Bussimainoksia, uhkauksia, mielenosoituksia ja tarkoin suunniteltuja some-kampanjoita. Pop-ikoni Michael Jacksonin fanit ovat puolustaneet raivokkaasti laulajan mainetta sen jälkeen, kun kohua herättänyt dokumentti Leaving Neverland toi vanhat syytökset lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä taas ihmisten huulille.

Nelituntinen dokumentti sai ensi-iltansa Sundance-elokuvajuhlilla Yhdysvalloissa. Sittemmin HBO-kanava on esittänyt sen Yhdysvalloissa ja Channel 4 Britanniassa.

Leaving Neverland kertoo järkyttävän yksityiskohtaisesti kahden nyt jo aikuisen miehen väitetyistä kokemuksista. Wade Robson ja James Safechuck syyttävät Jacksonin käyttäneen heitä vuosien ajan seksuaalisesti hyväksi, kun miehet olivat vielä lapsia.

"Julkinen lynkkaus"

Jacksonin perikunta on haastanut dokumentin osin tuottaneen HBO:n oikeuteen sopimusrikkomuksesta. Lausunnoissaan perhe ja perikunta kutsuivat dokumenttia "julkiseksi lynkkaukseksi". Perikunta myös haukkui Robsonin ja Safechukin valehtelijoiksi ja totesi, ettei dokumentissa tarjota todisteita syytöksille.

Lontoon katukuvaan ilmestyi dokumentin esittämisen jälkeen Jacksonin syyttömyyttä puolustavia mainoksia. "Faktat eivät valehtele, ihmiset valehtelevat. Syytön", mainoksissa todettiin. Rahat mainoskampanjaan kerättiin joukkorahoituksella. BBC:n mukaan mainokset kuitenkin poistettiin sen jälkeen, kun hyväksikäytön uhreja auttava järjestö ilmaisi huolensa asiasta.

Ennen dokumentin esittämistä Jacksonin fanit osoittivat mieltään Channel 4 -kanavan pääkonttorin edessä Lontoossa. Fanit ovat myös käynnistäneet etukäteen suunniteltuja sosiaalisen median kampanjoita puolustaakseen idolinsa mainetta. New York Times kertoi lisäksi, että dokumentin tekijät ovat saaneet lukuisia uhkauksia.

Kriitikot: Dokumentti on uskottava

Brittiläisen Dan Reedin ohjaama dokumentti ei tarjoa konkreettisia todisteita vuonna 2009 kuollutta Jacksonia vastaan, mutta #metoo-aikakaudella moni tuntuu haluavan, että väitetyt uhrit puhuvat avoimesti kokemuksistaan. Reed onkin todennut haastatteluissa, että dokumentti ei kerro Jacksonista, vaan kahden pohjan ja perheen kokemuksista.

Itsekin seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta lapsena kärsinyt tv-moguli Oprah Winfrey haastatteli dokumentissa esiintyneitä miehiä erikoisjaksossa, jonka studioyleisö koostui seksuaalisen hyväksikäytön uhreista. Myös Winfrey on kertonut saaneensa vihapostia.

Jo miljoonat ihmiset ovat katsoneet dokumentin. Se on noussut HBO:n katsotuimpien dokumenttien joukkoon. Suomessa Yle päätti aikaistaa dokumentin esittämistä kuukausilla. Se nähdään televisiossa 2. päivä huhtikuuta Docventures-erikoislähetyksessä.

CBS Newsin haastattelussa Pulitzer-palkittu kulttuurikriitikko Wesley Morris kutsui dokumenttia uskottavaksi. New York Timesiin kirjoittamassaan artikkelissa Morris totesi, että hän uskoo Robsonin ja Safechuckin kokemuksia ja että #metoo-aikakaudella meidän pitää kysyä itseltämme, mitä teemme Jacksonin taiteelle syytösten jälkeen. Myös muut kulttuurikriitikot ovat pitäneet dokumenttia uskottavana.

Radiokanavat Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Hollannissa ovat lakanneet soittamasta Jacksonin musiikkia, muun muassa Guardian kertoi. Wall Street Journal puolestaan uutisoi, että Simpsonit-sarjan tuottajat päättivät hyllyttää jakson, jossa kuullaan Jacksonin ääntä.

Syytöksiä jo 90-luvulla

Michael Jacksonia syytettiin ensi kertaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo 1990-luvun alussa. Vuonna 1993 Los Angelesin poliisi tutki Jacksonia, kun eräs 13-vuotias poika syytti laulajaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tuolloin Leaving Neverland -dokumentissa nyt tarinansa kertovat miehet vakuuttivat viranomaisille, että Jackson ei ole hyväksikäyttänyt heitä. Juttu sovittiin oikeuden ulkopuolella. Jackson maksoi 13-vuotiaan pojan perheelle yli 20 miljoonaa dollaria.

Vuonna 2005 Jackson istui oikeuden edessä vastaamassa uusiin seksuaalista hyväksikäyttöä koskeviin syytteisiin. Tuolloin Robson todisti oikeudessa Jacksonin syyttömyyden puolesta. Tähti vapautettiinkin kaikista syytteistä.

Juuri miesten aiempien todistusten takia Jacksonin puolustajat sanovatkin, että Robson ja Safechuck valehtelevat nyt dokumentissa. Miehet ovat puolustautuneet kertomalla, että vasta terapia ja isäksi tuleminen on saanut heidät avautumaan asiasta. Tutkimuksissa on todettu, että hyväksikäytön uhreilla kestää usein vuosia ennen kuin he ovat valmiita kertomaan lapsuuden kokemuksistaan.

Vuosina 2013 ja 2014 Robson ja Safechuck haastoivat Jacksonin perikunnan oikeuteen, mutta oikeus hylkäsi tapausten käsittelyn. Miehet ovat valittaneet asiasta.

Noin puolen hehtaarin kokoinen, sekametsän sävyttämä Varjosaari sijaitsee lähellä Helsingin maantieteellistä keskipistettä. Keskustaan on vain muutama kilometri ja metrolle lyhyt kävelymatka, mutta sijainnistaan huolimatta saari ei ole oikeastaan koskaan kiinnostanut ketään.

Tähän johtopäätökseen kirjailija Maarit Verronen tuli tutkiessaan Varjosaaren vaiheita. Kuvaava esimerkki aukesi vanhoja karttoja tutkimalla: Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin vuonna 1550, mutta tämä pikkusaari mainittiin kartoissa ensimmäisen kerran vasta kolme sataa vuotta myöhemmin.

Saaren alkuperäinen nimi on Pikku Pässi. Vaikka nimi vaihtui runollisemmaksi 1940-luvun lopulla, saaren sivuuttaminen on jatkunut tähän päivään saakka.

– Tuolla isolla pääsaarella eli Kulosaaressa on aina ollut komeampia huviloita, tunnetumpia asukkaita ja kaikenlaista muuta kiinnostavaa, Verronen sanoo.

Tähän ristiriitaan Verronen ihastui: Varjosaari on paikka, joka on samaan aikaan keskellä ja syrjässä.

Parin vuoden tutkimustyö tiivistyi lopulta kansien väliin 130-sivuiseksi tietokirjaksi, joka sai nimekseen Varjosaari – Piilossa keskellä Helsinkiä.

Saaren tarina löytyi palasina arkistoista

Maaliskuun puolivälissä meren jää kantaa vielä hyvin.

Varjosaaren korkein kohta nousee noin kahdeksaan metriin merenpinnasta. Kallion päällä rakennuksen kivijalan jäänteet ja ihmisen rakentamat porrasaskelmat vihjaavat, että täällä on joskus asuttu.

Mutta siitä on jo vuosikymmeniä. Puussa nakuttava tikka ja jäällä pomppiva rusakko edustavat nykyisiä asukkaita.

Kuka täällä on asunut? Millaista elämä saarella on ollut? Tällaiset kysymykset mielessään Maarit Verronen ryhtyi selvittämään saaren historiaa. Oli aloitettava pienistä tiedonmuruista.

Kaupunginarkistosta löytyi talonkirja ja Kulosaaren huvilakaupungin arkistosta henkikirjat. Niistä löytyi nimiä, ja poliisin osoiterekisterin avulla saattoi täydentää palapeliä.

Pian käsissä oli tieto saaren ensimmäisestä asukkaasta, sen kivijalan rakentajasta. Hän oli laivanrakentaja, telakkamestari Matts Nyström.

Kulosaaren huvilakaupunki kasvaa ja itsenäistyy

Kesäkuussa 1907 Kulosaaressa touhusi energinen nuorten miesten joukko. Nuorten arkkitehtien ja liikemiesten ryhmittymä oli ostanut suurimman osan Kulosaaren kartanon maista. Ne pilkottiin suurehkoihin tontteihin ja myytiin varakkaille ihmisille.

Arkkitehtien joukossa oli muun muassa Lars Sonck, joka sai vastuulleen merkittävän osan tulevan huvilakaupungin suunnittelusta. Tarkoitusta varten perustettiin yhtiö nimeltä AB Brändö Villastad.

Kulosaaren huvilakaupunki rakentui nopeasti, ja alue irrottautui Helsingin maalaiskunnasta itsenäiseksi kunnaksi vuonna 1922.

Samaan aikaan vasara paukkui myös Pikku Pässillä eli Varjosaaressa. Saaren itselleen hankkinut telakan työnjohtaja Matts Nyström oli hahmotellut pienelle paperilapulle rakennuksen, joka löytyi myöhemmin Nyströmin suvun hallusta, vanhan sotilasarkun uumenista.

Piirustusten otsikko on "Slottets ritning" eli linnan piirustukset.

Rakennustyöt alkoivat vuonna 1908 ja valmistuivat saman vuoden aikana. "Linnasta" ei tullut samanlaista huvilaa kuin Kulosaaren huvilakaupungin herroilla. Pinta-alaa oli alle 90 neliömetriä, talviasuttavuus ja eristeet olivat hyvin vaatimattomat, ja saarelle tuli ulkohuussi.

Kulosaarelaiset saivat ensimmäiset puhelimet vuonna 1909 ja sähköt 1911. Lähes jokainen huvila liitettiin sähköverkkoon, mutta Pikku Pässille saakka sähkö ei ulottunut, kuten ei puhelinverkkokaan.

Suuri alueliitos liittää saaren takaisin Helsinkiin

Matts ja Maria Vilhelmina Nyström myivät Pikku Pässin takaisin huvilakaupunkiyhtiölle syyskuussa 1918. Seuraavien vuosien aikana saaren rakennuksessa asui lähinnä sillanvartijoita: Sörnäisistä Kulosaareen johtava silta oli avattu liikenteelle joulukuussa 1919, ja Pikku Pässistä löytyi vartijoille luonteva asuinpaikka.

Samoihin aikoihin myös Pikku Pässille tehtiin kulkuyhteys, kapea puusilta Kulosaaren pohjoisrannan niemennyppylästä keskelle saaren etelärantaa. Huvilaan tehtiin 1920-luvun alkupuolella myös kaksi lisähuonetta, mikä mahdollisti useamman perheen asuttamisen saman katon alla.

Kulosaaren huvilakaupunki ja sen naapurikaupunki Helsinki kasvoivat kovaa vauhtia. Isolle Pässille tehty hautausmaa vihittiin käyttöön lokakuussa 1925. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistui pääsaaren läpi kulkeva Helsinki–Porvoo-maantie.

Sodan jälkeen, vuoden 1946 alussa Kulosaari liitettiin osaksi Helsinkiä. Samalla myös Pikku Pässi pääsi osaksi pääkaupunkia.

Helsingin Suuren alueliitoksen myötä kaupunki kasvoi pinta-alaltaan moninkertaiseksi: Kulosaaren lisäksi itsenäiset pikkukunnat Haaga, Huopalahti ja Oulunkylä liitettiin Helsingin kaupunginosiksi.

Kuntaliitoksen myötä saarten nimille piti tehdä jotakin, sillä Lapinlahdella oli jo Iso Pässi, Pikku Pässi ja jopa Pässinkari, ja sekaannusten välttämiseksi Helsingissä ei voinut olla samannimisiä saaria.

Hautausmaasaari Isosta Pässistä tuli luontevasti Leposaari ja Pikku Pässistä sille sopiva seuralainen Varjosaari. Ruotsinkieliset nimet Vilan ja Skuggan sopivat nekin helsinkiläisten saarinimien joukkoon.

Alueen kasvu jatkui: Kulosaaren uusi silta Sörnäisiin ja tieosuus Herttoniemeen saakka valmistuivat 1957 ja samalla Kulosaaren keskiosaa rakennettiin. Kaupunginosan väkiluku kohosi 1960-luvun alkupuoliskon aikana alle kahdesta tuhannesta lähelle kuutta tuhatta.

Syksyllä 1968 Varjosaari tyhjeni asukkaista. Talon huoneistot olivat päässeet huonoon kuntoon ja samalla asuntopula kaupungissa oli helpottunut. Ihmiset halusivat asumiselta mukavuutta, jota karulla saarella ei ollut tarjota.

Helsingin kaupunki ei enää vuokrannut Varjosaaren taloa ympärivuotiseen asumiseen. Saarelle johtanut silta purettiin pois talvella 1968–69.

Tulipalot tyhjensivät asutuksen, uimapuu yhä paikallaan

Maarit Verronen seisoo Varjosaaren korkeimmalla kohdalla ja tutkii ympäröivien mäntyjen kaarnapintaa. Vanhimmissa puissa näkyy pitkiä kaarnattomia alueita, jotka ovat jälkiä 1970-luvun alussa saarella riehuneista tulipaloista.

– Saarella oli lyhyen ajan sisällä useita pikkupaloja, joita ilmeisesti rantojen miehet sytyttelivät. Vuoden -70 keväällä lahden pohjoispäässä oli suurpalo, jonka yhteydessä paloi 60–70 hehtaaria ruovikkoa, tämänkin saaren ympäriltä jonkin verran. Toukokuun lopulla huvila purettiin, mutta ilmeisesti suurin osa siitä poltettiin luvatta. Sen rakennusjätteen roihukokko vaurioitti näitä mäntyjä, Verronen kertoo.

Tiedot tulipaloista hän on kerännyt pelastuslaitoksen toimintakertomuksista.

Vaikka huvilan palon myötä pysyvä asuminen saarella päättyi, on Varjosaari ollut näihin päiviin saakka suosittu retkeilykohde esimerkiksi Kivinokan kesämajojen asukkaille. Verrosen kirjan kuvittamistyöstä vastaa Laura Salama, jolla on kesämökki Kivinokassa.

Hän mainitsee erityisesti Varjosaaren itärannalla lähes vaakatasossa lepäävän männyn, joka on paikallisille tuttu maamerkki.

