Yle Radio Suomi keräsi kuulijoilta tarinoita, joissa tarinan kertoja antaa laulun jollekin lahjaksi. Joukko suomalaisartisteja muokkasi koskettavat tarinat lauluiksi.

Kappaleet on koottu Anna laulu lahjaksi -levyksi ja ne esitetään konsertissa joulukuussa. Redrama, Jonsu ja Arja Koriseva kertovat, minkälaisia jouluisia kappaleita tarinoista syntyi.

Sisko pitää toisesta huolta

Redrama teki kappaleen, jonka pohjana oli tarina kahdesta siskosta. Anu asui Suomessa ja Riitta Thaimaassa. Anu kävi silloin tällöin miehensä kanssa siskonsa luona ulkomailla. Kun Riitta tuli vuorostaan Suomeen, hän sai aivoverenvuodon. Hän selvisi, mutta liikuntakyky meni. Aivotoiminta ja persoona säilyivät ennallaan sekä sisko vierellä.

Redrama teki tarinan pohjalta kappaleen Oothan siinä. Rap-artistin mielestä haaste oli valtava, vaikka hän lähtikin tekemään kappaletta aivan toisin kuin joululauluja yleensä.

– Päädyttiin tekemään yleismaailmallinen biisi läheisyydestä, rakkaudesta tuesta ja ystävyydestä. Kappale kertoo siitä, että kunhan olet siinä, mä en tarvitse mitään muuta. Mitä tahansa tapahtuu, niin sä olet siinä rinnalla. Mä selviän.

Tarinan henkilöt eivät Redraman tietojen mukaan ole vielä kuulleet kappaletta. Hän odottaakin heidän reaktioitaan innolla.

Kenelle Redrama itse haluaisi antaa laulun lahjaksi?

– Omalle äidilleni. Hän on kokenut kovia, mutta on silti täynnä valoa ja iloa ja on pitänyt perhettä kasassa.

Vanhemman rakkautta

Indica-bändistä tunnettu Jonsu sai käsiteltäväkseen tarinan, jossa äiti kertoo huumeriippuvaisesta tyttärestään. Tarina kosketti laulajaa, koska hän on tällä hetkellä raskaana.

– Vaikka tässä on synkkä tarina, niin kappaleesta tuli toivoa antava. Halusin tuoda tähän myös toisen aspektin eli vanhemman rakkauden ja toivon, mikä kestää ja ei lopu ikinä.

Jonsu uskoo, että Horisontin taa -kappale koskettaa monia suomalaisia, jotka ovat nähneet läheltä kamppailua addiktioiden kanssa.

– Miksi alun perin aloin tehdä musiikkia oli toivon ja rakkauden tuominen. Silloin kun joulu on surullinen juhla, toivo voi olla se tärkein asia.

Koska tämä tarina on aiheena arka, henkilöt ovat halunneet pysyä nimettöminä. Jonsu ei todennäköisesti tule heitä tapaamaan.

Kenelle Jonsu haluaa antaa laulun lahjaksi?

– Tälle äidille ja perheelle, joka kirjoitti tämän tarinan. Myös kaikille niille, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa.

Lemmen liekki leimahtaa

Teininä toisiinsa ihastuneet löytävät toisensa vuosikymmenien jälkeen ja menevät naimisiin. Tämä oli pohjana Arja Korisevan kappaleelle Kaksi liekkiä.

Kappaleen alussa ollaan äidin haudalla ja sytytetään kynttilä. Edesmennyt äiti oli sanonut tyttärelleen, että vielä sinä löydät sen oikean miehen elämääsi.

Toinen liekki syttyy jouluuseen ja lopulta kaksi liekkia kohtaa ja ne leimahtavat palamaan.

– Tämä on kasvutarina. Molemmilla on ollut sisällään kipinä sekä alitajuinen ajatus, että jos on tarkoitus, niin meidän tiemme vielä kohtaavat.

Tällä hetkellä ihmisiä koskettavat musiikissa aidot tarinat ja tunteet. Suositussa SuomiLove-sarjassa ihmiset lahjoittavat kappaleita tärkeille läheisilleen ja Anna laulu lahjaksi -projektissa pohjana ovat koskettavat tarinat.

– Musiikki on tunnekielenä yksi vahvimmista. On tärkeää, että puhutaan ihan normaaleista asioita. Lauletaan niistä ja tuodaan sitä kautta elämän realiteettia ihmisille. Hyvin harva täällä kokee ja elää asioita vain ja ainoastaan yksin.

Kenelle Arja Koriseva haluaa antaa laulun lahjaksi?

– Tyttärelleni joka on vuoden vaihto-oppilaana Chilessä. Hän on ensimmäistä kertaa meistä erossa. Lähetän laulun omassa sydämessäni hänelle. Ai kun alkaa itkettää, Koriseva nauraa ja pyyhkii silmäkulmiaan.

Anna laulu lahjaksi -konsertti järjestetään Helsingin Kulttuuritalolla 15.12. Yle Radio Suomi lähettää sen suorana. Yle TV1 ja Yle Areena esittävät konsertin joulupäivänä.

Kurpitsajuhlaa on juhlittu Suomessa kirkollisen pyhäinpäivän rinnalla jo vuosia. Erityisesti lapset ja nuoret ovat ottaneet juhlan omakseen ja monissa alakouluissa halloween on jo jokasyksyinen tapahtuma.

Kalenterista halloweenin tarkkaa ajankohtaa on kuitenkin turha etsiä, sillä merkkipäivä se ei suomalaisessa allakassa ole. Tänä vuonna halloween-juhlia on vietetty kahden viikon ajan pyhäinpäivän aattoon eli 2.11. asti.

Merkkipäivät hyväksyy Yliopiston almanakkatoimisto, joka vaatii, että juhlalla on muun muassa vakiintuneet viettotavat, tarkka päivämäärän ja laaja yhteiskunnallinen merkitys. Lisäksi tarvitaan itse hakemus almanakkatoimistoon. Sellaista ei toistaiseksi halloweenista ole koskaan tehty.

Leväperäistä juhlintaa

Suomessa halloweenia ei ole erotettu pyhäinpäivästä, vaikka kaupallisen juhlan ja kirkollisen juhlan päällekkäisyys onkin herättänyt aika ajoin närää.

Erikoiskaupan liitto suositteli vuonna 1999, että halloweenia juhlittaisiin Suomessa kansainvälisen tavan mukaan aina 31.10. Tämä suositus ei suomalaisiin sanottavasti ole purrut, sillä juhlaa vietetään milloin se parhaiten kullekin sopii. Tänä vuonna juhlat tuntuvat kestävän ikuisuuden, kun juhlahaitari on venynyt kahden viikonvaihteen yli.

Yliopiston almanakkatoimistossa viettotapojen kirjavuus on huomattu. Almanakkatoimistolla ei ole omaa kantaa juhlan ajankohtaan. Käytännöt syntyvät almanakan ulkopuolella. Almanakkaan merkkipäivät istutetaan pysyväksi, ja tässä mittakaavassa kymmenen vuoden käytäntö on aika lyhyt aika.

Lasten ja nuorten tykkääminen ei vielä riitä, sanoo Yliopiston almanakkatoimiston suunnittelija Onerva Ollila.

– Varmasti juhlinta on hyvin vakiintunutta esimerkikisi lapsilla ja nuorilla, mutta on paljon ihmisiä, joita se ei juurikaan hetkauta. Lisäksi vaikeutena on se, ettei se kuitenkaan ole vakiintunut millekään tietylle päivälle, Ollila perustelee.

Ystävänpäivä lipsahti merkkipäiväksi vahingossa

Ystävänpäivä on esimerkki Yhdysvalloista rantautuneesta perinteestä. Se saavutti merkkipäivän aseman Suomessa reilut parikymmentä vuotta sitten melko pitkällisen vieton jälkeen.

Ystävänpäivän tulo almanakkaan tapahtui vahingossa. Vuosina 1989–1991 se käväisi almanakassa ilman virallista hyväksyntää, kun silloiset almanakkatoimiston työntekijät sijoittivat erehdyksessä päivän almanakkaan. Asia huomattiin, ja päivä poistui hetkeksi allakasta, mutta palautettiin ja virallistettiin lopullisesti vuonna 1996 alkaen.

Halloweenin kauhu- ja kurpitsakuvasto uppoaa lapsiin

Käpylän yhtenäiskoulussa halloweenista voi puhua jo perinteenä, sillä juhlaa on vietetty jo vuosia.

– Marraskuun hyhmässä, kylmässä ja viimassa tämä piristää hirveästi ja pimeä kaamos sopii ihan mielettömän hyvin tälle kulissiksi, nauraa opettaja Tiia Niskanen.

Ajankohta juhlalle on mitä otollisin, sillä syysloma on takana ja pikkujoulukausi vasta kaukana edessä. Halloween-diskon tarkoitus on myös kerätä varoja kuudesluokkalaisten luokkaretkeen.

Kouluissa halloween-juhliin käytetään paljon aikaa ja luovuutta. Käpylän yhteiskoulussa oppilaat, vanhemmat ja opettaja ovat valmistelleet juhlaa useita päiviä. Kammokuja, hirveät herkut, diskon tanssikilpailu – kaikki tuttuja ohjelmanumeroita, vuodesta toiseen samat, mutta erilaiset.

–Tänä vuonna oppilaat rakensivat kammokujan painajaisista, ja ne ovat ehkä liiankin todentuntuisia, varoittaa opettaja.

Käpylän yhteiskoulun kolmasluokkalaisen Kuura Rossin arvoasteikolla halloween kohoaa kolmen parhaimman juhlan kärkeen kevyesti.

– Synttärit, joulu ja halloween. Halloween on absoluuttisesti vaan paras, sillä silloin saa pukeutua, hihkaisee kurpitsaksi pukeutunut juhlija.

Sukupolvikysymys

Myös Kuura Rossin äiti Vappu Rossi on pukeutunut tilaisuuteen. Lasten iloon on helppo lähteä mukaan, vaikka halloweenilla ei hänelle itselleen suurta merkitystä. Johtuu iästä, hän selittää.

Opettaja Tiia Niskanenkaan ei kaipaa halloweenille omaa merkkipäivää, amerikantuliainen mahtuu hyvin vanhojen perinteiden sekaan.

– Halloweenin aikana sekoittuu aika monta juhlaa. On nämä kekriperinteet, jotka säteilevät juhlakulttuuriin Suomessa yleisemminkin, on halloween-jutut ja sitten on pyhäinpäivä. Näiden avaaminen lapsille koulussa on tosi kiinnostavaa ja tärkeää, sanoo Niskanen.

Muutosta alun krääsänpaljouteen

Halloweenia on kritisoitu kaupallisuudesta ja kulutuskeskeisyydestä. Mutta vaihtoehtoja kertakäyttökulutukselle voi löytää.

– Itse en loukkaannu tämän perinteen rantautumisesta Suomeen, mutta jos joka vuosi ostetaan uudet muovit ja viikon päästä heitetään ne sitten pois, niin se ei ole kannatettavaa, pohtii alakoululaisen äiti Vappu Rossi.

Koulun kestävän elämäntavan opetussuunnitelmaan krääsä istuu huonosti. Mutta kymmenessä vuodessa alakoululaisten asenteissa on jo tapahtunut muutosta, huomauttaa opettaja Tiia Niskanen.

– Nyt alkaa olla jo keskitietä siinä hommassa. Lapset nauttivat jännityksestä ja siitä kuvastosta, mutta aika paljon he haluavat kehitellä vaatteita ja asuja itse, innostuu Niskanen.

Hyvät puolet esiin

Merkkipäivättömyydestä voi löytää juhlijan kannalta myös etuja. Esimerkiksi se, että samaa juhlaa voi viettää monta päivää peräkkäin.

– Olen käyttänyt tätä asua kolme kertaa: kotibileissä, koulussa ja nyt täällä, selittää Kuura ja heiluttaa asusteitaan, kahta pientä kurpitsalyhtyä. Hänen kurpitsapukunsa elementit ovat äidin oranssi villapaita, kaksi tyynyä täyttenä ja pikkuveljeltä lainattu myssy.

– Mutta nämä kurpitsat, kurpitsa ykkönen ja kurpitsa kakkonen, ovat uusia.

Toinen kurpitsoista näyttää iloiselta, mutta toisen ilme on vähän vakavampi. Syykin selviää: se on syönyt epähuomiossa puhtaita sukkia ennen juhlaa.

Lue myös:

Pyhäinpäivänä muistetaan marttyyreitä, mutta sanan käyttö on karannut kauas alkuperäisestä – "Väärinkäyttöä", sanoo pappi

Aiju Salmisen sarjakuvakolumni: Halloween on lapselle parempi kuin joulu, koska karkkeja keräävä lapsi ei ole vain passiivinen odottelija

Oljista tehty kekripukki sai seisoa rauhassa Kajaanin rantapuistossa vajaan viikon verran ennen kekrijuhlan huipentumaa. Vuodesta 2008 alkaen kekripukki on kellunut viikon Kajaaninjoella ennen polttamistaan, mutta viime vuonna ja tänä vuonna pukki seisoi ensin puistossa ennen vesille laskua.

Syynä on sattuma: viime vuonna puistossa oli niin liukkaat tiet, että pukki jätettiin puistoon seisomaan. Kaupunkilaiset innostuivat, kun pääsivät pukkia ihailemaan lähempää. Niinpä kekripukki päätettiin jättää vajaaksi viikoksi puistoon tänäkin vuonna.

Ruotsin Gävlen olkipukkiperinnettä ovat varjostaneet lukuisat tuhopoltot ja esimerkiksi viime vuonna siellä on tarvittu jopa turvatoimia kekripukin suojeluun. Kajaanissa pukit ovat saaneet olla suurimmaksi osaksi koskemattomina, osa kaupunkilaisista on jopa toivonut, että pukkia ei edes poltettaisi.

Viimeisen kymmenen vuoden ajan Kajaanin kekripukin on rakentanut sotkamolainen Jouko Sormunen. Vuosien varrella kekripukit ovat olleet hyvin eri näköisiä (Kainuun Sanomat). Kekripukin polttaminen näkyy paljon myös somessa.

Kajaaninjoen rantaa valaisevat myös sadat pienet lamput, lyhdyt tai valot, joita kajaanilaiset ovat tuoneet tullessaan. Kekripukki sytytetään noin klo 18 jälkeen.

