli hyvä ja työ alkaisi heti. Mikä parasta, pian Jaakola sai tietää tulleensa valituksi.

Marissa Jaakola pääsi kalustamaan tyylikästä toimistoa World Trade Centeriin kaupungin ydinkeskustaan. WTC vakuutti ettei rakennukseen ole mitättömillä yhtiöillä asiaa. Lakiasiaintoimisto läpäisi seulan.

Jaakola sai palkkansa ajallaan ja muutti omaan kotiin, pois entisen poikaystävänsä Riston asunnosta. Nuori nainen ajatteli elävänsä pelkkää valoa, keltaista.

Sitten tuli eteen ensimmäinen työmatka.

Musta vaihe

Lakimies lähetti Jaakolan ensin Saksaan. Sieltä tämän tuli ostaa auto omalla luottokortillaan. Toisen auton hän osti Sveitsistä.

Genovassa Lakimies liittyi Jaakolan seuraan. He ajoivat autot lauttaan ja matkustivat Tunisiaan. Toimiston oli määrä avata sinne puhelinkeskus Eurooppaa halvempien kustannusten vuoksi.

Jaakola kertoo Lakimiehen huumanneen hänet autossa matkalla majapaikkaan. Seuraavat kuukaudet hän makasi sängyllä milloin hotellissa, milloin yksityiskodeissa, lukkojen takana, huumattuna. Unelmien työpaikka olikin ansa.

– Minulle syötettiin huumaavia aineita ruoan mukana. Niillä haluttiin murtaa sekä mieltä että fysiikkaa, että minun olisi mahdollisimman vaikea pyrkiä sieltä pois, analysoi Marissa Jaakola nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Jaakolalle selvisi, että mies aikoi myydä hänet eteenpäin, mutta kauppa meni mönkään. Huumeet ja Jaakolan tarvitsemien sydänlääkkeiden puute olivat saaneet hänet niin huonoon kuntoon, ettei hänestä ollut enää “myyntiartikkeliksi”.

– Olin aliravittu, sairas ja nestehukassa. Pystyin juuri ja juuri hengissä, enkä olisi kauaa pysynytkään, jos minua ei olisi pelastettu.

– Kyllä siinä oli mukana myös sellaista, että haluaako hän omistaa minut, pitää itsellään jostain järjettömästä syystä.

Myyntiyrityksen jälkeen lakimies päätti ottaa Jaakolasta irti sen minkä sai. Mies pahoinpiteli ja raiskasi Jaakolan useaan kertaan. Lakimies tuntui saavan tyydytystä adrenaliinista, jota väkivalta nostatti. Samoja tunteita hänessä näkyi auton ratissa. Hän kaahasi autolla ylinopeutta ja noudatti liikenteessä omia sääntöjään.

Harmaa voittaa mustan

Kuolemaisillaan olevan Marissa Jaakolan pelastivat lopulta neljä ihmistä. Tietysti mukana oli muitakin, mutta päätyön tekivät Jaakolan äiti, ex-poikaystävä Risto, Tunisian Suomen lähetystön virkailija Päivi sekä erään Jaakolaa vartioineen perheen pieni tyttö.

Tyttö oli ystävystynyt Jaakolan kanssa ja oppinut hieman suomea. Kun lakimies sairastui kovaan selkäkipuun, Jaakola uskaltautui soittamaan äidilleen. Tyttö pyysi Jaakolan äitiä lähettämään hänelle valokuvan itsestään ja kertoi puhelimessa osoitteen. Sen perusteella Suomen lähetystö lähetti paikalle poliisit, ja kun ensimmäinen kerta ei tuottanut tulosta, virkailija-Päivi lähti itse matkaan. Risto lupasi maksaa matka- ja sairaalakulut. Lähetystö ei voinut niitä korvata.

Marissa Jaakola saapui Suomeen joulukuussa. Hän ei pystynyt kävelemään ja istui pyörätuolissa kesävaatteet yllään.

– Risto toi minulle talvitakin ja talvikengät. Hänen ansiostaan pääsin myös sairaalaan.

– Olen ylpeä suomalaisuudestani ja tämä on kotimaani, mutta kotimaa ei ollutkaan kohdallani hyvinvointi- ja oikeusvaltio.

Jaakolaa ei kohdeltu ihmiskaupan uhrina. Lakimiestä syytettiin omaisuusrikoksista ja hänet velvoitettiin maksamaan autot Jaakolalle. Pahoinpitelyt, vankina pitäminen ja raiskaukset päätettiin käsitellä Tunisiassa, jossa ne olivat tapahtuneet. Tutkinta siellä eteni hitaasti. Lopulta tuli tieto, että lakimies oli kuollut auto-onnettomuudessa.

Häväistylle, sairaalle ja pahoinpidellylle Marissa Jaakolalle jäi elinikäisen trauman lisäksi kymmeniä tuhansia euroja velkaa.

– Velkataakka pitää minut yhä kiinni menneessä. Se tuntuu todella väärältä kaiken kokemani jälkeen, Jaakola sanoo.

Punainen valtaa alaa

Elokuvalta kuulostavat tapahtumat ovat muuttuneet elokuvaksi.

Takaisin valoon -elokuva on dramatisoitu dokumentti. Siinä asianosaiset kuvailevat tapahtumia omalta kantiltaan. Kuvissa liikutaan näyttelijöiden matkassa Suomesta Tunisiaan. Tunisiassa näyttelijät ja kuvausryhmä olivat paikallisia.

– Mietin, mitä siellä mahdetaan ajatella, kun tulen tällaisen aiheen kanssa, ohjaaja Arto Halonen kertoo.

– Kuvausryhmä ja avustajamme olivat kuitenkin asialle hyvin myötämielisiä. He sanoivat, että tällainen maa tämä on. Ja, että lakimiehen kaltaisia ihmisiä on valitettavasti olemassa. Kaikkialla.

Marissa Jaakola on pyrkinyt toipumaan parhaansa mukaan. Hän on saanut lapsen ja jatkaa elämäänsä. Hän ei halua katkeroitua ja on antanut rakkauden ottaa vallan. Rakkauden väri on punainen.

Jaakola halusi kertoa tarinansa auttaakseen muita samankaltaisia asioita kokeneita. Ja varoittaakseen, näinkin voi tavalliselle suomalaiselle käydä.

Suomi ei ole irrallinen turvasaareke ihmiskaupassa, vaan sitä tapahtuu myös täällä.

– Minua on syyllistetty. Kysytty, miksi otit sen työpaikan. Se on vähän sama, kun avioeron jälkeen kysyttäisi, miksi otit sen miehen tai naisen. Olisit ottanut naapurin Pertin tai Annan.

– Se on varmaan jokin itsesuojelumekanismi. Ei haluta ajatella, että tällaista tapahtuu Suomessa. Ei hyväksytä sitä.

