Oopperan hallitus kuulee Paasikiven jatkokaudesta vielä orkesteria, kuoroa ja solistikuntaa ennen kuin se tekee päätöksensä.

Helsingin Sanomien mukaan oopperan solistit ovat olleet tyytymättömiä siihen, että laulajia ei enää palkata solistikuntaan määräaikaisille tai vakinaisille sopimuksille. Sen sijaan ooppera käyttää freelancer-laulajia.

Hallituksen perusteluiden mukaan Paasikivi on kehittänyt kaudellaan oopperan toimintaa monipuolisesti ja strategian mukaisesti. Paasikiven johtajakaudella oopperaesitysten taiteellinen taso ja käyttöasteet ovat olleet korkeat. Hän on myös saanut taloon useita merkittäviä suomalaiskapellimestareita.

Seuraava hallituksen kokous on 18. joulukuuta.

Lilli Paasikivi aloitti Kansallisoopperan taiteellisena johtajana vuonna 2013. Vuonna 2015 kautta jatkettiin vuoteen 2020.

Helsinkiläisessä gay-klubi Herculeksessa on kuuma, melkeinpä tulinen tunnelma. Lavalla on juuri vieraillut napatanssija, ja nyt yökerhon täyttävät irakilaisen juhlinta- ja bilemusiikin eksoottiset soundit. Yleisö, josta suurin osa on lähi-itätaustaisia, tanssii estottomasti.

Yalla Habibi -tanssipartyja on järjestetty Herculeksessa vuoden päivät, ja kysyntää tällaiselle tapahtumalle on pääkaupunkiseudulla selvästi ollut – etenkin syksyn 2015 jälkeen.

– Lähi-idästä oli tullut Suomeen tuolloin aika paljon myös seksuaalivähemmistöjen edustajia. Reilu vuosi sitten he olivat jo saaneet turvapaikkoja ja kotoutuminenkin oli päässyt vauhtiin. He pääsivät myös sisään ravintoloihin ja halusivat tietenkin mielellään kuulla omien kotiseutujensa musiikkia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueelta, Raino Mäkinen muistelee.

Mäkinen oli fanittanut jo pitkään Lähi-idän soundeja muun maailmanmusiikin lisäksi, ja niinpä hän ryhtyi samanhenkisten ystäviensä kanssa tuumasta toimeen. Partyja ryhdyttiin toteuttamaan Herculeksessa, koska yökerho suhtautui ideaan myötämielisesti ja tuli monessa asiassa vastaan. Käytännössä Mäkinen ystävineen on hoitanut DJ-musiikin, bändit ja mainonnan, ja yökerho on vastannut kaikesta muusta.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Yalla Habibia on järjestetty kerran kuukaudessa, ja mukana on ollut myös live-bändejä. Yleisöä on riittänyt muun muassa Irakista, Syyriasta, Libanonista sekä Iranista, mutta myös Israelista. Joukkoon on mahtunut myös assyrialaisia, jotka ovat Lähi-idän kristittyjä.

Lisäksi klubilla on kyseisten alueiden musiikista innostuneita suomalaisia ja asiaskuntaan on luonnollisesti mahtunut myös heteroita ja heteropariskuntia, koska tämäntyylisestä musiikista ei pääkaupunkiseudulla ole ylitarjontaa.

Raino Mäkisen mukaan yksi Yalla Habibin tavoitteista on tuoda yhteen maahanmuuttajia ja suomalaisia, jolloin kotoutuminenkin uuteen kotimaahan sujuu paremmin.

– Tämä on myös ollut yksi keskeisistä tavoitteistamme – saada ihmiset ystävystymään, mikä auttaa kotoutumista ja suomen kielen oppimista, Mäkinen painottaa.

Marraskuun klubilla kuultiin irakilaisen ja dj-musiikin lisäksi oud-soittaja Ali Haithemin luotsaaman yhtyeen Lähi-idän perinteeseen nojaavaa maailmanmusiikkia.

– Kysyntää on riittänyt, koska olemme oikeastaan ainoa ryhmä Suomessa, joka soittaa musiikkia tämän kaltaista musiikkia klassiseen lähi-itäläiseen tyyliin, Bagdadista kotoisin oleva Haithem kertoo.

Haithemille homoravintolassa esiintyminen ei ole ongelma.

– Seksuaalisuus on jokaisen yksityisasia, joten jokainen tekee mitä haluaa ja ihmiset ovat erilaisia. Minulla on myös homokavereita, joten ei minulla ole tämän asian kanssa minkäänlaista ongelmaa.

Vapaiden rytmien lumoissa

Suomessa jää usein huomaamatta, että Lähi-idässä tehdään uskonnollisen musiikin lisäksi paljon myös sekulaaria tanssimusiikkia, joka ei pohjimmiltaan eroa länsimaisesta vastineestaan – alueella on omat listahittinsä, pop-tähtensä ja intohimoiset faninsa. Perusideana on saada ihmiset tanssimaan, eikä sanoituksissa pohdita kovinkaan syvällisiä asioita.

– Tunnen jonkin verran lyriikoita, ja niissä kerrotaan samoista asioista kuin täälläkin: on rakkauslauluja ja ihmissuhdeongelmien puintia. Lähi-idästä löytyy toki paljon yhteiskunnallisesti kantaaottavaa musiikkia, mutta tanssimusiikin tarkoitus kaikkialla maailmassa on lähinnä tuoda ihmisiä yhteen, eikä käsitellä poliittisia asioita, Raino Mäkinen kertoo.

Niinpä Yalla Habibi -klubilla ei soiteta uskonnollista musiikkia tai lauluja, jotka pohjautuvat vastakkainasettelulle ja toisten mollaamiselle.

Mäkinen itse pitää Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maiden tanssimusiikista vapaan rytmityksen takia.

– Se eroaa aika paljon globaalista afrikkalaisperäisestä musiikista, jossa on tasaisempaa rytmitystä. Vapaaseen ja soljuvaan rytmiin voi eläytyä paremmin kuin tasarytmiseen musiikkiin.

Lähi-idän tanssityyleissä on mukana yhä moderneja versioita perinnejuhlatansseista, kuten jo muinaisten foinikialaisten ajoilta periytyvä dabke-tanssi sekä kurdien halparke-tanssit, joita tanssitaan letkassa tai piirissä, käsi kädessä, tutut ja tuntemattomat ihmiset yhdessä. Modernille dabkelle on myös tyypillistä se, että sitä voi tanssia kukin omin askelein ja omalla tanssitaitotasolla, mutta silti letkassa yhdessä muiden kanssa.

Tämän hetken Lähi-idän kuumin musiikki tulee Egyptistä. Sherine Sayed Mohammed Abdel-Wahab eli tuttavallisemmin Sherine hallitsi äskettäin Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan videolistoja kolmella kappaleellaan. Kuvankauniin laulajattaren, näyttelijättären ja televisiotähden suosituimpiin kuuluva biisi, Mash'er, on saanut Youtubessa 157 miljoonaa kuuntelukertaa.

Lähi-idän kestosuosikkeihin kuuluu myös libanonilainen pop-ikoni Nancy Ajram, joka esiintyy säännöllisesti Euroopan ja Yhdysvaltojen suurkaupungeissa, kuten Las Vegasissa ja Pariisissa. Ajramin Instagram-tilillä on 18 miljoonaa seuraajaa ja hänet on muun muassa valittu yhdeksi vaikutusvaltaisimmista henkilöistä arabimaailmassa.

Tappouhkauksia ja esiintymiskieltoja

Kuten länsimaisen musiikin parista, myös Lähi-idästä löytyy avoimesti homoseksuaaleja ja transsukupuolisia artisteja. Beirutilaisen, indie-rockia esittävän Mashrou´Leila -yhtyeen laulaja Hamed Sinno on avoimesti gay ja hän on puhunut paljon seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksien puolesta. Sinnon kasvot ovat koristaneet useiden homojulkaisujen, kuten ranskalaisen Têtun, kansia.

Ihan helppoa ei Mashrou´Leilan taival ole arabimaailmassa ollut. Yhtyettä on muun muassa kielletty useita kertoja esiintymästä Libanonin naapurimaassa Jordaniassa – nimenomaan Sinnon homoseksuaalisuuden takia. Lisäksi Sinno on saanut tappouhkauksia.

– Kun ihmiset lähettävät tappouhkauksia, sitä pysähtyy miettimään hetkiseksi, kuinka vakavasti niihin tulisi suhtautua. Jos minut ammuttaisiin lavalle, olisin ehkä jossakin määrin onnellinen siitä, että se tapahtuisi nimenomaan esiintymistilanteessa, oman asemansa haavoittuvuuden ymmärtävä Sinno on kertonut NBC:lle.

Lähi-idän mittapuun mukaan vapaamielisestä Libanonista löytyy myös transsukupuolinen tanssimusiikkiartisti Haifa Magic, joka on herättänyt arabimaailmassa sekä ihastusta että pahennusta. Magicilla on myös oma kauneussalonki Beirutissa ja hän kauppaa erilaisia meikkejä ja ihonhoitotuotteita.

Turkkilainen Bülent Ersoy taas oli kotimaassaan suosittu näyttelijä ja laulaja jo 1970-luvulla, ja hän korjasi sukupuolensa naiseksi vuonna 1981. Kuten muutkin tuon ajan transsukupuoliset taiteilijat Turkissa, Ersoy pistettiin muutaman vuoden kestäneeseen esiintymiskieltoon. Hän muutti Saksaan, jossa niitti suosiota ja teki useita elokuvia, mutta palasi myöhemmin parrasvaloihin myös Turkissa. 66-vuotias Ersoy on edelleen näkyvä ja suosittu, jopa legendaarinenkin hahmo Turkin ja muun Lähi-idän populaarikulttuurissa.

Seksuaalivähemmistöjen suvaitsemisessa Lähi-idässä poikkeuksen tekee Israel, jossa transsukupuolinen Dana International oli valtavirtaa jo 1990-luvulla. Merkittävän panoksen Israelin homokulttuurille on antanut myös pitkän linjan DJ ja tuottaja Offer Nissim, joka tunnetaan kappaleistaan Everybody Needs A Man ja First Time.

– Lähi-idässä on pitkät perinteet homovihalle ja aina kun syntyy konflikteja, seksuaalivähemmistöt ja naiset ovat väestöryhmiä, jotka joutuvat kärsimään eniten, Raino Mäkinen summaa.

Hyvänä esimerkkinä tästä on Irak. Kun Irakia hallitsi Saddam Hussein, maan seksuaalivähemmistön elämä oli turvallisempaa ja vapaampaa kuin nyt. Saddam pyrki luomaan Irakiin yhtenäiskulttuuria, joten hän piti uskonnolliset ja poliittiset ääriainekset kurissa.

Tom of Finlandin jalanjäljissä

Irakin radikaalisti muuttuneen tilanteen on joutunut kokemaan myös Suomeen turvapaikanhakijana tullut Baher Al-Basri, joka käy usein tanssimassa Yalla Habibi -klubilla.

– Tilanne oli Saddamin aikana parempi, vaikka kaikenlaisia hankaluuksia tietenkin oli jo tuolloin. Mutta voisin sanoa, että jos Saddamin aikana homona eläminen Irakissa oli 25 prosenttisen vaikeata, niin nyt vaikeusaste on ylittänyt tuhat prosenttia, Al-Basri kertoo.

Al-Basrin mukaan esimerkiksi Irakissa ei tällä hetkellä ole mahdollista olla homoseksuaali, ainakaan julkisesti.

– Oikeastaan kaikki mahdolliset tahot ovat siellä potentiaalisia uhkia: oma perhe, sukulaiset, poliittiset puolueet, viralliset tahot, naapurit ja toisinaan jopa ystävät ja toiset homot. Jos ajattelen tilannetta, jossa joutuisin kertomaan perheelleni ja vanhemmilleni että olen homo, niin en sen jälkeen olisi enää elossa.

Suomessakaan Al-Basri ei ole ollut täysin turvassa – syynä ovat olleet hänen maanmiehensä.

– Suurin osa Suomessa asuvista irakilaisista ei hyväksy homoseksuaalisuutta ja vastaanottokeskuksessa minulla tietenkin oli ongelmia. Jos tällaisia ihmisiä tulee vaikkapa kadulla vastaan, käännän katseen muualle ja anna asian olla. Irakilaiskaverini ovat lähinnä homoja ja hyväksyvät minut tietenkin sellaisena kuin olen.

Tällä hetkellä onnellisessa parisuhteessa elävä Al-Basri on ryhtynyt toteuttamaan seksuaalisuuttaan Suomessa vapaasti ja intohimoisesti, mikä näkyy Pia Asikaisen tuoreessa Baher of Finland -dokumentissakin.