"Tämän hetken vaikutusvaltaisin länsimainen ajattelija".

Näin The New York Times on kutsunut huomenna Suomessa esiintyvää Jordan B. Petersonia.

Kulttuuritalossa Helsingissä on nähty lukuisia suuren luokan tähtiä, mutta sunnuntai-iltana siellä kuullaan ensimmäistä kertaa maailmankuulun kanadalaisprofessorin näkemyksiä elämästä.

Helsingin tilaisuus myytiin nopeasti loppuun. Peruslippujen lisäksi tarjolla oli vähintään 165 euroa maksavia VIP-paketteja, joihin kuului yhteisvalokuva luennoitsijan kanssa.

Maailmalla miestä kuvataan sanoilla suuri ajattelija, sanavapauden, tieteen ja yksilönvapauden puolustaja, nero, karismaattinen, intellektuelli ja guru.

Itseään Peterson kutsuu preeriasaarnaajaksi.

Toronton yliopiston psykologian professori luennoi uskonnosta, moraalista, kärsimyksestä, vapaudesta, vastuusta ja sivistyksestä.

Ja ottaa yleisönsä.

Sanoma leviää uutuuskirjan ja kulttimaineeseen nousseiden YouTube-videoiden kautta.

Puhu täsmällisesti ja muita elämänohjeita

Jordan B. Petersonilta halutaan kuulla ihmisyyden perimmäisistä kysymyksistä ja hyvän elämän salaisuudesta. Niitä hän valottaa tänä vuonna julkaistussa kirjassaan 12 elämänohjetta, käsikirja kaaosta vastaan.

Kirjasta on monelle tullut hengellisen oppaan kaltainen raamattu, joka kertoo, mikä on mennyt pieleen ja mitä meidän tulisi tehdä.

Ohjeet ovat esimerkiksi seuraavanlaisia:

• Seiso suorana hartiat takana.
• Hanki ystäviksesi ihmisiä, jotka tahtovat parastasi.
• Tavoittele sitä, mikä on merkityksellistä.
• Puhu täsmällisesti.
• Järjestä omat asiasi kuntoon ennen kuin kritisoit maailmaa.

12 elämänohjetta on maailmanlaajuinen bestseller, jota on myyty pelkästään englanninkielisenä yli kaksi miljoonaa kappaletta.

Jordan B. Peterson on 56-vuotias, Kanadassa syntynyt psykologi. Hän työskentelee psykologian professorina Torontossa, ja toimi sitä ennen Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Petersonin mielestä hyvän elämän salaisuus on järjestystä tuovissa ohjeissa. Tarvitsemme niitä, koska muuten olemme vaarassa ajautua kaaokseen.

Ohjeiden ei ole Petersonin mukaan tarkoitus rajoittaa meitä, vaan auttaa saavuttamaan päämäärämme. Ne auttavat pysymään oikealla polulla ja tekevät elämästämme täydemmän ja vapaamman.

Kirjailija muistuttaa, että kipu ja kärsimys kuuluvat elämään, mutta kun kaikki vaikuttaa jo menetetyltä, kaaoksesta voi alkaa syntyä jotain uutta.

Nettivideoilla miljoonayleisö

Jordan B. Petersonista on tullut kultti-ilmiö. Yksi syy sille on Internet, missä Peterson julkaisi elämänohjeitaan ja ajatuksiaan jo ennen kirjaa.

Hänen oman nettisivustonsa mukaan katsottavissa on yli 300 luentovideota ja julkista puhetilaisuutta.

Videopalvelu YouTubesta videoita on katsottu yli 35 miljoonaa kertaa.

Luennoissaan Peterson etsii vastausta hyvän elämän salaisuuteen evoluutiopsykologiasta, filosofiasta, biologiasta ja myös antiikista tai Raamatusta.

Puhuessaan hän palaa psykiatri Jungiin, psykoanalyysin kehittäjä Freudiin ja filosofi Nietzscheen. Peterson siteeraa teksteissään kirjailijoita kuten Dostojevskia, Tolstoita ja Orwellia.

Nuoret miehet uskollisia kannattajia

Jordan B. Peterson puhuttelee nuoria miehiä: "Siivotkaa huoneenne ja laittakaa talonne järjestykseen ennen kuin kritisoitte maailmaa".

Hänen videonsa sanotaan kiinnostavan erityisesti miesten ylivaltaa ihailevia nuoria miehiä, joiden ajattelu on lähellä yhdysvaltalaista alt-right-liikettä. Alternative right viittaa yhdysvaltalaiseen äärioikeistolaiseen liikkeeseen, joka on järjestäytynyt Internetissä.

Nuorten kiinnostusta on selitetty siten, että kyseessä on ryhmä, joka kaipaa ja etsii elämälleen tarkoitusta ja järjestystä.

YouTube-videoiden kommenteissa katsojat kehuvat puhujaa: "Voisin katsoa tätä miestä puhumassa koko päivän; olen koukussa; en katso enää elokuvia lauantai-iltaisin, vaan Petersonin luentoja netistä".

Peterson on saavuttanut suosiota etenkin konservatiivisissa piireissä. Samanaikaisesti häntä on syytetty naisvihasta, fasismista ja rasismista.

Hänen kannanottonsa, kuten ajatukset miesten pätevyydestä ja parisuhteesta, ovat herättäneet hämmennystä. 12 elämänohjetta -kirjassa todetaan, miten tärkeää lapselle on elää kahden vanhemman perheessä.

Samaan eivät Petersonin mielestä yksinhuoltajat pysty.

Maailmanlaajuista huomiota Peterson sai julkaistuaan videon, jossa kertoi vastustavansa Kanadan uuteen lakiin sisältyvää sukupuolineutraalin persoonapronominin käyttöä.

Kireät välit kriitikoihin

Suurin kohu on kuitenkin noussut brittiläisen Channel 4 -kanavan tammikuisesta tv-haastattelusta. Uutisjuontaja Cathy Newman haastoi Petersonin näkemyksiä sukupuolten tasa-arvosta ja ilmaisunvapaudesta.

Videota on katsottu netissä yli 12 miljoonaa kertaa. Voit katsoa sen tästä.

Haastattelu oli Petersonille menestys. Viha kohdistui toimittajaan, joka joutui someraivon kohteeksi ja sai osakseen tappouhkauksia.

Omia arvostelijoitaan Peterson on uhannut oikeustoimilla ja korvausvaatimuksilla.

Frank Martela: Elämänohjeille on tarve

Suomalainen filosofi Frank Martela ei ole lukenut 12 elämänohjetta -kirjaa, mutta Peterson-ilmiö kiinnostaa häntäkin.

Miten elää hyvä elämä, on kysymys, johon myös tutkijana ja tietokirjailijana tunnettu Martela on hakenut vastausta.

– On kiinnostavaa, kuinka akateeminen henkilö nousee julkisuuteen YouTube-videoiden kautta. Monet tutkijat ovat parhaimmillaan luennoilla, mutta niiden sisältö on jäänyt vain yliopiston sisäiseksi salaisuudeksi.

Frank Martela mainitsee filosofi Esa Saarisen, jonka nettiluentojen katsojamäärät ovat suomalaisittain "hämmentävän korkeita".

– On positiivista, että ihmiset katsovat YouTubesta luentoja, eivätkä pelkästään kissavideoita, ja että hakeudutaan älyllisesti haastavamman sisällön pariin.

Jordan B. Petersonin erikoisalaa on uskonnon ja myyttien psykologia ja niiden merkitys ihmisen identiteetille ja mielekkyyden kokemukselle.

Martela uskoo, että Petersonin kirjasta on tullut suosittu, koska ihmiset kaipaavat elämänohjeita.

– Kulttuurimme ei anna meille vastauksia kuten aikaisemmin. Ennen yhteisö määräsi vahvemmin, mikä on paikkasi elämässä ja mitä kuuluu tavoitella. Nykyihminen on kysymysten kanssa yksin ja hänellä on kaipuu löytää vastauksia.

– Ottamatta kantaa Petersonin vastauksiin, varmasti tämäntyyppisille kirjoille tulee olemaan tilausta tulevaisuudessakin, hän sanoo.

Panu Raatikainen: Sanomalle on tilaus

Petersonin sanomalle on maailmassa sosiaalinen tilaus.

Siitä on Frank Martelan kanssa samaa mieltä filosofi ja Tampereen yliopiston filosofian apulaisprofessori Panu Raatikainen.

– Kirja on jatkumoa amerikkalaisille itsehoito- ja valmennusoppaille. Kirjat, joissa neuvotaan, kuinka saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ovat olleet suosittuja melkein sata vuotta.

Raatikainen on lukenut 12 elämänohjetta -kirjan ja perehtynyt henkilö Jordan B. Petersoniin, eikä hän yhdy ylistyskuoroon. Päinvastoin.

– Peterson puhuu usein asioista tietämättä niistä juuri tuon taivaallista. Itsetuntoa löytyy. Hän esittää nykyajan filosofiasta hyvin karkeita ja yksinkertaistavia kommentteja.

Raatikaisen mielestä Petersonin suosiota selittävät samat seikat kuin Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpinkin.

– Peterson on toki paljon maltillisempi persoona. Hänen kannattajansa vaikuttavat vähemmän korrekteilta kuin Peterson. He ovat usein konservatiiveja ja äärioikeistoa.

Kannattajien tavoin Panu Raatikaisestakin Peterson on hyvä puhuja ja taitava esiintyjä.

– Epäilenpä, ettei kovinkaan monella hänen ihailijallaan riitä kärsivällisyys lukea paksua kirjaa, joka etenee hitaasti ja rönsyilee. Viiden minuutin pätkä videota sopii heille paremmin.

Kumpikaan suomalaisfilosofeista ei aio mennä kuuntelemaan luennoitsijaa.

Loppuunmyytyjä luentoja Pohjoismaissa

Jordan B. Peterson on tällä hetkellä yksi maailman kysytyimmistä puhujista.

Hänen omien nettisivujensa mukaan tammikuussa alkanut kirjakiertue on vienyt psykologian professorin jo lähes sataan kaupunkiin eri puolilla maailmaa. Kuulijoita on ollut jo 250 000.

Suomesta Peterson jatkaa muihin Pohjoismaihin. Myös maanantain luento Tukholmassa on loppuunmyyty.

Stand up -koomikko painii häpeän kanssa. Jokainen esitys on riski – nauraako yleisö jutuille, joiden hauskuudesta on itse vakuuttunut? Jos ei, tuloksena on lavakuolema ja auttamatta myös häpeä.

Ympäri Suomen järjestetään open mic -klubeja, joissa lavalle voi yhtä hyvin nousta ensikertalainen kuin vuosia stand upia tehnyt konkari. Kaikki koomikot aloittavat uransa open mic -klubeilla ja usein myös palaavat niihin hiomaan uusia juttujaan.

Yksi klubi on Helsingissä Kampin sydämessä, jossa rockbaari Boothill muuttuu joka toinen tiistai stand upin näyttämöksi.

Komiikka alkaa Boothillissä hieman iltaseitsemän jälkeen, kun edellinen ohjelmanumero, bingo, on saatu kunnialla päätökseen.

Klubia emännöivä ja tuottava koomikko Ida Akkila avaa show’n. Hän on alan kielellä illan mc.

Yleisöä on parisenkymmentä silmäparia, mutta osa baarin asiakkaista ei edes reagoi lavalla alkaneeseen esitykseen.

Aivan lavan tuntumassa istuu nainen selkä esiintyjää kohti. Hän tutkailee lehteä silmälasiensa yli ja tekee ristikkoa. Viereisessä huoneessa biljardipallot kolahtelevat toisiinsa.

Akkila juttelee yleisölle lämmittäen heitä illan muita koomikoita varten. Se on mc:n tehtävä, jonka lomaan hän ripottelee omia vitsejään. Akkila heittää juttua r-viastaan. Yleisö hymähtelee.

Onkohan tänään luvassa lavakuolemia?

”En ole ikinä kuollut niin paljon”

Koomikon ammatin traagisuus piilee siinä, että hyväksi kehittyminen vaatii kymmeniä, ellei satoja lavakuolemia.

Miltä lavakuolema tuntuu? Sen Ida Akkila tietää.

Pari vuotta sitten hän esiintyi poikkitaiteellisella klubilla Helsingissä. Hän esitti itse käsikirjoittamansa ja ohjaamansa monologinäytelmän Feminismin vaihdevuodet.

Monologi oli komediallinen satiiri. Yleisö ei nauranut kertaakaan.

Kun esitys oli ohi, Akkila veti takin ylleen ja häipyi sanomatta sanaakaan. Sitten kaikki purkautui. Hän istui junassa, puhui ystävälleen puhelimessa ja itki.

– Se oli elämäni pahin lavakuolema. En ole ikinä kuollut niin paljon. Koko esityksen ajan tuntui, että katsoin itseäni ulkopuolelta ja toistin asioita vain mekaanisesti.

Ahdistaa ja tuntuu kuin olisin pettänyt yleisön, tuottajan ja muut koomikot. Ida Akkila

Ystävä puhelimen päässä rauhoitteli ja neuvoi miettimään vielä. Akkila miettikin viikonlopun yli, mutta päätös piti – teatteriala sai jäädä.

Täyttä ammatillista u-käännöstä nainen ei tehnyt. Hän päätti panostaa orastavaan stand up -koomikon uraansa. Nyt lavakokemusta on plakkarissa reilut 3,5 vuotta ja keikkoja kolmisensataa.

Lavalla 24-vuotias Akkila käsittelee muun muassa ihmissuhteitaan, seksuaalista suuntautumistaan ja jonkin verran perhettään. Välillä vitseissä on myös yhteiskunnallinen ja kantaaottava sävy.

Kokemuksen myötä myös lavakuolemia on tullut lisää.

– Se on helvetin raskasta ja kuormittavaa. Sekunnit tuntuvat jumalattoman pitkiltä. Ahdistaa ja tuntuu kuin olisin pettänyt yleisön, tuottajan ja muut koomikot. Se on itsesäälin paikka.

Ensimmäinen kuolema

Yleisö taputtaa illan ensimmäiselle koomikolle. Boothillin lavalle nousee parikymppinen mies. Hänellä on yllään musta hihaton kauluspaita. Kravatti ja housut ovat punaiset.

Yleisö vastaa ensimmäisiin juttuihin hiljaisuudella. Nopeasti koomikko alkaa kertoa omasta elämästään, esimerkiksi masturboinnista. Nauruja ei kuulu, mikään ei toimi.

