Kun lahtelaisten taiteilijoiden Painovoima-yhdistys päätti toteuttaa näyttelyn Suomen ja Japanin diplomaattisuhteiden juhlavuoden kunniaksi, 20 vuotta Japanissa asunut Tuula Moilanen oli itsestään selvä valinta yhteistyökumppaniksi.

Länsituulen tuulahduksia -näyttelyn puupiirrokset ovat pääosin 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alkupuolelta Moilasen yksityiskokoelmista.

Näyttelyn Ukiyo-e-puupiirrokset olivat kaiken kansan taidetta, jossa kuvattiin aikakauden arkista elämää, huvituksia ja julkkiksia. Niitä keräiltiin ja hankittiin koteihin.

– Esimerkiksi kabuki-näyttelijät olivat kuuluisuuksia, joiden kuvia kerätiin ja haluttiin esityksistä muistoksi kotiin.

Viisi hiusta millimetrillä

Mestarillista puupiirostekniikkaa ja veitsen käyttöä osoittavat Moilasen mukaan muun muassa hiuksenhienot yksityiskohdat japanilaisissa kaunotarkuvissa.

– Vaatii äärimmäistä taituruutta kaivertaa pienellä veitsellä kohopainolaattaan ihan millimetriin neljä, viisi hiusta.

– Kaunotarkuvista jäljiteltiin hiustyylejä, kimonokuoseja ja –malleja. Ne olivat sen ajan muotikuvia, Moilanen toteaa.

Tuula Moilanen lukee kaunotarkuvien pään, käden ja vartalon asennoista eri aikakausille tyypillisiä piirteitä.

– Hashiguchi Goyon näyttelyjulisteeseenkin lainattu kuva on minusta länsimaisen taiteen alastonmaalaus, vaikka puuppiirroksena. Kaunottaren asennossa on paljon samaa kuin taidehistoriasta tutuissa merkkiteoksissa.

Kaunotarkuvista jäljiteltiin hiustyylejä, kimonokuoseja ja –malleja. Tuula Moilanen

Perinteisissä japanilaisissa eroottissa puupirroksissa tyyli on peitellympi

– Ne ovat sellaista kimonoiden mylläkkää, jonka seasta paljastetaan jotakin ja jätetään loput mielikuvituksen täytettäväksi.

Länsituulten tuulahduksia sata vuotta sitten

Japanissa elettiin sata vuotta sitten aikaa, jolloin 250 vuotta muulta maailmalta sulkeutunut maa oli alkanut availla oviaan länteen.

Tämä näkyi myös taiteessa – puolin ja tosin. Japonismi sai länsimaissa jalansijaa. Kuvataiteissa inspiraatiota ja aiheita haettiin erityisesti japanilaista puupiirroksista.

Ne ovat sellaista kimonoiden mylläkkää, jonka seasta paljastetaan jotakin ja jätetään loput mielikuvituksen täytettäväksi. Tuula Moilanen

Japanilaisessa taiteessa puolestaan alkoi näkyä viitteitä muun muassa perspektiivin käytöstä.

Perinteisissä japanilaisissa puupiirroksissa ei ole perspektiiviä sanan länsimaisessa merkityksessä. Ominaista ovat laajat, tasaiset värialueet ja vahvat värit. Kuviin on saatettu sommitella tekstiä kertomaan kuvaan liittyvää tarinaa.

Japanissa elää Moilasen mukaan edelleen vahvana mieltymys pintojen esittämiseen ja "tietynlaiseen kosketeltavuuteen".

– Siinä mielessä ollaan edelleen perinteissä kiinni. Tämä näkyy myös moderneissa puupiirroksissa, joita on näyttelyssä muutamia.

Vesiväripuupiirustus on taito- ja tarkkuuslaji

Näyttelyn yhtenä päämääränä on lisätä tietoa taidegrafiikasta ja perinteisistä painomenetelmistä. Ohjelmaan kuuluu työpajoja ja -näytöksiä.

Vesiväripuupiirustus on valtavan herkkää tekniikkaa ja erityistä tarkkuutta vaativa laji. Pekka Litmanen

Kun kuvien muokkaaminen ja käsittely digitaalisesti tietokoneella on yleistynyt, taidegrafiikkaa ei välttämättä tunneta ja osata arvostaa.

– Vesiväripuupiirustus on valtavan herkkää tekniikkaa ja erityistä tarkkuutta vaativa laji. Nyt näitä harvinaisempia tekniikoita päästään esittelemään ja tekemään paremmin tunnetuksi, iloitsee Painovoima ry:n pajamestari ja hankepäällikkö Pekka Litmanen.

Länsituulen tuomisia – Japanilisen puupiirroksen mestariteoksia 1900-luvun taitteesta Pro Puu Galleriassa Lahdessa 4.–31.5.2019. Jutun kuvat ovat näyttelyn ripustusvaiheesta.

Ilmajoen Musiikkijuhlien uuden Hiljaiset perivät maan -oopperan librettoa kirjoittava Tuomas Parkkinen kutsuu työn alla olevaa teosta ehkä uransa tärkeimmäksi. Lapuanliikkeen (1929-1932) aikaan sijoittuvalla tarinalla on yhtymäkohtia tähän päivään ja elämään Suomessa, Euroopassa ja maailmalla.

– Valitettavasti meillä on ääriliikkeitä, populismia, katupartiointia, vastakkainasettelua, vihapuhetta ja tappouhkauksia, Tuomas Parkkinen listaa.

– Se tekee juuri tästä tärkeästä aiheesta vielä tärkeämmän kuin se olisi ollut 10 tai 20 vuotta sitten.

Keskellä valkoisinta Etelä-Pohjanmaata

Ilmajoelle valmistuva ooppera kertoo lapuanliikkeestä.

Parkkinen on tunnettu historiallisten librettojen tekijänä, viimeisimpänä vuonna 2018 kantaesityksensä saanut Veljeni vartija -ooppera, jonka hän teki säveltäjä Olli Kortekankaan kanssa. Hän näkee uuden oopperan jatkumona tälle teokselle.

– Lapualaisliikehdintää voidaan pitää vuoden 1918 tapahtumien jälkinäytöksenä, Parkkinen toteaa.

Oman jännitteensä lapuanliikkeestä kertovaan teokseen tuo se, että ooppera esitetään Ilmajoella, Kyrönjoen varressa – keskellä valkoisinta Etelä-Pohjanmaata. Parkkisen mukaan miljöö ja sen tiedostaminen tekee oopperasta erityisen sekä katsojille että tekijöille.

Ilmajoen Musiikkijuhlia Parkkinen kiittää rohkeudesta tarttua aiheeseen.

– Iso kunnianosoitus Ilmajoen Musiikkijuhlien suunnittelutoimikunnalle tästä rohkeudesta. Siitä, että lapuanliikkeen käsittelyä ei ole luovutettu Suomen kansallisoopperalle tai Savonlinnan Oopperajuhlille. Kun pyykki on pantu Etelä-Pohjanmaalla, se myös pestään Etelä-Pohjanmaalla.

Rakkautta, historiaa ja mustia autoja

Tuomas Parkkinen kuvaa Hiljaiset perivät maan -oopperaa juonivetoiseksi draamaksi, jossa on kolme tärkeää juonilinjaa. Ensimmäisenä tietysti rakkaustarina, jossa punavankileirillä ollut Olavi ja oikeistolainen, lapualainen nimismiehen tytär Regina rakastuvat toisiinsa. Parin avioitumisen myötä myös Reginasta tulee punikki, vainottu ja kyyditettävä.

– Hän havahtuu siihen, että jos olen joskus toivonut väkivaltaa jollekin, jonain päivänä joku voi toivoa väkivaltaa minulle. Se on aika draamallinen tilanne.

Toisesta juonilinjasta Parkkinen paljastaa, että siinä kommunistin poika päätyy tilanteeseen, jossa joutuu kyydittämään isänsä.

Ja kolmas on tietysti lapuanliikkeen historia marraskuusta 1929 vuoteen 1931. Lavalla nähdään muun muassa Vihtori Kosola, jonka puheroolissa on näyttelijä Taneli Mäkelä.

– Väliin mahtuu talonpoikaismarssi, kun 12 000 talonpoikaa marssii Ilmajoen Ooppera-areenalle, sanoo Parkkinen, joka myös ohjaa oopperan.

Aivan 12 000 talonpoikaa tuskin Kyrönjoen varressa nähdään, mutta marssijoita, mustia autoja ja työväentalojen iltamatunnelmaa kuitenkin.

Suurmiehistä maan hiljaisiin

Ilmajoen Musiikkijuhlat juhlistaa Hiljaiset perivät maan -kantaesityksellä 45. toimintavuottaan. Säveltäjä Jukka Linkolan ja Tuomas Parkkisen teos on musiikkijuhlien 13. tilausteos.

Viime vuosina Ilmajoella on nähty suomalaisista suurmiehistä kertovia oopperoita. Kekkonen, Merikanto ja Mannerheim tarkastelivat kaikki tiettyä Suomen historian ajanjaksoa yhden miehen näkökulmasta.

Parkkisen mukaan nyt haluttiin katkaista ketju ja löytää uutta.

– Mietittiin, että entäs jos olisimme niin rohkeita, että tekisimme oopperan lapuanliikkeestä. Jos olisimme niin kiinni ajassa, että tekisimme teoksen ennemmin ajanjaksosta kuin päättäisimme, onko tarina mies- tai naisvetoinen.

Suurmiesten jälkeen esille nostetaan nyt tavalliset ihmiset, "maan hiljaiset".

– Monet pitävät meteliä itsestään. Silti maata pyörittävät hiljaiset, nöyrät miehet ja naiset. Enemmistö. Ooppera puoltaa väkivallatonta vastarintaa, Parkkinen sanoo.

Ilmajoen Musiikkijuhlien seuraava ooppera kertoo lapuanliikkeestä – kantaesityksen säveltää Jukka Linkola

Tampereelle rakennetaan Hollywood-tyylinen katu Walk of Fame Finland, johon musiikkialan taitajat saavat omat tähtensä.

Tähtikatu rakentuu ensi syksynä Tampereen Tullin alueelle lähelle Tampere-taloa.

Åkerlundinkadulla kulkeva katureitti on kunnianosoitus suomalaiselle musiikille, artisteille, musiikintekijöille ja tuottajille.

Ensimmäisessä vaiheessa syksyllä 2019 katuun upotetaan 11 tähteä, joista kuuteen yleisö pääsee vaikuttamaan. Ehdotuksia tähtilaattoihin ikuistettavista nimistä voi jättää Tampereen kaupungin verkkosivuston kautta koko toukokuun ajan.

Hollywoodista mallia

Maailman kuuluisin tähtikatu sijaitsee Hollywoodissa. Walk of Famen tyyppisiä katuja on myös muun muassa Wienissä ja Manchesterissa.

– Tampereen musiikki- ja kulttuurikenttä on monella mittapuulla poikkeuksellinen, aktiivinen ja monipuolinen. Tähtikatu on huomionosoitus musiikkialan osaajille. Tällainen uusi avaus on esimerkki siitä, millaisia ideoita eri toimijat voivat löytää. Siinä piilee Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemuksemme voima: yhteistyössä, sanoo Tampereen pormestari Lauri Lyly.

Ensimmäiset tähdet upotetaan Tampere-talon kulmalta alkavalle Åkerlundinkadulle. Tulevina vuosina Tähtikatu jatkuu Pinninkadulle Tullikamarin aukiolle päin ja Tampereelle tulevan uuden areenan suuntaan.

Kadun toteuttavat yhteistyössä Tampereen kaupunki, kulttuuri- ja kongressikeskus Tampere-talo Oy ja Suomen suurin musiikkialan ammattilaistapahtuma Musiikki & Media. Yhteistyökumppanina hankkeessa toimii Bauer Media Oy.

Lopullisen päätöksen yleisötähdistä tekee Tampereen kaupungin sivistys- ja kulttuurilautakunta.

Muut viisi ensimmäisessä vaiheessa upotettavaa tähteä ovat musiikkialalla ansioituneita, kansainvälisesti toimivia henkilöitä. He ovat saaneet Musiikki & Media -tapahtumassa myönnettävän Tampere Music Award -tunnustuksen vuosina 2010–2019.

Jokaiseen viiteen tähteen upotetaan ensi syksynä kaksi nimeä. Nämä Tampere Music Award -palkitut ovat Anna Hildur, Pelle Lidell, Onta Shiroh Kawaguchi, Holger Tiefenbach, Helen Sildna, Jonas Sjöström, Jan Sneum, Artemyi Troitsky ja Rein Lang.

Keitä musiikkitähtiä haluaisit laattoihin? Asiasta voi keskustella 8.5. kello 22. asti.

