Helsingin keskustakirjaston Oodin suosiosta on pian mustaa valkoisella. Kansalaistorilla kohoava näyttävä tila avautui yleisölle 5. joulukuuta 2018. Vajaat neljä kuukautta myöhemmin, tiistaina 26. maaliskuuta, sen ovista astelee sisään miljoonas kävijä.

– Olen todella iloinen siitä, että Oodista on tullut kaupunkilaisten yhteinen tila. Arvioimme ennen avaamista, että Oodissa olisi noin 2,5 miljoonaa käyntiä vuosittain, Oodin johtaja Anna-maria Soininvaara iloitsee tiedotteessa.

Yleisöä osallistettiin suunnittelussa laajasti, mikä näkyy kävijävirrassa, Soininvaara arvioi.

– Ihmiset saivat mitä tilasivat ja tulevat siksi yhä uudestaan.

Miljoonas kävijä saa yllätyskassin

Oodin miljoonas kävijä voi varautua juhlallisuuksiin. Luvassa on ainakin leffalippu ja kahvitarjoilu.

– Tämä kävijä palkitaan Oodi-kangaskassillisella yllätyksiä – luvassa on ainakin liput Oodissa toimivaan Kino Reginaan sekä kahvit Fazerin kahvilassa, tiedotteessa luvataan.

Oodissa on keskimäärin 9 000 käyntiä päivässä, ja paikan päällä on tähän mennessä tehty noin 9 000 uutta kirjastokorttia. Kävijämäärä vaihtelee viikonpäivien ja päiväkohtaisten tapahtumien mukaan. Avajaispäivät 5. ja 6. joulukuuta keräsivät 55 000 käyntiä.

– On hienoa, että Oodi on lisännyt kaikkien kirjastojen näkyvyyttä ja suosiota. Oodin avautumisen jälkeen Helsingin kirjastoihin on tehty yli 2,5 miljoonaa käyntiä, kaikkien kirjastojen lukupaikat ovat täynnä aamusta iltaan, sähköisten aineistojen lataukset ovat moninkertaistuneet, ja etenkin lastenkirjojen kysyntä on voimakkaassa kasvussa joka puolella Helsinkiä, kaupungin kirjastopalveluiden johtaja Katri Vänttinen hehkuttaa.

Samalla Vänttinen kiittää asiakkaita luottamuksesta ja kärsivällisyydestä.

– Suuri suosio aiheuttaa jonotusta niin lukupaikoille kuin aineistovarauksissakin.

Oodista vilkkain kirjasto

Oodi on suunniteltu kokonaiselämykseksi, jossa elävä helsinkiläinen kaupunkilaisarki kohtaa modernin arkkitehtuurin. Oodi muodostuu kolmesta erityyppisestä ja tunnelmaltaan erilaisesta kerroksesta. Tilat ovat kaikkien vapaassa käytössä seitsemänä päivänä viikossa, aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Vuonna 2018 Suomen vilkkain yleinen kirjasto oli Espoon Ison Omenan kirjasto. Kävijöitä oli noin 1 350 000.

Suurella todennäköisyydellä Oodi ottaa tänä vuonna paikan maan vilkkaimpana kirjastona.

Arkkitehtuuristaan kiitelty Oodi sai taas kansainvälistä huomiota viime viikolla, kun BBC listasi sen yhdeksi kiinnostavimmista moderneista kirjastorakennuksista maailmassa.

Jutun kommentointi on auki klo 22.00 saakka.

Amerikkalainen kokeellisen musiikin suurmies Scott Walker on kuollut. Barokkivaikutteisella pop-musiikillaan 60-luvulla julkisuuteen noussut Walker muuntautui vuosien saatossa teini-idolista outojen äänimaisemien mestariksi. 76-vuotiaana kuolleen Walkerin poismenosta kertoi taiteilijan levy-yhtiö 4AD.

Vuonna 1943 Ohiossa syntynyt Walker sai kasteessa nimekseen Noel Scott Engel. Nimi vaihtui 60-luvun alkupuolella, kun Scott perusti lauluntekijä John Mausin ja rumpali Gary Leedsin kanssa The Walker Brothers -yhtyeen. Kaliforniaan kotiutunut kolmikko otti yhdessä käyttöönsä uuden sukunimen, vaikkeivät mitään sukua keskenään olleetkaan.

The Walker Brothers julkaisi Yhdysvalloissa muutaman albumin, mutta menestystä ei kuulunut. Kolmikko päätti lähteä hakemaan sitä Atlantin toiselta puolta, Britanniasta. 60-luvun puolivälissä Britannia oli pop-musiikin ykkösmaa The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kaltaisten yhtyeiden ansiosta. Lontooseen virtasi muusikoita ympäri maailmaa. Esimerkiksi Jimi Hendrix seurasi The Walker Brothersia Britanniaan muutamaa vuotta myöhemmin.

Kolmikon muutto Kalifornian auringosta Englannin harmauteen ei sujunut aivan ongelmitta.

– Ruskettuneet lainelautapojat tulivat Lontoon lentokentälle, jossa satoi räntää. Se oli aikamoinen kulttuurishokki ja heillä oli vaikeuksia asettua Englantiin. Eivät saaneet kunnollisia hampurilaisia, huoneet olivat kylmiä ja kaasumittareita piti olla koko ajan ruokkimassa kolikoilla, musiikkitoimittaja Jake Nyman kertoo.

Walkerin veljekset ehtivät jo katua reissuaan, kunnes muutama hitti käänsi koettelemukset voitoksi. Vuonna 1965 yhtyeen versio Make it easy on yourself -kappaleesta nousi listaykköseksi niin Briteissä kuin Kanadassa. Sitä seurasi cover-hitit My ship is coming in ja The sun ain’t gonna shine anymore.

The Walker Brothersin suosio oli tässä vaiheessa valtava. Scott Walker kertoi myöhemmin pelottavista tilanteista, joissa innostuneet fanit pyrkivät sisään pukuhuoneisiin ovista ja ikkunoista.

Yhtyeen suosio ei kuitenkaan kestänyt kauaa; hittiputki lopahti ja vuonna 1967 julkaistun kolmannen albumin jälkeen kolmikon tiet erkanivat.

"Sillä kundilla oli helkkarin hieno ääni"

Vanhan mantereen taidepiireihin mieltynyt Scott ei kaivannut yhtyeensä hajoamisen jälkeen takaisin Amerikkaan. Soolouransa alun hän rakensi vahvasti belgialaisen laulaja-lauluntekijä Jacques Brelin tuotannon pohjalle.

– Walkerin ensimmäinen suuri löytö – tai ties kuinka kauan hän sitä oli hautonut – oli Jacques Brel, jonka lauluja Scott tulkitsi todella ison määrän, Nyman kertoo.

Walkerin kolmelta ensimmäiseltä sooloalbumilta löytyy yhteensä yhdeksän Brelin kappaletta. Yksi syy Brelin löytöön oli Nyman arvion mukaan se, että belgialaismestarin lauluja oli juuri tuolloin alettu kääntää englanniksi.

– Ne on hyvin käännettyjä ja komeasti tulkittuja. Sillä kundilla oli helkkarin hieno ääni, Nyman toteaa.

Walkerin tunnistettava baritoni oli jo aiemmin kohottanut The Walker Brothersista menestykseen ja nyt kaipuuta täynnä olevasta äänestä tuli psykedeelisen sinfoniapopin kultakanta.

Walker käynnisti soolouransa rytinällä. Vuodesta 1967 vuoden 1970 loppuun mennessä mies ehti julkaista kuusi albumia.

Heti ensimmäisestä soololevystään asti Walker taiteili pop-musiikin rajoilla. Levy levyltä musiikki sai kokeellisempia piirteitä, vaikkakin levyt 1-4 ovat sovituksellisesti melko yhdenmukaisia. Ne ovat myöhemmin myös nousseet kulttiklassikoiden asemaan.

– Scottille leimallista oli tietynlainen dramaattisuus, jopa mahtipontisuus, jota suuret ja yltäkylläiset orkestroinnit vielä korostivat. Lähin vertailukohta voisi olla Dusty Springfield, Nyman kuvailee Walkerin alkupään tuotantoa.

Tällä hetkellä Spotifyssä Walkerin eniten soitettu kappale The old man's back again (Dedicated to the neo-stalinist regime) löytyy Scott 4 -albumilta ja on varmasti Walkerin tuotannosta helpoiten lähestyttävä kappale tavalliselle populaarimusiikin kuluttajalle.

Levy levyltä paremmaksi

Scott Walkerin yhä avant-gardemmaksi muuttunut musiikki ei enää 70-luvulla pärjännyt pehmeälle popille. Muutaman cover-kappaleista kyhätyn albumin jälkeen Walker laittoi soolouransa tauolle ja palasi yhteen entisten bändikavereidensa kanssa.

The Walker Brothers julkaisi 70-luvun loppupuolella kolme albumia, mutta menestystä ei enää tullut. Viimeiseksi jäänyt Nite Flights on myöhemmin noteerattu unohdettuna helmenä, joka ennusti Talking Headsin tunnetuksi tekemän taiderokin nousua.

Tässä vaiheessa Scott Walkerin oman tuotannon julkaisutahti alkoi myös hidastua. 80-luvulla hän julkaisi yhden albumin, Climate of Hunter. Seuraavaa levyä jouduttiin odottamaan 11 vuotta.

Vuonna 1995 ilmestynyt tummanpuhuva Tilt vei Walkerin yhä kauemmaksi pop-musiikista. Siitä yksitoista vuotta myöhemmin julkaistu The Drift oli vieläkin synkempi ja vieläkin kokeellisempi. Painostavan albumin teemoina oli muun muassa Elviksen kuolleena syntynyt kaksoisveli ja New Yorkin terrori-iskut.

Tiltin aloittama trilogia sai päätöksensä vuonna 2012 Bish Bosch -albumin muodossa. Nyt kokeellisuudessa oltiin edetty pisteeseen, jossa outous on totaalisen kokonaisvaltaista.

Vaikka Walkerin myöhempää tuotantoa ei voi kutsua helposti lähestyttäväksi, se on kerännyt kehuja niin yleisöltä kuin kriitikoilta.

Vuonna 2014 Walker teki yhteistyötä raskaasti junnaavaa drone-metallia soittavan Sunn O))) -yhtyeen kanssa. Kahden kokeellisen musiikin pioneerin yhteistyöstä syntyi Soused. Tätä levyä Walker kuvaili Guardianin haastattelussa lähes täydelliseksi levyksi. Hän kertoi onnistuneensa hiomaan taitojaan levy levyltä paremmaksi.

Sousedin jälkeen Walker teki kaksi soundtrackia, mutta uutta, sitä täydellistä, sooloalbumia ei enää tullut.

Muusikko Kari Peitsamon viimeaikaiset mielipiteet saivat hämeenlinnalaisen Ämyrockin järjestäjät tiputtamaan hänet ensi kesän esiintyjälistalta.

Kari Peitsamo on viime viikkojen ja kuukausien aikana muun muassa kertonut, miten ”Uuden Seelannin iskut ovat suora seuraus pakotetusta monikulttuurillisuudesta".

Festivaalin järjestäjiin kuuluva Mikko Hansson kertoo, että Ämyn organisaatiossa keskusteltiin pitkään artistin tulevaisuudesta jo aiempien mielipiteiden vuoksi. Viimeaikainen twiittailu rajat kiinni -kommentteineen oli liikaa.

Festivaali perustelee tiedotteessaan, että "Ämyrock on julistautunut syrjinnästä vapaaksi alueeksi, johon ovat tervetulleita kaikki. Tähän julistautumiseen kuuluu myös vastuu syrjinnän vastustamisesta ja siihen puuttumisesta. Siksipä koemme, että yksittäisen artistin rajaaminen pois tapahtumasta on parempi vaihtoehto, kuin hiljaa hyväksyä miljoonien ihmisten syrjiminen", kerrotaan Ämyn tiedotteessa tapahtuman verkkosivuilla.

Hansson korostaa, että Ämyrock on eettiseltä arvomaailmaltaan täysin rasismista vapaa ja erittäinen suvaitsevainen. Peitsamon tiputtaminen esiintyjälistalta oli kuitenkin vaikeaa, koska artisti on ollut vakiesiintyjä ja Ämyrockin kantava voima.

– Oikeastaan päätös tehtiin välittömästi, kun asiasta kuultiin. Tällainen toiminta ei kuulu Ämyrockin esiintyjille. Ämy on kuitenkin ollut aina aatteellinen juhla ja Kari Peitsamon lausunnot eivät edusta millään tavoin Ämyn ideologiaa.

Ämyrock on aatteellinen festivaali

Hanssonin mukaan Ämyrock on varautunut negatiivisiin kommentteihin sosiaalisessa mediassa ja on jo niitä havainnutkin.

– Suurin osa yleisöstä on kuitenkin sen kannalla, että tämä on oikea ratkaisu. Tämä on kantava linja, mitä Ämy on myös jatkossa. Jos tällaisia mielipiteitä julkisesti laukoo, täytyy meidän yhdistyksenä ja festivaalin järjestäjänä reagoida ja kantaa vastuu: yhden tiputtaminen on parempi vaihtoehto kuin hiljaa hyväksyä miljoonien ihmisten syrjiminen.

Hanssonin mukaan Ämyrock kiittää Peitsamoa menneistä vuosista. Peitsamo on jo ehtinyt toivottaa twiitissään Ämylle hyvää jatkoa.

Twitterissä Peitsamo kertoo intoilleensa ensi kesänä 45 vuotta täyttävästä Ämystä omalta kohdaltaan liian aikaisin: "Tänä vuonna en itse sinne esiintymään pääsekään. Mutta on se silti yhä aivan mahtava festari, kesän kohokohta!"

Peitsamo on esiintynyt vuodesta 1979 lähes joka vuosi Hämeenlinnan kesäperinteisiin kuuluvassa Ämyrockissa. Ensi kesän 45-vuotisjuhlafestivaaleilla esiintyvät muun muassa Paleface, Samae Koskisen Korvalääke, Pää kiinni ja Nykyaika.

Peitsamon pudottamisesta listalta kertoi ensimmäisenä Rumba.

Imatran musiikkiopisto on päättänyt luopua kokonaan musiikkopiston pääsykokeista. Tänä keväänä musiikin perusopetukseen oppilaat otetaan ensimmäistä kertaa ilmoittautumisjärjestyksessä.

Imatralla on havaittu, että oppilaiden motivaatiolla on paljon suurempi merkitys musiikkiopinnoissa menestymiseen kuin hyvillä pääsykoepisteillä.

– Haluamme madaltaa kynnystä hakeutua musiikkiopintoihin, sillä tiedämme pääsykokeen olevan kova pala monille hakijoille, kertoo Imatran musiikkiopiston apulaisrehtori Elisa Mäkelä.

Mäkelän mukaan musiikkiopiston pääsykokeet mittaavat hakijan musiikillisia valmiuksia vain hakuhetkellä.

– Jokainen lapsi ja nuori voi oppia ja edistyä omassa tahdissaan, ja meillä opiskelu etenee oppilaan mukaisesti. Tavoitteet asetetaan yhdessä opettajan kanssa, sanoo Mäkelä.

