Abstrakteja kokeiluja, kubismia, ekspressionismia, surrealismia...Amos Rexin uuteen näyttelyyn astuessa tuntuu siltä, kuin sukeltaisi suoraan 1900-luvun alun vallankumouksellisten eurooppalaisten taide-ismien syliin: tuosta taulusta tulee mieleen Fernand Léger, tuosta Salvador Dali, tuosta Paul Klee.

Birger Carlstedt (1907- 1975) on kiinnostava poikkeus kotimaisella taidekentällä. Hän matkusti jo parikymppisenä nuorena miehenä Pariisiin ja ryhtyi viljelemään taiteessaan aikakauden kuumimpia eurooppalaisia taidevirtauksia. Perikansallisia suomalaisia aihioita ei Carlstedtin taiteesta juuri löydy.

– 1920-1930 -lukujen vaihteessa Birger Carlstedt oli edelläkävijän asemassa. Hänen taiteensa oli uudenlaista ja ennennäkemätöntäkin sen aikaisessa Suomessa, kuraattori Tuomas Laulainen Amos Rexistä toteaa.

Taiteilijana Carlstedt oli myös etuoikeutettu: hän tuli varakkaasta perheestä, mikä mahdollisti matkustamisen ja sitä kautta kansainvälisten vaikutteiden hakemisen.

– Hänestä on käytetty termiä dandy. Carlstedt poikkesi boheemitaiteilijasta: hän oli nähnyt maailmaa, piti ruoanlaitosta, puhui useita kieliä, eikä millään tavalla näitä asioita peitellyt. Uransa alkuvaiheessa hän mielsi itsensä moniosaajaksi, koska teki töitä myös muotoilun ja sisustamisen parissa. Myöhemmin hänestä tuli nostalgisen modernistitaiteilijan ihanteiden mukainen hahmo.

Pariisin ja Helsingin välillä etenkin 50-luvulla suhannut Carlstedt sijoitti itsensä mielellään kansainvälisten taidepiirien keskiöön.

– Hän kiistämättä vietti paljon aikaa Pariisissa, mutta piti myös namedroppailusta: Carlstedt kertoili mielellään, että tuntee Picasson, Dalin ja Le Corbusierin, mutta ei oikein tiedetä, kuinka hyviä kavereita he ovat olleet. Varmaan hän halusi antaa itsestään vähän vaikutusvaltaisemman kuvan, kuin mitä oikeasti oli, Tuomas Laulainen kertoo.

Abstaktit teokset olivat kriitikoille liikaa

Suomessa Carlstedtin taidetta tai persoonaa ei silloisessa varsin konservatiivisessa kulttuuri-ilmapiirissä oikein ymmärretty. Taidehallissa vuonna 1932 pidetty näyttely keräsi varsin negatiivista ja tympeää palautetta.

– Etenkin Carlstedtin abstraktimpeihin teoksiin kohdistui murskaavaa kritiikkiä. Koettiin, ettei tällainen taide välttämättä sovi Suomeen, että se on liian eurooppalaista, Tuomas Laulainen sanoo.

Sanan säilä viuhui muun muassa Helsingin Sanomissa. Lehdessä kirjoitettiin, että "öljyvärimaalaukset ovat virkeämpiä ja raikkaampia, jollei ota huomioon plastillisen ja tasapintaisenkin muodon surkeutta, piirustuksen lysähtävää löysyyttä, mikä aivan erikoisesti häiritsee henkilökuvia".

Näyttelyn abstraktit teokset kriitikot jättivät täysin huomiotta, mikä kertoo siitä, kuinka vieras kyseinen tyylilaji tuolloisessa Suomessa oli. Taidehallin enemmän tai vähemmän katastrofaalisen näyttelyn jälkeen Carlstedt ryhtyi maalaamaan esittävää taidetta. Syynä saattoi olla murskakritiikki, toisaalta taas esittäviä teoksia oli helpompi saada kaupaksi kuin abstrakteja: Carlstedt ei jatkuvasti halunnut tukeutua varakkaaseen perheeseensä.

Yksi luku Carlstedtin taiteeseen löytyy Pohjois-Afrikasta. Hän matkusti keväällä 1938 nykyiseen Marokkoon ja Algeriaan ja paikallinen eksotiikka vaikutti vahvasti hänen taiteeseensa: herkulliset värit ja ekstaattiset muodot suorastaan puhkesivat kukkaan. Myöhemmin Carlstedt totesi, että "Afrikka oli tosiaan minun paikkani".

Carlstedtin Afrikka-vaikutteisissa töissä, joissa näkyy usein rummuttajia, tulee hyvin esille myös musiikin merkitys taiteilijalle. Carlstedt avioitui 1950-luvun taitteessa Ranskassa vaikuttaneen konserttipianisti France Ellegaardin kanssa, jolloin musiikin merkitys hänen taiteessaan kasvoi entistä suuremmaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on Uponnut katedraali -maalaus, joka pohjautuu Claude Debussyn samannimiseen pianokappaleeseen.

– Teos edustaa Carlstedtin tuotannossa rajapintaa, jossa esittävästä taiteesta siirrytään täysabstraktiin. Uponneessa katedraalissa on vielä jonkin verran nähtävissä esittäviä piirteitä, jotka nousevat suoraan Debussyn sävellyksestä. Tässä voi nähdä vedenalaisen katedraalin tai rakennelman, mutta vain nimen kautta. Ilman nimeä tämä voisi näyttäytyä puhtaasti abstraktina teoksena, Tuomas Laulainen kertoo.

Hypermoderni Kultainen kissa heräsi eloon

Amos Rexiin on myös rekonstruoitu Birger Carlstedtin suunnittelema kahvila. Vuonna 1929 Helsingin Unioninkadulle avautunut Le Chat Doré eli Kultainen kissa oli aikoinaan suorastaan sensaatiomaisen moderni ja kaikin puolin poikkeuksellinen ilmestys. Kahvilan sisustus edusti funktionalismia ja sen geometrialla leikittelevää lattiamaalausta pidetään yhtenä Suomen ensimmäisistä konstruktivistista taideteoksista. Kahvilaa koristivat modernit valonauhat ja mystiset kissaveistokset.

Le Chat Dorélla oli myös oma vakituinen orkesterinsa ja se mainosti itseään "naisyleisön lempipaikkana", mikä sekin kertoi moderniudesta. Yleisönä oli arvatenkin taiteilijoita, kirjailijoita, näyttelijöitä ja opiskelijoita.

Kieltolain aikana toiminnassa olleessa kahvilassa tarjottiin muun muassa lämpimiä voileipiä ja kovaa teetä – jossa siis oli mukana roima annos viinaa – ja siellä pidettiin mitä ilmeisimmin railakkaita bileitä.

– Le Chat Doré oli eurooppalaisittainkin varsin poikkeuksellinen paikka, ja varmaankin se sai vieraita ulkomaita myöten, Tuomas Laulainen sanoo.

Avantgardistisen kahvilan taru loppui kuitenkin lyhyeen ja se suljettiin parin vuoden kuluttua. Kahvilasta jäi jäljelle mustavalkoisia valokuvia sekä guassimaalauksia, joiden pohjalta se herätettiin Amos Rexissä uudelleen henkiin.

Arkkitehtonisesti toimiva näyttelytila

Amos Rexin kaksi edellistä päänäyttelyä, japanilaisen teamLab-ryhmän digitaalisista installaatioista koostunut Massless sekä belgialaisen surrealistin René Magritten taidetta esitellyt Elämänviiva olivat molemmat menestyksiä ja saivat aikaan pitkiä jonoja. Museosta kerrotaan, että suurelle yleisölle hieman tuntemattomamman Birger Carlstedtin kohdalla etenkin opastetuilla kierroksilla on ollut kova kysyntä.

Hyppäys immersiivisestä videotaiteesta abstrakteihin öljymaalauksiin on valtava, mutta Amos Rexin maanalainen näyttelytila on osoittautunut yllättävän muuntautumiskykyiseksi. Samaan ovat kiinnittäneet huomiota Birger Carlstedtia katsomaan tulleet Jaana Välimäki ja Tomi Koski.

– Pidän hyvin paljon siitä, kuinka täällä on arkkitehtuurista tulevia yhdistäviä tekijöitä, mutta samaan aikaan tänne on osattu rakentaa ammattimaisesti itse näyttelyä tukeva kokonaisuus. Näyttely tuntuu avaavan hyvin Birger Carlstedtin uraa ja hänen töistään on koostettu hienoja kokonaisuuksia, Välimäki toteaa.

Rolf Ekroth oli viime talvena käännekohdassa. Ekrothia, 38, pidetään yhtenä Suomen lupaavimmista uuden polven muotisuunnittelijoista, ja häneltä odotetaan kansainvälistä menestystä.

Ekroth seisoi tiimeineen omalla osastollaan firenzeläisen palatsin salissa Italiassa ja jännitti, miten paljon sinne saapuisi kutsuvieraita. Täällä hänet punnittaisiin muotisuunnittelijana.

Pelissä oli kaksi omaa ensimallistoa, ja Pitti Uomoon, maailman merkittävimpään miesten muodin tapahtumaan saapuvat kaikki alan tärkeimmät vallankäyttäjät.

Ekroth oli pukeutunut vaaleanharmaaseen huppariin ja mustaan roikkuvaan paitaan. Päässä hänellä oli harmaa lippis. Osastolla pauhasi tekno, ja Ekrothin suunnittelemiin löysiin, urheilullisiin vaatteisiin pukeutuneet mallit pelasivat salissa näytöksenomaisesti pöytälätkää.

Suomalaissuunnittelija odotti paikalle 300 vierasta, mutta heitä tuli tuplasti enemmän. Ja pian paikalle saapui myös brittiläinen Suzy Menkes, 75. Hän on yksi muotimaailman vaikutusvaltaisimpia kriitikoita, ja hiljaisuus laskeutuu, kun Menkes tulee paikalle.

