Toimittaja Jani Ilola törmäsi netissä 29 000 euroa maksaviin kaiutinkaapeleihin ja päätti selvittää, onko tässä mitään järkeä.

Kovan linjan hifi-harrastajat ajattelevat, että esimerkiksi kaiutinkaapeleilla ja vahvistimilla on vaikutusta äänenlaatuun. Äänentoistopiirit ovat kuitenkin jakaantuneita asiassa: toisten mielestä kaapeleilla on merkitystä äänentoistoon, toisten mielestä ei.

Voiko kaiutinjohtojen välillä olla kuultavia eroja, Aalto-yliopiston äänenkäsittelyn professori Vesa Välimäki?

– Voi olla toki kuultavia eroja, mutta kyllä se niin on, että jos kaiutinjohto on suhteellisen lyhyt, ehjä ja liittimetkin ovat ehjät, niin ei sillä [johdolla] kovinkaan merkittävää vaikutusta ääneen pitäisi olla. Pitkissä johdoissa voi alkaa tulla pieniä eroja, mutta se, että kuullaanko sitä, niin se on sitten toinen kysymys.

Onko hifi miesten homeopatiaa? Katso video ja päätä itse. Voit keskustella aiheesta klo 22 asti!

Näyttelijä Jasper Pääkkönen on saamassa ison roolin Stephen Kingin kirjoihin perustuvassa Musta torni -suoratoistosarjassa.

Viihdesivusto Deadlinen mukaan sarjaa roolitetaan paraikaa ja Pääkkönen näyttelee sivuston mukaan Martenia, joka on on yksi Kingin kirjasarjan keskeisistä hahmoista.

Jasper Pääkkönen on edennyt nopeasti kansainvälisellä näyttelijänurallaan. Viimeksi reilu viikko sitten kerrottiin, että Pääkkönen on saamassa roolin myös uudessa Spike Leen suoratoistopalvelu Netflixille valmistumassa Da 5 Bloods-elokuvassa.

Pääkkönen näytteli viime vuonna Leen Oscar-palkitussa BlacKkKlansman-elokuvassa.

Pääkkösen uudesta roolista uutisoi ensin Helsingin Sanomat.

Tammisaaren uuden taidemuseon suunnittelijaksi on valittu sama arkkitehtitoimisto, jonka kädenjälkeä on esimerkiksi Amos Rex -taidemuseo.

Taidemuseon suunnittelutyöstä järjestettiin kutsukilpailu arkkitehtitoimistoille.

Kisaan osallistui kuusi työtä, ja voiton vei JKMM Arkkitehdit. Toimisto on suunnitellut lisäksi muun muassa OP-pankin pääkonttorin Vallilassa.

Amos Rexin -taidemuseon tapaan Tammisaaren keskustassakin mennään osittain maan alle, mutta suurin osa museorakennuksesta on maan pinnan yläpuolella. Kyseessä on puinen musta rakennus, joka sijoittuu aivan Tammisaaren ydinkeskustaan hyvin näkyvälle paikalle.

Museon väritys herätti keskustelua tuomariston keskuudessa. Voittoisan suunnitelman tehnyt arkkitehti Asmo Jaaksi toteaa, ettei väri kuitenkaan ole kynnyskysymys.

– Sillä saadaan rakennukseen tiettyä dramatiikkaa, mutta se voidaan toki saavuttaa muillakin materiaaleilla tai materiaalin käsittelyillä. Väri herättää voimakkaimpia tunteita, vaikka se ei ehkä ole keskeistä arkkitehtuurissa.

Projektin rahoitus osin auki

Uusi museo tulee kortteliin, jossa toimivat jo museokeskus Ekta ja Pro Artibus säätiön taidekeskus ”Elverket”. Yhdessä museot tulevat muodostamaan Tammisaaren ”Kulttuurikorttelin”.

Projektin takana on Albert de la Chapellen taidesäätiö, jonka omistama 50 teoksen kokoelma muodostaa uuden museotoiminnan rungon. Sen rinnalla on kuitenkin myös vaihtuvia näyttelyitä.

Säätiön on määrä toteuttaa koko projekti alusta loppuun ja lahjoittaa rakennus tämän jälkeen Raaseporin kaupungille.

Projektin rahoitus on kuitenkin osittain vielä auki. Itse asiassa kohteen tämän hetkistä hinta-arviotakaan ei ole vielä haluttu paljastaa.

Museon pohja kuin salmiakki

Arkkitehti Asmo Jaaksi sanoo, että kilpailukutsu oli varsinainen ”unelmaduuni”. Haastetta tehtävään toi museon ympäristö.

– Miten tehdä rakennus, joka on samaan aikaan uutta, tämän päivän arkkitehtuuria ja istuu olemassa olevaan vanhaan ympäristöön.

Jaaksi kertoo, että taidemuseon lähtökohtana oli perinteinen tammisaarelainen kaupunkitalo.

– Lyhyesti voi sanoa, että se on kuin uusi hahmo tällaisille perinteisille kaksikerroksisille puisille kaupunkitaloille. Pohja on kääntynyt ikään kuin salmiakiksi, se istuu paremmin siihen tontille.

Museon ympäristöstä löytyy yhtäläisyyksiä arkkitehtitoimiston aiemmin suunnitteleman Amos Rexin kanssa.

– Molemmissa on tiivis rakennuspaikka olemassa olevassa kaupunkirakenteessa. Mittakaava on eri, mutta molemmat piti sovittaa tiukkaan raamiin. Ja ehkä juuri se ajatus, että tehdään houkutteleva, elävään toimintaan ja tekemiseen kannustava paikka, Jaaksi toteaa.

Lue myös:

Ennennäkemätön Tove Jansson ja 44 muuta teosta saavat uuden kodin Tammisaaresta – "Suurin osa taiteilijoista on suurelle yleisölle tuttuja nimiä"

Kotimaisen elokuvan Jussi-palkinnot jaetaan tänään. Teppo Airaksisen ohjaama Juice on ehdolla kahdeksan Jussin voittajaksi ja Selma Vilhusen ohjaama Hölmö nuori sydän tavoittelee kuutta palkintoa.

Miespääosan Jussia havittelevat Hannu-Pekka Björkman elokuvasta Ihmisen osa, Heikki Kinnunen elokuvasta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ja Janne Puustinen elokuvasta A Moment in the Reeds.

Naispääosan ehdokkaat ovat Oona Airola elokuvasta Oma maa, Laura Birn elokuvasta Tyhjiö ja Iida-Maria Heinonen elokuvasta Juice.

Miessivuosan palkintoa tavoittelevat puolestaan Antti Tuomas Heikkinen (Juice), Boodi Kabbani (A Moment in the Reeds) sekä Paavo Kinnunen (Suomen hauskin mies). Naissivuosan Jussin saajaksi ovat ehdolla Satu Tuuli Karhu (Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja), Ria Kataja (Ihmisen osa) ja Pihla Penttinen (Pieniä suuria valheita).

Suomalainen Jussi-elokuvapalkinto on jaettu vuodesta 1944. Tunnustukset myönnetään 16:ssa eri luokassa.

Kotimaista elokuvaa käytiin katsomassa elokuvateattereissa viime vuonna yli 1,9 miljoonaa kertaa.

Lue lisää:

Jussi-ehdokkaat julki – Juice ja Hölmö nuori sydän voivat saada eniten palkintoja

Platinalevyt roikkuvat seinällä vähän vinksin vonksin. Chisu nauraa, että hän halusi ripustaa ne esille työhuoneesensa, loppusilaus jäi vaan vähän puolitiehen.

Muutoin muusikon pieni työhuone Helsingin keskustan liepeillä on siisti. Luova kaaos on oletettavasti siivottu pois ennen haastattelua.

– Yleensä tyttäreni istuu tuossa sohvalla iPad sylissään. Niinhän ei saisi tehdä, artisti nauraa.

Katon rajassa on siistissä rivissä liuta Emma-patsaita. Ne muistuttavat siitä, mitä 37-vuotias on saavuttanut muusikkona reilussa kymmenessä vuodessa.

Nyt hän on pistänyt kaiken uusiksi. Entinen iskelmällinen Chisu alkoi tuntua artistista vieraalta samalla kun hänen oma elämänsä muuttui esimerkiksi äitiyden myötä. Uutta musiikkia onkin syntynyt nahkanluomisprosessissa muutoksen teemalla.

– Olen joutunut kuoppaamaan vanhaa elämää voidakseni aloittaa taas uudestaan ja innostuneena.

Julkisuudelta piilossa

Chisun kynnet ovat kirkuvan vihreät. Jokaisessa sormessa on sormukset ja korvat ovat täynnä koruja. Laulajan yllä on kirkkaan sininen college-paita, farkut ja läskipohjaiset merkkilenkkarit.

Hän näyttää parikymppiseltä rap-mimmiltä. Muutos on hurja siitä, kun hän muutamia vuosi sitten esiintyi eteerisen aikuismaisesti iltapuvussa.

Muusikon edellinen studioalbumi Polaris julkaistiin vuonna 2015. Seuraavana vuonna hän oli mukana Vain elämää -ohjelman viidennellä kaudella. Sen jälkeen Chisu on julkaissut vain muutaman biisin ja pysynyt pimennossa julkisesta valokeilasta.

– Periaatteessa tässä on ollut taukoa. En ole tuolla julkisuudessa silleen hillunut. Olen ollut aika kurinalaisesti työhuoneella, tehnyt musaa ja opetellut taas sitä, mitä studiotyöskentely on.

Aikaa on mennyt myös elämänmuutoksia hämmästellessä. Tytär on nyt neljävuotias.

– Äitiyden ja uran yhteensovittaminen ovat isoja juttuja. Sen pohtimiseen saa kulumaan paljon aikaa. Varsinkin kun tekee julkista työtä, on hyväkin välillä mietiskellä, miten jaksaa niiden kaikkien roolien alla.

Vanhan Chisun kuolema

Muutama vuosi sitten Chisu kiersi kesäkeikoilla bändinsä kanssa. He soittivat kaikki hittibiisit läpi, ihmiset tykkäsivät ja tunnelma oli rento. Muusikko kuitenkin koki tekevänsä aivan jotain muuta kuin mitä olisi halunnut.

– Mä aloin esittää sitä Chisua, jona mut tunnettiin.

Viimeinen niitti oli vuonna 2017 julkaistu kappale Ei riidellä enää. Elektroninen biisi oli kaukana aiemmin julkaistusta musiikista, jossa tärkeinä elementteinä olivat kitarat ja orgaanisuus.

– Siinä kohtaa tuli fiilis, että nyt mun on vaan pakko tappaa se vanha Chisu ja mennä sitä kohti, mikä mua oikeasti inspiroi. Piti tehdä ikään kuin päivittäminen.

Chisu lukittautui työhuoneeseensa. Aiemmin hän työsti musiikkia jossain vaiheessa prosessia bändin kanssa, mutta nyt hän teki kaiken yksin.

Kappaleiden kirjoitustyyli muuttui, kun säveltäminen pelkällä pianolla jäi. Chisu alkoi kasata biisejä biittien ja soundien kautta ja vasta sen jälkeen työstää varsinaista kappaletta ja tekstejä.

Musiikkia alkoi syntyä lähes samalla metodilla kuin yli kymmenen vuotta sitten. Tuolloin hän teki Alkovi-debyyttialbumiaan itsekseen yksiössään. Tämä on siis tavallaan paluu alkujuurille.

– Jälki on ollut tosin erilaista. Kappaleet eivät ole ihan niin iskelmällisiä ja perus laulaja-lauluntekijän biisejä, mitä mulla on aikaisemmin ollut.

