Yhdestä kaikkien aikojen arvostetuimmasta tv-sarjasta Breaking Badista on tekeillä elokuva. Sarjan päätähti Bryan Cranston vahvisti keskiviikkona, että elokuva on tulossa, mutta ei kertonut, onko hän itse mukana siinä. Cranston kuitenkin kertoi olevansa ehdottomasti kiinnostunut projektista, jos sarjan luoja Vince Gilligan pyytää häntä mukaan.

Vuosina 2008–2013 esitetty Breaking Bad voitti 16 Emmy-palkintoa ja kaksi Golden Globea ja sai paljon suitsutusta kriitikoilta. Sarjan päähenkilö on Cranstonin näyttelemä keski-ikäinen kemianopettaja Walter White, joka saa kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää ja alkaa valmistaa huumeita turvatakseen perheensä elatuksen.

Tv-sarja päättyy päähenkilö Walter Whiten kuolemaan. Slash Film -blogin tietojen mukaan tuleva elokuva jatkaisi siitä, mihin sarja lopetti. The Esquire -julkaisu spekuloi sillä mahdollisuudella, että elokuva keskittyisi Jesse Pinkmanin tarinaan. Tv-sarjassa Pinkmania näytteli Aaron Paul. The Albuquerque Journal kirjoittaa, että elokuvassa nähtäisiin kidnapatun miehen pako ja tämän yritys päästä vapaaksi.

Moni asia on kuitenkin vielä hämärän peitossa. Sitäkään ei ole vahvistettu, ovatko alkuperäisen tv-sarjan näyttelijät mukana. Tulevan elokuvan nimen kerrotaan kuitenkin olevan Greenbrier ja se kuvataan sarjan tapaan New Mexicossa, Albuquerquessa. Kuvausten pitäisi alkaa marraskuussa ja ensi-ilta on tiettävästi ensi vuonna. Sitä, nähdäänkö lopputulos elokuvateattereissa vai televisiossa, ei vielä tiedetä varmasti.

Saksalaisen metalliyhtye Rammsteinin ensimmäinen stadionkeikka Suomessa kiinnostaa. Lipunmyynti ruuhkautui välittömästi alettuaan torstaiaamuna.

Liput loppuivat ohjelmayritys Fullsteamin mukaan kymmenessä minuutissa. Vielä aamupäivän aikana osa jonottajista sai hajalippuja. Lippuja oli tarjolla 32 000. Lippujen hinnat alkoivat 99 eurosta.

Maailman suurimpiin metallibändeihin lukeutuva Rammstein esiintyy Tampereen Ratinassa 10. elokuuta. Keikka on osa bändin toukokuussa käynnistyvää Euroopan-kiertuetta.

Vuonna 1994 perustettu Rammstein on myynyt uransa aikana miljoonia albumeita ja se on ollut useasti listaykkösenä myös Suomessa.

Provosoivista ja dramaattisista live-esiintymistä tunnettu yhtye on konsertoinut Suomessa useita kertoja. Se on ollut pääesiintyjänä esimerkiksi Provinssissa ja Ruisrockissa.

Ihmiskunnan vanhimmat tunnetut taideteokset ovat tulkinnanvaraisia viivoja ja pisteitä. Sitten luoliin alkoi ilmestyä kuvia eläinlajeista, joista monia ei enää ole.

Vakiintuneen käsityksen vanhimmat eläinmaalaukset tehtiin nykyisissä Ranskassa ja Espanjassa. Uusi tutkimus todistaa toista.

Nykyisessä Indonesiassa luoliin maalatut eläimet ovat ainakin 40 000 vuoden ikäisiä ja todennäköisesti vanhempia, kertoo australialaisen Griffithin yliopiston johtama tutkimus.

Borneon saaren Itä-Kalimantanin vuoriston luolien maalaukset löydettiin 1990-luvun puolivälissä. Eläinten kuvien lisäksi luolissa on abstrakteja kuvioita ja tuhansia ihmiskäsien ääriviivoja noudattelevia piirroksia.

Maalausten ikä selvisi kuudesta luolasta otettujen kalsiumkarbonaattinäytteiden uraanisarja-analyysilla. Se perustuu vauhtiin, jolla radioaktiivisen alkuaineen isotoopista syntyy stabiilin tytäralkuaineen isotooppia.

Borneolainen nauta voitti ranskalaisen sarvikuonon

Vanhimmaksi osoittautui Lubang Jeriji Saléhin luolan eläimenkuva. Se on ainakin 40 000 vuoden takaa, mutta oletettavasti paljon vanhempi, noin 51 800 vuoden ikäinen, tutkijat sanovat.

Tätä ennen vanhin taideteos, joka esittää kiistatta jotakin elävää, löydettiin Ranskasta Chauvet-Pont-d'Arcin luolasta jokseenkin samaan aikaan kuin Kalimantanin maalaukset ja piirokset.

Ranskalaisen sarvikuonon iäksi on laskettu 35 000–39 000 vuotta.

Lubang Jeriji Saléhin otus on luultavasti villinauta banteng, jonka lajitovereita elää yhä Borneossa, kertoo tutkimusta johtanut apulaisprofessori Maxime Aubert.

Myös vanhimmat kämmenten kuvat ovat samanikäisiä. Taiteilu ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan jatkui 20 000 vuoden ajan. Uusia kuvia tehtiin myös vanhojen päälle.

Borneo ei ollut vielä saari

Indonesialainen arkeologi Pindi Setiawan on tutkinut sankan sademetsän sydämessä sijaitsevien jylhien vuorien luolamaalauksia niiden löytämisestä asti. Alue on erittäin vaikeakulkuinen, joten maalausten säilyminen salaisuutena ei ollut mikään ihme.

– On mysteeri, keitä nämä jääkauden taiteilijat olivat ja mitä heille sitten tapahtui, Setiawan sanoo.

Nykyisin Borneo on maailman kolmanneksi suurin saari, mutta suurimman osan viimeisimmästä jääkaudesta se oli Euraasian mantereen itäisin kärki. Länsilaidalla oli Eurooppa, jossa esittävän taiteen on aiemmin oletettu syntyneen.

– Nyt näyttää siltä, että luolataide sai alkunsa samaan aikaan paleoliittisen Euraasian vastakkaisilla kulmilla, sanoo Aubertin kollega, apulaisprofessori Adam Brumm.

Uusin tutkimus on ilmestynyt Nature-lehdessä. Neljä vuotta sitten Aubert ja Brumm julkaisivat samalla arvostetussa tiedejulkaisussa tutkimuksen, jossa Sulawesin saaren kalliomaalaukset arvioitiin viitisen tuhatta vuotta nuoremmiksi kuin borneolaiset nyt.

Sulawesi sijaitsee Borneon itäpuolella, eikä se ollut kiinni Euraasiassa. Tutkijat kuvaavat sitä tärkeäksi astinkiveksi ihmiskunnan matkalla Aasiasta Australiaan.

– Meidän tutkimuksemme perusteella näyttää siltä, että kalliotaide levisi Borneosta Sulawesiin ja sieltä eteenpäin. Kenties se päätyi Australiaan jo ensimmäisten asuttajien mukana, Aubert sanoo.

Ihminen ilmestyi kuviin paljon myöhemmin

Itä-Kalimantanin tutkimuksissa on ilmennyt myös, että noin 20 000 vuotta sitten kulttuurissa tapahtui suuri käännös, joka näkyy myös maalauksissa. Ehkä syynä oli ilmasto, tutkijat pohtivat. Jääkauden jääpeite oli tuohon aikaan laajimmillaan.

Muutamia tuhansia vuosia myöhemmin luoliin ilmestyivät myös ensimmäiset ihmistä esittävät kuvat. Tikku-ukkomaisilla pikkuihmisillä on päähineet. Jotkut tanssivat, toiset metsästävät.

Odottamaton käänne kallion pintaan tehdyn taiteen tutkimuksissa ei ole tänä vuonna ensimmäinen. Saksalaisen Max Planck -instituutin tutkijat tarjosivat alkuvuonna toisen yllätyksen.

Espanjasta löytyneet pisteet ja viivat eivät olleetkaan meidän esivanhempiemme tekemiä, vaan ne teki Eurooppaa jo kauan ennen meitä asuttanut neandertalinihminen, Max Planckin tutkijat sanoivat.

Kuvioilla on heidän mukaansa ikää ainakin 64 000 vuotta. Ajoitus on tosin herättänyt tiedeyhteisössä myös epäilyksiä.

Ei Aasia, ei Eurooppa, vaan sittenkin Afrikka?

Ihmiskunnan varhaisimpien taideteosten tutkimus ei varmasti ole tässä. Paljon on epäilemättä yhä tietämättä.

Aubert pitää erityisen kiinnostavana sitä, miten samanlainen tyyli taiteilijoilla oli Euraasian kummallakin kantilla.

Entäpä jos maalauksia tehtiinkin alkujaan jo Afrikassa ja muuttajat toivat ne yhteisiltä juurilta sekä Eurooppaan ja Aasiaan? Ehkä kuvia ei vain ole vielä löydetty laajalta mantereelta?

Sekin on toki mahdollista, myöntävät Brumm, Aubert ja Setiawan artikkelissaan The Conversation -lehdessä.

Video, jolla tutkijat esittelevät Itä-Kalimantanin löytöjä, aukeaa tästä linkistä.

Vuonna 1987 edesmenneen laulajan Rauli ”Badding” Somerjoen sävellys Kuihtuu Kesäinen Maa on paljastunut plagiaatiksi. Asiasta kertoi ensimmäisenä Somero-lehti tiistaina.

Somerjoen ja hänen naisystävänsä Pirkko-Liisa Vakkurin sanoittamaksi ja Somerjoen säveltämäksi merkitty kappale on alun perin unkarilainen iskelmä Minden Ember Boldog Akar Lenni. Kappale on kuunneltavissa YouTubesta. Sen esittää Teri Harangozó. Sävellys on kreditoitu Attila Dabosille ja Sandor Halmágyille.

Kappaleen ensilevytys on vuodelta 1966. Wikipedian mukaan Harangozó sai levytyksestä Unkarin ensimmäisen kultalevyn.

Kuihtuu Kesäinen Maa julkaistiin singlellä vuonna 1981 ja Ikkunaprinsessa-albumilla vuonna 1982. Myös Somerjoen kappaleen voit kuunnella YouTubesta.

Somero-lehden mukaan plagiaatti paljastui, kun oululainen unkarilaisen musiikin harrastaja Jouko Heikkala otti ystävänsä välityksellä yhteyttä Jukka Rajalaan. Rajalan kirjoittama Badding-elämäkerta Kaitapolku ilmestyi tänä vuonna.

Rajala kertoo myös tapauksesta uutisoineelle Helsingin Sanomille, että on yllättynyt tapauksesta. Hän kertoo, että hän ja moni muukin on pitänyt kappaletta yhtenä Somerjoen parhaista sävellyksistä.

Rajala arvelee Helsingin Sanomille, että Somerjoki ei ole viitseliäisyyttään jaksanut ottaa selvää kappaleen alkuperäisistä tekijöistä. Hän sanoo, ettei mitenkään usko siihen, että Somerjoki olisi tieten tahtoen varastanut kappaletta.

Jukka Rajala perustelee näkemystään sillä, että Somerjoki oli hänen mukaansa luonteeltaan suurpiirteinen, ”taiteellinen huithapeli”.

Rajala kertoo Somero-lehdelle, että Somerjoki kävi Unkarissa kahdesti, syyskesällä 1975 ja kesällä 1981.

Mahdollinen tekijänoikeuskorvaus kymmeniätuhansia euroja

Helsingin Sanomien haastatteleman suomalaisten kappaleiden tekijänoikeuksia valvovan Teoston musiikkiasiantuntijan Jennah Vainion mukaan plagiaatin määrittelyssä tulee olla tarkka. Hänen mukaansa Teosto puuttuu plagiaattiepäilyihin vain jo epäillyn plagioinnin kohteeksi joutunut osapuoli ottaa siihen yhteyttä.