Muotisuunnittelijat toivovat, että Menkes pysähtyisi juttelemaan juuri heidän kohdallaan, ja nostaisi juuri heidät parrasvaloihin. Menkes on seurannut muotia 1960-luvun lopulta lähtien.

Kun pelätty kriitikko ilmestyi suomalaisten näköpiiriin, Ekrothin tiimi pudotti taustamusiikin alas ja kaikki antoivat tietä ikoniselle hahmolle.

– Näytti siltä kuin Mooses olisi jakanut veden, Ekroth sanoo.

"Vihaan unisex-asuja"

Ekroth ja Menkes olivat tavanneet pikaisesti jo vuotta aiemmin samoilla Pitti Uomo -muotimessuilla, mutta silloin Menkes etsi juttuunsa unisex-asuja. Niitä Ekrothilla ei ollut, ja oli vähällä, ettei hän sanonut sitä rumasti ääneen.

Ekroth ei välitä tippaakaan unisex-asuista. Hän vihaa koko ajatusta siitä, että miehet ja naiset pukeutuisivat samoihin vaatteisiin.

– Sen sijaan ylisuuriin ja isoihin vaatteisiin pukeutuminen on aina viehättänyt minua. Se oli 90-luvulla vahva osa myös tyttöystävieni ja kavereitteni pukeutumista.

Menkes muisti Ekrothin vuodentakaisilta miesten messuilta, ja nyt hän jäi juttelemaan 15 minuutiksi suomalaisen kanssa. Ekroth pääsi esittelemään molemmat mallistonsa. Toinen kantaa hänen nimeään ja toinen on uudelleen käyttöön otettu vaatemerkki Terinit.

Lopuksi otettiin selfiet, ja pian Voguen toimittaja soitti suomalaissuunnittelijalle Yhdysvalloista. Ekrothista haluttiin tehdä juttu: “Nouseva suomalainen onnistuu hienosti kahdella ensimallistolla”, Vogue otsikoi.

Ekrothin askeleet olivat keveät, kun hän lähti tiiminsä kanssa Firenzen yöhön kilistelemään laseja onnistuneen lanseerauksen ja kansainvälisen mediahuomion jälkeen.

– Kyllä se tuntui pieneltä voitonjuhlalta, Ekroth muistelee.

Hänelle kahden oman malliston synnyttäminen oli ollut hengissäselviytymiskamppailu. Ja Pitti Uomoa edeltävä syksy maailman kiireisin.

Puolessa vuodessa piti aloittaa kaksi vaatemerkkiä tyhjästä. Ekrothin tiimiltä puuttuivat tehtaat, kankaat ja agentit.

– Siinä ei ehtinyt kovin paljon miettiä epäonnistumista.

Uusien vaatemerkkien lanseeraaminen on riskibisnestä, ja monilta aloittelevilta vaatemerkeiltä loppuvat rahat ennen aikojaan.

Pokeri vei rahat

Ennen kuin Ekroth innostui muodista, hän ehti hävitä kaikki rahansa pokerissa.

Alun perin Ekroth opiskeli yliopistossa sosiaalialalle. Jo työharjoittelussa hän ymmärsi, että oli valinnut väärän ammatin.

Kesken jääneitä yliopisto-opintoja seurasivat erilaiset myyntityöt ja näköalattomuus. Ekrothista tuntui, että muut menivät eteenpäin, mutta hänen elämänsä pyöri paikallaan.

Seurassa Ekroth peitteli helposti epävarmuuttaan ilkeilemällä muille. Nyt hänestä tuntuu, ettei hän enää tunnista entistä itseään. Ekroth vaikuttaa ennen kaikkea sympaattiselta.

– Muistan miltä se tuntui, kun elämässä ei ollut mitään, minkä takia nousta aamulla sängystä ylös.

Nyt Ekroth ajattelee, että melkein kymmenen vuotta elämästä valui hukkaan. Ikävuodet 20–30 välillä. Ekroth kokeili myös elättää itsensä pokeriammattilaisena, mutta ura päättyi huonosti.

Hän “katkesi” parin vuoden aikana 20 kertaa, eli menetti kerta toisensa jälkeen kaikki voittorahansa.

Kun voittoputki oli päällä, Ekroth saattoi tuntea itsensä puolijumalaksi. Adrenaliini kohisi suonissa, ja Ekrothista tuntui, että hän hallitsi toisten ihmisten mieliä. Pian hänestä tulisi miljonääri.

– Pää ei lopulta kestänyt. Häviö otti niin koville, että nostin panoksia ja unohdin tason, jolla minun olisi pitänyt pelata, Ekroth muistelee.

Ja sitä myöten katosivat myös rahat.

Tuleva muotisuunnittelija joutui lopulta katsomaan itseään peilistä. Kysymään itseltään, miksi hän antaa tunteilleen pelaamisessa niin paljon valtaa.

Ekroth oli masentunut, surullinen ja vihainen itselleen. Hän etsi apua, ja löysi psykologista keskustelukumppanin. Pikkuhiljaa alkoi selvitä, että vaatteista voisi tulla Ekrothin suunta elämässä. Ainakin alaa kannattaisi kokeilla, sillä Ekroth oli ollut aina kiinnostunut vaatteista.

Hän ilmoittautui Vantaan aikuisopiston ompelukurssille ja osti viimeisillä rahoillaan ompelukoneen.

Kurssilla ikäihmisistä koostuva naisryhmä otti jännityksestä kalpean Ekrothin avosylin vastaan. Kylmä hiki pukkasi päälle, kun Ekroth astui luokkaan. Osa kavereista naureskeli ompeluinnostukselle Ekrothin selän takana.

– Ei heitä voi syyttää siitä. Olin yrittänyt siihen mennessä jo niin montaa eri alaa. Kaikki ovat myöhemmin olleet todella kannustavia ja aidosti iloisia puolestani.

Muoti pelasti Ekrothin

Ekroth on Aalto-yliopiston muotikoulun kasvatti. Sinne hän pääsi toisella yrittämällä vuonna 2012 opiskeltuaan vuoden Lahden muotoiluinstituutissa.

Sitä ennen hän oli käynyt Helsingin palvelualojen oppilaitoksen vaatetusompelulinjan. Sinne hän haki aikuisopiston ompelukurssin jälkeen.

Vasta Aallossa Ekrothista tuntui, että hän oli oikeassa paikassa.

Koulussa oli hype päällä, kun Ekroth aloitti opiskelunsa. Siiri Raasakka, Tiia Sirén ja Elina Laitinen olivat voittaneet kaikkien yllätykseksi alkuvuonna ranskalaisen Hyéresin muotikilpailun pääpalkinnon, ja tunnelma oli koulussa katossa.

Ekroth kertoo, miten Hyèresissä voittaneen trion menestys sai myös hänet uskomaan itseensä opiskelujen alussa.

Vaatesuunnittelun lehtori ja muotisuunnittelija Tuomas Laitinen oli kannustanut naisia osallistumaan kisaan.

Ja juuri Laitinen sai hiljan julkisuudessa ristiriitaisen henkilön maineen, kun tutkivaan journalismiin erikoistunut Long Play -julkaisu kertoi hänen epäasiallisesta käytöksestään muodin koulutusohjelmassa.

– En tunnista Laitista sellaisena, kuin Long Play häntä kuvailee, mutta en halua mitätöidä toisten opiskelijoiden Laitista kohtaan kokemia tunteita, Ekroth sanoo.

Laitisen nimi toistuu Ekrothin puheissa useaan otteeseen, ja Ekroth puhuu hänestä kunnioituksella. Pian tulee selväksi, että Laitinen on ollut Ekrothin merkittävin sparraaja. Ja on sitä yhä.

Ekroth kysyy edelleen Laitisen mielipidettä uusiin ideoihinsa, ja Laitinen on tukenut Ekrothia tämän kansainvälisissä projekteissa.

– Luulen, että sain koulussa Laitiselta saman huomion kuin muut opiskelijat.

Hän painottaa, että Aallon muotikoulu on ollut Ekrothin elämän paras asia. Ja siitä saa kiittää Ekrothin mukaan Laitista.

– Aalto-yliopiston muotikoulu antoi minulle täysin uuden mahdollisuuden elämään, Ekroth toteaa.

"En suostu häviämään"

Ekrothia ohjaa kilpailuvietti, eikä hän suostu häviämään. Siitä huolimatta hän kertoo pettyvänsä aina, koska omat odotukset asioiden edessä ovat niin korkealla.

Ekrothin isä opetti, ettei pettymystä kannata jäädä murehtimaan, vaan sen syistä pitää yrittää ottaa opikseen.

– Olen aina kaivannut sitä, ettei minua säälitä. Muuten lähden sille polulle ja säälin itseäni loppuelämäni, Ekroth sanoo.

Tyytymättömyyden tunne tuli tutuksi jo Aallossa, kun Ekroth kilpaili huomiosta muutaman kymmenen muun opiskelijan malliston kanssa.

– Olin koulussa mustasukkainen siitä, miten taitavia ja lahjakkaita toiset olivat.

Nyt hän käy samaa kisaa kansainvälisesti tunnettujen muotitalojen kanssa. Viime kesänä Milanon muotimessuilla samasta huomiosta kilpailivat italialaiset muotimerkit Sunnei, MSGM ja Prada.

Ekroth kertoo, että jokaisen oman uuden malliston lanseeraamisen jälkeen iskee pettymys. Jälkeenpäin ne ovat tuntuneet Ekrothista todella huonoilta.

– Siitä tulee sellainen outo häpeän tunne. Että annoinko minä todella kaikkeni tähän juttuun.

