Facebook testaa tykkäyksien määrän piilottamista käyttäjiltä Australiassa, yhtiö kertoi perjantaina.

Facebookin käyttäjät eivät myöskään voi nähdä, kuinka paljon tykkäyksiä muiden päivitykset ovat saaneet.

– Emme halua, että Facebookista tulee kilpailu. Tämä on testi, jotta näemme, miten ihmiset reagoivat. Toivomme saavamme tästä oppia, jotta voimme päättää, otammeko tämän laajemminkin käyttöön, yhtiö sanoi tiedotteessaan.

Facebook on jo rajoittanut tykkäyksien näkymistä useissa maissa toisessa sosiaalisen median palvelussaan, Instagramissa.

– Haluamme tietää, parantaako tykkäyksien määrän piilottaminen ihmisten käyttökokemusta, mutta samalla haluamme myös välttää positiivisten kokemusten rajoittamista, pyöritteli Facebookin Australian-osaston edustaja Mia Garlick.

Jutun keskusteluosio on auki klo 22.00 saakka.

Lue myös: Tykkäykset piiloon – Instagram haluaa vähentää käyttäjien paineita sekä riittämättömyyden tunnetta

Pienellä Utön saarella Saaristomerellä on vuosisatojen aikana totuttu merionnettomuuksiin. Vuonna 1994 tapahtui kuitenkin jotain ennenkokemattoman suurta. Autolautta Estonia upposi vain noin 40 kilometrin päässä saaresta.

Utön saarelle perustettiin onnettomuusyönä pelastusasema, jonne helikopterit toivat loukkaantuneita ja onnettomuudessa menehtyneitä.

Ohjaaja Miko Jaakkola kävi perheensä kanssa Utöllä vuonna 2013 ja hämmästyi. Vuosien takainen Estonian onnettomuusyö oli edelleen vahvasti ihmisten mielissä. Silloin onnettomuudesta oli kulunut 19 vuotta.

Paikalliset asukkaat kertoivat hänelle tarinoita, muistoja päivistä, jolloin Utö oli yksi merkittävä linkki Estonia valtavassa pelastusoperaatiossa.

– Saaren asukkaat keräsivät ruokaa, polttopuita, hätäaputavaroita ja avasivat kotiensa ovia hätää kärsiville. He toimivat yhdessä vuorokaudet ympäri uhrien hyväksi, kertoo Jaakkola.

Pintaan nousi Utön asukkaiden yhteisöllisyys.

Tarinat jäivät Miko Jaakkolan mieleen. Vuosien mittaan ohjaajassa alkoi versoa ajatus tarinoiden jalostamisesta teatterin näyttämölle.

Ajan oli kuluttava

Vaikka Jaakkola vieraili Utössä liki kaksi vuosikymmentä onnettomuuden jälkeen, ei hän heti pystynyt tarttumaan aiheeseen. Tuntui, että aikaa oli kulunut liian vähän.

– Se on niin hienovarainen aihe. Onnettomuus koskettaa niin monia ihmisiä, sanoo Miko Jaakkola.

Tänä vuonna syntyi musiikkinäytelmä M/S Estonia – Alinan selviytymistarina. Jaakkolan kirjoittama näytelmä on paitsi utölaisten tarina, myös matkustaja Alinan tarina. Se oli pakko ottaa näytelmään mukaan.

– Kun valitsin näytelmään myös Alinan selviytymistarinan, alkoi tuntua, että nyt tämän aiheen pystyy jo tekemään.

Alinassa kiteytyy kaikkien selviytyneiden kohtalo, vaikka selvää esikuvaa Alinalla ei tosimaailmassa olekaan.

Uskomattomat utöläiset

Utössä vakituisia asukkaita on vain muutama kymmen. Se on Suomen asutuista saarista eteläisin. Saari on tunnettu majakastaan ja Radio Suomen merisäätiedotuksista.

Utön edusta on hyvin karikkoinen, minkä takia asukkaat ovat vuosisatojen aikana tottuneet kohtaamaan meren voiman ja salakavaluuden.

Ohjaaja Miko Jaakkolalle on jäänyt utöläisistä hyvin vaikuttava kuva. Hän liikuttui erityisesti siitä, miten taitavia asukkaat ovat havainnoimaan säätä ja merta.

– He tietävät, milloin merelle ei voi lähteä. Utössä luotsin ammatti on hyvin arvostettu. Kun onnettomuus sattuu, luotsiveneet lähtevät liikkeelle säässä kuin säässä, kertoo Jaakkola.

Iso taustayö

Näytelmää varten Miko Jaakkola kahlasi läpi kaikki onnettomuustutkintaraportit, joissa käydään onnettomuus ja sen syy perusteellisesti läpi.

Valtavasta aineistosta Jaakkolalle jäi mieleen M/S Estonian merkitys Viron tasavallalle, joka oli itsenäistynyt vasta hiljattain. Estoniaan kiteytyi se, miten Neuvostoliitosta itsenäistynyt valtio pystyi nousemaan jaloilleen ja kasvamaan pienestä suureksi.

– Estonia oli itsenäistyneen Viron lippulaiva.

Tallinnasta Tukholmaan matkalla olleen M/S Estonian onnettomuudessa sai surmansa 852 ihmistä. Vain 137 selvisi hengissä.

Suurin osa kuolleista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Loukkaantuneita tuotiin Utön lisäksi Tammisaareen, Hankoon ja Turkuun.

Oman elämän Estonia

Onnettomuuden jälkeen lehdissä, TV:ssä ja kirjoina ilmestyi onnettomuudesta selvinneiden selviytymistarinoita. Jaakkola olisi voinut ottaa jonkun niistä näytelmänsä päähenkilön esikuvaksi. Näin hän ei kuitenkaan halunnut tehdä.

– Se oli sellainen hienovaraisuuskysymys. En voinut käsitellä oikeita henkilöitä, koska suru on edelleen niin suuri.

Siksi päähenkilöksi rakentui virolainen Alina.

Jaakkola alkoi miettiä, millainen ihminen ylipäätään pystyy selviytymään isoista tragedioista ja miten ihminen käsittelee kohdalleen sattunutta valtavaa surua tai merkittävää onnettomuutta.

– Se, miten ihminen valtavista tragedioista ylipäätään selviää, on kuin oman elämän Estonia.

Jaakkola rakensi Alinasta purjehdusta harrastaneen naisen, joka tiesi, mitä voimakas tuuli ja myrsky voivat tarkoittaa. Alina on ihminen, jolla oli jo lähtökohtaisesti mahdollisuus selviytyä.

– Alina on hyvin voimakas, määrätietoinen ja temperamenttinen. Hänellä on myös taitoja käsitellä surua.

Missä olit, kun....

Miko Jaakkolan kirjoittamassa M/S Estonia – Alinan selviytymistarina -näytelmässä soivat 1990-luvun hitit, virolaiset laulut sekä osia Veljo Tormisin ja Jaakko Mäntyjärven M/S Estonian uhrien muistolle sävelletystä kuoroteoksesta.

Jaakkolan mukaan näytelmässä käydään läpi äärimmäisiä tunteita. Niitä on helpompi käsitellä musiikin avulla.

– Musiikin kautta saa toivon ja valon, mutta myös sopivan keveyden. Oikeilla musiikkivalinnoilla katsojan tunteita pystyy kuljettamaan paremmin kuin pelkässä puhenäytelmässä.

Ohjaaja Miko Jaakkola on nyt 50-vuotias. Hänen sukupolvelleen 25 vuotta sitten tapahtunut onnettomuus on vahvasti mielessä. Hän muistaa tuon päivän kirkkaasti.

– Olin Helsingissä linja-autossa. Autoradio oli laitettu kovalle juuri tämän onnettomuuden takia. Se on iso sukupolvikokemus, jonka muistaa aina.

M/S Estonia – Alinan selviytymistarina -näytelmä sai ensi-iltansa Kotkan kaupunginteatterissa 7.9.2019

Maankuulu Sara Hildénin taidemuseo rakennettiin 1970-luvun lopulla luonnonkauniille paikalle Tampereen Näsinneulan ja Särkänniemen huvipuiston kupeeseen. Rakennus on tullut peruskorjausikään ja myös museon toiminta kaipaa lisätilaa.

Keskiviikkona julki tulleen suunnitelman mukaan museolle suunnitellaan nyt kokonaan uutta rakennusta lähemmäs Tampereen keskustaa, Finlaysonin alueelle.

Särkänniemen toimitusjohtaja Miikka Seppälän mukaan museon siirtoaikeet tulivat Särkänniemelle yllätyksenä.

– Henkilökohtaisesti olen suruissani, jos museo siirtyy muualle. Se on huikea kohde ja me olemme tosi ylpeitä siitä, Seppälä sanoo.

Seppälän mukaan Särkänniemellä ei ole ajatuksia siitä, mitä huvipuisto voisi museorakennukseen sijoittaa.

– Asia tuli meille uutena ja yllätyksenä. Jos tällainen sitten tapahtuu, siitä pohtiminen alkaa, Seppälä sanoo.

– Jos nopeasti pitäisi keksiä, niin sinne voisi sopia Järviluontokeskus, jota tulevassa kaavassa on suunniteltu sataman kupeeseen, Seppälä heittää.

Järviluontokeskus (Järviluontokeskuksen sivut) on edellisen hallituksen alullepanema vesistömatkailun kärkihanke. Tampereelle suunnitteilla olevan keskuksen tavoitteena on tarjota yhteinen ja ympärivuotinen paikka järvistä ja luonnosta nauttimiseen.

Museo liputtaa muuton puolesta

Taidemuseo on syntynyt tamperelaisen tunnetun yrittäjän Sara Hildénin taidekokoelman ympärille.

Museonjohtaja Päivi Loimaalan mukaan muutossa Finlaysonille olisi haasteita mutta myös paljon mahdollisuuksia.

– Tämän haasteen otamme ihan mielellämme vastaan.

Loimaalan mukaan positiivista olisi erityisesti se, että omasta kokoelmasta voitaisiin koostaa pysyvä näyttely.

Sara Hildénin taidemuseossa on nykyään 2500 neliötä, joista 1500 neliötä on näyttelytilaa.

Myös Särkänniemen tekeillä oleva kaava mahdollistaisi lisätilan rakentamisen museolle. Lisäksi museon liikenneongelmille on kaavassa etsitty ratkaisua.

Lue myös:

Yllätyskäänne: Sara Hildénin taidemuseo saattaa siirtyä Särkänniemestä Tampereen keskustaan

Tuore nimitys Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajaksi on pitänyt Eero Hyvösen kiireisenä. Eilen torstaina julkistetun nimityksen jälkeen haastattelupyyntöjä on riittänyt. Samalla pitää kuitenkin hoitaa työt Yleisradion Suomi-deskin ja Metropolitoimituksen päällikkönä.

Pidetty esimies aloittaa JSN:ssa vuodenvaihteessa. Hän ei halua vielä kommentoida, mihin suuntaan hän aikoo neljä vuotta kestävällä kaudellaan neuvostoa kehittää. Hän haluaa ensin perehtyä JSN:n toimintaan ja henkilökuntaan.

Vaikka JSN:n nykyinen johtaja Elina Grundström on saanut kritiikkiä toimintatavoistaan, Hyvönen on vakuuttunut neuvoston työskentelyn perusteellisuudesta.

– Mielestäni Grundströmin kaudella kantelujen tutkiminen on entisestään parantunut. Asiat tutkitaan perusteellisesti ja päätökset perustellaan hyvin. Olin parikymmentä vuotta sitten JSN:n toiminnassa varajäsenenä ja verrattuna niihin aikoihin muutos on huikea. Yhtenä syynä on varmasti se, että Grundströmin kaudella päätösten valmisteluun on kiinnitetty enemmän väkeä.

Hyvösellä on pitkä kokemus mediamaailmasta. Ennen Yleisradiota hän toimi pitkään Nelosen uutisten päätoimittajana. Lisäksi hän on ollut päätoimittajana Radio Cityssä ja Ylioppilaslehdessä. Koulutukseltaan Hyvönen on oikeustieteen kandidaatti.

Hyvönen tietää, miltä langettava päätös tuntuu

Julkisen sanan neuvostolle voi tehdä kantelun kuka tahansa. Asia kannattaa perustella mahdollisimman hyvin, niin käsittely nopeutuu. Kantelussa on tultava ilmi, miten juttu tai ohjelma loukkaa hyvää journalistista tapaa.

JSN ei ole oikeuselin, mutta se antaa vapauttavia tai langettavia päätöksiä. Langettavat päätökset otetaan vakavasti journalistien keskuudessa ja yleensä niistä otetaan opiksi.

Myös Hyvönen on kerran saanut päätoimittajakaudellaan langettavan päätöksen.