– Lapset tykkäävät hyppiä tästä veteen. Siitä on tarinoita jo 50-luvulta alkaen, puu on ollut kyljellään ja elossa jo silloin.

Maarit Verrosen mukaan puun historia saattaa olla vielä vanhempi. Hän kertoo haastatelleensa kirjaa varten ihmistä, joka on syntynyt saarella vuonna 1925. Tämä mies muisteli puun olleen kyljellään jo hänen lapsuudessaan.

Viimeinen kesäasukas: salaperäinen Kähis

Varjosaaren tiettävästi viimeisin pitempiaikainen kesäasukas oli salaperäinen herra nimeltä Kähis. Hän asui saarella kesällä 2007.

Verronen kuuli Kähiksen tarinan Viikin luontovalvojalta, joka on liikkunut alueella paljon ja pitänyt silmällä myös Varjosaarta.

Tarinan mukaan Kähis oli menettänyt avioerossa vaimon lisäksi miljoonaomaisuuden ja suuren siivousalan yrityksen. Mukaansa hän oli saanut ilmeisesti sen verran varoja, että niitä riitti ruokaan ja alkoholiin.

Mahdollisesti juuri Kähis rakensi saarelle nuotiopaikan reunakivineen ja puunrunkopenkkeineen. Myöhempinä kesinä hän majaili myös Kivinokan kärjessä, Kyläsaaressa ja Pornaistenniemessä.

Nyky-Helsingissä, erityisesti kantakaupungin alueella, on varsin vähän joutomaata tai rakentamattomia alueita, joilla Kähiksen kaltaiset ihmiset voivat viettää kesiään. Maarit Verrosen mukaan juuri tässä piilee Varjosaaren viehätys ja juuri tämän vuoksi hän hallusi tallentaa saaren tarinan kansien väliin.

– On jotenkin jännittävää, että tällainen alue voi jäädä ihan katveeseen. Paikka on ikään kuin johdonmukaisesti, vaikkakin selvästi vahingossa, aina jäänyt pois kaikesta. Tämän seurauksena on syntynyt tällainen pieni tasku, salaperäinen tuntematon helmi.

Verrosen arvion mukaan Varjosaari on kaupunkisuunnittelussa yksi kaupungin huonoimmin tunnetuista alueista.

Tämä ei selvästikään ole ollut kenenkään pyrkimys. Näin vain on päässyt käymään.

Jutun lähdeaineistona on käytetty Maarit Verrosen kirjaa Varjosaari – piilossa keskellä Helsinkiä (2019).

Voit keskustella aiheesta jutun alla asiallisesti lauantaina kello 22 saakka.

Kuka sinä olet?

Todennäköisesti vastaat nimelläsi. "Olen Liisa." "Olen Matti". Vastaus kertoo, kuinka yhtä ihminen ja hänen nimensä ovat.

Lukuisat tutkimukset ovat todistaneet, ettei ihmisen nimessä ole kyse mistä tahansa äänteiden tai kirjainten ketjusta, jonka tehtävä on vain lajitella yksilöt, kuten verohallinto haksahti vastikään ajattelemaan.

Oman nimen merkitystä ihmiselle ovat tutkineet niin sosiaalipsykologit kuin antropologit. Aivokuvat ovat osoittaneet, että aivot reagoivat oman nimen kuulemiseen erityisellä tavalla, joidenkin tutkimusten mukaan jopa vegetatiivisessa tilassa, jossa yhteys maailmaan näyttää olevan aivan poikki.

Liisan ja Matin kutsumanimen ovat päättäneet heidän vanhempansa tai kenties he itse hieman vartuttuaan. Jos kaveripiiri on alkanut kutsua heitä Lissuksi ja Masaksi, silloinkin on ollut heidän vallassaan, ovatko he kelpuuttaneet moisen nimi-identiteetin.

Kun uusi nimilaki nyt sallii neljä etunimeä, Liisa voi olla passissaan vaikka Laura Liisa Linda Linnea, vaikka sen muistavat luultavasti vain hänen vanhempansa.

Mutta entäpä, jos viranomainen yhtäkkiä päättää, että Liisa on Laura ja sillä hyvä?

Näin kävi vuodenvaihteessa, kun verottaja lähestyi uusilla verokorteilla. Toisin kuin aiempina vuosina, kortteihin oli päätetty panna vain yksi etunimi, ensimmäinen, olipa se kutsumanimi tai ei.

2,1 miljoonaa suomalaista on ilmoittanut kutsumanimensä viranomaisten tietoon. Heistä miltei 220 000, reilu kymmenen prosenttia, käyttää kutsumanimenään muuta kuin ensimmäistä etunimeään.

Todellisen luvun voinee ainakin tuplata, sillä yli 60 prosenttia ei ole tehnyt kutsumanimi-ilmoitusta Väestörekisterikeskuksen väestötietojärjestelmään. (Sen voi tehdä täältä.)

Nimiasioihin perehtynyt Helsingin yliopiston suomen kielen professori Terhi Ainiala kutsuu ihmisen ja hänen nimensä lujaa sidettä minuuden representaatioksi.

Ihmisyhteisöissä on aina käytetty nimiä, vaikka antropologit ovat joskus erehtyneet kuvittelemaan, että joissakin yhteisöissä ihmisiin viitataan nimien sijasta sukulaisuussuhteilla, Ainiala kertoo.

– Nimiä ei välttämättä ole paljastettu ulkopuolisille, mutta mistään ei ole löydetty yhteisöjä, joissa nimiä ei olisi.

Suomessakin tehdyt kyselytutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisiä loukkaa, jos heidän nimensä äännetään tai kirjoitetaan väärin – puhumattakaan siitä, että heitä puhutellaan muulla kuin kutsumanimellä.

– Sellainen tuntuu hyväksynnän tai arvostuksen puutteelta. Siinä, kuinka vahvasti ihminen identiteettiloukkauksen kokee, on kuitenkin eroja, Ainiala sanoo.

Koska tämä on paljon tutkittua ja arjestakin tuttua tietoa, verottajan ratkaisu kummastuttaa.

– Ei kukaan voi ajatella, että nimi on vain etiketti tai yksilöintitunnus. Nimeäminen on kaikkia lähellä – jos ei lasten, niin ainakin lemmikkien, Ainiala sanoo.

Mikä verohallinnon peruste siis mahtoi olla?

– Kun verokorttia uudistettiin, se koski monia asioita ja siinä haettiin selkeyttä. Tietotekniset asiat aina vaikuttavat siihen, mitä tulosteelle viedään ja miten ne saadaan mahtumaan, sanoo ylitarkastaja Hilkka Pelander.

Hän arvelee, että tuollaisia seikkoja uudistuksessa lienee pohdittu. Itse hän ei vielä tuolloin ollut nykyisessä työssään verohallinnon henkilöverotuksen ohjaus- ja kehittämisyksikössä.

Kun verokortit olivat rapsahdelleet postiluukuista joulu- ja tammikuussa, verottaja alkoi saada palautetta. Määrää ei ole tilastoitu, Pelander kertoo, mutta sisällön voi päätellä kipakaksi, koska verottaja pyörsi päätöksensä hyvin nopeasti.

Jos nyt hakee muutosverokorttia, siinä ovat jälleen kaikki etunimet, ja ensi vuonna ne näkyvät kaikkien korteissa.

– Muutos tehtiin jo tammikuun loppupuolella, kun nähtiin, että se pystytään siinä aikataulussa toteuttamaan ja se kannattaa toteuttaa.

Verohallinnon sähköistä asiointipalvelua OmaVeroa, jossa voi muun muassa muuttaa verokorttiaan, ovat olleet kehittämässä myös asiakkaat, Pelander kertoo.

– Tämä nimiasia ei varmaankaan tullut testiryhmässä esille sen takia, että testaaja ei toiminut omilla tunnuksillaan vaan testinimellä. Hän olisi voinut reagoida toisella tavalla, jos tunnukset olisivat olleet omat.

Kun kutsumanimen ilmoittaa väestötietojärjestelmään, siitä siis tulee virallinen. Joustonkin varaa on: esimerkiksi Sallamarin kutsumanimi voi olla Salla tai Mari ja Susanna voi olla Sanna.

Niin virallinen ilmoitus ei kuitenkaan ole, että nimi päätyisi passiin tai ajokorttiin. Se vaatii varsinaisen nimenmuutoksen. Helppoa sekin tosin on: kirjallinen hakemus maistraattiin riittää tekemään Liisasta Lissun tai Matista Masan.

Sekä Lissu että Masa kelpaavat maistraateille suoralta kädeltä. Ratkaisevaa on, että Väestörekisterikeskuksen etunimitilastosta löytyy kaimoja. Lissuja siellä on kuutisenkymmentä, Masoja noin sata.

Ellei kaimoja ole, oikeusministeriön nimilautakunta puntaroi nimen samalla tavoin kuin ne vastasyntyneille kaavaillut nimet, jotka mietityttävät maistraatteja. Ne pyytävät nimenmuutoksista noin sata lausuntoa vuodessa.

Lautakunta vaikuttaa suhtautuvan lempinimiin varsin suopeasti. Liisasta voi tulla Lillu ja Matista Mökö, sillä sellaisetkin löytyvät kelpuutettuina virallisiksi nimiksi. Kaikkiaan nimenmuutoksia tehdään noin 3 700 vuodessa.

Jollakulla nimenmuutoksen syy voi olla se, että nimi on osoittautunut epäkäytännölliseksi – vaikkapa juuri niin, että halutaan kutsumanimi ensimmäiseksi nimeksi.

Toisaalta identiteetti on voinut muuttua. Vanha nimi ei tunnu enää omalta tai ei ehkä ole koskaan tuntunutkaan.

Yksi ryhmä ovat transsukupuoliset, joille nimen muuttaminen omaa sukupuoli-identiteettiä vastaavaksi voi olla pitkä ja vaikea prosessi. Uudessakin etunimilaissa on edelleen pykälä, joka kieltää naisilta nimet, jotka ovat vakiintuneet miehille, ja päinvastoin.

Tutkimuksissa on tullut esille monia kipeitä kertomuksia, joissa ihmiset kysyvät, kuka saa päättää, keitä he ovat, sanoo professori Terhi Ainiala.

Lue myös:
Onko nimi enne myös Suomessa? Etunimi voi avata ovia tai sulkea niitä

Kun teollisuusalueita rakennettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteen molemmin puolin, niistä haluttiin näyttäviä. Yhtiöiden asiakkaisiin ja työntekijöihin haluttiin tehdä vaikutus.

Komea ympäristö oli olennainen osa markkinointia, kun hyvät materiaalit ja huolella suunnitellut yksityiskohdat loivat laadukasta yrityskuvaa. Tehdasrakennuksia suunnittelivat maan parhaat arkkitehdit.

Kymiyhtiön pääkonttori Kuusankoskella on yhä hyvä esimerkki siitä, miten yhtiö pyrki näyttävään edustusarkkitehtuuriin.

Tuloksena oli muuta teollisuusaluetta tummemmasta tiilestä, kuparista ja muista hyvistä materiaaleista rakennettu, hillittyä funkista edustava rakennus.

– Siihen rakennettiin jopa näkötorni, vaikkei sillä ollut suuremmin mitään virkaa. Sellainen vain piti olla, aluetta laajasti tutkinut arkkitehti Rurik Wasastjerna sanoo.

Kymijoki on ollut yksi Suomen teollistumisen ydinalueista. Sen varrella Kymenlaaksossa on useita historiallisesti merkittäviä ja kauniita teollisuusalueita.

Nyt tietoa niistä on koottu ensimmäistä kertaa yhteen ja samaan paikkaan.

Mobiilisovellus ja verkkosivu

Kymenlaakson merkittävimmistä teollisista arkkitehtuurikohteista on julkaistu kännykkäsovellus ja uusi verkkosivu. Ne tarjoavat kokonaisesityksen Kymijokivarren teollisista rakennuskohteista sanoin ja kuvin.

Joenvarren merkittävimpiä helmiä on Kouvolassa sijaitseva Verlan puuhiomo ja pahvitehdas, joka on nimetty myös Unescon maailmanperintökohteiden joukkoon.

Verlan ohella uudesta sovelluksesta löytyy tietoa kolmesta muusta Kouvolassa olevasta kohteesta. Ne ovat Voikkaa, Kuusankoski ja Inkeroinen. Mukana on myös Stockforsin puuhiomon alue Pyhtäältä sekä Karhulan teollisuuspuiston ja Sunilan alueet Kotkasta.

Kaikki mainitut alueet ovat edelleen isojen metsätalousyritysten tai muiden yritysten käytössä.

– Arkkitehtuuri on taidetta. Meillä on täällä pysyvä taidennäyttely, joka on koko ajan kaikkien nähtävillä, KYMark-sovelluksen ja verkkosivun tuottaja Hannu Oksanen Mediatehdas Dakarista sanoo.

Arkkitehti Wasastjerna oli mukana käsikirjoittamassa uutta sivustoa. Hän on toivonut tällaisen kokonaisuuden julkaisua jo pitkään.

– Olen haaveillut tästä siitä lähtien kun muutin Sunilaan vuonna 2000. Minuun teki heti vaikutuksen tämä helminauha, jonka nämä alueet muodostavat, Wasastjerna sanoo. Hän muutti Kotkaan Helsingistä.

Sovellusta ja verkkosivua ryhdyttiin tekemään Karhulan Teollisuuspuistoyhdistyksen aloitteesta.

Kahden vuoden aikana tehty kokonaisuus on maksanut 135 000 euroa. Sitä ovat rahoittaneet Teollisuuspuistoyhdistys ja alueen suurimmat yritykset. Lisäksi Euroopan aluekehitysrahasto myönsi hankkeelle 50 000 euroa ja Suomen kulttuurirahasto 35 000 euroa.

Kohteiden määrää jouduttiin myös karsimaan. Pois jäivät esimerkiksi Myllykoski ja Haminan Summa. Wasastjernan mukaan haaveena on, että ne voidaan lisätä myöhemmin.

Oksanen puolestaan olisi halunnut virtuaaliset käynnit mahdollistavaa 360-videokuvaa Inkeroisten vesivoimalaitoksen turbiinisalista sekä Korkeakosken voimalaitokselta. Se jäi myös toiseen kertaan, sillä voimalaitokset olivat remontissa.

Videokuvaa haettiin kuitenkin Stora Enson Sunilan tehtaan aulasta sekä johtajan huoneesta ja yhdestä Alvar Aallon suunnittelemasta yksityiskodista. Näihin paikkoihin ei tavallinen vierailija muutoin pääse. Tällä hetkellä vierailulle pääsee virtuaalilasien avulla Kymenlaakson museossa Merikeskus Vellamossa.

