Linnan juhlien yleisön suosikkipuvuksi on katsojien äänestyksessä valittu laulaja Anna Puun punaisen kankaan ja metallisen osan yhdistelmäasu.

Puu sai Yle.fi-sovelluksen nettiäänestyksessä 9 567 ääntä, toiseksi tullut kansanedustaja Jaana Pelkosen asu 8 748 ja kolmanneksi tulleen rouva Jenni Haukion asu 7 289.

Yhteensä ääniä antoi yli 25 000 ihmistä. Luku ei täsmää pukujen saamien äänien kanssa, koska katsoja pystyi äänestämään vaikka kaikkia pukuja, mutta vain kerran yhtä pukua.

– Silti tuo luku kertoo, että hirveän moni äänestäneistä on äänestänyt Anna Puuta, kertoo Yle.fi-sovelluksen tuoteomistaja Sami Mattila.

Tekniset ongelmat haittasivat äänestystä

Tekniset ongelmat vaivasivat pukuäänestystä illan aikana. Äänestysjärjestelmä alkoi hidastella äänestäjien määrän kasvaessa. Tällöin osalta katsojista katosi äänestysmahdollisuus sovelluksesta kokonaan.

– Se oli juuri sen H-hetken ajan, Sami Mattila harmittelee ongelmia.

.

– Kirjautuneen käytön määrä oli isompi kuin äänestäneiden määrä. Tämä on merkki siitä, että kaikki eivät päässeet äänestämään.

Samaa kuvaa Mattilan saama palaute ongelmista. Niissä katsojat kertovat juuri siitä, etteivät he päässeet äänestämään.

Harmistunutta palautetta ongelmista tuli Mattilan mukaan illan aikana paljon.

– Kiinnostusta äänestykseen on ollut runsaasti ja se on tietysti kannaltamme iloinen asia.

Lue lisää:

Ketkä säväyttivät ja ketkä mokasivat? Näin muotiasiantuntijat analysoivat Linnan juhlien pukuja

Taiteenkeräilijä Lars Swanljung on lahjoittanut yli 800 teosta käsittävän taidekokoelmansa Vaasan kaupungille. Swanljungin kokoelmassa on erityisesti suomalaista ja pohjoismaista nykytaidetta.

Lahjoitus vahvistaa Vaasan kaupungin pohjoismaisen taiteen ja nykytaiteen kokoelmia. Kaupungin arvion mukaan Swanljungin kokoelma vahvistaa myös Kuntsin modernin taiteen museon asemaa yhtenä keskeisenä nykytaiteen museona Suomessa.

Pohjoismaista ja suomalaista nykytaidetta

Lars Swanljung aloitti taiteen keräämisen 1980-luvulla. Hänen ensimmäiset hankintansa olivat amerikkalaista poptaidetta. Myöhemmin Swanljung keskittyi pohjoismaiseen ja suomalaiseen nykytaiteeseen.

Lahjoitukseen kuuluu arkistoaineisto, joka käsittää taiteeseen ja kokoelman teoksiin sekä keräilyyn liittyviä dokumentteja.

Swanljungin kokoelmaa hallinnoi Vaasan kaupungin museot. Osa kokolmasta on ollut talletettuna Kuntsin modernin taiteen museoon vuodesta 2007 lähtien.

Lahjoitusta juhlitaan Kuntsin modernin taiteen museossa ensi helmikuussa avattavalla näyttelyllä.

Metsän tarinan ja Järven tarinan tekijöiden uusin elokuva on ranskalaisten kanssa tehty eläinseikkailu. Ailo – pienen poron suuri seikkailu seuraa vuoden verran pientä poroa tokkansa kintereillä. Luontodraamassa sadun muotoista tarinaa kertoo näyttelijä Peter Franzén.

Elokuvaa kuvattiin Suomen ja Norjan tuntureilla. Porojen lisäksi seurataan esimerkiksi kärppää, naalia ja sutta luonnossa.

Elokuvan päätähti on kuitenkin Ailo-poro. Pieni pääosanesittäjä valittiin useiden vasojen joukosta, kertoo eläinnäyttelijöiden kouluttaja Tuire Kaimio.

– Valitsimme fiksuimman ja filmaattisimman vasan, mikä tässä tapauksessa liittyi rohkeuteen. Rohkeus liittyy taas emään, kun on rohkea emä, niin yleensä myös vaadin on samanlainen. Tärkeää oli myös se, miten vasa suhtautuu työryhmään.

Olennaista olivat myös vasan henkiinjäämismahdollisuudet. Iso osa vasoista menehtyy alkumetreillä. Elokuvantekijöiden piti heittää veikkauksensa tiettyjen vasojen osalta. Alkuun kuvattiinkin varmuudeksi useita vasoja.

Poro ei unohda koskaan

Kaimio ryhtyi kouluttamaan pääporoa ja muita poroja erityisesti tiettyyn paikkaan menemistä. Ensisijaista ei ollut kuitenkaan tehtäviin kouluttaminen. Elokuvantekijät halusivat tallentaa eläinten luontaista käyttäytymistä. Ympäristöä vaihdettiin ja muutettiin ympärillä, että poroilta saataisiin haluttuja reaktioita.

Luontoon erikoistuneen kuvaaja Teemu Liakkan mielestä poroihin syntyy omanlaisensa suhde.

– Porot ovat herkkiä ja fiksuja eläimiä. Ne tunnistavat ihmisen pitkän ajankin kuluttua. Ne tietävät, että tutun kaverin kanssa ei ole hätää.

Kaimio on sitä mieltä, että poro ei koskaan unohda kohtaamisiaan. Kaimio seurasi tarkkaan Ailo-poron käytöstä ja raportoi ohjaajalle havainnoistaan. Ohjaaja muokkasi käsikirjoitusta ja elokuvan lopputarinaa eläimen käytöksen perusteella.

Parhaat otokset tarinaan saatettiin saada kahvitauoilla. Kun muu kuvausryhmä lähti kahville, jäi Liakka kuvaamaan. Villejä eläimiä kuvatessa vaivihkaisuus korostuu entisestään. Villien eläimien parissa pyritään siihen, että ne eivät edes tiedä tulevansa kuvatuksi.

– Jokainen askel pitää kuitenkin miettiä tarkkaan tai viikon työ voi mennä hukkaan.

Sudet ja muut pedot vasan perässä

Elokuvassa Ailo kohtaa monia vaaroja tunturissa. Yhdessä kohtauksessa sudet ajavat Ailoa ja tokkaa takaa. Liakka sanoo, että paljon elokuvan draamasta ja magiikasta on syntynyt leikkauspöydällä. Lähtökohtana on ollut, että eläimet ovat kuvauksissa turvassa.

Kuvauksien ulkopuolella olisi voinut kuitenkin tapahtua paljon. Tekijät jännittivät loppuun saakka Ailon hengissä pysymisen puolesta. Jos susi, muu peto tai vahinko olisi vienyt Ailon hengen, olisi pitänyt turvautua varasuunnitelmaan.

– Luultavasti olisimme yrittäneet löytää samannäköinen poron tilalle. Se olisi ollut vaikeaa, sillä meidän Ailomme on niin uniikinnäköinen, sanoo Kaimio.

Vuoden varrella kuvaukset porojen matkassa veivät ainutlaatuisten hetkien äärelle. Liakka muistelee parhaana kokemuksenaan kuitenkin kaiken alkua, Ailon syntymää.

– Kuvasimme Ailon ja kahden muun poron syntymät. Ne olivat herkkiä hetkiä.

Muusikko Mikko Perkoila on yli 30-vuotisella urallaan tehnyt useita levyjä, säveltänyt ja sanoittanut lauluja ja keikkaillut ympäri maata. Hänen käsissään soivat myös monet soittimet, mieluisimpana kitara.

Mutta keikkailu ei ole se asia, mikä Perkoilan ajatuksia jatkuvasti hallitsee.

Hän on nimittäin koukussa soittimien tekemiseen kaikenlaisesta roskasta ja pois heitettävistä esineistä.

Mikko Perkoilan käsissä soivat jopa sipsipurkki, mehupilli ja kukkaruukku. Pääasiassa raaka-aineiksi päätyvätkin vanhat esineet ja muille roskalta näyttävät tavarat.

Mies katselee ympäristöään jatkuvasti sillä silmällä, miten eri tavarat voisi saada soimaan.

Pajupillistä mehupilliin

Kyseessä ei suinkaan ole mikään uusi ilmiö: ihminen on aina tehnyt soittimia niistä materiaaleista, joita on sattunut olemaan helposti saatavilla.

Kun ennen soittimet tehtiin kaisloista ja kasveista, nyt käsien ulottuvilla on kestävämpää materiaalia.

– Vanha kansa osasi tehdä voikukan varresta soittimen. Sen tekee hetkessä ja sillä voi soittaa pari minuuttia. Minua kiusasi, että miksi sillä ei voi soittaa pidempään ja löysin ratkaisuksi mehupillin.

Mehupilli litistetään ja halkaistaan pillin pään molemmista reunoista. Sitten tehdään saksilla pieniä sormireikiä ja soitetaan.

Perkoila tekee kokeilujaan Järvenpäässä sijaitsevalla verstaallaan. Siellä hän rakentaa myös perinteisempiä soittimia kuten kanteleita, jouhikoita ja huiluja.

Sählypillin esikuvana hedelmästä tehty soitin

Itsetehdyt soittimet ovat hitti etenkin lastenmusiikkia esittävän muusikon päiväkoti- ja koulukeikoilla. Keikkalaukun aarrekätköissä odottavat soittovuoroaan muun muassa surra, rare-rare, pörriäinen ja sadekeppi.

Yksi erikoisimmista Perkoilan ideoista on sählypallosta tehty okariina.

Okariinat on tehty aikoinaan savesta tai betonista. Mutta materiaalilla ei ole väliä, okariinassa soi sisätila eli ilma, jota sinne puhalletaan.

– Sain idean ollessani Mosambikissa. Paikalliset soittavat luonnosta löytyvää, pyöreän mallista hedelmää, jossa on kolme reikää. Suomessa samankaltaista hedelmää ei löytynyt. Onnekseni löysin erään koulukeikan pukuhuoneesta yksinäisen sählypallon.

Perkoila nappasi pallon mukaansa ja rakenteli hotellihuoneessa ensimmäisen version. Pian löytyivät oikeat lisämateriaalit ja tekniikka, jolloin sählypallo alkoi soida.

Näin teet okariinan sählypallosta

Tarvikkeet: Sählypallo, pussinsulkija, mehupilli ja sähköteippiä.

Tee näin: Teippaa puolet sählypallon rei'istä umpeen.

Teippaa myös toinen puoli umpeen, mutta jätä puhallusreikä ja viisi sormireikää avoimeksi.

Kiinnitä puhalluspilli. Puhallussuunta on vaikea saada juuri oikeaan kohtaan pallon reiän reunaan.

Käytä apuna pussinsulkijaa: poista siitä sähköjohdon takaan pieni osa muovia ja istuta metalliosat neljään reikään, jotka on tehty palloon piirustusnastalla.

Puolet sormirei´istä tehdään puhallusreiän alle ja loput pari senttiä alemmas.

Sitten soittamaan!

Parantunut taloustilanne näkyy suomalaisten rahankäytössä tänä jouluna. Nordean teettämän kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset arvioivat käyttävänsä jouluvalmisteluihin keskimäärin 580 euroa. Viime vuonna summa oli noin sata euroa vähemmän.

1

Siiri Tohmo, Kotka

Riippuu joulusta, kuinka paljon rahaa menee. Joululahjat vaikuttavat summaan eniten. Tänä jouluna olen jonkin verran askarrellut joulujuttuja, rahaa menee muutamia satasia. Vuoden aikana tulee laitettua aina pikkuisen rahaa säästöön, ja käytän enimmäkseen niitä jouluvalmisteluihin. Veronpalautuksiakin tulee käytettyä, jos niitä tulee. Hankin lahjoja kummilapsille ja perheelle.

2

Harri Lehtinen, Eurajoki

Minulla menee varmaan 500 euroa jouluostoksiin. Summa pysyy suunnilleen samana joka vuosi. Siitä suunnilleen puolet menee lahjoihin ja puolet ruokaan. Vanhempi poikani sai tyttövauvan reilu vuosi sitten, ja hänen lahjoihinsa kuluu varmaan eniten rahaa. Ostan hyödyllisiä lahjoja. Tuntuu, että tytöllä on jo niin paljon leluja, että tulee varmaan ostettua enemmän vaatteita.