Kautta Suomen tunnettu tiskijukka, dj Markku Vesala eli dj Edward on kuollut. Vesala menehtyi Lappeenrannassa maanantain ja tiistain välisenä yönä sairauden uuvuttamana.

Tiedon vahvistaa Vesalan pitkäaikainen ystävä Jari Lyytikäinen.

Vuonna 1955 Haminassa syntynyt Vesala aloitti tiskijukkauransa dj Makena vuonna 1971. Edward hänestä tuli vuonna 1977, jolloin uuteen taiteilijanimeen innoitti jazzmuusikko Edward Vesala.

Markku Vesala voitti tiskijukkien Suomen mestaruuden 10 kertaa peräkkäin. Ensimmäisen kerran vuonna 1977.

– Tiskijukat ovat yleisön viihdyttäjiä ja ammattihulluja, kertoi dj Edward vuonna 1979 Ylen haastattelussa.

Dj Edvard ei tyytynyt vain levyjen pyörittämiseen, vaan hänen esiintymisensä oli aina myös spektaakkelimainen show. Vesala itse halusi, että tiskijukkien pitää kiinnittää huomiota esiintymisen visuaalisuuteen ja siihen, miten he esiintyvät tanssivalle yleisölle.

– Minä olen esiintyvä tiskijukka, ja mulla on omat kuviot, kertoi Vesala.

Markku Vesala kiersi 1970- ja 1980-luvuilla soittamassa discoissa, mutta lisäksi hän kiersi lukuisten suomalaisbändien kanssa. Dj:nä hän oli muun muassa Sleepy Sleepersin, Hurriganesin, Eppu Normaalin ja Yön keikoilla.

Esikuva ja uranuurtaja

Jari Lyytikäinen seurasi dj Edwardin uraa pitkän aikaa Lappeenrannassa, jossa dj Edward viime vuosikymmenet asui.

– Hänellä oli valtava tietomäärä dj-alalta. Eetu yritti aina auttaa muita artisteja uralle ja saamaan levytyssopimuksia kertoo Lyytikäinen.

Lappeenrannassa pitkään asunut dj Macce eli Matti Korttinen oli dj Edwardin kanssa tekemisissä 1990-luvulta alkaen. Miehiä yhdisti yhteinen ammatti ja loppuun saakka jatkunut ystävyys.

Korttisen mielestä dj Edward oli suomalaisen dj-kulttuurin uranuurtaja. Hän oli hakenut esikuvansa yhdysvaltalaisesta radio-DJ Wolfman Jackista ja erityisesti elokuvasta American Graffiti (suom Svengijengi '62), jossa Wolfman Jack on mukana.

– Hän oli omaa luokkaansa showmaster-tyylissä, jossa dj puhuu ja on äänessä. Dj Edward on ollut monien suomalaisten tiskijukkien oppi-isä.

Matti Korttinen kertoo, että Markku Vesala oli kaikkea muuta kuin tavallinen hittejä soittava tiskijukka. Edwardin keikoilla pystyi tapahtumaan ihan mitä tahansa.

– Edwardin keikka oli kuin hallitsematon kaaos, jonka hän yhtä-äkkiä loi kokonaisuudeksi ja vei sitä vielä eteen päin.

Markku Vesala eli dj Edward lopetti dj-työt reilut kymmenen vuotta sitten, kun sairastelu alkoi viedä voimia. Sen jälkeen hän eläkkeellä oli tuttu näky Lappeenrannassa muun muassa moposkootterinsa kanssa.

– Vaikka Eetu kovasti sairasteli, niin ei hän koskaan sairauksiaan valitellut, kertoo Jari Lyytikäinen.

Bostonilaisorkesteri Händel & Haydn Societyn konsertissa koettiin vavahduttava hetki, kun yleisössä ollut lapsi vaikuttui kuulemastaan.

Tämä kävi kaikille selväksi, kun noin kuusivuotiaaksi arvioitu lapsi huudahti hämmästystään W.A. Mozartin säveltämän Maurerische Trauermusikin eli Vapaamuurareiden hautajaismusiikin jälkeen.

Kuuntele tilanne tästä twiitistä:

Nyt orkesteri vetoaa kuulijoihinsa ja etsii ihastusta herättänyttä lasta. Toimitusjohtaja David Snead kirjoittaa tiedotteessa, ettei hän ole todistanut vastaavaa neljään vuosikymmeneen.

– Se oli hurmaavinta, mitä olen konsertissa kokenut.

Mikäli lapsi löytyy, hänelle on luvassa fanitapaaminen konsertin kapellimestarin Harry Christophersin kanssa. Lisäksi orkesterin tuorein fani saa tallenteen konsertista ja erityisesti vaikutuksen tehneestä hetkestä.

Tapahtuneesta ja toimitusjohtajan kirjeestä on uutisoinut muun muassa Classical Radio Boston.

Porin teatterissa nähdään ensi vuonna tulkinta Carl Gustaf Emil Mannerheimista, hänen elämästään ja vaikutuksestaan Suomen historiaan.

Teatterissa saa 25.1. ensi-iltansa Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma. Mannerheim-näytöksen lipunmyynti alkaa torstaina.

Näytelmän pääosaa esittää Janne Turkki ja näytelmän ohjaa Christian Lindroos, joka ohjasi Porin teatterille vuonna 2017 suurtuotanto Tuntemattoman sotilaan.

"Suomen historian ensimmäinen suurmies"

Porin teatterin tulkinnassa Mannerheim on Suomen historian ensimmäinen suurmies, joka pelastaa Suomen useita kertoja ja jonka tärkein päämäärä on "pitää suomalaiset hengissä".

Näytelmä käsittelee muun muassa nuoren Suomen ja mahtivaltio Saksan ristiriitaista suhdetta sekä Mannerheimin omaa henkilökohtaista elämää ja romanttista suhdetta kamaripalvelijansa sisarpuolen kanssa.

Sotilas ja valtionjohtaja

Venäjän armeijassa uraa tehnyt ja kenraaliluutnantiksi kohonnut Mannerheim tuli Suomen valkoisen senaatin joukkojen johtoon vuoden 1918 alussa, johti valkoisen armeijan voittoon sisällissodassa ja toimi Suomen valtionhoitajana 1918–19.

Talvi- ja jatkosodissa Mannerheim johti Suomen armeijaa ylipäällikkönä. Vuosina 1944–46 Mannerheim toimi Suomen tasavallan presidenttinä.

Suomen Kansallisoopperan ja -baletin hallitus valitsi keskiviikkoiltana Hannu Linnun talon ylikapellimestariksi.

Ylikapellimestarin neljä- ja puolivuotinen kausi alkaa 1. tammikuuta 2022. Tehtäviin lukeutuvat produktioiden ja konserttien johtamisen lisäksi orkesterin ja kuoron kehitystyö yhdessä kuoromestareiden kanssa.

Tuleva ylikapellimestari vastaa toiminnastaan oopperan taiteelliselle johtajalle Lilli Paasikivelle.

Kansallisoopperalla ja -baletilla ei ole ollut ylikapellimestaria sen jälkeen, kun Michael Güttleriä ei palkattu jatkokaudelle vuonna 2016. Sen sijaan Esa-Pekka Salonen nimitettiin talon taiteelliseksi partneriksi. Hänen pestinsä jatkuu vuoden 2021 loppuun.

Hannu Lintu on johtanut menestyksekkäästi Radion sinfoniaorkesteria vuodesta 2013 ja saanut orkesterin kanssa tehdyistä levytyksistä useita palkintoja. Huhtikuussa kapellimestari ilmoitti, että hän jättää tehtävänsä vuonna 2021.

Lintu vierailee säännöllisesti maailman huippuorkestereiden kapellimestarina. Hän on myös johtanut oopperoita Kansallisoopperassa ja Savonlinnan Oopperajuhlilla, viimeisimmäksi Kansallisoopperan Wozzeckin.

Mediatalon ylikapellimestarina Lintu on opittu tuntemaan myös taidemusiikin ja kulttuurin puolesta puhujana.

Lisää aiheesta:

Hannu Lintu ehdolla Kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestariksi

Sinivalkoinen kapellimestariruletti pyörii.

Hannu Lintu nimitettiin eilen illalla Suomen Kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestariksi viime viikolla julkistetun ehdotuksen mukaisesti. Radion sinfoniaorkesterin nykyisenä ylikapellimestarina työskentelevä Lintu aloittaa naapuritalossa tammikuussa 2022.

Linnun karisma ja tapa sanoittaa kulttuurin ja taiteen merkitystä yhteiskunnassa ovat olleet oiva lisä musiikilliselle puolelle Yle-orkesterissa. Samanlaista medianäkyvyyttä tuskin on luvassa oopperamontun pohjilta.

Ei sillä, etteikö Lintu kiinnostaisi kulttuuritoimittajia. Sen sijaan Linnun kommenteista voi lukea, että hän haluaa siirron myötä palata juurilleen ja keskittyä nimenomaan musiikin tekemiseen.

Osittain matalan profiilin pitämiselle aukeaa mahdollisuuksia, sillä Kansallisoopperassa lausuntojen antaminen on luonteva osa myös taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven ja pääjohtaja Gita Kadambin työtä. Toisaalta ylikapellimestarin pesti tarkoittaa väistämättä medianäkyvyyttä – oli kyse sitten sinfonia- tai oopperaorkesterista.

Linnun nimitys on monella tapaa mitä sopivin jatkotarina suomalaisessa musiikkielämässä. Siirtyminen kotimaisesta huippuorkesterista toiseen oli mahdollista, kun kalenterit, halut ja tarpeet osuivat kohdilleen.

Nimitys olisi jäänyt tekemättä ilman Kansallisoopperan orkesterin tärkeimpien työntekijöiden eli muusikkojen siunausta. Paikka orkesterin edessä, vallan kahvassa, onkin aina kädenojennus kollegoilta.

Kuulostaa pikku jutulta, mutta käytännössä orkesterimuusikon sanalla voi olla historiallista vaikutusta.

Niin oli viime viikolla, kun RSO valitsi ylikapellimestarinsa ensimmäistä kertaa ulkomailta. Englantilainen Nicholas Collon aloittaa orkesterin ylikapellimestarina Hannu Linnun kauden päätyttyä.

Erityislaatuisen nimityksestä teki se, että muusikot ihastuivat Colloniin vain yhden kohtaamisen perusteella: lyhyt työviikko keväällä 2017 teki lähtemättömän vaikutuksen.

Salamarakkautta oli ilmassa myös viime syksynä, kun Oslon filharmonikot pestasivat ylikapellimestarikseen Klaus Mäkelän. Vasta 23-vuotias huippukapellimestari sai pestin vastaavasti yhden konserttiperiodin perusteella.

Kapellimestarin kiinnitys on aina mielenkiintoinen ja työpaikan ilmapiiriä sähköistävä tapahtuma, sillä orkesteri on kuin pienoisyhteiskunta. Mielipiteitä on yhtä monta kuin on soittajia, eli tavallisesti 70–100.

Siksi paraskin kapellimestari kohtaa työssään vastarintaa. Oppositio ruotii käytäväpuheissa johtajansa heikkouksia samalla, kun arvostus yleisön silmissä kasvaa. Kapellimestarista riippuen julkisuuskuvan ja orkesterin sisäisten mietteiden välinen ristiriita voi kasvaa valtavaksi.

Uransa alussa kapellimestari saattaa näyttäytyä lehtien palstoilla varmalta menestyjältä samalla, kun orkesterit harkitsevat vakavissaan, pitäisikö uusintakutsu jättää lähettämättä. Ensimmäinen keikka orkesterin edessä on kapellimestarin työnäyte, jonka perusteella pitkälti muusikot päättävät, onko tälle luvassa lisää keikkoja.

Orkesterikenttä on monelle kapellimestarille kivikkoinen työmaa. Kysymys on ihmisten välisestä kemiasta, mutta kaavaa ei ole. Tahdin lyöminen on kapellimestarille musiikkia tehdessä vain pieni sivubisnes muiden sanattomien viestien rinnalla.

Lintu on Kansallisoopperan orkesterin muusikoille ja talon muulle väelle vanha tuttu, jolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Lintu on aiemmin joutunut vaikeuksiin temperamenttinsa takia, mutta toisaalta hän on johtanut Kansallisoopperassa useita menestyksekkäitä produktioita.

Siinä missä orkesterin ja kapellimestarin yhteys voi olla alkujaan tuhoon tuomittu tai rakkautta ensi silmäyksellä, se voi syntyä myös pitkin matkaa tutustuen.

Kapellimestarin ja orkesterin suhde on toki aina kahden kauppa. Paineensa on orkesterillakin, sillä sen pitää pystyä houkuttelemaan itselleen sopivia kapellimestariehdokkaita.