Muutos kolmessa osassa

– Olen alkanut kyllästyä mun omaan lauluääneni, Chisu täräyttää yllättäen.

Laulajan mukaan sitä on tullut kuunneltua matkan varrella ihan tarpeeksi. Sen takia hän on muokannut omaa ääntään esimerkiksi vokooderilla, jolla ihmisääntä muutetaan elektronisen kuuloiseksi.

Uudella Hittei-kappaleella hän kuulostaa tunnistettavalta itseltään, mutta yhtäkkiä hieman miehiseltä. Hän tavallaan fiittaa itseään omassa kappaleessaan.

Perjantaina julkaistiin ensimmäinen osa Chisun uudesta tuotannosta, jota voi kutsua kolmiosaiseksi levyksi. Kuukauden välein julkaistavat Momentum 1, Momentum 2 ja Momentum 3 sisältävät kaikki 3–4 kappaletta.

Kokonaisuus kuvastaa muutoksen kaarta ja niissä on visuaaliset teemat: meri, aavikko ja jäätikkö.

Tarina alkaa kivusta ja ahdistuksesta, kun ei ole enää onnellinen.

– Tämä vanha mitä olen tehnyt, ei enää ruoki minua. Pelätään myös muutosta eli kunhan mitään ei tapahtuisi ja asiat vaan pysyisivät ennallaan.

Ahdistuksesta heräämisen jälkeen alkaa jakso, joka on selviytymistä ja puolustautumista.

– Se on egoilua, että vitsi mä tiedän, mitä mä tässä teen. Silti siinä on se, että tulenko mä pysymään tässä mun tiellä.

Kolmannessa osassa mennään jäätiköllä, joka sulaa.

– Siellä on irti päästäminen ja hyväksyminen. Ja happy ending!, Chisu nauraa.

Maailma muuttuu artistin ympärillä

Trilogia nivoo yhteen muutosprosessin, minkä Chisu on käynyt läpi. Yhtenä vahvana teemana onkin artistius, jota hän on pohtinut paljon uutta musiikkia tehdessään.

– Miten vaikka peilaan itseäni yleisön kautta ja teenkö levyjä vain sillä ajatuksella, että kunhan yleisö tykkää. Sitä on helppo alkaa ajatella, että vitsi pitäisikö tehdä vaikka kesäksi tämmönen biisi, että ihmiset varmasti kuuntelisi tätä.

Chisu ei pyöri pelkästään oman napansa ympärillä vaan musiikki kuvastaa myös maailmassa tapahtuvaa muutosta. Hän on huolissaan esimerkiksi ilmastonmuutoksesta, johon hän viittaa jäätikön sulamisesta kertovalla kappaleella.

– Mitä jätämme nuorille ja lapsille jälkeemme? Mitä tapahtuu sitten, kun ilmastopakolaiset alkavat liikkua, kun ruoka alkaa esimerkiksi Afrikassa loppua?, artisti kysyy vakavana.

Chisu on ollut mukana musiikkibisneksessä yli kymmenen vuotta ja sinä aikana esimerkiksi musiikin julkaiseminen on muuttunut radikaalisti. Vielä viime vuosikymmenellä albumit olivat keskiössä, nyt musiikkia julkaistaan pitkälti kappale kerrallaan.

Chisu on muutoksessa mukana ja halusi leikitellä uuden musiikin julkaisutavalla, eikä laittaa ulos perinteistä Chisu-albumia.

– Mä en jaksa enää kuunnella albumia alusta loppuun. Kiireinen ihminen kun olen, niin ylipäätään istuisin tunnin aloillaan kuuntelemassa musaa, kun teen muutenkin musaa päivät pitkät. Kolmen, neljän biisin köntit ovat sellaisia, mitä itsekin kuuntelisin.

Kaiken pitää olla hauskaa

Chisu kiemurtelee, kun hänen pitää kuvailla, miltä hänen uusi musiikkinsa kuulostaa.

– Poppia erikoisin soundein, äänisuunnittelua ja sekaan elektroa. Välillä kaunista, välillä pelottavaa ja sitten tuleekin taas jokin yllätysmomentti, hän maalailee.

Muusikon tietokoneen ääniraidoilta kuuluu tuttu lauluääni, mutta musiikki on uutta rohkeasti kokeilevaa poppia, jota viime aikoina ovat tarjoilleet esimerkiksi Ruusut ja Vesta. Suomalaisessa popmusiikissa uskalletaan taas tehdä rohkeita ratkaisuja ja mukana on myös Chisu.

Artisti tietää, että kaikkia uusi tyyli ei miellytä ja osa jää kaipaamaan entistä Chisua.

– Uskon kuitenkin, että ihmisiä kiinnostaa eniten sellainen, mikä ei ole päälle liimattua tai näytellään jotain, mitä ei itse ole. Se haisee aika kauas.

Chisu suuntaa kesällä keikoille, mutta aivan toisenlaisenlaisella kokoonpanolla kuin aiemmin. Mukana lavalla on bändi, johon kuuluvat kaksi konemusiikin ammattilaista Jori Sjöroos ja Alpo Nummelin, joka soittaa myös Ruusut-yhtyeessä.

Chisulla ja elämänkumppani Sjöroosilla on myös yhteinen bändi Roosberg, jonka nimi tulee heidän sukunimistään Sjöroos ja Sundberg. Muusikot ovat jo tehneet yhden englanninkielisen kappaleen uuden Muumilaakso-animaatiosarjan soundtrackille. Lisää yhteistä musiikkia on luvassa, kunhan molemmat omilta sooloprojekteiltaan ehtivät.

Kesän ensimmäiset keikat osoittavat Chisulle itselleenkin, mihin muutosprosessi on hänet tähän mennessä vienyt. Mantrana itselleen hän on pitänyt lausetta: let’s keep it fun eli pidetään kaikki hauskana. Matka on kuitenkin vielä kesken.

– On väistämätöntä, että muutos tulee. Vaikka sitä et halua, se tulee silti. Elämä on muutosta.

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka. Tervetuloa mukaan.

Jacob Hashimoto palaa Turkuun huhtikuussa. Taiteilijan töitä on esillä huhtikuusta alkaen Tuomiokirkkotorin laidalla sijaitsevassa Makasiini Contemporaryssa.

Viimeksi Hashimoton taidetta nähtiin Suomessa ja Turussa kesällä 2017. Tuolloin newyorkilaistaiteilija rikkoi Wäinö Aaltosen museon kävijäennätyksen. Installaatioita kävi WAMissa katsomassa yli 80 000 näyttelyvierasta.

Kaikki Makasiini Contemporaryyn tulevat teokset ovat uusia, eikä niitä ole aikaisemmin ollut esillä missään.

– Pääsaliin tulee uniikkiteoksia. Niiden lisäksi gallerian studioon tulee esille ensimmäistä kertaa Suomessa nähtävää leijoihin pohjautuvaa grafiikkaa, joita myydään kolmen kappaleen sarjoissa, kertoo Makasiini Contemporaryn galleristi Frej Forsblom Turun kaupungin tiedotteessa.

Näyttely avataan 12.4. ja se jatkuu 20.6. asti.

Jussi-gaalassa palkitaan illalla ansioituneita kotimaisia elokuvatekijöitä. Eniten ehdokkuuksi keräsivät Juice ja Hölmö nuori sydän. Juice sai kahdeksan ehdokkuutta ja Hölmö nuori sydän kuusi.

Kotimainen elokuva keräsi jälleen viime vuonna miljoonayleisöt. Teatterikatsojia kertyi 1,9 miljoonaa.

Jussi-gaalassa julkistetaan tänään myös uuden palkintokategorian voittaja. Uusi palkinto on Nordisk Film -säätiön myöntämä tunnustuspalkinto, jonka arvo on 20 000 euroa. Palkinto on arvokkain elokuva-alan palkinto Suomessa. Tunnustus myönnetään elokuvantekijälle, joka on edistänyt kotimaista elokuvaa ja nostanut sen tasoa.

Palkintoraatiin kuuluvat ohjaaja Zaida Bergroth ja leikkaaja Harri Ylönen. Jussi-palkitut Bergroth ja Ylönen näkevät palkinnon tärkeänä motivoijana.

– Palkinto nostaa alan arvostusta myös muiden silmissä. Kunnianosoitus ja raha voivat rohkaista ja kannustaa tekijöitä, sanoo Ylönen.

Lisää riskejä

Bergroth muistuttaa, että moni elokuva-ammattilainen elää epävarmuudessa.

– Kun katselee kollegoita ja taiteilijapoloja, niin huomaa, että 20 000 euroa on valtava summa. Me elämme usein apurahoilla. Projekteja tehdessä ei voi tietää, että saako rahoitusta ja meneekö projekti läpi.

Kannustuspalkinto antaa Bergrothin mielestä mahdollisuuden keskittyä työhön. Ohjaaja toivoo palkinnon myös antavan mahdollisuuden riskinottamiseen.

Palkinnonsaaja voi olla kuka tahansa kameran takaa tai edestä. Tekijän piti olla mukana viime vuonna teatterilevityksen saaneessa fiktio- tai dokumenttielokuvassa.

Me too vaikuttaa

Viime vuonna Jussi-gaalassa nousi esiin elokuva-alaa ravistellut Me too -liike. Häirintään puuttumisella ja tasa-arvon peräänkuuluttamisella on pitkät jäljet, uskoo Bergroth.

– Ihmiset ovat nyt niin paljon valppaampia ja tietoisempia, että paluuta entiseen ei ole. Muutokset voivat tapahtua hitaasti, mutta on rohkaisevaa ja hienoa, että taaksepäin ei mennä.

Bergroth ja Ylönen ovat mukana tämän vuoden odotetuissa elokuvissa. Ylönen on leikannut Dome Karukosen ensimmäisen Hollywood-elokuvan Tolkienin, joka saa ensi-iltansa toukokuussa. Bergrothin ohjaama elokuva Maria Åkerblomista ja suomalaisesta lahkosta saapuu teattereihin syksyllä.

Vuoden Sarjakuva-Finlandian on saanut Sisaret 1918 -sarjakuva-albumi. Albumilla on 11 tekijää. Palkitut ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Reetta Laitinen, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.

Palkinto jaetaan perjantaina Tampereella Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla. Valinnan teki valokuvaaja Meeri Koutaniemi.

Palkintosumma on 5 000 euroa.

Reetta Laitisen toimittamassa Sisaret 1918 -sarjakuva-albumissa kymmenen sarjakuvapiirtäjänaista tulkitsee kymmenen naisen tai lapsen kokemuksia vuoden 1918 tapahtumista. Tositarinat ovat peräisin Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta.

Teoksen on kustantanut Arktinen Banaani.

Sarjakuva-albumissa on kokemuksia sekä punaisten että valkoisten puolelta eri puolilta Suomea. Kaikki ovat kokeneet sodan omalla tavallaan: rintamalla, vankileirissä, sairaanhoitajana tai silminnäkijänä.

"Koskettava ja taidokas"

Meeri Koutaniemi sanoo, että tämä on äärimmäisen tärkeä näkökulma, joka on liian usein peitetty, vähätelty tai unohdettu.

– Koskettava ja taidokas teos on kunnianosoitus naisten läpikulkemalle taistelulle ja historian kuvan moninaistamiselle.

Taiteilijat perehtyivät teosta varten muistelmiin, lähdemateriaaleihin, aikakauteen ja historiallisiin yksityiskohtiin.