Vainion mukaan plagiaatin määrittelyssä kiinnitetään eniten huomiota kertosäkeisiin, joiden tulee olla yhteneväiset.

Suomen Musiikintekijöiden toiminnanjohtaja Aku Toivonen sanoo Helsingin Sanomissa, että Kuihtuu Kesäinen Maa ja alkuperäinen kappale menevät näiltä osin yhteen.

Vainio arvioi Helsingin Sanomille, että jos niin vanha ja soitettu kappale kuin Kuihtuu Kesäinen Maa todettaisiin plagiaatiksi, mahdollinen tekijänoikeuskorvaus voisi olla kymmeniätuhansia euroja.

Musiikkimaailmassa tunnetaan useita muitakin plagiointiepäilyjä.

Esimerkiksi vuonna 1984 Ray Parker Juniorin samannimisen elokuvan tunnuskappaleeksi säveltämä Ghostbusters kuulosti ilmestyttyään monien mielestä liikaa Huey Lewis and the Newsin aiemmin tehdyltä kappaleelta I Want a New Drug.

Osapuolet saivat sovittua kiistan oikeuden ulkopuolella.

Sovintoon päätyi myös brasilialaisen artistin Jorge Benin ja kuuluisan raspikurkun Rod Stewardin riita. Jorge Ben syytti vuonna 1978 Stewartia siitä, että englantilainen rokkikukko olisi plagioinut hittibiisinsä Da Ya Think I’m Sexy artistin vuonna 1972 julkaistusta Taj Mahal-kappaleesta.

Viime vuosien ehkä kuuluisin plagiaattiepäily on ollut Led Zeppelin-yhtyeen ikonisen Stairway To Heaven-kappaleen tapaus. Spirit-yhtye väitti, että kappale on plagiaatti heidän vuoden 1968 kappaleesta Taurus.

Los Angelesin oikeusistuin päätti vuonna 2016, että Stairway To Heaven ei ole plagiaatti Spiritin kappaleesta. Syyskuussa Kalifornian vetoomustuomioistuin kuitenkin kumosi vuoden 2016 päätöksen, joten Led Zeppelinin plagiaattipiina ei ole vieläkään ohi.

Suomalaisilla on syytä paukutella henkseleitään tilastoykkösen asemasta. Reuters-instituutin 37 maata käsittävän tutkimuksen mukaan ainoastaan portugalilaiset luottavat uutisiinsa yhtä paljon kuin me. Suurimman osan aikaa suurimpaan osaan uutisia luottaa 62 prosenttia suomalaisista.

Esimerkiksi Yhdysvallat löytyy tilaston häntäpäästä 34 prosentin luottamuksella.

Uutinen julkaistiin jo kesäkuussa, mutta se on jälleen ajankohtainen, sillä Suomessa vietetään parhaillaan vastuullisen journalismin viikkoja. Kampanjan tavoite on auttaa yleisöjä erottamaan vastuullisesti tuotettu journalismi muusta viestinnästä.

Luottamuskriisin kanssa painivassa Yhdysvalloissa eron tekeminen on käynyt ihmisille lähes mahdottomaksi, toteaa Trusting News -projektin johtaja, journalismin tutkija Joy Mayer.

Yleisradion journalismin päivillä tällä viikolla puhunut Mayer tosin huomauttaa, ettei epäluottamus uutisiin ole Yhdysvalloissa uusi ilmiö.

Watergate-skandaalin jälkimainingeissa 1970-luvulla usko oli huipussaan, 72 prosentissa. Kaapelitelevision ja puheradion yleistymisen myötä 1980-luvulla luottamus alkoi hiipua. Kuitenkin vielä 1990-luvun ajan puolet amerikkalaisista luotti suurimman osan ajasta suurimpaan osaan uutisista.

– Luottamuspula on ilmiönä voimistunut viime vuosikymmeninä. Erilaisia lähteitä on valtavasti, eikä mediaan ole samanlaista suhdetta kuin ennen. Juttuja kulutetaan otsikko kerrallaan sen paremmin miettimättä kuka sen on kirjoittanut tai julkaissut.

Vaikka suunta on ollut surkea pitkään, on luottamuskriisi Yhdysvalloissa saavuttanut aivan uuden tason.

"Meillä on hallinto, joka kertoo ihmisille journalistien olevan vihollisia"

Usko uutisiin on laskenut rajusti 2000-luvun alusta lähtien. Kaksi vuotta sitten se oli alhaisimmillaan, 32 prosentissa. Republikaanien kannattajien keskuudessa luku oli vain 14 prosenttia.

Mayerin mielestä on selvää, että Yhdysvalloissa vastuullinen media taistelee nyt olemassaolonsa edellytyksistä. Rahoitus on kriisissä, netissä kuka tahansa voi väittää mitä tahansa, eivätkä ihmiset enää tiedä ketä tai mitä uskoa.

Erityisen uhkaavana luottamuksen kannalta Mayer pitää kotimaansa nykyistä ilmapiiriä, jossa vastuullista mediaa syytellään valehtelusta poliittisten tarkoitusperien takia.

Presidentti Donald Trump hiiltyi viimeksi eilen keskiviikkona CNN:n toimittajalle, joka teki kiusallisia kysymyksiä Venäjä-tutkinnasta ja maahanmuuttajakaravaanista. Toimittaja sai presidentiltä haukut ja porttikiellon Valkoiseen taloon.

– Yhdysvalloissa nouseva viha on valtava ongelma monen asian suhteen. Journalismi on niistä vain yksi. Meillä on poliittinen hallinto, joka kertoo ihmisille, että journalistit ovat vihollisia.

Mayer ei silti pidä tilannetta toivottomana sen paremmin Yhdysvalloissa kuin muuallakaan maailmassa. Luottamus uutisiin on mahdollista palauttaa, kunhan mediatalot pääsevät eroon kasvavan kritiikin ja välinpitämättömyyden aiheuttamista lamaannuksen tunteistaan.

Yleisölle on kerrottava, mitä, miten ja miksi toimituksissa tehdään, on avattava arvot, journalistiset käytännöt ja juttuprosessit.

– Koska tarina toimittajista vihollisina on olemassa, tarvitaan yhtä vahva vastatarina, joka muistuttaa ihmisille siitä, miksi journalismilla on merkitystä, miten se toimii, mikä journalismin missio on, ja miksi se ansaitsee ihmisten luottamuksen.

Faktoihin ei luoteta, jos ei luoteta niiden kertojiin

Toimittajien koulutuksessa on perinteisesti painotettu sitä, että tosiasiat ja laadukas journalismi puhuvat puolestaan. Mayerin mukaan se luulo on aika heittää romukoppaan. Jos yleisö ei luota toimitukseen, ei se luota toimituksen tuottamiin faktoihinkaan.

Ja luottamus on jotain, joka perustuu tiedon lisäksi tunteelle, vähän kuin ihmissuhteissa, Mayer summaa. Jotta yleisö voi luottaa toimitusten tekemiin juttuihin ja tarjoamiin tosiasioihin, sen pitää uskoa ihmisiin, jotka juttuja tekevät.

Mayerin mielestä toimittajien on syytä kertoa lukijoille ja kuulijoille jotain myös itsestään; sen verran ainakin, että voi osoittaa olevansa pätevä, sen verran, että voi osoittaa, ettei ojassa ole omaa lehmää.

– Useimmille toimittajille on opintojen aikana korostettu, että itsestään ei pidä tehdä tarinaa. Samoin meille on luotu käsitys siitä, että kun journalismin missio on meille hirveän ilmeinen, se on yhtä ilmeinen muille. Nämä luulot ovat ajaneet meidät tosi tukalaan tilanteeseen.

Parikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana Mayer on törmännyt jatkuvasti vääriin käsityksiin toimittajien työstä. Esimerkiksi sellaisiin, että nimettömät lähteet ovat nimettömiä myös toimittajille, tai että haastatteluista maksettaisiin.

– Sen takia esimerkiksi jutussa pitää selittää, miksi lähteen nimeä ei julkaista. Ei pidä olettaa ihmisten tietävän mitään, ellei heille kerrota.

Mayer rohkaisee toimittajia keskustelemaan yleisön kanssa, pyytämään kysymyksiä ja vastaamaan niihin. Myös rajuun kritiikkiin on syytä vastata, ja selvittää, mikä sen kirjoittajaa pohjimmiltaan häiritsee. Usein esimerkiksi haukutaan "mediaa", vaikka ärtymyksen aihe olisi jonkin tietyn tiedotusvälineen tietty politiikan uutinen.

– Se ei johda mihinkään, että vain suljetaan silmät, ja leikitään, ettei kritiikkiä ole. Pitää muistaa, että kritiikillä on usein myös perusta. Liikkeellä on paljon huonosti tehtyjä uutisia ja skandaaleilla mehustelua.

Avautuminen kuulostaa hienolta, mutta myös pelottavalta.

Ei kaikille ole pakko vastata

Moni toimittaja varjelee yksityisyyttään erittäin hyvistä syistä: suojellakseen itseään vihapuheelta, uhkauksilta ja jopa suoranaiselta vainolta.

Ei kaikille pidä vastata, ei mitä tahansa pidä sietää, eikä kaikkia ihmisiä tietenkään voi tavoittaa, Mayer täsmentää.

– Uskon, että aina on joukko ihmisiä, jotka valitsevat vihan elämänasenteekseen, jotka eivät usko tosiasioihin, ja joita ei kiinnosta aktiivisesti etsiä asiallisesti tuotettua informaatiota. On ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät näe työtämme tärkeänä demokratian tai täysipainoisen kansalaisuuden kannalta.

Raivoisan vähemmistön takia ei pidä laistaa vuorovaikutuksesta yleisön kanssa, Mayer painottaa. Tietotulvan ja disinformaation keskellä moni kaipaa apua sen selvittämiseen, keneen voi luottaa ja keneen ei.

– Valtaosa ihmisistä on sellaisia, jotka haluavat tehdä fiksuja uutisvalintoja, eivätkä halua vihan ohjaavan elämäänsä. Sille joukolle journalistien pitäisi ensisijaisesti osoittaa viestinsä.

Suomi ei ole Yhdysvallat. Täällä uutisiin luotetaan edelleen, ja erityisen paljon luotetaan tiedotusvälineisiin, jotka ovat sitoutuneet eettisiin pelisääntöihin. Kunnallisalan kehittämissäätiön alkuvuodesta teettämä kysely osoittaa, että suomalaiset pitävät uskottavimpina medioina Ylen TV- ja radiouutisia, sekä STT:n ja MTV3:n uutisia.

Mayerin mielestä ei silti ole syytä tuudittautua luulemaan, että luottamus uutisiin säilyisi tekemällä asiat samalla tavalla kuin on ennenkin tehty.

– Jos te alatte pitää yleisön luottamusta itsestään selvänä, se karisee, kuten muualla maailmassa on tapahtunut. Myös Suomessa toimittajien ja tiedotusvälineiden pitää rakentaa mekanismeja, joilla kerrotaan, mikä merkitys työllänne on.

Huoli vastuullisen journalismin tulevaisuudesta ei ole huolta ainoastaan toimitusten työpaikoista, Joy Mayer painottaa. Toimiva demokratia edellyttää toimivaa tiedonvälitystä.

– Yhteiskunnat ja demokratia rakentuvat vankan tiedonvälityksen varaan. Yhteisöt kukoistavat, kun niillä on päästy vastuullisesti tuotettuun informaatioon, ja jaettu käsitys tosiasioista. Journalistit eivät kamppaile vain palkkapusseistaan, vaan siitä, että heidän yhteisönsä ovat terveellä pohjalla.