Sivuraiteille voi ajautua monista syistä, mistä Turun filharmoninen orkesteri on ajankohtainen esimerkki. Siellä Leif Segerstam jättää pestinsä ylikapellimestarina kevään päätteeksi.

Tilanteen ei pitäisi olla orkesterin kannalta hullumpi, sillä Segerstam vei sitä kovaa vauhtia musiikillisesti eteenpäin etenkin 2010-luvun alkupuoliskolla. Pestiin riittäisi halukkaita.

Ongelmaksi on muodostunut Turun kaupunki.

Uutta ylikapellimestaria ei voida valita ennen kuin orkesteri tietää, missä se tulevaisuudessa soittaa konserttinsa. Musiikkiväen haaveena on kokonaan uusi konserttitalo, mutta kaupunki harkitsee vanhan ja rapistuvan korjaamista. Aiheen kanssa on jahkailtu pitkään.

Ei hyvältä näytä, sillä kapellimestariruletissa ajoitus on kaikki kaikessa.

Kirjoittaja on Yle Uutisten klassisen musiikin erikoistoimittaja.

Vaikka musiikkituottaja Jaakko Salovaara on monissa liemissä keitetty kettu, kesän keikat Bomfunk MC'sin kanssa eivät ole hänelle mikään läpihuutojuttu.

Hän nousee nimittäin nyt ensimmäisen kerran lavalle bändin muiden alkuperäisjäsenien, Raymond Ebanksin ja Ismo "Gismo" Lappalaisen rinnalle.

Vuosituhannen alussa Salovaara jäi Suomeen tietokoneen ääreen, kun muut kiersivät vuosia maailmaa.

– On tosi hienot fiilikset. Se oli silloin taktinen veto, että en lähde kiertueelle mukaan, jotta voin keskittyä tekemään uusia biisejä, kertoi Salovaara Puoli seitsemän -ohjelmassa.

Bomfunk MC’s tekee Suomessa kuuden keikan kesäkiertueen juhannuksesta alkaen. Edellisistä keikoista on 15 vuotta aikaa.

Raymond Ebanks vastusti paluuta pitkään, sillä takki oli vuosituhannen alun supermenestyksen jälkeen pitkään tyhjänä. Nyt tunnelmat ovat hyvät.

– Sain keikoista tarpeekseni huippuvuosina. Nyt taas kun kukaan ei odottanut mitään, niin ajattelin, että totta kai tätä tehdään jos voidaan.

Palkintojenjako kuvattiin etukäteen

Yksi Bomfunk MC’sin uran kohokohtia oli MTV Music Awards -palkintogaala vuonna 2000, jossa bändi sai parhaan pohjoismaisen artistin palkinnon.

Gaala järjestettiin Tukholmassa Globenissa, mutta kaikki ei ollut aivan sitä miltä ulospäin näytti.

Bomfunk MC’s kävi nimittäin tosiasiassa pokkaamassa palkinnon jo pari päivää etukäteen – tyhjässä hallissa.

– Se on yksi mun pahimpia Spinal Tap -kokemuksia. Olimme tyhjässä Globenissa, pidimme kiitospuhetta ja kaksi jätkää siivosi siellä tyhjää hallia. Siinä romuttui täysin MTV-romantiikka, muistelee Raymond Ebanks erikoista kokemusta.

Kiitospuhe nauhoitettiin ja näytettiin varsinaisessa gaalassa. Tosin sitä oli leikattu niin, että lopullisessa versiossa miehet sanoivat vain “thank you”.

Mutta eivät miehet musiikkitelevisiota pahalla muista: Miikka Lommin ohjaama video Freestyler-biisistä oli avainasemassa siinä, että kappaleesta ja bändistä tuli niin suosittu.

Ja yleisössä istuneelle Jaakko Salovaaralle palkintogaalakin oli ikimuistoinen.

– Saavutimme jotain sellaista hienoa, mistä olin aina uneksinut.

Ulkomailta tullut jo kyselyjä

Jaakko Salovaara tuottaa nykyään musiikkia muille ja tekee omaa uraa nimellä JS16.

Raymond Ebanks puolestaan on asunut yli 10 vuotta Belgiassa ja tehnyt paljon myös muita kuin musahommia.

Välissä hän ei käynyt Suomessa vuosikausiin, mutta nyt vanhat kaverukset ovat taas viettäneet aikaa treenikämpillä. Yhteinen historia ulottuu 1990-luvun Turkuun, missä he kohtasivat dj-miksauskisoissa Turussa.

Yhteinen tulevaisuus puolestaan on kesän keikkojen jälkeen vielä auki. Miehet ovat tehneet uutta musiikkia, mutta eivät ole vielä päättäneet julkaisevatko sitä.

Myös ulkomaisia keikkapyyntöjä on tullut ensi vuodeksi, kun Freestyler täyttää 20 vuotta.

– Kaikki ovat nyt huomanneet, että olemme elossa. Teemme nyt tämän kesän täällä ja jos siihen väliin saisi vielä uuden lätyn niin sitten kaikki ovet aukeaisivat taas, pyörittelee Ebanks.

Katso Jaakko Salovaaran ja Raymond Ebanksin koko haastattelu Puoli seitsemän -ohjelmassa:

Satakunnan Kirjallisen Kerhon myöntämän Nortamo-palkinnon on saanut runoilija Jenni Haukio.

Porilaissyntyinen Haukio palkittiin runotuotannostaan, siihen vangituista herkistä ja konkreettisista hetkistä sekä ilmaisuvoimaisesta kielestä.

Satakunnan Kirjallinen Kerho pitää kulttuuritekona Haukion kokoamaa, viime vuonna ilmestynyttä Katso pohjoista taivasta -antologiaa.

"Tämä rakkauden ja kunnianosoitus suomalaiselle runoudelle on henkilökohtainen, mutta kattava näkymä Suomeen ja suomalaisuuteen. Tärkeätä on myös, että kokoelma innostaa runouteen, kannustaa irrottautumaan sovinnaisista ajattelukaavoista ja ulottuu nykyhetkeen, myös satakuntalaiseen runouteen."

100-vuotias Satakunnan Kirjallinen Kerho on jakanut Nortamo-palkintoa vuodesta 1932 lähtien.

Sen ovat saaneet aiemmin muun muassa F.E. Sillanpää ja Kaarlo Sarkia, nykykirjailijoista esimerkiksi Juha Seppälä, Mauri Kunnas ja Tapio Koivukari, viimeksi dekkarikirjailija Juha Numminen.

5-vuotiaan muskaritaival alkaa olla ohi ja seuraavaksi pitäisi alkaa miettiä omaa soitinta. Lasta koko musiikin harrastaminen ei enää tunnu kiinnostavan. Kannattaako musiikkiharrastusta jatkaa siitä huolimatta?

– Ei. Kaikin puolin on parempi, että harrastaa sellaista mikä kiinnostaa. Musiikin lisäksi on monia muitakin hyviä ja kehittäviä harrastuksia, vastaa musiikkiin erikoistunut tietokirjailija Mikko Nurmi.

Musiikin harrastamisen hyödyistä on paljon erilaisia tutkimuksia, mutta Nurmen mielestä niiden ristiriitaisista tuloksista johtuen on vielä epäselvää, millaisia ja miten merkittäviä ei-musiikillisia hyötyjä musiikin harrastamisella voisi olla lapsen kognitiivisen kehityksen kannalta.

Nurmelta on juuri ilmestynyt kattava tietopaketti Mitä musikaalisuus on?, joka on suunnattu erityisesti vanhemmille, jotka pohtivat lapsen musiikkiharrastuksen aloittamista. Teoksessaan hän käsittelee muun muassa lasten musiikillista kehitystä ja pohtii musiikillisen minäkäsityksen yhteyttä oppimiseen. Musiikin harrastamiseen liittyviä asioita hän analysoi kirjassaan eri tutkimusten valossa.

Mutta jos hyvin alkaneen musiikkiharrastuksen lopettaa jo heti alkumetreillä, voiko mahdolliset tulevaisuuden muusikkohaaveet unohtaa? Tähänkin Nurmella on selvä vastaus, johon palataan jutussa myöhemmin.

Laulutaitoja voi aina kehittää

Nurmen mukaan musikaalisuutta ilmenee kaikilla lapsilla. Musikaalisuus on synnynnäistä ja jo vastasyntyneet kykenevät tekemään kaikenlaisia musikaalisuutta vaativia tehtäviä.

– Jo se, että lapsi tunnistaa äidin äänen muiden ihmisten äänien seasta, on osoitus musikaalisuudesta, Nurmi sanoo.

Se, että nelivuotias ei osaa laulaa nuotilleen, ei vielä kerro lapsen musikaalisuudesta mitään. Nurmen mukaan se kertoo vain siitä, että lapsen äänielimistö on vasta kehittymässä.

Niissäkin tapauksissa, joissa lähtötaso ei ole laulamisen osalta paras mahdollinen, voidaan taitoja aina kehittää, eikä kyse näin ollen ole mistään pysyvästä ominaisuudesta.

Nurmi sanoo, että musiikillisesti poikkeuksellisen lahjakkaat pienet lapset ovat harvinaisuus. Yleensä musiikillisten taitojen kehittyneisyys tulee ilmi vasta teini-iässä.

Lasten ja nuorten välillä voi olla myös suuria eroja sen suhteen, miten nopeasti he vaikkapa oppivat soittamaan tai laulamaan, mutta erot eivät niinkään liity musikaalisuuteen vaan esimerkiksi aiempiin oppimiskokemuksiin.

Myös persoonallisuuden piirteet ja itseluottamus vaikuttavat musiikillisten taitojen oppimiseen.

Ikä ei ole este

Soittamisen harjoittelu voidaan aloittaa jo hyvin varhaisella iällä. Pienille lapsille sopivia soittimia on paljon, mutta soittimen on oltava lapselle yksilöllisesti hyvä, jotta soittaminen ylipäätään on mukavaa.

Nurmi kuitenkin muistuttaa kirjassaan, että alle 4-vuotiaiden keskittymiskyky ei yleensä riitä soittotekniikan harjoitteluun eivätkä alle 6-vuotiaat tavallisesti vielä kykene itsenäiseen soitonopiskeluun. Lapsilta ei siten saisi vaatia harjoittelua tai oppimistuloksia iässä, jossa he eivät ole siihen fyysisesti tai henkisesti kypsiä.

Myöskään nuotinlukutaitoa ei Nurmen mukaan kannattaisi opettaa lapsille liian varhain. Korvakuulolta soittamaan oppiminen on hyödyllistä ja toisaalta liian varhainen nuottien lukemisen painottaminen voi johtaa luovuuden ja musiikkimuistin surkastumiseen.

Jos harjoittelu on liiallista ja keskittyy yksinharjoitteluun, voi soittoharrastuksen varhainen aloitusikä olla Nurmen mielestä jopa haitaksi kestävän musiikkisuhteen kehittymiselle ja lapsen motivaatiolle.

"Läheskään kaikkien musiikin parissa menestyneiden ihmisten taustalta ei löydy varhain aloitettuja soitto-opintoja" Mikko Nurmi

Vaikka musiikin harrastaminen aloitetaankin nykyisin yhä varhaisemmalla iällä, Nurmi painottaa, että sen aloittaminen ei ole koskaan liian myöhäistä.

Ajatus varhaisen soitonopiskelun välttämättömyydestä on omiaan ylläpitämään käsitystä musiikista harvojen valittujen taidemuotona, jota ei kannata ryhtyä harrastamaan enää vähänkään korkeammalla iällä, toteaa itsekin vasta 15-vuotiaana soittamisen aloittanut Nurmi kirjassaan.

Musiikillisissa taidoissa voi hänen mukaansa kehittyä periaatteessa mille tahansa tasolle riippumatta siitä, missä iässä harjoittelu on aloitettu.

– Vanhempien olisi hyvä muistaa, että läheskään kaikkien musiikin parissa menestyneiden ihmisten taustalta ei löydy varhain aloitettuja soitto-opintoja.

Hän kuitenkin huomauttaa, että itseoppineet tai myöhemmällä iällä soittamisen aloittaneet muusikot ovat erityisesti klassisen musiikin puolella varsin poikkeuksellisia.

Laula, kannusta ja osallistu

Vanhempien rooli lapsen musiikkisuhteen ylläpitämisessä on erityisen tärkeä ja pohja sille luodaan jo hyvin varhain.

– Kodin musiikkiympäristön pitäisi olla mahdollisimman hyvä ja lasta innostava. Olisi hyvä, jos laulaminen olisi normaali osa arkipäiväistä toimintaa ja lapset saisivat laulaa, kuunnella musiikkia ja kokeilla eri soittimia, Nurmi sanoo.