Elämänohjeita jenkkifudiksesta

Työntäyteisen elämän ja tunnemyrskyjen vastapainona Ekroth katsoo anime-sarjoja ja amerikkalaista jalkapalloa. Juoksee ja pyöräilee.

Hän kertoo olevansa suuri Tom Brady -fani ja kannattavansa tämän joukkuetta New England Patriotsia. Yhdysvaltalaista Bradya pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista pelinrakentajista. Ekroth kertoo olevansa kiinnostunut niistä elämänopetuksista, joita Bradylta saa.

– On kiva seurata ihmisiä, jotka ovat menestyneet, vaikka heiltä ei ehkä odotettu sitä, Ekroth sanoo.

Kaikista vastoinkäymisistä ja kielteisistä tunteista huolimatta Ekroth yrittää olla hyväntuulinen, ja sitä hän on haastattelussa, mutta kyynisyys on alkanut saada myös hänestä otetta ja se harmittaa.

Ekroth miettii, voisiko siitä päästä eroon tiedostamalla asian.

Aallossa ensimmäisen vuosikurssin opiskelijana vuonna 2012 hän kiinnitti huomionsa siihen, miten kaikki valittivat koko ajan kaikesta muotialalla.

Nyt hän on jäänyt siitä itse kiinni. Ja Ekrothin vanhemmat ovat saaneet poikansa valittamisesta osansa.

– Olen nyt seitsemän vuotta myöhemmin opiskelun alkamisesta se sama tyyppi, jota silloin inhosin.

Jotain on vielä toisin. Ekroth ei pukeudu koko ajan mustaan.

Se on muotisuunnittelijan univormun väri.

Ihmisiä eri puolilta maailmaa jonottaa lontoolaisella Baker Streetillä, erityisen paljon Aasiasta. He odottavat pääsyä taloon numero 221 B, maailman kuuluisimman neuvoa-antavan yksityisetsivän Sherlock Holmesin ja hänen ystävänsä tohtori Watsonin kotiin.

Museoasunnossa ovat vierailleet myös turkulaiset Elina Karvo ja Suvi Laine, useampaankin kertaan. He ovat sherlockiaaneja eli intohimoisia Holmes-harrastajia.

Narisevat portaat neljään eri kerrokseen ovat aivan liian kapeat ihmismassojen kulkea. Mutta onhan yksityiskohdat nähtävä: Holmesin ja tohtori Watsonin yhteisestä olohuoneesta löytyvät takan reunukseen puukolla isketyt kirjeet, persialaisessa tohvelissa säilytettävät piipputupakat, Holmesin pitkästyksissään seinään ampumat kirjaimet… aivan kuten Arthur Conan Doyle on kirjoittanut.

Sherlock Finland -yhdistyksen varapuheenjohtaja Suvi Laine muistelee, miten ensimmäisellä kerralla hänen vieraillessaan Sherlock Holmes -museossa vuonna 2011 väenpaljous häiritsi tunnelmaan pääsyä. Asunnossa oli paljon tekstitauluja ja kirjeitä, joita ei juuri mahtunut lukemaan.

– Toisella kerralla onnistui jo paremmin. Kirjeet, joita oli lähetetty Holmesille, olivat mahtavia. Erityisesti jäi mieleen aasialaisen koululaisen liikuttava kirje. Koulussa oli annettu tehtäväksi kirjoittaa julkisuuden henkilölle, Laine kertoo.

Miksi juuri aasialaisia turisteja vierailee museossa niin paljon? Sherlock Finland -yhdistyksen perustajajäsen Elina Karvo kertoo, että Holmesia on tehty Japanissa sekä mangana että live actionina. Japanin erikoisuus on vuodelta 2018 Miss Sherlock -sarja, jossa pääosassa on kaksi naista.

Myös Kiinassa on tehty Holmes-elokuva ja Intiassa Holmes-tv-sarjaa.

Museon ylimmässä kerroksessa pitävät majaa tarinoista tuttujen hahmojen vahanuket, muun muassa Holmesin arkkivihollinen, professori Moriarty. Totta kai myös Baskervillen koira on mukana valtavana päänä.

Elina Karvo on ostanut itselleen museosta Holmes-piipun ja deerstalker-hatun, josta on tullut varsinainen yksityisetsivän tunnusmerkki. Se on tweed-kangasta, lippa sekä eteen että taakse, korvaläpät solmittuna ylös.

Fanien ydinjoukko keskusteli aluksi WC:n seinällä

Yle näytti tv:n arkiaamuissa vuonna 2006 uusintana 1980-luvulla tehtyä Sherlock Holmes -sarjaa, jonka pääosassa oli Jeremy Brett. Abiturienttina Elina Karvo sai sen katsomisesta hyvän syyn pitää paussia yliopiston pääsykokeisiin lukemisesta.

– Rakastuin Brettiin Holmesina täysin. Muutenkin sarja oli hienosti tehty.

Syksyllä 2006 Karvo aloitti kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa. Pian hän keksi laittaa munat samaan koriin: Holmes on laaja kulttuurihistoriallinen ilmiö, jota pystyisi tutkimaan monelta näkökulmalta.

Elina Karvo päätyi tekemään pro gradu -tutkielmansa Sherlock Holmesista (Mitä salaperäisin veikko – Sherlock Holmesin mieskuvan rakentuminen Granadan tuottamissa TV-sarjoissa).

Hän sai vinkin, että yliopiston naisten WC:n seinällä lukee “Moriarty was real.” Professori Moriartya on sanottu rikolliseksi neroksi, ja lause liittyi BBC:n Uusi Sherlock -sarjaan.

– Siitä syntyi pitkä vessanseinäkeskustelu, ja päätin koota naiset yhteen.

Niin syntyi Sherlock Finland -yhdistys vuonna 2013. Samana vuonna se järjesti ensimmäisen puoliakateemisen seminaarin Holmesista.

Nimenomaan Benedict Cumberbatchin tähdittämä BBC:n sarja innosti monia mukaan seuraan – etenkin nuoria naisia. Edelleen naiset ovat enemmistönä, sillä BBC:n Sherlock-hypetystä on hyödynnetty myös seuran markkinoinnissa.

– Emme ole vielä saaneet niin sanottuja vanhan koulun Holmes-faneja liikkeelle, mutta pikkuhiljaa, Elina Karvo sanoo.

Sherlock Finlandin tavoite on, että kun tänä vuonna vietetään kirjailija Arthur Conan Doylen syntymän 160-vuotisjuhlaa, yhdistys on tasapuolisesti sekä Sherlock Holmesin että Conan Doylen faneille.

Nuorten naisten osuus Holmes-seurassa herättää hämmennystä. Eihän mestarietsivä juurikaan tuntunut arvostavan naisia. Mikä naisvihaajaksikin tulkitussa hahmossa vetoaa naisiin?

– Hän on niin moniulotteinen. Ei hän vihaa pelkästään naisia, kyllä se kohdistuu ihmisiin ylipäänsä. Paitsi että hän tulee hyvin toimeen tohtori Watsonin ja taloudenhoitaja Mrs. Hudsonin kanssa, Karvo toteaa.

Maailman eniten näytelty hahmo?

Syy ihastua Sherlock Holmesiin liittynee siihen, että hän onnistui selvittämään kaiken pahan. Elina Karvo nostaa rinnalle 1800-luvun lopulla lontoolaisia puistattaneen Viiltäjä-Jackin, jonka henkilöllisyyttä poliisi ei koskaan saanut selville.

– Holmes oli kaivattu vastavoima sarjamurhaajalle. Hänen ansiostaan Lontoo ei ehkä tuntunut enää niin pelottavalta.

Sherlock Holmes tuotti ympäri maailmaa mukaelmia jo Arthur Conan Doylen aikana, ja edelleen tehdään uusia elokuva- ja tv-sarjatulkintoja sekä romaanimukaelmia. Niiden kautta Holmes ja Watson ovat nousseet yhä uusien sukupolvien suosioon.

Elokuva- ja tv-sarjatulkintoja on vuodesta 1900 lähtien ilmestynyt yli 250 – siis keskimäärin kaksi vuodessa! Holmesin sanotaan olevan eniten näytelty hahmo maailmassa.

– Conan Doyle onnistui tuomaan esiin universaalin hyvän ja pahan ristiriidan, joka on helposti siirrettävissä eri aikoihin, Elina Karvo sanoo.

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist, joka on tehnyt väitöskirjan tyylin jäljittelystä kirjallisuudessa, arvelee, että mikään muu kirjallinen teos tai teossarja ei ole saanut aikaan yhtä suurta jäljittelyjen ja mukaelmien vuota kuin Conan Doylen Holmes. Ei edes Agatha Christien dekkarit, vaikka ne kilpailevatkin painosmäärissä Raamatun kanssa.

– Sherlock Holmes on kiehtova, kuten myös hänen parivaljakkuutensa tohtori Watsonin kanssa. Sen voi loputtomasti siirtää uusiin ympäristöihin, jopa avaruuteen, sanoo Nyqvist.

Tarinat ovat todellakin muuntuneet ajan ja tarpeen mukaan. Esimerkiksi brittinäyttelijä Basil Rathbonen tähdittämissä elokuvissa (1939-1946) Holmesin vihollisiksi tuotiin natsit. BBC:n tv-sarjassa (2010–2012) Benedict Cumberbatchin esittämä etsivä on puolestaan siirretty 2000-luvun Lontooseen kaikkine nykyteknologioineen ja sähköisine tietokantoineen.

Sherlock Holmesin vetovoimasta osa selittyy myös hahmon poikkeavuudella. Hänessä on paljon yliluonnollista, ja Sanna Nyqvist onkin kutsunut häntä modernin ajan myytiksi.

– Holmes on järjenkäytön ruumiillistuma. Silti hänessä on myös pimeä puoli, joka näkyy muun muassa huumeiden käytössä ja taipumuksena masennukseen.