Trumpin haastanut CNN:n toimittaja sai porttikiellon Valkoiseen taloon, syytetään sopimattomasta kosketuksesta – Katso video tapahtuneesta

Yle ja muut mediatalot kampanjoivat vastuullisen journalismin puolesta – JSN:n Grundström: Suomalaisten kiinnostus journalistien työtapoihin on kasvanut

Näin uutiset syntyvät Ylessä, tällaista on vastuullinen journalismi – katso video uutistoimituksen päivästä

Pitkin Suomea käynnissä ollut Nenäpäivä-kampanja huipentuu tänään, kun Ylellä vietetään varsinaista Nenäpäivää.

Nenäpäivänä autetaan maailman lapsia ja kuullaan koskettavia tositarinoita avustuskohteista, sekä nautitaan erilaisista humoristisista esityksistä, musiikkia unohtamatta.

Yle esittää Nenäpäivänä tv-lähetystä perjantai-iltana neljän tunnin ajan kello 19–23. Lähetystä voi katsella Yle TV2:lla ja Yle Areenassa.

Nenäpäivän tv-lähetys jakautuu kahteen osaan. Ilta alkaa seitsemältä Ernest Lawsonin juontamalla Nenäsirkuksella ja huipentuu iltayhdeksältä Susanna Laineen juontamaan Nenäshow'hun.

Nenäpäivä kuuluu tv:n lisäksi myös Ylen radiotaajuuksilla. Helsingin Aleksanterinkadun Nenäkulmasta lähetetään YleX:n ennätyspitkä 40-tuntinen Naurumaraton-radiolähetys. Ennätyslähetys on alkanut jo eilen torstaina kello 7 aamulla ja se jatkuu tänään perjantaina kello 23 asti.

Naurumaratonia juontavat YlenX:n aamun Ville “Viki” Eerikkilä ja Juuso “Köpi” Kallio.

Nenäsirkus aloittaa illan, Nenäshow huipentaa tunnelman

Kello 19 alkava Nenäsirkus pitää sisällään tunnettujen viihdetaitelijoiden ja mediapersoonien tekemiä sketsipätkiä, joiden teossa ovat kunnostautuneet muun muuassa Pirkka-Pekka Petelius, Janne Kataja ja Tiina Jylhä.

Katsojat pääsevät ihmettelemään myös Jarkko Tammisen matkaa Jordanian pakolaisleirille. Muusikoista Nenäsirkuksen areenalle nousevat muun muassa Evelina, Ellinoora, Lauri Tähkä ja Juha Tapio.

Iltayhdeksältä alkava Nenäshow lähetetään Tampereen Mediapoliksesta. Nenäshow'ssa kurkistetaan myös Helsingin keskustan Nenäkulmaan, jossa YleX:n Jenni Poikeluksen ja Alma Hätösen juontamassa puhelinpaneelissa lahjoitussoittoihin vastaavat tunnetut suomalaiset.

Lähetyksessä vieraillaan myös Vantaalla, jossa Nenäpäivä-show’ta seuraa maailman suurin Nenäkatsomo. Lähetys sisältää viihteen lisäksi myös rankempia teemoja.

Laulaja Arja Koriseva johdattaa katsojat Etiopiaan, jossa Nenäpäivän tuella on onnistuttu muuttamaan vahingollisia perinteitä ja pitämään tytöt koulussa. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi puolestaan kertoo lyhytdokumenteissaan, millaista kotiapulaisina työskentelevien naisten ja heidän lastensa elämä on Mosambikissa.

Katsojille tarjoillaan monenlaisia sekä asiapitoisempia että humoristisempia videoita. Nenäshown videoilla nähdään muun muassa Esko Valtaoja, Kalevauva.fi, Siskonpeti, Neumann, Tommi Läntinen ja legendaarinen Vaatehuoneen Simo.

Nenäshown musiikkipuolen hoitavat Kasmir, Anastacia, Paula Koivuniemi, Mira Luoti ja 90-luvulla huippusuosittu poikabändi XL5.

Miksi Nenäpäivää vietetään?

Nenäpäivän tarkoitus on kerätä rahaa maailman kaikkein heikoimmassa asemassa olevien lasten auttamiseksi ja viestiä kehitysyhteistyön tärkeydestä. Nenäpäivää on vietetty Suomessa vuodesta 2007 lähtien.

Viime vuonna Nenäpäivä keräsi maailman lasten auttamiseksi 2,5 miljoonaa euroa. Tänä vuonna tavoitteena on ylittää viime vuoden keräyssumma. Vaikka Nenäpäivä kestääkin vain yhden päivän ajan, keräys jatkuu todellisuudessa aina vuoden loppuun saakka.

– Uskomme suomalaisten haluun auttaa maailman lapsia. Yhä useampi suomalainen on viime vuosina osallistunut Nenäpäivään ja toivomme, että tänä vuonna entistä useampi olisi mukana. Pienelläkin yksittäisellä lahjoituksella on suuri merkitys, Nenäpäivän toiminnanjohtaja Riina Lipponen sanoo.

Nenäpäivä-keräyksen toteuttavat yhdeksän luotettavaa järjestöä: Suomen UNICEF, Suomen Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu, Pelastakaa Lapset, Plan International Suomi, Fida International, Solidaarisuus, Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASK ja Suomen Lähetysseura. Yle tukee Nenäpäivä-kampanjaa ohjelmatoiminnallaan.

Järjestöt vievät Nenäpäivän avun perille sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Tavoitteena on ihmisten elämän muuttaminen pysyvästi paremmaksi. Tähän mennessä Nenäpäivän tuella on tuettu yli miljoonan lapsen koulunkäyntiä ja edistetty yli kahden miljoonan ihmisten terveyttä.

Presidentti Niinistö tukee Nenäpäivää

Nenäpäivän tukijat eivät rajoitu pelkästään viihteen ammattilaisiin, vaan myös valtiojohto on liittynyt talkoisiin hyvän asian puolesta, sillä myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö tukee Nenäpäivää.

Nenäpäivän ohjelman osana nähdään myös, kun presidentti Niinistö kohtaa kaksoisolentonsa. Niinistö kannustaa kaikkia suomalaisia osallistumaan maailman lasten auttamiseen.

– Muiden maiden lapset ovat lapsia siinä kuin meidänkin lapsemme. Tavallaan autamme myöskin itseämme samalla, sillä mitä paremmin maailmalla voidaan, sitä parempi meidänkin on olla, Niinistö summaa syitä osallistua Nenäpäivään.

Tänä vuonna esivalintaraati ei yllättänyt. Kuuden ehdokkaan joukossa on paljon tuttuja nimiä ja konkarikirjailijoita. Sen sijaan esikoiskirjoja ei päässyt tällä kertaa lainkaan kisaan.

Esiin nousi useita kirjoja, joissa matkataan kauas ajassa ja paikassa. Merkille pantavaa on myös se, että sukulaisten tositarinat ovat taustalla kahdessa kirjassa. Myös lapsen näkökulma on vahvasti esillä.

Ehdokasvalinnat teki kolmihenkinen raati, johon kuuluivat kirjallisuustieteen professori Heta Pyrhönen Helsingin yliopistosta, äidinkielen opettajain liiton toiminnanjohtaja Anne Helttunen ja kosmetiikkayhtiö Oriflamen maajohtaja Marjo Tuomikoski.

Raati luki reilusti yli toista sataa kirjaa ja valitsi ehdokkaiksi nämä kuusi teosta.

Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava)

Olli Jalonen vie lukijan kauas sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Matka alkaa keskeltä merta Saint Helenan saarelta, missä seurataan Angus-pojan kasvua. Saari voisi olla paratiisi, mutta on kaukana siitä. Uskonnon varjolla valtataistelut yltyvät verisiksi, mutta Angus pääsee pakoon Lontooseen. Jalosen kirja on varsinainen seikkailuromaani, mutta tärkeintä siinä on tiedon jano – kirja on ylistys sivistykselle.

Tieto ja tieteellisyys ovat tuttuja teemoja Jalosen aikaisemmasta tuotannosta. Taivaanpallo on kirjoitettu tieteellisen tarkasti ja lukija pääsee havaintojen myötä osalliseksi kaukaisesta elämästä. Raadin mukaan Anguksen eloisan notkeasta kerronnasta välittyy näkemisen, ajattelemisen ja oppimisen riemu.

Olli Jalonen on voittanut Finlandia-palkinnon vuonna 1990 teoksellaan Isäksi ja tyttäreksi.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi)

Jari Järvelän kirja käsittelee tämän vuoden teemaa, sata vuotta sitten käytyä Suomen sisällissotaa. Teos pohjautuu Järvelän omiin muistoihin mummeistaan. Molemmat kokivat kohtalokkaan sodan, mutta eri puolilta rintamalinjaa. Mummit eivät halua olla tekemisissä toistensa kanssa, vaikka sodasta on jo kulunut aikaa.

Tapahtumia kerrotaan pienen puolueettoman, Jari-pojan silmin. Teos on kaunis, vaikka tapahtumat ovat ajoittain karmeita. Raatiin teki vaikutuksen, miten vuoden 1918 tapahtumien sanallistaminen lapsen kokemuksien kautta jarruttaa sisällissodan synnyttämän taakan siirtämistä sukupolvelta toiselle.

Kotkalainen Jari Järvelä on ollut Finlandia-ehdokkaana kahdesti aiemmin. Järvelä on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut viitisentoista romaania ja lukuisia kuunnelmia ja novellikokoelmia. Viime vuosina hän on kirjoittanut jännitystrilogiaa, joka on otettu hyvin vastaan etenkin ulkomailla.

Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY)

Vihdoinkin Katja Kettu pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Jäljittelemättömän omaperäisellä tyylillä kirjoittava Kettu on tarttunut tällä kertaa fintiaanien elämään. Hän oli mukana tekemässä tietokirjaa Pohjois-Amerikassa asuvista intiaanien ja suomalaisten jälkeläisistä. Näiden matkojen ja tutkimusaineistojen pohjalta ammentaa myös tuorein romaani.

Romaanin päähenkilö Lempi pohtii, miksi hänen ojibwa-kansaan kuuluva äitinsä Rose hylkäsi suomalaisen miehensä ja fintiaanityttärensä. Tuttuun tapaan Kettu käsittelee paljon alkuperäiskansan ja valtakulttuurin suhdetta. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin rakkaus – sen ihanuus ja kauheus. Raati ylistää Ketun rikkaasti soivaa ja lumoavaa kieltä.

Katja Ketun läpimurtoteos oli vuonna 2011 ilmestynyt Kätilö, joka voitti muun muassa Runeberg-palkinnon. Kaikkiaan Kettu on kirjoittanut viisi romaania.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat (Gummerus)

Pauliina Rauhala jatkaa toisella romaanillaan vanhoillislestadiolaisen yhteisön kuvaamista. Synninkantajat kertoo 1970-luvun hoitokokouksista, jotka ovat jättäneet syvät haavat yhteisöön. Kirja on fiktiivinen, mutta Rauhala teki paljon taustatutkimusta saadakseen käsityksen ajan tapahtumista. Romaanissa kuvataan, miten painostus, kontrolli ja nöyryytys puettiin huolenpidoksi.

Rauhala kirjoittaa uskonnollisen yhteisön elämästä kuitenkin lämmöllä, vaikka tiukan kontrollin seuraamukset ovat kauaskantoisia. Yksi hahmoista on kytköksissä Rauhalan esikoiskirjaan Taivaslaulu.

Raati kehuu etenkin luontohavaintoja, jotka ovat aistivoimaisia ja merkityksistä raskaita.

Oulusta lähtöisin oleva Pauliina Rauhala on taustaltaan lestadiolainen. Hänen esikoiskirjansa Taivaslaulu käsitteli vanhoillislestadiolaisten ehkäisykieltoa ja sen seuraamuksia. Vuonna 2013 julkaistu kirja oli tapaus ja se keräsi paljon kiitosta ja lukijoita.

J. Pekka Mäkelä: Hunan (Like)

J. Pekka Mäkelän teos vie Kiinaan 1930-luvulle, jolloin käytiin Kiinan ja Japanin välinen sota. Historiallisen romaanin pohjana toimivat Mäkelän kummitädin Helvi Södermanin päiväkirjamerkinnät. Hän työskenteli Kiinassa lähetystyöntekijänä.