Lasten kehuminen olisi Nurmen mukaan hyvä suunnata konkreettisiin asioihin, joissa lapsi on hyvä ja joihin hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Eli sen sijaan, että vanhempana korostaisi lapsen lahjakkuutta, olisi parempi kehua lapsen ahkeruutta harjoitella.

Musiikkiharrastuksen tyrkyttämistä tulisi välttää, sillä lapsi saattaa sen seurauksena kieltäytyä musiikista jopa kokonaan. Pitkällekin edenneestä harrastuksesta voi siis pitää taukoa, jos motivaatio on hukassa.

Motivaatio harrastuksen parissa jatkamiseen pysyy yleensä parhaiten yllä kannustamalla ja tukemalla lasta sekä osallistumalla itse aktiivisesti. Tutkimustenkin mukaan vanhempien osallistuminen musiikkiopintoihin edesauttaa lasten oppimista.

– Voisi olla hyvä, että vanhemmilla olisi jonkin verran tietoa, millaista hyvä harjoittelu on. Huonosta soittotekniikasta voi olla myöhemmin vaikea päästä irti. Mitä varhaisemmin hyvän soittotekniikan oppii, sen parempi. Siinä voisi edesauttaa jos vanhempi osallistuu soittotunneille ja pitää kirjaa opettajan antamista neuvoista, Nurmi pohtii.

Iso merkitys on myös lapsen ensimmäisellä soitonopettajalla. Nurmi kertoo, että musiikkiharrastuksen lopettaneille lapsille on ominaista se, että he ovat saaneet vähemmän tukea vanhemmiltaan ja heidän varhaiset opettajansa ovat olleet kriittisiä ja epäystävällisiä.

Nurmi muistuttaa, että negatiivinen palaute ja vähättelevä suhtautuminen lapsen musikaalisuuteen on erityisen loukkaavaa, jos se tulee omilta vanhemmilta. Jos vanhemmat ovat itse musiikkirajoitteisia, he saattavat kokea myös lapsensa musikaalisesti kyvyttömänä.

Pahimmillaan laulutaidoistaan moitteita saanut lapsi alkaa pikku hiljaa kokea kaiken laulamisen ahdistavana. Huonot kokemukset voivat vaikuttaa itsetuntoon ja siihen, miten ajattelee omista musiikillisista kyvyistään. Omilla ajattelutavoilla taas on suuri merkitys esimerkiksi siihen, millaiset oppimismahdollisuudet lapsi kokee itsellään olevan.

– Kannustaminen ja tuki musiikin harrastamisessa on tärkeää ihan aikuisikään asti, ammattilaisellekin.

Voi keskustella aiheesta klo 22.00 saakka.

Näyttely, joka ottaa kantaa. Näin voisi kuvailla helsinkiläisen valokuvaajan ja valokuvataiteilijan Stefan Bremerin (s. 1953) näyttelyä, joka on esillä Salon taidemuseo Veturitallissa.

Veturitallin seinille on ripustettu yli sata valokuvaa. Retrospektiivisen näyttelyn varhaisimmat kuvat ovat 1970-luvulta Helsinki by Night -sarjasta ja uusimmat ennennäkemätöntä tuotantoa.

Bremerin kuvaamat valokuvasarjat istuvat luontevasti Veturitallin neljään saliin.

Ihminen on punainen lanka Bremerin tuotannossa. Kuvissa on esillä ihminen iloineen ja suruineen, sekä mennyt aika ja muistot.

– Ihmisen kasvot on sellainen maisema, johon en ikinä kyllästy, sanoo Stefan Bremer.

Bremerin mukaan tuntemattomien ihmisten kohtaaminen on hieno mahdollisuus.

– Ja kameran kanssa on helpompi lähestyä ihmistä.

"Reagoin niin, että otan kameran esille"

Suvaitsevaisuus ja myötäeläminen ovat keskeisiä teemoja Stefan Bremerin töissä.

Teemat tulevat esille etenkin Borderline-sarjassa, johon on kuvattu vuonna 2015 Suomeen tulleita turvapaikanhakijoita.

Bremer huomasi, miten tärkeä asia kännykkä on turvapaikanhakijoille. Kännykässä on tärkeitä muistoja eli kuvia. Bremer päätti kuvata sarjan, jossa turvapaikanhakijat näyttävät kännykässään olevaa tärkeintä kuvaa.

– Äidin kuva oli monen mielestä se tärkein. Tärkeitä olivat myös isän, perheen ja kavereiden kuvat.

Bremer sanoo kuulleensa monia dramaattisia tarinoita turvapaikanhakijoilta. Kuvillaan hän haluaa ottaa kantaa ja osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– Reagoin niin, että otan kameran esille.

Borderline-sarjan kanssa samassa salissa on Holokausti-sarja, jossa muistutetaan Auschwitzin ja Birkenaun leirien jäljistä.

– Kun muukalaisviha Euroopassa on noussut taas pintaan, on hyvä muistaa mitä natsit aikoinaan tekivät, Bremer sanoo.

Sekunnin tuhannesosan kuva

Näyttelyssä on esillä myös kokeilevampaa taidevalokuvaa. Abstraktimpi kuvaus on ollut Stefan Bremerin matkassa myös mukana.

Gravitaatiolinko-sarjassa kamera on vanginnut sellaisen hetken kuvaan, mitä ihmisen silmä ei pystyisi näkemään. Kyseessä on sekunnin tuhannesosan kuva.

– Tämä on sellainen hullun tiedemiehen näkemys valokuvasta. Kamera tekee työtä ja kuvaaja näkee vasta jälkeenpäin, mitä kuvassa todella tapahtuu.

Kosketus-sarjassa Bremerille tutut ihmiset on kuvattu valokeilassa ja heidän päälleen on kaadettu erilaisia aineita, kuten sahanpurua tai suolaa.

Idea sarjaan syntyi, kun Bremer sai kuulla, että hänen hyvä ystävänsä Jouko Lehtola oli sairastunut parantumattomaan syöpään. Hän kutsui Lehtolan studiolle ja kuvasi tämän valokeilassa, jossa hänen päälleen kaadetaan kevyttä tomumaista ainetta.

– Tästä syntyi tällainen Jumalan kosketus. Näiden kuvien edessä voi tuntea sen ajan hidastumisen.

Kamera hollilla koko ajan

Stefan Bremer kuvaa koko ajan. Hänellä on pieni kamera vanhan ruskean nahkalaukun sivutaskussa. Jos jotain kiinnostavaa tapahtuu, hän kuvaa.

Pienellä kameralla otetut kuvat harvoin päätyvät näyttelyyn, mutta niitä voi nähdä sosiaalisessa mediassa, joilla hän hauskuuttaa itseään ja muita.

– Tykkään kuvata ihan absurdeja juttuja. Jos jotain tapahtuu, eikä ole kameraa mukana, niin sitten olen todella onneton.

Stefan Bremer, Keskeltä ja Täysillä, 11.5.-8.9. Salon taidemuseo Veturitalli

Lue lisää:

Valokuvaaja Stefan Bremer, palava mies ja taide joka avaa aistit

Kokeileva valokuvaaja Stefan Bremer

Katso dokumentti Takasin Kökariin

Kuuntele: Valokuvataiteilija Stefan Bremer veistää kuvia valosta ja varjosta

Turun Historian museon paikaksi esitetään Turun linnan viereistä aluetta

Vaihtoehtoja sijaintipaikoiksi ovat aikaisemmin olleet myös Ratapihan elämyskeskus ja Vanhakaupungin alue.

Turun linnan viereistä aluetta perustellaan muun muassa alueella sijaitsevien kahden entisen museon vetovoimalla. Turun linna ja Merikeskus Forum Marinumin yhteenlaskettu kävijämäärä on kaupungin mukaan vuositasolla noin 230 000 henkeä.

– Uuden museon kävijätavoitteita ajatellen alue vetää jo entuudestaan potentiaalisia kävijöitä ja on siten helposti kaupunkilaisten ja matkailijoiden löydettävissä, Turku tiedottaa.

Turun mukaan sijainti mahdollistaisi yhteismarkkinoinnin, yhteisliput ja yhdessä tuotetut tapahtumat.

Museon rahoitus säätiöltä?

Historian museon toteuttamisesta päätettiin valtuustossa keväällä 2017. Historian museon sijaintipäätöksen jälkeen käynnistyy varsinainen hankesuunnitteluprosessi sekä mahdolliset idea- ja arkkitehtikilpailut.

Museo aiotaan Turun kaupungin mukaan rahoittaa Turku2029 -säätiön varoista. Säätiö perustettiin osana kaupungin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden juhlapäätöstä vuonna 2017.

– Säätiön tarkoituksena on edistää vapaa-ajan toimintaa sekä tapahtumia ja hankkeita, jotka lisäävät hyvinvointia ja vetovoimaa Turun alueella, säätiöstä kerrotaan tiedotteessa.

Turun kaupunginhallitus käsittelee museon sijaintia maanantaina.

Lue lisää:

Turun kulttuurilautakunta: konserttitalo ja historian museo eivät sovi yhteen

Turku etsii paikkaa Historian museolle – Vanha Suurtori ja Turun linna ovat kärkiehdokkaat

Historian museo on Turun lahja 100-vuotiaalle Suomelle

La Biennale di Venezia, Venetsian biennaali avautuu yleisölle tulevana viikonloppuna. Venetsian biennaali on yksi maailman suurimmista nykytaiteen tapahtumista, joka kokoaa taiteilijoita, artisteja ja yhteiskunta-aktiiveja ympäri maailmaa Italian Venetsiaan. Tapahtuma on myös maailman vanhin kansainvälinen nykytaidenäyttely.

Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi, ja tänä vuonna jo 58. kerran.

Venetsian biennaalissa nähdään tällä kertaa myös saamelaista taidetta. Taiteilija Outi Pieski ja dokumenttiohjaaja-tarinankertoja Suvi West ovat mukana Suomen Alvar Aalto -paviljongissa nähtävässä Miracle Workers -kollektiivin ensimmäisessä yhteisnäyttelyssä A Greater Miracle of Perception.

Outi Pieskin paikkasidonnainen teos Ovdavázzit – Forewalkers (2019) nostaa esiin saamelaisten kansallisvaltioiden rajojen yli käymää kamppailua itsemääräämisoikeudesta elinalueensa maihin ja vesiin. Teos painottaa, että elämän ja liikkuvuuden tulee perustua kestävään rinnakkaiseloon alueen luonnontarpeiden kanssa.

Suomen paviljongissa on esillä myös sarja ihmeiden kokemuksellista poetiikkaa luotaavia lyhytelokuvia. Elokuvat ovat käsikirjoittaneet ja ohjanneet kollektiivin jäsenet Maryan Abdulkarim, Khadar Ahmed, Hassan Blasim, Sonya Lindfors, Leena Pukki, Martta Tuomaala, Christopher L. Thomas ja Suvi West.

The Killing of Čáhcerávga (2019) on viidestä lyhytelokuvasta koostuva teos, jossa kerrotaan hajanaisia yhteisöllisiä tarinoita, ja se kuljettaa katsojansa läpi unimaisemien, yksinäisten lumisten lakeuksien, absurdististen kapitalististen merenalaisten syvyyksien, kasvipuutarhojen ja autiomaiden.

Suvi Westin mukaan lyhytelokuvissa on haluttua tarkastella maailmaa monesta eri näkökulmasta. Elokuvissa käsitellään ihmettä, mutta ihme voi tarkoittaa jokaiselle ihmisille eri asiaa.

– Joidenkin mielestä kaikki asiat ovat ihmeitä. Ja toiset taas ovat sitä mieltä, että jos kaikki asiat ovat ihmeitä, niin oikeastaan mikään ei voi olla ihme. Itse olen sitä mieltä, että ihme on jotain erityistä. Meidän elokuvan tekijäjoukkiossa on mukana kahdeksan henkilöä, joten on selvää, että meillä kaikilla on vähän erilainen näkemys siitä, mikä se ihme on, sanoo West.

"Tuntuu hurjalta olla mukana"

Venetsian biennaali järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1895. Aluksi esillä oli kuvataidetta, mutta ajan mittaan siitä on kehittynyt yksi nykytaiteen tärkeimmistä tapahtumista.

Dokumenttiohjaaja Suvi West ei olisi koskaan osannut ajatella olevansa joskus mukana tapahtumassa. Biennaaliin kutsutaan taiteilijoita ja tekijöitä, jotka tuovat taiteessaan esille yhteiskunnallisia aiheita.