Samoin ajateltiin virallisessakin Suomessa pitkään. Ihmiskauppa kriminalisoitiin vuonna 2004. Vasta sen jälkeen käynnistyi ihmiskaupan vastainen työ ja uhrien auttaminen.

Tieteentekijöiden liitto on valinnut tänä vuonna poikkeuksellisesti sekä Vuoden tieteentekijän että Vuoden tieteenteon.

Vuoden tieteentekijäksi on valittu filosofian tohtori Jussi Jalonen, 43, Tampereelta. Vuoden tieteenteko on puolestaan yliopistolaisten lakko viime helmikuussa.

Valinnat julkistettiin perjantaina Yliopistolaisten ay-voimaa -seminaarissa Helsingissä.

Filosofian tohtori Jussi Jalonen on apurahatutkija ja tietokirjailija. Hänet tunnetaan etenkin sotahistorian tutkimuksesta.

Hän väitteli vuonna 2014 Venäjän keisarillisen kaartin suomalaisten sotilaiden roolista Puolan kansannousun kukistamisessa vuonna 1831.

Jalonen on kirjoittanut myös ulkomailla sotineita suomalaisia käsittelevän kokoelman "Vapaaehtoiset" ja talvisodan ratkaisutaistelua käsittelevän kokemushistoriallisen teoksen "Summan tarina". Uusimpana kirjahankkeena Jalonen on tehnyt aatehistoriallista teosta Ayn Randin elämästä ja aatteista.

Suurimman osan työurastaan Jalonen on elänyt apurahoilla, mikä on tutkijoille tyypillistä. Väitöskirjavaiheessa hänellä oli kahden vuoden tutkijakoulupaikka. Lisäksi hän on toiminut tuntiopettajana ja luennoitsijana Tampereen yliopistossa.

Vääriä tulkintoja Suomen historiasta

Jussi Jalonen on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Hän jaksaa Tieteentekijöiden liiton mukaan väsymättä oikoa sosiaalisen median kanavilla esitettyjä historiantulkintoja.

– Tutkijalla on suorastaan moraalinen velvollisuus tuoda julki omaa osaamistaan niillä aloilla, joita on tutkinut, Jussi Jalonen sanoo.

Jalosen mukaan Suomessa on esimerkiksi parin viime vuoden aikana käyty lakkaamatta keskustelua Suomen historiasta. Etenkin Suomen itsenäisyydestä, kansalaissodasta ja hyvinvointivaltion synnystä liikkuu välillä tieteen näkökulmasta vääriä tulkintoja.

– Historiallista viitekehystä käytetään oikeuttamaan omaa poliittista retoriikkaa, Jalonen sanoo.

Välillä historiasta tehdään mahtipontisia tulkintoja, joita käytetään omassa retoriikassa. Esimerkkinä Jalonen kertoo tuoreen keskustelun irtisanomislaista.

Yliopiston lakko

Jussi Jalonen toimi viime neuvottelukierroksella Tampereen yliopiston lakkopäällikkönä. Tieteentekijöiden liitto kehuu tätä työtä.

– Jalonen oli erittäin aktiivinen tiedottaja ja hänen blogitekstinsä avasivat neuvottelutilannetta ja työtaisteluun joutumista nopeasti ja selkeästi. Blogeissa kuvastui Jalosen sujuva ilmaisutaito, historiantutkijan perusteellisuus ja asioiden tarkka taustoitus. Hän hoiti ja hoitaa hienosti myös englanninkielisen viestinnän, Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen kertoi palkitsemisen perusteluissa.

Helsingin yliopiston koko henkilöstö oli yhden päivän lakossa helmikuussa. Eri yliopistoissa pidettiin tukimielenosoituksia ja muita tempauksia.

– Ne osoittivat vahvaa yhteen hiileen puhaltamista. Yliopistoyhteisö näytti voimansa, Koikkalainen korosti puheessaan perjantaina.

Perjantaina avautuva Place of Origin -näyttely esittelee Alaskan alkuperäiskansan nykytaidetta Anchoragen museon kokoelmasta.

Alkuperäisväestön asuttama alue Alaskassa on maantieteellisesti valtava. Jotain monimuotoisuudesta kertoo se, että Alaskassa puhutaan kahtakymmentä alkuperäiskieltä ja niiden satoja murteita.

Öljy- ja kaivosteollisuuden voimakas kasvu Alaskassa, ilmaston muutoksen aiheuttamat vaikutukset ja identiteettikysymykset ovat ajankohtaisia aiheita, joita Rovaniemen taidemuseon näyttelyyn osallistuvat taiteilijat kommentoivat teoksillaan. He purkavat teoksillaan kolonialistista valta-asemaa ja rohkaisevat vaihtamaan ajatuksia alkuperäiskansojen identiteetistä, kulttuurin elpymisestä ja alkuperäiskansojen taiteen tarkoituksesta.

Taiteilija Sonya Kelliher-Combsin kolme setää ja kolme serkkua on tehnyt itsemurhan. Kelliher-Combs käsittelee kahdessa Rovaniemellä esillä olevassa teoksessaan alkuperäisväestön korkeita itsemurhatilastoja.

– Alaskan alkuperäiskansat ovat kärsineet kolonisaation vaikutuksista sukupolvien ajan. Alkuperäisväestöön kuuluvilla on kolme kertaa suurempi riski itsemurhaan kuin yhdysvaltalaisilla yleensä. Teos auttaa muistamaan ne ihmiset, jotka ovat tehneet itsemurhan, Kelliher-Combs sanoo.

Kelliher-Combsin tausta on monikulttuurinen, ja hänen teoksensa ammentavat alkuperäisväestön perinteistä. Taiteilija näkee, että Alaskan alkuperäiskansojen ongelmat ovat yleisiä muuallakin.

– Olimme kaikki alkuperäisväestöä jossain vaiheessa. Olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Nämä ongelmat eivät koske vain meidän kansaamme, vaan myös muita ihmisiä.

Place of Origin - Alaskan alkuperäiskansojen nykytaidetta - näyttely on esillä Rovaniemen taidemuseo Korundissa 3. maaliskuuta 2019 asti.

Uudessa taidemuseo Amos Rexissä on vieraillut jo 100 000 kävijää, vaikka museo on ollut auki vajaat kaksi kuukautta .

Museo avattiin elokuun lopussa, ja suursuosio on yllättänyt museon henkilökunnan.

– Olemme aivan ällikällä lyötyjä. Ja iloisia! sanoo talous- ja hallintojohtaja Henrik Johansson.

Museo lahjoitti perjantaina 100 000:n kävijän rajan rikkoneelle Liina Vanniselle, 14, perheineen ilmaisen sisäänpääsyn lisäksi kaksi museokorttia tapahtuman kunniaksi.

Rex on ollut avaamisestaan lähtien auki kuusi päivää viikossa, kävijöitä on ollut keskimäärin 2300 päivässä.

