– Tervetuloa vaan 1700-luvulle, Matti Parpola huikkaa ja sukeltaa sisään matalasta oviaukosta.

Hämärä käytävä johtaa kellariin, jossa aiemmat sukupolvet säilöivät perunoita. Nyt historiaa huokuvan tilan seinustoilla lepää viinipulloja. Vaikka asuinrakennukset Haminan Raatihuoneentorin kulmatontilta ovatkin palaneet pariin otteeseen, satoja vuosia vanha kellari on säilynyt paikoillaan.

– Seinät ovat alkuperäiset 1700-luvulta. Katto on hiekkapuhallettu, jotta hieno holvausrakenne on saatu esille, Parpola kertoo.

Kellarin yllä kohoaa kauppias Konstantin Druschininin vuonna 1841 rakennuttama talo – tai oikeastaan sen jäljennös. Alkuperäinen rakennus kun paloi seisottuaaan paikoillaan vain parikymmentä vuotta. Nykyinen rakennus pystytettiin vuonna 1870.

Haminan kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevalla tontilla on vuosien saatossa toiminut kauppamakasiini ja useita eri kauppiaita. Vuonna 1932 tontille rakennettiin Kymenlaakson ensimmäinen moderni huoltoasema.

Liiketilat ja kauppiaan asuintilat olivat suuressa talossa, pihan toisella laidalla pienemmässä asuinrakennuksessa majaili talon kunnosta vastanneita ihmisiä ja kaupanpitäjiä. Piharakennuksessa oli pari vaunuvajaa, kahden hevosen talli ja heinäparvi.

Parhaiten talo tunnetaan Korttilan kulmana sen tiloissa vuosikymmeniä toimineen kenkäkaupan mukaan.

Helsinkiläinen Matti Parpola rakastui taloon – ja osti sen vaimonsa kanssa 15 vuotta sitten. Talo on ollut vaimon suvussa jo yli sadan vuoden ajan.

– Mikä nyt yleensä ihmisen saa rakastumaan. Toisilla silmät, toisilla kaunis tukka. Tässä tapauksessa se oli jokin alkuperäisen talon hengen ja elämäntuntuisen ympäristön kokeminen. Se on mystinen tunne. Täällä tuntee elävänsä voimakkaammin, kuin jossain muualla, Parpola sanoo.

''Pitää tulla ulkoa nähdäkseen, miten hieno paikka Hamina on''

Korttilan kulmaa vastaavia vanhoja asuinrakennuksia on Haminan linnoituksen alueella nelisenkymmentä. Vanhimmat niistä ovat peräisin 1820-luvulta. Parpolan mukaan suurin osa talojen asukkaista on alunperin lähtöisin muualta kuin Haminasta.

– Haminan ympyräasemakaava ja mahtavan upeat julkiset rakennukset ja vanhat talot ovat sellaisia, että jos niiden parissa on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa, niille on sokea. Pitää tulla ulkoa nähdäkseen, miten hieno paikka Hamina on, Parpola sanoo.

Talojen asukkaat perustivat viitisen vuotta sitten asukasyhdistyksen, jonka tarkoituksena on vaalia rakennuksia ja niiden kulttuuriperintöä sekä elävöittää vanhaa keskustaa.

– Pitää muistaa Haminan mahtava historia. 1700- ja 1800-luvuilla tämä oli kukoistava kulttuurikeskus, jossa puhuttiin ranskaa, saksaa, ruotsia, suomea ja venäjää. Se kulttuurinen ilmapiiri ja kansainvälinen tunnelma velvoittavat mielestäni siihen, että Hamina olisi elävä paikka myös tänä päivänä, Parpola toteaa.

Parpola tietää mistä puhuu, sillä hän kirjoittaa parhaillaan historiikkia linnoituksen asuinrakennuksista ja niissä asuneista ihmisistä. Teos on tarkoitus julkaista puolentoista vuoden kuluttua. Tietoa on hankittu Pietarin ja Tukholman arkistoja myöten.

– Haminan historiaa voisi kuvata aarrearkuksi, jonka kantta on vasta vähän raotettu. Uskoisin, että vanhojen talojen historia tulee tuomaan tavallisille historiasta kiinnostuneille ihmisille kokonaan uuden näkökulman siihen millaista täällä on ollut. Ja on vieläkin.

Haminan ainutkertaisuus piilee museoviraston intendentti Teiju Aution mielestä juuri linnoituksessa ja keskustan ympyräasemakaavassa.

– Toista näin tyylipuhdasta linnoituskaupunkia ei oikeastaan ole. Rakentaminen on linnoituksen sisällä. Suomenlinna on vastaava, mutta se eroaa sillä tavalla, että asuminen on osa linnoitusta. Myös rakenteissa on asuntoja. Eikä siellä ole ympyräasemakaavaa, hienoutta joka meillä on. Vastaavia ei ole kovinkaan montaa. Lähin on Palmanova, joka on aika kuuluisa italialainen renessanssikaupunki, Autio sanoo.

– Haminassa on ollut linnoitus perustamisesta lähtien ja armeija, joka on toiminut yhtäjaksoisesti. Se toiminta, johon kaupunki on suunniteltu, jatkuu edelleen.

Teiju Autio asuu itsekin Haminan linnoituksessa 175 vuotta vanhassa talossa ja on Haminan wanhojen talojen yhdistyksen jäsen. Hän toivoisi, että ihmisten tietoisuus Haminan linnoituksesta lisääntyisi.

– Hamina on monella tavalla ainutkertainen, mutta joskus tuntuu, että ihmiset täällä eivät aina huomaa sitä. Heille pitää avata se jollain tavalla. Sitä olemme yrittäneet tehdä yhdistyksessämme, että ihmiset tajuaisivat että tämä on nasta paikka, Autio sanoo.

Autio harmittelee sitä, että kulttuurihistoriallinen keskustelu keskittyy usein vain muutamien paikkojen ympärille. Esimerkiksi Rauma, Porvoo ja Loviisa ovat tunnettuja kaupunkimiljööstään.

– En tiedä miksi jotkut paikat nousevat paremmin esille. Kyllä näitä on Suomessa jonkin verran, mutta joskus tuntuu että aina puhutaan vain niistä samoista muutamista, eikä nähdä että siinä omassa lähiympäristössäkin voi olla jotain todella hienoa ja merkityksellistä.

Virtuaalista historiaa

Matti Parpola kiskaisee esiin muovitetun valokuvan talostaan ja kehottaa lataamaan Arilyn-sovelluksen. Sovellukseen aukeaa virtuaalinen skanneri. Kun sillä tähtää muovitettua valokuvaa, näytölle ilmestyy video Matti Parpolan kellarista – 1700-luvulta. Video johdattaa katsojan kellarin uumeniin, jossa musisoi jousikvartetti.

Tänä vuonna Hamina Tattoon kävijät pääsivät tutustumaan linnoituksen vanhojen talojen historiaan videoklippien avulla.

– Jäljellä olevat vanhat talot ovat portti historian tuntemiseen. Haluaisimme, että ihmiset pääsisivät nykyaikaisilla välineillä, kuten älypuhelimilla ja tableteilla, helposti kiinni tähän historiaan, Matti Parpola sanoo.

Sovellus ei ollut Haminan linnoituksen wanhojen talojen yhdistyksen ensimmäinen askel digitaaliseen maailmaan. Jo muutaman vuoden ajan talojen portinpieliin on ollut kiinnitettyinä qr-koodeja, jotka skannaamalla mobiililaitteellaan on voinut lukea otoksen rakennusten historiasta.

– Vanhat talot ja uudet kujeet, se on kyllä yksi meidän motto. Ei me olla mitään fossiileja, me halutaan tehdä uutta ja fiksua ja innostavaa, Parpola toteaa.

Yhdistys on myös teettänyt kolmiulotteisen mallin Haminan linnoituksen alueesta. Malli on tarkoitus julkaista kaikkien käyttöön ensi keväänä. Sitä voidaan hyödyntää esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa.

– Malliin voidaan vetää esimerkiksi viemäri-, vesi-, ja sähkölinjat. Siitä voidaan nähdä kaikki maanalaiset rakenteet ja tutkia liikennejärjestelyjä. Uusista taloista voidaan tehdä virtuaaliset kuvat ja katsoa miten ne istuvat tähän ympäristöön, ennen kuin päätetään millainen talo tehdään, Matti Parpola kertoo.

Tulevaisuudessa yhdistyksen tavoitteena on yhdistää historia kolmiulotteiseen malliin.

– Haluaisimme historiikin ilmestyttyä viedä alueen historian 3D-maailmaan niin, että ihmiset voisivat kävellä ihan kuin jossain pelimaailmassa täällä vanhassa Haminassa ja mennä sisään eri paikkoihin ja kokea sitä historiaa. Siinä on ihan hirveästi mahdollisuuksia, Parpola sanoo.

Talo säilyy alkuperäisessä tarkoituksessaan

Matti Parpola avaa kadun puoleisen oven ja kipuaa portaat ylös. Ylhäällä avautuu käsityökauppa. Kiinteistö on säilyttänyt vuosisatoja pitkän kauppaperinteensä, sillä siinä toimii edelleen kaksi liikettä.

– Meille on tärkeää, että kauppiastalon aktiivinen kauppatoiminta jatkuu edelleenkin. Siinä on kyse juuri tästä keskustan elävänä pitämisestä. Tälläkin hetkellä Raatihuoneen varrella on pari rakentamatonta tonttia, ja pitäisin äärettömän tärkeänä, että siihen syntyisi joskus kivijalkapuoteja.

Yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Nurmi laskee kätensä Parpolan olkapäälle.

– Unohtamatta sitä pientä kauppatoimintaa, mitä meillä on aina kirpputoritapahtuman aikaan, kun Matti leipoo korvapuusteja ja myy niitä meille.

Haminan linnoituksen wanhojen talojen yhdistykseen kuuluu asukkaita paristakymmenestä talosta. Suurin osa jäsenistä on Nurmen mukaan iäkkäämpiä.

– Se on tietysti suurena pelkona, että mitä tapahtuu kun meistä aika jättää. Toivoa sopii, että silloin löytyy nuorempia jotka jaksaisivat viedä tätä samaa touhua eteenpäin, Nurmi toteaa.

Polkuautoja ja joulukalentereita

Linnoituksen asukkaat ovat tehneet paljon myös tosimaailmassa. Yhdistyksellä on useita vuosittaisia tapahtumia, joiden tarkoituksena on tuoda elämää keskustaan.

Kesäisin yhdistys järjestää Raatihuoneen Le Mans -tapahtuman, jossa Ranskan prototyyppiautokisaa mukaillen poljetaan polkuautoilla vanhaa puutalokorttelia ympäri. Hamina Tattoo -tapahtuman aikaan vanhojen talojen pihoilla on järjestetty esimerkiksi ilmaiskonsertteja ja taidenäyttelyitä.

Parhaillaan asukkaat valmistelevat joulukalenteri-ikkunoita. Vanhojen talojen ikkunoihin rakennetaan asetelmat, jotka paljastetaan yksi kerrallaan illan suussa. Parhaimmillaan paljastamistilaisuudet ovat keränneet satoja ihastelijoita.

Valtakunnallisena siivouspäivänä toukokuussa yhdistys järjestää kirpputoritapahtuman, jolloin Raatihuoneenkatu suljetaan liikenteeltä. Kadun reunustoille nousee pieniä myyntikojuja ja tarjolla on elävää musiikkia. Kerran tapahtuman päätteeksi yhdistyksen jäsenet levittivät kadulle pitkät pöydät, ja ryhtyivät lounastamaan.

– Joku kommentoi siihen, että olemmeko Suomessa ollenkaan, Pertti Nurmi nauraa.

Työ palkittiin

Yhdistystoiminnasta on tullut tärkeä yhdessäolomuoto vanhojen talojen asukkaille.

– Ennen yhdistyksen perustamista sanoimme toisillemme vain päivää kadulla ja vaihdoimme ehkä muutaman sanan. On ollut mukava havaita, että olemme lähestyneet toisiamme myös ihmisinä, Nurmi toteaa.

Matti Parpola on samaa mieltä.

– Tästä on muodostunut dream team. Meillä on ollut hyviä haasteita. Emme halua lähteä tekemään ihan vähäpätöisiä juttuja, vaan kunnianhimoisia asioita, kuten 3D-projekti on.