– Tulen elokuvamaailmasta, joten en osaa oikein ajatellakaan, mistä biennaalissa on kyse. Mutta taiteilijoille taidemaailma on tuttu ja heille tämä biennaali on todella suuri asia.

– On suuri kunnia, että videotaiteeni ensimmäinen esityspaikka on Venetsian biennaali. Toisaalta se tuntuu aika hurjalta. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta, sanoo West.

Moratorioajattelua maailmalle

Venetsian biennaaliin osallistuu eri taiteenalojen edustajien lisäksi myös yhteiskunta-aktiiveja. Yksi heistä on nuori saamelaisaktivisti Petra Laiti. Laiti esittää biennaalissa Moratoriotoimisto-performanssin, jolla haluaa tuoda esille itsemääräämisoikeutta.

Performanssin taustalla on Outi Pieskin, Jenni Laitin ja Niillas Holmbergin aloittama moratoriotoimisto, joka sai alkunsa _Ellos Deatnu -_liikkeen yhteydessä vuonna 2017. Tuolloin paikalliset aktiivit osoittivat kovaa vastustusta Tenojoen uusia kalastussääntöjä kohtaan ja julistivat moratorion Tenojoen Tiirasaaren ympäristöön Utsjoella.

– Performanssin tarkoituksena on markkinoida itsemäärämisoikeutta ja moratorioajatusta. Pyrimme herättelemään ajatuksia itsemäärämisoikeudesta ja myöskin näyttämään, miten helppoa itsemäärämisoikeuden vieminen omaan yhteisöön on ja minkälaisia muotoja sillä voi olla, kertoo Laiti.

Petra Laiti pyrkii performanssillaan kertomaan saamelaisten nykypäivän haasteista.

– Kerron hyvin avoimesti Tenon sopimuksesta ja Jäämeren radasta. Ne toimivatkin hyvänä esimerkkinä siitä, minkälaisissa asioissa itsemääräämisoikeus voisi olla ratkaisu. Paikalliset eivät tarvitse ulkopuolisia auttajia vaan heiltä löytyy valta itseltään, sanoo Laiti.

Venetsian kansainvälinen taidebiennaali on nähtävillä 11.5.–24.11.2019.

RIIHIMÄKI Teollinen muotoilija Harri Koskinen tiirailee kiikareilla lintuja Suomen lasimuseon sisätiloissa Riihimäellä. Hän on itse syypää erikoiseen tilanteeseen, sillä Koskinen on suunnitellut Oiva Toikan (1931–2019) näyttelyn arkkitehtuurin, ja Toikan Iittalalle suunnitteleman Birds- sarjan lasilinnut on asetettu näytille seinän mittaiselle parvelle.

Niitä Koskinen bongailee näyttelytilaan rakennetusta “lintutornista”.

Linnut ovat niin oleellinen osa Toikan uraa lasimuotoilijana, ettei näyttelyn taiteellinen tiimi uskaltanut jättää niitä pois, vaikka mieli teki. Linnut tuntuivat aluksi liian kuluneelta idealta.

– Mietimme ensin, pitäisikö näyttelyyn tuoda vain yksi lintu, mutta päätimme ottaa niitä mukaan niin paljon kuin niitä vain löytyy, Koskinen hymyilee.

Lasilintujen bongaaminen museossa huvittaa, ja se olisi sopinut Toikalle. Hänen teoksiinsa on ladattu paljon huumoria.

Huumori kukki

Toikan tuotantoon perehtynyt Koskinen tutustui lasimuotoilijaan jo opiskelijana Taideteollisessa korkeakoulussa 1990-luvun puolivälissä, kun Koskinen sai stipendin Nuutajärven lasitehtaalle.

Samassa Lasikylän kahvipöydässä istui taidemuodon tähtisuunnittelijoita Toikasta Kerttu Nurmiseen sekä nuori vänkäri eli apumies, kuten Koskinen itseään kuvailee.

Koskinen teki myöhemmin yhteistyötä Toikan kanssa ja seurasi sivusta, miten muotoilija käsitteli esimerkiksi ulkomaista mediaa. Toikasta hän puhuu ihmisenä, joka varasti show’n seurassa kuin seurassa.

– Hän teki sen sutkautuksillaan ja älykkäällä huumorillaan. Toikalla oli terve ja humoristinen suhde elämän ilmiöihin, Koskinen sanoo.

Itse hän havahtui Toikan kansainväliseen merkitykseen vasta Italiassa, kun Koskinen kehitteli yhteistyötä italialaisen Magis-kalustefirman kanssa.

Siellä kävi ilmi, että kyseinen yritys antoi merkittäville asiakkailleen liikelahjaksi Toikan suunnittelemia lasilintuja.

Koskinen kuvaa niitä upeiksi teoksiksi, joiden tenho perustuu pieniin eleisiin, väreihin ja paksuuteen. Lintujen optiikkaan ja visuaalisuuteen.

– Ja sitten Italiassa ne antoivat näitä lahjaksi kuin jalokiviä. Sen matkan jälkeen aloin katsoa lintuja eri silmin, Koskinen sanoo.

Toikkaa voi lukea vuosikuutioista

Oivan ihmemaassa – Oiva Toikan taidetta -näyttely luottaa runsauden tunteeseen. Osa esineistä on pantu esille voimakkaina, värikkäinä ryhminä, jotka korostavat massaa yksittäisen teoksen sijaan.

Koskinen puhuu iloisesta ja värikkäästä näyttelystä, ja sitä se todella on.

Toikan lasiset vuosikuutiot on asetettu kronologiseen järjestykseen. Ensimmäinen kuutio tuli sarjatuotantoon vuonna 1977 ja viimeisin tänä vuonna. Toikka käytti niihin eri vuosina eri värejä ja muotoja.

– Niistä syntyy tietynlainen oppikirja, josta näkee, missä muotoilija on mennyt, Koskinen sanoo.

Näyttelyyn on saatu lainaksi hulvaton Les Miserables -teos, joka koostuu rikki menneistä kookkaista esineistä. Lisäksi Toikan erilaisista materiaalikokeiluista, prototyypeistä, uniikkiesineistä ja sarjatuotannosta on koottu ryhmä, josta piti alun perin tulla kronologisesti etenevä tarina Toikan urasta. Se ei onnistunut, sillä muoto otti vallan.

– Huomasimme, ettei aikakausilla ollutkaan merkitystä. Halusimme tehdä tästä elämyksellisen ja visuaalisesti voimakkaan näyttelyn, Koskinen toteaa.

Toikka poikkesi pohjoismaisen muotoilun valtavirtauksista ja Koskinen uskoo, että Toikan teosten viehätysvoima perustuu erittäin voimakkaaseen värimaailmaan ja muotokieleen.

– Toikan teokset puhuttelevat toisinaan myös tunteita. Hän vain osasi ja ymmärsi lasista niin paljon, Koskinen toteaa.

Moni esine on ensi kertaa esillä. Iso osa lainatuista teoksista on Kyösti Kakkosen sekä Oivan Toikan perheen kokoelmista.

Virhe voi olla työvoitto

Nuutajärven Lasikylässä 1990-luvun puolivälissä toisensa tavanneet Koskinen ja Toikka tekivät myöhemmin yhteistyötä, kun huonekaluja valmistava Magis kiinnostui Toikasta muotoilijana. Yritys otti muutamia Toikan suunnittelemia uusia esineitä tuotantoon kymmenisen vuotta sitten.

– Siinä kävi lopulta niin, että Toikka leikkeli pahvista hahmoja mahdollisista kalusteista ja ne mallinnettiin toimistollamme, Koskinen sanoo.

Miehet tapasivat myös Italiassa Muranossa, jossa he työskentelivät suomalaisten luottolasimestarin, italialaisen Pino Signoretton kanssa.

– Oli hauskaa katsoa vieressä, miten Toikka sävelsi viereisessä lasihytissä omia teoksiaan, Koskinen muistelee.

Hänen mukaansa Toikka tunnettiin Muranossa hyvin, vaikka hän oli tehnyt uransa Suomessa, ja päätynyt työskentelemään projektiluontoisesti Muranoon vasta tällä vuosikymmenellä.

Koskinen kuvaa itseään ehkä jopa liian kurinalaiseksi muotoilijaksi, jonka on vaikea hyväksyä pientäkään poikkeamaa suunnitellusta muodosta.

Toikka opetti asennetta, kun Koskinen oli mielestään täysin epäonnistunut lasihytissä muotoilemansa esineen kanssa.

– Toikan mielestä kaikki oli loistavasti, Koskinen sanoo.

Hänen mukaansa Toikka osasi kääntää myös pienet poikkeamat työssä voitoksi ja vahvuudeksi.

Laulajasta tuntui, että hän kuolee. Jännitti. Hän oli kauhusta jäykkä.

– Voi hyvä luoja. Ajattelin, että tämä on kuoleman paikka. Ennen esiintymistä otetussa valokuvassa olen kuin pystyyn nostettu muumio.

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten Anneli Saaristo edusti Suomea Lausannessa Sveitsissä järjestetyissä Eurovision laulukilpailuissa. Kappale oli La dolce vita.

Avukseen hän sai kampaajatuttavansa Turusta, joka matkusti kilpailukaupunkiin omalla kustannuksellaan. Laulajasta on hyvä, että nykyään artisteihin satsataan, eikä lähetetä yksin suden suuhun.

Kun esitys oli ohitse, helpotti. Valokuvassa Saaristo on sveitsiläisen kisaemännän hellässä syleilyssä ja hän näyttää omien sanojensa mukaan kuin "olisi kahdeksanvuotias koulutyttö, joka on onnistunut laulamaan kauniisti ja äiti kehuu".

Kappaleen säveltäjä Matti Puurtinen kuittasi esityksen jälkeen, että Saaristo lauloi yhden sanan väärin.

– Sanoin, että juu, olisit itse vaan tullut vetämään, niin olisi nähty, kuinka sinun käy.

Hyvin kävi. Turkka Malin sanoittama kappale tuli kilpailussa seitsemänneksi.

– Se oli minulle jackpot.

Esiintyjästä La dolce vita on edelleen suurenmoinen biisi, jossa on kaikki kohdallaan.

Menestys avasi ovia. Koko seuraava vuosi oli yhtä euroviisuhuumaa. Keikkoja ja kysyntää riitti. La dolce vita -albumi myi kultaa.

Laulaja muistelee euroviisuja hyvällä. Hänestä ei ole koskaan kirjoitettu lehdissä yhtä paljon kuin silloin. Jos kisa olisi mennyt huonosti, olisi ura mahdollisesti tyssännyt siihen.

– Viisut oli minulle kohtalon kysymys.

Osa-aikadiiva käy maitokaupassa meikittä

Anneli Saaristo ei halua olla diiva, ainoastaan osa-aikadiiva.

Hän on hyvin tarkka ulkonäöstään, mutta siitäkin vain, jos kyseessä on yleisölle esiintyminen. Silloin hän valitsee huolellisesti korunsa, asunsa ja kenkänsä kuten tämänkin jutun valokuviin.

Meikkaajalle hän kertoo, kuinka alahuuli on tapana rajata ja miten pitkä on silmäluomia kehystävän kynän viiva.

– Tupeeraa hiukset ylemmäksi kuin Marilynillä, hän neuvoo.

Huolellinen laittautuminen on osa ammattiylpeyttä, mutta siten hän haluaa myös kunnioittaa kuulijoitaan.

Kun Saaristo esiintyi sotaveteraaneille ja Lotille, hän valitsi ylleen tarkoituksella sinivalkoisen asun.

Tuntui hyvältä huomata, että myös kuulijat arvostivat häntä: he olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja rinnassa komeili rivi kunniamerkkejä.

Mieltymys kauneuteen ja näyttäviin asuihin johtuu myös niukasta lapsuudesta. Jokioisissa työläisperheen lapselle ei ollut varaa hankkia montaa vaatekertaa.

Hän muistuttaa, ettei ole kuitenkaan koskaan halunnut tähteyttä lavan ulkopuolella. Hän elää tavallista arkea Tampereen kodissaan.

– Joskus menen tukka likaisena kaupungille. Kaupassa käyn ilman meikkiä. Kuka hullu haluaa laittaa meikkiä, kun lähtee maitokauppaan? Ehkä joku, mutta minä en kuulu niihin ihmisiin.

Häntä ärsyttää, miten vääristynyt kuva joillakin voi olla artistin elämästä.

Yhtenä päivänä soitti ventovieras henkilö, joka tarjoutui henkilökohtaiseksi kuntovalmentajaksi. Laulaja kertoi olevansa kiireinen, koska meneillään oli "verokuittishow". Soittaja ihmetteli, eikö hänellä ole omaa kirjanpitäjää.

