Joensuun konservatorion salissa soi Cheek.

Juhlakonsertti on loppusuoralla, ja nuoret puhallinsoittajat tulkitsevat bändin kanssa yhtä räppärin hittikappaleista.

– Todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun tässä salissa soitetaan Cheekiä, Joensuun konservatorion va. rehtori Otto Korhonen hymyilee.

On tultu kauas ajoista, jolloin konservatoriossa oli tilaa vain klassiselle musiikille.

Musiikinopetuksessa perusasiat ovat pysyneet samoina vuosikymmeniä. Tunneilla opetellaan teoriaa, laulamista tai soittotaitoa sekä yhdessä musisoimista. Muutos on tapahtunut ajatusmaailmassa.

Otto Korhonen muistaa ajan, jolloin esiintymään pääsivät vain lahjakkaimmat ja taitavimmat. Käytännössä oppilaan tuli saada vuositutkinnosta tietyt pisteet ja näin todistaa olevansa konservatorion maineen veroinen.

Nyt lavalle kannustetaan kaikkia konservatorion oppilaita pienistä musiikkileikkikoululaisista ammattimuusikoiksi tähtääviin opiskelijoihin.

– Jokaisen oppilaan esitys on yhtä arvokas. Toki huiput ja ammattilaiset ansaitsevat edelleen oman arvonsa, mutta meille harrastaminen on yhtä tärkeää, Otto Korhonen vahvistaa.

Enää ei odoteta, että kaikki tähtäävät huipulle. Tämä näkyy opetuksessa.

Esiintyminen on osa opetusta ja tärkeä kannustin

Vielä pari vuosikymmentä sitten musiikinopetus eteni tarkasti tiettyjen askelmien ja aikataulun mukaan. Nyt opetusta voidaan räätälöidä harrastajan omien tavoitteiden ja mielenkiinnon mukaan.

Se ei tarkoita, että tavoitteellisuudesta olisi luovuttu. Konservatorioiden ja musiikkiopistojen tehtävänä on antaa taiteen perusopetusta (Opetushallitus), johon tavoitteellisuus ja tasolta toiselle eteneminen on sisäänrakennettuna.

Esimerkiksi tasokonsertit kuuluvat edelleen opetussuunnitelmaan.

– Olemme vapautuneet hyvinkin tarkoista vaatimuksista, mitä missäkin konsertissa kuuluu soittaa. Tavoitteellisuus on siis edelleen tärkeää, mutta kaikki eivät etene samaa raidetta, Otto Korhonen tiivistää.

Soitinta saatetaan kokeilla kuukausi tai pari, kun aiemmin jaksettiin yrittää jopa kaksi tai kolme vuotta. Jarmo Kähkönen

Hänen mukaansa tasokonsertit ovat tarpeen jo siitä syystä, että ne pitävät yllä motivaatiota. Opitut taidot tulevat konserteissa huomioiduiksi ja näkyviksi.

Esiintyminen on itsessään tehokas kannustin. Se on yksi syy, minkä takia esiintymisestä on tullut erottamaton osa musiikinopetusta tasosta riippumatta.

– Jos ilmoittaisimme, että sinä et lavalle pääse, niin harjoittelu kävisi äkkiä tylsäksi, Otto Korhonen toteaa.

Soittotaitoa ei voi saavuttaa ilman ahkeraa harjoittelua. Pitkäjänteinen työskentely on kuitenkin käynyt entistä työläämmäksi, sillä ympäröivä yhteiskunta ruokkii lyhytjänteisyyttä.

12-vuotias Mitro Zitting on soittanut kontrabassoa puolet elämästään. Aina soittoläksyt eivät innostaisi, mutta vanhemmat muistuttavat ja soittavat itse kaverina.

– Haluan vain soittaa ja pysyä orkesterissa, Zitting kertoo tavoitteekseen.

Musiikki kilpailee lasten ja nuorten ajasta

Joensuun konservatorion viulunsoiton opettaja Jarmo Kähkönen kertoo huomanneensa, ettei oppimisen eteen jakseta ponnistella entiseen tapaan. Moni lopettaa soittamisen ennen kuin oikein ehtii edes aloittaa.

– Soitinta saatetaan kokeilla kuukausi tai pari ja sitten luovuttaa, kun aiemmin jaksettiin yrittää jopa kaksi tai kolme vuotta, Kähkönen sanoo.

Aina kyse ei ole lyhytjänteisyydestä. Jarmo Kähkönen kertoo, että monella hänen oppilaistaan on musiikin rinnalla urheiluharrastus tai kaksi. Harjoituksia voi olla kuudesti viikossa ja soittotunnit siihen päälle.

Aikaa itsenäiselle soittoharjoittelulle ei yksinkertaisesti ole.

– Lapset ovat erilaisia. Jotkut jaksavat rumban, mutta kyllä me tunnistamme myös väsyneitä lapsia ja nuoria, Kähkönen toteaa.

Lyhytjänteisessä maailmassa musiikkiharrastuksen merkitys kasvaa.

13-vuotias Malviina Tarnanen on soittanut oboeta kaksi vuotta. Uuden oppiminen on ollut kivaa, mutta parasta soittamisessa on sen tuoma rauha.

– Muut ajatukset häviää ja voi vain soittaa, Tarnanen kuvaa.

Joensuun konservatorion va. rehtori Otto Korhonen uskoo, että keskittymiskyky on tulevaisuudessa valttikortti.

Jos soitto- tai lauluharrastuksen ansiosta oppii työskentelemään pitkäjänteisesti, on siitä iloa muualla elämässä, kuten työelämässä tai vaikka parisuhteessa.

HELSINKI Kerrostalon oven avaa muusikko Hildá Länsman, 25. ”Bures” hän sanoo hiljaisella äänellä. Bures tarkoittaa päivää pohjoissaameksi. Länsman asuu Kallion seuduilla isossa asunnossa, jota hän kutsuu kommuuniksi. Ympäri asuntoa on ripoteltu erilaisia instrumentteja: ruokapöydän vieressä on rumpu, seinällä kitara ja tv:n vieressä tasolla marakassi.

Hetken päästä ovesta astuu sisään Länsmanin miesystävä, näyttelijä Tatu Sinisalo. Hänellä on mukanaan kuppikakkuja, joista Länsman ilahtuu. Länsmanilla on ollut edellisiltana konsertti ja he alkavat puolenpäivän aikoihin tekemään aamupalaa. Asunnon täyttää kardemumman tuoksu, Sinisalo on lisännyt kahviin ripauksen kardemummaa.

– Voidaanko juoda niistä söpöistä kupeista, kysyy Länsman ja lähteekin jo hakemaan kuppeja. Kupit ovat kämppäkaverin tuomisia Turkista.

Työskentely äidin kanssa ei ole aina helppoa

Musiikki on suuri osa Länsmanin elämää. Hän on mukana neljässä eri musiikkiryhmässä, joista varmaan tunnetuin on Solju–yhtye. Solju-yhtyeen kanssa Länsman kilpaili vuonna 2015 Uuden musiikin kilpailussa ”Hold Your Colours” -kappalella. Kilpailussa he sijoittuivat neljänneksi.

Solju-yhtyeessä toisena solistina on Länsmanin äiti, Ulla Pirttijärvi-Länsman. Äiti asuu Utsjoella ja tytär Helsingissä. Länsman on tyytyväinen, kun yhtye tuo äidin ja tyttären yhteen tietyn väliajoin, nyt kun välimatka on pitkä. Äidin kanssa työskentely ei aina ole kuitenkaan ruusuilla tanssimista.

– Siinä on tietenkin haasteensa, mutta me olemme aina keskustelleet asioista ja joskus käännämme pienet erimielisyydet huumoriksi, Länsman naurahtaa.

Isä ei ehtinyt kuulla hänelle tehtyä joikua

Länsman muutti pääkaupunkiseudulle pari vuotta sitten opiskelujen takia. Hän kertoo asettuneensa hyvin, mutta ensimmäinen vuosi oli rankka. Joiku on kuitenkin auttanut, jos koti-ikävä on iskenyt.

– Joikatessa voi saada taas yhteyden pohjoiseen ja saada tukea, kertoo Länsman.

Joiku ei ole pelkästään musiikkia. Saamelaiset voivat kertoa tarinoita joiun muodossa. Ihmiset voivat joikata toisiaan, eläimiä ja asioita, joita on nähty luonnossa.

Länsman kuvailee joikua niin, että se tuo paljon lämpöä ja rakkautta. Jos äiti tai isä joikaa lapsensa tai joku joikaa sinut vaikka puhelimessa, kun olet matkoilla, niin silloin tulee muistettu olo.

Teemme haastattelua isänpäivänä. Länsmanin ääni hiljenee, kun hän puhuu omasta isästään, joka menehtyi yli vuosi sitten. Ennen isän kuolemaa Länsman oli laittanut isälleen joiun. Isä ei kuitenkaan ehtinyt kuulemaan sitä, kun tytär joikaa hänet.

– Minä tein hänelle joiun ennen kun hän meni, mutta en ehtinyt antaa sitä hänelle silloin, kun hän vielä oli, kertoo Länsman.

Joiku tuo niin paljon lämpöä ja rakkautta.

Joikaaminen on Länsmanille tapa muistaa ja kunnioittaa. Hiljattain Länsman oli matkustamassa Chilessä ja siellä hän joikasi isänsä.

– Hei, minä olen täällä maailman toisella puolella ja minä joikaan sinut, kuvailee Länsman.

Länsmanin isän hautajaisissa joiku kuului. Se saattoikin olla ensimmäinen kerta, kun Utsjoen kirkossa joiku kaikui. Länsman toivoo, että joiku kuuluisi monissa eri tilanteissa vielä enemmän, kuten häissä ja hautajaisissa.

– Minun mielestäni joiku kuuluu siihen ympäristöön ja tilanteeseen. Minulle oli todella luonnollista, että se siellä hautajaisissa kuului, kertoo Länsman.

Koulussa kuultu pilkka hiljensi joiun

Länsmanin aloitti joikaamisen jo lapsena. Vaikka hän on lavalla kuin kotonaan, on sen eteen töitä jouduttu tekemään.

Koulussa hän joutui kuulemaan ”nunnuka nunnuka lailaa” -pilkkaamista, joka aiheutti sen, että Länsman ei enää uskaltanut koulussa joikata. Ylä-asteen musiikinopettajaa Länsman kehuu. Opettaja innosti nuoria tekemään omaa musiikkia ja perustamaan bändin. Aluksi Länsman oli kuitenkin niin ujo, ettei uskaltanut päästää minkäänlaista lauluääntä suustaan. Opettaja kuitenkin keksi laittaa hänet toisen oppilaan kanssa erilliseen huoneeseen harjoittelemaan ja keräämään rohkeutta yhdessä.

– Ei mennyt kauaakaan, kun uskalsimme esiintyä. Siitä tuli iloa ja itsetunto parani.

Laulamisen ja joikaamisen lisäksi Länsman soittaa eri instrumenttejä. Lavalla känen kädessään voi nähdä muun muassa: poron nahasta tehdyn rummun, poron sarvesta tehdyn kanteleen tai pukin sarvesta tehdyn puhallinsoittimen. Monet näistä instrumenteistä hän on itse tehnyt.

Länsman tekee myös monet omat korunsa käsityönä. Hänen korviaan koristaa poron nahasta eli sisnasta ja silkkilangasta tehdyt korvakorut. Hetkeen hän ei kuitenkaan tee koruja itselleen. Vildá-duo järjesti kampanjan jossa ihmiset voivat tukea Vildán debyytti-albumia ostamalla levyn ennakkoon, tilaamalla artistien tekemiä korvakoruja tai käsikoruja.

–Onneksi ystävät ovat tarjoutuneet auttamaan, Länsman sanoo.

– Te diggaatte rock ’n’ rollii, eiks yeah? Say yeah!

Kitaristi Andy McCoy lietsoo lähes loppuunmyytyä Logomon salia, vaatii turkulaisyleisöä huutamaan kovempaa, ja yleisö tottelee.

– Te ootte nuorempia kuin me, kyllä teistä pitää lähteä enemmän ääntä!

Suuri osa Pelle Miljoona Oy:n juhlakiertueen yleisöä tosin näyttää olevan vähintään samaa ikäluokkaa kuin kuudenkympin kieppeillä olevat soittajat.

Järjestysmies palauttaa permannolle joraamaan pyrkineen nuoremman polven edustajan vikkelästi takaisin omalle istumapaikalleen. Täällä sopii hytkyä vain penkissä.

Lavalla sen sijaan meno on riehakasta; McCoy ja basisti Sami Yaffa putoavat välillä soittamaan polvillaan, orkesterin nokkamies pogoilee kuin viimeistä päivää. Bändi vetää kaksi settiä, joiden välissä on ”järjestäjien toiveesta” puolen tunnin huilaustauko.