Retkelle maakuntaan

Uusi sovellus ja verkkosivusto on tarkoitettu matkailun edistämiseen, mutta myös esimerkiksi kouluille opetusvälineeksi.

– Tämän avulla voisi tehdä hienoja maakuntaluokkaretkiä, Oksanen sanoo.

Kymenlaaksolaisten toivotaan oppivan arvostamaan kotiseutuaan ja sen arvoja.

– Toivottavasti joku saa uusia elämyksiä kotiseudultaan. Ei aina välttämättä tarvitse mennä kovin kauaksi etsimään ihmeitä, Oksanen sanoo.

Miten punatiilisiä teollisuusrakennuksia tai valkoiseksi rapattuja Alvar Aallon suunnittelemia asuinrakennuksia sitten pitäisi katsoa?

Wasastjerna kannustaa yksinkertaisesti tuijottamaan rakennusten julkisivuja ja niiden yksityiskohtia. Niin hän itse teki inventoidessaan esimerkiksi entisen Kymintehtaan aluetta Kuusankoskella.

– Herkkä mielentila ja silmät auki, niin alkaa nähdä kaikenlaista. Rakennuksissa on herkullisia detaljeja ja koristelua. Punatiiliarkkitehtuuri muodostaa joen varteen komeita rintamia. Voi katsoa, miten rakennukset peilautuu joesta, samaan tapaan kuin esimerkiski Tampereen keskustassa.

Wasastjerna toivoo, että sovelluksen ja verkkosivuston eteen tehty työ vaikuttaa kotipaikka-arvostukseen.

– Joskus olen kuullut höpinää, että Kymenlaaksolla ei olisi maakunnallista identiteettiä. Minä olen aina kokenut, että tällä seudulla on hyvin vahva luonne, joka tulee monista asioista, luonnosta ja saaristosta, mutta myös hyvin vahvasti metsäteollisuudesta ja Kymijoesta.

Muusikko, Yö-yhtyeen keulakuva Olli Lindholm on haudattu lauantaina.

Kansansuosikki haudattiin lehden mukaan sukuhautaan Pomarkussa Satakunnassa.

Lindholm kuoli 12. helmikuuta sairauskohtaukseen. Hän olisi täyttänyt ensi tiistaina 55 vuotta.

Hautajaisista ensin uutisoineen Seiska-lehden mukaan kirkossa esitettiin Lindholmin tekemää musiikkia.

Olli Lindholm syntyi ja kasvoi Porissa. Hän vietti varhaisia lapsuusvuosiaan myös Pomarkussa. Viime vuosikymmenet hän asui Tampereella.

Lue myös:

Olli Lindholmin muistoksi paloi Porissa tuhansia kynttilöitä – museo keräsi osan talteen jälkipolville

Laulaja Olli Lindholm on kuollut viime yönä – "Olli kertoi, että on huolissaan terveydestään"

Ilmassa on lämpöä, kun elokuvaohjaaja Joonas Berghäll, 41, puhuu uuden dokumenttielokuvansa miehistä. Hän on yksi heistä, sillä maaliskuun lopussa ensi-iltaan tuleva elokuva Miehiä ja poikia kertoo myös Berghällistä.

Hän istuu syvällä toimistonsa tuolissa Helsingin Malmilla ja luo ympärilleen turvallisen tunnelman. Ehkä juuri se on saanut monet suomalaiset miehet itkemään kameralle Berghällin edessä.

Hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Miesten vuoro (2010) nosti kotimaisen dokumenttielokuvan puheenaiheeksi ja veti väkeä elokuvateattereihin. Asiasta innostui myös Finnkino, joka alkoi näyttää yhä enemmän kotimaisia dokumenttielokuvia ohjelmistossaan.

Pikkuhiljaa ilmiö laantui, mutta ihmiset muistavat edelleen Berghällin Miesten vuoron tekijänä, vaikka Suomen ensi-illasta on aikaa yhdeksän vuotta.

– Miesten vuoro muutti elämäni hyvässä ja pahassa, ohjaaja toteaa.

Terveys pettää

Berghällin uusi elokuva Miehiä ja poikia käsittelee rankkoja aiheita. Esiin nousevat työuupumus, huoltajuuskiistat, alkoholismi, yksinäisyys ja kuolema.

Yllättäen ohjaaja kertoo, että hän voi itse todella huonosti. Se ei johdu vain siitä, että Berghäll on kuunnellut kymmeniä tunteja miesten synkkiä tarinoita elokuvaansa varten.

Hän on tehnyt töitä 15 vuotta terveytensä kustannuksella, ja se käy elokuvassa ilmi Berghällin puheenvuoroissa.

– Viimeisillään tässä on vedetty, Berghäll selventää.

Hän kertoo tehneensä viime vuonna enemmän töitä kuin koskaan. Ylityötunteja kertyi noin 1200, eikä siinä ole mitään hauskaa. Berghäll työskenteli tuottajana Katja Gauriloffin elokuvassa Baby Jane ja ohjasi sen lisäksi omaa dokumenttielokuvaansa.

Suurin osa palkansaajista tekee Tilastokeskuksen mukaan Suomessa töitä 35–40 tuntia viikossa eli noin 140–180 tuntia kuukaudessa.

Berghäll työskenteli siihen nähden noin puolitoista kertaa enemmän.

Ohjaaja haaveilee pitkästä lomasta, mutta pienen Oktober-nimisen tuotantoyhtiön veturina ajatus tuntuu kaukaiselta.

Kaikki on kiinni siitä, miten Miehiä ja poikia menestyy elokuvateatterissa. Miesten vuoro oli hitti. Se veti teattereihin lähes 50 000 katsojaa, ja Berghällin uusi elokuva sivuaa samoja teemoja.

Työuupumuksen kanssa painiva Berghäll muutti hiljan pääkaupunkiseudulta takaisin pohjoiseen, josta hän on kotoisin. Maisemanvaihdoksella Berghäll yrittää kohentaa terveyttään.

Joen rannalla Tervolassa sijaitsevalla mökillä ohjaaja tekee pihatöitä, hakkaa halkoja ja saunoo. Uniapneasta kärsivä Berghäll kertoo nukkuvansa pohjoisessa paremmin kuin pääkapunkiseudulla. Työpäivät päättyvät mökillä kello 18 ja alkavat aamukymmeneltä.

Ohjaajan hyvinvoinnin kohenemisen on huomannut myös Berghällin Miehiä ja poikia -elokuvan tuottaja Satu Majava, josta Berghäll puhuu kuin personal traineristaan.

– Työtunnit tippuivat pohjoiseen muuton jälkeen kuukaudessa 280:stä 170:een, Berghäll iloitsee.

Berghäll ei silti voi hyvin. Hänen toinen ohjaustyönsä Äidin toive (2015) vei elokuvantekijän kuvausmatkoille ympäri maailmaa.

– Otin tuliaisia joka maasta, ohjaaja summaa.

Hän viittaa erilaisiin bakteereihin ja loiseläimiin, jotka jylläävät Berghällin kehossa.

Dokumenttielokuvassa lääkäri on lukenut ohjaajalle madonluvut, sillä hänestä on löydetty loinen, jota epäillään tappavaksi. Se syö ensin sisäelimet, sitten aivot ja keskushermoston. Lontoolainen trooppisen sairaalan johtaja vapauttaa Berghällin kuolemantuomiosta.

Loinen on tappavan “isoveljen” “pikkusisko”, joka kuolee muutamassa vuodessa itsestään.

Kuolemanvaara saa Berghällin pohtimaan sairaalan parvekkeella, mitä hän haluaa elämällään tehdä.

“Kaikki johtuu ilkeydestä”

Berghälliä markkinoidaan Miehiä ja poikia -elokuvan saatesanoissa miesten puolestapuhujaksi, ja sitä hän totta vie on.

Elokuvassa nousevat esiin huoltajuuskiistat, joissa isät jäävät Berghällin kokemuksen mukaan yksin nuolemaan haavojaan, kun lasten huoltajuus määrätään erossa äidille.

Ohjaaja kertoo haastatelleensa aiheesta kymmeniä suomalaisia miehiä, joiden jäljille hän pääsi useiden miesjärjestöjen, kuten Isät lasten asialla -yhdistyksen kautta.

Elokuvasta saa kuvan, että isät jäävät yksin tunteidensa kanssa, kun lasten tapaamisesta on tullut monissa huoltajuuskiistoissa lähes mahdotonta.

Berghäll uskoo, että tilanne johtuu miesten entisten puolisoiden ilkeydestä.

– Siinä ei ole mistään muusta kyse, ohjaaja paukauttaa.

Berghäll lähestyi haastateltaviaan yli 40 kysymyksen patteristolla ja moni murtui jo toisen kysymyksen jälkeen. Ensin haastateltavilta kysyttiin nimi ja ikä.

Elokuvaan päätyi ohjaajan mukaan vain murto-osa siitä itkusta, jota hän todisti.

Erään miehen kohdalla Berghäll kysyi, miten haastateltava voi kaiken sen jälkeen, mitä tämä oli kertonut lohduttomalta kuulostavasta huoltajuuskiistastaan.

– Mies murtui täysin ja sanoi, ettei kukaan ole kysynyt häneltä sellaista 12 vuoteen, Berghäll sanoo.

Hän puhuu oikeusmurhista ja kuvottavista tarinoista, joilla hän viittaa huoltajuuskiistoista haastattelemiensa miesten kertomuksiin.

Berghäll ihmettelee, miten miehet voidaan nyky-Suomessa ohittaa niin yksiselitteisesti huoltajuuskiistoissa, joissa hänen mukaansa kuunnellaan vain äitejä.

Osa miehistä otti häneen yhteyttä kertoakseen tarinansa, mutta elokuvaan he eivät halunneet mukaan. Itkusta ei ollut tulla tapaamisissa loppua.

– He tarvitsivat jonkun, jolle purkaa pahaa oloa, Berghäll sanoo.

Ohjaajalla itsellään ei ole lapsia ja elokuvassa hän etsii puolisoa. Berghäll kertoo kärsineensä pitkään yksinäisyydestä.

Itku tuli, kun puhelin meni kiinni

Alun perin Berghäll yritti myydä dokumenttielokuvansa idean rahoittajille ilman valmiita tarinoita, mutta nämä eivät lämmenneet ajatukselle.

– Dokkarin tekijänä en voi etukäteen tietää, mitä miehet puhuvat, kun kamera käy, ohjaaja sanoo.

Hän päätti kirjoittaa rahoittajille tarinoita omasta elämästään, mutta ei ajatellut, että ne päätyisivät elokuvaan. Toisin kävi.

Kaksi kolmesta rahoittajasta oli sitä mieltä, että ne kannattaisi laittaa siihen.

Toimistollaan Berghäll palaa uransa alkuaikoihin ja kertoo tarinan lomamatkastaan, jonka piti katkaista ylityökierre.

Appivanhemmat kustansivat Berghällin ja tämän puolison Kreetalle lepolomalle, mutta Berghäll karkasi tämän tästä rannalta hotellihuoneeseen soittamaan työhön liittyviä puheluita, vaikka puolison kanssa oli sovittu, ettei niin tehdä.

Vasta Ylen silloinen dokumenttielokuvien sisäänostaja sai Berghällin järkiinsä. Nyt jo eläkkeellä oleva Iikka Vehkalahti totesi, ettei hän tilaa Berghälliltä enää ikinä yhtään mitään, ellei tämä pane puhelinta loman ajaksi pois päältä. Berghäll uskoi.

Kun puoliso tuli hotellihuoneeseen tarkistamaan tilannetta, häntä odotti erikoinen näky.

– Pidin puhelinta kädessä ja itkin. Näytin, että se on pois päältä, Berghäll muistelee.

Elokuvassa Berghäll saa kohtalotoverin pelialalla työskennelleestä vastaavasta tuottajasta. Mies kertoo, miten hän paloi loppuun yli 60 henkisen tiimin vetäjänä, koska projektin onnistuminen oli hänen kontollaan.

Pahimmillaan tuottaja varasi itselleen firman neuvotteluhuoneen, jonne hän vetäytyi yksin itkemään.

Berghällin puhe kääntyy välillä äitiin, joka työskenteli Kemissä lääkärinä. Berghäll uskoi, että äiti olisi ollut tyytyväinen edes yhteen poikansa elokuvista, jos Berghäll olisi tehnyt aina vain enemmän töitä niiden eteen.

– Kun tein Äidin toive -elokuvan, äitini oli aivan innoissaan. Hän kyseli, miten se on otettu vastaan Unicefilla, Berghäll sanoo.

Ohjaaja uskoo, että äiti olisi toivonut näkevänsä poikansa avustustyöntekijänä pakolaisleirillä tai virkamiehenä Unicefissa. Berghällin äiti kuoli kolme vuotta sitten.

Berghäll kertoo, että Äidin toive lanseerataan huhtikuun alussa miljardille ihmiselle video on demand -palvelujen kautta. Yhteistyökumppani on Unicef, ja maita on mukana yli 20.

– Äiti saa olla vihdoin ylpeä minusta, Berghäll sanoo.

Äiti pelasti

Miesten vuoro nousi hitiksi elokuvateattereissa samaan aikaan, kun Berghällin tuotantoyhtiö oli konkurssin partaalla.

Berghäll ja elokuvan toinen ohjaaja Mika Hotakainen tajusivat maaliskuussa 2010, että yhtiö kaatuu muutamassa viikossa, ellei se saa jostain rahoitusta.

Berghäll on opiskellut Tampereen ammattikorkeakoulussa elokuvatuottajaksi ja excel-taulukot luistavat häneltä. Maaliskuun kohdalla taulukossa luki “ripa”.

Se viittasi tulossa oleviin Tampereen lyhytelokuvajuhliin, ja 10 000 euron Risto Jarva -palkintoon, joka oli siellä jaossa.

Ohjaajat tajusivat, että vain se voisi pelastaa heidät konkurssilta.

– Tiesin, että minulta menee koti alta, jos palkintoa ei tule, Berghäll toteaa.

Ohjaajan asunto oli tuotantoyhtiön lainojen vakuutena, eikä pankista saanut enää lisää lainaa.

Konkurssin uhka väistyi, kun Berghäll ja Hotakainen pokkasivat kymppitonnin elokuvallaan ja rästissä olevat laskut saatiin maksettua.

Miesten vuoro piti kaksikon kiireisenä, vaikka tuotantoyhtiön talous oli kuralla. Palkintoja alkoi sataa kansainvälisiltä elokuvafestivaaaleilta siihen tahtiin, että ohjaajat kävivät vastaanottamassa niitä vuoroissa.