Miesten ystävyyttä – vai enemmän?

Sherlock Holmes ja John Watson päätyivät asuintovereiksi, koska Holmes oli rahapulassa ja kaipasi jotakuta jakamaan kanssaan vuokrakulut. Siitä käynnistyi ystävyys. Mahdollisesta homosuhteesta on eri Holmes-muunnelmissa revitty loputtomasti jutun juurta.

Elina Karvo vakuuttaa, ettei alkuperäisissä Conan Doylen teoksissa ole viitteitä mistään muusta kuin puhtaasta herrasmiesystävyydestä. Olihan kirjailija itsekin konservatiivinen henkilö.

– Watson tarjoaa Holmesille tukea ja uskollisuutta. Vastalahjaksi entinen sotilas Watson saa Holmesin matkassa jännittäviä tilanteita.

Elina Karvo valmistelee Turun yliopiston tohtorikoulutettavana kulttuurihistorian väitöskirjaa miestenvälisestä ystävyydestä menneisyyteen sidotuissa brittiläisissä tv-sarjoissa. Holmes on hänellä yhtenä kolmesta, Mennyt maailma ja Kyllä Jeeves hoitaa -sarjojen lisäksi.

Tv-sarjoissa kyllä vihjaillaan Holmesin ja Watsonin suhteesta. Jo Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Sherlock Holmesin salaisuus (1970) vitsailtiin siitä, että kaksi poikamiestä asuu yhdessä.

– Alkuperäisissä Conan Doylen tarinoissa Holmes ja Watson eivät suinkaan aina asuneet saman katon alla. Watson muutti pois, kun hän avioitui, Elina Karvo tarkentaa.

Yliluonnollinen päättelykyky

Lukijat ja katsojat eri puolilla maailmaa ovat innostuneet eritoten Sherlock Holmesin tavasta käyttää päätään. Osa on alkanut itsekin harjoittaa päättelytaitoa. Holmesin erityisestä kyvystä on kirjoitettu myös kirjoja.

– Moneen kertaan on todettu, että ihminen ei toimi niin. Se vaatisi aivoihin valtavat tiedostot. Lontoon eri maalajit, eri tupakkamerkkien tuhkat, polkupyörän renkaiden erilaiset kuvioinnit... Elina Karvo luettelee.

– Tai juna-aikataulut. Holmes tiesi, mistä joku oli tulossa, koska saapui tiettyyn aikaan, Suvi Laine jatkaa listaa.

Kun Holmes tapaa ensimmäisen kerran tohtori Watsonin, hän osaa päätellä lääkärin olleen Afganistanin sodassa, koska kampaus ja ryhti viittaavat armeijaan, kasvot ovat ruskettuneet mutta ranteet eivät, hän ontuu ja niin edelleen.

Ihminen toki pystyy harjoittamaan aivojaan, mutta Holmesin kaltainen lahjakkuus on yli-inhimillistä. Supersankariksikin häntä on kutsuttu.

– Ei Holmesin päättelyn tarvitsekaan olla uskottavaa. Taikurilla on keinonsa, Suvi Laine toteaa.

Maanisdepressiivinen, Asperger, narkomaani...

Tohtori Watsonilla riitti pureskeltavaa, kun hän yritti ratkaista etsivätoverinsa mysteeriä. Holmes on erikoinen – tai kuten tutkijat sanovat: eksentrinen.

Sherlock Holmesille on vuosien saatossa tarjottu diagnoosiksi maanis-depressiivisyyttä, tarkkaavaisuushäiriötä (ADD), Aspergerin syndroomaa ja narkomaniaa.

– Kaikelle pitää nykyään olla joku diagnoosi, joka selittää asioita. Nykypäivän diagnooseja ei voi missään nimessä soveltaa 1800-lukuun, sanoo tohtorikoulutettava Elina Karvo.

Mikä merkitys psyyken ongelmilla on mestarietsivän kiinnostavuuteen?

– Kun luen Holmes-tarinoita, en mieti sellaista. Johtuukohan se siitä, että olen pienestä pitäen katsonut Poirotit ja Marplet. 1800-luvun loppuun sijoittuvissa brittisarjoissa hahmot ovat aina kummajaisia.

BBC:n sarjassa Sherlock Holmes tekee itsestään arvion: En ole psykopaatti, olen erittäin älykäs sosiopaatti. ("I’m not a psychopath, I'm a high-functioning sociopath.“)

– Holmesin erilaisuus tekee hänestä kiinnostavan, mutta minun ajatuksissani se ei pohjaa mihinkään diagnoosiin, Suvi Laine toteaa.

Holmesin huumeidenkäytöstä puhuttaessa Elina Karvo muistuttaa, että 1800-luvun lopulla huumeet olivat yleisempiä kuin nykyään. Oopiumia tai kokaiinia pidettiin vain virkistävänä aineena.

– 1980-luvun tv-sarjan alussa Holmes käytti huumeita, mutta koska lapset katsoivat sarjaa ja pitivät Holmesia sankarina, huumeet oli pakko jättää pois.

Huumeet toisaalta korostivat hänen boheemiuttaan, se sopi 1800-luvun muottiin.

Dekkariperinteen pohja

Sherlock Holmes -fanit eli sherlockiaanit välillä itsekin hymyilevät vinosti kirjailija Arthur Conan Doylen kirjallisille ansioille. Monet Holmes-kertomukset ovat Elina Karvon ja Suvi Laineen mielestä rakenteellisesti heikkoja tylsine taustatarinoineen.

Oli Conan Doylen kirjailijanurasta mitä mieltä tahansa, Holmes-tarinat kuitenkin loivat kirjallisuudenlajin nimeltä dekkari. Ongelma on tohtorikoulutettava Elina Karvon mukaan siinä, että Conan Doylen oma kiinnostus Holmesiin lopahti, ja samalla kirjallinen taso laski.

– Monelle ainut Holmes-tarina on Baskervillen koira. Jännä juttu, että juuri sitä luetetaan koulussa, vaikka osa novelleista tarjoaisi paljon paremman näkökulman Conan Doylen tuotantoon, Suvi Laine sanoo.

Holmes-tarinoita on aina pidetty massakulttuurina, niitä julkaistiinkin alun perin halvoissa lehdissä. Mutta vaikka ne määriteltiin viihteeksi, ne voivat silti olla vakavasti otettavaa aineistoa akateemiselle tutkimukselle.

– Ihmiset välillä kohottavat kulmiaan, kun kuulevat, että teen väitöskirjaa aiheesta. Populaarikulttuuri on kuitenkin aina aikansa tuote, ja Holmes-elokuvatkin paljastavat aikansa asenteita, Elina Karvo sanoo.

Esimerkiksi 1980-luvun Holmes-sarja haluttiin sijoittaa viktoriaaniseen menneisyyteen, koska silloin oli vallalla niin sanottu heritage cinema, perinne-elokuva. Sarja kuitenkin reagoi Karvon mukaan Thatcherin ajan konservatismiin. Osin kyse oli myötäilystä, osin vastustuksesta.

– Tästä näkökulmasta Holmes-sarjaa ei ole aikaisemmin tutkittu. Syy lienee juuri se, että Conan Doylen teokset eivät koskaan päässeet kirjallisuuden arvostettuun kaanoniin.

Lue lisää:

Etsivänero piikittää suoraan suoneen

Uuden Sherlockin käsikirjoittaja Ylelle: Benedict Cumberbatch oli ainoa vaihtoehto rooliin

Uusi Sherlock palasi ruutuihin synkempänä kuin koskaan – eikö Holmes ole enää entisensä?

Klassikko? Sehän on joku väsyttävä vanhojen homekorvien juttu, jossa kelataan unettavasti joskus miljoona vuotta sitten tapahtuneita yhdentekeviä juttuja, ja jota lukiessa on vaara kuolla kupsahtaa tylsyyteen. Siis niin BOORING!

– Kyllähän klassikoita kohtaan löytyy ennakkoluuloja ja niitä saatetaan pitää kuivakoina ja pitkästyttävinä. Etenkin kapinoiville nuorille voi tulla vastareaktio, jos joku ilmoittaa, että tämä tässä on hyvä kirja ja sinun pitää se lukea. Tällainen sanelu voi ärsyttää, kirjallisuudentutkija Maria Laakso pohtii.

Laaksolta on julkaistu äskettäin Taltuta klassikko! -opas, jossa kotimaisille klassikoille annetaan kovaa kyytiä ja jossa lukijoille tarjotaan tuoreita ja ennakkoluulottomia näkökulmia kirjallisuutemme virstanpylväisiin. Pölyjä pyyhitään muun muassa Kalevalan ja Sinuhe egyptiläisen sivuilta. Vaikka klassikoita vierastaisikin ja vaikka kaikki klassikot eivät hyviä olisikaan, niitä kannattaa Laakson mielestä ehdottomasti lukea.

– Klassikoiden kautta voi ymmärtää paremmin meitä itseämme ja meidän omaa nykykulttuuriamme. Kulttuuri rakentuu kerroksittain ja se pohjaa aina olemassaolevaan. Klassikot ovat eräänlaisia kivijalkoja, joiden varaan nykykulttuuriamme edelleen rakennetaan. Jos ei tunne niitä klassikoita, joiden varassa omat käsityksemme ovat, jää nykyisyydestämme monia asioita ymmärtämättä, Laakso kertoo.

Klassikko pitäisi siis taltuttaa, mutta miten? Laakson mukaan Taltuta klassikko! - kirjan nimi viittaa siihen, että klassikot voivat olla hieman pelottaviakin – kuin villipetoja, jotka pitää kesyttää, jotta niitä ymmärtäisi.