Lihaksikkaan ja erilaisista fetissiasusteista pitävän Al-Basrin esikuvaa ei ole vaikeaa löytää.

– Noh, olin nähnyt kuvia jo Irakissa, eli kuvasto oli tuttua jo ennen kuin tulin Suomeen, mutta en tiennyt että kyse oli Tom of Finlandista ja että kyse oli suomalaisesta taiteilijasta. Kun tämä selvisi minulle Suomessa, ajattelin että jees, nyt olen tullut oikeaan paikkaan.

Baher Al-Basri on homo ja harras muslimi – onko tässä ristiriiitaa?

– Olit sitten muslimi tai kristitty, niin loppupelissä tärkeintä on se, mitä löytyy sisältäsi. Itse noudatan islamia ja niitä määräyksiä, joita koen jumalan minulle asettaneen. Homous on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, enkä voi jättää sitä tuosta vain pois. Yritän koko ajan katsoa eteenpäin ja olen jättänyt ongelmat taakseni – ja minulle ongelma tarkoittaa nimenomaan sitä, että joku jahtaa minua ja haluaa leikata kurkkuni auki. Minun mielestäni on huomattavasti ristiriitaisempaa, että joku sanoo olevansa muslimi ja leikkaa toisten päitä irti kuin se, että olen muslimi ja homo.

Baher of Finland -dokumentti esitetään tänään 4.12. TV1:llä klo 20. Dokumentti uusitaan 6.12. klo 7.00.

Seuraava Yalla Habibi -klubi järjestetään 14.12. Helsingin Hercules- yökerhossa.

Korjaus 5.12. klo 11:25: Korjattu väite, jonka mukaan Yalla Habibi -klubilla kävisi armenialaisia. Kyse on assyrialaisista.

Maailman tv-markkinoilla valtaa alaa ilmiö nimeltä remake eli versiointi. Moni muistaa HBO:n laatusarjan Terapiassa. Harva tietää, että se oli amerikkalaistettu sovitus alun perin israelilaisesta sarjasta.

Myös Sillasta on syntynyt tulkintoja eri puolilla maailmaa. Ruotsalais-tanskalaisesta dekkarista tuttu raja on tähän mennessä kulkenut muun muassa Yhdysvaltojen ja Meksikon sekä Ison-Britannian ja Ranskan välillä. Uusin Sillan versio sijoittuu Singaporen ja Malesian rajalle.

Saksassa tehdään parhaillaan omaa versiota alun perin norjalaisesta nuortensarja Skamista. Lukiolaisten elämää kuvaavaa draamaa on esitetty alkuperäisenä viidessä maassa. Oma paikallistettu versio siitä on tehty seitsemään maahan, muun muassa Yhdysvaltoihin.

Saksassa Skam on saanut nimen Druck ja siitä kuvataan jo toista tuotantokautta, joka starttaa joulukuun puolivälissä. Druckia käsikirjoittaa suomalais-saksalainen Alexander Lindh.

– Saksassakin on pieni joukko faneja, jotka ovat katsoneet norjalaista Skamia netistä, mutta suurin osa saksalaisista nuorista ei tunne alkuperäistä sarjaa. Ajatus oli, että saksalainen versio löytää enemmän katsojia, Lindh perustelee paikallistamista.

Russebusse ei toimi Saksassa

Lindhin tehtävä on ollut etsiä Skamin norjalaisille erityispiirteille saksalainen vastine. Päänvaivaa on aiheuttanut muun muassa norjalainen russebusse, lukiolaisten tapa juhlia vuokraamalla bilebussi. Tapa on Saksassa tuntematon.

Skamin Jonaksen hahmossa Lindh törmäsi myös toiseen ongelmaan. Saksalaisittain ei ole uskottavaa, että Jonas piilottelee tyttöystävältään ruohonpolttoaan.

– Jos 16-vuotias poika polttaa Norjassa hasista, hän pitää sen varmasti salassa, mutta Saksassa se ei ole niin iso asia.

Saksalainen yhteiskunta on norjalaista liberaalimpi ja se Lindhin täytyi ottaa huomioon. Toisaalta käsikikirjoittaja joutui pehmentämään kielenkäyttöä. Näin siksi, että Lindhin mielestä kirosanat eivät kuulosta norjalaisten suusta yhtä pahoilta kuin saksalaisten.

– Tuli tunne, että meidän hahmomme ovat toisiaan kohtaan vähän kiltimpiä kuin alkuperäisesssä. Ehkä me emme Saksassa uskalla olla yhtä kovia toisillemme.

Suurimmat haasteet versiointien tekemisessä liittyvät käsikirjoittajan mielestä siihen jatkuvaan kamppailuun, jota hän joutuu käymään alkuperäisessä pysymisen ja jonkin oman luomisen välillä.

– Se on vaikeata, koska sitä tietää, että tämä toimii, koska se toimii alkuperäisessä. Oman vision löytäminen tämän kaiken keskellä on hankalaa.

Solsidan suomalaistui Onnelaksi

Viihde- ja visailuohjelmista on tehty omia, kansallisia versioita maailman sivu, mutta uutta on se, että myös käsikirjoitetuista tv-draamoista ja komedioista kuvataan paikallistettuja tulkintoja. Ilmiö on kasvanut erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana.

– Se lähti liikkeelle eteläamerikkalaisista telenovela-sarjoista. Ensimmäinen oli Yo soy Betty, la fea eli Ugly Betty, jota versioitiin 2000-luvun vaihteessa ensin latinalaisessa Amerikassa ja sen jälkeen muualla, sanoo Turun yliopiston mediatutkimuksen yliopistonlehtori Heidi Keinonen.

Versiointi on rantautunut pienimuotoisesti myös Suomeen. Meillä on hiljattain tehty toisinnot alun perin brittiläisestä The Officesta (Konttori) ja ruotsalaisesta Solsidanista (Onnela). Onnelan toinen kausi on juuri käynnistynyt C Morella.

Mutta miksi ihmeessä tehdä oma suomalainen versio sarjasta, jota on voinut seurata alkuperäiskielellä ruotsiksi ja tekstitettynä? Kysytään Onnelan vastaavalta tuottajalta.

– Kukaan ei kyseenalaista, miksi Kansallisteatteri tekee Kolmesta sisaresta uuden tulkinnan. Päinvastoin. Kaikki ovat innoissaan. Maailmalla tv:n draamsarjoista tehdään remakeja, eikä niihin suhtauduta kopioina vaan uusina tulkintoina. Täällä television remaket ovat aliarvostettuja, harmittelee Zodiak Finlandin toimitusjohtaja Teea Hyytiä.

Hyytiä näkee, että remaket yleistyvät ja ne ovat tulevaisuudessa yksi tapa tuottaa sisältöä kasvaneeseen kysyntään. Kysyntää puolestaan ovat nostaneet erilaisten netti-tv:iden ja suoratoistopalveluiden määrän lisääntyminen.

Meillä sauna pelittää, golf ei

Vaikka Solsidanin lapsiperhearjessa on paljon tunnistettavaa, alkuperäiseen tarinaan piti tehdä useita muutoksia. Yksi niistä liittyi siihen, että alkuperäissarjassa päähenkilön äiti haluaa juuri tietyn golf-klubin jäseneksi.

– Suomessa vanhemman naisen toiveet harvemmin liittyvät golf-klubeihin. Sen sijaan pääkaupunkiseudulla on yksityissaunoja, joiden jäseneksi pääsee vain suosituksella. Niinpä me vaihdoimme golfin saunaan, Hyytiä sanoo.

Hyytiän mukaan draaman versiointia ei tehdä etupäässä taloudellisen hyödyn vuoksi. Kotimaista alkuperäissarjaa kuvatessa tuottajalla säilyy jälleenmyyntimahdollisuus. Versiointia tehdessä lopputulosta ei voi kaupata yhtä helposti edelleen.

– Remakeissa meillä on kuitenkin ajallinen hyöty. Uuden draaman kehittelyyn menee 3–5 vuotta. Se on pitkä aika, kun ei voi tietää, päätyykö draama lopulta tuotantoon, Hyytiä toteaa.

Suomalaisleskistä tuli egyptiläisiä

Myös suomalaisdraamaa on jo paikallistettu maailmalla. Muun muassa Syke on muuntunut ruotsalaistetuksi Syrroriksi. Sekasin-sarjasta puolestaan on julkaistu saksalainen versio nimellä Freaks ja Dragonslayer666-sarjan remakeista neuvotellaan parhaillaan.

Käsikirjoittaja Mikko Pöllä on onnistunut saamaan kaksikin kehittelemäänsä tv-draamaa versioiduksi ulkomailla. Mustat Lesket on tehty muun muassa Meksikossa, Egyptissä ja Tsekissä. Helppo elämä puolestaan Unkarissa ja Virossa.

Mitä menestykseen tarvitaan? Pöllän mukaan riittävän erottuva ja selkeä idea, jonka voi ymmärtää muissakin kulttuureissa. Oleellista on myös menestys kotimaassa.

– Sen jälkeen, kun on herännyt kiinnostus ideasta, ensimmäinen kysymys on, miten sarja on mennyt kotimaassa. Jos pystyy näyttämään, että hyvin, ulkomaisten tuottajien on helppo innostua.

Mustat lesket kertoo kolmesta naisesta, jotka uskovat, että he miehensä murhaamalla saavuttavat tien parempaan elämään. Pöllä oli seuraamassa egyptiläisen version kuvauksia.

– Oli hauska huomata, että sieltä tunnisti kohtauksia ja että sarja oli säilynyt osittain hyvinkin samanlaisena.

Samaa ei voinut sanoa unkarilaisesta Helposta elämästä. Unkarilaiset olivat ottaneet alkuasetelman, hahmot ja tilanteen ja lähteneet viemään draamaa omaan suuntaansa. Se ei kuitenkaan haitannut käsikirjoittajaa.

– Pitää olla ylpeä ja tyytyväinen, että alkumateriaali on ollut niin kiinnostavaa, että se on kelvannut ja antaa paikallisille tekijöille vapaat kädet.

Saksalaiset nousivat, seuraavaksi Suomi?

TV-sarjoja ovat perinteisesti hallinneet Yhdysvallat ja Iso-Britannia, mutta nyt myös muille, muun muassa israelilaisille ja pohjoismaisille tv-draamoille ja nordic noirille on remake-markkinoilla kysyntää.

Heidi Keinonen kertoo, että alan tuorein ilmiö ovat aasialaisten, erityisesti korealaisten draamasarjojen suosion kasvu.

– Korealaisten sarjojen suosio kytkeytyy laajempaan Korea-ilmiöön: K-poppia on fanitettu pitkään muuallakin ja korealainen kosmetiikka on ollut viime vuosina erittäin trendikästä, Keinonen sanoo.

Palataan vielä Saksaan ja kysytään, Alexander Lindhiltä, mitä suomalaisten pitäisi tehdä toisin, että Lindh saisi jatkossa suomalaisia draamasarjoja saksalaistettavaksi?

– Pitää löytää suomalaisia tarinoita, joihin satsataan paljon rahaa ja energiaa. Maailmalla etsitään jotain, joka on riittävän erilaista, mutta jossa on universaaleja piirteitä. Esimerkiksi Skam on yhtä aikaa erittäin norjalainen ja silti täysin universaali.

Yhtälö ei ole helppo. Saksalaiset kuulemma painivat samojen kysymysten parissa. Lindhin mielestä saksalainen tv-draama oli pitkään huonotasoista.

– Vasta parin viime vuoden aikana on ollut suuria tuotantoja, jotka pystyvät kilpailemaan amerikkalaisen, tanskalaisen tai brittiläisen draaman kanssa.

Saksassa on tehty sellaisia laatusarjoja kuin Deutshcland 83 ja The Same Sky – isku sydämeen. Parhaillaan Suomessakin voi katsoa manner-Euroopan kalleinta tv-draamaa, Babylon Berliniä.

Suomalaisillakin on siis vielä toivoa. Elleivät korealaiset ennätä edelle.

Juttua täydennetty 5.12. klo 9.26: lisätty tieto Sekasin- ja Dragonslayer666-sarjojen versioinneista.

Helsingin keskustaan, eduskuntaloa vastapäätä on noussut koko Suomen kirjastolaitoksen lippulaiva, Oodi. Oodin avajaisia vietetään tänään kello 14 alkaen.

Teemme suoraa lähetystä avajaisista heti kello 14 alkaen. Toimittajamme liikkuu Oodin kolmessa kerroksessa, esittelee taloa ja haastattelee kiinnostavia ihmisiä. Kuulemme muun muassa millainen kirjastonkäyttäjä kirjailija Jari Tervo on.