Muutkin ovat huomanneet asukkaiden aikaansaannokset. Haminan linnoituksen wanhojen talojen yhdistys pokkasi hiljattain Kymenlaakson kulttuuriympäristöpalkinnon. Palkintoraati piti valintaperusteluissa yhdistyksen toimintaa esimerkillisenä elävän kulttuuriympäristön ja -perinnön ylläpitämisenä.

– Olemme rakastuneet näihin taloihin, ja haluamme pitää niistä hyvää huolta, tiivistää Matti Parpola.

Helsinkiläinen kulttuurivaikuttaja Christian Moustgaard on kuollut. Hän oli syntynyt 12. toukokuuta 1950.

Tanskalaiselta isältä sukunimensä saanut Moustgaard tunnetaan muun muassa Elävän musiikin yhdistyksen Elmun ja Radio Cityn yhtenä perustajajäsenenä. Lisäksi hän johti 1980-luvulla rockkulttuurin keskukseksi muodostunutta Lepakkoa.

Moustgaardin pitkäaikainen ystävä ja entinen työtoveri, toimittaja Axa Sorjanen tutustui Moustgaardiin 1980-luvun alussa pyöriessään lukiolaispoikana Lepakossa. Hän sanoo, että Moustgaardin merkitys suomalaiselle kulttuurielämälle oli valtava. Etenkin Elmun, Radio Cityn ja Lepakon perustaminen olivat Sorjasen mukaan suuri mullistus.

– Helsinki ja koko Suomi olisivat hyvin erilaisia ilman Chrissen erilaisia tekoja eri vaiheissa. Elmun esimerkin mukaan perustettiin nopeasti vastaavia yhdistyksiä eri puolille Suomea. Radio Cityn esimerkki ja kulttuurinen vaikutus olivat valtavan tärkeitä. Chrisse vaikutti käytännön tasolla kaupunkikulttuurin rakentumiseen ja yleiseen vapautumiseen. Uskallan väittää, että moni asia olisi toteutunut eri tavalla ja hitaammalla aikataululla koko maan tasolla ilman häntä, Sorjanen pohtii.

Viimeiseksi ponnistukseksi jäivät taiteilijoiden vuokratalot

Sorjanen pitää Moustgaardin tärkeänä saavutuksena myös muusikkotalo Jallukkaa. Osin musiikkialan ammattilaisille suunnattu vuokratalo valmistui Helsingin Jätkäsaareen 2017 Elmu-säätiön ja Y-säätiön yhteishankkeena. Samantyyppinen taiteilijatalo on tulossa myös Tampereelle.

Sorjanen kertoo, että Moustgaard vaikutti mielellään kulisseissa, vaikkei pelännyt julkisuuttakaan. Suurelle yleisölle hän jäi Sorjasen mukaan silti tuntemattomaksi.

– Hän oli erittäin hyvä ja luotettava ystävä: Tuki monella tapaa ja näytti arvostuksensa erittäin avoimesti. Kyllä me vuosien varrella riideltiinkin, ja Chrissen tapa riidellä oli voimallinen. Välillä lensi bakeliittituhkakupit seinään toimistossa. Kyllä hän sitten leppyi nopeasti ja osasi tarvittaessa nauraa itselleen, Sorjanen muistelee.

Viimeiset vuotensa Moustgaard asui Tukholmassa, missä hän Sorjasen mukaan kuoli kotonaan sunnuntaisen vastaisena yönä.

Moustgaard oli naimisissa ruotsalaisen teatteriohjaajan Hilda Hellwigin kanssa. Moustgaardilla oli kolme lasta.

Lue lisää:

Lepakko – Helsingin rockpäämaja

Elävä arkisto: Helsingin underground

"Me ollaan nielty liikaa diskonauhaa" – Elmu ry syntyi tarpeesta saada muusikoille keikkapaikkoja

Helsinkiläinen kauppakeskus Itis on yksi Suomen suurimmista ostoskeskuksista ja vetää yli 17 miljoonaa kävijää vuosittain. Sen edessä sijaitseva Tallinnanaukio on vilkas läpikulkupaikka, jonka ilmettä on toisinaan kritisoitu nuhjuiseksi.

Kaikki aukion halki kulkevat eivät ehkä tiedä, että paikalla kohoaa yksi suomalaisen 1980-luvun arkkitehtuurin merkkiteoksista. Se on kauppakeskuksen vanhin osa, joka on arkkitehti Erkki Kairamon suunnittelema.

Kun rakennus valmistui vuonna 1984, se noteerattiin myös kansainvälisellä tasolla.

– Itäkeskuksen kauppakeskus on yksi harvoista aikansa suomalaisista rakennuksista, joista on julkaistu näyttäviä juttuja ulkomaalaisissa arkkitehtuurilehdissä, kertoo Aalto-yliopiston arkkitehtuurihistorian lehtori Kristo Vesikansa.

Vesikansa on Rakennustaiteen seuran hallituksen jäsen. Seura huolestui Itiksestä kolme vuotta sitten, kun kauppakeskus suunnitteli remontoivansa vanhan osan julkisivua.

Tarkoituksena oli vaihtaa seiniin kiinnitetyt teräksiset rakenteet uusiin, koska ne olivat huonossa kunnossa.

– Turvallisuus on kauppakeskuksessa yksi tärkeimmistä asioista. Jos henkilöstömme havaitsee rakenteiden ylläpitoon liittyviä asioita, joita pitäisi korjata, niin totta kai ne on tehtävä, sanoo kauppakeskusjohtaja Johanna Haltia.

Kauppakeskus odottaa lupaa korjaustöille

Rakennustaiteen seuran mukaan teräsrakenteiden uusiminen olisi muuttanut liikaa kauppakeskuksen alkuperäistä ilmettä. Seura teki suojeluesityksen Uudenmaan ely-keskukselle, joka päätyi lausunnossaan suosittelemaan rakennuksen julkisivujen suojelua asemakaavan muutoksen kautta.

Helsingin kaupunkiympäristölautakunta käsittelee asiaa tällä viikolla, ja myöhemmin se etenee vielä kaupunginvaltuustoon hyväksyttäväksi. Kauppakeskus joutuu odottamaan kaavaprosessin valmistumista ennen kuin korjaustyöt voidaan aloittaa.

Arkkitehtuurihistorian lehtorin Kristo Vesikansan mukaan nimenomaan julkisivun teräsrakenteet luovat rakennukselle sen ominaisen ilmeen.

– Erkki Kairamon arkkitehtuurille oli tyypillistä, että rakennukset olivat selkeitä ja laatikkomaisia, mutta hän sijoitti niiden ulkopuolelle portaikkoja, parvekkeita ja mainoslaitteita. Ne jakavat isoja rakennuksia pienipiirteisemmiksi osiksi. Siitä syystä teräsrakenteet pitäisi säästää.

Leikkipaikka ja jouluvalot saavat kiitosta

Arkisena aamupäivänä Tallinnanaukiolla liikkuvia ihmisiä tuntuu kuitenkin kiinnostavan aivan muut asiat kuin julkisivun teräsrakenteet.

Ritva Isotalus käy pienen Joose-poikansa kanssa päivittäin Itiksessä asioilla. Samalla he piipahtavat keinumassa leikkipaikalla, joka on pystytetty Tallinnanaukiolle hiljattain. Hänen mielestään leikkipaikka ja jouluvalaistus parantavat aukion ilmapiiriä.

– Täällä on pyörinyt monenlaisia porukoita, mutta leikkipaikka on tehnyt paikasta paljon viihtyisämmän.

Isotalus ei ole tietoinen kauppakeskuksen arkkitehtonisesta arvosta. Hän huvittuu tiedosta, että kaupunki aikoo suojella julkisivun.

– Tämä rakennus on aika karu. Aika jännä idea, että se pitäisi suojella. Ei se suoraan sanottuna ole niin hieno.

Linda Kankainen on niin ikään tullut leikkipaikalle lastensa Ilonan ja Taikan kanssa. Kaupungin suojelusuunnitelmat saavat myös Kankaisen nauramaan makeasti.

– En tiedä, onko tuo niin kaunis, että se on suojelemisen arvoinen, mutta ilmaston kannalta on hyvä, ettei aina pureta ja tehdä uutta.

Victor Rämöllä on tapana tuoda lapsenlapsensa leikkipaikalle kiipeilemään. Hänen mielestään julkisivua voisi muuttaa nykyistä värikkäämmäksi, jotta Tallinnanaukio olisi vielä enemmän lasten mieleen.

– Rakennus on aika erikoinen, koska se on pelkkää metallia ja lasia. Värit puuttuvat.

Itäkeskus on aikansa kauppakeskusten esikuva

Kaupunginmuseon lausunnon mukaan julkisivun alkuperäinen väritys on kuitenkin säilytettävä. Itäkeskus ei suinkaan ole ainoa 80-luvulla rakennettu ostoskeskus Suomessa, mutta sen erityisyys johtuu siitä, että se on ollut esikuvana monien muiden kauppakeskusten ja esikaupunkialueiden rakentamisessa.

– Kun kaupungistumisen nopea aalto oli ohitse, esikaupunkeihin rakennettiin työpaikkoja, asuntoja ja palveluja julkisten liikenneväylien yhteyteen. Itäkeskus oli tällaisen aluekeskusrakentamisen pioneeriesimerkki Suomessa, arkkitehtuurihistorian lehtori Kristo Vesikansa sanoo.

60- ja 70-lukujen rakennuksia on purettu kovaa vauhtia Suomessa. Vesikansa pelkää, että seuraavaksi ovat vuorossa 80-luvun rakennukset. Itäkeskuksen ympäristöön on jo tehty uusia suunnitelmia, kuten Itäväylän kattamista ja tornitalojen rakentamista.

– Kauppakeskus, samoin kuin Erkki Kairamon suunnittelema Itäkeskuksen maamerkki, on tämän aluekeskuksen ensimmäisen vaiheen persoonallisimpia rakennuksia. Ne pitäisi säilyttää, koska alue voi muuttua radikaalisti tulevaisuudessa.

Mikkeliläinen nukketeatteritaiteilija, näyttelijä Aapo Repo on saanut lastenkulttuurin valtionpalkinnon. Eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho jakoi 30 000 euron suuruisen palkinnon maanantaiaamuna.

Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen halusi tänä vuonna korostaa lastenkulttuurin valtionpalkinnon vaikuttavuutta ja merkitystä saajalleen, minkä takia palkintoja jaettiin tänä vuonna vain yksi.

Palkinnon perustelujen mukaan Repo tunnetaan taidostaan loihtia paperista kokonaisia, käsinkosketeltavia maailmoja. Repo ideoi, käsikirjoittaa, ohjaa, lavastaa, luo rekvisiitat valoineen ja äänineen, näyttelee ja leikkii esityksissään. Hänen seurassaan voi matkata aarresaarelta peikkoprinsessan maailmaan.

Nukketeatterin asialla kotimaassa ja maailmalla

Imatralla syntynyt Repo perusti vuonna 2007 oman, yhden miehen nukketeatterin, Reaktorin. Hän on ollut myös Etelä-Savon lastenkulttuurin läänintaiteilijana ja toiminut esimerkiksi nukketeatterifestivaalin taiteellisena johtajana.

Sittemmin hänen toimintansa on laajentunut kansainväliseksi, kun hän liittyi tanskalais-irlantilaiseen Teater Refleksion -ryhmään. Nukketeatterin asioita hän on ajanut myös Suomen UNIMA ry:ssä.

Lastenkulttuurin valtionpalkinto on Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä tunnustus kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana tehdystä lastenkulttuurityöstä. Palkinnon voi saada myös pitkään ja ansiokkaasti lastenkulttuurin hyväksi toiminut taiteilija.

Ruotsin akatemia on perustanut uuden komitean, joka nimeää ensi vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan.

Akatemian julkaiseman tiedotteen mukaan komitea koostuu kaikkiaan kymmenestä jäsenestä.

Heistä viisi on akatemian jäseniä: Per Wästberg, Horace Engdahl, Kristina Lugn, Anders Olsson ja Jesper Svenbro.

Tämän lisäksi komiteassa on viisi ulkopuolista kirjallisuusalan vaikuttajaa: kirjallisuuskriitikot Mikaela Blomqvist ja Rebecka Kärde, kirjailija Kristoffer Leandoer, kriitikko ja kääntäjä Henrik Petersen sekä kirjailija Gun-Britt Sundström.