– Kyllähän se harmitti. Aluksi todella paljon. Totesimme kuitenkin, että kyllä jutusta olisi tullut parempi, jos olisimme käsitelleet aihetta vielä tasapuolisemmin.

Median haasteita nyt ja tulevaisuudessa

Viime vuosina media on ollut suuressa murroksessa ja sitä myötä myös JSN joutuu tulevaisuudessa pohtimaan monia asioita. Kysyimme Eero Hyvöseltä näkemyksiä muutamiin haasteisiin.

1. Miten luottamus ansaitaan?

Suomi on kärjessä median luotettavuuden mittauksissa. Se on hienoa, mutta kun katsoo sitä lukua, se on vain 59 prosenttia. Eihän siihen voi olla tyytyväinen. Luottamus säilyy, kun noudatamme reilun pelin sääntöjä eli journalistin ohjeita, myönnetään virheet ja korjataan ne. Nykyään yleisöllä on mahdollisuus antaa helposti palautetta ja kommentteja. Vielä pitäisi hieman kannustaa toimittajia osallistumaan enemmän juttujen loppuun avattuihin keskusteluihin. Työ on hektistä, mutta olisi hyvä jossain välissä käydä vaikka kiittämässä kommenteista, jos ne ovat asiallisia. Ihmisille tulisi tunne, että heidän mielipiteensä on huomattu. Se veisi ehkä eteenpäin vuoropuhelua.

2. Kuka saa välittää tietoa?

En näe tässä ongelmaa, kunhan ihmiset ymmärtävät, kuka tietoa välittää. Blogit, tubettajat ja muut tuovat erilaista kirjoa. On ihan hyvä, etteivät toimittajat ole mitään portinvartijoita. Joskus menneinä vuosikymmeninä tietoa saatettiin jopa pantata. Suomessakin pystyttiin aika pienellä porukalla päättämään, että tästä ei sitten puhuta. Nykyään sellainen ei olisi mitenkään mahdollista.

3. Miten toimittajien vaientamisyrityksiin pitää suhtautua?

Tämä täytyy ottaa vakavasti. Toimittajiin, tutkijoihin tai muihin tiedonvälittäjiin kohdistuu monenlaisia vaikuttamisyrityksiä. Osa on tutkinta- ja jopa tuomiokynnyksen ylittäviä tekoja. Paljon on myös huonoa käytöstä esimerkiksi somessa. Ikävien kommenttien ja uhkailujen kohtaaminen voi johtaa itsesensuuriin. Näissä asioissa riittää paljon pohdittavaa, sillä toimittajan työ on muuttunut julkisemmaksi kuin mitä se oli ennen.

Joka toimituksessa pitää olla toimintaohjeet, miten toimitaan, jos vihakampanja käynnistyy. JSN voi myös alan edustajana nostaa tällaisia asioita esiin ja yleiseen keskusteluun.

4. Tiedämmeko, mistä kaikki tieto on peräisin?

Viestintäjätit keräävät jatkuvasti tietoa meistä. Sen perusteella meille voidaan syöttää uutisia, joita emme varsinaisesti ole itse tilanneet. Algoritmit ovat räätälöineet sen verkkokäyttäytymisemme pohjalta.

Me saamme paljon tietoa, joka tulee kaiken sääntelyn ulkopuolelta. Suurilla sosiaalisen median yhtiöillä ei ole mitään velvollisuutta kertoa algoritmeistaan. Tässä on yleismaailmallinen keskustelu meneillään, miten nämä mediajätit saataisiin vastuullisemmiksi. Media-ala on murroksessa globaalisti, joten JSN:n kansainvälisten suhteiden ylläpito on tärkeää.

Jonnet eivät pian muista, että pystyvideo oli hetki sitten internetissä syntiä. Nyt pystyvideona eli monien mielestä varsin epäkäytännöllisessä muodossa julkaistaan jo kansainvälisesti palkittua, käsikirjoitettua draamaa.

Ylen Instagram Storiesissa julkaistu nuorten draamasarja Goals palkittiin Roomassa Prix Italia -festivaalilla. Pääpalkinto tuli verkkoviihde-sarjassa (Web Entertainment).

– Jujuna oli mennä sinne, missä nuoret ovat. Sarjan kahdeksalla hahmolla on omat tilit Instagramissa, jonne he päivittävät elämäänsä. Heitä seurataan ympäri vuorokauden, sanoo Liisa Palmroth, joka vastaa Marika Kuorttin kanssa sarjan alkuperäisideasta ja konseptoinnista.

Nuorille suunnatun viihteen mullisti norjalainen hittisarja Skam. Hahmoilla oli elämänsä paitsi sarjan jaksoissa myös sosiaalisessa mediassa. Ylellä ensimmäinen uuden ajan sarja oli Instagramissa julkaistu Karma.

Viime vuonna julkaistussa Goalsissa ajatus vietiin niin pitkälle, että koko sarja on lyhyitä IG-tarinoita, joita nuoret amatöörinäyttelijät ovat tuotannon avustuksella kuvanneet, ja joita sarjan sometiimi julkaisi kahdeksan viikon aikana.

– Työ oli aika intensiivistä. Sitä tehtiin ympäri vuorokauden. Kahdeksan viikon aikana julkaistiin yhteensä 1 700 postausta, paljastaa tuottaja Salla-Rosa Leinonen.

Katsojien kommentteja kuunnellaan

Näin julkaistuna fiktiivinen, käsikirjoitettu draama on katsojien somevirrassa rinnakkain vaikkapa ystävien postausten ja uutisjuttujen kanssa. Katsojalla on vapaus valita, mitkä näkökulmat, hahmot tai teemat häntä kiinnostavat.

Goals-hahmojen seuraajista valtaosa, 80 prosenttia, on 13–24-vuotiaita.

– Sisällön saa heti julkaisuhetkellä omaan välineeseensä. Viidentoista sekunnin pätkän voi katsoa bussissa tai pysäkillä. Kysymys ei tavallaan ole ohjelmasta, vaan hahmo on kuin kuka tahansa kaveri Instagramissa.

Erona perinteiseen sarjaviihteeseen on myös ketteryys. Käsikirjoitusta kirjoitettiin sitä mukaa, kun postauksia kuvattiin.

– Ratkaisu antoi mahdollisuuden reagoida katsojien kommentteihin. Halusimme heidän tiedostavan, että olemme läsnä, eikä sarjalla ole ennakkoon valmisteltua käsikirjoitusta.

Some-sarjat tulleet jäädäkseen

Palmroth ennustaa, että Goalsin kaltaiset sosiaalisessa mediassa julkaistavat sarjat ovat ainakin jossain muodossa tulleet jäädäkseen.

– Onko paikkana Instagram, vai voisiko tällaista sisältöä esittää vaikkapa Areenan kylkiäisenä? Olisi mahtavaa, jos Yle satsaisi sellaiseen, hän visioi.

Goals palkittiin Prix Italian lisäksi Kööpenhaminan Web Festillä parhaana mobiiliprojektina.

Prix Italia on Italiassa järjestettävä kansainvälinen radio- ja televisioalan festivaali, jossa palkitaan parhaita ohjelmia ja sisältöjä.

Idea Jaakko Kemppaisen Pelisuunnittelijan peruskirjaan lähti käytännön kokemuksista. Kemppainen opetti aikoinaan pelisuunnittelua ammattikorkeakoulussa ja tuntui siltä, etteivät pelialalla siihen mennessä opitut omakohtaiset asiat oikein tulleet vastaan opetussuunnitelmassa, saati että ne olisivat olleet kovin selkeitä opiskelijoillekaan.

– Ajattelin, että jos olisin tiennyt nämä jutut silloin kun ryhdyin suunnittelemaan pelejä työkseni 2000-luvun alussa, ehkä ura olisi sujunut helpommin. Siitä syntyi ajatus välittää tietämystä eteenpäin seuraaville pelisuunnittelijasukupolville, Kemppainen summaa.

Taiteen maisteriksi (New Media ja Game Design) valmistuneella Kemppaisella itsellään on monipuolinen kokemus pelialasta: hän on ollut mukana yli kahdessakymmenessä peliprojektissa, työskennellyt useissa pelifirmoissa. Alkuvuodesta hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi pelitaiteen läänintaiteilijaksi.

– Kun kertoo olevansa ammatiltaan pelisuunnittelija, niin aika usein ryhdytään puhumaan ohjelmoinnista – että sehän on se tulevaisuuden ala. Pelisuunnitteluhan ei ole ohjelmointia, vaan sääntöjen, tarinoiden ja teemojen keksimistä – kyse on lähinnä käsikirjoittamisesta. Game design taas yhdistetään usein graafiseen suunnitteluun, Kemppainen kertoo.

Kognitiotieteestä todennäköisyyslaskentaan

Yleistajuinen Pelisuunnittelijan peruskirja antaa käytännön eväitä ja ohjeita siihen, kuinka peliä kannattaisi ryhtyä tekemään. Ihan uran ensimmäisten pelien kohdalla olisi suositeltavaa lähteä liikkeelle hieman pienemmän projektin puitteissa, eikä digitaaliseen maailmaankaan tarvitse heti rynnätä.

– Kortti- ja lautapeleillä on hyvä kokeilla pelisääntöjen toimivuutta ja ominaisuuksia. Sitten voi havainnoida, kuinka lautapeleistä saadut opit toimivat digiympäristössä. Jos haluaa välttää digimaailmaa, meillä on pelikulttuurissa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi roolipelejä pelataan kynällä ja paperilla pöydän ääressä, liveroolipelissä taas näytellään. Jalkapallokin on peli, joten miksei voisi keksiä peliä, jossa fyysinen ulottuvuus ja toiminta on mukana, Kemppainen sanoo.

Kemppaisen mielestä pelisuunnittelijan pitää itsekin pelata, mutta pelkällä pelaamisella ei pitkälle pötkitä.

– Jos tekee pelejä pelkästään oman pelikokemuksen perusteella, päätyy tuottamaan jo pelattujen pelien alijoukkoja, jolloin ei synny mitään uutta tai kiinnostavaa. On tärkeää, että luovien alojen ihmiset katsovat oman alansa ulkopuolelle ja pyrkivät soveltamaan sieltä saamiaan ideoita.

Pelisuunnittelijan ammatissa luovuus on avainasemassa: Kemppainen itse esimerkiksi katsoo elokuvia, lukee paljon, opiskelee yllättäviäkin asioita ja suosittelee samaa muille.

– Olen hyötynyt kognitiotieteestä, se auttaa ymmärtämään ihmisen oppimis- ja muistamisprosesseja. Myös psykologiaan tutustuminen on ollut tärkeää: peleissä tuotetaan elämyksiä ja tekijöiden pitäisi tajuta, kuinka ihmiset maailman käsittävät. Sitä kautta selviävät käytettävyysasiat, eli kuinka juttuja voi tehdä intuitiivisiksi ja helposti lähestyttäviksi.

Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että mitä enemmän eri aloja ymmärtää, sitä enemmän niitä pystyy myös peleihin liittyvissä töissä hyödyntämään.

– Jos osaa ohjelmoida jonkin verran, ymmärtää pelien suoritusjärjestelmän merkityksiä, algoritmien täsmällisen määrityksen mekaniikan ja pystyy tekemään itse toimivia prototyyppejä. Matematiikasta on aina hyötyä, todennäköisyyslaskentaa sovelletaan noppiin ja osumatarkkuuksiin. Fysiikka taas liittyy perusvoimien laskemiseen eli vaikkapa siihen, että pystyy hahmottamaan, mitä jossakin pelissä tapahtuu, kun vihaisia lintuja ammutaan rakennelmia kohti, Kemppainen luettelee.

Sattumanvaraisuus määrittelee pelialaa

Ideoita peleihin voi hakea ja jalostaa esimerkiksi yhdistämällä toisiinsa kaksi asiaa ja katsomalla, alkavatko ne resonoimaan keskenään. Jaakko Kemppaisen kohdalla metodi toimi, kun Hermann Hessen Lasihelmipeli ja Numb3rs-televisiosarja törmäsivät toisiinsa.

– Luin Lasihelmipeliä ja Numb3rs pyöri televisiossa taustalla. Kyseisessä jaksossa käsiteltiin jaettujen resurssien ongelmaa, ja tämä yhdistyi mielessäni Hessen ajatukseen lasihelmipelistä. Ilotulitusraketit räjähtelivät päässäni ja sain hillittömän inspiraation. Aamulla kokeilimme peliä, tein siihen pienen sääntömuutoksen ja se oli valmis. Uusi peli syntyi siis yhdessä yössä onnekkaan mashupin lopputuloksena, Kemppainen kertoo Trickle-lautapelin synnystä.

Kemppainen sanoo, että hänen omat pelisuunnitteluun liittyvät epäonnistumisensa ovat johtuneet esimerkiksi väärästä ajoituksesta. Tämä pätee esimerkiksi vuonna 2016 lanseerattuun P.O.L.L.E.N-virtuaalitodellisuuspeliin.