3

Minna Kavakko, Pyhtää

En tiedä meneekö minulla jouluun ihan 580 euroa, mutta varmaan aika lähelle sen verran. Käytän hankintoihin palkkatuloja ja veronpalautuksia. Kyllähän se rahanmeno välillä tuntuu aika hurjalta. Hankin lahjoja lapsille, miehelle, vanhemmille, sisaruksille, ystäville ja kummilapsille. Lapset saavat toivoa lahjoja, nyt on toivottu puhelimia ja pehmeitä paketteja. Yritän miettiä lahjoja niin, että ne olisivat tarpeellisia ja niille olisi käyttöä myöhemminkin.

4

Sami Palmu, Kotka

Lahjoihin menee 400-500 euroa. Siihen ruoat päälle, niin jouluun kuluu varmaan joku 700 euroa yhteensä. Ostan lahjoja lapsille, vaimolle ja sukulaisille. Lasten lahjatoiveet vaikuttavat rahankäyttööni jouluisin, mutta summa pysyy aika samana joka vuosi. Käytän jouluhankintoihin säästöjä ja veronpalautuksia. Joulu on kallein juhla, mutta on siihen toisaalta kiva vähän panostaakin.

5

Marja-Terttu Olli, Kotka

Minulta kuluu jouluvalmisteluihin 1 000 – 1 500 euroa. Käytän hankintoihin yleensä säästöjä, ja summa pysyy aika samana joka vuosi. Rahaa menee pääasiassa lastenlasten lahjoihin ja ruokaan. Annan etupäässä rahaa lahjaksi. Pienille lapsille ostetaan jotain muutakin, mutta isommille on vaikea ostaa.

Rentun ruusu, Surun pyyhit silmistäni, Kaduilla tuulee... Kassu Halosen lähes kahden tuhannen sävellyksen lista on täynnä ikivihreitä, suomalaisille rakkaita kappaleita.

Määrä on sellainen, että ihan aina säveltäjä ei ole varma, onko radiossa soiva kappale oma. Mutta niihin jotka hän tunnistaa, on miehellä lämmin suhde.

Kuten rakastettuun Sydämeeni joulun teen -lauluun, jossa on Vexi Salmen sanat.

– Olen nöyrällä tavalla ylpeä siitä, että siitä on tullut niin suosittu. Joululaulusta on vaikea tehdä evergreen, koska käyttöaika on niin pieni. Mutta kun tämä ilmestyi vuonna 1988, siitä tuli heti suosittu. Olen hyvilläni siitä, että olemme saavuttaneet Suomen kansan kanssa yhteisen sävelen siinä laulussa.

Säveltämiseen ei tarvita soittimia

Halonen kertoi Puoli seitsemän haastattelussa, että sävellykset syntyvät kaikissa tilanteissa, usein auton ratissa. Hän kokee, ettei itse oikeastaan edes hallitse koko prosessia eikä koskaan käytä pianoa tai muita soittimia säveltäessään.

Kappaleet vain alkavat soimaan päässä.

– Minulla on kuin kuulokkeet päässä ja yhtäkkiä niistä alkaa kuulua musiikkia. Silloin täytyy äkkiä löytää jotain, millä merkitä nuotit ylös.

Se tarkoittaa, että säveltäjä on merkinnyt nuotteja niin lentokoneen serviettiin kuin auton pölyiseen tuulilasiinkin. Kerran hyvä kappale alkoi soida päässä juuri, kun poliisi pysäytti liikenteessä.

– Sanoin poliisille, että pliis olkaa nopeita, mulla on vähän kiire nyt.

Opettaja herätti halun auttaa muita

Halosen musiikkiura alkoi 7-vuotiaana, kun opettaja osti lahjakkaalle pojalle mandoliinin. Halosen isä oli juuri kuollut ja opettaja tiesi, ettei äidillä olisi varaa kalliisiin soittimiin.

Mandoliini vaihtui ensin haitariin ja sitten huiluun, jota Halonen soitti ensin sotilassoittokunnassa ja Ruotsissa jopa sinfoniaorkesterissa. Mutta sitten hän meni Kirkan keikalle ja rokkibändin ”tolkuton energia” oli sellainen, että klassinen musiikki sai jäädä.

– Kakkoshuilua kun vedät sinfoniabändissä, olet aika pieni osa kokonaisuutta. Kirkan bändin urkurina olin aika suuri osa ja pääsin vaikuttamaan kokonaisuuteen ihan eri tavalla.

Kassu Halonen säveltää edelleen jatkuvasti, muun muassa Tapani Kansan tänä syksynä ilmestynyt 50-vuotisjuhlalevy on Halosen käsialaa. Halonen sävelsi myös Raskasta Joulua -hevikiertueelle avausnumeron.

Kesäisin miehen ajan vie kuitenkin taidekoti Oulujärven rannalla Manamansalossa. Vuonna 2000 avattu paikka on vastapalvelus maailmalle siitä, että opettaja osti aikanaan mandoliinin.

– Siitä jäi niin liikuttunut ja kiitollinen olo, että päätin, että jos joskus pääsen tämän ”kostamaan”, niin sen teen. Taidekodin kantavana ajatuksena on aina ollut syrjäytymisen ehkäisy, teemme yhteistyötä Mannerheimin lastensuojeluliiton ja sosiaalitoimen kanssa ja järjestämme lasten kesäleirejä.

Katso Kassu Halosen koko haastattelu Puoli seitsemän -ohjelmassa:

Virtuaalitodellisuudesta eli VR:stä povattiin jokunen vuosi sitten etenkin viihdeteollisuuden uudistajaa ja mullistajaa, mutta VR:n kompastuskivenä on pysynyt jo oikeastaan alusta saakka käyttöliittymä. VR-lasien resoluutio ei ole riittänyt todentamaan virtuaalimaailmaa tarpeeksi tarkasti ja monia on harmittanut se, etteivät upeat grafiikat ja visuaaliset ideat ole päässeet täyteen loistoonsa.

Nyt tilanne tulee muuttumaan, kun kuuma ja kohistu suomalaisyhtiö Varjo tuo ensi vuonna markkinoille uudet Bionic Display -lasinsa. Ne tarjoavat parikymmentä kertaa tarkempaa kuvaa kuin nykyiset, ja resoluutiota voi verrata ihmissilmään.

– Tällaisen tekniikan avulla voidaan näyttää asioita, joihin tavalliset VR-laitteet eivät pysty. Esimerkiksi lentäjänkoulutuksessa ruudulta voi näiden lasien kanssa lukea hyvin pientäkin tekstiä, aivan kuten oikeassakin lentokoneessa, Varjon toimitusjohtaja, Microsoftilla aiemmin työskennellyt Niko Eiden kertoo.

Vuonna 2016 perustettu Varjo kohahdutti äskettäin yritysmaailmaa, kun se kertoi keränneensä projektiinsa rahoitusta peräti 26,5 miljoonaa euroa. Yhtiön yhteistyökumppaneihin kuuluu muun muassa Volkswagenin ja Audin kaltaisia isoja autofirmoja.

– On olemassa hurja määrä yrityksiä, joilla on suuri tarve tehdä VR:n tiimolta uusia juttuja ja kokeiluja. Kaikilla on kuitenkin ollut sama ongelma, eli resoluution riittämättömyys, Eiden sanoo ja viittaa siihen, että kysyntää tällaiselle keksinnölle todellakin on ollut.

Eidenin mukaan Varjon laitteita suunnataan suoraan auton- ja lentokoneenvalmistajille, tehdassuunnitteluun sekä vaativaan ammattikoulutukseen. Lasien hinnaksi arvioidaan 5000 - 10 000 euroa, joten tavallisten kuluttajien valtavirtatuotetta tästä ei ole tulossa.

– Toisin kuin esimerkiksi televisionäytön kohdalla, VR:ssä ja lisätyssä todellisuudessa on mahdollista tuottaa täysin sama näkymä kuin oikealla silmällä. Grafiikka kehittyy tällä hetkellä huimaa vauhtia ja asiat alkavat näyttää hyvin realistisilta myös virtuaalimaailmassa. Tämä kaikki edesauttaa sitä, että VR tulee koko ajan kiinnostavammaksi ilmiöksi, Niko Eiden ennustaa.

Virtuaalisia näkymiä koneisiin ja niiden sisälle

Todentuntuinen virtuaalimaailma mahdollistaa tutustumisen esimerkiksi suuriin koneisiin ja laitteisiin. Kuten Varjokin, myös tamperelainen Leonidas Oy suuntaa palveluitaan suoraan yrityksille.

– Tässä takanani pyörii meidän XR-monikäyttöplatformimme, joka on suunniteltu varsinkin isojen koneiden valmistajien tarpeisiin. Tämän avulla he pystyvät ottamaan koko tuotevalikoimansa mukaan, minne päin maailmaa sitten ovatkin menossa. Samalla säästyy sekä ilmasto että raha, Leonidas Oy:n toimitusjohtaja Kari Peltola sanoo ja osoittaa takanaan pyörivää animaatiota Helsingin Slush-tapahtumassa.

Peltolan mukaan VR on juuri tällaisissa tapauksissa se loogisin ja luonnollisin vaihtoehto.

– Kun puhutaan spatiaalisesta informaatiosta ja tilan hahmotuksesta, niin näissä isoissa koneissahan on paljon yksityiskohtia. Oikean koneen kohdalla ei kuitenkaan välttämättä ole mahdollista päästä tutkimaan sen sisäosia tai moottoria, mutta virtuaalitodellisuudessa se onnistuu.

Peltola toimii myös Virtual Reality Finlandin puheenjohtajana, ja hänen mukaansa virtuaalitodellisuutta ja lisättyä todellisuutta osataan nykyisin hyödyntää etenkin bisnespuolella.

– Uskon, että VR tulee paremmin esille myös kuluttajapuolen viihteeseen ja peleihin, kunhan teknologia vain menee vielä pikkuisen eteenpäin.

VR sukeltaa suunnittelutyöhön

Myös berliiniläinen Goodpatch-suunnittelufirma kohdentaa uusinta Athena-prototyyppiään suoraan autoteollisuudelle.

– Athena mahdollistaa sen, että autoteollisuudessa työskentelevät suunnittelijat pystyvät kokeilemaan ja testaamaan virtuaalitodellisuudessa erilaisia asioita, ennen kuin autoja ryhdytään valmistamaan, Goodpatchin toimitusjohtaja Boris Jitsukata kertoo.

Jitsukatan mukaan VR:n rooli on viime aikoina korostunut muun muassa suunnittelutyössä.

– Etenkin autojen tai vaikkapa pölynimurien fyysistä värimaailmaa on vaikea muuttaa jälkikäteen, mutta virtuaalimaailmassa tämä ei tuota ongelmia.

Rahoitusta Athenaan on tullut Saksan valtiolta, joka suhtautuu tämänkaltaisiin projekteihin myönteisesti.

– Meitä on tuettu taloudellisesti jo alusta pitäen, jolloin esimerkiksi perinteisistä pankeista olisi ollut mahdotonta saada lainaa, Jitsukata toteaa.

Myös kotimaiselta Tieto Oy:ltä on tullut äskettäin uusi VR-innovaatio. Virtual Office Tour tarjoaa tutustumiskierroksen, jossa voi vierailla vaikkapa Tiedon Espoossa sijaitsevassa pääkonttorissa.

– Jos on esimerkiksi kiinnostunut Tiedosta työntantajana, voi kierrellä toimistolla ja jutella virtuaalitodellisuudessa mahdollisten tulevien kollegoiden kanssa. Tämän ratkaisun avulla pystyy myös löytämään vapaita työpisteitä ja neuvotteluhuoneita, Tiedon viestintäpäällikkö Jenni Salmi kertoo.

Tieto tarjoaa Virtual Office Tourin ilmaiseksi kaikille julkisen hallinnon sektorin organisaatiolle, ja sitä on kokeiltu jo esimerkiksi Tampereen yliopistossa.

VR jyrää Israelissa

Virtuaalitodellisuusinnovaatioiden kärkimaihin kuuluu Israel. Siellä VR:n tiimoilta on kehitetty muun muassa erilaisia fysioterapiasovelluksia sekä hoitomuotoja esimerkiksi autismista kärsiville lapsille.