– Klassikoiden hankaluutena on se, että ne ovat usein meistä ajallisesti varsin etäällä. Niistä tarvitaan tietoa, eikä kaikkia klassikoita kannata ryhtyä lukemaan kylmiltään. Esimerkiksi Kalevalan kohdalla olisi hyvä tuntea juoni ja henkilöhahmot, ennen kuin lähtee lukemaan itse tekstiä. Tällä tavalla teoksen maailmaan on helpompi päästä sisälle.

Modernille yhteiskunnalle annetaan piu paut

Niin, Kalevala. Laakso on valinnut Taltuta klassikko! -kirjaan kahdeksan kanonisoitua teosta, ja liikkeelle lähdetään Suomen kansalliseepoksesta. Kalevalassa kieli on kylläkin hienoa, mutta sitä voi olla myös vaikeaa lukea: trokee-runomitan takia yksinkertaisetkin asiat kerrotaan monimutkaisesti.

– Kalevalaa kannattaisi lukea ääneen tai sitä voi vaikka lauleskella kun on yksin kotona, jolloin kieli alkaa oikeasti elää. Tai Kalevalaa voi kuunnella äänikirjana. Kalevalan kohdalla on myös tärkeää ymmärtää, että se on on ollut osa kansallista projektiamme: olemme tarvinneet myyttisen menneisyyden, jonka Elias Lönnrot on suureepokseensa puristanut kokoon. Toisaalta Kalevala toimii myös fantasiateoksena: siellä on tietäjiä, velhomaisia hahmoja, taikuutta ja magiaa – ja fantasiahan kiinnostaa nuoria.

Kalevalasta on tyylillisesti ja sisällöllisesti pitkä harppaus seuraavaan klassikkoon, Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, joka on hyvä esimerkki siitä, kuinka aikoinaan säädyttömänä ja kamalana pidetystä romaanista tulee palvottu ja useilla eri alustoilla versioitu kansallisaarre.

Maria Laaksoa Seitsemässä veljeksessä kiinnostaa etenkin haave Impivaarasta ja se, kuinka veljekset kärsivät modernin maailman vaatimuksista: aapista ja katekismusta on pakko oppia lukemaan, muuten ei pääse edes naimisiin.

– He ovat ihastuttava poppoo, koska haistattavat pitkät tällaisille asioille ja muuttavat metsän keskelle asumaan. Luulisin että tällainen impivaaralainen haave herää meissä kaikissa ainakin silloin tällöin – jos koulunkäynti tai työelämän oravanpyörä käyvät kovin rankaksi, tekee mieli vetäytyä metsään ja elää yksinkertaista ja onnellista elämää. Impivaara esitetään Seitsemässä veljeksessä jonkinlaisena palaamisena äidin kohtuun, pois kaikista aikuisuuden ja modernin yhteiskunnan haasteista.

Seitsemässä veljeksessä Laaksoa kuitenkin häiritsee yksi asia: sen loppu on turhan sovinnainen.

– Veljekset kesytetään ja heistä tulee yhteiskunnan osasia sen sijaan, että he olisivat jääneet onnellisina asumaan metsään. Tavallaan kirjan loppu kuvaa Suomen kansan kehitystä: olemme olleet aiemmiin pakanallisia ja lukutaidottomia, mutta kehittyneet sittemmin ihmisiksi, joilla on laajempaa perspektiiviä meitä ympäröivään maailmaan. Ennen lukutaitoa veljesten maailmankuva oli taikauskoinen ja sekasortoinen ja siinä menivät iloisesti sekaisin Raamatun hahmot peikkojen ja menninkäisten kanssa.

Deittailua dekadenssin lomassa

Maria Laakso on valinnut kirjaansa taltutettavaksi myös Työmiehen vaimon, Minna Canthin näytelmän vuodelta 1885. Työmiehen vaimo on hyvä esimerkki tendenssinäytelmästä ja riipivästä realismista. Siinä otetaan rajusti kantaa yhteiskunnallisesti ja käsitellään naisen asemaa avioliitossa.

– Näytelmän kirjoittamisajankohtana nainen oli aviomiehelleen taloudellisesti alisteinen, mikä saattoi johtaa kamaliin seurauksiin. Työmiehen vaimossa meillä on juoppo ja hulttio mies, joka dokaa kaikki perheen rahat. Nainen ei voi tehdä mitään, koska yhteiskunta ei takaa hänelle minkäänlaista taloudellista itsenäisyyttä.

Nykylukijalle Työmiehen vaimon henkilöhahmot saattavat vaikuttaa hyvinkin stereotyyppisiltä, mutta siihenkin on syynsä.

– Kun ajattelee henkilöhahmoja suhteessa tyylisuuntaan, olivat realistit kiinnostuneita tarkastelemaan, miten tietynlaiset yhteiskunnalliset olosuhteet tuottavat ihmistyyppejä sekä tietyllä tavalla toimivia ihmisiä. Tätä taustaa vasten näytelmän hahmojen karikatyyrisyys tulee ymmärrettäväksi.

Perinteisten klassikoiden ohella Maria Laakso on ottanut tutkittavakseen L. Onervan eli Hilja Onerva Lehtisen esikoisromaaninMirdjan, joka ilmestymisaikanaan vuonna 1908 herätti valtaisasti pahennusta. Mirdja rikkoi silloisia sovinnaisuuskäsityksiä sekä tabuja ja lisäksi sen kontekstina oli uusi kuuma filosofis-esteettinen eurooppalainen taideilmiö, dekadenssi.

– Dekadenssissa suhtauduttiin varauksellisesti positiivisiin tulevaisuudenkuviin, ihannoitiin rappiota, filosofoitiin taiteesta ja juotiin paljon absinttia. Mirdja ei ole mikään kuivakka klassikko, vaan se edustaa dekadenttia ajatusmaailmaa ja on ultimate deittailuromaani. Aika villiähän meno kirjassa on, mitä se on monessa muussakin klassikossa. Tylsiä hetkiä ei tarvitse pelätä – tarjolla on seksiä, väkivaltaa ja kaikkea muuta raflaavaa.

Kun nainen muuttuu ihmissudeksi

Klassikoihin mahtuu myös runoteoksia. Yksi niistä on Edith Södergranin Runoja (1916-1925). Södergran oli myyttinen hahmo, joka menehtyi aikakautensa "taiteilijasairauteen" eli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Vaikka Edith Södergranin elämä oli traaginen ja hän käsittelee runoissaan myös sairauttaan ja kuolemaa, alistumista niistä ei löydy. Päinvastoin, hänen runoissaan ollaan todella uhmakkaita ja elämänjanoisia.

– Södergran on nuoreksi naisrunoilijaksi kiehtova hahmo. Hän kieltäytyy olemasta mikään vaatimaton pikku kynäilijä, vaan julistaa sen sijaan kovaäänisesti olevansa poikkeusyksilö ja uuden ajan airut. Södergran ihaili filosofi Friedrich Nietscheä, joka on lanseerannut yli-ihmisopin.

Södergranin lyriikan tematiikkaan kuuluu myös vahvasti naissukupuolen rajoitusten ylittäminen, mikä tulee hyvin esille Vierge Moderne - runossa.

– Siinä julistetaan, että minä en ole nainen, olen neutri. Vierge Modernessa tutkaillaan sukupuolta – oikeastaan irrottaudutaan siitä – ja ollaan vähän queer, koska ihminen voi olla kaikkea muutakin kuin oma sukupuolensa.

Sitten siirrymme Viron Hiidenmaan saarelle, jossa syntyi vuonna 1928 Aino Kallaksen kauhunväristyksiäkin aiheuttava Sudenmorsian. Kallaksen romaani on muodoltaan lyhyt, muttei mikään helppolukuinen – sen kielellinen tyyli on arkaainen ja siinä on paljon virolaisia lainasanoja. Päähenkilö, metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu tarinassa Diabolus Sylvarumin vaikutuksesta ihmissudeksi – tämä kaikki siis jo vuosikymmeniä ennen viime aikojen populaarikulttuurissa jylläävää vampyyri- ja ihmissusibuumia.

– Ihmissudeksi muuttuessaan ja muiden susien laumassa juostesaan Aalo kokee ylimaallista riemua ja onnea. Tämä voidaan tulkita myös naisen seksuaalisuuden vapautumisena ja siten, että Aalo on uuden ajan nainen, Maria Laakso kertoo.

Hurjien juonenkäänteiden Sinuhe

Mutta entäpä sitten klassikoiden klassikko, eli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka on valittu vuosisadan kirjaksi ja joka on käännetty yli 40:lle kielelle?

– Sinuhe egyptiläinen on romaani, josta kannattaa nimenomaan nauttia: siinä on jännittävä ja hurja juoni ja sitä voi lukea kiinnostavana seikkailukertomuksena. Lisäksi henkilögalleriaan kuuluu aivan ihana vamppihahmo, eli Nefernefernefer. Hänet on kuvattu lämmöllä ja huumorilla, ja ainakin minä sympatiseeraan häntä kovasti. Vaikka Sinuhe etenkin vanhemmiten on pettynyt elämäänsä ja viljelee pessimistisiä ajatuksia, pohjimmiltaan kyseessä on hauska romaani. Kirjaa voi suositella pitkän juonellisen kertomuksen ystävälle. Sen fiktiiviseen maailmaan voi immersoitua ja imeytyä ja nauttia kaikista sen hurjista juonenkäänteistä, Maria Laakso toteaa.

Kahdeksantena klassikkona taltutetaan vielä Väinö Linnan Tuntematon sotilas, josta on muodostunut oleellinen ja pysyvä osa isänmaallista kaanonia.