Pasilan toimituksessa kirjastoista, lukemisesta ja Oodin vaikutuksesta Helsingin kaupunkikuvaan ovat keskustelemassa muun muassa Helsingin kirjaston entinen johtaja Maija Berndtson ja Venetsian biennaalissa suomalaista kirjastolaitosta tunnetuksi tehnyt Hanna Harris.

Puhuttavaa kirjastoista riittää. Kulta-aika ohitettiin jo 1980-luvulla, mistä alkaen kävijä- ja lainausmäärät ovat olleet laskusuunnassa. Kirjasto on myös muutostilassa, sillä siellä tehdään paljon muutakin kuin vain lainataan kirjoja. Oodissakin kolmesta kerroksesta vain yksi on pyhitetty kirjoille. Silti on kiinnostava tilastotieto, että 99 prosenttia kirjastojen hankinnoista on silti yhä perinteistä kirjastoaineistoa.

Jos pääset paikalle Oodiin, päivän ohjelma löytyy tämän linkin kautta.

Juttua korjattu 5.12. kello 9.15: 99 prosenttia kirjastojen hankinnoista on silti yhä perinteistä kirjastoaineistoa.

Lue myös:

Tällainen on Oodi - tutustu Helsingin uuteen keskustakirjastoon tämän monimediaisen jutun avulla

Veistoksellinen Oodi voi olla lajinsa viimeinen – Professori: arkkitehtiopiskelijat suunnittelevat taas laatikoita

Kohti tulevaisuuden kirjastoa

Rikhardinkadun kirjastossa ovi käy tiuhaan. Entiseen pääkirjastoon vaeltaa joulukuun kaamoksessa nuoria, vanhoja, lapsia. Kielten sekamelskan kuulee aulassa ennen kuin äänet vaimenevat: suomea, ruotsia, venäjää, arabiaa ja espanjaa. Kirjastosta löytyy kaikille jotain.

Kirjastoseuran toiminnanjohtaja Rauha Maarno käyskentelee kirjaston hyllyjen välissä. Rikhardinkadun kirjasto on ollut hänen ensimmäisiä työpaikkojaan ja siihen liittyy paljon muistoja.

Pohjoismaiden ensimmäiseksi yleiseksi kirjastoksi suunniteltu rakennus valmistui vuonna 1881. Theodor Höijerin suunnittelemassa uusrenessanssirakennuksessa on säilynyt hyvin alkuperäinen henki.

Rikhardinkadun kirjasto oli pitkään Helsingin pääkirjasto. Vuonna 1986 pääkirjasto siirtyi Pasilaan. Pasila saa säilyttää pääkirjaston tittelinsä, mutta tänään itsenäisyyspäivän aattona, kaupungin merkitävimmäksi kirjastoksi nousee eittämättä Oodi.

Rauha Maarno on innoissaan uudesta keskustakirjastosta ja hän uskoo, että Oodi vie meidät uuteen kirjastoaikaan.

– Kirjastot ovat kaupunkilaisille tärkeitä, mutta tähän saakka kirjastot ovat olleet aika näkymättömiä kaupunkikuvassa. On hienoa, että me saamme tällaisen vau-kirjaston Helsingin keskustaan.

"Ilman kirjastoja Suomi ei olisi tällainen hyvinvointivaltio"

Oodista tulee koko maamme kirjastolaitoksen lippulaiva. Kirjastoilla on ollut suuri merkitys, millaiseksi maamme on muotoutunut.

Ensimmäinen kansankirjasto perustettiin Vaasaan vuonna 1794. 1800-luvun lopulla kansankirjastot yleistyivät ja niiden ajatuksena oli tarjota suomalaisille mahdollisuus lukutaidon oppimiseen ja lukemiseen. Niitä ylläpitivät säätyläiset tai järjestöt. Kirjastoilla on kiistatta ollut osuutensa Suomen kehityksessä sivistysvaltioksi.

– Meillä on ollut hyvin vahvana ajatus, että lukutaito vie Suomea eteenpäin elämässä. Ilman kirjastoja maamme ei olisi voinut kehittyä nykyisenkaltaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Sotien jälkeinen aika aina 1980-luvulle asti oli kirjastojen kulta-aikaa. Kirjastoja rakennettiin ahkerasti ja kävijämäärät kasvoivat.

Lastenkirjoja lainataan ahkerasti

Suomessa kirjastojen toiminta on määritetty kirjastolailla, mikä on poikkeuksellista. Monissa Euroopan maissa kirjastot saavat toimia miten parhaaksi näkevät. Suomessa ensimmäinen kunnallisia kirjastoja määrittävä laki laadittiin jo vuonna 1928.

Suomessa on tällä hetkellä noin 730 yleistä kirjastoa. Niiden määrä on tasaisesti laskenut, mutta nykyään kirjastojen sulkemisvimma on laantunut.

Sen sijaan kirjastoautoista Rauha Maarno on huolissaan. Niiden määrä on romahtanut 2000-luvulla. Maassamme huristelee enää 134 kirjastoautoa.

– Toivoisin, että niille löydettäisiin lisää rahoitusta. Ne ovat tärkeitä maaseudulla ja harvaan asutuilla seuduilla, mutta niille olisi tilausta myös kaupungeissa. Kirjastoauto olisi tärkeä palvelu monissa lähiöissä, joissa asuu paljon lapsiperheitä tai vanhuksia.

Asiakkaita kirjastoissa käy vuosi vuodelta vähemmän. Sekä käyntien että lainausten määrä on laskenut roimasti vuoden 2004 jälkeen.

Ainoastaan lastenkirjojen lainamäärissä on jälleen kasvua. Etenkin lasten tietokirjoilla tuntuu olevan kova kysyntä nykyään.

Rauha Maarno ei kuitenkaan näe tilannetta synkkänä. Maailman mittakaavassa suomalaiset kirjastot ovat hyvin käytettyjä ja kirjat maailman lainatuimpia. Yhteismitallista tilastointia maailman kirjastoista ei ole, mutta ainakin pohjoismaisessa vertailussa Suomi on ykkösenä kirjastojen käytössä.

– Kyllä suomalaisella kirjastolaitoksella pyyhkii aika hyvin edelleen. Se on kuitenkin käytetyin kulttuuripalvelu ja ehdottomasti rakastetuin kuntapalvelu.

Kirjastoista on tullut palvelutaloja

Kirjastolaitos on kokenut viime vuosien aikana suuren muutoksen. Kirjat eivät ole enää kirjastojen ainut vetonaula. Niistä voi lainata milloin mitäkin tarpeellista tavaraa kahvakuulasta akkuporakoneeseen. Se on saanut monet pelkäämään kirjojen ja koko aatteen puolesta. Maarno kuitenkin rauhoittelee, että vain prosentti kirjastojen hankinnoista on muuta kuin perinteistä kirjastoaineistoa.

– Suuri osa näistä lainattavista tavaroista on tullut nimenomaan asiakkaiden toiveista. Jos ajatellaan ilmastonmuutosta ja kulutusta ylipäätään, niin onhan se hyvä, ettei kaikkien tarvitse hankkia omaa porakonetta.

Nykyään kirjastot ovat muuttuneet yhä enemmän kirjavarastoista palvelutaloiksi, joissa voi saada oppia, tavata ihmisiä tai järjestää tapahtumia. Lainaukset ovat laskeneet, mutta käynti erilaisissa kirjastojen tapahtumissa on kasvanut. Viime vuonna tapahtumissa kävi lähes miljoona suomalaista.

– Kirjastojen käyttö muuttuu, mutta merkitys suomalaisille säilyy. Jos rahoituksesta pidetään huolta, kirjastot voivat tulevaisuudessa tehdä yhä enemmän koulutukseen ja oppimiseen liittyvää työtä, toteaa Maarno.

Uudessa Oodissa kohtaamiselle ja tekemiselle on varattu oma kerros. Toisessa kerroksessa voi pitää palavereita, suristella ompelukoneella, soittaa bändin kanssa tai järjestää lapsille synttärijuhlia.

– Meillä on Suomessa aika vähän julkisia tiloja, jotka ovat epäkaupallisia. Kirjastoilla tulee olemaan tässä yhä suurempi merkitys. Kaupungistumisen myötä ihmisten kodit pienenevät, joten silloin tarvitaan tekemiselle tilaa kodin ulkopuolelta.

Rauha Maarno uskoo, että kirjastoissa erilaiset näkemykset voivat kohdata neutraalilla maaperällä.

– Kirjastot voivat olla tulevaisuudessa tärkeitä yhteiskunnallisen keskustelun paikkoja. Niissä voidaan keskittyä kuuntelemiseen ja avoimeen keskusteluun.

Lue lisää:

Oodi on uuden ajan kirjasto, jossa voi kolvata, soittaa rumpuja ja juoda viiniä – Kurkista Oodiin ja näe omin silmin, mitä kaikkea Helsingin uudessa keskustakirjastossa voi tehdä

Veistoksellinen Oodi voi olla lajinsa viimeinen – Professori: Arkkitehtiopiskelijat suunnittelevat taas laatikoita

Kohti tulevaisuuden kirjastoa

Kirjastotarinoita

Villit kosket, erämaat, järvet ja saaristo, mutta myös kulttuurimaisemat innostivat taidemaalareita, kun Suomen identiteettiä luotiin. Taiteilijat loivat useiden sukupolvien mieliin kuvan suomalaisuudesta. Ensin kyse oli topeliaanisesta ihannoinnista, myöhemmin alkoivat itää ajatukset itsenäisestä Suomesta.

– Suomi-kuva muodostui 1800-luvun puolivälistä alkaen taiteiden, sekä kuvataiteen että kirjallisuuden avulla, hymyilee amanuenssi Päivi Viherluoto Eero Järnefeltin kuuluisan Koli-maalauksen vieressä.

Hämeenlinnan taidemuseossa Kotimaan kasvot -näyttelyssä on esillä teoksia Järnefeltin lisäksi muun muassa Werner Holmbergiltä, Akseli Gallen-Kallelalta ja Pekka Haloselta. Myös aikakauden naistaiteilijat saavat sijansa. Nina Ahlstedt, Victoria Åberg ja Elin Danielson-Gambogi tuovat monelle vierailijalle uudenlaisia elämyksiä.

– Vieraille tarjotaan kahden kokoelman, Fortumin Taidesäätiön ja Hämeenlinnan kaupunginmuseon merkkiteoksia. Monet näistä ovat kansallisaarteita, arvioi amanuenssi Päivi Viherluoto.

Topeliaanisuus, sortovuodet ja itsenäisyyshaaveet

Näyttelyssä voi kokea millaiseksi suomalaista identiteettiä luotiin. 1800-luvun puolivälin jälkeen Suomi-kuva oli silotellun topeliaaninen. Kansa kuvattiin ahkerana, lainkuuliaisena ja Jumalaa pelkäävänä.

– Taiteilijat kuvasivat tuolloin idealisoitua kansaa ja maisemaa, missä ei näkynyt nälkään kuoleminen. Siellä kauniissa suomalaisessa maisemassa saattoi olla porvarisperhe viettämässä vapaa-aikaa tai ongella. Talonpoikaisesta elämästä näkyi kypsyneitä viljakuhilaita. Kulttuurimaisemaa edusti esimerkiksi kaupungin ja sen kirkon siluetti kauempana taustalla, analysoi Päivi Viherluoto.

1800-luvun lopulla alkoi taiteessa näkyä haave itsenäisestä Suomesta. Sortovuosina myös kuvataiteilijat ottivat kantaa, rohkeastikin.

– Silloin tuotiin laajoilla, suurikokoisilla teoksilla hyvin vahvasti esille suomalaista maisemaa. Oli turvallisempaa tuoda isänmaallisuutta ja itsenäistymispyrkimyksiä esille maisemamaalausten kautta, vaarallisempaa oli kirjoittaa siitä.

– Kyllä myös kuvataiteilijat ottivat riskejä. Täällä on esillä Eero Järnefeltin teos "Idän myrskyssä". Teoksen nimikin kertoo jo paljon ja sen tulenkarvaiset värit kuvaavat sortoajan ajatuksia, korostaa Päivi Viherluoto.

Oikea aito suomalainen maisema

Useille suomalaisille etenkin Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden maisemat ovat se ainoa oikea suomalainen maisema. Näissä kuvissa ei juuri kaupunkeja tai tehtaanpiippuja näy, vaikka Suomi alkoi teollistua jo 1800-luvun loppupuolella.