Sekunnit tuntuvat Ida Akkilan sanoin jumalattoman pitkiltä, myös yleisössä. Nuori mies taistelee settinsä kunnialla loppuun, mutta esitys on ilmiselvä lavakuolema.

Eturivissä ristikko täyttyy.

Illan toinen koomikko ottaa yleisöön kontaktia. Englanniksi puhuvan espanjalaissyntyisen miehen keskusteleva tyyli toimii ensimmäistä koomikkoa paremmin, vaikka nauruista on yhä pulaa.

”Kusin sen ihan täysin”

Koomikolla on keinonsa selvitä lavalla kuolemisesta. Ida Akkila on esiintynyt keikoilla, joissa yksikään koomikko ei onnistu. Setti on kuitenkin pakko esittää edes rutiinilla.

Jos kuolema alkaa hiipiä lavalle, Akkila ei katsoa yleisöä silmiin, vaan hieman katseista ohi.

– En halua nähdä niitä ilmeitä.

Erään klubikeikan koomikko muistaa hyvin. Lavalle nousi kourallinen aloittelijoita, Akkila mukaan lukien, sekä muutama ammattikoomikko.

Setti oli takuuvarma ja harjoiteltu. Koomikko uskoi itseensä ja halusi näyttää huipuille.

– Sitten nousen lavalle, eikä kukaan naura. Kuolen hetki hetkeltä ja menen paniikkiin.

Sillä kertaa Akkila päätti olla kitumatta lavalla koko settiään läpi. Hän tuli sieltä pois tajuttuaan, ettei tätä pelasta mikään.

– Se oli aika tuskaista. Oli ilo ja kunnia saada sellainen keikka, ja sitten kusin sen ihan täysin. Ajattelin, ettei minua haluta enää minnekään esiintymään. Siinä oltiin hetki aika pohjamudissa.

Kaikki stand up -koomikot tietävät, että hyväksi tekijäksi kehittyminen vaatii vuosien keikkailun. Olennainen osa kehittymistä ovat lavakuolemat ja niiden synnyttämä itsereflektio.

Ehkä jokin sanankääntö tai punchline eli vitsin huipentuma ei toimi sellaisenaan. Miten sitä voisi muuttaa? Vai liittyikö kuolema esiintymiseen? Pitäisikö lavalla olla rauhallisempi tai energisempi? Näitä asioita Ida Akkila käy läpi, kun naurut jäävät saamatta.

”Keskity sä vaan omaan juttuusi”

Klubi-ilta on edennyt kolmanteen koomikkoon. Kuopiolaismies kertoo lyhyitä one-liner-vitsejä verkkaisesti. Alkupään jutut toimivat, mutta pian hiljaisuus ottaa tilasta uuden kuristusotteen.

Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Koomikko kävelee varovasti selkä lavaa kohti istuvan naisen taakse ja kysyy, kuinka ristikko sujuu.

– Keskity sä vaan omaan juttuusi, nainen vastaa.

Tilanteen surkuhupaisuus naurattaa kuopiolaiskoomikkoa pitkään, yleisöä ei niinkään. Komiikkaa katsomaan tulleet ovat esiintyjien puolella, vaikka ilta on alkanut tahmeasti. He haluavat nauraa.

Show’n ensimmäisen puolikkaan päättää Akkilan lisäksi illan ainoa naiskoomikko. Tunnelin päässä alkaa välkkyä valo, kun vihreäpaitainen mies hörähtää kovaan ääneen.

Keski-ikäisyyden murheet ja pikkutuhmat jutut toimivat. Mammografiavitsi saa aplodit.

Kuin oman kurkkunsa viiltäisi

Mikä saa ihmisen jatkamaan koomikkona? Ida Akkilalle intohimo naurattaa on suurempi kuin epäonnistumisten taakka.

– Keikkailu on aaltoliikettä. 20 keikkaa voi mennä tosi hyvin, mutta sitten tulee se yksi tiputus. Silloin ajattelen, että olisi noloa jättää koko homma vain yhden paskan keikan takia. Se olisi luovuttamista.

Vaikka epäonnistuneeseen keikkaan suhtautuisi analyyttisesti, ei häpeää pääse pakoon. Keikan aikana Akkila ei häpeä, koska se olisi ”kuin viiltäisi oman kurkkunsa auki”, mutta esityksen jälkeen nöyryytys tuntuu.

– Välillä hävettää istua koomikoiden pöytään keikan jälkeen. Varsinkin, jos joutuu näkemään vielä yleisöä.

Häpeän keskiössä on tunne siitä, ettei kelpaa sellaisena kuin on, kertoo häpeää tutkinut psykoanalyytikko Elina Reenkola.

Kun koomikko saa yleisöltä vastineeksi naurua, se palkitsee valtavasti. Silloin kelpaa. Riski epäonnistumisesta, siitä häpeästä, on kuitenkin aina läsnä.

– Koomikko haluaa kokeilla tätä ulottuvuutta riskinkin uhalla. Kokeilla, että kelpaako. Jos kuitenkin seuraavalla kerralla onnistuu. Täytyy olla myös vahva intohimo esiintymiseen, Reenkola pohtii.

Täytyykö hyvän koomikon olla onneton?

Vanha komiikkaan liittyvä teesi on, että ollakseen hauska täytyy olla onneton. Moni järkyttyi reilut neljä vuotta sitten, kun rakastettu koomikko Robin Williams riisti itseltään hengen.

Koomikoiden mielenterveyttä on myös tutkittu. Oxfordin yliopiston muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa selvisi, että koomikoilla on tavallista enemmän psykoottisia luonteenpiirteitä.

Tällaisia luonteenpiirteitä ovat taipumus impulsiivisuuteen, epäsosiaaliseen käytökseen ja läheisyyden välttelyyn. Akkila tunnistaa piirteitä monesta koomikosta, myös itsestään.

– En tunne yhtäkään koomikkoa, jolla olisi tosi ruusuinen perhetausta tai jotenkin tosi helppo menneisyys. On paljon päihteiden käyttöä ja mielenterveysongelmia.

Hän uskookin, että komedian ja kurjuuden yhteydessä on perää.

Myös Akkilan menneisyydessä on kipua. Hän on ainoa lapsi avioeroperheessä, jossa toinen vanhempi joi ja toinen oli syvässä uskossa. Esillä olemisen ja näkymisen tarve ovat koomikolle suuria.

– Se on huomion hakemista, jos sitä ei lapsena esimerkiksi isältä saanut. Myös oikeassa olemisen tarve on minussa vahva, kun omia mielipiteitä on lytätty lapsena.

Mutta ei se kaikille ole tällaista, Akkila ajattelee. Se on henkilökohtaista, mitä komiikalla täyttää, mistä se kumpuaa ja mitä huomiolle tekee.

Tämä on yksi keino pysyä järjissään. Ida Akkila

Vaikka Akkila tiedostaa komediansa kumpuavan vaikeista asioista, on stand up hänelle henkireikä.

– Tämä on yksi keino pysyä järjissään. En osaa kuvitella päivää ilman komiikkaa. Miten käsittelisin asioitani?

Myös psykoanalyytikko Elina Reenkola allekirjoittaa tämän.

– Jos huumorilla voi käsitellä itseään, se on hirveän vapauttavaa. Esimerkiksi omia mokiaan voi kertoa ja jakaa.

Stand upista halutaan ammatti

Yleisö on selvästi hieman rentoutunut ja alkaa huudella toisen puoliskon ensimmäiselle koomikolle. Tätä kutsutaan ammattislangilla heklaamiseksi. Koomikko reagoi kommentteihin viileästi parilla lakonisella sanalla.

Ida Akkilan mukaan Boothill onkin klubina sieltä hankalimmasta päästä, ja se on helppo uskoa. Antavatko koomikot toisilleen vertaistukea surkean keikan jälkeen?

– On hiljainen sääntö, ettei toisen keikkoja kommentoida, ellei esiintyjä itse sitä pyydä. Olen kuitenkin mielelläni kuulevana korvana, koska moni on vellonut lavakuolemat yksinään. Kaikki tietävät, miten hirveää se on omalle kohdalle sattuessa, Akkila kertoo.

Ida Akkilan stand up -ura on kohta ison harppauksen kynnyksellä. Tällä hetkellä hän tekee joitain rahallisia klubikeikkoja pääesiintyjänä sekä emännöi ja tuottaa open mic -iltoja.

Seuraava askel on siirtyä tekemään vain rahakeikkoja. Ammattikoomikoksi ponnahtaminen onkin Akkilan mielestä merkittävin siirtymä naurattajan uralla.

– Tosi moni jää tähän vaiheeseen. Suurin askel on pääseminen siihen porukkaan, joka on tv:ssä ja jonka naamoilla ja nimillä myydään.

Näkyminen, kehittyminen ja uusiutuminen – nämä kolme asiaa ovat oleellisia koomikon kehityskaaressa.

– Jos tuottajana näen keikkoja tyypiltä, joka on illasta toiseen samalla setillä ja tasolla, ei se houkuta pyytämään paremmalle klubille.

Stand up -koomikoiden määrä lisääntyy Suomessa, ja alueelliset klubiskenet kehittyvät. Esimerkiksi Oulu on vahva komiikkakaupunki.

– Stand upin tekemisestä on tullut tavoitteellisempaa, ja siitä halutaan ammatti, kertoo alaan erikoistunut tapahtumatuottaja Sofia Saarikko.

Ammattikoomikoita on Suomessa viitisenkymmentä, Saarikko arvioi. Aloittelijat mukaan laskettuna määrä nousee reilusti yli sadan.

Yleisöt puolestaan ovat aiempaa kiinnostuneempia lavakomiikasta.

– Enää ei tarvitse vetää vain Ilari Johanssonin, Sami Hedbergin tai muiden isojen nimillä. Pelkkä stand up myy, Saarikko avaa.

”Sitä voisi verrata vaikka orgasmiin”

Illan viimeinen koomikko tarttuu mikin varteen. Pääesiintyjällä on asenne. Hän ottaa show’n haastavuuden puheeksi ja toteaa Boothillin olevan maan huonoin stand up -klubi.

Eturivissä ristikkoa ratkonut nainen on ilmeisesti saanut urakkansa päätökseen ja istuu nyt baaritiskillä. Hän ei ilahdu viimeisen koomikon uhmakkaasta asenteesta. Syntyy lyhyt sanaharkka, jonka mikin haltija voittaa.

Viimeinen koomikko selvästi kokeilee uusia juttujaan, joista osa toimii, osa ei. Tämä on sitä kivuliasta hiomista, jota stand upissa kehittyminen vaatii.

Pääesiintyjä on yleensä lavalla hieman muita kauemmin, tällä kertaa 15 minuuttia. Yhtäkkiä koko show on ohi.

Keikan jälkeen koomikot istuvat keskenään hämärässä nurkkapöydässä. Vaikea ilta ei näy esiintyjien kasvoilla, mutta tuskin kukaan on tyytyväinenkään.

Voiko stand up olla tällaisten iltojen väärti? Etenkin, kun kyseessä ei ole vain yksittäistapaus. On se, sanoo Ida Akkila. Isojen naurujen saamista ei voita mikään.

– Se on endorfiinin huippu. Sitä voisi verrata vaikka orgasmiin. Sen takia lavalle noustaan, ja hyvä keikka kantaa mukanaan seuraavaan.

Onnistumisen tunteeseen ei kuitenkaan kannata liiaksi tuudittautua. Jopa huippukoomikot kuolevat, toki aloittelevia harvemmin.

Mutta kaikki kuolevat joskus. Ilman kuolemaa ei ole komediaa.

Aamulla käsikirjoittaja heräsi ja meni unenpöppörössä suihkuun. Suihkusuutin oli jäänyt väärään asentoon ja Melli Maikkulan päälle putosi yllätyssuihku jääkylmää vettä. Vielä iltapäivälläkin hän nauraa kömmähdykselle, koska se oli hänestä niin hauska.

Mitä hauskaa siinä oli?

– Minua naurattavat arjen pienet asiat. Luotan komiikan tekemisessä siihen perusajatukseen, että jos jokin naurattaa minua, se naurattaa ihan varmasti muitakin.

Huumori on käsikirjoittaja Melli Maikkulan leipälaji.

Käsikirjoittaja tarkkailee ihmisiä kauppakeskuksessa

– Aiheita on loputtomasti. Ideat eivät minulta lopu. En voisi olla tässä ammatissa, jos ne loppuisivat.

"Minulla on koulutetun havainnoijan silmä." Melli Maikkula

Kaikki lähtee havainnosta, kun joku asia mietityttää. Konflikteista syntyy hyvää draamaa.

– En kulje muistikirja kourassa, mutta minulla on koulutetun havainnoijan silmä.

Maikkula harrastaa kauppakeskuksia ja take away -kahveja.

– Saatan vain istua monta tuntia, juoda kahvia ja katsella ihmisiä. Se on uskomattoman mielenkiintoista. Näkemäni pompahtaa joskus myöhemmin mieleeni ja realisoituu ideaksi.

Aiheita löytyy myös asioista, jotka ärsyttävät tai joita kohtaan hän tuntee omien sanojensa mukaan "apinan raivoa". Sellainen voi olla esimerkiksi oikutteleva parkkimittari tai ruokakaupan pullonpalautusautomaatti.

Hän haluaa kirjoittaa ihmisten arjesta pienen ihmisen näkökulmasta. Katsojat samaistuvat, kun he tunnistavat käsikirjoituksesta itsensä ja oman elämänsä.

Siksi käsikirjoittajan täytyy olla samalla aaltopituudella yleisönsä kanssa.

– Minun on tiedettävä, millaisten vastoinkäymisten kanssa ihmiset tappelevat. On pidettävä jalat visusti maassa ja tuntosarvet pystyssä siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

– Haluan muuttaa asioita, jotka ovat mielestäni väärin.

Tekstejä televisioon, elokuviin ja teatteriin

– Televisio on lempilapseni. Se on käsikirjoittajan media, toisin kuin leffa on vähän enemmän ohjaajan pelikenttä.

Melli Maikkula on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ammattikäsikirjoittajaksi. Hän on kirjoittanut suosittuja tv-sarjoja kuten Putous, Downshiftaajat, Kimmo, Onnela, Miitta-täti sekä Hyvät ja huonot uutiset.

Maikkula on myös käsikirjoittanut parhaillaan TV2:ssa nähtävää komediasarja Härölää. Sen kymmenen jaksoa löytyvät Yle Areenasta.