Kummitätinsä tarinan lisäksi Mäkelä on tuonut romaaniin muitakin näkökulmia. Hunan kertoo erilaisten maailmankuvien törmäämisestä. Mäkelä osaa kuvata hahmonsa inhimillisesti ja koskettavasti. Raadin mukaan kirjasta kasvaa kulttuurien ja uskontojen vuoropuhelu, jossa henkilöt ruotivat toimintansa perusteita ja oikeutusta.

Historiallinen romaani on uusi aluevaltaus Mäkelälle, sillä hän on aiemmin kirjoittanut tieteisromaaneja. Mäkelä on myös suomentaja.

Lars Sund: Missä musiikki alkoi / Där musiken började. Suomentanut Laura Jänisniemi (Teos /Förlaget)

Missä musiikki alkoi on Lars Sundin Pietarsaari-trilogian kakkososa. Kirjassa on tuttuja hahmoja Sundin edellisestä kirjasta, mutta sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Suomenruotsalainen kirjailija kuvaa pienen kaupungin hiljaiseloa, josta tarina laajenee New Yorkiin asti. Taustalla soi Beatles, Frank Zappa ja Velvet Underground. Raadin mukaan kirjassa pohditaan hienosti taiteellisen lahjakkuuden merkitystä.

Lars Sund on tullut tunnetuksi etenkin Pohjanmaa-trilogiasta, johon kuuluu elokuvaksikin tehty Colorado Avenue. Sund on ollut Finlandia-ehdokkaana kolme kertaa aiemmin.

Voittajan valitsee Yleltä eläkkeelle jäänyt kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen. Hän toimi myös tänä vuonna Turun kirjamessujen ohjelmajohtajana Jenni Haukion ollessa äitiyslomalla.

30 000 euron arvoisen palkinnon saaja julkistetaan 28. marraskuuta.

Samassa tilaisuudessa kerrotaan myös tietokirjallisuuden ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintojen saajat. Myös yleisö voi äänestää omia suosikkejaan.

Artikkelia on muutettu 9.11. klo 21. J. Pekka Mäkelän nimi on korjattu.

Bayoneta – viimeinen isku -elokuvassa meksikolainen entinen nyrkkeilytähti elää Turussa paossa menneisyyttään. Meksikon entinen elämä kummittelee harmaassa ja loskaisessa Suomessa.

Meksikolaiset halusivat tulla kuvaamaan Suomeen ja tehdä yhteistyötä juuri syrjäisen ja karun Suomi-kuvan takia. Lukuisissa kansainvälisissä elokuvaprojekteissa mukana ollut tuottaja Johanna Enäsuo sai yhteistyötarjouksen Berliinin elokuvajuhlilla.

– Meksikolainen tuottaja kertoi, että tarina menneisyyttään pakenevasta meksikolaisnyrkkeilijästä aiottiin ensin sijoittaa Ruotsiin. Sitten he tajusivat, että jos todellisuudessa haluaa kadottaa itsensä maailmankartalta, pitää lähteä Suomeen.

Käsikirjoituksessa Suomella oli iso osa. Elokuvassa Suomi edustaa kaikessa kylmyydessään, eristyneisyydessään ja yksinäisyydessään päähenkilön mielenmaisemaa. Suomalaista työryhmää kiinnosti, miten meksikolaisohjaaja ja -kuvaaja löysivät arkiseen suomalaisuuteen uusia näkökulmia.

Elokuvassa suomalaisnyrkkeilijää esittävän Joonas Saartamon mielestä Suomi on meksikolaisille eksoottinen paikka.

– On kiinnostavaa, miten loska, kylmyys ja pimeys saattavat yhdestä vinkkelistä näyttävät ankealta ja kankealta, mutta voivatkin olla todella makean näköistä ja tosi eksoottista.

Meksikossa nyrkkeily on tie kadulta tähtiin

Bayoneta – viimeinen isku -elokuvan pääosanesittäjä Luis Gérardo Méndez on omassa maassaan suuri tähti. Suomalaisrooleissa puolestaan näyttelee Saartamon lisäksi kansainvälisistä rooleista jo tuttuja näyttelijöitä Laura Birnistä Ville Virtaseen.

Enäsuon mukaan Suomi kiinnostaa toisellakin puolella maailmaa laajemmin. Siihen ovat vaikuttaneet etenkin pohjoismaiset draama- ja rikossarjat. Suomi kiinnostaa samalla tavalla kuin Islanti. Molemmat tarjoavat muuta kuin tutummat Ruotsi ja Tanska.

Meksikolaisen ja suomalaisen kulttuurin erot tulivat näkyviin elokuvan tuotannollisessa puolessa. Esimerkiksi meksikolaisen työryhmän koko oli valtava verrattuna Suomen vastaavaan.

– Meillä lavastusryhmä koostuu neljästä ihmisestä, jotka tekevät itse myös käsin töitä. Meksikossa lavastusryhmään kuuluu 50 ihmistä, joista lavastajat eivät rakenna itse mitään. Heillä on erilainen hierarkia tekemisessä. He olivat myös todella hämmästyneitä, että ihmiset ajavat täällä itse autoa, sanoo Enäsuo.

Meksikossa nyrkkeily on kaikista lajeista suurin. Se on laji, josta voi hypätä kadulta tähteyteen.

– Ohjaaja sanoi, että joka perheestä löytyy yksi tarina, jossa joku on kokeillut nyrkkeilyn kautta läpilyöntiä. Melkeinpä sitä myöten joka suku voi esimerkiksi samastua tähän elokuvaan, sanoo Saartamo.

Kansainväliset roolit vievät Saartamoa

Saartamo oli ennen elokuvaa nähnyt yhden nyrkkeilyottelun. Roolissaan hän pääsi suoraan lajin syvään päähän. Varsinaisen treenaamisen Saartamo aloitti noin viisi kuukautta ennen kuvauksia. Ensi alkuun roolihahmon piti vain treenata näyttelemistä, mutta lopulta päädyttiin siihen, että hahmon tie vie isoon nyrkkeilyotteluun.

Saartamoa jännitti, pystyykö hän saamaan itsensä tarpeeksi hyvään kuntoon.

– Leffassa on kuitenkin tärkeintä, että saa itsensä pintapuolisesti kuntoon. Ei tarvitse jaksaa ihan 12 erää. Treenasin neljä erää joku päivä ja huomasin, että ei kunto riittäisi enempään. Mutta onneksi muilla näyttelijätaidoilla pystyin tekemään uskottavaa nyrkkeilijähahmoa.

Saartamo on kuvannut myös toista kansainvälistä elokuvaa tänä vuonna Keski-Euroopassa. Niin se kuin Bayoneta – viimeinen isku ovat tarjonneet paljon uutta opittavaa.

– Rakastan sitä, että esimerkiksi nyrkkeilyn maailman kautta avautui uusi ymmärrys muita ammatteja, ihmisryhmiä ja kulttuureja kohtaan. Se avartaa maailmankatsomusta.

Maailmankuulu yhdysvaltalaisyhtye Backstreet Boys esiintyy Suomessa kesällä 2019. Urallaan yli 130 miljoonaa albumia myynyt yhtye saapuu Helsinki Areenalle 5. kesäkuuta.

Backstreet Boys on esiintynyt Suomessa viisi kertaa, viimeksi vuonna 2014.

Yhtye julkaisi tänään perjantaina kappaleen Chances, joka on toinen sinkkulohkaisu uudelta DNA-albumilta. Kymmenes studioalbumi ilmestyy kokonaisuudessaan tammikuussa.

Nimeä DNA World Tour kantava massiivinen maailmankiertue saapuu Eurooppaan toukokuussa. Kiertue ulottuu kaikkiaan 69 kaupunkiin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista poikabändeistä perustettiin vuonna 1993 ja sen muodostavat Nick Carter, Howie Dorough, Brian Littrell, AJ McLean ja Kevin Richardson.

Konserttiliput tulevat myyntiin perjantaina 16. marraskuuta.

Keskiviikkona uutisissa kerrottiin, että Rauli Badding Somerjoen ikivihreä Kuihtuu kesäinen maa on plagiaatti unkarilaisesta iskelmästä Minden Ember Boldog Akar Lenni. Asiasta kertoi ensimmäisenä Somero-lehti.

Suomalaisten kappaleiden tekijänoikeuksia valvovan Teoston musiikkiasiantuntija Jennah Vainio ei ota kyseiseen tapaukseen kantaa. Hänen mukaansa plagiaatin määrittelyssä tulee olla erittäin varovainen.

– Plagiointi-sanaa käytetään liian kevyesti esimerkiksi mediassa. Etenkin somessa ihmiset käyttävät termiä tietämättä tarkemmin sen määritelmää.

Länsimaisessa musiikissa on ollut käytössä duuri- ja molliasteikkoihin perustuva säveljärjestelmä 1700-luvulta lähtien. Tämän takia on enemmän sääntö kuin poikkeus, että samankaltaisuuksia esiintyy kappaleissa.

Jennah Vainion mukaan plagiaatista voidaan alkaa puhua vasta sitten, kun kappaleen osista useampi on yksi yhteen kertosäkeestä lähtien.

Yleisö valppaana

Yleisö kuuntelee aiempaa tarkemmalla korvalla kappaleiden yhtenväisyyksiä. Teoston Jennah Vainio saa heiltä vuosittain selvitettäväkseen yli 30 plagiointiepäilyä. Lähes 99 prosenttia ei anna aihetta jatkotoimiin.

– Se on hienoa, että ihmiset ovat hoksanneet, että musiikki ei ole ilmaista höttöä, jonka voi vain ottaa. Kappaleen tekeminen on ollut monelle säveltäjälle, sanoittajalle ja sovittajalle kovan työn takana.

Pelkän yleisövihjeen kautta mahdollista plagiontia ei aleta Teostossa selvittää. Se puuttuu plagiaattiepäilyihin vain jos epäillyn plagioinnin kohteeksi joutunut osapuoli ottaa siihen yhteyttä. Jatkokäsittelyyn menee vuodessa 2–3 tapausta.

Tuolloin verrattavia sävellyksiä kuuntelee kuusi eri musiikkigenrejä edustavaa ammattilaista. He antavat lausunnon, onko kysessä plagiaatti vai ei. Mikäli kappale osoittautuu plagiaatiksi, osapuolia kehotetaan sopimaan korvauksista keskenään.

Teostolla ei ole juridista asemaa ratkoa tapauksia. Osapuolet päätyvät usein neuvottelemaan asioista kulisseissa oikeuden ulkopuolella.

– Oikeudessa kuitenkin eniten voittavat juristit. Parempi on laiha sopu kuin lihava riita, Vainio summaa.

Plagiointitapaukset lisääntymässä

Maailmalla plagiointitapauksista on uutisoitu näyttävästi. Yhdysvalloissa käydään esimerksi edelleen oikeustaistelua siitä, onko Led Zeppelin -yhtyeen Stairway To Heaven -kappale plagiaatti Spirit-yhtyeen Taurus-kappaleesta.

Suomessakin on vuosien varrella ratkottu muutamia plagiointitapauksia oikeudessa asti. Jennah Vainio ei halua tuoda yksittäisiä tapauksia esiin, sillä Teostolla on vaitiolovelvollisuus.

Ammattimaiset musiikintekijät ovat nykyisin erittäin varovaisia teostensa suhteen, koska he tietävät, että kaikki päätyy YouTubeen tai sosiaaliseen mediaan. Suomen musiikkipiirit ovat myös pienet ja kaikkien kanssa halutaan olla hyvissä väleissä.

Vainio kuitenkin arvioi, että plagiointitpauksia puidaan jatkossa entistä enemmän.