– Tulkinnoissa on käytetty taiteellista vapautta, mutta ne kunnioittavat silti alkuperäisten kertojien autenttisia kokemuksia.

Sarjakuva-Finlandiaa on myönnetty vuodesta 2007 kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tehdystä ansiokkaasta sarjakuva-albumista. Vuonna 2019 ehdolla oli 61 sarjakuva-albumia, joista nelihenkinen esiraati valitsi kymmenen finalistia.

Viime vuonna palkinnon saivat Kaisa ja Christoffer Leka.

Lue lisää:

Sarjakuva-Finlandian kärkikymmenikkö selvillä

Kaisa ja Christoffer Leka polkivat huiman matkan Amerikan halki ja yöpyivät teltassa – Teos voitti Sarjakuva-Finlandian

Kotimaisen elokuvan merkittävimmät palkinnot, Jussi-patsaat, on jaettu Helsingin Kaapelitehtaalla. Vuoden parhaan elokuvan palkinnon voitti Aleksi Salmenperän ohjaama Tyhjiö. Parhaan naispääosan Jussin sai Oona Airola elokuvasta Oma maa. Hannu-Pekka Björkman puolestaan pokkasi parhaan miespääosan palkinnon roolistaan Ihmisen osa -elokuvassa

Jusseista päättää Filmiaura, jonka jäsenet toimivat monissa eri tehtävissä elokuva-alalla.

Yle seurasi Jussi-gaalaa hetki hetkeltä. Ennen itse juhlatilaisuutta paikalle saapuvia vieraita haastatteli kulttuuritoimittaja Jonni Aromaa.

Hetki hetkeltä seuranta:

Ohjaaja Aleksi Salmenperä ja leikkaaja Samu Heikkilä ovat voittaneet Nordisk Film -palkinnon. Tyhjiö-elokuvan parissa työskennellyt kaksikko sai tunnustuksen tekemästään työstä kotimaisen elokuvakulttuurin edistämiseksi..

Nordisk Film -palkinto jaettiin tänään ensimmäistä kertaa Suomessa. 20 000 euron arvoisesta palkinnosta tuli heti Suomen suurin elokuva-alan palkinto.

Alun perin Tanskasta kotoisin oleva palkinto on levinnyt Suomen lisäksi Norjaan, missä se on jaettu vuodesta 2015 lähtien. Sen on vuosien saatossa voittanut muun muassa tanskalaisohjaaja Lars von Trier.

Vuosittain jaettavan palkinnon voittajan valitsee riippumaton, elokuvatekijöistä koostuva tuomaristo. Tänä vuonna suomalaisen tuomariston puheenjohtajana toimi elokuvatuottaja Miia Haavisto.

Lue myös:

Uusi palkinto Jussi-gaalassa rohkaisee riskinottamiseen – 20 000 euron palkintosumma tulee tarpeeseen

Jussi-palkinnot jaettiin tänään Helsingin Kaapelitehtaalla. Illan kuningas oli Tyhjiö, joka voitti parhaan elokuvan Jussin lisäksi kaksi muuta pystiä. Juice Leskisen elämästä kertova Juice keräsi niin ikään 3 Jussia.

Oma maa ja dokumenttielokuva Yrittäjä saivat kumpikin kaksi Jussia.

Pitkästä urasta myönnettävän Betonijussin sai tänä vuonna näyttelijä Hannele Lauri.

Katso tästä kaikki tämän vuoden Jussi-voittajat

Paras elokuva: Tyhjiö

Paras ohjaus: Aleksi Salmenperä – Tyhjiö

Paras naispääosa: Oona Airola – Oma maa

Paras miespääosa: Hannu-Pekka Björkman – Ihmisen osa

Paras naissivuosa: Satu Tuuli Karhu – Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Paras miessivuosa: Paavo Kinnunen – Suomen hauskin mies

Paras käsikirjoitus: Kirsikka Saari – Hölmö nuori sydän

Paras kuvaus: Aarne Tapola – Juice

Paras musiikki: Sanna Salmenkallio - Yrittäjä

Paras äänisuunnittelu: Tuomas Klaavo – Tyhjiö

Paras leikkaus: Samu Heikkilä - Tyhjiö

Paras lavastussuunnittelu: Antti Nikkinen – Oma maa

Paras pukusuunnittelu: Susse Roos – Juice

Paras maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen – Juice

Paras dokumenttielokuva: Yrittäjä – ohjaaja Virpi Suutari, tuottajat Joonas Berghäll ja Satu Majava

Paras lyhytelokuva: Star Shaped Scar – ohjaajat Virva Kunttu ja Vuokko Kunttu

Betonijussi: Hannele Lauri

Käsitys kivikauden suomalaisten ruokavaliosta monipuolistuu tutkimus tutkimukselta. Ihmisten hengenpidin eivät olleetkaan vain hylkeet, niin kuin on pitkään ajateltu, vaan täällä pyydystettiin oletettua roimemmin kalaa, kertoi alkuvuonna julkaistu tutkimus.

Nyt ruokalistalle on tullut myös odottamattoman varhaista viljaa eli ohraa ja vehnää.

Kuoppakeraamisen kulttuurin harjoittajat eivät olleet enää pelkästään metsästäjä-keräilijöitä, vaan he osasivat myös jo viljellä maata, osoittaa Helsingin yliopiston arkeologinen tutkimus, jossa oli mukana myös ruotsalaisia kollegoja.

Vanhin Suomen alueelta löytynyt viljanjyvä on ohraa Ahvenanmaalta. Jyvällä on ikää viisi tuhatta vuotta, kertoo arkeologian tohtorikoulutettava Santeri Vanhanen.

Palanut todiste löytyi yli sata vuotta sitten

Viljanviljelyn alkua jäljittäessään Vanhanen päätyi Ahvenanmaan Jettböleen, jonka kuoppakeraamiselta asuinpaikalta on tehty paljon ja myös poikkeuksellisia löytöjä vuosituhansien takaisesta elämästä.

– Sieltä oli jo 1900-luvun alun varhaisissa kaivauksissa löytynyt jyvä. Se oli pienessä putkilossa. Se osoittautui tutkimuksissamme Suomen vanhimmaksi jyväksi, Vanhanen kertoo.

Jettbölen maaperän tekee arkeologisesti erityiseksi sen kalkki. Siksi siellä on säilynyt eloperäistä ainesta, jonka Suomen yleensä hapan maaperä armotta hävittää, ellei pinta ole palanut. Luurankolöytö on ainutlaatuinen.

Suomen vanhimmalle jyvälle oli kuitenkin onni päätyä nuotioon, sillä hiiltymättä jyvä ei välttämättä olisi osannut kertoa ikäänsä. Kasvinjäänteet eivät säily kalkkipitoisessa maassa paremmin kuin happamassa, ehkä jopa huonommin, Vanhanen kertoo.

Tutkimuksessa oli maanäytteitä myös muualta. Niistä löytyi hieman nuorempia jyviä. Radiohiiliajoitus pystyy määrittelemään tuhansia vuosia vanhan jyvän iän muutaman sadan vuoden tarkkuudella.

Muuttajat loivat yhteisen kulttuurin

Santeri Vanhanen uskoo, että kuoppakeraaminen kulttuuri syntyi, kun kolme erilaista kulttuuria kohtasi nykyisen Tukholman seudulla, Mälarenin laaksossa.

– Suppilopikarikulttuuri levisi Keski-Euroopasta ja toi maanviljelyksen Etelä-Skandinaviaan. Pohjoisessa oli liuskekulttuureja, joilla ei ollut lainkaan keramiikkaa. Suomesta tai Baltiasta tuli kampakeraaminen kulttuuri, jolla oli eläinfiguureja eli selvästi uskomusmaailma, joka liittyi eläimiin.

Kaikki tutkijat eivät usko kuoppakeraamisen kulttuurin syntyneen näin, mutta Vanhasen mukaan perusteet ovat erittäin hyvät. Löydetyt esineet ovat hybridejä näistä kolmesta, hän perustelee.

Suppilopikarikeraamikot pystyivät varmasti tekemään leipää uusillakin asuinseuduillaan; heillähän oli mukanaan muun muassa jauhinkiviä, Vanhanen sanoo. Muuttoliike toi kokonaisen kulttuurisen paketin, josta ruoka oli tärkeä osa, hän lisää.

– Tietynlaiset saviastiatkin liittyvät tosi paljon siihen, mitä he söivät ja joivat.

Mikä juurrutti viljelyn koko uuteen kulttuuriin? Ehkä se pääteltiin hyväksi jutuksi, kun oli päästy maistamaan leipää tai olutta. Tai ehkä siitä tuli liimaa, joka sitoi porukkaa yhteen.

Vanhanen ja hänen kollegansa pitävät mahdollisena, että väestö jatkoi kasvien viljelyä, vaikka oli pääosin erikoistunut pyyntiin, koska viljelyllä oli yhteisölle sosiaalista merkitystä.

Viljelyn oppimiseen ei riittänyt ahaa-elämys

Ajatus hyvä, entä toteutus – kuinka viljelemistä oppivat ne, joille se oli aivan uutta?

– Aikaisemmin on puhuttu paljon, että maanviljelys olisi voinut levitä ideana. Joku kävi vaikka jossakin kylässä ja näki toisten viljelevän, vastaa Santeri Vanhanen.

Jyvän matka leiväksi vie kuitenkin niin paljon aikaa ja vaatii niin monenlaista työtä, että vaikea on kuvitella viljelyn omaksumisen siirtyneen ahaa-elämyksenä.

– Tanskalaistutkija Lasse Sørensen on tullut antropologisten tutkimusten perusteella siihen tulokseen, että viljelyn oppiminen vaatii tiivistä kanssakäymistä. Arkeologinen esineistö kertoo, että Mälarenin laaksossa oli sellaista, Vanhanen sanoo.

Tuttua vehnää vielä 1800-luvulla

Pelkkien jyvien perusteella on vaikea sanoa, millaista vehnää ensimmäisissä pellontapaisissa kasvoi, mutta Vanhanen arvioi, että se oli todennäköisesti pölkkyvehnää.

Se on jyviltään pientä ja tähkältään lyhyttä vehnää, jonka satoisa pitkätähkäinen vehnä syrjäytti Suomen pelloilta 1800-luvulla.

Halla on tullut pohjoisen maanviljelijöille tutuksi, mutta esihistoriallisena aikana ilmasto oli ensimmäisten viljelijöiden puolella. Muun muassa vesipähkinöiden kuoret kertovat ilmaston olleen nykyistä lämpimämpi.

– Keskilämpötila oli korkein noin vuonna 4000 ennen ajanlaskun alkua ja alkoi sitten hiljalleen laskea. Kesälämpötilat olivat noin asteen korkeampia kuin nykyään.

Keskilämpötilan erona aste on olennainen, etenkin osuessaan juuri kasvukaudelle.

Maanviljelys keksittiin viljavaksi tai hedelmälliseksi puolikuuksi nimitetyllä alueella Lähi-idässä noin 11 000 vuotta sitten. Eurooppaan taito lähti levittäytymään muuttajien mukana Anatoliasta, nykyisestä Turkista.

Keski-Eurooppaan maanviljelys ylsi noin 7 500 vuotta sitten, mutta sinne se sitten jäikin melko pitkäksi aikaa ennen kuin levisi Tanskaan ja Etelä-Ruotsiin, Santeri Vanhanen kertoo.

Ruotsin varhaisimmat viljanjyvälöydöt ovat hieman vajaan kuuden vuosituhannen ikäisiä ja Ahvenanmaan nyt siis viiden tuhannen vuoden takaa.