– Härölä on ryhmätyö, jossa oli monta kokkia. Sitä kirjoittivat myös näyttelijät. Sketsejä syntyi valtava määrä, niitä kirjoitettiin uusiksi ja editoitiin.

Sarjassa seurataan helsinkiläisellä asuinalueella elävien perheiden arkea. Huumoria tehdään yhden ihmisen tyrannisoimasta lukupiiristä tai "Kalliolle kukkulalle" hoilaavasta a cappella -lauluryhmästä.

– Ryhmä on aiheena herkullinen. Näissä sketseissä komedia syntyy ryhmädynamiikan toimimattomuudesta. Monelle on työelämästä tuttua, kuinka kokouksissa eksytään aiheesta ja tartutaan lillukan varsiin.

Melli Maikkulan käsikirjoittama lyhytelokuva Katto palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla viime vuonna ja voitti myös Jussi-palkinnon. Katto on katsottavissa Yle Areenassa.

Lyhytelokuva kertoo mökillä parisuhdeongelmia kipuilevasta miehestä, joka yllättäen huomaa mökin katon valahtaneen alas.

Valmistumassa on lyhytelokuva Keppi, joka on tarina koiraa haluavasta tytöstä sekä pitkä elokuva Vieras vuoteessani.

Ensi vuoden syksyllä Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa hänen kirjoittamansa näytelmä Pelle.

Käsikirjoittaja auttaa Putousnäyttelijää

Melli Maikkula oli MTV:n Putous-sarjan ensimmäinen naispääkäsikirjoittaja. Hän oli mukana työstämässä Antti Holman esittämää Kissi Vähä-Hiilaria sekä Joonas Nordmanin liitto-orava Salme Pasia.

– Ne ovat hyvin pitkälle näyttelijöiden itsensä kehittelemiä hahmoja, mutta käsikirjoittaja tarvittaessa sparraa, kirjoittaa, editoi ja ideoi näyttelijän apuna.

Televisiossa on meneillään jo Putouksen kymmenes kausi.

Edelleen käsikirjoittajan rooli on paljolti samanlainen, vahvistaa sarjan nykyinen vastaava käsikirjoittaja Anna Brotkin. Hänkin painottaa, etteivät Pieru ja muut Putouksen tämänvuotiset hahmot synny tyhjästä.

– Niiden eteen tehdään töitä. Kaikkea pohditaan todella paljon ennen suoraa lähetystä, Brotkin sanoo.

"Meissä kaikissa on todella primitiivinen ja lapsellinen puoli." Melli Maikkula

Mikä kumma ihmisiä naurattaa Timo Lavikaisen näyttelemässä suosikkihahmo Pierussa?

Siihen ei käsikirjoittaja Melli Maikkulalta löydy heti vastausta.

– Sen kun osaisi kertoa. Komiikka voi olla hyvin älykästä ja satiiri piikikästä ja korkeatasoista, mutta kyllä meissä kaikissa on todella primitiivinen ja lapsellinen puoli.

– Ehkä siinä naurattaa se, että pieru voi synnyttää kiusallisia tilanteita.

Ihan kaikesta sketsejä ei voi tehdä

– Nauran paljon. Minua naurattaa ihan kaikki. Välillä nauran väärissä paikoissa ja olen liian suorapuheinen, mikä aiheuttaa ongelmia.

Joskus käsikirjoittaja horjuttaa sallitun rajoja.

Äkkiä hän keksii esimerkin äidistä ja lapsesta.

– Lapsi piirtää kuvan auringonlaskusta ja näyttää sitä äidille. Sen sijaan että äiti kehuisi, hän alkaakin julmasti arvostella piirustusta. Sehän olisi oikeasti kauheaa ja sopimatonta. Äiti on pyhä henkilö, joka ei saa arvostella lapsensa piirustuksia huonoiksi.

– Siitä voisi saada hyvän sketsin.

Sitten Maikkulalle tulee mieleen hänen lukemansa juttu henkilöstä, joka oli taistellut Työ- ja elinkeinotoimiston kanssa siitä, onko hän työtön.

– Aktiivimalli voisi myös olla herkullinen aihe. Ihminen yrittää pysyä perillä siitä, onko hän työtön vai työssä. Siitäkin saisi helposti huumoria, Maikkula sanoo ja nauraa.

Ihan kaikesta hänkään ei halua vitsiä vääntää. Joillakin aiheilla on suoja-aikansa ennen kuin niihin voi kajota.

– Kirjoittaessani pyrin välttämään traagisia asioita, jotka ovat tapahtuneet vähän aikaa sitten. Sellainen voi olla esimerkiksi julkisuuden henkilön kuolema.

Politiikasta tai uskonnosta kirjoittaessaan Maikkula välttää saarnaavuutta ja yrittää silloinkin säilyttää pienen ihmisen näkökulman.

Huumori pitää hengissä ja nauraminen yhdistää

– Ne ovat aivan lähellä toisiaan: kipu ja komiikka, suru ja ilo. Ne ovat ihan kuin kaksoset.

Maikkulan mielestä komiikka syntyy kivun kokemuksesta tai vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan komiikka voi tuoda lohtua ihmisille. Emme olekaan yksin vaikeiden asioiden kanssa, vaan niille voi nauraa.

"Yhdessä nauramisella on suuri eheyttävä vaikutus." Melli Maikkula

– Huumori on elintärkeää. Se on elämän polttoaine. Yhdessä nauramisella on suuri eheyttävä vaikutus. Monelle huumori on tärkeä osa jaksamista ja mielenterveyttä.

Osa ihmisistä on niin vakavaluonteisia, ettei heitä tunnu naurattavan mikään. Melli Maikkula ottaa heidät haasteena.

Kerran hän onnistui saamaan asiallisen tilintarkastajan nauramaan pitkällisen viivytystaistelun jälkeen. Se naurattaa häntä vieläkin.

Miten se tapahtui?

– Todennäköisesti itseäni alentamalla ja pilkkaamalla vähän kuin stand up -koomikko. Kun itseään tarpeeksi morkkaa, se alkaa naurattaa ja vapauttaa tunnelmaa.

Hyvä hauska ei synny helpolla

Maikkulalla riittää töitä käsikirjoittajana.

– Tulen toimeen ihan ok, koska teen paljon töitä. Komedia on laji, jota kirjoittamalla pärjää.

Romaanista hän ei edes haaveile. Hän on yrittänyt, mutta luovutti.

– Minulla ei riitä kärsivällisyys kuvailla, kuinka joku vesipisara tipahtaa joltain lehdeltä maahan ja kimaltelee aamukasteessa. Totesin, ettei ole minun lajini ja kirjaa en tule koskaan kirjoittamaan.

Melli Maikkulan mielestä arvostus käsikirjoittajien ammattikuntaa kohtaan on noussut. Yhä kuitenkin uskotaan harhaan, että hyvää hauskaa voi kirjoittaa helposti.

Hän muistuttaa, että jos käsikirjoitukseen ei satsata, ohjelmat floppaavat eli niiden tuotantokausi jää lyhyeksi.

– Kun aika on rahaa, säästetään, ja nopeasti pitäisi kirjoittaa jotain tosi hauskaa. Se on aika vaikea yhtälö ja kostautuu. Ohjelma ei menesty ja tuottaja voi katsoa peiliin, koska säästi väärässä paikassa.

Välillä käsikirjoittajaankin iskee epäusko omaa tekstiä kohtaan. Kaikki kirjoitettu ei olekaan priimaa ja naurata. Teksti on kankeaa, eikä kulje eteenpäin. Sitä hän ei halua kuulla näyttelijän suusta, koska "sen hän tietää itsekin".

Mutta aamun suihkukohtaukseen hän uskoo.

Todennäköisesti Maikkulalle aamulla sattunut kylmävesikommellus tullaan näkemään joskus televisiosarjassa.

– Hyvin mahdollisesti se päätyy johonkin sketsiin. Käytän sumeilematta omaa elämääni käsikirjoitusteni aiheena.

Viikinkien laivat olivat aikansa huipputeknologiaa. Niiden ansioista heidän kauppa- ja ryöstöretkensä olivat tuottoisia ja he pystyivät perustamaan asuinpaikkoja kauas kotikonnuiltaan, aina Pohjois-Amerikkaa ja -Afrikkaa myöten ja syvälle Venäjälle, jonne he päätyivät jokia pitkin.

Mikä teki juuri viikinkien aluksista niin mainioita? Uppsalan yliopiston tutkimuksen mukaan salaisuus oli suomalaisillekin hyvin tuttu aine, terva – ja sitä tarvittiin paljon.

Kova kysyntä kasvatti tervan tuotannon viikinkiaikana suorastaan teolliseksi, päätellään Antiquity-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa.

Ison viikinkilaivan tiivistämiseen vaadittiin noin 500–600 tervalitraa. Puuosien lisäksi tervaa käytettiin "smörringiin", seokseen, jolla käsiteltiin villakankaiset purjeet vedenpitäviksi.

Kertatervaus ei tietenkään riittänyt, vaan laivat piti myös huoltaa matkojen välillä. Viikinkilaivastossa oli kymmeniä tai jopa satoja aluksia.

Tervahautoja on luultu ansakuopiksi

Tervan keskeinen merkitys viikinkien elämässä on paljastunut vasta viime aikoina, kertoo tutkimuksen tehnyt arkeologi Andreas Hennius. Suurin osa tervantuotantoalueista on löytynyt 15:n viime vuoden aikana tienrakennustöissä.

Hennius epäilee, että aiempiakin löytöjä on, mutta ne on luokiteltu väärin. Ne on päätelty esimerkiksi metsästäjien ansakuopiksi tai hiilentuotantopaikoiksi, Hennius arvelee.

Erehdystä selittänee se, että tervahautojen tuotekehittely oli huipussaan vasta 1500-luvulla. Viikingit joutuivat vielä kaivamaan tervahautansa kokonaan auki päästäkseen käsiksi pohjalle valuneeseen tervaan, sillä haudoista puuttuivat valutusputket.

Tuotanto keskittyi mäntymetsien reunaan

Tutkimuksessa päätellään, että Itä-Ruotsin tervahautojen tuotanto kasvoi viikinkiaikana moninkertaiseksi niistä 100–400-lukujen pienistä tervahaudoista, joita on löydetty tuonaikaisen asutuksen läheltä.

Suuret tervahaudat ovat radiohiili- ja luminesenssiajoitusten perusteella noin vuosilta 700–900.

Pieni hauta tuotti yhdellä poltolla harvoin yli 15 tervalitraa, mutta ison pohjalle valahti 200–300 litraa.

Lisätodiste mittavasta tuotannosta on tervahautojen sijainti mäntymetsien laidassa, jossa raaka-ainetta oli helposti saatavilla. Lähimmät asumukset ja kalmistot on löydetty kahdeksan kilometrin päästä.

Puun mikrorakenneanalyysin perusteella Hennius päätteli, että puut valittiin useita vuosia ennen polttoa eli työ oli hyvin suunnitelmallista.

Kaarnaa vaurioitettiin niin, että tervanpoltolle edullinen pihkantuotanto yltyi mutta puu ei kuollut. Siitä todistaa hyönteisten nakertelujälkien puute; lahopuussa jälkiä olisi, Hennius perustelee.

Islannista löytyi ainutlaatuinen Thorin vasara

Ruotsi ei ole ainoa Pohjoismaa, jossa viikinkitietous lisääntyy vahinkolöytöjen ansiosta. Islannissa on viime vuosina tehty useita merkittäviä löytöjä joko rakennustöissä tai aivan sattumalta.

Uusimmat ovat Etelä-Islannista Þjórsárdalurista viime kuussa löytyneet neljä esinettä, jotka arkeologien ensiarvion mukaan lienevät peräisin viime vuosituhannen ensimmäiseltä vuosisadalta.

Ukkosen jumalan Thorin vasaraa esittävä kiviriipus on aivan erityinen, sillä Islannista ei tunnettu ennestään yhtä vanhaa kiviamulettia, joka olisi tehty paikallisesta kivestä.

Reykjavikista paljastui päällikön talo

Riipus, hiomakivi, metallipiikki ja solki lojuivat aivan maanpinnassa muinaisella maatilalla, josta arkeologit eivät olleet tienneet mitään.

Muita viime vuosien yllätyksiä ovat olleet muun muassa Reykjavikin keskustasta löytynyt suuri pitkätalo ja Pohjois-Islannista löytynyt iso kalmisto.

Arkeologit ovat alkaneet kallistua sille kannalle, että Islanti sai asukkaita oletettua aiemmin. Siitä todistaa muun muassa Stöðvarfjörðurista löytynyt pitkätalo, joka rakennettiin radiohiiliajoituksen perusteella aivan 800-luvun alkuvuosina.

Ensimmäisen pysyvän asukkaan on oletettu tulleen Islantiin vasta vuonna 874.

Stöðvarfjörður on paikkana erityisen mielenkiintoinen, koska mistään muualta Islannista ei ole yhtä lyhyt matka niin Norjaan kuin Brittein saarille ja paikka sopii erinomaisesti satamalle.

Arkeologi Bjarni Einarsson arvelee Vísir-lehdessä, että pitkätalo oli asuttajien sillanpääasema, ei vielä maatila, sillä kaivauksissa ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt eläinten luita.

Viikinkilaiva piilotteli pellossa

Tänä vuonna viikinkitutkimuksissa on selvinnyt myös muun muassa, että ruotsalaisen Sigtunan viikinkiaikainen väki oli hyvin kansainvälistä. Norjan kaakkoiskulmassa puolestaan yllätti viime kuussa maatutkalöytö isosta ja ehjästä viikinkilaivasta.

Tutkijat ovat varmoja, että pellossa vain puolen metrin syvyydessä on 20-metrinen viikinkialus. Se kuntoa he eivät vielä osaa arvioida, mutta jo nyt he ovat innoissaan harvinaisesta löydöstä. Ainakin pohjan ja kölin säilymisestä on lupaavia merkkejä.

Norjasta aiemmin löydetyt kolme hyvin säilynyttä viikinkilaivaa nostettiin maasta jo reilusti yli sata vuotta sitten, jolloin tutkimusmenetelmät aiheuttivat väistämättä enemmän tuhoa kuin nykykeinot.