Lue lisää:

Amos Rex teki uuden kävijäennätyksen: 2800 kävijää päivässä

Amos Rexin avajaisnäyttely on digitaalisen taiteen ja teknologian juhlaa – katso ensimmäiset kuvat ja video valmiista museosta, jossa uusi ja vanha limittyvät toisiinsa

Amos Rex -museo avaa upottamalla kävijät toiseen todellisuuteen – japanilaiset poikkitaiteilijat täyttävät museon villillä digitaalimaailmalla

Tanssin talo on keskeyttänyt ohjelmapäällikön haun. Yhden henkilön sijaan koko kansan tanssikeskus on päättänyt hakea tehtävään ohjelmasuunnittelusta vastaavaa tiimiä. Tanssin talon johtaja Matti Numminen perustelee päätöstä moniäänisen ja monimuotoisen ohjelmiston takaamisella.

– Yhden henkilön varassa on aina se riski, että suunnittelu muuttuu yksioikoisemmaksi, Numminen sanoo.

Numminen painottaa Tanssin talon lupausta palvella tanssin kenttään mahdollisimman laaja-alaisesti. Tämä lupaus on hänen mukaansa helpompi pitää tiimivetoisella ohjelmistosuunnittelulla.

Suunnittelutiimi esillä jo aiemmin

Tanssin talon ohjelmapäällikön haku käynnistyi kesällä. Paikkaa haki reilut 30 ihmistä. Noin neljännes hakemuksista saapui ulkomailta.

Haastatteluvaiheessa Tanssin talon johto kuitenkin päätti muuttaa lähestymistapaansa tehtävää kohtaan. Eikö tehtävään löytynyt pätevää hakijaa?

Tähän kysymykseen Numminen ei vastaa. Sen sijaan hän huomauttaa, että taiteellisesta ohjelmasta vastaava suunnittelutiimi oli esillä yhtenä vaihtoehtona jo Tanssin talon liiketoimintasuunnitelmaa tehtäessä. Matkan varrella talossa kuitenkin päädyttiin ohjelmistopäällikkön pestiin.

Nyt palattiin taiteelliseen tiimiin.

Alustavan suunnitelman mukaan tämä ryhmä muodostuu kolmesta asiantuntijasta. Määrä voi vielä pienentyä tai kasvaa yhdellä. Mukaan voi hakea itsenäisesti tai kollektiivisesti.

Numminen kertoo tulevalla tiimillä olevan samoja vastuualueita kuin mitä ohjelmapäällikölle oli suunnitteilla. Yksityiskohtaisia työtehtäviä ei vielä olla nimetty.

– Me tiedämme, mitä osaamista me tarvitsemme, mutta me emme halua spesifioida, että yhden ihmisen pitää osata kaikki nämä asiat, Numminen linjaa.

Tiimillä haastava tehtävä

Tanssin talon tavoitteena on saavuttaa 150 000 katsojaa vuosittain. Tämä on haastava tavoite.

Numminen ei ole huolissaan siitä, että tiimimuotoinen tehtävänhaku karkottaisi parhaimmat hakijat. Yksittäisten henkilöiden vastuut ovat tiimissä pienempia ja tämä vaikuttaa palkkaan.

– Uskallan sanoa, että pystymme maksamaan kilpailukykyistä palkkaa kaikille tiimiin tuleville. Siitä ei ole huolta, Numminen vakuuttaa.

Helsingin Kaapelitehtaan yhteyteen nousevan Tanssin talon avaa ovensa näillä näkymin syksyllä 2021. Avajaiset myöhästyvät noin vuodella rakennustöiden lykkääntymisen vuoksi.

Talon tavoitteena on tehdä heti kokonainen syysohjelmistokausi.

Lue myös:

Olipa yllätys – Tanssin talolle löytyi johtaja pienestä kriisiteatterista

Sothebyn huutokauppakamarissa Lontoossa koettiin lokakuun alussa yllätys, kun meklari kopautti Banksyn Tyttö ja ilmapallo -teoksen myydyksi. Samalla hetkellä, kun nuija osui pöytään, taideteoksen kehykseen piilotettu silppuri käynnistyi ja teos tuhoutui – ainakin osittain.

Kuvataiteilija Banksyn tällä viikolla julkaisemalla videolla näytetään, miten teos laitetaan silppurilla varustettuun kehykseen ennen huutokauppaa. Videolla voit nähdä tuntemattoman henkilön painavan teoksen myyntihetkellä kaukosäädintä, joka käynnistää silppurin.

Osittain tuhoutuneesta teoksesta ehdittiin huutaa 860 000 puntaa, eli lähes miljoonaa euroa. Alkushokin jälkeen teoksen uusi omistaja hyväksyi kaupan tuhoutumisesta huolimatta. Hän sanoi pian ymmärtäneensä ostaneensa palan taidehistoriaa.

Muodonmuutoksen kokenut taideteos sai myös uuden nimen. Tyttö ja Ilmapallo on nyt nimeltään Rakkaus on roskakorissa. Teoksen arvon on uskottu jopa nousevan.

Anonyyminä pysyttelevä Banksy on niittänyt kansainvälistä mainetta kantaa ottavilla teoksillaan ja näyttävillä tempauksillaan. Hän on muun muassa maalannut Länsirannan muuriin ja salakuljettanut oman versionsa Mona Lisasta Louvreen. Banksyn töiden hinnat ovat nousseet rinnan hänen suosionsa kanssa.

Taiteilijan henkilöllisyyttä on arvuuteltu vuosia. Videon lopussa näet, miten silppurin olisi pitänyt toimia.

Kirjallisuudesta ammentava käsikirjoitus, slaavilaiseen kansanperinteeseen yhdistyvä rikas fantasiamaailma ja taidokasta animointia. Kiehtova Witcher-sarja edustaa pelialan aatelia, mutta harvemmin tällaistenkään teosten yhteydessä käytetään sanaa taide. Juuri tämä asetelma oli lähtölaukaus Juho Kuorikosken Pelitaiteen manifesti -kirjalle.

– Minua on jo pitkään rieponut tapa, jolla peleistä puhutaan. Siinä on tasan kaksi näkökulmaa: joko talousluvut tai pelien haittavaikutukset. Haluan osoittaa kirjallani, että pelit ovat nimenomaan kulttuurisia tuotteita, Kuorikoski toteaa.

Useita kirjoja pelaamisesta kirjoittanut Kuorikoski toteaa samaan hengenvetoon kapoisten näkökulmien johtuvan siitä, että mediassa digitaalisista peleistä puhuvat usein ihmiset, joilla ei ole niistä ensi käden kokemuksia – ja että myös parjatut sota- ja räiskintäpelit voivat olla taidetta.

– Mikseivät voisi olla? Esimerkiksi Spec Ops: The Line -pelissä sotaa käsitellään nimenomaan pasifistisesta näkökulmasta ja siinä tuodaan pelaajan iholle sodan kammottavuus kaikissa muodoissaan. Lisäksi pelaaja on itse tapahtumien keskipisteessä, jolloin kokemus on mahdollisimman kouriintuntuva.