Harvinainen tapa

Suomen musiikkioppilaitosten liiton toiminnanjohtaja Timo Klemettisen mukaan vain kahdessa muussa oppilaitoksessa on aiemmin päässyt varsinaiseksi oppilaaksi ilman pääsykoetta. Vaasan musiikkiopistossa eli Kuula-opistossa on erityinen soitinstartti, jossa soitinta voi ryhmässä harjoitella lukuvuoden tai kaksi, mutta sekään ei takaa varsinaista yksilöopetuspaikkaa.

Klemettinen kertoo, että Suomen musiikkioppilaitoksissa sisäänpääsytavat ovat hyvin erilaisia. Vielä parikymmentä vuotta sitten lähes kaikissa oppilaitoksissa käytettiin esimerkiksi Kai Karman kehittämää laajaa musikaalisuustestiä.

– Nyt en tiedä yhtään musiikkioppilaitosta, jossa se olisi enää käytössä.

Nykyisin yleinen tapa on, että musiikkiopiston pääsykokeessa on rytmitehtävä, laulutehtävä ja haastattelu. Lapsen tulee esimerkiksi taputtaa opettajan taputtama rytmi mahdollisimman tarkasti. Laulutehtävässä oppilas yrittää toistaa opettajan laulaman lyhyen melodian. Haastattelun tavoitteena on saada selville lapsen oma motivaatio musiikkiharrastukseen.

Timo Klemettinenkin pohtii, miten paljon musikaalisuustestit loppujen lopuksi kertovat lapsesta. Musikaalisuus voidaan saada selville, mutta testit eivät välttämättä kerro lapsen motivaatiosta mitään.

– Lapsi voi olla vaikka kuinka musikaalinen, mutta hän saattaisikin haluta paljon mieluummin vaikka ratsastaa tai pelata jääkiekkoa. Silti hän pääsee musiikkiopistoon, kun vanhemmat ovat lapsen pääsykokeisiin vieneet. Meillä on musiikkioppilaitosten rehtoreita, jotka ovat sitä mieltä, että pääsykokeilla ei saada selville mitään – korkeintaan sen, miten aktiivisia lapsen vanhemmat ovat olleet.

Timo Klemettisen mukaan tähän sisäänpääsykysymykseen ei ole olemassa helppoja vastauksia.

– Jos kotona on laulettu, se helpottaa pääsykokeessa pärjäämistä. Toisaalta pojat saattavat olla arempia laulamaan kuin tytöt, jolloin koe saattaa suosia tyttöjä.

Kaiken kaikkiaan koko oppilaaksiotto musiikkiopistoon on Klemettisen mukaan ollut musiikkioppilaitoksissa suuren keskustelun aiheensa. Sitä on osaltaan vauhdittanut se, että hakijamäärät ovat joillakin alueilla hiljalleen pienentyneet. Tosin valtakunnallisesti hakijamääriin ei ole tullut suuria muutoksia.

Pitkään musiikkioppilaitoksiin pääsi keskimäärin puolet hakijoista. Nykyisin musiikkiopistoon pääsee jo yli 60 prosenttia hakijoista.

Timo Klemettinen uskoo, että sisäänottotavat varmasti kirjavoituvat tulevaisuudessa ja sisäänottoprosentti kasvaa.

– Jos ajatellaan tulevaisuutta, niin ihannetilanne olisi, että kaikki pääsevät harrastamaan. Se on taloudellinen kysymys. Rahat eivät varsinkaan kasvukeskuksissa riitä siihen, että kaikille halukkaille voisi antaa opetusta.

Lapsi tarvitsee tukea soittamiseen

Lappeenrannan musiikkiopisto aikoo säilyttää pääsykokeet jatkossakin, vaikkakin kaikissa soittimissa niitä ei tarvitse osallistujien vähäisen määrän vuoksi järjestää.

Pianoa lukuunottamatta useaa soitinta, kuten klarinettia, trumpettia ja kanteletta pääsee soittamaan ilman pääsykoetta. Hakijoista 70 prosenttia hyväksytään Lappeenrannan musiikkiopistoon. Hakijamäärät soitinopetukseen ovat laskeneet, koska monet harrastukset kilpailevat nykyisin lasten ajasta.

Lappeenrannan musiikkiopiston rehtori Hannele Piippo-Fair uskoo, että lapset ja vanhemmat ovat myös aiempaa lyhytjänteisempiä, mikä on huono piirre musiikinopiskelun kannalta. Soittamisen opettelu vaatii pitkäjänteisyyttä, eikä mitään tapahdu kovin nopeassa ajassa.

– Muissa lajeissa, kuten uinnissa, harjoitellaan hallilla neljä kertaa viikossa. Soittamisessa harjoittelu tapahtuu kotona. Jos mekin järjestäisimme harjoitukset neljä kertaa viikossa, kotona harjoittelua ei tarvittaisi, Piippo-Fair vertaa.

Soittoharrastus tarvitsee vanhempien tuen pitkään, ennen kuin lapsi motivoituu harjoitteluun itse ja kokee soittamiseen sisäistä paloa. Vanhemman on oltava tukena harjoittelun säännöllisyyden ja rytmin löytämisessä.

– Liian usein vanhemmat jättävät lapsensa yksin harjoittelun kanssa, Piippo-Fair harmittelee.

Juttua korjattu 27.3.2019 klo 15.09. Tekstissä luki aiemmin, että pojat saattavat olla parempia laulamaan kuin tytöt. Oikea muoto on, että pojat saattavat olla arempia laulamaan kuin tytöt.

Lasten- ja nuorten kirjallisuuden, kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnot jaetaan jälleen marraskuussa 2019.

Voittajista päättävät muusikko ja näyttelijä Olavi Uusivirta (lapset ja nuoret), emeritusprofessori ja tietokirjailija Sixten Korkman (tietokirja) sekä Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila (kaunokirjallisuus).

Suomen Kirjasäätiö on nimennyt jokaiseen kategoriaan myös lautakunnat, jotka valitsevat korkeintaan kuusi ansiokasta kirjaa ehdokkaiksi kuhunkin sarjaan.

Tietokirjaehdokkaita on valitsemassa muun muassa arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen. Lasten- ja nuortenkirjaehdokkaita on valitsemassa muun muassa kuvataiteilija Anssi Kasitonni. Ja kaunokirjallisuuden ehdokkaita valitsee muun muassa Suomalaisen Kirjakaupan myymäläpäällikkö Anne Ikonen.

Jokainen Finlandia-palkinto on arvoltaan 30 000 euroa.

Maailmalla taidemuseoita kiertänyt Helene Schjerfbeckin Tehdastyöläisiä matkalla työhön -teos lähtee seuraavaksi Isoon-Britanniaan. Tätä ennen Schjerfbeckin "tehtaan tytöt" on ollut esillä muun muassa Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Tanskassa ja Japanissa.

Schjerfbeckin maalaus kuuluu Riihimäen taidemuseolle, joka sai lainapyynnön Lontoosta jo viime kesänä. Lontoossa Tehdastyöläisiä matkalla työhön -teos on osa laajempaa näyttelyä, joka esittelee suomalaistaiteilijan töitä heinäkuusta lokakuuhun 2019. Näyttely on ensimmäinen kattava katsaus Helene Schjerfbeckin tuotannosta Isossa-Britanniassa.

Lontoossa järjestettävä Schjerfbeck-näyttely nähdään loppuvuodesta myös Helsingissä. Esille saadaan sellaisia teoksia, joita ei ole Suomessa aiemmin nähty.

Tehtaan tytöt vaihtuvat enkeliin

Riihimäellä Schjerfbeckin Tehdastyöläisiä matkalla työhön -teoksen tilalle nousee taiteilijan Enkeli-taulu, joka on ajoitettu noin vuoteen 1928.

Helene Schjerfbeck oli suunnitellut tuohon aikaan Kristus ristillä -teosta, jossa olisi Kristuksen käsivarsien alla enkeli kummallakin puolella.

– Enkelin malliksi päätyi taiteilijan naapurustossa asunut tyttö, josta oli piirretty profiilikuva sekä kasvojen oikealta että vasemmalta puolelta, kertoo Riihimäen taidemuseon amanuenssi Tanja Pääskynen.

Enkelin malliksi päätyi taiteilijan naapurustossa asunut tyttö. Tanja Pääskynen

Toisesta näistä profiilikuvista taiteilija oli tehnyt öljymaalauksen, jossa oli tummatukkainen tyttö vaaleanpunaisin enkelisiivin. Taulun takaa löytynyt kirje on arvokas osa teoksen tarinaa.

– Taulun takaa löytyi kirjekuori, jossa oli Helene Schjerfbeckin itse omakätisesti kirjoittama kirje. Siinä hän selittää Enkeli-taulun ostaneelle Georg A. Enbomille taulun vaiheita.

Enbom oli ottanut yhteyttä suoraan taiteilijaan, koska hän oli alkanut miettiä mistähän taulussa on oikein on kysymys.

– Ja Helene Schjerfbeck on vastannut kirjeeseen. Tällaisia yhteydenottoja hän sai useinkin taulujensa ostajilta ja hän sitten ystävällisesti vastasi niihin.

Helene Schjerfbeckin maalaukset kuuluvat Riihimäen taidemuseon Tatjana ja Pentti Wähäjärven kokoelmaan.

Useammalla erikokoisella silmäparilla varustettu gekko-lisko hoilottaa traagiseen sävyyn Celine Dionin All By Myselfiä samalla kun kaksi pelaajaa tähtäilee matelijaa jättiläisritsalla. Kun kirkkaankeltaiset, leveästi hymyilevillä kasvoilla koristetut ammukset uhkaavat gekkoa, kypäräpäinen henkivartija loikkaa suojaksi. Elämää suuremmilla maneereille operoiva juontaja Giovanni Gomitolino kailottaa mikrofoniin:

– Minuakin jännittää, mutta se on iloista jännitystä!

Lopuksi lasketaan pisteet.

Tällaiselta näyttää ja kuulostaa teatteriesitys, johon on lisätty pelillisiä elementtejä. Kempin kisat -esityksessä on viisi käsikirjoitusta noudattavaa näyttelijää, mutta myös kaksi toisiaan vastaan kisaavaa pelaajaa – tarinankerrontaan vaikuttaa siis vahvasti se, kuinka peli kulkee tai ei kulje. Itse esitys taas on saanut alkusysäyksensä tietokonepelistä, vähän samaan tapaan kuin moni elokuvakin.

– Meillä on tuolla aulassa pelikone, joka markkinoi Kempin kisoja ja jota kuka tahansa voi pelata. Kaikki pelissä tapahtuvat asiat heräävät henkiin myös esityksessä – pelin maailmasta tulee fyysinen ja olemassa oleva, Kempin kisojen konseptista ja äänisuunnittelusta vastaava Antero Kemppi toteaa.

Enää ei ihmetytä: myös laulutaitoinen gekko on luikerrellut näyttämölle pelikoneen sisältä, jostakin syvältä virtuaalimaailman uumenista.

– Oli kiinnostavaa kokeilla, että promokuvien ja julisteiden tilalla onkin videopeli, jonka ympärille muodostuu tietynlainen fanikulttuuri, ennen kuin varsinainen teos on edes valmis, Kempin kisojen peli- ja erikoissuunnittelija Kalle Rasinkangas jatkaa.

Kieroutuneen humoristinen pelimaailma

Kempin kisat on kolmen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi valmistuvan ääni- ja valosuunnittelijan yhteinen lopputyö, ja sekä muotonsa puolesta että teknisine kokeiluineen kaukana perinteisestä teatteri-ilmaisusta.

– Jos meille olisi annettu joku Kansallisteatterin suuri näyttämö, olisi todennäköisesti tullut himmailtua enemmän. Koska tämä on tehty koulussa, on voinut juosta turvallisesti päin seinää ja katsoa, mitä tapahtuu, Kalle Rasinkangas hymyilee.

Perinteiseen teatteriesitykseen verrattuna Kempin kisoja leimaa ennalta-arvaamattomuus. Vaikka sen rakenne on selkeä, jännitystä aiheuttaa se, mitä tapahtuu pelien sisällä – joku voi hävitä, joku toinen taas voittaa.

– Tiedämme kyllä, kuinka esitys alkaa ja kuinka se päättyy, mutta mitä muuta koheltamista siihen voi sisältyä – sitä emme pysty ennakoimaan. Joku ritsalla ammutuista palloista saattaa esimerkiksi osua screeniin ja mennä siitä läpi. Toisaalta vähän toivommekin, että esityksen aikana sattuisi jonkinasteisia katastrofeja, Rasinkangas jatkaa.

Kempin kisojen pelaajaksi voi hakea kuka tahansa.

– Pelaajille annetaan lyhyt perehdytys muutamaan peliin, mutta ihan kaikkea ei kerrota, koska haluamme myös aitoja reaktioita. Mihinkään noloon tilanteeseen ketään ei tietenkään aseteta, Antero Kemppi tarkentaa.

Osa Kempin kisojen peleistä on itse keksittyjä ja suunniteltuja, ja niihin on otettu elementtejä niinkin kaukaa kuin 1990-luvun Gladiaattoreista ja Speden Speleistä.

– Osviittaa tyylistämme antanee ajatus, kuinka vakavasti Speden Spelejä voi nyt 2000-luvulla katsoa. Kempin kisojen pelimaailma on kieroutunut, humoristinen ja hölmö – pullistelu ei ole pääosassa, vaan hauskanpito ja koheltaminen, Kalle Rasinkangas summaa.

Teknologiakaupunki haluaa tehdä pelillistä teatteria

Pelillinen teatteriesitys on etenkin suomalaisessa laitosteatterissa edelleen harvinaisuus. Suuntaa ollaan kuitenkin muuttamassa: Oulun teatteri, pari kaupunginteatteria ja vapaan kentän toimijaa sekä oululainen pelialan yritys ovat tehneet hankehakemuksen, jonka tarkoituksena on syventää teatterin ja pelialan yhteistyötä.

– Ajatuksena on ollut, että tämänkaltaista toimintaa pystyttäisiin juurruttamaan institutionaalisiin teattereihin ja tuomaan sitä isommille yleisöille, Oulun teatterin dramaturgi Jukka Heinänen kertoo.

Heinäsen mukaan pelillisyyden ja immersiivisyyden nivomisesta teatteriesitykseen löytyy lukuisia hyviä puolia.

– Monelle katsojalle se olisi aivan uusi ja piristäväkin kokemus, ja muuttaisi taatusti mielikuvaa teatterista. Tällaisia esityksiä ei välttämättä pysty kokemaan yhdellä kerralla, joten on mahdollista, että ihmiset tulevat katsomaan niitä useamman kerran. Uskoisin myös, että tällainen kiinnostaa varsinkin nuorempia yleisöjä ja että se lisäisi teatterin vetovoimaa heidän keskuudessaan.

Heinäsen mukaan etenkin kotimaisessa laitosteatterimaailmassa uudenlaisen ja kokeellisen ilmaisun läpimurtoa hankaloittaa tekstilähtöisen teatterin vahva länsimainen traditio, mikä tarkoittaa tietynlaista teatterituottamista.

– Lähdetään liikkeelle näytelmätekstistä ja lukuharjoituksista ja mennään eteenpäin tällaisella proseduurilla. Ei uskalleta, pystytä tai jakseta ryhtyä tuottamaan erilaisia juttuja, koska niissä tulevat vastaan aivan uudet kysymykset.