– Räjähdin nauruun. Ei tämä ole niin suureellista tämä minun toimintani.

Ihmisillä on hänen mielestään harha siitä, että kun joku on tunnettu ja esillä julkisuudessa, hän on automaattisesti myös rikas ja elämä on ihanaa.

Ei se niin ole.

"Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, se on myös samppanjaa ja suklaata." Anneli Saaristo

– Kenen elämä olisi aina dolce vitaa? Elämä on sellaista, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Kulahtaneet kalsarit ja tarina evakoista

– Minulla on konsertteihini aina uusia hulluja juttuja, joilla ilahdutan. Nytkin olisi yksi niin hauska alushousujuttu kulahtaneista kalsareista. En siitä kyllä voi vielä tässä tämän enempää kertoa, Saaristo sanoo ja nauraa jutulle pitkään.

Anneli Saaristo täytti helmikuussa seitsemänkymmentä vuotta. Ura estradeilla on kestänyt jo viisi vuosikymmentä.

Ensi viikon juhlakonsertti Savoy-teatterissa Helsingissä on muiden kevään konserttien tavoin loppuunmyyty.

Artistille konsertit ovat olleet rankkoja monen tunnin settejä, koska itselle rakkaita kappaleita on paljon, eikä mitään raaski jättää esittämättä. Myös yleisö haluaa kuulla Kuutamon pojan (Hijo de la luna), Appelsiinipuita aavikkoon ja Evakon laulun.

Niitä laulaessaan hänestä tulee tarinan kertoja. Se on hänen mielestään taiteilijan merkki, että elää laulunsa.

Evakon laulun Saaristohaluaa kuitenkin esittääkoruttomasti, "tursuamatta liikaa tunnetta".

Häntä kiinnostaa herkkyyden ja voiman dynamiikka.

– Minua ei pelota antautua täydellisesti lauluun ja koskettaa ihmisiä. Kosketan heitä sillä, että olen niin avoin.

Vahva ja itsenäinen omien polkujen kulkija muistuttaa, ettei hän ole mikään "Suomen vahvin nainen", mutta lässynlässyn-ihmisiä hän ei voi sietää. Ihmisissä on oltava temperamenttiä.

Ilkeä ei saa olla, mutta asioista pitää puhua suoraan.

Se voi tuntua julmalta. Kaikki eivät kestä suorasukaisuutta, vaikka Saariston mielestä sillä vältettäisiin turha venkoilu.

– Ihmissuhdepelit ovat ala-arvoista kamaa, en kestä niitä.

Suoruus säästää aikaa. Laulaja pohtii, kuinka maailmassa on yltä kyllin ja loputtomasti kaikkea muuta paitsi aikaa.

– Aika on kallista, koska se menee ohi.

Siksi hän sanoo tämänkin venkoilematta: hän ei halunnut lapsia eikä hän kadu päätöstään.

Kaoottinen laulaja, joka ei halunnut äidiksi

Anneli Saaristolta ura on vaatinut suuria valintoja. 30-vuotiaana kun olisi ollut lasten aika, hän halusi laulaa. Perhe jäi perustamatta, koska joko ura tai lapset olisivat joutuneet kärsimään.

Laulaja sanoo, että on itse säilynyt lapsekkaana, koska hänellä ei ole lapsia, joista olisi täytynyt kantaa läpi elämän jatkuvaa vastuuta.

Hän muistelee, kuinka oma pappa neuvoi ja jakoi ohjeita pojalleen. Isä oli silloin jo 50-vuotias sodan käynyt työmies.

Omaa päätöstään lapsettomuudesta hän on joutunut selittämään useita kertoja.

– Riittää, kun otan vastuun itsestäni edes jollakin tavalla. Sekään ei aina mene niinkuin pitäis.

Eikä hän ole rahtuakaan käytännöllinen ihminen.

– Olen suorastaan kaoottinen. Nostan hattua heille, jotka pystyvät yhdistämään perheen ja laulamisen, mutta minä en kuulu siihen porukkaan.

"Jos yrittää hallita elämää, se näyttää meille kyntensä." Anneli Saaristo

Äitiyden tietoinen siirtäminen itselle sopivampaan ajankohtaan esimerkiksi omia munasoluja pakastamalla ihmetyttää. Saaristosta se on yritystä hallita elämää.

– Jokainen toimii kuten parhaaksi näkee, mutta jos yrittää hallita elämää, se näyttää meille kyntensä vähän ajan kuluttua.

Rakkauden kanssa on vähän sama juttu.

Nössössä miehessä ei ole laulajalle vastusta

Anneli Saaristo toivoo elämäänsä rakkautta.

– Olen aina haaveillut siitä, että tulisi mies, joka rakastaisi minua ja antaisi olla vapaa.

Mutta miehet pelkäävät vahvoja naisia ja se raivostuttaa häntä.

Miehet haluavat suojella naista, mutta mitä suojelemista on naisessa, joka suojelee itse itseään, hän kysyy itseltään.

Hänestä ajatuskin toisen siivellä elämisestä tuntuu omituiselta, koska pohjoismaiset naiset on kasvatettu itsenäisyyteen. On oma karriääri, tulot, velat ja pankkitili.

– Minä en halua nössöä miestä. Miehessä on oltava vastusta. Miksi se ei toimi molempiin suuntiin?

Saaristo muistuttaa, että vielä vanhainkodissakin ihmiset rakastuvat. Rakkauden tarve ei mene koskaan pois. Se on perustarve.

– Vaikka kuinka yrittäisi, niin se on aina siellä.

"Kun en jaksa enää loistaa, lopetan laulamisen." Anneli Saaristo

Naisartistina ei ole aina ollut helppoa. Alalla kilpailu on ollut ja on kovaa. Keikkoja ei ole ollut niin paljon kuin Saaristo olisi halunnut.

Hän itse listaa syitä.

Jääräpäisyys ja halu tehdä asioita oman pään mukaan. Hän on mennyt musiikki ja tekstit edellä, mikä on sulkenut ovia. Hän ei kuulu valtavirtaan, mikä ei sovi levy-yhtiöille. Myös vasemmistolaistausta on saattanut sulkea ovia.

Hän sairastaa diabetestä ja astmaa. Ehkä ihmiset eivät ole tienneet, onko hän kunnossa.

– Ja sitten aina pyydetään esiintymään ne samat. Tämä on julmaa hommaa.

Laulaja on pohtinut hoitotestamentin tekemistä.

Kun aika on, hän haluaa lähteä suorilta jaloilta eikä jäädä kitkuttelemaan koneiden varassa. Vaikka hän on tätäkin miettinyt, se ei tarkoita, että laulut olisi laulettu.

– Jokainen sekunti on lahja. Vasta kun en jaksa enää loistaa, lopetan laulamisen.

Pisteet viisuesiintyjille ja samppanjaa päälle

Anneli Saaristo on ollut euroviisufani siitä lähtien kun hän katsoi Suomea edustaneen Laila Kinnusen esiintymistä television rakeisesta mustavalkokuvasta vuonna 1961.

– Laulukilpailut ovat nykyisin kärsineet inflaation, koska niitä on niin hemmetin paljon. Kaiken maailman idolsit ovat vieneet lumoa pois, mutta Eurovision laulukilpailulla on edelleen sijansa. Se ei ole turha.

Erityisen vaikutuksen on tehnyt muutama esitys.

"Jätkä käveli stagelle liian iso puku päällä, lauloi hienon rakkauslaulun ja voitti." Anneli Saaristo

Hänestä Itävaltaa vuonna 2014 edustaneen Gonchita Wurstin voittokappale oli loppuun asti hiottu kokonaisuus. Vuonna 2017 kilpailun voittanut portugalilainen Salvador Sobral oli helmi pelkistetyn esityksensä ansiosta.

– Jätkä käveli stagelle liian iso puku päällä, lauloi hienon portugalilaisen rakkauslaulun ja voitti.

– Ihmiset olivat kyllästyneet typeriin showjuttuihin ja ulkomusiikillisuuteen.

Kun Eurovision laulukilpailu alkaa ensi viikolla, pienessä helsinkiläiskaksiossa ystäväporukka katsoo kisaa televisioista, antaa pisteitä esiintyjille, syö pitkän kaavan mukaan ja juo paljon samppanjaa.

Anneli Saaristo on näiden juhlien loistava tähti.

Ingrid ja Joachim Wall näyttävät tavallisilta kuusikymppisiltä, kun he istuvat keväisessä auringon paisteessa puiston penkillä. He ovat kuitenkin joutuneet kohtaaman pahuuden, jollaista on vaikea edes kuvitella.

Pari vuotta sitten elokuussa heidän 30-vuotias toimittajatyttärensä lähti juttukeikalle Kööpenhaminassa. Kim Wall oli vihdoin saamassa haastattelua tanskalaiselta keksijältä Peter Madsenilta. Erikoiseksi juttukeikan teki, että Kim pääsi Madsenin itserakentaman sukellusveneen kyytiin ja voisi samalla haastatella keksijää. Juttua ei syntynyt, sillä Kim ei koskaan palannut tuolta keikalta.

Siitä alkaa Ingrid ja Joachim Wallin painajainen, joka varjostaa koko loppuelämää.

– Nykyään olemme hyväksyneet Kimin kuoleman, mutta ymmärtää sitä ei voi. Ei koskaan.

Katoamista edellisenä iltana kaikki oli hyvin. Tai oikeastaan paremmin kuin hyvin. Kim oli esitellyt vanhemmilleen poikaystävänsä, jonka kanssa asui Kööpenhaminassa. Heidän oli tarkoitus muuttaa yhdessä Pekingiin, sillä Kim halusi tehdä toimittajan töitä sieltä. Vanhemmat olivat tyytyväisiä, että tytär oli löytänyt rakkauden ja pariskunta lähtisi yhdessä Pekingiin. Silloin heidän ei tarvitsisi murehtia niin paljon.

Ingrid ja Joachim olivat tottuneet olemaan huolissaan Kimin vuoksi, sillä juttumatkat veivät häntä mitä eksoottisimpiin paikkoihin.

– Pelkäsin, että hän joutuu kolariin Kiinassa tai saa sähköiskun roikkuvista sähköjohdoista Delhissä. Vanhemmat pelkäävät aina lastensa puolesta, vaikka he ovatkin jo aikuisia, Ingrid Wall sanoo.

Siksi ei ollut mitään syytä huoleen, kun Kim oli Kööpenhaminassa. Tanskan pääkaupunkihan on kuuluisa leppoisuudestaan.

Asioiden karmeus paljastui pikkuhiljaa

Kim sai tiedon Peter Madsenin haastattelumahdollisuudesta lyhyellä varoitusajalla. Kim puntaroi poikaystävänsä kanssa ehtisikö hoitaa keikan, sillä illalla olisi jäähyväisjuhlat ystäville ennen Kiinaan muuttoa. Uteliaana ja kunnianhimoisena toimittajana Kim päätti lähteä juttukeikalle.

Seuraavana aamuna Kimin poikaystävä soitti hätääntyneenä Ingrid ja Joachim Wallille. Kim ei ollut palannut juttukeikalta.

Aluksi kaikki oli hyvin sekavaa. Inrgrid ja Joachim lähtivät Kööpenhaminaan auttamaan etsinnöissä. Toiveikkaina he ajattelivat, että oli tapahtunut vain joku moottorivika ja sukellusvene löydettäisiin nopeasti. Ja illalla kaikki olisi taas hyvin.

– Ensin luulimme, että kyseessä on vain katoaminen. Sitten toivo alkoi hiipua.

Asioiden karmeus paljastui pikkuhiljaa. Ensin Madsen kertoi poliisille, että Kim oli lyönyt päänsä ja kuollut.

– Sanoimme toisillemme koko ajan, että tämän pahemmaksi asiat eivät voi enää mennä. Mutta ne menivät.

Parin viikon kuluttua merestä löytyi naisen torso. DNA-testit paljastivat, että kyseessä oli Kim. Kävi ilmi, että Madsen oli paloitellut ruumiin.

– Kauhea tapa kuolla... asiasta puhuminen on yhä vaikeaa Ingrid ja Joachim Wallille.

– Kuolema olisi ollut helpompi hyväksyä, jos kyseessä olisi ollut onnettomuus tai sairaus.

Kimin ura oli juuri nousussa

Selviytymisessä on auttanut kirjoittaminen. Ingrid Wall on entinen toimittaja ja Joachim valokuvaaja, joten he päättivät heti ensimmäisinä unettomina öinään ryhtyä kirjoittamaan ylös tapahtumia ja tuntemuksia. Syntyi kirja Kun sanat loppuvat, joka on nyt ilmestynyt suomeksikin.