Uutta löytöä ei aiota ainakaan toistaiseksi ryhtyä kaivamaan ylös, vaan ensin tehdään lisää digitaalista arkeologiaa, kertoo Norjan museovirasto. Maan sisällä laiva on turvassa muutoksilta, joille se esiin kaivettuna alkaisi heti altistua.

Laivahaudat eivät ole autioilla paikoilla. Ne ovat osa kalmistoja, jotka on selvästi tarkoitettu kertomaan voimasta ja vaikutusvallasta, sanoo tutkimusprojektin johtaja Lars Gustavsen.

Niinpä Østfoldissakaan tutkimuskohteena ei ole pelkästään laiva, vaan alueelta on paljastunut merkkejä myös viidestä aiemmin tuntemattomasta pitkätalosta ja ainakin kahdeksasta hautakummusta. Vuosisatojen peltotyöt tosin ovat runnelleet niitä pahoin.

Myös alus vainajineen on alkujaan haudattu kummun sisälle.

Tuima katse, hyvin istuva puku ja aseistariisuvat puheenlahjat.

Kanadalainen Jordan B. Peterson on Toronton yliopiston psykologian professori, joka luennoi moraalista, kärsimyksestä, vapaudesta ja sivistyksestä. Ja hän on maailmantähti.

– Saamani suosio hämmästyttää minua jatkuvasti. Se tuntuu epätodelliselta. Toimittajien kohtaaminen on välillä aika julmaa. Olen aina varuillani.

Suuret katsomot täyttyvät kuulemaan Petersonin näkemyksiä, joita hän on koonnut kirjaansa 12 elämänohjetta, käsikirja kaaosta vastaan.

Yle tapasi Petersonin sunnuntaina Helsingissä ennen hänen loppuunmyytyä puhetilaisuuttaan.

Voit käynnistää haastatteluvideon tämän jutun pääkuvasta.

Petersonin kirjaa on myyty miljoonia kappaleita, ja siitä tullut monelle hengellisen oppaan kaltainen raamattu.

YouTubessa Peterson oli ilmiö jo ennen kirjaa tai kiertuetta. Ohjeet elämän tarkoituksesta ja järjestyksestä vetoavat muun muassa nuoriin miehiin.

– Kannustan nuoria miehiä vähentämään muiden kärsimyksiä ja torjumaan pahantahtoisuutta.

Ja kun jonkin sanotaan puhuttelevan nuoria miehiä, pian puhutaan myös syrjäytymisestä.

– On tärkeää pysyä vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Haluatko lisää katsottavaa? Katso Yle Kioskin video.

Siinä kysytään, miten syrjäytynyt nuori mies näkee yhteiskunnan ja miksi meidän kannattaisi kuunnella häntä.

Lue lisää:

Mikä on hyvän elämän salaisuus? Miljoonayleisön YouTubessa kerännyt Jordan B. Peterson saapuu Suomeen ja kertoo sen meille

Jordan Peterson – oikeiston pop-intellektuelli (niin & näin – filosofinen aikakauslehti)

Tietokirjallisuuden palkinto jaetaan samana päivänä kuin muutkin Finlandia-palkinnot eli 28. marraskuuta. Lopullisen palkinnonsaajan asetetuista ehdokkaista valitsee elokuvaohjaaja Virpi Suutari.

Seppo Aalto: Kapina tehtailla – Kuusankoski 1918 (Siltala)

Suomen sisällissodasta on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Aiheen ympäriltä ilmestyi runsaasti tieto- ja muistelukirjoja. Niistä raati on valinnut Finlandia-ehdokkaaksi Seppo Aallon Kapina tehtaalla – Kuusankoski 1918. Raadin mukaan kirjailija tuo taidokkaasti esille koko vuoden 1918 tapahtumat taustoineen ja seurauksineen, vaikka kirjan keskiössä onkin näennäisesti vain yksi paikkakunta. Kirja on poikkeuksellisen hieno teos kilpaillussa aihepiirissä ja genressä.

Tuomas Aivelo: Loputtomat loiset (Like)

Evoluutiobiologi Tuomas Aivelo sanoo ihmisen olevan kuin iso buffetpöytä monelle lajille. Loiset eivät herätä sympatiaa, mutta Aivelo on niistä innoissaan. Innostus toi myös Finlandia-ehdokkuuden. Kirja avaa raadin mukaan erityisellä tavalla loisten ja luonnon moninaisuutta ja merkitystä. Maailmaa ja sen kuhisevaa elämää katsoo tämän kirjan jälkeen aivan toisin silmin.

Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset – Kaiken maailman kuninkaallisia (Johnny Kniga)

Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin kirja lähestyy lukijaa hienovaraisella ironialla, mutta myös laajalla tietämyksellä. Tuoreen, lukijaystävällisen ja viimeistellyn monarkian perusteoksen jälkeen ymmärtää, miksi meillä on kuninkaallisia ja miksi he meitä yhä kiinnostavat, määrittelee raati. Monarkian muruset kirjamessuilla.

Helena Ruuska: Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY)

Hugo Simberg on elävänä läsnä suomalaisessa kulttuurissa muun muassa Tampereen tuomiokirkon upeiden maalausten vuoksi. Helena Ruuskan teos Simbergistä kuljettaa teoksia mukana tekstissä ja ne avautuvat kirjan kautta uudella tavalla, perustelee Finlandia-raati. Kirjoittajan perehtyneisyyden näkee joka sivulta: jokainen tiedonhippunen on saatettu taitavasti yhteen. Teos on myös herkkävireinen ajankuva 1800- ja 1900-luvun vaihteesta. Ateneum niputti pari vuoden hankintamäärärahat ostaakseen Hugo Simbergin teoksen.

Risto Siilasmaa ja Catherine Fredman: Paranoidi optimisti – Näin johdin Nokiaa murroksessa (Tammi)

Risto Siilasmaan kokemukset Nokian johdossa ovat niin ikään Finlandia-ehdokkuuden arvoisia. Raati kuvaa kirjaa jännityskertomuksena. Se avaa ainutlaatuisen, mutta myös kaivatun näkökulman Nokiaan, yhteen Suomen merkittävimmistä yrityksistä, ja siellä niin menestyksen kuin romahduksen vuosina vallinneeseen johtamiskulttuuriin. Teos toimii myös arkisena johtamisoppaana.

Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY)

Myös popkulttuuri on päässyt mukaan Finlandia-kilpaan. Täyteläisesti kirjoitettu teos antaa kokonaiskuvan paitsi yhdestä sukupolvensa merkittävimmästä yhtyeestä myös taiteen tekemisestä ja vuosituhannen vaihteen nuorisokulttuurista, sanoo Finlandia-raati. Kirjoittajat ovat vanginneet Ultra Bran tarinan hienovireisesti ja saaneet sen soimaan.

Esiraadissa olivat mukana viestintä- ja yhteiskuntasuhdepäällikkö Johanna Vesikallio, joka toimi myös puheenjohtajana, toimittaja Tuomas Kaseva ja kirjakauppias Heli Kuvaja. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa.

Viime vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Riitta Kylänpään kirja Pentti Linkola - Ihminen ja legenda (Siltala).

Kansallisarkisto on ylläpitänyt Suomen sotasurmat 1914–1922-tietokantaa verkossa vuodesta 2002. Sitä on päivitetty viimeksi 14 vuotta sitten.

Tietokannasta on voinut etsiä sisällissodan aikoihin taisteluissa menehtyneiden tai esimerkiksi teloitettujen tietoja. Esillä on kuolleen nimi sekä esimerkiksi syntymäaika, asuin- ja kuolinpaikkakunta ja kuolinsyy.

Tietokanta on monella tapaa vanhentunut. Sieltä on esimerkiksi löytynyt korjaamista vaativia puutteita. Siksi Kansallisarkisto uusii ja päivittää tietokannan lähes kokonaan.

Verkkosivusto tuodaan nykypäivään

Tietokanta uudistetaan kahdelta kantilta.

Ensinnäkin tietokanta on tekniikaltaan vanhentunut, joten verkkosivu uusitaan kokonaan.

– 2000-luvun alussa valmistunut nettisivusto on aikansa elänyt. Hakuominaisuuksia ja käytettävyyttä parannetaan. Etenkin tutkijoiden toiveita halutaan palvella paremmin, sanoo suunnittelija Ilkka Jokipii Kansallisarkistosta.

Jokipiin mukaan ensi syksynä julkaistava uusi sivusto tulee jossain määrin olemaan samankaltainen kuin kolmisen vuotta sitten avattu Sotasampo-tietokanta, jossa on toisen maailmansodan aikaan surmansa saaneiden tietoja.

Esimerkiksi digitoituja asiakirjoja ja lähteitä sekä karttoja halutaan tuoda osaksi tietokantaa.

Virheitä korjataan

Toisekseen tietokannan sisällöstä on sen julkaisun jälkeen löydetty virheitä ja puutteita, joita halutaan korjata.

Kansallisarkistoon on vuosien varrella tullut ihmisiltä lukuisia ilmoituksia virheellisistä tiedoista ja kokonaan puuttuvista nimistä.

– Päivitämme tietoja niin, että nimiä poistetaan kokonaan, jos on selvinnyt, että joku tietokantaan merkityistä onkin kuollut paljon myöhemmin. Lisäksi alun perin poisjääneitä nimiä lisätään, Jokipii sanoo.

Kotkalainen historiantutkija Mirja Turunen tietää, että osalle ihmisistä oman sukulaisen nimen puuttuminen on kova paikka. Hän on myös tutkijana saanut omaisilta yhteydenottoja.

– Yhteydenotot ovat koskettaviakin, kun joku lapsenlapsenlapsi kysyy, että eikö hänen vaarinsa ollut edes yhden merkinnän arvoinen. Se on tietokannan surullisin puute. Näinkin inhimillisistä syistä on tärkeää, että tietokantaa nyt täydennetään uusien lähteiden ja tiedon pohjalta. Nimi tilastossa voi joillekin olla tapa laittaa piste näille tapahtumille, Turunen sanoo.

Lisäksi aineistossa on yksinkertaisesti kirjoitusvirheitä. Nimet ovat voineet olla jo alkuperäisissä lähteissä väärin.

Aineistossa on voinut olla myös sama ihminen kaksi kertaa. Nimikahdentumat ovat mahdollisia, koska sukunimien käyttö ei vielä sata vuotta sitten ollut vakiintunutta. Ihminen on voitu merkitä alkuperäisiin lähteisiin, kuten kirkonkirjoihin, sekä talon nimen että käyttöön otetun sukunimen perusteella.

Paras tapa muistaa

Puutteineenkin Suomen sotasurmat -tietokanta on ollut kattava. Siinä on kaikkiaan lähes 40 000 nimeä.

Esimerkiksi Turunen on käyttänyt sitä työssään historiantutkijana ja tietokirjailijana. Hän on tutkinut muun muassa teloituspaikkojen historiaa Kouvolassa.

– Mielestäni tietokannan uudistaminen on valtiolta paras tapa muistaa uhreja, parempi kuin seppeleenlaskut ja juhlapuheet. Tietokanta on käyttökelpoinen vuosikymmeniä eteenpäin, ja jälkeläisillekin jonkinlainen kunnianosoitus ja valtiollinen muistaminen, kun tiedot ovat mahdollisimman kattavat. Tämä on sisällissodan muistovuoden paras uutinen! Turunen sanoo.

Kansallisarkistossa sisällissodan muistovuosi on lisännyt arkistohakujen määrää kymmenillä tuhansilla. Esimerkiksi toukokuuhun mennessä pelkästään sotasurmat-tietokantaan on tehty yli 70 000 hakua, mikä on kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2017 samaan aikaan.

Tietokanta on paitsi historiantutkijoiden, myös sukututkijoiden työkalu.

Valmista ensi syksynä

Kansallisarkisto on saanut tietokannan uudistusta varten opetus- ja kulttuuriministeriöltä 49 000 euroa. Lisäksi ensi vuodelle on haettu saman suuruista summaa.

– On tärkeää, että on tällainen sotauhrien muistoksi tehty puolueeton tietokanta, jota voi käyttää tutkimuksissa, mutta myös uhrien omaiset voivat tutkia omaa menneisyyttään, erityisasiantuntija Markku Mäenpää Kansallisarkistosta sanoo.

Koko rahoituksen toteutuessa uudistusta tehtäisiin ensi vuoden syyskuun loppuun saakka.

– Ehkä jo ensi kesänä saisimme ulos jonkinlaisen version, josta ihmiset voisivat antaa palautetta, Jokipii sanoo.

Villa Gyllenbergin taidemuseon seinälle on suurennettu valokuva. Kolme miestä istuu Salon Strindbergin autiossa näyttelysalissa apeissa avajaistunnelmissa.

On marraskuu vuonna 1917 ja yleislakko on juuri yltynyt väkivaltaiseksi Helsingin kaduilla. Kaksikymmentä ihmistä menettää henkensä mellakoissa.

Miehet ovat taiteilijat Tyko Sallinen, Juho Rissanen ja Alvar Cawén. Näyttelyporukkaan kuuluu lisäksi Marcus Collin, Juho Mäkelä ja Gabriel Engberg.

Kuusikon näyttelystä tulee taloudellinen floppi. Poliittisten levottomuuksien lisäksi kansakunta kärsii lamasta. Kukaan ei osta tauluja.

Onnettomien tähtien alla pystytetyn näyttelyn aikana kuusikko kutsuu ryhmäänsä yhdeksän nuoren polven modernistia, muun muassa kansalliskuvanveistäjäksi sittemmin nousseen Wäinö Aaltosen, akvarellisti Alex Matsonin ja pohjalaisista lakeuksistaan kuuluksi tulleen Eero Nelimarkan.

Porukka ottaa nimekseen Marraskuun ryhmä ajankohdan mukaan.

Villa Gyllenbergin taidemuseon näyttelyn Marraskuun ryhmä on kuratoinut nuori taidehistorioitsija Max Fritze. Hän innostui marraskuulaisista tehdessään gradutyötä ryhmän jäsenestä Mikko Carlstedtistä.

Näyttelyyn painopisteeksi Fritze valitsi tuntemattomammat marraskuulaiset taiteilijat ja harvoin nähdyt maalaukset.

Mutta palataan vielä Marraskuun ryhmän ensitunnelmiin.

Fritze arvelee, että ryhmä ei syntynyt perinteisen tulkinnan mukaan vain nuorten radikaalitaiteilijoiden halusta kapinoida. Syy on paljon arkisempi. Ryhmä perustettiin tarpeesta jakaa näyttelykustannukset taloudellisessa ahdingossa.