Vaikkei hankehakemus menisikään läpi, Heinäsen mukaan Oulun teatteri haluaa uusia tuulia seurata.

– Oulu on kuitenkin teknologiakaupunki. Tuli hankerahaa tai ei, niin ainakin Oulussa tätä jatketaan tavalla tai toisella.

Myös Teatterikorkeakoulussa on tutkittu pelillisyyden ja teatteriesityksen suhdetta. Valo- ja äänisuunnittelun koulutusohjelmissa on jo useampana vuonna toteutettu digitaalisuutta sivuavia ja käsitteleviä yksittäisiä kursseja ja kurssikokonaisuuksia. Niissä on tutkittu esityksen eri osa-alueiden suhteita virtuaalisuuteen, pelillisyyteen ja vuorovaikutteisuuteen.

– Pelillisyys on tällä hetkellä todella hyvin esillä: televisio lähettää meille suoria pelilähetyksiä ja pelaamisesta on tullut hyväksyttävää. Kulttuurin tekijöinä meitä kiinnostaa, kuinka peli voisi olla osana esittävää taidetta, mediateknologian lehtori Jokke Heikkilä kiteyttää.

Yhteisen kielen puute

Kalle Rasinkankaan mukaan Kempin kisoja eivät ole inspiroineet räiskintäpelit, vaan ihan muut pelilliset asiat.

– Pikemminkin minua kiinnostaa se, millaisia mahdollisuuksia peli tarjoaa kerronnallisesti tai emotionaalisesti. Tässä mielessä peleillä on todella paljon potentiaalia. Ei pelikulttuurin tarvitse olla pelkkää väkivaltaa tai keskittyä pelkästään miehiin, Rasinkangas pohtii.

Antero Kempin mielestä on jopa hieman outoa, että pelit ovat olleet taiteen maailmassa paitsiossa, vaikka pelikulttuuria on ollut olemassa jo kauan.

– Ongelmana on ehkä ollut yhteisen kielen puute. Pelaaminen on tullut nyt laajempaan tietoisuuteen ja nyt taiteentekijöitä kiinnostavat nimenomaan pelimaailman tarjoamat mahdollisuudet.

Mutta millaisia pelejä pelillistettyä teatteria tekevät nuoret miehet sitten itse suosivat?

– Kaikkien aikojen suosikkini on Valven Half-life 2 -ammuntapeli, kuten myös Portal 2. Pidän myös paljon tarinavetoisista peleistä. Hyvänä esimerkkinä tästä on seikkailupeli What Remains of Edith Finch, Kalle Rasinkangas listaa.

– Minä olen enemmänkin old school -tyyppiä. Joku Nintendon kasibittinen Turtles 2 on aika kova, Antero Kemppi sanoo.

Vesterinen yhtyeineen on jo kymmenen vuotta vanha bändi, joka julkaisi maaliskuun alussa kuudennen levynsä. Silti vain laulaja Tero Vesterinen on toistaiseksi ainoa, jolle bändi on päätyö.

Ehkä juuri se tekee bändistä sen, mikä se on: kaveriporukka, jolla on aidosti hauskaa keskenään – ja joka nauttii yhdessä soittamisesta. Bändi tunnetaankin erityisesti keikkojen hyvästä tunnelmasta.

Tero Vesterinen itse kokee olevansa lavalla onnellinen.

– Meininki lähtee heti ekasta biisistä, eikä tarvitse jännittää, miten tämä menee. Voi vain nauttia musiikista. Ja kun näkee yleisön, joka on yhtä hurmioituneessa tilassa, sekin auttaa. Tulee aika maaginen tunnelma, kuvaili Vesterinen Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa.

Ajan hengen vastainen menestys

Maagista tunnelmaa on ollut tarjolla, sillä bändi lähti maaliskuun alussa kiertueelle, joka kestää toukokuun loppuun saakka. Kiertue on yhtyeen tähän saakka isoin.

Suosio on kasvanut pikkuhiljaa.

– Tuntuu hienolta, että menestys on nimenomaan tullut keikkailulla ja pitkään jatkuneella puurtamisella, mikä ei ole enää niin yleistä tässä ajassa. Kyllä se nostaa itsellä kylmiä väreitä, että voi olla mukana tuollaisessa bändissä.

Maagisesta keikkatunnelmasta arkeen siirtyminen on tosin keski-ikäiselle perheenisälle välillä karua.

– Just viime maanantaina lähdimme ajamaan aamukahdeksalta Vaasasta kotiin. Ajoin koko matkan ja menin suoraan neljältä hakemaan muksuja koulusta ja päiväkodista. Oli aika brutaali siirtymä.

Keski-ikäiset olivat valmiita uudistumaan

Vaikka Vesterinen yhtyeineen onkin vanhan liiton bändi, kaipasivat he uudelle levylleen uudistumista. Siinä auttoi tuottaja Jonas Olsson, ensimmäinen ulkopuolinen tuottaja yhtyeen historiassa.

Aluksi ulkopuolisen kommentit aiheuttivat bändin jäsenissä vastustusta, mutta kaikki olivat tyytyväisiä lopputulokseen.

– Kaikki onnistui yli odotusten. Jonas on valtavan taitava siinä mitä hän tekee. Meillä on hyvin suora tapa puhua toisillemme bändissä ja ilmeisesti myös Jonaksella, koska hän ilmoitti heti suoraan, että mikä lähtee pois ja mikä jää.

Vili Vesterisen perintö kantaa

Tero Vesterisellä on vahva verenperintö musiikkiin ja keikoille. Hänen isoisänsä oli legendaarinen harmonikkataiteilija Vili Vesterinen.

Vaikka Vesterinen ei koskaan ehtinyt tavata vaariaan, tämän perintö on merkityksellinen.

– Tuntuu hienolta, että on tuommoinen vaari, että omassa geeniperimässä kulkee musiikin voima. Kyllä sen aika ajoin itsessäänkin tunnistaa sellaisen kohtalaisen suuren palon musiikin tekemiseen.

Usein kun Vesterinen miettii vaaria nimenomaan tien päällä.

– Kun ajelee samoja teitä, joita vaarikin on kulkenut Dallapén ja muiden kanssa, niin on hienoa jatkaa sitä musiikillista perintöä.

Katso Tero Vesterisen koko haastattelu Puoli seitsemän -ohjelmassa Yle Areenasta.

Perussuomalaiset julkaisi Youtubeen vaalivideonsa V niin kuin ketutus viime keskiviikkona 20. maaliskuuta. Sarjakuvan ja fantasiaelokuvan kerrontatapoja hyödyntävällä videolla kansan pettymys korruptoituneeseen eliittiin ja tiedotusvälineisiin saa hirviön muodon, joka kostaa petetyn kansan puolesta.

Videota vastaan syntyi voimakas vastareaktio, jota siivittivät osaltaan viime viikonlopun uutiset vaaliväkivallasta. Videossa kun hirviö oli kolkannut poliittisen eliitin edustajien autonkuljettajan.

Perässä seurasivat pian videon ja kohun uutisointi ja analysointi tiedotusvälineissä.

Perussuomalaiset oli hankkinut videon puoliminuuttiselle trailerille esitysaikoja myös Finnkinon elokuvateattereissa. Trailerin esittäminen keräsi kritiikkiä somessa, ja maanantaina Finnkino twiittasi puolustavansa suvaitsevaisuutta, sananvapautta ja demokratiaa. Samalla yhtiö kertoi kampanjan päättymisestä tiistaina. Aluksi hyllyttämiseksi tulkittu viesti kuitenkin tarkoitti kampanjan normaalia päättymistä. Finnkinon viesti ehti sekin poikia uutisia ja kohua videon ympärillä.

Me kysyimme tutkijoilta, mistä video ja sitä seurannut kohu rakentuvat. Ja kuka siitä lopulta hyötyy.

Jakaminen on vaalityötä, jakajalla ei väliä

Populismiin erikoistunut tutkijatohtori Tuukka Ylä-Anttila Tampereen yliopistosta pitää perussuomalaisten videota oikeistopopulistiselle puolueelle tyypillisenä.

– Siinä esiintyvät populismin keskeiset hahmot, eli kansa, eliitti ja muukalaiset. Kansa esitetään hyvänä ja kansa on oikeassa. Kansan vihollisia taas on eliitti, eli herrat, jotka videolla esiintyvät naamiot kasvoillaan ja hyysäävät kolmatta ryhmää, eli maahanmuuttajia ja erityisesti turvapaikanhakijoita.

Ylä-Anttilan mukaan videon tarkoituksena on tunteita herättävän vastakkainasettelun lietsominen. Poliittiset vastustajat tekevät populistipuolueen vaalityötä jakaessaan videota, mielellään paheksuvan saatetekstin kera.

Video painelee kaikkia mahdollisia populaarikulttuurin nappuloita. Dosentti Maria Mäkelä

Videon nouseminen esiin poliittista väkivaltaa koskevan keskustelun yhteydessä oli kuitenkin käänne, johon perussuomalaiset eivät osanneet varautua.

– Hirveän vaikeaa sanoa tässä vaiheessa kääntyykö keskustelu perussuomalaisten eduksi vai heitä vastaan, sillä he eivät tietenkään olleet varautuneet siihen, että tällaisia väkivallantekoja tapahtuisi ja tämä video liitettäisiin niihin.

Viikonloppuna mies yritti käydä ulkoministeri Timo Soinin (sin.) kimppuun Korson maalaismarkkinoilla. Maanantaina taas eduskuntavaaliehdokas Suldaan Said Ahmed (vas.) pahoinpideltiin Helsingin Itäkeskuksessa.

– Joillain tämä yhteys voi herättää vastustusta perussuomalaisia kohtaan, mutta en usko, että tämä on heidän ydinkannattajakunnalleen ongelma. Siellä tätä yhteyttä väkivallantekojen ja videon välillä ei pidetä realistisena.

Ylä-Anttila arvioi, että seurannut keskustelu siitä, pitäisikö videon traileria näyttää Finnkinon elokuvateattereissa vai ei, hyödytti perussuomalaisia.

– Tässä pelataan peliä, jonka säännöt perussuomalaiset on määrittänyt. He pääsevät esiintymään sananvapauden puolustajina. Tämä on sitä vastakkainasettelua, jota videon julkaisulla toivottiin.

Vuonna 2007 kohautti sikaileva porvari

Muut oikeistopopulistiset puolueet Euroopassa ovat Ylä-Anttilan mukaan käyttäneet samanlaista retoriikkaa ja kuvastoa jo pitkään. Ruotsidemokraattien vaalivideossa eläkerahoista kilpailevat rollaattoria työntävä vaaleahiuksinen nainen ja huntuihin pukeutuneet musliminaiset, jotka vievät eläkerahat.

Suomesta yksi esimerkki räväkkään vastakkainasetteluun pohjautuvasta kampanjavideosta on SAK:n vaalimainos vuodelta 2007, jossa näyttelijä Oiva Lohtander esittää mässäilevää porvaria. SAK kuitenkin veti kohun seurauksena mainoksen pois.

Jyrkkien vastakkainasettelujen lietsominen voi olla vaaleissa toimiva taktiikka, mutta politiikan tekemisestä se tekee vaikeaa.

– Politiikan tekeminen tällaisessa Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä on kompromissien taidetta, johon ehdottomuus sopii aika huonosti, Ylä-Anttila sanoo.

Tarinoilla saadaan reaktioita ja somejakoja

Myös kirjallisuudentutkijan mielestä perussuomalaisten video on suoraan populismin oppikirjasta.

Uutta siinä on se, että kerronnassa käytetään populaarikulttuurin aineksia, jotka puhuttavat tuulipukukansan lisäksi nuorempaa äänestäjäkuntaa, sanoo Kertomuksen vaarat -projektissa työskentelevä Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori, dosentti, Maria Mäkelä.

– Video painelee kaikkia mahdollisia populaarikulttuurin nappuloita. Siitä löytyy salaliittoteorioita, pelillisyyttä, dystopiaa, sarjakuvaa ja spekulatiivista fiktiota, luettelee Mäkelä.

Video alkaa ja loppuu kehyskertomuksella, jossa puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho menee kirjastoon ja alkaa lukea sarjakuvaa. Tapahtumat vyöryvät lehdestä, joka alkaa sanoin: "Olipa kerran..." Lopuksi Halla-aho sulkee lehden ja toteaa sen olevan fiktiota: ketutushirviotä ei ole olemassa ja ainoa keino vaikuttaa asioihin on äänestää.

– Fiktion käyttö on todella tehokasta, sillä siihen ei voi koskaan väittää vastaan. Aina voi sanoa, että tämähän on vain mielikuvitusta, Mäkelä sanoo.

– Halla-ahohan on lohkaissut, että pitäisikö elokuvatkin sitten kieltää.

Videon tavoite oli uusien yleisöjen tavoittaminen ja se näyttää onnistuneen. Mediatutkija Lilly Korpiola

Mäkelä näkee, että videon esittämä tarina on vain yksi viesti. Kertomuksen valta on siinä, että sitä jaetaan, siitä jatkokeskustellaan ja jaetaan yhä uudelleen. Mäkelä kertoo oikeistolaisen Alt-right -liikkeen toimivan vastaavalla tavalla.

– Tarinoilla haetaan reaktioita ja jakoja. Joka kerran, kun toimittaja soittaa ja tutkija kommentoi, pelataan sen pussiin, joka tarinan, esimerkiksi videon, julkaisi, sanoo Mäkelä.

Dosentti Maria Mäkelän mukaan sosiaalinen media demokratisoi kerronnan tavat. Fakta ja fiktio sekoittuvat.

– Kertomuksen vaarat -projektissa olemme havainneet, kuinka ihmiset perustelevat näkemäänsä fiktiota sanomalla, että “Oli tarina tosi tai ei, niin oli tämä tosi hyvä esimerkki.”

Feministit ja punaviherväki levittivät videota ensimmäisten joukossa

Mediatutkija ja tietokirjailija Lilly Korpiola ja viestinnän ja vaikuttamisen asiantuntija Petro Poutanen ovat tarkastelleet Perussuomalaisten vaalivideon vastaanottoa analysoimalla julkaisun jälkeistä dataa siitä, ketkä videota levittivät ja siihen reagoivat somessa.

Analyysi kertoo, että video nappasi otteeseensa ensin jotkin sinisten vaikuttajat, jotka lähtivät twiittaamaan siitä. Sen jälkeen koukkuun tarttuivat feministit, punaviherväki ja ihmisoikeusaktiivit.

Feministit olivat pöyristyneitä videon naiskuvasta, joka esittää naisen uhrina, äitinä tai prostituoituna. Videota lähtivätkin tahoillaan jakamaan ne, jotka vastustivat eniten sen sanomaa. Näin video levisi myös perussuomalaisten normaalia yleisöä pidemmälle.

– Videon tavoite oli uusien yleisöjen tavoittaminen ja se näyttää onnistuneen, Korpiola toteaa.

Korpiola vertaa tapausta elokuvamarkkinoinnissa käytettyyn keinoon, jossa pari viikkoa ennen ensi-iltaa nostatetaan jonkinlainen kohu. Media tarttuu kohuun ja sen jälkeen näkyvyys on varma.