Akatemia joutui skandaalin keskelle MeToo-kampanjan vanavedessä, kun vuonna 2017 kaikkiaan 18 naista syytti kulttuuriprofiilina aiemmin tunnettua, akatemiaan läheisesti sidoksissa ollutta Jean-Claude Arnaultia seksuaalisesta häirinnästä.

Arnault tuomittiin viime kuun alussa Tukholman käräjäoikeudessa kahdeksi vuodeksi vankeuteen raiskauksesta. Juttua puidaan parhaillaan hovioikeudessa.

Arnault on akatemian jäsenen Katarina Frostensonin aviomies. Frostenson jätti huhtikuussa työnsä toistaiseksi. Sittemmin hän on nimennyt itselleen asianajajan ja ilmoittanut, ettei aio jättää akatemiaa vapaaehtoisesti.

Skandaali sai useat jäsenet eroamaan tai jättämään työn toistaiseksi. Akatemia ei pystynyt jakamaan tänä vuonna kirjallisuuspalkintoa, koska se ei ollut toimivaltainen sen jälkeen, kun 18 jäsenestä oli eronnut kahdeksan.

Kirjeessä ei ollut lainkaan allekirjoitusta. Mutta siinä oli ohjeet itäromanialaisessa metsässä sijaitsevalle kätkölle.

Alankomaalainen kirjailija Mira Feticu oli kirjoittanut romaanin Rotterdamissa vuonna 2012 oikeasti tapahtuneesta suuresta taideryöstöstä, jossa varkaat veivät Kunsthal-museosta useiden mestareiden alkuperäistöitä: Claude Monet'ta, Paul Gauguinia, Pablo Picassoa.

Pari viikkoa sitten Feticu luki saamaansa nimetöntä kirjettä. Se oli valokuvaohjeineen "kuin aarrekartta".

Hän löytäisi varastetun Picasson teoksen, Tete d'arlequin (Harlekiinin pää), Romaniasta.

Ja teos myös löytyi. Se oli kääritty muoviin ja haudattu maahan.

Kuuluisaan taideväärentäjään keskittyvä tempaus

Mira Feticu luovutti maalauksen Romanian viranomaisille lauantai-iltana. Alkuperäisteos on arvioitu noin 800 000 euron arvoiseksi.

Yllättävä käänne kuitenkin muutti tapahtumasarjan suunnan.

Kirjailija sai viikonloppuna sähköpostin kahdelta belgialaiselta taiteilijalta, jotka kertoivat metsästä löytyneen maalauksen olevan väärennös.

Feticu kertoi Alankomaiden yleisradioyhtiön uutisille sunnuntaina, että miehet olivat huijanneet hänet kätkölle osana True Copy -nimistä performanssiprojektiaan.

Muun muassa videokuvaa hyödyntävä näyttämöteos on omistettu tunnetulle taideväärentäjälle Geert Jan Jansenille, jonka työt levisivät, aidoiksi luultuina, Euroopan taidemarkkinoilla, kunnes mies pidätettiin vuonna 1994. Jansen itse osallistuu performanssiin.

True Copyn nettisivuilla kerrotaan, että esitys nostaa esiin taidemaailman tekopyhyyttä ja kysyy, mitä arvoa aitoudella enää on.

Kadonneiden teosten olinpaikka arvoitus

Kun Rotterdamin Kunsthalin taidevarkaudesta oli kulunut kaksi vuotta, neljä romanialaista pidätettiin. Eräs pidätyistä kertoi, että arvokkaita mestariteoksia olisi poltettu Romanian maaseudulla, kun varkaat eivät onnistuneet myymään niitä.

True Copyn toteuttava taiteilijaryhmä puolestaan vihjaa esityksessään, että museoissa on edelleen esillä Geert Jan Jansenin tekemiä väärennöksiä, joita näytteilleasettajat luulevat aidoiksi.

Taiteilijat eivät vielä kommentoi Romaniassa toteuttamaansa huijausta, koska he haluavat ensin keskustella tempauksestaan kirjailija Mira Fetucin kanssa.

Taidemuseon julkisivu pullistuu, väreilee, hajoaa tiiliksi ja lopulta tiilet tippuvat katsojien edestä ja taideteokset valuvat ikkunoista ulos kadulle ja liikkuvat pitkin seinäpintaa. Tällaisen visuaalisen elämyksen näyttää julkisivuun heijastettava kolmiulotteinen videoteos Joensuussa.

Näky-taideteoksella taidemuseo haluaa kertoa siitä mitä rakennuksen sisällä on. Idea lähti kasvamaan intendentti Ulla Pennasen aloitettua suunnittelemaan käyttöä apurahalle, jonka Jenny ja Antti Wihurin rahasto museolle myönsi.

Tekniikkaa kutsutaan 3D-mäppäykseksi ja sillä on tehty näyttäviä projisointeja maailmalla, mm. Sydneyn oopperatalolla ja Disneyn huvipuistoissa. YouTubeen on kuvattu Sevillan kaupungintalon julkisivuun tehty teos.

Joensuussa pääsuunnittelusta vastaa kuopiolainen taiteilija-arkkitehtipari Jaana Partanen ja Heikki Lamusuo. Tekniikkaa käytetään koko ajan enemmän, mutta hinta on vielä este jokapäiväiseen toimintaan. Joensuussa tiimissä on 10 ihmistä. Opinnäytetyö vuodelta 2012 esittelee tekniikan käyttöä Suomessa tuolloin. (Hanna Pekkola: Video mapping ja 3D-projisointi)

Wau-efektiä kahdeksan minuutin mittaisessa esityksessä riittää.

– Tarkoitus on, että tämä poikkeaa siitä tavanomaisesta staattisuudesta ja pysähtyneisyydestä, joka on museoista luotu kuva, kertoo intendentti Ulla Pennanen.

Kuvataiteella on kova imu, ainakin kun Amos Rex- taidemuseon Helsingissä saamaa suosiota katsotaan.

– Kaikki uusi kiinnostaa. Nyt kun Amos Helsingissä on esitellyt uutta tekniikkaa, niin kyllä täällä Joensuussa ollaan ajan hengessä mukana.

Joensuun Taidemuseo sai sadantuhannen euron apurahan teemalla Näyn toteuttamiseen. Jatkoa tulee helmikuussa museon sisätiloihin. Silloin esillä on Täky, josta ei vielä kerrota enempää. Näky esitetään kaikkiaan kahdeksan kertaa.

Luomujuustoa, lohta ja Bebe-leivoksia. Amerikkalaislaulaja Bebe Rexha hehkuttaa Suomessa nauttimiaan herkullisia ruokia.

29-vuotias Rexha on promootiokiertueella Euroopassa ja hän piipahti maanantaina myös Helsingissä. Laulaja vieraili ensimmäisen kerran esiintymässä Suomessa neljä vuotta sitten. Tällä kertaa hän esitti muutaman kappaleen Ylen FOMO -ohjelman kuvauksissa.

Ennen haastattelua Rexha innostui pelaamaan juontaja Gogi Mavromichaliksen kanssa pingistä. Kiiltävään hopeiseen takkiin ja housuihin pukeutunut maailmantähti kiroaa, kun häviää suomalaiselle kerta toisensa jälkeen.

– Otetaan vielä uudestaan, sinnikäs Rexha huutaa nauraen.

Yksi biisi muutti kaiken

New Yorkin Brooklynissa syntynyt Bebe Rexha alkoi laulaa jo 4-vuotiaana. Ensimmäiset kappaleensa hän kirjoitti ollessaan seitsemän. Ne syntyivät itse kirjoitetuista runoista, jotka hän sovitti säveltämäänsä musiikkiin.

Kouluikäisenä hän opetteli soittamaan eri instrumentteja, esiintyi kuoroissa ja musikaaleissa. Vaikka koloratuurisopraano Rexha oli lahjakas laulaja, hän innostui aluksi opiskelemaan lauluntekemistä.

Myöhemmin laulaja sai levytyssopimuksen, mutta hän jatkoi edelleen biisien kirjoittamista muille artisteille. Todellinen onnenpotku kävi, kun Eminem ja Rihanna päättivät levyttää hänen kappaleensa The Monster.

– Sitä ennen en tiennyt, kelpaanko musiikkibisnekseen. Se muutti kaiken.

Sittemmin Bebe Rexha tuli enemmän esiintyjänä esiin, kun hän teki yhteistyötä sellaisten artistien kanssa kuten Nicki Minaj, David Guetta ja Martin Garrix. Yksi kansainvälisesti menestyneimmistä kappaleista on ollut räppäri G-Eazyn kanssa vuonna 2015 tehty kappale Me, Myself & I.

Nyt Rexha panostaa soolouraansa ja hänen esikoisalbuminsa, Expectations, julkaistiin kesällä. Laulajan ura on kovassa nosteessa. Hänen Instagram-tilillään on yli kuusi miljoonaa seuraajaa ja YouTube-kanavalla tilaajia on yli viisi miljoonaa.

Naisten asialla

Bebe Rexha on nuorena naisena saanut kokea musiikkibisneksen ikäviä puolia. Miestuottajat ovat yrittäneet hieroa hänen jalkojaan ja soittaneet öisin puheluita ja ehdotelleet sopimattomia. Hän ei tuollaista toimintaa jäänyt katsomaan.

– Äitini kasvatti minut erittäin vahvaksi. Jos tilanteet tuntuivat epämukavilta, soitin taksin ja poistuin paikalta.

Muusikko onkin perustanut Women in Harmony -nimisen verkoston, jonka tarkoituksena on saattaa musiikkialalla toimivia naisia yhteen. Hän on järjestänyt Los Angelesissa ja Lontoossa tilaisuuksia, joihin on osallistunut artisteja, lauluntekijöitä, tuottajia ja teknikoita.

– Keskustelemme kokemuksistamme turvallisessa ympäristössä. Me kaikki haluamme muutosta. Tuemme toisiamme ja raivaamme itselleme tilaa bisneksessä.

Hän ei silti halua kuulostaa vihaiselta naiselta, sillä hänen uraansa ovat vieneet eteenpäin useat miehet, jotka ovat olleet kuin isiä tai veljiä.

Periaatteestaan hän ei kuitenkaan tingi.

– Mikään määrä menestystä tai kuuluisuutta ei ole niin tärkeää, että antaisin jonkun koskea vartalooni.

Albanialaista sisua

Muutaman viime vuoden aikana musiikkialan huipulle on kivunnut kolme albanialaista taustaa olevaa nuorta naista. Amerikkalaisen Bebe Rexhan lisäksi he ovat brittiläiset Rita Ora ja Dua Lipa.

Rexhan isä on albaani, joka muutti aikoinaan Yhdysvaltoihin. Hänen äitinsä on syntynyt Yhdysvalloissa albanialaiseen perheeseen.

Rita Ora, 27, on puolestaan Kosovon albaani. Hän syntyi Pristinassa, mutta hänen perheensä muutti Britanniaan poliittisista syistä vuonna 1991.

Dua Lipa, 23, on syntynyt Britanniassa, jonne hänen vanhempansa muuttivat Pristinasta 90-luvulla.

Bebe Rexha kertoo, että laulajat tuntevat toisensa ja kokevat hengenheimolaisuutta albanialaisen taustan ansiosta. Esimerkiksi vanhempien kunnioittaminen kuuluu kulttuuriin.

– Meidän vanhempamme ovat olleet valmiita tekemään kaikkensa omien vanhempiensa puolesta ja me opimme sen heiltä. Vanhempani opettivat minulle periksiantamattomuutta, ja että mikään ei tule helpolla. Pitää kääriä hihansa ja tehdä paljon töitä.

Rexha uskoo, että albanialainen tausta on tuonut muusikoille paikallista sisua.

– Albanianilaiset ovat kokeneet paljon sotia ja he ovat taistelleet vapautensa puolesta. Albanialaisten verestä löytyy taistelijaluonnetta. Älkää päästäkö minua, Duaa ja Ritaa samaan tilaan. Me päihitämme kaikki. Olemme kuin Charlien enkelit, Rexha nauraa.

Albanialainen kulttuuri on vahvasti läsnä Bebe Rexhan elämässä. Äiti laittaa albanialaisia ruokia kuten pinaattipiirakkaa ja silloin tällöin tulee kutsuja albanialaisiin häihin.

– Muutama päivä sitten kotonani oli amerikkalaisia vieraita ja lauloin heille albanialaista musiikkia. He nauroivat minulle, koska musiikki oli niin kovalla ja minä vain tanssin.