Peleissä jylläävät kuvataiteen lait

Kuorikosken mukaan pelejä voi pitää jopa taide-evoluution päätepisteenä, koska ne yhdistelevät elementtejä seitsemästä muusta taidemuodosta. Peleihin mahtuu niin kirjallisuutta, arkkitehtuuria kuin elokuva- ja teatteritaidettakin.

Ja mitä tarkemmin pelejä tutkii, sitä herkemmin huomaa, että niissä noudatetaan enemmän tai vähemmän orjallisesti myös kuvataiteen universaaleja lainalaisuuksia ja perusmuotoja, jotka aiheuttavat psykologisia assosiaatioita.

Pyöreäpiirteinen Super Mario henkii hyväntahtoisuutta, kun taas esimerkiksi Silent Hillin Pyramid Head -hahmon kolmionmuotoinen pää terävine reunoineen näyttäytyy uhkaavana ja aggressiivisena.

Halo-sarjan Master Chiefin neliskulmaiset muodot viittaavat tasapainoon ja tilanteen hallintaan. Halon kaarevat muodot huokuvat ja henkivät myös toivoa paremmasta, kun taas toisen ammuntapelin Gears of Warin kulmikkuus korostaa ahdistavaa tunnelmaa.

– Juuri tällaisia muotoja ja sommitelmia peleistä löytyy, mutta ne eroavat perinteisestä maalaustaiteesta siten, että peleissä vuorovaikutus pitää jollakin tavalla sitoa osaksi kokonaisuutta, Kuorikoski huomauttaa.

Voisi myös sanoa, että jokainen peli on tietynlainen näytelmä, jossa tosin yhdistyvät päähahmo ja yleisö.

– Esimerkiksi Secret of Monkey Island -seikkailupelissä ei olla suorassa vaikutuksessa pelimaailmaan. Siinä ollaan vuorovaikutuksessa päähahmoon, joka taas reagoi ja kommentoi pelimaailmaa: olet siis samalla sekä ohjaaja, pääosanesittäjä että yleisö.

Peleistä – kuten taidemaailmastakin – löytyy myös uusklassismia ja kertaustyylejä. Fez-peli näyttää klassiselta 16-bittiseltä peliltä, mutta siinä on moderni pelimekaniikka – retrohenkinen grafiikkatyyli on siis valjastettu nykyajan teknologiaan.

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana digitaalinen jakelu on yleistynyt, ja samalla se on tasapäistänyt kehittäjäkenttää. On ollut jännittävää nähdä, kuinka paljon viime aikoina on syntynyt retropelejä, joiden estetiikka viittaa 80-90 -luvuille. Vaikka kolmiulotteinen grafiikka on tämän hetken vallitseva trendi, kaksiulotteisia pelejä julkaistaan nyt varmaankin ennemmän kuin niiden alkuperäisellä kultakaudella.

Hauskaa esteettistä retroilua edustaa myös kanadalaisen Studio MDHR -indiefirman Cuphead -peli, johon on onnistuttu luomaan hyvin autenttista 1930-luvun anarkistista animaatiotunnelmaa – puhumattakaan siitä, että koko komeus on piirretty alusta loppuun saakka käsin.

Digitaalisen pelin ja perinteisen taiteen kohtaaminen lienee tähän mennessä tapahtunut saumattomimmin Four Last Things -seikkailupelin kohdalla, jossa pelimaailma on rakentunut tunnettujen renessanssimaalareiden tauluista. Peliä koristavat muun muassa Hieronymus Boschin enemmän tai vähemmän painajaismaiset visiot.

Mallia televisiosarjoista

Pelihistoria voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen aikakauteen, eli kaksi- ja kolmiulotteisen grafiikan periodeihin. Pelien visuaalinen kehitys on kulkenut käsi kädessä teknologisten innovaatioiden vanavedessä, ja tällä hetkellä kaikenkattava pyrkimys fotorealismiin on näkyvimpiä piirteitä.

– On selvästi haluttu kokeilla, minne saakka se rauta oikein venyy. Kun katsoo vaikkapa Red Dead Redemption kakkosta se näyttää käytännössä jo aivan oikealta lännenelokuvalta, Juho Kuorikoski toteaa yhdestä loppuvuoden odotetuimmista peleistä.

Viime vuosina toinen toistaan kunnianhimoisemmat ja taiteellisesti korkeatasoisemmat televisiosarjat ovat valloittaneet maailmaa, mutta peleissä sarjaformaatin hyödyntäminen on jäänyt yllättävän vähälle. Juho Kuorikosken mielestä tilanne voisi olla toisenlainen.

– Tämä on sääli, koska sarjaformaatti tarjoaisi huomattavasti paremmat lähtökohdat kerronnalle, kuin nyt vallalla oleva elokuvamainen tyyli. Esimerkiksi Remedyn Alan Wake oli jaettu kymmeneen tunnin mittaiseen episodiin ja pelikontekstissa se toimi todella hyvin. Koska kokonaisuus oli rakennettu tuolla tavalla, tarinaa ei tarvinnut venyttää liian pitkäksi.

Kuorikosken mukaan nimenomaan liiallinen elokuvamaisuus riivaa nykypelejä.

– Tämä näkyy siinä, kuinka juonenkuljetus tapahtuu isoissa peleissä – vuorovaikutus riistetään siksi ajaksi kun tarina etenee. Koska asioita kerrotaan pelin kielellä, pitäisi tämä huomioida myös juonenkuljetuksessa.

Kuorikosken mielestä pelejä myös kategorioidaan nykyisin väärin perustein.

– On hieman hassua, että peligenret ovat joskus syntyneet funktion perusteella. Joku räiskintäpeli voi kylläkin kertoa aivan mistä tahansa, kuten sekkailupelikin. Viimeisen vuosikymmenen aikana nämä raja-aidat ovat kaatuneet, ja esimerkiksi roolipelielementtejä löytyy jokaisesta isommasta toimintapelistä. Jonkinlaiselle genreuudistukslle olisi pelimaailmassakin kovasti tilausta.

Pelien vahva ilmaisuvoima

Moneen muuhun taiteenlajiin verrattuna pelitaiteella on etulyöntiasema jos halutaan näyttää, miltä jokin asia oikeasti tuntuu. Hellblade: Senua's Sacrifice -peli sijoittuu 700-luvulle ja kertoo psykoosiin ajautuneesta nuoresta kelttinaisesta. Peliä on rakennettu yhdessä neurotieteilijöiden ja skitsofreniaa sairastavien henkilöiden kanssa, jotta pelaajan kokemat hallusinaatiot olisivat mahdollisimman todentuntuisia.

– Hellblade: Senua's Sacrifice on yksi esimerkki pelien mahdollisuuksista: siinä pystytään tarjoamaan turvallinen alusta mielenterveyden häiriön kokemiseen. Mikään muu taidemuoto ei mahdollista tällaista, tässä laajuudessa, Juho Kuorikoski muistuttaa.