– Tuntemattomasta sotilaasta on tullut sinivalkoinen riitti ja kun itsenäisyyspäivä koittaa, se kaivetaan naftaliinista, sitä lehteillään kynttilänvalossa ja katsotaan kirjasta tehtyjä elokuvaversioita. Kyseessä on elävä klassikko, jota kierrätetään kulttuurissamme koko ajan, mutta toisaalta se on jämähtänyt isänmaalliseen tulkintaan – tai ainakin nuoremmille lukijoille se voi näyttäytyä pelkästään jatkosotaa ihailevana teoksena. Tällainen ei kuitenkaan tee oikeutta Linnan romaanille, joka on hyvin pasifistinen ja sodanvastainen teos. Kirjassa esimerkiksi Vanhalan hahmo kierrättää sotapropagandan puhetapoja ja sijoittaa niitä uusiin konteksteihin, jolloin ne muuttuvat naurettaviksi. Tuntemattomasta sotilaasta on tullut meille isänmaallinen rituaali, mutta toisaalta kirja on myös jotenkin purkava suhteessa kaikkeen aiempaan isänmaallisuuteen.

Tähän loppuun Maria Laakso kertoo vielä yhden syyn, miksi klassikoita kannattaa lukea, vaikka tulevalla syyslomalla.

– Meistä jokainen voi elämänsä aikana lukea melko pienen siivun maailmankirjallisuuden kakusta. Jos haluaa lukea jotakin, kannattaa lukea hyviä kirjoja. Klassikot ovat usein – eivät ihan aina – hyviä kirjoja. Yksi syy siihen, miksi jostakin teoksesta tulee klassikko on se, että se sanoo jotakin sellaista, jonka arvo kestää vuosikymmenestä toiseen.

Turun entisen keskusvankilan entiset vangit ja vanginvartijat kertovat kokemuksistaan “kiven sisältä” uudessa radiodokumenttisarjassa Tositarinoita Kakolasta. Siinä todellisten henkilöiden tarinat on dramatisoitu ääninäyttelijöille.

Kahdeksanosaisessa podcast-sarjassa käy ilmi, mitä kaikkea vangit olivat valmiita tekemään päästäkseen pakoon Suomen pahamaineisimpana pidetystä vankilasta.

Osa pakoa suunnitelleista talon asukeista vahingoitti itseään päästäkseen ambulanssiin ja talosta pois, jolloin pakenemiseen oli paremmat mahdollisuudet.

Vanginvartija Ari Uusitalo kertoo sarjaa koskevassa tiedotteessa, että vangit nielivät partakoneenteriä, jotka oli kääritty maalarinteippiin. Sen seurauksena oli mahdollisuus päästä röntgeniin, koska vatsaan oli joutunut teriä.

Myös salakuljetus kukoisti ja vangit keksivät mitä erikoisempia tapoja siihen. Huumeita yritettiin tuoda Kakolaan muun muassa kitaralaukussa.

Sarjassa kuullaan tarina, jossa vanki pakotettiin uhkailemalla salakuljettamaan huumeita peräsuolessa.

Kakolassa harrastettiin myös miesten välistä seksiä, vaikka sitä yritettiin salailla. Vartija saattoi Uusitalon mukaan yllättää vangit rakastelemasta keskenään. Ilmiö oli tiedotteen mukaan luultua yleisempi.

Tositarinoita Kakolasta -podcast-sarjan soundtrackin on säveltänyt Arttu Silvast. Sarjan julkaisee äänikirjapalvelu Storytel, ja sen on tuottanut Suomen Podcastmedia.

Lisätty 14.10. klo 14.07 podcast-sarjan tuotantoyhtiön nimi.

Ylen Muumilaakso-animaatiosarja on voittanut merkittävän tv-alan palkinnon Ranskassa. Tove Janssonin luomien hahmojen ympärille rakennettu sarja sai parhaan animoidun lastenohjelman palkinnon MIPCOM-messuilla Cannesissa. MIPCOM on Euroopan suurin televisioalan kaupallinen tapahtuma, jossa mediatalot, kuten Yle, ovat sekä ostamassa että myymässä tv-ohjelmia.

Sarjan tuotannosta vastaa suomalainen Gutsy Animations -yhtiö, ja sarjan taiteellinen ohjaaja on Marika Makaroff.

Itse sarjan on ohjannut Oscar-palkittu, englantilainen animaattori Steve Box.

Muumilaakso jatkuu uusilla jaksoilla ensi vuoden alussa. Ensimmäisen kauden jaksot ovat nähtävissä Yle Areenassa.

Yle vieraili sarjan ensimmäisen kauden kuvauksissa Bristolissa Britanniassa.

Suomen kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu tanssielokuvafestivaali Loikka loppuu. Tapahtumaa pyörittävä yhdistys Loikka Kontakti ei saanut enää tukea toiminnalleen sen enempää Helsingin kaupungilta kuin Taiteen edistämiskeskukseltakaan.

Festivaali on ollut pitkään alirahoitettu, yhdistyksen tiedotteessa kerrotaan.

Loikka-festivaalilla on ollut merkittävä asema kotimaisen tanssielokuvan kehityksessä, ja se on toiminut tärkeänä elokuvantekijöiden verkostoitumispaikkana. Suomalaiset tanssielokuvat ovat menestyneet hyvin maailmalla, ja Loikka on ollut siinä merkittävä kasvualusta.

Suomessa valmistuu vuosittain 10–20 lyhyttä tanssielokuvaa, ja taidemuoto vetää puoleensa yhä uusia tekijöitä.

Loikka-festivaali veti viime vuonna 3 000 kävijää ja tapahtuma esitteli laajasti virtuaalista taidetta.

Festivaalia ovat johtaneet Kati Kallio, työpari Valtteri Raekallio ja Thomas Freundlich sekä Hanna Pajala-Assefa.

Festivaali perustettiin vuonna 2008.

Suomi on tanssielokuvan suurmaa – elokuvat tehdään kengännauhabudjetilla

Loikka-festivaalilta loppuivat rahat – tanssit jäävät tanssimatta ensi vuonna

Suomalainen tanssielokuvafestari nousi Euroopan huipulle

Booker-kirjallisuuspalkinto jaettiin myöhään maanantaina poikkeuksellisesti kahdelle kirjailijalle, kun palkintoraati päätti joustaa säännöissä.

Raati palkitsi sekä kanadalaisen Margaret Atwoodin että brittiläis-nigerialaisen Bernardine Evariston. Atwood palkittiin teoksesta The Testaments (Testamentit) ja Evaristo teoksesta Girl, Woman, Other.

Viisihenkinen tuomaristo ei pystynyt valitsemaan kuuden ehdokkaan joukosta vain yhtä voittajaa, tuomariston puheenjohtaja Peter Florence sanoi Guardianin mukaan. Yhden voittajan sääntöä rikottiin lehden mukaan ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuosikymmeneen.

60 000 euron arvoinen palkinto myönnetään englanninkieliselle, Britanniassa julkaistulle romaanille.

Metalliyhtye Stam1nan nokkamies Antti Hyyrynen on kirjoittanut romaanin.

Hyyrysen esikoisromaani Viimeinen Atlantis ilmestyy 10. helmikuuta. Tuolloin julkaistaan myös uusintapainos yhtyeen samannimisestä albumista.

Hyyrysen esikoisromaani on kuvaus lähitulevaisuuden luhistuvasta maailmasta ja kahdesta kotiaan etsivästä pakolaisesta.

– Olen kirjasta lapsenomaisen riemuissani, sillä kolmikymmenvuotinen unelmani toteutuu. Tunnen, että romaani tulee merkitsemään lukijoillekin paljon, Hyyrynen sanoo.

Viimeinen Atlantis -romaani ilmestyy päivälleen kymmenen vuotta Stam1nan Viimeinen Atlantis -albumin ilmestymisen jälkeen.

Albumi kritisoi voimakkaasti yhteiskunnan kulutustottumuksia ja otti kantaa luonnonsuojelun puolesta. Albumille myönnettiin ympäristöpalkinto ilmestymisvuonna 2010.

Yhdeksäsluokkalainen Niilo Mämmelä selailee Kouvolan pääkirjaston DVD-hyllykköä. Monipuolisessa elokuvahyllyssä seisovat rinnakkain niin ulkomaiset palkitut teokset kuin kotimaisetkin klassikot.

Jatkossa Mämmelän ei enää tarvitse mennä kirjaston hyllyille, sillä nyt elokuvavalikoimaa pääsee selailemaan ja elokuvia katsomaan muutamassa sekunnissa Kirjastokino-videopalvelun kautta.

Maksuttomaan Kirjastokinoon kirjaudutaan kirjastokortilla, minkä jälkeen elokuvia pystyy katselemaan oman internet-verkkoyhteyden kautta. Elokuvat toimivat niin tietokoneella, tabletilla kuin matkapuhelimellakin.

Tuore uudistus yllättää Niilo Mämmelän.

– En ollut aikaisemmin kuullutkaan Kirjastokinosta. Edellisen kerran olen lainannut kirjastosta lastenelokuvia joskus nuorempana. Nyt katson elokuvia Netflixistä.

Mämmelä uskoo ainakin kokeilevansa kirjaston ilmaispalvelua.

– Kuulostaa ihan hyvältä. Tätä voisi jopa käyttääkin. Ehkä vielä aluksi katson, mitä Netflixistä löytyy, mutta jos sama elokuva olisi Kirjastokinossa, niin miksi elokuvaa ei voisi katsoa sieltä.

Monen kirjaston palvelu

Aloitusvaiheessa Kirjastokinosta löytyy yli 500 elokuvaa ja kokeilun aikana sisältöä laajennetaan ja päivitetään. Valikoimasta voi selailla halutessaan komediaa, kauhua, lastenelokuvia tai dokumentteja. Aivan uusimpia elokuvia palvelussa ei ole.

– Haluamme laajentaa verkossa olevaa valikoimaa muun muassa suomalaisten elokuvien osalta, sanoo Kouvolan kaupungin johtava informaatikko Tuomas Kunttu.