Metsästys ja kalastus säilyivät tärkeinä

Manner-Suomen viljanjyvälöydöt ovat vanhimmillaankin vasta pronssikauden alkupuolelta. Ajanlaskumme alkuun oli tuhat tai puolitoista tuhatta vuotta. Nuo löydöt eivät kuitenkaan ole koko totuus Manner-Suomen maanviljelyksestä.

– On joitakin varhaisempiankin todisteita. Joitakin yksittäisiä siitepölylöytöjä. Muutama vuosi sitten löytyi maidon jäänteitä nuorakeraamisen kulttuurin astioista, eli silloin on ollut ainakin kotieläimiä, Santeri Vanhanen kertoo.

Keski-Euroopasta on toisaalta todisteita, joiden perusteella viljanviljely väheni nuorakeraamisella ajalla. Virostakaan ei ole löytynyt kuin yksi viljanjyvä.

Suomeen nuorakeraaminen kulttuuri levisi noin vuonna 2800 e. a. a. Se on huonosti tunnettua aikaa, mutta silloin on ehkä voinut tulla Suomeen maanviljelyä, Vanhanen puntaroi. Vakiintumisen hän uskoo kuitenkin tapahtuneen vasta pronssikaudella tai kenties vähän aiemmin.

– Pyynti on kuitenkin ollut tosi tärkeää tosi pitkään. Vielä 1900-luvullakin pyynti oli Sisä-Suomessa todella merkittävää, Vanhanen sanoo.

Uusia menetelmiä, uutta tietoa

Ruokaa varten on tarvittu astioita, ja tutkimusmenetelmien kehittyminen auttaa etsimään ruoan jälkiä saviastioiden kappaleista. Eläimistä jää rasva-aineita, mutta jää niitä viljastakin.

– Lipidianalyysiä voisi käyttää. Menetelmät ovat kyllä tällä hetkellä tarkempia eläinrasvojen erottelemiseksi, mutta käsittääkseni niitä kehitetään niin, että niillä voisi tulevaisuudessa havaita myös kasvilajeja, Vanhanen sanoo.

Ja jos astioista löytyy ruoan palaneita karstoja, niitä voisi tutkia mikroskoopilla, hän lisää.

Suomen vanhin viljanjyvä on siis ohraa. Se vie väistämättä ajatukset olueen. Kuoppakeraamisen kulttuurin oluenpanosta ei ole todisteita – toistaiseksi. Sen selvittämiseksi olisi muutamia menetelmiä, Vanhanen kertoo.

– Jos ohranjyvät ovat itäneet, siitä jää selvä merkki jyvään. Sirkkalehti jättää painanteen. Jos sellaisia löytyy paljon, se on hyvä merkki mallastamisesta.

Alkoholin jäljille voidaan päästä myös kemiallisella menetelmällä, joka saattaa paljastaa käymistuotteen keramiikka-astiasta.

– Yksi keino on myös etsiä karstoista siitepölyä. Jos on tehty esimerkiksi simaa, niin silloin löytyy paljon erilaisia kukkakasvien siitepölyjä ja voidaan ajatella, että on käytetty hunajaa.

Kysymykseen, missä vaiheessa ensimmäiset oluet on Suomessa kumottu, Vanhanen voi vastata vain arvaamalla.

– Luulen, että heti, kun viljaa on ollut käytettävissä. Mutta miten näitä voi tieteellisesti todistaa, niin se on tietysti eri asia.

Hän muistuttaa, että alkoholia syntyy käyttämällä myös luonnonkasveista.

Entä leipää? Päästiinkö sitä syömään vasta, kun oli ohraa ja vehnää, vai olisiko luonnonkasveista voinut tehdä leipäjauhoja?

Vanhanen kertoo pohtineensa sitä ja saaneensa vastauksen, että se olisi vaatinut ainakin jonkinlaisia isoja heinäkasveja, jotta leipä olisi pysynyt kasassa. Heinäkasvejahan ohra ja vehnäkin ovat.

Kun viljaa sitten oli käytössä, sen merkit ovat tutkijoille selvät, Santeri Vanhanen kertoo.

– Jos on paikka, jossa on viljelty, niin kyllä niitä jyviä löytyy. He tekivät eri paikoissa samanlaisia asioita, joten niistä jäivät samanlaiset jäljet. Jyviä löytyy hyvin usein samoista paikoista ja aika usein saman verrankin.

Englanninkielinen tutkimus on luettavissa Nature Scientific Reports -lehdestä.

Miksi ei ikinä puhuta suureen ääneen, jos tavallinen, perinteisesti tuotettu viini on tylsä tai maistuu teolliselta, ravintoloitsija Nicolas Thieulon ihmettelee.

– Vaan kun alkuviinissä on jokin pielessä, moitteet yhdistetään aina juuri sen valmistustapaan! Thieulon pohtii etelähelsinkiläisessä bistrossaan, Baskeri & Bassossa.

Ravintoloitsijan mielestä niin sanotut alkuviinit ovat Suomessa edelleen lapsipuolen asemassa, vaikka niillä voisi olla potentiaalia jopa craft beer -oluiden kaltaiseen suosioon.

Tässä jutussa kerrotaan, mitä alkuviini tarkoittaa, minkälainen tulevaisuus tällä juomatrendillä voi olla, ja miksi alkuviinien herättämät tunteet ovat leimahtaneet ilmiriidoiksi.

Alkuviinit ovat vastaveto tutuille massatuotetuille viineille. Ne ovat keränneet muutamien vuosien ajan kiinnostusta sekä ympäristötietoisten kuluttajien että uteliaiden viiniharrastajien keskuudessa, maailmalla ja Suomessa.

Mitä minulla oikein on viinilasissani?

Hapettunut. Tallimainen. Olkimainen. Samea.

Maku- ja näköaistimukset alkuviinistä vaihtelevat, mutta yhtä kaikki ne kielivät "natural wineksikin" kutsuttujen juomien valmistustavasta.

Alkuviiniä tehdessä luomurypäleiden mehun käymisprosessia ei kiihdytetä esimerkiksi teollisella hiivalla tai lisätyllä sokerilla. Rypäleen kuoren hiiva saa riittää. Rikkiä käytetään mahdollisimman vähän edes viinin säilömiseen, eikä viiniä suodateta pullotusvaiheessa.

Vastaveto massatuotantoisille viineille alkoi Ranskasta ja on jatkunut muissa pitkään viiniä viljelleissä maissa. Pikkutarkkaa määritelmää tai sertifiointia ei alkuviinille ole saatu aikaiseksi.

– Suomen Alkossa päädyimme nimittämään natural wineja alkuviineiksi, koska ensimmäinen käännös, "luonnonviini", kuulosti liikaa vain luomulta, kuvailee Taina Vilkuna. Hän on yksi harvoista suomalaisista, joka on suorittanut syvällisestä viinin tuntemuksesta todistavan Master of Wine -tutkinnon.

Toiset kypsyttävät viiniä käsintehdyissä saviruukuissa, jotka he hautaavat viileään maahan. Toiset altistavat käymistilassa olevan viinin auringonvalolle viemällä sen suurissa lasisäiliöissä ulos. "Alku" sopii alkukantaisuutta tavoittelevalle suuntaukselle.

Laatikollinen saman tuottajan pulloja kantaa yhteistä tuotenimeä. Mutta jokaisen pullon viini voi maultaan poiketa viereisestä: yksi on tavoitellun raikas ja toinen ei. Tähän vaihteluun eivät perinteisten viinien kuluttajat ole tottuneet.

Nicolas Thieulonin mielestä alkuviini erottuu selkeimmin muista viineistä "rypälellisyydellään". Alkoholi tulee alkuviinin jälkimaussa vähemmän esiin ja maussa on enemmän vivahteita kuin teollisissa viineissä, ravintoloitsija luonnehtii.

Käsintehdystä muodikasta

Alkuviinien historia Suomessa on miltei yhtä lyhyt kuin muuallakin. 2000-luvun lopulla alkuviinejä alkoi pilkahdella listoilla länsimaisten suurkaupunkien muodikkaissa ruokaloissa: Brooklyn, Itä-Lontoo, Kööpenhamina.

Artisaanijuomista ja luonnonmukaisista lähiruoista oli tulossa sivistynyttä ja coolia. Osa reissaavista suomalaisista tutustui viinien uusiin virtauksiin.

Ranskassa alkuviinien valmistaminen oli saanut merkittävän alkusysäyksen jo 1980-luvun alussa, kun kemiallisesti tehostettuun ja tasapäistävään tuotantoon kyllästyneet viinintuntijat aloittivat valmistuksen omien oppiensa mukaan. Toiminta kuitenkin pysyi pitkään pienen piirin lajina.

Suomessa alkuviinien maahantuojat eivät ensin saaneet edes kutsuja ravintoloihin maistattamaan tuotteitaan sisäänostajille. Kasvu ilmiöksi edellytti sommelierien ja pienten ravintoloiden omistajien innostumista.

Baskeri & Basso avautui syksyllä 2015 ja esitteli asiakkailleen satojen alkuviinien valikoiman. Ravintoloitsija Nicolas Thieulon oli halunnut ottaa riskin hurahdettuaan "vin natureleihin" nizzalaisen viinikauppiaan Olivier Labarden opissa.

Nyt Helsingin useat alkuviinejä tarjoavat ravintolat ja viinibaarit elävät samassa rytmissä maailman metropolien kanssa, mutta sisempänä Suomea villitys on monelle vieras.

– Tilanne on ihan sama muissakin maissa! Alkon tuoteviestintäpäällikkö Taina Vilkuna huudahtaa.

Intoilu alkuviineistä keskittyy muutamiin kaupunkeihin, hän jatkaa, ja ilmiö on huomattavasti todellista kokoaan näkyvämpi. Edulliset perusviinit muodostavat valtaosan kulutuksesta.

Niin, alkuviinejä tosiaan saa Alkosta, vaikka valikoimaan otetut tuotteet ovatkin mauiltaan turvallisesta päästä - eivätkä siis maistu "hamsterihäkille". Myyjät kuitenkin pyrkivät huolehtimaan, ettei liian persoonallista viiniä eksy ostoskoriin täysin vahingossa.

– Alkuviinit otetaan puheeksi kaikkien kanssa, jos vain mahdollista. Eli, kun myyjä huomaa asiakkaan tarttuneen juuri alkuviiniin, myyjä avaa ystävällisen keskustelun kiinnostavasta tuotteesta, asiakasta valistaakseen, Vilkuna kertoo

Olipa ostoksilla sitten perehtynyt hifistelijä tai varmojen valintojen viininystävä, häneltä voi löytyä kiperiäkin näkemyksiä alkuviineistä.

"Epämääräinen huijaus" vai tehotuotannon vastavoima?

Vähiten viinin ystävä kaipaa epäonnistunutta juomaa, josta ei maista sen vuosikertaa, ei rypälelajia eikä viinialuetta, jossa se on tehty.

Aikakauslehti Spectator Lifen viinikolumnisti moittii alkuviinejä varsin hienostunein sanankääntein. Alkuviinien kannattajia on nimittäin pilkattu kultiksi ja koko innostusta moitittu "vähäpätöisten viinintuottajien haaveiluksi", joka rahastaa viallisilla tuotteilla.

Eräs maailman vaikutusvaltaisimmista viinikriitikoista, Robert Parker, on nimittänyt alkuviinejä "epämääräiseksi huijaukseksi".