Israelin tunnetuimpiin kuuluvan VR-firman, VRHealthin toimitusjohtaja Eran Orr totesi äskettäin Forbes-lehdessä, että VR tulee mullistamaan lähivuosina nimenomaan terveydenhoitoalaa ja että virtuaalitodellisuuden hyödyntämisestä tulee oleellinen osa sairaaloiden ja terveysasemien jokapäiväistä toimintaa.

Terveydenhoitoalaan liittyvän maailmanlaajuisen VR-bisneksen arvon ennustetaan nousevan lähes viiteen miljardiin euroon vuoteen 2025 mennessä.

Israelilainen Woojer-yhtiö on kehittänyt myös VR-pelaamiseen liittyviä haptiseen teknologiaan perustuvia asuja, jotka hyödyntävät tuntoaistia ja tekevät pelaamisesta todentuntuisempaa. Yksi tuoreista israelilaisista VR-peleistä taas on immersiivinen Victimind, jonka tapahtumat sijoittuvat mielisairaalapotilaan tietoisuuteen.

– VR-peleissä on tällä hetkellä oikeastaan kaksi trendiä. Ensinnäkin, tehdään indie-pelejä, jotka eivät ole pitkäkestoisia, mutta joissa tähdätään uniikkeihin kokemuksiin. Toisekseen, on isoja pelifirmoja, jotka yrittävät muuttaa jo tunnettuja pelejään VR-muotoon. Yleensä tällaisista peleistä puuttuu se jokin, koska ne on alunperin tehty toisenlaiselle alustalle. Esimerkiksi me teemme pelejämme alusta loppuun VR-lähtökohdista, markkinointipäällikkö Arin Ron Plan2-pelifirmasta toteaa.

Ronin mielestä käyttöliittymä on edelleen VR:n ongelma, mutta nyt ollaan menossa oikeaan suuntaan.

– Ensi vuonna kuluttajamarkkinoille lanseerataan myös Oculus Quest, joka tarjoaa langatonta yhteyttä. Tämä on kiinnostava suunta virtuaalitodellisuudelle, Arin Ron summaa.

– Hienoa että pääsitte paikalle, Vesa-Matti Loiri tervehtii.

Hän tulee haastatteluun managerinsa avustamana. Diabetes on vaikuttanut jalkoihin, vaikka paino on pudonnut huomattavasti.

73-vuotias Loiri kertoo olevansa nykyisin pätkäkävelijä.

Vesa-Matti Loiri on tuonut laulamalla joulun lukuisten ihmisten sydämiin jo useamman vuosikymmenen ajan. Hän on joulukonserttikiertueella jälleen kerran. Tämä kerta saattaa olla viimeinen.

– Jos voimat riittävät, niin ehkä ensi jouluna tehdään vielä muutama konsertti. Mutta kyllä mulla on sellainen näkemys, että tämä on viimeinen kiertue. Lavoilta en aio silti poissa pysyä.

Kaikkeen hän pitää silti veto-oikeuden.

Joulumuistoja

Vesa-Matti Loiri kertoo olleensa aiemmin jouluihminen. Joulupukin kokeminen oli tietenkin jännittävä asia ensimmäistä kertaa. Loiri muistaa oman hetkensä lapsuudestaan. Se tosin liittyy reilun vuoden nuorempaan veljeen Pekkaan.

– Veli oli sedän olkapäillä ja pelästyi pukkia niin paljon, että pissasi tämän niskaan, Loiri muistelee nauraen.

Iän myötä joulun taika on hälvennyt. Joulua kun eletään pitkälti lasten kautta ja hänen nuorimpansakin on jo kolmannella kymmenellä.

Pari kertaa hän on paennut Suomen joulua ulkomaille. Joulun tunnelma on löytynyt Thaimaasta ja Espanjasta, vaikka on ollut aurinkoa ja lämmintä.

– En ole oikein koskaan tykännyt syksystä ja en ole hiihtoihmisiä.

Suomalaisista jouluperinteistä haudoilla käyminen ei myöskään kuulu Vesa-Matti Loirin tapoihin. Hänen mielestään siellä on vain kiviä. Hän ei ole uskovainen kirkollisessa mielessä. Kiinnostus korkeampiin voimiin lähtee idän filosofioiden kautta.

– Mutta en kiellä Jeesus Kristus -ajattelua. Olen kyllä määrätyllä tavalla uskossa. Olen aina ollut.

Sydämeeni joulun teen

“Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen

Taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.”

Sydämeeni joulun teen on uusimpia jouluklassikoita. Se levytettiin 30 vuotta sitten. Vexi Salmi kertoi Ylen haastattelussa, että kappale syntyi pakon edessä. Vesa-Matti Loirin joululevylle tarvittiin kappale ja hän kirjoitti tekstin nopeasti. Yhtä vikkelästi syntyi sävel Kassu Haloselta.

Loiri ei itsekään tajunnut kappaleen suuruutta sen ilmestyttyä. Vesku Show’ta ohjannut Inkeri Pilkama ehdotti sitä ohjelman loppulauluksi. Laulaja olisi halunnut vetää jonkun perinteisemmän joululaulun kuten Varpunen jouluaamuna.

– Tajusin vasta, kun se tehtiin. Löysin sen laulun.

Sydämeeni joulun teen kosketti suomalaisia. Siitä tuli ensimmäisiä uudempia suomalaisia jouluklassikoita. Samaan sarjaan on vaikea päästä, sillä joulu on kerran vuodessa ja joululauluja kuunnellaan vain lyhyen aikaa. Klassikoksi noustaan vuosien toiston jälkeen.

– Se on kertomus yksin olevasta ihmisestä, joka kuitenkin löytää joulusta elämän merkityksen ja tarkoituksen jälleen kerran. Niin kuin pitääkin.

Kappale on päätynyt myös osaksi joulumusiikkitapahtumaa, Kauneimpia joululauluja, sillä moni toivoi sitä mukaan. Joidenkin mielestä se ei ole tarpeeksi hengellinen, vaikka siinä Jeesuksesta lauletaankin.

– En näe sitä pelkästään hengellisenä lauluna. Se on henkisesti hienosti sanottu. Joulua vietetään yhdessä, mutta tämä henkilö on yksin ja löytää sen valon kuitenkin.

Loirin mielestä kappale tuo lohtua niille, jotka viettävät joulua yksin. Heitä löytyy Suomestakin paljon.

Näin aikoo tehdä myös Loiri itse. Hänen joulukonserttikiertueensa loppuu 22.12. Helsingin Kultuuritalolle, ja 11 keikan jälkeen maistuu lepo omassa rauhassa.

– Joulua vietetään periaatteessa yhdessä, mutta voi sen rauhan kokea myös yksin. Aion kestää sen hyvin. Hommaan vähän kinkkua ja saan Lapista kalaa.

Joulun aikana Vesa-Matti Loiri kokee hartautta. Hän ajattelee ystäviään ja soittelee muutamalle. Viestejäkin tulee.

Samaan aikaan hän pohtii elämän syvempiä merkityksiä.

– Kaikkialla rauhoitutaan ja koetaan yhteenkuuluvuutta. Toisaalta on paljon ihmisiä, joilla asiat eivät ole ollenkaan niin hyvin. Tulee ajatelleeksi, miten onnellisessa asemassa sitä onkaan esimerkiksi suomalainen.

Viestijä

Vesa-Matti Loiri laulaa erinomaisesti. Hyvinkääsalin konsertissa korkeat nuotit soivat kauniisti, matalat äänet korahtelevat ja tulkinta on vahvaa.

Ero on huima muutaman vuoden takaiseen, kun Loiri kuulosti lähikapakan karaoken elähtäneeltä vakioasiakkaalta.

Tuolloin Loiri painoi 150 kiloa ja diabetes vaivasi. Nyt paino on tippunut 90 kiloon. Taudin jälkeen liikkuminen on kuitenkin hiipunut köpöttelyyn. Jalkapohjissa ja varpaissa ei ole tuntoa.

– Mutta on tässä tullut juostua monen edestä, Loiri kuittaa.

Muusikko harmittelee ainoastaan sitä, että diabetes väänsi sormet siten, ettei huilun soittaminen enää onnistu. Huuliharppu sentään liikkuu näppärästi, mistä hän antoi näytteen konserttinsa aluksi.

Hyvinkääsalissa on iäkkäämpää yleisöä, joka on kasvanut Vesa-Matti Loirin kanssa. Heille ovat varmasti tuttuja joululaulujen lisäksi Loirin lukuisat roolit Uuno Turhapurosta lähtien.

Vesa-Matti Loiri on legenda jo eläessään.

– En ole oikein koskaan ajatellut asiaa sillä tavalla. Väitän olevani nöyrä tuon asian suhteen. Uskallan sanoa, että mulla ei ole noussu kusi päähän. Toivottavasti olen oikeassa.

Loiri toivoo, että hänet muistettaisiin etenkin Eino Leinon runojen tulkinnoista. Hän haluaisi olla ihmisten mielessä tunteiden tulkki.

– Toivottavasti olen osannut viestiä tunnetta ja sen tärkeyttä ihmisille. Tarkoitan sillä sitä, että ihminen osaisi elää enemmän tunteen kautta kuin olla oravanpyörässä.

Levy ja suklaa mielessä

– Ei tämä ole mikään Alice Cooper -show, Vesa-Matti Loiri heittää Peter Lerchelle tämän kitarasoolon jälkeen.

Parivaljakko on heittänyt kahdestaan keikkaa ja homma on toiminut isommankin yleisön edessä kuten viime kesänä Joensuussa pesäpallostadionilla.

Vaikka Loiri on tuuminut, että kiertueet alkavat hänen osaltaan olla jo nähty, yksittäisiä keikkoja hän silti aikoo vetää esimerkiksi klubeilla. Ravintoloihin hän ei kuitenkaan enää lähde esiintymään.

Uutta musiikkiakin on ehkä tiedossa.

– Kyllä varmasti yksi levy tulee tehtyä.

Ennen sitä on tiedossa joulu. Mitä Vesa-Matti Loiri toivoo joululahjaksi?

– Suklaarasian. Hyvät konvehdit ovat hyviä, Loiri nauraa.

Euroopan suurin ulkosuomalainen kaupunki muuttaa luonnettaan

Espanjan Aurinkorannikolla asuu talvisin 20 000–30 000 asukasta, tosin tarkkaa lukua ei tiedä kukaan, koska kaikki eivät siirrä kirjojaan Espanjaan. Fuengirolan ilme on muuttunut kovasti 1950-luvulta, jolloin alueelle muuttivat ensimmäiset suomalaiset. Yhä useampi muuttaa seudulle tekemään töitä, ja esimerkiksi alueen suomenkielinen koulu pursuaa oppilaita.

Jaettujen kyytien taival ollut paikoin vaikea, silti yritystä ja kokeiluja riittää

Kaupunkien liikenteeseen kehitellään palveluita, joilla ruuhkia saataisiin tulevaisuudessa vähennettyä. Yksi tällaisten ratkaisujen kehittäjistä on saksalainen autovalmistaja Volkswagen, jolla on kehitystyötä myös Suomessa. Yhtiön Suomen yksikön taustalla on taannoin Helsingissä toimineen Kutsuplus-palvelun teknologiaa.

Vesa-Matti Loiri viettää joulun yksin

Vesa-Matti Loirin jouluklassikko Sydämeeni joulun teen täyttää 30 vuotta. Taiteilija on tehnyt joulukonserttikiertueita jo 1990-luvun alusta lähtien, mutta tämä saattaa olla hänen viimeisensä. Loiri viettää joulun yksin ja löytää rauhan kappaleen sanoman mukaisesti.

Viikko vaihtuu sateisena ja tuulisena

Alkavan viikon sää on sateinen, lauha ja tuulinen. Osa sateista tulee vetenä, osa lumena. Enimmillään lunta voi sataa jopa kymmenen senttimetriä. Paikoin voi tulla jäätävää sadetta. Lue lisää säästä täältä.

Kun uusi aikakausi alkaa, sitä on vaikea hahmottaa siltä istumalta. Ympärille ilmaantuu uusia esineitä ja keksintöjä – lopullinen hahmottaminen tapahtuu vasta myöhemmin.

Commodore 64 -tietokone tuli markkinoille 1982. Siitä tuli ensimmäinen digiajan massatietokone. Se tuli Amerikasta Suomeenkin, jossa sitä myytiin eniten maailmassa asukaslukuun suhteutettuna.

Kun Mikko Tuuliainen, 42, sai joulupukilta tietokoneen vuonna 1984, hän oli yksi niistä kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka seisoivat uuden ajan kynnyksellä.

Digi otti ensiaskeleita kodin arjessa.