McCoy kommentoi sitä rienaavilla spiikeillä, ei ole rokkimenoa hänen mielestään tällainen.

Pelle Miljoona ymmärtää, että konserttisalikiertue voi turhauttaa niitä, joiden tanssijalka vispaa. Nyt haluttiin kuitenkin nostaa hattua sille fanikunnan ydinjoukolle, jolle Moottoritie on kuuma -albumi oli nuoruuden soundtrack. Joillekin heistä parin tunnin seisoskelu voi olla vähän liikaa.

– Suurin osa yleisöstä on vähän varttuneempaa porukkaa. Ne haluaa mennä ajoissa goisaamaan ja istua penkissä. Ja kyllä rokkenrolli skulaa myös konserttisaleissa.

Konserttisalikiertuetta puoltaa sekin, että Pelle Miljoonan kappaleita on vuosien varrella riittämiin vedetty ties missä pubien nurkissa, huomauttaa lukuisissa eri kokoonpanoissa mukana ollut Tumppi Varonen.

– Välillä näin, ja se on nastaa. Ei tarvitse olla ihan framilla. Me ollaan ihan tarpeeksi soitettu esimerkiksi Pelle Miljoona Unitedin ja Problemsin kanssa pikkupaikoissa, pitserioissa ja baareissa.

Sitä paitsi aikanaan rokkia oli tämän tästä pakko kuunnella takapuoli penkissä.

– Kyllä sitä ensin mietti, ovatko tällaiset punkbiisit sopivia saleihin, mutta sitten muistin Kultsan keikat 1970-luvun loppupuolelta. Iggy Pop, Ramones ja MC5 eivät nekään olleet varsinaista konserttimusaa, mutta hyvin toimi, muistelee suurimman osan legendaarisesta albumista säveltänyt Ari Taskinen.

Ja konserttisalissa toimii myös Pelle Miljoona Oy. Nyt sen näkevät nekin, joilta hetki meni ohi vuonna 1980. Silloin kiertueen tielle tuli Hanoi Rocksin muotoinen mutka.

Rivien repeämisestä tuli hienoa rock-historiaa

Basisti Sami Yaffa oli vasta 16-vuotias, kun onni potkaisi. Pelle Miljoona Oy kutsui riveihinsä alkuvuodesta 1980. Keikkoja tehtiin useampia viikossa, yleisö oli villinä.

– Me rundattiin tammikuun lopusta kesäfestareille, ja kokeiltiin Moottoritien biisejä yleisön edessä ennen levyn julkaisua. Me väännettiin myös Pellen legendaaristen N.U.S. ja 1980 -kokoonpanojen biisejä. Mulle se oli yhtä juhlaa, kun mä olin kauhee fani. En ees tajunnut, että miten mä tähän päädyin.

Syksyllä levy julkaistiin, se nousi rivakasti myyntilistojen kärkeen ja taivas oli auki. Tumppi Varonen ja Pelle Miljoona lähtivät ennen isoa levynjulkaisukiertuetta reilireissulle.

Palatessa heitä vastassa oli hyviä ja huonoja uutisia: Moottoritie on kuuma on myynyt kultaa, mutta bändissä ei ole enää basistia, eikä kitaristia. Andy McCoy ja Sami Yaffa olivat lähteneet etsimään menestystä maailmalta Hanoi Rocksin riveissä.

Ennen läpimurtoa ja Lontooseen muuttoa nuoret miehet viettivät laihoja aikoja Tukholmassa. Sami Yaffaa ei kuitenkaan kaduta pätkääkään. Nuorena tekee uskaliaita liikkeitä.

– Andy pyysi pykälään, ja olin tuttu Makken ja Nassen kanssa, niin päätettiin vaan lähteä kattomaan, oisko muuallakin mahiksia. Ois varmaan ollut parempi jäädä hetkeksi tähän bändiin, kun tuli kultalevy ja keikoista perkeleesti rahaa. Sen sijaan mä päädyin vähäksi aikaa kadulle asumaan. Silloin alkuun mietti, että voi helvetti. Sitten Hanoi otti oman polkunsa.

Aikaa paikkaajien löytämiseen oli noin viikko. Pelle Miljoona vakuuttaa, että McCoyn ja Yaffan katoamistemppu ei silti erityisesti närästänyt. Päinvastoin se oli kunnioitettava liike.

– Suomalaiset olisivat jääneet paitsi todella hienoa tarinaa, jos Andy ja Sami eivät olisi lähteneet perustamaan Hanoi Rocksia. Jos siihen aikaan halusi tehdä kansainvälistä uraa, oli lähdettävä täältä. Se oli rohkeaa. Meinasin sanoa hullunrohkeaa, mutt kyllä kundit tiesi, mitä ne teki. Lontoossa oli monta muutakin bändiä, mutta ne kuitenkin breikkas. Se oli mahtava juttu.

Poukkoilu bändistä toiseen oli sitä paitsi perusmeininkiä sen ajan Helsingissä.

– Helsingissä bändit aina hajos jostain syystä. Lepakon keltsussa oli treenikämppiä, joista jokaisessa soitti pari, kolme bändiä. Monesti näki kun joku roudas kamojaan kämpästä toiseen, ett jaa, se on liittynyt uuteen bändiin. Meille tää ajoitus oli tietysti vähän ongelmallinen, kun massiivinen turnee oli alkamassa. Onneksi meidän kanssa ennenkin soittanut Stefan Piesnack oli just päässyt lusimasta, ja bassoon saatiin TB Widow, Pelle Miljoona muistelee.

Uudella kokoonpanolla selvittiin kiertueesta, mutta se ei kuulostanut samalta kuin alkuperäinen ryhmä, Pelle Miljoona summaa.

– Se on sama homma monissa bändeissä, joita arvostan. Esimerkiksi Rolling Stones: vaikka kuka vetäisi niiden biisejä, se ei kuulosta samalta kuin alkuperäinen Stones. Se on joku jäljittelemätön kemia, joka syntyy, kun väsätään biisejä yhdessä.

Pelle Miljoonalla on ollut vuosikymmenten varrella niin monta kokoonpanoa, ettei hän itsekään ole muistaa kaikkia. Hän on tehnyt Moottoritie on kuuman jälkeen läjäpäin muita levyjä ja ennen läpimurtoalbumiakin neljä pitkäsoittoa.

Silti juuri Moottoritien biisejä vaaditaan keikoilla uudelleen ja uudelleen.

Pellen kanssa lähes alusta asti soittanut Tumppi Varonen myöntää, että kyllä, todellakin välillä on tuntunut siltä, ettei samoja kappaleita jaksaisi veivata loputtomiin. Tällä kiertueella sitä tunnetta ei kuitenkaan ole.

– Unitedin kanssa kun näitä on vedetty triona, niin mä oon veivannut basea. Onhan tää ihan erilaista, kun mä vedän näitä biisejä rummuilla, ja siinä on alkuperäiset jätkät ympärillä. Kyllä se erilailla jytisee.

Menestyksen resepti: Streitti energia

Juokse villi lapsi. Moottoritie on kuuma. Vapaus on suuri vankila. Tänä yönä vien sut pois. Koska sydän sanoi niin.

Suomessa tuskin vietetään yhtään karaokeiltaa, jonka aikana ei hoilattaisi jotain Moottoritie on kuuman kappaletta. Nimibiisi on jopa voittanut Helsingin Sanomien järjestämän Rakkaimmat rockit –äänestyksen. Jokin erityinen taika tässä täytyy olla.

Punk ei ollut valtavirran juttu, mutta Pelle Miljoona Oy teki siitä lähestyttävää. Musiikki oli vimmaista, mutta romanttista; räimettä, mutta riittävän poppia. Kahta laulua lukuun ottamatta Moottoritien sävellykset ovat lähtöisin Ari Taskisen kynästä.

Oliko siirtyminen edellisten albumien suoremmasta punkista melodisempaan menoon taktinen veto?

– Ei näissä ole mitään laskelmoitua, ei ajateltu hittilistoja. Jo Pellen Pelko ja Viha -levyllä alkoi muutos, ja Moottoritietä edeltävällä Viimeisellä syksyllä nimibiisi oli ihan jatsia. Myöhemmin tehtiin vielä monimuotoisempaa musiikkia. Se kehittyi koko ajan, kun kundit oppivat soittamaan. Moottoritie on kuuman taika on varmaan se, että se oli tietyllä tapaa niin tuore ja aito. Siinä oli hyvä ja streitti energia.

Yksi keskeinen tekijä Moottoritien äänimaisemassa oli Taskisen New Yorkista mukanaan tuoma Prophet 5 -syntetisaattori, Pelle Miljoona huomauttaa.

– Se oli ihan ratkaiseva asia, keskeinen osa soundia. Me myös lähdettiin kohti vähän suurempaa kuvaa sekä teksteissä että sävellyksissä. Siinä musassa oli jotain syvällisempää ja isompaa asiaa kuin että perkele, olen työtön. Johonkin maaliin se osui.

Taskinen kulki Pellen matkassa 1980-kokoonpanosta lähtien, ja soitti samaan aikaan Tumppi Varosen kanssa Problemsissa. Sittemmin Taskinen vaelteli enemmän taidemusiikin ja äänitaiteen suuntaan. Viimeinen Pelle-albumi, jota hän oli tekemässä, oli Radio Kebab (1982).

– Olin aika burnout sen viiden vuoden jälkeen, mitä oli soitettu, ja halusin tehdä jotain ihan muuta. Tutustuin performanssiteatteri- ja runopiireihin ja tein yhteistyötä runoilija Teemu Hirvilammen kanssa yli 30 vuotta, hänen poismenoonsa asti. Oli monitaiteellinen kokoonpano Jack Helen Brut, ja Transistors-ryhmä, jonka kanssa kierrettiin pitkin Eurooppaa.

Kun on tehnyt paljon kaikenlaista, on mukava palata välillä juurille.

– Saan olla kiitollinen siitä, että skaala laajeni. Olisi ollut aika rankkaa Pellen suurimman sukseen jälkeen jäädä veivaamaan kymmeniksi vuosiksi näitä samoja biisejä. Nyt, kun niitä pääsee silloin tällöin soittamaan, ne toimivat hyvin. Nyt näitä on itse asiassa helvetin nasta soittaa.

Jatkoa ehkä seuraa, jos luovuutta riittää

Vanha kaarti ei ole nyt ensimmäistä kertaa uudelleen koolla. Samalla porukalla tehtiin, tosin vähäeleisemmin, jo 30-vuotisjuhlakiertue.

Se tosin oli tarkkaan ottaen 31-vuotisjuhlakiertue, Sami Yaffa laskeskelee..

– Me missattiin se vuodella, ja nyt tää meidän 40-vuotiskiertue on 39-vuotiskiertue. Meillä oli helvetin nastaa viimeksi, ja mulle tän levyn merkitys on tosi iso. Mun koko ura alkoi siitä silloin 16-vuotiaana jamppana. Kun nää kundit pyytää messiin, niin lähden aina kun pystyn.

Kukaan bändin jäsenistä ei tosin tunnu olevan ihan varma siitä, kenen idea reunion-kiertue oli. Levy-yhtiö välitti ajatuksen yhtyeelle, ja kun aikataulut sopivat kaikille, päätettiin tilaisuuteen tarttua.

– Vähän ynnäiltiin, missä kundit menee, ja nyt kun Samikin asuu Suomessa, ilmeni, että kaikki on tonteilla. Sitten kun päätettiin tehdä rundi päätettiin tehdä myös uutta musiikkia, Pelle Miljoona toteaa.

Uusia biisejä syntyi viisi. Niissä näkyy Pelle Miljoona Oy:n jokaisen jäsenen kädenjälki. (Spotify-linkki)

– Ensin oli vähän ongelmia, kun en ole vuosikymmeniin tehnyt tekstejä toisen tekemään säveleen, mutta lopulta ne syntyivät aika nopeasti. Ne ovat hengeltään aika paljon saman oloisia kuin alkuperäiset yhtyeen kappaleet, Pelle Miljoona hämmästelee.

Kuluneet vuodet katosivat ilmaan saman tien, kun kitarat kiinnitettiin ennen kiertuetta treenikämpällä vahvistimiin, kuvailee Sami Yaffa.

– Me päätettiin vetää ekana Olen kaunis, ja se kuulosti tismalleen samalta kuin 40 vuotta sitten. Se on ihan ufo homma. On olemassa tapa, jolla nää biisit pitää soittaa, ja meidän viiden kemia saa tän bändin kuulostamaan siltä, miltä me kuulostetaan.

Pelle Miljoona on täysin samaa mieltä. Soundi on sama, ihmiset samoja.

– Tietenkin jokaisella on se 40 vuotta enemmän ikää, mutta mullon sellanen fiilis, ettei ihmiset hirveesti henkilöinä muutu elämänsä aikana.

Alkutaipaleella oleva juhlakiertue huipentuu tammikuussa Helsingin jäähalliin.

Virallisesti jatkosta ei vielä ole ollut puhetta, mutta ei se Sami Yaffan mielestä mahdoton ajatus ole.

– No, Joe Strummer sano, että future is unwritten, tulevaisuutta ei oo vielä kirjoitettu. Ei kukaan vielä tiedä. Jos hyvä viba jatkuu, ja luovuutta jatkuu, niin en näe miksi ei.

Ikää tulee, asenne pysyy

Pelle Miljoonan uran alkuaikoina etenkin tekniikka oli aivan lapsenkengissä: äänentoistokamat olivat usein mitä sattuu, ja valoshowsta oli turha edes haaveilla. Toisinaan meininki oli suorastaan vaarallista.

– Tälläkin porukalla kierrettiin jotain kesäfestareita, joilla oli jostain rakennustelineistä duunattu lava, jonka päällä oli lainapeite siltä varalta, että sattuu satamaan. Yleensä aina sattui. Sitten vesi kertyi lainapeitteelle, ja joku tökkäsi sitä niin, että kaikki se vesi putos lavalle. Ne lavat myös huojui ja heilui.

Seitsemänkymmentäluvun lopulla pitkin Suomea alkoi syntyä Elävän musiikin yhdistyksiä, joiden tilaisuuksissa käytiin ahkerasti soittamassa.

– Usein yövyttiin paikallisen järkkärin himassa. Aamulla, kun heräs lattialta, ja tsiigas ulos, huomas ikkunalaudalla yleensä Lenin-patsaan. Ne oli tavallisesti tällasia vasemmistoaktiiveja, jotka järkkäs meidän ekat keikat, Pelle muistelee.

Rokkari on kuitenkin onnellinen siitä, että on elänyt aikakauden, jolloin niin moni asia muuttui.

– Niissä ihmemestoissa oli oma fiiliksensä. Oon soittanut ties missä rekkojen lavoilla, ja nyt staget on viimesen päälle duunattuja; on valoja ja tekniikkaa ja kaikenlaista pöpinää.

Vaikka puitteet ovat nyt kohdallaan, yksi asia kiertämisessä hiertää.

Keikkabussissa kulutettavat loputtomat kilometrit ottavat fysiikalle. Tumppi Varonen murehtii etenkin siitä, miten selkä kestää.

– Mua huolestuttaa nää matkat. Istuminen on aina sellaista lusimista, enkä ole varma miten oma selkä ja takapuoli kestää. Ulkona on kylmä ja sisällä kuuma, ja flunssa herkässä. Toisaalta, jos kaikkea alkaa pelätä, niin pitää ehkä jäädä himaan.

Ette kuitenkaan jääneet.

– Näin on, onneksi ei jääty. Ikää on tullut lisää, se on suurin muutos. Mutta asenne on sama.

Pelle Miljoona Elävässä Arkistossa

Andy McCoy kommentoi juhlakiertuetta Arto Nybergin vieraana

Klamydia on 30 vuoden aikana tehnyt paljon kantaaottavia ja ihmismielen syövereihinkin sukeltavia vakavia lauluja, mutta tullut varsinaisesti tunnetuksi huumoripunkistaan.

Yhtyeen perustajajäsen, keulahahmo ja laulusolisti Vesku Jokinen sanoo, että Klamydia syntyi aikanaan 1980-luvun lopulla protestiksi protestiliikkeen sisään.

– Siihen aikaan oltiin aivan jumalattoman asiallisia ja protestoitiin kaikkea vastaan. Me haluttiin tehdä sellainen ryhmä, joka saunoo ja syö makkaraa ja laulaa ihan päättömistä asioista. Me vietiin punk rockia taas hauskanpidon suuntaan, muistelee Jokinen.

Ja vaikka teemat ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet ja yhtyeen ilme välillä vakavoitunut, hauskanpito on edelleen se ykkösjuttu.

– Niin kuin Spedekin on sanonut, se on tärkeintä että kaikilla on kivvoo!

Sanomisen vimmaa

Vaikka ilonpito on Klamydian uralla ollut etusijalla, välillä on ollut pakko huutaakin.

Vesku Jokinen ottaa suorasanaisesti kantaa asioihin, mutta ei saarnaa tai julista. Yhteiskunnalliset asiat ovat häntä aina kiinnostaneet ja alunperin miehestä pitikin tulla toimittaja. Journalismi kuitenkin jäi toiseksi, kun punkista tuli elämänmittainen ura.

– Jälkikasvun oikeudet, sotaveteraanien asiat... ja tämä helvetin sääntösuomi, luttelee Jokinen asioita, jotka ovat olleet viime aikoina pinnalla.

– Tämähän on sellainen järjetön pykäläviidakko koko maa, että eihän tällaista maata varmasti muualta löydy.

Klamydia on halunnut aina puhua kansan suulla, siinä lienee myös yksi selitys yhtyeen pitkään jatkuneeseen suosioon. Klamydian lauluissa on puututtu asioihin, jotka tökkivät ihmisten mielissä.

– Olen tavallinen suomalainen juntti ja ajattelen kuin tavallinen suomalainen juntti, ja teen sitten niistä aatoksistani lauluja, kiteyttää Jokinen.

Brändit ja trendit

Vesku Jokiselta on uran alkuajoista lähtien usein kysytty, eikö punk ole jo poissa muodista, eikö punkin aika ala olla ohi.

– Punkhan oli silloin, kun aloitimme, yhtä muodikasta kuin nykyään eli "out of fashion", mutta mitäs sillä nyt on väliä - ei ollut silloin eikä ole nyt, kuittaa Jokinen.

"Menköön brändit ja trendit, menkööt villityksetkin", lauletaan Klamydian Suomalaisessa tarinassa. Jokinen on usein todennut, että trendit eivät merkitse hänelle mitään. Ne tulevat ja menevät.

Me on tehty sitä mitä me rakastetaan. Vesku Jokinen

– Olen aina tehnyt sitä, mikä on huvittanut enkä koskaan voisi edes ajatella tekeväni sellaista, mikä ei ole kivaa. Minulle on nyt sattunut sellainen riippa, että olen tykännyt punk rockista vuodesta 1977 lähtien.

– 30 vuoden aikana, mitä Klamydiaakin on tahkottu, monta trendiä on tullut ja mennyt. Itse olen halunnut pysyä tässä hyväksi nähdyssä jutussa.

Uskollisuus omalle näkemykselle ja omalle musiikille on myös ollut se liima, joka on pitänyt yhtyeen kasassa ja hengissä 30 vuotta.

– Me on tehty sitä mitä me rakastetaan. Tämä on minun näkemykseni hyvästä musiikista, ja onneksi olen löytänyt rinnalle hyviä ystäviä joilla on samanlainen meininki.

Yli 700 000 levyä ja 3000 keikkaa

Kalmydia on myynyt jo yli 700 000 levyä. Yhtye on tehnyt säännöllisesti keikkoja ja yleisöä on riittänyt. Keikkoja on takana Jokisen varovaisen arvion mukaan noin 3000.

Yhtyeen ura ei näytä mitään hiipumisen merkkejä. Kulunut syksy on ollut sellainen, että konkriakin on jo välillä hirvittänyt.

– On ollut juhlakeikkaa ja normikeikkaa ja sitten tämä mediahässäkkä, joka on liittynyt juhlakiertueeseen. Etelässä on pitänyt käydä vähän väliä hymyilemässä jossain tv-ohjelmassa, huokaisee Jokinen ja hymyilee kauniisti.

Klamydian 30-vuotisjuhlakiertue huipentuu tänä viikonloppuna, kun yhtye esiintyy Vaasassa kotiyleisölleen. Juhlakeikalla lauantaina Vaasan jäähallissa ovat mukana kaikki Klamydian riveissä vuosien varrella soittaneet muusikot.

– Aiina kun kotiareenalle nousee, onhan siinä aivan omanlaisensa vipinä ja perhosilla vatsassa normaaliakin pitemmän siivet.

Koko kaupungin Vesku

Vesku Jokinen on tuttu näky Vaasan katukuvassa ja hänet tiedetään miehenä, jota on helppo lähestyä. Vaasalaiset ovat nykyisin ylpeitä omasta pojastaan ja Klamydialla on kaupungissa vannoutuneita faneja vauvasta vaariin.

– Alkuhan oli hieman penseä, mutta aikansa kun hakkaa päätä seinään, niin jossain vaiheessa se menee tiiliseinänkin läpi.

Kyllä punkkarinkin imagoon sopivat palkinnot. Vesku Jokinen

Virallista tunnustusta punkyhtye sai jo 2000-luvun alussa, kun Vaasan kaupunki myönsi Klamydialle kulttuuripalkinnon. Vielä silloin sanan "kulttuuri" yhdistäminen Klamydiaan herätti kohua, josta kirjoitettiin ympäri valtakuntaa.

Onko kiroileminen kulttuuri, kysyttiin, ja esimerkiksi oululainen Kaleva kertoi vaasalaisen perheenäidin laskeneen lapsensa levyltä, että eräässä Klamydian laulussa esiintyy yli viisikymmentä kertaa sana ”perseeseen”.

Vähemmällä kohulla Klamydia pääsi jo pokkaamaan Pohjanmaan liiton kulttuuripalkinnon kymmenisen vuotta myöhemmin. Niinkö rääväsuurokkarista tuli muutamassa vuodessa salonkikelpoinen?

– Jos joku haluaa meille jotain antaa, niin tottakai otan vastaan ja kumarran. Kyllä punkkarinkin imagoon sopivat palkinnot, naurahtaa Jokinen.

Palkitut punkkarit

Punkkari katsoo uraansa taakse päin tässä vaiheessa seesteisin ajatuksin.

– Ei voi sanoa niin kuin Tapio Rautavaara, että päivääkään en vaihtaisi pois, mutta osan ajasta voisin jopa elää uudelleen.

Bändi on pitänyt jäsenensä leivän syrjässä hyvin kiinni, ja siitä voi olla ylpeä.

– Sanotaanko nyt näin, että ei tässä ole nälkäänkään kuoltu. Meillä on levy-yhtiö ja tämä bändi . Sillä on menty ja sillä on eletty. Kaikilla on leivän päälle ollut laittaa muutakin kuin ylähuuli.

Tulevaisuuskin näyttää hyvältä. Kansansuosio ei näytä hiipumisen merkkejä eikä ikä ole hidastanut Klamydian ja sen muusikkojen tahtia. Uusi albumi Aikuisilta kielletty tuli ulos pari kuukautta sitten. Onko siis tavoitteena miljoona myytyä levyä?

– Niin, aika näyttäää. Me ei voida muuta kuin yrittää tehdä mahdollisimman hyviä biisejä ja levyjä. Se on sitten ihmisistä kiinni, mutta ainakin viimeinen levy lähti taas tosi hyvin liikkeelle, kun se meni suoraan listaykköseksi. Eli saattaa olla, että jonakin päivänä miltsi paukkuu.

Testaa Klamydia-osaamisesi: Mistä lähdettiin himaan? Testaa tietosi Klamydian kappaleista

Puolitoistavuotias Ringa Manner istui pystypianon takana ja alkoi lauleskella. Se varmaankin tuntui luontevalta, sillä huoneessa harjoitteli kuoro, jossa äitikin lauloi.

Kuoronjohtaja oli tilanteen tasalla ja alkoi varovasti säestää pianolla Mannerin tapailemaa sävelmää, jota äiti oli joskus tyttärelleen laulanut. Pian myös kuoro hymisi mukana.

Kivaa, totesi Manner, kun kappale päättyi.

– Tuntuu, että sitä samaa teen ja elän yhä edelleen. Olen nyt kolmekymmentä, Manner nauraa.

Ihon rypistyminenkin on liikettä

Mannerin maailmankuvaa määrittelee liike. Sitä on kaikkialla.

Liikettä on niissä kahdeksassakymmenessä kasvissa, jotka Manner adoptoi pistokkaina 24,5 neliömetrin kotiinsa, ja jotka nyt kiipeilevät seinillä ja ikkunalaudoilla.

Liikettä on myös pyrkimys parantaa maailmaa.

– Pyrin olemaan katalyytti jollekin hyvälle. Se ohjaa minua, kun teen musiikkia.

Liikettä ovat käsivarteen tatuoidut matkamuistot ja se, että ennen kuvia oli paljon vähemmän kuin nykyään.

Vanheneminenkin on liikettä.

– Lopulta sitä on joko vanha ja ryppyinen ilman tatuointeja, tai sitten on vanha ja ryppyinen tatuoinneilla.

– Pitäisi enemmän keskittyä siihen, miten ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan, eikä vetää johtopäätöksiä siitä, miltä he näyttävät, Manner sanoo.

Liikettä on anekdootti, esimerkiksi kertomus puolitoistavuotiaasta Ringasta. Äiti kertoi tarinan Mannerille viikko sitten, kun tämä lauloi Lauri Porran säveltämässä Aineen ja ajan messussa. Vantaan Viihdeorkesterin 70-vuotiskonsertin tilausteoksessa Finlandia-talon lavalla nähtiin Mannerin lisäksi avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja. Äiti oli tullut kuuntelemaan tyttärensä poikkeuksellista esitystä.

Musiikki saa mennä sinne, minne se haluaa asettua

Kaikkein luontevinta liikettä Mannerille on musiikki. Melodia, rytmi, soundit ja sanat sulautuvat toisiinsa ja etenevät aaltoina. Siinä on jotain luontevaa ja kaunista.

Sanoilla Manner alkoi leikkiä seitsemäsluokkalaisena. Syntyi dramaattisia runoja ihastuksista.

– Oivalsin, kuinka sanoja voi järjestää paperille. Sen, kuinka liike syntyy sanoihin, kun ne ovat fyysisesti näkyvillä, tai kun ne sanoo ääneen. Niihin saa kuljetuksia ja rytmin tuntua.

Säveltäminen alkoi, kun Manner perusti kavereidensa kanssa Pintandwefall-yhtyeen vuonna 2006. Vantaan Vaskivuoren musiikkilukion viimeisellä luokalla syntyi idea, että kukin valitsisi soittimen, jota ei osannut soittaa.

Bändi on yhä pystyssä. Työn alla on kuudennen levyn viimeistely ja julkaisu.

– Olemme päättäneet olla Suomen Rolling Stones siinä mielessä, että emme koskaan hajoa. Saa nähdä, mitä tulee, kun vietämme aikanaan bändin viisikymppisiä.

Vuonna 2011 käynnistynyt sooloprojekti The Hearing on herättänyt ihastusta Suomessa ja ulkomailla. Syntetisaattorit, luupperit, samplerit ja efektilaitteet ovat luonteva osa Mannerin muusikkoutta.

Yksin tehty musiikki saa liikettä, kun sitä rakentaa kerros kerrokselta. Keikoilla jokainen elementti on omassa kontrollissa.

The Hearing työstää parhaillaan kolmatta levyään, jolta julkaistaan single tulevalla viikolla.

– Jos iso levy-yhtiö olisi ehdottanut minulle nuorempana, että tehdäänkö sinusta suomenkielinen sooloartisti Ringa, niin voisin tänä päivänä olla aika hukassa, Manner arvioi.

Manner arvostaa sitä, että oma näkemys on saanut kypsyä rauhassa.

– Siinä mielessä olen saanut kehittyä ihanteellisessa ympäristössä. Minulla on ollut mahdollisuus löytää oma ääneni.

Musiikkibisneksen toinen puoli on Mannerin mielestä teollinen. Suomessa riittää hyviä sanoittajia ja ammattibiisinkirjoittajiakin löytyy.

– Kun tekee sellaisten kanssa musiikkia, niin kysymys ei ole yksittäisestä artistista vaan brändistä, joka työllistää useita ihmisiä. Silloin on suuremmat paineet pitää yllä kovaa julkaisutahtia ja menestyä kaupallisesti.

Ruusuja rakastetaan ja vihataan

Monille Mannerin nimi on tullut tutuksi vasta tänä vuonna. Hän laulaa Ruusut-yhtyeessä, joka julisti jo ennen elokuussa julkaistua esikoislevyä tekevänsä popvallankumouksen.

Bändin omintakeista ja ennakkoluulotonta musiikkia rakastetaan ja vihataan intohimoisesti, mikä on merkki onnistumisesta.

Kuinka ollakaan, myös Ruusujen ytimessä Manner näkee liikettä.

Loppukesästä julkaistu levy syntyi tunnustelemalla ja kuulostelemalla. Bändin viides jäsen, kirjailija Lauri Levola, hahmotteli sanoitusten ympärille kokonaisen taustatarinan. Sen avulla ryhmä sai kiinni yhteisestä punaisesta langasta.

Metodi on käytössä myös seuraavalla levyllä, jonka tekemisen Ruusut aloittaa pian.

– Meillä on jo nyt aihioita ja tunnelmia, mutta kulkemamme polku voi poiketa täysin siitä, mitä alun perin suunnittelimme. Mielellämme annamme musiikin mennä sinne, minne se haluaa asettua.

Yksin, yksin, yksin

Liikkeen merkitys korostuu matkoilla. Manner arvioi tehneensä elämänsä aikana noin 1500 keikkaa, joista pari–kolmesataa hän on tehnyt yksin.

Silloin Manner kuluttaa aikaa kaupungilla kävellen. Joskus mukana on vihko, johon hän kirjoittaa ylös ajatuksia ja tunnelmia. Toisinaan usko meinaa loppua kesken.

– Sisäinen kertojanääneni ei ole itselleni kovin ystävällinen. Pahimmillaan yksin oleminen on väärällä tavalla yksinäisyyttä.

Kaikista keikoista noin neljä on ollut sellaisia, jotka olisi voinut jättää tekemättä.

Yksi niistä oli showcase-festivaalilla Britanniassa. Tapahtumassa artistit esittäytyvät musiikkialan vaikuttajille, esimerkiksi levy-yhtiöiden edustajille ja festivaalien järjestäjille.

– He eivät pääsääntöisesti ole vakuuttuneita mistään. Lisäksi reissusta taisi tulla taloudellisesti vähän takkiin. Hyvää promoa, Manner toteaa sarkastisesti.

Sillä kertaa kaikki oli päin helvettiä. Takahuone oli kooltaan pari neliömetriä ja aikaa soitinpöydän rakentamiseen oli liian vähän. Laitteistonsa Manner oli raahannut paikan päälle matkalaukussa soratietä pitkin verkkoaitojen välissä puikkelehtien. Edellinen ilta ja matkustuspäivä painoivat päälle.

Hätäinen keikka oli ohi neljän kappaleen jälkeen. Sitten piti kiittää ja poistua yleisön sekaan. Oikeasti Manner olisi halunnut piiloutua jonnekin, mistä häntä ei hetkeen löytäisi.

Piiloutuminen oli mahdotonta, sillä Manner oli jumissa festivaalilla. Hänen syntetisaattorinsa oli lainassa seuraavalla bändillä, eikä yksityistä tilaa ollut tarjolla.

Oli kaksi pitkää tuntia kulutettavana aidatulla alueella, jossa eri lavoilta kantautuva musiikki sekoittui kakofoniaksi. Tyhjänpanttina vaeltelu ahdisti, ja puhelimestakin oli akku loppu.

Sitten välähti. Manner näki ihmisiä jonottamassa bajamajoihin. Hän meni letkan hännille ja oli tyytyväinen, kun omaa vuoroa piti odottaa puoli tuntia.

Bajamajajonossa oli hyvä olla, sillä olemisella oli tarkoitus.

– Halusin, että minulla oli jotain tekemistä, joku funktio. Siinä tilanteessa se oli sitä liikettä, Manner naurahtaa.

– Opin reissusta ainakin sen, että jokaista keikkatarjousta ei ole pakko ottaa vastaan.

Kokemus oli Mannerille poikkeuksellinen, sillä useimmiten keikka pelastaa, vaikka matka olisi muuten hankala.

– Lähes aina se menee niin, että olet lentokoneessa tai junassa yksin, menet syömään yksin, teet sound checkin yksin, käyt majapaikassa yksin. Keikan jälkeen menet nukkumaan yksin. Lähdet kotiin yksin.

Mutta siinä kaiken keskellä on palkinto.

– Keikka, jee! On mahtava tunne elää se hetki ihmisten kanssa. Siinä tulee yhteenkuuluvuuden tunne.

Menestyksen orastava mahdollisuus

Mannerin ura on ollut loivasti nousujohteinen. Marginaalista on pilkahduksia valtavirtaan paitsi Ruusujen myötä myös muun muassa Paperi T:n feattaajana.

– Tuntuu, että rakennan vankalle pohjalle, joka kiistattomasti perustuu faktoihin. Ihmiset ovat törmänneet ensin musiikkiini ja saaneet vasta sen jälkeen tekijälle kasvot. Tähän mennessä saavutettua ei minulta voi ottaa pois.

Mannerin ura on pisteessä, jota hän kutsuu menestyksen orastavaksi mahdollisuudeksi.

– Jos menestystä tulee asioilla, jotka ovat minulle omia ja totta, niin tervetuloa vaan.

Yhden roska on toisen aarre. Mäntsäläläisen Eero Lehtisen aarre löytyi kirpputorilta muutama vuosi sitten: haljennut ja kulahtanut punainen arkku maksoi vain kymmenen euroa, mutta Lehtinen nappasi sen matkaansa.

Arkku päätyi uusiokäyttöön samaan tapaan kuin suurin osa Lehtisen kirpputorilöydöistä: hän harrastaa soittimien rakentamista erilaisia kierrätysmateriaaleja käyttäen.

Mahonkisesta arkusta syntyi ensin kaiutinkaappi, ja muut palat Lehtinen käytti kitaroiden ja muiden kielisoittimien runkoihin. Tärkein osa oli kuitenkin sahatessa syntynyt ylijäämäpalanen, joka muistutti jonkinlaista henkiolentoa.

Lehtinen ripusti palan suojelusenkeliksi verstaansa seinälle.

– Sillä oli niin jännä muoto, että päätin ripustaa sen tuohon roikkumaan. Se suojelee esimerkiksi tulipaloa vastaan, ja samalla se toi myös tietynlaisen mielenrauhan.

Yrittäminen ei sopinut taiteilijalle

Lehtinen oli 2000-luvun alussa opiskellut huonekalukonservaattoriksi ja perustanut oman yrityksen autotalliinsa. Hän kunnosti erilaisia huonekaluja ja rakasti työtään, mutta ei koskaan saanut yritystoimintaa kunnolla kannattavaksi.

– Olisi pitänyt osata arvioida tarkemmin työtuntien määrä ja toimia järjestelmällisemmin, hän tuumii.

Taiteilijasielulle tämä ei ollut niin helppoa. Lopulta Lehtinen uupui ja työstä täytyi jäädä sairauslomalle.

Verstas oli kuitenkin valmiina ja soittimet vetivät puoleensa. Kirpputoreilta alkoi tarttua matkaan patinoituneita purkkeja, tarjottimia, kanistereita ja muita vanhoja esineitä.

Puu oli tuttu materiaali jo edellisestä ammatista, ja jossain vaiheessa palaset loksahtivat kohdalleen: vanha työkalupakki sai kylkeensä kuusesta tehdyn kitarankaulan virityskoneistoineen, ja vanha Marabou-konvehtirasia muuttui kolmikieliseksi pikkukitaraksi.

Mahonkinen suojelusenkeli verstaan seinällä muistutti, että luovalla työllä on arvoa ja hommaa kannattaa jatkaa.

– Olin silloin alkuun huonommassa kunnossa enkä ollut ihan varma, onko minulla oikeutta tehdä tällaista, siis rakentaa vain jotain soittimia ilman, että siitä ansaitsee juuri mitään. Pidin itseäni vähän hulluna. Tähän hahmoon jotenkin peilasin sitä hommaa, että tämä on arvokasta ja siinä on jotain suojeltavaa.

Kiasman kattopelti plektrasuojaksi

Eero Lehtisen verstaalla Mäntsälän Hirvihaarassa on uusiosoittimia joka puolella: Marimekon unikkokuvioinen peltipurkki sai uuden elämän nelikielisenä pikkukitarana. 50-luvun nojatuolista tuli basso, ja viiden kilon kurkkupurkki muuttuu parhaillaan tynnyrimalliseksi sähkökitaraksi.

Lehtinen on opetellut soitinrakentamisen perusteita kirjoista ja netistä, ja huonekalukonservaattorin tutkinnon vuoksi monet puuhun liittyvät perusasiat olivat tuttuja jo entuudestaan.

Kirpputorit ovat tee-se-itse-soitinrakentajalle loputon inspiraationlähde. Verstaan virkaa toimittavan autotallin seinillä roikkuu muun muassa italialaisesta tarjottimesta tehty mandoliini, paistorasvakanisterista tehty kolmikielinen basso sekä sikarilaatikosta tehty ukulele.

Yhden sähkökitaran plektrasuojuksena kiiltelee pala nykytaiteen museo Kiasman entistä kattopeltiä.

– Satuin kävelemään ohi, kun rakennuksessa tehtiin kattoremonttia. Siinä oli roskalava, jossa lojui pellinpaloja. Nappasin siitä palasen reppuuni, ja tähän se sitten päätyi.

Lehtisen kierrätysmateriaalisoittimia on parhaillaan nähtävissä Helsingin Kalliossa sijaitsevan UralTone-musiikkiliikkeen ikkunassa. Soittimet ovat myös myytävänä, mutta rahan tekeminen ei ole Lehtisen mukaan itseisarvo. Tärkeintä on, että tekemisellä on jokin merkitys.

– Varsinaisesti mielenrauha alkoi löytyä tuon suojelusenkelihahmon myötä. Mutta olennaista on ollut myös se, että on saanut jotain ulkopuolista tunnustusta ja hyvää palautetta. Siinä tilanteessa, josta tämä alkoi, oli todella yksin.

Helsingin Hietaniemen hautausmaalla tänään paljastettu presidentti Mauno Koiviston muistomerkki on saanut nimen, johon sisältyy paljon vertauskuvallisuutta: Kartta.

– Kartta antaa ymmärryksen mittasuhteista - siitä, että olemme osa suurta kokonaisuutta, maailmanjärjestystä. Sen sääntöjen ja yhtenäisyyden eteen presidentti Koivisto teki väsymättömästi työtä, sanoi tasavallan presidentti Sauli Niinistö puheessaan.

Niinistön mukaan juuri presidentti Koiviston työstä muodostui kartta, joka vahvisti Suomen kansanvaltaisuutta ja johdatti kohti uutta vuosituhatta.

Kivisiä kulkuja ja mutkia, mutta ei koskaan umpikujaa Tasavallan presidentti Sauli Niinistö

Koiviston kartalla ei kuljettu suoraan linnuntietä, vaan matkalle sattui “kivisiä kulkuja ja mutkia, mutta ei koskaan umpikujaa”.

– Sanoma meille on selkeä: aina on tie tulevaisuuteen, ja tulevaisuuteen meidän on suunnattava.

Valtioneuvoston puheen tilaisuudessa piti ulkoministeri Timo Soini. Myös hän tarttui kartan tarjoamaan vertauskuvallisuuteen.

Muistuttaa eteenpäin kulkemisen tärkeydestä silloinkin, kun säröjä syntyy Ulkoministeri Timo Soini

– Toivon että tämä teos löytää paikkansa aikakauden symbolina ja muistuttaa eteenpäin kulkemisen tärkeydestä silloinkin kun säröjä syntyy.

Taiteilija Perttu Saksan teos muodostuu tummasta yhdeksän tuhatta kiloa painavasta diabaasi-kivestä, jonka pinnassa kulkee kullattuja uurteita, säröjä. Saksa on toivonut, että teos jättää tilaa tulkinnoille.

– Säröt ja uurteet, matkallamme tulleet jäljet muokkaavat meistä sen keitä me olemme, Soini siteerasi Saksan sanoja.

Muistomerkin paljastustilaisuudessa olivat läsnä lähimmät sukulaiset, ylin valtionjohto, presidentit Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari puolisoineen sekä kaikkiaan 70 kutsuttua vierasta.

Apua! Istun täpötäyden kirkon hämärässä kynttilänvalossa. Mieslaulajat lipuvat frakeissaan kahtapuolta kuulijoita ja laulavat "jouluyö juhlayö".

Sama joulukonsertti joka vuosi ja aina sama laulu. Liikutun ihmisäänen ja tunnelman kauneudesta.

Onko sinulla samankaltaisia kokemuksia?

Äärimmillään kyse on hurmioitumistilasta, odottamattomasta ja hallitsemattomasta liikutuksesta. Elämys vie niin sanotusti jalat alta.

Silloin puhutaan Stendhalin syndroomasta.

– Se on ohimenevä, lyhytaikainen sekavuustila. Ihmiselle voi tulla paniikkikohtaus. Hän voi nähdä hallusinaation kaltaisia näkyjä ja kuulla ääniä, saada rytmihäiriöitä tai mennä jopa tajuttomaksi.

Taidehistorioitsija, kirjailija ja tutkija Anna Kortelainen on kirjoittanut aiheesta teoksessaan Hurmio. Oireet, hoito, ennaltaehkäisy.

Elämäntilanne herkistää eläytymään

Konsertti voi olla liki tajunnanräjäyttävä elämys, elokuva niin riipaiseva, ettei siitä pysty puhumaan tai kirjan teksti tulee niin iholle, että epäilet kirjailijan kirjoittavan elämästäsi.

Stendhalin syndrooman oireita voi tuntea taiteen parissa, mutta myös luonnossa. Lapin erämaassa koettu hetki saattaa vaikuttaa kaikkiin aisteihin tavalla, jota ei pysty muille kuvaamaan.

Anna Kortelaisen mukaan yksi selittävä tekijä voi olla ihmisen senhetkinen elämäntilanne, joka herkistää tietyille signaaleille.

– Elämässä on jokin välivaihe tai risteyskohta. Ihminen saattaa olla melankolinen ja tuntea, että on menettänyt suunnan elämässään. Muuten hän vain kävelisi taideteoksen ohi, mutta nyt se pysäyttää.

Myös ulkomaanmatkoilla ihminen on virittäytynyt oireyhtymälle otolliseen tunnelmaan. Matkoilla ajatellaan, että tämä on elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olen täällä.

– Uskonnollisilla ihmisillä puhutaan Jerusalemin syndroomasta. Pyhiinvaeltajat saattavat saada ahdistuskohtauksen, kun odotus ikään kuin täyttyy.

Voimakas reagointi voi jälkeenpäin hävettää.

– Moni saattaa pelästyä tapahtunutta: Menin polvilleni museossa, mitä kaikki sanovat ja nyt nolasin itseni.

Anna Kortelainen muistuttaa, että hävetä ei tarvitse.

– On etuoikeus, jos on saanut kokea jotain niin erityistä. Sen edellytyksenä on tietty psyykkinen vastaanottavaisuus.

Liikutus estää konserttikäynnin

Stendhalin syndrooma on saanut nimensä ranskalaiselta kirjailija Marie-Henri Beylelta (1783-1842), joka ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Stendhal. Hän koki taiteen hurmion ihastellessaan Santa Croce-kirkon kattomaalauksia Firenzessä Italiassa.

Stendhalin jälkeen lukuisat turistit ovat hurmioituneet, kokeneet sekavuutta ja pyörtyilleet kaupungin kuuluisien taideteosten äärellä. Kolmekymmentä vuotta sitten Italialainen psykiatri Graziella Magherini antoi oireilulle nimen Stendhalin syndrooma.

Se ei ole virallisesti sairaus.

Se ei ole taideähkyä, joka saattaa tulla valtavassa Uffizin taidegalleriassa Firenzessä tai Pariisin Louvre-taidemuseossa.

– Taideähky on rasitusilmiö, kun ei enää jaksa katsoa yhtään mitään. Stendhalin syndrooman aiheuttaa yksittäinen taideteos yllättäen.

Anna Kortelainen ei itse ole kokenut oireyhtymää, mutta taiteeseen eläytyminen on hänellekin tuttua. Jopa niin, että lempisäveltäjän teosten kuunteleminen Helsingissä Musiikkitalossa tuntuu mahdottomalta.

"Liikutun musiikista niin paljon, että häiritsen muita kuuntelijoita itkemisellä ja niistämisellä." Anna Kortelainen

– On fantastista liikuttua musiikista, mutta suosikkieni kohdalla minulla ei ole mitään asiaa Musiikkitaloon. Liikutun musiikista niin paljon, että häiritsen muita kuuntelijoita itkemisellä ja niistämisellä. En halua mennä sinne pilaamaan muiden eleganttia iltaa.

Poliisin laulama joululaulu sai tunteet pintaan

Jouluaikaan ihminen on erityisen altis tunneryöpsähdyksille. Niiden valtaan voi joutua yhtä lailla katsoessaan lapsen tonttutanssiesitystä koulun joulujuhlassa tai kuullessaan Vesa-Matti Loirin laulavan radiossa Varpunen jouluaamuna.

Joskus tunnekuohu yllättää, vaikkei edes ole niin sanottu jouluihminen.

Anna Kortelainen muistaa jouluyön muutama vuosi sitten. Tietokoneen näytöllä pyöri Oulun tuomikirkossa kuvattu video, jossa tenori Petrus Schroderus laulaa urkujen säestyksellä ranskalaislähtöisen joululaulun Oi jouluyö! Se on videopalvelu YouTubesta löytyvä Oulun poliisin joulutervehdys.

– Kirkossa laulaja seisoo yksin täysissä poliisin remeleissä ja laulaa upealla äänellään joululaulua. Hän on samalla niin äijämäisen oloinen. Vaikka en ole jouluihminen, enkä kristitty, se vaan liikutti niin paljon. Siinä oli jotain suloisen haikeaa.

Jos ihmisellä on sydroomaan viittaavia oireita, tai ylipäätään kykenee eläytymään ja tuntemaan, hän on elossa.

– On elossa, eikä liian kyyninen. Hän pystyy yllättämään itsensä ja siirtymään mielentilaan, joka on kyky. Se on liikuttumisen kyky, Anna Kortelainen sanoo.

Mikä sinua vavahdutti? Oliko se esimerkiksi musiikki, kirja, kuvataide, teatteriesitys tai elokuva? Kerro kokemuksestasi ja osallistu keskusteluun.

Lue myös: Stendhalin syndrooma - hurmioitumista taiteen äärellä

Taiteilijaperheeseen Italian Parmassa vuonna 1941 syntynyt Bernardo Bertolucci loi aluksi kirjailijanuraa, mutta siirtyi sittemmin elokuvan pariin. 1960-luvulla hän työskenteli Pier Paolo Pasolinin apulaisohjaajana, mutta ryhtyi niittämään mainetta omilla elokuvillaan 1970-luvulla.

Politiikkaa ja seksuaalisuutta käsitelleet Fasisti (1970) ja Marlon Brandon tähdittämä Viimeinen tango Pariisissa (1972) nostivat Bertoluccin maailmanmaineeseen.

Viimeinen tango Pariisissa kohahdutti avoimella seksuaalisuudellaan ja etenkin sen kuuluisaa raiskauskohtausta on puitu mediassa vielä viime vuosinakin. Naispääosan esittäjä Maria Schneider on muun muassa kertonut, että kohtaus tuli hänelle yllätyksenä ja että elokuva pilasi hänen elämänsä ja toi hänelle traumoja.

Vuonna 1976 valmistunut, Italian historiasta kertova 1900-elokuva taas tunnetaan yhtenä pisimpänä kaupalliseen levitykseen päässeenä elokuvana. Sen alkuperäinen kesto on 317 minuuttia.

Viimeinen keisari kahmi palkintoja

Bertoluccin uran huipentuma on visuaalisesti komea, vuonna 1987 valmistunut Viimeinen keisari -elokuva, joka kertoo Kiinan viimeisen keisarillisen hallitsijan Pu Yin tarinan. Elokuva voitti yhdeksän Oscaria ja se palkittiin kaikissa kategorioissa, joissa se oli ehdolla. Lisäksi se sai BAFTA - ja Golden Globe -palkintoja.

Viimeisen keisarin mittasuhteista kertoo se, että sitä oli tekemässä lähes 20 000 avustajaa. Viimeinen keisari oli myös ensimmäinen länsimainen elokuva, jota päästiin kuvaamaan Pekingin Kielletyssä kaupungissa. Lisäksi Kiinan viranomaiset antoivat Bertoluccille vapaat kädet toimia historiallisesti merkittävällä alueella.

Sekä Euroopassa että Hollywoodissa työskennellyt Bertolucci ohjasi 2000-luvulla harvakseltaan. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi vuonna 2012 valmistunut draama Io e te.

Bernardo Bertoluccin tiedottajan mukaan ohjaaja menehtyi syöpään.

Maanantaista 7.1.2019 lähtien Yle TV1 tarjoaa täyden uutispalvelun aamusta iltaan. Suurin muutos nähdään arki-illoissa. TV2:n illan uutiset ja Urheiluruutu siirtyvät TV1:een ja saavat myöhäisillasta seurakseen valtakunnallisen alueuutislähetyksen, Uutis-Suomen.

Uusi 20 minuutin uutispaketti nähdään arkisin ajankohtaisohjelmien jälkeen klo 21.45. Viikonloppuisin noin klo 22 on tarjolla kymmenminuuttinen uutiset ja Urheiluruutu.

Yle Uutisten lippulaivalähetyksen klo 20.30 visuaalinen ilme raikastuu 9.1. alkaen. Suuret uutistapahtumat kotimaassa ja ulkomailla saavat enemmän tilaa lähetyksessä.

– Yle TV1:n uutisilta saa tymäkän vahvistuksen. Teemme tiukkoja journalistisia valintoja ja olemme läsnä siellä missä tapahtuu. Annamme enemmän tilaa myös uutisten taustoille ja syventämiselle aina silloin, kun uutistilanne sitä vaatii, sanoo Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen.

Kakkosella enemmän urheilua

Yle TV2 tarjoaa muutoksen jälkeen strategiansa mukaisesti yhä enemmän urheilulähetyksiä ja muita suoria tapahtumia.

– Etenkin urheilun vuoksi Yle TV2:ssa on usein jouduttu jättämään uutislähetyksiä kokonaan pois. Uutisten siirto TV1:een takaa katsojille tasaisemman uutistarjonnan aamusta loppuiltaan, sanoo TV2:n ohjelmapäällikkö Riku Saaranluoma.

– Koska jatkossa myöhäisempi Urheiluruutu nähdään joka päivä, suomalaisten urheilufanien uutispalvelu paranee. Lähetykseen ehtivät raportit ja haastattelut otteluista ja tapahtumista, jotka päättyvät vasta yhdeksän maissa, iloitsee Yle Urheilun päällikkö Panu Pokkinen.

Yle TV1:n uuden uutislähetyksen aikataulut 7.1.2019 alkaen:

Maanantaisin klo 21.55

Tiistaista perjantaihin klo 21.45

Lauantai ja sunnuntai n. klo 22.00 muusta ohjelmistosta riippuen

– MØ on coolein poptähti maailmassa, Alma sanoo.

– Itse olet, tanskalaisartisti heittää takaisin nauraen.

Artistit keskustelevat nopealla tahdilla helsinkiläisessä hotellihuoneessa. Heillä selkeästikin synkkaa keskenään.

Alma ja MØ tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2015 Ruisrockissa. Suomalainen vei tanskalaisen ja hänen kiertueporukkansa bilettämään.

– Vedimme kännit ja se oli hauskaa, MØ muistelee.

Sittemmin laulajat ovat tehneet myös yhteisen kappaleen, Dance for me. Nyt he ovat 17 keikkaa käsittävällä Euroopan-kiertueella. Sunnuntaina kaksikko esiintyi loppuunmyydyssä Helsingin The Circuksessa.

Artistit hehkuttavat, kuinka hauskaa heillä on kiertueella ollut. He kokevat olevansa hengenheimolaisia, etenkin kun puhutaan musiikista.

– Meidän pitäisi tehdä uutta musiikkia yhdessä. Minun managerini on jo puhunut sinun managerisi kanssa, Alma sanoo tanskalaiselle.

Tämän päivän Spaissarit

Alma ja hänen siskonsa Anna pomppivat villisti The Circuksen lavalla. Laulaja pahoittelee lukuisia kirosanojaan, sillä äitikin on katsomossa.

Ei ole epäselvää, kehen reteä artisti vetoaa. Valtaosa loppuunmyydyn keikan yleisöstä on parikymppisiä naisia.

Nuorista naisartisteista on tullut heille roolimalleja. Alma ja kolmekymppinen MØ kuuluvat tyttöporukaan, jossa ovat mukana esimerkiksi ruotsalaiset Tove Lo ja Zara Larsson sekä brittiläiset Charlie XCX ja Dua Lipa.

Kun viisi heistä esitti kappaleen BBC Radio 1:n Live loungessa, heitä kutsuttiin tämän päivän Spice Girls -kokoonpanoksi.

– Ihmiset hämmästelevät sitä, että kannustamme toisiamme emmekä taistele toisiamme vastaan. Tietenkin meidän naisten pitää kannustaa toisiamme musiikkibisneksessä, MØ sanoo.

– Monet luulevat, ettemme ole varmasti edes ystäviä oikeassa elämässä. Miksi teeskentelisin ystävyyttä? En ole hyvä näyttelemään, Alma jatkaa.

Laulajat ovat yhtä mieltä siitä, että yleisö kyllä huomaa feikkaamisen. Popmusiikissa halutaan nykyisin aitoja ihmisiä ja tarinoita. Tämän takia Alma ja MØ varmasti vetoavat nuoriin naisiin.

– En ole koskaan ajatellut olevani roolimalli. Mutta se on ok. En ole täydellinen. Kukaan ei ole, Alma sanoo.

– Sellainen roolimalli on hyvä, koska se on totta, tanskalainen jatkaa.

– Älkää kuitenkaan tehkö kaikkea, mitä minä teen, Alma parahtaa.

– Löytäkää omat tapanne tehdä asioita, MØ sanoo.

Aikuisempi Alma

Alma on parin vuoden aikana julkaissut muutamia kappaleita, mutta esikoisalbumia on saatu odottaa. Konsepti on mennyt muutamaan kertaan uusiksi, sillä artisti on omien sanojensa mukaan kasvanut samalla aikuiseksi.

– Olen 22-vuotias ja täytän kohta 23. Kirjoitin kaikki biisit, kuten Chasing Highsin, kun olin 15. Jossain vaiheessa tuli fiilis, että olen kasvanut näiden juttujen yli. Koen, että olen tosi paljon enemmän aikuinen kuin ennen.

Aikuisemmasta Almasta saatiin maistiaisia viime kuussa julkaistulta Cowboys-kappaleelta. Sunnuntaina Helsingin-keikalla laulaja esitti kaksi uutta kappaletta, L.A. Money ja Summer, jotka molemmat ovat seesteisempiä kuin tähän mennessä kuullut tanssipopkappaleet.

– Puhun levyllä tosi avoimesti rakkauselämästä, ahdistuksesta ja nuoruuden erilaisista kokemuksista. On siellä myös juhlimisesta sekä julkisuudesta, miten se on vaikuttanut muhun.

Alma on työstänyt albumia nimekkäiden tekijöiden kanssa. Vastaavana tuottajana on amerikkalainen Justin Tranter, joka on säveltänyt biisejä esimerkiksi Britney Spearsille, Justin Bieberille, Selena Gomezille ja Gwen Stefanille.

Biisintekijöistä löytyy myös esimerkiksi Andrew Wyatt, joka työstää parhaillaan Miley Cyrusin albumia.

Alman esikoisalbumi hiotaan lopulliseen muotoonsa joulukuussa ja se julkaistaan alkuvuodesta. Laulaja kokee, että hän on nyt saanut käytyä läpi itsensä kanssa sen, minkälainen artisti hän haluaa olla.

– Olen paljon avoimempi ja rohkeampi. Paljon kypsempi ja tiedän asioista paljon enemmän. Tiedän, mitä haluan tehdä ja mulla on enemmän ymmärrystä siitä, mitä tapahtuu. Kolme vuotta sitten mulla tai koko Suomella ei ollut mitään hajua. Jotkut sanoivat, että musta ei tule yhtään mitään ja jotkut sanoivat, että tuosta tulee seuraava Rihanna.

Suomessa seurataan suurella mielenkiinnolla, miten kansainvälisesti menestyimmän artistin maailmanvalloitus jatkuu. Alma myöntää, että paineita on.

– Totta kai mä koen paineita. Mutta mulla on niin hyvä lähipiiri, että ne antaa tehdä mun omaa hommaa. Yritän olla ajattelematta, mutta kaikki nyt kokee paineita, laulaja kuittaa.

Helsingissä sijaitsevan valtakunnallista Arkkitehtuurimuseota pyörittävän säätiön hallituksen entinen puheenjohtaja Marco Steinberg toimi usean vuoden ajan törkeästi säätiölain vastaisesti, selviää Patentti- ja rekisterihallituksen (PRH) tuoreesta päätöksestä.

PRH:n päätös liittyy museon entisen johtajan Juulia Kausteen luottokorttilaskuihin liittyviin epäselvyyksiin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tarkastusmuistiosta kävi viime keväänä ilmi, että Kauste oli käyttänyt museon henkilökohtaista luottokorttia vuosina 2013–2017 hieman yli 100 000 eurolla, mutta matkalaskuista puuttui kuitteja noin 76 000 euron edestä.

Patentti- ja rekisterihallituksen mukaan Steinberg tiesi museonjohtaja Kausteen selvittämättömistä kuluista ja kuittien puuttumisesta viimeistään vuoden 2013 lopulla, mutta ei ryhtynyt asianmukaisiin toimenpiteisiin, vaan antoi tilanteen jatkua.

Steinberg kertoo Ylelle, että hän on itse pyrkinyt heti ohjaamaan toimintaa oikeaan suuntaan, kun ongelmia on ilmaantunut.

– Olen luottanut operatiivisen johdon kykyyn dokumentoida, ja kun huomautettavaa on ollut, olemme hallituksen taholta viestineet tarpeeksi johdolle. Esimerkiksi missään vaiheessa tilintarkastusprosessia tietoomme ei ole tullut, että asiaa ei olisi hoidettu, Steinberg toteaa Ylelle.

Ministeriön raportin jälkeen Kauste alkoi koota kymmenien tuhansien eurojen edestä puuttuvia kuitteja kasaan, ja ministeriön tuoreesta tarkastuskertomuksesta käy ilmi, että kuitit vuosilta 2013–2017 ovat pääosin löytyneet.

Arkkitehtuurimuseon hallituksen mukaan Kausteen selvittämättömiä luottokorttikuluja on enää hieman yli 400 euron edestä.

Löytyneet kuitit eivät muuta Patentti- ja rekisterihallituksen kantaa Steinbergiin.

Se katsoo, että Steinberg pitäisi erottaa tehtävästään Arkkitehtuurimuseon hallituksen puheenjohtajana pitkään jatkuneesta valvonnan laiminlyönnistä, mutta tilanne on jo ehtinyt muuttua.

Steinberg ei ole enää hallituksen puheenjohtaja.

– Päätöstä säätiön puheenjohtajan vaihdoksesta valmisteltiin viime vuodesta alkaen. Museo elää murros- ja nousukautta, ja tässä tilanteessa oli tärkeää varmistaa tiedon siirto seuraavalle puheenjohtajistolle, ja toimintojen jatkuvuus, Steinberg toteaa.

Säätiö vaihtoi puheenjohtajan kesäkuussa, ja Steinberg siirtyi samalla hallituksen rivijäseneksi.

Hän on ilmoittanut jatkavansa siinä tehtävässä vuodenvaihteeseen asti.

Museonjohtaja osti Steinbergilta palveluja

Arkkitehtuurimuseo nousi arvostelun kohteeksi vuosi sitten, kun joukko suomalaisia arkkitehteja kyseenalaisti museon silloisen toiminnan ja tulevaisuuden suunnitelmat.

Samassa yhteydessä kävi ilmi, että museossa oli huono työilmapiiri.

Silloin museonjohtaja Juulia Kauste totesi, että tyytymättömyyden taustalla on muutosvastarintaa.

Pian opetus- ja kulttuuriministeriö, Arkkitehtuurimuseon tärkein rahoittaja, päätti tehdä museoon tarkastuksen, jossa kävi ilmi, että museonjohtaja Kausteen luottokorttikuluista puuttui merkittävä määrä kuitteja.

Muutama kuukausi myöhemmin Kauste sai potkut luottamuspulan takia.

Ministeriön tuoreessa tarkastuskertomuksessa todetaan, että Arkkitehtuurimuseossa on tehty lähipiirihankintoja.

Kauste osti vuonna 2016 Steinbergin Snowcone & Haystack -yritykseltä noin 11 000 eurolla kuratointipalveluja Venetsian biennaleen. Museon mukaan tähän päädyttiin siksi, että Steinberg oli Suomessa mukana tuomaristossa, jonka valitsemista töistä Venetsian näyttely koottiin.

– Suostuin tähän vastahakoisesti, kun muita vaihtoehtoja ei ollut. Perusteina poikkeukselliselle ratkaisulle olivat aikataulun kiireisyys ja kilpailun sekä näyttelyn tiukka sisällöllinen yhteys, Steinberg sanoo.

Lähipiirihankinnoista ministeriö tyytyy toteamaan, että museon täytyy jatkossa hyväksyttää ne museon hallituksella.

Steinberg aloitti Arkkitehtuurimuseon hallituksen puheenjohtajana vuonna 2013. Kauste valittiin museonjohtajaksi (ent. Suomen rakennustaiteen museo) vuonna 2010. Hän johti sitä ennen Suomen kulttuuri-instituuttia New Yorkissa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja ei vielä osaa sanoa, ryhtyykö ministeriö toimenpiteisiin Patentti- ja rekisterihallituksen päätöksen johdosta.

Ministeriö on saanut siitä tiedon vasta tänään maanantaina.

Namedroppauksen SM-titteli ratkottiin maanantai-iltana Helsingissä. Kisan innostamina myös Puoli seitsemän -ohjelman juontaja Susanna Laine haastoi radio- ja tv-juontaja Anni Hautalan kisaamaan julkkisten nimien pudottelussa.

Näiden kollegoiden ja ystävysten tuttavapiiristä ei nimittäin julkimoita puutu.

Susanna Laine aloitti kisan kertomalla tarinan kesäiseltä keikkamatkalta Aikakone-yhtyeen kanssa, jossa lennetään niin helikopterilla kuin kiidetään Sedu Koskisen moottoriveneelläkin. Mukana vilahteli kotimaisten julkkisten lisäksi ulkomaisia tähtiä, kuten Pamela Anderson ja David Hasselhoff.

Anni Hautala puolestaan lähti liikkeelle arkisella kohtaamisella presidentti Tarja Halosen kanssa. Tarinan edetessä kierrokset kovenivat ja myös Hautalan puheissa vilisi kansainvälisiä nimiä aina näyttelijä Sharon Stonesta lähtien.

Hautalan tarinan huipennus liittyi kuitenkin Susanna Laineen kanssa vietettyyn yöhön.

Mutta kumman tarina on kovempi? Katso video Yle Areenasta ja arvioi itse!

Totta vai tarua?

Oikeassa namedroppailukisassa totuutta on vain nimeksi ja liioittelu on sallittua. Myös Susanna Laine myöntää liioitelleensa hieman tarinan loppukohtausta, mutta muuten tarina pitää ainakin pääpiirteittäin paikkansa.

Hautala sen sijaan vakuuttaa, että kaikki on täysin totta.

– Äiti vei käymään Hollywoodissa vuonna 1996, ja kävelin sattumalta Roosevelt-hotelliin samaan aikaan kun Sharon Stone oli siellä. Katsoin, että onpa tutunnäköinen nainen, ja sitten joku sanoi, että "Sharon...". Olin ihan, että ooh!

Katso Anni Hautalan koko vierailu Puoli seitsemän -ohjelmassa:

8.-luokkalaisen Venla Peltosen mielestä elämä olisi aika tylsää, jos ei kävisi teatterissa tai vaikkapa taidenäyttelyissä.

– Jos näkee tumman maalauksen, siinä alkaa ajattelemaan syvällisiä asioita ja ehkä juttelemaan niistä myös kavereiden kanssa. Taiteen avulla tulee mietittyä erilaisia asioita, kuin mitä yleensä miettii, hän pohtii.

Vertti Lipsanen on samaa mieltä siitä, että taiteet ovat hyvää ajanvietettä, jotka parhaimmillaan tuovat tunteita pintaan.

– Jos on kunnon taidetta, niin saatan vähän liikuttuakin, hän kertoo.

Huumori, koulunkäynti ja Donald Trump iskevät

Kun kouvolalaisille kahdeksasluokkalaisille tarkoitetun Taidetestaajat-päivän vetäjä kysyy noin sadalta oppilaalta, minkälaista taidetta he haluaisivat nähdä teatterissa, vastaus on yllättävänkin yksimielinen: aiheeksi toivotaan jotakin ajankohtaista tai vakavaakin, mutta huumorilla höystettynä.

Ajankohtaisia aiheita heistä ovat esimerkiksi ilmastonmuutos tai poliittiset päättäjät, kuten Donald Trump. Mutta osaavatko aikuiset tehdä tarpeeksi vetävää taidetta nuorisolle?

– En ole nähnyt vielä mitään sellaista, mikä olisi ollut sataprosenttisen täydellistä, mutta aika hyvää tarjonta on. Se riippuu siitä, kuka taidetta katsoo, Venla Peltonen tuumii.

Vertti Lipsanen toivoo, että nuorilta kysyttäisiin useammin mielipidettä siitä, millaisesta taiteesta he ovat kiinnostuneita. Lipsanen itse menisi mielellään katsomaan näytelmää, jossa käsiteltäisiin koulunkäyntiä ja ihmissuhteita.

– Koulunkäynti on itselleni aikalailla se ajankohtaisin asia, hän sanoo.

Jokainen on tarvinnut taidetta

Kouvolan Eskolanmäen koulun kahdeksasluokkalaiset näyttävät yhtä aikaa hämmentyneiltä, huvittuneilta ja innostunelta päästessään puvustamaan Kouvolan Teatterin näyttelijöitä ja seuraamaan heidän improvisointiaan.

– Taide saa aivot hyrräämään, toteaa 8.-luokkalainen Iina Taavila.

Toisin sanottuna he pääsivät mukaan tekemään taidetta. Mutta miten 8.-luokkalaiset itse määrittelevät sanan taide?

– Se on erilaista eri puolilla maailmaa. Suomessa sitä ovat ainakin musiikki, elokuvat ja teatteri, tuumii Venla Peltonen.

Elina Anttonen lisää listaan tanssiesitykset ja maalaukset, ja Piitu Ahlstedtin mielestä myös käsityöt ovat taidetta. Eniten näihin viiteen kouvolalaisen nuoreen iskee esittävä taide. Varmastikin siksi, että he itse ovat ilmaisutaitoluokalla.

– Joidenkin mielestä teatterin harrastaminen on ihan outoa, Elina Anttonen naurahtaa.

– Minulle se on todella tärkeää. Taide kiinnostaa minua enemmän, kuin joitakin kavereitani. Varmaankin siksi, koska olen itse ollut paljon sen parissa näyttelemisen ja tanssin merkeissä.

Tanssia ja itseilmaisua rakastaa myös Piitu Ahlstedt – se on hänen juttunsa. Hän on kuitenkin huomannut, ettei ole yksin.

– Jokainen tuntemani henkilö on tarvinnut taidetta ainakin joskus elämässään, hän kertoo.

Rooliin eläytyminen innostaa

Teatterin tyylilajeista Eskolanmäen koulun ilmaisutaitoluokkalaiset nimeävät parhaiksi musikaalit, komediat ja farssit. Ripaus romantiikkaakin on hyvä olla mukana.

Tarpeen tullen ilmaisutaitoluokkalaiset olisivat itsekin valmiita ottamaan teatterilavan haltuun.

– Tulee jännittävä fiilis, kun pääsee näyttämölle, kertoo Iina Taavila.

Venla Peltosen mielestä näyttelemisessä parasta on rooliin eläytyminen.

– Vaikka omana itsenäänkin on kiva olla, siinä saa hetken olla joku muu, hän sanoo hymyillen.

Taidetestaajat vie 8.-luokkalaiset kulttuurielämysten äärelle

Taidetestaajat vie kaikki maan kahdeksasluokkalaiset vuoden aikana kahteen erilaiseen kulttuurikohteeseen, toisen lähialueelle ja toisen muualle Suomeen.

Tavoitteena on tarjota koululaisille kimmoke kulttuurin harrastamiseen. Yhteensä testaajia on tänä vuonna 60 000.

Taidevierailunsa jälkeen koululaiset käyvät Taidetestaajat-nettisivuilla arvioimassa kokemaansa. Sen perusteella 8.-luokkalaisten lempitaidetta on musiikki, jonka parhaimmaksi nimeää peräti 40 prosenttia koululaisista. Sen jälkeen suosituimpia ovat kuvataide ja elokuvat.

Taidetta ainakin kerran viikossa harrastaa noin puolet 8.-luokkalaisista. Suurin osa taidetestaukseen osallistuneista voisi kuvitella osallistuvansa jonkinlaiseen taide- tai kulttuuritapahtumaan myös jatkossa.

Taidetestauksen järjestävät koulujen kanssa Suomen kulttuurirahasto, Suomen lastenkulttuurikeskusten liitto ja Svenska kulturfonden.

Helmikuussa Ylen kanavilla nähtävä Muumilaakso-sarjan ääninäyttelijät on julkaistu. Muumipeikkona kuullaan sketsisarja Putouksesta ja YleLeaksistä tunnetuksi tullut koomikko ja näyttelijä Joonas Nordman. Niiskuneidille antaa äänensä näyttelijä Alina Tomnikov, joka on myös ollut Putouksessa ja tehnyt muun muassa omaa Alina idässä -matkailuohjelmaa.

Muumimammana on Satu Silvo ja Muumipappana Ville Haapasalo, joka on tuttu monista matkailuohjelmista. Pikku Myynä kuullaan näyttelijä Kiti Kokkonen, jonka sketsihahmo Tanhupallo voitti hahmokisan kevään Putouksessa.

Nuuskamuikkusen roolin ottaa haltuunsa laulaja ja näyttelijä Olavi Uusivirta. Nipsun ääni tulee Markku Haussilalta, joka on tehnyt uraa näyttelijäntyön lisäksi tanssijana ja koreografina.

Sarja on suomalais-brittiläinen yhteistuotanto, jossa on 13 osaa. Sarjan taustatekijöissä on muun muassa Wallace & Gromitia ja Late Lammasta tehneitä ammattilaisia. Ohjelma saa ensiesityksensä Ylellä 25.2.2019.

Sarjan ruotsinkielisessä versiossa Muumien ääninä kuullaan muun muassa Christoffer Strandberg (Muumipeikko), Maria Sid (Muumimamma), Carl-Kristian Rundman (Muumipappa) ja Edith Hölmström (Niiskuneiti).

Lue lisää:

Uusi Muumilaakso-animaatio tuo rakastetut muumit nykypäivään

Radioiden soittolistat herättävät monenlaisia tunteita, useimmiten negatiivisia. Yleinen näkemys on, että soittolistojen vuoksi radiokanavilla soivat samat hitit yötä päivää, eikä monipuolisuudesta ole tietoakaan. Julkisen palvelun Yleisradiollakin on soittolistat. Musiikkiradio on pilalla.

Kun asiaa tutkitaan tieteellisesti, käy kuitenkin ilmi, ettei näin ole asian laita.

Yliopistotutkija Heikki Hellman Tampereen yliopistosta ja muusikko-tutkija Arto Vilkko ovat kartoittaneet Suomen kolmen suurimman radiokanavan musiikkitarjontaa vuosina 2013 ja 2017. Ensi viikolla julkaistavan tutkimuksen tulos on, että samasta formaatista huolimatta kanavat soittavat erilaista musiikkia. Myös toistojen määrässä on suuria eroja.

Hellman ja Vilkko tutkivat Yle Radio Suomen, Radio Novan ja Radio Suomipopin soittolistoja ja niiden rakenteita. Näiden kolmen "aikuiseen makuun" musiikkia soittavan kanavan yhteenlaskettu kuunteluosuus on lähes puolet kaikesta radion kuuntelusta.

Soittolistat ovat tärkeä osa kanavan ilmettä

Soittolistat ovat tärkeitä radiokanaville. Niiden avulla kanavat luovat ilmeensä ja profiloituvat yleisölleen. Kaupallisella puolella kappaleet testataan koeyleisöllä ennen soittolistalle pääsyä. Ylen kanavilla musiikin valitsee musiikkipäällikön johtama raati.

– Soittolistalle otetaan sellaista musiikkia, jota radioasema olettaa oman kohderyhmänsä haluavan kuunnella, Hellman sanoo.

Kun Radio Nova nojaa yhä vahvemmin kuulijoiden nostalgian nälkään, Radio Suomipop uskoo uuden kotimaisen musiikin voimaan.

– Radio Nova on selvästi halunnut erottautua Radio Suomipopista ja tarjota kansainvälisen vaihtoehdon sille, Hellman pohtii.

Julkisen palvelun velvoitteen ansiosta Yleisradio puolestaan soittaa monipuolisesti kaikkea, painopisteen ollessa suomalaisessa musiikissa. Radio Suomen monipuolisuutta tukevat erikseen toimitetut musiikkiohjelmat, jotka eivät perustu soittolista-ajatteluun. Ne soittavat ajatonta populaarimusiikkia, jota ei tavallisesti formaattiradiosta kuulla.

Sama kappale soi jopa kymmenen kertaa päivässä

Kun vielä vuosituhanteen vaiheessa huomattava osa suomalaisista huippuartisteista esitti kappeleensa englanniksi, tänä päivänä popmusiikin kieli on suomi. Tämä on mahdollistanut Radio Suomipopin kaltaisen kanavan synnyn.

Radio Suomipop soittaa nimensä mukaisesti vain suomalaista musiikkia. Yle Radio Suomella kotimaisuusaste on reilu puolet, kun taas Radio Novalla kotimaisen musiikin osuus on laskenut hieman yli 40 prosentista reiluun 14 prosenttiin.

Vaikka Radio Suomipop soittaa ainoastaan kotimaista musiikkia, Yle Radio Suomi tarjoaa lähes viisikertaa monipuolisemman kattauksen kotimaisia artisteja.

Tämä selittyy toistolla.

Kun Radio Suomessa yksi kappale soi keskimäärin 1,2 kertaa viikossa, Radio Novalla soittolistalle päätyneen kappaleen kuulee keskimäärin kolme kertaa ja Radio Suomipopilta yli yhdeksän kertaa viikossa. Suosituimmat kappaleet soivat Radio Suomessa keskimäärin kerran päivässä, Radio Suomipopilla yli kymmenen kertaa.

– Kaupalliset kanavat perustuvat siihen, että ne ovat hyvin ennustettavia. Siihen, että milloin tahansa avaat sen oman kanavasi, niin sieltä tulee todennäköisesti juuri niitä biisejä, joita olet toivonut ja odottanut, Hellman toteaa.

Kaupallisten radioiden soittolistat muuttuvat hitaasti

Tutkijat eivät löytäneet suuria yllätyksiä soittolistojen syövereistä. Yksi asia kuitenkin pisti silmään. Se on se, kuinka hitaasti kaupallisella puolella soittolistat muuttuvat.

– Se ei ole yllättävää, että saman vuoden keväänä ja syksynä on samoja esityksiä. Yllättävää sen sijaan on se, että vuoden 2013 soittolistakappaleita toistuu vielä vuonna 2017, Hellman ihmettelee.