Kun ennakoitava tasalaatuisuus ja sertifiointi puuttuvat, kriitikoiden mielestä on hullua, että kuluttajat ja ravintolat joutuvat luottamaan ainoastaan valmistajien sanaan tuotteiden alkuviiniydestä.

Teknologiavastaiseksi moitittujen alkuviinin tuottajien on sanottu vähättelevän tieteen saavutuksia, jotka ovat kuitenkin mahdollistaneet kansainvälisen menestyksen muun muassa ranskalaiselle viinituotannolle.

Alkuviinin kannattajat vastaavat arvostelijoilleen samoin teesein, joista koko luonnonmukainen suuntaus sai alkunsa. Viininviljely ei vastaa nykyään etiketeistä tuttua idyllistä näkymää: viinitarhoissa käytetään runsaasti tuholaismyrkkyjä ja lannoitteita, ja viinin valmistusvaiheessa käytetään huomattava määrä erilaisia lisäaineita.

Nicolas Thieulon on samaa mieltä alkuviinin kriitikoiden kanssa siitä, että liian usein melko aloittelevat tekijät myyvät tuotteita, jotka ovat varsin epämääräisessä kunnossa.

– Mutta on järjetöntä vastustaa alkuviinejä tai perinteisiä viinejä, sillä huonosti tehty viini on huonoa riippumatta siitä, kumpaa lajia se edustaa. Tekotavalla ei ole arvoa, jos viini ei ole kunnossa.

Ylen haastattelemat kotimaiset toimijat eivät halunneet nimetä ketään tunnettuja alkuviinien vastustajia Suomesta.

Jonkinlaisesta kytevästä vastarinnasta kuulemma kertoo kuitenkin se, että netissä julkaistut kriittiset puheenvuorot saavat viinitoimijoiden some-ympyröissä välillä varsin runsaasti jakajia.

Matkalla luomuruoan ja pienpanimo-oluiden rinnalle

Nykyihmistä kiinnostaa terveys, ja ilmastonmuutos vaikuttaa ajatteluun: halutaan olla vastuullisia. Kaikki, mikä saa meidät tuntemaan, että teemme vähemmän pahaa ympäristölle, kerää suosiota. Niin myös alkuviinit.

Ei siis ihme, että suuretkin viinintuottajat haluavat trendistä osansa ja ovat tuoneet valikoimiinsa vähintään alkuviinihtäviä juomia.

Alkuperäisiä alkuviineilijöitä, eli pienten viljelyalojen ja pienten tuotantomäärien tekijöitä, kismittää, että isot tuottajat tulevat hyödyntämään alkuviinien saamaa nostetta. Heidän mielestään suuremmissa tuotantomäärissä laatu kärsii, koska isot viljelykset käyttävät myrkkyjä ja isoissa viinitehtaissa käymisprosessiin puututaan kemikaalein.

Mutta voisiko ympäristötietoisuus kuitenkin vakiinnuttaa alkuviinit nykyistä suuremmaksi osaksi myös suomalaisten juomatottumuksia? Onhan luomuruoastakin tullut merkittävä lokero ravinnossamme, vaikkei se ei olekaan syössyt ei-luomua vallasta.

Ainakaan Taina Vilkuna, Master of Wine, ei ennusta pikaista kuolemaa alkuviineille. Ja ravintoloitsija Nicolas Thieulon menee vielä pidemmälle.

Hän muistuttaa, että suomalaisilla on jo voimakkaasti erilaisia mielipiteitä oluesta. Ei siksi, että moni olisi asiantuntija vaan siksi, että olemme olutkansaa. Samanlaista kirjoa hän toivoo suhtautumisessa viiniin.

– Jengille on itsestäänselvää, että oluiden maailmassa on olemassa paljon mielenkiintoisempia oluita kuin karhut ja koffit. Esimerkiksi pienpanimoilla. Mutta viinimaailmassa jumittaa edelleen ajatus siitä, että klassiset tuotteet ovat parempia. Odottakaa vain, kun tämä käsitys murtuu.

Juttua varten on lisäksi haastateltu 22.-23.3. järjestettävän Helsinki Natural Wine 2019 -tapahtuman järjestäjää, viinialan sekatyömiestä Samuli Pasasta, viinituottaja Sebastien Riffault'ta sekä viinitukkuri ja ravintolayrittäjä Henri Bäckmania.

Jutun kommentointimahdollisuus on avoinna klo 22.00 saakka. Tervetuloa mukaan.

Lue myös:

Natural-viinien sanastoa (Viinilehti)

Alkuviini valmistetaan ikiaikaisin keinoin (Alko)

Luonnonviini yllättää ammattilaisenkin (Yle Kuningaskuluttaja)

Has wine gone bad? (The Guardian)

France Tries to Define Natural Wine (Wine Spectator)

Analyysi: Kaipaatko nollaprosenttiseen juhlajuomaasi potkua vai riittääkö makuelämys?

Tutkijat: Outo ruoka lisää tasa-arvoa

Minun Virollani on hyvä sydän. Minun Virossani on kaikilla ihmisillä vapaus rakastaa ja olla erilainen. Minun Vironi on suvaitseva. Elä ja anna toistenkin elää.

Tällaisia käsinkirjoitettuja viestejä lukee plakaateissa, joita Kõigi Eesti - eli Kaikkien Viro -liikkeeseen liittyneet ihmiset pitävät kädessään. Facebook-ryhmä on kasvanut ripeässä tahdissa ja se tuntuu olevan menestystarina etenkin urbaania ja kansainvälistä elämää viettävien tallinnalaisten keskuudessa.

– Tallinna on ydinaluettamme, mutta haluamme tietenkin tavoittaa koko Viron Tarttoa ja Narvaa myöten. Kun aloitimme viime viikolla, meitä oli kolmenkymmenen hengen ydinryhmä, nyt meitä on jo 26 000 ihmistä. Tämä kaikki on vasta alkua, Kõigi Eestin perustajiin kuuluva journalisti, Estonian World -julkaisun päätoimittaja Silver Tambur kertoo Yle Uutisille.

Aitoa kansalaisvaikuttamista

Kõigi Eestissä on mukana lukuisia virolaisia kulttuurivaikuttajia, taiteilijoita ja muusikoita, kuten Trad. Attack! -yhtyeestä tunnettu Sandra Vabarna, Ewert and The Two Dragonsin Ewert Sundja, tubettaja Victoria Villig, festivaalijohtaja Helen Sildna, tutkija-kirjailija Rein Raud, Miekkailija-elokuvassa esiintynyt näyttelijä Märt Avandi sekä korusuunnittelija Tanel Veenre. Myös Viron entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves kehui äskettäin Kõigi Eestiä Twitterissä "aidosta kansalaisvaikuttamisen mallista".

Silver Tamburin mukaan ruohonjuuritason liikkeen pääasiallisena tavoitteena on alleviivata positiivisuutta.

– Meitä virolaisia yhdistää positiivisuus, ei negatiivisuus. Viimeisten kuuden, seitsemän vuoden aikana olemme nähneet Virossa kuten muissakin eurooppalaisissa valtioissa sekä Pohjois-Amerikassa paljon populistisia valheita ja valeuutisia. Kaikki tällainen luo vihaa yhteiskunnan sisälle. Viro on pieni maa ja meidän pitäisi pyrkiä siihen, että kaikki voisivat olla täällä iloisia ja hyvinvoivia ihonväristään, kielestään tai taustoistaan huolimatta.

Tambur korostaa, että kyse on arvoista, joihin Viro on sitoutunut neljännessä perustuslaissaan, joka tuli voimaan vuonna 1992.

– Siinä sanotaan suoraan, ettei ketään saa syrjiä ja että kaikki ovat yhtäläisiä lain edessä. Ne asiat joita ajamme, eivät ole vastikään keksittyjä vaan niillä on pitkä historia. Sanomamme ydin on yhdistää ihmisiä ja olla puoluepolitiikan yläpuolella.

Vähemmän rakentavaa retoriikkaa

Oikeistopopulistinen Viron konservatiivinen kansanpuolue EKRE pärjäsi hyvin Viron taannoisissa parlamenttivaaleissa, ja vaalien lopputuloksella on ollut vaikutusta myös Kõigi Eesti -liikkeen syntymiseen.

– Täytyy ottaa huomioon, että EKRE on iso puolue. Siihen kuuluu todella mukavia ihmisiä, jotka ovat huolissaan Viron tulevaisuudesta. Myös puolueen ohjelmassa on joitakin erittäin hyviä ideoita. Tässä on selkeä ero: ei minulla ole mitään EKREä vastaan puolueena, mutta kyse on retoriikasta, jota jotkut sen johtajat suoltavat, Silver Tambur toteaa.

Hänen mukaansa EKREn johtotason "ikävä kommentointi" on ollut jo vuosikausia vähemmän rakentavaa. Tambur mainitsee nimeltä Mart Helmen ja Martin Helmen sekä Jaak Madisonin, jotka kaikki kuuluvat puolueen ydinjoukkoihin.

– He ovat laukoneet maahanmuuttajista, Viron venäläisestä vähemmistöstä ja esimerkiksi sinkkunaisista ikäviä asioita jo vuodesta 2013 lähtien. Me vastustamme tällaista retoriikkaa ja haluamme tähän muutosta – tällainen puhe ei hyödytä Viroa tai virolaisia millään tavalla. Päinvastoin, se luo ihmisten välille eripuraa, vihaa ja epäluottamusta.

Kõigi Eesti -ryhmän vastapainoksi Facebookiin on syntynyt yli 6000 seuraajan Eestlaste Eesti- eli Virolaisten Viro -ryhmä, joka omien sanojensa mukaan puolustaa virolaista kulttuuria, traditioita ja kieltä globaalissa maailmassa.

Ryhmä kertoo seuraavansa "raskain sydämin", kuinka julkinen keskustelu Virossa lähenee hysteriaa ja kuinka kansallisia konservatiivisia arvoja viljeleviä ihmisiä leimataan ekstremisteiksi. Ryhmän mukaan myös Viron maaseutu on jätetty oman onnensa nojaan, menestyvien kaupunkien kustannuksella.

Sekä Kõigi Eesti että Eestlaste Eesti käyttävät visuaalisena symbolinaan pelkistettyä graafista sydäntä. Jälkimmäisen sydämeen on upotettu Viron lipun värit.

Maahanmuuton vaikeus

Maahanmuutto, jota Kõigi Eesti -liike myös puolustaa, on ollut EU-Virolle kivulias aihe, ja siihen suhtaudutaan historiallisten syiden eli neuvostovallan takia huomattavasti negatiivisemmin kuin Länsi-Euroopassa. Viron neuvostotasavaltaa yritettiin usean vuosikymmenen ajan venäläistää oikein urakalla, ja 1980-luvun lopulla piskuisessa Virossa asui jo lähes puoli miljoonaa venäläistä. Virolaisten määrä oli tuolloin vajaa miljoona.

– Viroa ovat valloittaneet vuosisatojen saatossa useat eri tahot ja virolaisten DNA:han on jäänyt tästä jälki – pelko tuntematonta kohtaan. Olen itse asunut Lontoossa kymmenen vuotta enkä pelkää maahanmuuttajia, koska tiedän että pohjimmiltaan me kaikki haluamme elämältä samoja asioita. Mutta sellaiset virolaiset, jotka eivät ole asuneet ulkomailla tai matkustaneet paljoa, eivät oikein tiedä, mitä odottaa, Silver Tambur pohtii.

Myös esimerkiksi Ruotsin suurkaupunkien lähiöiden ongelmilla on ollut vaikutusta virolaisten asenteisiin.