– Se on jännittävää, että teollistuminen ei näkynyt vielä edes 1900-luvun alkuvuosina. Edelleen vaikutti jo Holmbergin vakiinnuttama tapa kuvata maisemaa ylhäältä, korkealta paikalta. Maalattiin panoraama, missä katsoja tulee osaksi maisemaa ja ikään kuin hallinnoi katseellaan valtavaa aluetta omasta isänmaastaan. Se näkyy myös tässä 1920-luvun loppupuolen Kolilta-maalauksessa, naurahtaa amanuenssi Päivi Viherluoto.

Vaikka kuvataiteilijat loivat suomalaista identiteettiä, he eivät olleet ulkona kansainvälisistä vaikutteista, päinvastoin. Osa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyn kuvista myös esittää maisemaa ulkomailta.

Kansainvälisten trendien tulo näkyi. 1900-luvulla japanismi ja symbolismi antoi uusia sävyjä myös suurten suomalaisten taiteilijoiden teoksiin.

– Suuren paatoksellisen maisemankuvauksen oheen tuli pienimuotoisempia kuvia. Esimerkiksi Gallen-Kallelan Ilvesluola-teoksessa on erikoisen läheltä rajattu valokuvamainen kuva, kertoo Päivi Viherluoto.

Suomalaisen esittävän maalaustaiteen ihailijoille Hämeenlinnan taidemuseon näyttely on avoinna aina vuoden 2020 tammikuulle asti.

Näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Sirkku Peltola, 57, palkitaan Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalilla. Kunniamerkin myöntää tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Peltola on ohjannut ja kirjoittanut Tampereen Työväen Teatterille ja muille teattereille useita esityksiä. Näytelmiä on käännetty lukuisille kielille.

Sirkku Peltola on tunnettu etenkin vahvoista naisosista ja yhteiskunnallisista aiheista. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat esimerkiksi Suomen hevonen sekä musikaalit Suruttomat, Patukkaooppera ja Tytöt 1918.

– Etsin aihetta koko ajan. Olen oppinut 30 vuoden aikana tietynlaisen elämäntavan olla korvat höröllään ja uteliaana koko ajan maailman suuntaan, Peltola kertoo.

Isovanhempi

Sirkku Peltolalla ja hänen miehellään, muusikko Heikki Salolla on kaksi lasta ja kaksi lapsenlasta. Tämä on muuttanut näytelmäkirjailijan näkökulmaa.

Elämän kiertokulkuun ja tulevaisuuteen on tullut Sirkku Peltolan mukaan uusi ulottuvuus.

– Eri tavalla ahdistaa maailman tila ja tulevaisuus. Perspektiivi on muuttunut totaalisesti. Huolien ja toisaalta ilojen määrä ovat nousseet potenssiin.

Sirkku Peltola kertoo olevansa eniten huolissaan ilmastonmuutoksesta, kuten moni muukin.

– Se on asia, jossa mitataan päivä kerrallaan, mitä ehdimme ja onko meistä muuttamaan suuntaa. Jokainen joutuu tekemään arjessa valintoja.

Ilmastonmuutos on Peltolan sanoin ohittamaton asia, joka koskettaa jokaista. Myös maailmanrauha, tasa-arvo ja ihmisoikeudet kietoutuvat siihen, miten ilmastonmuutos etenee.

– Ilmastonmuutos on totaalinen asia. Se koskettaa jokaista ja vaikuttaa asiaan joka päivä. Raha on se suuri valta, joka määrittelee kaikkea. Siinä suhteessa nämä kysymykset ovat suhteessa valtaan ja rahaan.

Sirkku Peltola muistuttaa, että joka päivä tapahtuu myös positiivisia asioita. Hänen suurin haaveensa koskee ihmisten asenteita.

– Että voisi taas uskoa ihmiseen, joka olisi valmis varjelemaan planeettaa.. Se on suuri kysymysmerkki ja toivo.

Nainen

Sirkku Peltola ei vielä lapsena unelmoinut kirjoittamisesta. Hän oli nuorin viidestä lapsesta eikä ollut kotona suuna tai päänä. Iso sisaruskatras opetti kuuntelemaan ja tarkkailemaan.

– Jokin syntymähulluus tai rooli tarkkailla maailmaa on peräisin perhesuhteista, hän arvelee.

Näytelmäkirjailija muistaa, että hänellä oli vain yksi selkeä haave ja tavoite.

– Siitä olin lapsesta asti varma, että haluan lapsia. Se on aina ollut selkeä tavoite elämässä. Muuta en voi sanoa tavoitelleeni.

Sirkku Peltola on elinaikanaan nähnyt, kuinka naisten tasa-arvo etenee.

– Olen sukupolvea, jonka kasvatus ja koulu oli hyvin sukupuolittunutta. Elinaikanani on tullut ajatus siitä, että sukupuoli ei ole este mihinkään tai edes asia, jonka perusteella jaetaan mihinkään ryhmään missään. Se on totaalisesti muuttunut ja hyvä niin.

Tosin vieläkin sukupuolten välillä on eroa.

Peltola naurahtaa, että puoliso "Hessun" on aika paljon helpompi pukeutua samaan frakkiin Presidentinlinnan vastaanotolla kuin hänen löytää iltapuku.

Kirjoittaja

10–15 vuoden ajan Sirkku Peltolalla on ollut samaan aikaan kolme tekstiä työn alla. Niin nytkin.

– Kirjoitan Tampereen Työväen Teatterille uutta tekstiä, jonka harjoitukset alkavat toukokuussa. Sitten kirjoitan toista uutta tekstiä, joka on musikaali tai musiikkinäytelmä. Se kertoo isoista teemoista, mutta en vielä julkista sen tuotantopaikkaa.

Lisäksi Peltola kirjoittaa isoa kansallista aihetta yhdessä puolisonsa Heikki Salon kanssa. Tämä esitys on tulossa julki vuonna 2022. Neljänneksi Peltola työstää näytelmäkirjallisuuden historiaan liittyvää aihetta.

– Se on sellainen orgaaninen kehä, että kun toisen saa valmiiksi, niin toista viimeistelee. Kolmas on vasta alkuvaiheessa, Peltola kuvaa.

Peltola kerää materiaalia kaikkiin teksteihin yhtä aikaa. Leikkaa lehtileikkeitä, ottaa valokuvia, kirjoittaa.

– Välillä joudun muistuttamaan, että kirjoita ylös, älä jätä roikkumaan. Ei pidä paikkaansa, että jos saa hyvän idean, keksii aiheen tai tekee huomion, sen muistaa. Mitään ei muista, ellei tallenna muistiin.

"Työjuhta"

Peltola aloittaa työpäivänsä aamulla Työväen Teatterilla ja lopettaa kirjoittamisen yleensä neljältä tai viideltä iltapäivällä. Elämäntapa on muotoutunut 20 vuoden aikana.

– Olen niin työjuhta, että luotan itseni haastamiseen. Aiheen täytyy olla niin kiinnostava ja tärkeä, että se menee ohi siitä, mikä minä olen taiteilijana.

Peltolan henkilöhahmoja kuvataan helposti samaistuttaviksi. Hänen mukaansa tarinat valitsevat henkilöt.

Osa hahmoista inspiroi niin paljon, että niistä ei malta päästää irti. Peltola kirjoitti esimerkiksi neljä näytelmää samasta perheestä: Suomen hevonen, Yksiöön en Äitee ota, Lämminveriset ja Hevosten keinu.

– Pidän näytelmäkirjailijan työtä samana prosessina kuin näyttelijän työ. Tietyllä tavalla pitää rakastaa henkilöä, vaikka se olisi minkälainen. Pitää hyväksyä itsensä niihin nahkoihin ja sen jälkeen on mahdollista luoda se henkilö. En voi tuomita tai astua yläpuolelle. Henkilön pitää olla uskottava minulle, että minä voin elää näin. Sitä kautta tulee mahdollinen elämän maku tai tunnistettavuus.

Aviovaimo

Sirkku Peltola tekee välillä töitä miehensä Heikki Salon kanssa. Ennen puolisot olivat toistensa kriitikoita useammin kuin nyt, toisen työn arvioimiseen on tullut selkeät käytännöt.

– Aika valmista tekstiä näytetään toiselle ja annetaan sitten vinkkejä, Peltola kertoo.

Heikki Salon työhuone on kotona, Peltolan teatterilla.

– Työstä tulee harvoin riitoja. Enemmän työ inspiroi keskustelua. Riitoja ja kaikenlaisia vääntöjä tulee arjesta, kuten muillakin.

– Kahden taiteilijan liitto on työteliäs. Me olemme molemmat raatajia. Meidän elämässämme ei ole mitään luksusta.

Sirkku Peltola kertoo ymmärtävänsä väsymystä erittäin hyvin. Hänen miehensä on paljon tien päällä, tämän yönet jäävät välillä vähiin.

– Tämä on kuluttava ammatti varsinkin Hessulle, kun hän on paljon tien päällä.

Puolisossa häntä kiehtoo se, että kaikkien vuosien jälkeen mies on yhä mysteeri, jossa on avoimia kysymyksiä.

– On tylsää, jos toinen on täysin luettavissa. Kaikki arvoitukset ovat aina kiinnostavia.

Lue lisää:

Lähes 3 800 saa kunniamerkin: Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkin saa Antti Aarnio-Wihuri – katso listasta kaikki kunniamerkkien saajat

Pumpulitehtaan tamperelaistyttöjen nuoruus jää sisällissodan jalkoihin Tytöt 1918 -musikaalissa

Heikki Salo löysi Pispalanharjun kodistaan lakeuksien mielenrauhan ja venäläisen bunkkerin keittiön pöydäksi

Elävä arkisto: Miten minusta tuli minä, Sirkku Peltola

Kuusi kuvaa Sirkku Peltolan elämästä

Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo oli pitkään suomalaisen arkkitehtuurin näyteikkuna Helsingissä. Vielä 1990-luvun jälkipuolella se näytti olevan ainoa kiinnostava rakennus matkalla lentokentältä keskustaan. Silloin ei ollut Kehärataa, ja lentomatkustajat saapuivat Helsinkiin bussilla. Finlandia-talosta tulivat mieleen kylmä sota ja presidentti Kekkonen, kunnes nykytaiteen museo Kiasma muutti kaiken.

Amerikkalaisen Steven Hollin suunnittelema Kiasma ennakoi vau-arkkitehtuurin saapumista Suomeen. Sellaista rakennusta täällä ei ollut ennen nähty. Muistan hyvin, millainen myrsky siitä syntyi, kun epäsymmetrisen rakennuksen havainnekuvat julkistettiin. Vastustajien mielestä rakennus häpäisi sen edessä seisovan marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan. Ja kun museon työmaata suojaava aita maalattiin vielä vaaleanpunaiseksi, skandaali oli valmis.

Viisitoista vuotta sitten ulkomaalaiset ystäväni ihmettelivät, miten Suomen pääkaupungin paraatipaikalla oli niin paljon hyödyntämätöntä tilaa. He viittasivat VR:n entisiin makasiineihin eduskuntataloa vastapäätä. Tilanne muuttui 2010-luvun alussa, kun Musiikkitalo avattiin makasiinien paikalle. Turkulaisen LPR-arkkitehtien suunnitteleman kohteen elämys on kuitenkin piilotettu rakennuksen sisälle. Siellä odottaa tukkisumista innoituksensa saanut viinitarhan mallinen konserttisali.

Vasta viisi vuotta sitten kävi selväksi, että Helsingin keskusta muuttuu lopullisesti. Siihen tarvittiin kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jossa etsittiin suunnittelijaa Helsingin uudelle keskustakirjastolle. Suunnittelukilpailun voitti Käännös- niminen ehdotus, jonka helsinkiläistoimisto oli tehnyt. Ehdotuksia tuli yli viisisataa eri puolilta maailmaa. ALA-arkkitehtien suunnitelma tuntui suomalaisittain vallankumoukselliselta. Sen ansiosta Helsinki tuntui nousevan kertaheitolla dynaamiselta vaikuttavien kaupunkien joukkoon.

Kaupunkien kilpailu matkailijoista ja kokousvieraista kiihtyy, ja kaupungit tarvitsevat vetovoimaisia kohteita. Tähän kisaan suomalaisella nykyarkkitehtuurilla on paljon annettavaa. Ilahdun joka kerta, kun näen jonon kiemurtelevan taidemuseo Amos Rexin (JKMM-arkkitehdit) edessä. Miten moni kaupunkilainen tai matkailija on jo lähettänyt selfien museon katolta tai pussaillut siellä? Voiko kaupunkitila olla enää paremmassa käytössä?

Amos Rexistä olisi varmasti mielissään myös Alvar Aalto, joka teki 1960-luvulla Helsingille keskustasuunnitelman. Se ei tosin koskaan toteutunut. Suunnitelmassa kulttuurilaitosten julkisivut olisivat heijastuneet Töölönlahden pintaan. Nyt taideinstituutiot ovat siellä täällä, mutta yhtä en ymmärrä. Miten Musiikkitalo saatiin näyttämään väärään paikkaan pudonneelta lentokentän rahtiterminaalilta?