Yllättäen äidiltä tuli puhelu.

Tämä oli seurannut poikansa menestystä mediassa ja tullut siihen tulokseen, että pian alkaisi selkäänpuukotus.

Oli aika varoittaa poikaa.

– Äiti totesi puhelimessa, että Suomi on sellainen. Kun menestyt, tulee puukkoa, Berghäll sanoo.

Äiti toivoi, että poika valmistautuu pahimpaan tai muuten Joonakselle voi käydä huonosti.

Miesten vuoron menestyksen jälkeen Berghäll sai kuulla, ettei hän osaa tuottaa tai ohjata. Asialla oli Berghällin mukaan hänen yläpuolellaan olevia elokuva-alan ihmisiä. Tilanne johtui todennäköisesti alan sisäisistä jännitteistä.

Synkät ajatukset alkoivat painaa mieltä, ja Berghäll vaipui epätoivoon. Iskuja tuli hänen mukaansa monelta suunnalta.

– Tilanne ajautui sellaiseen pisteeseen, että etsin yhtenä aamuna netistä asetta, jolla olisin ampunut itseni, Berghäll muistelee.

Äidin sanat muistuivat hädän hetkellä ja Berghäll muutti mielensä.

Äiti oli oikeassa.

Muumi-teemapuistoon kuuluu Muumitalon ja muiden rakennusten lisäksi immersiivinen ja interaktiivinen teatteri, live-esityksiä, erilaisia ravintoloita ja kylpylä. Puistosta löytyy myös 400 metrin pituinen vaijeriliuku ja siellä sijaitsee maailman suurin muumi-oheistuotteita myyvä kauppa.

Teemapuistossa on myös mahdollista nauttia suomalaisittain valmistettua kahvia sekä ruoka-annoksia ja siellä sijaitsee muumien historiasta ja Tove Janssonin elämästä kertova Kokemus-museo.

Muumi-teemapuisto sijaitsee Hannossa Saitaman prefektuurissa, joka luontonsa puolesta muistuttaa Suomea. Etäisyyttä Tokion keskustaan on noin 20 kilometriä. Teemapuisto on osa Metsä-kokonaisuutta, jonka tarkoituksena on tarjota japanilaisille maistiaisia skandinaavisesta elämäntavasta ja kulttuurista.

Metsän toinen puoli, Metsä Village avautui jo viime syksynä.

Puiston avajaisissa lauantaina oli paikalla myös Moomin Characters Oy Ltd:n taiteellinen johtaja Sophia Jansson, joka piti avajaispuheen.

– Voimme oppia muumeilta monia asioita, Jansson totesi.

Muumi-teemapuiston ennustetaan houkuttelevan miljoona kävijää vuodessa. Aikuisten kertalippu puistoon maksaa 1500 jeniä eli noin 12 euroa, kun taas lastenlippu kustantaa 1000 jeniä eli kahdeksan euroa.

Muumeista tuli Japanissa äärimmäisen suosittuja hahmoja 1970-luvun taitteessa tehdyn Mūmin-animaatiosarjan myötä. Mūminin suosio oli pohjana Japanissa 1990-luvulla tehdylle Muumilaakson tarinoita -sarjalle.

Paksun pilviverhon välistä pilkahtelee välillä kevätaurinko, joka saa taivaalta hiljalleen putoilevat lumikiteet välkkymään ja kimaltelemaan. Tiheästä metsästä kuuluu vaimeaa mäntyjen huminaa ja vitivalkoinen lumi narskuu askelten alla.

Pienen kävelymatkan jälkeen edessä avautuu komea näky, joka voisi olla lähtöisin jostakin steampunk-sarjakuvasta: kolmenkymmenenviiden metrin korkeuteen kurottava metallinen torni, joka jättää puiden latvukset kauas alapuolelleen.

Tuonne pitäisi kiivetä.

Millimetrin miljoonasosan kokoisia tutkimuskohteita

Juupajoen perukoilla sijaitsevalla, Helsingin yliopiston omistamalla Hyytiälän metsäasemalla tehdään usean eri tieteenalan tutkimusta, kuten suoekologiaa ja ekosysteemien toimintaa. Keskellä valtion metsiä sijaitseva kompeksi käsittää muun muassa instituuttirakennuksen, asuntolan ja säätutkan.

Hyytiälässä sijaitsee myös SMEAR II -tutkimusasema, joka kerää tietoa ilmakehästä ja aerosolihiukkasista. Kiikkerän metallitornin huojuvalle ylätasanteelle on rakennettu laboratoriomainen mittalaitetila, jossa hurisee hiukkaslaskureiden ja aerosolimittauslaitteiden dataa suoltava armada.

Aerosoli on kaasumaisten ainehiukkasten seosta. Pieniä aerosolihiukkasia syntyy sekä luonnon että ihmisen toiminnan tuloksena, ja niiden merkitys esimerkiksi ilmastonmuutoksessa on havaittu vasta viime aikoina.

– Pystymme mittaamaan täällä aerosolit noin yhden nanometrin koosta lähtien aina huomattavan suuriin partikkeleihin asti. Tässä on myös massaspektrometri, jolla saadaan selville kemiallinen koostumus ja täällä voidaan mitata myös muutamia hapettavia kaasuja, tutkijatohtori Juho Aalto luettelee.

Aalto osoittaa näyttöruutua, jossa näkyy vihreistä, sinisistä, keltaisista ja punaisista palikoista muodostunut pitkänomainen suorakulmio.

– Tuossa näkyy negatiivisten ja positiivisten ionien sekä negatiivisten ja positiivisten partikkelien määriä. Siitä voi nähdä, kuinka ne ovat ajan kuluessa kehittyneet.

Tutkittavien asioiden mittasuhteista kertoo, että nanometri on millimetrin miljoonasosa.

– Aerosolit lähtevät kasvamaan tavallisesti keväisin ja syksyisin keskipäivän aikoihin. Kasvu ja jatkuu iltaan ja yöhön asti, jolloin muodostuu yhä suurempia hiukkasia. Tässä on kyse luontaisen hiukkasmuodostumisen tutkimisesta, Aalto kiteyttää.

Kairos² jakaa tietoa ilmakehän prosesseista

Fysiikan ilmiöiden tutkimiseen keskittyvältä metsäasemalta löytyy myös taiteilijaresidenssi, jossa työskentelee parhaillaan kuvataiteilija Josefina Nelimarkka.

Hyytiälän metsäasema on Nelimarkalle luontainen ja looginen residenssipaikka, koska hänen taiteensa polttovoimana ovat viime vuosien ajan olleet ilmakehän prosesseihin liittyvän tieteellisen tutkimuksen lisäksi uusin teknologia.

Lontoossa ja Helsingissä vuorovälein asuvalla Nelimarkalla oli viime vuonna Helsingin HAMissa laaja Kairos καιρός - näyttely, jonka teemat kietoutuivat ilmakehän, ilmastonmuutoksen ja niihin liittyvän tutkimuksen ympärille. Tähän viittaa jo näyttelyn nimi: sana kairos on muinaiskreikkaa ja tarkoittaa sekä säätä, ajoitusta että suotuisaa hetkeä.

– Minulle taiteilijana on tärkeää olla mahdollisimman lähellä uusia tutkimustuloksia, joita ilmastonmuutoksesta ja ilmaston prosesseista saadaan. Haluan jakaa niitä taiteeni kautta eteenpäin yleisöille, Nelimarkka kertoo.

Äskettäin Nelimarkka toteutti Kairos²-applikaation, joka antaa reaaliaikaista tietoa ilman aerosolihiukkasten määrästä lisätyn todellisuuden eli AR:n avulla. Kairos² lukee dataa, jota se saa suoraan Hyytiälän SMEAR II -tutkimusaseman kolmesta eri mittauslaitteesta.

– Reaaliaikaisen datateknologian avulla voimme vihdoinkin tuoda datan takaisin meille kokemuksena. Esimerkiksi Kairos²-sovelluksessa pystymme kommunikoimaan ilmakehän kanssa reaaliajassa, Nelimarkka kertoo.

Kun Kairos²-sovellusta kohdistaa vaikkapa taivasta kohden, mobiilin näyttöruudulle alkaa ilmestyä erivärisiä, aerosolihiukkasten määrästä kertovia, jatkuvasti muuttuvia pallukoita. Kun aerosoleja syntyy lisää, sovellukseen ilmestyy air now -teksti. Slow now -teksti taas indikoi aerosolimäärien vähenemistä. Kairos² tekee näkymätöntä nakyväksi ja linkittyy samalla suurempiin, globaaleihin haasteisiin.

Aerosolihiukkaset muodostavat pilviä

Mutta miksi juuri aerosolihiukkaset? Hyytiälässä vaikuttaa myös aerosoli- ja ympäristötieteen professori, akateemikko Markku Kulmala, joka on johtanut Suomen Akatemian 250:sta tutkijasta koostuvaa ilmakehätieteen huippuyksikköä vuodesta 2001 lähtien. Ryhmä tutkii, kuinka ihmisen toiminta ja luonnon prosessit vaikuttavat ilmastoon, ja se on kehittänyt myös uusia mittauslaitteita, joita on käytetty muun muassa juuri Hyytiälässä.

– Haluamme ymmärtää kokonaisvaltaisesti, mitä ilmakehässä oikein tapahtuu, millaisia ovat maanpinnan ja ilmakehän vuorovaikutukset ja miten ne muuttuvat. Kun nämä prosessit hahmotetaan paremmin, pystymme vastaamaan maapallon isoihin haasteisiin, kuten muuttuvaan ilmastoon, ilmanlaadun parantamiseen sekä veden kiertokulkuun, Kulmala toteaa.

Veden kiertokululla on merkitystä ravinnonsaantiin, ja juuri tässä kohdassa kuvaan hiipivät mukaan aerosolihiukkaset, jotka edesauttavat pilvien muodostumista. Kun metsä toimii sekä hiilinieluna että aerosolihiukkasten lähteenä, hidastaa tämä kokonaisuus myös ilmastonmuutosta.

– Yksi merkittävä tutkimustuloksemme kertoo, että yhteyttämisen lisäksi metsät tuottavat myös pienhiukkasia. Ja mitä enemmän ilmassa on luonnollisia aerosolihiukkasia, sitä enemmän syntyy pilviä ja näin ollen myös järkevässä mittakaavassa sadetta.
Jos meillä on siis riittävän iso metsä, se tekee itse omat pilvensä ja omat sateensa, jolloin voimme ajatella, että sopivalla biodiversiteetillä varustettu alue on terveellisempää paitsi koko eliökunnalle, myös ihmiselle. Näin taataan veden kiertokulun häiriintymättömyys sekä ruoan riittävyys – tai ainakin ne paranevat, Kulmala kertoo.

Tieteen ja taiteen samankaltaiset prosessit

Markku Kulmalan ja Josefina Nelimarkan yhteistyö lähti pyörähti käyntiin reilu vuosi sitten.

–En tiedä, miten ja miksi Josefina keksi minulle soittaa, mutta jos joku on kiinnostunut tutkimustyöstämme ja jos minulla on vähääkään aikaa, yritän keskustella ja vastata kysymyksiin. Josefinan kysymykset olivat kuitenkin sellaisia, etten osannut niitä puhelimessa selittää, Markku Kulmala muistelee.

Kulmala ei ole koskaan arkaillut tieteellisen tutkimuksen monialaisuutta, joten ei ole ihme, että Hyytiälän metsäasemalla on taiteilijaresidenssi.

– Jos haluamme ratkaista ilmastoon liittyviä haasteita ja ongelmia, tarvitsemme siihen luonnontieteiden lisäksi kaikki mahdolliset keinot.
Luova prosessi on myös mielestäni tieteessä ja taiteessa melko samanlainen – tässä on mahdollista oppia toinen toisiltamme ja löytää uusia tapoja ilmaista tärkeitä asioita.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta Kulmala pitää Nelimarkan Definitely Vortex -teosta, joka kuvaa ilmahiukkasten liikettä ja virtausta.

– Yläilmakehästä löytyy pyörteitä, joissa syntyy merkittävä osa pienhiukkasista, joita me täällä Hyytiälässä havainnoimme. Se miten Josefina nämä pyörteet näki ja millainen kuva niistä hänen luovan toimintansa tuloksena syntyi, on ajatuksena ihan samanlainen kuin meilläkin. Mielestäni Definitely Vortex on erinomainen näyttö siitä, kuinka taiteen keinoin saadaan havainnollistettua sitä, mitä todennäköisesti ilmakehässä tapahtuu, Markku Kulmala hehkuttaa.

Mutta jos ajatellaan vaikkapa Kairos²-sovellusta, joka tarjoaa jatkuvalla syötöllä dataa ilmakehän prosesseista, voisiko jopa ajatella, että tällaisessa tapauksessa tieto voisi lisätä tuskaa?

– Minun mielestäni tämänkaltainen tieto tuo tähän aiheeseen enemmän uusia näkökulmia kuin pelkästään tuskaa, Josefina Nelimarkka summaa.

Miten monipuolinen supernainen Minna Canth olikaan! Hänen syntymästään on kulunut 175 vuotta ja Minnan kunniaksi järjestetään lukuisia tilaisuuksia ja juhlia.

Mitä sinä hänestä muistat? Muistatko yhtään teosta nimeltä? Miten iso lapsikatras hänellä oli? Entä minkä asioiden puolesta Minna oli valmis palopuheisiin, vaikka sai muiden vihat niskaansa?

Näitä voit pohtia vastatessasi Minna-kysymyksiin.

Jos tuntuu liian vaikealta, arvaa ja kokeile onneasi.

Tietovisan kysymykset ja vastaukset on tarkistanut tutkija, tietokirjailija Minna Maijala.

Tarvitseeko meidän tietää, kuka oli Minna Canth tai mitä hän teki? Onko hänen tekemisillään mitään merkitystä? Osallistu keskusteluun jutun alapuolella. Kommentointi on auki klo 22 saakka.

Lisää Minna Canthista:

Minna Canth oli aikansa radikaali ja päähänpotkittujen puolustaja – nyt hänen värikkäästä elämästään tehdään esityksiä enemmän kuin koskaan.

Minna Canthista se alkoi – 175 vuotta sitten syntynyt kirjailija ja vaikuttaja oli kuin luonnonvoima

Minna Canthin päivä, tasa-arvon päivä 19.3.

Yö-yhtye järjestää Olli Lindholmille kolme muistokonserttia.

Muistokonsertit ovat Porin Isomäki Areenalla 10. toukokuuta sekä Tampere-talossa 11. ja 12. toukokuuta.