– Populistit ja valeuutisalustat julkaisevat Virossa säännöllisesti juttuja Ruotsista. Jos Tukholmassa on mellakka annetaan vaikutelma, että kyseessä olisi jokapäiväinen tapahtuma. Maahanmuuton hyödyistä ruotsalaiselle yhteiskunnalle ei kerrota yhtään mitään. Olen kuullut muutamien virolaisten poliitikkojen sanovan että katsokaa, Ruotsissa ja Ranskassa on meneillään sisällissota. Jotkut jopa uskovat tällaiseen, Silver Tambur toteaa.

Virossa työskentelee tällä hetkellä paljon ulkomaalaisia it-asiantuntijoita ja Tallinna on kukoistava start up -yritysten keskittymä. Ammattitaitoista työvoimaa on jo tullut niin EU:n alueelta, USA:sta, Japanista, Kiinasta kuin Afrikastakin, mutta sitä tarvitaan lisää.

– Jos Viro saa vihamielisen maan maineen, tänne ei ole mahdollista houkutella uusia ihmisiä. Lopulta tällä on vaikutusta koko Viroon, myös EKREn äänestäjiin ja ihmisiin jotka sanovat, että Viro on vain virolaisia varten. Meidän pitää istua alas ja kohdata tämä asia.

Silver Tamburin mukaan Viro on kuitenkin pohjimmiltaan ollut aina suvaitsevainen maa.

– 1930-luvulla Viro oli ensimmäinen valtio, joka takasi juutalaisille kulttuurisen autonomian. Jos katsoo taaksepäin, kukaan ei voi väittää, etteivätkö virolaiset olisi suvaitsevaisia – kyllä he ovat.

Huippusuositun M/S Romantic -sarjan kolmannessa jaksossa seurataan varsinaista perheidylliä. 15-vuotias Annika Viita on juuri osallistunut laivan leikkimieliseen kykykilpailuun tanssahtelemalla eksoottisesti Jenni Vartiaisen musiikin tahtiin, mutta voitto menee harmittavasti sivu suun. Ruokapöydässä Annika on kiukkuinen ja turhautunut, mikä purkautuu kipakkana sanailuna.

– Annat sä nyt mun VITTU hetken olla! tummanpunaiseen huppariin ja verkkosukkahousuihin pukeutunut Annika raivoaa äidilleen, samalla kun muita pöydässäolijoita nolottaa ja ehkä hieman ärsyttääkin: taasko toi meuhkaa.

Vilma Ilmatar Sippolan tulkitsema Annika on lapsuutensa hetki sitten ohittanut, aikuisuutta haparoiden lähestyvä teini-ikäinen par excellence: herkkä ja monitahoinen, toisinaan epälooginen ja raivostuttavakin persoona, jonka mielentilat ailahtelevat nanosekunnissa toisesta äärilaidasta toiseen.

– On kiinnostavaa näytellä teiniä, joka ei ole lukinnut tunteitaan, vaan näyttää ne avoimesti. Tosin välillä ajattelin Vilmana, että Annika hei, apua, älä nyt noin tee, toi on ihan kauheeta, Sippola nauraa.

Aatteen paloa

Pitkänhuiskea ja vilkkaasti elehtivä Sippola on ennen M/S Romanticia ehtinyt jo näyttelemään muun muassa Ihan sama -nuortensarjassa (2014) sekä Antti J. Jokisen Pahan kukat -elokuvassa (2016).

M/S Romanticin suosio suuren yleisön keskuudessa on yllättänyt Sippolan, ainakin jossakin määrin.

– On ollut hämmentävää, että ihmiset ovat tunnistaneet minut kadulla. On tultu sanomaan, että hei, olen nähnyt sut laivalla. Ensin olen ollut että mitä ihmettä ja vasta sitten tajunnut, mistä on kyse. M/S Romantic on siisti juttu, koska siinä on tekemisen intoa, kuten Jani Volasen ja Tommi Korpelan muissakin produktioissa, Sippola sanoo.

Sippola viljelee mielellään sanapareja "taiteen palo" ja "aatteen palo", koska niillä on hänelle ja hänen omalle kuplalleen merkitystä. Sippola tulee taiteilijaperheestä ja teatterimaailma on tullut hänelle tutuksi jo pikkulapsesta lähtien. Teatteriharrastuksen hän aloitti kuusi vuotiaana.

– Minulle aatteen palo merkitsee sitä, että uskaltaa nousta barrikadeille, ei pelkää muodostaa mielipidettä ja sanoa sitä ääneen. Minulle se konkretisoituu teatterilavalla, tällä hetkellä Laajasalon opistossa näyttelemistä opiskeleva Sippola julistaa.

Ennen Laajasaloa Sippola kävi Kallion ilmaisutaidon erityislukion ja hän on ollut viisi vuotta mukana myös Q-teatterin Nuorten teatterissa. Vapun tienoilla teatterilaisilla on tapana hoilottaa kovaan ääneen taistolaislauluja.

– Minusta on tärkeää olla poliittinen. Toivon, että voisin kokea yhteiskuntajärjestelmän, jossa tasa-arvo todella toteutuu. Ihmishistoriassa sellaista ei ole vielä toistaiseksi nähty.

Tieto lisää tuskaa

Tulevissa eduskuntavaaleissa Sippola luonnollisestikin äänestää ja houkuttelee muitakin tekemään samoin. Haastattelupäivänä hän oli lukenut kolumnin jossa painotettiin, ettei demokraattinen järjestelmä toimi, koska mikään ei kuitenkaan muutu.

– Koko juttu alkoi harmittaa. Olen tulevaisuuden suhteen toiveikas. Uskon, että näiden vaalien jälkeen on mahdollista, että asiat muuttuvat, ja että meillä olisi sellainen eduskunta, joka oikeasti tajuaa, että nyt pitää toimia. Toivoisin, ettei tähdättäisi jatkuvaan kasvuun eikä siihen, että rikkaat tulisivat koko ajan rikkaammiksi.

Sippolan mielestä äänestysikärajan voisi huoletta laskea kuuteentoista.

– Varmaan se tosin laskisi kokonaisäänestysprosenttia: omat kaverini kyllä äänestäisivät, mutta epäilen, että moni vähemmän valveutunut nuori jättäisi äänestämättä. Ymmärrän mistä äänestämättömyys johtuu: ihmiset eivät halua olla tietoisia asioista, jotka ovat pielessä, koska tieto lisää tuskaa.

Tieto on lisännyt tuskaa myös Sippolan kohdalla ja viime viikon perjantaina hän osallistui tuhansien muiden opiskelijoiden ja koululaisten vanavedessä nuorten ilmastomarssiin.

– Rakastan sitä tunnetta, kun voi yhdessä huutaa yhteisen asian puolesta, se on voimauttavaa. Oli myös jotenkin huvittavaa, että kun marssimme pankin ohitse, ihmiset vilkuttelivat meille että hei, täällä me jatketaan tätä markkinatalouttamme, mutta marssikaa te vaan siellä kadulla.

Nuorten ilmastomarssien kohdalla on puhuttu sukupolvikokemuksesta ja samalla ehkä myös syyllistetty edellisiä sukupolvia, jotka ovat lennelleet huolettomasti taivaankantta pitkin ja tuhlanneet holtittomasti maapallon luonnonvaroja. Kun Sippolalta kysyy edellisten sukupolvien vastuusta maapallon nykytilasta, hän aprikoi ja huokaa syvään.

– Myös edelliset sukupolvet ovat yrittäneet tehdä asioita oikein, mutta sanoja on ollut enemmän kuin tekoja. Ihminen on loppujen lopuksi eläin, joka ei pysty katsomaan omaa nenäänsä pidemmälle. Pelkään pahoin, että oma sukupolvenikin päätyy tällaiseen mielentilaan, kun asuntolainat ja perhe painavat päälle. Ymmärrän kyllä, että oma koti ja oma pieni maailma tuntuvat siltä kaikkein läheisimmältä asialta. Niitä on myös helppoa ja turvallista hahmottaa.

Elitistinen teatterimaailma

Viime vuonna Vilma Ilmatar Sippola osallistui nuorten Murros-teatterifestivaalille Tampereella. Siellä hän loi ystäviensä kanssa kymmenen kohdan manifestin, jonka teeseistä yksi kuuluu, että teatterin on tultava lähemmäksi ihmistä.

– Teatterimaailma ei saisi olla liian korkeakulttuurinen, eikä siellä saisi kaupata seitsemän euron graavilohileipiä, tuollainen on ärsyttävää, Sippola paumauttaa.

Hänen mielestään kotimaista teatteria vaivaa ainakin jossain määrin elitismi.

– On harmillisen yleistä, että teatteri on läheinen yli nelikymppisille, keskiluokkaisille kulttuurinharrastajille ja alan ammattilaisille. Teatteriesitysten pitäisi olla lähempänä ihmisten arkea, samaan tapaan kuin vaikka bändien keikat baareissa.

Sippolan omana toiveena on antaa ääni sellaisille ihmisille, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet paitsioon.

– Mietin, olisiko minulla oikeutta mennä tekemään teatteria esimerkiksi saamelaisten pariin? Olisiko se jotenkin liian arroganttia?

Anteeksipyytelevä nainen

Vilma Ilmatar Sippola on pohtinut usein naisen roolia muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa: kärjistetyimmillän naisen pitää edelleen esittää ihanaa, tuntui se sitten kuinka kamalalta tahansa. Muistumia tällaisesta tulee etenkin yläasteen ajoilta.

– Olen ollut sellainen oman tieni kulkija ja huumorintajuni on usein leimattu oudoksi. Yläasteelaiset tyttökaverini olivat sitä mieltä, että poikaystävää et tuolla meiningillä saa. Ihan kuin se muka olisi ollut joku tavoitteeni!

Sippolan mielestä liiallinen toisen miellyttäminen on pahasta, etenkin kasvavalle ihmiselle.

– Jos haluaa miellyttää muita, unohtaa nopeasti omat tunteensa ja se satuttaa. Sukupuoliroolit rajoittavat ihmisiä liiaksi: eihän sitä aikuisenakaan uskalla katsoa maailmaa avoimin silmin tai olla luova, jos pyytelee koko ajan anteeksi.

Yläastevaiheessa alkaa usein myös seksuaalinen häirintä.

– Metoo-kampanjan spotlight voisi hyvinkin kohdistua yläasteelle. Sinne ajoittuva monet ensimmäiset ahdistelukokemukset, ilman että ihmiset edes tajuavat sitä – tai eivät välttämättä uskalla ymmärtää, mistä on ollut kyse. Lukioikäisenä olen ollut useammin kuin kerran tilanteissa, joissa olen kokenut seksuaalista häirintää.

Astetta vakavampaan tilanteeseen Sippola joutui pari vuotta sitten lukion kakkosristeilyllä, joka poiki myös kohutun yleisönosastokirjoituksen Helsingin Sanomiin.

– Oli järkyttävää nähdä, kuinka paljon seksuaalista häirintää siellä laivalla oli. Oma tarinani ei lehteen päätynyt, mulla ei ollut tuolloin tarpeeksi ballseja – tai oikeastaan pillua – kertoa sitä. Joku yritti iskeä ja kun koetin lähteä pois, alkoi hän ahdistella fyysisesti ja oli myös väkivaltainen. Siellä tapahtui hirveästi tuonkaltaisia asioita. Myös vartijat olivat epäkohteliaita: niiden viesti oli että ystäväni paita on liian matalalla.