Talo vanhemmille

Bebe Rexha tekee soundchekiä Ylen FOMO-ohjelmaa varten. Makkaratalossa sijaitsevan studion ulkopuolella fanit ottavat kuvia lasin läpi. Osa heistä on tullut jonottamaan jo aamulla.

Rexha laulaa kitaristinsa säestyksellä uusinta kappalettaan. Uutta musiikkia syntyy koko ajan. Muusikko kuvailee sitä aiempaa suureellisemmaksi, sillä inspiraation lähteenä ovat olleet muun muassa Queen, Sia ja Rihanna.

Laulaja on saavuttanut urallaan jo paljon ja nälkä kasvaa syödessä.

– Haluaisin voittaa jonain päivänä Grammyn tai saada edes ehdokkuuden. Haluaisin myös esiintyä Madison Square Gardenissa, koska olen New Yorkista kotoisin.

Muina toiveina elämältä on, että hän saisi olla onnellinen ja voisi ostaa vanhemmilleen kauniin talon.

– Äitini on tosin hyvin nirso. Hän haluaa erittäin kalliin kodin, joten minun on alettava säästää sitä varten, Rexha nauraa.

Bebe Rexhan esitys FOMO LIVE -ohjelmassa nähdään TV2:lla tiistaina 27.11.

Viime sotien jälkeen Aerolle (nyk. Finnair) hankittu DC-3 seisoo Suomen ilmailumuseon kulmalla.

Amerikkalaisen matkustajalentokoneen luota näkee suoraan Aviapoliksen juna-asemalle, ja kivenheiton päässä kohoaa upouusi lentokenttähotelli, joka avattiin pari vuotta sitten.

Vantaan Aviapolis kasvaa kovaa vauhtia, ja Ilmailumuseo on jäämässä sen jalkoihin.

Epävarma tulevaisuus

Ilmailumuseon tulevaisuus näyttää epävarmalta. Museon pitää löytää itselleen uudet tilat, sillä sen vuokrasopimus Finavian tontilla päättyy vajaan neljän vuoden kuluttua, kesällä 2022.

Ilmailumuseo on saanut pyörittää toimintaansa tontilla ilmaiseksi, mutta pian valtionyhtiön suopeus päättyy.

Tonttien hinnat ovat nousseet huimasti Aviapoliksessa, ja Ilmailumuseon käytössä on ollut yksi alueen parhaista paikoista.

Siitä on todennäköisesti kiinnostunut moni rakentaja.

Finavian tekninen johtaja Henri Hansson rauhoittelee tilannetta ja kertoo, että yhtiö on pyrkinyt löytämään museolle vaihtoehdon, jolla se voisi jatkaa tontilla vielä jonkin aikaa.

Ilmailumuseon johtaja Pia Illikainen elää puolestaan siinä uskossa, että vuokra nousee niin korkeaksi, ettei museolla ei ole siihen varaa.

Lyhytaikainen lisäaika ei muutenkaan palvelisi museota, sillä se on riippuvainen valtion tuista.

Museolla on valtakunnallisen erikoismuseon status, ja siksi se on saanut korotettua valtiontukea. Statuksen saamiseksi museolla täytyy olla vähintään 15 vuoden hallintaoikeus tiloihinsa.

– Tässä on monia riskejä, jotka voivat pahimmillaan kulminoitua siihen, että museon toiminta lakkaa Vantaalla, museonjohtaja Illikainen sanoo.

Uuden museon rahoitus auki

Convair Metropolitanin nokka on ruskean pölyn peitossa. Se kuuluu Ilmailumuseon kokoelmaan, joka on ahdettu kahteen kylmään halliin. Niistä ensimmäinen valmistui 1980-luvun alussa ja toinen saman vuosikymmenen lopussa.

Näyttelytiloissa on todella kylmä, ja museonjohtaja vastailee kysymyksiin untuvatakissa.

– Tämä ei ole optimaalinen tilanne sen enempää museoesineille kuin kävijöillekään, Illikainen toteaa.

Hän puhuu uudenlaisesta ilmailun elämyskeskuksesta, Uudesta ilmailumuseosta, jota parhaillaan suunnitellaan.

Uutta museota kaavaillaan Helsinki-Vantaan lentoaseman kylkeen, Finnairin entiseen rahtiterminaaliin, mutta rahat puuttuvat.

Suunnitelman hinta on noin viisi miljoonaa euroa, joista kolme on luvattu opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Päätöstä museon rahoituksesta ei vielä ole tehty, sillä ministeriö odottaa, onnistuuko Ilmailumuseo keräämään omarahoitusosuutensa kokoon.

Museon pitäisi hankkia suunnitelman kaksi puuttuvaa miljoonaa, mutta sillä ei ole muuta omaisuutta kuin nykyinen museorakennus, joka ei kiinnosta sen enempää Finaviaa kuin Vantaan kaupunkiakaan.

Vantaan kaupunginjohtajan Ritva Viljasen (sd.) mukaan nykyisen museorakennuksen elinkaari on lopussa, ja Ilmailumuseon sille arvioima hinta, kaksi miljoonaa euroa, ylittää huomattavasti kohteen todellisen arvon.

Mitä museokoneille tapahtuu?

Suomen Ilmailumuseolle on yritetty löytää uusi koti jo pari kertaa aiemmin.

Viljanen toivoo, että Ilmailumuseo jää Vantaalle, mutta Finavian tekninen johtaja Henri Hansson ei ole yhtä yksiselitteinen.

Hän pitää Ilmailumuseon suunnitelmaa Uudesta ilmailumuseosta myönteisenä, mutta muistuttaa, ettei museotoiminta ole Finavian ydinliiketoimintaa.

– Meille nopeat ja sujuvat vaihdot lentoliikenteessä ovat tärkeitä, ja tässä arvoketjussa museon toiminta ei ole välttämättä niin merkittävää, Hansson sanoo.

Viljanen näkee Uudessa ilmailumuseossa mahdollisuuden.

– Vantaa voisi tulla siihen mukaan joillain toiminnoilla.

Millä? Sitä Viljanen ei vielä kerro, sillä neuvottelut ovat yhä kesken Ilmailumuseon kanssa.

Jotain täytyy joka tapauksessa tehdä.

Sen enempää Ilmailumuseon rakennus kuin kokemus itse museosta eivät edusta enää tätä päivää.

Pahimmassa tapauksessa Ilmailumuseo joutuu ajamaan toimintansa alas, jos se ei onnistu rahoittamaan suunnitelmaansa uudesta ilmailumuseosta tai löydä sille vaihtoehtoista ratkaisua.

Siinä tapauksessa museon kokoelma lentokoneineen pitää lahjoittaa muille museoille, mutta kenen nurkkiin mahtuvat esimerkiksi Convair Metropolitan ja museon lukuisat sotilaskoneet?

Museonjohtaja Illikaisen mukaan myös muissa kotimaisissa ilmailumuseoissa painitaan tilaongelmien kanssa.

Kenen pitäisi pelastaa Ilmailumuseo?

– Vastaan, että kaikkien, koska tallennamme kaikkien suomalaisten ilmailuun liittyvää muistia, Illikainen toteaa.

Suomen ilmailumuseota pyörittävässä säätiössä ovat mukana Vantaan kaupungin ja Finavian lisäksi myös Finnair, Patria, Suomen ilmailuliitto sekä Ilmailumuseoyhdistys.

Poppia, rockia, klassista. Livenä!

Kun suomalainen harrastaa kulttuuria lähtemällä ihmisten ilmoille, yleisintä on mennä elokuviin – mutta eniten suosiotaan ovat kasvattaneet konsertit.

Elävää musiikkia kävi viime vuonna kuuntelemassa miltei 60 prosenttia suomalaisista. Luku oli 15 vuotta sitten 40 prosenttia.

– Nousu on tapahtunut 2010-luvun aikana, kun konserttitarjontaa on tullut enemmän. Eletään nousukautta, joten rahaa luultavasti riittää niihin elämyksiin, joihin suomalaiset haluavat mennä, yliaktuaari Juha Haaramo Tilastokeskuksesta sanoo.

Suomalaisten musiikkimaun monipuolistuminen näkyy esimerkiksi tekno- ja hip hop -konserttien suosiossa, joka on vähintään kuusinkertaistunut puolessatoista vuosikymmenessä.

Haaramo pohtii, että elämyksellisyyden hakemisesta kertoo myös suosituimman kulttuuritilaisuuden, elokuvanäytösten, suosio, sillä lippujen hinnat ovat yleisesti nousseet.

Aktiiviset entistä aktiivisempia

Taidenäyttelyissä käyneiden määrä jonkin verran laskenut, Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksesta selviää. Tuo on totuus koko väestön tasolla, vaikka esimerkiksi Museokortti onkin kasvattanut museoiden kävijämääriä.

– Museossa käyminen keskittyy. Ne jotka käyvät, käyvät paljon. Aktiivisesti taidenäyttelyissä käyneiden määrä on kaksinkertaistunut, yliaktuaari Juha Haaramo sanoo.

Onko oma luovuus vaihtunut kuluttamiseen?

Itse tehtävistä kulttuuriharrastuksista kirjoittamisen väheneminen näkyy esimerkiksi päiväkirjan kohdalla: sitä pitää enää joka kymmenes. Vielä 2000-luvun alussa päiväkirjaa kirjoitti kymmenen vuotta täyttäneistä suomalaisista joka neljäs.

Mihin suomalaiset sitten purkavat luovuuttaan? Puhelimella kuvattuun itseilmaisuunko?

Vapaa-aikatutkimuksen mukaan vain alle 15-vuotiaat ilmoittavat valokuvauksen ja videokuvauksen yleistyneen nimenomaan kulttuuriharrastuksena.

Minne unohtui puuhasteleva kulttuuri?

Korkeaan kulttuuriin keskittyneissä kyselyissä puuhasteleva kulttuuri unohtuu, tutkijatohtori Riie Heikkilä Tampereen yliopistosta sanoo.

Hän muistuttaa, että harva suomalainen on todellisuudessa toimimaton kulttuurin suhteen, vaikka tilasto siltä vaikuttaisi. Kokkaaminen, kirpputorit, lautapelit, saunominen. Kaikki ne ovat arjen kulttuuria, joka eivät juuri tässä tutkimuksessa näy.

– Jopa yli puolet kansasta näyttäytyy kulttuurin harrastamiseltaan täysin passiivisina, kun katsotaan eri Euroopan maissa tehtyjä kansallisia otoksia. Aktiiviset museokorttilaiset käyvät sitten heidänkin edestä.

Heikkilä muistuttaa, että kulttuurielämykset lisäävät onnellisuutta, ja siksi noita kokemuksia pitäisi saada myös vähävaraisten ulottuville esimerkiksi tarjoamalla halvempia lippuja erityisryhmille.

Helsinkiläiselle Tuomas Keinäselle kuvanveisto on viikottainen ilo. Välillä harrastaminen taas tarkoittaa sulkapalloa tai sählyä, ja pian on Kingston Wallin keikka tulossa.

Ilman veistämistä Keinänen touhuaisi arvelunsa mukaan joka tapauksessa kuvataiteen parissa, sivellin tai kynä kädessä.

– Taide antaa minulle perspektiiviä elämään.

Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimukseen osallistui kaikkiaan 7 155 ihmistä. Kysely tehtiin lokakuun 2017 ja tammikuun 2018 välisenä aikana. Tiedot kerättiin 10–14-vuotiailta ja 75 vuotta täyttäneiltä käyntihaastatteluina ja 15–74-vuotiailta joko verkko- tai postikyselyinä.

Lue lisää:

Poikkeuksellinen ilmiö Suomessa: Museoon pääsyä jonotetaan kuin ilmaista muovisankoa

Ohjattu liikunta on nuorille mieluista vapaa-ajanviettoa

Näin vedät kulttuuriöverit ilman pennin hyrrää

Näin Yle kertoi suomalaisten kulttuuriosallistumisesta vuonna 2011

Tahdotko olla oikeasti nainen?

Seitsemäntoistavuotias Ville Kekäläinen oli hämmentynyt. Hän ei ollut osannut odottaa sellaista kysymystä, ei omalta perheeltään.

Ei hän ollut asiaa edes ajatellut. Kyllä, hän oli pukeutunut naisten vaatteisiin – ystävän vaatekaapista lainattuihin. Hän oli kuitenkin kokenut, että oli sonnustautunut hahmoon, ei sukupuoleen.