Laulaja Olli Lindholm menehtyi sairauskohtaukseen 12. helmikuuta.

Yö-yhtyeen rumpali Ari Toikka sanoo, että musiikkihommat tuntuvat ainoalta oikealta tavalta kunnioittaa ja muistaa kaveria ja työkaveria.

– En osaa nyt oikein itkeä, enkä rukoillakaan. Mutta osaan soittaa ja ehkä ihan vähän laulaakin, Toikka sanoo.

”Laulu rakkaudelle – Olli Lindholmin muistolle” -konserttien solisteina vierailevat Ollin läheiset ystävät, kollegat ja biisintekijät kuten Suvi Teräsniska, Juha Tapio, Pate Mustajärvi, Pauli Hanhiniemi, Antti Kleemola, Timo Kiiskinen ja Hra Ylppö.

– Ei Olli täältä kokonaan poistunut. Hän asuu sydämissämme ja hänen musiikkinsa elää ikuisesti! Suvi Teräsniska sanoo.

Lavalla nähdään myös Yön konserttikiertueiden taustalaulajat Annika Eklund, Miina Mikkonen, Riikka Lehtonen, Elna Romberg, Jennie Storbacka ja Mitra Matouf. Yhtyettä täydentävät Lenni-Kalle Taipale sekä viimeiseksi jääneen konserttisalikiertueen keikkakitaristit ja taustalaulajat Mia Suszko ja Stella Christine.

Konsertit koostuvat Yön lauluista sekä puheosuuksista, jotka pitävät Vexi Salmi ja Tommy Hellsten.

Lue lisää:

Laulaja Olli Lindholm on kuollut viime yönä – "Olli kertoi, että on huolissaan terveydestään"

Olli Lindholmin kuolema pysäytti vakiokuntosalilla, Tampereella ja Porissa: "Melkein kuin olisi tuttu mennyt"

Suvi Teräsniska luhistui keittiön lattialle kuultuaan oppi-isänsä Olli Lindholmin kuolemasta: "Ikävä on pohjaton"

Olli Lindholm haudattiin

Touko Hujanen, 32, on valittu vuoden kuvajournalistiksi Kuvajournalismi 2018 -kilpailussa. Hän voitti myös henkilökuva- ja kuvareportaasisarjat.

Puhelimen päähän tavoitettu Hujanen iloitsee siitä, että kuvasta on tullut aikamme “lingua franca” eli yleiskieli.

– Kaikki puhuvat sitä. Se on todella hyvä tapa saada ihmiset katsomaan tiettyjä asioita, Hujanen toteaa.

Asialla on myös käänteinen puoli. Kuvaajien työn täytyy Hujasen mukaan muuttua, koska myös muut kuin kuvaajat ovat kuvavirran äärellä.

– Se tarkoittaa sitä, ettemme voi enää ottaa yksittäisiä kauniita ja upeita kuvia, koska maailma on täynnä niitä, Hujanen toteaa.

Hänen mukaansa kuvaajien täytyy keskittyä paljon pienempiin ja intiimimpiin asioihin.

– Se on se kuvaajan työ tänä päivänä, Hujanen selventää.

Kuvaajien täytyy hänen mukaansa myös sitoutua paikkoihin, joissa kuvataan.

– Niihin täytyy juurtua. Se on se muutos kuvaajien työssä, Hujanen sanoo.

Hänen voittoisa reportaasinsa Metsäperhe kuvaa hyvin Hujasen ideologiaa. Hän kuvasi pitkään Pohjois-Karjalassa asuvan Maria Dorffin ja Lasse Nordlundin elämää. Pariskunnan on tarkoitus perustaa Valtimolle omavara-opisto, jonka ideaa pidetään maailmanlaajuisesti ainutlaatuisena.

Dorffin ja Nordlundin toiminta nostaa Hujasen mukaan esille elämän peruskysymyksiä, kuten sen, millainen arvopohja ihmisiä ympäröi. Mistä tulevat esimerkiksi ruoka ja talot, joissa asumme?

– Se tuntui sellaiselta asialta, että siitä täytyi alkaa tehdä isompaa juttua, Hujanen sanoo.

Hänen kuvareportaasinsa on juryn mukaan osuva provokaatio nyky-yhteiskuntaamme. Lisäksi kuvasarja on kansainvälistä tasoa, jury perustelee.

VOITTAJAT:

Kuvajournalisti 2018 TOUKO HUJANEN

Vuoden lehtikuva 2018 JOONAS BRANDT

Reportaasi 2018 TOUKO HUJANEN

Kuvaessee 2018 MIKKO SUUTARINEN

Uutiskuva 2018 ANTTI YRJÖNEN

Henkilökuva 2018 TOUKO HUJANEN

Urheilukuva 2018 RIO GANDARA

Uusi kuvajournalisti 2018 JOONAS VOHLAKARI

Video 2018 JANNE JÄRVINEN

Yleisön suosikki 2018 MEERI KOUTANIEMI

Kuvajournalismi-kilpailu tunnettiin aiemmin Vuoden lehtikuvat -kilpailuna. Kisassa palkitaan edellisen vuoden parhaat kuvat ja videot useassa eri sarjassa. Tänä vuonna kilpailuun osallistui noin sata valokuvaajaa yli 2 000 kuvalla.

Tuomareina toimivat tukholmalainen Dagens Nyheter -lehden kuvajournalisti Paul Hansen, helsinkiläinen dokumentaristi ja valokuvaaja Hannamari Shakya ja vaasalainen valokuvaaja Katja Lösönen.

Suomen kuvajournalistit on järjestänyt kilpailua vuodesta 1962.

Yli kaksi viidesosaa (43%) esittävien taiteiden parissa työskentelevistä ammattilaisista on sitä mieltä, että tasa-arvo toteutuu huonosti eri työmarkkina-asemassa olevien keskuudessa, selviää Teatterin tiedotuskeskuksen kyselytutkimuksesta.

Kyse on muun muassa teatterin, tanssin ja sirkuksen parissa työskentelevistä henkilöistä.

Tilanne korostuu erityisesti erilaisten alan pätkätöiden tai yrittäjänä työskentelevien joukossa. Heistä yli puolet kokee, että tasa-arvo toteutuu työelämässä huonosti.

Sen sijaan työehtosopimuksen piirissä oleva vakituinen henkilökunta näkee tilanteen parempana.

Myöskään miesten ja naisten välinen tasa-arvo ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla, sillä vain lähes puolet (47%) vastaajista kokee sen toteutuvan hyvin. Yli kolmannes vastaajista (36%) on toista mieltä. Heidän mukaansa tasa-arvo toteutuu huonosti.

Lähes kolme viidestä (58%) vastaajasta on sitä mieltä, että eri sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kohdalla tasa-arvo toteutuu hyvin. Viidennes puolestaan näkee sen toteutuvan huonosti.

Tulokset on saatu Teatterin tiedotuskeskuksen “valta, vastuu ja vinoutumat” -kyselystä, johon vastasi yli 500 henkilöä. Heistä valtaosa työskentelee pääkaupunkiseudulla, Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa.

Kyselyn tulokset on määrä julkaista kokonaisuudessaan toukokuussa. Silloin käy ilmi muun muassa se, miten yleistä epäasiallinen käytös, henkinen väkivalta, syrjintä ja seksuaalinen häirintä ovat teatterin, tanssin ja sirkuksen parissa.

Minna Canth, 175-vuotias rouva Kuopiosta. Kuulostaa pölyiseltä ja tylsältä. Sitä Minna Canth ei kuitenkaan ole. Hän oli aikansa radikaali, joka toi näkemyksiään esiin häpeilemättä, vastustuksesta lannistumatta.

Tuohon aikaan naisten asema yhteiskunnassa oli olematon. Äänioikeus, vaikuttamismahdollisuudet ja yliopistotason koulutus olivat vielä kaukaista unelmaa. Nyt ne ovat arkea, mutta ilman Minna Canthin pioneerityötä asiat voisivat olla toisin.

Vaikka moni seikka on yhteiskunnassa muuttunut ja parantunut, ovat Canthin ajatukset yhä ajankohtaisia. Tutkija ja tietokirjailija Minna Maijala on perehtynyt Canthiin vuosien ajan ja hän on vakuuttunut, että kärkkään näytelmäkirjailijan ajatuksilla on annettavaa tänäkin päivänä. Ongelmat eivät ole kadonneet.

1. Tasa-arvo ei ole vieläkään totta

Näin se vain on, vaikka paljon on petrattu.

Jo tämä juttu itsessään on ongelmallinen. Minna Canthin yhteydessä pohditaan usein juuri ajankohtaisuutta. Hänen täytyy vuosittain ansaita huomionsa ja liputuspäivänsä olemalla merkityksellinen myös nykyhetkessä.

– Tätä kysymystä ajankohtaisuudesta ei esitetä mieskirjailijoiden yhteydessä. Ei kukaan kysy Runebergista puhuttaessa hänen ajankohtaisista ajatuksistaan. Mieskirjailijoille riittää heidän historiallinen arvonsa, toteaa Minna Maijala.

Nyt kun valitettava epäkohta on tunnistettu ja tunnustettu, voidaan jatkaa syvemmälle Canthin teeseihin.

Tasa-arvo oli hänen aikanaan vielä vieras sana. Canth korosti kirjoituksissaan laajemmin arvon antamista toiselle ihmiselle, oli hän sitten mies tai nainen. Hän sanoi, että naiskysymys on koko ihmiskunnan kysymys, se ei ole tärkeä vain naisille, vaan kaikille.

Tutkija Minna Maijala perää rehellisyyttä, miten naisista kerrotaan tai miten tasa-arvoa ajetaan. Hänen mukaansa on vielä matkaa sellaiseen maailmaan, jossa sukupuoli ei määrittelisi elämää niin paljon.

– Olisi tärkeä nähdä millaista kertomusta maailmasta rakennetaan. Tässä voisi nostaa esiin Canthin näkemyksen tasa-arvosta koko ihmiskunnan kysymyksenä.

#metoo-kampanjan myötä medioissa ympäri maailmaa on ryhdytty nostamaan juttujen naiskiintiötä. Haastateltaviksi ja asiantuntijoiksi yritetään saada enemmän naisia. Maijalan mukaan pyrkimys on erinomainen, mutta monin paikoin toteutus on vinoutunut.

– Omien havaintojeni mukaan sukupuolittuneisuus on melkeinpä kasvanut. Niin sanotuissa kovissa aiheissa asiantuntijoina ja haastateltavina on edelleen paljon miehiä. Samalla naisille suunnatut juttutyypit ovat lisääntyneet. Hoivaa, terveyttä ja perhearkea koskevissa jutuissa haastateltat ovat naisia ja näin saadaan tilastot näyttämään hyviltä.

Maijala seuraa paljon erilaisia medioita ja on huomannut, että hänen uutisvirtaansa nousee jostain syystä parisuhdejuttuja ja laihdutusvinkkejä. Hänen miehelleen tällaisia juttuja ei tule.

– Syötteiden minulle tarjoamat jutut eivät kuvasta minua. Sukupuolen painottamista algoritmeissa kannattaa pitää silmällä, sillä se muokkaa, miten maailmaa nähdään.

”Naisen työala tulevaisuudessa on laaja, hänen tehtävänsä tärkeä. Mitä vuosisadat, vuosituhannet ovat rikkoneet ja laiminlyöneet, se kaikki tulee hänen korjata ja parantaa.” ( Minna Canth: Mikä on naisasian lopullinen ohjelma?, 1893)

2. Vihapuhe ja fakenews, tuttuja juttuja

Minna Canth tiesi, mitä on vihapuhe. Hän sai osakseen sitä paljon. Enimmäkseen hän suhtautui siihen huumorilla, mutta ajoittain loanheitto sai hänet vetäytymään omiin oloihinsa. Hän oli herkkä ronskin ulkokuorensa alla ja yritti aina välttää riitaisat keskustelut.

Minna Canth oli monista asioista eri mieltä lähipiirinsäkin kanssa. Silti hän ei tuominnut tai hylännyt heitä, vaan pyrki ajatusten vaihtoon, sitä hän rakasti.

Hän jaksoi myös sinnikkäästi taistella aikansa valheita vastaan.

– 1800-luvulla oli vallalla käsitys, että naisten terveys ja heikkous rajoittavat heidän toimiaan. Kyvyttömyydellä perusteltiin milloin mitäkin. Näitä käsityksiä Canth jaksoi sitkeästi oikaista.

Minna Canth uskoi vahvasti oikeuden ja totuuden voittoon.

"Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan takaa ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita.” (Minna Canth novellissa "Eräänä sunnuntaina", 1889.)

3. Yliopistot ovat täynnä naisia, mihin he sen jälkeen katoavat?

Naisten koulutus oli yksi tärkeimmistä Minna Canthin ajamista asioista. 1800-luvun lopun Suomessa tyttöjen koulutus oli kaikkea muuta kuin itsestään selvyys. Porvarisperheen tyttönä Minna oli itse päässyt osalliseksi tästä etuoikeudesta. Hän pääsi myös ensimmäisten naisten joukossa opiskelemaan kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaariin.

Vuoden opintojen jälkeen, Minna Canth, tuolloin vielä tyttönimeltään Johnson, keskeytti opiskelun. Vanhoissa elämäkerroissa on annettu ymmärtää, että hän uhrautui avioliiton vuoksi. Minna Maijalan tutkimusten mukaan hän oli kuitenkin lopettanut opiskelun perheeensä painostuksen takia.

Minna Canth ajoi voimalla naisten oikeutta tasavertaisiin yliopisto-opintoihin. Canth ei ehtinyt nähdä hartaan toiveensa toteutumista, sillä Suomeen saatiin yhtäläinen opiskeluoikeus vasta vuonna 1901.

Nykyään Minna Canth hykertelisi yliopistojen käytävillä. Monissa tiedekunnissa suuri osa opiskelijoista on naisia. Canthin hymy hyytyisi kuitenkin hänen kurkistaessaan työelämään ja etenkin korkeammille viroille. Missä ovat naiset?

– Canth olisi varmasti hyvin ihmeissään tilanteesta. Miten on mahdollista, että yhä harvemmiksi käyvät miesopiskelijat ponnistavat nopeammin ja pidemmälle työelämässä? Minne naiset katoavat pitkän ja kalliin koulutuksen jälkeen? Miksi perhe on edelleen melko automaattisesti naisen aluetta, pohtii Maijala.

Canth olisi epäilemättä ollut innolla mukana viime vuosina velloneessa perhevapaauudistuskeskustelussa. Hän olisi vaatinut varmasti myös muita toimia, miten perheen ja työn yhdistäminen onnistuisi joustavammin.