Kuorikoski nostaa tässä yhteydessä esiin vahvana todisteena pelien ilmaisuvoimasta myös graafisesti tyylikkään That Dragon, Cancerin, jossa vanhemmat kertovat omakohtaisia kokemuksiaan nelivuotiaan poikansa menehtymisestä syöpään.

– Pelit tarjoavat vuorovaikutuksen kautta todella paljon erilaisia väyliä ahdistavienkiin asioiden turvalliseen kokemiseen. Tällaisessa tapauksessa pelaaja on aktiivinen toimija, joka pääsee tapahtumiin mukaan huomattavasti syvemmälle kuin perinteisen passiivisen median avulla.

Samaa genreä edustaa viime vuonna julkaistu kotimainen Lydia-peli, jota Kuorikoski on ollut tekemässä. Lydia käsittelee alkoholismia lapsen näkökulmasta.

– Pelin tavoitteena oli, että se pelaajalle halutaan antaa mahdollisimman huono fiilis. Kyseessä on peli, jota olen itse halunnut pelata, ja koska sellaista ei ole ollut olemassa, teimme sen yhdessä kolmen muun henkilön kanssa.

Peleihin kaivattaisiin nyt lisää sisältöä

Mutta mihin suuntaan digitaaliset pelit sitten tulevaisuudessa kehittyvät? Juho Kuorikosken mukaan visuaalisuuden rajat alkavat peleissä tulla vähitellen vastaan.

– Se viisasten kivi pitäisi sitten etsiä jostakin muualta, ja toivon että se löytyisi nimenomaan tarinankerronnasta ja sisällöstä. Niin hieno asia kuin tämä peliteollisuus Suomelle on ollut, olisi kiva että yksinkertaisemmat pelit saisivat rinnalleen That Dragon, Cancerin kaltaisia pelitarinoita. Sellaisia, jotka oikeasti koskettaisivat ja voisivat kertoa ahdistavammistakin asioista.

Kuorikosken mukaan Suomen peliteollisuus on tietyllä tavalla maineensa vanki.

– Meidät on mielletty kännykkäpelimaaksi, minkä seurauksena suuri osa rahoituksesta valuu firmoille, jotka nimenomaan tekevät kännykkäpelejä.

Tuore, sisältöihin tarkoitettu apurahajärjestelmä tuonee tilanteeseen uutta potkua.

– Suomessa tehdään teknisesti älyttömän hyviä pelejä, mutta Remedy taitaa olla ainoa firma joka todella panostaa sisältöön. Toivon, että muutkin alkaisivat tehdä samoin.

Tietokirjailija Juho Kuorikoski pelaa luonnollisesti itsekin paljon, mutta haastattelua edeltävä päivä oli pelitön. Viime aikoina hän on vääntänyt pienen tyttärensä kanssa 8-bittisiä Nintendo-pelejä.

– Vaikka sitä ajattelisi, että tuonikäistä ei voisi kauheasti kiinnostaa tällaiset iskän käpylehmät, niin ihmeesti hän jaksaa näitä vanhoja Mega Maneja seurata. Minä sitten yritän hammasta purren pärjätä niissä yhtä hyvin kuin joskus 7-vuotiaana.

1. Miksi elokuva on tehty, ohjaaja Erik Poppe?

– Terrori-iskun jälkeen suurin huomio keskittyi hyökkääjään. Uhreistakin tiedämme jotain, mutta emme koskaan pysty kunnolla samastumaan heidän kokemuksiinsa. Emme voi ymmärtää, mitä he ovat käyneet läpi.

– Myös Utøyan iskusta selviytyneille alettiin ajan myötä toistella, että eikö asian voisi jo jättää taakse ja jatkaa elämää. Se johtuu siitä, että ihmiset eivät ymmärrä, mitä he ovat joutuneet kokemaan.

– Utøyan kohdalla kirjat tai sanat eivät ole riittäneet. Ajattelin kokeilla kuvan voimaa.

2. Jotkut ovat sitä mieltä, että elokuva on tehty liian aikaisin. Mitä ajattelet siitä?

– Olin valmistautunut siihen, että jos elokuva olisi selviytyjien mielestä väärin, niin en tekisi sitä. He kuitenkin tukivat projektia ja olivat samaa mieltä, että sen tekeminen oli tärkeää.

– Joukossa oli myös epäilijöitä, mutta suurin osa tuki projektia. Kun elokuva sai ensi-iltansa Norjassa (9.3.2018), keskustelu sen tarpeellisuudesta loppui. Ihmiset tunsivat, että aika oli oikea.

3. Valkokankaalla nähdään näyttelijöitä, mutta projektissa on ollut mukana myös saarelta selviytyneitä. Miltä tuntui työskennellä heidän kanssaan? Elokuvaa varten on muun muassa haastateltu 20 saarella ollutta nuorta.

– Kunnioitan heitä suuresti siitä, mitä he ovat joutuneet käymään läpi ja ovat silti saaneet elämästä uudestaan kiinni.

– On hämmästyttävää, että he halusivat osallistua tähän projektiin, käydä uudestaan läpi sen helvetin, jotta saisimme näytettyä tapahtumat oikein elokuvassa. Tämän parissa on tehty kaksi ja puoli vuotta töitä.

4. Mitä ajatuksia kesän 2011 tapahtumat sinussa herättävät?

– Kysymys on massiivisimmasta iskusta Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Isku tapahtui hiljaisessa ja rauhaisassa Norjassa.

– Yksi tärkeimmistä hetkistä iskun jälkeen oli se, kun olimme kokoontuneet kaupungintalolle Oslossa, meitä oli noin noin 300 000 – 400 000 ihmistä. Meillä oli ruusut, jotka nostimme taivasta kohti. Sillä hetkellä olimme enemmän yhtä kuin koskaan aiemmin – riippumatta poliittisista mielipiteistä tai kulttuurisesta tai etnisestä taustasta.

5. Millä tavoin julkinen keskustelu iskusta on edennyt vuosien aikana Norjassa?

– Keskityimme tekijään, oikeudenkäyntiin, rakennusten korjaamiseen ja muistomerkkeihin. Siihen, kuinka vastaavat iskut voisi tulevaisuudessa estää, ei olla paneuduttu, vaikka alun perin niin oli tarkoitus tehdä.

– Monet toivovat, että elokuva vihastuttaisi ja provosoisi niin, että ongelmaan vihdoin puututtaisiin. Ja jonkinlainen liike onkin syntynyt Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Etenkin nuoret ovat pitäneet yllä keskustelua aiheesta.