Oli kevät 2009. Kekäläinen opiskeli joensuulaisessa ammattiopistossa kuvataiteita, ja eräs opiskelukaveri oli kysynyt häntä opinnäytetyönsä malliksi.

Kaveri halusi, että Kekäläinen pukeutuisi valokuvaa varten drag-hahmoksi, naisten vaatteisiin. Kekäläinen kieltäytyi ensin. Enhän minä tuollaiseen, hän ajatteli.

Mutta Kekäläinen taipui ja päätti auttaa koulutoveriaan.

Onneksi, sillä kokemus oli jännittävä. Outokin. Nuorelle miehelle aukesi täysin uusi maailma.

Ei, ei hän halunnut olla nainen, hän vastasi perheelleen. Hän halusi olla näyttelijä, koomikko, musikaalitähti, tanssija.

Drag-artistina hän voisi olla kaikkea sitä.

Meikkaamalla uudet muodot

Helsinkiläisen ravintolan takahuoneessa tuoksuu mummolalta. Kuin vanhan mutta arvokkaan rouvan hajuvedeltä.

Seinän laidalla on naulakko, jossa roikkuu jakku ja pari leninkiä. Tuolien selkämyksillä on lisää jakkuja: kimaltava, tummansininen, kukkakuvioinen, mustavalkoinen.

Ville Kekäläinen, 27, istuu pöydän ääressä ja sivelee kasvoihinsa pohjustusvoidetta. Ilman meikkiä hän on kuin kuka tahansa ikäisensä nuorimies.

– Drag-meikki on illuusion luomista, Kekäläinen selittää.

Hän tarttuu kiinnityspuuteriin.

– On maalattava linjoja ja luotava muotoja.

Kerros kerrokselta takahuoneessa esiin tulee hänen drag-hahmonsa, Linnea von Kattendam. Loppusilauksen antaa punainen huulipuna, jossa on ripaus kimalletta.

Kekäläinen katselee itseään peilistä ja valmistautuu illan esitykseen. Hän on tehnyt tätä – keikkaillut Linnea von Kattendamina – nyt yhdeksän ja puoli vuotta. Sinä aikana Kekäläinen on nähnyt, miten suhtautuminen dragiin on muuttunut, niin Suomessa kuin maailmalla.

Siitä hän haluaa nyt puhua.

Drag ammattimaistui ja monipuolistui

Drag on muuttunut kymmenessä vuodessa valtavasti, Kekäläinen sanoo.

Se on tällä hetkellä monipuolisempaa kuin ehkä koskaan, hän toteaa. Drag on tarkoittanut perinteisesti sitä, että mies esittää naista, mutta Kekäläisen kokemuksen mukaan sitä voi tehdä kuka tahansa ja melkein miten tahansa. Esitykset voivat olla stand up -komediaa, imitaatiota Mega-Paulan eli Paula Koivuniemi -parodian tyyliin, aitoa tai playback-laulua tai vaikkapa tanssia.

Kekäläinen arvelee tulleensa alalle juuri oikeaan aikaan eli silloin, kun drag-esitykset alkoivat kiinnostaa laajempaa yleisöä ja ammattimaistua.

Yksi kiinnostusta selittävä tekijä on yhdysvaltalainen RuPaul’s Drag Race -tosi-tv-ohjelma. Sitä on esitetty kohta kymmenen vuotta, ja sen on sanottu nostaneen drag queenit marginaalista valtavirtaan.

Ohjelma on yhdistelmä Huippumalli haussa- ja Muodin huipulle -sarjoja. Se on tehnyt osallistujistaan supertähtiä: ohjelmasta tutut nimet esiintyivät kesällä esimerkiksi Helsingin Finlandia-talolla loppuunmyydyille katsomoille.

Joulukuussa RuPaul’s Drag Racen entisiä kilpailijoita nähdään kaupungissa jälleen.

Ohjelmaa fanittavat muun muassa nuoret naiset, Helsingin Sanomat on kertonut. Lehden haastattelussa kolme kolmikymmenvuotiasta naista sanoo saaneensa itsevarmuutta sen jälkeen kun alkoivat seurata drag-artisteja televisiosta.

Selityksenä on, että dragissa joukkoon mahtuu erilaisia vartalotyyppejä, toisin kuin vaikkapa Huippumalli haussa -sarjassa, Helsingin Sanomat kirjoittaa.

Drag antaa mahdollisuuden olla mitä vain. Ja kaikkea mitä ei ole. Ville Kekäläinen

Drag on saatettu mieltää vanhastaan osaksi kulttuuria, jota homomiehet tekevät homomiehille, mutta ainakin Ville Kekäläisen mielestä yleisöpohjan laajeneminen on pelkästään hyvä asia.

Se tarkoittaa, että drag-esitykset tuovat elannon tai vähintään osan siitä entistä useammalle taiteilijalle. Esimerkiksi hänelle itselleen.

Yleisön nauru terapoi

Ville Kekäläinen astelee lavalle punaisessa röyhelömekossa. Taustalla soi ruotsalaisen Abban jättihitti Fernando.

Tänä iltana yleisössä on runsaasti naisia. Mukana on esimerkiksi pikkujouluseurue vantaalaisesta päiväkodista.

Kekäläinen on Suomen drag-piireissä verrattain tunnettu esiintyjä: hän on voittanut muun muassa keväällä järjestetyn Helsinki Drag Battlen. Vuosien varrella palkintoja on ropissut muitakin.

Hän tuottaa päivätyökseen konsertteja ja tekee drag-esityksiä vain sivutoimisesti. Keikkoja hänellä on keskimäärin kerran viikossa.

Hänen esityksensä on pääasiassa playback-laulua ja tanssia, mutta hän naurattaa yleisöä myös välijuonnoilla.

Kekäläinen sanoo tekevänsä dragia yleisön reaktioiden takia.

– Siitä saa itsellekin virtaa, kun on yleisö, joka nauraa vedet silmissä. Se on sellainen palaute, että haluan tehdä tätä lisää. Että haluan vielä naurattaa tätä porukkaa. Niin on ollut ensimmäisistä keikoista asti.

Esiintyminen on hänelle myös terapeuttinen kokemus: Linnea von Kattendamina Kekäläinen on vapaa olemaan paljon suorasanaisempi kuin hän voisi omana itsenään olla.

– Drag antaa mahdollisuuden olla ihan mitä vain. Ja kaikkea mitä ei ole.

Yleisölle drag voi taas olla irtiotto harmaaseen todellisuuteen.

Drag on mahtava yhdistelmä kaikkea. Se korostaa sekä feminiinisiä että maskuliinisia puolia ihmisessä. Ville Kekäläinen

Slate-verkkojulkaisussa ilmestyneessä kirjoituksessa pohditaan, että esimerkiksi nuorille naisille erityisen inspiroivaa dragissa ovat luovuus ja yksilöllisyys. Sanoma on voimaannuttava: voi olla kaunis ja erilainen riippumatta siitä, mitä yleiset ihanteet ovat.

Asiattomia välihuutoja

Vaikka viimeistään tosi-tv on tuonut drag-artistit marginaalista valtavirtaan, törmää keikoilla vieläkin ennakkoluuloihin, Kekäläinen kertoo.

Yleisöä on esityksissä aiempaa enemmän ja se on yhä monipuolisempaa, mutta kääntöpuolena katsomosta saatetaan joskus huudella asiattomuuksia, kuten miehet miehinä ja naiset naisina.

Tästä ennakkoluulosta kertoi myös Kekäläisen oman perheen reaktio yli yhdeksän vuotta sitten – vaikka he tukivatkin häntä saman tien.

Edelleen Kekäläinen saa kuitenkin vakuutella ihmisille, ettei naiseksi pukeutuminen ole hänelle dragissa se juttu.

– Keskeistä on hahmo. Drag on mahtava yhdistelmä kaikkea. Se korostaa sekä feminiinisiä että maskuliinisia puolia ihmisessä. Ne molemmat ovat samaan aikaan läsnä.

Drag-taiteilijana hän kokee purkavansa ennakkokäsityksiä. Iso yleisö tarkoittaa, että viesti leviää entistä laajemmalle.

– Minulle dragin pääajatus on se, että antaa kaikkien olla niin mahtavia tyyppejä kuin ovat. Ilman turhia määrittelyjä.

Kekäläinen kertoo vieneensä esitystään koko ajan enemmän ja enemmän stand upin suuntaan.

Olen tottunut, että minulla on hahmo itseni suojana. Ville Kekäläinen

Mielessä on alkanut kyteä ajatus myös siitä, että jonain päivänä hän voisi seistä yleisön edessä ilman meikkiä, ilman Linnea von Kattendamia.

– Olen tottunut siihen, että minulla on hahmo itseni suojana. Ehkä minulla alkaa hiljalleen olla rohkeutta siihen, että uskaltaisin mennä lavalle omana itsenäni.

Seitsemäntoistavuotiaana nuorukaisena hän ei jännittänyt niinkään naisten vaatteisiin pukeutumista. Enemmän hän jännitti, miten ihmiset reagoisivat.

Se häntä jännittää vieläkin.

Lue myös:

Maailmanluokan drag-artistit villitsivät Finlandia-talossa – Nouseva tähti Aquaria: "Meissä kaikissa asuu pieni narttu" (19.6.2018)

Perhe hylkäsi Suomen ensimmäisen romanitaustaisen drag queenin: "Drag-harrastukseni on romaniyhteisössä kauhea skandaali" (30.9.2017)

Oopperalaulaja Waltteri Torikka esittää nykyään paljon muutakin kuin klassista musiikkia. Marraskuussa hän esiintyi loppuunmyydylle Hartwall-areenalle yhteiskonsertissa hevilaulaja Jarkko Aholan kanssa. Uusi joululevy Sydämeni joulu on tehty ja konserttikiertue sen tiimoilta alkamassa.

Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa Torikka muistelee yhtä uransa käännekohtaa.

– Olin päässyt 16 parhaan laulajan joukkoon Mirjam Helin -laulukilpailussa vuonna 2014, ainoa suomalainen, joka pääsi mukaan. Mutta menestys jäi semifinaaleihin, ja se oli aikaisemman Lappeenrannan laulukilpailun voiton jälkeen aika kova paikka. Silloin oli kovat paineet.

Torikalla on haastattelussa mukana kahdeksan kuukauden ikäinen toyvillakoira Caruso. Kun isäntä ilmestyy studion taustaruudulle laulamaan muutaman vuoden takaista kilpailuesitystä, tavallisesti rauhallinen koira intoutuu haukkumaan.

– Yllättävää! Hänkään ei ilmeisesti tykännyt tästä Toivo Kuulan tulkinnasta, Torikka hymähtää.

"Mulla on vähän perfektionistin vikaa"

Torikka tunnustautuu perfektionistiksi – aina pitää paitsi pärjätä, myös ylittää itsensä.

– Tuollaisia käännekohtia tarvitsee, että pysähtyy miettimään omaa tekemistään. Tuon jälkeen itse asiassa löysin nykyisen laulunopettajani Lontoosta, jonka kanssa käyn edelleen opiskelemassa laulamista. Olen päässyt siitä yli, ja ura on mennyt aika kivasti eteenpäin.

Klassinen laulu ja musiikki on Waltteri Torikan mielestä taidemuotona armoton. Musiikin traditio on pitkä, ja siinä on paljon kirjoittamattomia sääntöjä.

– Liikkumavaraa on vähän. Ihmiset ovat tottuneet kuulemaan jotkut laulut tai aariat tietyllä tapaa. Mutta se on vain osa sitä klassista taidemuotoa, oopperaa tai balettia. Parhaimmillaan se voi olla taivaallista!

Kevääksi Lontooseen

Joululaulukiertueen jälkeen Torikka muuttaa hetkeksi Lontooseen. Siellä odottavat lauluopinnot, mutta laulaja aikoo tulla sieltä takaisin Suomeen. Ensi kesänä Ilmajoella on luvassa kolmas kesä Mannerheimina.

– Se on ollut järisyttävä suksee, me ollaan saatu seisoma-aplodit joka kerta.

Mannerheim-oopperassa päähenkilö vanhenee 14-vuotiaasta kahdeksankymppiseksi.