Tätä ilmiötä ei ollut havaittavissa Yle Radio Suomessa laajan tarjonnan ansiosta.

Mistä sitten vaikutelma musiikkivalinnoiden samanlaisuudesta johtuu?

Yksi selitys on se, että ihmiset kuuntelevat usein vain muutamaa radiokanavaa. Silloin soittolistat ovat nopeasti kuunneltu läpi.

Toinen selitys saattaa löytyä itse popmusiikista, joka muoteja seuratessaan alkaa kuulostaa samalta.

Ja ehkä mukana on myös ripaus vanhoihin olettamuksiin ripustautumista.

– Siitä on tullut puhetapa. Me ollaan yritetty osoittaa, että kanavat eivät ole samanlaisia, vaan ne erottuvat toisistaan, Hellman sanoo.

Tämän jutun keskusteluosiossa voit esittää kysymyksiä Radio Suomen musiikkipäällikkö Johan Lindroosille kanavan musiikkitarjonnasta, soittolistoista, radion kilpailutilanteesta tai mistä vain aiheessa mieltäsi askarruttavasta. Kysymyksiä kerätään tiistain ajan ja Lindroosin vastaukset ovat luettavissa keskiviikkona julkaistavassa jutussa. Tervetuloa mukaan!

Kuuntele myös:

Soiko radiossa koko ajan sama musiikki? Tutkija: "Radio Suomen musiikkitarjonta on äärimmäisen monipuolinen"

Joensuulainen Maria Kähäri puhuu lapsilleen karjalan kieltä, vaikka se ei ole hänen äidinkielensä. Kähärin ukin äidinkieli oli karjala, mutta omille lapsilleen ukki puhui suomea. Karjalankielisen suvun perinteet katkesivat, mutta Maria Kähäri päätti aikuisiällä elvyttää ne uudelleen. Hän opetteli lapsuudessaan ukilta kuulemansa kielen, livvinkarjalan, ja puhuu sitä nyt kotikielenä 5- ja 11-vuotiaille lapsilleen.

– Esikoisen ollessa pieni oma kielitaitoni ei vielä ollut kovin hyvä. Olen aina puhunut hänelle sekaisin karjalaa ja suomea. Kuopukselle olen aina puhunut vain karjalaa, ja hän myös vastaa minulle karjalaksi, Kähäri sanoo.

Kähäri myös opiskelee karjalan kieltä sivuaineena Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Karjala olisi Kähärin pääaine, jos se olisi mahdollista.

Suomessa asuu noin 5 000 karjalankielistä, arvioi Karjalan Sivistysseura. Väestörekisterissä karjalan kieli on kuitenkin merkattu äidinkieleksi vain 200 ihmiselle. Kähäri ja hänen lapsensa ovat yhdet heistä.

– Toivoisi tietenkin, että kaikki, jotka kokevat itsensä karjalankielisiksi, vaihtaisivat sen myös väestörekisteriin, sanoo Kähäri ja vinkkaa, että muutoksen voi tehdä näppärästi netin kautta.

Kelan päätöksiä tai veroilmoitusta ei silti saa karjalaksi, vaan asiointikielenä on suomi tai ruotsi.

Tänään vietetään karjalan kielen päivää. Karjalan kieli sai Suomessa vähemmistökielen statuksen vuonna 2009.

Leikkikaverit rajan takana

Maria Kähäri toivoo, että karjalan kielen käyttö arkikielenä lisääntyisi.

– Kieltä saatetaan käyttää juhlapuheen alkusanoissa, mutta sen jälkeen vaihdetaan kieleksi suomi, Kähäri sanoo.

Lasten arjessa karjalankielistä juttuseuraa ei ole äidin lisäksi paljoa saatavilla. Välillä Kähäri vierailee lastensa kanssa Venäjän Karjalassa Vieljärvellä sijaitsevassa kielipesässä.

Karjalan kielen tutkija Natalia Giloeva huomauttaa, että kaikki karjalankieliset ovat vähintään kaksikielisiä.

– Suomeen on muuttanut Venäjän Karjalasta paljon karjalaisia, joita pidetään venäläisinä. Olisi syytä vahvistaa karjalankielisten identiteettiä rajan molemmin puolin.

Arkkitehtuurin valtionpalkinto jaettiin kahdelle arkkitehdille, Trevor Harrisille ja Hennu Kjisikille. Harris ja Kjisik ovat rikastuttaneet suomalaista ja kansainvälistä arkkitehtuurikenttää jo vuosikymmenten ajan. Yhteisessä toimistossa on syntynyt korkeatasoisia toteutuksia ja arkkitehtuurikilpailujen voittoja, kuten tämänvuotinen Hakaniemenrannan ideakilpailu.

Muotoilun valtionpalkinnon sai muotoilija, kuvittaja Klaus Haapaniemi, joka toimii laaja-alaisesti ja kansainvälisesti muotoilun kentällä. Palkintoraadin mukaan hänen tunnistettava, omintakeinen tyylinsä tulkitsee modernilla tavalla suomalaista kansanperinnettä ja koristetaidetta.

Elokuvaohjaaja Zaida Bergroth sai elokuvataiteen valtionpalkinnon, ja harmonikkataiteilija Maria Kalaniemi musiikin valtionpalkinnon. Kalaniemi on säveltäjänä ja muusikkona laajentanut harmonikan perinteistä roolia kansanmusiikissa. Raadin mukaan Bergroth taas on ansioitunut erityisesti perheen sisäisten jännitteiden ja perhesuhteiden kuvaajana, mikä näkyy myös hänen viimeisimmässä elokuvassaan Miami.

Cembalisti Marianna Henriksson ja koreografi Anna Mustonen palkittiin esittävien taiteiden valtionpalkinnolla, samoin dramaturgi, teatteriohjaaja ja esitystaiteilija Anna-Mari Karvonen sekä dramaturgi Marja Louhija.

Suomentaja Vappu Orlov ja kirjailija Maarit Verronen saivat kirjallisuuden valtionpalkinnot. Verronen tunnetaan spekulatiivisen fiktion uranuurtajana Suomessa.

Annette Arlanderille monitaiteen valtionpalkinto

Visuaalisten taiteiden valtionpalkinnot myönnettiin kuvataiteilija Sasha Huberille, mediataiteilija Anneli Nygrenille, sarjakuvataiteilija Kati Rapialle sekä valokuvataiteilija Susanna Majurille.

Taiteilija Annette Arlander sai monitaiteen valtionpalkinnon. Palkintoraadin mukaan Arlander on monipuolinen taiteilija, jonka teoksissa maisemasta tulee esitys puheen tai videon avulla. Hänen voimansa on liikkua ympäristön, videon ja performanssin muodostamassa välitilassa.

Taiteen edistämiskeskuksen (Taiken) asiantuntijoina toimivat valtion taidetoimikunnat päättävät vuosittain alansa valtionpalkinnoista. Palkinnon voi saada taiteilija tai taiteilijaryhmä tunnustuksena kolmen edellisen vuoden aikana valmistuneesta ansiokkaasta työstä tai suorituksesta.

Palkinnon voi saada myös taiteilija, joka on toiminut pitkään ja ansiokkaasti oman taiteenalansa hyväksi. Myös taiteenalan yhdistys tai muu yhteisö voidaan palkita. Suuruudeltaan taiteen valtionpalkinnot ovat 14 000 euroa. Palkinnot maksetaan Veikkauksen tuotosta.

Leväluhdan suolampeen puolitoista tuhatta vuotta sitten päätyneet vainajat ovat paljastaneet alkuperänsä salaisuuden. Kauan sitä ehdittiinkin arvuutella. Pohdittu on muun muassa, olivatko he suomalaisten orjia tai oliko heidät kenties uhrattu.

Ensimmäinen tutkimus Suomen muinaisten asukkaiden DNA:sta on antanut vastauksen: he olivat tuolta ja täältä tulleiden geenien sekoitus eli kerroksellisia, aivan kuten me Suomen nykyisetkin asukkaat.

Arkeologit ovat jo kauan löytäneet samoilta kaivauksilta niin skandinaavisia kuin paljon etelämpää tulleita esineitä. Omin päin ne eivät ole kulkeutuneet, kyllä niitä on täytynyt kuljetella. Ihmiset ovat liikkuneet ja väestöt sekoittuneet.

Uudessa tutkimuksessa sen vahvistavat myös geenit.

Kolmen koko perimä selvisi

Isonkyrön Leväluhdan rautakautisesta vesikalmistosta on löydetty noin 90 ihmisen luita. Valtaosa oli naisia ja lapsia.

Orgaaninen aines ei säily Suomen happamassa maaperässä. Myös ihmisruumiit häviävät nopeasti.

Leväluhtalaisten DNA on säilynyt kosteissa olosuhteissa. Se tekee heistä poikkeuksellisia. Tutkijat onnistuivat selvittämään kolmen leväluhtalaisen koko genomin.

Tutkittavina oli myös kahdeksan vainajan luita Kuolan niemimaalta. Kuusi oli elänyt Bolšoi Oleni Ostrovissa eli Suuressa Peurasaaressa kolme ja puoli vuosituhatta sitten. Kahden verrokin luut olivat peräisin 1700–1800-lukujen saamelaiselta hautapaikalta Tšaimni Varresta.

Meissä on yhä himppu siperilaista

Tutkimus kertoo, että leväluhtalaisten aiempaan metsästäjä-keräilijä- ja maanviljelijäperimään oli sekoittunut Siperiasta tulleita geenejä.

Kuolan muinaisten asukkaiden siperialaisuus oli tullut perimään 4 000 vuotta sitten ja osoittautui Suuren Peurasaaren tutkituilla hyvin vahvaksi, puolikkaaksi heidän perimästään. Myöhemmin sitä levisi myös Suomen alueelle.

Siperian muistoja suomalaisissa ja saamelaisissa on edelleen sekoittuneena muuhun eurooppalaiseen perimään, kertoo Sugrige-hankkeen johtaja professori Päivi Onkamo.

Helsingin ja Turun yliopistojen hankkeen lyhenne tulee sanoista SUomalais-uGRIlainen muinaisGEnomi -projekti.

Etelän saamelaisasutus kesti pitkään

Leväluhtalaisten lähimmiksi nykysukulaisiksi osoittautuivat tämän päivän saamelaiset.

Suomessa siis asui vielä rautakaudella geneettisesti saamelaisten kaltaista väestöä paljon etelämpänä kuin nyt, kertoo arkeogeneetikko Kerttu Majander Helsingin yliopistosta ja saksalaisesta Max Planck -instituutista.

Samaa todistavat myös saamelaisvaikutteet Leväluhdan alueen paikannimissä, sanoo Leväluhta-projektin johtaja arkeologi Anna Wessman Helsingin yliopistosta.

Siperialainen perimä on saamelaisilla vahvempi kuin millään muulla eurooppalaisella nykyväestöllä, mutta suomalaisetkin poikkeavat muista eurooppalaisista.

Onkamo kuvailee sitä pieneksi eriäväisyydeksi Aasian suuntaan.

Viikinkimorsian lännestä

Yksi Leväluhdan vainajista on perimältään erilainen kuin muut. Hän on voinut olla vaikka viikinkimorsian, Onkamo sanoo.

– Tutkimus näyttää käytännössä, että muuttoliikettä on ollut paljon jo muinaisina aikoina. Uudet sukupolvet ovat olleet muuttajien ja paikallisten asukkaiden sekoituksia.

Oletettavaa on, ettei liike ollut yksisuuntaista, vaan Siperian ja Suomen pronssikautiset asukkaat olivat tekemisissä keskenään, vaikka välimatkat olivat pitkiä.

Ihmiset saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa vuodenajan mukaan ja käydä keskenään kauppaa. Samalla elintavat, kulttuuri ja kielet lienevät vaikuttaneet toisiinsa.

Keitä tuli ennen saamelaisia?

Nature Communications -lehdessä julkaistu tutkimus ei suinkaan ole Sugrigen viimeinen. Vielä vanhemmista näytteistä haluttaisiin selvittää muun muassa se, millaista väestöä Suomessa ja Skandinaviassa asui ennen saamelaisia.

Kielentutkijoiden mukaan saamea puhuneita alkoi tulla näille main 2 700 vuotta sitten. Oliko täällä jo asuneilla vain eri kieli, vai olivatko he myös geneettisesti erilaisia?

– Me haluaisimme katsoa, mistä elementeistä silloiset asukkaat oli pistetty kokoon, Onkamo sanoo.

Arkeologeilla puolestaan on tutkittavana monta kiinnostavaa asiaa leväluhtalaisista. Missä he elivät? Mitä he söivät? Ja miksi lähdehaudassa on niin vähän miehiä?

Onkamo ja Majander ovat toimittaja Leena Mattilan haastateltavina Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä, jonka voit kuunnella Yle Areenasta.