– Kyse oli pitkästä projektista, ja sen aikana suuren yleisön odotukset virtuaalitodellisuutta kohtaan olivat kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä olisi pystynyt mitenkään täyttämään.

Vuonna 2015 Kemppainen oli suunnittelemassa sijaintipohjaista It Came From A B-Movie -peliä, joka jäi epäonnisten sattumusten takia Pokémon GOn jalkoihin.

– It Came From A B-Movie jouduttiin tekemään rahoitussyistä Windows Phonelle, mikä ei ehkä teknologian puolesta toiminut. Seuraavana vuonna Pokémon GO sitten räjäytti pankin.

Sekä P.O.L.L.E.N että It Came From A B-Movie ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka sattumanvaraisuus usein määrittelee nopeatahtista pelimaailmaa. Pelintekemisen työkalut ovat tulleet helpommin saataville ja monet niistä ovat aloittelijoille ilmaisia. Mobiilikauppoihin tulee tällä hetkellä satakunta uutta peliä, Steam-verkkokauppaan kymmenkunta PC-peliä päivässä.

– Jos taustallasi ei ole massiivista markkinointikoneistoa, oma tuotoksesi häviää helposti muun massan joukkoon – ellei sitten onni potkaise ja joku julkisuuden henkilö pelaa sitä ja kerro sosiaalisessa mediassa siitä sadoille tuhansille seuraajilleen. Aiemmin joka kymmenes peli tuotti voittoa ja ruokki koko pelialan ekosysteemiä. Nyt ehkä vain muutama prosentti peleistä pääsee voitolle, Kemppainen pohtii.

Ristiriitaisten toiveiden peliala

Kemppaisen mielestä pelisuunnittelijan kannattaa tutustua erityisen tarkasti kohdeyleisöönsä: peliä ei tapahdu jos sitä ei pelata.

– Pelit tehdään aina kohdeyleisölle, joka pienimmillään saattaa olla pelisuunnittelija itse tai tämän muutama kaveri. Kun ryhdytään toimimaan ammattimaisesti ja pyritään hankkimaan rahaa, kohdeyleisöä pitää laajentaa. Silloin ei enää välttämättä riitä, että teet pelejä joista sinä ja kaverisi tykkäävät – paitsi jos sinulla on miljoona kaveria, mutta aika harvalla on. Usein pelisuunnittelija joutuu menemään oman kokemuspiirinsä ulkopuolelle hahmottamaan, millaisia pelaajia maailmasta löytyy ja kuinka heitä voisi palvella, jotta he pelin ostaisivat ja myös siitä maksaisivat.

Kemppaisen mukaan peliala on aikuistunut ja nyt olisi syytä ryhtyä pohtimaan, mitä voimakkaasti vaikuttavalla taidemuodolla ja medialla oikein halutaan sanoa.

– Väkivaltaan liittyvät moraaliset kysymykset ovat pyörineet pelien ympärillä vuosikymmeniä. Viime aikoina pinnalla on ollut se, että mikromaksuilla toimivat pelit vievät nuorten rahat. Ainahan me tulemme tekemään viihteellisiä ja kepeitä pelejä, mutta pitäisikö meidän ryhtyä ottamaan pelintekijöinä enemmän kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja kertomaan tärkeistä asioista – vaikutammeko me pelaajiin tietämättämme vai tietoisesti ja onko se sitä, mitä me haluamme tehdä, Kemppainen pohtii.

Nykyiseen pelialaan liittyy muitakin hankalia ja ristiriitaisia kysymyksiä, jotka tulevat esiin yhteiskunnallisessa keskustelussa esimerkiksi Suomessa.

– Toisaalta kirjoitetaan innostuneesti raportteja isojen pelifirmojen miljardiliikevaihdoista, toisaalta moititaan sitä, että pelit vievät pelaajien rahat – pelialaa juhlitaan, mutta samalla se koetaan ongelmalliseksi. Esimerkiksi Veikkaus vähentää kolikkoautomaatteja, millä on seurannaisvaikutuksia kulttuurin ja urheilun rahoitukseen. Pelialalla on tällä hetkellä paljon monimutkaisia kysymyksiä, Jaakko Kemppainen summaa.

Elokuvayhtiöt Sony ja Disney ovat saavuttaneet sovun Spider-Manin eli Hämähäkkimiehen kohtalosta. Seuraavankin elokuvan Spider-Manin seikkailuista tuottaa Disneyn omistama Marvel Studios ja sen johtaja Kevin Feige.

Feige on Disneyn tuottoisien Marvel-elokuvien tähtituottaja.

Spider-Man on esiintynyt omien elokuviensa lisäksi useissa Marvelin elokuvissa. Ongelman sankarin tulevien seikkailujen kannalta muodosti se, että Spider-Manin oikeudet omistaa Sony, kun useimpien muiden Marvelin sarjakuvista tuttujen sankareiden elokuvaoikeudet omistaa Disney.

Kun yhtiöt kesällä ilmoittivat, etteivät ne ole päässeet sopuun Spider-Manin elokuvaoikeuksista, uhkasi suosittu hahmo poistua kokonaan Disneyn supersankarielokuvista.

Nyt tämä uhka on poistunut. Hämähäkkimies seikkailee jatkossakin osana Marvelin universumia ja seuraava Spider-Man-elokuva saa ensi-iltansa 16. heinäkuuta 2021. Pääosassa jatkaa Tom Holland, uutisoi Variety.

Matti Nykäsen hyppyrimäki Jyväskylän Laajavuoressa saa pysyvän valaistuksen. Valaistus on ohjelmoitava, eli sitä voidaan muunnella vaikkapa vaihtamalla valaistuksen väritystä juhlapäivien mukaan.

Perusvalaistus on nimeltään hyppääjä. Siinä turkoosinsininen valo kiipeää ylös torniin, siirtyy hyppypaikalle ja laskee mäen.

– Sen jälkeen ikään kuin yleisö kohahtaa, ja valaistus luo revontulien ja lumisateen tuntua. Olemme halunneet tällä tuoda Matti Nykäsen muiston mukaan, hän siellä valona hyppää, kuvailee Valon kaupunki -hankkeen koordinaattori Elisa Hillgen.

Hyppyrimäki on näkyvä elementti Jyväskylän horisontissa. Valoteoksen on tarkoitus korostaa maisemaa, mutta se kulminoituu Nykäseen.

Projekti mäen valaisemiseksi alkoi jo ennen Nykäsen kuolemaa. Kun hän kuoli, suunnitelmia muutettiin.

– Maamerkin valaistuksesta tuli enemmänkin kunnianosoitus, siinä vaiheessa muotoutui hyppääjän konsepti, Hillgen sanoo.

Nykäsen mäen valaistus on osa Jyväskylän Valon kaupunki -tapahtumaa. Se järjestetään tänä vuonna 14. kertaa. Tapahtuma keräsi viime vuonna yli sata tuhatta kävijää.

Nykäselle on Jyväskylään valmisteilla myös fyysinen muistomerkki, johon on pyydetty luonnosta kuudelta taiteilijalta. Määräaika luonnoksille on 15. lokakuuta.

Näyttelykutsu Ranskaan ja yhteydenottoja kansainvälisiltä gallerioilta. Mistään sellaisesta ei Juhani Melender uneksinut silloin, kun hän meni Kokkolan työväenopistoon toteuttamaan vuosikausien unelmaansa eli opiskelemaan maalaustaidetta.

Nuoreen Juhaniin oli lapsuudessa tehnyt suuren vaikutuksen oman sedän maalaustaito. Viisikymppisenä pystyi sitten miettimään, että jos itseltäkin löytyisi lahjoja, kun työelämästä piti jäädä sairaseläkkeelle. Opettajina olivat Tapio Tuominen, Ingmar Nyman ja Pertti Lohiniva.

Nyt vajaat 30 vuotta myöhemmin voi viimeistään todeta, että lahjoja löytyi ja että opiskelu todellakin kannatti. Ei niin, että Juhani Melender olisi esimerkiksi ansainnut omaisuuden maalaamisellaan. Ei todellakaan, mutta jotain muuta kyllä.

– Aina on ollut tuolla taustalla sellainen ajatus, että jos saisi tehdä mitä haluaa, niin minä tykkäisin maalata. Työväenopistosta lähti sitten kauhea innostus liikkeelle. Se inspiraatio ei ole siitä mihinkään koskaan lähtenyt.

Juhani Melender maalaa modernia nykytaidetta. Tarkat abstraktit kuviot lomittuvat toisiinsa. Jokaisessa työssä on mukana myös kirkkaita värejä. Tarkkuus on seurausta vuosikymmenien työskentelystä kirjapainoalalla.

– Sieltä tämä tyyli varmaan tulee. Minä koetan aina saada tasapainoisen lopputuloksen niin, että silmä lepää, eikä mikään pompi silmille.

Kuvataide ei liiku

Juhani Melender on maalannut hiukan yli 1500 taideteosta ja luonnostellut viitisensataa luonnosta. Suurin osa teoksista on vielä taiteilijalla. Myyntiä on ollut todella vähän.

– Ei niitä ostajia vain tule. Se on minun kokemukseni. Tämäntyyppinen taide ei ole kiinnostanut ihmisiä. En minä taiteella olisi voinut elättää itseäni. Jos laskee kehystämiskulut ja muut menot, niin tappion puolelle tämä menee.

Kuvataiteen myynti on myös galleristin mielestä alamaissa, ei pelkästään modernin taiteen myynti. Niin on erityisesti pienellä paikkakunnalla. Kokkolalaisen Galleria Artistan yrittäjä Leena Koskinen arvioi, että kyse on laajemmasta trendistä.

– Tämä on varmaan maailmanlaajuinen ilmiö, että taide ei välttämättä liiku nyt niin hirveästi. Mutta Kokkolassa ja maakunnassa on paljon hyviä taiteilijoita ja toivoisin, että ihmiset enemmän kävisivät niitä katsomassa. Ostajia on aika vähän.

Samassa kaupungissa kehystysliikettä pitävä Juha-Matti Anttila Kehystysliike Vihinpuusta puhuu samasta ilmiöstä.

– Kuvataide on ehkä vähän haastava tämän kokoisessa maassa ja maakunnassa, että sillä tulisi toimeen. Oma alue, Kokkola ja Keski-Pohjanmaa eivät asukasluvultaan vielä oikein riitä elättämään ketään. Pitää pystyä myymään koko Suomeen taidetta. Sitten se vasta rupeaa olemaan semmoinen elinkelpoinen ammatti.

Kyse on arvostuksesta

Suomen Taiteilijaseuran toiminnanjohtaja Annukka Vähäsöyrinki analysoi, että Suomessa taidemarkkinat eivät toimi samalla tavalla kuin muualla Euroopassa. Esimerkiksi kaupallisista gallerioista vain kourallinen menestyy. Kuvataiteilijoista taas suurin osa joutuu tekemään taidetta muun työn lomassa, elantoa saadakseen.

– Tulot tulevat monista puroista, apurahoista, säätiöiltä, tekijänoikeuskorvauksista, muista töistä. Teosmyynti on tässä vain pienenä osana. Kuvataiteilija on hyvin haavoittuvassa asemassa.

Vähäsöyrinki pohtii syitä. Taustalla on varmasti arvostuskysymyksiä.

– Taiteen kuluttajamäärät ovat meillä suuria. Yleisö käy katsomassa taidetta, mutta aika harva Suomessa ostaa taidetta sijoituksena eli näkee kuvataiteen asiana, johon halutaan investoida.

Laajemmat kuviot netistä

Nelisen vuotta sitten Juhani Melenderin tytär sanoi, että nyt kannattaa tehdä Instagram-tili ja alkaa julkaista kuvia taideteoksista somessa. Siellä ne olisivat kaikkien nähtävillä ja turvassa.

Niin sitten tehtiin. Perheen somevastaavaksi ryhtyi Juhani Melenderin vaimo Marja-Leena. Hän ryhtyi ensin julkaisemaan teoskuvia joka päivä. Kun kuvia oli somessa jo noin 800, tahtia harvennettiin. Nyt latauksia on ehkä kerran viikossa ja julkaisuja yli tuhat.

Kun kaikki vuodet oli tuntunut siltä, että modernia kuvataidetta ei ymmärrä kukaan, yhtäkkiä muualta maailmasta löytyi kiinnostuneita. Yhteydenotoista poiki esimerkiksi näyttelykutsu Pariisiin ja muita tarjouksia esimerkiksi Kanadasta ja Englannista.

– Pariisissa oli todella ihana nähdä kansainvälistä modernia nykytaidetta, jota itsekin tekee! Minun töitäni oli siellä esillä neljä kappaletta. Se oli ikimuistettava näyttely.