– Musiikintekijöiden määrä lisääntyy musiikkiteknologian kehityksen myötä. Hyvin moni voi tehdä musiikkia. Harrastuksena musiikkia tekevät eivät välttämättä aina ymmärrä kaikkia tekijänoikeudellisia hienouksia ja silloin voi käydä vahinkoja.

Supermenestyneen kotimaisen rikosdraaman Sorjosen kolmatta tuotantokautta kuvataan alkuvuodesta lumisessa Pohjois-Karjalassa. Kuvauspaikkoina ovat ainakin Joensuu, Juuka sekä Lieksa, kertoo Sorjonen-konseptin isä ja käsikirjoittaja Miikko Oikkonen.

Kun Sorjosen kaksi edellistä tuotantokautta ovat sijoittuneet kesäiseen Lappeenrantaan, vie kolmas kausi talvisiin maisemiin. Joensuun seutu valikoitui kuvauspaikaksi järvien ja metsien takia. Kolmatta kautta on jo kuvattu viime talvena Lappeenrannan suunnalla, kertoo sanomalehti Etelä-Saimaa.

Ylellä nähtävä kotimainen rikosdraama Sorjonen on yksi kansainvälisesti menestyneimmistä suomalaisista televisiosarjoista, sillä sen oikeudet on myyty yli 180 maahan.

Hienoa nähdä, miten Pohjois-Karjala osaa palvella näin isoa tuotantoa. Kuvaukset tulevat näkymään alueellamme. Niina Myller

Mikä ulkomaalaisia kiehtoo suomalaisessa rikosdraamassa? Yllättäen se ei olekaan Venäjän läheisyys, mikä on vahvasti mukana sarjassa. Käsikirjoittaja Miikko Oikkonen myöntää, että alun perin hän uskoi rajaseudun olevan eksoottista ulkomaalaisille katsojille, mutta toisin kävi.

Palautteen perusteella katsojat ovat sen sijaan hurmaantuneita suomalaisesta luonnosta – niin kliseiseltä kuin se meistä voi kuulostaakin.

– Etelä-Amerikasta tulevassa palautteessa puhutaan usein taikametsästä, puhtaasta kuulaasta ilmasta ja sinisestä vedestä. Suomalainen luonto vetoaa maailmalla, ja sitä pidetään hyvin kauniina ja eksoottisena, sanoo Oikkonen.

Talven valtaama maisema tuo uutta tarinankerrontaan

Joensuun seudulla haussa on luontomaisemien lisäksi myös kyläidylliä: Oikkosen mukaan Juuasta etsitään parhaillaan naapuriyhteisöä, jonka jäsenet elävät tiiviisti ja pitävät toisistaan huolta.

– Kolmannella tuotantokaudella tullaan olemaan järven jäällä ja liikutaan talvisessa metsässä. Raskaan lumen peittämiä taloja ja talven valtaamia maisemia. Auton saaminen liikenteeseen voi olla hankalampaa, mikä tuo tarinankerrontaan uutta, sanoo Oikkonen.

Tuotantoyhtiö Fisher Kingissä odotetaan siis lumista talvea Pohjois-Karjalan metsiin.

Sorjosessa Venäjä ei ole pelkästään paha ja pelottava mörkö, josta ammattirikolliset ja alamaailma tulevat. Se nähdään myös mahdollisuutena. Miikko Oikkonen

Maisemat ovat alusta asti näytelleet yhtä päärooleista sarjassa. Kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella leikiteltiin veden kanssa: katsoja on viety Saimaalle veden alle ja päälle, uima-altaisiin ja bileisiin uimahalliin.

– Edellisillä kausilla halusimme, että kesä on vastavoima pimeille rikoksille ja Saimaa saa kimmeltää.

Oikkonen muistuttaa, että ensimmäisellä tuotantokaudella Venäjää lähestyttiin hyvin eri tavalla kuin miten itänaapuri on totuttu kansainvälisessä viihteessä näkemään.

– Sorjosessa Venäjä ei ole pelkästään paha ja pelottava mörkö, josta ammattirikolliset ja alamaailma tulevat. Se nähdään myös mahdollisuutena. Ensimmäisellä kaudella ei taida olla yhtään venäläistä rikollista, Oikkonen huomauttaa.

Sorjosen toisella kaudella Venäjä esitetään monisävyisemmällä väripaletilla, jossa itänaapurista tulee sekä hyvää että pahaa.

Kuvausten käytännön järjestelyissä auttaa Itä-Suomen elokuvakomissio. Niina Myller elokuvakomissiosta on innoissaan siitä, että Joensuun seudulle on saatu Sorjosen kaltainen kovan luokan tuotanto. Myllerin mukaan tuotannossa on mukana paikallisia yrityksiä sekä oppilaitoksia.

– Hienoa nähdä, miten meidän Pohjois-Karjala osaa palvella näin isoa tuotantoa. Kuvaukset näkevät alueellamme, Myller lupaa.

Itä-Suomen elokuvakomissio on mukana tv- ja elokuva-alan verkostoissa ja festivaaleilla, joissa se esittelee Pohjois-Karjalan tarjoamia kuvausmahdollisuuksia kotimaisille ja kansainvälisille tuotantoyhtiöille.

Kolmannella tuotantokaudella teemana on tulevaisuus

Sorjosen toinen tuotantokausi alkoi lokakuussa Ylellä. Nyt teemana on menneisyys, sillä päähenkilöiden elämästä näytetään kipeitä muistoja. Oikkonen paljastaa, että kolmannelle kaudella puolestaan katsotaan tulevaisuuteen: mitä ihmiset ovat valmiita tekemään saadakseen itselleen toisenlaisen tulevaisuuden.

– Talveen sijoittuvalla tuotantokaudella mennään kohti kevättä ja uuden elämän alkua, Oikkonen maalailee.

Kolmas tuotantokausi saattaa olla Sorjosen viimeinen, sillä sanomalehti Etelä-Saimaan mukaan sarja oli alkujaan suunniteltu kolmen tuotantokauden mittaiseksi.

Tuotantoyhtiö Fisher King etsii parhaillaan avustajia kolmannen tuotantokauden kuvauksiin, jotka järjestetään Joensuussa ja Juuassa tammi–helmikuussa. Haussa on erityisesti pelastusalan ammattilaisia: vartijoita, ensihoitajia, poliiseja sekä sairaanhoitajia.

Kolmannen apulaisohjaaja Elina Tossavaisen mukaan avustajahakemuksia on jo tullut jonkin verran. Pulaa on edelleen erityisesti 18–25-vuotiaista nuorista, 30–60-vuotiaista miehistä sekä ikäihmisistä. Avustajapoliisiksi voi päästä, jos on jämerä ruumiinrakenteeltaan ja osaa käsitellä asetta.

Sorjonen Yle Areenassa

Mikä on paras sinfoniaorkesteri maailmassa?

Siinä kysymys, johon ei ole oikeaa vastausta. Silti monelta sellainen tulee kuin kuin tykin suusta, minultakin.

Berliinin filharmonikot.

Näin vastaamalla ei ole kaukana totuudesta, ja samalla saa hyväksyvää myhäilyä klassisen musiikin ammattilaisilta ja harrastajilta.

Yhtä lailla "oikea" vastaus on Amsterdamin kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri tai Wienin filharmonikot.

Se oli kolmen kärki, kun klassisen musiikin alalla arvostettu Gramophone-lehti julkaisi kansainvälisen kriitikkokyselyn tulokset kymmenen vuotta sitten.

Parhaaksi valittiin Concertgebouw, toiseksi Berliinin filharmonikot ja kolmanneksi Wienin filharmonikot.

Bachtrack-verkkojulkaisu teki vastaavan vertailun vuonna 2015. Samat orkesterit olivat kolmen parhaan joukossa, mutta järjestys oli muuttunut. Berliiniläiset olivat ykkösiä, amsterdamilaiset kakkosia.

Millisekuntien epäsynkka lisää tehoa

Sinfoniaorkesterin taso selviää käymällä konsertissa, mutta kokemus on subjektiivinen.

Hyvänä esimerkkinä mainittakoon soiton tarkkuus. Huippuorkesterin musiikki on hengittävää mutta ryhdikästä. Yhtäaikaisuudesta syntyvä soinnin muhkeus on valttia.

Konserttisalissa yhtäaikaisuuden käsite muuttuu kimurantiksi.

Kun Aalto-yliopiston työryhmä muutama vuosi sitten tutki eri konserttisalien akustiikkaa kaiuttimista simuloidulla orkesterilla, sointi avautui muhkeimmilleen säätämällä soitinryhmien ajoituksia toisistaan poikkeaviksi.

Millisekunneissa laskettava epäsynkka lisäsi musiikin "tehoa".

Kriitikko ei näitä millisekunteja konsertin aikana laske. Sen sijaan kysymys on siitä, kuinka hyvin kapellimestari ja etenkin orkesteri tuntevat konserttisalin metkut ja osaavat käyttää akustiikkaa yhdessä hyväkseen.

Lopputulokseen vaikuttavat siis soittajien reagointikyky ja yhteispeli, kapellimestarin taito elää orkesterin mukana ja tukea sitä sekä valtava määrä muita tekijöitä.

Musiikista syntyvä kokemus konserttisalissa on siis kaikkea muuta kuin laskettavissa olevaa matematiikkaa.

Suomalaiskapellimestari mukana kiertueella, mutta ei Suomessa

Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri konsertoi sunnuntaina Helsingin Musiikkitalossa, kapellimestarina on belgialainen Philippe Herreweghe. Ohjelmassa on Weberiä, Beethovenia ja Brahmsia.

Kiertueen vaihtoehtoisen ohjelmiston konsertit johtaa venäläissyntyinen suomalaismaestro Dima Slobodeniouk. Hän astuu kapellimestarin korokkeelle muun muassa perjantaina Tallinnassa ja maanantaina Göteborgissa.

Slobodeniouk on jo kiertueen aikana johtanut muutaman konsertin Concertgebouw'ta. Kysytään siis häneltä, onko orkestereiden paremmuusjärjestyksen listaamisessa järkeä.

– Itselleni se olisi hyvin vaikeaa, ja kuitenkin työskentelen eri orkestereiden kanssa joka viikko. Kriteereitä on niin monia. Orkestereilla on vahvoja osa-alueita ja tilanne elää koko ajan. Mielenkiinto on juuri siinä, ettei mikään ole pysyvää.

Sen Slobodeniouk myöntää, että Concertgebouw-orkesterissa on jotain erityistä. Hänenkin mielestään kysymys on siis maailman huippuorkesterista.

– Kapellimestarin näkökulmasta tämä orkesteri on kuin yksilö. Muusikot toimivat saumattomasti keskenään ja tarjoavat harjoitusprosessin aikana musiikillisia ratkaisuja kapellimestarille. Siitä syntyy vuoropuhelu, jossa se energia, joka lähtee kapellimestarilta orkesteriin, palautuu voimakkaana takaisin.

Prosessia Sinfonia Lahden ylikapellimestari kuvailee mahtavaksi.

– Se ei todellakaan tarkoita sitä, että kaikki tapahtuisi kuin itsestään. Sellainen olisi äärimmäisen tylsää. Tarvitaan kovaa työtä ja paljon harjoittelua.

Yksi huippuorkestereille yhteinen tekijä on vaikuttava historia. Kiinnostava menneisyys luo odotuksia tulevaan. Slobodenioukin mukaan historia kuuluu myös soitossa.

Hänen johtamissaan kiertuekonserteissa kuullaan muun muassa Richard Straussia (1864–1949), jonka musiikkia juuri Concertgebouw on aikanaan paljon kantaesittänyt.

– Huomasin, että vaikka ihmiset ovat vaihtuneet, traditio on säilynyt, eikä se ole mikään taulu seinällä, vaan elävä. Vanhan tammen juuret ovat olemassa, vaikka uusi puu on kasvamassa. Se on tässä rikkain kokemus, Slobodeniouk ylistää.

Kapellimestarilla on väliä

Osa maailmanluokan orkestereiden laadusta on luotu mielikuvamarkkinoinnilla, osa kokonaiskuvasta kehittyy orkestereita johtavien kapellimestareiden karisman ja muusikkouden mukana.