Viime aikoina Suomessa on herätty myös netin kautta tapahtuvaan seksuaaliseen häirintään ja groomingiin, jossa aikuinen houkuttelee tyttöjä ja poikia seksuaalisiin tarkoituksiinsa.

– Olen saanut itsekin sellaisia viestejä, että haluatko tavata ja lähetä kuvia. Se että lapsia lähestytään tuolla tavalla on sairautta, siinä ei edes haluta ymmärtää kasvavan ihmismielen herkkyyttä, Sippola sanoo.

Flippaavat roolit

Mutta palataanpa vielä hetkeksi sille toiselle laivalle. 15-vuotiaan Annikan elämään tuntuu kuuluvan lähinnä viinanhimoa, seksuaalista ahdistelua ja ei mistään mitään ymmärtäviä aikuisia ihmisiä. Tuollaistako on tuonikäisen elämä Suomessa vuonna 2019?

– Onhan se lähellä tuollaista. Kun ryhdyin rakentamaan Annikan roolia, minulle tuli mieleen juuri tämä anteeksipyytelevä ihmistyyppi, joka on kuitenkin muuttunut, ja se muutos tapahtuu tuonikäisillä yleensä hirveän nopeasti. Annika on vasta äskettäin huomannut että vitsi, mä olen bilequeen ja oppinut myös käyttämään seksuaalisuuttaan saadakseen mitä tahtoo. Hän on herkkä luonne, mutta yrittää piilottaa herkkyytensä seikkailun kustannuksella.

Myös Annika joutuu laivalla seksuaalisen häirinnän kohteeksi: umpihumalainen mieshenkilö tarraa kiinni hänen toiseen rintaansa.

– Annika järkyttyy, muttei uskalla näyttää sitä ulospäin. Asiaa jää kuitenkin mietityttämään, ja Annika hakeutuu samanikäisen Kaapon seuraan.

Kun tarkastellaan kahden nuoren, Annikan ja Kaapon suhdetta M/S Romanticissa, huomionarvoista on, että Annika on primus motor kun taas Kaapo seuraa mukana flegmaattisena ja passiivisena.

– Ne roolit flippaavat. Jos tämä juttu olisi tullut 30 vuotta sitten niin olisi luultavaa, että Annika olisi poika ja Kaapo tyttö, Vilma Ilmatar Sippola huomauttaa.

Ehkä muutosta on ilmassa.

Jussi Makkosen puhe on harkittua ja soljuvaa. Supliikin lisäksi sellistin tunnistettavaa tyyliä on heittäytyvä asenne, jossa on mukana ripaus materialismia.

Jotkut katsoivat vinoon, kun taiteilija 2010-luvun taitteessa muovasi Jean Sibeliuksen musiikkia omiin tarpeisiinsa.

– Taiteilijaystävät rohkaisivat minua tyyliin, ettet ikinä tule saamaan lupaa Sibeliuksen perikunnalta edes näiden sello-piano-sovitusten tekemiseen. Ajatushan oli aika vallankumouksellinen, Makkonen myöntää.

Niin vain Finlandia, Valse triste ja muut orkesteriteokset soivat sellolla ja pianolla soitettuina levyillä ja konserteissa.

– Yhteistyö Sibeliuksen perheen kanssa on ollut todella hyvää kaikki nämä vuodet, Makkonen kertoo.

Lapset lumoutuvat tarinoista ja klassisesta musiikista

Äänilevyjä sisältävät kuvakirjat, multimediakonsertit ja populaarimusiikin perinteestä ammentavat musiikkivideot ovat osa Makkosen ja pianisti Nazig Azezianin brändiä.

Se brändi kantaa mantereiden halki Aasiaan ja Amerikkoihin saakka.

– Meksikossa viisivuotias tyttö tuli maan toiselta laidalta saakka konserttiimme, kun hän oli katsonut musiikkivideoitamme Youtubesta. Konsertin jälkeen hän osti Soiva metsä -kirjan ja pyysi siihen nimikirjoituksemme. Maailma on niin jännä nykyään, kun kaikki on lähellä, Makkonen hämmästelee.

Lapset ovat Makkosen kohdeyleisö. Suomessa hän on esiintynyt yli puolelle miljoonalle koululaiselle tämän vuosikymmenen aikana. Valtava keikkamäärä tuli mahdolliseksi, kun Konserttikeskus tarttui Makkosen ideaan Sibelius- ja Oskar Merikanto -aiheisista koulukonserteista.

– En löytänyt klassisen musiikin puolelta esikuvia tällaisesta kouluja ja päiväkoteja kiertävästä taiteilijasta. Ideat ovat omiani.

Tärkein oivallus on tarinallisuus. Makkosen mukaan lapset lumoutuvat klassisen musiikin äärelle, kun teemoja kuljetetaan myös kerrottuina tarinoina. Moni alakoululainen on saanut ensikosketuksensa Sibeliuksen musiikkiin ja hänen elämäänsä säveltäjänä Makkosen kertomana.

– Kokeilemalla piti oppia, että mikä toimii, ja miten konsertti kasvaa yhteiseksi kokemukseksi.

Brändi ei ole keinotekoinen imago

Jo vuosikymmenen alussa määrätietoisesti itseään brändännyt Makkonen oli aikaansa edellä. Teema on polttava aihe taideoppilaitoksissa tänä päivänä.

Osittaiset tuottamisen taidot, joista puhuttiin jo 1980-luvulla, eivät yksinkertaisesti enää riitä. Toisaalta tilanteeseen sopii kliseinen lause: kaikki lähtee omasta itsestä.

– Pitää ymmärtää, mikä siinä omassa tekemisessä on arvokasta yleisölle. Brändityö on syvällisempää, merkityksellisempää ja integroituneempaa siihen taiteelliseen toimintaan tänä päivänä, toteaa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian dekaani Kaarlo Hilden.

Viime kädessä kysymys on työllistymisestä. Musiikkimaailma on täynnä paikkaansa hakevia freelance-muusikoita, jotka eivät työllisty tai haluakaan työllistyä orkestereihin tai opettajiksi.

Vaikka vahva brändi helpottaa työllistymistä vapaalla kentällä, Hilden muistuttaa, ettei kysymys saa olla keinotekoisesta imagon luomisesta.

– Brändääminen on pikemminkin sitä, että työstää vastauksia kysymyksiin, kuten miksi haluan olla muusikko, miksi haluan tehdä musiikkia, kenelle haluan tehdä sitä. Lopulta kysymys on myös esimerkiksi viestinnästä ja tuottamisesta, mutta ne ovat pintaraapaisuja sen jälkeen, kun pohjatyö näiden kysymysten kanssa on tehty.

Brändäämistä pidetään yhä tärkeämpänä osana muusikkoutta.

– Se on ollut aina olennainen osa alaa, mutta vaatimukset ovat tiivistyneet viime vuosina, kun kilpailu on kiristynyt, Hilden toteaa.

Suomalainen musiikki ja kulttuuri kiinnostavat Yhdysvalloissa

Makkonen ja Azezian saivat tunnustusta työstään viimeksi viime viikolla, kun Konserttikeskus palkitsi heidät 3 000 euron Inkku-palkinnolla.

Parhaillaan kaksikko aloittelee kiertuetta Yhdysvalloissa. Takataskussa on pisin mahdollinen kolmen vuoden työlupa.

Nyt alkaneella kuukauden mittaisella reissulla luvassa on esimerkiksi koulukonsertteja San Diegossa ja Kaliforniassa. Esiintyvätpä Makkonen ja Azezian myös kouluttajana kalifornialaisessa yliopistossa.

– Kerromme siitä, kuinka kohtaamme lapset ja nuoret taidemusiikin kautta. Se kiinnostaa siellä kovasti. Yhdysvallat on valtava mahdollisuuksien maa.

Lukuisilla vierailuilla Atlantin takana Makkoselle on käynyt selväksi, että hänen luottosäveltäjänsä Jean Sibelius on amerikkalaisille harvinaisen tärkeä hahmo.

– Sibeliushan valittiin siellä aikoinaan merkittävimmäksi koskaan eläneeksi säveltäjäksi. Ihmiset ovat tavattoman innostuneita Sibeliuksesta ja suomalaisesta musiikista ylipäänsä.

Mutta kuinka Makkonen itse jaksaa työskennellä Sibeliuksen musiikin äärellä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen?

– Sibelius on ollut avain näkemään, kuinka valtavan rikas Suomen kulttuuri on, ja miten upea kulttuurihistoria on omissa lapsuusmaisemissani Pohjois-Karjalassa, Pielisellä ja Kolilla ja Lieksassa.

M/S Romantic -sarja osuu suomalaisuuden kipeään hermoon (HS 24.2.)

Ylen risteilysarja osuu suomalaisten nauruhermoon: "Tähän on liian helppo samaistua!” (IL 6.3.)

Ylen uudesta sarjasta tuli yllättäen valtava tv-sensaatio – ohjelmaa kutsutaan parhaaksi viihteeksi aikoihin: Jokainen ruotsinlaivalla käynyt voi samaistua (IS 6.3.)

Siinä vain muutamia esimerkkejä otsikoista, joita TV1:llä ja Areenassa nähtävä, Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittama tv-sarja on kerännyt suomalaisissa verkkolehdissä.

Ensimmäisen jakson ensiesitys TV1:llä keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa, tähän sunnuntaihin mennessä ensimmäistä jaksoa on katsottu Areenassa yli 750 000 kertaa. Sarjasta on kirjoitettu kymmenittäin lehtijuttuja ja keskustelupalstoilta löytyy sadoittain kommentteja, joissa pohditaan sarjaan liittyviä salaliittoteorioita (esim. IL 23.3.).

Yksi sarjan näyttelijöistä Hannu-Pekka Björkman kuvaili Puoli Seitsemän -ohjelmalle, ettei tällaista suosiota osattu ennalta odottaa. Samoin sarjassa nähtävä Vilma Ilmatar Sippola on – ainakin jossain määrin – yllättynyt sarjan suosiosta suuren yleisön keskuudessa.

– On ollut hämmentävää, että ihmiset ovat tunnistaneet minut kadulla. On tultu sanomaan, että hei, olen nähnyt sut laivalla. Ensin olen ollut että mitä ihmettä ja vasta sitten tajunnut, mistä on kyse, Sippola sanoi Ylen sunnuntaina julkaistussa haastattelussa.

Hardwick: Jokainen näyttelijä pitää siitä ihmisestä, jota hän näyttelee

Muun muassa tv-sarjojensa Sisko ja sen veli, Tankki täyteen ja Pakanamaan kartta kautta suomalaisen televisioviihteen legendaksi noussut Neil Hardwick valotti omaa näkemystään M/S Romanticin suosion salaisuudesta lauantaina julkaisemassaan Facebook-kirjoituksessa:

Yksi syy, miksi M/S Romantic on niin tärkeä suomalainen komedia (kyllä, se on komedia) on se, että jokainen näyttelijä pitää siitä ihmisestä, jota hän näyttelee. Tämä on minusta harvinaista kotimaisessa komediassa, jossa perinteellisesti pilkataan ja ivataan. Romanticissa pilkka ja iva loistavat poissaolollaan. Jopa Santeri Kinnusen hahmo - joka on periaatteessa aivan hirviö - näytellään lämpimästi ja jopa rakkaudella. (Se ei ole muuten helppoa. Tehkää perässä jos niin luulette.) Kuitenkin moni kritisoi sarjaa juuri sen perusteella, että se pilkkaa ja nöyryttää tuttuja suomalaisia hahmoja. Olisiko se niin, että katsoja olettaa, että totta kai jos on tarkoitus nauraa niin pakko on nauraa jollekulle, eli pilkata, nauraa jonkun kustannuksella? Niin jopa Jukka Kajava kirjoitti Tankki täyteen-sarjasta, että tässä nauretaan höhlille. (Neljänteen uusintakierrokseen mennessä Jukka oli muuttanut mieltään.) Ja minä nimenomaan pyrin rakastamaan henkilöitäni. M/S Romantic pääsee pois siitä Putous-umpikujasta, jossa komiikka on hahmossa tai karikatyyrissä, ja tarjoaa meille komiikkaa, joka sijaitsee hahmojen välillä, niiden vuorovaikutuksessa. Se on komiikkaa aikuisille.