– Lavan takana kulisseissa on kova kiire ja vaihtoja on koko ajan, kun mua maskeerataan vanhemmaksi. Lavalla pitää jatkuvasti muuttaa elekieltään ja miten reagoin vanhempana Mannerheimina. Se on tosi vaikuttava teos ja haastavin rooli, mitä olen ikinä tehnyt.

Katso koko Puoli seitsemän -ohjelma tästä:

Näyttelijä Matti "Pikkis" Kuusla on kuollut. Hän oli kuollessaan 85-vuotias. Hän kuoli rauhallisesti aamuyöllä läheistensä läsnäollessa.

Kuusla tuli hyvin tunnetuksi 1960-luvulla VEK-viihderyhmästä, jossa vaikuttivat myös Aarre Elo ja Jukka Virtanen. Ryhmän tunnetuin yksittäinen ohjelma oli Lumilinna, joka voitti Montreaux´n Kultaisen ruusun kilpailun vuonna 1965.

Pikkiksen ensimmäinen rooli oli jo pienenä poikana, vuonna 1940 ilmestyneessä elokuvassa Runon kuningas ja muuttolintu. Ensimmäinen "oikea" rooli hänellä oli elokuvassa Suomisen Olli rakastuu.

Yhteensä Kuusla oli mukana 36 elokuvassa ja viidessä televisiosarjassa. Viimeinen elokuvarooli hänellä oli vuodelta 1991 olevassa Vääpeli Körmy ja vetenlaiset vehkeet -elokuvassa.

Kuusla oli myös SM-tason jääkiekkoilija

Viihdetaiteilija Marjatta Leppänen teki aikoinaan paljon yhteistyötä Kuuslan kanssa, ja hän muistaa viihteen moniottelijan hyvin idearikkaana hahmona.

– Hän oli useiden loistavien ideoiden isä. Yhteistyömme alkoi jo 1970-luvun alussa. Hän oli hyvin aikaansaava ja hieman dominoivakin.

Leppänen ja Kuusla esiintyivät yhdessä usean vuoden ajan ravintoloita kiertävissä esityksissä, jotka olivat 1970-luvun alkupuolella hyvin suosittuja. Leppänen muistelee, että he tekivät ainakin viisi showta, joiden kanssa kierrettiin ympäri maata. Mukana olivat myös Jaakko Salo ja Jukka Virtanen. Nelikon myötä syntyi myöhemmin Uusi Iloinen Teatteri.

Kuusla oli Uuden Iloisen Teatterin perustajajäsen. Hän vastasi teatterin tuotannoista vuosina 1979-2001. Marjatta Leppäsen mukaan Kuusla oli erinomainen tuottaja.

– Hänellä oli ylipuhumisen taito, siinä hän oli verraton. Hän osasi neuvotella hyviä sopimuksia meillä UIT:ssä.

Viihdeuran lisäksi Matti Kuusla pelasi jääkiekkoa SM-sarjassa vuosina 1952-1964. Kuuslan joukkue oli Helsingin Jalkapalloklubi. Niiltä ajoilta hänen sukunimekseen mainittiin Granlund.

Kuusla oli aktiivisesti mukana myös Raittius- ja urheiluseura Zoomin toiminnassa.

Lue lisää

Elävä arkisto: VEK oli 1960-luvun viihteen voima-trio

Elävä arkisto: VEK esittää: "Tuoll on mun kultani"

Elävä arkisto: Me sisiliskot: Rindol-konsulentit

Miten paljon painaa 25 000 kirjaa? Helsinkiläinen divarinpitäjä Elmeri Vehkala tietää sen tarkalleen: 13,5 tonnia. Sen verran hän on roudannut kirjallisuutta varastoonsa. Kolmelta ihmiseltä meni urakassa neljä tuntia.

Vehkala osti viime viikon lopulla WSOY:n arkistosta poikkeuksellisen ison määrän kirjoja, erän, johon kuuluu niteitä 140 vuoden ajalta. Kaupat divarinpitäjä teki viime viikolla ja tavara saapui tänään: 787 laatikollista kirjoja.

– Taivaankappaleet järjestyivät oikeaan asentoon. Me teimme tarjouksen, joka hyväksyttiin, Vehkala sanoo.

Sitä, millä summalla kirjat vaihtoivat omistajaa, mies ei paljasta, mutta kuvailee hintaa kohtuulliseksi.

Varaston aarteet tulivat tarjolle, kun WSOY päätti siivota arkistonsa. Yle kertoi viime marraskuussa, että kustantajan varastoon oli ehtinyt kertyä 330 000 kirjaa viimeisen 140 vuoden aikana.

WSOY:n asiantuntijaryhmä kartoitti, mikä osuus sisällöstä on antikvaarisesti arvokasta. Vehkala kertoo ostaneensa juuri tämän osan.

Joukossa Hitleriä, keittokirjoja ja helmiä

Sen, mitä laatikoista paljastuu, divaristi tietää vain suunnilleen.

– Siellä on kaikkea laidasta laitaan, myös hämärää pienpainatetta, kirjoja Suomen suvuista, uskonnosta, nimikkeitä Hitleristä keittokirjoihin. Erän voima on siinä, että kukaan ei tiedä.

Vaikka tavara ei Vehkalan mukaan ole välttämättä kauttaaltaan täyttä timanttia, hän uskoo, että joukosta löytyy todella harvinaisia kirjoja, joita hänkään ei asiantuntijana ole koskaan nähnyt.

– Olen yrittänyt olla miettimättä, mitä todella arvokasta WSOY on julkaissut muinaisina vuosina.

Kirjat päätyvät myyntiin

Omaan käyttöön niteet eivät päädy. Vehkalalla on pääkaupunkiseudulla kolme liikettä eli antikvariaatit Punainen, Vihreä ja Oranssi planeetta, joista Yle on aiemmin uutisoinut, sekä useampi nettikauppa.

– Me löydämme kaikille ihanille kirjoille hyvän kodin. Me olemme juuri se taho, joka saa antikvaarisen kirjallisuuden parhaiten eteenpäin kuluttajille. Osa saattaa myydä hitaasti, mutta jokaisesta päästään eroon, Vehkala uskoo.

Minkään kulttuurisankarin viittaa mies ei suostu asettelemaan hartioilleen.

– Antikvariaattien tarkoitus on myydä. Usein lyödään leima, että teemme vain kulttuurityötä, että emme olisi oikeita kauppoja, mutta ala on pääkaupunkiseudulla elinvoimainen.

Eilen Vehkala päivitti FB-sivuilleen, että toteutunut kauppa on “lihaksi tullut penkomisunelma Alan Mysteerin äärellä.” Tänään ei enää malttaisi antaa haastatteluakaan.

– Lasken sekunteja, että pääsen availemaan laatikoita, hän sanoo.

Ruka Nordicin maailmancupin tapahtumaan ei takavuosien tapaan jonoteta talkoisiin. Tapahtuman kannalta elintärkeä talkootyön järjestely on muuttunut rekrytoinniksi ja tarkkaan suunnitelluksi yhteistyöksi useiden osapuolten kesken.

Viikonlopun suurtapahtumassa on mukana muun muassa 300 opiskelijaa, joiden merkitys kisojen läpiviemiseksi on kasvamassa lähes korvaamattomaksi. Suurin osa opiskelijoista, yli 200, työskentelee ravintolapalveluiden parissa. Kisoja on rakentamassa tänä syksynä yhteensä noin 750 talkoolaista.

Ruka Nordicin pääsihteeri Seppo Linjakumpu kertoo, että he ovat pohjustaneet yhteistyötä oppilaitosten kanssa jo vuosia. Hänen mukaansa myös oppilaitokset ovat oivaltaneet yhteistyön merkityksen koulutuksen kannalta.

– Onhan sillä hintansa, kun majoitamme, ruokkimme ja kuljetamme opiskelijat, mutta tämä on iso porukka, joka on motivoitunut tekemään kovasti töitä tapahtumassa, Linjakumpu toteaa.

Talkoolaisia ympäri Suomen

Kolmensadan opiskelijan talkooryhmästä vain viitisenkymmentä tulee Kuusamosta keskiasteen oppilaitoksista. Työharjoitteluun Rukalle talkootyön ohessa on saapunut nuoria lähialueilta, muun muassa Rovaniemeltä, Vuokatista ja eri puolilta Pohjois-Pohjanmaata.

Kaukaisin opiskelijaryhmä, reilut 30 nuorta, on saapunut Rukalle jo kaksi viikkoa sitten Porvoosta Haaga-Helian ammattikorkeakoulusta. Kyseinen opiskelijaryhmä opiskelee talkoiden ohessa matkailua.

Rukalle Haaga-Helian opintojaan täydentämään saapuneen porvoolaisen Anni Määttäsen mukaan talkootöihin osallistuminen oli erinomainen mahdollisuus hakea kokemusta alalle hieman toisesta näkövinkkelistä.

– Meillä on opiskeluissa mahdollisuus suuntautua esimerkiksi tapahtumajärjestämisen alueelle ja sen vuoksi tämä kokemus on esimerkiksi sitä silmällä pitäen kullan arvoista, Määttänen kertoo.

Harjoittelu Rukalla kartuttaa opiskelijoiden opintopisteitä. Talkootyö opiskelijoille on vapaaehtoista. Ajatus osallistumisesta kumpusi vuosi sitten Ruka Nordic -tapahtumassa kisajärjestäjien ja kisoissa ravintolatoiminnoista vastaavan Marika Paanasen neuvotteluissa.

– Opettajien ja koulun näkökulmasta tämä on äärimmäisen hyvää työssäoppimista matkailualan opiskelijoille, Paananen toteaa.

Vuolaasti kokemustaan kehuva Määttänen on talkootöissä ensimmäistä kertaa elämässään.

– Täällä on tosi hyvä fiilis. On kiva nähdä, että sekä kokeneet talkoolaiset että uudet työntekijät tekevät saumattomasti yhteistyötä. Ehdottomasti olen valmis lähtemään tämän kokemuksen perusteella talkoisiin jatkossakin, Määttänen sanoo.

Anni Määttäsen ja opiskelijakavereidensa talkootyön sisältö on monipuolista liikkuen ravintolatyöstä hiihtostadionin mainosaitojen rakentamiseen.

Yhteisöllisyys koukuttaa

Kuusamolainen Keijo Lehtinen kuuluu talkoolaisten kokeneeseen kaartiin. Hän on talkoillut Ruka Nordicissa tapahtuman alusta saakka, pian 20 vuoden ajan.

– Yhteisöllisyys. Se vetää minut vuosi toisensa jälkeen. Täällä on mukavat talkookaverit, joilla kaikilla on tavoitteena järjestää mahdollisimman hyvät kisat, Lehtinen sanoo.

Talkoolaisia ei tapahtumaan löydy jonoksi saakka. Vuosittain tapahtuman järjestäjät houkuttelevat talkooväkeä Ruka Nordiciin myös perinteisin keinoin, ilmoituksilla paikallisissa tiedotusvälineissä.

Kisojen pääsihteeri Seppo Linjakumpu kertoo, että kuusamolaisten perusluonne on sellainen, etteivät he lehti-ilmoituksen perusteella tule ovelle kolkuttelemaan, vaan he odottavat erillistä pyyntöä talkoisiin.

– Ja usein he lähtevätkin, jos heitä erikseen pyytää, Linjakumpu sanoo.

Talkooväen määrä kasvaa

Ensimmäisessä Ruka Nordic -tapahtumassa talkoolaisia oli mukana tarkalleen 623. Nyt talkooväen määrä on kasvanut reiluun 750:een.

Talkootunteja tehdään Ruka Nordicissa tapahtuman pääsihteeri Seppo Linjakummun laskelmien mukaan noin 14 000.

– Jos esimerkiksi yhden talkootyötunnin arvo on noin kymmenen euroa, voi siitä laskea kuinka arvokasta työtä talkoolaiset tekevät, Linjakumpu toteaa.

Linjakumpu muistuttaa, etteivät talkoolaiset tee töitä suoraan tapahtumaa järjestävän seuran Kuusamon Erä-Veikkojen kassaan. Seura tilittää korvauksia talkoisiin osallistuville erillisten sopimusten mukaan. Korvauksen talkootyöstä saa muun muassa Erä-Veikkojen sisarseurat Kuusamon Pallo-Karhut ja Kuusamon Naisvoimistelijat, jotka osallistuvat kisatapahtumien järjestelyihin palkkiota vastaan.

Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Tiedekulma on täyttynyt uteliaista ihmisistä, ja syystäkin. Nyt on tarjolla Suomessa hyvin harvoin kuultua musiikkia, serbialaista hip hoppia.

Entisen Jugoslavian alueen tunnetuimpin räppäreihin kuuluva Marčelo astuu lavalle bändinsä kanssa ja musiikki voi alkaa. Marčelon julistava rap nivoutuu melankolisiin soundeihin, ja yhtyeen soitinarsenaaliin kuuluu myös viulu.

– Uusimmalla levyllämme on paljon jazz-vaikutteita, ja siellä on tietenkin myös rokkia, swingiä ja hip hoppia. Luulisin, että tämä vuosisata ei tule olemaan eriytyneiden ja erilaisten genrejen vuosisata, vaan kollektiivista tekemistä. Genret ovat minulle pikemminkin menneisyyttä kuin nykyaikaa, Marčelo kertoo.

Serbialaisia ongelmia

Serbian kieltä ja kirjallisuutta opiskellut Marčelo eli Marko Šelić (s. 1983) ryhtyi tekemään hip hoppia vuosituhannen taitteessa, ja hänen vuonna 2003 ilmestyneestä De Facto -debyyttialbumistaan tuli sekä kaupallinen että arvostelumenestys. Hänet tunnetaan sanataiturina, jota voisi verrata vaikkapa kotimaiseen Asaan.

Marčelo sai nopeasti maineen taiteilijana, joka uskalsi sanoa mitä ajatteli ja joka kritisoi armottomasti serbialaisen yhteiskunnan kipupisteitä. Viidentoista vuoden ja viiden albumin aikana kantaaottavuus ei ole kaikonnut minnekään, kuten eivät Serbian ongelmatkaan. Marčelon mielestä Serbia on edelleen transitio- eli siirtymätalousmaa, ja juuri tästä asetelmasta – rimpuilusta kohti uusia horisontteja – maan ongelmat pääosin kumpuavat.

– Jos Serbia haluaa muuttua tai mennä johonkin suuntaan, sen pitäisi ensin kohdata oma menneisyytensä ja nykypäivänsä. Ja jotta se saavuttaisi tulevaisuutensa, sen pitäisi päästä eroon vanhoista tavoistaan, kuten korruptiosta, sensuurista ja diktatuurista. Nämä ovat myös tavallisia oireita maalle, joka kärsii köyhyydestä. Käsittelemme Serbiassa köyhyyttä ikään kuin se olisi poliittinen aihe, mutta se on pikemminkin sosiaalinen ongelma, josta on kasvanut poliittinen ongelma – köyhiä ihmisiä kun on helpompi manipuloida.

Hyvänä esimerkkinä politiikan ja köyhyyden kohtaamisesta Marčelo mainitsee Serbian pääkaupunkiin Belgradiin äskettäin avatun upouuden Lidlin.

– Ihmisiä oli usean päivän ajan leiriytyneenä kaupan eteen, jotta he saisivat kanaa halvimpaan mahdolliseen hintaan. Sitten kuvioihin astui presidenttimme joka ilmoitti, että hän on mahdollistanut tämän uuden Lidl-kaupan toiminnan ja että elämä on nyt hienoa ja hyvää.

Sensuurin kourissa

Serbian kaltaisten valtioiden toimintamalleihin kuuluvat myös valtaapitäville epämiellyttävien mielipiteiden kyseenalaistaminen ja vaimentaminen. Marčelokin on saanut sensuurista oman osansa.

– Minulla on sensuurin kanssa ongelmia jatkuvasti, kuten monella muullakin taiteilijalla ja kulttuurin parissa toimivalla ihmisellä. Taiteen määritelmiin kuuluu vapaus ja maassa jossa ei ole vapautta on vaikeaa toimia taiteilijana – avomieliset ihmiset ovat valtion vihollisia. Olemme vaarallisia, koska kommunikoimme ihmisten kanssa ja ehkä saamme heidät ajattelemaan omilla aivoillaan, Marčelo toteaa.

Marčelo ei ole koskaan kokenut fyysistä uhkaa, mutta vaiennuskeinoja on monenlaisia.

– Viranomaisilla on selvästi käytössään jonkinlainen musta lista: ei ole suositeltavaa, että tämä ihminen saa esiintyä jollakin tietyllä festivaalilla tai radiossa, tai televisiossa. Ja jos et näy tai kuulu missään, fyysistä uhkaa ei edes tarvita, koska työ on tehty ja sinut on hiljennetty.

Itse hän harmittelee sitä, että yhteiskunnallinen kantaaottavuus musiikissa on viime vuosina vähentynyt niin Serbiassa kuin muuallakin maailmassa.

– David Bowie ei ole enää täällä, mutta sanomaa löytyy vielä esimerkiksi Bruce Springsteenin, Radioheadin ja Kendrick Lamarin musiikista. Sanomalla ei tarvitse olla mitään tekemistä sosiaalisten asioiden kanssa, vaan se voi olla myös emotionaalinen. Pitäisi olla tahtoa sanoa asioita, jotka yhdistävät ihmisiä, eikä tehdä pelkkää bilemusiikkia, joka ei enää seuraavana aamuna merkitse kenellekään yhtään mitään.

Rajoja ylittävää hip hoppia

Ensi vuonna Suomen ja entisen Jugoslavian alueen hip hopista julkaistaan myös Dragana Cvetanovicin väitöskirja, jonka teemana on kieli ja identiteetti. Cvetanovicin mielestä entisen Jugoslavian alueen hip hop eroaa muusta Euroopasta etenkin transnationalistisuutensa takia.

– Maiden rajoja ylitetään entisen Jugoslavian alueella hyvin kevyesti ja ongelmattomasti. Räppärit ja muusikot menevät maasta toiseen ja samoin tekee yleisö. Itse asiassa rap-artistit olivat ensimmäisiä muusikoita, jotka 2000-luvun alussa ylittivät rajoja ja järjestivät keikkoja toisilleen naapurimaissa. Samaan aikaan paikallisen populaarimusiikin isommat nimet pysyttelivät kotimaissaan. Näiden rajanylitysten ansiosta entisen Jugoslavian alueella on ryhdytty käsittelemään kipeitä asioita, jotka virallinen taho on ohittanut, Aleksanteri-instituutissa tutkijana työskentelevä Cvetanovic toteaa.

Rajoja on ylittänyt muun muassa Marčelo, joka on esiintynyt esimerkiksi Bosnia-Herzegovinassa, Serbian entisessä vihollismaassa. Marčelo kuuluu myös alle nelikymppisten sukupolveen, joka on tuonut alueen rap-musiikkiin yhteiskunnallista kantaaottavuutta.

– Kyseinen sukupolvi on elänyt sotien aikana lapsuuttaan tai nuoruuttaan. Konfliktin jälkeiset traumat ovat liittyneet vahvasti omaan elämään ja kasvutarinaan. Marčelon tapauksessa kyse on myös siitä, että hän verbalisoi yhteiskunnallisiakin asioita erittäin kauniisti ja monitasoisesti, Cvetanovic sanoo.

Nationalismista homofobiaan

Balkan on tunnetusti ollut sekä etnisesti että uskonnollisesti pirstaleista aluetta, joten paikallisesta rap-musiikista löytyy myös paljon nationalismia.

– Jako patriootteihin ja pettureihin on hyvin tyypillinen ilmiö itäisessä Euroopassa. Jos ei tee tai ajattele tietyllä tavalla, on automaattisesti maanpetturi, ja tällaisia leimoja sitten lätkitään ihmisiin hyvin helposti. Lyriikoissa voidaan esimerkiksi käyttää samoja elementtejä, mutta niitä voidaan painottaa enemmän tai vähemmän nationalistisesti. Osa rap-muusikoista taas ajattelee, että on aika mennä eteenpäin kohti muuta Eurooppaa, Dragana Svetanovic kertoo.

Serbialainen, yli kymmenhenkinen rap-kollektiivi Beogradski Sindikat oli jo 1990-luvun lopussa hyvin aktiivinen ja ilmaisi itseään tuolloin opposition äänenä. Yhtye oli viemässä Serbiaa kohti avointa Eurooppaa, mutta sittemmin sen sanoma on muuttunut vaikeammin ymmärrettävämmäksi ja epämääräisemmäksi.

– Beogradski Sindikatin lyriikoissa käsitellään esimerkiksi Kosovoa ja sitä, kenelle Kosovo kuuluu – tai kenelle sen pitäisi kuulua. Kollektiivi käyttää lyriikoissaan myös sellaisia termejä kuten esimerkiksi "serbialaiset ritarit". Tällaiset ilmaisut vievät ajatukset pois nykymaailmasta myyttiseen menneisyyteen: olimme aiemmin tällaisia ja tällaisia meidän pitää olla edelleen, Dragana Cvetanovic pohtii.

Balkanin alueella esiintyy myös näkyvää homofobiaa, ja teema on ujuttautunut yhteen Marčelon lauluista. Pegla-kappale kertoo traagisen tarinan homoksi leimatusta nuoresta miehestä, joka menettää henkensä, aivan turhaan.

– Laulu on aiheuttanut keskustelua ja siihen on reagoitu voimakkaasti. On tajuttu, mistä tällainen väkivalta kumpuaa, mutta keskustelu tämän aihepiirin ympärillä on edelleen kesken sekä Balkanilla että koko itäisessä Euroopassa, Cvetanovic sanoo.

Serbialla on potentiaalia

Mutta mihin suuntaan entisen Jugoslavian alue ja joskus hylkiövaltioksikin tituleerattu Serbia ovat menossa? Marčelon mielestä esimerkiksi Venäjällä ja Serbialla on paljon muitakin yhtäläisyyksiä kuin kyrilliset aakkoset.

– Kumpikin yhteiskunta rakastaa rautanyrkkisiä hallitsijoita. Olen sitä mieltä, että tämä on huono juttu: jos sinulla on hyviä ja toimivia instituutioita, et tarvitse mitään rautanyrkkiä päättämään asioista. Jostakin syystä jotkut ihmiset ajattelevat, että elämä muodostuu helpommaksi, jos siitä ei ole itse millään tavalla vastuussa, vaan seuraa johtajaa. Tässä on kyse jonkinlaisesta psykologisesta jutusta.

Dragana Cvetanovicin mukaan Serbialla on hyvin monimutkainen asema hyvin monimutkaisella alueella.

– Serbia on entisen Jugoslavian maista suurin, ja se tuottaa edelleen paljon kulttuuria, joka kiinnostaa alueen muitakin ihmisiä. Serbian kohdalla tulevaisuus voi viedä useampaan eri suuntaan. Esimerkiksi Venäjä näyttäytyy Serbiassa vastapainona EU:lle, ja on kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuu. Balkanilla on muutenkin paljon ulkoapäin tulleita vaikutteita: esimerkiksi muslimimaat ovat kiinnostuneita Bosniasta ja Kosovosta.

Cvetanovicin mukaan ristiriitaisuuksista huolimatta Serbiassa on paljon potentiaalia.

– Olen toivonut jo parinkymmenen vuoden ajan, että maan omalaatuisuus synnyttäisi uudenlaisen Serbian. Mutta ehkä tämä ei tapahdu niin nopeasti kuin toivon.

Etenkin pääkaupunkiseudulla eletään tällä hetkellä kovaa elokuvateatteribuumia. Myös muualla Suomessa trendi on nousussa. Pääkaupunkiseudulle uusia saleja on aukeamassa 29 ja uusia teattereita on suunnitteilla ainakin seitsemän. Suurimpana syynä on 2010-luvulla nousseet elokuvien katsojamäärät.

Elokuvateatterialaan uskotaan ja mukaan mahtuu nyt monenlaista toimijaa, sanoo Filmikamarin toimitusjohtaja ja Elokuvateatteriliiton toiminnanjohtaja Tero Koistinen.

Isot kaupungit tarjoavat etenkin monisaliteattereita, mutta myös pikkupaikkakuntien elokuvateatterit pärjäävät. Kotimainen elokuva on etenkin pikkupaikkakunnilla suurin magneetti.

Viimeiset kuusi vuotta kotimainen elokuva on saavuttanut vuosittain noin 2 miljoonaa katsojaa. Se on paras tulos yli 40 vuoteen. Koistinen näkee, että kotimaisella elokuvateatterialalla ei ole hätää, jos tahti jatkuu samanlaisena.

Virolainen ketju avannut sujuvasti Redi-kauppakeskuksessa

Yhdysvaltalaisomistuksessa olevan Finnkinon markkinaosuus on Suomessa tällä hetkellä 70 prosenttia ja saleista Finnkinolla on hallussa kolmasosa. Markkinoille saapuu myös uusia yrittäjiä. Tuore tulokas on virolaisten omistama Cinamon-elokuvateatteriketju. Ketjun ensimmäinen suomalaisteatteri avautui vastikään Helsingissä uudessa Redi-kauppakeskuksessa ja toinen teatteri avataan Pasilan tulevaan kauppakeskukseen.

Redin alkuvaikeuksista on uutisoitu viime aikoina. Sokkeloiseksi koettu kauppakeskus on saanut kritiikkiä niin asiakkailta kuin yrittäjiltäkin. Cinamon-elokuvateatteri on kuitenkin lähtenyt toimimaan hyvin, sanoo teatteripäällikkö Mikko Miettinen.

– Vastaanotto on ollut hyvä, mutta töitä tehdään ja koetetaan saada asiakasvirrat isoiksi. Meillä on vähän erilainen asiakaskäytös ja ostoprosessi verrattuna muihin kauppakeskusyrittäjiin. Kun ihmiset ostavat elokuvalipun etukäteen, niin kyllä he myös löytävät perille.

Cinamonin suurin haaste on saada asiakkaat poikkeamaan tutustumiskäynnille, sillä elokuvateatteri ei sijaitse valtaväylällä kauppakeskuksessa.

Alholi kiinnostaa nyt, tulevaisuuden trendinä virtuaalitodellisuus

Etenkin pääkaupunkiseudun buumissa elokuvateatteriketjut ottavat riskin, arvioi Koistinen. Yrittäjät vastaavat kuitenkin elokuvalevittäjien toivomukseen, että saleja lisättäisiin.

– Ainakin asiakkaat tulevat voittamaan. Heillä on enemmän mahdollisuuksia valita.

Multipleksien rinnalla kukoistavat nyt myös pienemmät erikoisteatterit. Yksi näkyvä trendi on tällä hetkellä alkoholi- ja ruokatarjoilujen lisääminen ja erikoisnäytösten järjestäminen.

– Alkoholi on enemmän vaihtoehto muiden ohessa. Sillä ei ehkä pyritä tekemään mittavaa tulosta. Nyt kiinnostavat myös erilaiset tekniikat ja tulevaisuudessa varmasti myös virtuaalitodellisuus, sanoo Miettinen.

Hyvä perusvarustelu saa rinnalle erikoistekniikkaa

Ensi viikolla Finnkino avaa Suomen ensimmäisen IMAX-teatterin. Kansainvälisen brändin teatterissa istutaan kaarevan, koko seinän kokoisen kankaan edessä. Osa kansainvälisistä elokuvista kuvataan nimenomaan IMAX-tekniikalle.

Koistisen mukaan suomalaiset elokuvateatterit ovat ylipäätään teknisesti hyvin varusteltuja. Kotimainen standarditekniikka hakkaa monen maan luksussalitkin, sanoo Koistinen.

– Saa nähdä, miten esimerkiksi IMAX kiinnostaa. Elokuvateatterikävijät voivat valita haluavatko lisäluksusta. Mutta tärkeintä ovat hyvät elokuvat ja standarditekniikka.

Elokuvalipun hinta on kivunnut ylöspäin. Valtakunnallisesti lippuhinta on tällä hetkellä noin 11 euroa. Luksusta haluavan täytyy olla valmis maksamaan vielä enemmän.

Helsingin Hagelstamillakäytiin eilen kiinnostava huutokauppa, jossa omistajaa vaihtoi Reidar Särestöniemen (1925-1981) merkittävimpiin teoksiin kuuluva maalaus Kielto ja kaipaus.

Illan korkein huuto kertoo, että Särestöniemi on modernin suomalaisen taiteen kysytyimpiä nimiä juuri nyt. Torstain huutokaupan kovin hinta, 80 000 euroa, maksettiin juuri Reidar Särestöniemen teoksesta Kielto ja kaipaus. Lähtöhinta oli 60 000 euroa.

Tiettävästi korkein Särestöniemen taulusta koskaan maksettu hinta on 140 260 euroa. Maalaus on ”Omakuva ja Ilves”. Ennätys tehtiin viime huhtikuussa Stockholms Auktionsverk Oy:n huutokaupassa Helsingissä.

– Tällä hetkellä Särestöniemen teokset ovat erittäin kysyttyjä. Voi sanoa, että hän on ehkä jopa huutokauppamaailman yksi kuumimpia nimiä modernissa suomalaisessa taiteessa, arvioi Stockholms Auktionsverkin taide-asiantuntija Helena Laakso.

Laakson mukaan kysyntä näkyy siinä, että Särestöniemen taulujen hinnat ovat nousseet kovasti viime vuosina.

Rakkausteema vain harvassa taulussa

Nyt huutokaupattu kahta syleilevää karhuhahmoa esittävä öljymaalaus Kielto ja kaipaus kertoo taiteilija Reidar Särestöniemen rakkaussuhteesta toiseen mieheen. Taulu on maalattu vuonna 1967 jolloin homoseksuaalisuus oli vielä kriminalisoitu Suomessa.

– Taulu on yksi Särestöniemen merkittävimpiä teoksia. Se on aiheeltaan tärkeä. Siinä kuvataan hänen rakkaussuhdettaan runoilija Yrjö Kaijärveen. Tätä teemaa hän on käsitellyt reilussa kymmenessä maalauksessa – se on aika pieni osuus hänen tuotannostaan, sanoo Särestöniemi museon johtaja Tuija Alariesto.

Taulun esittelyssä Hagelstamin verkkosivulla on sitaatti Särestöniemen rakkauskirjeestä, jossa tämä pyytää Kaijärveä tulemaan kotoisan koiraskarhun luo, jolla on palvova katse ja sydämessä lämmin pesä Sinulle.

Särestöniemi myi tauluja vuorineuvoksille, liikemiehille, poliitikoille. Jopa Urho Kekkonen vieraili ja saunoi Särestössä. Särestöniemen taiteeseen ihastui myös Arne Berner, liikemies ja liberaalisen kansanpuolueen kansanedustaja sekä moninkertainen ministeri 70- ja 80-luvuilla. Syleileviä karhuja esittävä teos päätyi juuri hänelle.

Hagelstamin taideasiantuntija Mikael Schnitt kertoo, että Berner osti taulun suoraan taiteilijalta käydessään Lapissa puoli vuosisataa sitten.

– Taulu on maalattu vuonna -67 ja oli samana vuonna Tukholmassa näyttelyssä. Sen jälkeen se palasi Särestöön ja vuonna -69 Arne Berner osti sen. En ole varma, että oliko Kekkonen mukana sillä matkalla, mutta silloin se on ostettu. Taulusta löytyy alkuperäinen kuitti, kertoo Schnitt.

Hagelstamin nettisivuilla on kopio Helsingin Osakepankin pankkikuitista, jonka mukaan Arne Berner maksoi Reidar Särestöniemelle 4 800 markkaa. Kuitin tietoja sarakkeessa on kirjoitus maksu taulusta 2 karhua.

Teos oli vuosikymmenet Bernerien perheellä kotona. Viimeiset kahdeksan vuotta se on ollut Bernerien perillisten deponoimana Kittilän Särestössä Särestöniemi-museossa.

Taideasiantuntija Schnitt toimi eilisen huutokaupan meklarina. Myös hänen mukaansa Särestöniemi on kysytty taiteilija, jonka teoksia on tarjolla vain vähän.

Kielto ja kaipaus -taulun ostaja ei Schnittin mukaan ollut eilisessä huutokauppatilaisuudessa paikalla eikä ostaja halua ainakaan tässä vaiheessa julkisuuteen.

Kysyntä on vain voimistunut

Huutokauppatalo Bukowskin taideasiantuntijan Laura Pohjolan mukaan Särestöniemen kysyntä on vahva ja voimistunut viime vuosina. Suosituimpia ovat 60-luvun lopun ja 70-luvun teokset.

– Suosituimman aikakauden ja aiheiden vasarahinnat öljyväritöille ovat karkeasti haarukassa 40 000–70000 euroa. Pastellityöt ja varhaistuotanto liikkuvat muutamissa tuhansissa euroissa, sanoo sähköpostihaastattelussa Bukowskin taideasiantuntija Laura Pohjola.

Pohjolan mukaan kysyttyjä Särestöniemen maalauksia ovat monimerkityksiset eläinaiheet ja omakuvat, voimakasväriset Lapin maisemat sekä toisaalta sävyiltään herkemmät huurrekoivikkoaiheiset maalaukset.

Särestöniemen suosiosta markkinoilla kertoo sekin, että hän oli yksi väärennetyistä taiteilijoista vasta oikeudessa puidussa suuressa taideväärennysvyyhdessä.

Reidar Särestöniemi kuoli 56-vuotiaana vuonna 1981 kotonaan Kittilän Särestössä. Taiteilijan koti ja ateljee ovat nykyään yleisölle avoin Särestöniemi-museo. Taiteilijan teosten määrä on kaikkiaan noin 1500. Noin kolmannes teoksista on museon hallussa.

Muusikko Kari Kuuva kuoli keskiviikkona 21. marraskuuta Riihimäen sairaalassa, kertoo Iltalehti.

Kuuva sairasti keuhkosyöpää.

Kari Kuuva levytti pitkällä urallaan seitsemän studioalbumia, joista viimeinen, muusikon omaa nimeä kantanut albumi ilmestyi vuonna 2013. Yksi menestyneimmistä Kuuvan itse esittämistä lauluista on Tango Pelargonia., joka julkaistiin vuonna 1964.

Kuuvan tuotoksista tunnetuimpia ovat kuitenkin laulut, joita hän teki toisille laulajille. Tällaisia ovat esimerkiksi Sammy Babitzinin Syksyn sävel -voittaja Daa-da Daa-da vuodelta 1972 sekä Frederikin Jos jotain yrittää (Harva meistä on rautaa) vuodelta 1970.

Lue lisää

Muusikko Kari Kuuva Ylen Elävässä arkistossa

Pete Parkkosen edellinen albumi julkaistiin vuonna 2014. Seuraavana vuonna syntyi poika, ja elämä oli täyttä keikkarumbaa ja television kilpailuohjelmia. Takana oli voitto niin Tanssi tähtien kanssa -kisasta kuin Tähdet tähdet -ohjelmastakin. Mistään ei kuitenkaan tuntunut saavan otetta, kun ystävä ehdotti Parkkoselle terapiaa.

– Minä en siinä vaiheessa kyseenalaistanut ajatusta ollenkaan. En ollut ajatellut että menisin, mutta en myöskään että en menisi. Lähdin katsomaan millaista se on, ja jälkeenpäin voin suositella sitä kyllä kaikille.

Terapiakäynnit tuntuivat Parkkosesta kuin omat puheet kyseenalaistavaan peiliin katsomiselta. Tuntui siltä, että asiat alkoi saada järjestykseen.

– Suuri juttu oli niinkin helpolta kuulostava asia, että tekee enemmän niitä asioita joista pitää, ja työntää pois niitä asioita, joista ei pidä. Nyt minulla on tosi hyvä olla.

Terapiassa käynti sai Parkkosen miettimään myös ikää ja seestymistä.

– Jos nyt on näin hyvä olla, niin kuinka hyvä on olla esimerkiksi nelikymppisenä, kun silloin varsinkin tietää, mitä oikeasti haluaa ja mistä pitää.

Uuden levyn teemoina rakkaus ja itsensä löytäminen

Pete Parkkosen uusin albumi Pete julkaistiin perjantaina 23.11. Puoli seitsemän -ohjelmassa vieraana olleen Parkkosen mukaan mukana on paljon lauluja rakkaudesta, mutta myös oman itsensä löytämisestä.

– Tämän kolmen vuoden aikana, kun levyä on tehty, olen kasvanut myös itse enemmän, kuin koko aiemmassa elämässä yhteensä.

Parkkonen kokee, että eniten kasvua on tapahtunut itseluottamuksessa.

– Itseensä uskomisessa, avoimuudessa, onnellisuudessa ja sen etsimisessä. Itsensä löytäminen on tapahtunut suuresti näinä vuosina. Koko ajan oppii itsestään ja löytää uusia puolia, ja nyt se prosessi on lähtenyt vahvasti käyntiin.