– Työpaikat voisivat vielä tehdä paljon. Myös asenteissa on korjaamisen varaa. Onko varmasti täysin hyväksyttävää, että mies jää hoitamaan lasta, vai onko hänen oltava eniten peloissaan yt-neuvottelujen alkaessa? Ihmiset ovat hyvin herkkiä aistimaan asenteita.

”Kasvatettakoon poikaa yhtä yhtä typerästi ja ahdasmielisesti kuin naista, puristettakoon nuorukainen kureuumiin ja katsottakoon, kuinka pitkälle hänellä voimia ja terveyttä riittää.” ( Minna Canth: ”Naiskysymyksestä II”, 1884.)

4. Onko köyhälläkin tunteet?

Minna Canthin aikana ajateltiin, ettei ole. Minna Canth oli ensimmäisiä kirjailijoita Suomessa, jotka kuvasivat vähempiosaisten tuntemuksia. Ajatus tunteellisista köyhistä oli niin radikaali, että Canthia syytettiin siitä, että oli lainannut kuvailemansa köyhän tunteet porvaristolta.

– Silloin köyhiä ei nähty yksilöinä. Tuntuu, ettei siitä ole edetty paljoa. Nykyäänkin vähempiosaiset helposti niputetaan. Ylhäältä käsin mieluusti neuvotaan, mitä pitäisi tehdä.

Nykyään Minna Canth pitäisi ehkä suurimpana huolenaiheena kasvavaa eriarvoistumista. Ihmiset gettoutuvat leireihinsä ja kupliinsa. Toisen hätää on yhä vaikeampi nähdä.

– Canthin tuotannossa käsitellään hyvin paljon sitä, miten säätyläiset eivät ymmärrä eri lähtökohdista tulevia. Tuntuu, että nykyään ei haluta käsittää, millaisten ongelmien kanssa monet joutuvat taistelemaan arjessaan. Parhaiten pärjäävillä on aika kovat arvot. Aikamme ei pidä arvossa myötätuntoisia.

”Kuinka on? Kumpi vaarallisempaa: antaa vääryyksien hallita ja vallita, antaa epäkohtien kasvaa peittojen suojassa, koettaen vaan ennen kaikkea säilyttää suloista rauhaa. Vaiko: pelkäämättä katsoa totuutta vasten silmiä, etsiä syyt epäkohtiin ja rehellisesti miettiä tehokkaimpia keinoja niiden poistamiseen?” (Minna Canth: ”Kirje Kuopiosta”, Keski-Suomi, 1885.)

5. Sivistys, ketä kiinnostaa!

Tässä kohtaa Minna Canth huokaisisi surullisena, jos eläisi yhä. Sivistys oli häneen mukaansa kaiken alku ja juuri. Sivistyksen avulla tasa-arvo paranisi, vihapuheet lakkaisivat ja ennen kaikkea myötätunto kanssaihmisiä kohtaan kasvaisi.

Canth seurasi innokkaasti maailmalla liikkuvia virtauksia. Hän tutki kirjallisuutta ja seurasi tieteellistä keskustelua ja omaksui uusia aatteita. Hän ei niellyt uusia ismejä purematta vaan keskusteli niistä aikalaistensa kanssa. Canth uskoi sivistyksen maailmaa parantavaan voimaan.

Minna Canth tuskin käsittäisi miten nopeasti sivistyksen arvostus on kadonnut. Eikä Canth tarkoittanut sivistyksellä knoppitietoa ja kirjaviisautta, vaan oikeaa ymmärrystä nähdä asiat toisesta vinkkelistä, toisen näkökulmasta ja edes aavistella, miltä toisesta tuntuu.

– Taiteiden ja kirjallisuuden harrastaminen auttaa ymmärtämään toisenlaisia ihmisiä ja maailmoja. Sitä Minna Canth yritti teoksillaan välittää. Nykyään tuntuu, ettei kulttuurin ja taiteiden arvoa oikein nähdä.

”Ihmisen luonnossa asuu halu nähdä uutta, outoa, ihmeellistä ja olla tuon tuostakin intoisessa mielentilassa. Jos hän saa tyydyttää tätä luontonsa tarvetta hyvillä, ylentävillä havainnoilla ja keinoilla, niin hän viihtyy hyvin ja hänen henkensä voimat pysyvät virkeinä.” (Minna Canth: ”Teatterin merkitys kansallisessa sivistystyössä”, 1878.)

Juttua varten on haastateltu tutkija Minna Maijalaa ja käytetty lähteenä hänen teostaan Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta.

Lue lisää:

Täältä voit katsoa Minäkin olen Minna Canth -pääjuhlan kokonaisuudessaan

Rouva Jenni Haukio piti kantaaottavan puheen pääjuhlassa. Lue puhe täältä.

Kuinka monen lapsen yksinhuoltaja Minna Canth oli? Muistatko hänen elämään jääneet lauseensa? Testaa tietosi kirjailijasta

Minna Canth oli aikansa radikaali ja päähänpotkittujen puolustaja – nyt hänen värikkäästä elämästään tehdään esityksiä enemmän kuin koskaan

Maaliskuun alussa Yhdysvalloissa ja Britanniassa sai ensi-iltansa poptähti Michael Jacksonista kertova dokumentti Leaving Neverland.

Nelituntisessa dokumenttielokuvassa kaksi miestä, Wade Robson ja James Safechuck, syyttää Jacksonin käyttäneen heitä vuosien ajan seksuaalisesti hyväksi, kun miehet olivat vielä lapsia.

Maailmalla dokumentti on muuttanut ihmisten käsitystä Jacksonista: radiokanavat ovat lakanneet soittamasta artistin musiikkia, mediapersoona Oprah Winfrey on julistanut elokuvan merkittävyyttä ja Jackson on poistettu vanhasta Simpsons-jaksosta. Dokumentti on myös johtanut protesteihin ja kampanjaan, jonka mukaan Michael Jackson on viaton.

Jacksonin perikunta on uhannut haastaa tuotantoyhtiö HBO:n oikeuteen.

Samaan aikaan kun keskustelu Michael Jacksonista kiihtyy, Espoon modernin taiteen museossa Emmassa valmistellaan syksyllä avautuvaa näyttelyä, joka kertoo edesmenneestä poptähdestä.

Herää kysymys, mitä Emmassa ajatellaan näyttelystä pedofiiliskandaalin keskellä.

Museojohtaja Pilvi Kalhama korostaa, ettei näyttely ole kunnianosoitus Michael Jacksonille ja että museo tuomitsee pedofilian. Kalhama sanoo, ettei ole nähnyt dokumenttia kokonaisuudessaan.

– Dokumentissa esitetyt syytökset ovat järkyttäviä. Meidän tehtävämme ei ole ottaa kantaa hänen syyllisyyteensä tai syyttömyyteensä, mutta voimme tarjota alustan keskustelulle, Kalhama toteaa Svenska Ylen tekemässä haastattelussa.

Voit lukea Svenska Ylen jutun täältä.

Vuoden päänäyttely

Michael Jackson: On the Wall on modernin taiteen museon Emman tämän vuoden päänäyttely.

Museojohtajan mukaan näyttelystä neuvoteltiin kolmisen vuotta. Kalhaman mukaan se ei ole fanittava näyttely, vaan kymmenien kuvataiteilijoiden näkemys Michael Jacksonista.

– Häneen liittyy arkaluontoisia, kyseenalaisia ja ristiriitaisia asioita. Taidemuseona emme halua fanittavaa näyttelyä. Kävi ilmi, että näyttelyssä käsitellään hyvin tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja, kuten etnistä alkuperää, sukupuolta, julkisuutta ja jopa fanikulttuurin nurjia puolia. Nimenomaan tämä aspekti sai meidät tarttumaan näyttelyyn.

Michael Jackson: On the Wall -näyttelyssä on mukana yli 80 teosta kansainvälisiltä eturivin taitelijoilta. Näyttely esittelee teoksia yli 40 taiteilijalta Andy Warholista Grayson Perryyn ja Isa Genzkeniin.

Teoksissaan taitelijat ovat tutkineet Michael Jacksonin elämän ja taiteen merkitystä kulttuuriin ja ajatteluun.

Kalhaman mielestä dokumentin myötä näyttelylle on entistä suurempi tilaus. Hänen mielestään myös vaikeista asioista on pystyttävä puhumaan.

– Museoiden tehtävä on olla neutraali alusta, jossa voi keskustella vaikeista aiheista. Emme peittele asioita emmekä nosta Michael Jacksonia henkilönä jalustalle, vaan tuomme taiteilijoiden näkemysten kautta hänet esille kaikessa ristiriitaisuudessaan.

Näyttelyyn tehty pieniä muutoksia

Kalhaman mukaan sekä kotimaiset että ulkomaiset tiedotusvälineet ovat ottaneet yhteyttä Emmaan ja kysyneet, aikooko museo edelleen järjestää näyttelyn.

Kalhama sanoo, että näyttely toteutetaan ja ohjelmaa on mahdollista laajentaa erilaisilla keskustelutilaisuuksilla.

– Olemme tehneet joitakin muokkauksia tähän alkuperäiseen näyttelyyn, mutta tähän olimme päätyneet jo ennen dokumenttia. Olemme teemoittaneet näyttelyn alkuperäistä näyttelyä tiiviimmin, jotta saamme kirkastettua viestiä ja pääsemme pureutumaan eri teemoihin paremmin.

Michael Jackson: On the Wall avautuu Emmassa elokuussa.

Näyttely on kiertävä: tähän mennessä se on nähty Lontoossa ja Pariisissa. Tällä viikolla näyttely avautuu Saksan Bonnissa ja elokuussa siis Espoossa.

Näyttely on National Portrait Galleryn tuottama, ja sen on kuratoinut museon johtaja Nicholas Cullinan. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Michael Jacksonin perikunnan kanssa.

Yle esittää kohudokumentin Leaving Neverland huhtikuun alussa TV2:ssa ja Areenassa.

Lue myös:

Michael Jackson on popjumala, jota syytetään lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä: Kohudokumentin jälkeen artistin kuuntelu tuntuu pahalta

Fanit puolustavat Michael Jacksonin perintöä – seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetyn pop-ikonin viattomuutta vakuuteltiin katumainoksissa

Epäilyt Michael Jacksonin pedofiliataipumuksista jälleen esiin – kaksi ex-fania kertoneet tapahtumista dokumentissa ja televisiossa

Iberian niemimaan eli Espanjan ja Portugalin vastajulkaistun geenitutkimuksen tulokset löivät tutkijat ällikällä: geenit kertovat niemimaan miesväestön vaihtuneen pronssikaudella aivan uuteen porukkaan.

Perusteellinen muutos väestön perimässä näkyy vielä nytkin, yli neljä vuosituhatta myöhemmin, osoittaa laaja kansainvälinen tutkimus.

Tutkimuksessa kartoitettiin Iberian niemimaan muuttoliikkeiden vaikutuksia asukkaiden sukupuuhun kahdeksan vuosituhannen varrella.

Analysoitavana oli 403:n vuosina 6000 e. a. a.–1600 j. a. a. eläneen iberialaisen perimä. Vertailun vuoksi mukana oli 975 muuta muinaista vainajaa sekä miltei kolme tuhatta nykyistä DNA-näytettä.

"Aika dramaattista"

Vuoden 2500 e. a. a. paikkeilla Iberian niemimaalle alkoi tulla Keski-Euroopan kautta paimentolaisia, jotka olivat lähtöisin Mustanmeren ja Kaspianmeren pohjoispuolisilta aroilta. Tutkimuksen perusteella he olivat melkeinpä pelkästään miehiä.

500 vuotta myöhemmin niemimaan kivikautinen Y-kromosomi oli kadonnut jokseenkin täysin eli kaikkien sukupuussa oli enää vain muuttajamiehiä, osoittaa Science-lehdessä ilmestynyt tutkimus.

Kaikkiaan asukkaiden perimästä oli muuttunut 40 prosenttia. Myös naiset olivat tietysti perineet uutta, vaikka esiäidit olivatkin iberialaisia.

Sittemmin perimään on tullut paljon lisäyksiä eri ilmansuunnista, mutta vielä tänäänkin useimpien espanjalaisten ja portugalilaisten DNA:ssa elää muisto pronssikauden mullistuksesta.

Aika dramaattista, myöntää päätutkija David Reich Harvardin yliopistosta.

Naisten valinta?

Selitystä iberialaismiesten syrjäytymiseen ei toistaiseksi ole. Täytyy ottaa vielä lisää näytteitä, tuumii Max Planck -instituutin ja Zaragozan yliopiston arkeogeneetikko Vanessa Villalba-Mouco.

Sellaista johtopäätöstä ei tutkijoiden mukaan kuitenkaan kannata vetää, että tulokkaat olisivat kolkanneet tai häätäneet miehet ja ryöstäneet naiset synnyttämään itselleen jälkeläisiä.

Moisesta väkivallasta ei ole löytynyt mitään arkeologisia merkkejä, sanoo Harvardin yliopiston evoluutiobiologi Iñigo Olalde.

Ehkä iberialaiset naiset suosivat tulokkaita joistakin sosiaalisesti painavista syistä, pohtii muinaisen DNA:n tutkimukseen erikoistunut Barcelonan evoluutiobiologisen instituutin biologi Carles Lalueza-Fox.

Geenitutkimuksella tarina ei kokonaisuudessaan aukea, vaan avuksi tarvitaan arkeologiaa ja antropologiaa, tutkijat painottavat. Nämä tulokset antavat syytä katsoa arkeologisia löytöjä uudesta näkökulmasta, sanoo Lalueza-Fox.

Samalla levisivät kielet

Samaan aikaan samaa väestöä vaelsi Venäjän aroilta Euroopan lisäksi myös aivan toiseen suuntaan, nykyiseen Intiaan. Paimentolaisuus, kesytetyt hevoset ja pyörälliset vaunut antoivat liikkumiseen potkua.

Tuomisina oli myös kieliperhe, indoeurooppalaiset kielet, joita nykysin puhuu äidinkielenään yli 40 prosenttia maailman asukkaista.

Kieliperheen alkulähteestä on riittänyt tutkijoiden kädenvääntöä, mutta viime aikoina aroteorialle on löytynyt vahvaa tukea sekä geeni- että lingvistisestä tutkimuksesta.

Paikalliset kielet kuitenkin pitivät Iberian niemimaalla pintansa pitempään kuin Y-kromosomit, ja kaikkein sitkein oli baskien kieli euskera. Sitä puhutaan vielä tänäkin päivänä, vaikka yhtään sukukieltä ei enää ole.