Mikä on tärkeintä?

Voi olla, että taiteilija ei kuitenkaan reagoi saamiinsa muihin kansainvälisiin tarjouksiin. Ikää on jo kertynyt, kielitaitoa ei oikein ole ja teosten pakkaaminen, lähettäminen sekä esillepano maksavat.

Kansainvälinen kiitos tuntuu tietysti hyvältä, koska Suomesta kiinnostusta ei tuntunut löytyvän. Tärkeintä on kuitenkin itse maalaaminen.

– Kun oma työhuone on kodin yhteydessä, siinä oikein sielu lepää kun minä saan maalata. Maalaaminen on hoitanut minua ja on pitänyt ja pitää minut kunnossa.

– Se oli kyllä uskomaton tarina, Caj Bremer aloittaa.

Erakkonainen asui Kainuun erämaassa, “jossain siellä kauhean pitkän matkan takana”.

Bremer ajatteli mennä häntä tapaamaan. Ennakkoon oli viety sana, että vieraita on tulossa, mutta ei kerrottu ketä.

Hän meni sisälle tupaan ja esitteli itsensä.

– Nainen sanoi: Caj Bremerkö? Sanoin, että kyllä. Hän sanoi vielä kerran: Ai, siis Caj Bremerkö? Sanoin, että kyllä, miten te tunnette minut, olemmeko tavanneet jossain?

– Voi voi, huussini seinillä on kaikki sinun kauniit kuvasi, Bremer muistelee naisen huudahdusta.

Hän on kertonut vuosikymmenten takaisen sattumuksen monta kertaa. Mukava muisto naurattaa häntä edelleen.

– Hienompaa kritiikkiä en ole koskaan saanut kuvistani. Erakon sanat tulivat suoraan hänen sydämestään.

Valokuvaaja muistuttaa, että ennen mökkien ulkovessat olivat ihmisten gallerioita. Niiden seinille laitettiin kuvat, joista pidettiin.

– Omien vanhempieni huussissa oli heidän häävalokuvansa. Että kaikenmoista.

“Olen viihtynyt maalaistuvassa ja Kekkosen vastaanotolla”

Caj Bremer on valokuvaaja, akateemikko ja yksi merkittävimmistä suomalaisista kuvajournalisteista.

Joskus hänen valokuvansa ovat niin täynnä tunnetta, ettei niitä pysty liikuttumatta katsomaan. Sellainen on 1960-luvulla Polvijärven Martonvaarassa, suutari Keräsen rutiköyhässä tuvassa otettu kuva. Kuluneessa pinnasängyssä makaa sairas vauva, perheen kahdestoista lapsi.

Mutta paljon on myös huumoria. Jyväskylän Suurajoja seuraa sätkä sormien välissä lippalakkipäinen isäntä. Hän tutkailee tapahtumaa aitiopaikalta, ladon katolle nostamaltaan tuolilta.

Kuvista välittyy myötätunto ja kunnioitus kuvattavaan.

– Olen aina halunnut kuvata ihmisiä heidän omassa ympäristössään, olipa se sitten linna tai pirtti. Olen viihtynyt yhtälailla maalaistuvassa kuin Kekkosen vastaanotolla. Erona on vain se, että olen joutunut pukeutumaan niihin eri tavalla.

Bremerille kaikki kuvattavat ovat arvoasteikossa samalla tasolla.

– Erakkonainen on yhtä tärkeä ja arvokas ihminen kuin ministerikin. Ei heissä ihmisinä sen kummempaa eroa ole.

“Työntäkää se äijä ikkunaan”

Caj Bremer on taltioinut juuri sodasta toipuneen Suomen tuntoja, arkea, työtä ja ilon hetkiä kaupungeissa sekä syrjäistäkin syrjäisemmissä korpimökeissä.

Kuvattavina ovat olleet niin johtavat poliitikot, kuninkaalliset kuin savupirtin lapsetkin. Ikuistetuiksi ovat tulleet missit, mallit ja mammat.

Lisäksi tietysti Kekkonen, Kekkonen ja Kekkonen. Valokuvaaja liikkui presidentin kannoilla sekä Lapin hangilla että Napoleonin kotitalossa Korsikalla.

Hän paljastaa kuvauskeikoilla rukoilleensa usein jumalia apuun ja yksi niistä kerroista oli juuri silloin.

– Minä tosiaan rukoilin, että työntäkää se äijä sinne ikkunaan. Jumala työnsi sen sinne, hän sanoo ja nauraa hytkyen.

– Mutta en pyytänyt sitä presidentiltä.

Kuuluisassa kuvassa Kekkonen katselee ulos ikkunasta, jonka alla lukee Napoleon. Käsi on takin sisään työnnettynä.

– En ole koskaan järjestänyt mitään, ja olen kriittinen sen suhteen, mikä on totta. Jos jotain on tapahtunut edessäni, olen kuvannut.

“Edelleen on perheitä, jotka just ja just pystyy elämään”

Kuviin taltioitui myös muuttuva maaseutu ja Suomi, jota ei enää ole.

Ristiin rastiin maata kiertänyt kuvaaja muistuttaa, että toisaalta edelleenkään ei tarvitse mennä kovinkaan kauaksi pääkaupungista, niin kohtaa samanlaisia taloja ja näkymiä kuin hänen vanhoissa kuvissaan.

Eikä köyhyys ja puutekaan ole hävinneet.

– Köyhyyttä, jota kuvasin jo 1950-luvulla on Suomessa edelleen. Edelleen on perheitä, jotka just ja just pystyy elämään ja elättämään perheensä.

Bremerillä on kuvasarja, joka kertoo Ruotsiin muuttaneista suomalaisista, jotka palaavat kesän viettoon entiseen kotikyläänsä. Heillä on hienot autot ja vaatteet, joita tuskin olisi, jos he olisivat jääneet.

– Ihmisten pukeutuminen voi muuttua, mutta ankeutta, kurjuutta ja samoja ongelmia kuin silloin, löytyy Suomesta edelleen.

"Jumalat järjestivät naisen valokuvaan"

Pari vuosikymmentä myöhemmin valokuvaaja kuvasi kasvottomia kerrostalolähiöitä, joita rakennettiin kiireesti, kun väki alkoi valua Etelä-Suomeen. Valokuvassa nököttää harmaa puutalo kerrostalojen puristuksessa.

– Nykyisin on uusia asuinalueita ja valtavia ostoskeskuksia. Niitä ei silloin ollut samassa mittakaavassa kuin nyt.

Kerran valokuvaaja kuuli, että Vantaan Tikkurilaan oli rakennettu asuntoyhtiö nimeltään Kukkaketo ja hän halusi nähdä, miltä se näyttää.

Se näytti tältä:

– Se oli kaikkea muuta kuin kukkaketo. Uudet asuntoalueet olivat ainakin silloin synkkiä, mutta voi olla, että jos nyt menisin katsomaan, siellä olisikin kukkia.

Kerran hän kuvasi suurta kerrostalokolossia ja sen lukuisten ikkunoiden täplittämää seinää. Yhteen ikkunoista ilmestyi nainen ja kuvasta tuli entistä kertovampi.

Ihmiset kysyivät taas Bremeriltä, miten hän onnistui saamaan naisen ikkunaan.

– Kerroin, etten saanutkaan.

Bremer nostaa huvittuneena ristityt kätensä ylös.

– Taas jumalat järjestivät asian ja naisen valokuvaan.

.

“Suurin osa kuvistani on hömppää”

Caj Bremerillä on arkistossaan 10 000 ottamaansa valokuvaa.

– Niistä 7000-8000 on täyttä hömppää, mutta olen nauttinut, kun olen saanut kuvata.

Kuvatessa hänestä on tärkeää unohtaa itsensä ja jutella ihmisten kanssa. Hän ei halua lähestyä heitä kuin suuri ammattilanen, vaan huomiota herättämättä.

Siksi hän hankki pienen kameran, jotta pääsisi lähemmäksi ihmisiä heitä pelästyttämättä. Salamavalon sijaan hän on suosinut luonnonvaloa, koska haluaa, että ihmiset kuvaa katsoessaan ajattelevat: "näinhän se oikeasti on".

– Minun on aina ollut helppo saada yhteys ihmisiin ja se tottakai auttaa valokuvaajan työssä. Jos haluaa hyviä kuvia, on oltava kiinnostunut ihmisistä ja heidän ongelmistaan, eikä saa koko ajan vain ajatella, että minun täytyy saada kuva.

Joihinkin kuvattaviin on säilynyt yhteys vuosikymmenten ajan. Kaikkien kohtaloa hän ei tiedä. Joskus valokuvanäyttelyissä on sattunut hauska yllätys.

– On tultu sanomaan, että tuossa kuvassa on isäni. Aina en ole itsekään tiennyt, keitä kuvassa on.

Bremer kertoo tarinan 1970-luvulta. Hän matkusti viikoksi Muonioon. Siellä hän seurasi uudisraivaajaperheen elämää ja kuvasi. Jälkeenpäin hän aina ajatteli, että joskus palaisi takaisin.

Kului kymmeniä vuosia ja perheen tyttäreltä tuli kirje, jossa hän kirjoitti, että olisi kiva tavata. Hän oli ollut kuvaushetkellä 4-vuotias.

– Siltä istumalta soitin hänelle, että huomenna olen tulossa. Niin minä lähdin.

Nainen oli yli 30-vuotias ja hänellä oli kaksi teini-ikäistä lasta.

– Muuten mikään ei ollut muuttunut. Kun tulin autosta ulos, maisema oli ihan sama.

“Mitään ei ole jäänyt kuvaamatta”

Caj Bremer tunnetaan suomalaisen reportaasikuvauksen uudistajana ja edelläkävijänä. Pitkä ura alkoi 1950-luvulla Hufvudstadsbladetissa, jatkui Viikkosanomissa ja myöhemmin Helsingin Sanomissa.

Hän on saanut elämäntyöstään useita palkintoja ja tunnustuksia.

– En enää jaksa samalla tavalla kuin ennen. Huomaan, että vähitellen määrätyllä tavalla elämä valuu pois.

Bremer ei kuule. Siksi hän käyttää kuulokojetta.

– Mielelläni olen tehnyt kaiken sen, mitä olen tehnyt. Ei ole mitään, mitä haluaisin vielä kuvata. Mitään ei ole myöskään jäänyt kuvaamatta.

90-vuotias valokuvaaja asuu meren ja luonnon äärellä, vanhassa talossaan Sipoon saaristossa. Hän kuvaa lähinnä omaksi ilokseen ja silloin usein ympäröivää luontoa.

– Luonnosta on tullut minulle yhä tärkeämpi. Maisemien kuvaaminen on minulle terapiaa. Kuvaan, kun siltä tuntuu.

Haastattelua tehdään Valokuvataiteen museossa Helsingissä. Näyttelyssä on esillä Bremerin ottamia valokuvia. Niitä katsoo keskittyneesti joukko näyttelyvieraita. Sitten he ilokseen huomaavat, että sattumalta paikalla on itse valokuvaaja.

Myös Bremer innostuu ihmisistä. Hetkessä valokuvaaja on yleisön ympäröimä.

– Aina on teitä ihailtu. Kuvistanne välittyy lämpö.

– Ihan liikutun.

– Kuvalliset ansionne ovat huikeat, aseista riisuvan hienoja kuvia.

– Saanko ihan kätellä mestaria?

Caj Bremer alkaa kertoa heille seinällä olevan valokuvan tarinaa.

Jutussa nähtävät Caj Bremerin ottamat valokuvat ovat esillä Valokuvataiteen museon näyttelyssä Suomalainen arkipäivä. Näyttely Caj Bremer - Kuvia kaukaa on parhaillaan esillä helsinkiläisessä Päivälehden museossa.

Norjalainen tv-sarja Skam onnistui mahdottomassa. Se kertoi nuorista lukiolaisista, rakkaudesta, seksistä, bilettämisestä ja ihmissuhteiden ongelmista. Se rikkoi tabuja ja siitä tuli menestys, joka koukutti ruutujen äärelle nuoret katsojat. Yllättäen myös vanhemmat tykkäsivät. Pelkästään Yle Areenassa sarja on tähän mennessä käynnistetty 19 miljoonaa kertaa.

Nyt samaa menestystä odotetaan Vantaalla. Skamin teatteriversio saa ensi-iltansa kulttuuritalo Martinuksessa. Tätä ennen Skam on nähty teatteriin dramatisoituna vain Tanskassa.

Vantaan esitykseen haki näyttelijöiksi 350 nuorta. Heistä kahdeksan valittiin. Joukossa olivat Elias Hjelm, 21, ja Rosanna Liuski, 22. Kysytään heiltä, miksi Skam on niin poikkeuksellisen.

– Näyttelijät ja hahmot ovat tosi aitoja. Tuntuu kuin katsoisi dokumenttia eikä tv-sarjaa, Hjelm sanoo.