6. Tekijä oli äärioikeistolainen. Mitä ajatuksia äärioikeiston nousu Euroopassa herättää sinussa?

– Kun iskuista selviytyneet ovat myöhemmin avanneet julkisesti suunsa, he ovat saaneet äärioikeistolta tappouhkauksia. Sosiaalisessa mediassa on julkisesti harmiteltu sitä, että osa selvisi iskusta hengissä. Tällä elokuvalla haluan herätellä kaikkia toimimaan moista julmuutta vastaan.

– Äärioikeiston noususta olen tietysti hyvin huolissani. Se on uhka demokratiallemme.

Ihminen on selviytyjä, sanoo kriisipsykologi, mutta mikä lasketaan selviytymiseksi?

1. Millaisia ajatuksia asiantuntijassa herättää se, että Utøyan iskuista on tehty elokuva seitsemän vuotta tapahtumien jälkeen, kriisipsykologi Salli Saari?

– Siinä on sekä hyviä että huonoja puolia. Ajoituksen suhteen en näe, että elokuva olisi aivan liian lähellä. Tietysti se nostaa ajatuksia pinnalle varsinkin niille, joita tapahtumat erityisesti koskevat. Toisaalta he voivat ajatella, että tapahtumia on hyvä pitää esillä, ettei niitä unohdeta. Elokuva voi siis vaikuttaa myös positiivisella tavalla.

– Ajatus siitä, että iskun kokeneet olisivat jo unohtaneet tapahtumat, ja elokuva nostaisi ne haitallisesti esille, ei pidä paikkaansa. Tapahtumat ovat joka tapauksessa usein mielessä.

2. Tapahtumat kuvataan Poppen elokuvassa uhrien näkökulmasta. Miten tuollaisesta kokemuksesta voi ylipäänsä selviytyä?

– Ihmisellä on sisäänrakennettuja selviytymismekanismeja vaikeidenkin traumaattisten kokemusten varalle. Tietysti Utøyan tapaus on yksi kamalimmista mahdollisista kokemuksista.

– Esille nousee, mitä ylipäänsä pidetään selviytymisenä. Minä pitäisin selviytymisenä sitä, että pystyy esimerkiksi jollain tavalla jatkamaan opiskeluja, ja pystyy elämään suhteellisen normaalia elämää oireista huolimatta. Tältä kannalta katsottuna ihminen on selviytyjä.

– Jos taas katsotaan selviytymiseksi se, ettei tapauksesta jää mitään jälkiä, niin sellaista ei tällaisissa kokemuksissa ole. Tapahtumat palaavat muistoihin ja käyvät mielessä. Asiaa käsitellään vielä vuosienkin päästä.

Netflixissä on vastikään julkaistu Utøyan iskusta kertova elokuva 22 July. Sen on ohjannut brittiläinen Paul Greengrass. 22 July keskittyy Poppen elokuvasta poiketen myös Utøyan iskun jälkeisiin tapahtumiin.

Fritsuja, ystävyyttä ja mustia silmiä. Rantanuotiolla bailaava porukka, remakan joukon keskellä laskuhumalaansa jurottava kaveri.

Jouko Lehtola hankki nuorena valokuvaajana kannuksensa kiiteltynä muusikoiden ja bändien ikuistajana. Uusi vaihe uralla alkoi, kun hän käänsi kameransa yleisöön, ja seurasi nuoria keikkapaikkojen reunamille, parkkipaikkojen autobileisiin ja rantanuotioille.

Sen tuloksena syntyi Lehtolan mahdollisesti tunnetuin sarja, Nuoret sankarit (1996), joka rönsyilee nyt pitkin jyväskyläläisen Galleria Ratamon seinää.

Edellisen kerran Lehtolan teoksia oli esillä Jyväskylässä vuonna 1992. Alvar Aalto -museossa olleen Portrait of Finnish Rock -näyttelyn aikaan Lehtola ei ollut edes vielä valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta.

Suomen arvostetuimpiin valokuvataiteilijoihin kuuluva Lehtola kuoli 47-vuotiaana syöpään kahdeksan vuotta sitten. Hänen taiteellista perintöään vaalii vuonna 2011 perustetun Jouko Lehtolan säätiön asiamies, leski Jaana Novitskij.

– Nämä kuvat olivat Joukon lapsia. Kun olen kaitsenut näitä isättömäksi jääneitä seitsemän vuoden ajan, niistä on tullut myös omia lapsiani. Vaikka onhan Jouko tässä mukana aina.

Lehtola halusi aina ripustaa sankarinsa tavalla, joka tekee kohteelle oikeutta. Novitskijn mukaan hän kokosi aina näyttelyn yhdelle seinälle ison, vähän anarkistisen ryppään.

– Potpurriin hän sekoitti eri tekniikalla otettuja kuvia, ja kuvia myöhemmästä sarjasta Stadin nuoret. Jouko tykkäsi, että kun nuoret ovat villejä ja vapaita, niin kuvienkin pitää olla villissä järjestyksessä.

Lehtolan nuorisokuvat ovat aina olleet arvostettuja taidepiireissä, mutta erityisen suuri merkitys niillä on ollut monelle kuvatuksi tulleelle.

Nähdyksi tulemisen taikavoima

Oi nuoruus.

Moni aikuisena itsensä Lehtolan kuvista löytänyt on jakanut tarinan kuvan ottamisen hetkestä Jaana Novitskijlle. Suhtautuminen muutaman vuosikymmenen takaiseen itseen on yleensä huvittunutta ja lämmintä, muistot hyviä.

Neljä vuotta sitten Jouko Lehtolan myyntinäyttelyn yhteydessä perikunta lähti varta vasten etsimään muutaman kuvan nuoria. Viesti alkoi levitä kulovalkean lailla sosiaalisessa mediassa, ja etsittyjen nuorten lisäksi löytyi liuta muita.

Suuri osa yksinkertaisesti käveli sisään näyttelyyn, ja kertoi, että minä olen tuo tuossa, Novitskij muistelee.

Yksi paikalle pelmahtaneista oli Björk-tytöksi nimetty, Lepakon takapihalla kukkia tukassaan kuvattu karkulainen. Hän oli lähtenyt vanhemmilta salaa keikalle Helsinkiin – ja jäi nolosti kiinni, kun kuva ilmestyi aikakauslehdessä.

Siitä tytöstä tuli isona kirjailija Saara Turunen.

Nähdyksi tuleminen vaikutti vahvasti joidenkin kuvattujen nuorten elämään. Se on ollut voimaannuttavaa aikana, jolloin voimauttava valokuva ei ollut vielä mikään varsinainen juttu.

Erityisen koskettava Novitskijin mielestä on kahden peppilettisen tytön tarina sellaisen kuvan takaa, joka ei tällä kertaa mahtunut näyttelyyn. Kuvassa tytöistä toinen itkee kasvot ystävänsä olkaa vasten painettuina.

Itkevä tyttö oli menettänyt vanhempansa varhain, ja kuvauspäivänä murhe oli noussut taas mieleen.