Ketään ei yllätä, että huippuorkestereille tahtipuikkoa heiluttavat, ja ovat heiluttaneet, huippukapellimestarit.

Berliinin filharmonikkojen johtajana tänä vuonna aloittanut Kirill Petrenko seuraa maailman parhaina pidettyjä kapellimestareita, kuten Herbert von Karajania, Claudio Abbadoa, Sir Simon Rattlea.

Vuonna 1888 perustetulla Concertgebouw'lla on historiansa aikana ollut vasta kahdeksan ylikapellimestaria, viimeisimpinä huippunimet Riccardo Chailly, Mariss Jansons ja Daniele Gatti.

Särö jatkumoon syntyi keväällä, kun Gatti irtisanottiin tehtävästään käytöksensä vuoksi. Slobodeniouk ja Herreweghe valittiin paikkaamaan Gattia syksyn kiertueella.

Paikallinen saattaa kuulostaa paremmalta

Myös sijainti ratkaisee. Paikallinen bändi saattaa kuulostaa etäistä ja uutta tuttavuutta paremmalta.

Kun maailman parasta orkesteria haetaan kysymyksiin ja vastauksiin erikoistuneella Quora-sivustolla, yhdysvaltalaisorkesterit dominoivat listoja, sillä valtaosa sivuston kävijöistä on sieltä kotoisin.

Eivät he kaukana "totuudesta" ole.

Gramophone-lehden listauksessa paras yhdysvaltalaisorkesteri, Chicagon Sinfoniaorkesteri, on sijalla viisi. Edellä ovat jo mainittu kolmen kärki sekä Lontoon Sinfoniaorkesteri. Kymmenen parhaan joukossa on yhteensä kolme yhdysvaltalaisorkesteria.

Kuka tietää, vaikka listaus hieman suosisi eurooppalaisia?

Varmaa on, että mantereiden välillä tasoerojen laskeminen sumenee entisestään. Harva ylipäänsä kuulee konsertteja eri puolilla maapalloa säännöllisesti. Mielikuvien merkitys korostuu.

Yksikään suomalaisorkesteri ei ole maailman parhaiden orkestereiden listauksissa mukana, vaikka esimerkiksi Gramophone-palkinto meni vastikään Radion sinfoniaorkesterin levytykselle.

Varmaa on, että suomalaisorkesterit tarjoavat omissa kaupungeissaan huippulaatua. Moni on parhaana päivänään maailmanluokkaa.

– Mitä korkeammalle tasossa mennään, sen paremmin taso säilyy päivästä riippumatta. Silloin ekstralataus on kirsikka kakun päällä, Dima Slobodeniouk muotoilee.

Mikä minulle on tärkeää? Mihin haluan vaikuttaa? Nuoret ovat etsineet kysymyksiin vastauksia valokuvien avulla.

Viime keväästä lähtien yli 650 iältään 11-19-vuotiasta nuorta on osallistunut SNAP-valokuvatyöpajoihin, joita on järjestetty eri puolilla Suomea. Työpajoissa valokuvataiteilijat ovat opetaneet heitä ottamaan kuvia.

Valokuvissaan nuoret etsivät erilaisia lähestymistapoja ja kuvakulmia tuttuihin arkipäiväisiin asioihin, paikkoihin ja teemoihin.

Suurin osa kuvista on otettu järjestelmäkameroilla ja nuorten omilla kännyköillä.

Tarkoituksena on ollut tehdä nuorten mielipiteet ja unelmat näkyviksi ja saada heidän äänensä kuuluviin.

Näin valokuvaprojektiin osallistuneet nuoret kertovat, mikä on merkityksellistä ja mitä he muuttaisivat, jos se olisi mahdollista:

Katariina Aaltonen, 15 vuotta, Pori

"Perheen ja ystävien lisäksi minulle ovat tärkeitä monet yhteiskunnalliset asiat, ilmastonmuutos ja nuorten harrastusmahdollisuudet.

Toivoisin, että nuoret saisivat apua mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin. Haluaisin, että nuoret saisivat vaikuttaa enemmän siihen, miten kunnissa hoidetaan nuorten asioita.

Samalla unelmoin siitä, että saisin opiskeltua itselleni ammatin.

"Valokuva kertoo syömishäiriöstä." Katariina Aaltonen

Työpajassa tekemässäni valokuvassa on sommitelma, jossa on valkoinen lautanen ja siinä pelkkää vettä. Sen ympärillä on paljon ruokaa. Valokuva kertoo syömishäiriöstä.

Kuva tulee esille Porin kävelykadulle."

Silja Virolainen, 15 vuotta, Kuopio

"On tärkeää, että perusasiat olisivat kunnossa: perhe, kaverit ja terveys. Kaikkien nuorten perheissä asiat eivät ole hyvin, eikä kaikilla ole kavereita kuten minulla.

Boikotoin Nikeä ja Adidasta, koska en hyväksy lapsityövoiman käyttöä. En pidä siitä, että Niken vaatteita valmistetaan kehitysmaissa tai että naiset eivät saa työstään palkkaa. Muutkin perheessäni ajattelevat samoin.

"Boikotoin Nikeä ja Adidasta, koska en hyväksy lapsityövoiman käyttöä." Silja Virolainen

Haluan elää niin, ettei kuollessa tarvitse miettiä, että voi hitsi, olisinpa tehnyt asiat toisin.

Periaatteeni on: Elät vain kerran.

Haluan vaikuttaa siihen, että ihmiset osaisivat ajatella muutakin kuin itseään. Maailman pitäisi olla tasa-arvoinen paikka, eikä kaikki saa pyöriä oman navan ympärillä.

Kuvien avulla pystyy vaikuttamaan ihmisiin."

Tuvia Kaipainen, 13 vuotta, Helsinki

"Minua huolestuttavat luonnon ja ympäristön hyvinvointi sekä ilmastonmuutos.

Myös perhe on tärkeä ja se, että saan olla luova. Tykkään valokuvata ja maalata öljyväreillä ja vesiväreillä.

"Minua huolestuttavat luonnon ja ympäristön hyvinvointi sekä ilmastonmuutos." Tuvia Kaipainen

Haluaisin vaikuttaa ihmisten ympäristösuhteeseen ja siihen, että lapset pystyisivät taiteen avulla ilmaisemaan itseään.

Unelmoin siitä, että minulla olisi aikuisena kiva ammatti. Haluaisin olla valokuvaaja, kirjailija tai elokuvaohjaaja.

Nuorten SNAP-valokuvaprojektiin kuvasin luontoa, maisemia, kukkia ja vettä. Kuvissani hyödynsin valoa."

Anni Rönkkö, 14 vuotta, Kuopio

"Halusin valokuvissani viestittää, että kaverit ovat minulle tärkeitä. Otin paljon yhteiskuvia heidän kanssaan ja kuvia maisemista sekä kauniista hetkistä.

Unelmoin siitä, että voisin olla onnellinen ja matkustaa ympäri Eurooppaa.

Haluaisin vaikuttaa siihen, että maailma olisi parempi paikka elää.

"Haluaisin vaikuttaa siihen, että maailma olisi parempi paikka." Anni Rönkkö

Jos valokuvaa hienoja maisemia, saa muutkin unelmoimaan ja tekemään töitä unelman toteutumiseksi. Kuvaaminen on todella hienoa ja iso juttu minulle."

Anni Lepola, 14 vuotta, Vihti

"Minulle perhe, valokuvaus, kaverit ja oma 6-vuotias lemmikkipupu ovat tärkeitä – nuorille myös kännykkä. Jos on tylsää, kännykällä voi jutella kaikkien kanssa ja katsoa videoita. Nuoret eivät tulisi toimeen ilman kännykkää.

"Jos jollakin nuorella on huono olla, voisin auttaa." Anni Lepola

Unelmoin siitä, että voisin isona asua maalla järven rannalla. Maatilalla olisi eläimiä. Maalla on kivempi asua kuin kaupungissa, koska siellä on rauhallisempaa ja kauniimpaa.

Isona haluaisin tehdä sosiaalityötä, auttaa nuoria ja olla töissä esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Nuortennetissä. Jos jollakin nuorella on huono olla, voisin auttaa."

Nuorten ottamat valokuvat ovat esillä lauantaina alkavalla SNAP-valokuvafestivaalilla. Kuvia voi nähdä gallerioissa, julkisissa tiloissa, kauppakeskuksissa, kaduilla, linja-autoissa tai työmaa-aidoissa.

Voit käydä katsomassa valokuvia täältä.

Viikon aikana lapsille ja nuorille järjestetään taiteilijoiden ja valokuvaajien tapaamisia, valokuvatyöpajoja sekä photowalkeja kuvakohteisiin.

Hankkeen on toteuttanut Suomen valokuvataiteen museo, seitsemän alueellista valokuvakeskusta ja Porin lastenkulttuurikeskus.

Manner-Euroopan kallein tv-draama. Kallein ei-englanninkielinen tv-sarja. Historian kallein saksalaissarja. Babylon Berlin on tv-sarja, jota superlatiivit seuraavat.

Eikä ihme. Kunnianhimoisen jättituotannon 40 miljoonan euron budjetti näkyy tv-ruudulla isoina joukkokohtauksina ja huikeina lavasteina, jotka esittävät lähes sadan vuoden takaista Berliiniä.

Massiivista rikossarjaa käsikirjoittaa ja ohjaa trio, jonka tunnetuin jäsen on elokuvaohjaaja Tom Tykwer (Juokse Lola!, 1998, Pilvikartasto, 2012). Muut tekijät ovat muun muassa Good Bye Lenin! -elokuvan käsikirjoittajina kunnostautuneet Henk Handloegten ja Achim von Borries.

Sarja seuraa historiallista rikosvyyhtiä kuin dekkari, mutta taustalla on 1930-luvun vaihteen kiihkein suurkaupunki, kuohuva ja kukoistava Berliini. Tekijöiden mukaan sarja tulee kertomaan kaupungin tarinan vuodesta 1929 aina syvälle natsiaikaan.

– Tv-draama antaa katsojalle mahdollisuuden nähdä, miten sen henkilöt muuttuvat. Ehkä joku henkilö, josta katsoja pitää paljon ryhtyykin natsiksi, tekijätrioon kuuluva Henk Handloegten sanoo.

Rikostutkimuksia synnin pesässä

Kirjailija Volker Kutscherin dekkareihin perustuva Babylon Berlin kertoo komisario Gideon Rathin tutkimuksista Weimarin tasavallan kaoottisessa pääkaupungissa. Tarinan alussa vastikään Kölnistä Berliiniin muuttanut nuori komisario ratsaa laitakaupungilla pornovalokuvaajia. Ennen pitkää taustalta paljastuu kuitenkin isompia lieroja.

– Tutustumme tuon ajan Berliiniin yhdessä hänen kanssaan. Hän oppii samalla uutta itsestään. Koko tapaus, joka tuo hänet Berliiniin onkin vain alkua järjettömän valtavalle ja monimutkaiselle vyyhdelle, joka lopuksi nivotaan nätisti yhteen, sanoo Rathia sarjassa näyttelevä Volker Bruch.

Sarjan naispäähenkilö on köyhistä oloista tuleva Charlotte Ritter, joka työskentelee päivät poliisin sihteerinä, satunnaisina öinä prostituoituna ja haaveilee poliisitutkijan urasta. Ritteriä esittää Liv Lisa Fries.

– Charlotte on erittäin moderni henkilö, kuin nykyaikainen nainen, mutta menneisyydessä. Koko tuossa ajassa on kiinnostavaa, miten naiset alkoivat saada itselleen vapauksia, jotka olivat heille vielä vieraita. Kunnes natsiaika sitten lopetti tuon kehityksen kokonaan, Fries kertoo.

Pääosan esittäjät kehuvat sarjan kuvauksia parhaaksi ammatilliseksi kokemuksekseen. Nyt Suomeen tulevien kahden ensimmäisen kauden kaikki 16 jaksoa kuvattiin yhteen menoon. Kuvausrupeama kesti seitsemän kuukautta.

Ennen kuvauksia työryhmä perehtyi kuvattavaan aikaan muun muassa luennoilla. Bruch kertoo, että työryhmälle järjestettyjen luentojen aiheet vaihtelivat 1920-luvun modernista poliisityöstä Weimarin huumekulttuuriin sekä tanssiin ja prostituutioon.

– Tuo maailma piti tuntea mahdollisimman hyvin, että siihen pystyi sukeltamaan, kun kuvaukset alkoivat. Myös käsikirjoitus piti osata hyvin, koska se oli 600 sivua pitkä. Kuvaussuunnitelma oli kuin puhelinluettelo, Bruch sanoo.

Kaupunki, joka ei koskaan nukkunut

Sotien välisen ajan Berliini eli kuin viimeistä päivää. Kulttuuri kukoisti ja uudet tuulet herättivät intohimoja kaikilla elämän osa-alueilla politiikkaa myöten. Weimarin tasavallan berliiniläiset tanssivat kuin hullut, sillä tanssi oli vielä halvempaa hupia kuin elokuvat.

– 1920-luvun Berliini on myytti. Kaupunki, joka on likaisempi ja rikkinäisempi kuin Pariisi, ensimmäisen maailmansodan rampauttama niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mutta samalla paikka, josta alkoi moni sellainen asia, joita pidämme nykyään modernina, käsikirjoittaja-ohjaaja Achim von Borries kertoo.

Babylon Berlin -tv-sarjassa tuo valtavan monipuolinen maailma on herätetty henkiin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mittakaavan isommassa päässä lavastajat ovat herättäneet henkiin historiaan jääneitä rakennuksia, kuten aikansa näyttävimmän yökerhon Moka Eftin ja Alexanderplatzilla ennen toista maailmansotaa sijainneen, punaisena linnana tunnetun poliisiaseman

Yle Areenassa katsottavissa oleva Babylon Berlin – Kulissien takana -dokumentti näyttää, miten Babelsbergin studioille rakennettiin sarjaa varten kokonainen 15 000 neliömetriä katua ja rakennusten julkisivuja ulkokohtausten kuvaamista varten.

Tekijöiden tarkoituksena oli saada kaikesta mahdollisimman autenttista niin katsojalle kuin sarjan näyttelijöillekin.

– Halusimme laittaa kuvausryhmän ja näyttelijät aikakoneeseen, joka veisi heidät 1920-luvulle. Koska Berliinissä ei nykyään ole mitään tuolta ajalta jäljellä, piti jokainen kyltti, auto ja jalankulkija lavastaa erikseen. Jopa ikkunat olivat silloin erilaisia, von Borries sanoo.

Nyt tulevat saksalaiset tv-sarjat

Babylon Berlin sai ensiesityksensä Saksassa vuosi sitten. Sen jälkeen siitä on tullut kansainvälinen hitti. Yhdysvalloissa sarja on Netflixin valikoimassa onnistunut ylittämään kielimuurin ja kiinnittämään paikallisen viihdemedian huomion.

Rikossarja onkin uusin esimerkki siitä, että myös saksalaisilla tekijöillä on tarjottavaa tv-draaman uudteen kukoistukseen. Muita viime vuosien menestyksiä ovat Netflixin Dark, Ylellä nähdyt 4 Blocks - veriveljet, Deutschland _83 s_ekä vielä tekeillä oleva Das Boot -elokuvan tv-sarjaversio.

Minisarjaksi tehtävää Das Bootia lukuun ottamatta kukin sarjoista on saamassa myös jatkoa. Niin myös Babylon Berlin, jonka kolmannen tuotantokauden kuvausten on määrä alkaa vielä tämän vuoden puolella.

Uuden kauden tarina perustuu dekkarisarjan toiseen osaan Mykkä kuolema. Se sijoittuu 1930-luvun alkuun ja elokuvan maailmaan, jossa oli käynnissä valtava murros äänielokuvan syrjäyttäessä mykkäelokuvan.

Tulevaisuuden synkkä varjo

1920-luvun berliiniläisten päätön juhlinta tapahtui petollisella pohjalla. Kaupunkilaiset olivat myös tietoisia siitä, ettei kaikki ollut hyvin. Katukuvassa näkyneet sotainvalidit ja lama muistuttivat koko ajan siitä, että hävitty maailmansota oli rampauttanut Saksan talouden ja osan sen väestöstä.

Historia tietää, miten Saksan ja Berliinin kävi.

– Kerromme tarinaa ajasta, joka johti ihmiskunnan suurimpaan katastrofiin: natseihin ja holokaustiin, von Borries sanoo.

Babylon Berlin ei ainakaan aluksi ole tarina natseista, vaan ajasta, joka johti natsien valtaannousuun. Ensimmäisten jaksojen aikana kansallissosialisteja ei vielä näy katukuvassa lainkaan.

– Vielä 1929 ei ole lainkaan kyse natseista. He ovat vain pieni puolue, jolla on merkitystä Münchenissä. Berliiniläiset eivät vielä aavista, mikä rooli kansallissosialismilla tulisi olemaan heidän avoimessa kaupungissaan, Handloegten selittää.

Historian tapahtumat ovat yllättäneet ihmiskunnan kerta toisen jälkeen. Handloegten sanoo, ettei kukaan osannut ennustaa Berliinin muurin romahtamista tai äärioikeistolaisten puolueiden nykyistä maailmanlaajuista suosiota.

Käsikirjoittaja-ohjaajan mukaan kyseinen havainto oli sarjan tunnelman kannalta todella tärkeä.

– Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Emme voi nähdä tulevaisuuteen. Ihmiset eivät osaa etukäteen edes kuvitella, mitä voi tapahtua.

Babylon Berlin Yle TV1:ssä lauantaisin klo 22.00. Sarjan kaksi ensimmäistä kautta ovat nyt katsottavissa Yle Areenassa.

Pajtim Statovcia jännittää. Hänen toinen romaaninsa Tiranan sydän (2016) ilmestyy ensi keväänä Yhdysvalloissa.

Viime vuonna esikoisromaani Kissani Jugoslavia (2014) sai New York Timesissa mairittelevan arvion, ja nyt kirjailijan pitäisi lunastaa paikkansa rapakon takana uudestaan.

Onko hän yhä se häikäisevä kirjailija, johon New York Timesin kriitikko hullaantui?

Miten monelle suomalaiskirjailijalle käy näin? Statovcille kävi. Hän oli 27-vuotias.

Kriitikot hurmanneen menestysromaanin päähenkilö on homoseksuaali, joka harrastaa kylmäksi jättäviä miessuhteita. Romaania lukiessa tuntee, miten ajamaton parta raapii toisen miehen ihoa.

Seksi on vain yksi elementti monimuotoisessa teoksessa, mutta Statovci kirjoittaa siitä suorasukaisesti.

Itsestään hän ei halua puhua sanaakaan. Se on ollut kirjailijan periaate alusta lähtien.

Statovci pitää kiinni ajatuksesta, että kirja on paljon kiinnostavampi asia kuin sen kirjoittanut kirjailija.

Ja mitä kerrottavaa hänellä olisi?

Statovci haluaa kirjoittaa kirjoja, lukea, syödä, juoda ja nukkua, ulkoilla ja pitää terveydestään huolta.

– Se kuulostaa tylsältä, Statovci toteaa.

Juhlintaa New Yorkissa

Palataan vielä kevääseen 2017.

Silloin Otavan kustannusjohtaja Minna Castrén, kaunokirjallisuuspäällikkö Antti Kasper ja Statovci istuivat italialaisessa ravintolassa New Yorkissa.

Tunnelma oli katossa Il Gattopardissa, ja suomalaiset ottivat toisistaan valokuvia.

He olivat koolla, koska Statovcin esikoiskirjan kritiikki oli putkahtanut ulos New York Timesissa.

Ja millainen kritiikki. Suomalaiskirjailijaa luonnehdittiin poikkeusyksilöksi, jonka ainutkertaisen esikoisteoksen hahmot pakenevat kaikenlaisia määrittelyjä.

Statovci ei ollut osannut odottaa mitään tällaista.

Hän oli muistuttanut itselleen, että Yhdysvalloissa julkaistaan kymmeniä tuhansia kirjoja joka vuosi.

Miten kukaan voisi kiinnostua suomalaisesta esikoiskirjailijasta, jota kukaan ei edes tunne Yhdysvalloissa? Ja jolla on juuret Kosovossa.

– Oletukseni olivat lähes olemattomat. Ajattelin etukäteen, että innostun joka ikisestä arviosta ja blogitekstistä. Mistä tahansa, mitä ikinä kirjasta seuraa, Statovci sanoo.

Ajatukset muuttuivat, kun suomalaiskirjailija sai kuulla, että New York Times julkaisee Kissani Jugoslavia -romaanista kritiikin.

Jännitys oli katossa. Statovcin piti odottaa elämänsä pisimmät kolme viikkoa ennen kuin arvostelu ilmestyi.

– En tiedä, mitä kirjoittajan itsetunnolleni olisi tapahtunut, jos sieltä olisi tullut tuomio.

Kissani Jugoslavia on ollut menestys myös Suomessa ja suosio jatkuu.

Romaanista tehty näytelmä saa piakkoin ensi-iltansa Kansallisteatterissa, ja liput revitään jo nyt käsistä.

“Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat yksityisasioita”

Statovci kirjoittaa romaaninsa useimmiten kahviloissa. Se on hänen tapansa työskennellä.

Kirjoittamaan hän lähtee kotoaan usein aamiaisen jälkeen.

Hän tilaa kahvin ja alkaa lukea, jos kirjoittaminen ei kulje.

Statovcilla on aina kirjoja mukana. Hän rentoutuu lukemalla.

Kirjailija uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa.

– Missä olisimme, jos emme olisi kehittäneet sellaisia käsitteitä kuin toiseus tai kulttuurinen omiminen? Statovci kysyy.

Tekeillä olevasta, järjestyksessä kolmannesta teoksestaan kirjailija ei vielä halua puhua mitään. Hän kiertelee aihetta, mutta toteaa, ettei hän pääse siinäkään eroon teemoista, joita on jo käsitellyt kahdessa ensimmäisessä teoksessaan.

Niitä ovat monikulttuurisuus, syrjintä, toiseus ja seksuaalisuus.

Kirjailijaa häiritsee suunnattomasti se, että yhteiskunta vaatii yksilöä määrittämään seksuaalisuutensa ja sukupuolensa.

Statovcin toisessa romaanissa Tiranan sydän päähenkilö on patologinen valehtelija, joka vaihtaa sukupuolta kuin vaatteita. Hän on milloin mies, milloin nainen.

– Kenelle se kuuluu, mitä itse ajattelet omasta sukupuolestasi tai seksuaalisuudestasi, Statovci sanoo.

Hän ei pidä siitä, että yhteiskunta tuottaa määreitä, joiden sisään ihmisiä sullotaan sukupuolen tai seksuaalisuuden perusteella.

Niillä saatetaan kirjailijan mukaan tehdä jopa väkivaltaa monille ihmisille.

Omasta identiteetistä seksuaalisena tai sukupuolisena olentona hän ei puhu sanaakaan.

Kaikki ajatukset identiteetistä ja sen moninaisuudesta ovat hänen kirjoissaan.

– Sukupuoli tai seksuaalisuus ovat yksityisiä asioita, ja jotkut eivät halua määritellä niitä lainkaan. Ymmärrän sen hyvin, Statovci toteaa.

“En ole maahanmuuttajakirjailija”

Statovci on albaani, joka muutti perheensä mukana Suomeen, kun Pajtim oli kaksivuotias. Jugoslaviasta hän ei muista mitään. Kosovon Podujevon pikkukaupungissa asunut perhe pakeni Suomeen vuonna 1992, kun tilanne alkoi kiristyä ja muuttua väkivaltaiseksi albaanien ja serbien välillä.