Lahden Nastolan vanha kunnantalo toimii ensi kesänä näyttelyn ja taideviikonlopun keskuksena vastaavassa laajuudessa ensimmäistä kertaa.

Nastolan vanhaan kunnantalon on tulossa näyttävä kokonaisuus: The Picture Book esittelee 21 taiteilijaa ja 200 teosta.

Näyttelyn nimekkäimpiin taiteilijoihin kuuluvat muun muassa valokuvaaja Elina Brotherus, graffititaiteilija EGS ja omaleimaista maalauksistaan tunnetuksi tullut, laajaa kiinnostusta taidepiireissä viime aikoina herättänyt Emma Ainala.

– Elina Brotherus tuo kunnantalolle kattauksen valokuviaan eri sarjoista vuosien varrelta. Mukana on myös Suomessa ennen näkemättömiä töitä, kertoo näyttelyn kuratoiva Veikko Halmetoja.

Kansainvälisesti myös tunnettu graffititaiteilija EGS työskentelee anonyymisti. Häneltä on näyttelyssä isoja tussimaalauksia.

Nastolan kunnantalon päätyyn EGS tekee muraaliteoksen, jonka inspiraation lähteenä on ollut maailmankartta.

Kerrostalosta virastoon

Aikaisemmin muun muassa kerrostaloon näyttelykokonaisuuden rakentanutta kuraattori Veikko Halmetojaa kiinnostavat erityisesti tavanomaisesta poikkeavat näyttelytilat.

– Nastolan vanha kunnantalo ja on tyypillinen virastotalo. On inspiroivaa tuoda vanhaan valtuustosaliin videoteoksia tai toteuttaa konttorihuoneeseen vaikkapa installaatio.

Kesänäyttelyn yhteydessä toteutetaan Väristyksiä-sarjakuvafestivaali ja tapahtumaviikonloppu, joka pitää sisällään muun muassa konsertteja, sirkusesityksiä, työpajoja, paneelikeskusteluja ja taiteilijatapaamisia.

Nastolan Taidekesä tekee yhteistyötä myös Iitin musiikkijuhlien kanssa.

Suomi on maailman onnellisin maa toista vuotta peräkkäin, selviää YK:n teettämästä tuoreesta onnellisuusraportista.

Keskiviikkona julkaistu kansainvälinen The World Happiness Report pistää kaikkiaan 156 maata järjestykseen onnellisuuden mukaan.

Vuosittain julkaistavan tutkimuksen tulokset perustuvat kolmen edellisen vuoden aikana tehtyjen kyselyjen tulosten keskiarvoon, joskaan kaikissa maissa ei kyselyitä järjestetä vuosittain.

Suomen kannalta tulos on rohkaiseva. Suomi jatkaa viime vuoden tapaan listan kärjessä kasvattamalla entisestään eroa seuraaviin. Tutkimuksen mukaan Suomi on siis nyt maailman onnellisin maa merkittävällä erolla muihin.

Suomen onnellisuuskäyrä on ollut lievässä mutta tasaisessa nousussa vuodesta 2014 alkaen.

Tuttuun tapaan Pohjoismaat menestyvät listauksessa kaikkiaan hyvin. Viime vuoteen verrattuna Itävalta on napannut Australian paikan kymmenen onnellisimman maan joukossa (suluissa maan sijoitus viime vuonna):

1. Suomi (1.)
2. Tanska (3.)
3. Norja (2.)
4. Islanti (4.)
5. Alankomaat (6.)
6. Sveitsi (5.)
7. Ruotsi (9.)
8. Uusi-Seelanti (8.)
9. Kanada (7.)
10. Itävalta (12.)

Benin saavuttanut onnen kymmenessä vuodessa

Tutkimuksesta selviää, että useissa maissa onnellisuusaste on muuttunut merkittävästi noin kymmenessä vuodessa. Entistä onnellisempia maita on hieman entistä onnettomampia maita enemmän.

Suurin harppaus onnen kukkuloille vuosiin 2005–2008 verrattuna on tehty Beninissä, jonka sijoitus on noussut 50 pykälää. Sen sijaan Venezuelassa ja Syyriassa on otettu reilusti takapakkia.

Viime vuonna listan viimeisellä sijalla ollut Burundi on noussut tänä vuonna sijalle 145.

Listan kymmenen huonoiten sijoittunutta maata:

147. Haiti (148.)

148. Botswana (146.)

149. Syyria (150.)

150. Malawi (147.)

151. Jemen (152.)

152. Ruanda (151.)

153. Tansania (153.)

154. Afganistan (145.)

155. Keski-Afrikan tasavalta (155.)

156. Etelä-Sudan (154.)

Ongelmallinen onnellisuus

Onnellisuustutkimuksessa maat laitetaan järjestykseen Gallup-yhtiön massiivisen World Poll -kyselyn tiettyjen kysymysten perusteella. Tuloksissa painotetaan teemoja, kuten bruttokansantuote, vapaus ja sosiaaliturva.

Erityisesti painotetaan niin kutsuttua tikapuukysymystä. Siinä vastaaja arvioi elämänlaatua tikapuumallin mukaan: alin askelma (0) kuvastaa huonointa mahdollista elämää, ylin (10) parasta mahdollista elämää. Kysymys kuuluu, millä askelmalla tunnet seisovasi juuri nyt.

Cantril's Ladder -menetelmä on saanut kritiikkiä, sillä sen uskotaan suosivan Pohjoismaita.

Howstuffworks raportoikin viime vuonna, että painotusta siirtämällä maailman onnellisimpien maiden järjestys menisi kerta heitolla uusiksi. Poikkeava tulos saatiin aikaiseksi painottamalla ihmisten konkreettista tunnekirjoa laajempien teemojen sijaan.

Osa World Pollin kysymyksistä koskevat eilistä: Tunsitko eilen masentuneisuutta? Tunsitko iloa? Tunsitko nautintoa? Olitko surullinen?

Tällaisten kysymysten vastausten perusteella maailman onnellisin maa olisi viime vuonna ollut Suomen sijaan Kolumbia. Virallisessa raportissa se oli viime vuonna sijalla 37, tänä vuonna sijalla 43.

Mikä tekee sinusta onnellisen? Onko Suomi mielestäsi maailman onnellisin maa? Kommentoi alle! Keräämme tietoa onnellisuudesta mahdollista jatkojuttua varten. Keskustelu sulkeutuu klo 22.

Mikki Hiiren ja Aku Ankan maailman tietoisuuteen tuonut Disney-yhtiö hankkii jättikaupalla haltuunsa 21st Century Fox -yhtiön, joka on tullut elokuvankatsojille tutuksi loisteliaasta valonheitin-tunnuksestaan.

Elokuvajournalisti ja tietokirjailija Kalle Kinnunen vastaa tässä Disneyn ja 21st Century Foxin kaupan herättämiin kysymyksiin. Arvioitavana on sekä Disneyn linja, striimauspaine ja Suomenkin tv-kanavien vaikeutuva tilanne.

Disney-yhtiön mukaan kauppa käsittää toistakymmentä 21st Century Foxiin kuuluvaa yritystä, mukaan lukien National Geograhic Partnersin.

Kaupan arvoksi on arvioitu 71 miljardia dollaria, eli yli 60 miljardia euroa.

21st Century Foxin työntekijöille kauppa ennakoi kovia aikoja. Yhtiön palveluksessa on nyt noin 22 000 työntekijää, joista tuhannet voivat menettää työnsä, kun yhtiöt yhdistyvät.

Erityisen ankarasti järjestelyn odotetaan koettelevan 21st Century Foxin elokuvastudioita, jotka tuottavat nyt toistakymmentä elokuvaa vuodessa. Määrän odotetaan putoavan muutamaan, mikä uhkaa studioiden kolmen tuhannen työntekijän työpaikkoja.

Disneyn kauppa ei koske Fox News -uutiskanavaa, joka on yleensä ollut Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin tukena.

Jättikaupan taustalla nähdään elokuva-alan koveneva kilpailu, kun perinteiset yhtiöt jourtuvat vastaamaan Netlix-yhtiön ja striimauksen haasteeseen. Hanke on ollut vireillä jo toista vuotta.

Keskustelu ja kysymysten esittäminen on nyt suljettu, kuten ennalta ilmoitettiin. Vastausten ohella kannattaa lukea myös kommenttiosan vilkas mielipiteiden vaihto elokuvan tulevaisuudesta!

Vastauksia on ryhmitelty ja väliotsikoita lisätty kello 16.23.

Disney ei tee pelkkää perheidylliä

1. kysymys: Vahvistuuko Disneyn kiiltokuva-luonne, niin että jokainen vanhemmille katsojillekin suunnattu elokuva siivotaan hankalista aiheista, kirosanoista ja väkivallasta, jotta alempi ikäraja mahdollistaisi suuremmat katsojatulot?

Kalle Kinnunen vastaa: Tuskin. The Walt Disney Company on suuryritys, jonka tytäryhtiöt ovat ennenkin levittäneet hyvin monenlaista sisältöä. Aiemmin Disney on omistanut esimerkiksi Miramaxin, jonka elokuviin kuuluivat Pulp Fiction ja Kill Billit sekä Dimension Filmsin, joka tunnettiin kauhuelokuvista.

2. kysymys: Disneyllä tuntuu olevan aina ajatuksena, että kaikista leffoista tehdään perheleffoja. Tuleeko siis elokuvien särmät yleisesti pyyhkiytymään vieläkin voimakkaammin tulevaisuudessa, vai kuinka paljon variaatiota Disney on valmis lisäämään elokuviinsa kaupan myötä?

Kalle Kinnunen vastaa: The Walt Disney Companyn alla on toiminut jo vuosikymmenien ajan myös yhtiöitä ja osastoja, joiden elokuvat ovat kaikkea muuta kuin perheviihdettä.

Disney-leimaa ei ole päällä esimerkiksi sellaisissa elokuvissa kuin Pulp Fiction ja vaikkapa Starship Troopers, joita Disneyn tytäryhtiöt Miramax ja Touchstone ovat Yhdysvalloissa levittäneet.

Brändit ja helmet säilyvät – luultavasti

3. Miten National Geographicin dokkarituotannolle käy? Sievistelläänkö sieltä sotahistoria yms. pois?

Kalle Kinnunen vastaa: En usko minkäänlaiseen sievistelyyn. Uusi omistaja varmasti ymmärtää National Geographicin brändin vahvuudet.

4. kysymys: Kuinka valoisa tai synkkä "Fox Searchlightin" tulevaisuus on tämän kaupan myötä?

Kalle Kinnunen vastaa: Foxin art house -elokuvaosasto "Fox Searchlight" on yhtiölle helmi: sen elokuvat ovat pärjänneet esimerkiksi Oscareissa erinomaisesti ja tuottavuuskin on ollut hyvä.

Tästä osaamisesta tuskin halutaan luopua. Hollywoodin bisneslehtien spekulaatioissa nimenomaan Fox Searchlightille on povattu valoisaa tulevaisuutta

Netflix tuo uutta kilpailua

5. kysymys: Voiko vapaasta kilpailusta enää puhuakaan, vai muodostuuko viihdealalle epäterve monopoli nyt kun Disney omistaa Marvelin, Pixarin, Lucasfilmin ja Foxin?

Kalle Kinnunen vastaa: Kilpailu on vapaata – ja esimerkiksi Netflix tuo elokuvabisnekseen aivan uudenlaista kilpailua. Yhdysvalloissa lainsäädännöllä on myös erikseen varmistettu, että elokuvateatterit ja elokuvien levitysyhtiöt eivät saa muodostaa kartelleja.

5. kysymys: Onko luultavaa, että Disney alkaa tekemään uusintaversioita elokuvista, joihin heillä on nyt oikeudet vai tehdäänkö jatko-osia tai spin-off-sarjoja sen sijaan?

Kalle Kinnunen vastaa: On mahdollista, että fuusion myötä kaivetaan esiin otollisia elokuvia uusintaversioita varten. Lähtökohdat eivät kuitenkaan merkittävästi muutu aiemmista: periaatteessa ne olisi voitu tehdä Foxilla aivan yhtä hyvin jo edellisen omistuspohjan aikaan.

Mikki Hiiri, Simpsonit ja demokraatit

6. kysymys: Tarkoittaako tämä nyt sitä että Simpsonit muuttuvat Mikki Hiiriksi? Tulemmeko näkemään Mikki Hiiren ja Simpsonien yhteiset seikkailut?

Kalle Kinnunen vastaa: Tuskin sen enempää kuin Marvel-hahmot ovat alkaneet seikkailla ristiin Tähtien sodan maailmassa tai Ankkalinnassa, vaikka nämä hahmot kuuluvat Disneyn katalogiin.

7. kysymys: Onko tämä kauppa sidoksissa republikaanien ja demokraattien keskinäiseen taisteluun media-ilmatilan hallinnasta?

Kalle Kinnunen vastaa: Tämä kauppa ei nähdäkseni mitenkään liity Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan. Republikaanisena tunnettu Fox News -kanava pysyy osana televisiotoiminnoista muodostettua omaa yhtiötään Fox Corporationia, joka ei kuulu Disney-kauppaan.

Hollywood on kansainvälinen

8. kysymys: Millaisia muutoksia tällä kaupalla on mahdollisesti amerikkalaisen kulttuurivaikutuksen eli ns. soft-powerin sisällön ja kansainvälisen ulottuvuuden kannalta?

Kalle Kinnunen vastaa: Merkittävän monikansallisen media- ja viihdeteollisuusyhtiön kasvu entistäkin suuremmaksi tekee siitä luonnollisesti vahvemman – ehdottomasti myös kansainvälisesti.

Hollywoodina tunnettu elokuva- ja televisioala on kuitenkin erittäin globaalia ja useat niin sanotut Hollywood-yhtiöt saavat nykyään rahoitusta esimerkiksi Intiasta ja Kiinasta. Toisaalta amerikkalaisen ns. soft powerin kokonaisuus on valtava ja riippuvainen suuresta määrästä itsenäisiä yhtiöitä.

9. kysymys: Puuttuuko Disney jatkossa yhä herkemmin tuotteidensa parodiseen käyttöön tai lainaamiseen eri yhteyksissä, kuten esim. kuvataiteessa? Mitä mietteitä fuusio yleisemmin herättää tekijänoikeuksien tulevaisuudesta?

Kalle Kinnunen vastaa: Disney on vuosikymmeniä toiminut aggressiivisesti tekijänoikeusasioissa. Tämä kauppa tuskin tuo asiaan minkäänlaista muutosta suuntaan tai toiseen.

Disneyn striimaus haastaa Netflixin

10. kysymys: Minkälaista muutosta fuusio tuo striimausmarkkinoille?

