Lemin musiikkijuhlien seuraava taiteellinen johtaja on oopperalaulaja Erik Rousi. Hän aloittaa työnsä kesän 2020 musiikkijuhlasta.

32‑vuotias Rousi on nykyisin bassosolistina Saksassa Ulmin oopperatalossa Saksassa.

– Olen erittäin innostunut ja otettu saadessani johdettavakseni näin nuoressa iässä niin perinteikkään festivaalin kuin Lemin musiikkijuhlat, kertoo Rousi Lemin musiikkijuhlien tiedotteessa.

Lemin musiikkijuhlat järjestettiin ensimmäisen kerran reilut 30 vuotta sitten. 1990-luvulla Lappeenrannan kaupunki alkoi rahoittaa juhlia, jolloin festivaalin nimeksi tuli Lemi–Lappeenranta-musiikkijuhlat. Lappeenranta jättäytyi musiikkijuhlista pois kymmenisen vuotta sitten, jolloin nimeksi palautui Lemin musiikkijuhlat.

Lemin musiikkijuhlien järjestäjänä on Lemin musiikkiyhdistys. Uusi taiteellinen johtaja Erik Rousi lupaa myös paikallisuuden näkyvän juhlissa jatkossakin.

– Musiikkijuhlien ohjelmassa tulee minun aikanani näkymään paikallisuus sekä kansainvälisyys, kertoo Rousi.

Lupaava basso

Erik Rousia on pidetty yhtenä aikamme suurista lupaavista bassoista. Hän aloitti lauluopinnot vasta varsin myöhään 25-vuotiaana. Samaan aikaan hän sai valmiiksi myös lukio-opintonsa.

Rousi ei päässyt opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan, mutta sen sijaan hän sai opiskelupaikan Wienin kaupungin musiikkiyliopistosta, josta hän on valmistunut maisteriksi.

Wienissä hänelle sanottiin, että vain taivas on rajana.

– Heti ensimmäisessä tapaamisessa, kun opinnot alkoivat Wienissä, meille sanottiin, että nyt kun olette täällä, teemme teistä niin hyviä, että kaikilla on sopimus oopperatalon kanssa kun valmistutte, kertoi Rousi Ylen haastattelussa kesällä 2018.

Rousin tärkeimpiä rooleja ovat tähän mennessä olleet Lentävän hollantilaisen Daland, Don Giovannin Commendatore ja Fidelion Rocco. Rousi toimii myös Eurajoki Bel Canto -festivaalin toisena taiteellisena johtajana basso Mika Kareksen rinnalla.

Kesälle 2020 Rousilla on ajatus siitä, miltä Lemin musiikkijuhlat tulee näyttämään.

– Kesällä 2020 juhlimme itseoikeutetusti 250 vuotta täyttävää Ludwig van Beethovenia, ja ohjelmasuunnitelmassa on erityisesti painotettu säveltäjämestarin sankarillisen kauden teoksia.

Tulevana kesänä Lemin musiikkijuhlia vietetään 24.–28. heinäkuuta.

Lue seuraavaksi: Tahto laulamiseen löytyi, kun takana oli viisi vuotta nettipokeria – tässä saattaa olla Suomen seuraava kuningasbasso

Suomen lasimuseossa Riihimäellä on parhaillaan esillä Tamara Aladinin muistonäyttely. Tämän vuoden maaliskuussa menehtynyt Aladin oli monipuolinen suunnittelija.

Lasitaitelija Nanny Still ja lasimuotoilija Helena Tynell työskentelivät Riihimäen Lasi Oy:ssä samaan aikaan Aladinin kanssa. Kaikki kolme naista tekivät itsenäisesti omaa työtänsä.

– Jostakin olen lukenut, että Helena Tynell kannusti kovasti Aladinia ja piti hänen muotokielestään ja värimaailmastaan, kertoo muistonäyttelyn koonnut museonjohtaja Hanna Mamia-Walther Suomen lasimuseosta.

Aladinin maljakoita vientiin

Kaikki alkoi siitä, kun Tamara Aladinin piirsi siron, naisille tarkoitetun konjakkilasin. Piirros päätyi lopulta Riihimäen Lasi Oy:lle, jossa kiinnostuttiin nuoresta kyvystä.

Aladin työskenteli Riihimäen lasitehtaalla kaikkiaan 17 vuotta. Tänä aikana hän suunnitteli tehtaan mallistoon lähes 150 esinettä.

Aladin oli erikoistunut etenkin maljakkojen suunnitteluun. Esimerkiksi vuosina 1968–1979 Riihimäen lasitehtaalla valmistettiin Kehrä-maljakkoja. 1970-luvulla tuotannossa oli Aladinin Koralli-sarja.

Käyttölasin sekä taidelasiesineiden lisäksi Tamara Aladin suunnitteli erityisen vientimalliston.

– Vientiin valmistettiin paljon maljakoita. Ne olivat näyttäviä, valmistuskustannuksiltaan edullisia toteuttaa ja tehtaalle myyntihinnaltaan kannattavia, Mamia-Walther sanoo.

Tamara Aladinin ura päättyi marraskuun lopussa 1976, kun suupuhalletun lasin valmistus päättyi Riihimäellä. Viimeinen valmistettu tuote oli Aladinin Carmen kynttilänjalka.

Muistonäyttelyssä on esillä myös piirustuksia

Muistonäyttelyssä on esillä esineitä lasimuseon oman kokoelman lisäksi myös yksityiskokoelmista. Museonjohtaja Hanna Mamia-Walther haluaa nostaa näyttelyssä esiin suunnittelijan monipuolisuuden.

– Halusin luoda visuaalisesti kauniin ja harmonisen kokonaisuuden, vaikka nämä esineiden värivaihtoehdot ovat ihan valtavat.

– Tein aika paljon karsintaa, että mitä esineitä ja värejä näyttelyyn tuli esille, jotta sain tästä sellaisen yhden ihmisen tarinan.

Esillä on myös Tamara Aladin piirustuksia.

– Halusin ottaa niitä mukaan, koska ne ovat yksittäisinä suunnitelminakin hyvin kauniita. Tässä on mukana myös sellaisten esineiden piirustuksia, joita ei ole esillä näyttelyssä.

Tamara Aladinin muistonäyttely on esillä Riihimäellä kesäkuun alkuun saakka.

Maailmalla ennätyksiä rikkova Avengers: Endgame -elokuva keräsi myös Suomessa poikkeuksellisen paljon katsojia. Viime viikonloppuna sen näki vajaat 95 000 ihmistä.

– Se on huikea avaustulos. Meillä hittileffana pidetään elokuvaa, joka kerää koko elinkaarensa aikana 100 000 katsojaa, muistuttaa Filmikamarin toiminnanjohtaja Tero Koistinen.

Vaikka määrä on suuri, se ei vielä pääse yli Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan. Sen näki avausviikonloppuna 122 000 ja lopulta yli miljoona katsojaa.

Yli 100 000 avausviikonloppulukuihin ovat viime vuosina yltäneet myös 007-elokuvat Skyfall ja Spectre sekä Star Wars -elokuvat The Force Awakens ja The Last Jedi.

Suosio kasvoi edellisestä

Endgamesta on meillä tulossa selkeästi suositumpi kuin aiemmasta Avengers-elokuvasta Infinity Warista. Endgame on kerännyt ensimmäisten viiden päivän aikana 140 000 katsojaa, kun Infinity War ylsi koko elinkaarensa aikana Suomessa 250 000 myytyyn lippuun.

Koistinen veikkaa, että vuoden loppuun mennessä uusin Avengers on Suomessa kymmenen suosituimman listalla ja kerää lopulta 400–500 000 katsojaa.

– Silloin puhutaan jo Bond-, Star Wars- ja Hobitti-elokuvien tasoisista luvuista, Koistinen sanoo.

Avengers: Endgame sai ensi-iltansa Suomessa viime keskiviikkona. Elokuva on kerännyt maailmalla ennätykselliset yli miljardin euron lipputulot vain viidessä päivässä. Vastaavaan ei ole yltänyt yhtä lyhyessä ajassa yksikään elokuva.

Marvel Comicsin sarjakuviin perustuvat filmatisoinnit alkoivat jo vuonna 2008 elokuvalla Iron Man. Juonellisesti toisiinsa liittyviä elokuvia on tehty 22. Endgame on veljesten Anthony ja Joe Russon ohjaama.

Lue lisää:

Marvelin uusin Avengers-elokuva rikkoo ennätyksiä – viidessä päivässä yli miljardin euron lipputulot

Avengers: Endgamesta povataan kaikkien aikojen kassamenestystä – Ohjaajat Ylelle: "Annamme näyttelijöille luettavaksi vain sen osan tarinaa, jossa he itse esiintyvät"

Supersankareita, ikuisuuskiviä ja cameo-rooleja – Testaa, kuinka hyvin tunnet Marvel-elokuvat!

Kumiankan ja marsipaanipossun risteymä Posankka on tervehtinyt Turkuun tulijoita 20 vuoden ajan.

Juhlan kunniaksi se on saanut jälkikasvua ja nimetty Turun viralliseksi kaupunkieläimeksi.

Taiteilija Alvar Gullichsenin teos lipui kaupunkiin Aurajokea pitkin vappuna 1999 ennen pesiytymistään Helsingintien varteen.

– Posankan uittaminen Nauvosta Turkuun oli aika hauska operaatio. Alkuperäinen suunnitelma oli tuoda se maanteitä pitkin, mutta se ei olisi mahtunut siltojen alta. Se kellui yllättävän hyvin, ihan selvästi vesieläin, muistelee Gullichsen.

Saparon alta pilkistävä pyllyvako punastutti

Aikoinaan hahmo herätti huvittuneisuuden ohella hämmennystä ja paheksuntaakin.

Pro Cultura -säätiön Veistoskaupunkihankkeeseen tilaaman teoksen uhkea peräpeili oli joillekin liikaa, toisia epäilytti ”vanhojen naisten alushousuiksi” luonnehditun väri sopivuus kaupunkikuvaan.

– Se on aika absurdi ja alaston sarjakuvahahmo. Aku Ankallakaan ei ole housuja, mutta Posankalla ei ole sulka- tai karvapeitettä verhoamassa muhkeaa pyllyä. Se voi olla hieman törkeä tietystä näkökulmasta. Lähtökohtana oli kuitenkin, että se olisi absurdiudessaan aseistariisuva hahmo, pohtii Gullichsen.

Posankan aiheuttamat laineet ovatkin sittemmin laantuneet ja siitä on tullut rakastettu maamerkki yhdelle kaupungin vilkkaimmista sisääntuloväylistä.

Nyt kolme sen pienempää jälkeläistä tervehtivät kaupunkiin tulijoita matkustajalaivojen terminaaleissa sekä Turun lentoasemalla. Posankan lisääntymistapa on mysteeri taiteilijalle itselleenkin.

– Oikeastaan Posankan sukupuolta ei tiedetä, onko se emo vai isä. Lisääntyminen on tapahtunut jotenkin neitseellisesti, hermafrodiittisesti, arvelee Alvar Gullichsen.

Kaupungin lemmikille virallinen asema

Alkukohun jälkeisestä hyväksynnästä kertoo myös Posankan nimeäminen maanantaina Turun viralliseksi kaupunkieläimeksi.

– Olen erittäin ylpeä Posankasta ja sen saamasta tittelistä. Hieman huvittunut, mutta aidosti ylpeä, hymähtää Alvar Gullichsen.

Kaupunkieläimen titteli tarkoittaa käytännössä sitä, että Turku aikoo jatkossa hyödyntää Posankkaa entistä enemmän markkinoinnissa ja viestinnässä. Posankka ei uhkaa vuonna 1997 kaupungin nimikkoeläimeksi valitun uuttukyyhkyn asemaa.

Posankkaa juhlistetaan myös tuoteperheellä, joka tulee myyntiin muun muassa kaupungin museokauppoihin.

Parissakymmenessä vuodessa moni asia on muuttunut. Muovista on tullut paheksuttu materiaali sen luonnolle aiheuttamien haittojen takia.

Taiteilija Alvar Gullichsen kuitenkin uskoo Posankan sopivan kaupunkikuvaan tänäkin päivänä.

– Jos tekee taidetta muovista, täytyy pitää huoli siitä että teos on niin hyvä ja pysyvä, ettei se joudu kaatopaikalle tai mereen. Taiteilijan vastuulla on koettaa aina tehdä niin hyviä juttuja, että ne kestävät aikaa.

Elokuvaohjaaja John Singleton on kuollut. Hän oli kuollessaan 51-vuotias.

Singleton ehti olla koomassa vajaan pari viikkoa kärsittyään aivoinfarktin huhtikuun 17. päivä.

– John kuoli rauhassa perheensä ja ystäviensä ympäröimänä. Haluamme kiittää Cedars-Sinain sairaalan lääkäreitä erinomaisesta hoidosta ja ystävällisyydestä sekä kaikkia faneja, ystäviä ja kollegoja kaikesta rakkaudesta ja tuesta, jota hänelle annettiin vaikeina aikoina, Singletonin perhe sanoi tiedotteessaan CNN:n mukaan.