– Aiheet ovat niin samastuttavia ja lukioelämästä aidosti kertovia juttuja. Siellä on bileitä. Siellä on sitä, että kuka on se coolein tyyppi. Kuka seuraa ketä instassa ja mitä säätöä kelläkin on, Liuski komppaa.

Valokuvat ja cv:t hyväksytettiin Norjassa

Skamin teatteriversio keskittyy tv-sarjan ensimmäiseen kauteen, jonka 11 jaksoa puristetaan näyttämöllä pariin tuntiin. Keskiössä on Eva ja hänen suhteensa Jonakseen, mutta mukana ovat myös kaikkien neljän tuotantokauden muut keskeiset hahmot.

Uutta teatteriversiossa on muoto. Vantaalla näyttelijät näyttelevät omaa roolihenkilöään ja toisinaan myös kertojaa.

– Se on ohjauksellisesti ja näyttelijöille haastava tyylilaji, mutta yleisö pysyy perässä. Niillä, jotka ovat nähneet ensimmäisen tuotantokauden, ei tule olemaan mitään ongelmaa. He hiffaavat heti, ohjaaja Tiina Brännare sanoo.

Tv-sarjan on näyttämölle dramatisoinut Line Mørkeby. Vantaalla noudatetaan tiukasti alun perin Tanskaan tehtyä dramatisointia.

– Käsikirjoitukseen on hyvin tarkasti kirjoitettu, mitä tapahtuu ja mitä muut tekevät. Siinä on ohjaus ja jopa asemointi kirjoitettuna ylös, Brännare sanoo.

Myös tv-sarjan norjalainen tuotantoyhtiö NRK valvoi vantaalaisten versiota. Se muun muassa edellytti, että mukaan tulevilla nuorilla on kokemusta näyttelemisestä, mutta että he eivät silti ole varsinaisia ammattinäyttelijöitä.

– Kaikkien meidän valokuvat ja cv:t piti hyväksyttää siellä. Näyttelijöistä katsottiin, muistuttavatko he ulkoisesti tarpeeksi alkuperäisiä roolihenkilöitä, Brännare kertoo.

Evasta tulee sulokas ja naisellinen

Rosanna Liuski kertoo aavistelleensa, että hänet roolitetaan Evaksi.

– Koska se on se ainoa brunette siellä porukassa ja vähän minun näköiseni.

Evan rooliin hän kertoo ottaneensa mallia norjalaisesta tv-sarjasta.

– Olen yrittänyt säilyttää pieniä hetkiä lavalla, että joku fani voi kokea, että joo tuo on just se. Pääosin olen kuitenkin ottanut vain suuntia, mihin lähteä. Eva on aika sulokas ja naisellinen. Olen miettinyt, miten sitä pystyisi tekemään fysiikan kautta.

Skamissa käydään läpi kipeitäkin aiheita, mutta Liuski kokee, että niitä ei ole vaikea näytellä. Teemoista on puhuttu yhdessä työryhmän kanssa.

– Evalla on näitä rankkoja kokemuksia, rikkinäisyyttä ja epävarmuutta. Ne ovat sellaisia aiheita, joita olen itsekin käynyt lukiossa läpi. Ne kuuluvat ihmiselämään.

Liuski on harrastanut teatteria 12-vuotiaasta. Hän on lukion jälkeen kolmannella välivuodella ja kirjoittaa vapaa-ajallaan arvioita Broadway World -sivustolle.

Koe-esiintymisestä vinkkasi äiti

Evan vastaparia Jonasta näyttelevä Elias Hjelm haki teatteriversioon sen jälkeen, kun äiti vinkkasi koe-esiintymisestä. Alkuperäisen tv-sarjan ensimmäisen kauden hän katsoi vasta, kun sai roolin.

– Vähän harmitti, etten ollut katsonut sitä lukioaikana, koska siinä oli niin paljon samastuttavia asiota. Olisi ollut siistiä seurata sarjaa ja kokea asioita itse, Hjelm sanoo.

Hjelm opiskelee Pop & Jazz Konservatoriossa musiikin tuottamista. Teatterin harrastamisen hän aloitti jo lukiossa. Hjelm kertoo, ettei tee täysin samaa hahmoa kuin alkuperäinen norjalainen Jonas.

– Meissä on paljon samaa, minussa ja Jonaksessa, mutta otan tosi paljon omaa twistiä siihen. Se ei siis ole samanlainen kuin sarjassa, mutta tunnistettava, Hjelm luonnehtii.

Sana on vahva jo nuorena

Yasmin Ahsanullah, 26, näyttelee Vantaalla Sanan roolin. Ahsanullah on porukan kokenein näyttelijä, joka on valmistunut brittiläisestä East 15 Acting Schoolista ja näytellyt Lontoossa. Hän on hiljattain muuttanut takaisin Suomeen.

Ahsanullah tiesi Skamin, mutta hänkään ei ollut nähnyt sarjaa ennen kuin sai roolin.

– Aloin tykätä Sanasta enemmän ja enemmän, kun katsoin kausia eteenpäin ja tutustuin hahmoon. Tuli sellainen fiilis, että vitsi, miten siisti tyyppi.

Ahsanullahin mielestä Sana on hyvin kirjoitettu rooli.

– Se on moniulotteinen, siitä löytyy erilaisia tasoja ja se on tosi vahva nainen jo nuorena. Sellaisia on aina kiva esittää.

Russebussesta tuli penkkarirekka

Skamista on tehty tähän mennessä oma tv-versio seitsemään maahan. Ne on aina paikallistettu. Vantaan teatteriesitystä ei ollut tarpeen suomettaa. Tosin norjalaisten russebusse, penkkaribussi, vaihtui Vantaalla penkkarirekaksi.

– Mutta kyllä kaikki muut teemat, ne mitä nuoret käyvät läpi lukioaikana, ihastumiset, uskonto, se, mihin porukkaan kukin kuuluu ja ketkä ovat oikeita kavereita. Ne ovat samastuttavia sellaisenaan, Liuski sanoo.

Alkuperäisen tv-sarjan näyttelijöistä tuli superjulkkiksia. Miten vantaalaisversion nuoret ovat varautuneet mahdolliseen fanitukseen?

– No kattoo nyt, että miten käy. Tietenkin, jos musta tulee ihan jäätävä superstara, niin tietsä, terveisiä äidille, Elias Hjelm nauraa.

Skamin teatteriversion ensi-ilta on 2.10. Kulttuuritalo Martinuksessa Vantaalla.

Lue myös:

Skamin saksalaisversiossa ruohonpoltto ei ole ongelma, mutta kielenkäyttö on norjalaista siistimpää – tv-sarjojen paikallistaminen kasvoi ilmiöksi

Mitä on teiniangsti amerikkalaisittain? – Odotettu SKAM Austin pyörähtää käyntiin Yhdysvalloissa

Skam-Nooran esittäjä Josefine Pettersen: "Olen Nooran tavoin toivoton romantikko"

Postiluukun kolahdus kaikui hiljaisessa rappukäytävässä puoli seitsemän aikaan aamulla.

Eteiseen oli tiputettu luukusta kukkakuvioinen postikortti.

Siinä oli huolellisesti pidetty tukkimiehen kirjanpito – 39 viivaa – ja lyhyt viesti:

"painu vittuun häiritsemästä yörauhaani, saatanan rämpyttäjä".

Nyt, reilut kymmenen vuotta myöhemmin, juttu jo vähän naurattaa. Vaikka kyllä helsinkiläinen muusikko Antti Autio pitää 17-vuotiaana saamaansa viestiä uhkaavana.

Kukkakortissa luki slogan "taidetta ilman käsiä", koska kortin oli tehnyt suulla tai jalalla maalaava taiteilija.

– Mietin, vihjaileeko naapuri, ettei minulla ole ehkä kohta käsiä, jos jatkan. Koin oloni kyllä uhatuksi. Mutta taisin soittaa yöaikaan, Autio myöntää naurahtaen.

Esiintyjä, joka ei halunnut esiintyä

Antti Autio on 29-vuotias muusikko ja näyttelijä.

Tässä jutussa hän taitaa olla kuitenkin hieman enemmän muusikko kuin näyttelijä, sillä pian ilmestyy hänen bändinsä toinen levy.

Ja on toinenkin syy.

– Tuntuu, että minusta tuli näyttelijä vähän kuin vahingossa, hän summaa asian.

Vaikka perhetaustan vuoksi voisi kuvitella, että näytteleminen olisi ollut mitä ilmeisin ammatinvalinta. Mutta palataan tähän vielä tuonnempana.

Pari vuotta sitten Aution yhtye esiintyi Helsingissä Sideways-festivaaleilla. Tuolloin heitä markkinoitiin Twitterissä "suomenkielisen folkrockin suurena lupauksena".

Tänä syksynä musiikkitoimittaja Aleksi Pahkala arvioi blogissaan, että uusimman sinkun perusteella Autio voi olla matkalla kohti kotimaisten laulaja-lauluntekijöiden ykköskaartia.

Samoilla linjoilla on YleX:n musiikkitoimittaja Teppo Vapaus, joka tituleeraa Autiota Suomen kiinnostavimmaksi uudeksi lauluntekijäksi. Vapaus on kiitellyt myös bändin keikkoja.

Yhtye onkin kiertänyt viime vuosina ahkerasti ympäri Suomea.

Vaikka itse asiassa on yllättävää, että Antti Autio on ylipäänsä päätynyt esiintyjäksi. Hänen omien sanojensa mukaan se on lähes mysteeri.

Lapsena hän oli ujo, hiljainen ja epävarma. Hän änkytti ja kaikenlainen esillä oleminen jännitti.

Nytkin Autio asettelee sanansa harkiten. Pitää pitkän tauon ennen vastauksen loppuun saattamista. Pohtii ja punnitsee.

Esiintyminen ja taide kuitenkin kiehtoivat.

Autio teki jo seitsemänvuotiaana omia kappaleita leikkienglannilla. Hän valikoi yleisönsä tarkoin – tai siis oli tarkka siitä, ettei kukaan varmasti kuullut hänen esityksiään.

– Se oli hirveän noloa, jos joku kuuli, mitä puuhailen.

Teinin sinnikäs harjoittelu loi pohjan koko uralle

Seinän toiselta puolelta kuuluu death metal -bändin örinälaulua. Korisevaa huutoa.

Se katkaisee Aution yhtyeen stemmaharjoitukset.

Pienessä treenikämpässä on väljää, sillä paikalla on vain puolet Aution bändistä: viulisti Ella Rosenlund ja basisti Jussi Liukkonen.

He odottavat, että viereisen huoneen örinä rauhoittuu, ja jatkavat.

– Tässä voisi laulaa ensimmäisellä kierroksella herkästi ja toisella ihan kunnolla. Vähän kuin nuo tuolla, Autio vitsailee ohjeistaessaan bändin puolikastaan.

Antti Autio on aina ollut kärsivällinen harjoittelija.

Kuten päättäessään 14-vuotiaana, että saa musiikintunnin kitaransoittokokeesta kympin.

Oli kuitenkin ongelma; hän ei osannut soittaa kitaraa.

Hän ei vain ymmärtänyt soitinta. Miten kolmea eri ääntä soittamalla voidaan saada vaikkapa A? Tätä Autio ihmetteli näppäillessään kotoa löytynyttä kitaraa.

Hän valitsi soittokokeeseen tarjolla olevista kappaleista vaikeimman (The Troggs -yhtyeen Love Is All Around) ja alkoi treenata.

Hän harjoitteli. Harjoitteli. Ja harjoitteli.

Ja kun kokeen aika tuli, Autio soitti täyden kympin arvoisesti.

Taiteen kyllästämä lapsuus

Lapsuuden äänimaisemaa leimasi musiikki.

Perhe asui parin tuhannen asukkaan kylässä, Oitissa, Riihimäen lähellä.

Heidän luonaan asuva ukki vahti lapsia vanhempien ollessa töissä ja soitti lasten iloksi trumpettia. Silloin perheen asuttaman vanhan seurakuntatalon huoneet raikuivat vaskisoittimen sävelistä.

Kaikki kolme isosiskoa soittivat jotain soitinta, esimerkiksi seitsemän vuotta vanhempi Vilja-sisko harjoitteli pianoa päivittäin. Autio itse soitti lapsena kontrabassoa.

Kun Antti Autio kertoo lapsuudenkodistaan, tuntuu lähes itsestään selvältä, että hän on hakeutunut esiintymislavoille.

Isä on näyttelijä ja äiti kuvataideterapeutti sekä lastentarhan opettaja.

Niin. Aution isä on tosiaan näyttelijä Risto Autio. Suomalaisille tutummin Kotikadun Hannes.

Autio kuitenkin painottaa, etteivät lapset kasvaneet lavasteiden keskellä. Itse asiassa hän ei lapsena edes katsonut 90-luvulla huippusuosittua Kotikatu-sarjaa.

– Olen nähnyt ehkä yhden jakson, hän hymähtää.

Se, että oma isä on televisiossa, oli maailman tavanomaisin asia. Vasta kavereiden reaktion myötä, hän ymmärsi, että kyse saattaa olla jostain erikoisesta.

– Kyllä siitä tuli sellainen harha, että saattoi miettiä, että tietävätkö ihmiset myös minut.

Oma uskallus hämmästyttää vieläkin

Jännitys kuristi kurkkua.

17-vuotias Autio seisoi sellistiystävänsä Liilan kanssa satapäisen yleisön edessä ja huomasi pohtivansa, mitä oli mennyt oikein tekemään.

Syksyn viima puhalsi ulkona, mutta Kallion taidelukion juhlasalissa oli lämmin. Suorastaan tukalaa.

Aution oli tarkoitus vetää koulun aamunavaus ystävänsä kanssa ja esittää kolme tekemäänsä biisiä.

Se tarkoitti 15:tä minuuttia lavalla. Omien kappaleiden esittämistä ensimmäistä kertaa suuremmalle yleisölle.

Autio ei muista esityksestä juuri mitään, vain hajanaisia ajatuksia.

– Voi ei, nuokin tyypit tulivat.

Mutta tunnelman hän muistaa. Sen, että jännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin. Se oli rohkaisevaa.

Silti hän tuntuu olevan tapahtuneesta vieläkin ihmeissään.

– Miten olen ikinä uskaltanut tehdä mitään tuollaista? Mikä on ajanut tuohon tilanteeseen? Jälkikäteen ajateltuna se tuntuu todella uhkarohkealta, hän pohtii.

Tekstit rohkaisivat menemään lavalle

Antti Autio on yksi niistä lahjakkuuksista, joita Kallion taidelukiosta on ponnistanut vuosikymmenten aikana.

Siellä jossain ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden aikana palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.

Lukiossa järjestetty runokurssi avasi oven suomenkielisten tekstien maailman.

Lapsena ja nuorena Autio oli kokenut, ettei saanut ääntään kuuluviin. Nyt tunteille alkoi löytyä sanoja ja sanoille paikkansa.

– Yhtäkkiä löysin keinon tulla näkyväksi. Se ei välttämättä ollut tarve tulla näkyväksi muille vaan ennen kaikkea itselle.

Juuri kirjallisen muodon löytäminen oli pohja sille, että Autio sai rohkeutta kappaleidensa esittämiseen muille.

Pian kaikki liikenevä aika kului biisien tekemiseen ja soittamiseen – ja niin alppilalaisen yksiön eteiseen tipahti heippalappu naapurilta.

– Kun löysin oman juttuni, suhtauduin siihen antaumuksella. Olin myös todella ankara itselleni, jos en saanut biisejä aikaiseksi.

Nyt nuoruuden ankaruus on jo hellittänyt ja Autio on tietää, että luovuus vaatii aikaa. Ja naapurit yörauhansa.

Mutta entä se näytteleminen?

Autio on nähty muun muassa KOM-teatterissa ja Meriteatterissa Naantalin Rymättylässä.

Autiolla oli nuorena vastareaktio näyttelemiseen, eikä hän voinut kuvitellakaan päätyvänsä ammattiin, vaikka teatteri kiinnosti. Ehkä syynä oli isän työ, ehkä hänen omat pelkonsa. Silti hän tuntuu kulkeneen kohti teatterilavaa määrätietoisesti.

Nuorisoteatteria, ylioppilasteatteria, näyttämötaiteen opintoja ja teatteritaiteen maisteri – vähän kuin vahingossa?

Yksi lausahdus tiivistää Aution suhteen teatteriin – kuten ehkä lavalla olemiseen kaiken kaikkiaan.

– Minua kiinnosti se yhteisöllisyys, yhdessä jännittäminen ja sen kokemuksen jakaminen. Se on jotenkin kauhean hurmaavaa.

Helsingin Vallilassa sijaitseva legendaarinen Harjun nuorisotalo aiotaan sulkea.

Helsingin kaupunki kertoo, että nuorisotalon toiminnot siirretään ensi tammikuusta alkaen nuorisopalveluiden muihin tiloihin. Kaupungin mukaan sopivia tiloja kartoitetaan parhaillaan.

Nuorisotalon toiminta Aleksis Kiven kadun tiloissa jatkuu tämän vuoden loppuun asti.

Lakkauttamisen syyksi kaupunki on ilmoittanut muun muassa rakennuksen sisäilmaongelmat. Talon kuntoa ja ilmanvaihdon toimintaa kartoitettiin viime keväänä.

– Muutos liittyy moneen asiaan kuten rakennuksen kuntoon ja kulttuurisen nuorisotyön laajenemiseen eri puolille Helsinkiä, nuorisoasiainjohtaja Mikko Vatka toteaa kaupungin tiedotteessa.

Talossa tehdään syksyn aikana tarkentavia tutkimuksia, jonka jälkeen päätetään rakennuksen tulevasta käytöstä. Asiasta päättävät kaupunkiympäristölautakunta sekä kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta.

"Onko taloa järkevää seisottaa tyhjillään?"

Harjun nuorisotalon vastaava tuottaja Pekka Juntunen kertoo olevansa huolestunut nuorten tilanteesta. Harjun nuorisotalossa on vuosittain yli 20 000 käyntikertaa.

– Mihin nämä nuoret menevät vuodenvaihteen jälkeen? Joukossa on myös erityistukea tarvitsevia nuoria, Juntunen kertoo.

Juntusen mielestä rakennuksen tilanne ei ole niin akuutti, että tiloista pitäisi poistua heti. Hän kritisoikin aikataulua liian nopeaksi.

– Se on kuitenkin ihan ok kunnossa. Saattaa mennä puoli vuotta tai vuosikin ennen kuin siellä aletaan korjata mitään. Onko taloa järkevää seisottaa tyhjillään, Juntunen pohtii.

Harjun nuorisotalossa järjestetään esimerkiksi bänditoimintaa. Muun muassa Maija Vilkkumaa ja Samuli Putro ovat aikoinaan aloitelleet uraansa siellä.

Juntunen harmittelee myös alueellisen työn häviämistä. Harjun nuorisotalo on järjestänyt esimerkiksi Kallio kukkii -kaupunkifestivaalia, joka täytti tänä vuonna 25 vuotta.

– Kyllä se vaikuttaa alueen yhteisöllisyyteen, iso aukko jää.

Nuorisotalo on aiottu sulkea pariinkin otteeseen aiemmin.

Sen toiminta aiottiin lopettaa vuonna 2008, mutta suunnitelmista luovuttiin nuorisotalon suosion vuoksi. Toisen kerran asia oli esillä vuonna 2010, mutta tuolloinkin suunnitelmat kariutuivat kansalaistoimijoiden voimakkaaseen vastustukseen.

Juttua korjattu 30.9.2019 kello 11.10 – nuorisotalo sijaitsee Vallilassa ei Kalliossa, kuten jutussa aiemmin väitettiin.

Lue myös:

Helsingin legendaariset nuorten bänditilat vaakalaudalla

Harjun ja Munkkiniemen nuorisotalot pelastuivat jälleen

Sara Hildénin taidemuseolle rakennetaan uudet tilat Finlaysonin alueelle Tampereen keskustaan. Tampereen kaupunginhallitus hyväksyi esityksen maanantaina.

Taidemuseo on syntynyt tamperelaisen tunnetun yrittäjän Sara Hildénin taidekokoelman ympärille.

Sara Hildénin taidemuseo on ollut tähän asti huvipuisto Särkänniemen alueella, mutta museo vaatisi siellä peruskorjausta ja lisää tilaa.

Uusi rakennus vaatii kaavamuutoksia. Asemakaavan valmistelua varten järjestetään taidemuseon suunnittelukilpailu kansainvälisenä arkkitehtuurikilpailuna. Tavoitteena on, että uusi museo voisi aueta 2026.

Sara Hildénin taidemuseon näyttelyissä vierailee vuosittain 40 000–100 000 kävijää. Finlaysonin sijainti ja uusi rakennus auttaisi kaupungin mukaan saamaan kansainvälisiä näyttelyitä.

Museo on tulossa Finlaysonin kirkon lähelle parkkipaikalle. Tila on varsin ahdas. Museo rakennetaan yhteistyössä vakuutusyhtiö Varman kanssa, se omistaa maa-alueita Finlaysonilla.

Museo tehdään yhteistyönä vakuutusyhtiön kanssa

Museo rakennetaan allianssimallilla, kuten esimerkiksi Rantaväylän tunneli ja raitiotie Tampereella. Pormestari Lauri Lyly sanoo, että nytkin kyseessä on ennakkoluuloton uusi avaus.

– Varma ja Sara Hildénin säätiö ovat olleet mukana selvittämässä uutta konseptia, jolla voimme toteuttaa ison investoinnin yhdessä. Näin saamme jaettua investointikuormaa ja voimme vahvistaa kaupungin länsipuolen elinvoimaa ja vetovoimaa. Lisäksi Sara Hildénin taidemuseo -hanke sopii oivallisesti osaksi hakuamme Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026.

Kaupunki haki vuosien ajan museolle uutta paikkaa.

Finlaysonin alue täyttää 200 vuotta vuonna 2020. Alueella toimii yli 100 yritystä ja siellä työskentelee ja asioi päivittäin tuhansia ihmisiä. Finlaysonin alueen maa-alueet ja kiinteistöt omistaa työeläkeyhtiö Varma ja Tampereen kaupunki.

Alueella järjestetään ympäri vuoden runsaasti tapahtumia, joista suurin on Finlayson ArtArea.

Sara Hildénin säätiön hallituksen puheenjohtaja Timo Laatunen kiittää ratkaisua.

– On hienoa, että pitkien ponnistelujen ja neuvottelujen tuloksena saatiin näin hyvä tulos.

Säätiö, Varma ja Tampereen kaupunki perustavat keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön omistamaan museorakennusta. Yhtiö rakennuttaa museon ja vuokraa sen Tampereen kaupungille 30 vuodeksi. Rakentaminen rahoitetaan osakkaiden sijoituksilla sekä lainalla.

Lue lisää:

Sara Hildénin taidemuseon siirtoaikeet tulivat Särkänniemen toimitusjohtajalle yllätyksenä – "Olen suruissani, jos museo lähtee"

Yllätyskäänne: Sara Hildénin taidemuseo saattaa siirtyä Särkänniemestä Tampereen keskustaan

– And action! Ohjaaja Marja Pyykkö heilauttaa kätensä alas. Vihreä Jaguar lähtee merkistä liikkeelle ja lähes välittömästi noin 10-vuotias poika selässään hieman pienempi tyttö alkaa nousta hitaasti ilmaan, kuin lentoon auton perään. Ollaan Tampereen Pyynikillä, Sihja-elokuvan kuvauksissa.

Elokuvan takana on helsinkiläinen Tuffi Films, jonka tunnetuin työ on vuonna 2014 Oscar-ehdokkaaksi noussut Pitääkö mun kaikki hoitaa. Molempien elokuvien taustalta löytyvät käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja tuottaja Elli Toivoniemi.

Lähes 3 miljoonan euron budjetilla tehtävän Sihjan suurin rahoittaja on Suomen elokuvasäätiö, joka tukee hanketta lähes 900 000 eurolla. Tampereen kaupunki on myöntänyt elokuvalle 100 000 euron tuotantotue, joka kattaa 15 prosenttia Tampereella syntyneistä tuotantokuluista.

– Kaupungin tuella oli iso merkitys sille, että Sihjaa kuvataan juuri Tampereella, sanoo Venla Hellstedt, toinen elokuvan tuottajista.

– Meidän tekijöiden kannalta on tosi tärkeää, että rahoitus järjestyy helposti, rahoittaja on luotettava ja rahoituspäätös tulee nopeasti. Tampereella tämä toimii hienosti.

Tamperelaiset yritykset hyötyvät tuesta

Puolitoista vuotta sitten käyttöön otettu tuotantokannustin on houkutellut Tampereelle muitakin tv- ja elokuvaryhmiä. Ensimmäisen vuoden aikana tukea myönnettiin sen verran kuin oli budjetoitu eli puoli miljoonaa euroa.

Kannustimella on selkeät säännöt. Kaupalliset tv-, elokuva ja vr-tuotannot voivat saada 10 prosentin maksuhyvityksen Tampereella syntyneistä tuotantokuluista.

Lisäksi tuotannolle voidaan myöntää 0–5 prosentin lisätuki sen mukaan, kuinka hyvin Tampereen seutu saa elokuvan kautta näkyvyyttä.

Tähän mennnessä suurin ja näkyvin kannustinrahaa saanut elokuva on Juice, josta Tampere maksoi lähes 83 000 euroa. Tuotantoyhtiö Yellow Film & TV:n arvion mukaan Tampereelle jäi yli puoli miljoonaa euroa, eli noin kolmannes 1,7 miljoonan euron kokonaisbudjetista.

Elokuvan teon välillisiä vaikutuksia, esimerkiksi kuvausryhmän kaupungissa vapaa-ajallaan käyttämää euromäärää, voi tietysti vain arvailla.

Tampereen tuella on tehty myös lukuisia tv-ohjelmia, muun muassa Gladiaattoreita, SuomiLOVEa ja Kontio ja Parmas -komediasarjaa. Niistä monen takana on tamperelainen tuotantoyhtiö.

– Tämän vuoden aikana Tampereella tehdään erilaisia asioita yli 30 elokuvaan tai tv-ohjelmaan. Täällä voidaan tehdä esituotantoa, varsinaisia kuvauksia tai jälkituotantoja, arvioi liiketoiminnan kehitysjohtaja Ilkka Rahkonen Business Tampereesta.

– Olemme halunneet muuttaa markkinaa niin, että Tampereella on Ylen oman tekemisen lisäksi myös kaupallista av-tuotantoa. Se on onnistunut hyvin. Tällä hetkellä kaikki isot kaupalliset elokuva- ja tv-yhtiöt joko tekevät tai suunnittelevat uusia hankkeita Tampereella.

Tampereen elokuvakomissiota, Film Tamperetta luotsaava Rahkonen näkee kaupungin tarjoaman rahoituksen ennemmin investointina kuin tukena – tuotantotuen säännöt takaavat sen, että jokainen euro tulee takaisin vähintään kymmenkertaisena.

– Tällä hyvin maltillisella investoinnilla syntyy uusia töitä, uutta liiketoimintaa ja uusia investointeja. Keskeinen tavoite on myös se, että alan ammattilaiset ja yritykset sijoittuvat tänne veronmaksajiksi. Jo nyt Tampereella on kymmeniä alan firmoja ja melkoinen joukko huippuosaajia.

Elokuvakaupunki Turun tukipotti puolet pienempi

Tampere ei ole ainoa Suomen kaupunki, joka tukee elokuvantekijöitä. Film Tampereen lisäksi Suomessa on viisi muuta alueellista elokuvakomissiota, jotka auttavat koti- ja ulkomaisten tv-sarjojen ja elokuvien tekijöitä esimerkiksi kuvauspaikkojen ja paikallisten yhteistyökumppaneiden etsimisessä.

Rahan jakaminen ei kuulu automaattisesti komission valikoimaan. Lapin elokuvakomission palveluita elokuvantekijät kehuvat todella hyviksi, mutta rahaa siltä ei saa.

Kaakon ja Pohjois-Suomen komissiot ovat tarjonneet rahoitusta satunnaisesti, mutta Tampereen lisäksi vain Turussa taloudellinen tuki on säännöllistä.

– Tuotannontuki on kehitetty kompensoimaan niitä ylimääräisiä kustannuksia, joita tuotantoyhtiöille tulee, kun ne kuvaavat Helsingin sijaan Turussa, kertoo Turun tukipäätökset tekevä elokuvakomissaari Teija Raninen.

Turku on tukenut elokuvantekijöitä jo 2000-luvun alusta asti. Varsinainen tuotannontuki on ollut käytössä kymmenisen vuotta. Turun elokuvakomission budjetti on suuruudeltaan noin puolet Tampereen vastaavasta ja tukipäätökset tehdään tapauskohtaisesti.

Turku tunnetaan elokuvakaupunkina ja täällä on kehitetty elokuvamatkailua. Kaupungin saama imagohyöty on merkittävää. Teija Raninen

– Viimeisen kymmenen vuoden aikana Turussa on kuvattu yhteensä yli 50 tv-sarjaa tai elokuvaa. Ilman tuotantotukea näitä projekteja ei olisi täällä tehty, Raninen sanoo.

Elokuvakomissaarin mukaan tuki palautuu kaupungille korkojen kanssa. Parin viimeisen vuoden aikana kaupunkiin on syntynyt seitsemän uutta av-alan yritystä ja paikalliset ihmiset ja yritykset ovat saaneet työtä.

– Turku tunnetaan elokuvakaupunkina ja täällä on kehitetty elokuvamatkailua. Kaupungin saama imagohyöty on merkittävää, Teija Raninen sanoo.

Muu maa hyötyy Helsingin tuttuudesta

Tampereen Pyynikillä Sihjan kuvausryhmä viettää ansaittua ruokataukoa. Marja Pyykkö kehuu elokuvan pääparin Elina Patrakan ja Justus Hentulan asennetta ja ammattitaitoa. Omapäistä Sihja-keijua ja kilttiä Alfredia näyttelevät 9- ja 12-vuotiaat tähdet ovat mukana elokuvan kaikkina kuvauspäivinä. 34 kuvauspäivästä 26 on Tampereella tai lähialueella.

Talouden lisäksi kuvauspaikan valinnassa painavat taiteelliset kriteerit. Sihjan tekijät halusivat tehdä elokuvaa nimenomaan Helsingin ulkopuolella.

– Suurin osa kotimaisista elokuvista tehdään Helsingissä ja siksi se näyttää elokuvissa jo kuluneelta. Tampereelta löytyi sellaisia kuvauspaikkoja, joita haimme – tehdas, lähiö, vesialue. Ja kaupunki on tosi nätti, Venla Hellstedt sanoo.

Myös studiokuvaukset olisi haluttu tehdä Tampereella, mutta kaupungin ainoa tarpeeksi korkea tv-studio Mediapoliksessa oli varattu vuodeksi eteenpäin.

Reilun vuoden kuluttua ensi-iltaan tulevassa elokuvassa Sihja ja Albert lentävät Pyynikin puutaloidyllin yllä. Pyynikin maisemien lisäksi valmiista elokuvasta voi yrittää etsiä vaikkapa Hervantaa, Nokiaa tai Kangasalaa.

Kansainvälinen elokuva-analyysi osoittaa, että valtavirtaelokuvien sukupuoliroolit ovat edelleen stereotyyppisiä ja maailmankuva seksistinen. Mieshahmot saavat elokuvissa enemmän puheaikaa, he näkyvät valkokankaalla pidempään, ja heidän yhteiskunnallinen painoarvonsa on merkittävämpi.

Etenkin roolit, jotka ovat jonkinlaisia johtohahmoja, kirjoitetaan edelleen enimmäkseen miehille. Jos nainen näyttelee johtajaa, joutuu hän miestä todennäköisemmin riisumaan vaatteensa, tai ainakin osan niistä.

Lasten oikeuksia ajavan järjestö Plan International toteutti yhdessä Geena Davis Institute in Gender and Media -instituutin kanssa tutkimuksen Rewrite Her Story - How film and media stereotypes affect the lives and leadership ambitions of girls and young women.

Tutkimuksessa analysoidaan comScoren ja Box Office Mojon tilastojen perusteella viime vuoden kymmenen eniten tuottanutta elokuvaa 20 maasta. Mukana selvityksessä olivat myös Suomessa menestyneimmät kansainväliset hittielokuvat. Kaikkiaan analysoitavaksi valikoitui 56 elokuvaa.

Tutkimuksen mukaan hittielokuvien ydinviesti nuorille naisille on se, että johtajanhommat ovat miesten puuhaa.

Rewrite Her Story on jatkoa Planin kesäkuussa julkaisemalle, maailmanlaajuiselle Taking the Lead -tutkimukselle, jonka mukaan valtaosa tytöistä haluaisi tulevaisuudessa johtoasemaan. Useampi kuin yhdeksän kymmenestä tytöstä arvelee kuitenkin, että naisjohtajat joutuvat kohtaamaan syrjintää ja seksuaalista häirintää. Kassamagneettien ihmiskuva tukee käsitystä.

Rewrite Her Story osoittaa, että silloin harvoin kun johtajarooli on kirjoitettu naiselle, kuvataan hänet miesjohtajaa useammin seksiobjektina. Naisjohtaja esimerkiksi esiintyy neljä kertaa miesjohtajaa useammin paljastavissa vaatteissa tai täysin alasti. Naisjohtajat myös päätyvät miehiä useammin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi.

Tavallisimmin johtajahahmo elokuvassa on keskiluokkainen, valkoinen mies, joka muistuttaa kovasti elokuvan tekijöitä. Lähes puolet kaikista hahmoista on valkoisia, eikä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen edustajia esiinny kuin satunnaisesti.

Kansainvälisesti menestyneimmät elokuvat olivat lähes yksinomaan miesten ohjaamia, tuottamia ja käsikirjoittamia.

Geena Davis: En ole yllättynyt, mutta pettynyt kyllä

Elokuva-alan tasa-arvon tunnettu puhenainen Geena Davis huokaisee syvään puhelimessa. Oscar-palkitun näyttelijä on perehtynyt jo 15 vuoden ajan nimeään kantavassa instituutissa tutkimaan erityisesti lapsille suunnatun viihteen tasa-arvoasioita.

– Lapsille tarkoitetussa mediassa on merkittävästi vähemmän kiinnostavaa työtä tekeviä naisia, tai johtavaa roolia vetäviä tyttöjä kuin poikia tai miehiä vastaavassa asemassa. Siinä valossa ei juuri yllätä, että kyseessä on laajempi, globaali ongelma. Kyllä minä silti siitä pettynyt olen.

Planin tilaamassa tutkimuksessa käytettiin yhtenä välineenä Geena Davis Inclusion Quotientia, eli GD-IQ:ta. Se on Davisin instituutin yhdessä Googlen kanssa kehittämä sovellus, jonka avulla elokuvien analysointi on mahdollista automatisoida. Kone on ihmistä tarkempi, Davis huomauttaa.

– Sovellus käyttää äänitunnistusta, kasvotunnistusta ja tekoälyä rekisteröimään asiat, joita on ennen kirjannut ylös ihminen. Sovelluksen avulla saadaan millisekunnin tarkkuudella tietää, kuinka kauan jokin hahmo näkyy valkokankaalla, ja paljonko sillä on puheaikaa.

GD-IQ:n keräämä data on saanut Davisin mukaan elokuva-alalla leuat loksahtamaan.

– Sovellus on kiistattomasti osoittanut, että naisten ja miesten puheajassa elokuvissa on aivan käsittämätön epäsuhta. Naishahmoilla on kolmannes miesten puheajasta.

Nuoret naiset kaipaavat samaistumiskohteita

Rewrite Her Story -tutkimukseen tehtiin elokuva-analyysien lisäksi lähes 10 000 15–25 -vuotiasta tytön ja nuoren naisen haastattelua 19 eri maassa. Suomesta tyttöjä haastateltiin 500.

Kaikissa maissa haastatteluissa nousi esiin, että tyttöjen mielestä elokuvien naiskuva vaikuttaa heihin kielteisesti. Nuorten naisten itsetunto ja kunnianhimo kärsivät siitä, ettei elokuvissa ja mainoksissa esiinny samaistuttavia roolimalleja ja myönteisiä kuvauksia naisjohtajista.

Lukuisat haastatellut tytöt totesivat arvostavansa elokuvissa hahmoja, jotka rikkovat perinteisiä sukupuolirooleja. Niitä on kuitenkin heidän mielestään niukasti tarjolla. Silloinkin, kun naiset toimivat elokuvissa toisin kuin totuttu on, he yleensä edustavat perinteisiä kauneusnormeja. He myös kaipasivat enemmän naisia päärooleihin.

Rikkaampien naishahmojen lisäksi tytöt toivoivat haastatteluissaan, että mieshahmot ilmaisisivat tunteitaan vapaammin.

Tutkimusta varten haastateltiin nuorten naiskatsojien lisäksi useista maista myös naisia, jotka tekevät elokuvia. Suomesta mukana tutkimuksessa oli tuottaja-ohjaaja Elli Toivoniemi, joka on yksi Tuffi Filmsin perustajista.

Naisten pyörittämä tuotantoyhtiö on tunnettu muun muassa Suomen Oscar-ehdokkaaksi juuri valitusta elokuvasta Hölmö nuori sydän, ainoasta suomalaisesta Oscar-ehdokkaaksi valitusta Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuvasta, ja tuoreesta, #metoo-ilmiötä käsittelevästä, seitsemän naisohjaajan yhteisestä Tottumiskysymyksestä.

– Jos ei näe itseään valkokankaalla, saattaa kehittyä kumma tunne siitä, että ei ole kokonainen tai menestyvä ihminen. Elokuva on kaikista voimakkain media ja globaali taidemuoto, ja sen vaikutukset voivat olla valtavia. Elokuvien diversiteetti ei ole tärkeää pelkästään tytöille, vaan meille kaikkille, Toivoniemi toteaa.

Oscar-palkittu näyttelijä Geena Davis kertoo puhelimessa hetkestä, jona hän istui television eteen kolmevuotiaan tyttärensä kanssa ja hänen elämänsä muuttui.

Äidin silmin katsottuna amerikkalaisten lastenohjelmien maailmankuva oli kummallisen vanhanaikainen. Suurin osa kiinnostavista töistä oli miespuolisilla hahmoilla, jännimmät seikkailut tapahtuivat pojille. Tyttöjä oli etenkin keskeisten hahmojen joukossa huomattavasti poikia vähemmän.

– Ajattelin, että minun pitää pystyä näyttämään lapselleni, että pojat ja tytöt ovat ihan tasavertaisia.

Tuolloin, vuonna 2004 Davis ei varsinaisesti vielä ajatellut tehdä lastenviihteen tasa-arvosta elämäntehtäväänsä. Niin siinä kuitenkin lopulta kävi.

– En yksinkertaisesti löytänyt ketään muuta ajamaan asiaa. En löytänyt ketään muuta, joka olisi huomannut sen, mitä minä huomasin. Kaikki vain väittivät, että tasa-arvo on jo toteutunut, eivätkä asiat enää ole kuten väitän. Tajusin, että tarvitsen dataa todistaakseni vääristyneen tilanteen.

Niin sai alkunsa Geena Davis Institute on Gender in Media. Se on järjestö, jonka tavoitteena on tutkittuun tietoon nojaten vaikuttaa viihdeteollisuuden tasa-arvoon muun muassa sitouttamalla ja kouluttamalla televisio- ja elokuva-alan päättäjiä.

"Lastenohjelmien tekijät eivät enää halunneet pettää tyttöjä"

Instituutti on ollut mukana tekemässä merkittävää muutosta siihen, miten amerikkalaisissa lastenohjelmissa kuvataan eri sukupuolten edustajia.

Järjestö julkisti hiljattain tutkimuksen, jonka mukaan vuodesta 2012 lähtien amerikkalaisissa lastenohjelmissa on ollut vähintään yhtä paljon tyttöjä kuin poikia johtohahmoina. Sivurooleissa ja joukkokohtauksissa roolituksessa on vielä toivomisen varaa, mutta muutos on Geena Davisin mukaan ollut uraauurtava.

– Tämä on historiallisen upeaa, olemme asiasta enemmän kuin innoissamme! Olemme lastenohjelmien suhteen saavuttaneet sen, mitä halusimme saavuttaa.

Davisin mielestä viihdeteollisuuden tasa-arvotyössä oli olennaista keskittyä ensimmäiseksi kaikkein nuorimpiin yleisöihin.

– Ajattelin instituuttia perustaessani, että me opetamme lapsillemme alusta lähtien tiedostamattamme vääristynyttä käsitystä sukupuolista, kun ohjelmissa on enimmäkseen miespuolisia hahmoja, ja ne hahmot tekevät kaikki kiinnostavat jutut.

Davisilla on teoria siitä, miksi suhteellisen nopea muutos lastenohjelmien hahmojen tasapuolisuudessa oli mahdollinen: lastenohjelmia tekevät ihmiset pitävät lapsista.

– Kun keräämämme data osoitti, että ohjelmat perustavalla tavalla pettivät tytöt, halusivat tekijät toimia jatkossa toisin. He halusivat toimia lasten kannalta oikein. Heidän osaltaan oli täysin tiedostamatonta, miten paljon tyttöhahmoja oli jäänyt siihen asti kirjoittamatta.

Miesten elokuvia miehille

Elokuvien suhteen – sen paremmin lasten kuin aikuistenkaan – tilanne ei ole vielä yhtä hyvä. Tänään tiistaina julkaistu Plan Internationalin ja Davisin instituutin yhdessä toteuttama tutkimus osoittaa, että maailmanlaajuisiksi hiteiksi nousevat elokuvat ovat miesten tekemiä, ja ne kertovat miehistä.

Naisia ja tyttöjä on johtavina hahmoina edelleen merkittävästi miehiä vähemmän, he saavat puheaikaa niukemmin, ja he päätyvät useammin seksiobjekteiksi.

Tutkimus ei perustu mielipiteisiin, vaan mittauksiin. Davisin instituutti on kehittänyt Googlen rahoituksella GD-IQ -nimisen analyysityökalun, joka mittaa täsmälleen aikaa ja repliikkejä, joka kullekin hahmolle valkokankaalla suodaan. Sen avulla käytiin tällä kertaa läpi kaupallisia menestyselokuvia 20 eri maasta.

Vaikka tuoreen Rewrite Her Story -analyysin luvut ovat synkkiä, uskoo Davis muutokseen. Se vain on hitaampi, kuin moni toivoisi.

– Instituuttini on jo vaikuttanut moniin elokuviin ehdottamalla niihin lisää ja toisenlaisia naishahmoja. Elokuvan tekeminen, etenkin animaation on kuitenkin hidasta. Se voi kestää jopa kahdeksan vuotta. Uskon, että ainakin lastenelokuvissa muutos on silti jo tulossa. Silläkin alalla halutaan lapsille hyvää.

C.S.I. -efekti todistetusti toimii

Geena Davisin instituutin motto on “If she can see it, she can be it”. Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa, että sen mitä tyttö voi nähdä, siksi hän voi tulla.

Davis uskoo siihen, että mitä enemmän valkokankailla ja valtavirran viihteessä nähdään kiinnostavia tyttö- ja naishahmoja, sitä enemmän heitä näkyy suuryhtiöiden kulmahuoneissa, politiikan huippupaikoilla ja missä tahansa tehtävissä, jotka heitä oikeasti sattuvat kiinnostamaan. Kun naisia ei näy riittävästi tosielämän johtopaikoilla, on niitä oltava viihdeteollisuuden tuotteissa.

– Uskon siihen, että kun valkokankaalla näytetään jotain, se voi tapahtua myös tosielämässä. Tosielämä jäljittelee taidetta. Se on valtava voima.

Television puolella ilmiö tunnetaan suositun rikossarjan mukaan nimettynä C.S.I.-efektinä. Kun amerikkalaisviihteessä alkoi esiintyä runsaslukuisesti huippuluokan rikosteknisiä tutkijoita, alkoivat naiset hakeutua alalle.

– Tässä kamppailussa ei ole kyse ainoastaan sukupuolten tasa-arvosta, vaan siitä, että kaikki mediassa aliedustetut ryhmät tarvitsevat sitä, että heitä muistuttavia ihmisiä näkyy televisiossa ja elokuvissa. Me määrittelemme arvomme pitkälti sen mukaan, miten meidät mediassa esitetään; kas, tuolla on kaltaiseni, olen varmaan tärkeä.

"Emme pyydä vallankumousta, tai mitään kummallista"

Kun Ridley Scott ohjasi 1991 elokuvan Thelma ja Louise, uskoi moni sen olevan jonkinlainen muurinmurtaja. Toista pääosaa esittänyt Geena Davis luotti itsekin siihen, että feministinen road movie toisi tullessaan suuren muutoksen siihen, millaisia rooleja naisille suuren budjetin elokuviin kirjoitetaan.

Ei siinä ihan niin sitten käynyt.

Sen koommin vastaavaa turhaa toiveikkuutta on ollut ilmassa muun muassa Jennifer Lawrencen tähdittämän Nälkäpeli-elokuvasarjan (2012-2015) suhteen. Geena Davis on silti säilyttänyt optimisminsa.

– Olen nähnyt niin suuren muutoksen tapahtuvan lapsille tarkoitetussa televisioviihteessä, että uskon siihen muuallakin. Uskon, että valkokankaalla ja viihdemediassa on mahdollisuus tehdä tasa-arvon parantamisen eteen asioita nopeammin ja tehokkaammin kuin muilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Yhtiö, joka julkaisee tänään tunkkaisia sukupuolirooleja ylläpitävän elokuvan, voi julkaista vuoden päästä täysin sille vastakkaisen, Davis selittää.

Se, mitä Davisin mielestä kipeimmin tarvitaan, on lisää naisohjaajia ja rahoittajia naisten toteuttamille elokuville. Tällä hetkellä valtavirran elokuvista Yhdysvalloissa on naisten ohjaamia vain neljä prosenttia. Davis arvelee, että siltä osin alalla ei ole kysymys tiedostamattomasta ongelmasta: luvut ovat olleet pitkään tiedossa, mutta niitä ei ole ollut riittävää halua muuttaa.

Siksi hän vetoaa miehiin, jotka edelleen tekevät pääosin elokuva-alan päätökset.

– Emme me pyydä mitään täysin vallankumousta tai jotain ihan kummallista. Se, mitä haluamme on, että media heijastaisi väestöä sellaisena kuin se on: siitä on puolet naisia ja se on todella monimuotoinen. Muutos on tapahtumassa, mutta se on mahdollinen vain, kun miehet saadaan liittolaisiksi.

Tarkemmin GD-IQ -työkalusta voi lukea esimerkiksi tästä englanninkielisestä Googlen artikkelista.

Yhdysvaltalainen oopperatähti Jessye Norman kuoli eilen maanantaina 74-vuotiaana. Normanin kuolemasta kertoivat omaiset.

Grammy-palkittu sopraano esiintyi ympäri maailmaa oopperataloissa ja konserttisaleissa. Hän vakiinnutti asemansa Euroopassa 1970-luvulla. Oopperadebyytti oli Berliinissä vuonna 1969, minkä jälkeen hän ihastutti majesteettisella äänellään muun muassa Italiassa.

Norman syntyi Augustassa Georgiassa vuonna 1945 ja varttui viisilapsisessa perheessä. Tuohon aikaan Yhdysvalloissa vallitsi vielä rotuerottelu. Norman oli ensimmäisiä tummaihoisia klassisen musiikin tähtiä Yhdysvalloissa.

– En muista elämästäni yhtäkään hetkeä, jolloin en olisi yrittänyt laulaa, hän sanoi radiohaastattelussa vuonna 2014.

Norman lauloi kaksissa presidentin virkaanastujaisissa, Britannian kuningatar Elisabetin 60-vuotisjuhlissa, Atlantan kesäolympialaisten avajaisissa vuonna 1996 ja Ranskan vallankumouksen 200-vuotisjuhlissa vuonna 1989.

New Yorkin Metropolitan-oopperatalossa hän esiintyi yli 80 esityksessä. Metropolitan omisti maanantain Porgy and Bess -näytöksensä Normanille.

Brittiläinen popin legenda Elton John esiintyy ensi vuonna Suomessa osana The Farewell Yellow Brick Road -maailmankiertuettaan.

Elton John esiintyy Helsingin Hartwall Arenalla 22. ja 23. syyskuuta 2020. Konserttien liput tulevat myyntiin maanantaina 11. marraskuuta.

The Farewell Yellow Brick Road -kiertue alkoi Yhdysvalloista viime vuoden syyskuussa. Kiertueellaan Elton John tekee yli 350 keikkaa viidellä mantereella.

Vuonna 2021 päättyvä kiertue on artistin viimeinen. Elton John esiintyi edellisen kerran Suomessa vuonna 2014.

Elton Johnin yli 50-vuotisen uran hitteihin kuuluvat muun muassa Your Song, Rocket Man ja Oscar-palkittu Can You Feel The Love Tonight. Tänä vuonna julkaistiin myös Elton John -aiheinen elokuva Rocket man.

Mittavan musiikkiuransa lisäksi Elton John on ollut aktiivinen hiv:n ja aidsin vastaisessa taistelussa. Artisti perusti vuonna 1992 Elton John AIDS Foundationin, joka on yksi kerännyt yli 450 miljoonaa dollaria aidsin ja hiv:n vastaiseen työhön.

Salossa Turunväylälle on valmistunut kokonaisen ladon kattava taideteos eli muraali. Teos näkyy Turun ja Helsingin väliselle moottoritielle.

Muraalin on toteuttanut keskelle peltomaisemaa Sobekcis-nimellä kulkeva serbialainen taiteilijakaksikko Ivan ja Nikola Gajic. Muraali valmistui Salon Inkereentielle osana Upeart Festival 2019 -tapahtumaa ja muraalissa oli mukana myös muun muassa Salon kaupunki ja Inkereen kartano.

Taideteos valaistaan pysyvästi uusiutuvalla energialla, kertoo Upeart tiedotteessaan.

Neljättä kertaa järjestettävä Upeart Festival 2019 -taidetapahtuma tuo syksyn aikana julkisia taideteoksia useisiin kaupunkeihin ympäri Suomea.

Lue lisää:

Suomen suurin sinivuokko? 30-metrinen Salon siilo sai uuden ilmeen Fabio Petanin maalauksesta

Mikkelin ensimmäisessä kerrostalomuraalissa katua vartioivat kaksi kärppää