Ensimmäiset Kirjastokino-videopalvelut otettiin käyttöön lokakuun alussa. Palvelu on saatavissa jo yli 50 eri kirjastossa eri puolilla Suomea, muun muassa Turussa, Porissa ja Raumalla. Kirjastokinon kunnalta veloitettava kuukausimaksu perustuu asukaslukuun, eli palvelun kokonaishinta vaihtelee kunnittain.

Kirjastokinon lisäksi osassa Suomen kirjastoissa on käytössä vastaavanlainen elokuvapalvelu nimeltään Viddla. Se on Kirjastokinoa hieman iäkkäämpi palvelu.

Viddla otettiin käyttöön ensimmäisen kerran Rautalammin kirjastossa vuonna 2017. Tällä hetkellä palvelu on käytössä kaikkiaan 86 kirjastossa, esimerkiksi Oulussa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Lappeenrannassa.

Lappeenrannan kirjaston e-aineistoista vastaavan Paula Mäkelän mukaan Viddlasta saadut palautteet ovat olleet positiivisia. Palautteen pohjalta Mäkelä arvioi, että Viddla on tavoittanut kaikenikäiset käyttäjät.

– Kehuja on tullut helppokäyttöisyydestä, kuvanlaadusta ja elokuvavalikoimasta, Mäkelä sanoo.

"Monet eivät osaa ajatellakaan"

Lappeenrannassa Viddla otettiin käyttöön vuoden alussa. Elokuvien kuukausittaiset katselukerrat ovat vaihdelleet 250–450:n välillä.

– Negatiivista palautetta Viddlasta on tullut hyvin vähän. Joissain tapauksessa palvelu ei ole lähtenyt toimimaan tabletilla, koska laitteen käyttöjärjestelmä on ollut liian vanha.

Viddlan elokuvatarjontaa pääsee selailemaan Kirjastokinon tavoin ilmaiseksi alueen kirjastokortin tunnuksilla.

Viddlalta kerrotaan, että elokuvien katselumäärät ovat kasvaneet tasaisesti. Esimerkiksi Kuopiossa Viddla otettiin käyttöön helmikuussa 2018. Viime vuoden aikana Kuopion alueen kirjastoissa Viddlan kautta elokuvia katsottiin yhteensä yli 3 400 kertaa.

Yksi katselukerta Viddlan kautta maksaa kirjastolle kolme euroa.

Suomen kirjastoseuran toiminnanjohtaja Rauha Maarno uskoo, että kirjastojen kehittyvät e-aineistot, mukaan lukien elokuvat, kasvattavat jatkossa entisestään suosiotaan.

– Monet eivät osaa ajatellakaan, että kirjastot tarjoavat tällaista elokuvien striimauspalvelua. Käyttäjämäärä nousee varmasti, Maarno sanoo.

Kokeilukäytössä puoli vuotta

Kymenlaaksossa Kirjastokinoon siirtyminen on osa Kyyti-kirjastojen e-aineistojen päivittämistä. Kirjastokino on Kymenlaaksossa aluksi kokeilu, jota pystyy käyttämään ensi vuoden maaliskuulle saakka.

Nykyään internet on täynnä monenlaisia elokuvien suoratoistopalveluita, joissa elokuvia on tarjolla valtava määrä. Miksi kirjaston tulee tarjota elokuvia?

– Kirjastolaissa sanotaan, että kirjaston tulee tarjota yleisön käyttöön erilaisia kulttuurituotteita. Elokuvat ovat kulttuurituotteita siinä missä kirjallisuuskin, Kouvolan kirjaston johtava informaatikko Tuomas Kunttu sanoo.

Hän lisää, että kirjaston tehtävä on tuoda kulttuurituotteet kaikkien saataville varallisuudesta riippumatta.

– Elokuvien katselu osaltaan kehittää myös ihmisen kuvanluku- ja medianlukutaitoa. Ne ovat nykypäivänä erittäin tärkeitä asioita, Kunttu jatkaa.

Kirjasto edelleen kirjojen koti

Elokuvapalveluiden ei uskota jatkossakaan syövän kirjaston kirjapalveluita. Esimerkiksi Kouvolan kirjastojen vuosilainauksista noin 75 prosenttia on kirjoja, 10 prosenttia elokuvia ja viisi prosenttia muuta.

Kunttu uskoo, että vaikka elokuvat ovat nyt paremmin saatavilla, kirjojen lainausmääriin tämä ei vaikuta.

Elokuvien lainausmäärät ovat edelleen Kouvolassa korkealla tasolla. Viime vuonna elokuvia lainattiin kirjastosta noin 140 000 kertaa. DVD-elokuvien lainausmäärät ovat olleet 10 prosentin vuosittaisessa laskussa. Sen sijaan Blu-ray-levyjen lainaaminen on noussut. Kuntun mukaan sähköisellä palvelulla on tarkoitus palvella laajempaa yleisöä.

– Hyllyyn elokuvat tuskin jatkossakaan jäävät, Kunttu ennustaa.

Kiinnostus herää

Yhdeksäsluokkalaiset Erika Liiri ja Emilia Kielenniva ovat molemmat lainanneet aikaisemmin elokuvia kirjastosta, jossa heidän mielestään on monipuolinen elokuvavalikoima.

Kirjastokinon palvelu kuulostaa heistä mielenkiintoiselta uudistukselta.

– Se kuulostaa kiinnostavalta. Viimeksi olen lainannut kirjastosta Harry Potter -elokuvia, Kielenniva sanoo.

Liiri pitää Kirjastokinoa kätevänä.

– Jos jatkossa kirjaston elokuvat saa netistä, niin ei tarvitse tulla kirjastoon lainaamaan.

Kouvolan kirjastossa uusi palvelu on jo saanut hyvän vastaanoton.

– Senioritapahtumassamme tämä oli oikea hitti, Kouvolan kirjaston johtava informaatikko Tuomas Kunttu sanoo.

Kouvolalainen eläkeläinen Tarja Ala-Krekola on hyvillään uudesta elokuvapalvelusta. Hän lainaa paljon elokuvia kirjastosta ja on elokuvakerhon jäsen.

– Aikaisemmin olen katsonut hyvin vähän elokuvia tietokoneelta, mutta nyt alan katsoa enemmän, Ala-Krekola hymyilee.

Juhannuksen vietto alkaa jo lämpiöstä. Tunnelma nousee; ilmapalloja jaellaan ja lavatansseihin menijät toivottelevat katsojille lystiä iltaa lonkerotölkit hölskyen.

Suurella näyttämöllä settiään aloittelee Salorannan orkesteri, kunhan solisti ja kosketinsoittaja malttavat keskeyttää muhinointinsa.

– Shalalaa, näin ken laulaa? Paavomme Kirstille laskeutuu. C’mon Barbie, mä oon kova luu.

Välillä tanssilava muuttuu bussiksi, kaoottisiksi teknobileiksi tai ökyhuvipurreksi. Keskikesän juhla Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä on kiihkoa, kaipausta ja elämänpettymystä, eikä katsomon ja näyttämön välillä ole neljättä seinää.

Katsoja pyydetään mukaan tanssiin, mutta kutsusta saa myös kieltäytyä.

Kumpi suututti: rienaaminen vai seksi?

Hannu Salaman vuonna 1964 ilmestynyt Juhannustanssit nostatti ilmestyessään kirjallisen myrskyn. Kriitikot ylistivät teosta, mutta sitten nousi valtava polemiikki: piispa paheksui, tehtiin eduskuntakysely ja lopulta Salama sai syytteen jumalanpilkasta. Erityistä närää aiheutti kirjassa ollut muurari Hiltusen pilkkasaarna.

Kirja sensuroitiin, Salama sai kolme kuukautta vankeutta, ja rikoksella tienattu taloudellinen hyöty tuomittiin valtion kassaan.

Salama on sittemmin arvioinut, että rienaamista pahempi juttu aikalaisille oli roisi kielenkäyttö, virtaava viina ja lemmentöiden kuvauksen liiallinen realismi.

Juhannustanssit on ollut kesäteatterien suosiossa, mutta suurissa taloissa sitä on nähty harvoin. Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 1983. Nyt sen toteuttaa joukko, josta suurin osa ei ollut silloin edes syntynyt.

Suuren näyttämön uusi sukupolvi

Juhannustanssit ohjaa lahtelaisen Vanha Juko -teatterin taiteellinen johtaja Linda Wallgren, 31. Kun TTT:n johtaja Otso Kautto ehdotti Salaman klassikkoon tarttumista, piti Wallgrenin tosissaan miettiä näkökulmaansa.

Lukioaikaisesta lukukokemuksesta oli jäänyt sekava mielikuva.

– Muistan ajatelleeni, että huuruinen ihmisporukka juhannusyössä häröilee. Sitten luin kirjan uudelleen.

Yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista pidetty Wallgren on koonnut työryhmänsä lähinnä omista ikätovereistaan.

Wallgrenin teatterikouluaikaiselle kurssikaverille, Juho Gröndahlille, 35, Juhannustanssit poiki pestin TTT:n vakituisena dramaturgina. Tähän asti he ovat tehneet taidetta enimmäkseen vapaalla kentällä kengännauhabudjetilla.

– Kyllä suuri näyttämö hirvittää, mutta se on myös ihanaa, että on resursseja. Jos tulee visio, niin ei kerrankin ole siitä kiinni, että pystytäänkö tätä millään toteuttamaan.

Siihen visioon kuuluvat esimerkiksi lukuisat viittaukset Salaman kirjassa ikävän lopun saavaan sorsaan. Sorsa saattaa edustaa ihmisen viattomuutta, ilmastonmuutoksen aiheuttamaa kauhua, tai mitä katsoja siinä parhaaksi näkee.