Wallit kieltäytyivät järjestelmällisesti haastattelupyynnöistä surunsa keskellä. Ammattilaisina he tiesivät, että jos suostuu yhteen, pyyntöjä tulee vain lisää ja lisää. He halusivat pitää langat omissa käsissään ja kertovat kirjassaan tapahtumista ja Kimin elämästä, joka oli juuri päässyt kukoistukseensa.

– Kim oli niin onnellinen, koska oli tapahtunut käänne: toimituksista oli ryhdytty soittelemaan hänelle ja hänen nimensä tunnettiin.

Kim teki töitä freelancerina arvostettuihin lehtiin. Hänen työnantajiaan olivat muun muassa The Guardian ja Harper`s Magazine. Vanhemmat olivat syystä ylpeitä tyttärestään.

– On uskomatonta, että hän kirjoitti niin hyvin englanniksi. Hän oli vanhan ajan hyvä toimittaja, joka rakasti tavata ihmisiä ja tutustua uusiin paikkoihin. Jos hän päätti tehdä jotain, hän myös teki. Naisfreelancerina ei ole helppo saada jalansijaa.

Kim opiskeli Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa, joten hänellä oli laaja ystäväverkko ympäri maailmaa. Ingrid ja Joachim eivät olleet kuulletkaan näistä lukemattomista ystävistä, mutta nykyään Kimin ystävät ovat heille tärkeitä ja he ovat tiiviisti yhteyksissä.

– Olemme jakaneet surua, mutta myös hauskoja muistoja. Olemme itkeneet ja nauraneet yhdessä. Heistä on tullut meille uusi perhe.

Murhaajan kohtaaminen oli vaikeaa

Ingrid ja Joachim ovat yrittäneet saada selville, mitä sukellusveneessä oikein tapahtui. Sen tietää kuitenkin vain yksi henkilö, Peter Madsen. Tutkinnan aikana hän muunteli tarinaansa niin moneen kertaan, ettei totuus selvinnyt .

Kun suuri suru oli lähes musertanut Kimin vanhemmat, alkoi toinen koitos: oikeudenkäynti. Wallit halusivat olla paikalla ja edustaa Kimiä. Tyttären murhaajan kohtaaminen ei ollut helppoa.

– Oli tärkeää kuitenkin nähdä hänet ja ennen kaikkea, että hän näki meidät.

Peter Madsen on Tanskassa tunnettu hahmo ja hänestä oli tehty lukuisia juttuja aiemminkin. Eriskummallisen keksijän tavoitteena oli tehdä avaruuslento. Merenpohjan hän oli jo valloittanut itse rakentamallaan sukellusveneellä. Mitkään merkit eivät viitanneet siihen, että hän olisi vaarallinen.

– Olen jutellut monien toimittajien kanssa ja kaikki ovat sanoneet, että ilman muuta olisivat itsekin lähteneet samanlaiselle juttukeikalle.

Kim Wallin murhasta ja oikeudenkäynnistä on tehty Wallien laskujen mukaan yli 100 000 juttua. He ymmärtävät, että tapaus on koskettanut juuri toimittajia.

– Jos Kim olisi ollut siivooja tai kokki, asia ei olisi ehkä saanut niin paljon julkisuutta. Moni toimittaja varmasti ajattelee, että se olisi voinut olla minä, pohtii Ingrid Wall.

Vanhemmille ei ole selviytymisopasta, kun lapsi murhataan

Oikeudenkäyntirumba kesti puoli vuotta, jonka päätteeksi Peter Madsen sai elinkautisen rangaistuksen. Wallit eivät juuri halua puhua hänestä.

– Se mies on aiheuttanut niin paljon pahaa, ettemme halua enää ajatella häntä. Viha ei johda mihinkään.

Oikeusprosessin aikana Kimin vanhempia harmitti, että heidän tyttärensä nähtiin vain silmittömän väkivallan uhrina. Kirjallaan he haluavat näyttää, millainen Kim oli ihmisenä ja toimittajana.

– Emme halunneet, että Kimin tarina päättyy sukellusveneeseen.

Nykyään Ingrid ja Joachim Wallia työllistää säätiö. Sen tarkoituksena on vaalia Kimin muistoa. Säätiöllä on rahaa koossa jo noin 400 000 dollaria, josta jaetaan vuosittain stipendi lahjakkaalle, nuorelle naisfreelancertoimittajalle.

– Näin voimme jatkaa Kimin työtä. On lohdullista ajatella, että näin Kimin muisto säilyy myös meidän jälkeemme.

Kimin katoamisesta ja kuolemasta on pian kaksi vuotta. Edelleenkin tapahtumat tuntuvat epätodellisilta ja ennen kaikkea epäreiluilta.

– Tällaiseen ei ole mitään opaskirjaa. "Mitä tehdä, kun lapsi murhataan brutaalisti". Tämän kanssa on vain jatkettava elämää. Luovuttaa ei voi, muuten paha saa vallan.

Kaiken kauheuden keskellä Wallit ovat kohdanneet myös paljon hyvyyttä. He ovat yhä liikuttuneita, miten paljon ihmiset ympäri maailmaa ovat osoittaneet heille myötätuntoa.

– Olemme saaneet paljon lämpöä ja rakkautta. Se tuntuu hyvältä ja lohdulliselta.

Lue lisää:

Täältä voi lukea Yle Uutisten jutut Kim Wallin murhasta.

Toukokuun tuulet puhaltavat Porin Puuvillan takana, missä sijaitsee Rakastajat-teatterin toimisto.

Toimistoon sisään astuessa palaveri keskeytyy. Kiireiseltä vaikuttava Angelika Meusel huikkaa viereisellä sohvalla istuvalle Kai Tannerille, että nyt mennään.

Läheisessä kahvilassa Meusel ja Tanner viedään parinkymmenen vuoden taakse.

– Ensimmäinen tunne on shokki, miten tässä on voinut kulua näin pitkä aika, miettii Tanner.

Rakastajat-teatterin järjestämä Lainsuojattomat-teatterifestivaali täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Ensimmäiset "laikkarit" ovat vielä hyvin perustajien Kai Tannerin ja Angelika Meuselin mielessä.

– Silloin sai juosta tukka putkella joka paikkaan. Sitä oli vaan jossain huumakoomassa, sanoo Meusel.

• Porin 20-vuotias Lainsuojattomat-festivaali on Vuoden Teatteriteko

Ensimmäisestä festarista lähtien isolla kynällä

Lainsuojattomien syntytarina alkaa helsinkiläisestä baarista. Kansallisteatteri oli kutsunut vapaita teattereita keskustelemaan, ja tilaisuuden jälkeen lähdettiin baariin. Angelika Meusel muistaa istuneensa samassa pöydässä muun muassa Kristian Smedsin ja Leea Klemolan kanssa.

– Puhuimme siitä, että vapaa kenttä tarvitsisi oman katselmuksen. Sitä ei haluttu Helsinkiin, koska se hukkuisi kaiken muun tapahtuman alle. Minä sitten ehdotin, että me järjestämme sen Porissa, Meusel kertoo.

Seuraavana päivänä hän matkusti junalla takaisin Poriin ja kertoi ideasta Kai Tannerille.

– Kaitsuhan aina innostuu hulluista ideoista, niinpä sitä alettiin sitten tekemään.

Voisi olettaa, että ensimmäinen festivaali olisi pienehkö kokeilu siitä, toimiiko Lainsuojattomien kaltainen teatterifestivaali Porissa. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan festarista tuli heti iso.

– Käsiohjelma oli niin kuin Raamattu, naurahtaa Tanner.

Laikkarit on osa Poria

Lainsuojattomat on vuosien aikana saanut vahvan jalansijan Porista. Siitä on tullut jokavuotinen perinne, vähän kuin Pori Jazzista.

– Pori Jazzilla on tietysti ne megakonsertit, Angelika Meusel jarruttelee.

Lainsuojattomilla on silti vahva asema Porissa. Tämän Meusel ja Tanner myös ymmärtävät.

– Pori on kuitenkin imagoltaan kulttuurikaupunki, eikä sitä ihan tajuta, Meusel miettii.

Pori on kuitenkin imagoltaan kulttuurikaupunki, eikä sitä ihan tajuta. Angelika Meusel

Festivaali on joutunut hakemaan nykyistä muotoaan kahdenkymmenen vuoden aikana osittain itsestään riippumattomista syistä, osin tarjonnan paljouden takia.

– Viisi-kuusi vuotta sitten laikkarit oli vaan kertakaikkiaan liian iso. Esityksiä oli liikaa, joten ihmisille tuli ähky. He eivät ehtineet käydä tarpeeksi haluamissaan esityksissä, Meusel muistelee.

Tämän päivän malli, eli kahdelle viikonlopulle venyvä festivaali tuntuu sopivan kävijöille parhaiten.

– Nyt on huomannut, että yksi ihminen on saattanut ostaa lippuja jopa yli kymmeneen esitykseen.

Ikuinen rahakysymys

Lainsuojattomat sai alkuaikoinaan monena vuonna EU-tukea. Se tipahti yllättäen eräänä vuonna pois ja veti järjestäjät vakavaksi.

– Silloin oli lähellä, ettei koko festivaalia peruttu. Mutta lopulta tulijoita majoitettiin Anniksella ja kotimajoituksessa, ei hotelleissa. Ja osallistuvat ryhmät maksoivat itse jopa osallistumismaksun, jotta festari saatiin järjestettyä, Angelika Meusel muistaa.

Teatteriala joutuu aina taistelemaan rahoituksesta, etenkin vapaat ryhmät. Se harmittaa teatterin tekijöitä.

– Kun lasketaan Porin kolmen suurimman teatterin eli Porin teatterin, Rakastajat-teatterin ja Kirjurinluodon kesäteatterin kävijämäärät yhteen, päästään yli 100 000:een kävijään vuodessa. Se ei ole vähän, Kai Tanner sanoo.

Viimeiset kolme vuotta perustajajäsen Tanner on ollut sivussa aktiivisesta roolista Lainsuojattomien järjestelyissä. Yksi syy on juurikin raha.

– Minä väsähdin. Väsähdin siihen, että joutuu ruinaamaan ja tarjoamaan ammattilaisille liian pientä palkkaa, hän kertoo.

Taideala on tunnetusti aina ollut osittain taiteilijoiden uhrautumista ja liian pienillä palkoilla elämistä. Apurahat ovat isossa osassa päätoimisten taiteilijoiden elämässä. Valtion budjetista taiteelle ja kulttuurille on varattu 0,8 prosenttia.

– Sitä on jo pitkään yritetty nostaa prosenttiin. On laskettu, että taide ja kulttuuri kuitenkin tuovat valtion budjettiin kaksi prosenttia, Meusel sanoo.

Tanner sai oivalluksen festivaalin siirtämisestä syksystä kevääseen jäätyään pois aktiivisesta roolista järjestelyissä.

– Ihmiset imetään aika kuiviin kesän aikana, koska tapahtumia on niin paljon. Lisäksi syksyllä laikkarit olivat täsmälleen samaan aikaan, kun Rakastajilla pyörähti käyntiin uusi kausi.

Se kuuluisa porilainen hulluus

Mitä 20-vuotisen teatterifestivaalin järjestäminen on sitten opettanut? Järjestäjilleen ainakin sen, että teatteritaiteen raja-aidat – jos niitä koskaan on ollutkaan – ovat aikaa sitten jo kaatuneet.

– Perusteatteria ei Lainsuojattomilla oikeastaan nähdä ollenkaan. Noin viidessä vuodessa esitystaide on muuttunut rajusti. Itse olen vanhan polven teksti-ohjaaja –lähtöinen tekijä ja nykyään näkee paljon vapaita ryhmiä, joissa keskitytäänkin johonkin ihan muuhun. Katsojan näkökulmasta se on varmasti vapauttavaa, että vihdoin teatterilavallakin näkee jotain uutta, Kai Tanner pohtii.

Molemmat Lainsuojattomien perustajajäsenet pitävät yhtenä teatterin tehtävänä opettamisen.

– Nuorten luku- ja kirjoitustaito huononee koko ajan. Esittävä taide on yksi osa-alue, joka ylläpitää oppimista. Sen takia onkin hullua, että esimerkiksi urheilusta puhutaan mediassa paljon enemmän kuin taiteesta.

Tämän päivän Lainsuojattomat on olemukseltaan dynaaminen, energinen, avoin ja arvaamaton, listaavat Angelika Meusel ja Kai Tanner. Sekä tietenkin vähän hullu.

– Samaa ensimmäisen festarin kanssa on ehdottomasti se hulluus, joka sai porilaiset löytämään uuden teatterifestivaalin heti ensimmäisestä kerrasta lähtien.

Lainsuojattomat-teatterifestivaali Porissa 11.–19.5.2019.