Singletonin ohjaama elokuva Boyz n the Hood – Kulman kundit oli ehdolla sekä parhaan käsikirjoituksen että parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon voittajaksi vuonna 1992. Hän oli tuolloin 24-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin ohjaaja, joka on ollut ehdolla parhaan ohjauksen Oscarin voittajaksi. Hän oli myös ensimmäinen afrikkalais-amerikkalainen Oscar-ehdokkuuden saanut ohjaaja.

Boyz n the Hood perustui Singletonin omiin kokemuksiinsa hänen kasvaessaan Los Angelesin South Centralin alueella.

Singletonin muihin töihin kuuluvat muun muassa Samuel L. Jacksonin tähdittämän Shaft-elokuvan uudelleenfilmatisointi, jossa hän toimi tuottajana, sekä 2 Fast 2 Furious -toimintaelokuvan ohjaus.

Samuel L. Jackson kunnioitti Singletonin muistoa Twitterissä.

– Suren yhteistyökumppaniani ja tosiystävääni John Singletonia. Hän näytti tietä monille nuorille elokuvantekijöille ja pysyi aina uskollisena itselleen ja sille, mistä tuli. Lepää rauhassa, veljeni. Poistui joukostamme liian aikaisin.

Voit keskustella aiheesta klo 12 saakka.

On perjantai-ilta ja ihmiset käyskentelevät Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevia Sauna- ja Müürivahe-katuja pitkin. Kapakoiden, baarien ja ravintoloiden tiuhaan täplittämällä alueella keskiaikainen arkkitehtuuri kohtaa toisinaan raivokkaankin bilettämisen.

Aivan vieressä sijaitsee Tallinnan pitkäikäisin, kaksikymmentäkolme vuotta toiminnassa ollut Club Hollywood -yökerho, jossa meno on vauhdikasta. Ihmiset irrottelevat tanssilattialla, kirkkaanvihreät laserit leikkaavat ilmaa, jättiläiskokoiset screenit välkkyvät, savukoneet toimivat täysillä ja jyrisevä basso saa kehon tärisemään. Tunnelma on vähintäänkin kansainvälinen.

– Yöelämä Tallinnassa on tällä hetkellä vilkasta ja hyvin erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Silloin täällä oli ehkä viisi paikkaa, jotka olivat auki yhteen asti yöllä, nyt noita paikkoja on 50, Club Hollywoodin johtaja Rauno Otsepp toteaa.

Tällä hetkellä Club Hollywood houkuttelee värikkäisiin uumeniinsa etenkin alle 23-vuotiaita nuoria aikuisia. Tämä on huomioitu myös musiikkitarjonnassa, joka on modernilla tavalla mainstreamia. Klubilla järjestetään muun muassa Tequila-bileitä ja Aloha House Partyja, ja viime vuonna siellä esimerkiksi vieraili amerikkalainen elektroduo Sofi Tukker, joka ei Helsinkiin asti päässyt.

Otseppin mukaan Club Hollywoodin suosio on pitänyt pintansa, koska sitä on johdettu kuten yritystä, ja koska se on seurannut jatkuvasti aikaansa.

– Nykypäivä on hieno juttu, mutta taistelu käydään tulevaisuudesta.

Taistelulla Otsepp tarkoittaa Tallinnan yöelämän kovaa kilpailua. Hänen mukaansa rotaatio on nopeampaa kuin Helsingissä ja asiakaspaikkoja on ainakin kolme kertaa enemmän, kuin mikä olisi oikeasti kannattavaa.

– Menestyviä yökerhoja, joissa ihmiset käyvät, on ehkä viisi kappaletta, Otsepp sanoo.

Teknoa ja vaihtoehtoista elektroa

Jos Club Hollywood edustaa valtavirtaa, tarjoaa vajaa vuosi sitten perustettu HALL aivan toisenlaisia näkymiä. Se sijaitsee entisessä teollisuusrakennuksessa ja on kaikin puolin hyvin underground. HALLissa soi useimmiten tekno sekä vaihtoehtoinen elektro, ja paikalle on selvästi ollut tilausta.

– Minulla on sellainen tunne, että tarvetta tällaiseen on todellakin ollut. Esimerkiksi paikallispoliitikot ja viranomaiset ovat kokeneet, että HALLin kaltainen paikka on rikastuttanut kaupungin klubitarjontaa ja meitä on tuettu myös epäsuorasti: saamme esimerkiksi olla auki aamukahdeksaan. Virossa on yrittämistä tukeva kulttuuri ja byrokratiaa on hyvin vähän, HALLin toinen omistaja Elena Natale kiittelee.

Natale pyörittää HALLia yhdessä Hugo Mesin kanssa, joka taas on ollut tallinnalaisen teknokollektiivi MÜRKin keskeisiä hahmoja jo vuodesta 2012 lähtien.

– Pienempiä vaihtoehtopaikkoja on Viroon tullut koko ajan lisää, ja täällä on hienoa se, että elektronisen musiikin skene on hyvin monipuolinen – kaikkea on tarjolla kaikille, Mesi sanoo.

Sekä Mesi että Natale kutsuvat HALLia paikaksi, jossa jokainen saa olla sellainen kuin haluaa.

– Älä pelkää olla oma itsesi, Mesi kiteyttää.

HALLissa on soittanut levyjä useamman kerran myös DJ Eisi, joka on keskittynyt minimaliin ja teknoon, mutta opiskellut myös genetiikkaa.

– Genetiikassa ja DJ-hommissa on samoja piirteitä, kuten esimerkiksi algoritmit, matematiikka ja taajuudet. Seurasin aiemmin algoritmeja, kun soitin musiikkia, mutta jos niitä seuraa liikaa, ainakin minulta katoaa tunnepuoli. Yritän itse soittaa musiikkia myös emootioiden kautta.

Suuren maailman meininkiä

Tallinnan yöelämä kiinnostaa myös suomalaisia: Rauno Otseppin mukaan etenkin kesällä Club Hollywoodin yhden illan tuhatpäisestä yleisöstä jopa kolmasosa saattaa olla Suomesta.

Perjantaina Club Hollywoodiin ovat tulleet illanviettoon myös Sampo Ruuskanen ja Eero Turkki.

– Tässä paikassa on suuren maailman meininkiä, ei Helsingissä ole tällaista. Juomat ovat jonkin verran halvempia, tämä on tilana toimiva, basso kuuluu hirvittävän hyvin ja muutenkin meno on täällä kovempaa kuin Suomessa, Ruuskanen luettelee.

– DJ:t ovat olleet tämä iltana todella kovia – ihan kylmät väreet menevät selkäpiitä pitkin, koska musiikki on niin hyvää, Turkki jatkaa.

Kyseisenä iltana Club Hollywoodissa esiintynyt lontoolainen DJ Ellis kirjoitti samantien sosiaaliseen mediaan, että ensimmäinen esiintymiskerta Virossa oli madness.

Suomessa ravintoloiden ja yökerhojen aukioloajat ovat pidentyneet, mutta Tallinnassa ollaan menossa toiseen suuntaan. Vuoden kuluttua alkoholin myynti tulee todennäköisesti loppumaan kello viisi aamulla.

– Tällainen rajoitus johtuu pitkälti siitä, että Tallinnan yöelämä on keskittynyt vanhaan kaupunkiin, jossa myös asutaan. Samanlaisia ongelmia on ollut niin Lontoossa, Amsterdamissa kuin Helsingissäkin, Rauno Otsepp toteaa.

Siitä, miten uudet rajoitukset vaikuttavat Tallinnan yöelämään, ei kukaan osaa vielä sanoa mitään.

Kun olin kolmentoista, opin, etten ole riittävän mies.

Kävin äitini kanssa ruokakaupassa. Olin värjännyt hiukseni oransseiksi ja kammannut ne geelillä piikkilipaksi. Kaulassani oli punamustat puuhelmet, jotka olin suostutellut äitini ostamaan minulle Stockmannilta, vaikka hän sanoi, että ne ovat naisten. Salattujen elämien Saku Salin oli tehnyt ruskeista puuhelmistä trendikkäitä, ja minä ajattelin olevani astetta coolimpi.

Lastasin ruokaostoksia muovikassiin kun myyjä nyökkäsi minua kohti ja kysyi äidiltäni, onko tuo poika vai tyttö.

Tytöttely oli varhaisteinipojalle pahin solvaus. Samoihin aikoihin ilkeä luokkakaverini kutsui minua "kissaksi", koska olin niin hento.

Muistan yhä myyjän hiukset, silmät, silmälasit, vihreänvalkoisen ruutupaidan, nimen ja tavan, jolla hän kysymyksensä esitti. Kuiskaten, mutta niin kovaa, että äitini – ja kaikki muut – kuulisi sen kaupan hälyn ylitse.

Ensin häkellyin, enkä tiennyt, miten reagoida. Sitten tunsin häpeän halaavan joka puolelta. Tytöttely oli varhaisteinipojalle pahin solvaus. Samoihin aikoihin ilkeä luokkakaverini kutsui minua "kissaksi", koska olin niin hento. Luokkakaverillani oli lihakset, koska hän pelasi salibandya, jalkapalloa, jääkiekkoa ja muita.

Kissa tarkoitti tyttöä, heikkoa, nössöä, homoa. Sellainen ei saanut Vantaalla vuosituhannen vaihteessa olla.

Näihin aikoihin näin elokuvan Amerikan psyko (2000). Se alkaa päähenkilö Patrick Batemanin (Christian Bale) aamurutiineilla, joihin kuuluvat silmäpussit tasoittava jäämaski, solarium, tuhat vatsalihasliikettä ja kourallinen kuorintavoiteita.

Batemanista asti olen ajatellut, että pitäisi olla ulkoisesti tietynlainen. Lihaksikkaasta pörssimeklarista tuli minulle miehen ideaali. (Unohdetaan se, että Bret Easton Ellisin juppiajan irvikuvaksi kirjoittama Bateman tappoi ihmisiä ja fanitti Genesiksen myöhäistuotantoa.)

Amerikan psyko oli tietenkin satiiri, mutta sama adoniksen malli toistui kaikissa Hollywood-elokuvissa, joita nuorena ahmin.

Mietin yhä viikoittain Batemanin täydellistä kehoa. Lasken, voisinko koskaan tehdä tuhatta vatsalihasliikettä.

Aloitin yliopiston vuonna 2009, ja aloin käydä koulun kuntosalilla monta kertaa viikossa. Tein personal trainerin kanssa maltillisen harjoitteluohjelman, jonka hylkäsin, koska halusin tehdä enemmän ja isommilla painoilla.

Luin kirjastossa feministiteoreetikko Judith Butleria ja kotona blogipostauksia kehopositiivisuudesta, mutta silti ahdistuin, kun en ollut niin superlihaksikas ja jenkkakahvaton kuin miehet elokuvissa.

Salilla toljotin itseäni peilistä ja haaveilin, kuinka kohta täytyy ostaa isompia vaatteita.

Unohdin painonnostotekniikan ja venyttelyn, aloin rikkoa kehoani. Paikkoja kolotti, mutta rutistin kivun läpi. Jumppasin flunssaisena, vaikka varoiteltiin sydänlihastulehduksesta ja kuolemasta. Kerran lenkkeilin melkein vuoden naama irveessä, kun penikkatauti säteili hirveää kipua sääreeni. En välittänyt, koska hauikset kasvoivat ja rintalihakset alkoivat erottua. Salilla toljotin itseäni peilistä ja haaveilin, kuinka kohta täytyy ostaa isompia vaatteita.

Ei tarvinnut.

Aktiivinen bodaus jäi, kun keho alkoi harata vastaan ja elämä täyttyä muista asioista. Lapsesta asti reistannut polveni leikattiin, eikä se ole vieläkään täysin kuntoutunut. Mursin kylkiluuni urheillessa niin, että ne naksuvat nyt aina kun kierrän yläkroppaani.

Ulkonäköahdistus silti jäi.

Koska emme enää osaa rakentaa taloja, olemme tehneet kehoistamme työmaita, joiden parissa askaroimme päivät pitkät. Vertailemme mahojamme toisten mahoihin, absorboimme kosmetiikkaa myyvien lehtien kansista pakaroiden ideaalikaaria ja kalkuloimme kaloreita älyrannekkeillamme, joiden avulla työnantajamme monitoroivat jaksamistamme.

Vaikka emme tekisi töitä ulkonäkömme eteen, olemme väistämättä koko ajan tietoisia siitä, kuinka kaukana tai lähellä olemme ihanteita.

Kauneusihanteet eivät ole vain naisten vitsaus, vaan ne koskevat kaikkia sukupuolia.

Vaikka kuinka yritän, kaiken liikkumiseni päämäärä on yhä vain ja ainoastaan se, että näyttäisin paremmalta, miehekkäämmältä.

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru keskustelivat Mikä meitä vaivaa -podcastissaan siitä, kuinka ihmisen keho on instrumentalisoitu. Tehty välineeksi, josta olemme jatkuvasti tietoisia, ja jota peilaamme yhteiskunnan kehonormeihin.

Lahtinen sanoi miettivänsä oman kehonsa esitettävyyttä "intiimeinäkin hetkinä". Samastuin. Olen harrastanut seksiä ja katsonut itseäni peilistä kuin Patrick Bateman.

On kevät ja naistenlehdet kirjoittavat taas rantakuntoon pääsemisestä. Huomaan taas miettiväni, ehtisinkö vielä tehdä sellaisen yläkroppatreenin, että kehtaisin syödä paidatta jäätelöä Hietsussa.

Ostin vasta polkupyörän, ja ajattelen nyt, kuinka kesän poljettuani reiteni ovat terästä ja pääsiäispashasta turvonnut vatsani litteä kuin pyykkilauta. Kaikki muu, kuten hyvinvointi tai kiva kesä, on toissijaista.

Vaikka kuinka yritän, kaiken liikkumiseni päämäärä on yhä vain ja ainoastaan se, että näyttäisin paremmalta, miehekkäämmältä.

Tämä tuntuu typerältä, koska ideaalit ovat sekä mahdottomia että kulttuurisesti tuotettuja ja ajan myötä muuttuvia.

Kauneusihanteiden kirjosta lukeminen helpottaa vähän. On hyvä muistuttaa itseään siitä, että vaikka maailma tai omat päähänpinttymät viestisivät mitä, ei ole olemassa yhtä miehen muottia.

Vielä sata vuotta sitten löllö maha oli länsimaissa statuksen merkki, ja lihavien miesten kerhoja perustettiin ympäri maailmaa. Motto kuului: Olemme lihavia ja otamme siitä kaiken irti!.

Etelä-Koreassa ihannoidaan nyt hennon feminiinejä k-poppareita.

Jaden "Willin poika" Smith käyttää hameita.

Ongelma on, että vaikka kauneusihanteet muuttuvat, niistä ei pääse eroon. Aina on joku laihempi, kurvikkaampi, pehmeämpi, kovempi, kauniimpi, johon verrata.

Näitä kauneusihanteita tavoittelemme ostamalla kuntosalijäsenyyksiä, jumppamattoja ja kalliita kuorintavoiteita. Ja sitten toisaalta neuvotaan "rakastamaan itseäsi" käyttämällä monikansallisen kosmetiikkajätin voiteita.

Näin kapitalismi toimii. Se luo haavekuvan, jota ei voi koskaan saavuttaa.

Sitä haavekuvaa me jahtaamme niin, että kylkiluut naksuvat.

Anton Vanha-Majamaa

Kirjoittaja on journalisti ja kirjailija, jonka edellisessä yksiössä seinän kokoinen peili näytti aina kaiken. Se ei tehnyt hyvää.

Ulkonäköpaineista ja kehosuhteesta voi keskustella 01.05. klo 18.00 asti.

Paikallisella maamiesseurantalollamme järjestettiin taekwondon alkeiskurssi ja päätin käydä kokeilemassa, koska olen lähes maamies itsekin. Niinhän siinä kävi, että ensimmäisellä kerralla siellä oli parikymmentä pikkulasta ja minä. Kun käskettiin ottaa parit, niin kaksi kaikkein pienintä poikaa – he olivat tuskin eskarissa - löysivät toisensa ja seisoivat oikein kauniisti käsi kädessä odottamassa ohjaajan käskyjä.

Sitä vaan, että pelottavat tappajaninjat harvemmin pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Mielenkiintoista oli tämä: kulttuurissamme on itsestään selvää, että alle kouluikäiset viedään erilaisiin urheilutreeneihin, vaikka sitten opettelemaan potkimista ja lyömistä. Mainittakoon, että itse pidän kovasti nyrkkeilystä ja sen sellaisesta, joten moisia lajeja vastaan minulla ei ole mitään. Sitä paitsi alle 120-senttisten viitekehyksessä kerrankin pärjäsin.

Ja se on tietenkin hyvä juttu, että lapset pääsevät liikkumaan. Liikunta edistää terveyttä ja on mukavaa! Teemu Pukki on ihana! Saku Koivu vasta onkin! Kaisa Mäkäräinen <3! Lasten tulisi liikkua joka päivä ja mielellään useampi tunti. Eikä se aikuisillekaan olisi pahaksi.

Liikunnan lisäksi vanhemmista suuri osa arvostaa urheilua – siis sitä että kisataan. Pelataan joukkueessa lätkää tai futista tai tanssitaan tai lyödään karvapalloa ja päädytään vanhempien märissä päiväunelmissa maailman huipulle.

Sitten siellä hallilla odotellaan että treenit loppuvat ja siinä se ilta ja elämä menikin.

Näihin lasten harrastuksiin ollaan myös valmiita uhraamaan omasta elämästä melkoinen osa, kun lasta kiikutetaan treeneihin kolme kertaa viikossa ja viikonloppuisin turnauksiin. Sitten siellä hallilla odotellaan että treenit loppuvat ja siinä se ilta ja elämä menikin.

Myös viulunsoitto tai pianon pimputus ovat asioita, joihin vanhemmat kernaasti laittavat tuhansia euroja rahaa halusi lapsi tai ei.

Miksi meillä ei siis voisi olla vastaavalla tavalla arvostettua ja koko ikäluokan läpäisevää lukuharrastusta? Siis niin, että olisi itsestään selvää viedä lapset tiistaisin ja torstaisin kirjastoon lukutreeneihin. Siellä olisi tyynyt lattialla ja valmentaja eli kirjastontäti odottamassa ja sitten treenattaisiin tunnin verran eri lukemisen osa-alueita. Toisinaan vedettäisiin sarjakuvatreenit, toisinaan painettaisiin urheilukirjapainotteiset harkat. Joskus syvennyttäisiin murhiin ja sitten olisi huumorin vuoro. Eväitä saisi olla mukana. I-junnuista aloitettaisiin ja siitä siirryttäisiin vähä vähältä ylemmäs ja välillä tehtäisiin pelimatkoja Oodiin.

Kas siinäpä olisi harrastus, joka olisi rauhoittava, sivistävä, hauska ja ilmainen. Sitä ei kutsuttaisi lukupiiriksi, vaan se voisi olla Murhapiiri tai Mielikuvituskerho tai Noitapiiri tai Jännityskerho tai Lukuklubi. Se olisi aivan yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi, kuin ne urheilutreenit.

Itse asiassa tuollaisia kerhoja epäilemättä on, mutta se puuttuu, että kaikki lähtökohtaisesti kävisivät niissä.

Jokainen ymmärtää, että ilman liikuntaa ihminen näivettyy ja menettää monenlaisia ilon hetkiä, luultavasti kuoleekin nuorempana kuin mitä olisi muuten kuollut – mikä toki näinä vanhustenhuollon aikoina saattaa olla hyvä vain.

Lukutaito auttaa siinäkin, että on helpompi tavoitella sitä autuasta tilaa, jossa elämä on tyydyttävää.

Mutta se tuntuu olevan vaikeampi ymmärtää, että ilman lukutaitoa ihminen vasta näivettyykin. Hänestä tulee toisen luokan kansalainen, jota fiksummat kanssaihmiset jujuttavat ihan 6-0 – liikuntatermejä käyttääkseni. Ilman lukutaitoa ihminen ei koskaan kehity täyteen kukkaansa.

Ja myös: Lukutaitoinen ihminen luultavasti elää pidempään kuin lukutaidoton, koska lukutaito korreloi menestyksen kanssa elämän muilla osa-alueilla. Menestyminen taas usein kulkee käsi kädessä pidemmän elinajan ja vähintään sen kanssa, että kokee elämänsä tyydyttäväksi. Lukutaito auttaa siinäkin, että on helpompi tavoitella sitä autuasta tilaa, jossa elämä on tyydyttävää.

Itse ilmoittaudun näihin lukutreeneihin heti kun niitä ryhdytään järjestämään. Luen nimittäin luvattoman huonosti. Keräsin aikanaan oikein listaksi näitä väärinlukemisiani. Kun lehdessä seisoi ”Seurakunnan Perheasioiden neuvottelukeskus”, luin sen Perheasioiden pelottelukeskukseksi. Lentoasemalla Sikkerhetskontrolista tuli Skinheadkontrol ja talousuutisissa kerrottiin, että suomalaiset maksavat korkeita lainamadrigaaleja.

Jäin miettimään, että sopraanot maksavat varmaan niitä kaikkein korkeimpia.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka osaa myös jonkin verran lukea.

Aiheesta voi keskustella 02.05. klo 16.00 asti.

Se oli tavallinen arkiviikko kaksi vuotta sitten. Radion sinfoniaorkesterin konsertissa kuultiin orkesterille tyypillisesti 1900-luvun keskeistä ohjelmistoa, tällä kertaa Sergei Prokofjevin Sinfonia nro 5, sekä uutta musiikkia, joka oli nyt brittisäveltäjä Thomas Adèsin käsialaa.

Haastavan kokonaisuuden kapellimestarina oli suomalaisille uusi tuttavuus, brittiläinen Nicholas Collon.

Esitys vakuutti yleisön ja kriitikot. HS kirjoitti, että kapellimestarin ja orkesterin tulkinta Prokofjevista jää pysyvästi mieleen. HBL:n kriitikko havaitsi, kuinka Collonin tapa johtaa musiikkia inspiroi orkesteria.

Olennaisinta on kuitenkin se, että Collon teki lähtemättömän vaikutuksen RSO:n muusikoihin. Sinfoniaorkestereissa on pitkälti työntekijöistä eli muusikoista kiinni, kutsutaanko vieraileva kapellimestari uudestaan töihin.

Intendentti Tuula Sarotie sai heti konsertin jälkeen läjäpäin positiivista palautetta brittikapellimestarista. Hänet haluttiin takaisin orkesterin eteen mahdollisimman nopeasti.

Kansainvälinen klassisen musiikin bisnes elää pari vuotta etukenossa, mikä tarkoittaa nopeasti täyttyviä kalentereita. Niinpä Collonin ja RSO:n uusi kohtaaminen järjestyi lopulta vasta toukokuulle 2019.

Parin viikon päästä kuultava konsertti on osoitus orkesterin ja kapellimestarin välisestä ihastuksesta, mutta se, että Nicholas Collon nimitettiin tänään RSO:n ylikapellimestariksi, on rakkautta ensi silmäyksellä.

– Minulla ei ole hajuakaan, kuinka se tapahtui. Soitimme vaikean ohjelmiston ja nautin työnteosta orkesterin kanssa. He ovat loistavia muusikoita. Tarjous ylikapellimestarin tehtävästä oli yllätys, mutta oli helppo päätös ottaa paikka vastaan, Collon toteaa.

Ylikapellimestariksi kiinnittäminen yhden konserttiperiodin perusteella on harvinaista, muttei täysin poikkeuksellista. Yhden konsertin perusteella ylikapellimestareiksi ovat viime aikoina päätyneet myös Klaus Mäkelä (Oslo) ja Gustavo Gimeno (Toronto).

"Game of Thrones on huono versio Wagnerin Ringistä"

Lontoossa asuva Collon on muusikkona monilahjakkuus. Lapsena hän soitti viulua ja pianoa, myöhemmin viulu vaihtui alttoviuluksi ja pianon rinnalle tulivat urut.

– Noin 10-vuotiaana tiesin, että haluan kapellimestariksi, hän sanoo.

Collonin elämä on täynnä musiikkia. Hän johtaa perustamaansa Aurora-orkesteria sekä työskentelee ylikapellimestarina Haagin Residentie-orkesterissa ja päävierailijana Kölnin Gürzenich-orkesterissa. Haagin orkesterista Collon luopuu RSO-pestin alkaessa.

Vapaa-aikakin kuluu uutta ohjelmistoa opiskellen ja musiikkikirjallisuutta lukien.

– Muuhun ei itse asiassa ole paljon aikaa, Collon toteaa.

Perheen kapellimestari on silti ehtinyt perustaa. Hänellä on vaimo ja kaksi lasta. Tosin yhteinen aika perheen kanssa kuluu sekin osittain musiikin parissa.

– Opetan kuusivuotiaalle pojalleni päivittäin pianonsoittoa, Collon kertoo.

Joskus harvoin jopa Collonilla on paikka tehdä jotain aivan muuta. Silloin hän katsoo Game of Thronesin uusinta kautta, koska "kaikki Englannissa tekevät niin".

– Sehän on vähän kuin huono versio Wagnerin Ringistä, Collon vertaa HBO:n hittisarjaa massiiviseen oopperatetralogiaan.

Pekka Kuusisto: "Collon on suuri ihminen"

Collon on RSO:n ensimmäinen ulkomaalainen ylikapellimestari. Orkesterin intendentti Tuula Sarotie kertoo, että lähtökohtana ja ainoana määrittelevänä tekijänä oli löytää orkesterille paras mahdollinen johtaja.

– Päätimme heti prosessin aluksi, etteivät kansallisuus, ihonväri tai sukupuoli ole rajoittavia tekijöitä, Sarotie sanoo.

Nykypäivän kapellimestaripelissä ajoitus on kaikki kaikessa, Sarotie korostaa. Hyvään kannattaa tarttua heti sen sijaan, että alettaisiin arpoa eri vaihtoehtojen välillä.

– Jos jäädään testailemaan, niin prosessi saattaisi venyä kymmenen vuoden mittaiseksi. Ihmisten kalenterit ovat täynnä.

Sarotie luonnehtii Collonia luontevaksi ja sympaattiseksi kapellimestariksi, josta syntyy mielleyhtymiä RSO:n entiseen ylikapellimestariin Sakari Oramoon.

– Se läsnäolon tunne, kun hän johtaa. Hän säteilee iloa. Siinä on jotain, mikä tuo mieleen nuoren Oramon.

Sarotie kiinnostui Collonista vuonna 2014 ja sai vahvistuksen kapellimestarin kyvyistä viulisti Pekka Kuusistolta. Kuusisto on soittanut Collonin kanssa muun muassa Birminghamin sinfoniaorkesterin ja Lontoon Philharmonia-orkesterin konserteissa.

Kuusisto, Collon ja Aurora-orkesteri tekevät parhaillaan yhteistyötä Thomas Adèsin Viulukonserton merkeissä. Vastikään konsertoitiin Singaporessa, muutaman viikon kuluttua vuorossa on kolme konserttia ja levytys Englannissa. Suomalaisyleisölle teos esitellään keväällä 2020, kun Collon ja Kuusisto saapuvat RSO:n eteen.

Voi siis sanoa, että Kuusisto todella tuntee Collonin.

– Nickin sivistyksen määrä on ylittänyt pisteen, minkä jälkeen siitä ei tarvitse enää tehdä numeroa. Häneltä puuttuu itsekorostus. Hänellä on selkeät musiikilliset ajatukset ja huomattavan elegantti ja tehokas tapa tuoda ne esille.

Kuusisto uumoilee, että juuri nämä ominaisuudet ovat tehneet vaikutuksen RSO:n soittajistoon.

– Harjoitustehokkuus on todella kovaa valuuttaa, kun tehdään töitä sinfoniaorkesterissa.

Mitä näen, kun katson ympärilleni? Näen partituureja, ja se tekee minut onnelliseksi. Nicholas Collon

Kuusiston mukaan Collon on sydämellinen, lämmin ja rauhallinen tyyppi. Kahdella sanalla kuvaillen suuri ihminen.

– Kapellimestarina on helppoa ajautua tilanteeseen, jossa kukaan ei koskaan sano sinulle ei. Se on tietyn aikaa varmasti ihanaa, mutta minäkuvan kannalta myös vaarallista. Saattaa tulla ylilyöntejä, kun rajat puuttuvat. Nick on sellaisia ihmisiä, jotka ovat immuuneja kohtelulle, jolle tämä ammatti korkeimmat osaajansa usein altistaa, Kuusisto muotoilee.

"Sinfoniaorkesteri on kuin jalkapallojoukkue"

Juuri mediatalon orkesterin johtajaksi Collon sopii supliikkinsa vuoksi. Hän puhuu musiikista kiinnostavasti ja innostavasti, mikä tuli ilmi muun muassa pari vuotta sitten Proms-festivaalilla. Beethovenin Sinfonia nro 3 Eroica avautuu yleisölle poikkeuksellisella tavalla.

RSO:n johtajana Collon on sitoutunut suomalaisen ohjelmiston esittämiseen ja nostamaan esiin uutta suomalaista musiikkia. Se ei Collonin mukaan ole ongelma, päin vastoin.

– Sibeliuksen musiikki on tärkeää kaikille englantilaisille kapellimestareille. Hänen musiikkinsa saattaa olla hankalaa ranskalaisille tai saksalaisille orkestereille, mutta brittiorkestereille Sibelius on standardi.

– Lisäksi olen johtanut paljon uutta suomalaista musiikkia. Nykymusiikin kenttä on Suomessa elinvoimainen ja eteenpäin katsova.

Toki Suomesta löytyy myös paljon tuntematonta.

– Aion tutustua uusiin tyyppeihin ja tietenkin syventää entisestään suhdettani konkareiden, kuten Magnus Lindbergin ja Kaija Saariahon, musiikkiin.

RSO:lle luvassa lienee myös aiempaa tiheämmin harppauksia musiikillisesta aikakaudesta toiseen. Collonin mukana matkataan usein klassismin kautta barokkiin saakka. Vanhan musiikin sointimaailman salat hänelle avasivat opiskeluaikoina mestarit Nikolaus Harnoncourt, John Eliot Gardiner ja Roger Norrington.

– Jokaisen orkesterin tulisi soittaa säännöllisesti eri aikakausien musiikkia, sillä se kehittää sointia ja orkesterin sisäistä korvaa.

Kun asiat ovat niin kuin niiden Collonin mielestä pitää olla, yleisölle on luvassa unohtumattomia taidekokemuksia.

– Muusikot lavalla hengittävät yhdessä ja soittavat yhteisellä vaistolla. Se on yhteispeliä. Sinfoniaorkesteri on kuin ammattilaisjalkapallojoukkue, Collon vertaa.

Collon antaa haastattelun puhelimitse työhuoneeltaan, joka on hänen elämänsä tapaan täynnä musiikkia.

– Mitä näen, kun katson ympärilleni? Näen partituureja, ja se tekee minut onnelliseksi.

Italialaiset asiantuntijat ovat aikeissa tutkia Yhdysvalloista löytyneen hiuskiehkuran selvittääkseen, kasvoiko se yli 500 vuotta sitten italialaisen renesanssineron Leonardo da Vincin päässä. Löydöstä kertoo The Guardian.

Kiehkuraa on säilytetty pitkään yhdysvaltalaisessa yksityisessä kokoelmassa. Siihen oli jossain vaiheessa liitetty ranskankielinen merkintä "Les Cheveaux de Leonardo da Vinci" eli "Leonardo da Vincin tukka".

Löytö aiotaan asettaa ensimmäistä kertaa julkisesti esille Vincin kaupungissa Toscanassa sijaitsevassa Leonardo da Vinci museossa, jossa avataan tänään juhlanäyttely. Leonardo da Vincin kuolemasta tulee kuluneeksi tasan 500 vuotta.

Torstaita seuraavan vuoden aikana da Vinciä muistetaan monin tavoin Italiassa, hänen kuolinmaassaan Ranskassa ja muualla.

Da Vinci kuoli 67 vuoden iässä Clos Lucèn kartanossaan Loiren laaksossa, missä hän asui viimeiset vuotensa Ranskan kuninkaan Frans I:n vieraana.

Hänet haudattiin alunperin läheiseen Saint-Florentinin kappeliin, mutta hauta tuhottiin Ranskan vallankumouksen yhteydessä 1700-luvun lopulla. Luut päätyivät ilmeisesti myöhemmin pienempään Saint-Hubertin kappeliin, mutta täyttä varmuutta siitä ei ole.

Da Vinci kuoli lapsettomana

Renesanssinerolla oli paljon vaikutusvaltaisia ystäviä, joista monet ovat itsekin päätyneet historiankirjoihin. Hänen on arveltu olleen homoseksuaali, mutta varmaa lienee vain se, ettei hänellä ollut juurikaan läheisiä naisystäviä, ei myöskään lapsia.

Vincissä sijaitsevan museon johtajan Alessandro Vezzosi kertoi muutama vuosi sitten tunnistaneensa Leonardon velipuolen Domenicon 35 jälkeläistä, jotka asuvat nykypäivän Toscanassa.

Yhdysvalloissa löydetyistä hiuksista peräisin olevaa dna:ta aiotaan seuraavaksi verrata velipuolen oletettujen jälkeläisten ja Leonardon haudasta löytyneiden luiden dna:han.

Samalla selvinnee, ovatko haudasta löytyneet luut todella da Vincin, kuten on oletettu.

Helsinki on avannut aiemmin yleisöltä suljettuja lähisaariaan virkistyskäyttöön viime vuosina. Kaupunki haluaa rakentaa merellistä imagoa ja saada ihmiset liikkeelle saaristoon.

Jos luonto ei riitä houkuttimeksi saaristoretkelle, niin ehkä taide.

Vallisaaressa järjestetään ensimmäinen kansainvälinen Helsinki Biennaali kesällä 2020. Kansainväliseen nykyaidetapahtumaan osallistuu kolmekymmentä taiteilijaa, mutta heidän nimiään ei paljasteta vielä tässä vaiheessa.

– Taidetta tulee kävelyreitin varrelle ulko- ja sisätiloihin. Siellä on ihan fantastisia vanhoja ruutikellareita ja rakennuksia, joihin taidetta myös sijoitetaan. Uskon, että yleisölle tulee kaikenlaista kiinnostavaa ja yllätyksellistä siinä reitin varrella, sanoo Helsingin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila.

Puolustusvoimien käytöstä vapautunut Vallisaari avattiin yleisölle vuonna 2016. Saarelle rakennettiin linnoitteita jo Ruotsin ja Venäjä vallan aikoihin.

Villejä visioita merellisen luonnon ehdoilla

Taiteilijat tekevät jo suunnitelmia ja luonnoksia valitsemilleen paikoille saaressa. Merellinen ympäristö asettaa omat haasteensa ideoille.

– Välillä niistä on pitänyt kieltäytyä, koska ne eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia. Toivomme, että taiteilijat pääsevät käyttämään luovuuttaan, mutta rajoitteita on, kun työskennellään näissä olosuhteissa. Saari ei ole mikään museonäyttelytila, Tanninen-Mattila toteaa.

Saarta hallinnoivilta Metsähallitukselta ja Museovirastolta täytyy saada lupa, jos taiteilija haluaa esimerkiksi kaivaa kuoppia tai maalata kalliota.

Eväsretki taiteen pariin

Helsingin kaupunki käyttää tapahtumaan noin kolme miljoonaa euroa. Lisäksi kerätään vielä ulkopuolista rahoitusta.

– Kulttuuriin ja taiteeseen kannattaa aina sijoittaa, koska ne antavat meille moninkerroin takaisin. On tärkeää saada helsinkiläiset liikeelle ja liikkumaan. Mikä olisi ainutkertaisempi tapa, kuin lähteä perheen kanssa yhdessä nauttimaan eväskorin kanssa taiteesta ja saada samalla hyötyliikuntaa, sanoo Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar.

Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialasta vastaava Razmyar vertaa Helsinki Biennaalin tulevaisuudessa kaupungille tuomaa imagohyötyä keskustakirjasto Oodin maailmalla saamaan näkyvyyteen.

– Tästä odotetaan vähintään yhtä ainutlaatuista.

Helsinki Biennaalista tulee maksuton tapahtuma. Suomenlinnan lähellä sijaitsevaan Vallisaareen on Kauppatorilta kahdenkymmenen minuutin matka.

Biennaalin ohjelmistoon kuuluu myös työpajoja ja poikkitaiteellisia esityksiä sekä Vallisaaressa että muualla Helsingissä.

Kun kahden vuoden välein järjestettävä tapahtuma saa jatkoa vuonna 2022, se saatetaan pystyttää jälleen Vallisaareen.

– Toivottavasti ja todennäköisesti se tulee vielä Vallisaareen, koska sinne päästään nyt rakentamaan infrastuktuuria, mutta se voidaan nähdä jonain toisena vuonna myös jollain toisella saarella Helsingin edustalla, Tanninen-Mattila sanoo.

Lue myös:

Isosaareen ja Vallisaareen pääsee ensi kesänä samalla laivalla

"Saaristoon pitää päästä ilman että on mikään James Bond", sanoo Helsingin uusi, meriasioihin keskittyvä virkamies

Synkän menneisyyden Vallisaari on nyt tyhjä ja tuulinen, mutta tulevaisuudessa siellä voi kenties yöpyä hotellissa

Helsingin saaristo tarjoaa historiaa ja elämyksiä – Yrittäjät kamppailevat oikuttelevan sään armoilla

Lähtökohdat sananvapaudelle eivät olleet vasta itsenäistyneessä Suomessa kovinkaan hedelmälliset. Vaikka Venäjän sensuuri lakkasikin jo 1900-luvun alussa, oli ensimmäisen maailmansodan aikainen sotasensuuri edelleen päällä vuonna 1917. Pian Suomi ajautui sisällissotaan. Propagandaa ja vihapuhetta viljeltiin.

Tampereen yliopiston julkisoikeuden yliopistolehtori, Riku Neuvonen on kirjoittanut kirjan suomalaisen sananvapauden historiasta. hän kertoo, että sananvapautta rajoitettiin rankasti myös sisällisodan jälkeen. Ensin kiellettiin kaikki kommunistiset järjestöt ja myöhemmin myös äärioikeistolaiset.

– Suomalaisten poliittinen liikkumavara oli rajattua. Oli jopa vaarallista pukeutua punaiseen paitaan ja pian myös siniseen paitaan ja mustaan solmioon.

– Rajoitukset ylettyivät myös muille elämänalueille. Tuolloin kiisteltiin jatkuvasti siinä, mitä radiossa voi sanoa. Elokuvasensuuria kiristetiin, sanoo Neuvonen.

Toisen maailmansodan jälkeen kompassi kääntyi lännestä itään. Tiedonvälitys monipuolistui, mutta samalla alettiin korostuneesti miettiä, miten miellytettäisiin istuvaa presidenttiä ja kuinka puhuttaisiin sulosanoin itänaapurista.

– Suomettumisessa oli kyse paljolti itsesensuurista. On vaikea erottaa, mikä oli todella Suomen ulkopoliittisten intressien mukaista ja mikä sisäänrakennettua ajatusta siitä, että näin pitää sanoa, Neuvonen pohtii.

Neuvosen mielestä suomettumisen ajan Suomi on vielä perkaamatta. Nyt, kun ajan eläneet ovat eläköityneet, voisi odottaa räväköitä muistelmia ajasta, jossa paljon on jäänyt arvailujen varaan.

Pohjoismaat ovat sananvapauden mallioppilaita

Monessa maassa sananvapauden loukkaukset ovat yhä arkipäivää. Suomi sen sijaan loistaa sananvapaustilastojen kärkimaana.

Tähän tilanteeseen on kuljettu pitkä tie kaaottisista sota-ajoista hyvinvointivaltion rakentamiseen ja Suomen eurooppalaistumiseen asti.

Suomi sijoittui toiseksi huhtikuussa julkistetussa, Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksissä. Listan kärjessä on Norja ja kolmantena Ruotsi.

Listan kärkimaissa toimittajilla katsotaan olevan hyvät edellytykset tehdä työtään ja maassa on erilaisia ja eriäänisiä julkaisuja. Lisäksi Suomen eduksi katsottiin, että sananvapautta rajoittamaan pyrkiviä on haastettu oikeuteen ja tuomittukin.

Vihapuhe ja häirintä kaventavat ihmisten puhetilaa

Kaikki eivät nyky-Suomessakaan uskalla ilmaista itseään vapaasti. Vihapuheen koetaan rajoittavan sananvapautta. Omien sanomisten, kirjoitusten ja somepostausten vaikutuksia pelätään jo etukäteen. Itsesensuuri iskee.

Riku Neuvonen puhuisi mieluummin häirinnästä kuin vihapuheesta. Häirintä on laajempi käsite, joka sulkee sisäänsä puheen lisäksi teot. Monesti vihapuhe muuttuu teoiksi tai esimerkiksi väkivallalla uhkailuksi.

Hän ottaa esimerkiksi maalittamisen. Siinä heitetään syötti sosiaaliseen mediaan ja odotetaan kuinka raivo alkaa nousta. Samanmielisten keskuudessa liekit lyövät korkealle nopeasti. Netti toimii kuin megafoni, nostaa volyymia nopeasti. Neuvosen mukaan häirintään pitäisi voida puuttua.

– Häirintä ei koske pelkästään toimittajia ja tutkijoita, vaan seuraavana ovat vaikkapa poliitikot. Monissa tapauksissa myös poliisit, jotka ovat tutkineet näitä asioita, ovat hekin päätyneet tällaisen toiminnan kohteeksi. Tässä on vaarana, että se leviää koko yhteiskuntaan.

Riku Neuvosen mukaan yhteiskunnan pitäisi turvata kaikille kansalaisille puhetila, jonka piirissä voi ilmaista mielipiteensä ilman, että joutuu lynkatuksi. Tärkeää olisi myös, että tuomioistuimet toimisivat Suomessa yhdenmukaisesti.

– Jos sanot kiistanalaisen asian, niin toisella puolella Suomea sinut tuomitaan kunnianloukkauksesta ja toisessa osassa Suomea ei edes tutkita asiaa. Kyllähän tämä pitäisi nyt selvittää ja saada tuomioistuimille yhdenmukainen linja.

Työryhmiltä odotetaan ratkaisuja

Vihapuhetta, häirintää ja lainsäädäntöä on asetettu pohtimaan kymmenkunta erilaista työryhmää, joiden linjauksia odotellaan. Arvovaltaisin lienee usean eri ministeriön vuonna 2018 asettama ryhmä, jonka puheenjohtaja on arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen ja jäseninä muun muassa valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto, rikoskomisario Pekka Hätönen ja Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström.

Ryhmä on saanut lisäaikaa työlleen, jotta se voi perehtyä maalittamisilmiöön.

Työryhmien työ onkin tärkeää, sillä pelkästään vihapuhe on käsitteenä määrittelemättä. Toisaalta tilanne on kuumentunut, joten nopeita ratkaisuja toivotaan.

– Pitkän pohdinnan etu on kuitenkin se, että lopputulos sopii sitten varmasti paremmin tilanteeseen, kuin pikaratkaisut. Monet suuremmatkin hankkeet ovat tässä yhteiskunnassa kaatuneet, kun ei olla mietitty loppuun asti, miten päätökset vaikuttavat oikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, yliopistolehtori Riku neuvonen sanoo.

Neuvosen mielestä nyt olisi kuitenkin hyvä hetki seisahtaa ja katsoa, mitä eri työryhmille on jäänyt käteen, missä mennään.

Lue myös:

Vihapuhe on vuosisatoja vanha ilmiö – Tutkija: Nykypäivän teemat näkyivät vihapuheessa jo keskiajalla

Suomen Kansallisoopperan ja -baletin hallitus päätti kokouksessaan eilen torstaina, että se ehdottaa Hannu Lintua talon ylikapellimestariksi.

Hallitus päättää ylikapellimestarin valinnasta ensi keskiviikkona, kun se on ensin kuullut talon taiteellisia henkilöstöryhmiä.

Ylikapellimestarin neljä- ja puolivuotinen kausi alkaa 1. tammikuuta 2022. Tehtäviin lukeutuvat produktioiden ja konserttien johtamisen lisäksi orkesterin ja kuoron kehitystyö yhdessä kuoromestareiden kanssa.

Kansallisooppera mylläsi laulajien työsuhteet vastikään uuteen uskoon. Tuleva ylikapellimestari vastaa toiminnastaan oopperan taiteelliselle johtajalle Lilli Paasikivelle.

Kansallisoopperalla ja -baletilla ei ole ollut ylikapellimestaria sen jälkeen, kun Michael Güttleriä ei palkattu jatkokaudelle vuonna 2016. Sen sijaan Esa-Pekka Salonen nimitettiin talon taiteelliseksi partneriksi. Hänen pestinsä jatkuu vuoden 2021 loppuun.

Ei lausuntoja ennen lopullista päätöstä

Hannu Lintu on johtanut menestyksekkäästi Radion sinfoniaorkesteria vuodesta 2013 ja saanut orkesterin kanssa tehdyistä levytyksistä useita palkintoja. Huhtikuussa kapellimestari ilmoitti, että hän jättää tehtävänsä vuonna 2021.

Lintu vierailee säännöllisesti maailman huippuorkestereiden kapellimestarina. Hän on myös johtanut oopperoita Kansallisoopperassa ja Savonlinnan Oopperajuhlilla, viimeisimmäksi Kansallisoopperan Wozzeckin.

Mediatalon ylikapellimestarina Lintu on opittu tuntemaan myös taidemusiikin ja kulttuurin puolesta puhujana.

Hannu Lintu, pääjohtaja Gita Kadambi, Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi tai hallituksen jäsenet eivät anna lausuntoja julkisuuteen ennen kuin lopullinen valinta on tehty vajaan viikon kuluttua.

Sarja klassisen musiikin uutisia

Uutinen Kansallisoopperan tulevasta ylikapellimestarista on jatkoa viime päivien klassisen musiikin uutisvirralle.

Eilen Radion sinfoniaorkesteri julkisti seuraavan ylikapellimestarinsa, joka on syksyllä 2021 aloittava Nicholas Collon.

Niin ikään torstaina selvisi, että Minnesotan orkesterin musiikillinen johtaja Osmo Vänskä aloittaa kolmevuotisen kauden Soulin filharmonikkojen musiikillisena johtajana tammikuussa 2020.

Björn Weckström oli suunnitellut 1970-luvulla sormuksen, jossa hän yhdisti jalometallia ja akryyliä. Täysin ennenkuulumatonta! Sormuksen myynti takkusi pahasti.

Mutta sitten muuan John Lennon sattui näkemään sormuksen Göteborgissa ja vei sen tuliaisiksi puolisolleen Yoko Onolle. Tämä laittoi sen sormeensa mennessään tv-ohjelmaan, jolla oli 60 miljoonaa katsojaa.

Koruyhtiö Lapponian puhelimet alkoivat soida.

George Lucas löysi persoonalliset korut

Björn Weckström oli mennyt töihin Pekka Anttilan perustamaan Lapponiaan 1960-luvun alussa. Ura lähti kansainvälisen korukilpailun voiton myötä melkein heti nopeaan nousuun.

Weckström kokee myös tulleensa alalle hyvään saumaan.

– Aika oli sopiva. Suomi oli jo saanut nimeä taideteollisuudessa, Tapio Wirkkalat ja muut olivat avanneet ovia.

Mutta kukaan muu ei vielä suunnitellut koruja ja Weckströmin veistosmaiset korut erottuivat joukosta.

Ne huomasi 1970-luvulla myös eräs aloitteleva elokuvaohjaaja.

– Minulle soitettiin Lontoosta ja sanottiin, että tällainen George Lucas tekee science fiction -elokuvan ja hän haluaa ehdottomasti, että minä teen korut tähän. En tiennyt, kuka Lucas on, ei kukaan muukaan siihen aikaan tiennyt.

Weckström sai kuusi viikkoa aikaa tehdä korun, mutta jo viikon kuluttua tuli uusi puhelu: Lucas filmaisikin loppukohtauksen jo seuraavalla viikolla.

Weckström totesi, että uuden korun valmistaminen viikossa oli mahdotonta.

– Kerroin heille, että korujani myydään Lontoossa Bond Streetillä. Siellä voitte käydä katsomassa, jos löytyy jotain sopivaa.

Lucas oli tehnyt työtä käskettyä, ja myöhemmin Weckström sai teleksin, jossa luki, että ohjaaja löysi kaupan hyllyltä sopivat korut ja kiitti kovasti.

Niin ensimmäisen Star Wars -elokuvan loppukohtauksessa prinsessa Leian kaulalla on Planetaariset laaksot -niminen kaulakoru ja kädessä saman sarjan rannekoru.

Korutaiteilija ei voi olla kuvanveistäjä

Korusuunnittelun rinnalla Björn Weckström on tehnyt mittavan uran kuvanveistäjänä. Veistoksissaan hän on käsitellyt muun muassa teknologian kehitystä ja disinformaatiota – jo kauan ennen kuin valeuutisista oli kuultu mitään.

Kuvanveistäjän uraa ei ole Suomessa kuitenkaan juhlittu yhtä näyttävästi kuin korutaiteilijan uraa: taiteilijan 53 näyttelystä vain 17 on pidetty Suomessa.

Weckström kokee, että Suomessa ei aivan hyväksytty sitä, että korusuunnittelija yrittää olla kuvanveistäjä.

– On ollut vähän anteeksiantamatonta, että olen suunnitellut koruja. Ei sellainen oikein sovi, että tekee kahta tällä lailla erilaista työtä. Mutta se ei ole häirinnyt italialaisia, koska heillä on renessanssitraditio, eli mitä enemmän tekee, sitä parempi.

Weckström muuttikin vuosikymmeniksi Italiaan. Muutto oli uralle ratkaiseva monella tapaa. Sieltä löytyivät hyvät valimot ja kansainväliset kontaktit. Sekä tietysti oikea valo taiteen tekemiseen.

Suomi oli ahtojään takana

Joitakin vuosia sitten taiteilija palasi Suomeen ja ilahtui. Kotimaa oli muuttunut valtavasti 1970-luvusta.

– Kyllä me olimme silloin niin ahtojään takana. Suomi on nyt ihan toisenlainen, ja pidän tästä Suomesta tavattoman paljon. On terasseja ja elämää, ei sitä sulkeutunutta vanhaa Suomea enää.

Weckström on nyt 83-vuotias, mutta ura jatkuu edelleen. Työn alla on niin julkiseen tilaan tuleva veistos kuin lasitaidettakin.

Taiteilijalle itselleen uran huippuja eivät ole palkinnot tai julkkisten huomio.

– Kohokohta on se, jos tuntee onnistuneensa työssään, on se sitten koru tai veistos. Kun jossain työssä kaikki stemmaa, niin se on hienoa.

Katso Björn Weckströmin koko haastattelu Puoli seitsemän -ohjelmassa. Pääset myös kurkistamaan Weckströmin taiteilijakotiin, jossa hänen veistoksiaan on esillä:

Kristiina Vuoren jalat tutisevat. Takana on satojen rappusten kiipeäminen ylös Viipurin linnan Pyhän Olavin torniin. Heikkohermoisimmat pyörtävät jo ovella, sillä portaat kiertävät ylös pitkin tornin reunoja, keskellä on kymmenien metrien pudotus tyhjyyteen. Vaikuttaa myös siltä, etteivät portaiden turvarakenteet välttämättä vastaa suomalaisia standardeja.

Korkeanpaikankammon uhmaaminen kuitenkin kannattaa, sillä huipulla silmien eteen avautuu huikea näkymä yli Viipurin. Kristiina Vuori sulkee hetkeksi silmänsä ja kuvittelee, millainen näky on ollut hänen kirjansa päähenkilön, Gunilla Besen, aikaan 1500-luvulla.

– Täältä on nähnyt aika hyvin kaupungin ytimeen torille. Siihen aikaan liikuttiin paljon laivoilla, joten täältä oli hyvä tähystää myös merelle.

Viipurin linna on talven jäljiltä vielä kylmä. Tornissa hengitys höyryää, vaikka ulkona on lämmin kevätpäivä. Eikä ihme, sillä seinät ovat usean metrin paksuiset. Vaikka linna on muuttunut aikojen saatossa, ovat tornin alaosan paksut kiviseinät säilyneet 1200-luvulta, jolloin ruotsalaiset rakennuttivat linnan.

Romantiikkaa, sitä pitää olla

Kristiina Vuorelle linna on kuin koti, vaikka hän on vieraillut siellä vain kerran aiemmin. Viime vuosi kului enemmän tai vähemmän Viipurin linnassa, ainakin henkisesti, kun Vuori kirjoitti tarinaansa Viipurin valtiattaresta.

Gunilla Bese on todellinen historiallinen henkilö, joka hallitsi Viipuria kahden vuoden ajan, kun hänen miehensä kuoli. Paljon muuta hänestä ei tiedetäkään, joten Vuori sai käyttää mielikuvitustaan.

– Bese oli kuitenkin ilmeisen vahva nainen, sillä hän onnistui neuvottelemaan itselleen hyvät tilukset Ruotsista, ennen kuin luopui Viipurin linnan hallinnasta.

Pelkkä vahvuus ei kuitenkaan riitä mielenkiintoisen tarinan luomiseen. Täytyy olla salaisuuksia, kun kyseessä on viihteellinen romaani. Niitä Vuori kehitteli hahmolleen vanhoista lääkintäkirjoista.

Romaanin Gunilla Besea riivasivat vimmakohtaukset ja kuumaverisyys. Vahvalla naisella oli mielenterveysongelmia, joita piti peitellä. Niitä tietenkin paranneltiin ajanmukaisesti yrttijuomilla.

Gunilla Besen pääseminen romaanin päähenkilöksi ei ollut päivänselvää. Historiastamme löytyy kuuluisampiakin linnanvaltiattaria, kuten Hämeen linnaa hallinnut Ingebor Tott. Hänen pääsynsä kirjanhenkilöksi tyssäsi ikään, sillä hän oli jo kuusikymppinen ollessaan Hämeen linnan päällikkö. Alle nelikymppinen Bese vei voiton, koska viihteellinen historiallinen romaani ei ole mitään ilman rakkautta. Romantiikka on genren ehdoton vaatimus.

– Lukijoilla on aika tarkat vaatimukset. Kun he näkevät tälle lajityypille tunnusomaisen kirjan kannen, heidän odotuksensa heräävät. Olen kylläkin yrittänyt rikkoa tapoja nostamalla päähenkilöiksi kokeneempia ja kypsempiä naisia. Heistä on paljon kiinnostavampaa kirjoittaa kuin nuorista neidoista.

Apua, virhe?

Vaikka Kristiina Vuori on viihdekirjailija, hän on ehdottoman tarkka, että faktat ovat oikein. Hän tekee jokaista kirjaansa varten reilun parin kuukauden taustatyön ennen kuin ryhtyy kirjoittamaan. Hän lukee, tilaa kirjoja, googlaa ja tarvittaessa haastattelee asiantuntijoita. Nykyään hänen luottohenkilönsä on Helsingin yliopiston professori Anu Lahtinen, jolle Vuori antaa käsikirjoituksensa tarkistettavaksi.

– Joudun usein kysymään häneltä tehtiinkö keskiajalla näin tai puhuttiinko noin. Hän on verraton apu ja tietopankki. Toki itse vastaan faktojen paikkansapitävyydestä kirjoissani.

Historianharrastajat ovat hyvin tarkkoja ja tarttuvat hanakasti virheisiin. Kaukainen keskiaika antaa kuitenkin paljon anteeksi, koska tuolta ajalta tieto on tulkinnanvaraista. Vuori kertoo saaneensa yhden sähköpostin uransa alkuaikoina lampaidenkasvattajalta. Tämä oli närkästynyt, kun Vuori oli kuvannut, miten lammasta kerittiin sylissä pidellen.

– Hän pyysi minua tilalleen näyttämään, miten ihmeessä se muka tapahtuisi, muistelee Kristiina Vuori.

Tunnollisena ihmisenä Vuori hätääntyi virheestään. Hän ryhtyi tutkimaan asiaa ja helpotuksekseen sai kuulla, että entisaikaan kotieläimet olivat paljon nykyistä pienempiä ja lampaita todellakin pystyi keritsemään sylissä pidellen.

– Ranskassa asuva kollegani Milja Kaunisto lähetti minulle lohdutukseksi kuvan maalauksesta 1200-luvulta, jossa lammas oli keritsijän sylissä.

Tunnelma on haettava tapahtumapaikoilta

Faktoja varten Vuori tekee aina tutkimusmatkan kirjansa tapahtumapaikoille. Viipurin linna on nykyään hyvin erinäköinen kuin 1500-luvulla, jonne Viipurin valtiatar sijoittuu. Silti Vuori tutki tarkasti linnan huoneet ja ikkunoista avautuvat näkymät. Tärkeää on myös löytää sopiva tunnelma.

– Täällä se on tosin hieman vaikeaa, toteaa Vuori kävellessään laminaattilattioilla linnan kamareissa.

Viipurin linna on yhä restaurointityön alla. Ruotsalaisten 1200-luvulla rakennuttama linna on kokenut monia muodonmuutoksia ja laajennuksia. Keskellä salmea seisova linna on suosittu turistikohde etenkin kesällä.

Viime syksyn vierailullaan Kristiina Vuori pääsi tutustumaan myös linnan kirjastoon, joka on yleensä suljettu. Vuori kuvasi tilan tarkasti ja siitä tulikin yksi romaanin tärkeimmistä paikoista. Romaanin Gunilla Bese vietti pitkiä aikoja kirjastossaan. Syventyessään kirjoituspuuhiinsa hänen hermonsa lepäsivät.

– Kirjoittaminen oli hänelle henkireikä.

Ikäkriisi sai kirjoittamaan

Myös Kristiina Vuorelle kirjallisuus toi sisältöä elämään. Hänet sysäsi kirjoittamaan neljänkympinkriisi.

Hän oli työskennellyt samassa yrityksessä lähes 20 vuoden ajan. Työtehtävät olivat muuttuneet ja vastuuta oli tullut lisää. Eräänä talvi-iltana Vuori oli lähdössä töistä kotiin. Pakkasta oli paljon ja auto jääkylmä. Siinä istuessaan ja katsellessaan työpaikkaansa Vuori ajatteli – tätä samaa pitäisi jaksaa vielä toiset parikymmentä vuotta.

Silloin hän päätti ryhtyä toteuttamaan unelmaansa ja aloitti esikoiskirjan teon. Alku oli takkuista, sillä Vuori halusi kirjoittaa historiallista romaani, mutta häntä arvelutti, kun ei ollut opiskellut historiaa.

– Olin markkinointialan ihminen, joten ajattelin ettei tietoni riitä.

Ensimmäinen käsikirjoitus oli historiaan sijoittuvaa fantasiaa. Siinä ei niin haittaisi, jos faktat eivät ole kohdillaan. Pian Vuorelle kuitenkin tuli selväksi, että jos haluaa julkaista, kannattaisi vaihtaa tyylilaji realismiin. Pienen jupinan jälkeen Vuori muokkasi tekstiään ja toi mukaan todellista historiankirjoitusta. Se kannatti, sillä hän sai kustannussopimuksen ja ensimmäinen romaani Näkijän tytär julkaistiin vuonna 2012. Sen jälkeen kirjoja on syntynyt jo kahdeksan.

Angelika-kirjat saivat innostumaan historiasta

Vielä toisen romaanin Vuori teki työnsä ohessa. Hän heräsi viideltä aamulla kirjoittamaan, ajoi yhdeksäksi töihin ja jatkoi illalla kotona kirjoittamista. Se oli rankkaa. Kun Vuorelle tarjottiin ylennystä töissä, hän päätti muuttaa elämänsä lopullisesti. Hän irtisanoutui työstään ja heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi.

– Kyllä sitä vähän mietti kotona, että mitäs tuli tehtyä. Nyt täytyy vain toivoa, että siivet kantavat eläkkeelle asti.

Tähän saakka Vuori on elänyt kirjoillaan ja saamillaan apurahoilla. Hän on saanut lyhyessä ajassa vankan lukijakunnan. Lukijoita tuntuu kiehtovan, että ajanvietteen ohella voi saada tiedonhippusia historiasta.

– Itse en tykännyt ollenkaan historiasta kouluaikoina. Se oli pelkkää vuosilukuja ja sotia. Toivottavasti näiden tarinoiden kautta joku voi saada samanlaisen innostuksen historiaan kuten itse sain lukemalla Angelika-kirjoja.

Tärkeintä on kuitenkin tuoda esiin naisia. Historiassa he ovat jääneet suurmiesten varjoon. Naisista ei kerrota tarinoita, joten Vuori on ottanut sen tehtäväkseen. Nykyään hän ottaa aiheensa ja henkilönsä historiasta ja värittää tarinat lajityypille sopivalla tavalla.

Viihdekirjallisuutta pidetään yhä hömppänä

Vuorelle oli alusta alkaen selvää, että viihteellinen romaani olisi hänen lajinsa. Hän luuli, että ajat olisivat muuttuneet siitä, kun Kaari Utrio aloitti kirjailijauransa ja sai osakseen halveksuntaa "hömppäkirjoistaan".

– Väärin luulin, kyllä edelleen välillä kohtaan ennakkoluuloja. Monille viihdekirjallisuus on kirosana ja synonyymi hömpälle.

Vuori nauttii kirjoittamisesta, mutta hänellä ei ole syvällistä agendaa. Hänellä ei myöskään ole tarvetta kirjoittaa jotain itsestään ulos.

– Kirjoitan viihdyttääkseni. Haluan tehdä sen mahdollisimman hyvin ja myös kehittyä siinä.

Uudet aiheet tulevat usein vastaan taustatutkimuksia tehdessä. Työ ruokkii itse itseään.

– Tulen varmasti kirjoittamaan lisää Viipurista. Tämä on ollut niin merkittävä paikka historiassa. Lisäksi sukuni on täältäpäin kotoisin, joten seutu tuntuu hyvin kotoisalta. Kuten se on varmaan aika monelle suomalaiselle.

Jutun kommentointimahdollisuus on auki klo 22.00 saakka. Tervetuloa mukaan.

Levytysstudion pöydällä on kaksi pulloa kuohuvaa. Nyt ei juhlita Matti Mikkolan musiikkisaavutuksia, vaan hän on tehnyt mieluisat asuntokaupat.

Mikkola kuvailee oloaan pirskahtelevaksi. Elämässä tuntuu olevan kaikki kohdallaan juuri nyt. Pari viime vuotta ovat olleet melkoista haipakkaa.

Suurin mullistus tapahtui reilu vuosi sitten, kun hänestä tuli isä. Samalla hän on tuottanut musiikkia lähes liukuhihnalta.

– En voi ymmärtää, miten olen saanut kuluvan vuoden aikana tehtyä muutaman hittibiisin ja kaksi älppäriä kaiken tohinan keskellä.

Matti Mikkola on tehnyt musiikkia jo lähes 30 vuoden ajan. Hän on kasvanut punkkia soittavasta ärhäkästä nuoresta arvostetuksi ammattimuusikoksi, joka kulkee suomalaisessa musiikkikentässä omia polkujaan. Mikkola tekee musiikkia intohimolla ja toisinaan vaikeimman kautta.

– On tuossa ihan jumalaton säätäminen, mutta sitten sitä jotenkin elää ja kokee olevansa tarpeellinen ja onnellinen sen kautta.

Nuoren miehen uho

– Tuli oltua helvetin vihainen.

Matti Mikkola muistelee haastatteluja, joita hänestä ja Tehosekoitin-yhtyeestä tehtiin 1990-luvun lopulla. Punk-vaikutteista ammentanut lahtelaisbändi teki läpimurtonsa vuonna 1997 hitillä C’mon baby yeah!

Noihin aikoihin musiikkilehdet olivat alkaneet tehdä haastetteluja baarissa. Tuopin ääressä kielenkannat aukesivat ja niin kävi myös parikymppiselle Matti Mikkolalle.

Toimittaja saattoi kuulla kunniansa, jos tämä oli antanut huonot arviot albumista.

– Kun sai kaljaa päähänsä, alkoi ärsyttää, että tuossa on nyt se tyyppi joka haukkui meidän levyn. Siinä tuli sitten sanottua, että pistä sinne lehteen, että Juice ja Eppu Normaali on ihan paskaa.

Vaikka osa oli kieli poskessa heitettyä, Mikkola sai pitkäksi aikaa aggressiivisen miehen maineen.

Matti Mikkola ei katso vuonna 2004 hajonneen Tehosekoittimen aikaa kaihoisasti, vaikka paljon hyviä muistoja on jäänyt mieleen. Hänen uransa kannalta se oli alkuaikaa, jolloin luotiin pohjaa tulevalle.

– Tämä tilanne on aivan mahtava. Kaikki kokemus ja tietotaito ovat aivan eri levelillä kuin silloin.

Mikkola haikailee sen sijaan entisajan haastattelujen perään. Hän ei tykkää siitä, kuinka nykypäivänä muusikon täytyy olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Instagramissa pitäisi puffata keikkoja ja haastatteluja.

– Se on niin kosiskelevaa. Jos siellä käyttää virallista yleiskieltä, niin kommentti on, että mikä sun ongelma on. Jos heittää jotain lupsakkaa pseudosavoa, se tuntuu niin tekemällä tehdyltä.

Muusikkona Mikkola palaisi mielellään vielä vanhempaan aikaan. Hänestä oli hienoa, kun esimerkiksi Led Zeppelin julkaisi musiikkia salaperäisesti ilman suurta hässäkkää.

– He eivät julkaisseet sinkkuja, eivätkä laittaneet naamariaan levynkansiin. Kaikki oli mystisen harson peitossa. Jostain vuorelta tuli levyjä kauppaan. Sitten jengi aprikoi, että mitähän tämä on ja onko tämä jotain yliluonnollista.

Progea uudella twistillä

Studiossa on vanhoja venäläisiä julisteita. Sinapin värisellä seinällä on 70-luvun kello ja vieressä roikkuu tekohedelmiä. Telineissä on 12 kitaraa ja erilaisia kosketinsoittimia on lukuisia.

Matti Mikkolan studio on retrohenkisyydessään hyvin erilainen kuin monen muun tämän päivän muusikon, jolle riittää pelkkä läppäri.

Tila kuvastaa hyvin Mikkolan Saimaa-yhtyettä, jonka hän perusti Tehosekoittimen jälkeen. Bändiltä on tullut kolme levyä Pepe & Saimaa (2014), Matka mielen ytimeen (2015) ja Urheilu-Suomi (2017).

Ensi viikolla julkaistaan uusi albumi, joka on yhteistyö räppäri Pyhimyksen kanssa. Rap-muusikon ja progressiivista rockia soittavan bändin yhteinen levy tuli monelle yllätyksenä.

Muusikoille itselleen yhteisproduktio oli luonnollinen jatkumo. Pyhimys oli tehnyt sanoituksia Saimaalle ja Mikkola kappaleita räppärin Teflon Brothers -yhtyeelle.

Punkin parissa kasvanut Mikkola kokee ymmärtävänsä rap-musiikkia.

– Hip hopin eetoksessa on tosi paljon samaa kuin punkissa. Se muoto antaa mahdollisuuden itseilmaisuun ilman, että sun täytyy jotenkin tukahduttaa, sensuroida ja filtteröidä ilmaisua kuten esimerkiksi klassisen pianistin. Ei voi olla että rääh!, muusikko karjuu.

Proge-sanan yhdistäminen Saimaan musiikkiin saa Matti Mikkolan vaivaantumaan. Hän ei oikein pidä määritelmästä, jos sillä tarkoitetaan sen varsinaista merkitystä eli edistyksellistä musiikkia. Mikkolan mielestä hän käyttää musiikissaan liikaa kierrätystä ja retrovaikutteita.

– Jos progella tarkoitetaan sitä, että se vaatii kuulijaltaan enemmän huomiota ja panostamista kuin sanotaan vaikka Roope Salmisen musiikki, niin siinä merkityksessä se on progea.

Saimaalla on paljon yleisönä progressiivisen musiikin faneja. Mikkola tietää, että he ovat olleet ihmeissään yhteistyöstä Vain elämää -ohjelmassa olleen räppärin kanssa. Moni on arvellut bändin lähteneen mielistelemään levy-yhtiötä. Mikkola ei näin puritanistista ajattelua ymmärrä.

– On paljon varmistelevampaa ja nössömpää tehdä joku Kingston Wall -tribuutti. Se että lähdetään yhdistelemään eri genrejä, niin silloin otetaan riski, että menetetään vanha kuulijakunta.

Mikkola arvelee, ettei Saimaan ja Pyhimyksen yhteistyö välttämättä uppoa myöskään rap-nuorisoon.

– Musta tuntuu, että jonnet ei kyllä striimaa. Mutta onhan se haikea ajatus, että aikuisten miesten pitäisi joidenkin 13-vuotiaiden ehdoilla tehdä musiikkia, ettei joku Veeti kyllästy tähän kertosäkeeseen. Mieluummin mä olen ilman niitä rahoja.

Suuri, suurempi, Mikkolan orkestraatio

Kaija Koo, Lauri Tähkä, Jari Sillanpää, Vesala, Waltteri Torikka ja Paula Koivuniemi. Matti Mikkola luettelee artisteja, joille hän on viime aikoina säveltänyt musiikkia.

Viimeisin on Haloo Helsinki -yhtyeen Elli, jonka hiljattain julkaistun Ellips-sooloprojektin levyn Mikkola on tuottanut.

Kun Mikkola alkoi työstää Saimaa-projektiaan, häneltä kysyttiin haluaisiko hän tehdä biisejä myös muille. Se tuntui hyvältä vastapainolta omalle musiikille.

– Menin tekemään Stigille jonkun pyllyräpin. Se oli hauskinta ja parasta, mitä siihen saumaan tuli. Mentiin vain nopeasti studiolle ja laitettiin discobiitit pauhaamaan.

Matti Mikkola pitää haasteista ja se kuuluu hänen musiikissaan. Saimaan kappaleissa on mukana pompöösejä orkesteriosuuksia jousine ja puhaltimineen.

Lavaesityksiin hän on kerännyt valtavan esiintyjäjoukon. Kun Pyhimys-levystä järjestetään Musiikkitalossa konsertti Vantaan viihdeorkesterin kanssa, esiintyjiä on 101.

Mikkolan suureellista tyyliä on usein verrattu Kerkko Koskiseen.

– Jo Tehosekoittimen aikaan kun laittoi biisiin jouset, niin kysyttiin, että matkitteko Ultra Brata. Aina oltiin tatti otsassa, että just niin. Kaikessa musiikissa 1600-luvulta asti jossa on jouset, niin aina niissä matkitaan Kerkko Koskista.

Mikkola vitsailee, sillä hän on ollut jossain vaiheessa Koskisen kanssa puheissa myös yhteistyöstä.

Muusikko sanoo olevansa viehättynyt suureelliseen soundiin, koska se on myös fyysinen kokemus. Se on kuin kaukaisten sotajoukkojen pauhu.

Tekijänä hän on kuin lapsi kesäleirillä.

– Miksi lapset puhaltavat purkkapalloja? Sen takia että he osaavat ja kun sen tekee toisista poikkealla tavalla, niin sen parissa on hauska touhuta.

Mikkola on tyytyväinen, että hän on päässyt tilanteeseen, jossa voi säveltää musiikkia hyvinkin vapaasti.

– Mulla on kokemusta ja taitoa toteuttaa haastavampia ja monimutkaisempia rakenteita kuin jotain Aku Ankka -poppia. Olen onneksi saanut itsenäisen aseman, että mun ei tarvitse nuolla kenenkään persettä. Mun ei tarvitse hädissään toteuttaa semmosia projekteja, mistä en tykkää ja vain sen takia, että voisin tulla toimeen.

Muusikko suomii kertakäyttöpoppia suosivaa aikaamme. Hänen mukaansa musiikkiteollisuus, levy-yhtiöt, kaupalliset radiot ja kuulijakunta haluavat päästä yhä helpommalla.

– Emme lue enää kirjoja tai edes artikkeleja. Kaikki on pelkkää silmäilyä ja skrollailua. Kaiken kulttuurin ja taiteen pitäisi olla samanlaista paskaa.

Epävarmuuden peikko

"Ei tässä ole mitään järkeä. Kaikki pitää tuhota ja tehdä uusiksi."

Matti Mikkolaan iskee epävarmuuden aalto aina kun levy on viittä vaille valmis. Pohja putoaa viimeistään pois, kun kaikki on valmista.

"Mitä iloa tästä on kenellekään? Tämä on ihan turhaa."

Mikkola on tehnyt musiikkia jo niin pitkään, että hän tunnistaa piirteen itsessään. Epävarmuuden tunnetta on oppinut kestämään, sillä se on osa taiteen teon prosessia. Liika positiivisuuden laineilla keikkuminenkaan ei ole tervettä.

Mikkola pohtii, miksi hänen täytyy tehdä musiikkia, jonka tekeminen on vaikeaa ja taustalla pauhaa aina iso orkesteri. Vastaavasti helposti ja vaivattomasti syntyvistä jutuista ei saa kicksejä.

Muusikko vertaa tunnetta nuoruudessa kokemaan traumaan.

– Sieltä varmaan löytyy joku kokemus, että ei ole ollut riittävän hyvä ja ei ole saanut miellytettyä jotain tahoa. Siksi on aina uudestaan sellaisessa oravanpyörässä ja venaa, että saa sellaisen synninpäästön, että enää ei tarvitse yrittää.

Matti Mikkola on arvostettu muusikko, joka on palkittu muun muassa tuottaja-Emmalla Pepe & Saimaa -albumista. Muusikko sanoo, etta tunnustukset tuntuvat hyvältä ja ne antavat varmuutta siitä, että tehdyllä työllä on tarkoitus.

– Mutta jos puhutaan diipimmin ja vähän filosofisemmin, niin se neste menee semmoiseen kannuun, mikä ei ikinä täyty. Sen takia on tärkeää laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja olla välittämättä siitä kannusta. Ne motiivit ja palkinnot ovat ihan muualla.

"Onni tulee onnen luokse"

Onpas hienon näköiset lampunjalat. Matti Mikkola meni tutkimaan niitä tarkemmin Hietaniemen torin kirpputorilla. Lähempi tarkastelu tuotti pettymyksen, mutta vieressä oli kasa vinyylilevyjä.

Sieltä löytyi aarre: koko Beach Boys -yhtyeen tuotanto 70-luvulta, kun bändi oli lähtenyt epäkaupalliseen suuntaan. Mikkola sai koko läjän 20 eurolla. Vasta nurkan takana hän uskalsi tuulettaa hyvää tuuriaan.

Levylöytö on vain yksi asia, miksi Mikkola sanoo, että hän ei ole ollut koskaan näin onnellinen. Varsinkin lapsen saaminen on muuttanut kaiken. Aikaisemmin hän saattoi työskennellä studiollaan aamuyöhön, mutta nyt hän herää aikaisin aamulla ja kotona pitää olla viimeistään kuudelta. Mikään ei tunnu paremmalta kuin opettaa lasta kävelemään.

– Kyllä tässä on onnellisuuspisarat aika tapissa. Sanotaan, että raha tulee rahan luokse, niin nyt tuntuu, että onni tulee onnen luokse.

Muusikko toivoo pystyvänsä kehittymään vielä sen verran, että ihmisenä ja muusikkona oppii nauttimaan hetkestä.

– On sellainen matka ihmisenä kasvamatta, että osaisi vaan täysiä nauttia vain hetkestä ja olemisesta. Onni liittyy aina siihen, että on sellainen olo, että jotain kihelmöivää on tapahtumassa jossain tulevaisuudessa.

Paljon huomiota saanut turvapaikanhakijoiden Suomeen tuloa käsittelevä Seinäjoen arabikevät -dokumentti esitetään Ylellä.

Matti Reinikan ohjaama elokuva nähdään Yle TV2-kanavalla ja Yle Areenassa 28. toukokuuta. Dokumentti esitetään Docventures-erikoislähetyksessä, jolloin sen teemasta keskustellaan esittämisen yhteydessä. Erikoislähetyksen tarkemmasta sisällöstä tiedotetaan myöhemmin.

Dokumentti oli alunperin tarkoitus esittää Ylellä viime keväänä. Sitä on jo esitetty muualla julkisesti, mutta Yle halusi ohjaajalta selvityksiä dokumentissa esitetyistä faktaväitteistä. Docventures-lähetyksessä esitetään dokumentin viimeisin versio.

– Tämähän on dokumentti, joka kertoo hyvin erilaisista mielipiteistä. Erittäin kiinnostava aihe vuoden 2015 tapahtumista. Keskustelimme ja kävimme läpi, kuinka dokumentti saataisiin sellaiseen tasapainoon, ettei se ilmennä kummankaan puolen ajatuksia liian voimakkaasti. Tätä keskustelua olemme käyneet, ja nyt olemme päässeet sellaiseen lopputulokseen, että dokumentti voidaan myös Ylellä esittää, sanoo Ylen Luovat sisällöt -yksikön johtaja Ville Vilén.

Docventuresin juontajan Riku Rantalan mukaan maahanmuutto on laaja-alainen yhteiskunnallinen ilmiö, jossa eri ihmisille eri asiat ovat merkitseviä.

– Maahanmuutosta tulisi voida keskustella kiihkottomasti ja ratkaisukeskeisesti, muita ihmisiä kunnioittaen. Docventures haluaa omalta osaltaan tuoda tätä suomalaiskansallista kiihkottomuutta keskusteluun, Rantala sanoo Ylen tiedotteessa.

Dokumentin tasapuolisuudesta väännettiin pitkään

Yleisradio kävi syksystä lähtien neuvotteluja Reinikan kanssa ja pyysi Seinäjoen arabikevääseen muutoksia tasapuolisuuden saavuttamiseksi. Ylen noudattaman säännöstön mukaan ilmiöitä ja mielipiteitä pitää pyrkiä käsittelemään ohjelmissa tasapuolisesti jopa yksittäisen ohjelman sisällä, jos se on mahdollista.

Seinäjoen arabikevään ohjaajan Matti Reinikan mukaan Ylellä esitettävä dokumentti on sellainen kuin hän haluaa.

– Tämä on se minun versioni, hän sanoo.

Reinikka on tyytyväinen Ylen esityspäätökseen.

– Sehän on hienoa, että elokuva vihdoin esitetään. Uskon, että se saa paljon katsojia ja tekijän kannalta se on tietysti paras mahdollinen tilanne, Matti Reinikka sanoo.

Hänen mielestään elokuvan tarkoitus on herättää keskustelua ja hän pitääkin hyvänä ratkaisuna sitä, että dokumentin yhteydessä käydään Docventuresissa keskustelua.

Seinäjoen arabikevät kertoo syksyn 2015 turvapaikanhakijakriisistä kolmen eri näkökulman kautta: Irakilaisen turvapaikanhakijan, vastaanottokeskuksen johtajan ja paikallisen maahanmuuttokriittisen aktivistin tarinat kohtaavat kolmen vuoden seurannan aikana.

Dokumentti on herättänyt kohua sen takia, että sitä on syytetty julkisuudessa islam- ja maahanmuuttovastaiseksi. Tätä näkemystä ohjaaja-tuottaja Matti Reinikka ei ole jakanut.

Seinäjoen arabikevään on tuottanut Elokuvaosuuskunta Siperia, ja sen rahoittajia ovat Suomen elokuvasäätiö, Yle, Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus (AVEK) ja Kirkon mediasäätiö. Rahoittajat julkaisivat maaliskuun alussa kannanoton, jonka mukaan ne eivät tuolloin hyväksyneet elokuvan sisältöä.

Juttua on täydennetty kello 14.10 Seinäjoen arabikevään ohjaaja-tuottaja Matti Reinikan kommenteilla.

Lue lisää:

Kohua herättänyt Seinäjoen arabikevät -dokumentti saa ensiesityksen Jalasjärvellä

Seinäjoen arabikevät -dokumentin esittäminen edelleen epävarmaa – ohjaaja luottavainen, vaikka sisältöä ei ole hyväksytty

Särestöniemen Ilvekset-maalaus myytiin lähes 115 000 euron hintaan Bukowski-huutokaupassa maanantaina Helsingissä.

Ilvekset on vuodelta 1972. Teos esittää kahta kyljekkäin seisovaa ilvestä joiden yllä syvänlämmin oranssi aurinko paistaa.

Vuonna 1981 kuollut kittiläläinen taidemaalari Reidar Särestöniemi kuuluu nykyään huutokauppojen kysytyimpiin taiteilijoihin.

Bukowskin markkintointivastaavan Ellen Huhtamiehen mukaan myyjä on ostanut Ilvekset -teoksen aikanaan suoraan taiteilijalta. Myyjä ei halua nimeään julkisuuteen.

Tiettävästi korkein Särestöniemen teoksesta maksettu hinta on 140 000 euroa. Se maksettiin viime vuonna maalauksesta Omakuva ja ilves.

Reidar Särestönimen kestävästä suosiosta voi lukea tästä.

Lasten lisääntynyt ruutuaika linkitetään tutkimuksissa milloin addiktioon ja unenpuutteeseen, milloin kielen ja heikentymiseen ja itsehillinnän puutteeseen. Viime vuosina on ollut muodikasta kaivaa perusteluja pelaamisen kieltämiseen Piilaakson johtajilta: Tim Cook, Steve Jobs ja Bill Gates rajasivat kaikki lasten teknologian käyttöä.

Päällä tai pois ei kuitenkaan ole riittävä vastaus kysymykseen ruutuajasta, eivätkä kaikki tutkimuksetkaan kestä lähempää tarkastelua. Kahtia jakautunut keskustelu vahvistaa myyttiä, jossa teknologia esitetään kaikkivoipana. Se antaa meille luvan välttää vastuuta. Kaikki ruutuaika ei ole samanarvoista: on eri asia katsoa tuntikaupalla YouTubea kuin suunnitella ja ohjelmoida oma paperinukke.

Pelit ja sovellukset ovat yksi uusi työkalu maailman hahmottamiseen. Ne eivät käytä meitä, me käytämme niitä. Siksi puhelimen, padin tai pelikoneen sulkeminen ei riitä.

Tämän päivän lelut mallintavat huomisen työelämää ja sen sosiaalisia perustaitoja.

Ruutuaika on osa pidempää leikin jatkumoa. Esimerkkejä on useita. Minun vanhempieni sukupolvi keräsi kiiltokuvia. Minä etsin 1990-luvun internetissä hitaasti latautuvia mp3:sia. Tämän päivän lapset metsästävät Pokemoneja puhelimella.

Hiekkalaatikkoa käytettiin alkujaan sotastrategioiden harjoittelua varten. 1800-luvun lopulla hiekkalaatikoilla pelastettiin kaupunkilaislasten kesät. Tänä päivänä hiekkalaatikko jatkaa elämäänsä digitaalisena versiona Minecraftissa. Peleissä hiekkalaatikko on saanut pasifistisen merkityksen. Maailmaa, jossa kokeillaan, luodaan ja rakennetaan, kutsutaan “hiekkalaatikkomoodiksi”.

Fröbelin palikat, saksalaisen Friedrich Fröbelin kehittämät pedagogiset lelut löysivät seuraavan muotonsa kaikille tutuissa Lego-palikoissa. 2000-luvun versio samasta ideasta näkyy ohjelmointiympäristö Scratchissä, jossa virtuaalisia palikoita yhteen napsauttelemalla voi esimerkiksi ohjelmoida oman sadun.

Kun pelkäämme pelaamista, jäämme helposti oman nostalgiamme vangeiksi ja unohdamme, että tämän päivän lelut mallintavat huomisen työelämää ja sen sosiaalisia perustaitoja. Pelit ovat ensimmäinen paikka, jossa lapset oppivat maailmaan, joka on monikulttuurisempi, vuorovaikutteisempi ja jatkuvasti liikkeessä.

World of Warcraftin edessä mikrofoniin komentoja huutava pikkutyttö on osa maailmanlaajuista yhteisöä, ei yksinäinen susi. Johtajuutta ja statusta on pelimaailmassa monenlaista. Toisin kuin koulussa, iällä tai kansallisuudella ei ole ryhmänmuodostuksessa väliä.

Pelien maailma jatkuu myös itse pelaamisen ulkopuolelle. Tunnen useita ammattikoodareita, joiden työura lähti Counter Striken peliklaaneille tehdyistä verkkosivuista. Kouluissa tekstikirjat vanhenevat, mutta pelitieto syntyy vuorovaikutuksessa. Tutoriaalit, kartat ja käytännöt syntyvät yhteisössä ja kaikki pystyvät osallistumaan tiedon tuottamiseen. Tiedon jakamiseen kannustetaan.

Sääntöjen lisäksi kannattaa panostaa yhteisiin kokemuksiin.

Kaikki tämä vaatii paljon vanhemmilta.

Mutta sellaista kasvattaminen on. Kun opetamme lapsia liikkumaan kaupungilla, kävelemme heidän kanssaan vuosia yhdessä ennen yksin liikkumista. Sitoudumme toistamaan “kiitos”, “ole hyvä” ja “anteeksi” illallispöydässä. Luemme yhdessä iltasatuja, jotta lukemisesta syntyy sekä rutiini että ilo.

Samalla tavalla lapset kaipaavat esimerkkejä rakentavasta teknologian käytöstä. Sääntöjen lisäksi kannattaa panostaa yhteisiin kokemuksiin.

Jos et ole koskaan pelannut, nyt on hyvä aika kokeilla yhdessä. Jalkapallojoukkueen valmentaminen ja korvapuustien tekeminen ovat lapsuuskokemuksia, jotka meidän on helppo jakaa, mutta monelle lapsen innostus Dotaan tai kesäloman kuluttaminen Zeldaa pelaten tuntuu vieraalta. Mutta aikuinenkin voi oppia.

Mario Kartia voivat pelata kaiken ikäiset ja samalla keskustella konfliktiratkaisun taidoista. Civilization-peli yhdessä pelattuna voi herättää kiinnostuksen historiaan ja kannustaa rakentamaan lähimetsään oman katapultin. Lasten taskunpohja-aarteet voivat ovat yhtä lailla käpyjä, simpukoita tai pelihahmoja.

Tärkeintä on olla läsnä, kiinnostunut ja ottaa pelien ja sovellusten maailma tosissaan.

Linda Liukas

Kirjoittaja on lastenkirjailija, kuvittaja ja keskinkertainen koodari, joka uskoo, että maailmasta tulee parempi paikka kun tietojenkäsittelyn ammattilaisten lisäksi tarinankertojat, tutkijat ja taivaanrannanmaalarit innostuvat teknologiasta.

Aiheesta voi keskustella tiistaina 7.5. klo 16.00 asti.

Lue myös:

WHO: Pienet lapset pois ruudun äärestä ja leikkimään

Ilmajoen Musiikkijuhlien seuraava ooppera kertoo lapuanliikkeestä.

Uusi kotimainen ooppera saa kantaesityksensä kesäkuussa 2020.

Hiljaiset perivät maan -oopperan säveltää Jukka Linkola ja libreton kirjoittaaTuomas Parkkinen. Tuomas Parkkinen myös ohjaa teoksen.

Tuomas Parkkinen on ohjannut Ilmajoelle aiemmin oopperat Taipaleenjoki ja Mannerheim.

Hiljaiset perivät maan -oopperassa esiintyvät muun muassa baritoni Ville Rusanen, sopraano Saara Kiiveri, mezzosopraano Essi Luttinen, sopraano Mari Palo ja baritoni Jaakko Kortekangas.

Vihtori Kosolan puheroolissa on näyttelijä Taneli Mäkelä.

Äänekästä aikaa

Taiteilijaprofessori Jukka Linkola on monipuolinen musiikin ammattilainen. Hän on säveltänyt aiemmin muun muassa Suomen kansallisoopperan tilaamat oopperat Elina ja Robin Hood sekä Ronja Ryövärintytär -baletin.

Hiljaiset perivät maan on Linkolan kahdestoista oopperateos.

Tuomas Parkkiselle Ilmajoen uutuusteos on toinen ooppera, jossa hän vastaa sekä libretosta että ohjauksesta. Suomen historian kipukohtia hän on käsitellyn aiemmin oopperassa Olli Kortekankaan säveltämässä Veljeni Vartija.

Hiljaiset perivät maan -oopperan nimi viittaa Raamattuun, Vuorisaarnan kohtaan, jossa Jeesus valmistaa seuraajiaan vainojen aikaan.

– Elämme äänekästä aikaa. On vihapuhetta, kiihottamista kansanryhmää vastaan ja mielensäpahoittamista. Monet pitävät meteliä itsestään. Silti maata pyörittävät hiljaiset, nöyrät miehet ja naiset. Enemmistö. Ooppera puoltaa väkivallatonta vastarintaa, jota edustaa päähenkilö Olavi Miekka, Tuomas Parkkinen kertoo.

45-vuotias Musiikkijuhlat

Hiljaiset perivät maan -ooppera jatkaa kotimaisten kantaesitysten sarjaa Ilmajoella. Se on Musiikkijuhlien 13. tilausteos ja juhlistaa 45-vuotiasta festivaalia.