Kone unohtui moneksi vuodeksi

Tuuliaisen lahjapaketista kuorima Commodore 64 -tietokone säväytti heti, mutta nostalgialle on tyypillistä aikahyppy, joka tehdään myöhemmin. Mikko Tuuliainenkin palasi lahjansa pariin myöhemmin.

– Ensin sillä pelattiin pitkään, mutta sitten se unohtui, kunnes vuonna 2000 innostuin uudelleen.

Kone oli auttamatta vanhanaikainen, mutta sen viesti menneisyydestä vetosi. Aiemmin pelikoneen käytetty Commodore 64 eli "kuusnepa" sai uusia tehtäviä.

– Pelaan sillä vieläkin, mutta ennen kaikkea sen soundi viehättää. Aloin käyttää sitä pääsiassa musiikin tekemiseen.

Vuonna 2015 Tuuliainen kokosi trion 8 Bits High, jonka nimi juontuu The Byrds-yhtyeen kappaleesta 8 Miles High.

Tuuliainen arvioi, että Commodore-harrastajia on Tampereella muutamia kymmeniä, Suomessa satoja. He kokoontuvat demoskene-tapahtumissa. Niissä soitetaan nimenomaan tällä lempikoneella tehtyä musiikkia.

Karulta näyttävä ja nykypeleihin verrattuna kivikautinen grafiikka tuntuu kiehtovan alan harrastajia. Moni nykypelien veteraani on aloittanut juuri 1980-luvulla.

Osa harrastajista on tullut mukaan vasta myöhemmin. Yksi heistä on yhtyeen tuorein jäsen.

– Ehkä juuri se rajoittuneisuus ja tietynlainen vaikeus on se, mikä siinä kiehtoo, Ville Väisänen, 29, arvelee.

Jo ennen liittymistä yhtyeeseen Väisästä kiinnosti vanha elektroniikka, bändisoittimet ja äänityslaitteet.

– Commodoren nappulat tuntuivat jännittäviltä. Kyllä siinä uusi maailma aukesi, hän kertoo.

Pian hän huomasi olevansa Tuuliaisen bändissä.

Trion työnjako on selkeä

Tamperelainen 8 Bits High on erikoisyhtye, joka pitäytyy kuusnepan tarjoamissa mahdollisuuksissa.

Äänet syntyvät tietokoneen näppäimistöä painelemalla. Vaikealta näyttävän tekniikan pystyy kuulemma omaksumaan helposti.

Ville Väisänen soittaa liidit eli melodiat, Mikko Tuuliainen bassoraidat ja rummut.

Vanhahtavan pyöreäkulmaisen monitorin ääressä Jani Summanen hoitaa kaiken muun.

– Monitori on muistin tukena, kun ladataan biisikohtaisia ohjelmia, hän selostaa.

Myös Summanen on hurahtanut Commodore-tietokoneeseen vasta myöhemmin.

– Ei uskoisi, että tuommoisesta leipälaatikosta lähtee tällaiset saundit, hän intoilee laitteittensa takaa.

– Kaikki muu paitsi rumpuraita tulee livenä, Summanen kertoo.

Äänitteet kasetille ja vinyylille

Miksi sitten täytyy tehdä musiikkia hankalimman kautta kun samaan tulokseen pääsisi tavallisella syntikalla paljon helpommin?

– Se on samanlainen sairaus kuin autojen keräily. Kun oikein innostuu, niin se vie mukanaan, Jani Summanen sanoo.

Commodore 64 -koneista moni on joutunut tahallaan tai vahingossakin kaatopaikalle. Osa koneista pölyyntyy tälläkin hetkellä komeroissa ja varastoissa. Niitä voi huoltaa ja varaosiakin saa.

Jonkin verran koneita myös liikkuu myytävänä. Kuusnepan saa muutamalla satasella.

– Koneen äänipiirit ovat heikoin kohta, niitä on vaikeampi löytää, Mikko Tuuliainen harmittelee.

8 Bits High on julkaissut tähän mennessä yhden äänitteen, tietenkin analogisena C-kasettina. Paraikaa yhtye äänittää julkaisua, joka ilmestynee myös vinyylinä.

Uudet koneet, uudet muodit

Musiikissa tapahtuu aika ajoin murroksia, joissa uudet soittimet rinnastuvat uuteen tapaan soittaa ja esittää musiikkia. 1900-luvun alkupuolella haitari todettiin tarpeeksi äänekkääksi ja rytmikkääksi soittimeksi tanssikansan tarpeisiin.

Kurttu eli pirunkeuhko syrjäytti silloin hentoäänisen viulun. Haitareita käyttänyt Dallapé-yhtye 1920-luvulla näytti suuntaa ja oli nykytermiä käyttäen aikansa hipsteribändi.

Haitarin valtakausi tanssibändien keskiössä luotettavana työkaluna kesti 1960-luvulle. Silloin sen syrjäytti sähkökitara.

Kitaran tuloon liittyi paljon muutakin: kaupunkilainen elämänmeno, vaatteiden uusi kuosi ja oudon kapinallinen tukkamuoti. Vähitellen rock ja nuorisokulttuuri valtasivat alaa.

Yhteentörmäys vanhan kanssa oli väistämätön. Lukuisia tarinoita on kuultu siitä, kuinka rautalankayhtyeet saivat keikoilla vastaansa kärttyiset haitarimusiikin ystävät. Rautalanka kuitenkin syrjäytti tangon.

Ja pian kitaran valta-asemaa horjuttivat muut elektroniset soittimet. Kehitys nopeutuu, ja nyt musiikin uusia keinoja nousee esille jatkuvasti.

Esineet kertovat tarinoita

Commodore 64 on digiajan ensimmäinen massatuote, jolla päästiin sisään pelimaailmaan. Ja sille tielle moni jäi.

Nyt tuo kone on nostalgiaa samaan tapaan kuin museorekisterissä oleva auto, vanha tyylikäs nahkatakki, Barbie-nukke, Fender-sähkökitara tai vaikkapa Zetor-traktori heinäladossa.

Aikansa ikonit jäävät elämään. Ne herättävät tunteita. Esineillä on oma estetiikkansa, muoto ja sisältö, joka sitoutuu aikaansa ainutkertaisella tavalla. Ja usein silloin moni asia alettiin tehdä toisin. Sukupolvet ja asenteet vaihtuivat.

Esineillä on paikkansa tarinassa, jonka päähenkilöitä ovat tavalliset, niitä käyttäneet kansalaiset. Siksi esineitä voi ihailla sanattomasti ja samalla tuntea, että sisällä liikahtaa jokin.

– Miksi joku harrastaa esimerkiksi jenkkiautoja? Kai tässäkin on kyseessä nostalgia ja tietty lapsuudesta tuttu äänimaisema, Mikko Tuuliainen pohtii suhdettaan kuusnepaan.

Viime sodissa menetetyistä Suomenlahden ulkosaarista on saatu julkisuuteen vanhoja ja harvinaisia valokuvia.

Kymenlaakson museo on julkaissut kuluneen syksyn aikana runsaat 400 kuvaa Suursaaresta, Lavansaaresta, Tytärsaaresta ja Seiskarista.

Kuvat ovat kaikkien vapaasti katsottavissa ja jopa tallennettavissa Flickr -kuvapalvelussa.

Kuva-arkiston hoitaja, tutkija Elina Pylsy-Kompan mukaan joukossa on todennäköisesti kuvia, joita ei aiemmin julkisuudessa ole nähty, mutta niiden lukumäärää hän ei osaa arvioida.

Tutkija pitää nykyisin Venäjälle kuuluvien ulkosaarten kuvia arkiston helminä.

– Se on sukellus hävinneeseen maailmaan, kun katsoo ulkosaarten kuvia. Ne ovat aina vaikuttavia.

Flickrin käytön Kymenlaakson museo aloitti elokuussa, jolloin se julkaisi palvelussa Kymenlaakso 100-vuotta -nimisen albumin. Museon kuvakokoelmasta vastaa Kotkan kaupunki.

Vanhoilla kuvilla hurja suosio

Vanhojen valokuvien suosio on kasvanut viime vuosina huikeaa tahtia. Esimerkiksi museoiden, kirjastojen ja eri arkistojen kokoelmia esittelevässä digitaalisessa Finna-nettipalvelussa esillä olevia kuvia on viime ja tänä vuonna katsottu lähes kahdeksan miljoonaa kertaa. Vielä vuonna 2016 vastaava luku oli noin yksi miljoona.

– Kuvat ovat Finnan käytetyintä kulttuuriperintöaineistoa. Kuvia katsellaan paljon enemmän kuin muita esillä olevia kokoelmia, kertoo kehityspäällikkö Erkki Tolonen Kansalliskirjastosta.

Tolosen mukaan viisi vuotta sitten avattu Finna saa uusia käyttäjiä, kun lisää vanhoja kuvia julkaistaan digitaalisesti selattavaksi ja etsittäväksi. Suomi 100 –juhlavuosi saattaa osaltaan selittää parin viime vuoden lukemia.

Uusien valokuva-aineistojen näkyvyys perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa herättävät Finnan kokemuksen mukaan aina suuren kiinnostuksen.

– Esimerkiksi taannoinen Museoviraston suuri kuvajulkistus, jossa tuotiin vapaaseen käyttöön 100 000 kuvaa sekä Lappeenrannan museoiden äskettäin tuomat kuvat Viipurista toivat paljon käyttäjiä Finnaan, kuvailee Erkki Tolonen.

Kiinnostus vanhoja kuvia kohtaan näkyy myös siinä miten usein niitä tarjotaan museoiden arkistoon.

– Se on meille ihan tavallista arkea. Ehkä keskimäärin viikoittain kokoelmiimme tarjotaan vanhoja kuvia, laskeskelee Elina Pylsy-Komppa.

Hänellä on hoidettavanaan noin 500 000 kuvan kokoelma.

Facebook-ryhmistä arvokasta tietoa myös museoille

Finnan havaintojen mukaan kuvia katsovat ja niitä käyttävät paljon muun muassa sukututkimusta harrastavat.

Mutta muitakin käyttäjiä on. Tolonen kertoo Finnan Facebook-sivuilla olleesta nukkekotiharrastajan palautteesta. Sen mukaan vanhat kuvat ovat aarreaitta ja ideoinnin lähde. Muun muassa pakkausten, etikettien ja kalusteiden sekä julisteiden avulla voi saada selville miten Suomessa ennen elettiin.

Tolonen arvelee, että kuvat ovat helppo tapa tutkia historiaa ja perehtyä siihen.

– Ne ovat usein koskettavia ja omakohtaisiakin.

Ilmiö näkyy laajemminkin sosiaalisessa mediassa. Useilla paikkakunnilla toimii omia vanhoihin kuviin erikoistuneita Facebook-ryhmiä.

– Ne keräävät yhteen vanhoista kuvista kiinnostuneita ihmisiä. Ihminen on aina ollut kiinnostunut menneestä, pohtii Elina Pylsy-Komppa.

– Myös Finnassa olevia kuvia jaetaan aktiivisesti Facebookin paikkakunta- ja kaupunginosaryhmissä, täydentää Erkki Tolonen.

Joskus ryhmistä voi olla suoranaista hyötyä myös museoalan ammattilaisille. Kouvolassa runsaat puoli vuotta kaupungin valokuva-arkistoa hoitanut amanuenssi Olli Rojo kertoo saaneensa valokuvalahjoituksen Kouvolan Entiset Nuoret -ryhmältä.

– Ryhmässä käydyn keskustelun avulla sain lisätietoa kokoelmissamme olleista kuvista.

Myös Rojo puhuu vanhojen kuvien suosion yhteydessä kiehtovuudesta.

– Katunäkymät, vaatetus, miljööt…, vanhojen kuvien avulla pääsee ikään kuin aikamatkalle menneisyyteen vaikkapa jo 1980- tai 1990-luvulle, tai jopa sadan vuoden takaiseen elämään.

Digitoinnissa vuosien urakka

Vaikka vanhoja valokuvia on sähköisessä muodossa kaiken kansan selattavana jo pilvin pimein, odottaa arkistojen uumenissa vielä valtaisa määrä kuvia luettelointia ja julkaisua.

Arkistojen hoitajille se tarkoittaa hurjaa työmäärää.

Muun muassa Savonlinnan maakuntamuseossa ja Outokummun kaivosmuseossa aiemmin työskennellyt Olli Rojo kertoo, että Kouvolan noin 120 000 vanhasta valokuvasta vasta 4000 on viety sähköiseen järjestelmään.