Mikä on mielestäsi M/S Romanticin suosion salaisuus? Vai eikö koko sarja kiinnosta? Jutun keskusteluosio on avoinna kello 22:een saakka.

Lue lisää:

M/S Romantic Yle Areenassa

19-vuotias M/S Romantic-tähti Vilma Ilmatar Sippola vastustaa teatterimaailman elitismiä: "Siellä ei saisi olla kaupan seitsemän euron graavilohileipiä"

Vuorokausi merellä M/S Romanticin hengessä – tapasimme 800 risteilyn miehen ja pariskunnan, joka on nähnyt Leif Lindemanin 277 kertaa

M/S Romantic -sarjan suursuosio yllätti näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin täysin: "Pitää olla spesiaalia, ja siitähän tuli spesiaalia"

Sex and drugs and rock 'n' roll. Kliseinen lausahdus kiteytyy kasarihevibändi Mötley Crüessa. Los Angelesista lähtöisin oleva yhtye on tunnettu viinan, huumeiden ja seksin huuruisesta rokkarimeiningistä ehkä paremmin kuin mikään muu bändi.

Suoratoistopalvelu Netflixissä julkaistiin perjantaina elokuva The Dirt - Törkytehdas, joka kertoo Nikki Sixxin, Tommy Leen, Vince Neilin ja Mick Marsin muodostaman bändin tarinan. Elokuva pohjautuu 18 vuotta sitten julkaistuun samannimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut Neil Strauss bändin jäsenten avustuksella.

Elokuva jakautuu kahteen osaan. Alussa käydään läpi bändin nopea nousu maailmanmaineeseen ja se, kuinka bändiläisten elämä muuttuu rahan ja suosion myötä törkeäksi sikailuksi. Viina virtaa, huumeita vedetään, hotellihuoneita tuhotaan ja seksiä harrastetaan naisten kanssa aina kun mahdollista.

Käänteentekevä kohta on se, kun viinanhakureissulla Hanoi Rocks -yhtyeen rumpali Razzle kuolee auto-onnettomuudessa. Elokuvassa ei nähdä muita suomalaisyhtyeen jäseniä.

Loppuosassa elokuvaa Mötley Crüen pakka alkaa hajota. Laulaja Vince Neil järkyttyy tyttärensä kuolemasta ja päätyy jättämään bändin. Nikki Sixx puolestaan kamppailee heroiiniriippuvuuden kanssa ja käy lähellä kuolemaa. Lopulta bändi palaa yhteen.

Naiset vain seksiobjekteina

Jackass-ohjelman luoneen Jeff Tremainen ohjaama The Dirt on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Arvioissa elokuvaa on kehuttu viihdyttäväksi, mutta lähinnä se on lytätty latteaksi.

The New York Timesin arviossa elokuvaa mollataan huonoista peruukeista ja siitä, kuinka lavastus on yhtä vakuuttavaa kuin 80-luvun bileet vakuutusyhtiön konttorissa.

Variety puolestaan kritisoi ohutta käsikirjoitusta, jonka vuoksi elokuvassa ei päästä juuri pintaa syvemmälle.

Kritiikkiä on tullut myös siitä, kuinka naiset kuvataan elokuvassa. Digital Spy nostaa esiin sen, että naiset ovat leffassa vain mielisteleviä bändäreitä, hulluja tyttöystäviä, nalkuttavia vaimoja tai lastaan hyljeksiviä äitejä. Julkaisu muistuttaa, että naiset näytetään lähinnä seksiobjekteina, mikä ei #metoo-kampanjan jälkeisessä ajassa tunnu oikealta.

"Elokuva nauratti ja itketti"

Kasarihevistä innoituksensa saanut laulaja Olli Herman piti Mötley Crüe -elokuvaa viihdyttävänä, jonka parissa sai nauraa ja itkeä. Hän oli jopa yllättynyt siitä, että sekoilemista oli kirjaan verrattuna yllättävän vähän.

– Tarina oli hienosti kirjoitettu, koska se keskittyi nelikon veljeyteen eikä rahalla, viinalla, huumeilla tai naisilla mässäilyyn.

Viihdyttävimpinä kohtauksina muusikko piti sitä, kun Ozzy Osbourne sekoilee, tai sitä, kun Nikki Sixx pyytää käytöstään anteeksi Tommy Leeltä.

– Tulee hykerryttävästi mieleen bändissä olemisen kemiat. Se on sellaista puolin ja toisin rakkaudella vittuilua, laulaja nauraa.

Olli Herman kertoo itkeneensä kohdassa, jossa näytetään, kun Vince Neilin tytär Skylar kuolee syöpään. Laulajan pysäytti myös kohtaus, jossa Hanoi Rocksin rumpali Razzle kuolee auto-onnettomuudessa Vincen syliin.

– Kyllä se suomalaisena ja Hanoi Rocksin uraa seuranneena kosketti, kun vielä tietää, minkälainen vaikutus tapahtumalla oikeasti oli kaikkeen muuhun.

Elokuvan käsikirjoittajat ovat sanoneet, että he eivät ole halunneet glorifioida sex and drugs and rock 'n' roll -klisettä. Olli Hermanin mielestä siinä ei elokuvassa onnistuttu, sillä Mötley Crüen kohdalla ihannoinnilta ei voi välttyä.

– Bändin olemassaolo ja musa on juuri sitä. Miksi sitä kääntäisi jotenkin muuten?

"Sekoilua on edelleen"

Olli Herman ei pidä törkyistä bändimeininkiä mitenkään ihailtavana. Siinä ei hänen mielestään ole mitään hienoa.

– Siivoton käytös ei tee kenestäkään sen siistimpää tyyppiä. Elokuvassakin sanotaan, että se olisi voinut käydä kenelle tahansa, mutta se kävi meille. Se on huono yhdistelmä, kun on addiktiiviset persoonat ja herkät ihmiset ja jumalaton määrä rahaa. Kyllähän siinä lähtee lavasta kenellä tahansa.

Nykyään päihteiden käytön ja naisten kaatamisen ihaileminen ei ole enää hyväksyttävää, kuten se oli 1980-luvulla. Olli Herman kuitenkin kertoo, että samanlaista meininkiä on edelleen olemassa.

– Olen kuullut ja nähnytkin. On sitä ihan yhtä paljon joka paikassa. Sitä ei vaan enää nykyään glorifioida samalla tavalla.

Laulajan mielestä sekoilu on kääntynyt itseään vastaan.

– Se tehtiin niin yli tuohon maailman aikaan 80-luvulla. Siitä tuli klisee. Siinä vaiheessa, kun rokkitähdet alkoivat sammuilemaan lavalle ja tekemään huonoja keikkoja, se alkoi olla yleisön epäkunnioitusta. Itse menen aina palvelemaan yleisöä. Nykypäivänä huono keikka päätyy heti videona YouTubeen. Kuka sellaista haluaa? Ei kukaan.

Olli Herman myöntää, että on itsekin elänyt rokkitähden elämää. Nykyisin hän yrittää pitää elämänsä tasapainossa.

– Jokainen varmaan kokee elämänsä aikana omat ylilyöntinsä. Kyllä sekavia aikoja on kaikilla ollut, mutta ei Mötley Crüen mittakaavassa lähellekään. Mulle tärkeintä on ollut musan tekeminen ja lavalla esiintyminen. Oheissekoilu on jäänyt hyvin paljon vähemmälle.

Vuoden 2018 Lause-Finlandia palkinto on myönnetty tamperelaiselle kirjailijalle Tuija Välipakalle.

Palkinto jaettiin maanantaina Vihtorin kirjamessuilla Tampereella.

Lause on Kotimaan uutisia, kotimaan tisusia.

Välipakan lause on otsikko hänen runoteoksestaan Uutisia! (Siltala 2018). Lauseen valitsi kirjailija ja toimittaja Jussi Lähde.

– Välipakan runon väliotsikoinnit sisältävät julman osuvan kritiikin journalismin tämän hetken tilasta. Median huutaessa valeuutisten säädyttömyyttä se sortuu itse yhä useammin myymään itseään omasta säädyllisyydestään tinkien, Lähde perustelee palkintoa.

Muina ehdokkaina vuoden 2018 Lause-Finlandian saajiksi olivat kirjailijat Rafael ja Jörn Donner yhdessä suomentaja Laura Jänisniemen kanssa, Kari Hotakainen ja Minna Rytisalo.

Aiemmat Lause-Finlandia -voittajat ovat:

2011 Petri Tamminen ”Danny tuli Vääksyyn.”
2012 Jari Tervo _”Minut kihlattiin kehdossa.”
2013 Pertti Jarla ”Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa.”
2014 Hanna Jensen ”Isä eli hyvän kuoleman.”
2015 Juha Hurme ”Aimo oli laittanut aamiaiseksi kasvisruokaa ja pekonia.”
2016 Kari Hotakainen ”Varokaa heikkoja.”
2017 Sture Lindholm ”Ainakin yksi kansanedustajista päätyi Dragsvikin harjun joukkohautaan.”_

Tänä vuonna jälleen jaettavasta Suomen taideakatemian kuvataidepalkinnosta kisaa kolme taiteilijaa. Ehdolla ovat kuvataiteilija Alma Heikkilä, kuvanveistäjä Aaron Heino ja kuvanveistäjä Kim Simonsson.

Palkinto jaetaan joka toinen vuosi, ja se on suuruudeltaan 25 000 euroa. Palkintoon kuuluu myös oikeus pitää näyttely Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa ja näyttelykirjan julkaiseminen.

Palkinto myönnetään taiteilijalle, joka on parhaassa luomisvireessä ja jonka teoksilla on kansainvälistä kiinnostavuutta. Voittaja saa 25 000 euron rahapalkinnon ja oikeuden pitää näyttelyn EMMAssa ensi vuonna. Näyttelystä tehdään myös näyttelykirja.

Palkinnon saaja julkistetaan EMMAssa 14. toukokuuta.

Edellisen palkinnon sai kuvataiteilija Outi Pieski. Vuonna 2015 palkittiin Camilla Vuorenmaa ja ensimmäisen palkinnon laatuaan vuonna 2013 sai Tuomas A. Laitinen.

Palkinto on rahallisesti yksi suurimmista kuvataiteelle myönnettävistä palkinnoista Suomessa. Tämän hetken suurin suomalainen kuvataidepalkinto Ars Fennica on suuruudeltaan 40 000 euroa Kuvataiteilijat voivat saada myös Suomen Kulttuurirahaston palkinnon, joka on suuruudeltaan 30 000 euroa.

Lue myös:

Yle Kultakuume: Sienet puhuvat kuvataiteilija Alma Heikkilän taiteessa

Kun perheeseen syntyi erityislapsi, Kim Simonsson tajusi olevansa itsekeskeinen

"Minun taidettani katsellaan vielä 1 800 miljoonan vuoden päästä" – kivenveistäjille materiaalivalinta on olennainen kysymys

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka.