Kuvataideopiskelija Reetta-Sofia Maunumaan ilmeet, eleet ja liikkeet kielivät ilosta ja keveydestä, kun hän liihottaa silkkisessä asussaan Lapuan Patruunagalleriassa. Näyttelyseinät ovat täynnä hänen Venäjällä, Kiinassa ja Mongoliassa maalaamiaan öljyväritöitä.

Taiteilija halusi tuoda ensimmäisen isomman yksityisnäyttelynsä kotiseudulleen. Teoksensa hän on signeerannut taiteilijanimellään Sofia Saikåin.

Nurmolainen Maunumaa, 27, opiskelee klassista maalaustaidetta ja piirustusta maineikkaassa Pietarin valtiollisessa taideakatemiassa. Oppilaitoksella on ikää 250 vuotta ja opetustyössään se kunnioittaa edelleen vanhojen mestareiden oppeja.

Monet suomalaiset aina Järnefeltistä lähtien ovat hakeneet Pietarista taideoppia ja -vaikutteita, mutta Maunumaa saattaa olla ensimmäinen sieltä valmistunut. Takana on nyt viisi opiskeluvuotta Pietarissa ja kaksi edessä.

– Tällä hetkellä Pietarin taideakatemiassa opiskelee pari minua nuorempaa, suomalaista miestä alemmilla vuosikursseilla. Taidan olla historian kulussa ainakin ensimmäinen suomalainen nainen, joka sieltä valmistuu kuvataiteilijaksi, Reetta-Sofia Maunumaa arvelee. Hän lupaa vielä penkoa oppilaitoksen arkistoja ja selvittää asiaa.

Koulutuksen tahti on Pietarin taideakatemiassa kova, samoin kuin kritiikkikin.

– Meillä on kuusipäiväisiä viikkoja aamusta iltaan, noin kymmenestä iltakahdeksaan. Illoiksi riittää myös tehtäviä ja sunnuntaitkin menevät niissä hommissa. Se on venäläisittäin tehty koulutus. Se on elämäntapa.

Kaikki lähtee anatomiasta

Pietarin taideakatemia tunnetaan muun muassa siitä, miten se opettaa kuvataiteilijat tuntemaan ihmisen anatomian. Tuttava ehdotti kuvataideopiskelijalle lääketieteen opintoihin hakeutumista kuvataiteen anatomiaopintojen jälkeen.

– Luojan kiitos, ne kurssit ovat jo takana. Meillä oli ensin anatomian luentoja ja sitten piirsimme luita ja lihaksia. Meidän piti opetella kaikki luut ja lihakset sekä niiden toiminta.

Maunumaa on tyytyväinen saamaansa tiukkaan anatomiaoppiin. Sillä on hänen mukaansa tärkeä merkitys taiteilijan työssä.

– Työn jäljestä näkee, kuka tuntee anatomian ja kuka ei.

Anatomian tuntemus ei välity vain alastonkuvista, vaan se näkyy myös vaatteiden alta.

– Oikea anatomia antaa muotoa ja syvyyttä ihmiseen ja teokseen.

”Ulkomaalaisille äärettömän tiukka oppilaitos”

Reetta-Sofia Maunumaa myöntää, että opiskelu Pietarin taideakatemiassa on ollut hänelle rankkaa.

– Se on ulkomaalaisille äärettömän tiukka oppilaitos. Me suomalaiset olemme oppineet tiettyyn viikkorytmiin ja lomiin. Kun sitten yhtäkkiä pamahtaa paikkaan, jossa on aivan erilainen työtahti ja -rytmi sekä työmoraali, se on äärettömän kovaa. Se on paikoin liian kovaa myös venäläisille opiskelijoille.

Maunumaa kertoo puhuneensa paljon äitinsä, ystäviensä ja kollegoidensa kanssa kaikkien opiskelijoiden jaksamisesta.

– Siellä onneksi saa vertaistukea.

Onko nuoren kuvataiteilijan palo oppia niin suuri, ettei joku päivä vain luovuta?

– Oi, mietin sitä lähestulkoon joka päivä, että miksihän tulin tänne ja miksi tätä teen. Se on niin kova koulu, että kyllä on monet itkut itketty ja pohjat käyty läpi. Sitten toisaalta ne hyvät ja palkitsevat hetket ovat niin suuria ja ihania, että se pitää motivaation yllä.

Pietarin opinnot kestävät kaikkiaan seitsemän vuotta. Niistä ensimmäinen oli valmistava vuosikurssi. Sen jälkeen oli haku varsinaisiin taideopintoihin.

– Yksitoista päivää maalasimme ja piirsimme aamusta iltaan pääsykokeissa. Ulkomaalaisilla oli vähän helpompaa, kun emme hakeneet venäläisten kanssa samassa kategoriassa. Lähes kaikki venäläiset ovat opiskelleet ennen pääsykoetta taidelukiossa, joten heillä on jo suuri tekninen osaaminen pohjana tuleville opiskeluille.

Pikkuretkiä ja ystäviä vähälle vapaa-ajalle

Kun vuosia kestävään opiskeluun ei juuri mahdu vapaahetkiä, miten rentoutua? Maunumaa on löytänyt siihen keinot venäläisen kuvanveistäjämiehensä kanssa.

– Yritämme yhdessä tunkea pikkuretkiä ja ystäviä sille vähälle vapaa-ajalle, mitä on jäänyt. Kun on yhteinen taidemaailma, se helpottaa vapaa-ajan suunnittelua ja toisen ymmärtämistä.

Avopuoliso on kotoisin Volgan rannalta Samaran alueelta. Nurmolainenkin sanoo jo venäläistyneensä.

– Smetanan käyttö on lisääntynyt, Maunumaa tuumaa.

Nuori nainen on myös huomannut, ettei hän enää kanna kauppakasseja kotiin ja että hänelle avataan ovet.

– Nuo kohteliaisuudet olivat ensiksi suomalaiselle naiselle outoja, kritisoinkin niitä, mutta kaikkeen tottuu ja kaikesta löytää ne hyvät puolet.

Suomalaisuus saa bonusta

Reetta-Sofia Maunumaa miettii jo viimeisen diplomityövuotensa aihioita. Ne kumpuavat suomalaisuudesta.

– Niistä pitää vielä puhua pääopettajan kanssa. Sitten komissio hyväksyy tai hylkää aiheen. Suomesta ja suomalaisuudesta tykätään akatemiassa paljon. Se on täällä bonus.

Hän uskoo jäävänsä valmistumisensa jälkeenkin Pietariin. Avopuoliso opettaa assistenttiopettajana kuvanveistoa akatemiassa.

– Taideakatemian opettajapaikat ovat iso juttu Venäjällä, jos sellaisen saa. Assistentin paikasta luultavasti jatketaan jossain vaiheessa professoriksi. Professuureista ei puolestaan jäädä eläkkeelle, vaan se on sellainen työpaikka, josta sitten kuollaan pois.

Etelä-Pohjanmaa merkitsee venäläistyneelle opiskelijalle paljon. Pohjalaiset ovat hänen sielunsiskojaan ja -veljiään. Kotimaakunnassaan hän sanoo lepäävänsä ja rentoutuvansa.

– Kahden maan välillä tässä sitten varmasti juostaan ja asutaan.

Reetta-Sofia Maunumaa kertoo aina harrastaneensa tanssia, musiikkia ja kuvataiteita. Taiteellinen ja musikaalinen suku loi otolliset olosuhteet varttua taiteen parissa. Lapsuus- ja nuoruusvuosinaan hän piirsi. Maalaamiseen hän tutustui opiskellessaan Kotkassa Repin-instituutissa. Siellä hän tapasi myös venäläisiä kuvataideopettajia ja kiinnostus Pietarin taideopintoihin syttyi.

Maunumaan Matkalla-näyttely on avoinna Lapuan Patruunagalleriassa 28. syyskuuta saakka.

Suvi Auvinen saa vihapostia “hirvittävän määrän”. Sitä tulee aalloissa. Yleensä sen jälkeen, kun Auvinen on sanonut julkisuudessa jotain, oikeastaan ihan mitä tahansa.

– On paljon ihmisiä, jotka vihaavat minua ihan vain vihaamisen ilosta. Ei ole mitään väliä sillä, mitä sanon tai teen, Auvinen sanoo.

– Juttu on se, että minä vitutan.

Pahimmillaan törkyä voi sataa sadan viestin päivävauhtia. Eniten postia lähettävät keski-ikäiset miehet.

– Keskeistä viesteissä on miten toi ämmä kehtaa -ajattelu. “Miksei se ymmärrä olla hiljaa? Anna nyt, kun miehet puhuu. Kuules tyttö, kun mä selitän sulle, että eihän maailma näin toimi”.

Mikä Auvisessa sitten ärsyttää? Ehkä se, että hän on anarkisti. Hänelle anarkismi tarkoittaa ennen kaikkea radikaalia tasa-arvoa. Auvinen on vegaani, feministi ja antifasisti, joka yrittää purkaa epätasa-arvoa ihmisten ja eläinten, sukupuolten sekä etnisten ryhmien välillä.

Näiden asioiden vuoksi hän on vallannut taloja, istunut putkassa ja osoittanut mieltä. Auvinen ei pelkää sanoa, mitä hän asioista ajattelee. Syyskuun lopussa häneltä ilmestyy tietokirja, jossa hän ennustaa lihantuotannon loppua. Jos tutut merkit pitävät paikkansa, siitä syntyy takuuvarma paskamyrsky.

Paitsi ärsyttää Auvinen osaa myös esiintyä, perustella, puhua ja vakuuttaa. Joku sanoisi, että hän on karismaattinen. Miten Suvi Auvisesta tuli Suvi Auvinen? Se on merkillinen matka, joka on vaatinut muun muassa uskoontulon ja profetoimista.

Duunariperheessä syötettiin pihan lapset

Suvi Auvinen kasvoi lahtelaisessa duunariperheessä, jossa lapset saivat valvoa vaali-iltoina niin myöhään kuin halusivat. Silloin keskusteltiin, keitä oli tullut valituiksi ja millaisia vaikutuksia valinnoilla oli arkeen.

Kun Suvi Auvinen aloitti koulun, Suomessa alkoi lama. Auvisen vanhemmilla oli kuitenkin töitä. Isä oli varaosamyyjä ja äiti kirjapainoalalla. Kaikkien asiat eivät olleet yhtä hyvin.

– Oli selvää, että pihan lapsia haalittiin meille syömään, koska ajateltiin, että he eivät välttämättä saa ruokaa kotona. Vanhemmat opettivat solidaarisuutta. Siitä, mitä meillä on, pitää antaa niille, joilla on vähemmän. En ajatellut, että se on politiikkaa, vaan sitä, mitä ihmiset tekevät.

Auvinen sai ateistisen kasvatuksen. Kun hän tuli teini-ikään, hän meni kuitenkin rippileirille, koska kaikki muutkin menivät.

Auvinen alkoi profetoida 15-vuotiaana

Leirillä puhuttiin tutuista asioista vakuuttavasti: Toisista täytyy pitää huolta ja globaali empatia on tärkeätä. Auvinen ajatteli, että tämä on hänen juttunsa ja tuli uskoon.

Kun evankelisluterilainen kirkko alkoi tuntua tylsältä, hän päätti käydä pienen karismaattisen seurakunnan kokouksessa.

– Ihmiset puhuivat siellä kielillä, kaatuilivat ja olivat hurmiossa. Katsoin meininkiä ja ajattelin, että nämä ovat pähkähulluja. En tule tänne enää ikinä. Seuraavalla viikolla olin siellä taas.

Auvinen liittyi Lahden seudun seurakuntaan ja alkoi käydä kokouksissa kuutena iltana viikossa.

Seurakunnassa ajateltiin, että Jumala antaa ihmisille erilaisia armolahjoja. Auvisesta uskottiin, että hän pystyy kuulemaan Jumalan äänen ja välittämään sen muille. Samaan uskoi vilpittömästi myös Auvinen. Hän alkoi profetoida 15-vuotiaana.

Auvinen kävi eri seurakuntien tilaisuuksissa. Niissä ihmiset tulivat kysymään, voisiko hän rukoilla heidän puolestaan ja kuunnella, oliko Herralla jotain sanottavaa heille. Auvinen arvioi profetoineensa muutamalle sadalle ihmiselle.

– Olen kantanut siitä syyllisyyttä, miettinyt, mitä olen sanonut ihmisille. Toisaalta ajattelen, että jos on aikuinen ja ottaa 15-vuotiaalta elämänohjeita, pitää mennä myös itseensä. Uskon, että asiat, joita olen sanonut, ovat olleet hyvin yleispäteviä. Jotain sellaista kuin, "älä kanna taakkaa menneistä vaan vapaudu kohti tulevaa". Sellaisesta ei ole mitään haittaa kenellekään.

Jälkikäteen Auvinen on ajatellut, että profetoinnissa oli kyse meedioiden ja mentalistien käyttämästä cold reading -tekniikasta.

– Pyrit lukemaan ihmisen ilmeitä ja eleitä ja lähdet kalastamaan, että: “Musta tuntuu, että Herra haluaa sanoa sulle, että sulla on taakkoja elämässä." Sitten katsot, miten ihminen reagoi ja kalastat lisää. En tietenkään silloin ajatellut, että teen niin, mutta jälkikäteen mietittynä harjoitin tekniikkaa useamman vuoden.

Auvinen kuvailee nyt jo lakkautettua Lahden seudun seurakuntaa erittäin autoritaariseksi.

– Sitä johti neljän miehen vanhemmisto, joka päätti kaikesta. Toiminnassa ei ollut demokratian hitustakaan. Kun kerroin, että lähden Järvenpään vapaaseurakuntaan, miehet pitivät minulle puhuttelun ja kertoivat, että olen hylkäämässä Jumalan tien.

Auvinen oli tuolloin 17-vuotias. Jälkikäteen hän kertoo ihmetelleensä, miten aikuiset miehet voivat käyttää sellaista valtaa pikkutyttöön.

– Näin, miten käy, jos pienelle joukolle ihmisiä antaa liikaa valtaa. Se lähtee hyvin usein ja nopeasti huonoon suuntaan.

"Odotin, että helvetti nielee minut"

Auvisen usko alkoi karista, kun hän aloitti nukketeatteriopinnot Turun taideakatemiassa vuonna 2006. Hän ei kyennyt näkemään opiskelukavereitaan pahoina ja syntisinä, sellaisina kuin seurakunnassa oli väitetty.

Auvinen päätti irtisanoutua seurakunnasta. Usko ei kuitenkaan loppunut heti.

– Ensimmäiset puoli vuotta odotin, että maa allani aukeaa ja helvetti nielee minut, koska olin hylännyt Jeesuksen.

Auvinen on kastettu kolmesti. Ensin vauvana, sitten karismaattisessa seurakunnassa ja sen jälkeen vielä vapaakirkossa. Hän pesi kasteet pois Hämeenlinnan lähellä sijaitsevassa Katumajärvessä.

Uskossa hän ehti olla neljä vuotta. Vanhemmille ajanjakso oli järkytys. He olivat tyttärestään huolissaan, mutta päättivät luottaa ja antaa tämän tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siitä Auvinen on kiitollinen.

– Se mihin olen päässyt, mihin pystyn ja miksi uskon itseeni, johtuu kasvatuksesta, jonka olen saanut. Minulla on mielettömän upeat vanhemmat, jotka ovat aina kannustaneet ja tukeneet minua.

Auvinen ajattelee, että uskoontulossa oli kyse teinikapinasta. Hän ei kuitenkaan kadu sitä, mitä hän kutsuu “jeesussekoiluksi”. Se on ollut yksi niistä asioista, jotka ovat tehneet hänestä sen, mitä hän nyt on.

– Opin, miten ihmisille puhutaan vetoavasti, miten heille puhutaan, jos halutaan, että he kuuntelevat ja ottavat asian vastaan.

Poliisit tulivat moottorisahalla välikaton läpi

22-vuotiaana Auvinen vaihtoi autoritaarisen seurakunnan aktivistien yhteisöön. Taiteilijoilla ei ollut Turussa riittävästi työtiloja ja Auvinen päätti tehdä asialle jotain.

Auvinen ja hänen ystävänsä valtasivat kesäkuussa 2006 kaupungin omistaman tyhjän talon Turun Ratapihankadulla. Valtaajat yrittivät neuvotella kaupungin kanssa kiinteistön vuokrauksesta. Turhaan.

Juhannuksen jälkeen paikalla olivat poliisit ja edessä häätö. Aktivistit olivat linnoittautuneet talon vintille ja poliisit tulivat moottorisahalla välikaton läpi.

– Se oli täysin käsittämätöntä. He olivat valmiita ennemmin tuhoamaan talon kuin antamaan sen meidän ja kaupunkilaisten käyttöön.

Valtaajat otettiin kiinni ja vietiin putkaan. Auvisen ajatus siitä, että laki olisi yhtä kuin moraali, mureni.

– Myöhemminkin, kun olen nähnyt, miten meidän yhteiskunnassamme kohdellaan eläimiä, olen havahtunut siihen, että se, mikä on laillista, ei läheskään aina ole eettistä.

Auvisesta kasvoi anarkisti. Hänen mielestään esimerkiksi eläin- tai siirtolaiskysymyksen kohdalla pitäisi miettiä, että jos laki on väärässä, ihmisten moraalinen velvollisuus on toimia sitä vastaan.

– Historian kuluessa on nähty paljon tätä: Yksilöt ovat toimineet moraalitonta lakia vastaan ja laki ja yhteiskunta ovat pikkuhiljaa muuttuneet.

Anarkistina Auvinen ei luota edustukselliseen demokratiaan.

– Edustuksellisella demokratialla on saatu hyviä asioita aikaan, mutta me olemme nyt siinä pisteessä, että se ei enää riitä, ei ainakaan yksin. Pitää vaatia nopeampia ja rohkeampia tekoja.

Näin siksi että ilmastonmuutos painaa päälle. Paradoksi on tämä: Auvisen mielestä kiire on niin kova, että ei ole aikaa jäädä odottelemaan anarkistista ihanneyhteiskuntaa. On nopeampaa käyttää niitä edustuksellisia keinoja, joita jo on, kuin kumota järjestys ja aloittaa nollasta.

– Minun mielestäni kuitenkin poliittinen mielikuvitus pysähtyy, jos ajattelemme, että pelkkä äänestäminen riittää.

Käänsikö Auvinen takkinsa...

Talonvaltausvuosien jälkeen Auvinen valmistui teatteritaiteen maisteriksi, teki toimittajan töitä, sai lapsen, ryhtyi vegaaniksi ja kiinnostui yhä enemmän eläinoikeuksista.

Parin viime vuoden aikana on tapahtunut kaksi erikoista asiaa. Ensin Auvisesta tuli toimitusjohtaja. Sitten kokoomustaustainen viestintätoimisto Ellun kanat kertoi rekrytoineensa hänet riveihinsä.

Käänsikö anarkisti takkinsa? Sitä ihmettelivät muutkin. Auvinen kertoo saaneensa palautetta, että hän on tekopyhä ja myynyt sielunsa.

– Ai että tällainen anarkisti meillä, Auvinen kuvailee asennetta.

– Ikään kuin olisi olemassa joku setti ammatteja, jotka sopivat anarkisteille.

Auvinen kertoo noudattavansa efektiivistä altruismia. Tarkoituksena on määrittää, mikä on se suurin hyvä, johon voidaan päästä ja miettiä sen jälkeen, miten päämäärään päästään mahdollisimman tehokkaasti.

– Me elämme maailmassa, jossa meillä on hyvin, hyvin kiire tehdä isoja muutoksia. Olen miettinyt, missä minun osaamisellani saa nopeiten tehokkainta muutosta aikaiseksi.

Yksi tapa tehdä asioille jotain oli alkaa järjestää Vegemessuja vuonna 2017. Heti ensimmäisten jälkeen kävi selville, että käynnissä on vegebuumi, messut kasvavat ja niitä pyörittämään tarvitaan firma. Niinpä Auvinen leipoi itsestään toimitusjohtajan.

– Yritystoiminta on minulle yksi työkalu lisää siinä pakissa, jota olen käyttänyt. On ollut talonvaltaamista, puhumista mielenosoituksissa, kirjoittamista. Yritystoiminta on samaa jatkumoa.

Auvinen kertoo, että syyskuussa neljättä kertaa järjestettävien Vegemessujen idea on tavoittaa ihmisiä, jotka eivät ole vegaaneja tai kasvissyöjiä.

– Globaalissa eläinoikeusliikkeessä puhutaan yhä enemmän siitä, että pitäisi luopua go vegan -viestistä ja ryhtyä sanomaan, että vähentäkää lihansyöntiä. Se tuntuu vaillinaiselta, mutta se on efektiivistä altruismia. Sillä saavutetaan muutos nopeimmin.

...vai onko hän ovela?

Samasta on kyse Ellun kanoissa. Auvinen ei halua puhua vain niille ihmisille, jotka jo ovat samaa mieltä hänen kanssaan.

– Yritän päästä paikkoihin, joissa minua kuuntelevat ihmiset, jotka eivät vielä ajattele niin kuin minä ajattelen. Ja mikä olisi silloin parempi paikka kuin kokoomuslainen viestintätoimisto?

Auvinen ei saa toimistosta kuukausipalkkaa. Hän tekee sparrauskeikkoja yritysvastuun parissa. Kun toimisto on lähettämässä tarjousta asiakkaalle, he voivat kysyä ensin Auvisen mielipidettä.

– Saatan silloin sanoa, että minusta tätä ei pidä tehdä näin ja kyseenalaistaa yrityksen oikeuden olla olemassa. Voin esimerkiksi ehdottaa, että yrityksen pitäisi muuttaa liiketoimintaansa näin ja näin.

Auvinen kuvailee työtä antoisaksi mutta myös pelottavaksi.

– Minulle on paljastunut se, millä kaikilla tavoilla viestintätoimistot käyttävät valtaa meidän yhteiskunnassamme. Olen alkanut lukea uutisia eri tavalla ja miettiä, kuka hyötyy kohusta, kuka sen on masinoinut.

Auvinen ajattelee, että kapitalismi ei ole kestävä talousjärjestelmä ja että pitkällä tähtäimellä siitä pitää päästä eroon, mutta siihen asti Auvinen näkee yrityksissä mahdollisuuden.

– Mikään ei ole niin ketterä muutoksessa kuin yritys, jos se näkee, että sillä on mahdollisuus tehdä rahaa.

Siksi hän haluaa olla siellä, missä voi kirittää talouselämää vastuullisuuteen.

Auvinen kertoo, ettei hänen sanomisiaan ole Ellun kanoissa yritetty himmailla. Ei edes silloin, kun hän kirjoitti toimistolle blogitekstin, jossa väitti, että meidän on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu.

Auvisen mielestä pesti Ellun kanoissa on vaihtokauppa, joka hyödyttää molempia.

– He näyttävät, että he ovat tällainen rohkea toimisto, joka ei pelkää ottaa oikeita toisinajattelijoita sinne.

"Toivo on kamppailulaji"

Auvinen on kirjoittanut Lihan loppu -nimisen tietokirjan. Se julkaistaan syyskuun lopussa.

Kirjassa Auvinen pohtii, mitä lihantuotannolle tapahtuu tulevaisuudessa. Se on kohtalonkysymys. Vuonna 2050 maapallolla on lähes 10 miljardia ihmistä. Planeetalta loppuu tila ruokkia väestöä lihalla, ja siksi Auvinen esittää siirtymistä kohti kasvipohjaista tuotantoa.

– Lihansyönti nykyisessä mittakaavassa ja liha nykyisellä tavalla tuotettuna on väistämättä tiensä päässä.

Auvinen uskoo, että käynnissä on jo muutos, joka lopulta johtaa siihen, että kolmen vuosikymmenen päästä me katsomme ruoantuotantoa eri tavalla.

– Siihen ei tarvita mitään ideologiaa. Se on kylmä fakta. Näin tämä ei voi jatkua.

Sitä Auvinen ei osaa ennustaa, milloin viimeinen pihvi syödään, mutta siitä hän on varma, että lihansyönti vähenee ratkaisevasti.

Auvisella on itseironiaa. Hän on markkinoinut kirjaansa sloganilla Lihan loppu tulee – oletko valmis? Huumorintajun lisäksi hänellä on jo aavistus siitä, millaisen porun kirja aiheuttaa.

– Ihmiset, jotka eivät lue kirjaa, sanovat, että älytöntä utopiaa. “Nyt minä ainakin syön tuplamäärän lihaa. On minun henkilökohtainen valintani, mitä minä syön”.

Juuri tätä näkemystä Auvinen kirjassaan opponoi. Niin kauan kuin ruoantuotanto on sidottu ilmastonmuutokseen ja globaaleihin kysymyksiin, se, mitä kukin syö, ei ole yksityinen vaan yhteinen asia. Ja ilmastonmuutoksen suhteen on jo kiire.

– Me ei puhuta vuosikymmenistä, vaan vuosista, jopa kuukausista, mitä meillä on aikaa muuttaa asioita.

Onko meillä enää toivoa? Mitä Auvinen ennustaa?

Toivo on Auvisen mielestä kamppailulaji.

– Kun siitä luovutaan, kaikki on mennyttä. Niin kauan kuin me pyritään parempaan ja ajatellaan, että meidän täytyy toimia, että meillä on vastuu, niin kauan ei ole myöhäistä.

Pari vuotta sitten Pokémon Go -huuma valtasi maailman, ja puistoissa ja kaduilla toikkaroivat, virtuaalisia Pokémon-hahmoja metsästäneet ihmiset olivat yleinen näky suomalaisissakin kaupungeissa.

Tähän mennessä yli miljardi kertaa ladatun sijaintipohjaisen mobiilipelin kohdalla aika oli niin sanotusti kypsä ja monet asiat loksahtivat paikoilleen.

– Teknologia oli tuolloin kehittynyt tarpeeksi pitkälle. Applen vuonna 2008 lanseerattu 3G-puhelin oli tärkeä virstanpylväs kaupallistettujen sijaintipohjaisten pelien synnylle, mutta toki myös Nintendon Pokémon-lisenssillä on ollut merkitystä. Tämän lisäksi on syytä muistaa, että Pokémon Gon kehittäneellä peliyhtiö Nianticillä oli ollut vastaavia pelejä markkinoilla jo aiemminkin, tutkija Heikki Jungman Suomen pelimuseosta luettelee.

GPS-teknologia räjäytti pankin

Suurten massojen kaupallisia sijaintipohjaisia pelejä alkoi syntyä jo 2000-luvun alussa mobiili- ja GPS-teknologian sujuvoitumisen myötä. Pelimaailmaa ajatellen genre on vielä varsin nuori ja kokeellinenkin sekä riippuvainen alan teknologisesta kehityksestä.

– Sijaintipohjaisten pelien historiassa on nähtävissä samoja asioita kuin perinteisissä videopeleissä. Ne ovat lähteneet liikkeelle melko yksinkertaisista konsepteista ja kokeiluista ja sitten pikku hiljaa niihin on alkanut tulla yhä enemmän sisältöä, Heikki Jungman kertoo.

Yksi varhaisista sijaintipohjaisista peleistä on New Yorkissa vuonna 2004 kehitetty Pac-Manhattan. Yksi pelaajista pukeutui Pac-Maniksi, jota neljä muuta jahtasivat. Pelaajien sijaintia päivitettiin GPS:n sijasta tavallisilla mobiilipuhelinkeskusteluilla. Teknisesti vaatimattomasta pelistä tuli kuitenkin ilmiö, joka levisi kymmeniin muihin suurkaupunkeihin.

Sijaintipohjaisista peleistä innostuttiin etenkin Japanissa, jossa GPS-teknologiaa hyödyntänyt Mogi, Item Hunt -peli saattoi 2000-luvun alussa kerätä yli tuhat samanaikaista pelaajaa.

Uudempiin sijaintipohjaisiin peleihin kuuluu muun muassa Wayfinder Live, josta on kehitetty Suomen pelimuseon Pelikenttänä kaupunki -näyttelyä varten oma versiokin.

– Wayfinder Liven ideana on tutkia kaupunkikulttuuria. Siinä halutaan, että pelaaja katsoisi kaupunkiympäristöä uusin silmin. Koodeja, joita pelaaja etsii, on myös pistetty arkkitehtonisesti mielenkiintoisiin paikkoihin, Heikki Jungman kertoo.

Zombeista Netflixin scifikauhuun

Suomessa sijaintipohjaisiin peleihin on erikoistunut Next Games, joka toi viime vuonna markkinoille suosittuun yhdysvaltalaiseen televisiosarjaan perustuvan Walking Dead: Our World -zombirymistelyn.

Pelin keskiössä on kiltapelaaminen. Killan kanssa tehdään yhdessä tehtäviä ja kilpaillaan muita kiltoja vastaan.

Next Gamesin operativiisen johtajan Joonas Viitalan mukaan haasteellisinta tässä genressä on hyväksi koettujen konventioiden puute.

– Referenssipelejä ei maailmalla vielä hirveästi ole. Kun kehitimme Walking Dead: Our Worldiä, noihin aikoihin markkinoilla oli oikeastaan vain yksi menestynyt sijaintipohjainen peli. Jouduimme keksimään ja testaamaan erilaisia mekaniikkoja ja niiden toimivuutta. Nyt tilanne on hieman toisenlainen.

Viitalan mielestä sijaintipohjaisten pelien kohdalla ollaan vasta raapaistu pintaa.

– Tällaisiin peleihin on mahdollista tuoda uudenlaisia mekaniikkoja ja tarjota hyvinkin erilaisia pelikokemuksia. Teknologiaan liittyvät mahdollisuudet taas liittyvät 4G- ja 5G-verkkojen kattavuuden paranemiseen.

Sijaintipohjaisten pelien kohdalla yksi suuri tulevaisuuden kysymysmerkki liittyy mainontaan. Jos teknologia toisi mukaan mainokset, muuttaisi se alan toimintamalleja.

– Se mahdollistaisi pelintekijöiden ansaintalogiikan muutoksen mainostulopohjaiseksi ja tarjoaisi erilaisia kumppanuuksia esimerkiksi ravintoloiden ja kauppojen kanssa, Viitala toteaa.

Googlen kanssa yhteistyötä tekevän Next Gamesin strategia perustuu lisenssipohjaisiin peleihin. Ensi vuonna yhtiö julkaisee sijaintipohjaisen Stranger Things -pelin, joka perustuu kehuttuun Netflixin scifikauhusarjaan.

– Netflix suurena suoratoistopalveluna on meille tietenkin tärkeä yhteistyökumppani. Stranger Things edustaa meille luonteva suuntaa, ja olemme löytäneet Netflixin kanssa hyvän yhteistyömallin.

Eksytä ja löydä itsesi

Pokémon Go -huuman jälkimainingeissa sijaintipohjaisia pelejä on syntynyt lähinnä jo valmiiden ja tunnettujen populaarikulttuuri-ilmiöiden ympärille.

Viime vuonna päivänvalon näkivät muun muassa Ghostbusters World sekä Jurassic World Alive -pelit, tänä vuonna on syntynyt esimerkiksi Harry Potter: Wizards Unite -peli, joka on Nianticin käsialaa. Myös muumeille on kehitetty oma Moomin Move -pelinsä. Sijaintipohjaisissa peleissä lisenssit ovat yleinen normi.

– Se, että sijaintipohjaisissa peleissä on niin paljon isoja lisenssejä, voi johtua nimenomaan Pokémon Gon suosiosta. Se määritteli sijaintipohjaisten pelien kaupallistamista, ja ehkä tähän on sitten jatkossa tartuttu. Perinteisissä peleissä lisenssit eivät ehkä ole olleet yhtä tärkeässä roolissa – ne ovat enemmän kantaneet täysin omina maailmoinaan ja brändeinään, Heikki Jungman toteaa.

Mutta mikä sijaintipohjaisissa peleissä sitten ihmisiä kiehtoo?

– Jos ihmisille laittaa kartan eteen, niin kyllähän se oman sijainnin näkeminen suhteessa ympäristöön alkaa kiinnostamaan. Sijaintipohjaisissa peleissä on samoja elementtejä kuin aarteenetsinnässä, suunnistuksessa tai klassisissa leikeissä. Itsensä eksyttäminen ja löytäminen jaksavat viehättää, Heikki Jungman summaa.

Trilleri. Sellainen on ruotsalaisen Mariette Lindsteinin elämä.

On kuitenkin onnenkauppaa, että Lindstein istuu nyt Helsingissä kertomassa kahdesta suomeksi käännetystä trilleristään – ja samalla omasta elämästään. Kaikki oli hyvin pienestä kiinni.

Viisitoista vuotta sitten Lindstein oli skientologien työleirillä Los Angelesissa ja odotti oikeaa hetkeä. Hän näki bussin lähestyvän, ryntäsi pysäkille ja hyppäsi kyytiin. Hänellä ei ollut hajuakaan, minne bussi oli menossa. Kuski valisti suunnan olevan South Central, Los Angelesin pahamaineisin kaupunginosa. Se ei haitannut Lindsteinia. Hän oli vihdoinkin vapaa, 25 vuoden "vankeuden" jälkeen.

"Johtaja oli mitä hurmaavin ja samalla kauhein ihminen"

Kun Mariette Lindstein houkuteltiin töihin skientologien päämajaan Yhdysvaltoihin, hän oli onnensa kukkuloilla. Hän muutti innoissaan silloisen aviomiehensä ja pienen poikansa kanssa Kalifornian aurinkoon. Aluksi kaikki olikin ihanaa. Yhteisöllisyys tuntui mukavalta ja keskuksessa tehtävä työ merkitykselliseltä. Olo tuntui rauhalliselta ja vahvalta – skientologien opit olivat toimineet.

Skientologian viehätys perustuu juuri siihen, että yksilöstä tulee perempi, kyvykkäämpi ja vahvempi, jos vain noudattaa oppeja.

– Homma pyörii oman egon ympärillä. Miten minä kehityn ja tulen paremmaksi. Keskiössä on koko ajan minä, kuvailee Lindstein.

Muutaman vuoden jälkeen tunnelma alkoi kuitenkin muuttua. Skientologian perustajan tieteiskirjailija L. Ron Hubbardin kuoltua, uudeksi hengelliseksi johtajaksi tuli David Miscavige, joka on edelleen liikkeen johdossa.

– Hän pystyi olemaan mitä hurmaavin ihminen. Hetken päästä hän oli kauhein ihminen, jonka tunsin. Hän ei ollut läpikotaisin paha, mutta flippasi aina välillä, muistelee Lindstein, joka työskenteli tiiviisti Miscavigen kanssa.

Lapsia pidetään pieninä aikuisina

Pikku hiljaa sääntöjä alkoi tulla enemmän ja enemmän. Suhteet lahkon ulkopuolella eläviin piti minimoida, sanomalehdet kiellettiin, televisiot vietiin pois ja keskusta ympäröiviä muureja alkoivat kiertää aseistetut vartijat.

– Oli todella pelottava tunne havaita, ettei ollut enää mitään kontaktia ulkomaailmaan.

Aivopesu oli kuitenkin ollut niin onnistunut, että päässä kiertävät ajatukset pyyhkiytyivät taka-alalle. Tärkeintä oli lahkon menestys ja maailmanvalloitus. Jopa lasten erottaminen vanhemmistaan perusteltiin "lasten parhaalla".

– Sitä on vaikea ajatella ja antaa anteeksi. Lahkossa tehtiin selväksi, ettei perheellä ole merkitystä.

Lindsteinin poika asui parin tunnin ajomatkan päässä Gold Basesta, missä vanhemmat työskentelivät. He saivat nähdä lapsiaan vain viikonloppuisin. Pikku hiljaa aikaa lyhennettiin, kunnes lapsia sai tavata vain yhden illan viikossa.

– Kun lapseni täytti 11-vuotta, hän sai onneksi muuttaa lähemmäs keskusta lasten työleirille. Silloin näimme usein.

Skientologiassa lapset nähdään pieninä aikuisina. He joutuvat tekemään töitä pienestä pitäen. Koulutuksella ja sivistyksellä ei ole niin väliä. Lindstein kertoo, että lapset saivat perusopetuksen, mutta eivät juuri sen enempää.

Töitä tehtiin aamusta yöhön

Aikuiset tekivät myös töitä – käytännössä aamuvarhaisesta puolille öin. Heidän tehtävänään oli markkinoida ja hoitaa viestintää. Erämaassa sijaitseva päämaja oli mediatehdas, jossa oli omat studiot ja lisäksi siellä tehtiin skientologien lehtiä, esitteitä ja kirjoja. Töitä teetettiin niin paljon, ettei nukkumiselle jäänyt aikaa.

– Väsyttäminen on tehokas kidutusmuoto. Olin niin väsynyt, että nukahtelin kylpyhuoneen lattialle illalla, tai siis yöllä. Kun on tarpeeksi väsynyt, ei pysty ajattelemaan muuta kuin pientä unihetkeä.

Lindsteinin kertomus muistuttaa paljon hänen trillereitään. Niissä hän on siirtänyt tapahtumat Ruotsiin pienelle saarelle, jossa on yhteisö, joka on samankaltainen kuin skientologeilla. Ensimmäisessä osassa Ehdoton valta (suom. Christine Thorel) lahkon johtaja piinaa työntekijöitään uupumuksen rajamaille. Hän myös rankaisee työntekijöitään hyppyyttämällä heitä kallionkielekkeeltä mereen. Gold Basessa rangaitukset eivät sentään olleet hengenvaarallisia.

– Siellä käytettiin rangaistuksena muun muassa orjatyötä. Jos mokasi pahasti, saattoi joutua lukituksi telttaan. Siellä piti olla niin kauan, että oli tehnyt parannuksen.

Lindsteinin psykologisissa trillereissä perustellaan ihmisten alttius karismaattisille johtajille. Päähenkilön kautta avautuu myös, miten arvaamaton vallankäyttö toimii ja miltä se tuntuu.

– Halusin kirjoittaa nämä kirjat ikään kuin varoituksena. Olen iloinen, että etenkin nuoret ovat lukeneet kirjojani. Mielestäni kirjani eivät kerro vain vallankäytöstä kultissa, vaan sama kaava toimii vaikkapa parisuhdeväkivallassa tai huonossa työpaikassa.

Väkivalta oli viimeinen pisara

Suomessa skientologia ei ole juuri saanut jalansijaa, mutta muun muassa Yhdysvalloissa sillä on uskonnon asema ja näin ollen verovapaus. Lindstein muistaa, kuinka vallan lisääntyessä Miscavigesta tuli vainoharhainen.

– Hänen juomalasiensa päälle piti laittaa kannet, ettei häntä myrkytetä. Se alkoi tuntua aika kummallista.

Viimeinen pisara oli, kun Miscavige kävi Lindsteinin työkaverin kimppuun.

– Olin siinä vieressä ja yhtäkkiä hän hermostui ja ryhtyi retuuttamaan työtoveriani. Se oli shokki. Silloin heräsi ajatus lähteä.

Mutta muurien ympäröimästä Gold Basesta ei lähdetty noin vain. Alue oli tiukasti vartioitu ja ympärillä avautui autiomaa. Oli siis keksittävä pakosuunnitelma.

Kännykkä oli scifiä

Pähkäillessään pakoa Lindstein pani merkille, että työtovereiden joukossa oli toinenkin, jolla oli samanlaisia ajatuksia. Pian hän ystävystyi Dan Koonin kanssa, joka on hänen nykyinen aviomiehensä. Lindsteinin ruotsalainen aviomies oli lähetetty töihin itärannikolle, eikä pariskunta ollut nähnyt toisiaan vuosiin.

Koonin onnistui paeta ensin. Lindstein keräsi vielä rohkeutta. Ajatus elämästä lahkon ulkopuolella pelotti, vaikka se oli alkanut tuntua ainoalta oikealta ratkaisulta.

Päästäkseen muurien ulkopuolelle Lindsteinin oli muututtava mielenterveyspotilaaksi. Hän alkoi esittää itsetuhoista, sillä lahko ei halunnut ruumiita tai poliiseja muuriensa sisäpuolelle. Häiriintyneet vietiin työleirille Los Angelesiin. Siellä vartiointi ei ollut niin tiukkaa, joten Lindstein pääsi hyppäämään bussin kyytiin.

– Elämäni onnellisin päivä oli, kun Dan tuli noutamaan minut ja ajoimme San Franciscoon. Rannikko oli niin kaunis ja olin niin vapaa.

Onnentunnetta ei häirinnyt edes se, että Lindstein tiesi etsijöiden olevan perässä. Hän oli kuitenkin onnistunut harhauttamaan heidät suuntaamalla eteläiseen Los Angelesiin, missä valkoihoisten ei juuri kannata liikuskella.

Vapaudenhuuma vaihtui pian käytännön ongelmiin. Miten käytetään internetiä, mikä ihmeen sosiaalinen media? Maailma oli muuttunut totaalisesti niiden vuosien aikana, jotka Lindstein oli viettänyt eristyksissä.

– Kun näin ensimmäistä kertaa kännykän, se tuntui aivan scifiltä.

Poika oli katkera äidilleen

Nykyään Lindstein asuu Ruotsissa aviomiehensä Dan Koonin kanssa. Hänen poikansa John pakeni myös skientologien lahkosta. Aluksi välit pojan kanssa olivat kireät.

– Hän oli katkera minulle, koska olin vienyt hänet lahkoon. Hänelle ei ollut annettu vaihtoehtoja.

Nykyään välit ovat hyvät. John asuu perheineen Kaliforniassa ja työskentelee Hollywoodissa visuaalisten efektien tekijänä. Äiti on tavattoman ylpeä pojastaan, joka on onnistunut elämässään huolimatta oudosta lapsuudesta.

Vaikka Lindstein on elänyt jo 15 vuotta erossa skientologiasta, lahko ei suinkaan ole jättänyt häntä rauhaan. Lahko on tarkka maineestaan, eikä hyväksy eronneita, saati heidän kriittisiä puheitaan.

Julkaistuaan ensimmäisen kirjansa Lindstein esiintyi Göteborgin kirjamessuilla. Siellä skientologien edustajat videoivat häntä ja seurasivat aina hotellille asti. Myös hänen tietokoneensa on hakkeroitu, kun hän on puhunut julkisuudessa kirjoistaan ja taustastaan. Hän on myös saanut uhkaussoittoja.

– En ole antanut häirinnän lannistaa. Göteborgin messujen aikaan olin juuri kirjoittamassa toista kirjaani Tuomiopäivä. Sain siitä kaikesta vain lisäenergiaa kirjoitustyölleni.

Alun perin Lindstein alkoi kirjoittaa fiktiota päästäkseen kauheista painajaisista, jotka riivasivat häntä Ruotsiin muuton jälkeen. Kirjoittaminen on auttanut ja hän rakastaa nykyistä ammattiaan.

Lopuksi on pakko kysyä, kuinka paljon Lindsteinia harmittaa, kun elämästä meni 25 vuotta skientologien parissa.

– Ei yhtään. Olen oppinut niin paljon tästä kaikesta. Olen aivan eri ihminen nykyään. Ilman tuota kokemusta en ehkä olisi näin onnellinen.

Lue lisää:

Skientologit rynnivät elokuva- ja uutisbisnekseen: Kiistelty kirkko avasi jättistudion Hollywoodissa

Brittioikeus määritti skientologian uskonnoksi

Oli tammikuu ja perjantai. Puhelin soi. Kello oli 14. Birgitta Kaartisen aviomies soitti työpaikalle ja kertoi, että kotitiellä auto oli jäänyt junan alle.

Heidän yhdeksänvuotias poikansa Jonne oli autossa.

Kaartinen lähti heti kahden työkaverinsa kanssa päivystykseen odottamaan ambulansseja. Ajatuksissaan hän näki poikansa makaavan teho-osastolla ja itsensä seuraamassa poikansa toipumista sairaalan sängyn vierellä.

Ambulanssi mateli päivystyksen eteen. Sieltä nousi kaksi hiljaista ambulanssimiestä. Pitkä, hoikka päivystävä lääkäri tuli Birgitan luokse ja pyysi vastaanottohuoneeseen.

– Aavistin kuulevani sen pahimman, Birgitta sanoo.

Silti maa katosi jalkojen alta. Hän istui tuoliin ja kuuli lääkärin sanovan:” Kaikki autossa olleet menehtyivät heti”.

– Putosin johonkin mustaan ja pimeään. Olin paikalla ensiavussa, mutta tapahtumat tuntuivat unen näöltä. Minulle tuli kiire lähteä kotiin, Birgitta kertoo.

“Puhelin kesti, poika ei”

Illan aikana kotona kävi sukulaisia, läheisiä, poliiseja ja kriisityöntekijöitä. Seitsenhenkisestä perheestä paikalla olivat kaikki muut paitsi muualla asuva tytär.

Illan kuluessa poliisit toivat pojan märän repun. Kännykkä oli vielä päällä.

– Puhelin kesti, poika ei, Birgitta ajatteli.

Tarkoitus oli, että poliisit olisivat tuoneet onnettomuuspaikalta myös valokuvia, josta pojan olisi voinut tunnistaa. Sellaisia ei kuitenkaan pystytty ottamaan.

Kriisiryhmä ei viipynyt kauan. He jättivät sekä rauhoittavia että unilääkkeitä. Lupasivat soittaa seuraavana päivänä.

Väkeä kävi paljon. Kukkamaljakot loppuivat kesken. Kahvia juotiin litroittain ja ihmiset istuivat siellä, missä oli tilaa.

– Hautajaisten jälkeen vierailut loppuivat. Sitten tuli hiljaisuus, Birgitta kertoo.

Lapselle täytyi valita arkku.

– Ei vanhempien pitäisi valita arkkua lapselleen, vaan lapsen pitäisi haudata vanhempansa. Järjestys oli niin väärä, Birgitta sanoo.

Jonne Kaartinen haudattiin tammikuun lopulla. Arkkuun sisarukset laittoivat Jonnelle kirjoittamansa kirjeet ja hänen vanhat luistimensa.

– Silloin saimme myös koskettaa hänen kättään, vaikka kasvoja emme nähneet. Kyllä se oli Jonnen käsi, Birgitta sanoo.

Suru särki päätä

Suuret muutokset elämässä ovat stressaavia – jopa myönteiset muutokset. Tutkimusten mukaan oman lapsen menettäminen on kaikista menetyksistä stressaavin, sanoo psykologi ja vaativan erityistason psykoterapeutti Soili Poijula.

Läheisen kuolemasta aiheutuva suru kohottaa myös surevan kuolleisuusriskiä selvästi muuta väestöä korkeammalle. Myös siitä on tutkimusnäyttöä, Poijula sanoo.

Hän on tutkinut, hoitanut ja kehittänyt surevien auttamista ja hoitoa kolmisenkymmentä vuotta.

Birgitta Kaartinen kertoo, että ensimmäiset kuukaudet suru tuntui rintakipuna.

– Oli vaikea hengittää. En jaksanut syödä, kävellä enkä istua, ylipäätään olla.

Kesällä, kun onnettomuudesta oli kulunut puoli vuotta, Birgitta istutti orvokkeja. Yksinkertainen työ vei kaikki voimat.

Välillä hän ei olisi millään jaksanut nousta sängystä. Toisinaan hän taas imuroi kolme kertaa päivässä, koska oli niin levoton.

Birgitta oli yhdeksän kuukautta sairauslomalla. Hän palasi vuodeksi töihin ja jäi taas sairauslomalle. Oli hirveä päänsärky. Syytä ei löytynyt. Neurologi ja psykiatri tutkivat vaivaa, ja sanoivat lopulta, että suru särkee päätä.

“Suru on kuin aaltoileva meri”

Suru ei ole suoraviivainen prosessi, jolla on selkeä alku ja loppu, sanoo monien ihmisten psykoterapeuttina toiminut Soili Poijula.

– Suru on kuin aaltoileva meri, jossa voi meren tyynnyttyäkin tulla pohjavirta, joka vetää hetkeksi syvyyksiin.

Kahdesta ensimmäisestä vuodesta Birgitta Kaartinen ei muista juuri mitään.

– Katsoin omaa elämääni kuin sivusta, kuukaudesta toiseen.

Pojan kuolema pysäytti elämän laivan. Birgitta sanoo, että jossakin vaiheessa se lähti hieman nytkähtäen liikkeelle, mutta vieraaseen suuntaan.

– Jonnen kuolema vei mukanaan kaikki haaveet, suunnitelmat ja arjen hänen kanssaan. En saanut seurata hänen kasvuaan ja aikuistumistaan.

Lapsensa menettäneillä ei yleensä ole lähiympäristössä ketään, jolla olisi samanlainen kokemus.

Äkilliset traumaattiset kuolemat kuten lapsen menetys, itsemurha ja henkirikos ovat murto-osa vuosittaisista kuolemantapauksista. Kaikkiaan Suomessa kuolee noin 54 000 ihmistä vuodessa. Jokaista kohti on monta surevaa.

Traumaattisessa surussa täytyy selvitä sekä traumasta että sopeutua läheisen menetykseen.

– Se vaatii ihmiseltä paljon ja siksi usein sekä ammattiapu että vertaistuki on tärkeää, Poijula sanoo.

Apua on ollut tarjolla

Pojan kuolema on kuljettanut Birgitan järkytyksen, tuskan, epätoivon, kaipauksen ja ikävän maailmaan. Läheisten apu on ollut tavattoman tärkeä.

Birgitta sanoo olevansa kiitollinen, koska on saanut myös ammatillista apua. Itsestään selvää avun saaminen ei Suomessa edelleenkään ole.

Hoitotieteen yliopisto-opettaja Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta sanoo, että on paljon surevia, jotka jäävät kokonaan tuetta tai saatu tuki on ollut hyvin lyhytaikaista ja riittämätöntä.

– Menetyksen kokeneista osa tarvitsee akuuttia ja monesti pitkäkestoisesti tukea lapsen kuoleman jälkeen. Akuutissa tilanteessa surevan ei pitäisi joutua hakemaan tukea itse, vaan sitä on aktiivisesti tarjottava.

Anna Liisa Aho on tutkinut ja opettanut surua ja kuolemaa eri näkökulmista lähes parikymmentä vuotta.

Birgitta aloitti psykoterapian, kun onnettomuudesta oli kulunut puolisen vuotta. Terapiajaksoja on vuosien kuluessa ollut useita, välillä hän voi paremmin ja välillä huonommin.

Terapiassa Birgitta on saanut työkaluja ja toimintamalleja.

– Ne olivat tärkeitä istuntoja, ilman niitä en olisi pärjännyt. Niissä olen murhettani puhunut murusiksi, Kaartinen kertoo.

Jonnen hautajaisissa puhallinorkesteri soitti Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Vielä muutaman vuoden perästä laulu laukaisi Kaartisessa paniikinomaisen itkukohtauksen.

Siihen auttoi traumaterapia.

– Laulu pureutui muistiin ja kehoon. Nykyään kestän kuulla sen laulun, Jonnen äiti sanoo.

Seurakunnan sururyhmässä hän alkoi käydä, kun onnettomuudesta oli kulunut kolme vuotta. Vielä nytkin, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ryhmä kokoontuu joskus.

Jokainen on saanut ryhmässä kertoa omasta menetyksestään, selviämiskeinoistaan ja selviämisestään.

– Välillä kokoontumiset olivat raskaita, veivät aina seuraavan yön unet. Mutta ne olivat myös voimaannuttavia. Ryhmässä oli voimaa ja huolehdimme toisistamme. Surun lisäksi olemme jakaneet myös paljon muuta elämästämme, Birgitta kertoo.

Vuosia myöhemmin ryhmä antoi itselleen nimen: Selviytyjät. Sellainen Kaartinen kokee itsekin olevansa, vaikka tavallaan ei ole sopeutunut tai selvinnyt.

– Lapsen kuolema kulkee mukanani loppuelämäni.

Soili Poijula on hoitanut läheisensä menettäneitä kolmisenkymmentä vuotta. Hän sanoo, että läheisten ihmisten tuki on tutkimustenkin mukaan sureville kaikkein tärkeintä. Vertaistuki, eli siis erilaisten omaisjärjestöjen tarjoama apu, on Suomessa hyvin järjestetty.

– Heikoimmin tarjolla on ammattiapua kuten suruun erikoistunutta psykoterapiaa, Poijula sanoo.

Hänen mukaansa sekä vertaistuella että ammattiavulla on oma tärkeä tehtävänsä. Ne eivät sulje pois toisiaan ja niiden auttava vaikutus perustuu eri tekijöihin.

– Joku ei tarvitse kumpaakaan, toinen tarvitsee vain toista ja joku tarvitsee sekä vertaistukea että ammattiapua. Suurimmalla osalla voimakas suru kestää vuodesta kahteen. Pienellä osalla menetykseen sopeutuminen on erittäin vaikeaa ja heille voi kehittyä pitkittyneen surun häiriö, vaativan erityistason psykoterapeutti Poijula sanoo.

Lapsen kuolema jää pysyväksi osaksi elämää

Kun Jonne kuoli, surun oli ääretön. Vuosien kuluessa se on muuttanut muotoaan.

Tällaisen kuvan Birgitta piirtää omasta surustaan, kun pyydän häntä arvioimaan, kuinka suru on muuttunut vuosien kuluessa.

Kun Jonnen kuolemasta oli kulunut viitisen vuotta, Birgitta huomasi, että tunnelin päässä on valoa.

– Huomasin nousevan auringon, valon lisääntymisen ja kevään heräämisen. Tajusin myös, että minulla on elämän nälkä.

Nykyään hän on monessa mukana. Ihmiset ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Toisten auttaminen saa hänet liikkeelle.

– Kun terveydenhoitajana kohtaan lapsensa menettäneen perheen, tiedän, miltä heistä tuntuu. Voin olla heille tukena tietäen, että jokainen suree omalla tavallaan, Birgitta sanoo.

Hän on työpaikkansa pääluottamusmies ja Naisten Pankin sekä seurakunnan aktiivi.

– Olen kysynyt satoja kertoja, miksi Jumala antoi tämän tapahtua. Vaikka kysymykseen ei ole vastausta, usko tuo minulle lohtua, Birgitta sanoo.

Birgitta liikkuu luonnossa ja vaeltaa tuntureilla. Siellä hän keskittyy katsomaan kauas.

– Siellä saa olla juuri sellainen kuin on ja ajatella omia ajatuksiaan.

Olen toinen ihminen

Birgitta Kaartinen oli yhdeksän vuotta viiden lapsen äiti. Silmänräpäyksessä lapsia olikin vain neljä.

– Muistan, että kerran kysyttäessä vastasin, että lapsia on neljä, mutta se tuntui väärältä vastaukselta.

Kun lasten määrää kysytään, hän vastaa aina viisi. Myös lastenlapset tietävät, että heillä on eno, joka on kuollut.

– Viisivuotias tyttären tytär kysyi jokin aika sitten päivällispöydässä, onko minusta kurjaa, kun Jonne on kuollut. Vastasin, että se on kurjaa ja se tekee minut surulliseksi, Birgitta kertoo.

Onnettomuudesta on jo yli 15 vuotta. Se muutti Kaartisen elämän – ja hänet myös ihmisenä. Minuus on pitänyt rakentaa kokonaan uudelleen.

– Olen selvinnyt ja tullut vahvemmaksi. On tullut uskallus avata uusia ovia. Ei tarvitse pelätä, kun pahin on jo tapahtunut. En enää pelkää kuolemaa, Kaartinen sanoo.

Joka kerran kun Birgitta lähtee tai palaa kotiin, hän ylittää tasoristeyksen, jossa onnettomuus tapahtui. Hän sanoo, ettei kertaakaan ylitä sitä muistamatta tammikuun perjantaita, joka muutti elämän.

– Joka kerran pysähdyn ja katson tuleeko juna. Joka kerran rinnasta kouraisee, hartia lysähtää ja tulee hetken voimaton olo. Jos juna tulee, hätkähdän aina.

Voit keskustella jutun lopussa aiheesta klo 22:een asti.

Katso myös:

Voiko oman lapsen kuolemasta selvitä? Birgitta Kaartinen: “Jos juna tulee, hätkähdän aina”

Helsingin rautatieasemalla amerikkalaispariskunta pysäyttää ja kysyy englanniksi neuvoa, miten löytää reitti "kuuluisan kiven sisään".

He haluavat nähdä Etu-Töölössä sijaitsevan Temppeliaukion kirkon.

Kallioon louhittu rakennus on yksi suosituimmista matkailunähtävyyksistä Suomessa. Tänä vuonna siihen on käynyt tutustumassa 770 000 vierailijaa. Turisteja saapuu ympäri maailmaa muun muassa Aasiasta.

Töölön seurakunnan palvelupäällikkö Heli Suhtala Uvalicin mukaan matkailijoita kiinnostaa rakennuksen arkkitehtuuri.

– Osa kertoo kokeneensa henkisen elämyksen, vaikka eivät kristittyjä olisikaan, hän kertoo.

Suurimman vaikutuksen tekee kirkon tunnelma. Turisti ihailevat kirkkosaliin ylhäältä tulvivaa valoa.

– Vierailijat kysyvät: kuka on keksinyt rakentaa kirkon, joka poikkeaa niin paljon perinteisistä kirkoista?

Ennennäkemätöntä arkkitehtuuria

Tie suosituksi vihki- ja konserttipaikaksi sekä matkailukohteeksi oli kivinen.

Kirkon suunnittelusta järjestettiin jo 1930-luvulla kaksi arkkitehtikilpailua. Ehdotuksia tuli runsaasti, mutta ensimmäinen palkinto jäi molemmissa kilpailuissa jakamatta.

Kolmanneksi tulleen suunnitelman pohjalta louhinta aloitettiin vuonna 1939. Talvisodan syttyminen keskeytti työt jo muutaman päivän päästä.

Seuraavan kerran asiaan palattiin vuosikymmeniä myöhemmin, kun suunnittelusta järjestettiin jo kolmas kilpailu.

Vuonna 1961 voittajaksi valittiin Timo ja Tuomo Suomalaisen arkkitehtitoimiston ehdotus Kivikirkko. Se oli jotain, mitä suomalaisessa kirkkoarkkitehtuurissa ei aikaisemmin oltu nähty.

Veljekset suunnittelivat kupolikattoisen kirkon, joka on louhittu peruskallion sisään.

Kivi muistutti lapsuuden Suursaaresta

Timo ja Tuomo Suomalaisen rakkaus kiveen ja kallion muotoon oli peräisin lapsuudesta. He olivat syntyneet karussa, Suomenlahden itäosassa sijaitsevassa Suursaaressa, joka nykyisin kuuluu Venäjälle.

– Käsistään kätevillä veljeksillä oli tunteikas suhde kiveen. Voi sanoa, että he halusivat tuoda lapsuuden kivisen maiseman Suursaaresta Helsingin keskustaan.

Näin kertoo teoksen Temppeliaukio - kirkko Suursaaresta länteen (2003) kirjoittanut Maila Mehtälä. Kirjassa hän kertoo maailmankuulun rakennuksen vaiheista sekä arkkitehtiveljeksistä.

Maila Mehtälä on 91-vuotiaan, nykyisin hoitokodissa asuvan Timo Suomalaisen puoliso. Hän seurasi läheltä kirkon valmistumista suunnittelusta lähtien.

Kallion räjäytys oli "eläimen kesyttämistä"

Arkkitehtoimiston pöydällä oli kirkon suuri pienoismalli. Se oli niin suuri, että sen sisään saattoi työntää päänsä ja tutkailla, miltä sisällä näyttäisi ja minkälainen kirkko olisi tunnelmaltaan.

Arkkitehdit eivät halunneet kirkosta korkeaa ja kulmikasta, vaan ympäristöön sulautuvan. Kallioseinäiseen rakennukseen mennään sisään suoraan kadulta.

Rakentaessa jouduttiin tekemään vaativia räjäytystöitä. Timo Suomalaisesta kallion saaminen oikean muotoiseksi oli kuin "eläimen kesyttämistä".

– Kerran räjäyttäjät soittivat veljeksille toimistoon ja pyysivät tulemaan nopeasti työmaalle, koska kokonainen seinä oli sortunut ja heidän mielestään kirkko oli pilalla.

Maila Mehtälä muistaa, kuinka työmaalla odottikin iloinen yllätys.

– Timosta ja Tuomosta keskeneräinen kirkko näytti upealta. Kivilohkeama oli hienompi kuin he olivat odottaneetkaan. Alttariseinästä paljastui punertavaa kalliota. Esiin tulivat värit.

Arkkitehdit päätyivät käyttämään sisustuksessa graniitin sävyjä: punaista, violettia ja harmaata. 750 istumapaikan kirkko sai kuparisen kupolin. Samaa materiaalia on käytetty myös lehterissä.

"Miljoonahanke" vei rahat nälkäisiltä

Temppeliaukion kirkko oli aikansa parjatuimpia rakennushankkeita.

Myös kollegat vastustivat rakennusta, koska se poikkesi niin paljon totutusta. Suunnittelijoita syytettiin lisäksi plagioinnista.

– Kallioseinistäkin tuli kovasti kiistaa, koska sen ajateltiin hohkaavan kylmää talvella. Mutta eihän se niin ole, ne hohkaavat lämpöä. Kyllä siinä oli taistelua ja vääntöä joka asiasta, Maila Mehtälä sanoo.

Kirkko maksoi noin neljä miljoonaa markkaa. Hintaa ruodittiin julkisuudessa ja pidettiin liian kalliina ja suureellisena. Hanketta haukuttiin lehdistössä "miljoonakirkoksi" ja "piruntorjuntabunkkeriksi".

– Silloin oli paljon aikaavievää vääntöä ja vastustusta monelta taholta.

Joukko kristillisiä ylioppilaita maalasi valmisteilla olevan kirkon perustuksiin Biafra-graffitteja. Ne muistuttivat nälänhädästä Afrikassa ja siitä, että rahat olisi pitänyt antaa hätää kärsiville mieluummin kuin laittaa kirkkoihin.

– Kirkon mallia haukuttiin tosiaan pirun bunkkeriksi. Arvostelijoiden mielestä rakennus oli liian radikaali ja soti kirkon pyhyyttä vastaan. Heistä se oli liian maanläheinen ja vaatimaton.

Yksi Biafra-maalaus on edelleen olemassa. Se sijaitsee kirkon kellaritiloissa, mutta yleisö ei pääse sitä katsomaan.

Arkkitehtien karu kohtelu ei unohtunut

Kirkon vihkiäisiä vietettiin syyskuussa 1969.

Katso tästä arkistofilmi kirkon vihkiäistilaisuudesta ja mielenosoituksesta.

Timo ja Tuomo Suomalainen suunnittelivat yhdessä vielä useita kohteita, mutta Temppeliaukion kirkko säilyi tunnetuimpana.

Maila Mehtälä kertoo, että kirkkoon kohdistunut negatiivinen huomio jätti jäljet.

– He ottivat vastustamisen raskaasti ja ikään kuin vetäytyivät syrjään, eivätkä juurikaan enää osallistuneet kilpailuihin.

Veljekset olivat itse kirkkoonsa tyytyväisiä. Myös sen lopulta saama yleisösuosio lämmitti.

Temppeliaukion kirkko suojeltiin vuonna 2004. Museovirasto totesi esityksessään, että rakennuksessa käytetty graniitti luo pysyvän ja luonnonmukaisen vaikutelman, jota kuparikatto, ylälasinauha ja betoninen sisäänkäynti täydentävät.

Tuomo oli silloin jo kuollut, mutta Timo Suomalainen ilahtui suojelutiedosta. Hänen toiveenaan oli ollut, että rakennuksessa näkyisi suunnittelijoiden tyyli ja kädenjälki ja kirkko säilyisi mahdollisimman alkuperäisenä. Eikä kukaan kajoaisi siihen.

Töölön seurakunta juhlii 50 vuotta täyttävää kirkkoaan useissa tilaisuuksissa. Juhlamessu järjestetään 29.9. ja se televisioidaan.

Lue myös:

"Temppeliaukion kirkko kerännyt pääsymaksuilla yli miljoonan – "Emme aavistaneet saavamme niin paljon rahaa turismista"

Poliisi varautui terrori-iskuun – temppeliaukion kirkon eteen pystytettiin järeät betoniporsaat

Viime vuonna Emmyissä käytiin kiivasta taistoa etenkin Netflixin ja HBO:n välillä. Pidemmän korren veti HBO, ja parhaan draamasarjan Emmyn voitti Game of Thrones.

Sarjalla on tänä vuonna muhkeat 32 ehdokkuutta, mikä on kaikkien aikojen Emmy-ennätys. Edellistä ennätystä piti hallussaan 26:lla ehdokkuudellaan NYPD Blue vuonna 1994.

Game of Thrones on voittanut parhaan draamasarjan palkinnon vuosina 2015, 2016 sekä siis viime vuonna, ja esimerkiksi brittilehti The Guardian ennustaa saman tapahtuvan nytkin– etenkin kun sarjan edellisten vuosien pahimmat pahimmat kilpailijat, kuten HBO:n The Handmaid’s Tale ja Netflixin Stranger Things eivät tänä vuonna ole ehdolla.

The Guardianin mukaan Game of Thronesia uhkaavat kuitenkin muut, salakavalammat tahot. BBC American Killing Eve ja HBO:n Succession ovat tuoreita ja kriitikoiden arvostamia sarjoja, joista saattaa hyvinkin löytyä vastusta Seitsemän kuningaskunnan eeppisille tapahtumille. Haasteeksi saattaa tosin muodostua kyseisten sarjojen pienempi yleisö- ja fanipohja.

Amerikkalaisella Varietylla on suurinpiirtein samat otaksumat. Varietyn mukaan voittajaksi selviää epäilemättä Game of Thrones 32:lla ehdokkuudellaan. Killing Eve tallautuu auttamatta megasarjan jalkoihin, kun taas 1980-luvun LGBT- ja ballroom-kulttuuria tutkaileva FX:n Pose saattaa saada osakseen yllättävän paljon huomiota ja kannatusta.

Myös Los Angeles Timesin mukaan Game of Thrones on kiistämätön voittaja, viimeisen kauden epätasaisuudesta ja mokista huolimatta. Vastusta löytyisi lähinnä HBO:n ylistetystä Chernobyl-sarjasta, mutta se kilpailee toisessa, minisarjojen kategoriassa.

Komediasarjoista Los Angeles Times nostaa ykköseksi Amazonin 1950-luvulle sijoittuvan The Marvelous Mrs. Maiselin, joka voitti komediasarja-Emmyn viime vuonnakin. Myöskään Variety ei ihmettelisi, jos The Marvelous Mrs. Maisel voittaa – toisaalta julkaisulla on lujaa luottamusta poliittiista satiiria viljelevää Veep-sarjaa kohtaan, etenkin näyttelijä Julia Louis-Dreyfusin takia.

Samoilla linjoilla on The Guardian: Veepin viimeinen kausi ei ollut ykkösluokan kaliberia, mutta vaa'assa painaa paljon nimenomaan Louis-Dreyfusin suosio. The Marvelous Mrs. Maiselilla taas on sen verran vankkaa kannatusta Emmy-äänestäjäpiireissä, että se on varma voittaja.

Sekä The Guardianin että Los Angeles Timesin mielestä rintasyövästä toipunut Julie Louis-Dreyfus on selvä voittaja televisiokomedian naisnäyttelijöiden sarjassa. Hänet on jo aiemmin palkittu 11:llä Emmylla.

Tuleeko Westerosin suunnalta yllätyksiä?

Killing Even Sandra Oh on vahvoilla draamasarjojen parhaan naisnäyttelijäpalkinnon voittajaksi. Los Angeles Timen mukaan Greyn Anatomiasta tutun Ohin voitto kahisuttaisi myös historian siipiä: hän olisi ensimmäinen aasialaistaustainen voittaja tässä kategoriassa. Los Angeles Times laskee Ohin koviksi kilpailijoiksi niin ikään Killing Even Jodie Comerin sekä Game of Thronesin Emilia Clarken.

Myös The Guardian luottaa Sandra Ohin karismaan ja aavistelee pahimmaksi kilpasiskoksi Jodie Comeria. Variety on samoilla linjoilla, mutta maalaa taivaalle tummia pilviä: entäpä jos Ohin ja Comerin tasainen kilpailutilanne jakaa ääniä liikaa ja voittajaksi ponnistaakin Daenerys Targaryenia näytellyt Clarke?

Parhaaksi miespuoliseksi draamanäyttelijäksi The Guardian povaa Better Call Saulin Bob Odenkirkiä, joka on hävinnyt aiemmat kolme ehdokkuuttaan. Toisena varteenotettavana vaihtoehtona The Guardian pitää Posen Billy Porteria. Myös Westerosin suunnalta voi tulla yllätyksiä: Kit Harringtonia ei ole aiemmin palkittu Jon Snown roolistaan.

Los Angeles Times taas kallistuu muusikkonakin tunnettuun Porteriin, joka on voittanut aiemmin muun muassa Grammyn. Myös Variety luottaa Porteriin, jonka ympärillä on tänä vuonna kuhinaa riittänyt. Variety ennustaa, että etenkin draamasarjojen parhaan naissivuosan palkinnon kohdalla eletään jännittäviä hetkiä, koska ehdolla on peräti neljä Game of Thrones näyttelijätärtä: Maisie Williams, Sophie Turner, Lena Headey sekä Gwendoline Christie.

Parhaaksi miespuoliseksi komedianäyttelijäksi Los Angeles Times ennustaa mustaa huumoria pursuavan Barry-sarjan Bill Haderia. Varietyssa ollaan samaa mieltä ja The Guardian komppaa.

Entäpä sitten minisarjojen kategoria, jossa painii tämän vuoden kehutuimpiin kuuluva HBO:n Chernobyl? Ehkä sitä ei hehkutuksesta huolimatta palkitakaan niin avokätisesti:Variety esimerkiksi ennustaa kovaa kisaamista Chernobylin ja When They See Us -sarjan kanssa.

Emmy-palkinnot jaetaan 71. kerran. Gaala alkaa kello 03.00 Suomen aikaa Los Angelesissa. Emmyistä päättää joukko tv-alan ammattilaisia, joita on yli 25 000.

Viime vuoden parhaita televisiosarjoja on palkittu Yhdysvaltain Los Angelesissa Primetime Emmy -gaalassa.

Gaalassa palkittiin parhaana draamasarjana Game of Thrones, parhaana komediasarjana Fleabag ja parhaana minisarjana Chernobyl.

Parhaana draamasarjan naispääosanäyttelijänä palkittiin Killing Even Jodie Comer. Parhaan miespääosan palkinnon draamasarjojen kategoriassa sai Posen Billy Porter.

Game of Thronesin Peter Dinklage sai parhaan miessivuosan ja Ozarkin Julie Garner parhaan naissivuosan palkinnot.

Parhaan naispääosan palkinto komediasarjoista meni Phoebe Waller-Bridgelle, joka esittää pääosaa sarjassa Fleabag. Waller-Bridge on myös luonut synkkää huumoria viljelevän sarjan.

Parhaan naissivuosan palkinnon pokkasi Alex Borstein, joka näyttelee 50-luvun koomikosta kertovassa The Marvelous Mrs. Maisel -sarjassa.

Parhaan miespääosan komediasarja-Emmyllä palkittiin Barry-sarjan Bill Hader. Hän pokkasi samaisen palkinnon myös viime vuonna.

Parhaan miessivuosan palkinnon komediasarjoista sai Tony Shalhoub, niin ikään The Marvelous Mrs. Maisel -sarjasta.

"Televisio ei ole koskaan ollut näin pirun hyvää"

Microsoft Theaterissa pidetty gaala juhlittiin ilman juontajaa, kuten Oscar-gaala aiemmin tänä vuonna.

Viihdeyhtiö Fox Entertainmentin toimitusjohtaja Charlie Collier totesi aiemmin CNN:n mukaan, että tänä vuonna tuottajat päättivät keskittyä moniin sarjoihin, jotka kilpailevat nyt viimeistä kertaa Emmyistä. Fox televisioi gaalan.

Lopettavien sarjojen joukossa ovat muun muassa suurisuisesta varapresidentistä kertova Veep ja historiallisen Emmy-ehdokkuuspotin kerännyt fantasiadraama Game of Thrones.

Gaalan avasi Breaking Bad -sarjan Bryan Cranstonin kunnianosoitus television menestykselle.

– Televisio ei ole koskaan ollut isompi. Televisio ei ole koskaan merkinnyt enempää. Eikä televisio ole koskaan ollut näin pirun hyvää, Cranston totesi.

Emmy-palkintoja jaetaan monissa eri kategorioissa pitkin vuotta. Ylen Luottomies-komediasarja on ehdolla kansainvälisessä Emmy-gaalassa. Kansainväliset Emmy-palkinnot jaetaan 25. marraskuuta.

Lisää aiheesta:

Kahmiiko Game of Thrones jälleen palkintoja? Voittaako Sandra Oh?

Ylen Luottomies-sarjalle harvinainen kansainvälinen Emmy-ehdokkuus

1. "Ristiriitaisten ideoiden sekamelska"

Emmy-gaalan järjestäjät tekivät saman tempun kuin elokuva-alan kollegat keväällä. Television ja sarjojen suurtapahtuma järjestettiin ilman juontajaa maanantain vastaisena yönä Suomen aikaa.

• Lue myös: Parhaan draamasarjan Emmy-palkinto Game of Thronesille

Uudesta järjestelystä revittiin huumoria kutsumalla yllättäen gaalan juontajaksi Homer Simpson. Animaatiohahmo ilmestyikin frakissaan jättiscreenille juhlan aluksi.

– Tämä oli mahdoton unelmani. Jos se tapahtui minulle, niin sinä..., Homer ehti sanoa ennen kuin jäi animoidun flyygelin jyräämäksi.

Eturivissä istunut Black-ish-sarjan Anthony Anderson riensi takahuoneeseen hoitamaan tilannetta, mutta jäikin äitinsä kanssa kähveltämään Emmy-pystejä hyllyköstä.

Tervetuliaiset lausui lopulta Breaking Bad -sarjan Bryan Cranston, joka ylisti television mahdollisuuksia ja vaikuttavuutta.

– Televisio ei ole koskaan ollut näin pirun hyvää, hän päätti puheenvuoronsa.

Yhdysvaltalaismediat Indiewire ja Variety eivät vakuuttuneet näkemästään.

Siinä missä Oscar-gaala rullasi tyylikkäästi ilman juontajaa (Kevin Hart luopui tehtävästä, kun hän sai kritiikkiä homofobisista kommenteistaan), Fox-kanavan Emmy-tuotantoa kuvaillaan muun maussa ristiriitaisten ideoiden sekamelskaksi.

– Juontajan etsiminen show'n pelastamiseksi muuttui maaniseksi ja kiusallisen osuvaksi, Variety kirjoittaa.

Indiewire julistaa, että ilman juontajaa vedetty show jääköön yksittäiseksi kokeiluksi. Animaatiolla alkanut gaala oli kriitikon mukaan hämmentävä, ei mukaansatempaava:

– RIP Homer Simpson?

2. Sensuroitu sana ja tunteikkaita puheita, joissa Trumpia ei mainittu kertaakaan

Kiitospuheissa riitti tunteita ja kannanottoja.

Alex Borstein (paras naissivuosa komediasarjassa, The Marvelous Mrs Maisel) kertoi isoäidistään, joka oli tulla ammutuksi keskitysleirillä. Tarinan koukku on englantilainen ilmaisu step out of line, joka tarkoittaa paitsi astumista pois rivistä myös astumista rajan yli.

– Hän kysyi vartijalta: "Mitä tapahtuisi, jos poistuisin rivistä?" Vartija vastasi, ettei hänellä olisi sydäntä ampua isoäitiäni, mutta joku muu ampuisi kyllä.

– Isoäitini poistui rivistä, ja siksi minä ja lapseni olemme täällä. Naiset, astukaa rajan yli, Borstein kehotti.

Patricia Arquette (paras naissivuosa minisarjassa, The Act) otti puheeksi edesmenneen siskonsa Alexisin, joka oli ensimmäisiä transaktivisteja Hollywoodissa, ja joka kuoli HI-viruksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen 2016.

– Olen niin surullinen, kun menetin hänet. Transihmisiä sorretaan yhä, ja puhun puolestasi joka päivä, siskoni, kunnes maailma muuttuu ja sortaminen loppuu, Arquette sanoi.

Michelle Williams (paras naispääosa minisarjassa, Fosse/Verdon) piti pitkän puheen palkkatasa-arvon puolesta. Hollywoodissa nousi viime vuonna kohu samassa elokuvassa näytelleiden Mark Wahlbergin ja Michelle Williamsin palkkioista.

Wahlberg sai elokuvan lisäkuvauksista kaksi miljoonaa dollaria, kun Williamsin vastaava palkkio oli alle tuhat dollaria. Myöhemmin Wahlberg lahjoitti miljoonapalkkionsa tasa-arvon puolesta käytävään taisteluun.

– Pidän palkintoa osoituksena siitä, mikä on mahdollista, kun nainen tuntee olonsa riittävän turvalliseksi, että hän voi sanoa asiansa ääneen, ja kun häntä kunnioitetaan riittävästi niin, että häntä kuunnellaan, Williams sanoi.

Deadline-sivusto pani merkille, että vaikka puheissa kuultiin poliittisia ja sosiaalisia kannanottoja, presidentti Donald Trumpia ei mainittu nimeltä, vaikka usein aiheet liippasivat läheltä.

Succession-sarjan pomo Jesse Armstrong aloitti laskemalla brittitekijöiden huimaa palkintosaalista ja kehotti siihen vedoten Yhdysvaltoja harkitsemaan uudelleen maahanmuuttopolitiikkaansa. Kotikatsomoissa ihmeteltiin, kun seuraavat mietteet piipattiin lähetyksestä kuulumattomiin.

Vulture-sivuston mukaan sensurointi ei johtunut puheenaiheesta, vaan siitä, että Armstrong siteerasi presidentti Trumpia käyttämällä ilmaisua "shithole countries".

3. Britit putsasivat pöydän, ja lisää on luvassa

Gaalan suurin voittaja oli brittisarja Fleabag ja sen luoja Phoebe Waller-Bridge, joka nähdään myös sarjan pääroolissa. Fleabag voitti neljä pääkategorian palkintoa: paras komediasarja, paras komediasarjan naispääosa, paras komediasarjan käsikirjoitus ja paras komediasarjan ohjaus.

Muita palkittuja brittejä olivat muun muassa Ben Whishaw (paras sivuosa minisarjassa, A Very English Scandal) ja Jodie Comer (draamasarjan paras naispääosa, Killing Eve). Parhaana minisarjana palkittiin yhdysvaltalais-brittiläinen Chernobyl.

Tyhjin käsin jäivät muun muassa amerikkalaissarjat Veep ja This Is Us.

The Guardian kirjoittaa oikeutetusti, että 71. kertaa järjestetty Emmy-gaala oli brittien dominointia. Ja lisää on luvassa.

Sama lehti uutisoi perjantaina, että Netflix käyttää puoli miljardia dollaria eli yli 450 miljoonaa euroa brittisarjoihin tänä vuonna. Lähitulevaisuudessa Netflix tuottaa saarivaltiossa yli 50 sarjaa ja elokuvaa. Enemmän rahaa suoratoistopalvelu käyttää vain Yhdysvalloissa.

Jättibudjetilla Netflix pyrkii puolustamaan markkina-asemaansa. Suoratoistopalveluiden kilpailu on kiristynyt, kun Disney ja Apple rynnivät alalle. Tähän mennessä suoratoistomarkkinoita ovat hallinneet Netflix ja Amazon.

Fleabagin suhteen Netflix jäi nuolemaan näppejään, kun Amazon vei tarjouskilpailun voiton.

1990-luvun alun laman aikoihin Suomi ei ollut helppo paikka 13-vuotiaalle somalitytölle. Äitinsä ja sisarustensa kanssa levottomuuksia paennut Nura Farah sai kokea oman osansa syrjintää ja koulukiusaamista.

Lohtua toivat kirjat ja kirjasto. Erityisesti Tintti-sarjakuvat olivat aluksi tärkeä tapa oppia suomen kieltä.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin Farah on suomeksi kirjoittava kirjailija, jonka toinen teos Aurinkotyttö ilmestyi kesän alussa.

Esikoiskirjan tavoin sekin kertoo Somalian aavikolla asuvista paimentolaisista menneinä vuosikymmeninä.

Farah itse oli kaupunkilaistyttö, mutta hänen isovanhempansa ja äitinsäkin ovat eläneet paimentolaiselämää. Aihe valikoitui, koska hän halusi sukeltaa myös omaan historiaansa.

– Se on maailma, joka tulee esiin suvun tarinoissa ja on osa mun historiaa. Ja onhan se suomalaislukijoillekin hieman erilaista.

Seuraavaksi Farah haluaisi kuitenkin tarttua nykyaikaan. Hän arvelee kirjoittavansa seuraavaksi Suomesta ja maahanmuuttajien kokemuksista.

– Naisten asema, maahanmuuttajien kokemukset – ehkä nämä ovat asioita, joista kirjoitan seuraavaksi.

Nukke kulkenut mukana

Farah esitteli Puoli seitsemän -ohjelmassa myös itselleen merkityksellisen esineen, jonka hän sai vastaanottokeskuksessa saapuessaan Suomeen.

Teinityttö valitsi lahjoitusvaatteiden ja -lelujen keskeltä nuken, joka on kulkenut mukana aina näihin päiviin saakka.

– En mä tiedä, miksi 13-vuotias halusi valita nuken, mutta mä sain uudelleen lapsuuden takaisin. Nukke myös symboloi uuden elämän alkua.

Myös nuken siniset silmät olivat nuorelle tytölle tärkeä asia. Juuri muuta Farah ei nimittäin Suomeen tullessa maasta tiennytkään.

– Tiesin vain, että Suomi on pohjoisessa, täällä on lunta ja ihmisillä on siniset silmät, Farah hymyilee.

Katso koko Puoli seitsemän -lähetys:

Helvetin paikallisradio Sodoma on palannut tauon jälkeen taajuuksille. Näyttelijä Antti Holman luoman Radio Sodoma -podcastin toinen kausi ilmestyi tänään kokonaisuudessaan Yle Areenaan.

Sarjan ensimmäinen kausi julkaistiin kaksi vuotta sitten ja siitä muodostui nopeasti ilmiö. Juontaja Kalevi Tuonisen pimeyteen tuijottelua on tähän mennessä kuunneltu yli puolitoista miljoonaa kertaa.

Uusi kausi on otettu innolla vastaan.

Radio Sodoman toinen kausi jatkaa siitä, mihin kaksi vuotta sitten jäätiin. Mukana ovat muun muassa Kullipoliisit, kulttuuritoimittaja Aira-Mari Raitahauta-Haaparauta ja tietenkin itse Saatana.

Meininki on totutun makaaberia, ehkä hieman yhteiskunnallisempaa kuin edellisellä kierroksella.

Yle Puheen Aamun haastattelussa Holma sanoo kiinnittäneensä kirjoittaessaan huomiota etenkin vallan tavoitteluun. Radio Sodomassa poliitikot ja piispat eivät saa armoa.

– Jos lähtee politiikkaan ja varsinkin poseeraa hyvänä ihmisenä, niin silloin ottaa hissin suoraan Sodomaan, Holma naurahtaa.

Äänessä Ari Arasvuo ja Pekka Sauron

Holma on asunut viimeisen vuoden New Yorkissa. Välimatka Suomeen on mahdollistanut uudenlaisten havaintojen tekemisen suomalaisesta yhteiskunnasta, joka toimii inspiraationa Radio Sodomalle.

Välimatka luo myös haasteita. Kaikki kotimaan myrskyt eivät aiheuta laineita valtameren toisella puolella. Radio Sodomaa kirjoittaessaan Holma turvautui Googleen, kun mieleen piti palautella viimeisimmät poliittiset kohut.

– Huomasin ekaa kertaa, että nyt pitää vähän kaivaa asioita. Piti mennä juorulehtien sivuille katsomaan, että ketäs täällä on, Holma kertoo.

Työ tuotti tulosta ja näistä havainnoista Radio Sodoma sai useita uusia hahmoja.

Yksi näistä on radiossa monologeja horiseva Ari Arasvuo. Tosielämän henkilöistä inspiraationsa saaneita hahmoja on Radio Sodomassa kuultu aiemminkin. Ensimmäisellä kaudella ääneen pääsivät esimerkiksi pariterapeutti Kyösti Maaretkallio ja yöradion juontaja Pekka Sauron.

Osalla Holman luomista hahmoista yhtymäkohdat reaalimaailmaan ovat hatarampia, kuten vaikkapa matkailuohjelman isäntä Pertti Homolla.

– Kun mä kirjoitin sen roolinimen, niin ajattelin, että nyt mä olen tullut urani päätyyn, Holma sanoo.

"Jollain pitää vuokra maksaa"

Radio Sodoma ei ole Holman ainoa lahja podcastien ystäville. Näyttelijän Auta Antti! -sarja on niin ikään saavuttanut suurta suosiota. Siinä siivouskomerossa istuskeleva Holma vastailee kuuntelijoiden kysymyksiin maan ja taivaan väliltä.

Holma tekee podcasteja, koska “jollain pitää vuokra maksaa”. Hänellä ei ole työviisumia Yhdysvaltoihin, joten työnteko uudella mantereella ei toistaiseksi ole mahdollista.

Tämä järjestely sopii ainakin podcastien ystäville.

Radio Sodoman toisen kauden viisitoista jaksoa ja muutama extra-rykäisy ovat aluksi kuunneltavissa ainoastaan Yle Areenasta. Lokakuun 10. päivän jälkeen Helvetin tapahtumia voi kuunnella myös muilla alustoilla.

– Paha leviää pikkuhiljaa maailmaan, Holma toteaa.

Ylen uutistoimitukset saavat uusia päälliköitä ensi viikosta alkaen. Samalla toimitusrakenne muuttuu.

Uuden Tiede, terveys ja elämäntapa -toimituksen päällikkönä aloittaa Raisa Lehtivuori. Pitkään Ylessä työskennellyt Lehtivuori siirtyy tehtävään Talous ja arki -toimituksen tuottajan paikalta. Tiede, terveys ja elämäntapa -toimituksen tuottajaksi tulee Ville Laakso.

– Luvassa on entistä vaikuttavampaa ja systemaattisempaa uutistuotantoa näistä teemoista. Ylen omien yleisötutkimustenkin perusteella tiedämme, että esimerkiksi terveys on aihepiiri, josta ihmiset kaipaavat nykyistä enemmän sisältöä. Tiede ja elämäntapa ovat mielestäni täydellisesti synkassa tässä kokonaisuudessa, Raisa Lehtivuori sanoo.

Uuden Kulttuuri-toimituksen päälliköksi on nimitetty Satu Nurmio. Nurmio on työskennellyt Ylessä pitkään muun muassa toimittajan ja esimiehen tehtävissä. Kulttuuritoimituksen tuottajana puolestaan aloittaa Heli Suominen. Uutisten kulttuuritoimitus tiivistää yhteistyötään myös Ylen muiden kulttuurisisältöjä tekevien toimitusten kanssa.

– Toivomme, että saamme yhteistyöllä aikaan parempaa ja näkyvämpää journalismia, Satu Nurmio sanoo.

Nurmion tavoitteena on, että kulttuuritoimitus pystyy jatkossa reagoimaan entistä paremmin ajankohtaisiin ilmiöihin.

– Toivon, että pystyisimme tarttumaan paremmin siihen, miten yhteiskunnalliset muutokset ja ilmiöt näkyvät taiteessa ja kulttuurissa, Nurmio sanoo.

Uutistoimituksen uudistuessa Kulttuuri ja elämäntapa -toimitus lakkaa. Toimituksen vt. päällikkönä toiminut Tuomas Ferm siirtyy Pasilan uutis- ja ajankohtaistoimituksen projektipäälliköksi.

Myös uutis- ja ajankohtaistoimituksen Plus-deski saa uuden esimies-tuottajan. Tehtävässä aloittaa lokakuun lopussa Elina Paasonen, joka siirtyy Yleen Aamulehdestä. Paasonen on muuan muassa johtanut Aamulehdessä verkon Tähtijuttu-konseptista vastaavaa tiimiä. Viime syksystä tämän vuoden kesään asti hän toimi journalistiikan vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa.

Plus-deski on erikoistunut syventävään ja näyttävään verkkojournalismiin.

Firman bileissä Tatu kursailee, ja naureskelee kiusaantuneesti rutistaessaan työkaveriaan Katjaa.

– Eihän sitä näinä päivinä tiedä uskaltaako enää halatakaan.

Tottumiskysymys-draamakomedian kohtauksessa naisporukka pyörittelee pienissä sievissä päätään tapaukselle. Loppuillasta pomoa lohdutellaan, koska edellisissä kekkereissä käsi on käynyt ja asia on tullut nyt ikävästi ilmi. Miehen paha mieli on kuitenkin tärkeämpi juttu, kuin naiskollegan hameen alle eksynyt ei-toivottu kouraisu.

Miten siitä häirinnästä jaksetaankin jauhaa? Ei tästä rehvakkaasta joukosta kenellekään mitään sellaista ikinä ole sattunut.

Paitsi ne tavalliset tietysti, mutta kuka sellaisia nyt laskee; lapsuusaikojen namusetiä, itsensäpaljastajia pöpeliköissä, ei-toivottuja pyllynpuristeluja.

Ne ovat perusjuttuja naisen elämässä, sellaisia, joihin ei juuri edes kiinnitä tavallisuutensa takia huomiota. Niitä sattuu kaikille; häiriköintiä bussissa, törkeää vartalon kommentointia ventovierailta, asiantuntijuuden ohittamista miesvaltaisessa porukassa. Sellaista, ja joskus jotain vakavampaakin, tottuu jokainen nainen sietämään viimeistään siinä vaiheessa, kun teini-ikä koittaa.

Kolmisen vuotta sitten tuottaja Elli Toivoniemi ja käsikirjoittaja Kirsikka Saari huomasivat yhä useammin puhuvansa näistä yksittäistapauksista ja tottumiskysymyksistä. Ei tehnyt mieli enää sietää tai vähätellä.

– Me puhuimme enemmän ja enemmän tällaisista tapauksista, enemmän ja enemmän sukupuolittuneesta vallankäytöstä. Olennainen havainto oli se, että me emme elä niin tasa-arvoisessa kulttuurissa kuin olemme kuvitelleet, Toivoniemi muistelee.

Tuotantoyhtiö Tuffi Filmsissä työskentelevät naiset totesivat nopeasti, että monet muutkin olivat alkaneet puhua ääneen vastaavista asioista – #metoo kyti pinnan alla monessa paikassa samaan aikaan. Toivoniemi huomauttaa, että kaikki eivät siitä keskustelusta pitäneet silloin, eivätkä kaikki siitä pidä vieläkään.

Silti se on pakko käydä.

– On kauhean epämiellyttävää todeta, miten kertakaikkisen banaaleja asioita me yhteisesti hyväksymme ihan meidän perusarjessamme. Nämä eivät ole asioita, joita olisi tapahtunut vain joillekin harvoille. Väitän, että näitä tilanteita tunnistaa jokainen yli 12-vuotias omasta elämästään. Moni tietenkin toivoo, että keskustelu näistä asioista loppuisi, koska ikävistä asioista on ikävä jauhaa. Sitä paitsi on monia, joille se tarkoittaa luopumista omasta vallasta.

Toivoniemi kuvailee olleensa surullinen ymmärtäessään, että itsekin on osa vääristyneitä valtarakenteita. Se oli kuitenkin samalla toivoa herättävä oivallus. Jos on osa ongelmaa, voi olla osa myös ratkaisua.

Siitä oivalluksesta sai alkunsa jopa maailman mittakaavassa täysin poikkeuksellinen elokuvahanke.

Viisitoista naista, yksitoista elokuvaa

Tuffi Films kutsui koolle joukon elokuvaohjaajia, joiden kanssa oli muutenkin ajateltu yhteistyötä. Pian kasassa oli seitsemän hengen luonteva ensemble, joka jakoi keskenään kokemuksensa sukupuolittuneesta vallankäytöstä ja häirinnästä.

Ohjaaja Miia Tervo esimerkiksi oli ollut voipua ahdistavan aiheensa alle: hän teki dokumenttielokuvaa, jota varten oli käynyt läpi uhreille yleensä nöyryyttäviä ja traumaattisia raiskausoikeudenkäyntejä. Aiheen käsittelystä tuli siedettävää, kun sen sai tehdä osana kollektivia. Alli Haapasalo puolestaan muisteli lomareissuaan, jolla tuntemattoman miehen kouraisu sai hänet tuntemaan itsensä voimattomaksi uhriksi – ja hänen suuttumuksensa puolestaan puolison neuvottomaksi.

Naiset jalostivat kokemuksensa tarinoiksi, ja tarinat lyhytelokuviksi yhteisen otsikon alle.

Ammattiohjaajien ja -käsikirjoittajien porukkaa täydennettiin joukolla yhteiskunnallisia keskustelijoita feministi Saara Särmästä tanssija Sonya Lindforsiin ja aktivisti Maryan Abdulkarimista taiteilija Raisa Omaheimoon.

Lopulta kokonaisuutta oli tekemässä viisitoista elokuvantekijää, taiteilijaa, tutkijaa ja vaikuttajaa, Toivoniemi laskee. Yksittäistapaus-lyhytelokuvia syntyi yhteistyöstä yksitoista.

– Me halusimme tuoda esiin monta näkökulmaa, emme vain yhden ihmisen kokemusta todellisuudesta.

Mitä sitten tapahtuu, kun jotain on tapahtunut?

Lyhytelokuvien sarja on vain yksi elementti laajemmassa kokonaisuudessa. Kirsikka Saari valitsi lyhytelokuvista kuusi, joista hän muokkasi yhdessä kunkin ohjaajan kanssa pitkän elokuvan Tottumiskysymys.

Prosessi oli Saaren mukaan huikea. Kaikilla mukana olleilla oli voimakas tarve kertoa se, mitä yhdessä kerrottiin; se, minkä kaikki tietävät, mutta mistä on ollut tähän asti vaikea puhua. Vastaavalla tekotavalla ei ole tiettävästi toteutettu elokuvaa missään. Kyseessä ei ole oikeastaan edes episodielokuva, vaan seitsemän ohjaajan yhteinen, tasa-arvoisesti ohjaama ja kirjoittama kokonaisteos.

– Kaikki yksittäisten elokuvien ohjaajat antoivat kaiken kuvaamansa yhteiseen käyttöön saatteella, että kohdelkaa hellästi. Ei tällaista koskaan tapahdu, sillä ohjaajat ovat aina hyvin tarkkoja materiaalistaan. Yksittäisistä ratkaisuista keskusteltiin jokaisen kanssa välillä ihan kuva kuvalta, mutta lopputuloksen allekirjoittavat kaikki yksimielisesti.

Yksi syy Tottumiskysymyksen tekemiseen oli halu vaikuttaa. Lyhytelokuva harvoin edes Oscar-ehdokkaana saa samanlaista näkyvyyttä kuin pitkä elokuva. Saari huomauttaa, että vielä tärkeämpi syy oli sisällöllinen.

– Siitä asti, kun aloimme ideoida tätä, oli ajatuksena tehdä myös pitkä elokuva. Siinä ihmisten kokemukset muodostavat puroja, jotka solmiutuvat yhteen. Yksittäiset tarinat saavat toisistaan kaikupohjaa, rinnastuessaan tarinat saavat uusia merkityksiä.

Tottumiskysymyksen tarinat muodostavat temaattisen kokonaisuuden.

– Ne kaikki kertovat siitä, miten ihmiset käsittelevät vaikeita tilanteita, seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Mitä sitten tapahtuu, kun jotain on tapahtunut ja sitä pitäisi ruveta selvittämään? Osataanko me?

Play rape muutti maailmaa – muttei tarpeeksi

Kolme ja puoli vuotta sitten näyttelijä Anna Paavilaisen monologi Play rape järisytti teatterimaailmaa. Paavilaisen koominen, mutta samalla kammottava esitys pohjautui hänen omiin kokemuksiinsa. Nuori näyttelijä oli siihen mennessä urallaan raiskattu näyttämöllä ainakin sata kertaa.

Julkista polemiikkia nostattanut monologi oli kovaääninen alkusoitto suomalaiselle #metoo -keskustelulle – ainakin kulttuurialoilla, ainakin teatterissa ja elokuvassa. Paavilaiselle kohu tuli yllätyksenä.

– Näistä asioista oli mesonnut baaripöydissä, eikä kukaan ollut ymmärtänyt, mutta sitten kun siitä teki esityksen, kaikki ymmärsivät. Se oli hämmentävää. Keskustelu oli kytenyt pinnan alla, ja aika oli oikea. Itselle ja yleisölle koko asia olisi ollut vielä paria vuotta aiemmin vain kiusallinen. Play rape kompaktissa tunnin viihdepaketissa sanoitti jotain tärkeitä asioita. Ehkä siksi yleisö teki siitä ison ilmiön.

Tottumiskysymys-elokuvaan päätyneessä lyhytelokuvassaan Play Rape Paavilainen tarttui teemaan uudelleen. Vaikka nimi on sama kuin hänen alkuperäisessä esityksessään, on teeman käsittely toisenlaista #metoon jälkeisessä ajassa.

– Kun olin esittänyt Play rapea paljon, aloin miettiä, miksi en aikanaan osannut kertoa niissä tilanteissa, miltä tuntuu? Miksi piti tehdä kokonainen helvetin monologi?

Tarinassa nuori näyttelijä Emppu tekee elämänsä roolia Kansallisteatterissa. Rooli sisältää seksuaalista väkivaltaa, mutta onneksi nykyään voi sanoa, jos tekemisessä jokin tuntuu pahalta. Eri asia on sitten se, vaikuttaako sanominen vieläkään mihinkään.

– Aloin miettiä, miten ryhmädynamiikka toimii, etenkin, jos haluaa jonkun yhteisön rakkautta tosi paljon. En olisi ikinä itse kävellyt niistä jutuista pois, ja pääosin ammatissa on ollut sikaihanaa. Tämä elokuva on tavallaan jatkokysymys alkuperäisen näytelmän esittämille kysymyksille siitä, miten ja miksi seksuaalista väkivaltaa kuvataan.

Näyttelijä-Empun tarina osoittaa, miten vaikea etenkään kivoille ihmisille on saada kerrottua, että nyt ei ole hyvä meininki. On hyvin vaikeaa pitää rajoistaan ponnekkaasti kiinni tilanteessa, jossa toiset eivät niitä ymmärrä tai kunnioita.

– Jos rohkaistaan sanomaan, kun tuntuu pahalta, ja sitten sanotaan että tuntuu, eikä mitään tapahdu, jää sanojalle painostava tunne. Silloin kantaa yksin hirveää häpeää, ja juna vain menee eteenpäin.

#metoota tarvitaan vielä

Anna Paavilaisen mielestä maailma näyttää jo hyvin toisenlaiselta kuin Play rapen ensi-illan aikaan vuonna 2016.

Kansainvälinen #metoo on muuttanut paljon, monista huonoista käytännöistä on päästy. Etenkin kulttuurialalla keskustelu työtavoista on mennyt harppauksia eteenpäin, ja käytäntö seuraa perässä.

– Työkulttuuri ei liity enää niin paljon miehiin tai naisiin tai ylipäätään sukupuoleen. Enemmän kiinnitetään huomiota siihen, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Alemmassa asemassa olevat uskaltavat helpommin ottaa epäkohtia esiin, eikä siitä seuraakaan potkuja.

Suuri muutos on tapahtunut nopeasti myös siinä, kenen tarinoita kerrotaan, ja mitkä niistä saavat huomiota. Nyt naisten kertomat tarinat naisten kokemuksista myönnetään kiinnostaviksi.

– Rasittaa olla koko ajan silleen, että miehet ja naiset, miehet ja naiset, mutta kuitenkin valkoiset miehet ovat yliedustettuina siinä kenen tarinoita kuunnellaan ja otetaan tosissaan. #metoo on heilauttanut sitä asetelmaa. Naisten havainnoilla ja kokemuksilla on merkitystä.

Vaikka Tottumiskysymyksen tekijät tervehtivät riemulla pari vuotta sitten noussutta #metoo-myrskyä, se myös huolestutti.

Mittava elokuvaprojekti oli jo pitkällä, ja yht’äkkiä oli vaara, että pajatso tyhjenee ennen ensi-iltaa. Rahoittajatkin kehottivat kiirehtimään juttua valmiiksi niin kauan kuin rauta on kuuma.

Huoli oli ennenaikainen, toteaa tuottaja-ohjaaja Elli Toivoniemi.

– Oli oikeastaan kauhean optimistista silloin pari vuotta sitten kuvitella, että nyt tämä kaikki tapahtuu, ja me ollaan myöhässä aiheemme kanssa. Ei olla. Kyse on niin isosta yhteiskunnallisesta murroksesta.

Myös Kirsikka Saaren mielestä oikea aika Tottumiskysymykselle, Yksittäistapaukselle ja niihin liittyvälle kampanjalle on juuri nyt.

– Olisikin niin, että kun nämä asiat on kerran otettu esille, niin ne on sitten ratkaistu. Niinhän se ei ole. Asiat voi muuttaa vasta, kun ne ovat näkyviä.

Kaikki Yksittäistapaus-elokuvat esitetään Helsingissä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalin ensimmäisessä lyhytelokuvagaalassa keskiviikkona 25.9.2019. Lisäksi festivaali järjestää elokuviin liittyvän avoimen keskustelutilaisuuden perjantaina 27.9.2019. Yksittäistapaus-elokuvat tulevat Yle Areenaan nähtäville ensi vuoden puolella.

Tottumiskysymys-elokuvan teatteriensi-ilta on perjantaina 27.9.2019.

Joaquin Phoenixin tähdittämä Joker-elokuva on joutunut arvostelun kohteeksi Yhdysvalloissa. Asialla on joukko coloradolaisen Auroran kaupungin joukkoampumisessa vuonna 2012 surmansa saaneiden ystäviä ja omaisia. Seitsemän vuotta sitten sattuneessa tragediassa kuoli kaksitoista ihmistä ja useita kymmeniä loukkaantui, kun mies heitti väkijoukkoon kyynelkaasua ja avasi tulen kesken Batman-elokuvan yönäytöstä. Se oli Yön ritarin paluu -elokuvan ensi-ilta.

Todd Phillipsin ohjaama uusi Joker-elokuva antaa Auroran ampumisen uhreja edustavien ihmisten mielestä liian myötätuntoisen kuvan elokuvan päähenkilön kasvusta hylkiöstä tappajaksi.

Uhrien omaiset ja ystävät vetosivat avoimella kirjeellä Joker-elokuvan tuottaneeseen Warner Bros -studioon, että se liittyisi niiden yritysjohtajien kasvavaan joukkoon, jotka ymmärtävät, että heillä on sosiaalinen vastuu yhteisöjen turvallisuuden takaamiseksi. Omaiset toivovat, että Warner Bros tukisi aselakien tiukentamista Yhdysvalloissa.

Hollywoodin perinteikkäässä elokuvastudiossa ei odoteltu kauaa. Warner Bros vastasi tänään auroralaisten avoimeen kirjeeseen. Elokuvayhtiön mukaan sen enempää itse elokuva kuin sen kuvitteellinen päähenkilö eivät ole minkäänlaisen tosielämän väkivallan kannattamista. Elokuvan, elokuvantekijöiden tai elokuvastudion tarkoituksena ei ole pitää Jokeri-hahmoa sankarina, Warner Bros toteaa vastauksessaan.

Phoenixin roolisuoritusta Jokerina on hehkutettu mediassa, ohjaaja Phillips pokkasi elokuvastaan pääpalkinnon, Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla.

Joker on Phillipsin näkemys hahmon syntytarinasta.

ALA-arkkitehtien toimistossa Helsingin Kampissa riittää vipinää. Toimiston suunnittelema Helsinki-Vantaan lentoaseman mittava laajennus on parhaillaan käynnissä. Lisäksi Ranskan Lyonissa alkavat todennäköisesti vielä tämän vuoden puolella Lumière-yliopiston uuden oppimiskeskuksen rakennustyöt. Kohteen ALA sai kutsukilpailun ansiosta.

Nyt toimistossa jännitetään, kuka voittaa Berliinin Komische Oper -oopperatalon laajennus- ja muutossuunnittelukilpailun. Budjetti on noin 200 miljoonaa euroa, ja kaksivaiheinen kisa ratkeaa kesällä 2020. ALA on mukana.

– Siinä pitää todella haastaa itsensä ja nostaa oma tekeminen niin kovalle tasolle kuin vain ikinä pystyy, arkkitehti Antti Nousjoki ALA-arkkitehdeistä sanoo.

Vastassa ovat hänen mukaansa erittäin kovat kansainväliset kilpakumppanit.

Suomessa tapahtuu liian vähän

ALA-arkkitehtien tarina alkoi arkkitehtuurikilpailusta. Toimiston perustajat osallistuivat kisaan, jossa etsittiin suunnittelijaa Norjan Kristiansandiin nousevalle teatteri- ja konserttitalolle.

Suomalaisnelikko voitti sen, ja ALA syntyi. Kohde valmistui vuonna 2012.

– Se oli valtava työ. Siitä syntyi miljoonia euroja vientituloja, eli kruunut siirtyivät myös Helsinkiin, Nousjoki toteaa.

Hän kertoo, että rakennuksen suunnittelu ja toteutus kestivät lopulta yli kuusi vuotta. Sinä aikana nelikko etsi uusia toimeksiantoja sekä Suomesta että ulkomailta.

– Lähdimme Norjaan nimenomaan siksi, että halusimme osallistua tietynlaisiin julkisen rakennuksen kilpailuihin. Sellaisia on Suomessa parhaimmillaan nollasta yhteen vuodessa, Nousjoki sanoo.

Kilden-nimisestä teatteri- ja konserttitalosta tuli ALA-arkkitehtien ensimmäinen kansainvälinen käyntikortti. Ja keskustakirjasto Oodista seuraava.

ALA etsii kaiken aikaa uusia projekteja maailmalta.

Kiikarissa Kiina ja Persianlahti

Arkkitehtuurin vienti on Suomessa vielä melko harvoissa käsissä. Arkkitehtitoimistojen liiton arvion mukaan Suomessa on 10–15 toimistoa, jotka tekevät töitä ulkomaille. Liitolla on noin 250 jäsentä, eli noin neljä viideosaa kaikista Suomen arkkitehtitoimistoista.

Ulkomaille töitä tekevät ALA:n ohella esimerkiksi PES-arkkitehdit, SIGGE-arkkitehdit, JKMM sekä Lahdelma & Mahlamäki. Myös OOPEAA etsii ulkomailta jalansijaa. Hankkeita on käynnissä Japanissa, Espanjassa ja Pohjoismaissa.

PES on tehnyt läpimurron Kiinaan, ja se on suunnitellut sinne useita kohteita, kuten Fuzhoun kaupungin omintakeisen kulttuurikeskuksen.

SIGGE tekee itseään tunnetuksi Persianlahdella. Toimiston lippulaiva on 7 tähden hotellin merelle työntyvä saarimainen laajennus, jonka osat uitettiin Dubaihin Suomesta. Uusia projekteja on suunnitteilla.

Maailmannäyttelyjen maapaviljongit ovat puolestaan tehneet JKMM-toimistoa tunnetuksi, ja seuraava paviljonki nousee Dubaihin vuonna 2020.

Lahdelma & Mahlamäki on onnistunut museomarkkinoilla. Sen Varsovaan suunnittelema puolanjuutalaisten historian museo saa jatkoa Liettuassa, jonne avautuu The Lost Shtetl-nimeä kantava juutalaismuseo.

Ulkomaat kiinnostavat toimistoja, koska rakennushankkeiden kirjo on paljon laajempi kuin Suomessa. Suomalaiset ovat päässeet suunnittelemaan monipuolisia kohteita. Lisäksi ulkomailta voi etsiä kasvua, sillä Suomi on pieni maa. Ja 1990-luvun laman aikana töitä oli pakko yrittaa löytää maailmalta, koska rakentaminen pysähtyi Suomessa.

Pari miljardia silmäparia näki hotellin

Helsingin Kruununhaassa sijaitsee Studio Puisto -niminen arkkitehtitoimisto, joka on erikoistunut matkailuprojekteihin.

Sen perustajiin kuuluva arkkitehti Heikki Riitahuhta on mukana myös Uusi Kaupunki -kollektiivissa. Se yrittää avata ovia Norjaan. Mukana on useita nuoren polven arkkitehtitoimistoja

– Yksi ratkaisu kansainvälistymiseen on se, että lyö hynttyyt yhteen, Riitahuhta sanoo.

Studio Puisto on suunnitellut muun muassa kaksi huoneistohotellia, toisen Osloon ja toisen Tukholmaan, mutta eniten se on saanut kansainvälistä näkyvyyttä Rovaniemeltä. Sinne toimisto suunnitteli Arctic Tree House -nimisen hotellin. Se avattiin marraskuussa 2016.

Arkkitehteja kiinnosti, millainen vaikutus projektien näkyvyydellä on. Studio Puisto teki Rovaniemen hotellistaan mediaseurannan.

– Hotellilla oli ollut 2,2 miljardia silmäparia, ja sellaisen näkyvyyden mainosarvo on parikymmentä miljoonaa euroa, Riitahuhta toteaa.

Kansainvälistyminen on ollut toimiston agendalla alusta asti, ja Arctic Tree House on poikinut kyselyjä ulkomailta. Montanaan Yhdysvaltoihin nousee sen ansiosta yksityinen matkailukohde, jonka Studio Puisto on suunnitellut.

Ulkomaisten töiden osuus on noin 15–20 prosenttia toimiston liikevaihdosta, mutta Riitahuhta toivoo, että tulevaisuudessa se olisi 50 prosenttia.

Riitahuhta on ollut mukana erilaisilla vientimatkoilla, mutta hän toivoo, että niiden sisältö ja tavoitteet olisi kuratoitu nykyistä paremmin.

– Siinä pitäisi olla aika raaka, että ketkä pääsevät mukaan, Riitahuhta sanoo.

Tilanne seisoo

Arkkitehtuurin viennistä ei Suomessa ole tilastoja, ja edellisen kerran asiaa selvitettiin kymmenen vuotta sitten. Silloin todettiin, että arkkitehtuurin viennin määrä on Suomessa vaatimatonta, eikä tilanne ole juuri muuttunut.

Arkkitehtitoimistojen liiton toiminnanjohtajan Kalle Euron mukaan se on ollut melko staattinen jo pitkään.

Kuten elokuva-alalla, Suomi on jäänyt myös arkkitehtuurin viennissä muista Pohjoismaista jälkeen.

Tilanne johtuu Euron mukaan arkkitehtien määrästä. Työssäkäyviä arkkitehteja on Suomessa hieman yli 3 000, Norjassa 6 000, Tanskassa 7 500 ja Ruotsissa 10 000.

Koulutusta ja ulkomaisia työntekijöitä pitäisi Euron mukaan saada rutkasti lisää, jotta Suomen asema paranisi muihin Pohjoismaihin nähden.

Enin osa ulkomaiden töistä tulee Suomeen arkkitehtuurikilpailujen kautta, mutta Euro toivoo, että jatkossa niitä tulisi yhä enemmän normaalin liiketoiminnan seurauksena. Erityisesti Tanska on onnistunut siinä.

Liitto on osallistunut viennin edistämiseen esimerkiksi esittelemällä suomalaisia arkkitehtitoimistoja ulkomailla. Parhaillaan se valitsee toimistoja Japanin vaihto-ohjelmaan, ja vastaavasti japanilaisia toimistoja pääsee Suomeen markkinoimaan itseään.

Liitto toivoo, että vaihto-ohjelma loisi uutta liiketoimintaa suomalaisille. Silti viennin edistäminen jää yhä pääosin yksittäisten arkkitehtitoimistojen kontolle.

Arkkitehtitoimistojen liitto tekee uuden selvityksen arkkitehtuurin viennistä ehkä ensi vuonna.

– Antaa mennä vaan. Niin kuin elämäkin on mennyt.

Ystävällinen ääni vakuuttaa puhelimessa, ettei hän hermoile elämäkertansa julkistusta edeltävänä päivänä.

Markus Selin – perustuu tositapahtumiin on täynnä polveilevia tarinoita elämästä monialayrittäjänä ja menestyselokuvien tuottajana. Kirja vilisee anekdootteja Suomen elokuva-alalta.

– En osaa jännittää. Sitä on tehty niin kauan, ja sen kanssa on menty niin kuin on sovittu, johtamansa Solar Filmsin päämajalle Helsingin Lauttasaareen ajava Markus Selin toteaa.

Elämäkerran kirjoittaja, Helsingin Sanomien elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen on tehnyt perinpohjaista työtä tarinoiden äärellä. Äänessä ovat Selinin lisäksi työkaverit, ystävät, tuttavat ja lähipiiri, muun muassa Renny Harlin, Aleksi Mäkelä ja Jasper Pääkkönen.

Selinin tarinassa on liuta ylä- ja alamäkiä. Päähenkilö ei murehdi vanhoja, vaan suuntaa katseensa mieluummin tulevaan – riskejä kaihtamatta. Usein tuottaja luottaa yksinkertaisesti pelisilmäänsä ja intuitioonsa.

– Monia mahdollisuuksia on tullut eteen, ja olen lähtenyt mukaan, jos olen kokenut ne mielenkiintoisiksi, hän selittää.

Lonkeron voimalla, kunhan työt sujuvat

Selin pahoittelee lyhyttä keskeytystä haastattelussa. Hän parkkeeraa matkan varrella ostamaan kaksi askia vihreää tupakkaa. Mukaan olisi voinut tarttua myös lonkeroa.

Kosteat illanvietot ovat merkittävä osa Selinin elämäntapaa. Esimerkiksi Jasper Pääkkösen kanssa Selin on joskus sopinut työsopimuksen ehdoista taksissa matkalla yökerhosta jatkoille. Kättä päälle.

– Moni asia on saanut alkunsa illanvietoissa, 59-vuotias Selin sanoo.

Selinin periaatteisiin kuuluukin, että työnteko sujuu paremmin, kun kemiat kohtaavat myös yksityiselämässä. Tuottaja Petteri Ahomaa toteaa kirjassa, ettei lähtö nuorena poikana Solariin töihin ollut ehkä se terveellisin vaihtoehto.

– Olihan siinä kaikki ovet auki, oli festivaalia ja vip-juhlia. Siihen porukkaan pitää kuulua, koska se eräällä tavalla kuuluu siihen luovaan prosessiin.

Selin tähdentää, että porukkaan voi kuulua, vaikkei olisi alkoholin perään.

– Se on jokaisen oma päätös, lähteäkö dokaamaan vai ei. Mukana on paljon porukkaa, jotka eivät juo.

Selin kokee vetävänsä tarvittaessa oikeista nyöreistä myös silloin, kun kysymys on alkoholista. Kymmenkunta ystävää ja työntekijää on päätynyt myllyhoitoon eli Minnesota-mallin katkaisuhoitoon Selinin saattelemina.

– Kun tehdään yhdessä, se ei ole pelkkää työntekoa. Myös yksityiselämien on hyvä osua kohdilleen. Siihen kuuluu myös välittäminen, Selin toteaa.

Selin kokee, että hänellä on pysynyt homma hanskassa.

– Olenhan mä käyttänyt paljon elämässäni alkoholia, vähemmänkin olisi varmaan voinut, mutta elossa tässä keikutaan ilman suurempia vaivoja. En ole ollut kohtuukäyttäjä, mutta töitä se ei ole häirinnyt. Siinä menee raja, Selin avaa periaatteitaan.

Keppostelija henkeen ja vereen

Usein kosteat illat ovat kepposten värittämiä. Selin rakastaa piloja nuoruutensa suuren sankarin, Blues Brothers -rämäpään John Belushin hengessä.

Joskus on meinannut mennä liian pitkälle. Kun Selin nelikymppisenä muka lainasi luksuslaivan kirjastosta pornoelokuvia arvovaltaisten naisvieraiden nimillä ja repi matkustajien kirjoista viimeisiä sivuja irti, hänet uhattiin jättää seuraavaan satamaan. Tempauksia todisti muun muassa Francis Ford Coppola.

Nuorempana Selin näki mahdollisuuden Geena Davisin ja Renny Harlinin hääjuhlissa. Selin asensi häävuoteen läheisyyteen kuutisenkymmentä herätyskelloa piippaamaan kolmen minuutin välein. Davisia jäynä oli naurattanut, Harlinin huumori oli ollut koetuksella.

Yhtä kaikki, seuraavana päivänä Harlin kosti Selinille tönäisemällä tämän ykköset päällä uima-altaaseen. Syntyi kaaos, jossa moni vieras, myös pappi, löysi itsensä altaasta.

Amerikkalaiset silmäätekevät katselivat touhua epäuskoisina. Sylvester Stallone pakeni tarinan mukaan paikalta.

Jasper Pääkkönen todisti Selinin keppostelua heti ensitapaamisella kesällä 2001. Seurueen pitkä päivä kääntyi yöksi ja känneiksi. Lopulta pystyssä olivat enää Pääkkönen ja Selin, joka alkoi tussata sammuneiden naamoja täyteen alapäähuumoria.

Pääkkönen kuvaa tapaa Selinin koodiksi.

– Vaikka alkoholi oli monesti vahvasti läsnä erilaisissa tilanteissa, siihen liittyi aina Markuksen tahdittamana kirjoittamaton sääntö, että jokaisen pitää pitää juominen kontrollissa ja huolehtia käytöksestään, ja jos ei huolehdi, niin siitä rankaistiin niin, että naama oli täynnä permanent-tussia. Se oli varmaan jollain tavalla tarpeellinenkin pelote, että ihmiset pitivät juomistaan kontrollissa, sillä Markushan pystyy tunnetusti juomaan huomattavia määriä alkoholia, Pääkkönen kertoo kirjassa.

Selin ei vieläkään sano Mannerheimille lopullisesti ei

Selin kertoo elämäkerrassaan avoimesti myös vastoinkäymisistä. Niistä ylivoimaisesti merkittävin on Mannerheim-elokuva, jota ei koskaan tehty.

– Jälkeen päin ajatellen olisi pitänyt viheltää peli poikki aiemmin, mutta se ei ole helppoa.

Aikaa kului 15 vuotta, rahaa paloi miljoonia. Omistaan Selin on kertonut menettäneensä kovan onnen projektissa 1,3 miljoonaa euroa.

• Lue lisää: Näin Mannerheim-elokuva kaatui

Selin kokee tragedian ensisijaisesti ihmisten kautta ja osoittaa syyttävän sormen itseensä.

– Ajattele vaikka puvustaja Marjatta Nissistä, ajattele näyttelijä Mikko Nousiaista, ajattele Rennyä, puhumattakaan meistä muista, jotka haaskattiin sen elokuvan vuoksi monta muuta mahdollisuutta.

Rytäkässä menivät välit poikki Renny Harlinin kanssa. Kaksikko ei pitänyt yhteyttä kolmeen vuoteen, mutta nyt parivaljakko on taas yhdessä. Uusi alku otettiin ryyppäämällä Kämpin aulabaarissa ja Harlinin hotellihuoneessa kesällä 2018.

– Koen, että tauko tuuletti välejämme aika hyvin. On helpompaa olla kaveri, kun ei olla puhuttu joka päivä puhelimessa.

Nyt kaksikolla on suunnitteilla ainakin kiinalaisrahoitteinen kauhuelokuva sekä draamaelokuva kansainvälisille markkinoille.

– Vielä ei ole mitään julkistettavaa, koska ei olla niiden kanssa päästy eteenpäin. Renny tulee torstaina käymään Suomessa, niin käymme taas hankkeita läpi.

Selinin tuottamaa Mannerheim-elokuvaa tuskin koskaan nähdään, mutta takaportti on yhä auki.

– Aina on vaikea sanoa lopullisesti ei. Aika näyttää.

Haaveena Hollywood – muttei enää

Selin on elämäkertaprojektin myötä kerrannut vanhoja ja huomannut pitävänsä siitä: mitä kaikkea onkaan tullut tehtyä.

– Hyviä muistoja on paljon, hän toteaa.

Monissa tilanteissa matka on päämäärää tärkeämpi. Uransa alkutaipaleella monialayrittäjä on työskennellyt elokuvien videolevittäjänä ja kirjoittanut eroottisia lukijakirjeitä pornolehtiin.

Vapaana toimittajana Selin tehtaili juorujuttuja ja haastatteli silmäätekeviä, aloittelevana moniosaajana hänestä tuli myös Kata Kärkkäisen manageri. Selin työskenteli Nintendon maahantuojana ja perusti huvipuisto Planet Fun Funin.

Parikymppisenä oli haaveena valloittaa Hollywood. Sitä elokuvateatterisuvussa kasvanut Selin yritti elokuvalla Jäätävä polte eli Born American (1986). Päärooliin kiinnitetty Chuck Norris vetäytyi pestistä rahoitusongelmien vuoksi. Tilalle saatiin hänen poikansa Mike Norris, jolla ei ollut näyttelijänkokemusta.

Suomessa elokuva jäi neuvostovastaisena sensuurin hampaisiin, mikä oli aikansa kulttuuriskandaali, mutta Yhdysvalloissa tuli jonkin verran menestystä. Oikeuksia myytiin kymmeniin maihin, mutta ongelmana oli, ettei kukaan ollut enää kiinnostunut nuorista suomalaistekijöistä. Tuotot menivät Yhdysvalloissa muihin taskuihin.

Ohjaaja Renny Harlinille avautui elokuvan myötä tie Hollywoodiin, mutta Selin päätti palata Suomeen kokeiltuaan siipiään Amerikassa.

Onko nykyinen yhteistyö Harlinin kanssa osa kesken jäänyttä Amerikan-valloitusta? Vieläkö Selinillä on haaveissa tuottaa täysverinen Hollywood-elokuva?

– Ei ole mitään sellaista. Uskon vain siihen, että haluan tehdä elokuvia niin kauan kuin ihmiset haluavat niitä nähdä. Sitten kun sanotaan ei, niin pitää miettiä uudestaan, Selin sanoo.

Vuonna 1999 Selin lopetti karhukirjeiden avaamisen

Selinin tuottamia menestyselokuvia ovat Häjyt (1999), Levottomat (2000), Pahat pojat (2003), Matti (2005), Mielensäpahoittaja (2014), Luokkakokous (2015) ja hiljattain julkaistu Olen suomalainen.

Huteja ovat olleet Mannerheim-katastrofin lisäksi muun muassa Lordi-yhtyeen tähdittämä kauhuelokuva Dark Floors (2008).

Katsojia Suomen elokuvateattereissa Selinin elokuvilla on yhteensä yli kahdeksan miljoonaa. Sillä irtoaa jalusta kotimaisella elokuva-alalla ja suomalaisessa kulttuurihistoriassa.

Nousukiidon aikana päälle painoi velkataakka. Velkoja oli syntynyt muun muassa Planet Fun Funista ja Jäätävä polte -elokuvan yhteydessä koetusta konkurssista. Chuck Norrisin poika ja veli olivat eläneet Suomessa Selinin laskuun.

Vuonna 2009 Selin tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja 100 000 euron korvauksiin. Oikeuden mukaan Selin ei huolehtinut veloistaan, vaan salasi omistustaan Solar Filmsissä ja otti kulukorvauksia palkkana.

Selin oli lopettanut karhukirjeiden avaamisen vuonna 1999. Velkaa oli silloin oikeuden mukaan neljä miljoonaa markkaa eli nykyrahassa noin 900 000 euroa.

Nyt Selin suhtautuu aiheeseen huolettomasti.

– Totta kai se on raskasta lähteä miinukselta, mutta en ole sitä jälkeen päin jaksanut miettiä. Turha menneitä on murehtia.

Vaikeuksista on selvitty osaltaan siksi, että Selin on aina ollut monessa mukana.

– Liiketoimintaa oli muuallakin kuin elokuvissa. Oli siunaus, etten ollut vain yhden alan kimpussa.

Sittemmin Selin tunnetaan myös ravintolabisneksistään. Selinin ja Pääkkösen perustama nettikasino myytiin 2010-luvulla 59 miljoonalla eurolla. Kaksikon osuuksia ei elämäkertakaan paljasta.

Piikki Matti Vanhaselle

Kirja on täynnä välähdyksiä suomalaisen elokuvan lähihistoriasta, jonka laineet lyövät yli rajojen. Sävy on elämänmakuinen ja lojaali, mutta toisinaan anekdootit ovat piikikkäitä.

Osansa saa Matti Vanhanen, joka ei suostunut pääministerinä tekemään Selinin kanssa sinunkauppoja. Selin paljastaa kirjassa, kuinka pääministeri vietteli Jussi-juhlan kulisseissa näyttelijää luokseen Nurmijärvelle. Mikrofoni oli ollut auki ja ääni tullut studio-ohjaajan kuulokkeisiin, sillä seuraavaksi pääministeri ja näyttelijä astelivat lavalle jakamaan palkintoa.

Valtiovarainministeri Petteri Orpoon Selin törmäsi taannoin Turussa, joka on tuottajan suosikkikaupunkeja. Yhteiskuvahan tapaamisesta jokirannan penkillä oli otettava, mutta ministerin esikunta toivoi, että lonkero pantaisiin siksi aikaa piiloon.

Kun Cheek-elokuvan tekijät pyysivät Seliniltä leikkausvaiheessa mielidettä, he saivat mitä tilasivat. Selin lateli näkemästään suorat sanat.

– Mä ainakin olisin iloinen, jos saisin apua pyydettäessä rehellisiä vastauksia. Jos kehuu ravintolassa huonoa ruokaa, se on kaikille huono asia, Selin avaa periaatteitaan.

Yösyöttö-elokuvan (2017) julkaisun aikoihin Selinillä meni sukset ristiin Finnkinon kanssa. Elokuva sai ensi-iltansa pienemmissä elokuvateattereissa. Selinin mielestä Finnkino käytti markkina-asemaansa väärin sanelemalla uudet ehdot rahanjaosta.

– Sitä ei voinut hyväksyä, koska moni muukin olisi joutunut sen sitten hyväksymään, Selin toteaa.

Selinin tapauksessa asioilla on tapana järjestyä. Riita oli taputeltu ennen vuodenvaihdetta.

– Nyt ollaan seesteisessä tilassa ja yhteistyö toimii hyvin.

Selin on sitä mieltä, että Suomen elokuva-alalla kilpailijoita pitää kunnioittaa ja tarvittaessa auttaa. Tuottaja pistää kortensa kekoon antamalla kirjan sivuilla konkreettisia ohjeita käsikirjoittajille ja pitchaajille. Ainakaan Selinille ei kannata tarjota käsikirjoitusta, jos hänet näkee sattumalta baarissa.

– Multa kysyttiin ohjeita ja heittelin niitä lonkalta, Selin huvittuu.

– Hyvä, jos joku saa niistä hyötyä tai hyvät naurut.

Ylellä nähdyn suositun Eränkävijät-sarjan kehittänyt oululainen NTRNZ media sekä Pohjoismaiden suurin tv-oikeuksien jakelija NordicWorld ovat allekirjoittaneet maailmanlaajuisen jakelusopimuksen.

Sopimus kattaa Eränkävijät: Alpeilta Arktiselle -sarjan kaksi tuotantokautta. Sarjan kansainvälinen nimi on Love of the Wild – From the Alps to the Arctic. Suomen oikeudet säilyvät sarjan alkuperäisellä tilaajalla Ylellä.

Sarjaa on kuvattu syksystä 2018 asti kuudessa Euroopan maassa. Sarjan päähenkilöt tulevat viidestä maasta. Sarjassa liikutaan esimerkiksi Euroopan suurimmilla vuorilla ja järvillä sekä sateisimmissa kolkissa. Sarjassa ovat mukana myös Kultainen Venla -voittajat Aki Huhtanen sekä Äijä-koira Kilpisjärveltä.

– Sarjan kehittäminen on aloitettu jo syksyllä 2017. Harva pystyy ymmärtämään millaisen työmäärän takana sen valmistuminen on, kertoo NTRNZ median perustaja ja sarjan vastaava tuottaja Teemu Hostikka.

Koska sarjassa liikutaan vuoristojäätiköiltä aina arktiselle alueelle, ovat ilmastonmuutoksen vaikutukset selkeästi nähtävissä. Hoistikan mukaan asiaa ei tuputeta katsojalle vaan päähenkilöt kertovat itse, kuinka he ovat nähneet muutoksen omin silmin.

– Esimerkiksi sarjan italialainen päähenkilö kertoo, kuinka hänelle tärkeä vuoristojäätikkö on vetäytynyt yhteensä kilometrin verran - ensimmäiset viisisataa metriä 85 vuodessa, loput viimeisen 15 vuoden aikana.

Sarja perustuu palkittuun suomalaiseen Eränkävijät-sarjaan. Kansainvälisen version jaksot ovat tunnin mittaisia.

– Eränkävijät-sarjan kansainvälinen tuotanto on aukomassa ovia suomalaisille sisällöille maailmalla. Tuore sopimus antaa uskoa siihen, että myös suomalaiset asiasisällöt voivat levitä maailmalle kuten draamasisällöt ovat jo omalta osaltaan tehneet. Haluamme olla tätä pioneerityötä mahdollistamassa, kertoo tuotannon alunperin Ylelle hankkinut tilaaja Timo Järvi.

Suomessa sarja starttaa 29. joulukuuta Yle Areenassa ja TV 1:llä.

"Veri, joka vuosi hänen kyljestään ja kainalostaan, oli jo kastellut hänen valkoisen paitansa läpimäräksi ja tipahteli nyt lattialle hänen vyönsoljestaan. Hän tunnusteli nahkatakkinsa alla haavaa. Se ei ollut niin syvä kuin hän oli pelännyt."

Etelä-Korean pääkaupungin Soulin värikkäillä ja sokkeloisilla sivukujilla, alamaailman valtakunnan labyrinteissa kuohuu. Palkkamurhaajien marssijärjestys on menossa uusiksi, kaikki juonivat kaikkia vastaan, veitset viuhuvat, aseet puhuvat ja viikatemiehen varjo tuntuu vaanivan jokaisen kulman takana. Sotkun keskellä sinnittelee kolmikymppinen Reseng, joka on imenyt itseensä palkkatappajien opit jo pikkupojasta lähtien.

Ei ole ihme, että Un-Su Kimin Tappajia on tänä syksynä kehuttu monelta taholta: kirja tarjoaa eksoottisen, persoonallisen ja raikkaankin päivityksen kirjallisuusgenreen, jossa viime vuosina ovat jyränneet lähinnä skandinaavit.

New York Post esimerkiksi kutsuu Tappajia tummasävyiseksi ja fiksuksi dekkariksi, The Guardian taas kiinnittää huomiota kirjan tarjoamiin näkymiin vaihtoehtoisesta ja unenomaisesta Etelä-Koreasta.

– Kyse on jonkinlaisesta vaihtelunhalusta. Scandi noirin valtakausi on ollut pitkä ja jatkuu edelleen, mutta tuntuu siltä, että ihmiset haluavat siihen rinnalle jotakin uutta. Vaihtelua on välillä saatu brittiläisestä psykologisesta trilleristä ja nyt siis Koreasta, Liken kustannuspäällikkö Petri Leppänen toteaa.

Piruparka ylsi ykköseksi

Korealaisen kirjallisuuden nousukausi maailmalla alkoi jo pari vuotta sitten, jolloin Han Kangin Vegetaristi sai Booker-palkinnon. Tositarinaan pohjautuva, You-jeong Jeongin psykopaatin mielenmaisenmaan pureutuva hyytävä trilleri Piruparka taas julkaistiin suomeksi tänä keväänä ja on saanut jo aiemmin maailmalla hyvän vastaanoton.

– Luulen, että juuri Vegetaristin takia katseet alkoivat kääntyä Etelä-Korean suuntaan: huomattiin, että siellä tehdään monipuolista ja laadukasta kirjallisuutta. Esimerkiksi Tappajien oikeuksien suhteen Yhdysvalloissa käytiin jo huutokauppaa ja nyt sitä on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. Hittikirjallisuudessa kyse on usein siitä, että kun agentti saa myytyä pari kielialuetta, syntyy lumipalloilmiö ja muutkin kiinnostuvat, Petri Leppänen kertoo.

Un-su Kimille ja monelle muullekin Tappajien maailmanlaajuinen suosio on ollut yllätys. Kun iso pyörä lähti pyörimään Yhdysvalloissa ja kustantajat tappelivat verissä päin kirjan oikeuksista, kirjailija itse oleskeli pienellä kalastusaluksella jossakin tuntemattomien taivalten takana autuaan tietämättömänä koko kohusta.

Etelä-Koreassa dekkaristeja on pidetty perinteisesti pikemminkin tarinankertojina kuin oikeina, vakavastiotettavina kirjailijoina. Maailmanlaajuisen suosion takia korealaisten asenne lajityyppiin on kuitenkin muuttunut. Esimerkiksi Piruparka ylsi kotimaansa bestseller-listan viidenneksi jo ennen ilmestymistään ja valtasi sen jälkeen ykkössijan. Sitä on myyty Etelä-Koreassa noin 250 000 kappaletta.

– Tämän perusteella voi sanoa, että ainakin lukeva korealainen kansanosa pitää jännäreistä – tällainen sijoitus kertoo siitä, että Piruparka on ohittanut useita kaunokirjallisia teoksia, Petri Leppänen sanoo.

Megalopoliksen maisemat ovat freesi lisämauste

Rikokset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa – myös Etelä-Koreassa – eikä korealaisessa dekkarissa keksitä pyörää uudestaan. Palkkatappajat, sarjamurhaajat tai psykopaatit eivät ole jännäreissä mikään uusi ilmiö, mutta korealaisissa dekkareissa kiehtoo rikosten uudenlainen ympäristö ja toisenlainen kulttuuri.

Esimerkiksi Tappajissa korealaisen kulttuurin vivahteet puskevat esiin monimuotoisina ja elävinä – kirjan visuaalisesti tarkkanäköinen kerronta kuljettaa lukijan vaivattomasti yli kymmenen miljoonan asukkaan megalopolikseen, jossa perinteet kulkevat käsi kädessä välkkyvien neonvärimaisemien kyljessä.

– Se että lukijaa viedään tuntemattomaan maailmankolkkaan ja kulttuuriin, jota ei välttämättä tunne, tuo freesin lisämausteen lukukokemukseen. Jos on tottunut lukemaan Tukholman alamaailmassa tapahtuvista rikoksista, korealainen ympäristö voi vaikuttaa jopa liian toisenlaiselta, mutta oman lukukokemukseni perusteella se ei esimerkiksi Tappajissa tunnu liian etäiseltä, Petri Leppänen sanoo.

Leppäsen mielestä Tappajissa tulee varsin selkeästi esille asioita, joita usein yhdistetään itäaasialaisiin kulttuureihin.

– Yksi selkeistä arvoista on uskollisuus. Hierarkkisuus tulee siellä selvemmin esille kuin täällä meillä – esimerkiksi palkkamurhaajien yhteisö on hyvin hierarkkinen. Toisaalta taas perhettä halutaan suojella yli kaiken ja ehkä noissa kirjoissa on meidän näkökulmastamme enemmän konservatiivisuutta. Lisäksi hyvien tapojen noudattaminen tuntuu tärkeältä, kuten sekin, ettei näytä maltin menettämistä, Leppänen luettelee.

Tappajissa Leppästä huvittaa etenkin kirjan kaljanjuontikohtaus, johon täällä koti-Suomessa varmaankin päästään vaivattomasti samastumaan.

– Oli yllättävää, että kaljaa vedetään niin paljon, että taju menee kankaalle ja että sitä pidetään Etelä-Koreassa eräänlaisena nollaamiskeinona.

Tappajissa tulee myös ironisella tavalla esille eteläkorealaisten pakkomielteinen suhtautuminen ulkonäköön: palkkamurhaajan kohteeksi joutunut nainen esimerkiksi haluaa, että hänet tapetaan siten, ettei vartaloon jää jälkiä. Muulla ei ole väliä.

Scandi noirin päähenkilöinä ovat lähes poikkeuksetta poliisit, Tappajissa taas pureudutaan palkkamurhaajien mielenmaisemaan ja yhteisöön, eikä poliiseja kirjassa näy. Jos Tappajien tunnelmalle haluaa keksiä länsimaisia vastineita, voisi sitä ainakin jollakin tasolla verrata joihinkin Quentin Tarantinon tuotoksiin, kuten Pulp Fictioniin.

– Kyse on hyvin elokuvallisesta kirjasta: jos Tarantino ohjaisi Bruce Lee -elokuvan, lopputulos voisi olla jotakin tällaista.

Etelä-Korea tarjoaa maailmalle persoonallisia kulttuuri-ilmiöitä

Korealaiset kulttuuri-ilmiöt pulpahtelevat globaaliin valtavirtaan säännöllisin väliajoin ja niistä on tullut trendejä Suomessakin. Raakoja kohtauksia sisältävä Kim Di-dukin sadistinen Saari-elokuva (2000) herätti huomiota Venetsian elokuvajuhlilla ja käänsi katseet Hongkongin ja Japanin varjoon jääneeseen persoonalliseen korealaiseen elokuvatuotantoon.

Samoihin aikoihin maailmalla menestyivät Chan-Wook Parkin äärimmäistä väkivaltaa pursuavat trillerit, joista Old Boy päätyi Cannesiin ja sai suitsutusta myös Quentin Tarantinolta. Tuolloin lanseerattiin myös ensimmäistä kertaa termi Korea noir, joka tosin koski maan filmiteollisuuden genre-elokuvia. Korealaisen nykydekkarin maailmanvalloitukselle on siis pedattu tietä jo aiemmin.

Viimeisen päälle tuotteistettu korealainen popmusiikki eli K-pop on kasvattanut suosiotaan jatkuvasti ja esimerkiksi Suomessa ryhdyttiin järjestämään alan tapahtumia, kuten tanssipartyja, kymmenkunta vuotta sitten. Vuonna 2012 pankin räjäytti PSYn Gangnam Style -kappale, joka oli useamman miljardin näyttökerroillaan Youtuben katsotuin video viiden vuoden ajan.

Lisäksi Etelä-Koreasta leviää maailmalle säännöllisin väliajoin kauneus- ja ruokatrendejä. Esimerkiksi kimchi eli hapatettu ja maustettu kiinankaali on trendannut maailmalla jo pitkään. Sitä syödään tiuhaan tahtiin myös Tappajat-kirjassa.

Tamperelainen Sara Hildénin taidemuseo toimii nyt huvipuisto Särkänniemen alueella. Sen siirtymisestä pois alueelta on puhuttu jo useita vuosia.

Museo tarvitsee lisätilaa näyttelytoimintaan ja oman kokoelman esillä pitämiseen. Nykyinen museorakennus on Tampereen kaupungin mukaan huonossa kunnossa ja vaatisi joka tapauksessa perusparannusta.

Tampereen kaupunki, työeläkeyhtiö Varma ja Sara Hildénin säätiö ovat nyt selvittäneet mahdollisuutta taidemuseon sijoittumiseen Finlaysonin alueelle. Tavoitteena on rakentaa taidemuseolle uusi rakennus.

Uutta rakennusta on suunniteltu Finlaysoninkadulle, Finlaysonin kirkon ja Finlaysonin palatsin viereen. Nykyisin tässä on parkkipaikka.

Aiemmin on pohdittu vaihtoehtoa, jossa taidemuseo korjattaisiin ja se saisi myös lisärakennuksen Onkiniemi-Särkänniemi alueelle. Tästä ollaan kuitenkin nyt luopumassa.

– Museo halutaan tuoda lähemmäs läntistä keskustaa, jossa se on paremmin saavutettavissa, sanoo Tampereen kaupungin kiinteistöjohtaja Virpi Ekholm.

– Kun kumppaniksi on löytynyt Finlaysonin alueen kiinteistönomistaja Varma, niin museolle suunniteltu paikka on hyvinkin optimaalinen, Ekholm sanoo.

Tampereen kaupunginhallitus tekee linjauksen valmistelun jatkosta 30. syyskuuta. Esitys kaupunginhallitukselle on, että kaupunki, Varma ja Sara Hildénin säätiö perustaisivat keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön, joka toteuttaisi uuden museorakennuksen. Keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö vuokraisi museon tilat Tampereen kaupungille pitkäaikaisella vuokrasopimuksella Sara Hildénin taidemuseon käyttöön.

Finlaysonin maa-alueen omistavat Tampereen kaupunki ja Varma.

Tampereen kaupunki aikoo myydä Särkänniemen alueella olevan vanhan museorakennuksen uuden valmistuessa.

– Tarkoitus on, että kaupunki luopuu rakennuksesta. Kuka uusi omistaja voisi olla, sitä ei ole kartoitettu, Ekholm sanoo.

Oletettavaa on, että alueen kaavaan tulee rakennukselle suojelumääräyksiä.

Yli 20 miljoonan euron hanke

Sara Hildénin taidemuseon näyttelyissä vierailee vuosittain 40 000–100 000 kävijää. Finlaysonin sijainti ja uusi rakennus auttaisi kaupungin mukaan saamaan kansainvälisiä näyttelyitä.

Tampereen kaupunki tahtoisi järjestää asiasta kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun.

Kiinteistöjohtaja Ekholm on haluton kommentoimaan uuden museon mahdollista hintalappua.

Aamulehden mukaan valmistelussa puhutaan vähän yli 20 miljoonan euron hankkeesta.

– Sellainen työluku siellä on ollut, mutta kuten sanottu, ne ovat hyvin alustavien viitesuunnitelmien perusteella laskettu. On parempi arvioida kustannuksia arkkitehtuurikilpailun jälkeen, Ekholm sanoo.

Ekholmin mukaan suunnitelmissa on puhuttu noin 5000 bruttoneliön rakennuksesta.

Museonjohtaja: "Muutto olisi myönteinen asia"

Taidemuseo on syntynyt tamperelaisen tunnetun yrittäjän Sara Hildénin taidekokoelman ympärille. Museonjohtaja Päivi Loimaala sanoo, että muutto Finlaysonille olisi myönteinen asia, jossa on paljon mahdollisuuksia.

Loimaala mainitsee positiivisina asioina keskeisen sijainnin ja uuden museon sijoittumisen valmiiseen historialliseen ympäristöön.

– Tärkeää on myös se, että kokoelmaa olisi mahdollisuus pitää pysyvästi esillä, Loimaala sanoo.

Sara Hildénin taidemuseossa on 2500 neliötä, joista 1500 neliötä on näyttelytilaa. Loimaala sanoo, että vanha rakennus on ollut hyvä kehys taiteelle, mutta maailma ja taide muuttuvat.

– Vanha museorakennus on tehty modernin taiteen klassikoille. Se on eri asia kuin nykytaide.

Lue lisää:

Sara Hildénin taidemuseon perusparannuksen hinta on arviolta kuusi miljoonaa euroa

Oopperalaulaja Heljä Angervo-Karttunen on kuollut. Angervo-Karttunen kuoli rauhallisesti kotonaan torstaiaamuna. Hän oli sairastanut pitkään. Kuollessaan hän oli 79-vuotias.

Heljä Angervona esiintynyt laulaja toimi pitkään Suomen kansallisoopperan solistina ja myöhemmin myös kansallisoopperan suunnittelupäällikkönä sekä taiteellisena johtajana. Hän työskenteli myös opettajana Sibelius-akatemiassa ja oli mukana Lappeenrannan laulukilpailujen tuomaristossa.

Angervo-Karttunen on levyttänyt paljon suomalaisia lauluja sekä laajempia teoksia. Hän oli mukana muun muassa suomenkielisen Matteus-passion levytyksissä. Angervo-Karttunen palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1986.