Tämän päivän mediailmastoa leimaa Korpiolan mielestä kahtiajakautuminen: Eliitti puhisee keskenään Twitterissä. Sielläkin video nostatti tunteita ja keskustelua pyrittiin myös aktiivisesti herättämään. Kansan medioita ovat puolestaan esim. Facebook, Suomi24, Vauva.fi ja Hommaforum.

– Media sitten nappaa kiinni jomman kumman puolen kannasta ja ajaa joko eliitin tai kansan agendaa.

Petro Poutasen mukaan V niin kuin ketutus aiheutti jo muutama päivä julkaisemisensa jälkeen vahvaa moraalista paheksuntaa. Sen vastareaktioksi nousi ihmettely siitä, eivätkö ihmiset ymmärrä huumoria ja ironiaa.

– Tämä kohukeitto nousi sitten uutisaiheeksi, kun media tarttui siihen. Videon katsojaluvut Youtubessa pomppasivat yhden päivän aikana useilla kymmenillä tuhansilla.

Tätä kirjoittaessa esimerkiksi keskustan kuusi päivää julki ollut vaalivideo on katsottu noin 7 500 kertaa. Perussuomalaisten videolle katsojia on viikossa kertynyt runsaat 280 000.

Lue myös:

Testaa, kuinka vaalimainoksia voidaan kohdentaa sinulle somessa tykkäystesi perusteella

Toimittajalta: Teimme vaalimainossimulaattorin, joka havainnollistaa, kuinka somekäyttäytymistäsi voidaan käyttää poliittisessa markkinoinnissa

Vaalimainonnan somemaailma on kuin elämä itse: yllättävä, epälooginen, kekseliäs – ja välillä mielikuvitukseton ja tylsä

Vaalimainokset arvioitavina: "Supermarketin mainos, poliisiesite ja vanha elokuvajuliste"

Vaalikassa puolitoista miljoonaa tai muutama kymppitonni – Yle listasi puolueiden mainosbudjetit: siniset säästöliekillä, keskusta ja kokoomus omaa luokkaansa

Yhä useammin tuntuu siltä, ettei tätä kulttuurituotetta ole tehty minulle. Että tässä on nyt jotakin, mitä en ymmärrä ja mihin en samastu.

Siltä tuntui katsoessani afroamerikkalaista kauhuelokuvaa Us ja lukiessani Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt.

Ja siltä tuntui, kun katsoin Ylen uutta komediasarjaa Aikuiset. Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin komedia sijoittuu Kallion kaupunginosaan ja seuraa parikymppisten millenniaalien Oonan (Anna Airola) ja Artun (Elias Salonen) elämää. Sarjan äärellä tunsin oloni noin satavuotiaaksi. Tunnistin hahmot ja maailman, mutta en kokenut niitä omikseni.

Kokemus on kommenttipalstojen perusteella tuttu muillekin.

"Nykyään sarjoja tehdään joko naisille tai hipstereille, iso osa kansasta on unohdettu", kommentoi nimimerkki Dennis viime kesän Aikuisia käsitelleeseen juttuun.

Toinen miesoletettu puolestaan kommentoi Nyt.fi:n tuoreen jutun alle: "Näitä naiseussarjoja tehdään nykyään paljon. Samaa vinkumista kaikki."

Kommentit ovat ehkä setämiesten nihkeilyä, mutta närkästyksellä on vinha perä. Televisiota tosiaan tehdään nykyään muillekin.

Televisio ei ole enää massamedia vaan nissimedia.

Pitkään suomalainen televisio oli sellaista, johon mahdollisimman moni saattoi samastua. Alalla kiertää vitsi "Pihtiputaan mummosta" – kuvitteellisesta perähikiän tantasta, jolle tv-sarjan täytyy aueta, jotta se saa rahoituksen.

Aikuiset ei välitä mummoista. Se on leikattu jännästi, dialogi tykittelee sata lasissa ja huumori livahtaa absurdin puolelle. Kuvissa on väriä ja melskettä.

Tyylilaji itsessään ei ole ainutlaatuinen – yhdysvaltalaisten Broad Cityn ja Girlsin vaikutteita ei yritetä peitellä, ja paikoin mieleen tulee myös norjalainen Skam.

Ainutlaatuista on, että tällaista tehdään Suomessa.

Televisio ei ole sitä mitä se oli silloin, kun kaikki kerääntyivät Uuno Turhapuron, Iltalypsyn, Teho-osaston tai Frendien ääreen. Se ei ole enää massamedia vaan nissimedia, kuten verkkomedia The Conversation huomautti vuonna 2015. Nissi, englanniksi niche, tarkoittaa tässä yhteydessä jotakin, jonka yleisö on hyvin pieni ja spesifi.

Yhtenäiskulttuuri on mennyttä, tv-kanavia on miljoona ja valinnanvaraa loputtomasti. Netflixiin voi kirjoittaa hakusanaksi "cocaine" ja katsoa koko viikonlopun erilaisia sarjoja Pablo Escobarista. Facebook on tuottanut kymmeniä tv-sarjoja, joista et luultavasti ole kuullutkaan, ellet lukeudu juuri siihen hyvin kapeaan kohderyhmään, jolle se niitä algoritmillaan suosittelee.

15 vuotta sitten Frendien finaalijaksoa katsoi Yhdysvalloissa 52,5 miljoonaa ihmistä. Aikamme isoimman tv-sarjan Game of Thronesin viime kauden finaali tavoitti enää 12 miljoonaa katsojaa.

Viime vuosina olen intoillut Master of Nonesta, Sharp Objectsista ja Twin Peaks: The Returnista. Ovatkohan vanhempani edes kuulleet niistä?

Suomessa muutos ei ole yhtä suuri, koska kielialueemme on mitätön ja sarjoja tehdään vähemmän. Mutta sivu on silti kääntymässä.

Murros tarkoittaa myös, että televisio on omaleimaisempaa ja uskaliaampaa.

Anna Dahlman kuvaili muutosta hyvin Nyt.fi:n haastattelussa. Dahlman sanoi, että kun hän aloitti käsikirjoittajana ja ohjaajana, kanavat tilasivat telkkaria, joka sopi kaikille ja kaikenikäisille. Se tuotti joskus hajuttomia ja mauttomia tv-sarjoja, jotka eivät kertoneet mistään.

Aikuiset on kaikkea muuta. Se on äkkiväärä, intertekstuaalinen ja kahjo. Käsikirjoittaja Brotkin kertoi minulle miettineensä pikkukuntien mummojen sijaan omia kavereitaan. Jos he tajuavat, se riittää.

Kun televisiota katsotaan ja sarjoja tilataan Suomessakin yhä enemmän, yhden ei tarvitse puhutella kaikkia. Ylellä tämä tunnutaan ymmärtävän. Sekasin, Nörtti: DragonSlayer666 ja Aikuiset ovat keskimääräistä onnistuneempia sarjoja. Ikähaitarin toisesta päästä löytyy Rakkautta vain, jossa Heikki Nousiaisen ja Sinikka Sokan kaltaiset konkarit käyvät pikatreffeillä ja joka on suunnattu ihan eri yleisölle.

Elisa Viihteellä vähän samanlaisia tapauksia ovat Kolmistaan ja Jättekiva.

Nämä eivät ole koko kansan sarjoja. Mutta ne ovat suosittuja sarjoja.

Televisio palvelee erilaisia yleisöjä yhä paremmin. Ei-valkoisille löytyy samastumiskohteita Dear White Peoplesta Master of Noneen. Seksuaalivähemmistöjä representoidaan realistisesti. Transnäyttelijöitäkin on jo valtavirrassa.

Tuottajat keskittyvät yhä täsmällisempiin yleisöihin sen sijaan, että kaikki suunnattaisiin kaikille. Se on viisasta. Kun tarjontaa on paljon, erikoistumiseen on varaa ja sillä voidaan erottua massasta.

Murros tarkoittaa myös, että televisio on omaleimaisempaa ja uskaliaampaa. Ei Twin Peaksin viimeisintä tuotantokautta olisi yksikään kanava esittänyt kymmenen vuotta sitten. Eikä Aikuiset olisi ollut sitä, mitä se on nyt.

Aikuiset on tehty tietylle yleisölle, joka suhtautuu siihen intohimoisemmin kuin yhteenkään "koko kansalle" suunnattuun asiaan ikinä. Katsojaluvut ovat melkein toissijaisia, koska sarjasta on tullut ilmiö. Sellaisia kaupalliset toimijat Netflix, Hulu ja Amazon Prime maailmalla jahtaavat.

Ajan myötä ilmiöitä onnistuvat Suomessa tekemään ne kanavat, jotka tajuavat, ettei kaikkien palveleminen tuota kuin varovaista, katsojia aliarvioivaa huttua.

Eiköhän huttua ole tehty jo ihan tarpeeksi.

Anton Vanha-Majamaa

Kirjoittaja on helsinkiläinen journalisti ja kirjailija, joka vilahtaa Aikuiset-sarjan ensimmäisessä jaksossa muutaman sekunnin ajan.

Aiheesta voi keskustella 28.3. klo 22.00 asti.

• Haluatko mieluummin kuunnella tämän? Löydät audion täältä.

Viime joulukuussa suomalaiset keksivät kaikille sopivan seurapelin. Yhdet jonottivat Amos Rexiin kuvaamaan taidetta ja itseään, toiset kuvasivat jonottajia ja hihittelivät heille internetissä.

Amos Rexin teamLab-näyttely oli tavallaan helsinkiläisten vastine ilmaisille ämpäreille. Museoon jonotettiin yhtä lailla itse tuotteen kuin kokemuksenkin takia.

Joulukuun lopussa Amos Rexin jonotusaika oli noin kolme tuntia. Se on tolkuton aika paatuneimmallekin taiteen ja selfieiden ystävälle. Ämpäri puolestaan maksaa kaupassa euron tai pari, eikä sen täytteenäkään yleensä ole timantteja tai bensaa. Jonottamisessa ei ole mitään järkeä, mutta kyse ei olekaan järjestä vaan fiilistelystä.

(Tosin salaliittoteoriani mukaan helsinkiläiset ovat oman pikaruokaloihin, baareihin ja raakakakkuihin kohdistuvan jonotusfetissinsä oikeuttaakseen ryhtyneet vuosia sitten levittämään myyttiä ämpäreitä jonottavista maalaisista, mutta ei mennä nyt siihen.)

Jonottamisessa ei ole mitään järkeä, mutta kyse ei olekaan järjestä vaan fiilistelystä.

Salaliiton sijaan kyse on uskoakseni yhtenäiskulttuurin murenemisesta. Sosiologi Mikko Piispan mukaan Y-sukupolvea määrittää ennen kaikkea "yksilöllisen valinnan mielenmaisema". Yksilöllisyys saa kysymään työltä sisältöä, matkustelemaan, hylkäämään poliittiset dogmit ja kokeilemaan huumeita, Piispa kirjoittaa teoksessaan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta.

Taannoista huumejuttua varten haastattelemani Tampereen huippuyliopiston tutkija Aki Luoto on samoilla linjoilla.

– 1980-luvulla ei ollut mitään muuta! Oli kaksi tv-kanavaa ja kaksi radiokanavaa, Luoto kuvaili entisaikojen yhtenäiskulttuuria.

Se oli toki hiukan liioittelua, mutta selvää on, että 80-luvulla oli huomattavasti enemmän "kaikille" suomalaisille yhteisiä asioita kuin nykyään. Vai mitä muka olisivat 90-luvulla syntyneen Z-sukupolven sukupolvikokemukset? Sosiaalinen media ja ilmastonmuutos? Tai keitä olisivat 2010-luvun Juice ja Matti Nykänen, jotka oikeasti liki jokainen suomalainen tunnistaa?

Maailma on muuttunut, mutta ihmisten kaipaus yhteisiin asioihin ei ole kadonnut.

Me tarvitsemme yhteisiä kokemuksia ja symboleita, jotta tajuaisimme olevamme samaa porukkaa ja elävämme samassa todellisuudessa. Se on myös empaattisuuden edellytys.

Talvella 2017 tuntui välillä ihan oikeasti siltä, että kaikki katsovat Skamia.

Kilpailu sukupolvikokemuksen tittelistä on kovaa. Ihmisten huomiosta taistelevat elokuvien, tv-sarjojen, musiikin ja kirjallisuuden lisäksi esimerkiksi tubettajat ja muut influensserit.

Uuden kulttuurin virta tuntuu toisinaan liki loputtomalta. Uusia sarjoja, kirjoja, näytelmiä, elokuvia ja albumeja ilmestyy niin paljon, ettei normaalia vuorokausirytmiä noudattava ihminen edes voi pysyä niistä kaikista perillä. "Ilmiöt" ovat kestoltaan aiempaa lyhyempiä mutta intensiivisempiä.

Talvella 2017 tuntui välillä ihan oikeasti siltä, että kaikki katsovat Skamia. Kuukausi sitten oli pakko alkaa katsoa M/S Romanticia, että olisi kavereiden kanssa jotain puhuttavaa. Samoihin aikoihin Instagramissa vilisi kuvia uunifetapastasta ja veriappelsiinirisotosta, Kiasman värikkäistä karvoista nyt puhumattakaan. Nyt pitäisi katsoa Aikuisia ja kohta onkin jo aika ruveta kasaamaan Euroviisu-katsomoa tai -boikottia.

Miten yksin matkustaminen edes voi olla "nouseva ilmiö", kun puolet länsimaisesta kaunokirjallisuudesta perustuu siihen, että mies on yksin ulkomailla kelaamassa diippejä jutskia?

Vaikutelmaa vahvistaa ilmiöitä työkseen etsivä ja keksivä media, joka oman olemassaolonsa oikeuttaakseen uutisoi kaikista höpöjutuista kuin ne olisivat jotain oikeita asioita. Siksi "kansa raivostuu" iltapäivälehdissä, Nyt.fi kertoo, että koko internet rakastaa tätä meemiä, Image hekumoi kotitekoisella ginillä ja lifestyle-lehdistö kehystää tavallisia asioita nouseviksi ilmiöiksi.

Useimmiten raivostunut kansa tarkoittaa noin viittä vähän kiukustunutta ihmistä ja internet jonkun jenkkimedian siteeraamia twiittaajia. Imagen harrastevinkkien kohderyhmä on viisi helsinkiläistä, ja miten yksin matkustaminen edes voi olla "nouseva ilmiö", kun puolet länsimaisesta kaunokirjallisuudesta perustuu siihen, että mies on yksin ulkomailla kelaamassa diippejä jutskia?

Toisaalta nopeat syklit ovat myöhäisherännäisten kannalta armollisia. Jos jaksaa pari viikkoa kuunnella "siis miten sä et oo kattonu sitä" -vouhotusta, on parin viikon päästä tilalla joku uusi juttu, eikä sitäkään tarvitse katsoa.

Tai kuten internetin rakastama suosikkitviitti sen kiteyttää: aina voi sanoa lisäävänsä sen ja sen leffan listalle, vaikkei mitään listaa ole eikä ikinä aio katsoa sitä elokuvaa.

Tuija Siltamäki on Ylen politiikan toimittaja, joka potee tv-sarjoihin kohdistuvaa sitoutumiskammoa.

Aiheesta voit keskustella 29.3. klo 16.00 asti.