Perhe asettui turvapaikan saatuaan Porvooseen, jossa Pajtim kasvoi ja kävi koulunsa.

Lukion jälkeen kirjoja ahminut nuori mies harkitsi oikeustieteitä, mutta päätyi opiskelemaan kirjallisuutta Helsingin yliopistoon.

Paljon muuta Statovcin menneisyydestä ei tiedetä.

Hän on ja pysyy julkisuudessa kirjailijana, joka pitää yksityiselämänsä ja menneisyytensä omana tietonaan.

Statovcille on soviteltu maahanmuuttajakirjailijan viittaa, mutta hän karsastaa ajatusta.

Kirjailija muistuttaa, että hän on kasvanut ja käynyt koulut Suomessa. Suomen kieli on hänen toinen äidinkielensä.

– Moni kanonisoitu kirjailija on kirjoittanut teoksensa muualla kuin synnyinmaassaan, ja harvoja heistä pidetään maahanmuuttajakirjailijoina. Miksi näin tapahtuu minun kohdallani? Statovci kysyy.

Amerikkalaiskirjailija Ernest Hemingway on tästä hyvä esimerkki.

Maahanmuuttajakirjailijan leiman Statovci kokee syrjiväksi. Hänestä tuntuu, että se sulkee hänet oman yhteisön, eli suomalaisten ulkopuolelle.

Statovcin kirjojen Suomi-kuvaa on usein tarkasteltu ulkopuolisen kokemuksena. Se harmittaa häntä.

– En pysty mitenkään selittämään yhdellä kaunokirjallisella teoksella niin laajaa ja valtavaa asiaa kuin Suomi-kuva. En minä tiedä, millainen se on, Statovci sanoo.

Balkan vetää puoleensa

Statovcista julkaistiin loppukesästä jälleen kiinnostava uutinen.

Hän oli päässyt merkittävän, angloamerikkalaisen kirjallisuusagentin talliin, jossa ovat jo esimerkiksi Bob Dylan, Karl Ove Knausgård sekä viime keväänä kuollut Philip Roth.

Statovci on noussut englanninkielisen kustannusalan tietoisuuteen kuin raketti, ja Suomessa häntä markkinoidaan jo yhtenä kansainvälisesti menestyneimpänä kirjailijanamme.

Aikamoinen saavutus tekijälle, jonka esikoisteos julkaistiin suomeksi vasta neljä vuotta sitten.

– Uskallan väittää, että tämän kirjallisuusagentin kiinnostus johtuu englanninkielisen maailman vastaanotosta, Statovci sanoo.

Hän muistuttaa, että New Yorkissa ja Lontoossa toimiva agentuuri on valtava. Sen tallissa on 700–800 kirjailijaa. Mutta mitä sitten, Wylie-kirjallisuusagentuurin asiantuntijoita kuunnellaan.

Kirjailijaa he auttavat muun muassa teosten myynnissä, eli tekijänoikeuksien luovuttamiseen liittyvissä monimutkaisissa sopimusneuvotteluissa.

– Monille kirjailijoille, kuten minulle, nämä sopimustekstit ovat kuin yrittäisi opiskella hepreaksi kiinaa, Statovci hymyilee.

Itse hän jatkaa kuvitteellisia matkojaan Balkanille ja Suomeen.

Entinen Jugoslavia edustaa Statovcille tuttua ja tuntematonta aluetta, jonka historia ja tapakulttuuri vetävät kirjailijaa puoleensa sekä tarinankertojana että fyysisenä olentona.

Balkanin rikas kulttuuriperinne ja albaanien kansantarinat näkyvät ja kuuluvat Statovcin romaaneissa.

Hän puhuu Balkanin vaietusta ja verisestä lähimenneisyydestä, johon mahtuu sekä tragediaa että komediaa.

Alueen elämänmeno on kirjailijalle loputon inspiraation lähde.

Ennen kuin Statovci ryhtyi kirjailijaksi, hän rahoitti opintojaan osa-aikaisena myyjänä henkiläisessä ruokakaupassa. Missä? Sitä hän ei kerro.

Tuleva kirjailija mietti pitkään, allekirjoittaisiko kustannussopimuksen vai ei, vaikka hän oli lähettänyt esikoisteoksensa sen toivossa kustantajille.

Puhelin soi jo seuraavan päivänä.

Statovcille käsikirjoitus oli ikioma salaisuus, jonne hän sai kadota todellisuudelta.

Statovcia kiehtoi ajatus tekstistä, josta vain hän yksin tiesi.

– Mutta kun Kissani Jugoslavia tuli ulos, menetin mahdollisuuteni kadota siihen. Tekstistäni tuli julkinen, Statovci sanoo.

Ja ehkä juuri nyt hän ostaa aamun ensimmäistä kahvia jossain Helsingin kahviloista ja ryhtyy kirjoittamaan.

Kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokas Skinnarilan hovi Lappeenrannassa on myytävänä.

Hovin omistavalla Suomen yliopistokiinteistöillä ei ole rakennukselle käyttöä. Skinnarilan hoviin ei ole saatu vuokralaista sen jälkeen, kun Lappeenrannan teknillinen yliopisto luopui sen käytöstä.

Myyntisuunnitelmista ensin kertoneen Etelä-Saimaan mukaan rakennus on ollut reilun vuoden tyhjillään.

Tilan tulevaisuutta pohdittu pari vuotta

Skinnarilan hovia on viime vuosina käytetty edustilaisuuksissa ja pienissä tapahtumissa. Suomen yliopistokiinteistöjen kampuskehitysjohtaja Juha Uotilan mukaan yhtiössä on jo parin vuoden ajan pohdittu hovin tulevaisuutta ja käyttöä.

– Emme ole löytäneet ratkaisua ja nyt päätimme myymisen kautta tutkia, minkätyyppiset toimijat voisivat olla kiinnostuneita Skinnarilan hovin jatkokäytöstä, Uotila kertoo.

Skinnarilan hoviin voi sijoittaa toimisto-, majoitus- ja palvelutiloja. Uotilan mukaan Suomen yliopistokiinteistöt toivoo Skinnarilan hoville omistajaa, joka toisi alueelle uutta palvelua ja sitä kautta lisäarvoa.

– Ostaja ymmärtäisi myös rakennuksen historiallisen arvon ja käyttäisi rakennusta sen mukaisesti, Uotila sanoo.

Skinnarilan hovi on myynnissä tarjouskaupassa. Tarjouksia voi jättää Etelä-Karjalan OP-kiinteistökeskukselle marraskuun 30. päivään mennessä.

Päärakennuksen lisäksi kauppaan kuuluu pihapiirissä oleva pienempi asuinrakennus, niin sanottu tilanhoitajan tupa.

Mahdolliset kaupat voivat Uotilan arvion mukaan syntyä ensi vuoden alkupuolella.

Kulttuurihenkilöiden rikastuttama historia

Skinnarilan hovin historia ulottuu 1890-luvun lopulle. Pietarilainen hopeaseppä Pekka Silventoinen osti tilan vuonna 1894. Vanha päärakennus paloi vuonna 1901.

Nykyinen päärakennus valmistui vuonna 1903. Huvila oli Silventoisilla lähinnä kesäpaikkana, mutta siellä oleskeltiin myös talvella.

Skinnarilan hovin historiaan liittyy monia vuosisadan alun kultuurihenkilöitä. Tunnetuin lienee säveltäjä Toivo Kuula, joka vihittiin Silventoisten tyttären Alman kanssa Skinnarilassa.

Tila siirtyi Lappeen kunnalle vuonna 1963. Kunta lahjoitti alueen perustettavalle korkeakoululle.

Asemakaava vireillä

Vireillä olevassa asemakaavassa Skinnarilan hovi on merkitty toimitilarakennusten korttelialueeksi, jonka ympäristö säilytetään. Alueelle saa sijoittaa toimisto-, majoitus- ja palvelutiloja sekä työtiloja, jotka eivät aiheuta ympäristöhäiriötä.

Skinnarilan hovi ja pihapiirissä oleva tilanhoitajan tupa on suojeltu sr-13 -merkinnällä. Rakennuksia ei saa purkaa eikä niissä saa tehdä sellaisia korjaus- ja muutostöitä, jotka turmelevat julkisivun,vesikaton tai sisätilojen rakennustaiteellista tai historiallista arvoa.

Tilan historiasta kertovassa kappaleessa on käytetty lähteenä Kaija Kiiveri-Hakkaraisen kirjoittamaa Rakennettu Lappeenranta -teosta.

Kotimaisista elokuvista, televisiosta ja teatterista tuttu näyttelijä Aku Hirviniemi, 34, on saanut syytteen kahdesta seksuaalisesta ahdistelusta, kertoo Ilta-Sanomat.

Epäillyt tapaukset olisivat sattuneet kesäkuun viimeisenä päivänä tänä vuonna. Hirviniemi kiistää syytökset Facebook-päivityksessään.

Hirviniemi tuli suurelle yleisölle tutuksi Putous-tv-sarjasta (MTV3). Hän näytteli Hietasta Aku Louhimiehen yli miljoona katsojaa saaneessa Tuntematon sotilas -elokuvassa (2017).

Hirviniemeä koskeva syyte kahdesta seksuaalisesta ahdistelusta on laitettu vireille Hyvinkään käräjäoikeudessa.

Tv-kokki Veijo Vanamo on kuollut 25. lokakuuta. Hän oli 91-vuotias. Vanamon kuolinilmoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa tiistaina.

– Veijon toimeliaan taivalluksen päätyttyä iloitsemme nyt surun varjossa yhteisistä ajoistamme, Vanamon läheiset kirjoittavat kuolinilmoituksessa.

Vanamo vei katsojat ruokakulttuurin maailmaan keittiömestari Jaakko Kolmosen kanssa muun muassa TV2:n ohjelmassa Patakakkonen, joka keräsi parhaimmillaan miljoonayleisön. Ohjelmassa korostettiin ruoan terveellisyyttä: sokeri, rasvat ja suolat olivat pannassa. Ohjelma suosi kotimaista ruokakulttuuria.

Jaakko Kolmonen kuoli vuonna 2016.

Kaksikon muita ruoka-aiheisia ohjelmia olivat Maukasta mutkattomasti, Asia on pihvi sekä Kesäkeittiö.

Vanamon kuolemasta kertoi ensimmäisenä Ilta-Sanomat.

Ohjelmia on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa:

Patakakkonen muiden maiden ruokien äärellä

Poroa, sientä, silakkaa ja ruisleipää Kolmosen ja Vanamon tapaan

Kolmonen ja Vanamo: Joulu ennen vanhaan

Fanit ympäri maailmaa muistelevat Marvel-sarjakuvien luojaa tunnisteella #StanLeeForever. Internet on täynnä koskettavia kuvia ja kirjoituksia legendaarisesta supersankareiden luojasta.

Stan Lee, oikealta nimeltään Stanley Martin Lieber, loi Marvel Comics -sarjakuvayhtiölle useita supersankareita, joista merkittävimpiä ovat muun muassa Ihmeneloset, Hulk, Thor, Rautamies ja Hämähäkkimies.

Lee teki pitkän uransa aikana lukuisia cameo-rooleja Marvel-elokuvissa. Animaatiot ja ääninäyttelijän työt mukaan luettuna Lee on esiintynyt yhteensä 121 elokuvassa.

Tähän artikkeliin on koottu fanien muistoja maailmalta. Kerro oma Marvel-muistosi kommenttiosiossa, jutun lopussa. Milloin kuulit ensimmäistä kertaa Hämähäkkimiehestä? Kuinka monta Hulk-elokuvaa olet nähnyt? Mikä on tärkein Stan Leen luoma hahmo? Kommentoi mitä tahansa Leehen tai supersankareihin liittyvää.

Monen fanin mielestä vaikuttavin supersankareista oli Stan Lee itse.