Kaikkiaan viisi yhteisnäyttelyä pidettyään Marraskuun ryhmä hajosi vuonna 1924. Raha oli jälleen alkanut liikkua ja taide myydä.

Tätä ennen marraskuulaiset ehtivät kuitenkin nousta taiteen suunnannäyttäjäksi Suomessa. He kuuluvat taidehistoriamme merkittävimpiin näyttelyryhmiin.

Napit vastakkain vanhojen mestarien kanssa

Marraskuulaiset olivat monipuolinen joukko keskenään ystävystyneitä ajan radikaalitaiteilijoita, yhteensä 14 miestä. Naisia ei joukkoon kuulunut. Suomalaisen modernismin ja ekspressionismin – siten myös Marraskuun ryhmän – taiteilijakuva oli korostetun maskuliininen.

Max Fritze kertoo, että vuonna 1924 taiteilija Ragnar Ekelundin vaimo Inkeri Siegberg kutsuttiin kerran mukaan Marraskuun ryhmän näyttelyyn. Näyttelyluettelossa häntä ei kuitenkaan mainittu.

Suuri osa ryhmän taiteilijoista tuli työväestöstä. Monet vanhemman polven taiteilijat pelkäsivät, että marraskuulaisista syntyy kuriton ja hallitsematon, vasemmalle suuntautunut taiteilijaproletariaatti. Pelko oli turha. Esimerkiksi sisällissodassa lähes kaikki ryhmän jäsenet pysyivät sitoutumattomina, kolme liittyi valkoisiin.

Kapinahenki yhdisti kyllä Marraskuun ryhmää, mutta heidän kapinansa ei suuntautunut politiikkaan, vaan menneen ajan kansallisromanttiseen taiteeseen ja sen edustajiin.

Marraskuulaiset eivät välittäneet kalevalaisista aiheista eivätkä ihannoiduista kansankuvauksista edeltäjiensä tapaan.

He ihailivat eurooppalaista modernismia, tunnetta korostavaa ekspressionismia ja kohdettaan geometrisin peruskuvioin monesta eri näkökulmasta samanaikaisesti kuvaavaa kubismia.

Ryhmän johtohahmo, Tyko Sallinen, oli jo vuonna 1912 riitautunut verisesti vaikutusvaltaisen kansallistaiteilijan Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Suomen Taiteilijaseuran kokouksessa Sallisen sappi kuohui yli. Hän nousi tuoliltaan, käveli Gallen-Kallelan luo ja kuiskasi tämän korvaan: "Olette paskahousu!".

Harmittavan rehellistä kansankuvausta

Marraskuun ryhmän kaunistelematon ihmiskuva herätti suurta närää aikalaisissa. Suomalaiset eivät olleet tottuneet näkemään itseään niin rujosta peilistä.

Aiempi kansallisromanttinen taide oli totuttanut katsojat ihannoituun kuvaan kansasta, kaikessa vaatimattomuudessaan silti yleviin ihmisiin. Marraskuulaisten ohjenuorana oli usein rujouteen asti menevä rehellisyys.

Esimerkiksi Tyko Sallisen maalausten ihmiskuvia vieroksuttiin itämaisen mongoloidisina, yltiörumina ja vääristyneinä. Elettiin rotuoppien aikaa ja nuorella Suomen kansakunnalla oli suuri tarve tuntea kuuluvansa läntiseen ihmisrotuun.

Aika, muoti ja ilmasto toivat tummat värit

Vaikka marraskuulaisten ihmiskuvausta vieroksuttiinkin, heidän tumma, maanläheinen väripalettinsa miellettiin hyvin suomalaiseksi.

Taidehistorioitsija Max Fritzen mukaan taiteilijaryhmän maalausten värimaailmaan vaikutti kuitenkin voimakkaasti kansainvälinen modernismi.

– Jos katsomme, millä väreillä Pablo Picasso, Georges Braque ja muut kubismin edelläkävijät maalasivat, huomaamme, että he käyttivät samanlaisia värejä kuin Marraskuulaiset. Suomessa oli 1910-luvun loppupuolen muotivirtaus maalata tummalla paletilla.

Toisaalta tummia sävyjä maalauksiin toivat myös levoton, kiihkeä aika, sisällisota ja lama.

Ahdistus ilmenee myös taulujen aiheissa. Marraskuulaiset maalasivat synkkiä syysmyrskyjä, autioita maisemia ja sisäänpäin kääntyneitä, apeita muotokuvia.

Kolmas syy marraskuulaisten tummiin väreihin on erikoinen.

– Taidetta selitettiin myös ilmastolla. Ajateltiin, että aidon ja rehellisen suomalaisen taiteen tulee heijastaa maamme ankaraa ilmastoa. Synkkyys nähtiin suomalaisille luonteenomaisena, kun taas valoisat ja värikkäät maalaukset koettiin vierasperäiseksi, Max Fritze sanoo.

Marraskuulaisiin mahtui kuitenkin monenlaista ilmaisua ja palettia, myös herkkää tunnelmointia ja valoisaa värienkäyttöä, kuten näyttely Villa Gyllenbergissä osoittaa.

Tuntemattomat ja unohdetut Marraskuulaiset

Villa Gyllenbergin näyttely Marraskuun ryhmä tarkentaa ja monipuolistaa taiteilijaporukasta luotua kuvaa ja nostaa tunnetuimpien marraskuulaisten rinnalle vähemmälle huomiolle jääneitä jäseniä.

Niinpä esillä eivät ole marraskuulaisen maalaustaiteen monumentaaliset pääteokset, Tyko Sallisen ekspressionistiset Jytkyt ja Hihhulit (molemmat vuodelta 1918).

Tuttujen teosten sijaan seinillä roikkuvat muun muassa Ilmari Aallon Van Gogh –vaikutteinen Kevätaurinko (1916), Ragnar Ekelundin hillitty Siltanäköala (1922) ja Anton Lindforsin Istuva poika (1922).

Näyttelyn helmiin kuuluu myös suurelle yleisölle lähes tuntematon, julkisuudessa vain harvoin nähty Mikko Carlstedtin monumentaalinen kansankuva Torikoju (1920–1921).

Riistaeläimiä torilla kauppaavaa äitiä ja poikaa kuvaava hieno maalaus riittää jo yksin syyksi vierailla Marraskuun ryhmän näyttelyssä Villa Gyllenbergissä.

Taavi Soininvaara on tänä syksynä noussut niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden kirjojen päähenkilö on päätynyt tv-sarjaksi tai elokuvaksi. Lähes 20 vuotta rikostutkija Arto Ratamosta kirjoittanut kirjailija sai kuulla jo neljä vuotta sitten, että Ratamosta tehdään tv-sarja.

Sarjan tiivistelmä eli synopsis syntyi yhden talven aikana, ja sen jälkeen Soininvaara saikin odottaa kolme vuotta, kunnes sarja oli valmis.

– Tein synopsiksen ja minulta kysyttiin lähtisinkö mukaan käsikirjoittajaksi. Totesin, että ohjelman käsikirjoittamisen opettelu veisi niin paljon aikaa, että ihan mielelläni jätin sen ammattilaisille, sanoo Soininvaara.

Aina kun kirja filmatisoidaan, mielikuvat luetusta saattavat muuttua.

– Minä olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka moni, joka on Ratamo-kirjoja lukenut sanoo, ettei Supon päällikkö Ketonen olekaan pulska vaan laiha. Kirja ja tv-sarja ovat aivan oma projektinsa, Soininvaara pohtii.

Kirjan taustatyö on iso urakka

Monet rikoskirjat ovat hyvin kuvailevia. Niissä maalaillaan katujen kahviloita tai hotelleja, yksityiskohtia ja osoitteita. Näin on myös Taavi Soininvaaran teoksissa.

Soininvaaraa helpottaa kirjoittamisessa se, että ennen kirjailijauraansa hän ehti tehdä juristin töitä kymmenisen vuotta ulkomailla.

– Osa paikoista esimerkiksi Lontoossa ja Pariisissa ovat ihan tuttuja. Netti auttaa paljon esimerkiksi karttatietojen selvittämisessä.

Soininvaaran ensimmäinen teos Ebola-Helsinki ilmestyi vuonna 2000. Tänä aikana häneltä on ilmestynyt 18 teosta, joista vuonna 2003 ilmestynyt Koston komissio sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

Lähes 20 vuotta kestänyt kirjailijan ura on tuonut tiedonhankintaan työtä helpottavia rutiineja.

– Minulla on kotona paperipinoja, joissa yhdessä on esimerkiksi tietoja Venäjästä, yhdessä Lähi-Idästä ja yhdessä uutisia terrorismista. Tiedän mitä pinoissa on, ja tiedonhakua ei enää tarvitse aloittaa täysin nollasta, sanoo Soininvaara.

Sisäpiirin tietoa syväkurkuilta

Kirjoissa olevat todelliset asiat kannattaa olla kunnossa, jotta lukija viihtyy. Taavi Soininvaara sanoo, ettei lukijaa saa napattua mukaan, jos lukija ei löydä kirjasta totuutta.

– Lukijalle syötetään riittävästi faktatietoa maailmanpolitiikan tapahtumista ja uhkakuvista. Sitten väliin syötetään fiktiota, että lukija alkaa miettiä, mikä on totta ja mikä ei. Se on se paras lopputulos, kertoo Taavi Soininvaara.

Jotta dekkareissa olevat tekniset seikat olisivat varmasti oikein, käyttää Soininvaara apunaan alan asiantuntijoita. Hänellä on tuttuja koelukijoita, jotka saavat kirjasta raakaversion luettavakseen. Heidän joukossaan ovat muun muassa lääkäri ja räjähdeasiantuntija.

Kirjojen teemat kuitenkin vaihtuvat ja uusia tietolähteitä täytyy hankkia.

– Olen ollut yhteydessä yliopistoihin ja yhteen ydinvoimalaankin. Ihmiset neuvovat kirjailijaa ihan mielellään. Sitten on muutamia syväkurkkuja, mutta heistä en puhu sen enempää, Soininvaara toteaa salaperäisesti.

Tulot monesta purosta

Menestyneille kirjailijoille raha ja palkkiot virtaavat monesta eri lähteestä. Perinteisen painetun kirjan myynti on yhä iso osa, mutta kirjoja voi ostaa myös tableteille tai puhelimiin luettavaksi. Parin viime vuoden aikana etenkin äänikirjojen kysyntä on kasvanut. Soininvaaran tapauksessa korvauksia tulee myös tv-sopimuksista sekä kirjan levityksestä ulkomaille.

– Siinä on monia puroja. Ensinnäkin, miten kirja myy, saako jostain apurahaa, tuleeko mahdollisesti käännössopimus tai tv-sopimus. Se on pientä epävarmuutta koko ajan, Soininvaara muotoilee.

Ratamo TV-sarja näkyy C-More-suoratoistopalvelussa. Sarja on myyty Ranskaan Federation entertainment -levitysyhtiölle.

Tampereella Hervannassa, Keinupuistokeskuksen palvelutalossa kuuluu iloista puheensorinaa käytävän päästä. Viisi naista istuu pöydän ympärillä ja sukkapuikot kilisevät. Alueen asukkaiden yhteisellä toimintatorilla on tämän syksyn ensimmäinen sukkapiirin kokoontuminen.

– Tästä tulee tosi paksu sukka, kuuluu kuvaus käsillä olevasta kutimesta.

– Tämä on ihan tylsä, tavallinen harmaa sukka, nauraa toinen.

Samaan aikaan yhteisötaiteilija Kanerva Niemelä keräilee joukkoja pian alkavaan laulutuokioon. Tällä kertaa kokoonnutaan pihalle rakennettuun jurttaan, joka on aamupäivän aikana lämmitetty mukavan lämpimäksi.

– Lauletaanko jotain tuttua sävelmää, kysyy Kanerva Niemelä ja aloittaa laulun. Sini-valkoiset liinat liihottavat laulun tahdissa.

– Tämä kaikki on osa meidän talon kulttuuritoimintaa. Täällä tehdään yhteisötaidetta asukkaiden kanssa. Se voi olla liikunnallista, musiikkia, kuvataidetta tai teatteria. Asukkaat esittävät myös toiveita toiminnasta ja niitä pyritään toteuttamaan, Niemelä esittelee.

Vakituinen harvinaisuus

Kanerva Niemelä on työskennellyt tuntipalkkaisena kulttuuriohjaajana Pirkanmaan Senioripalveluiden kolmessa palvelutalossa usean vuoden ajan, mutta viimeisen vuoden hän on tehnyt töitä kuukausipalkalla.

– Kulttuuria on toki viety hoitolaitoksiin aina, mutta toiminta ei ole ollut pitkäjänteistä. Kaikki on ollut vähän hajallaan piilossa, koska kulttuuria ei sote-alalla ole perinteisesti nostettu esiin edes senioritaloissa, joissa ihmiset asuvat.

Kuukausipalkkaisena yhteisötaiteilijana Niemelä on voinut tehdä töitä ilman, että rahoituksen loppu häämöttää. Nyt taide on saanut myös omat lähettiläät eli kulttuuri-innostajat Pirkanmaan Senioripalveluiden kolmeen palvelukeskukseen.

Kaukaharjukeskuksessa Kaukajärvellä muistisairaiden kanssa työskentelevä lähihoitaja Jenny Palomäki on yksi kulttuuri-innostaja.

– Tehtäväni on keksiä meidän ryhmäkodin väelle kaikkea kivaa tekemistä ja yritän saada myös muun tiimin innostumaan tästä, Palomäki sanoo.

Vaikka tänä päivänä jo tunnustetaan, että kulttuuri ja taide kuuluvat kaikille, niiden tuominen hoitolaitoksiin ei ole itsestään selvää.

– Asukkaat ovat tykänneet toiminnasta tosi paljon. Välillä tiimin kanssa on kuitenkin pieniä ongelmia, koska uuden ja mukamas ylimääräisen tuominen kaiken muun työn oheen on vielä niin uusi asia, Palomäki harmittelee.

Pirkanmaa edelläkävijä kulttuurin ja taiteen tarjoajana

Läänintaiteilija Arttu Haapalainen Taiteen edistämiskeskuksesta kertoo, että Pirkanmaalla on kuitenkin menty paljon eteenpäin viime vuosina.