Lue myös

Anton Vanha-Majamaan kolumni: Tunsin itseni satavuotiaaksi katsoessani Ylen uutta hittisarjaa Aikuiset

Ranskan uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutuva elokuvaohjaaja Agnès Varda on kuollut 90 vuoden iässä.

Varda kuoli syövän aiheuttamiin komplikaatioihin kotonaan perheen ja ystävien seurassa.

Ohjaamisen ohella Varda oli myös valokuvaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä ja kuvataiteilija.

Agnès Varda syntyi Ixelles'ssä Belgiassa 1928 ja kasvoi pienessä Sèten kalastajakylässä Välimeren rannikolla Etelä-Ranskassa. Hän opiskeli kirjallisuutta ja psykologiaa Sorbonnessa. Varda aloitti valokuvaajana mutta siirtyi sitten elokuvaan.

Varda kuvasi ensimmäisen elokuvansa La Pointe Courte (1955) Sètessä kalastajayhteisön parissa käyttäen paikallisia asukkaita yhdessä näyttelijöiden kanssa. Tunnettu ranskalainen näyttelijä Philippe Noiret teki ensimmäisen elokuvaroolinsa. Elokuvaa on pidetty Ranskan uuden aallon edelläkävijänä.

Elokuvakerronnan uudistaja

1950- ja 1960- luvuilla syntynyt uusi aalto pyrki rikkomaan perinteisiä elokuvakerronnan tapoja, uusimaan niin kuvauksen, leikkauksen kuin kerronnankin keinoja. Liike oli myös kytköksissä aikansa vilkkaaseen yhteiskunnalliseen liikehdintään.

Varda on sanonut, että elokuvan sääntöjen rikkominen oli hänelle helppoa, koska hän ei tuntenut niitä alun perinkään. Hän oli nähnyt vain kymmenkunta elokuvaa alkaessaan itse tehdä elokuvia.

Ranskan uuden aallon elokuvantekijät on tavattu jakaa kahteen ryhmään: Cahiers du Cinema -elokuvalehden ympärille syntyneen ryhmän jäseniä olivat muun muassa Jean-Luc Godard ja François Truffaut. Vasemman rannan (Rive Gauche) ryhmään kuuluivat muun muassa Chris Marker, Alain Resnais ja Marguerite Duras.

Oman tiensä kulkijana tunnettu Varda on kirjallisten vaikutteidensa takia luettu usein jälkimmäiseen ryhmään, jonka elokuvanteko oli kytköksissä kirjalliseen nouveau roman -liikkeeseen ja jonka elokuvat olivat jopa kokeellisempia kuin Cahiers du Cinema -ryhmän.

Yksi Vardan tunnetuimmista elokuvista on Cleo viidestä seitsemään (Cléo de 5 à 7, 1962). Se kertoo nuoresta naisesta, joka harhailee kaupungilla kahden tunnin ajan odottaessaan lääkäriltä testituloksia, mahdollisesti vakavan sairauden diagnoosia.

Elokuvassa Onnen hetket (Le Bonheur 1965) puuseppä rakastaa vaimoaan mutta ryhtyy silti syrjähyppyyn. Elokuvan värikuvausta on verrattu impressionistiseen maalaukseen. Vardaa on pidetty myös varhaisena feministisenä elokuvatekijänä.

Viimeinen elokuva sai ensi-illan helmikuussa

Varda sai elämäntyöstään Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen kunniapalmun vuonna 2015. Hän oli ensimmäinen nainen, joka sai tämän arvostetun palkinnon.

Varda jatkoi aktiivisesti töitä aivan viime hetkiin asti. Hänen uusin omaelämäkerrallinen dokumenttielokuvansa sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla viime kuussa.

Varda oli naimisissa elokuvaohjaaja Jacques Demyn (1931–1990) kanssa. Pariskunta tapasi vuonna 1959. Varda teki miehensä elämästä elokuvan Jacquot – poika Nantesista (Jacquot de Nantes, 1990).

Lisää aiheesta:

Yle Teema: Eurooppalaisen elokuvan mestari Agnès Varda kulkee yhä omia teitään

Suomen kansallisoopperassa on rakennettu jo pari vuotta uudenlaista organisaatiota. Orkesteri työskentelee entiseen tapaan, mutta laulajat on koottu lauluosastoon. Osastossa työskentelevät jatkossa niin kuorolaiset kuin pienempiä rooleja tekevät solistitkin.

Oopperoiden päärooleja tekevät nyt ja jatkossa sekä oopperan oman solistikunnan jäsenet että kotimaiset ja ulkomaiset vierailijat.

Palvelualojen työnantajat PALTA ry ja Suomen Muusikkojen Liitto ry pääsivät 27. maaliskuuta pitkien neuvottelujen jälkeen sopimukseen oopperalaulajia koskevasta työehtosopimuksesta.

– Uuden sopimuksen mukaan ooppera kiinnittää kaikki laulajat jatkossa nimikkeellä oopperalaulaja, kertoo kuoron luottamushenkilö, oopperalaulaja Arto Hosio.

– Tällöin laulaja voi tehdä sekä solistisia rooleja että laulaa kuorossa saman sopimuksen alla. Ratkaisu helpottaa työaikojen sovittelua ja sitä myöten toivottavasti myös työssä jaksamista.

Oma ensemble katoaa?

Kansallisooppera on systemaattisesti vähentänyt vakitusten solistiensa määrää koko 2010-luvun ajan. Vielä 1990-luvulla oopperalla oli 30 laulajan ensemble. Tällä hetkellä vakituisten solistien määrä on seitsemän. Oma väki paitsi harvenee myös harmaantuu hiljalleen. Seitsemästä laulajasta kolme on yli viisikymppisiä, lähellä laulajan eläkeikää.

Vakituisten työsuhteiden vähentäminen on ollut pitkälti talouskysymys, mutta sitä on perusteltu myös taiteellisin argumentein. Solistimarkkinoilta voidaan löytää aina sopiva laulaja kuhunkin rooliin.

Oman solistikunnan kuihduttamista on myös kritisoitu. Pitkäjänteistä uraa opperalaulajana Suomessa on yhä vaikeampaa rakentaa.

– Kansallisoopperan johdon linja on selvästi se, että solistit palkataan jatkossa ulkopuolelta. Pienemmät roolit tehdään kuoroon kiinnitettyjen voimin. Se tarkoittaa sitä, että nuorella oopperalaulajalla ei ole enää Suomessa väylää nousta taiteilijana huipulle. Jos laulamisen ohella joutuu koko ajan tekemään muita töitä, ei voi kehittyä tavalla, jonka vakitunen sopimus oopperataloon turvaa, solistikunnan puheenjohtaja ja luottamushenkilö, oopperalaulaja Mika Pohjonen sanoo.

Vakituinen solistikunta on ainakin Euroopassa ollut ooopperatalojen käyntikortti. Sen tasosta voi usein päätellä, millaisia tuotantoja talossa tehdään.

– Meitä on enää pieni jäänne entisestä, Pohjonen toteaa.

Kolmen vuoden kokeilu

Kansallisooppera kokeilee nyt kolmen vuoden ajan uuden sopimuksen mahdollistamaa järjestelyä. Oopperalaulaja-tittelin haltijoiden työtehtävät vaihtelevat repertuaarin mukaan. Joskus työ voi olla pääsääntöisesti solistista ja toisinaan kuorotyötä.

– Uudistuksen taustalla on ollut tarve ottaa laulajien ammattitaito monipuolisemmin käyttöön, Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi sanoo.

Kuorossa on tällä hetkellä viisikymmentä vakinaista laulajaa. Osa heistä tekee jo nyt pienempiä solistirooleja. Kansallisoopperan kuoro on ainut päätoiminen ammattikuoro Suomessa.

Solistista ei aina ole kuorolaiseksi ja päin vastoin

Soraääniäkin kuuluu.

– Sekä kuorolaulajan että solistin tehtävissä toimiminen ei sovi kaikille, vaikka olisi millainen virtuoosi, sanoo kuorossa laulanut oopperalaulaja, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

Lavalla loistava tähti voi vaipua epätoivoon kuorossa, jossa yhteissointi, nopea nuotinlukutaito ja joustavuus ovat henkilökohtaisia ominaisuuksia tärkeämpiä.

– Lisäksi kuoron yhteispeli saattaa kärsiä, jos osa kuorolaisista irrotetaan tämän tästä solisteiksi, Yle Uutisten haastattelema laulaja sanoo.

Myös Mika Pohjonen sanoo, etteivät kuorolaiset voi tehdä enempää solistista työtä kuin ennenkään

– Kuoron ja ainakin suurempien roolien juoksuttaminen rinnakkain on haastavaa ja usein täysin mahdotonta. Väistämättä jompikumpi kärsii, toteaa Pohjonen.

Pohjonen on itsekin aloittanut uransa Kansallisoopperassa kuoron riveistä. Tuona aikana silloinen pääjohtaja Erkki Korhonen antoi hänelle tilaisuuden kokeilla siipiään solistina ja myönsi Pohjoselle vuoden virkavapauden kuorosta.

– Lauloin virkavapaalla pääroolien kakkosmiehityksissä. Sillä tavoin Korhonen pääsi näkemään mihin pystyin ja tarjosi sitten kiinnistystä solistiksi. En olisi koskaan pystynyt tekemään samaa kuorotyön ohella. Se on sen verran rankkaa ja vaativaa hommaa itsellään, Pohjonen pohtii.

Freelancereiden sopimuksiin parannuksia

Laulajat palkataan lauluosastoon koelaulun ja musikaalisuustestin avulla, mutta taiteellinen johtaja voi kiinnittää solisteja ohi normaalin koelaulun. Ylen saamien tietojen mukaan osa kuorolaisista epäilee tällaisten laulajien motiiveja työskennellä kuorossa, jos sopivia solistisia osia ei sitten löydykään. Seuraavat kolme vuotta näyttävät, käykö näin.

Samalla, kun lauluosaston TES-neuvotteluja käytiin, sovittiin parannuksia oopperassa työskentelevien freelancereiden asemaan. Free-laulajat saavat nyt entisestä poiketen palkkaa myös harjoitusajalta. Tämä on tärkeää muun muassa työttömyysturvan vuoksi.

Solisteilla on oma työehtosopimuksensa, joka on voimassa vuoteen 2020. Vuoden päästä ratkaistaan, mikä on oopperan oman solistikunnan kohtalo.

Queen-elokuva Bohemian Rhapsody osoittautui todelliseksi kultakaivokseksi. Viime vuonna ensi-iltansa saaneesta elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin elämäkerrallinen musiikkielokuva.

Se on tähän mennessä tuottanut maailmanlaajuisesti lähes 900 miljoonaa dollaria eli 800 miljoonaa euroa. Leffan tuotantobudjetti oli 52 miljoonaa dollaria eli noin 46 miljoonaa euroa.

Lisäksi elokuva voitti lukuisia alan palkintoja. Freddie Mercurya esittänyt Rami Malek nappasi esimerkiksi parhaan miespääosan esittäjän Oscar- ja Golden Globe -palkinnot.

Menestyselokuvan vanavedessä tehtaillaan nyt useita elämäkerrallisia elokuvia muusikoista ja bändeistä. Viime viikolla suoratoistopalvelu Netflixissä sai ensi-iltansa Mötley Crüe -elokuva The Dirt - Törkytehdas, joka ei ole tosin saanut ylistäviä arvioita.

Seuraavassa listattuna ensi-iltaan tulevia tai tekeillä olevia muusikkoelokuvia:

Elton John

Toukokuun lopussa saa ensi-iltansa poplegenda Elton Johnista kertova elokuva Rocketman. Siinä käydään läpi muusikon uran alkuvaiheita sekä hänen masennustaan, päihteiden käyttöä sekä seksuaalisen suuntautumisen hyväksymistä.

Elton John on työstänyt itsestään kertovaa elokuvaa jo vuodesta 2012 lähtien. Vuosien varrella ohjaaja on vaihtunut usein, mutta lopulta ohjakset otti Dexter Fletcher. Hän myös viimeisteli Queen-elokuvan, kun Bryan Singer sai potkut pitkien riitojen jälkeen.

Rocketmanin pääosassa nähdään Taron Egerton, joka on tuttu esimerkiksi Kingsman-agenttielokuvista. Näyttelijä laulaa elokuvassa Elton Johnin kappaleet itse.

Rocketmanin traileri YouTubessa.

Elvis

Australialainen elokuvaohjaaja Baz Luhrmann on ottanut itselleen todellisen haasteen, sillä hän on tekemässä elokuvaa Elviksestä.

Hän on tehnyt käsikirjoituksen yhdessä Craig Pearcen kanssa. Kaksikko on aiemmin työstänyt käsikirjoitukset Luhrmannin ohjaamiin elokuviin William Shakespearen Romeo ja Julia (1996), Moulin Rouge! (2001) ja The Great Gatsby – Kultahattu (2013).

Tähän mennessä on kerrottu, että Elviksen pitkäaikaisen managerin "Eversti" Tom Parkerin rooliin olisi palkattu Oscar-voittaja Tom Hanks. Ohjaaja Luhrmann on sanonut, että hän haluaa palkata päärooliin tuoreen kasvon tunnetun näyttelijän sijaan.

Leffan tuotannon on määrä alkaa vielä tämän vuoden puolella.

Céline Dion

Kanadalaislaulaja Céline Dionista on tekeillä elokuva, jonka työnimenä on The Power of Love. Se ei ole varsinainen elämäkertaelokuva, mutta mukailee pitkälti laulajan elämää.

Elokuva kertoo Alinesta, joka tulee suuresta kanadalaisperheestä. Taitava laulaja löydetään tämän ollessa teini-ikäinen, minkä jälkeen hänestä tulee maailmantähti. Myöhemmin hän kokee aviomiehensä menetyksen, kuten Dionille on käynyt.

The Power of Love -elokuvan tuottaa ranskalainen elokuvastudio Gaumont ja sen ohjaa Valerie Lemercier. Hän myös näyttelee pääosassa.

Céline Dion on antanut luvan käyttää elokuvassa tunnetuimpia kappaleitaan kuten All by Myself ja My Heart Will Go On.

David Bowie

Vuonna 2016 kuolleen David Bowien elämäkertaelokuva kantaa nimeä Stardust. Se keskittyy muusikon vuonna 1971 tekemään Yhdysvaltojen kiertueeseen.

Elokuvan ohjaa Gabriel Range, joka on aiemmin tehnyt elokuvan Death of a President (2006). Bowien roolissa nähdään Johnny Flynn, joka on nähty muun muassa brittielokuvassa Beast (2017).

Bowien poika Duncan Jones on kertonut, ettei elokuvalla ole perheen hyväksyntää. Leffassa ei saa siis käyttää lainkaan Bowien musiikkia.

Elokuvan tuottajien mukaan muusikon elämän käännekohdasta kertova tarina ei kaipaa hänen alkuperäisiä kappaleitaan.

Sex Pistols

Tekeillä on myös punkbändi Sex Pistolsiin liittyvä elämäkertaelokuva. Siinä keskitytään yhtyeen manageriin Malcom McLareniin ja muotisuunnittelija Vivienne Westwoodiin, jonka luoma tyyli vaikutti suuresti koko punkin ulkonäköön. McLaren ja Westwood omistivat Sex-vaateliikeen, missä myös Sex Pistolsin jäsenet tapasivat toisensa.