Rintamamiestalon ulko-ovi avautuu ja kaksi sylikokoista koiraa säntää tervehtimään tulijaa. Jos toimittaja olisi saapunut paikalle viikonloppuna, saattaisi pihapiirissä höyrytä kasvivärikattilat.

Nyt lankojen värjäykseen tarkoitetut astiat ovat ylösalaisin kasvihuoneen seinää vasten.

Oven suussa käsityömestari Mervi Pasanen kutsuu vierasta astumaan sisään. Historia tulee vastaan jo verannalla, jonka nurkassa seisovat muinaissukset. Keittiössä hyllyt pullistelevat rautakautisia ja keskiaikaisia astioita sulassa sovussa muumimukien kanssa.

– Täällä on sen näköistä, että täällä eletään, Pasanen toteaa esitellessään paikkoja.

Lahdessa asuva Pasanen päätyi reilut kymmenen vuotta sitten historiallisten tekstiilien pariin. Ennen sitä hän ei ollut käsityöihminen alkuunkaan.

– Aloin harrastaa historianelävöitystä, ja siihen tarvitaan oikeanlaiset vaatteet. Koska kukaan ei tehnyt sellaisia, piti opetella itse. Historianelävöittäminen on sitä, kun yritetään käytettävissä olevin keinon pohtia ja kokeilla, millaista elämä on ennen ollut.

Pian oma vaatimustaso nousi ja Pasanen halusi oppia tekemään asiat paremmin ja enemmän aikakauden mukaisesti. Loppumaton kierre oli valmis. Nyt hän on alansa arvostettu asiantuntija, joka tunnetaan muinaispukujen ja keskiaikaisten käsitöiden piireissä ympäri maailmaa.

Muita asiantuntijoita ja harrastajia hän tapaa jatkuvasti kokoontumisissa, keskiaikamarkkinoilla ja kursseilla. Yhteisö on tiivis, joten kutsuja tulee myös häihin ja muiden merkkipäivien viettoon.

– Ajattelen monesti englanniksi, sillä yhteisö on kansainvälinen, Pasanen sanoo.

Pasasen on erikoistunut rautakautisiin eli Suomessa 500 eaa.–1200 jaa. käytettyihin käyttövaatteisiin. Ne eroavat varsinaisista muinaispuvuista siinä, että niiden työstämisessä on pitänyt käyttää enemmän päättelykykyä. Alkuperäisiä arkivaatteita ei ole säilynyt tähän päivään.

Historiaa on pitänyt elävöittää haudoista löydettyjen mahtiemäntien juhlavampien asujen pohjalta. Säilymiseen on vaikuttanut kemiallinen prosessi, jonka ansiosta säilyneitä tekstiilikappaleita voidaan edelleen tarkastella.

– Pronssisista spiraalikoristeista liuennut aine on tappanut kaiken elävän ympäriltään, myös bakteerit.

Eläinperäinen materiaali pronssin ympärillä on säilynyt, mutta kasviperäiset kankaat ja langat ovat kadonneet ajat sitten. Jäljelle on jäänyt villaa ja myös silkkiä.

Hetkinen, mistä muinaissuomalaiset saivat silkkiä ja ylellisyystavaroita ennen ristiretkien aikaa?

– Rautakauden suomalaiset kävivät kauppaa viikinkien kanssa. Kauppaa käytiin turkiksilla, Pasanen vastaa.

Lautanauhat herättävät kunnioitusta

Päivisin Etelä-Suomen Sanomien toimittajana työskentelevä Mervi Pasanen herää aamulla aikaisin, tekee käsitöitä kolme tuntia ja menee päivätöihin. Kotiin palattuaan hänellä on hetki aikaa koirille ja sohvalle romahtamiseen.

Sen jälkeen käsityömestari aloittaa iltapuhteet. Käsityöt vievät päivästä toisen työpäivän verran aikaa.

– Hulluahan tämä on, Pasanen myöntää itsekin ja ottaa esiin värttinän sekä tupon lampaanvillaa.

Keskustelun lomassa lankaa syntyy ensin metri ja sitten toinen. Kokonaista muinaispukua varten sitä saattaa tarvita jopa 14 tuhatta metriä.

Kun Pasanen innostuu jostakin, hän tekee sen täysillä. Ennen muinaispukuja ja keskiaikaa hänen elämänsä täyttivät muun muassa Harley Davidsonit, hevoset ja jooga.

Käsityöt näyttävät tulleen jäädäkseen.

Talon yläkerrassa on kahdet kangaspuut. Käsityömestarilla on kesken vaippahamekankaan työstäminen.

Se on neliönmuotoinen päällysvaate. Kaksi kangaskaistaletta pysyy paikoillaan olkasoljilla. Vaippahametta, joka tunnetaan myös nimellä peplos, käytettiin jo antiikin Kreikassa.

Sellainen on nähty muun muassa presidentti Tarja Halosen päällä, kun hän emännöi Linnan juhlia Euran emännän puvussa.

Rautakauden pukeutuminen oli kerrospukeutumista, johon kuuluivat alusvaatteet, päällyshame, esiliina ja viitta. Myös huntu, käsineet ja turkikset olivat olennainen osa tyyliä.

Tärkeä tehtävä oli myös lautanauhoilla, joita Pasanen kaivaa esille laatikkokaupalla. Monimutkaisimpien, pitkien nauhojen kutomiseen on kulunut jopa 50 tuntia.

– Mukaan ei ole laskettu esimerkiksi kankaan värjäystä ja muita työvaiheita.

Jos Pasaselle iskisi rahapula, voisi hän myydä lautanauhojaan. Käyvän hinnan saaminen olisi kuitenkin vaikeaa, eikä käsityöläinen pääsisi mitenkään tuntipalkoille.

Pienillä neliskulmaisilla laudoilla kudottuja lautanauhoja käytettiin kehon hedelmällisten osien ympärillä koristeena. Rintakehän ja lantion alueelle oli omansa. Nauhojen uskottiin suojelevan kantajaansa vaaroilta.

Sen ajan naiset ovat tehneet näitä hämärässä päreen valossa. Mervi Pasanen

Aivan kaikki Pasasen esille nostamat käsityöt eivät kestä julkisuutta, sillä niitä ei ole vielä esitelty missään. Tai oikeastaan niitä ei ole esitelty julkisesti tuhanteen vuoteen. Pasanen haluaa säästää löydöt kirjaansa varten, joka julkaistaan vielä tämän vuoden kuluessa.

Käsityömestari kirjoittaa Löydöistä muinaispuvuiksi – muinaista pukeutumista Suomesta -kirjaa yhdessä Jenni Sahramaan kanssa. Sen tekemiseen he saivat vastikään 3 000 euron apurahan Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahastolta.

Käsityömestari silittelee jopa kolmimetriset lautanauhat suoriksi. Hän puhuu nauhoista ja niiden varhaisista tekijöistä suurella kunniotuksella.

– Ajatella, että sen ajan naiset ovat tehneet näitä hämärässä päreen valossa ja saaneet aikaiseksi hurjan tarkkaa jälkeä.

Muinaispuku on aikansa kuva, joka kätkee mysteereitä

Puvut ja niiden yksityiskohdat suorastaan säteilevät värejä. Aina niin ei kuitenkaan ole ollut.

Kun ensimmäinen suomalainen muinaispuku herätettiin eloon 1800-luvun loppupuolella, oli se väriltään valkoinen. Aino-puku nostatti suomalaisuusaatetta entisestään samoin kuin kansallispuvut.

Tänä päivänä Aino-pukua ei voida lukea viralliseksi muinaispuvuksi, joiden pohjana käytetään mahdollisimman tarkkoja hautalöytöjä.

– Tutkimusmenetelmät ovat sittemmin kehittyneet, joten nykyisin tiedetään väritkin, Pasanen kertoo.

Muinaispuku onkin aikansa peili. Se kehittyy ja täydentyy sitä mukaa kuin tietoa tulee lisää.

Paljon on edelleen hämärän peitossa. Myös Pasanen on yrittänyt tehdä osansa etsinnöissä.

– Muinaispuvuista kiinnostuneet haluaisivat löytää vaatteen, jossa olisi säilynyt sen verran saumoja, että pystyttäisiin sanomaan jotakin vaatteen leikkauksesta.

Pasanen on lukenut vanhoista teksteistä, että Euran muinaispuvussa saumaa olisi säilynyt hieman. Alkuperäisen Euran puvun jäännökset ovat nähtävillä Suomen kansallismuseossa.

Pasanen ei ole kuitenkaan päässyt saumojen jäljille, vaikka on nähnyt puvun lukuisia kertoja. Saumamalleja on säilynyt muutamissa viikinkiaikaisissa löydöissä nykyisen Saksan ja Tanskan alueella. Niiden pohjalta voi tehdä arvailuja myös suomalaisten pukeutumisesta.

Päätelmiä on voitu tehdä myös balttien pukujen pohjalta.

– Latviassa tekstiilejä on säilynyt runsaasti, sillä balttialaiset mahtiemännät ovat käyttäneet suomalaisserkkujaan huomattavasti enemmän pronssikoristelua.

Erikoinen sykerö jaksaa ihmetyttää

Historialliset käsityöt kätkevät taakseen muitakin mysteereitä. Rautakauden ihmiset olivat käytännönläheisiä esteetikkoja, joten koristeellisilla yksityiskohdilla on ollut tehtävä. Esimerkiksi soljet ja ketjulaitteet ovat pitäneet vaatetta paikoillaan. Yksityiskohdat ovat myös symbolisoineet jotakin.

Kaikki yksityiskohdat eivät ole pääteltävissä. Pasanen kaivaa esille kirjan, jossa on kuvattu banaaninmuotoista esinettä. Käsityömestari ja muut muinaispukujen tuntevat tuntevat sen nimellä sykerö.

– Kukaan ei tiedä, mikä sen tarkoitus on, miksi naisilla oli sellainen päässään ja mitä se kuvastaa.

Ei ole yllätys, että keräilyyn mieltyneellä Pasasella on itselläänkin hopealangasta tehty mysteeriesine.

Erikoisuutena arkivaatteet

Muinaispukujen juhlavaa maailmaa täydentävät harrastajien kohtaamisissa ja työnäytöksissä käytetyt arkivaatteet.

Niissä on luontevaa kulkea tapahtumissa, sillä kaikkien ei pitäisi olla ylhäisöä. Kansan syvät rivitkin saavat näkyä. Mervi Pasanen kertoo, että Itä-Euroopassa harrastajat tahtovat pukeutua mahdollisimman koreasti.

Hän ymmärtää sen hyvin, sillä ennen rautaesiripun revettyä kurjuutta oli nähty aivan riittävästi. Tapahtumissa se herättää kuitenkin huomiota, kun ohi kulkee vain kuninkaallisia.

– Sitä katselee ympärilleen ja kysyy, missä niiden henkilökunta on?

Mervi ja hänen miehensä Riku Pasanen vievät tapahtumiin mukanaan työvälineet, astiat ja muut tykötarpeet. Käsityöläisillä on luontevaa näyttäytyä omassa roolissaan.

Aivan köyhimmäksi muinaisnaiseksi ei Pasanenkaan sonnustaudu.

– Keskiajalla olisin ollut vaatimattomampi käsityöläinen, mutta minussa on sen verran harakkaa, että rautakauden pukeutumisessa tuppaan lipsumaan sinne koreammalle puolelle. Tykkään kaikesta kiiltävästä.

Mahtiemännän asema oli yhteisössä tärkeä

Ajan ainoa tuote ei ollut miekka, jonka osuus korostuu Mervi Pasasen mukaan liikaa rautakauden taidonnäytteistä puhuttaessa. Se ei ole ihme miesten kirjoittamassa historiassa.

– Rautakaudella tehtiin hirveän hienoja ja huolellisia tekstiilitöitä, mutta ne olivat naisten tekemiä töitä.

Naisen asemasta rautakaudella kertoo se, että vilja-aitan avain kuului emännälle.

Hautoihin pantiin työkaluja, viljaa ja joskus jopa aseita. Norjassa kaksi mahtiemäntää haudattiin hautalaivaan, joka tunnetaan Osebergin laivana. Hautakummun sisältä kaivettu laiva on nähtävillä Oslossa.

– Norjalaisen asiantuntijan mukaan toisen naisen arvellaan uhrautuneen toisen mukaan. Hän siis olisi itse pyytänyt päästä yhdessä hautaan.

Se, että Euran, Kaarinan ja Mikkelin vainajat haudattiin juhlapuvuissa, kertoo jotain vainajien asemasta.

– Esimerkiksi Euran emäntä ei ollut ihan tavallinen täti, Pasanen naurahtaa.