– Hän kertoi, että nyt hän muistaa kuvaamisen hienona hetkenä, ei niinkään surullisena päivänä. Toinen tytöistä taas kertoi, että hänestä tuntui kuvaa otettaessa ensimmäistä kertaa siltä, että joku huomaa hänet. Se oli hänelle niin merkittävä kokemus, että hän opiskeli myöhemmin käyttämään valokuvaa terapian keinona.

Novitskij ei haluaisi nimetä kuvista omaa rakkaintaan – se tuntuu vähän samalta, kuin valitsisi suosikkilapsen. Yksi on kuitenkin sellainen, joka hänen mielestään summaa Lehtolan koko sarjan. Kyseisen kuvan tarina on myös tallennettu Lilyn blogiin.

– Tämä märkäpaitainen tyttö symboloi jonkinlaista modernia ikonimaalausta. Siinä tiivistyy todella paljon, on viattomuutta, mutta fritsu kaulassa kertoo, että jotain on jo koettu. Siinä on hiljaisuus ja läsnäolo.

Aina ja kaikkialla Jouko Lehtolan nuorisokuvat eivät kuitenkaan ole herättäneet silkkaa ihastusta. Oli niitäkin, joiden mielestä tämä ei ole se Suomi-kuva, jota maailmalle pitäisi esittää.

Koivu ja kesäyö

Lehtolan kuvissa on paljon perinteiseen Suomi-kuvastoon kuuluvia aineksia: on koivu, on vesiaihe, rakkaus ja kesäyö.

Ne vain ovat huomattavasti rosoisemmassa paketissa, kuin mihin designia, modernia teknologiaa ja puhdasta luontoa korostavat maabrändin varjelijat olivat vuosituhannen vaihteessa tottuneet.

Pariisin Suomi-instituutissa vuonna 2001 hieman nikoteltiin Lehtolan nuorisokuvien näyttelystä, muistelee Lehtolan säätiön hallituksen puheenjohtaja, valokuvaaja Jorma Puranen.

– Se ei ehkä ollut sitä imagonrakentamista, mitä heillä oli ollut mielessä, Puranen nauraa.

Yleisö kuitenkin otti kuvat omakseen, kuten usein maailmalla kävi. Vaikka niissä on jotain kovin suomalaista, vielä enemmän niissä on jotain universaalia.

– Jokainen löytää niistä hetkiä omasta nuoruudestaan, kommelluksista, rakastumisista ja juhlavammoista, summaa Jaana Novitskij.

Ainoa kerta, jolloin Novitskij muistaa Lehtolan kuvien aiheuttaneen yleisössä paheksuntaa, liittyy tosin kulttuurieroihin.

– Muutama pariisilaisrouva oli kauhuissaan siitä, miten ne Suomessa päästävät noin nuoret vapaasti menemään, ja vielä käyttämään alkoholia. Heille teini-ikäiset ovat vielä ihan lapsia.

Novitskij arvelee, että kuvien taian takana on se, miten paljaina, haavoittuvina, läsnä ja tosina nuoret ovat kameran edessä. Niissä on viattomuutta, jota voi olla mahdotonta saavuttaa enää nyt, kun kaikki ottavat hyvin itsetietoisina kuvia koko ajan. Etenkin itsestään.

– Joukolla – tai Jönssillä, kuten me häntä kutsumme – oli itsellään hyvin välitön asenne. Hän pääsi kuvattavien lähelle olemalla itse avoin ja läsnä. Luottamus piti välillä saada aikaan hetkissä, tilanteet olivat usein nopeasti ohi. Usein hän kuitenkin jäi viettämään aikaa nuorten kanssa.

Viattomuuden loppu

Novitskijin mukaan Lehtola lakkasi kuvaamasta nuoria 1990-luvun lopulla, kun alkoholi alkoi nuorten bileissä vaihtua koviin huumeisiin

– Kun hän palasi kotiin kuvauskeikoilta vaikka jostain teknobileistä, hän kertoi voivansa pahoin siitä, että niin monet nuoret ovat niin sekaisin.

Kovia huumeita käyttäneiden nuorten lähikuvissa mikään ei enää ollut enää hauskaa tai elämännälkäistä, sanoo Novitskij.

– Hän itse sanoi, että viattomuuden aika päättyi. Sen jälkeen hän teki sellaisia sarjoja, kuten _OD Helsinkija Viattomuuden loppu._

Lehtolan myöhemmissä sarjoissa esiintyi perheväkivallassa käytettyjä veitsiä, onnettomuuksissa tuhoutuneita autoja ja paikkoja, joissa joku oli kuollut huumeisiin. Taiteellisen työnsä ohella hän teki paljon toimeksiantoja lehdille, jatkoi rock-kuvausta ja teki mainoksia.

– Hän kuvasi suomalaisen kulttuurin muutosta iholta, toteaa Novitskij.

Kun Kiasma osti viisi vuotta sitten kokoelmiinsa 19 Lehtolan työtä, muistaa Novitskij museon tuolloisen johtajan Pirkko Siitarin todenneen, että Lehtolan teokset ovat dokumentti murroksesta ja se on siksi tärkeä säilyttää.

– Näen kokonaisuuden itse samoin kuin Siitari. Kun ajattelee Joukon teosten kaarta iloisista kuvista monen surullisen teoksen kautta takaisin muotokuvaan, on kaari astetta rankempaan todellisuuteen.

Asenne oli punk

Dokumentaarinen valokuvaus oli 1990-luvun alun Suomessa ajanut täysin karille, arvelee Taideteollisessa korkeakoulussa tuolloin opettanut Jorma Puranen.

Vaikka valokuvataide oli kovassa nousussa, ja suomalaiset tekijät vauhdilla kansainvälistymässä, oli ilmiön kääntöpuolena elitismi. Purasen mukaan dokumentaarinen valokuvaus teoretisoitiin liian pitkälle, ja siitä oli tullut turhan kompleksista.

Jouko Lehtolalla oli jo kouluun tullessaan varma, oma tyyli, jossa mennään suoraan kohdetta päin. Se tuntui raikkaalta ja tuoreelta.

– Monella opiskelijalla menee pitkään, ennen kuin heillä on hajuakaan omasta valokuvaajaidentiteetistään. Jouko taas oli heti selvillä siitä, mitä hän ammatillisesti tässä elämässä tahtoo. Hän oli monin tavoin jo valmis tehtyään pitkään rockkuvausta.

Opettaja ja oppilas ystävystyivät pimiössä vietettyinä vuosina. Sinne oli nimittäin mentävä, jos Lehtolaa mieli tavata.

– Hän oli äärimmäisen ahkera, kehitti koko ajan filmiä ja teki printtejä. Kemikaalien läträämisen lomassa tutustuimme toisiimme. Siellä ehdittiin käydä pitkiä keskusteluja.

Lehtola oli Purasen mielestä jo opintojen alussa monella mittapuulla jo täysin valmis valokuvataiteilja. Hänellä oli teknistä taituruutta ja vaistonvaraista kuvan tajua.

– Silloinkin, kun tilanteet olivat nopeita, pysyivät kuvat kasassa. Aika lahjomattomat kuvan kieleen, estetiikkaan ja rakenteeseen liittyvät asiat tulivat hänen selkärangastaan. Hänellä oli synnynnäistä lahjakkuutta, jota ei voi saavuttaa opiskelemalla.

Jorma Purasen mukaan Lehtola osasi ammentaa siitä, mitä näki. Musiikissa genrerajat alkoivat liudentua, taiteen ja populaarikulttuurin välinen muuri murtui ja muotikuvaus ujuttautui taiteen kentälle. Tuli uusia, visuaalisuuden varaan rakentuvia aikauslehtiä.

Lehtola kiinnostui erityisesti Isossa-Britanniassa kuvataiteen piirissä nousseesta uudesta estetiikasta. YBA-kollektiivin nuoret, vielä tuntemattomat taiteilijat – kuten Damien Hirst - käyttivät materiaaleja uudella tavalla, shokeerasivat ja esiintyivät räväkästi julkisuudessa. He tekivät nykytaiteesta trendikästä.

Valokuvataiteen puolella alkoi nousta uudenlainen dokumentaarinen lähestymistapa, jossa mentiin suoraan päin. Kuvat olivat värillisiä, ja niitä käytettiin paljon lehdissä. Tyylin pioneeri oli Richard Billingham, jonka filosofia on Purasen mukaan pitkälti sama kuin Lehtolalla.

– Billingham kuvasi omia alkoholistivanhempiaan tavalla, jossa mennään todella säälimättä päin pläsiä. Kuvissa on kuitenkin aina empatia mukana.

Sittemmin Lehtolan omia teoksia on käytetty seuraavien kuvaajapolvien opetuksessa, ja hän opetti itsekin. Lehtola on saanut lukuisia jäljittelijöitä, joista osa myös tunnustaa velkansa. Puranen on kuullut monen valokuvaajan suusta, miten Nuoret sankarit –sarjan näkeminen on vaikuttanut omaan ammatinvalintaan.

– Joukolla on valtava merkitys tiennäyttäjänä. Erityisen tärkeä oli se punk-asenne, että voin tehdä itse itseni, enkä tarvitse isoja rakenteita. Filmirulla riittää, ja se, että menee ja kuvaa. Siitä voi aloittaa.

Toisaalta moni on myös vähätellyt Lehtolan taidetta, ja väittänyt, että kuka tahansa voi ottaa samanlaisia kuvia.

– Illuusio syntyy konstailemattomasta, vilpittömästä tyylistä. Voi sen toimintatavan omaksua, tai ainakin voi yrittää, Puranen toteaa.

Ja alkuperäinen on aina alkuperäinen, huomauttaa Jaana Novitskij.

– Se on vähän kuin kirjallisuudessa Mary Shelleyn Frankenstein. Se on edelleen avainteos, johon palataan, vaikka sitä on seurannut miljoonia uusia kauhutarinoita.

Marginaaliin painetuille paikka valossa

Some Girls, jotain tyttöjä. Some Girls, melkoisia tyttöjä.

Jouko Lehtolan viimeiseksi jäänyt sarja vuodelta 2008 kuvaa transnaisia ja muunsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa. Sarjan ytimessä on jotain samaa kuin Nuorissa sankareissa, dokumentin ja muotokuvan yhdistämistä, näkymättömien ihmisten kohtaamista ja nähdyksi tekemistä.

Lehtola, joka teki paljon kuvauksia muun muassa Nokialle, oli toimeksiantajan keikalla Barcelonassa ison työryhmän kanssa. Siellä hän kuuli paikalliselta ystävältään Camp Nou -stadionin liepeillä öisin elävästä alakulttuurista.

Koska Lehtolaa kiinnostivat marginaaliin painetut ihmiset ja yhteiskunnan laidoilla tapahtuvat todellisuus, hän lähti tutustumaan asiaan. Espanjaa puhuvan ystävän, ja tämän paikallisen toimittajatutun kautta Lehtola sai kontaktin Camp Noun ihmisiin.

Nokian-keikan jälkeen Lehtola palasi kuvaamaan transnaisia, joihin oli tutustunut. Lehtola kuvasi kohteitaan siten kun he itse halusivat itseään kuvattavan. Ihmiset näyttivät Lehtolalle, mitä itse halusivat näyttää, ja missä itse halusivat. Osa kutsui Lehtolan kotiinsa, osaa kuvattiin puistossa tai kadulla.

Jouko Lehtolalle oli äärimmäisen olennaista jokaisen kuvattavan kunnioittaminen ja aito kiinnostus tätä kohtaan, painottaa Jaana Novitskij.

– Muistan, miten Joukoa kosketti se, että ihminen joutuu työskentelemään prostituoituna voidakseen tulla siksi, joka kokee olevansa. Korjausleikkaukset ovat kalliita, ja moni Joukon kohtaama transnainen keräsi sellaista varten rahaa. Jouko kuvasi nämä ihmiset arvostaen, ja naiseuttaan juhlien.

Suuri osa kuvista on räväköitä, katsokaa minua -vaatimuksen esittäviä, osa taas herkkiä, haavoittuvuuden paljastavia kasvokuvia.

– Näistä kuvista näkyy ylpeys omasta ruumiista ja itsestä, tässä ei ole kyse mistään riistosta tai pornosta, vaan halusta tulla kuvatuiksi. Luottamus näkyy. Luulen, että ihmisessä on syvälle rakennettu tarve tulla nähdyksi ja ikuistetuiksi.

Lehtola jatkoi teeman käsittelyä Bangkokissa, jonne hän jäi Nokian keikan jälkeen kuvaamaan katoi-ihmisiä, joita usein länsimaissa kutsutaan sanalla ladyboy.

– Häntä vaivasi Bangkokissa yhteisen kielen puute, koska hän oli aina todella kiinnostunut ihmisistä. Thaimaalaisten naisten tarinoita hän ei kuullut, vaan kuvaustilanteet hoidettiin lähinnä elekielellä, kuvailee Novitskij.

Taiteilija itse ei ehtinyt tuottaa kuvistaan kokonaisuutta. Sairaus tuli väliin. Samana vuonna, kun Lehtola kuvasi sarjan, hän sai syöpädiagnoosin.

Some Girls on ollut ennen Galleria Ratamon näyttelyä esillä vain kerran, puolitoista vuotta sitten Galleria Hippolytessa.

– Sairaus vei kaiken energian ja voimat. Emme edes ehtineet puhua näistä kuvista kovin paljon, koska suhteessamme puheenaiheet vaihtuivat. Ne liikkuivat sairauden ympärillä.

Jyrki Lehtola kuoli vuonna 2010 vain 47-vuotiaana, mutta teokset elävät.

Jouko Lehtola Some Girls Meet Young Heroes Galleria Ratamossa 18.10.-11.11.2018.