Heti kun elokuvasta kerrottiin julkisuuteen, laulaja Johnny Rotten eli John Lydon kirjoitti Twitter-tilillään, ettei leffalla ole yhtyeen siunausta.

Beatlesin ja Brucen musiikin innoittamat elokuvat

Musiikkilegendojen musiikki soi elokuvissa nyt muutoinkin kuin elämäkertaelokuvissa.

Kesäkuun lopussa saa ensi-iltansa Danny Boylen ohjaama Yesterday, jonka pääosassa on The Beatlesin musiikki. Komediassa maailmanlaajuinen sähkökatko vie internetistä kaiken tiedon legendaarisen bändin musiikista.

Muusikko Jack (Himesh Patel) joutuu katkon aikana bussin töytäisemäksi ja on sen jälkeen ainoa ihminen maailmassa, joka muistaa The Beatlesin kappaleet. Hänestä tulee pian maailmantähti, kun hän esittää aiemmin kuulemattomia hittejä kuten Yesterday ja Let It Be.

Yesterdayn traileri YouTubessa.

Parempi kuin Beckham -elokuvan ohjaajanneen Gurinder Chadhan uutuuselokuva Blinded by the Light on kunnianosoitus Bruce Springsteenin musiikille. Elokuva sijoittuu 80-luvun Britanniaan, missä pakistanilaistaustainen teinipoika Javed (Viveik Kalra) syttyy eloon kuultuaan amerikkalaismuusikon musiikkia. Springsteenin musiikista tulee hänelle pakkomielle, mutta se antaa myös hänelle itseluottamusta.

Elokuva pohjautuu toimittaja ja dokumentaristi Sarfraz Manzoorin muistelmiin. Hän on ollut myös yhtenä elokuvan käsikirjoittajista.

Nostetta musiikkimyyntiin

Elokuva-alan innostus tehdä elokuvia popmusiikin legendoista on ilmeistä Bohemian Rhapsodyn menestyksen jälkeen. Osa alalla kuitenkin varoittelee, etteivät kaikki elokuvat voi saavuttaa samanalaista suosiota.

Esimerkiksi Céline Dion -elokuva tehdään ranskaksi, mikä voi heikentää sen menestymismahdollisuuksia maailmanlaajuisesti.

Lopputulos voi myös jäädä valjuksi David Bowie -elokuvassa, jos siinä ei kuulla muusikon alkuperäisiä kappaleita lainkaan.

Into tehdä elämäkerrallisia elokuvia hyödyttää kuitenkin myös muusikoita tai heidän musiikkinsa tekijänoikeuksien haltijoita. Esimerkiksi Queen palasi elokuvan myötä myyntilistoille pitkästä aikaa ja Forbesin mukaan Bohemian Rhapsodysta tuli kaikkien aikojen striimatuin kappale maailmassa.

Musiikkilehti NME:n mukaan Mötley Crüen kappaleita on kuunneltu The Dirt -elokuvan julkaisemisen jälkeen suoratoistopalveluista huimasti aiempaa enemmän.

Railakkaasti juhliva hääväki tungeksii kakun ympärillä. Sähköt ovat menneet poikki ja morsian leikkaa kakkua kännyköiden valossa. Kun valot tulevat päälle, sitä pidetään merkkinä. Juhla yltyy.

Sitten huomataan, että yksi suvun lapsista on kadonnut.

Iranilaisen Asghar Farhadin uudessa trillerissä Kaikki tietävät (Todos lo saben, 2018) perhetragedia pakottaa pienen kyläyhteisön salaisuudet pintaan. Samalla pintaan ui myös syvempiä kysymyksiä perhesuhteista ja elämän varrella tehdyistä valinnoista.

– Minulle tässä elokuvassa on kyse siitä, miten tärkeä asia menneisyys on meidän elämissämme. Miten voimme tulla toimeen menneisyytemme kanssa, ohjaaja kertoi elokuvan maailmanensi-illan jälkeen Cannesin elokuvajuhlilla viime keväänä. Elokuva sai perjantaina ensi-iltansa Suomessa.

Tätä elokuvaa varten Iranin menestynein elokuvaohjaaja on matkannut kauas kotoa. Kaikki tietävät on kuvattu Espanjassa ja espanjaksi, Espanjan suurimpien elokuvatähtien kanssa ja kokonaan espanjalaisella työryhmällä.

”Espanja ei ole flamencoa ja härkätaisteluita”

Torrelaguna on pieni kylä tunnin matkan päässä Madridista. Kaikki tietävät -elokuvan kuvauksissa kylään matkasi espanjalaisten elokuvantekijöiden eliitti Pedro Almodóvarin vakiokuvaaja José Luis Alcainesta maan valovoimaisimpiin näyttelijöihin.

Silmäätekevin työryhmästä oli elokuvan pääpari, Espanjan menestyneimmät näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. Tosielämän aviopari esittää Farhadin elokuvassa nuorina yhdessä olleita Lauraa ja Pacoa, jotka elämä on ajanut erilleen.

Argentiinaan muuttanut Laura saapuu kahden lapsensa kanssa Espanjaan siskonsa häihin. Kotikylään taannoin jäänyt rengin poika Paco on kerryttänyt omaisuuden Lauran isältä ostamallaan viinitilalla. Vaikka kaikki ovat pinnalta onnellisia, on monta asiaa vielä selvittämättä.

Farhadi on tähän asti onnistunut kiertämään kotimaansa tiukan sensuurin toisin kuin moni hänen kollegansa. Esimerkiksi Farhadin ystävä Jafar Panahi on asetettu kotimaassaan 20 vuoden mittaiseen työskentelykieltoon.

Cruz ja Bardem ovat tärkeä syy siihen, miksi Asghar Farhadi lähti Espanjaan kuvaamaan. Ohjaaja on kertonut keskustelleensa yhteistyöstä ensin Bardemin kanssa tavattuaan hänet kuusi vuotta sitten Los Angelesissa.

– Kaksi vuotta sitten Farhadi muutti Espanjaan, opetteli kielen ja eli kulttuuriamme, Cruz kertoi Cannesin elokuvajuhlien lehdistötilaisuudessa.

– Kuvausten aikana hän pänttäsi öisin dialogia osatakseen sen seuraavana päivänä ulkomuistista, että voisi havaita jos joku poikkeaa käsikirjoituksesta. Häntä on mahdoton huijata.

Tavatessani ohjaajan lehdistötilaisuuden jälkeen, hän kertoo ajatelleensa, että Espanjassa ohjaaminen oli riski. Hän halusi viimeiseen asti välttää ulkopuolisen turistin näkökulman.

– Heti aluksi päätin, että minun pitäisi varoa kaikkia kliseitä. Sellaisia kuin flamenco tai härkätaistelu. Espanjassa ei ole kyse niistä. Elin ihmisten kanssa ja pyysin työryhmääni olemaan erittäin varovaisia tämän asian kanssa. Haluan, että tämä elokuva tuntuu espanjalaiselta.

Sensuuria, Oscareita ja kannanottoja

Lempeästi artikuloiva ja herrasmiesmäisesti pukeutuva Asghar Farhadi on kosmopoliitin humanistin perikuva. Hän vaikuttaa ennemmin kuuntelevalta kuin kärkkäältä. Kuitenkin hänen roolinsa Iranin menestyneimpänä elokuvaohjaajana on vienyt hänet tilanteisiin, joissa hänellä on ollut tilaisuus ottaa kantaa.

Vuonna 2012 Farhadi voitti ensimmäisen Oscar-palkintonsa, joka oli myös ensimmäinen iranilaisen elokuvantekijän saama Oscar. Trillerimäisen jännittävä avioerodraama Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011) palkittiin parhaana vieraskielisenä elokuvana. Palkintopuheessaan ohjaaja otti kantaa Yhdysvaltain ja Iranin välisiin jännitteisiin.

– Uskon tätä katsovien iranilaisten olevan iloisia, koska aikana, jona poliitikot puhuvat sodasta, pelottelevat ja ovat aggressiivisia, heidän maansa on esillä sen rikkaan kulttuurin kautta, joka on ollut piilossa politiikan raskaan pölyn alla. Tämä palkinto on minun maanmiehilleni, jotka kunnioittavat kaikkia kulttuureja ja sivilisaatioita ja halveksuvat vihamielisyyttä.

Toisen Oscarinsa hakemisen Farhadi jätti väliin kokonaan. Hän ei suostunut matkustamaan Yhdysvaltoihin, koska maan presidentiksi valittu Donald Trump oli julistanut maahantulokiellon suurimpien muslimimaiden kansalaisille.Trumpin virkaanastumisen jälkeen Farhadi ei ole matkustanut Yhdysvaltoihin.

"Palaan menneisyyteen elokuvissani yhä uudestaan. Jotkut ihmiset näkevät menneen ajan heille kertyneenä omaisuutena. Toiset taas kokevat sen lähtölaskentana kohti nollaa."

Ohjaajan puolesta The Salesman (Forushande, 2016) -elokuvan palkinnon haki maailman ensimmäinen naispuolinen avaruusturisti, amerikaniranilainen liikenainen Anousheh Ansari. Se oli näpäytys Trumpin julistuksen sisältämälle oletukselle ihmisten kansalaisuuteen perustuvasta erilaisuudesta.

Farhadi ei kuitenkaan suomi vain Yhdysvaltoja. Hänen elokuviensa tapa käsitellä rohkeasti yhteiskunnallisia aiheita on herättänyt kiivasta keskustelua myös Iranissa. Silti hänen elokuvansa ovat myös siellä valtavan suosittuja. Nader ja Simin: Ero herätti kotimaassaan niin paljon kiinnostusta, että se on edelleen Iranin kaikkien aikojen eniten lipputuloja saanut elokuva.

Huolimatta elokuviensa käsittelemistä vaikeista aiheista, Farhadi on tähän asti onnistunut kiertämään kotimaansa tiukan sensuurin toisin kuin moni hänen kollegansa. Esimeriksi Farhadin ystävä Jafar Panahi on asetettu kotimaassaan 20 vuoden mittaiseen työskentelykieltoon.

– Elokuvan tekeminen Iranissa on kaikista vaikeuksistaan huolimatta minulle helpompaa kuin muualla. Siihen liittyy vaikeuksia, mutta ne ovat osa työtäni, Farhadi muotoilee diplomaattisen ympäripyöreästi.

Paremmin hänen elokuviensa koskemattomuutta voi selittää se, että hän esittää asiat aina monelta kantilta. Hänen elokuviensa henkilöt edustavat eri kantoja ja heistä jokaisen toiminnalle annetaan ymmärrettävä syy. Tuomio siitä, kuka on oikeassa, jätetään katsojalle.

Valkokankaan näytelmäkirjailija

Valo osuu parisänkyyn. Sitten sohvaryhmään. Teatterin valomies kääntää keilan valaisemaan näyttämön eri osia, yksi osa kerrallaan. Lopuksi hän valaisee kerralla koko näyttämön.

Kohtaus on Asghar Farhadin The Salesman -elokuvan alusta. Ohjaajan mukaan se on pienoisversio kaikista hänen elokuvistaan. Niissä katsojille näytetään yksi näkökulma toisen jälkeen, kunnes heillä elokuvan lopussa on kokonaiskuva tapahtuneesta.

The Salesman -elokuvassa Teheranissa toimiva teatteriryhmä esittää Arthur Millerin klassikkonäytelmää Kauppamatkustajan kuolema. Amerikkalaisen unelman joutsenlaulun kirjoittanut Miller on yksi Farhadin esikuvista, koska hän ”ei kuvaa henkilöitään mustavalkoisina”.

Alun perin teatteriohjaajaksi opiskellut Farhadi innostui opiskeluaikoinaan myös Anton Tsehovin ja Henrik Ibsenin näytelmistä, joissa tunteet kuohuvat näennäisen tyynen pinnan alla. Farhadin opinnäytetyö käsitteli niin ikään yhtä sanomatta jätetyn mestaria, Nobel-kirjailija Harold Pinteria.

Farhadi yllättyi siitä, miten avoimesti espanjalaiset puhuivat asioistaan. Havainto muutti koko käsikirjoituksen. Farhadi vaihtoi elokuvalle suunnittelemansa nimen ”Kukaan ei tiedä” muotoon ”Kaikki tietävät”.

Näytelmäkirjallisuuden suurnimien perintöä ovat sekä Farhadin elokuvien moniulotteiset henkilöt että niiden toistuva teema: se, miten vaietut asiat pyrkivät pintaan. Farhadin edellisessä eurooppalaisessa elokuvassa Menneisyys (Le passé, 2013) teema on nimessä asti.

Cannesissa ohjaaja kertoo, että menneisyys vaivaa häntä.

– Palaan siihen elokuvissani yhä uudestaan. Jotkut ihmiset näkevät menneen ajan heille kertyneenä omaisuutena. Toiset taas kokevat sen lähtölaskentana kohti nollaa, Farhadi sanoo.

Ohjaaja sanoo viehättyneensä kuubalaisesta sananlaskusta, jonka mukaan emme voi tietää millainen menneisyys meitä huomenna odottaa.

– Elokuvieni loput ovat hyvin avoimia. Haluan, että elokuvan loputtua katsojan mielessä alkaa uusi elokuva. Näin elokuvassani on yksi alku alussa ja toinen sen lopussa.

Takaisin kotiin

Kaikki tietävät on saanut maailmalla ristiriitaisen vastaanoton. Näyttelijöitä ja henkilöiden psykologiaa on kehuttu, mutta toisaalta trillerimäistä juonta ei ole pidetty kovinkaan yllättävänä. Kritiikit voi summata yhteen sanomalla, että kyseessä ei ole ohjaajan terävin elokuva, mutta että se on silti terävämpi kuin moni muu trilleri.

Yhden asian suhteen Farhadi voi huokaista helpotuksesta. Espanjalaismediassa elokuvaa on kehuttu nimenomaan autenttisen espanjalaiseksi.

Ironisesti juuri elokuvan eurooppalaisuus on tehnyt sen esittämisestä hankalaa ohjaajan kotimaassa. Iranissa esimerkiksi naishenkilöiden vähäpukeisuus voi johtaa leikkauksiin, jotka tuntuisivat käsittämättömiltä Espanjassa.

Kulttuurieroihin ohjaaja törmäsi jo elokuvaa tehdessään. Hän on kertonut yllättyneensä siitä, miten avoimesti espanjalaiset puhuivat asioistaan. Havainto muutti koko käsikirjoituksen. Farhadi vaihtoi elokuvalle suunnittelemansa nimen ”Kukaan ei tiedä” muotoon ”Kaikki tietävät”.

Ohjaajan uutta elokuvaa on syytetty terävyyden puutteesta, joka on läsnä hänen iranilaisissa elokuvissaan. Farhadi myöntää, että hän on Euroopassa ohjatessaan varovaisempi yhteiskuntakritiikissä.

– Se johtuu siitä, etten ole elänyt elämääni Espanjassa, ohjaaja puolustautuu.

– Kirjoittaessani elokuvaa sain apua paikallisilta kirjoittajilta ja työryhmältäni. Niinpä siinä on myös yhteiskunnallisia elementtejä, kuten luokkaerot, vaikka ne eivät ole erityisemmin pinnalla.