Muutama vuosi sitten Roope Salminen oli yhtäkkiä kaikkialla. Hän näytteli, lauloi ja juonsi useita ohjelmia. Mies itse oli tyytyväinen, mutta samalla häntä ärsytti: moni epäili, että hän oli saanut työt näyttelijäisänsä Eppu Salmisen avulla.

– Se näytti ulospäin siltä, että sain kahdessa kuukaudessa kaikki duunit, koska kuuluisa isä oli soittanut pari puhelua. Harmittaa, etten voi toimia esimerkkinä nuorille siitä, että oma kova duuni tuottaa tulosta, kertoi Roope Salminen Puoli seitsemän haastattelussa.

Todellisuudessa takana oli kova työ, jonka Salminen aloitti jo seiskaluokkalaisena koululaisena. Keskiarvo oli silloin vähän yli seitsemän ja hän tiesi, että sillä ei pääsisi himoittuun Kallion ilmaisutaitolukioon. Keskiarvoa oli pakko nostaa.

– Ajattelin, että reitti on selvä: hoidan yläasteen ja pääsen Kallion lukioon. Ja sitten menen ekalla tai viimeistään tokalla yrityksellä Teatterikorkeakouluun ja minusta tulee seuraava Martti Suosalo.

Menestys on omissa käsissä

Kallion lukion ovet aukesivat, mutta teatterikoulun ovet eivät edes useamman yrityksen jälkeen. Se oli Salmisen mukaan lopulta erinomainen asia.

Ystävien kannustuksella hän ryhtyi itse tekemään töitä menestyksen eteen sen sijaan, että odottaisi kelpaavansa teatterikoulun professorille.

Salminen työskenteli tv-sarjoissa avustajana ja kertoi ohjaajille suoraan, että etsii töitä.

– Minua on syytetty pyrkyriksi ja voin sanoa ihan suoraan, että ehdottomasti olen ja suosittelen samaa kaikille muillekin. Jos haluaa tällä alalla jotenkuten menestyä, on vähän pakko tehdä itseään tykö.

Pyrkyryys tuotti tulosta. Salmisen ensimmäinen isompi rooli oli Kotikatu-sarjassa 2010-luvun alussa, mutta todellisen läpimurron mies teki vuonna 2015. Silloin hän juonsi Uuden Musiikin Kilpailun ja osallistui Tähdet Tähdet -ohjelmaan. Myös bändi Roope Salminen ja Koirat alkoi menestyä.

Sen jälkeen töitä on riittänyt ja nyt kalenteri on täynnä useammaksi vuodeksi eteenpäin.

Tavoitteena tulla paremmaksi ihmiseksi

Ensi keväänä toteutuu jälleen yksi unelma, kun Salminen kiertää Suomea Putous-kollegansa ja ystävänsä Ernest Lawsonin kanssa. Miesten show yhdistää komediaa, sketsejä ja musiikkia.

Seuraava tavoite liittyykin työn sijaan henkilökohtaisiin asioihin. Salminen haluaisi tulla paremmaksi ihmiseksi. Millaiseksi, siitä hän ei ole vielä ihan varma.

– Tällä alalla keskittyy hirveesti itseensä, pitää itseään hirveän tärkeänä ja olettaa, että kaikkien pitäisi olla kauheen kiinnostuneita siitä, että minulla on paha olo ja minun ongelmat ovat isoja.

– Olisi kiva avata itseään enemmän ja olla empaattisempi.

Katso Roope Salmisen koko haastattelu Puoli seitsemän -ohjelmassa:

Pari sataa vuotta sitten ihmiskunnan historiassa tapahtui iso käänne. Teollisuus räjähti kasvuun, tehtaat nielivät työväkeä, elinympäristöt alkoivat saastua. Lontoosta löytyneet luurangot antavat ainutlaatuisen konkreettisen kuvan siitä, miten rankkaa työläisten elämä oli.

Lontoolaisen New Covent Garden -torin paikalla Thamesjoen eteläpuolella sijaitsi 1800-luvun alussa Pyhän Yrjänän kirkko. Sen hautausmaan vainajat oli määrä siirtää 1960-luvulla torin rakennustöiden alta, mutta tutkijat löysivät torin parkkipaikan alta monta siirtämätöntä hautaa.

Alueelta on nyt kaivettu sadan 1830–1850-lukujen lontoolaisen luut. Niissä on merkkejä ankarista työoloista, myrkyllisestä ympäristöstä, tartuntataudeista, aliravitsemuksesta ja kuolemaan johtaneesta väkivallasta.

Elämä oli mullistunut vain muutamassa vuodessa, kun maaseudun kauppapuutarhojen tilalle oli tullut myrkyllisiä savuja sylkeviä tehtaita, kaasulaitoksia ja rautateitä, kertoo kaivauksista vastanneen Wessex Archaeology -yrityksen osteoarkeologi Kirsten Egging Dinwiddy.

Vaikka elämä oli raadantaa ja toimeentulo äärimmäisen niukkaa, alue houkutteli asukkaita. Olihan siellä sentään töitä. Luurankolöydöt kertovat monien elämän jääneen lyhyeksi.

Murhattu nainen ja nyrkkeilijä

Kolme vainajaa kiinnitti tutkijoiden erityisen huomion.

Yksi oli nainen, joka oli saanut jo äitinsä kohdussa kupan ja tehnyt koko ikänsä työtä, jossa hänen käsivartensa ja olkansa olivat joutuneet koville.

Naisen nenä oli murtunut ja kallossa oli pistovamma, joiden takia tutkijat päättelivät, että hänet oli murhattu. Ase oli ilmeisesti ollut ohutteräinen tikari, joka oli isketty hänen korvansa taakse luultavasti takaapäin.

Toinen oli pitkä mies, jonka litistynyt nenä ja poskipään painauma kertovat hänen käyneen monta tappelua, arkeologit päättelivät. He uskovat tietävänsä syynkin: rystysten perusteella mies oli nyrkkeillyt paljain käsin, mikä oli hänen aikanaan yleinen harrastus.

Miehellä oli myös vakavia vammoja selkärangassa ja lonkkaluussa. Syyksi tutkijat arvelevat kaatumista. Miehen etuhampaat lienee vienyt kitalaen iso paise. Lisäksi hänkin oli sairastanut kuppaa.

Hänen kallonsa oli avattu kuoleman jälkeen, mikä kertoo, että ruumiinavausten kultakausi oli aluillaan, tutkijat sanovat.

Kolmannesta vainajasta tiedetään ainoana myös nimi. Jane Clara Jay oli yksi aikansa lukuisista lapsivainajista.

Aika on syönyt hänen arkkunsa, mutta siihen kiinnitetty laatta oli säästynyt.

Jane Clara kuoli maaliskuussa 1847 juuri ennen toista syntymäpäiväänsä. Luut kertovat, että hän oli aliravittu, mutta suoranaista kuolinsyytä niistä ei selvinnyt.

Työtapaturma keskiajalla?

Brittiarkeologit ovat vastikään esitelleet myös Thamesjoen varresta löytyneen miehen, jonka elämä päättyi kolmisen sataa vuotta ennen Pyhän Yrjänän kirkkomaan vainajia.

Luuranko löytyi viemäritunnelin kaivaustöissä Bermondseyssa. Löytö ei sinänsä ole harvinainen, mutta miehen asento herätti tutkijoiden kiinnostuksen. Hän oli kuollut mahalleen, pää oli käännähtänyt sivulle ja toinen käsi oli pään yläpuolella.

Niin voi käydä, jos putoaa kuolemaansa. Miehellä saattoi olla vaarallinen ammatti, joka vaati kapuilua. Ehkä hän oli kalastaja, satamatyöläinen tai "mutaleivonen", joka etsi Thamesin mudasta mitä tahansa rahan arvoista.

Oliko hän työpäivän päätteeksi niin väsynyt, ettei pystynyt vastustamaan joen laskuveden voimaa, jäikö hän kiinni mutaan, vai oliko hän kenties juonut liikaa, puntaroi Mola Headland Infrastructure -yrityksen arkeologi Beth Richardson.

Miehen saappaat ovat harvinaisuus

Aivan poikkeuksellista miehessä ovat hänen polveen ulottuvat saappaansa. Vaatteet ovat maatuneet viiden vuosisadan varrella, kuten odottaa saattaa, mutta saappaat ovat ällistyttävän hyvässä kunnossa.

Vahatulla langalla nahkapaloista ommellut jalkineet ovat kannattomat. Litteä pohja on vahvistettu niin taka- kuin etupäästä. Tyyli ajoittaa saappaat 1400-luvun lopulle tai 1500-luvun alkuun.

Aina 1600-luvulla asti kengät olivat yleensä matalia. Saappaita ei kerta kaikkiaan löydy, paitsi tiettyjen ammattien harjoittajilla, Richardson kertoo.

1500-luvun puolivälissä uponneen Mary Rose -aluksen hylystä saappaita on löytynyt paljon, mikä osoittaa niiden olleen ainakin merimiesten vakiovarustus.

Bermondseyn vainajan kengät ovat yhtä lailla yksinkertaiset, soljettomat, eli silkat työkengät. Sisällä ollutta materiaalia ei ole vielä tutkittu, mutta se lienee pehmusteeksi ja kuivikkeeksi tarkoitettua sammalta.

Suomalaiskapellimestari Esa-Pekka Salonen on valittu San Franciscon sinfoniaorkesterin seuraavaksi musiikilliseksi johtajaksi. Salosen viisivuotiseksi suunniteltu johtajakausi alkaa vuonna 2020. Asiasta uutisoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.

Tiistaina uutisoitiin, että Salonen jättää Lontoon filharmonisen orkesterin ylikapellimestarin työn vuonna 2021. Keskiviikkona tiedettiin jo, että suomalaiskapellimestarin uusi työnantaja on San Franciscon sinfoniaorkesteri.

San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa allekirjoittamassaan sopimuksessa todetaan, että Salonen säveltää orkesterille musiikkia. Sitä on tarkoitus esittää konserteissa, kiertueilla ja levyillä.

Salonen kertoo, että sävellysmäärää ei ole kuitenkaan määritelty. The New York Timesille antamassaan haastattelussa Salonen toteaa, että jatkuva matkustaminen eri puolilla maailmaa ei ole hyvä asia säveltäjälle.

Salonen suunnittelee, että hän muuttaa San Franciscoon.

Aasian kiertueelle kauden aluksi

Neljännesvuosisadan San Franciscon sinfoniaorkesterin johtajana toiminut Michael Tilson Thomas on ollut merkityksellinen ihminen jo aiemmin kapellimestari Salosen uralla. Suomalaiskapellimestarin kansainvälinen läpimurto tapahtui Lontoon filharmonisen orkesterin kanssa vuonna 1983, kun Thomas peruutti konsertin ja Salonen sai elämänsä tilaisuuden Lontoossa.

Salonen iloitsee siitä, että hän perii kaveriltaan San Franciscon sinfoniaorkesterin työn. Hänen ystävä on ollut siellä orkesterinjohtajana 25 vuotta.

San Franciscon sinfoniaorkesterilla oli vaikeuksia etsiä seuraajaa rakastetulle orkesterijohtajalle Michael Tilson Thomasille.

Heti johtajakauden aluksi uusi musiikillinen johtaja lähtee orkesterinsa kanssa laajalle Aasian kiertueelle.

Lue myös:

Kapellimestari, säveltäjä Esa-Pekka Salonen: "Jos ihan rehellisiä ollaan, olen yllättynyt siitä, miten pitkälle olen päässyt"

Turussa vieraillut Plácido Domingo uskoo, että kapellimestari Esa-Pekka Salonen on Suomen seuraava suuri säveltäjä

Kansallisoopperaan kiinnitetty Esa-Pekka Salonen: "On järjetön ajatus, että taiteen tulisi maksaa itsensä takaisin"

Kengät. Niistä kaikki lähtee. Sen tietää pukusuunnittelija Marjatta Nissinen, joka palkittiin tänä itsenäisyyspäivänä Pro Finlandia -mitalilla.

– Kengät ovat näyttelijän ensimmäinen puku. Niiden on oltava kunnossa, koska liike lähtee kengistä.

Liikettä ja kenkiä oli runsain mitoin Tuntemattomassa sotilaassa (2017), johon Nissinen suunnitteli puvut. Suolla ja ryteiköissä juostiin ahkerasti. Saappaat, vaatteet ja puvusto joutuivat koville.