Kalle Kinnunen vastaa: Varmasti yksi syy kauppaan oli Foxin valtava sisältökatogi eli tuhannet elokuvat ja tv-sarjat, joihin sillä on oikeudet. Disney on perustamassa oman striimauspalvelunsa Disney+:n vielä tänä vuonna, ja sinne tarvitaan houkuttelevia nimikkeitä – kilpailusta tämän sektorin markkinajohtajan Netflixin kanssa tulee kovaa.

Olemassaolevien sopimusten vuoksi Disney ei oitis saa tähän omaan palveluunsa kaikkia omien tytäryhtiöittensä elokuvia. Esimerkiksi Tähtien sota -elokuvista valtaosa vapautuu Disney+:aan vasta vuonna 2024.

11. kysymys: Nyt kun Disney vetää ison nipun omia tuotoksiaan omaan perustettavaan striimaus palveluun niin Netflixin ahdinko vain syvenee. Miksi Netflix tuottaa joka vuosi tappiota yli miljardi dollaria?

Kalle Kinnunen vastaa: Netflix on erittäin aggressiivisesti kasvava yritys, joka tavoittelee ylivoimaista otetta globaaleista striimausmarkkinoista. Monien asiantuntijoiden mukaan se tulee saavuttamaan sen pysyvästi.

Kasvuvaiheessa se tekee tappiota, mutta ahdingosta on tuskin kyse. Kilpailijat eivät ole vieläkään ehtineet perään ja vakavastiotettavimmaksi maailmanlaajuiseksi haastajaksi arvioitu Disney+ antaa yhä odottaa itseään.

Odotukset Netflixin tulevaisuuden suhteen ovat siis kovat – kannattaa muistaa, että viime kesänä yhtiön markkina-arvo pörssissä nousi jopa yli vanhan Disneyn.

Suomen tv-kanavat kovilla

12. kysymys: Voiko kauppa johtaa Suomen tv-kanavien elokuvatarjonnan kuihtumiseen? Meneekö enemmän tarjontaa maksumuurien taakse?

Kalle Kinnunen vastaa: Kauppa liittyy kehityssuuntaan, jossa suuret mediayhtiöt kamppailevat elintilasta.

Suomen televisiokanavien elokuvatarjontaan vaikutus on hidas, mutta uskon, että kaupalliset kanavat Suomessa kuihtuvat entisestään ja kiinnostavimmat sisällöt tulevat jatkossa yhä enemmän nimenomaan maksullisiin striimauspalveluihin.

Netflixin omaa tuotantoa ei kannata odottaa suomalaisille television ilmaiskanaville ja sama voi hyvin koskea merkittävää osaa Disneyn ja sen tytäryhtiöitten sisällöstä, jos ja kun yhtiö saa oman Disney+ -striimauspalvelunsa käyntiin.

Supersankarit jylläävät – kuinka käy elokuvan?

13. kysymys: Disney on alkujaan sarjakuvayritys. Onko odotettavissa että elokuva-alaa syövän kaltaisesti vallannut sarjakuvaleffojen tulva pahenee entisestään?

Kalle Kinnunen vastaa: Supersankarielokuvien valtava menestys vain jatkuu. Sille ei näy käännettä. Tähän bisnekseen kauppa liittyy sikäli, että Disney sai talliinsa niitä viimeisiä Marvel-kustantamon hahmoja, joista tehdyt menestyselokuvat eivät vielä sille kuuluneet, eli X-Men -franchisen ja Deadpoolin.

Sikäli voidaan olettaa, että sarjakuvaelokuvien tulva ei varmasti ainakaan vähene. Syyt ovat kuitenkin tämän hetken leffamarkkinoissa, eivät Disneyn taustassa.

14.kysymys: Yksipuolistuuko massatarjonta fuusion myötä entisestään, jolloin pienen piirin elokuvat ja niiden näkyvyys ovat yhä enemmän ahtaammalla?

Kalle Kinnunen vastaa: Tämä yrityskauppa tuskin sinänsä vaikuttaa näihin kehityssuuntiin. Disney+ -striimauspalveluun on ainakin Yhdysvalloissa tulossa enemmänkin nimenomaan Disneyn perheviihdebrändin sisältöä ja aikuisten elokuvat sekä muu vaativampi laatusisältö jäävät toiseen striimauspalveluun, Huluun.

Disney omistaa valtaosan Hulusta, joka toimii toistaiseksi vain Yhdysvalloissa ja Japanissa. Jää nähtäväksi, miten Disney aikoo hyödyntää tätä omistamaansa ei-perheviihde-sisältöään striimausmaailmassa.

On selvää, ettei se jätä niitä kaappiin mätänemäänkään – se olisi huonoa bisnestä.

Laskeva aurinko luo punertavaa kajoaan Turun Vanhan Suurtorin hämyisille kujille juhlaväen taittaessa matkaa kohti Seurahuoneen avajaisia.

Tuomiokirkon kellon kumu kuuluu hiljaisessa illassa, mutta horisonttiin jäävä kirkontorni näyttää kovin erilaiselta kuin tänä päivänä. Eletään vuotta 1812, aikaa ennen Turun paloa.

Turkuun suunnitteilla olevan Historian museon avajaisiin voi kulua vielä kymmenen vuotta, mutta esimakua on tarjolla jo nyt kaupungin keskustan pop up -museossa – virtuaalisesti.

Elämyksellinen museokokemus tavoitteena

Virtuaalitekniikka tarjoaa mahdollisuuden luoda museokävijöille kokemuksia, jotka muuten eivät olisi mahdollisia. Menneisyyteen uppoutuminen auttaa näkemään maailmaa aikalaisen silmin ja ymmärtämään historiaa paremmin.

– Selkeästi museoissa ollaan menossa elämyksellisyyteen. Tekniikka on yksi keino tavoitellessa elämyksellisyyttä ja yhteisöllistä jaettavuutta. Mutta on muitakin keinoja, kuten lavastettu historia ja antaa ihmisten kokeilla ja tehdä itse, sanoo hankepäällikkö Joanna Kurth.

Pelistä ei ole kyse, vaan vuoden 1812 Turku on mallinnettu mahdollisimman tarkkaan arkistoista löytyneiden asiakirjojen avulla. Kuvalähteitä kun on melko vähän käytettävissä.

Historiallista tietoa voidaan virtuaalisesti esittää uudella tavalla, sanoo tutkimustyön tehnyt tutkijatohtori Panu Savolainen Turun yliopistosta.

– Koko idea perustuu siihen, että ihminen ikään kuin viedään kuvaan menneisyyden todellisuudesta. Tämä on historiallista tietoa ja tutkimusta, joka on tuotu vähän toisentyyppiseen muotoon kuin yleensä.

Museokävijät virtuaalisessa vuorovaikutuksessa

Panu Savolainen tarjoaa kolikon seurassaan olevan toimittajan ihmeteltäväksi. Siis vuonna 1812.

Virtuaalitodellisuudessa (virtual reality, vr) ei taivalleta yksin, kertoo myyntijohtaja Jani Leskinen mallinnuksen toteuttaneesta Glue Collaboration -yhtiöstä. Menneisyyteen tutustutaan oppaan johdolla ryhminä, ja ollaan vuorovaikutuksessa keskenään.

– Virtuaalimaailmassa voi vaikka ottaa esineen maasta ja antaa se vieruskaverille tutkittavaksi. Nämä henkilöt voivat olla verkon kautta ympäri maailmaa, vaikka täällä toki olemme fyysisesti yhdessä paikassa, sanoo Leskinen.

Herääkin kysymys, mihin museot tarvitsevat enää seiniä, jos elämys ja kokemus syntyisivät netin kautta kotikoneeltakin.

– Toivottavasti seiniä vielä tarvitaan! En väitä että virtuaalisuus täysin poistaa ihmisten välisen fyysisen tapaamisen tarpeen. Mutta tämä avaa uusia mahdollisuuksia avata ikkuna historiaan ja tarjota tiiseri museosta, hymyilee Jani Leskinen.

Houkuttimena verkossa jaettavat sisällöt toimivatkin hyvin. Historiamuseon hankejohtaja Joanna Kurth kertoo kokemuksen osoittaneen, että netin virtuaalikierrokset ja muut makupalat kasvattavat ruokahalua.

– Ne eivät poista halua kokea paikan päällä se juttu ja jakaa kokemus ystävien kanssa. Päinvastoin ne lisäävät kiinnostusta itse fyysiseen museoon, toteaa Joanna Kurth.

Sosiaalinen media on luonnollisesti arkipäivää myös museotoiminnassa nyt ja tulevaisuudessa.

Esimerkiksi monelle suomalaisellekin tutussa Tukholman ABBA-museossa kävijät pääsevät paitsi jammailemaan hologrammihahmojen kanssa lavalle, myös miksaamaan kappaleita uusiksi ja jakamaan kokemuksensa somessa.

– Synnytetään ihmisille muistoja ja elämyksiä, joita kävijät pystyvät yhdessä ystäväpiirinsä kanssa kokemaan ja jakamaan, vaikka nämä ei olisi olleet mukana tilanteessa, sanoo Kurth.

Digitaalisuus ei täysin korvaa näyttelyvitriinejä

Uusia kerrontatapoja tullaan hyödyntämään Historian museossa laajasti, mutta esineistäkään ei kokonaan luovuta.

Totuttua vähemmän niitä ehkä tullaan näkemään.

– Aidoilla esineillä pystytään kertomaan tarinoita. Ne kiteyttävät jotain todella oleellista omistajansa ihmiskohtalosta, jostain isommasta aatteesta tai tapahtumaketjusta historiassa, sanoo hankejohtaja Joanna Kurth.

Maailmalla on jo museoita, joissa ei ole ensimmäistäkään näyttelyesinettä.

Irlannin siirtolaisuusmuseota Dublinissa mainostetaan maailman ensimmäisenä digitaalisena museona. Siirtolaisten tarinoita kerrotaan muun muassa interaktiivisten näyttöjen avulla.

– EPIC-museo on ollut siinä mielessä uraauurtava, että kaikki on toteutettu digitaalisesti ja se on todella vahvasti elämyksellinen näyttelykokemus. Mutta sieltä puuttuu ehkä uusiutumisen ajatus ja mahdollisuus näyttelytoiminnan kehitykseen, jota me haluamme omaan museoomme, puntaroi Joanna Kurth.

Museokentällä mietitään esineiden säilömisen tarpeellisuutta nykyhetkeä tallennettaessa jälkipolville. Vitriinikokoelmien sijaan tämän päivän elämää voitaisiin tallentaa ajan ilmiöitä dokumentoimalla.

– Olennaista on, että meidän kulttuuriperintöämme säilyy. Uudet tekniikat eivät poista museoiden ydintehtävää, eli saada ihmiset kiinnostuneiksi yhteisestä historiastamme ja kulttuuriperinnöstämme.

Lue lisää:

Yleisö ryntäsi virtuaalikierroksille vuoden 1812 Turkuun – ensimmäiset paikat varattiin loppuun päivässä

Historia antaa huimia elämyksiä mobiilisovellusten avulla – Turun tuomiokirkossa kävelevät animaatiohahmot

Turku etsii paikkaa Historian museolle – Vanha Suurtori ja Turun linna ovat kärkiehdokkaat

Jos kuuntelisit samaa hip hop -kappaletta puoli vuotta ympäri vuorokauden, kuinka pian menisivät hermot? Kypsyvässä juustossa hip hopin ääniaallot ovat oivallinen maustaja, näyttää sveitsiläinen tutkimus.

Bernin taideyliopiston tutkimuksessa annettiin musiikin soida kellarissa kypsyneille juustokiekoille kuuden kuukauden ajan. Juusto oli totta kai emmentalia, Bernin kantonissa sijaitsevan Emmentalin laakson nimikkojuustoa, jota on valmistettu siellä ainakin 800 vuotta.

Kukin kymmenkiloisista kiekoista oli omassa puulaatikossaan, jossa ääniaallot suunnattiin erityislaitteella täsmälleen juustoon.

Musiikkityyleiksi valittiin klassinen, rock, elektroninen, tekno ja hip hop:

• Mozart: Yön kuningattaren aaria oopperasta Taikahuilu
• Led Zeppelin: Stairway to Heaven
• Yello: Monolith
• Vril: UV
• A Tribe Called Quest: Jazz (We've Got)

Voit kuunnella kappaleet tästä.

Kolme muuta kiekkoa sai kuullakseen korkea-, keski- ja matalataajuista hurinaa, ja neljäs verrokkikiekko kypsyi kaikessa hiljaisuudessa.

Mittaukset ja maistelu tuottivat saman tuloksen

Bernin taideyliopistolla on tapana valita jokaisena lukuvuonna yksi paikallisten asukkaiden ehdottama tutkimusprojekti. Tällä kertaa valinta osui Beat Wampflerin ehdotukseen. Hän on päivisin eläinlääkäri mutta iltaisin innostunut juustomestari.

Wampfler oli juustoja tehdessään päätellyt, että maun tuottaviin bakteereihin eivät vaikuta vain kosteus, lämpötila ja ravinteet, vaan myös äänet ja ultraäänet.

Tieteellekään ajatus ei ole ventovieras, sillä ultraäänien on todettu vaikuttavan ainakin nesteisiin. Se on sonokemiaa.

Näille musiikkia soitettiin: Streptococcus thermophilus, Lactobacillus helveticus ja Propionibacterium freudenreichii. Ne ovat emmentaljuuston valmistuksessa käytettyjä bakteereja.

Juustojen kypsyttyä ruokateknologit totesivat mittauksissaan hip hop -juuston aromiltaan rikkaammaksi ja maultaan voimakkaammaksi kuin muut musiikkijuustot.

Hip hop -juusto voitti myös sokkotestin, jonka paneelissa oli niin kokkeja ja kokkauskisojen voittajia kuin kisakaupungin Burgdorfin kaupunginjohtaja. Juustoa kiitettiin sekä tuoksultaan että maultaan "vahvan hedelmäiseksi ja selvästi muista poikkeavaksi".

Bluesjuustokin kiinnostaa

Tutkimus ei jää tähän, vaan seuraavaksi selvitetään, löytyykö juustoista myös rakenteellisia eroja.

Wampfler haluaa myös tutkia, onko eri hip hop -lajeilla erilainen vaikutus juustoon. Näihin testeihin on määrä panna viidestä kymmeneen juustokiekkoa.

Kaupallisiakin ajatuksia hänellä jo on, sillä ihmiset ovat kyselleet muun muassa blues- ja AC/DC-juustoja, hän kertoo uutistoimisto AFP:lle.