Cannesissa Farhadi puhui haastattelussa toisen jälkeen elokuvasta universaalina kielenä. Se, että hän kykenee ohjaamaan tarinoita eri puolilla maailmaa, osoittaa hänen mukaansa, että ihmiset ovat kulttuurieroistaan huolimatta pohjimmiltaan samanlaisia.

Seuraavaksi hän haluaa kuitenkin ohjata kotimaassaan. Siitäkin huolimatta, että työtilaisuuksia tarjotaan Yhdysvaltoja myöten. Sinnekin Farhadi sanoo voivansa matkustaa töihin, jos hänellä on tarpeeksi hyvä tarina kerrottavanaan.

– Ehkä teen elokuvia vielä silloin tällöin ulkomailla ihan sen kokemuksen vuoksi. Mutta en halua hyppiä maasta toiseen ohjaamaan. Teen mieluummin elokuvia kotimaassani. Iran on kuitenkin kotini ja se kulttuuri, jonka tunnen 46 vuoden ajalta.

Taivaalta vihmoo räntää ja mereltä puskee paksu sumu. Se ei haittaa Katja Kettua. Hän on valmistautunut pulahtamaan mereen, mutta Löylyn sauna on harmillisesti kiinni. Kettu vaikuttaa hyvinvoivalta, vaikka Ilta-Sanomat oli juuri uutisoinut hänen peruneen esiintymisiään.

– Mitä ihmettä! Kylläpäs ne ovat kovia uutisoimaan kaikennäköisiä asioita.

Kettua selvästi ottaa päähän, kun hänen terveydentilaansa seurataan suurennuslasilla. Enemmän häntä kuitenkin harmittaa, että joutuu perumaan sovittuja tilaisuuksia ja tuottamaan pettymyksen lukijoilleen.

– Keskustelisin niin mielelläni lukijoiden kanssa kirjoistani. Tein pari esiintymistä tässä hiljattain ja huomasin, että vielä pitää levätä.

Kettu sairastui syksyllä Rose on poissa -romaaninsa julkistamisen jälkeen. Hänen päätään särki jatkuvasti ja yhtäkkiä tulehdusarvot pomppasivat pilviin. Tilanne oli vakava. Ensimmäistä kertaa Kettu ymmärsi, että hänen täytyy huolehtia itsestään. Kroppa ei ollutkaan pelkkä pään pidike.

–Ajattelin ennen, että koitapa nyt kroppa vain pärjätä ja pysy pään perässä.

Tällä kertaa Kettu on ottanut lääkärin puheet tosissaan ja on hellittänyt työn tekoa. Vapaana kirjailijana hän ei ollut tehnyt selkeää rajaa työn ja levon välille. Lomillakin hän löysi itsensä usein tietokoneen äärestä naputtelemasta.

Nyt hän ei antanut itselleen vaihtoehtoa, vaan päätti lomaillessaan tehdä jotain ihan muuta. Hän suoritti talvella Thaimaassa laitesukelluksen jatkokurssin, jolla harjoitellaan vaativampia taitoja. Syvemmälle sukellettaessa ajatukset eivät voi harhailla.

– Teki todella hyvää, kun sai keskittyä vain hengittämiseen ja merenalaisen maailman tarkkailuun.

Kotona ajatus kirjoittamisesta pulpahtaa pintaan vähän väliä. Kettu on kuitenkin päättänyt pitää nyt taukoa, vaikka se on vaikeaa.

Fintiaanien luottamus voitettiin kiertämällä ovelta ovelle

Työtä on kuitenkin riittänyt vielä fintiaanit-projektin loppuun saattamisessa. Viiden vuoden urakan viimeinen tuotos on dokumentti, joka nähdään televisiossa huhtikuun 10. päivänä. Kettu on tuottanut ja käsikirjoittanut dokumentin. Se on myös ensimmäinen Ketun oman yhtiön tv-tuotanto. Dokumentti, kuten myös reilu pari vuotta sitten julkaistu tietokirja fintiaaneista, on tehty yhteistyössä Ketun ystävien valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa.

– Tämä on ollut hieno ja vaativa työrupeama. Olemme kaivaneet esiin paljon sellaista tietoa, mitä ei ennen ollut saatavilla.

Tietoa on todella täytynyt kaivella, sillä aika harva edes tietää, mikä on fintiaani. Ajatus suomalaissiirtolaisten ja intiaanien jälkeläisten tutkimisesta syntyi, kun Kettu kiinnostui sukunsa Amerikkaan muuttaneista siirtolaisista. Seppälä puolestaan halusi tehdä dokumenttia intiaanireservaattien oloista. Fintiaaneissa yhdistyi molempien toiveet.

Koska tietoa ja kontakteja ei ollut, työ täytyi aloittaa kulkemalla ovelta ovelle. Monet fintiaanit suhtautuivat hyvin epäluuloisesti suomalaisnaisiin, sillä reservaateissa kävi tiuhaan mystiikkaturisteja, jotka haluavat fiilistellä intiaanien elämäntapaa ja häipyvät sitten.

Sitkeys kuitenkin palkittiin.

– He olivat aika ihmeissään, kun tulimme yhä vain takaisin. Toki kaikki eivät halunneet tavata meitä pitkällisistä yrityksistä huolimatta.

Poliisi ei ole kiinnostunut reservaateista kadonneista tytöistä

Haastattelujen ja kyläilyjen myötä fintiaanit oppivat luottamaan suomalaiskolmikkoon. Nykyään monet dokumentin henkilöistä ovat heidän ystäviään. Arne ja Ivy Vainio vierailivat Ketun luona viime kesänä ja he tunsivat olonsa hyvin kotoisaksi Suomessa. He olivat erityisen innoissaan vieraillessaan Jasper Pääkkösen omistamassa Löylyssä, sillä Blackkklansman-elokuva oli tehnyt heihin vaikutuksen. He joutuvat kokemaan yhä kotimaassaan rakenteellista rasismia.

– Tilanne on Yhdysvalloissa pahentunut jälleen viime vuosien aikana. Siellä, kuten muuallakin, rasismista ja vihapuheesta on tullut hyväksyttävämpää.

Kettu vieraili reservaateissa Yhdysvaltain pohjoisosassa Suurten järvien alueella. Ne eivät olleet köyhimmästä päästä, sillä niissä on kasinot, joista intiaanit saavat vaurautta. Silti ongelmia oli paljon. Huumeet on nykyään yksi pahimmista. Myös dokumentissa esiintyvillä fintiaaneilla useilla on ollut alkoholiongelma, mutta he ovat selättäneet sen. Esimerkiksi Arne Vainio on vastoin kaikkia odotuksia kouluttautunut lääkäriksi ja tekee nyt tärkeää työtä reservaatissa.

Eniten Kettua järkytti naisten rakenteellinen hyväksikäyttö. Reservaateista katoaa tyttöjä ja naisia, todennäköisimmin ihmiskaupan seurauksena. Sinä aikana, jonka Kettu vietti reservaatissa, viisi tyttöä katosi. Ja mikä pahinta, näitä katoamisia ei tutkita.

– Poliisilla on tapana ajatella, että naiset ovat itse lähteneet huumeiden perässä Minneapolisiin tai huoraksi johonkin lähikaupunkiin. Kauhea tajuta, että Amerikan kaltaisessa hyvinvointivaltiossa tapahtuu tällaista, eikä siitä välitetä.

Aivan viime aikoina tilanne on hieman parantunut, kiitos somen. Yhdysvalloissa on monia sivustoja, joissa kadonneiden naisten asiaa pidetään esillä ja nyt poliisikin on aika ajoin kuulemma osallistunut etsintöihin. Toivoa siis on.

Viime syksynä ilmestynyt Rose on poissa -romaani käsittelee kaunokirjallisuuden keinoin intiaaninaisten hyväksikäyttöä. Kettu kuvaa pahuutta intiaanitaruista löytämällään Wendigo-olennolla, jolla on kyltymätön himo ihmislihaan.

Punkkari-Katja halusi muuttaa maailmaa toiminnalla

Kettua kiehtoo fintiaaneissa heidän identiteettinsä. He eivät ole intiaaneja, vaikka asuvatkin reservaateissa, eivätkä he pääse mukaan amerikkalaisenkaan yhteiskuntaan. He ovat monin tavoin ulkopuolisia.

Fintiaaneista kertova Rose on poissa -romaani ei ole ensimmäinen kerta, kun vähemmistöt pääsevät Ketun kirjoihin. Edellinen teos Yöperhonen kuvaa suomensukuisen mari-kansan kohtaloa Neuvostoliitossa. Perehtyessään aiheeseen hän huomasi, että suomensukuisen vähemmistökansan koko älymystö oli tapettu yhden päivän aikana Stalinin vainojen aikana.

Kätilö puolestaan kertoo Lapin sodasta ennen kaikkea naisten ja lasten silmin. Pohjoisessa kun ollaan, mukana on luonnollisesti saamelaisia.

Kettu myöntää, että hänellä on vahva käsitys sosiaalisesta tasa-arvosta. Hän haluaa pitää meteliä heikompien puolesta. Nykyään hänet tekee surulliseksi joka puolella vellova viha.

– Suomi olisi ihana, turvallinen paikka asua. Ihmisten viha toisiaan kohtaan pilaa sen kaiken.

Nuorena hän oli punkkari, joka halusi muutta maailman mielenosoituksilla ja toiminnalla.

– Luulin, että rakenteet voisi muuttaa hyvin nopeasti. Ei se ihan niin mennyt. Nyt yritän vaikuttaa maailmaan näillä kirjoillani.

Nykyään vastassa on kuitenkin ongelma, jonka monet kirjailijat tiedostavat ja ottavat vakavasti: kulttuurinen omiminen. Vaikka aiheeseen perehtyisi kuinka syvällisesti, aina tulee sanomista. Myös Rose on poissa -romaanin kohdalla kävi niin. Ketulta kysyttiin, millä oikeudella hän kirjoittaa fintiaaneista, kun ei itse ole sellainen.

– Pohdin asiaa paljon jo etukäteen ja perustelin sen itselleni sillä, että kukaan muu ei olisi sitä tehnyt. Fintiaanien samoin kuin marien keskuudessa ei vain ole kirjailijoita, jotka antaisivat heille äänen.

Kulttuurinen omiminen on yksi syy, miksi Rovaniemeltä kotoisin oleva Kettu ei ole kirjoittanut saamelaisista, vaikka aihe hieman poltteleekin.

– Minulta on pyydetty sitä usein. Jopa saamelaiset ovat pyytäneet, että kirjoittaisin heistä. En ole kuitenkaan toistaiseksi asiaan ryhtynyt. Olisi ehkä parempi, että he kirjoittaisivat itse.

Paras neuvo tuli Kari Hotakaiselta

Katja Kettu, oikealta nimeltään Heikkinen, tiesi jo pienenä haluavansa kirjailijaksi. Hän rakasti sanoilla leikittelyä. Kirjailijan ammattiin ei kuitenkaan mitenkään kannustettu. Kukapa nyt sellaista uraa toivoisi lapselleen tai oppilaalleen. Kerran Kettu kuitenkin uskaltautui kertomaan oppilaanohjaajalle, että haluasi kirjoittaa. Opo innostui heti ja sanoi, että sihteerin ammatti on tosi hyvä, siinä saa kirjoittaa paljon.

– Siitä minä vähän sisuunnuin ja ryhdyin tosissani ajattelemaan kirjailijuutta.

Kesti kuitenkin vielä vuosia ennen kuin ensimmäinen kirja syntyi. Siinä välissä Kettu opiskeli Turussa animaatioelokuvien tekijäksi. Hänen opettajansa, tunnettu virolainen animaattori Priit Pärn tunsi Kari Hotakaisen ja antoi hänelle luettavaksi Ketun tekstin. Se oli versio Surujenkerääjästä. Kari Hotakaiselta Kettu sai parhaan ohjeen, mitä on kirjoittamiseen saanut.

– Kari sanoi, että olisi ihan hyvä, jos siinä olisi joku rakenne tai edes tarina. Surujenkerääjää kirjoittaessani ajattelin tekeväni jotain todella räjäyttävää ja anarkistista. Siitä lähtien olen totellut neuvoa ja huomannut jopa, että nautin suunnattomasti juonen kehittelystä.

Kätilöä kirjoittaessa säädyllisyys sai jäädä

WSOY julkaisi Surujenkerääjän vuonna 2005, mutta se ei räjäyttänyt mitään. Eikä edes toinen romaani Hitsaaja. Sekin jäi hyvin vähälle huomiolle.

Edessä oli tiukka paikka. Jos kolmaskaan romaani ei kiinnosta ketään, haaveet kirjailijan ammatista voisi heittää menemään. Kettu päätti näyttää, että täältä pesee.

– Siihen asti olin jotenkin pidätellyt ja kirjoittanut sillä tavoin, mikä on hyväksyttävää. Kätilön kohdalla en enää ajatellut säädyllisyyttä, vaan annoin kielen viedä.

Kätilö oli menestys. Lapin sodan kauheudet yhdistettynä riipaisevaan rakkaustarinaan kiinnosti lukijoita. Eniten suitsutusta keräsi Ketun omintakeinen kieli. Siitä on tullut Ketun tavaramerkki. Helpolla vimmainen teksti ei synny, vaan se vaatii usein eristäytymistä ja uppoutumista. Yleensä Kettu ryhtyy kirjoittamaan pimeän laskeutuessa. Silloin elämä hiljenee ja tekstiin saa vajota rauhassa.

– Kirjoittaminen on minulle rajan yli menemistä. Se on vaarallinen ylitys ja sieltä on aina mukava päästä takaisin. Olen toki välillä miettinyt, että voisihan sitä olla helpompiakin tapoja kirjoittaa.

Viimeisintä romaaniaan Kettu kirjoitti Mallorcalla ystäviensä Meeri Koutaniemen ja Sami Yaffan asunnolla. Hän ei tavannut ketään, eikä puhunut kenellekään.

– Kirjoittaminen vaatii rauhan. Yöperhosta kirjoittaessa jouduin matkustelemaan paljon ja kirjoitin sitä lentokentillä ja hotelleissa. Turhaa työtä, jouduin kirjoittamaan sen uudestaan.

Kirjoittaminen menee kaiken edelle

Kirjoittaminen on aina ollut etusijalla Ketun elämässä. Sillä on myös seurauksensa. Nelikymppisellä Ketulla ei ole perhettä.

– Se on raadollista. Olen valinnut kirjallisuuden. Se ei tee parisuhteelle hyvää, jos kirjoittaminen menee aina edelle. Ei ole helppoa löytää sellaista ihmistä, joka hyväksyy sen.

Romaaneissaan Kettu on mestarillinen rakkauden kuvaaja. Niissä ollaan koko ajan vereslihalla ja tunteiden ääripäässä. Omassa elämässään Kettu on nykyään yrittänyt löytää lempeämpää suhtautumista rakkauteen.

– Ehkä kaiken ei tarvitse olla niin siivekästä ja veristä.