Nissinen kuitenkin tiesi omasta kokemuksesta, miten oleellista on pitää huolta kameran edessä työskentelevistä, huolehtia, että jalassa on mahdollisimman mukavat ja kuivat jalkineet.

Pukusuunnittelija oli oppinut katsomaan asioita näyttelijöiden näkövinkkelistä jo parikymppisenä nuorena naisena, kun hän työskenteli mallina Pariisissa ja Milanossa 1970-luvun puolivälissä.

– Mannekiini joutuu itse luomaan käsikirjoituksen vaatteelle. Siinä tajuaa näyttelijän aseman kameran edessä. Ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kun palelee, on kuuma ja jano, millaista on, jos on vääränlaiset kengät jalassa.

Tuntemattomassa sotilaassa näyttelijät “ryntäilivät metsässä ruumis hellänä”. Saappaat upposivat suohon, kastuivat ja hajosivat. Pukujen ja kenkien huolto onnistui kuitenkin ilmeisen hyvin, sillä Nissinen kertoo, että näyttelijät palkitsivat puvuston lopuksi samppanjalla.

Partio on etu sotaelokuvassa

Marjatta Nissinen on viime vuosina suunnitellut paljon sotaelokuvien pukuja. Hänen kädenjälkensä näkyy muun muassa elokuvissa Tali-Ihantala 1944, Etulinjan edessä ja Raja 1918. Hän oli mukana myös kaatuneessa Mannerheim-projektissa.

Sotaelokuvien tekeminen on Nissisen sanoin “raadollista ja raskasta”: puvut painavat paljon ja olosuhteet eivät ole helpoimmasta päästä. Aku Louhimiehen ohjaamaan Tuntemattomaan sotilaaseen piti hankkia varusteet yli sadalle näyttelijälle ja tuhansille avustajille.

– Kun haastattelin ihmisiä ryhmääni, kysyin: Oletko ollut partiossa? Osaatko kävellä metsässä? Kestätkö kylmää?

Projekti oli fyysisesti raskas ja päivät olivat pitkiä.

– Kuvausalat olivat suuria: kameroita oli piilotettu sammaleisiin. Jos kuka tahansa näki, että on vaaranpaikka, sai huutaa "poikki".

Ohjaaja Louhimiehestä Nissisellä ei ole pahaa sanottavaa.

– Hän on impulsiivinen, positiivinen, rakastava, vaativa, hirmu tarkka.

Sota tuli iholle

Sodan raadollisuus on tullut töitä tehdessä iholle. Nissinen liikuttuu vieläkin kyyneliin kuvaillessaan, mitä tapahtui, kun hän maskeerasi jatkosodan tapahtumiin keskittyvän Pedon merkin (1981) avustajaa.

Oltiin kuvaamassa kohtausta Kannaksen murtumisesta. Nissinen kertoi miehelle, että tämä joutuisi seuraavaksi pakenemaan suon yli alushoususillaan matkalaukku kädessä. Kävi ilmi, että kohtaus oli miehelle elävästä elämästä tuttu.

– Mies katsoi minua peilistä ja sanoi: "Minä olin yksi niistä, jotka jaksoivat juosta 35 kilometriä, kun Kannas murtui. Kun tulin perille, huomasin, että se matkalaukku, jota olin kantanut 35 kilometriä, oli tyhjä."

Mies oli paetessaan tehnyt, kuten monet muut ja napannut hätäpäissään käsiinsä jotain: matkalaukun, joka osoittautui tyhjäksi.

Tali-Ihantalaa tehdessä Nissinen kertoo oppineensa taistelun merkityksestä. Hän vertaa suomalaisten Tali-Ihantalaa Normandian maihinnousuun tai Waterloon taisteluun. Pienestä maasta kaatui lyhyessä ajassa paljon miehiä.

– Kun ajattelee, että kaksi viikkoa tykitettiin. Emme me ehkä pystyneet saamaan sitä kauheutta esille elokuvassa. Niin paljon veripulloja kuin sen kuvaamiseen olisi tarvittu, meille ei olisi budjetissa edes annettu.

Mitä sotaelokuvat ovat opettaneet?

– Sota ei kannata, mutta arvostus itseänäisyydestä perustuu sotaan. Emme halunneet olla Neuvostoliiton osa.

Lars von Trier piti huolta "perheestään"

Ei Nissisen elokuvaura ole pelkkää taistelua ja tykitystä ollut. Joukkoon mahtuu myös toisenlaista epookkia. Nissinen suunnitteli puvut Mika Kaurismäen ohjaamaan Tyttökuninkaaseen, joka sijoittuu 1600-luvulle ja kertoo kuningatar Kristiinasta.

Tyttökuninkaan pukusuunnittelu palkittiin Jussilla vuonna 2016. Palkintoperusteluissa kiitettiin Nissistä pedantiksi puurtajaksi, joka tekee kaiken oikeista materiaaleista, eikä päästä käsistään mitään keskeneräistä. Nissisen motto kuuluukin tutki, tutki, tutki ja inspiroidu.

– Se tarkoittaa sitä, että löytäisi uuden näkökulman ja uuden tavan tehdä. Kun jokainen elokuva on ikään kuin ensimmäinen, oma ajatustoiminta pysyy raikkaana.

Nissinen on ollut mukana myös kansainvälisissä produktioissa. Tanskalaisen ohjaajalegenda Lars von Trierin Dogvillessä (2003) hän toimi pukusuunnittelijan assistenttina.

– Ennen kuvauksia oli päätetty joka ikinen peruna, joka laareissa oli. Ja kaikki asiat oli järjestetty niin, että kello yhdeksän ja kello seitsemäntoista välillä saattoi tapahtua mitä tahansa.

Mukana oli iäkkäitäkin maailmantähtiä kuten Lauren Bacall. Näistä jokaisella oli dupleeraajat, jotka kuuluivat Nissisen “salonkiin”.

– He olivat paikalla kello kahdeksalta aamulla. Me seurasimme monitoreista, mitä siellä tapahtuu ja jokainen oli valmiina paikkaamaan omaa näyttelijäänsä.

Ohjaaja oli itse jopa koeasunut käytetyn hotellin, jonne hän toi “perheensä”.

– Hän kutsui ryhmää perheeksi. Se oli hyvää huolenpitoa.

Pukusuunnittelu näkyvää ja näkymätöntä

Kun Nissinen kuuli saaneensa Pro Finlandia -palkinnon, ensimmäinen reaktio oli hämmästys.

– En ymmärtänyt. Ajattelin, että tunnen kunniamerkit aika hyvin, mutta piti kuitenkin tarkistaa, että mikä ja miksi minä.

Seuraava ajatus oli, että hyvä, että pukusuunnittelu noteerataan. Työ kun on yhtä aikaa näkyvää ja näkymätöntä. Pukusuunnittelun juju on Nissisen mielestä siinä, että sitä ei huomaa, että se istuu saumattomasti lopputulokseen.

Kertaakaan Nissinen ei kerro harmitelleensa sitä, ettei yleisö tajua lopputulosta katsoessaan, millainen työmäärä visuaalisen ilmeen takana on.

– Ajattelen, että no mercy. Ainoastaan sillä on merkitystä, mitä siellä kankaalla on. Kukaan ei kysy, oliko rahaa, oliko aikaa, oliko ihmisiä. Me teemme elokuvaa emmekä pukuja. Me teemme kuvia.

Seuraavaksi Nissisen suunnittelemia elokuvapukuja nähdään Virossa kuvatussa Firebirdissa (Tulilintu). Kylmän sodan aikaan perustuvan trillerin ensi-ilta on 2020. Luvassa on taas univormuja: tapahtumat sijoittuvat neuvostoliittolaiseen lentotukikohtaan.

Pro Finlandia -palkinto myönnettiin kahdelletoista taiteilijalle.

– En voi valehdella: kyllä se hyvältä tuntui! Onhan se suurin kunnia, mitä laulajana voi Suomessa saada, sanoo ähtäväläislähtöinen Jennie Storbacka kutsusta Linnan juhlien mikrofonin varteen.

Storbacka esiintyy Mikael Saaren kanssa Kaartin Combon solistina, kun tanssi alkaa. Kättelyn ja alkuillan musiikista vastaa perinteiseen tapaan Kaartin soittokunta. Presidenttiparin ensivalssina soi Oskar Merikannon Valse Lente.

Jennie Storbacka pitää esiintymistä presidentinlinnassa elämänsä suurimpana ja hienoimpana keikka.

– Tämä on SE keikka, ykköskeikka!

Hänen isoisänsä oli Mannerheim-ristin ritari, joten kutsu juhlaan on iso asia myös perheelle ja suvulle.

– Uskon, että itsenäisyyspäivänä ukki istuu pilven reunalla ja katsoo alas ylpeänä: Siinä mun tyttö!

Tämä on jo nyt juttu, jonka tulen aina muistamaan! Jennie Storbacka

Jennie Storbacka on tehnyt yhteistyötä Mikael Saaren kanssa Espoon kaupunginteatterin musikaalissa ja keikkaillut myös Kaartin Combon kanssa. Hän sanookin voivansa keskittyä rauhassa omaan tekemiseensä, koska tietää asioiden toimivan ja solistien äänten sopivan loistavasti yhteen.

Storbackalla on kokemusta isoista lavoista ja yleisöistä niin Euroviisuista ja The Voice of Finlandista kuin suurten kaupunkien musikaaleista. Hän hallitsee hermonsa hyvin, mutta juuri ennen Linnan juhlien alkua pulssi saattaa silti kiihtyä.

– Silloin varmaan iskee se, että "älä mokaa", nauraa Storbacka. Mutta aion nauttia oikein kunnolla – tämä on jo nyt juttu, jonka tulen aina muistamaan!

Veteraanien ja lottien kahvitilaisuudessa esiintyvät Philomela-kuoro ja Ylioppilaskunnan Laulajat. Kolmannen kerroksen salongissa soittaa Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen jazzmusiikin opiskelijayhtye Sibis Jazz Youngsters.

Linnan juhlien tarjoiluissa korostuvat luomutuotteet ja lähiruoka. Juhlille on kutsuttu noin 1700 ihmistä. Lue lisää juhlista Tasavallan presidentin kanslian sivuilta.

Vanhassa mekossa on tarina

Kaartin Combon, Storbackan ja Saaren listalta löytyy erityisesti luonto- ja ympäristöaiheista musiikkia juhlien teeman mukaan. Joukossa on myös kantaaottavia kappaleita. Lisäksi tanssilattialla muistetaan säveltäjä-sanoittaja Junnu Vainiota, jonka syntymästä tulee kuluneeksi 80 vuotta.

Sovitukset ovat uudet, Storbacka ja Saari laulavat paljon duettoja, mutta myös sooloja. Storbacka laulaa yhden kappaleen myös äidinkielellään ruotsiksi.

Ympäristöteemaa noudattelee myös Storbackan Ralph Lauren -vintagemekko. Laulaja pitää siitä, että vaatetta käyttäessään voi miettiä, missä päin maailmaa, millaisissa tilaisuuksissa ja kenen päällä mekko on ollut.

– Vanhoissa mekoissa on tarinaa ja vähän taikaakin: vähän mitä vain voi tapahtua, kun on sellainen päällä!

Suomen itsenäisyys on innoittanut taiteilijoita ennen ja nyt.

Suomen lippua parsivaa neitoa kuvaava suuri öljymaalaus Hyökkäyksen jälkeen on Torniosta kotoisin olevan taiteilija Jouko Alapartasen kunnianosoitus samalta paikkakunnalta kotoisin olevan Edvard Iston (1865–1905) kuuluisalle Hyökkäys-maalaukselle vuodelta 1899. Iston teos kuvaa sortokautta, Venäjän kaksipäistä kotka riistämässä lakikirjaa Suomi-neidolta.

Öljyvärejä on sekoiteltu ja sivellintä käytelty viime kuukaudet ahkeraan taiteilija Jouko Alapartasen ateljeessa Rovaniemellä. Työn alla on ollut itsenäisyyspäivän alla esille ripustettu näyttely Suomi 101 – Juhlien jälkeen.

Taiteilija haluaa herätellä rakentavaa keskustelua yhteiskunnan kipupisteistä.

– Miltä tuntuu jos ei olekaan kotia? Suomi on aika kylmä maa asua ja ulkona ei ole kiva olla. Noin 7000 ihmistä on ilman kotia, sanoo Alapartanen.

Räikeä My Little Pony -vaikutteinen karkkimaisema ihmisroskakoreineen ja sen vastaparina öljymaalaus puistonpenkillä nukkuvasta ihmisestä omaisuus muovikassissa keskustelevat keskenään. Jälkimmäinen teos on maalattu Oulusta ennen Oulun kaupunginvaltuuston ihmisroskakohua.

– Olisi hyvä jos näistä ristiriidoista keskusteltaisiin oikeasti. Mitä osattomuus voi aiheuttaa? Ja sitten yleinen hyvinvointi. Kansan ajautuminen eri osiin ei ole lopulta kenenkään etu.

Taiteilijan lippu kaivosbuumille

Alapartasen näyttely keskustelee myös ympäristöstä. Suurehko öljymaalaus on surrealistissatiirinen yhdistelmä kultaristilippua, suojellun mutta kaivosalueeksi suunnitellun Viiankiaavan kesäistä maisemaa ja piparkakkupossun muottia.

– Kaivoslaissa on ilmeisiä porsaanreikiä, tällä hetkellä niistä mennään läpi aika isosti. Hallituksen pitäisi tukkia ne mahdollisimman nopeasti, koska pohjoinen luonto, tai luonto yleensä, on haavoittuvainen.

Näyttelyssä on useita teoksia, jotka kommentoivat itsenäisen 101-vuotiaan Suomen globaalia talouselämää, finanssipolitiikkaa ja poliittista elämää.

Lapin taiteilijaseuran Napa-galleriassa Rovaniemellä esillä oleva Jouko Alapartasen näyttely Suomi 101 – Juhlien jälkeen kestää 19. joulukuuta saakka.

Syksyllä elokuvateattereihin tullut, Ku Klux Klanista kertova elokuva BlacKkKlansman on kerännyt muutamia ehdokkuuksia Golden Globeissa. Televisio- ja elokuva-alan vuotuiset palkinnot jaetaan 6. tammikuuta.

Jasper Pääkkönen näytteli elokuvassa Felix Kendricksonia, joka on Ku Klux Klaniin kuuluva rasisti.

BlacKkKlansman on ehdolla parhaaksi draamaelokuvaksi. Sen lisäksi ehdolla ovat Marvel-hitti Black Panther, Bohemian Rhapsody, If Beale Street Could Talk ja Lady Gagan tähdittämä A Star Is Born.

Myös elokuvan ohjaaja Spike Lee on ehdolla parhaaksi ohjaajaksi. Elokuvan päähenkilöä, KKK:hon soluttautuvaa poliisia esittävä John David Washington nappasi ehdokkuuden parhaan miesnäyttelijän roolisuorituksesta.

Myös Washingtonin juutalaista poliisiparia esittävä Adam Driver on ehdolla parhaan miessivuosan esittäjäksi.

Eniten ehdokkuuksia keräsi poliittinen komediaelokuva Vice, joka on ehdolla kuudessa kategoriassa. The Favourite, Green Book ja A Star Is Born ovat kukin keränneet ehdokkuuden viidessä kategoriassa.

Golden Globe on alan kansainvälisesti merkittävimpiä palkintoja Oscarien lisäksi.

Ehdokkaat sarjoissa, joissa BlacKkKlansman on ehdolla

Paras draamaelokuva

Black Panther

BlacKkKlansman

Bohemian Rhapsody

If Beale Street Could Talk

A Star Is Born

Paras ohjaaja

Bradley Cooper, A Star Is Born

Alfonso Cuaron, Roma

Peter Farrelly, Green Book

Spike Lee, BlackKklansman

Adam McKay, Vice

Paras miespääosan esittäjä draamaelokuvassa

Bradley Cooper, A Star Is Born

Willem Dafoe, At Eternity's Gate

Lucas Hedges, Boy Erased

Rami Malek, Bohemian Rhapsody

John David Washington, BlacKkKlansman

Paras miessivuosan esittäjä elokuvassa

Mahershala Ali, Green Book

Timothee Chalamet, Beautiful Boy

Adam Driver, BlacKkKlansman

Richard E. Grant, Can You Ever Forgive Me?

Sam Rockwell, Vice

Katso muiden sarjojen ehdokkaat täältä.

Lue lisää

Spike Leen leffan rasisti Jasper Pääkkönen: USA:ssa olin mustien koulukaverieni mukaan erilainen valkoinen, koska en ymmärrä ihonväriä

Spike Lee Ylen erikoishaastattelussa: Äärioikeiston nousu ei ole vain Amerikan ongelma – "Ranskalla on Le Pen, Briteillä Brexit ja teillä se tyyppi, jonka nimeä en muista"

Jasper Pääkkönen: Ohjaaja Spike Lee on puhunut yhteistyön mahdollisuudesta jatkossakin – video

Jasper Pääkkönen saa päivittäin yhteistyöpyyntöjä, mutta lähtee mukaan vain murto-osaan: "Täytyy olla joko vihreä lanka tai sydän läsnä"

Yle tavoitti Linnan juhlissa yhden illan seuratuimmista vieraista, kansainvälisessä nosteessa olevan näyttelijän Jasper Pääkkösen. Pääkkösen tähdittämän, ja kuulun Spike Leen ohjaaman elokuvan BlacKkKlansmanin nousu Golden Globe -ehdokkaaksi paljastui vasta tunteja ennen Linnan juhlia. Uutinen oli Pääkkösellekin vielä tuore.

– Juuri äsken kuulin, että sekä elokuva että Spike Lee ovat ehdolla, ihan mahtavan hieno juttu, Pääkkönen hehkuttaa.

Vaikka elokuva kertookin 1970-luvun Coloradosta, ovat elokuvan teemat Pääkkösen mukaan melkeinpä enemmän nykypäivää kuin menneisyyttä – eikä vain Yhdysvalloissa vaan myös ympäri Eurooppaa on nähtävissä vastaavankaltaista liikehdintää.

– Eikä me Suomessa olla turvassa siltä: äärioikeiston pään nostaminen ja vihapuheen muuttuminen sallittavaksi tai hyväksyttäväksi ovat ikävän universaaleja teemoja. Vaikka tehtiin elokuvaa 70-luvun Coloradosta, niin kyllä siinä koko ajan jokaisella tekijällä oli ymmärrys siitä, että tehdään ennen kaikkea elokuvaa nykypäivästä, Pääkkönen summaa.

Kysyttäessä sitä, mikä on suomalaisten valtti maailmalla on Pääkkösellä selvä vastaus valmiina:

– Sekä meidän mieletön vahvuus että meidän heikkous on sellainen pohjaton vaatimattomuus. Se tekee meistä suomalaisista juuri niin rehellisiä ja hienoja ihmisiä, kuin me minun mielestäni ollaan. Jalat maassa, ei juuri arvosteta sellaisia turhan höpöhöpö, pinnallisia asioita. Me ollaan sanojemme mittaisia miehiä ja naisia.

Pääkkösen mukaan pohjaton vaatimattomuus toimii kuitenkin myös suomalaisia vastaan, se toimii maailmalla myös menestymistä vastaan. Pääkkönen vertaa suomalaisia ruotsalaisiin, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että "täältä me tullaan ja valloitetaan koko maailma" siinä missä suomalaiset ovat, että "ollaan me täällä omien rajojen sisällä ihan hyviä", mutta kun pitää kansainvälisillä estradeilla kilpailla, kaikki muut tuntuvatkin vähän paremmilta.

Avopuoliso nauttii Suomen luonnosta

Pääkkösen avopuoliso Alexandra Escat kehuu Suomen parhaaksi valtiksi luontoa ja ympäristöä. Eri vuodenaikoihin Suomessa vieraillut Escat kehuu talvisen Lapin rauhaa, kun kesällä taas Viitasaaren järvimaisema oli hänen mukaansa suorastaan runollinen. Eri puolilla pohjoista syksyllä kiertänyt Escat kuvaa näkymää "kultaiseksi matoksi".

– Postasin lukuisia kuvia Instagramiin ja kaikki kaikki ystäväni hullaantuivat täysin, koska he eivät olleet koskaan nähneet sellaista kauneutta, kun kaikki oli niin kultaista, Escat kertoo.

Keväinen Suomi on Alexandra Escat'lta vielä kokematta ja hän vannottaakin Pääkköstä, että ensi vuonna on sen aika.

– Ja haluan ehdottomasti päästä poimimaan mustikoitakin, Escat kertoo.

Lue lisää:

Jasper Pääkkösen tähdittämä BlacKkKlansman ehdolla parhaaksi elokuvaksi Golden Globeissa

Minnesotan orkesterin suomalainen kapellimestari Osmo Vänskä jättää musiikillisen johtajan tehtävät vuonna 2022, kertoo Helsingin Sanomat. Vänskä on lupautunut jatkamaan, mikäli tätä ennen orkesteri ei ole löytänyt uutta johtajaa itselleen.

Vänskä on johtanut Minnesotan orkesteria keskimäärin 14-15 viikkoa vuodessa. Se on sallinut miehelle vierailut maailman huippuorkestereiden johtajana.

Kapellimestari aikoo asua Yhdysvalloissa johtajakautensa jälkeen.

Suomessa Osmo Vänskä toimi pitkään Lahden sinfoniaorkesterin kapellimestarina.

Ilman veronpalautuksia moni joululahja jäisi tänäkin vuonna ostamatta. Lähes joka kolmas veronpalautuksia saava suunnittelee käyttävänsä ainakin osan palautuksista joulumenoihin. Muutenkin suomalaiset suunnittelevat käyttävänsä jouluun ja joululahjoihin selvästi enemmän rahaa kuin viime vuonna, kertoo Nordean teettämä tuore kysely.

– Vuosi sitten ihmettelin, miksi vahva talouskasvu ja ennätysvahva kuluttajaluottamus ei näkynyt suunnitelluissa joulubudjeteissa. No nyt näkyy! Viimeksi arviot joulubudjetista ovat olleet näin korkealla vuonna 2012, Nordean yksityistalouden ekonomisti Olli Kärkkäinen kommentoi tiedotteessa.

Tutkimuksen mukaan 18–65 -vuotiaat suunnittelevat käyttävänsä joululahjoihin ja muihin joulumenoihin keskimäärin yhteensä 580 euroa aikuista kohden. Viime vuonna vastaava summa oli noin sata euroa vähemmän. Joululahjoihin suunnitellaan käytettävän tänä vuonna 340 euroa ja muihin joulukuluihin 240 euroa.

– Veronpalautukset ovat merkittävä tekijä joulukaupalle. Tänä vuonna veronpalautuksia maksetaan 2,9 miljardia euroa, mikä on 13 prosenttia enemmän kuin viime vuonna. Tämä näkyy varmasti myös joulukaupassa, Kärkkäinen uskoo.

Ensi vuonna veronpalautukset maksetaan verotuksen uudistuksen takia joulusesongin sijaan porrastetusti elokuusta lähtien, mikä voi osaltaan pienentää joulukauppaa.

Ei pelkkää tavaraa, myös aineettomat lahjat suosiossa

Joululahjojen ostaminen luotolla ei suomalaisia innosta. Alle joka kymmenes suunnittelee kuittaavansa ainakin osan pukin lahjakontin sisällöstä luottokortilla tai kulutusluotoilla. Perinteet ovat muutenkin voimissaan, sillä yleisimpiä joululahjoja ovat edelleen suklaat ja muut makeiset, lelut ja kirjat.

Joulua viettävistä vain kolme prosenttia ei aio antaa ollenkaan lahjoja.

Tavaroiden lisäksi myös aineettomat lahjat ovat suosiossa: joka viides suunnittelee antavansa lahjaksi yhteistä aikaa tai tekemistä.

– Tänä syksynä on puhuttu paljon ilmastonmuutoksesta ja keinoista sen hillitsemiseksi. Voisiko tulevaisuuden hittilahja olla hiilijalanjälkeä pienentävä lahja, vaikkapa todistus hiilipäästöjen kompensoinnista, Kärkkäinen pohtii.

Tutkimuksen toteutti YouGov, ja siihen vastasi reilu tuhat suomalaista.

Juttua korjattu 7.12. klo 12:03: Veronpalautusten maksaminen alkaa porrastetusti elokuussa. Jutusta saattoi saada kuvan, että kaikki palautukset maksetaan elokuussa.

Brittiläisen Victoria & Albert -museon johtaja sen aloitti. Sir Henry Cole tilasi taiteilijalta 1 000 jouluaiheista korttia vuonna 1843. Hän muisti niillä yhteistyökumppaneitaan ja laittoi niitä myyntiin lahjatavaraliikkeeseensä.

Colen tervehdysten aiheet vaihtelivat köyhien auttamisesta hyväntekeväisyyteen, mutta yhdestä kortista nousi kohu. Siinä tarjottiin lapsille viiniä. Niin tai näin. Cole aloitti sinnikkään jouluperinteen, jossa on nähtävissä selkeitä trendejä.

– Aiemmin uskonnolliset kortit, enkeli- ja seimiaiheet, itämaan tietäjät ja erilaiset kirkonmenot olivat suosittuja, mutta enää niille ei ole kysyntää, sanoo Ylen aamu-tv:ssä vieraillut Postimuseon viestintäsuunnittelija Helena Pärssinen.