– Tampereen kaupungilla ja Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä on ymmärretty taiteen ja kulttuurin yhteys hyvinvointiin jo lähes kymmenen vuotta. Esimerkiksi Tampereen suurimmassa vanhainkodissa Koukkuniemessä on koulutettu henkilökuntaa siihen, miten omassa työssä voi tuoda esiin taidetta ja kulttuuria, Haapalainen kehuu.

Taiteen ja kulttuurin merkityksen ymmärtäminen hyvinvoinnille voi Haapalaisen mukaan olla jopa kilpailuetu yksityiselle hoitolaitokselle, kun hoitolaitoksia ryhdytään kilpailuttamaan sote-uudistuksen jälkeen.

Tavoitteena on saada uudessa maakuntahallinnossa sote-budjettiin erikseen korvamerkitty osuus taiteelle ja kulttuurille. Arttu Haapalainen

Taiteen ja kulttuurin lisääminen on tällä hetkellä vahvassa valtiollisessa mietinnässä. Sosiaali- ja terveysministeriöltä sekä opetus- ja kulttuuriministeriöltä on tulossa tänä vuonna yhteinen suositus taiteen ja kulttuurin lisäämisestä sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä.

– Asia on nähty arvokkaaksi jo useita vuosia, mutta tällä hetkellä puuttuu vielä se, miten toiminnot ja käytännöt saadaan pysyviksi, Haapalainen sanoo.

Erilaiset taide- ja kulttuurihankkeet toteutetaan tällä hetkellä projektirahoituksella, eli toiminnalta puuttuu pitkäjänteisyys.

– Tavoitteena on saada uudessa maakuntahallinnossa sote-budjettiin erikseen korvamerkitty osuus taiteelle ja kulttuurille.

Pioneerityötä innostuneiden ihmisten voimin

Pirkanmaan Senioripalveluiden yksiköissä taide ja kulttuuri ovat saaneet hyvän jalansijan. Jokaisessa kolmessa yksikössä on oma kulttuuri-innostaja ja työllä on jatkumo.

Toimintaa vetävän kuukausipalkkaisen yhteistötaiteilijan tehtävää voi pitää pioneerityönä. Kanerva Niemelän mielestä pioneerityötä tekee myös yritys, joka hänet on palkannut.

– Tuloksiin on vaikuttanut johdon luja tahto. Täällä on nähty taide- ja kulttuurihankkeita, joilla on onnistuttu tuottamaan hyvinvointia ihmisille ja viety toimintaa jääräpäisesti eteenpäin, jotta se on saatu toteutumaan, Niemelä kuvaa Pirkanmaan Senioripalveluiden toimintaa.

Kulttuurin vieminen hoitolaitoksiin on edistynyt viime vuosina jo merkittävästi, sillä enää ei ensimmäinen kysymys ole ”miksi”, vaan tänä päivänä kysytään yhä useammin ”miten”.

– Tietoisuus on lisääntynyt. On olemassa kansainvälisiä tutkimuksia ja sen lisäksi hoitolaitosten johto ja hoitohenkilökunta alkavat ymmärtää, että sen lisäksi että kulttuuritoiminta on virkistävää, se on eräänlainen lääke hyvinvointiin, Niemelä kertoo.

Tammikuussa käynnistyy valtakunnallinen #100minuuttiataidetta-projekti, jonka viestinä on jokaisen ihmisen oikeus sataan minuuttiin taidetta ja kulttuuria viikossa.

– Meillä sata minuuttia toteutuu hyvin helposti. Päinvastoin asukkaat välillä harmittelevat, kun eivät ehdi kaikkeen, koska tarjontaa on niin paljon, Kanerva Niemelä naurahtaa ja kiirehtii valmistelemaan seuraavaa viriketuokiota.

Ylen nuortensarja Sekasin jatkuu uusilla jaksoilla.

Sen tuottaja ja toinen käsikirjoittaja, aamu-tv:ssä vieraillut Jani Pösö, iloitsee sarjan saamasta huomiosta.

Tähän mennessä Pösön ja Teemu Nikin käsikirjoittama tv-draaman toista kautta on käynnistetty Yle Areenassa yhteensä yli 700 000 kertaa. Ensimmäistä tuotantokautta on käynnistetty yli 900 000 kertaa tähän mennessä. Ensimmäinen jakso julkaistiin Areenassa toukokuussa 2016.

On todennäköistä, että miljoonapyykki menee rikki toisen tuotantokauden aikana. Se alkaa televisiossa tänään tiistaina.

Areenassa ja videopalvelu YouTubessa uusi kausi käynnistyi jo viime viikolla.

Sarjan ensimmäisen kauden jaksot sijoittuivat psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, mutta toisella kaudella selviää, miten roolihenkilöt selviävät laitoksen ulkopuolella.

Sarjan pääosaa näyttelee Elias Westerberg. Hän kertoi aamu-tv:n haastattelussa, että roolihahmon vaikeudet jatkuvat.

– Ensimmäisellä kaudella Papillonilla oli ongelmia vastuuttoman isänsä kanssa. Sama jatkuu vahvasti toisella kaudella, ja nyt Papillonin pitäisi tehdä isoja valintoja, joihin hän ei saa mistään tukea, Westerberg toteaa.

Taustalla tosielämän tarinat

#Lovemilla-sarjasta tuttujen tekijöiden kirjoittama Sekasin perustuu tosielämän tarinoihin.

Käsikirjoittajat saivat apua Sosped-säätiöltä, joka työskentelee nuorten mielenterveyspotilaiden kanssa.

Säätiö esitteli sarjan tekijöille nuoria, jotka olivat toipumassa mielenterveysongelmistaan.

– Kutsuimme heitä hulluuden asiantuntijoiksi, Pösö toteaa.

Käsikirjoittavat käyttivät nuorten kertomuksia materiaalina kuvitteelliselle tarinalleen. Sarjaa on kuvattu muun muassa Tuusulan Kellokosken jo suljetussa mielisairaalassa sekä vankilassa.

Papillonia näyttelevä Elias Westerberg uskoo, että sarjan uskottavuus perustuu siihen, ettei siinä näy yrittämisen makua.

– Sellaisesta jää helposti kiinni varsinkin kun katsojakunta on nuorta ja älykästä, Westerberg sanoo.

Chat-kanavalta apua

Sarjan toinen käsikirjoittaja, aamu-tv:ssä vieraillut Jani Pösö, pitää hassuna ajatusta, että sarjan käsikirjoittajat moralisoisivat sarjassa, joka käsittelee rankkoja asioita.

– Olen vahvasti sitä mieltä, että aina jos tulee sellainen olo, että käsikirjoittaa jotain, jossa opetetaan, pitää ruveta opettajaksi, Pösö hymyilee.

Hän uskoo siihen, että jos tarina kiinnostaa käsikirjoittajaa itseään, se kiinnostaa todennäköisesti myös muita.

Sarjan ensimmäisen tuotantokauden aikana avattiin Sekasin-chat-kanava, johon lapset, nuoret ja vanhemmat voivat ottaa yhteyttä ja kertoa ongelmistaan.

– Meillä oli sarjan ykköskaudella märkä uni, että jos sellainen kanava laitetaan pystyyn, joku näkisi sen tärkeyden ja rahoittaisi sitä. Ja näin kävi, Pösö toteaa.

Hän pitää sitä yhtenä hienoimmista asioista, joissa on saanut olla mukana.

Lue myös:

Sekasin: Palkitun sarjan 2. tuotantokausi 2.11. alkaen Areenassa ja 6.11. TV2:ssa

"Norjalaisen miehen pitää kestää kylmää" – Kaikki norjalaisnuoret eivät hiihdä, mutta yllättävän monella on tuhannen euron takki

Lahteen sijoittuvista lasten ja nuorten Henkka & Kivimutka -kirjoista tehdään elokuva. Elokuvan ohjaa Väinö Weckström, joka on aiemmin myös dramatisoinut sarjan kirjasta näytelmän. Elokuvaa aletaan kuvata ensi kesänä Lahdessa.

Elokuvassa näyttelee koko kansalle tuttuja nimiä, kuten Annu Valonen, Pirjo Heikkilä, Sulevi Peltola ja Tapani Kalliomäki. Kaikkia näyttelijöitä ei ole vielä valittu. Koko perheelle suunnattu elokuva saa ensi-iltansa 2020.

Weckström on tullut näyttelijänä tunnetuksi Käenpesä tv-sarjasta sekä Hymypoika ja Ganes-elokuvista. Hän on ohjannut lukuisia kesäteatteriesityksiä, joista tunnetuin on Lahden Pesäkalliolla esitetty Raitilla - Rauli Badding, jossa hän esitti myös pääroolin.

– Rahoitusta varmistellaan koko ajan ja elokuvan budjetti asettunee jonnekin 600 000 ja miljoonan euron välille. Jakelusta on kiinnostunut useampikin taho, kertoo ohjaaja Väinö Weckström.

Surutonta sutimista Lahesta

Henkka ja Kivimutka -kirjojen kirjoittaja Kalle Veirto antoi elokuvan tekijöille vapaat kädet muokata elokuvan sisältöä, tietysti Henkan ja Kivimutkan hengessä. Elokuvan tarina on kooste Veirton kirjojen pohjalta.

– Kirjoissa on sellaista surutonta sutimista. Toivon, että elokuva tuo esiin sen, miltä maailma näyttää, kun kamera lasketaan 10-vuotiaan silmien tasolle, kun seikkailu alkaa.

Veirto on palkittu siitä, että hänen kirjansa ovat innostaneet lapsia ja nuoria lukemaan.

– Tämä on hieno asia ja täyttä totta. Lapset ja nuoret eivät itse osta kirjoja, vaan sen tekevät vanhemmat. Kirjastojen lainaustilastot sen sijaan kertovat sen, mitä nuoret itse valitsevat. Siellä Henkka & Kivimutka -kirjojen suosio näkyy selvästi, iloitsee Veirto.

Lue myös:
Nuori, ota nämä kirjavinkit mukaan kirjastoon!

Kalle Veirron nuortenkirjalle kunniamaininta – myös Saarisen doping-twiittaus palkittiin

Topelius-palkinnon sai nuortenkirjailija Kalle Veirto: Aion juhlia, hiihtää ja juoda kuohuviiniä

– Mitä tän jälkeen tehdään? Harrastetaan seksiä ja mennään dokaa.

Näin pohti nainen toiselle Love Island Suomi -ohjelmassa kilpailun jälkeistä elämää erään miehen kanssa.

Love Islandissa joukko sinkkuja viettää kahdeksan viikkoa espanjalaisessa huvilassa etsien paria itselleen. Kun ensimmäistä kertaa Suomessa tehty sarja alkoi vajaa pari kuukautta sitten, odotus oli, että nyt televisiossa nähdään kaikkien aikojen törkyisin sarja.

Britanniassa valtaisan suosion saanut sarja on ollut otsikoissa seksin takia.

Suomalaisessa versiossa rakkautta etsivät nuoret ovat käyttäytyneet siivosti. Ja mikä erikoisinta, alkoholilla ei ole juurikaan läträilty. Sarjan tuotantoyhtiö on tarjoillut talon asukkaille viinaa erittäin maltillisesti. Kilpailijat ovatkin keskustelleet tunteistaan selvinpäin.

Ohjelman vastaava tuottaja Mirko Baas MTV:ltä kertoi Iltalehdelle, että alkoholin nauttiminen ei kuulu ohjelman formaattiin. Kanava onkin saanut hyvää palautetta siitä, että realityohjelma poikkeaa muista vastaavista kuten Temptation Islandista ja Paratiisihotellista.

Love Island kuvastaakin hyvin tätä päivää. Nuoret eivät dokaile ja ulkonäköön panostetaan. Love Island on kuin Instagram-aikaan päivitetty Big Brother.

Konsepti tuntuukin toimivan, sillä ohjelma on tavoittanut etenkin 15–24-vuotiaat naiset. Yhtenä syynä lienee se, että ohjelmaan kuuluu kännykkäsovellus, jonka kautta voi esimerkiksi äänestysten kautta vaikuttaa talon tapahtumiin. Reaaliaikaisuus kuuluu kännykkään kiinni kasvaneiden elämään.

Love island -huvilassa nuoret ovat keskittyneet olennaiseen eli pariutumiseen. Kun kilpailijoilla ei ole omia kännyköitä, he ovat puhuneet tunteistaan, toisistaan ja seksistäkin. Erittäin yleisiä aiheita sinkkujen keskusteluissa.

Mikä tässä sitten koukuttaa katsomaan?

Ohjelman psykologi sanoi Ylen haastattelussa, että aitous ja ihmisten tarinoiden seuraaminen. Pienikin samaistumispinta vetää puoleensa. Tirkistelynhalu saa tietenkin myös ruudun ääreen.

Britanniassa Love Islandiin osallistuneista on tullut seurattuja julkkiksia. He ovat myös tienanneet sievoisia summia sponsoreiden rahoittamilla somepäivityksillä. Suomessa kilpailijoille tuskin käy samoin. Katsojien valitsema voittajapari tosin saa 25 000 euron palkinnon.

Ehkäpä kerrankin rakkaus voittaa.

Mäntän kuvataideviikkojen vuoden 2019 kuraattoriksi on valittu Marja Helander.

Helander on valokuva- ja videotaiteilija sekä elokuvaohjaaja, jonka juuret ovat Helsingissä ja Utsjoella. Hän on tutkinut teoksissaan muun muassa omaa identiteettiään suomalaisen ja saamelaisen kulttuurin välissä.

– En kuitenkaan ajattele niin, että kaikkien töideni aiheena olisi pakko olla tämä. Olen välillä työskennellyt myös muiden aiheiden parissa. Minulle sopii hyvin, että minusta puhutaan saamelaistaiteilijana. Jos tätä ei yhteydessäni mainita, niin sekään ei haittaa, hän kertoo kuvataideviikkojen tiedotteessa.

Ympäristökysymykset keskiössä

Marja Helander palkittiin tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnolla elokuvastaan Maan sisällä linnut, Eatnanvuloš lottit. Hänen teoksiaan on vuodesta 1992 lähtien ollut esillä useissa kymmenissä näyttelyissä sekä kotimaassa että ulkomailla. Mäntän kuvataideviikkoihin hän on osallistunut taiteilijana vuosina 1995 ja 2005.

Mäntän kuvataideviikkojen taiteilijat julkistetaan tammi-helmikuun vaihteessa. Tärkein aihe ensi kesänä on ympäristökysymykset.

– Monet taiteilijat käsittelevät tällä hetkellä teoksissaan ilmastonmuutosta ja luonnon tilaa, koska aihe on niin polttavan ajankohtainen, Helander sanoo.

Mäntän kuvataideviikot järjestetään nyt 24. kerran. Näyttely on avoinna 16.6. – 1.9.2019.

Toukokuussa Israelin Tel Avivissa järjestetäviin Euroviisuihin osallistuu 42 maata. Asiasta kertoo kisaa järjestävä Euroopan yleisradioliitto EBU.

Monissa Euroopan maissa vaadittiin boikotoimaan Israelin kisoja. Boikotilla haluttiin vastustaa maan voimankäyttöä palestiinalaisia vastaan. Esimerkiksi Islannissa kerättiin nimilistaa kisojen väliin jättämiseksi.

Syyskuussa joukko eri maiden artisteja ja taiteilijoita julkaisi brittilehti Guardianissa vetoomuksen, että viisut pitäisi siirtää pois pidettäväksi Israelista. Suomesta allekirjoittaneiden joukossa olivat muun muassa entinen viisuedustaja Kaija Kärkinen sekä elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki.

Boikotointi ei näytä kuitenkaan toteutuvan, sillä tämän vuoden Portugalin Euroviisuihin osallistui 43 maata ja Israelissa osallistujia on vain yksi vähemmän. Kisasta jättäytyy pois viime vuosina hyvin pärjännyt Bulgaria.

Euroviisut järjestetään Israelissa kolmatta kertaa. Laulukilpailun semifinaalit pidetään Tel Avivissa 14. ja 16. toukokuuta ja finaali 18. toukokuuta.

Suomea edustaa Ylen valitsema kutsuvierasartisti, jonka edustuskappale valitaan Uuden Musiikin Kilpailussa 2. maaliskuuta.

Lue myös: Ensi vuoden Euroviisut järjestetään Tel Avivissa

Euroviisujen kisapaikasta muhii poliittinen sotku – Israelissa pelätään boikottia, jos viisut järjestetään kiistellyssä Jerusalemissa

Turun ylioppilaslehden tulevaisuudesta vallitsee vahvasti eriävät näkemykset eri ainejärjestöjen kesken.

Lehteä julkaisevan Turun ylioppilaskunnan edustajisto käsittelee marraskuun lopulla esitystä, joka leikkaisi Tylkkärin saamaa tukea 40 000 euroa. Summa on kolmannes lehden kokonaisbudjetista, josta yksi kolmannes muodostuu mainostuloista.

– Summa on niin iso, että sitä on hyvin vaikea kattaa mitenkään muuten kuin kajoamalla henkilöstöön. Päätökset vaikuttavat luonnollisesti lehden sisältöön ja laatuun, toteaa Tylkkärin päätoimittajan sijainen Sampo Rouhiainen.

Vastinetta rahalle vai ei?

Lääketieteen opiskelijoiden TYY Terveeksi -järjestön Simo Nuuttila perustelee tuen puolitusesitystä sillä, että rahoille ei saada vastinetta.

Olemme esittäneet, että tämä 40 000 euron summa kohdennettaisiin mielenterveystyöhön TYY:ssä. Simo Nuuttila

– Jos ylioppilaskunta käyttää kymmenen prosenttia vuosibudjetistaan, 80 000 euroa mihin tahansa asiaan, niin meidän on voitava saumattomasti perustella, mitä hyötyä se tuo jäsenistöllemme. Koemme, että tällä hetkellä Tylkkäri ei tuota tarpeeksi hyötyä tällä summalla, sanoo Nuuttila.

Janne Salakka yhteiskuntatieteilijöiden opiskelijajärjestö Soihdunkantajista pitää esitettyjä lukuja väkisin keksittyinä. Hänen mukaansa koko leikkausesitys on tarpeeton.

Soihdunkantajissa olemme valmiita ehdottamaan, että Tylkkärin budjettia lisättäisiin ylimenokaudeksi. Janne Salakka

– Tylkkäri on journalistisesti erittäin korkealaatuinen lehti, ja sillä on pitkä, 87-vuotinen perinne. Meillä ei ole yksinkertaisesti mitään tarvetta sopeuttaa toimintaa, meidän ei tarvitse leikata Tylkkäristä, painottaa Salakka.

Eriäviä näkemyksiä journalismin tarpeellisuudesta

Rahoituspäätökset ovat ylioppilaskunnan edustajiston arvovalintoja, toteaa Tylkkärin päätoimittajan sijainen Sampo Rouhiainen. Hänen arvionsa mukaan kaikkien mielestä ylioppilaskunnan ei tulisi käyttää resurssejaan journalistiseen toimintaan.

– Nähdäkseni tietyt edustajistoryhmät eivät näe arvokkaana ylioppilaskunnan tuottamaa journalistista julkaisua pelkän tiedotusmateriaalin sijaan.

Leikkauksia haluavat ryhmät eivät nähdäkseni kaipaa ylioppilaskunnan sisäistä kriittistä tarkastelua. Sampo Rouhiainen

Sampo Rouhiainen arvioi, että leikkauksia ajavissa ryhmissä halutaan pitää ylioppilaskunnan tehtäväkenttä, ja sitä kautta jäsenmaksu mahdollisimman pienenä.

– Leikkauksia haluavat ryhmät eivät nähdäkseni kaipaa ylioppilaskunnan sisäistä kriittistä tarkastelua. He näkevät ylioppilaskunnan tehtävänä keskittyä opiskelijoiden edunvalvontaan mahdollisimman kapea-alaisesti, toteaa Sampo Rouhiainen.

Simo Nuuttilan mukaan lehden tulonhankintaa voidaan kehittää siitä huolimatta, että TYY leikkaisi tukeaan.

– Tämä ei ole missään nimessä mikään Tylkkärin alasajoehdotus, vaan haluamme miettiä, mitä muuta reittiä voimme saada lehdelle lisärahoitusta. Mielestäni on tärkeä myös muistaa, että ylioppilaskunta ei ole olemassa työllistääkseen ihmisiä, vaan tärkein tehtävämme on tarjota opiskelijoillemme edunvalvontaa, painottaa Nuuttila TYY Terveeksi -ryhmästä.

Medisiinarit käyttäisivät rahat mieluummin opiskelijoiden mielenterveyteen

Lääketieteilijöiden TYY Terveeksi -opiskelijajärjestön mielestä tukirahoille löytyy tarpeellisempaakin käyttöä.

– Olemme esittäneet, että tämä 40 000 euron summa kohdennettaisiin mielenterveystyöhön TYY:ssä. Koemme sen paljon tärkeämmäksi asiaksi, joka palvelee opiskelijoitamme myös pitkällä aikavälillä huomattavasti paremmin, kertoo Simo Nuuttila.

Tarkemmin käyttökohde tulisi Nuuttilan mukaan arvioida koko edustajiston voimin. Esimerkiksi projektiavustukset järjestöille sekä TYY:n omien mielenterveyden edistämisedellytysten lisääminen parempien henkilöstöresurssien kautta ovat varteenotettavia vaihtoehtoja.

Lukijaselvitys ei vakuuta kaikkia

Turun ylioppilaslehden kulumisesta lukijoiden käsissä on hyvin vaihtelevia näkemyksiä kampuksella. Hiljakkoin valmistuneen lukijaselvityksen mukaan aviisin asema on vankka.

– Kyllä lehdellä on todella iso yhteisöllinen merkitys täällä. Lukijakyselyssä 76 prosenttia vastaajista totesi, että sekä paperi- että nettilehti pitäisi säilyttää. Selvityksen mukaan Tylkkäri on todella suosittu tällä hetkellä ja toimii kustannustehokkaasti, sanoo Soihdunkantajien Janne Salakka.

Pelkällä verkkolehdellä kilpailuasetelma on todella paljon hankalampi. Sampo Rouhiainen

Viestintäluotsi Oy:n toteuttama selvitys ei kuitenkaan tyydytä TYY Terveeksi -leiriä. Ryhmä koki selvityksen annin varsin vaatimattomaksi.

Leikkausesityksen pontimena oli Simo Nuuttilan mukaan myös jatkuva, Tylkkärin massiiviseen budjettiin liittyvä palaute.

– Henkilökohtaisesti arvostan lehteä ja sen pitkää historiaa, mutta meillä ei ole mitään dataa, kuinka aktiivisesti lehteä luetaan tällä hetkellä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sitä ei lueta niin paljoa kuin käytämme siihen rahaa.

Yhteiskuntatieteilijät valmiita tukemaan digiloikkaa lisärahallakin

Tylkkärin jatko paperilehtenä on puhututtanut jo pitkään yliopistonmäellä. Kommenteissa on muistutettu useiden muiden yliopistokaupunkien julkaisujen siirtyneen kokonaan verkkoon.

Lehtitelineissä tarjolla olleet paperilehdet ovat tuoneet Turun ylioppilaslehdelle myös yliopistopiirien ulkopuolisia selailijoita.

– Formaattiselvityksessä kävi hyvin selvästi ilmi, että digitaalisena lehti tavoittaa huonommin lukijoita, sekä opiskelijoita että muita. Pelkällä verkkolehdellä kilpailuasetelma on todella paljon hankalampi. Lehden markkinointiin pitäisi panostaa huomattavasti enemmän, jotta se löytää lukijat.

Paperilehdestä luopuminen on päätoimittajan sijaisena toimivan Sampo Rouhiaisenkin mukaan näköpiirissä jollain aikavälillä. Pelkkään digiversioon siirtyminen ei kuitenkaan ole vielä ajankohtaista.

– Tällä hetkellä paperilehteä puoltaa, että se tavoittaa opiskelijat erinomaisesti ja sen parissa vietetään paljon aikaa. Mainosmyynti kattaa kaikki painokulut, joten säästöä ei varsinaisesti syntyisi paperilehden lakkauttamisesta. Tässä markkinatilanteessa on hyvin vaikea saada vastaavaa mainostuloa pelkästä nettilehdestä, sanoo Rouhiainen.

Soihdunkantajien Janne Salakka peräänkuuluttaa malttia ja tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Hänen mielestään nyt pitäisi miettiä millaista lehteä Turun yliopistomaailma viiden vuoden kuluttua tarvitsee, ja luoda budjetti sen mukaan.

– Soihdunkantajissa olemme valmiita ehdottamaan, että Tylkkärin budjettia lisättäisiin ylimenokaudeksi. Viesti selvityksen tehneeltä konsulttifirmalta oli hyvin selkeä: jos Tylkkäriä halutaan kehittää, se pitää tehdä rauhallisesti ja suunnitelmallisesti. Rahanleikkauksen sijaan resursseja pitää muutosvaiheessa lisätä niin, että uuteen tilanteeseen pystytään sopeutumaan.

Lue lisää:

Miten käy Tylkkärin? Turun ylioppilaslehti voi menettää kolmasosan rahoituksestaan

Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko on esittänyt tämänpäiväisessä Vuoden isä -tilaisuudessa isänpäivän virallistamista.

Saarikko sanoo, että vanhempien eriarvoisuudelle ei ole enää nykypäivänä perusteita.

– Jos olemme arvottaneet suomalaiset äidit virallisen liputuspäivän kohteiksi, miksi emme arvottaisi myös isiä ja isoisiä?

Kyseessä on Saarikon mukaan symbolinen ja pieni asia, jonka tarkoitus on nostaa suomalaisten miesten tekemä kasvatustyö yhtä näkyväksi kuin äitien ja isoäitienkin.

Sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) on ottamassa virallistamista työn alle.

– Äidit ja isät on syytä asettaa samalle viivalle myös liputuskäytännön osalta. Teemme ministeriössä pian ratkaisut, miten tämä toteutetaan, lupaa Mykkänen.

Tämä on ensimmäinen kerta kun sisäministeriössä on lämmetty virallistamisehdotuksille. Syynä tähän ei ole isyyden vähätteleminen, vaan aiempi linjaus siitä, ettei virallisia liputuspäiviä enää lisättäisi, kertoo erityisasiantuntija Hanne Huvila sisäministeriöstä.

Aiemmin on ajateltu, että ero vakiintuneiden liputuspäivien ja virallisten liputuspäivien välillä on hyvin pieni. Käytännössä ero on siinä, että virallisena liputuspäivänä valtion virastoissa ja laitoksissa on pakko liputtaa, muina liputuspäivinä se on vapaaehtoista.

Isänpäivän virallistaminen äitienpäivän kaltaiseen asemaan on ollut viime vuosina usein tapetilla. Ennen Saarikkoa virallista liputuspäivää ovat ennättäneet ehdottaa useammat tahot. Vuosi sitten virallistamista ehdotti kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah. Myös miesten tasa-arvoista kohtelua ajava Miesten tasa-arvo ry on esittänyt virallistamista moneen otteeseen.

Sisäministeriön asetus liputuspäivistä on vuodelta 1978. Silloin isänpäivää ei vielä vietetty laajassa mittakaavassa tai vakiintuneesti. Uusia virallisia liputuspäiviä ei noin vain pystytetä, vaan se vaatii asetuksen muutoksen.

Vuoden isät palkittiin

Tänään torstaina palkittiin kolme isää, jotka ovat toimineet konkreettisena tukena lapsille ja vertaistukena muille isille. Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko luovutti palkinnon Kais Zayalle, Risto Tuomiselle ja Topi Linjamalle.

Turkulainen Kais Zaya on edistänyt lasten ja nuorten hyvinvointia järjestämällä lapsille vapaa-ajan kerhotoimintaa ja valmentamalla jalkapalloa.

Lempäälässä asuva Risto Tuominen on käynnistänyt ja vetänyt isäryhmiä tuoreille isille neuvoloissa Tampereella ja Lempäälässä kahden vuosikymmenen ajan.

Joensuulainen Topi Linjama on ollut konkreettisesti mukana vaikuttamassa siihen, että elinkeinoelämässä on laajemmin ymmärretty, kuinka tärkeää isyyden huomioiminen ja perheystävällisyys työpaikoilla on.

Tänä vuonna palkittujen valintaan vaikuttaneena teemana oli aktiivinen isä, joka on toiminut miehen ja isän mallina omille ja muiden lapsille eri yhteisöissä sekä isän pitämät perhevapaat. Palkitsemisperusteissa nostettiin esille myös isien toiminta osallisuuden ja yhteisöllisyyden eteen.

Isänpäivää juhlitaan tulevana sunnuntaina 11.11.2018.