Nihkeän alun jälkeen Kettu on noussut maamme menestyvimpien ja kiinnostavimpien kirjailijoiden joukkoon. Kirjojen käännösoikeudet vievät häntä ympäri maailmaa kirjatapahtumiin puhumaan. Kauas on tultu siitä, kun rastapäinen Kettu esiintyi ensimmäisellä Prosak-kirjaklubilla yksitoista vuotta sitten. Silloin jännitys oli niin suurta, ettei Kettu pystynyt kohottamaan katsettaan kirjastaan mumistessaan mikrofoniin.

– Silloin tuli palautetta, että voisiko sinne hommata esiintymään sellaisia kirjailijoita, jotka osaisivat edes lukea.

Kolmen menestyneen romaanin jälkeen Kettu on pohtinut jatkuvaa itsensä ylittämistä. Miten se onnistuu? Ajatus on pelottava.

– Olen lukenut monien kirjailijoiden tuotantoa ja kyllähän sitä usein huomaa, että tuossa nyt oli se huippukausi. Se laittaa miettimään.

Fintiaanit-dokumentti Ylen TV2:lla 10.4. ja Areenassa jo 8.4.

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka. Tervetuloa mukaan.

Taidemaalari Eero Nelimarkan (1891–1977) synnyinkoti on Vaasan kaupungin keskustan kupeessa entisessä vaivaistalossa. Vaasalaiset tuntevat alueen Tammikaivon alueena, mutta vain hyvin harva on tiennyt, että yhdessä alueen vanhoista rakennuksista on syntynyt kuuluisa taiteilija.

Nelimarkan perhe oli joutunut vaivaistaloon isän sairastumisen takia. Kahdeksanlapsisen perheen kuopus Eero syntyi siellä vuonna 1891.

Vaasan kaupungin omistama talo on ollut pitkään tyhjillään, kylmillään ja lukittuna, mutta tällä viikolla ovi avattiin hetkeksi. Kiinteistömanageri Vesa Isomöttönen Vaasan Talotoimi -liikelaitoksesta oli saatu paikalle. Munalukko napsahti auki.

– Kannattaa sitten varautua siihen, että sisällä on aika kamalan näköistä, Isomöttönen varoitteli.

Sisään astui ensimmäisenä taiteilija Paula Blåfield.

– Jännittävää oli. Toivoin, että talossa olisi jäljellä edes vähän esineistöä ja olihan siellä joitakin huonekaluja. Tosi liikuttava oli rautainen sänky, joka vaikutti aivan vaivaistalon sängyltä.

Tieto talteen

Blåfield kuuli jokunen aika sitten aivan sattumalta Nelimarkan synnyinkodista. Hän huolestui talon kohtalosta ja otti yhteyttä Nelimarkka-museoon Alajärvelle. Ainakin nykyiselle museon väelle tieto syntymäkodin olemassaolosta tuli yllätyksenä.

– Aivan totta. Kuulimme vasta nyt, että tällainen rakennus on vielä pystyssä. Mielenkiintomme tietysti heräsi ja aloin hankkia tietoa tästä paikasta, toteaa museosihteeri Päivä Haapaniemi.

Haapaniemi pääsi yhdessä vs. museotoimenjohtaja Elina Alkion kanssa tutustumaan Nelimarkan synnyinkotiin.

– Kuvaamme ja dokumentoimme paikan museon arkistoja varten. Jos joku haluaa jossakin vaiheessa tutkia asiaa enemmän, onpa ainakin tämänhetkinen tilanne selvitetty.

"Täällä on hyvä henki"

Blåfield, Haapaniemi ja Alkio kulkevat melkein hartaan oloisina vanhan talon huoneissa. Lattiat narisevat, maali on rapissut ja hellan rauta ruostunut. Siivottavaa olisi paljon. Katseet etsivät edes pieniä merkkejä siitä, että näiden seinien sisällä on syntynyt merkittävän taiteilijan alku.

– Täällä on hyvä henki, miettii Paula Blåfield.

Keittiön seinällä riippuvaa pientä taulua silmäillään vähän tarkemmin.

– Tämä on lastulevyä. Milloin lastulevy tuli? 70-luvulla?

1930-luvulta lähtien Suomen tunnetuimpien taidemaalareiden joukkoon kuulunut Nelimarkka syntyi hyvin vaatimattomiin oloihin.

Synnyintalo on entinen kasakkatalli, joka aikanaan siirrettiin vaivaistalon pihapiiriin ja siihen tehtiin Vaasan kaupungin dokumenttien mukaan seitsemän "mielisairashuonetta". Yksi huoneista oli Nelimarkan perheen koti.

Huoneet ovat pieniä. Tilaa ei ole ollut yhtä asuinkuntaa kohden kuin muutama neliömetri.

Aika on tehnyt tehtäväänsä suojellun talon rakenteissa. Alimmat hirret ovat paikoin pehmenneet ja laudoitus on ränsistynyt. Talon päällä on kuitenkin ehjä peltikatto, joten aivan välittömästi ei mikään uhkaa Nelimarkan synnyinkodin tulevaisuutta.

Kesänäyttelypaikka?

Tulevaisuus on kuitenkin hämärän peitossa. Vaasan kaupunki aikoo etsiä talolle uuden omistajan ja se on tulossa myyntiin vielä tämän vuoden aikana.

– Toivottavasti talolle löytyy ostaja, joka pystyy kehittämään sinne myös jotain tarkoituksenmukaista toimintaa, toteaa toimialajohtaja Tapio Ollikainen Vaasan Talotoimi -liikelaitoksesta.

Kiinnostus taloa kohtaan onkin herännyt. Ainakin Pohjalaisessa Taiteilijaliitossa mietitään, miten yli 40 vuotta sitten kuolleen liiton perustajan muistoa voitaisiin tulevaisuudessa vaalia talossa.

Tutustumiskäynnillä taloa katsellaan jo sillä silmällä.

– Pienellä siivoamisella tästä saataisiin aivan hyvä kesänäyttelypaikka, visioi Haapaniemi.

– Ja miksei jopa taiteilijaresidenssi. Myös pihapiiri tässä ympärillä on tosi hieno, jatkaa Blåfield.

Vaivaistalosta Pariisiin

Entisen vaivaistalon seinässä vain pieni kyltti kertoo talon historiasta. Moni on kuullut, että Nelimarkka on syntynyt Vaasassa, mutta talon olemassaolo on useimmille yllätys.

– Edes Pohjalaisessa Taiteilijaliitossa kukaan ei tiennyt tätä paikkaa, hämmästelee Blåfield.

Paremmin tunnettua historiaa on se, että kansakoulun käytyään Nelimarkka kouluttautui sokerileipuriksi. Se ura loppui lyhyeen ja hän päätyi opiskelemaan Helsinkiin kuvataidetta muun muassa Eero Järnefeltin johdolla. Pariisissa Nelimarkka opiskeli vuosina 1912 ja 1920.

Vaikka synnyinkoti on syystä tai toisesta jäänyt unohduksiin, Nelimarkka itse oli varhaislapsuutensa asuinpaikasta kiinnostunut. Hänen kerrotaan 70-luvulla vierailleen synnyinkodissaan ja samalla käyneen tervehtimässä viereisen vanhainkodin väkeä.

– Eero oli silloin ollut iloinen siitä, että talo on säilytetty, tietää sen aikaista vanhainkodin johtajaa haastatellut Päivi Haapaniemi.

Lue myös:

Jäikö Eero Nelimarkka lakeusmaalaustensa vangiksi? Nyt hurmaavat taiteilijan unohtuneet asetelmat ja henkilökuvat

Rap-artisti Nipsey Hussle, 33, on ammuttu, vahvistaa Los Angelesin pormestari.

Hussle joutui ampujan uhriksi omistamansa Marathon Clothing -vaateliikkeen edustalla Los Angelesin eteläosassa. Ampuminen tapahtui keskellä päivää. Husslea kohti ammuttiin useita laukauksia. Ampumisessa haavoittui myös kaksi muuta henkilöä.

Ampuja on vielä toistaiseksi karkuteillä. Yhdysvaltalaismedioiden siteeraamien viranomaistietojen mukaan poliisi etsii noin parikymppistä miestä, jonka kerrotaan ampuneen Husslea ja paenneen sitten lähistöllä odottaneen auton kyydissä.

Hussle, omalta nimeltään Ermias Asghedom oli saanut nimeä musiikkimailmassa myymällä omia mixtapejaan kaupungin kaduilla. Hänen ensimmäinen virallinen albuminsa Victory Lap oli jo Grammy-gaalassa ehdolla parhaaksi rap-albumiksi.

Nipsey Hussle oli arvostettu ja kunnioitettu taiteilija. Surmapaikalle kokoontui heti paljon artistin ihailijoita ja sosiaalinen media on täyttynyt häntä surevista viesteistä.

Räppäri Snoop Dogg on julkaissut useamman päivityksen, joissa mm. muistellaan hänen ja Husslen yhteistyökuvioita. Laulaja Drake puolestaan kertoi, että hänellä ja Husslella oli suunniteilla yhteinen kappale kesäksi. Myös mm. laulaja Rihanna, näyttelijä Kevin Hart, koripalloilija LeBron James ja räppäri Wiz Khalifa julkaisivat surunvalitteluita.

Husslen tiedetään nuorempana olleen tiiviissä yhteyksissä yhteen Los Angelesin suurimmista Crips-jengeistä.

– Vahvat viholliset ovat siunaus, Hussle tviittasi vain muutamaa tuntia ennen kuolemaansa.

Päivitetty 1.4. klo 11.30: Lisätty surunvalittelupäivityksiä, Nipsey Husslen oma twiitti eiliseltä ja viranomaistietoja ampujan etsinnöistä.

Laihialainen Sanna-Leena Knuuttila on harvinaisuus kirjailijapiireissä. Hän on selkokirjailija, joita Suomessa on todella vähän. Aktiivisesti pelkästään selkokielistä tekstiä tuottavia kirjailijoita on arvion mukaan vajaa parikymmentä.

Knuuttilalle selkokirjallisuuden ja selkokielen merkitys valkeni, kun hän toimittajana teki juttua kehitysvammaisesta pojasta ja hänen perheestään. Knuuttila päätyi silloin ensimmäisen kerran Selkokeskuksen nettisivuille.

– En ollut aiemmin koskaan kuullutkaan selkokielestä ja mietin, että kuka sitä tarvitsee ja mikä tämä kieli oikein on. Lainasin kirjastosta selkokirjoja ja -oppaita ja hurahdin siihen täysin! Kun minulla on kirjoittamisen taito, niin haluan kirjoittaa kirjoja, jotka on tarkoitettu meille kaikille, sanoo Knuuttila.

Selkeää ja kronologista

Kirjoittaminen lähtee selkokielisten kirjojen kohdalla samalla tavalla liikkeelle kuin yleiskielellä kirjoittamisessa. Ideoinnista tietenkin lähdetään ja aiheen taustat ja faktat selvitetään. Henkilöhahmoja mietitään ja tapahtumia. Mutta sitten työskentely muuttuu.

– Ruvetaan miettimään mitä tästä kaikesta materiaalista on tarpeen kertoa. Jätetään vain olennaiset henkilöt tekstiin. Juonikuvio on selkeä ja se etenee kronologisesti. Ja rakennetaan hyvin selkeä runko, listaa Knuuttila.

Jäljelle jää kuitenkin se tärkein. Tarina, jonka on oltava yhtä koukuttava ja kiinnostava kuin se olisi yleiskielelle kirjoitettu.

Naisen tarina

Knuuttilalta on ilmestynyt tähän mennessä kaksi selkokielistä romaania: Ne lensivät tästä yli (2017) ja Minä odotan sinua (2018). Kirjojen tapahtumat sijoittuvat Suomen sotien aikoihin ja näkökulmana on kotirintamalle jääneet naiset. Kirjat kertovat Hilkan tarinaa.

Aihevalintaansa Knuuttila perustee sillä, että sotahistoria ja sotakertomukset ovat useimmiten miesten historiaa, mutta kotirintaman tapahtumat ja naisten tilanne jää usein varjoon.

– Halusin kertoa suomalaisen naisen merkittävän historian selkokielellä, koska naisen historia ei saa jäädä keneltäkään varjoon ja halusin sen kirjoittaa selkokielelle. Silloin se avautuu kaikille lukijoille, sanoo Knuuttila.

Kirjallisuutta, viranomaisjulkaisuja ja mediatekstejä

Suomessa on Selkokeskuksen arvion mukaan jo 750 000 henkilöä, jotka eivät pärjää kunnolla yleiskielellä.

Määrä on Selkokeskuksen kehittämispäällikön Leealaura Leskelän mukaan kasvanut muutamassa vuodessa nopeasti. Samalla tarve selkokielisestä luettavasta on kasvanut.

– Esimerkiksi maahanmuuttajille selkokieli voi olla hyvänä apuna kielen oppimiselle. Sitten on vanhempaa väestöä, joilla on esimerkiksi muistisairautta. Myös kehitysvammaisten ja autismin kirjon henkilöissä on sellaisia, jotka hyötyvät selkokirjoista. Mutta tietenkään ei voi sanoa, että koko ryhmä, vaan osa heistä, kertoo Leskelä.

Kirjallisuuden lisäksi olisi tärkeää, että esimerkiksi eri viranomaisten julkaisut olisivat selkokielellä.

Intiasta noin vuosi sitten Suomeen tullut Mohor Banerjee kertoo, että hän on ymmärtänyt esimerkiksi verottajan selkokieliset tekstit, mutta normisuomeksi hän ei olisi niitä ymmärtänyt.

– Olen opiskellut kymmenen kuukautta suomea ja olen lukenut selkokielisiä kirjoja ja artikkeleita. Suomen kieli on vaikea, mutta selkokielen avulla voin pärjätä arjessa, kertoo Banerjee.

Banerjee on lukenut muun muassa satuja, selkouutisia ja selkosanomia. Suomen historiasta hän on lukenut yhden selkokielellä kirjoitetun kirjan.

– Ilman selkokieltä olisi mahdotonta opiskella suomea, arvelee Banerjee.

"Kirjallisuus kuuluu meille kaikille"

Sanna-Leena Knuuttilan suunnitelmissa on jatkaa oman sarjansa kirjoittamista ainakin vielä yhden kirjan verran. Kolmas kirja liittyy kiinteästi Knuuttilan Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen opintoihin, joten teos ilmestyy vasta ensi vuonna.

Voisiko Knuuttila kuvitella tekevänsä kirjoistaan yleiskieliset versiot?

– En. Tähän kysymykseen olen joutunut vastaamaan monta kertaa, mutta perustelen aina sillä, että kirjallisuus kuuluu meille kaikille. Kulttuuri kuuluu meille kaikille. Haluan puhua selkokielestä ja selkokielisestä kirjallisuudesta, että niiden arvostus nousisi Suomessa, sanoo Knuuttila.

Usein selkokirjat mielletään pelkästään erityisryhmien kirjoiksi. Näin se ei kuitenkaan ole. Knuuttila itse pitää ajatuksesta, että selkokirja saattaa saada lukemiseen ja kirjallisuuteen nuivemmin suhtautuvankin innostumaan kirjallisuudesta.

– Selkokieli on sisäänheittäjä lukemisen maailmaan. Sitten kun lukeminen tulee tutuksi tällaisessa miellyttävässä ympäristössä, voi sitä tekstinymmärrystä laajentaa sitten asiatekstien puolelle, neuvoo Knuuttila.