Suomessa on Pärssisen arvion mukaan ollut sitten Colen päivien kymmeniä ellei satoja joulukorttien suunnittelijoita. Tunnetuimpia heistä ovat Martta Wendelin, Rudolf Koivu, Jaana Aalto, Omppu Omenamäki ja Marjaliisa Pitkäranta.

– 1900-luvun alussa Saksa toimi keskuksena, josta Suomeen tuli paljon kortteja. Niiden tervehdykset tekstitettiin täällä suomen kielellä.

Aiheissa myös sarjakuvia ja muumeja

Tuttuja aiheita ovat vuosien saatossa olleet talviset maisemat, mutta kuviin on päätynyt myös joulun askareita piparin leipomisesta kinkun paistoon ja nykyisin sarjakuvista muumeihin.

Ruotsalainen taiteilija Jenny Nyström on eräänlainen joulutontun äiti. Hän mukaili oman versionsa saksalaisesta esikuvasta.

– Saksassa oli maakuopassa asuva pitkäpartainen pieni ukkeli. Nyström korvasi sen iloisella tontulla, joka syö joulupuuroa vintillä, Pärssinen sanoo.

Myös perinteinen joulupukki oli pitkään yksi ykkösteemoista, mutta nyt kuurapartakin on uhanalaisten lajien listalla.

– Joulupukki on ollut katoamassa, mitä ihmettelen suuresti. Hän on ollut tonttujen ohella yksi suosituimpia aiheita, Pärssinen sanoo.

Joulukorttien suosio laskussa

Suosion huippu koettiin vuonna 1995, jolloin 50 miljoonan joulukortin rajapyykki rikkoutui. Sama suunta jatkui vielä vuoteen 2008, jolloin lähetettiin 54 miljoonaa joulutervehdystä.

– Siitä lähtien se on pikkuhiljaa hiipunut. Viime vuonna lähetettiin 26 miljoonaa korttia, Pärssinen sanoo.

Suosiota ovat syöneet tekstiviestit, whatsappit ja some. Siitä huolimatta tai kenties sen vuoksi Pärssinen kehottaa nyt tarttumaan toimeen ja lähettämään perinteisen joulutervehdyksen vaikkapa yskinäiselle tädille. Se on pieni vaiva mutta iso ele.

– Se osoittaa, että toinen ihminen on ajatellut sinua. Se on muistamisen tärkeä väline.

Joulumerkillä varustetuille korteille viimeinen postituspäivä on 12. joulukuuta. Ikimerkillä varustettu kortti ehtii perille, kun sen lähettää 19. joulukuuta mennessä. (Lisää tietoa Postin sivuilla.)

Korjaus 7.12. klo 17.40: Postikorttien viimeisiksi postituspäiviksi oli aiemmin jutussa virheellisesti mainittu 14. ja 21. joulukuuta. Oikeat päivät ovat 12. ja 19. joulukuuta.

Linnan juhlien pukuetiketti on juhlapuku. Muotitoimittajan ja kirjailija Mirva Saukkolan mukaan tämä tarkoittaa miehillä frakkia tai tummaa pukua ja naisilla pitkää iltapukua.

Linnassa nähtiin eilen itsenäisyyspäivänä upeita juhlapukuja, mutta joukossa oli myös selkeitä etikettivirheitä.

Saukkola analysoi yhdessä Aalto-yliopiston muotitaiteen professorin Pirjo Hirvosen kanssa Linnan juhlien vaikuttavimmat asut Ylen aamu-tv:ssä.

Jenni Haukio

Presidentin puoliso

Mirva Saukkola: Jenni Haukion koivukuidusta tehty puku oli mielenkiintoinen. Puvun linja oli aika futuristinen ja moderni. Selkeästi rouva Haukio halusi katsoa eteenpäin tulevaan. Useinhan hänen puvuissaan on ollut suorastaan historiallisia viitteitä, mutta tällä kertaa oltiin ihan eri linjoilla.

Pirjo Hirvonen: Olen samaa mieltä, että hän katsoi tulevaisuuteen. Tässä tuli myös rouva Haukiosta uudenlainen piirre esiin: sellainen hyvin valovoimainen, avoin ja nuorta, uutta näkemystä kannustava. Puku myös heijasteli Suomen tulevaisuutta: kun tätä Ioncell-kuitua lähdetään viemään pidemmälle, siitä saadaan koko maalle paljon isompi juttu, joka vahvistaa meidän talous- ja elinkeinorakennetta.

Anna Puu

Laulaja

Mirva Saukkola: Tämä Teemu Muurimäen suunnittelema asu oli hyvin mielenkiintoinen. Se sopi hyvin viihdetaitelijalle. Samalla tavalla kuin rouva Haukion asussa näen tässäkin futurismia. Tämä on aika eteenpäin katsova. Anna Puun meikki, hiukset ja koko kokonaisuus oli hyvin hallitusti hyvin moderni. Tämä metallihaarniska oli mielenkiintoinen. Mietin, että mihinköhän se liittyi, hänhän on ollut tänä syksynä paljon esillä rintasyöpätutkimusta tukevan Roosa nauha -kampanjan kasvona.

Pirjo Hirvonen: Tässä on isoja pintoja ja rohkeaa materiaalin yhdistämistä. Anna Puuhan ei ole kovin kookas, joten tällainen vahva väri ja voimakas, selkeä olemus nostaa ja kantaa henkilöä enemmän. Sinänsä erittäin hyvin onnistunut.

Krista Paasi

Sankarisukeltaja Mikko Paasin puoliso

Mirva Saukkola: Pidin kovasti Krista Paasin asusta. Se oli Mirkka Metsolan suunnittelema ja siinä oli kotimaiset Lovian korvakorut. Mielestäni se oli erittäin eheä kokonaisuus. Myös herra oli hyvin tyylikkäänä. Krista Paasin asussa erityisen kiinnostavaa oli myöskin se, että se oli aika peittävä. Linnassa tällä kertaa yksi iso trendi oli, että enää ei hirveästi paljasteltu, vaan aika paljon kaulukset kohosivat ylös. Muodissa yleensäkin näkyy tällä hetkellä se, että muoti ei ole enää niin paljastavaa. Ehkä viime vuonna roihahtanut metoo- keskustelu on vaikuttanut tähän: naisten pukeutuminen on enemmän naisia itseään varten eikä siinä haluta tuoda paljasta pintaa esille.

Pirjo Hirvonen: Olen samaa mieltä. Olen huomannut nuorten keskuudessa, että he arvostavat ja näkevät nyt juhlapukeutumisen aika umpinaisena. Eli pientä pääntietä ja pitkää hihaa. Mielestäni se on hirveän hieno ilmiö, koska vaikuttaa, että tämä avonaisajattelu on muutamien viime vuosien aikana ryöpsähtänyt liian pitkälle. Se ei välttämättä tähän juhlatilaisuuteen ole aina sopinut.

Anna Björkroos

Nya Åland -lehden päätoimittaja

Mirva Saukkola: Tähän oli käytetty sanomalehtiä. Kierrätysteema on selkeästi esillä ja asu on kekseliäs ja hauska. Mutta minua mietitytti lähinnä se, kuinka monta kulutusta ja käyttöä tämä asu kestää, kun ajattelee sellaisia teemoja kuin ympäristö, kestävä kehitys ja kestävä kulutus. Kun tehdään laadukas ja upea asu, sen pitäisi palvella aika monta kertaa.

Pirjo Hirvonen: Kyllä täytyy sanoa, että jotkut asut ja puvut oli sellaisia, että ehkä niiden foorumi on joku muu kuin tämä tilaisuus. Niin oli tämänkin asun kohdalla.

Alexandra Escat ja Jasper Pääkkönen

Malli ja näyttelijä

Mirva Saukkola: Erittäin kaunis pari. Hehän ovat varmasti Suomen median lemmikkipari tällä hetkellä. Tämä Mert Otsamon suunnittelema todella linjakas, kaunis, metallinhohtoinen puku oli todella elegantti Alexandralla. Metallinhohto oli muuten yksi väriteema, joka kohosi näitten tiettyjen vahvojen värien kanssa. Jasper Pääkkönenhän on varsin hurmaava tässä Turon kotimaisessa smokissa, mutta ihan etiketin mukainen se ei ollut. Minun huomiotani kiinnitti tänä vuonna se, että varsinkin miesten pukeutumisessa haluttiin venyttää etiketin rajoja kuin resoria. Smokkijuhlahan on ihan erilainen juhla kuin Linnan juhlat. Tässä oli otettu vähän uudenlaisia vapauksia.

Pirjo Hirvonen: Kyllä tilaisuuden järjestäjän tahtoa tai näkemystä tai ylipäätään tilaisuuden luonnetta pitää kunnioittaa. Jos miehellä täytyy olla frakki ja naisella täyspitkä, maahan asti ulottuva puku, niin kyllä siinä silti jää vielä paljon vaihtoehtoja, joilla asusta voi tehdä yksilöllisen ja oman näköisen ja ehkä ottaa jollain lailla kantaakin.

Susanna Koski

Kansanedustaja

Mirva Saukkola: Tämä Marita Huurinaisen suunnittelema kullansävyinen puku on erittäin kauniisti laskeutuva. Erityisesti tv-ruudussa, kun se oli liikkeessä, näki että se korosti hyvin kauniisti kantajansa kulkua. Mutta täytyy sanoa, että en ihan hahmottanut tätä vehnälyhdettä hänen päässään. Minusta tuntui, että tässä asussa oli niin kovasti yksityiskohtia ja tapahtumia: oli itse puvun leikkaus, hyvin näyttävät jalokivikorut ja sitten vielä tämä lyhde. Oli silmille niin paljon yksityiskohtia, ettei oikein tiennyt, mihin olisi katsonut. En tähän hiuskoristeeseen ollut itse henkilökohtaisesti ihastunut. Tuli vähän sellainen olo, että oli melkein lintulaudallinen lyhdettä pistetty hiuksiin.

Pirjo Hirvonen: Tämä on varmaan sitä ympäristöteemaa. Mutta kyllähän korun pitäisi istua kokonaisuuteen ja pitäisi olla tietty ajatus, miksi se on kohottamassa pukua. Tämä oli aika ristiriitainen veto tähän pukuun. Puku itsessään oli kyllä kaunis ja henkilö viehättävän näköinen.

Tytti Tuppurainen

Kansanedustaja

Mirva Saukkola: Tämä oli mielestäni todella kaunis puku. Tämä oli vähän jumalatar-henkinen tai ehkä siinä oli vähän 1920- ja 30-lukujen charmia. Siinä oli myös valtavan kaunis takaosa, joka paljasti hänen selkänsä. Se oli muotitaiteilija Sinikka Nikanderin suunnittelema puku. Minusta tämä värivalinta auringonkeltainen oli näin kaamosaikaan hyvin persoonallinen ja kaunis. Oli otettu rohkea väri, mutta se oli silti etiketin mukainen. Se toi tähän pukuun sellaista muuntuvaisuutta, jolla voi ilmaista itseään.

Pirjo Hirvonen: Oli viehättävä nähdä, että oli tällaisia yksivärisiä ja selkeitä vahvoja värejä. Tässä oli tiettyä raikkautta. Havaitsin uutena tämän, että kaikki ei ole sellaista pientä syheröä ja täysin kimaltelevaa.

Marjo Niemi

Kirjailija

Mirva Saukkola: Tässä on mustaa, mutta tässä on myös väriä. Tämä oli hyvin persoonallinen valinta – ehkä huomiohakuinen. Tässä kyllä katse kiinnittyi tähän olkapään värikkääseen koristeeseen.

Jaana Pelkonen

Kansanedustaja

Mirva Saukkola: Miten ihana väri jälleen kerran. Jaana Pelkonenhan kuuluu aina näihin Linnan kuvattuihin kaunottariin. Minä pidin tässä hänen asussaan nimenomaan tästä väristä, selkeälinjaisuudesta ja siitä että yksityiskohtia ei ollut paljoa. Hänellä oli todella näyttävät korvakorut, mutta muuten ei ollut mitään pikku piiperryksiä ja söherryksiä pistetty muualle. Varmaan Linnan konkarikävijänä kansanedustaja alkaa myös itse hahmottaa, mikä näyttää hyvältä kuvissa ja televisiossa.

Lue myös:

Katsojat ovat puhuneet: Anna Puun puku oli Linnan juhlissa yleisön suosikki

Linnan juhlia seurattiin ennätyksellisen paljon netissä – televisiossa tavoitettiin yhteensä 3,2 miljoonaa ihmistä