– Luetteloinnissa ja digitoinnissa riittäisi yhdelle ihmiselle töitä varmaan vuosikymmeniksi, naurahtaa Rojo.

Vertailun vuoksi; esimerkiksi Helsingin ja Tampereen kaupungeilla on arkistoissaan kummallakin noin miljoona valokuvaa.

Kouvolan kaupunginmuseon kuva-arkiston kuvien nettiselailusta kiinnostuneet joutuvat vielä odottamaan kuvien julkista käyttöä.

– Parin vuoden kuluessa yritämme saada kuvia Finnaan esille, arvioi Rojo varovasti.

Kouvolassa vanhimmat kuvat löytyvät 1890-luvulta. Kuvat kertovat elämästä muun muassa Myllylän kartanossa Elimäellä sekä Kirjokiven kartanossa Valkealassa.

Älypuhelimilla tulevaisuuden historiaa

Tulevaisuuden kuva-arkistojen hoitajille on luvassa yhä vain lisää arkistoitavaa.

Lähes jokaisen taskusta löytyviin älypuhelimiin tallentuu joka päivä dokumentteja tämän päivän arjesta.

– Joskus aikanaan nekin ovat vanhoja kuvia ja saattavat olla mielenkiintoisia. Voisi tietysti olla hyvä jos puhelimiin kertyneitä kuvia teettäisi paperikuviksi, vaikka kuvakirjaksi, vinkkaa amanuenssi Olli Rojo.

Myös Kotkassa valokuva-arkistoa hoitava tutkija Elina Pylsy-Komppa pitää hyvänä asiana, että ihmiset ylipäätään dokumentoivat ja kuvaavat arkea. Hänen mielestään moni harvoin ymmärtää, että se mikä nyt on tässä, on vuosikymmenten kuluttua menneisyyttä.

– Tänään otetuilla kuvilla on arvoa jo nyt. Puhumattakaan 30 vuoden kuluttua, kun tutkijat pohtivat millaista elämä oli 2010–luvulla.

Ennen sotia Suursaareen tehtiin kesäretkiä – sodan jälkeen saaresta tuli suljettu sotilasalue

"Haluaisin vain kuolla pois, en keksi muuta" – Kuusi tarinaa yksinäisyydestä eri puolelta Suomea

Toimittaja Pasi Peiponen kohtasi vuoden aikana suomalaisia eri puolella Suomea. Syntyi kuvareportaasi suomalaisesta yksinäisyydestä.

Liisa Hanén otti äkkilähdön ja vetää nyt joogaa suomalaisille Aurinkorannikolla, Hannu Hallamaan perhe pakeni sinne venäläisiä – Espanjan suomalaisyhteisö on muuttunut 50-luvulta lähtien

Yhä useampi suomalainen tulee nyt Fuengirolaan töihin tai etätöihin. Lapsiperheitä on niin paljon, että suomalainen koulu natisee liitoksissaan.

Milloin Amazon rynnistää Suomeen? Yhtiön teknologiajohtaja Ylen haastattelussa: “En pidättäisi hengitystäni”

Puheentunnistus ja tekoäly mullistavat ihmisen ja koneen vuorovaikutuksen, ja silloin kännykkä jää taskuun, väittää Suomessa vieraillut Amazonin teknologiajohtaja Werner Vogels. Meillä Amazon on kuitenkin usein otsikoissa aivan muista syistä. Kaupan alalla odotetaan pelonsekaisin tuntein, milloin yhdysvaltalainen verkkokaupan markkinajohtaja avaa logistiikkakeskuksensa Pohjoismaihin.

Valoa pimeyteen

Helsingin Kruununhaassa sijaitseva 90-vuotias kerrostalo on puettu komeaan juhlavalaistukseen ja herättää paljon huomiota pimeydessä. – Valoa kaivataan, kun kaikki valo tuntuu imeytyvän jonnekin täällä Helsingissä. Paljon ollaan saatu palautetta ihmisiltä, varsinkin pimeän marraskuun aikana, jolloin tuli viestejä, puheluita ja talostamme otettuja valokuvia melko runsaasti, taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Sanna-Katri Rautava. Rautava kannustaa muitakin taloyhtiöitä lähtemään mukaan valotalkoisiin.

40 vuotta sitten joukko suomalaisnuoria muutti yhteen – Nykyään he ovat keski-ikäisiä ja vanhuksia, jotka jakavat yhä rahat, ruoan ja henkiset periaatteet: "Totta kai sitä ihmetellään"

Ihmisyyden tunnustajat on pitänyt yhtä 1970-luvun lopusta asti. Miksi joukko nuoria lähti aikanaan savolaisnaisen perässä perustamaan kommuunia?

Vesa-Matti Loiri viettää joulun yksin, mutta laulaa joka vuosi sydämen suomalaisten jouluun: "Tämä on viimeinen kiertue"

Loiri on laulanut yhden rakastetuimmista joululauluista, Sydämeeni joulun teen. Se täyttää 30 vuotta.

Myöhäissyksyinen ilta Tallinnan vanhassa kaupungissa. Historiallisessa rakennuksessa sijaitsevan Kohvik Augustin ulkopuolella on kyltti, jossa mainostetaan Queers Kadri Night -tapahtumaa, joka viittaa Pyhän Katariinaan. Pyhimystä on juhlittu Virossa Kadripäev-nimisenä karnevaalina jo 1500-luvulta lähtien.

Kohvik Augustin sisätiloissa DJ soittaa tyylikästä ja valtavirran ohittavaa elektroa. Tunnelma on miellyttävän rauhallinen, hyväntuuliset ihmiset keskustelevat ja juovat maltillisesti alkoholia. Suurin osa asiakkaista on nuoria naisia, miehiä tapahtumassa on muutama hassu.

– Katselin äskettäin kalenteriani ja huomasin, että viimeisten kahden kuukauden aikana Tallinnassa on ollut suurinpiirtein yksi LGBT-tapahtuma viikossa, mikä on aika hyvin. Kaikkea on enemmän, mutta kaikkea ei vieläkään ole kovin paljoa, Eesti LGBT Ühingissä työskentelevä Kristiina Raud toteaa.

Laillisesta parisuhteesta adoptioihin

Vuosikymmenen toiminut Eesti LGBT Ühing on Viron ainoa pelkästään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja etuja ajava järjestö. Se välittää oikeudellista apua, tekee valistus- ja opetustyötä sekä järjestää erilaisia tapahtumia.

Sukupuolineutraali parisuhdelaki astui Virossa voimaan toissa vuonna, mutta mutkia on edelleen ollut matkassa. Esimerkiksi Viron konservatiivinen kansanpuolue eli EKRE on taistellut lakia vastaan äänekkäästi ja yrittänyt torpata sitä kaikin mahdollisin keinoin.

– Heille tuntuu olevan tärkeää huolehtia siitä, ettei samaa sukupuolta oleva pari saisi nauttia oikeuksistaan. Ehkä tässä on kyse siitä, että maailma on muuttumassa ja jotkut pelkäävät oman turvallisuutensa tai asemansa puolesta. Me emme ole ottamassa keneltäkään mitään pois, yritämme vain tehdä yhteiskunnasta parempaa paikkaa. Mitä enemmän jossakin maassa on onnellisia ihmisiä, sitä onnellisempi on myös itse maa, Kristiina Raud pohtii.

Myös perheen sisäinen adoptio on nyky-Virossa mahdollista samaa sukupuolta oleville henkilöille, jotka elävät rekisteröidyssä parisuhteessa.

– Tiedämme useita pareja, jotka ovat hyödyntäneet kyseistä lakia ja itse asiassa adoptoinnista on tullut melko suosittuakin. Adoptoiminen pitää toteuttaa oikeusteitse, ja jotkut tuomarit ovat valitettavasti tulkinneet lakia miten ovat halunneet. Toistaiseksi kaikki adoptiot ovat kuitenkin toteutuneet, Raud sanoo.

Vihamielistä tuijottamista ja huutelua

Tallinnassa järjestettiin pride-kulkueita vuosina 2004 - 2007, jolloin ne kohtasivat paljon vastustusta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen kulkue järjestettiin uudemman kerran viime vuonna. Viron mittakaavassa kulkueesta tuli menestys ja siihen osallistui lähes 2000 marssijaa.

– Emme oikein tienneet mitä odottaa, koska edellisestä kulkueesta oli kulunut jo vuosikymmen. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja mukaan on tullut uusia sukupolvia ja uutta tietoa. Joitakin kulkuetta vastustavia plakaatteja oli tosin näkyvillä, mutta niiden viesti oli pikemminkin huvittava kuin loukkaava, Kristiina Raud muistelee.

Fyysisiä hyökkäyksiä itse kulkuetta kohtaan ei tällä kerralla tapahtunut, mutta Raudin mukaan samana iltana Pride-juhlien yhteydessä sellaisia kuitenkin sattui.

– Hyökkäyksistä ilmoitettiin poliisille. Viharikosten kohdalla raportointisysteemi on Virossa kaukana täydellisestä. Meillä on kuitenkin tilastotietoa ja todisteita jotka kertovat, että asialle pitäisi tehdä jotakin.

Raudin mukaan Virossa esiintyy homoja ja lesboja kohtaan esimerkiksi vihamielistä tuijottamista ja huutelua.

– Äskettäin oman kumppanini kimppuun lähestulkoon hyökättiin, koska jotakuta ärsytti kovasti se, että hän on lesbo. Yleisesti ottaen ongelmia on enemmän pienillä paikkakunnilla. Tallinna ei ehkä ole mikään homomyönteisyyden mekka, mutta ihmisille on vähemmän väliä siitä, mitä joku on tai edustaa. Kyse on myös siitä, miltä näytät: söpö tyttöpari ei ehkä herätä vastaavia aggressioita kuin kaksi käsi kädessä kulkevaa miestä.

LGBT Ühingille satelee silloin tällöin tappouhkauksiakin.

– Yleinen väite on, että levitämme homopropagandaa ja että yritämme aivopestä lapsia. Aina kun samassa lauseessa mainitaan lapset ja homot, tappouhkauksia tulee varmasti, Raud toteaa.

Virosta löytyy myös julkihomoja ja miespareja, jotka ovat antaneet laajoja haastatteluja paikalliselle medialle. Esimerkiksi sisustussuunnittelijoina Shishi-yhtiössä työskentelevien Mart Haberin ja hänen puolisonsa Taivo Pillerin häitä vietettiin kesäkuussa New Yorkissa. Pariskunta oli ensimmäinen, joka rekisteröi parisuhteensa Virossa vuonna 2016. He ovat hankkineet myös lapsia.

Muotisuunnittelija Aldo Järvsoo ja korusuunnittelija Tanel Veenre taas ovat olleet onnellisesti yhdessä yli 20 vuotta. He toivovat perheensä olevan malli ja esikuva muillekin virolaisille. Myös Veenrellä ja Järvsoolla on lapsia.

Kun Joosep muuttuu Ursulaksi

Yksi esimerkki moniarvoisemmasta ja vapautuneemmasta Virosta löytyy elokuvamaailmasta. Tallinnan Pimedate Ööde Filmifestivalilla esitettiin pari viikkoa sitten Ruta Pakalnen I Let Her Out -dokumenttielokuva. Se kertoo muun muassa näyttelijänä työskennelleestä Joosep Jürgensonista, nuoresta virolaismiehestä, joka muuttuu iltaisin hehkeäksi ja seksikkääksi Ursulaksi. I Let Her Out kuuluu harvoihin Virossa tehtyihin queer-dokumentteihin tai -elokuviin.

– Tapasin Joosepin ensimmäistä kertaa eräällä festivaalilla. Puoli vuotta myöhemmin ihastelin erästä naista: katselin häntä ja ajattelin että vau! Sitten eräs ystäväni huomautti minulle, että tuohan on Joosep, joka esiintyy Ursulana. Olin ihan sokissa, koska en voinut uskoa näkemääni. Dokumentti lähti liikkeelle tästä henkilökohtaisesta reaktiosta, myös tanssijana työskentelevä Pakalne muistelee.

Suomessa drag-kulttuuri on ollut jo vuosikausia melkeinpä jokapaikan valtavirtaa, mutta Virossa tilanne on toinen.

– Minun mielestäni täällä Virossa ei oikeastaan ole minkäänlaista drag-skeneä, on vain muutamia ihmisiä, jotka tekevät dragia – ja voin laskea heidät yhden käden sormillani. Drag-kulttuuri ei ole Virossa millään tavalla tunnettu tai julkisuudessa näkyvä asia, Pakalne harmittelee.

Pakalnen mukaan drag-kulttuuria ei Virossa ole nimenomaan sosiaalisten normien ja konservatiivisten asenteiden takia.

– Virossa ei tarvitse tehdä paljoakaan, jotta saa ihmiset vihaisiksi tai negatiivisiksi. Jos pistät peruukin päähäsi, olet jo provokatiivinen. Koen kuitenkin, että drag-kulttuuri on aihe, jota pitäisi kartoittaa ja josta pitäisi keskustella. Pyrin myös tekemään yleisestikin taiteellisia töitä, jotka liittyvät tavalla tai toisella sosiaalisiin ja poliittisiin asioihin. Olen itse gay, joten tällaiset asiat koskettavat minua henkilökohtaisesti.

Pakalne on alunperin kotoisin Latviasta, ja Tallinnassa hän on asunut nyt kolme ja puoli vuotta.

– Ulkomaalaisena ja Viroon integroituneena henkilönä voin sanoa, että Viro tuntuu paremmalta ja vähemmän konservatiiviselta vaihtoehdolta kuin Latvia. Tosin liikun lähinnä paikallisissa taidepiireissä, joissa homofobiaa ei esiinny oikeastaan lainkaan. Toisaalta Viron hallitus on luonut illuusion, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksien eteen tehdään paljon töitä, mutta käytännössä asiat ovat toisin.

Neuvostoliiton raskas taakka

Viron Inimõiguste keskus eli Ihmisoikeusliitto on teettänyt vuodesta 2012 lähtien mielipidetutkimuksia, joissa on kartoitettu virolaisten suhtautumista homoseksuaalisuuteen.

Vuonna 2017 tehty tutkimus kertoi, että viimeisten kolmen vuoden aikana asenteet ovat muuttuneet suopeammiksi. Kuitenkin yli puolet virolaisista on edelleen sitä mieltä, että homoseksuaalisuus ei ole kovin tai ei olleenkaan hyväksyttävä asia.

Tutkimuksissa on tullut esille myös se, että venäjänkieliset virolaiset suhtautuvat homoseksuaalisuuteen negatiivisemmin kuin viroa puhuvat. Eesti LGBT Ühingin Kristiina Raudin mielestä tämä ei ole mikään ihme.

– Yksi syy tähän on se, että venäjänkieliset virolaiset hakevat ja saavat paljon informaatiota Venäjältä. Heidän mielipiteensä homoudesta muokkautuvat myös sen mukaan, mitä Venäjällä kulloinkin tapahtuu. Viron venäjänkielinen yhteisö on myös segregoitunutta, eli perinteet ja stereotypiat ovat siellä voimissaan, Raud toteaa.

Virolaisten suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin selittyy myös maan historialla: Viro oli puolen vuosisadan ajan neuvostotasavalta, joka jakoi silloisen Neuvostoliiton kapeakatseisen arvomaailman.

– Monet virolaiset kokevat edelleen, että homoseksuaalisuus on länsimaista tuontitavaraa – ettei se ole ollut koskaan mikään paikallinen asia, vaan että lännestä tulevat vaikutteet muokkaavat nyt virolaisia ja siinä sivussa virolaisten seksuaalisuuttakin. Homoseksuaalisuus oli Neuvostoliitossa laitonta, ja siksi meiltä puuttuu nyt kokonaan homohistoria. Yritämme kaivaa Viron menneisyydestä LGBT-tarinoita, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että homoseksuaalisuutta on ollut täällä aina, Kristiina Raud summaa.

Myös Ruta Pakalnen mielestä Baltian maiden neuvostomenneisyys on jättänyt alueelle jälkensä. Mutta:

– Baltian maat eivät ole enää osa Neuvostoliittoa. Me elämme nyt 2000-lukua ja meidän pitäisi pystyä muuttumaan.

Kuinka usein joudut pysähtymään ja pohtimaan omia arvojasi?

Saatat ostaa halpavaatteita siitä huolimatta, ettet haluaisi tukea hetkessä jätteeksi muuttuvaa ketjutuotantoa. Tai ehkä joudut tinkimään aatteistasi: luovit kristillisen suomalaisen kalenterivuoden kanssa siitä huolimatta, ettet pidä jumalallisia juhlapyhiä tärkeinä tai tarpeellisina.

Useimmat meistä perivät jonkinlaisen arvomaailman kotoa. Siihen voi liittyä esimerkiksi vakaumukseen liittyviä arvoja, perhearvoja tai kulttuurisia arvoja. Tilanteesta riippuen omia arvojaan joutuu pohtimaan yhä uudelleen, ja niistä joutuu joskus myös joustamaan.

Kun esimerkiksi Jäämeren rata -hanke nytkähti eteenpäin, moni saamelainen koki elämäntapansa olevan uhattuna. Elokuussa taas runsasta huomiota herätti ulkoministeri Timo Soinin aborttikanta, jonka ilmaistiin olevan "ristiriidassa Suomen linjan kanssa". Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on saanut uusia kierroksia, ja moni saattaa joutua miettimään, miten oma etiikka kestää tilanteessa.

Arvojen, perinteiden ja vakaumusten kanssa on mahdollista luovia. Tässä kolme tarinaa siitä, miten erilaiset elämäntavat istuvat arkeen.

Natja Florin: "Minulle ei ole ongelma olla romani tässä yhteiskunnassa"

28-vuotias Natja Florin on pukeutunut muhkeaan, yönmustaan samettihameeseen ja koristeelliseen röijyyn eli paitamaiseen yläosaan. Pitkiin hiuksiin on kammattu sileä laine. Katukuvassa Florinin tunnistaa välittömästi Suomen romaniväestöön kuuluvaksi.

Moni saattaa miettiä, mitä tapahtuu, jos romani mielii esimerkiksi kahvilatyöntekijäksi tai sairaanhoitajaksi, ja perinteinen puku vaihtuu työvaatteisiin. Tapojen mukaisesti romani ei voi kohdata vanhempia romaneja ilman perinteistä pukua yllään. Katso videolta, mitä Florin kertoo tilanteen ratkaisemisesta:

Florin kulkee perinteisessä asussaan minne haluaa. JyväsRoman tyttö- ja naistyön ohjaajana hän saattaa työskennellä milloin toimistossa, milloin ihmisten kodeissa tai kadulla: siellä, missä asiakkaat liikkuvat.

Florinin intohimo on saada romaninaiset liikkeelle ja ulos kodeistaan, jonne he ovat saattaneet esimerkiksi pikkulapsiarjessa jumittua – aivan kuten valtaväestöllekin voi käydä. Florinin työssä romaniasu on osa arkea.

– Minulle ei ole ongelma olla romani tässä yhteiskunnassa. Joku toinen voi kokea asian toisin, mutta itse ajattelen, että jos en tee siitä ongelmaa, se ei ole ongelma, Florin sanoo tiukasti.

Florinin parhaat ystävätkin ovat valtaväestöstä, joten mitään mystistä kulttuurien ristiriitaa ei ole.

Juho Puhto: "Suomessa on erityisen helppoa olla kristittynä ja pappina"

Juho Puhto, 25, pohtii, miksi hänellä ei ole videohaastattelua varten yllään kaftaania eli pitkää papin juhlapukua. Valkoinen panta sentään löytyy kaulasta. Kirpeä sää on tehnyt papille punaisen nenän, mutta siitä viis: kampusalueella kulkeminen kuuluu hänen toimenkuvaansa.

Mitä vastaan pappi taistelee yhteiskunnassamme? Katso videolta Juho Puhdon vastaus:

Puhto on melko nuori papiksi, mutta sitä selittää jo 17-vuotiaana herännyt ammatillinen kutsumus.

– Lapsena jumalanpalveluksessa oli aika tylsää. Muistan, että piti olla paljon rusinoita mukana, että kestin messun loppuun asti, Puhto sanoo naureskellen.

Teini-iässä tylsyys muuttui kysymykseksi: mitä juuri Puhto voisi tehdä sille, että vaikkapa jumalanpalveluksista tulisi mielekkäämpiä? Niinpä hänestä tuli pappi, joka tekee erityisesti töitä opiskelijoiden kanssa – keskustelee, auttaa ja ohjaa sieluja, jotka kaipaavat tukea.

Puhdon mukaan ihmisiä tuntuu hämmästyttävän se, että nuoresta sukupolvesta nousee vielä papiksi haluavia. Hän itse kokee asemansa jopa etuoikeutetuksi, ainakin verrattuna muiden maiden kollegoihin.

Áile Torikka: "Maalla asuvan suomalaisen ja saamelaisen arvot ovat aika samanlaisia"

32-vuotias Jyväskylään kotiutunut Áile Torikka on sekä suomalainen että saamelainen, mutta sitä ei moni osaa arvata. Torikka ei omien sanojensa mukaan ole tyypillisen saamelaisen näköinen, joten harva hoksaa heti, että Torikan juuret johtavat alkuperäiskansaan.

Kerran Torikka muistaa kuitenkin joutuneensa tekemään kompromissin suomalaisuuden ja saamelaisuuden välillä. Katso videolta, miksi Torikka joutui vaihtamaan saamen muutamaksi vuodeksi suomen kieleen kotonaan:

Gákti eli lapinpuku yllään Torikka huomaa, että moni tahtoisi valokuvata pukua, ja siitä hän ei ole erityisen mielissään.

– Minusta on vähän hassua välillä olla kuin näyteikkunassa esillä siksi, että edustan omaa kulttuuriperintöäni, Torikka toteaa.

Kahden kansan sujuva liitto tarkoittaa sitä, että hän ei erottele, mitkä omista arvoista ovat suomalaisia, mitkä saamelaisia.

– Ehkä näin aikuisena näkee jonkinlaista pientä eroavaisuutta. Mutta toisaalta, jos miettii maalla asuvaa suomalaista ja pohjoisessa asuvaa saamelaista, arvomaailma on aika samanlainen, Torikka ajattelee.

Torikalla on omakohtaista kokemusta siitä, että saamelaisuus ja suomalaisuus lyövät kättä suvun arvostamisen osalta. Molemmissa perheissä pikkuserkutkin lasketaan lähisuvuksi, ja sukulaisiin pidetään tiiviisti yhteyttä.

– Se on ihan erilaista kuin täällä kaupungissa. Monet täällä tuntemistani sanovat, etteivät he tiedä edes kaikkia serkkujaan, pikkuserkuista puhumattakaan.

Kaikki joutuvat joskus joustamaan

Ihmisoikeusliiton asiantuntija Matti Jutila muistuttaa, että identiteettien yhteensovittaminen kuuluu elämään. Kysymys valtaväestön ja vähemmistön vastakkainasettelusta sisältää oletuksia siitä, että olisi yksi, yhtenäinen enemmistö ja että vähemmistöt poikkeavat enemmistöstä automaattisesti.

– Ei ole mitään yksittäistä suomalaista kulttuuria tai edes yhtenäistä suomen kieltä, vaan moninaisia murteita ja miljoona tapaa olla suomalainen, Jutila toteaa.

Suomessa on kuitenkin erilaisia kulttuuriin sidottuja käytäntöjä, jotka muodostavat kokonaisuuden – eräänlaisen enemmistön tavan hoitaa asioita. Sellaisia ovat vaikkapa tietyt vapaapäivät koulusta ja töistä, jotka usein määrittyvät esimerkiksi evankelisluterilaisen kalenterin mukaan. Keskustelua herättänyt saunakulttuuriin liittyvä alastomuus voidaan sekin katsoa enemmistön tavaksi suorittaa kylpeminen oikeaoppisesti.

Tapojen lisäksi on erilaisia arvoja, joiden suomalaisuudesta keskustellaan säännöllisesti. Jutilan mukaan juuri arvoristiriidat saavat usein palstatilaa. Jutila kuitenkin katsoo, että tällaisia ristiriitoja usein liioitellaan – viime kädessä ihmisillä on yhteisymmärrys perustavanlaatuisista moraalisista käsityksistä.

– Perus- ja ihmisoikeudet antavat hyvän tukijalan näihin kysymyksiin. Niin kauan, kuin kulttuuriset arvot kunnioittavat näitä oikeuksia, pitäisi jokaisen saada toteuttaa omaa arvokasta, hyvää elämäänsä siten kuin itse haluaa, Jutila kiteyttää.

Meidän pitää yhteiskuntana mahdollistaa, ettei kenenkään identiteettiä vähätellä tai pyritä mitätöimään Antti Kivijärvi

Aina elämäntapojen ja arvojen sovittaminen enemmistöön ei ole helppoa. Viimeksi kesällä uutisoitiin siitä, miten Jehovan todistajien vakaumuksellinen vapautus asevelvollisuudesta otettiin uuteen arvioon.

Noin neljän kuukauden päästä koittavat eduskuntavaalit vaalikoneineen saavat taas miljoonat suomalaiset miettimään, kenen ehdokkaan arvot istuvat parhaiten omiin ihanteisiin.

Tutkija Antti Kivijärvi Nuorisotutkimusseurasta tähdentää, ettei omien ja yhteiskunnan arvojen välillä tasapainottelu ole yhdenkään yksittäisen ihmisen vastuulla. Tärkeää olisi, että jokaisella olisi mahdollisuus kuulua useampaan yhteisöön yhtä aikaa, jos niin kokee tarpeelliseksi, eikä ketään ahdisteltaisi yhteen ainoaan muottiin.

Florinin, Puhton ja Torikan kertomuksista käy ilmi, että kulttuurien yhteensovittaminen voi olla parhaimmillaan joustavaa ja jopa mutkatonta.

– Meidän pitää yhteiskuntana mahdollistaa, ettei kenenkään identiteettiä vähätellä tai pyritä mitätöimään, Kivijärvi toteaa.

Finlandia-talon alakertaan on tänään aamupäivällä valunut noin 100 000 litraa kuumaa vettä. Syynä oli Finlandia-talon ulkopuolella vaurioitunut kaukolämpöputki.

Pelastuslaitoksen mukaan putkivaurio tapahtui kaivuu- ja poraustyön yhteydessä. Kaukolämpövesi pääsi putkikanavia pitkin Finlandia-talon teknisiin tiloihin ja valui sieltä talon sisäisiin putki- ja tekniikkakanaviin alimman kerroksen lattian alle.

Paikalla oli kaikkiaan seitsemän pelastuslaitoksen yksikköä.

– Kaikki vesi on nyt poistettu, sanoo päivystävä palomestari Ville Estlander Helsingin pelastuslaitokselta.

"Tässä oli onni onnettomuudessa"

Pelastuslaitoksen mukaan vesi ei vahingoittanut talon yleistiloja.

Talon sähköt jouduttiin katkaisemaan suurelta osin tilanteen alkuvaiheessa, koska ainakin yksi sähkökeskus sijaitsee lämmönjakeluhuoneessa.

Finlandia-talon toimitusjohtajan Johanna Tolosen mukaan sähköt toimivat nyt kuten pitää.

– Meillä ovat tilaisuudet jatkuneet normaalisti. Sähköt ovat päällä ja vesijohdot toimivat. Siinä mielessä tässä oli onni onnettomuudessa.

Tolonen sanoo, että putkirikko ei vaikuta Finlandia-talon toimintaan muinakaan päivinä.

– Tämän hetkisen tiedon mukaan tilaisuutemme jatkuvat normaalisti.

Vuoto ei vaikuta muiden rakennusten lämmönjakeluun

Energiayhtiö Helen kertoo Twitterissä, että kaukolämpövuoto on saatu eristettyä muusta verkosta. Vuoto ei vaikuta ympäristön muiden rakennusten lämmönjakeluun.

Pelastuslaitoksen mukaan kuuman veden poistaminen oli erityisen haastavaa, sillä kaikilla pumpuilla ei voi poistaa kuumaa vettä. Pelastusmiehistön täytyy noudattaa erityistä varovaisuutta, ettei kukaan loukkaannu.

Finlandia-talon teknisissä tiloissa on vielä edessä on pitkäaikainen tilojen kuivatus.

Raimo Saarisen Kelluva saari -teos on saanut Lönnströmin taidemuseon 100 000 euron projektirahan. Summalla toteutetaan luontoa jäljittelevä taideteos, suurehko saari, jossa näkyy peruskalliota, kiviä, kasvillisuutta ja puita. Kokoa saarelle tulee taiteilijan suunnitelmien mukaan luodon verran, vähintään 20 neliömetriä.

Saaresta tulee yhdistelmä keinotekoista ja oikeaa. Peruskallio rakennetaan betoniponttoonista samalla tekniikalla kuin isot laiturit. Saaren kasvit ja puut ovat oikeita, osa Suomessa luonnonvaraisesti kasvavia, osa eksoottisia.

Toisin kuin oikeat esikuvansa, saariteos kelluu ja liikkuu laineiden mukana.

– Se näyttää aidolta, mutta siinä on jotain, mikä poikkeaa tavanomaisesta. Toivon, että siitä tulee oikealla tavalla nyrjähtänyt, että se töytäisee meidät katsomaan omaa ympäristöämme eri tavalla, Saarinen sanoo.

Saaren lopullinen muoto on vasta ideana taiteilijan mielessä, sillä Saarinen aloittaa proejtkin parissa ensi vuoden aikana. Myös tarkka sijoituspaikka selviää myöhemmin. Tarkoitus kuitenkin on, että saari kelluu valmistuttuaan meressä Rauman edustalla. Tulossa on pysyvä teos, jonne pääsee astumaan.

Saarisen materiaali ovat kasvit

Helsingissä syntynyt Saarinen, 33, valmistui Kuvataideakatemiasta 2017. Hänet tunnetaan kasveja hyödyntävästä kuvanveistosta. Se on kirjaimellisesti kuvanveistoa, jossa käytetään materiaalina kasveja.

– Kasvit ovat eläviä ja muuttuvat jatkuvasti. Perinteinen kuvanveisto on stabiilia ja ikuista. Tämä on voimakkaasti erilaista. On kiinnostavaa, että lopputulosta ei pysty täysin kontrolloimaan. Jossain vaiheessa täytyy ajatella, että oma osuus on nyt tehty ja teos jatkaa matkaansa, Saarinen kuvailee.

Kelluvaa saarta ideoidessaan Saarista innosti ajatus siitä, että se tavoittaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät normaalisti gallerioissa käy. Taiteilija pohtii teoksessaan länsimaista suhtautumista luontoon ja sitä, miten paljon ihminen muokkaa ympäristöään.

– Minua kiinnostaa, missä menee luonnon, keinotekoisen ja rakennetun raja, Saarinen sanoo.

Myös ilmastonmuutos on ollut tärkeä teema ja Saarinen toivoo, että teos toimisi keskustelunherättäjänä.

– Saaria vajoaa pysyvästi meren alle ja toisaalta rantoja ja rannikkoa rakennetaan tiiviisti. On paljon hankkeita, joissa mietitään kelluvia asuntoja ja kaupunginosia.

Saarinen oli yksi niistä sadasta taiteilijasta, jotka osallistuivat presidentti Sauli Niinistön muotokuvan tekemiseen.

Aiempia projekteja muun muassa ajan talo

Kelluva saari valittiin voittajaksi avoimen haun kautta ja projektille varattiin 100 000 euroa. Summa on yksi suurimmista kuvataidetunnustuksista Suomessa. Hakemuksia saapui 72 kappaletta. Monet niistä liittyivät ympäristön- ja ilmastonmuutokseen.

Lönnströmin taidemuseo on toteuttanut nykytaiteen projekteja yhteistyössä kuvataiteilijoiden kanssa vuodesta 2016. Aikaisemmat teokset ovat Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen Keskustelupuisto – Peli yhteisestä maaperästä (2018–2020), Jani Ruscican Flatlands (2017–2018) ja taiteilijaryhmä IC-98:n Khronoksen talo (2016–2017).

Teresia ja Rafael Lönnströmin säätiö ylläpitää Raumalla sijaitsevaa Teresia ja Rafael Lönnströmin kotimuseota ja seinättömänä museona toimivaa Lönnströmin taidemuseota.

Rockmuusikko Ismo Alanko vihitään kesäkuussa Itä-Suomen yliopiston kunniatohtoriksi. Perustelujen mukaan Alangon musiikki "ammentaa koko maailman kulttuuriperinnöstä". Nimityksen perusteluissa Alangon tapa esiintyä kytketään shamanistiseen traditioon, "jossa magia ja tiede ovat olleet yhtä".

Alanko kertoo nimityksen olleen suuri yllätys. Hän arvioi, se on ennen kaikkea huomionosoitus pitkälle uralle muusikkona ja tekstien tekijänä.

– Ehkä pyrkimys kokonaisvaltaiseen heittäytymiseen on myös huomattu. Live-tilanteessa pyrkimys on päästä hurmokseen ja saada kuulijat mukaan riittiin, Alanko sanoo.

Hän on luvannut olla paikalla tohtoripromootiossa. Muita velvoitteita nimitykseen ei liity.

Kaikkiaan 12 kunniatohtoria

Kunniatohtori on arvonimi, johon ei vaadita akateemista tohtorintutkintoa. Kunniatohtoriksi vihkiminen on korkein huomionosoitus, jonka yliopisto voi antaa. Itä-Suomen yliopisto järjestää tohtoripromootion 6.–8. kesäkuuta Joensuun kampuksella. Promootiossa vihitään kaikkiaan 12 kunniatohtoria, jotka Joensuun kampuksella toimivat kolme tiedekuntaa ovat valinneet.

Kunniatohtoriksi vihitään muiden muassa myös kauppaneuvos Harri Broman, joka toimii autojen varaosa- ja tarvikekauppaa tekevän Broman Groupin toimitusjohtajana. Arvonimen saavat myös Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen, eduskunnan oikeusasiamies Maija Sakslin ja emerituspiispa Wille Riekkinen.

Japanilaisen teamlab-ryhmän digitaalinen näyttely sai aikaiseksi yleisöryntäyksen helsinkiläiseen Amos Rexiin. Ihmiset ovat jonottaneet elokuun lopussa avatun museon avajaisnäyttelyyn. Sen on nähnyt yli 200 000 ihmistä.

Museo jatkaa nuorekkaalla linjalla. Se aikoo järjestää parin vuoden päästä monitaiteellisen Generation 2020 -näyttelyn, johon se hakee parhaillaan nuoria 15–23-vuotiaita visuaalisesta ilmaisusta kiinnostuneita tekijöitä.

Haku on avoinna maaliskuun alkuun. Tekijät valitsee raati, jota johtaa kuvataiteilija Hannaleena Heiska. Generation-triennaali järjestetään kolmen vuoden välein ja nyt toista kertaa. Edellinen kerta oli Amos Andersonin taidemuseossa keväällä 2017.

Ennen Generation-näyttelyä Amos Rexissä ihmetellään piipuistaan ja knalleistaan tunnettua René Magrittea (1898–1967). Belgialaisen surrealistin Elämänviiva-näyttely on ensimmäinen laatuaan Suomessa. Se avautuu helmikuussa 2019.

Maaliskuussa Amos Rexissä nähdään amsterdamilainen taiteilijaduo Studio Drift, eli Lonneke Gordijn (s. 1980) ja Ralph Nauta (s. 1978). Kesäkuussa museossa on esillä Ars Fennica -palkintonäyttely.

Teamlabin näyttely on avoinna 6.1.2019 asti.

Riihimäen Teatteri on vaihtanut omistajaa. Kaupunki ja helsinkiläinen Bulevardin teatteriyhdistys ovat maanantaina allekirjoittaneet kauppakirjan Riihimäen Teatterin koko osakekannan myynnistä.

Teatterisopimuksen tarkoituksena on varmistaa, että ammattiteatteritoiminta jatkuu Riihimäellä.

– Eteenpäin pitää päästä ja osoittaa, että tämä on järkevä teko, sanoo Bulevardin teatteriyhdistyksen puheenjohtaja Reima Jokinen.

– Pyrimme tekemään kaikkemme, jotta saamme Riihimäen Teatterin toimivaksi ja sellaiseksi, joka löytää yleisönsä ja tulee pärjäämään hienosti tässä kokonaiskentässä.

Riihimäellä jatkuvat omat tuotannot

Kevätkauden ohjelmisto on vielä vanhan teatterin johdon suunnittelemaa. Keväällä jatkaa muun muassa Täti ja Minä. Tulevan syyskauden ohjelmistosta Jokinen ei suostu vielä kertomaan. Riihimäen omat tuotannot jatkuvat kuitenkin myös tulevaisuudessa.

– Meidän täytyy saada kaikki asiat loppuun asti neuvoteltua eri tahojen kanssa, jotta me pystymme turvallisin mielin kertomaan, mitä kaikkea tapahtuu. Tämähän on aina sellainen iso palapeli, tämä ohjelmiston rakentaminen, Jokinen huomauttaa.

Bulevardin teatteriyhdistyksen pääasiallisena tehtävänä on vastata helsinkiläisen Aleksanterin Teatterin taiteellisesta ja vierailuteatteritoiminnasta.

Tarvittiin rutkasti onnea, että poronvasan ensimmäistä elinvuotta seuraava satuelokuva Ailo – pienen poron suuri seikkailu saatiin tehtyä. Tarvittiin kunnollinen, valkoinen, pitkä talvi, ja tarvittiin poro, joka kelpuuttaa filmiryhmän.

Onneksi posiolaisen poroisännän omistama vaadin (lisääntymisikäinen naarasporo) oli luonteeltaan utelias ja luottavainen. Kun ranskalais-suomalaisen tuotannon väki alkoi viime vuoden keväällä tarkkailla synnyttämään valmiita vaatimia, yksi tulevista äideistä alkoi seurailla tuotantoryhmää. Emä päästi kuvaajat lähelleen myös silloin, kun tuli Ailon syntymän aika.

Porotokan seurassa oli vietetty jo hyvä tovi ennen kuvausten aloittamista, jotta eläimet tottuisivat kalustoon ja uusiin ihmisiin. Silti eläintenkouluttaja Tuire Kaimion mukaan tuotanto ei oikeastaan valinnut vasaa elokuvan pääosaan. Ailon emä valitsi heidät.

– Jos emä suhtautuu yhtään huolestuneesti, se sanoo vasalle, että nyt on kuule hätä. Sen jälkeen vasa ei tee mitään muuta kuin on piilossa. Siksi on ensimmäinen asia tulla juttuun emän kanssa.

Ailo onnekkaasti oli perinyt emänsä uteliaan ja luottavaisen luonteen. Ohjaaja Guillaume Maidatchevsky ylistää elokuvansa päähenkilöä.

– Ailo on fiksu, tosi hauska, elämästä nauttiva ja meihin luottava.

Poronuorukaisen ominaisuudet olivat olennaisia, sillä poro on laumaeläimeksi poikkeuksellisen yksilöllinen olento, selittää Tuire Kaimio. Hänen mielestään Ailo on poikkeuksellisen ilmeikäs vasa, mikä on etenkin lähikuvissa oivallinen asia.

– Jokainen niistä on vielä selvemmin yksilö, kuin vaikka lampaista tai naudoista. Porot ovat sillä tavalla hauskoja, että niistä jokaiseen pitää todella tutustua, että tietää, millainen kukin on. Silti ne saattavat saada hyvin omintakeisia ideoita kesken kaiken, mitä laumaeläimet eivät yleensä samassa määrin tee.

Tuire Kaimiolla oli onneksi runsaasti porokokemusta jo ennen Ailoa. Siksi ranskalainen tuotantoryhmä otti häneen yhteyttä jo ennen kuin tiedettiin, että elokuva kuvattaisiin joitain vuonokohtauksia lukuun ottamatta nimenomaan Suomen Lapissa.

– Poroja on ollut koko urani ajan kuvauksissa vähän väliä, varsinkin aina joulun alla. Kun Suomessa käy ulkomaisia ryhmiä, ne haluavat poron mukaan, vaikka elokuvassa oltaisiin Järvi-Suomessa.

"Eläimillä piti olla sekä turvallista että hauskaa"

Ailo – pienen poron suuri tarina kertoo vasan selviytymisestä ensimmäisen elinvuoden kestävän vaelluksen kuluessa. Sen aikana Ailo kohtaa vaaroja, tapaa uteliaasti muita eläimiä, kokee äidinrakkautta ja varttuu toikkaroivasta pikkuvasasta nuorukaiseksi.

Ohjaaja Guillaume Maidatchevsky oli tehnyt elokuvalle käsikirjoituksen, mutta sitä muokattiin kuvauksien edetessä sen mukaan, mitä eläimet päättivät puuhata.

Lopputulokseen vaikutti myös se, että kaikki toiveet eivät olleet toteutettavissa, kertoo eläintenkouluttaja Tuire Kaimio.

– Esimerkiksi kohtaaminen jäniksen kanssa oli suunniteltu juttu, se oli käsikirjoitettu. Käsikirjoituksessa oli myös vuorovaikutusta sellaisten eläinten välillä, joista totesin, että niitä ei ole mahdollista toteuttaa, vaikka keinoja kuinka mietittiin. Ne kohtaamiset, joita on, vaativat työtä, että eläimillä oli sekä turvallista että hauskaa.

Kaimio korostaa, että Ailon kuvauksissa eläinten hyvinvointiin kiinnitettiin jo ennakkotuotannosta alkaen poikkeuksellisen paljon huomiota. Ohjaaja korosti heti ensimmäisessä yhteydenotossaan sitä että tärkeintä on, että eläimiä ei stressata.

Kaimio sai tehdä etukäteistyötä niin paljon kuin oli tarpeen. Assistentteja ja aikaa oli riittävästi.

– Jos oli esimerkiksi kalustoa, johon eläimiä piti etäältäkään totuttaa, aina sai mennä ja aina siihen löytyi myös rahaa. Tuottajat välillä järjestivät lisärahoitusta sellaiseen. Täytyy sanoa, että tässä elokuvassa on ihan oikeasti panostettu eläinten hyvinvointiin, mikä on hieno juttu.

Ohjaaja Maidatchevsky toivoo elokuviensa saavan kaikki muutkin huolehtimaan eläinten hyvinvoinnista. Ja koko planeetan.

Eläinten ehdoilla, mutta suunnitellusti

Ailo-elokuvan tekijäjoukolle oli tärkeää, että eläinten luontaiseen toimintaan puututtaisiin mahdollisimman vähän – oli sitten kyse Ailosta, hänen emästään, tai lukuisista sivuhahmoista karhuista jänikseen, ahmoihin ja susiin.

Suuri osa elokuvan tekemisestä oli loputtoman tuntuista odottelua, ja eläinten päivärytmin seuraamista, kuvailee Tuire Kaimio.

– Varsinainen kouluttaminen on ihan vihonviimeinen niksi. Aina, jos lähdetään kouluttamaan, valitaan luontaista käytöstä pois. Yleensä yritän miettiä, miten saataisiin luontainen käytös houkuteltua esiin vaikka jollain uudella hajulla, tai tuomalla toisia poroja vähän matkan päähän. Sitä varten täytyy etukäteen tutustua aika tarkkaan eläinten rytmiin ja olla sitten oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Joitain temppuja Ailolle sentään opetettiin, mutta Tuire Kaimio on luvannut ohjaajalle, ettei paljasta, miten yksittäiset kohtaukset on toteutettu. Taika pitää säilyttää.

Jokainen tilanne oli silti mahdollisimman tarkkaan ennalta suunniteltu, jotta eläimille ei aiheutuisi mitään vaaraa.

– Ehkäpä eräs orava tuli elokuvaan sattumalta alun perin. Se vain ilmestyi paikalle, ja sille tuli vähitellen aika isokin rooli. Muuten kaikki on suunniteltu siten, että kukaan ei ole vaarassa. Se vaati välillä aika mittavia järjestelyjä.

Kaimio ei suostu kertomaan esimerkiksi, miten toteutettiin takaa-ajo, jossa sudet jahtaavat porotokkaa. Olivatko sudet koirasusia? Kaimio vain nauraa.

– Sen nyt ehkä voin sanoa, että ei olla juoksutettu susia porolauman perässä.

"Isä, tee elokuva lentävistä poroista!"

Ailon tarina sai alkunsa, kun Guillaume Maidatchevskyn 4- ja 6-vuotiaat pojat alkoivat tivata isältään, miksei hän tee elokuvaa poroista.

Ne ovat sentään todella jännittäviä eläimiä, osaavat lentääkin.

Lukuisia luontodokumentteja ja -elokuvia ohjannut Maidatchevsky tajusi sillä hetkellä, että hänen oma jälkikasvunsa tuntee paremmin Afrikan eläimiä kuin oman kotimantereensa.

Leijoniin ja elefantteihin pojat ovat päässeet perehtymään isänsä elokuvissa, mutta käsitys poroista oli peräisin piirretyistä. Niinpä Maidatchevsky päätti kertoa tarinan Lapin luonnosta.

Hän uskoo, että fiktiivinen kertomus vetoaa dokumenttielokuvaa tehokkaammin ihmisten tunteisiin.

– Uskon, että dokumenttielokuvat löytävät sen yleisön, joka on jo valmiiksi kiinnostunut luonnonsuojelusta ja eläimistä. En halua moralisoida tällä elokuvalla, vaan saada katsojat ällistymään luonnon ihmeellisyydestä. Kun ihmiset ovat häikäistyneitä luonnosta, he haluavat suojella sitä.

Elokuvaa tehtiin satumaisissa maisemissa Utsjoella, Riisitunturilla ja Posiolla. Muutamia kohtauksia kuvattiin Norjan vuonoilla. Maidatchevskyn mielestä valmis elokuva osoittaa, että oikea luonto pärjää oikein hyvin animaatioelokuvien luomalle maailmalle.

– Kuvaan sarjakuvamaisella tavalla, jossa voi havaita vaikutteita vaikkapa Ice Age -elokuvasta. Sitä paitsi oikeilla poroilla on tunteita ja luonne, ne voivat nauttia asioista, tai hermostua. Ne ovat hyvin hauskoja eläimiä.

Luonnonsuojelun viesti tulee läpi elokuvasta myös ilman moralisointia. Ailossa tavataan esimerkiksi lempeä etsivä naali, joka on Suomessa luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.

– Naalia pitää suojella, se on lähes sukupuutossa. Suomen, Ruotsin ja Norjan alueella niitä on yhteensäkin jäljellä enää noin 200 yksilöä. On varmaa aika tehdä asialle jotain.

Seuraavassa elokuvassaan Guillaume Maidatchevsky aikoo ottaa entistä jyrkemmin kantaa luonnon alistamiseen talouden tarpeille.

"Ilmastonmuutos pakottaa poliittiseksi"

Ailossa porot kahlaavat paukkuvassa pakkasessa ja syvässä lumessa. Kuluvana talvena elokuvan tekeminen ei olisi ehkä ollut mahdollista.

Lapissa on mitattu huolestuttavia lämpöennätyksiä. Esimerkiksi Ilta-Sanomat uutisoi, että Enontekiön Kilpisjärvellä marraskuun keskilämpö oli 7,3 astetta normaalia marraskuuta lämpimämpi.

Guillaume Maidatchevsky on äärimmäisen huolissaan ilmastonmuutoksesta, ja piittaamattomuudesta, jolla osa päättäjistä siihen suhtautuu.

– Ilmasto lämpenee pohjoisessa voimakkaammin kuin maapallolla keskimäärin. Sen pitäisi aiheuttaa suurta huolta Lapissa ja muilla arktisilla alueilla.

Seuraavan elokuvansa hän suunnittelee kuvaavansa Alaskassa, jossa ilmastonmuutoksen lisäksi luontoa tuhoaa Maidatchevskyn mielestä ahneus. Lajeja on vaarassa öljyn takia.

– En voi käsittää, miten voidaan sallia öljynporaus paikassa, jossa uhanalainen sillivalas käy lisääntymässä. Öljynporaus ja valaat sopivat erittäin huonosti yhteen.

Maidatchevsky sanoo olevansa haluton puuttumaan politiikkaan, mutta tilanteen vakavuuden vuoksi kokee olevansa pakotettu siihen.

– Luultavasti seuraava elokuvani käsittelee Alaskan karibuja ja on poliittisempi kuin aiemmat elokuvani. Olen niin huolissani siitä, mitä tapahtuu, että asialle on tehtävä jotain.

Aluperäiseltä koulutukseltaan Maidatchevsky on biologi, mutta hän kokee voivansa vaikuttaa asioihin enemmän tarinoita kertomalla kuin tiedettä tekemällä.

– En sitä paitsi ollut tieteilijänä yhtä hyvä kuin tarinankertojana. Lisäksi halusin elää vähän kuin Indiana Jones, joten piti vaihtaa ammattia. Sekin vaikutti, että haluan tehdä lapsiini vaikutuksen. Biologina se on vaikeampaa kuin elokuvaohjaajana.

Hollywood-tuotannolla voi olla hurja hiilijalanjälki – Lapissa kuvaavia neuvotaan, kuinka kohdella luontoa ja poroja