Varsinkin näyttämöä kiertävä, jättimäinen sorsa on tuhti metafora – lukee sen miten tahansa.

"Jos haluaa vain lukea kirjan, kannattaa lukea kirja"

Sekä teatteri että kirjailija antoivat työryhmälle vapaat kädet. Juho Gröndahl kävi ohjaajan kanssa tapaamassa Hannu Salamaa.

– Hän ei ole ikinä puuttunut näyttämösovituksiin, ja sanoi, ettei puutu nytkään. Ainoa, mitä hän kovasti toivoi oli se, että kirjan yhteiskunnallinen eetos olisi jollain lailla esityksessä mukana. Me ollaan hyvin uskollisia kirjan hengelle, mutta tämä on itsenäinen taideteoksensa, Gröndahl kuvailee.

Juhannustanssit-näytelmässä on vahvasti mukana metataso. Se kommentoi alkuteostaan. Kirjan historia on Gröndahlin mielestä niin kiehtova, että hänestä oli perusteltua tuoda se mukaan esitykseen.

– En näe mitään järkeä tehdä kirjadramatisointia, jossa vain tuodaan kirja näyttämölle. Jos haluaa vain lukea kirjan, kannattaa lukea kirja. Salaman teos saa meiltä kyytiä, mutta mielestäni sopivalla kunnioituksella ja röyhkeydellä.

Tabuja on yhä

Linda Wallgren arvelee, että Salama tuomittiin aikoinaan siksi, että hän iski särön perusturvallisuuteen.

– Juhannustansseissa sanotaan, että mitään paratiisia ei ole olemassa, eikä tämän kaiken työn päässä odota palkinto. Uskon, että se on ollut se, mikä ihmisiä järkähdytti.

Tabuja on edelleen Wallgrenin mielestä rikottavaksi.

– Sensuuri iskee usein yllättävissä asioissa. Se on jossain rakenteissa piilotettuna, eikä sitä välttämättä tajua, ennen kuin siihen törmää.

Työryhmä kysyi esitystä tehdessään, miltä ihmiset tänä päivänä haluavat ummistaa silmänsä. Juho Gröndahlin mukaan vastaus löytyi, mutta sen saadakseen pitää tulla teatteriin.

– Meidän ajatus siitä muuttui monta kertaa, mutta sitä pöyhitään paljon esityksen toisessa näytöksessä. Se on olennainen asia tässä.

Atomipommista ilmastonmuutokseen

Hannu Salama kuvasi Juhannustansseissa suuren rakennemuutoksen keskellä aikuiseksi kasvanutta omaa sukupolveaan.

Maaseutu oli tyhjentynyt, kaupungit täyttyneet, eikä sotaa seuranneiden jälleenrakennusprojektien jälkeistä tyhjyyttä riittänyt täyttämään rock tai vapaa rakkaus.

Linda Wallgrenin Juhannustanssit kuvaa tämän hetken kolmekymppisten todellisuutta.

– Silloin pelättiin atomipommia, nyt ilmastonmuutosta. Miten pitäisi rakentaa uutta aikaa, kun on niin suuria kysymyksiä ja kriisejä ratkaistavaksi? Hektisessä ajassa pitäisi rakentaa ihmissuhteita, muuttaa yhteiskuntaa, olla läsnä ja hymyillä, verkostoitua ja somettaa samalla kun on iso huoli siitä, mitä tapahtuu muutaman vuoden tai vuosikymmenen päästä.

Salaman tekstissä Wallgreniä puhutteli monen kokijan kautta kuvattu kollektiivinen sukupolvikokemus. Jos menee liian kovaa liian kauan, tulee kolari.

– Samanlainen vaara mikä piili sen ajan näköalattomuudessa, piilee näköalattomuudessa nyt. Alati kiihtyvä aika ajaa hakemaan pakoonpääsyä vaikeista kysymyksistä viinasta, lääkkeistä, urheilusta, tai mistä ikinä. Ihmiset on hirveän ylikuormittuneita. Juhannustansseissa ollaan isojen kysymysten äärellä. Mutta leikkisästi.

Taideyliopiston Sibelius-Akatemia kutsuu vierailijaprofessoreiksi kuusi kansainvälistä oman alansa tähteä; pianisti Robert Levinin, improvisoinnin asiantuntijan David Dolanin, professori, baritoni Andreas Schmidtin, klavikordisti Lars Ulrik Mortensenin, kulttuuripolitiikan professorin Franco Bianchinin ja harpisti Emmanuel Ceyssonin. He saapuvat Suomeen osana Sibelius-Akatemian vuoden 2019 alussa käynnistynyttä kansainvälistä vierailijaohjelmaa.

Vierailijaprofessorit ovat kaikki miehiä – yhtään naista ei siis ole joukossa mukana. Sibelius-Akatemian dekaanin Kaarlo Hildénin mukaan syy johtuu kutsupohjaisesta valintaprosessista.

– Esitykset ovat tulleet viidestätoista eri aineryhmästä itsenäisen prosessin kautta. Näin ollen kokonaistarkastelua ei ole tehty, ja lopputulos on ollut yllätys meillekin.

Hildén toteaa, että Sibelius-Akatemia tulee kiinnittämään sukupuolijakaumaan enemmän huomiota jo rekrytointivaiheessa.

– Tämä osoittaa, että jatkossa meidän on muutettava kyseistä prosessia, jotta pystymme tarkastelemaan sukupuolijakaumaa nykyistä paremmin.

Esimerkiksi tällä hetkellä Sibelius-Akatemian 29 professorista vain yhdeksän on naisia. Kaarlo Hildénin mukaan suomalaisen musiikkielämän henkilöstörakenne on kuitenkin kaiken kaikkiaan naisvaltainen, kun taas muualla maailmassa tilanne on toinen.

– Tässä on rekrytoitu nimenomaan kansainvälisiä nimiä, mikä ei ihan heijastele sitä sukupuolitasapainoa, mikä meillä täällä Suomessa on. Tietenkin tämä vaihtelee instrumenteittain ja genreittäin, mutta jos keskimäärin katsotaan opiskelijoita ja henkilöstörakennetta monissa orkestereissa ja muissa vastaavissa, niin yhä naisvaltaisemmaksi tämä ala näyttää muodostuvan.

Hildénin mielestä myös kulttuuritaustojen diversiteettiä tulisi lisätä.

– Siihenkin pitäisi kiinnittää huomiota. Oppimiselle on eduksi, kun yhteisössä on monia erilaisia taustoja edustavia opettajia ja opiskelijoita.

"Valintaprosessissa ei ole ajateltu tasa-arvokysymyksiä"

Sibelius-Akatemian vierailijaprofessorivalinnat ovat herättäneet keskustelua sosiaalisessa mediassa, ja niihin on reagoinut myös viulisti Pekka Kuusisto.

– Päällimmäinen ajatukseni on varmaan se, että toivon Taideyliopiston opiskelijoiden olevan niin valoisaa porukkaa, etteivät he anna vierailijaprofessoreiden sukupuolijakauman muodostua todisteeksi siitä, kuka kelpaa asiantuntijaksi, Kuusisto toteaa Yle Uutisille.

Kuusiston mielestä valintaprosessissiin olisi taatusti ollut tarjolla päteviä naispuolisia esiintyviä muusikoita, tutkijoita tai pedagogeja. Hänen mukaansa on turvallista olettaa, ettei valintaprosessissa ole ajateltu aktiivisesti tasa-arvokysymyksiä.

– Kenties Sibelius-Akatemia voisi korkeassa kansainvälisessä asemassaan nähdä että jokainen ele, jonka koulu tekee, kertoo sekä opiskelijoille että ympäröivälle taidekentälle, millaista tulevaisuutta halutaan rakentaa, ja mitkä asiat halutaan mahdollisesti jättää menneisyyteen. Uskoisin tällaisen ajattelun auttavan rakentamaan moniäänisemmän opintien nuorille muusikoille.

– Haluan myös sanoa, että nyt julkistetusta vierailijaprofessorien ja kansainvälisten opettajavieraiden listasta tuntemani nimet ovat erittäin päteviä henkilöitä. Uskoakseni professuuri on kuitenkin nimike, johon edelleen liittyy oletus miehuudesta – kuten ehkä vaikkapa kapteeniin tai kirurgiin. On olosuhteita, joissa ihminen helposti tiedostamattaan ajattelee tällaisten totuttujen polkujen mukaisesti. Klassinen musiikki on ollut melko miesvaltaista touhua, joten haaste voi olla tässä kontekstissa vähän suurempi. Aina pitäisi muistaa ja ehtiä ajatella toisin kuin eilen.

Klassisen musiikin ympyröissä tasa-arvoasioita pyritään kuitenkin Kuusiston mukaan käsittelemään yhä enenevissä määrin.

– Asiat ovat luonnollisesti monimutkaisia, ja kun osaamista taiteen parissa on vaikeaa mitata, ovat ihmiset hyvin herkkiä kaikenlaisille keskusteluille, joissa saatetaan määritellä arvoa omalle tai kollegojen tekemisille tai pyritään muuttamaan paikon syvälle menneisyyteen kuuluvia valta-asemia. Mutta laivan suunta kääntyy.

Mezzosopraano Essi Luttinen on käsikirjoittajana ja solistina mukana Sofi Oksasen romaaniin perustuvassa uutuusoopperassa Baby Jane. Hän on myös oopperaa uudistavan Ooppara Skaala -ryhmän taiteellinen johtaja.

Se, että Oksasen romaanista valmistui tänä vuonna sekä elokuva että ooppera oli sattumaa, mutta taustalla ovat kirjan käsittelemät aiheet.

– Kun Ooppera Skaalan tuottaja Aija Kelly ehdotti Baby Janea oopperan aiheeksi, emme edes tienneet, että siitä on tekeillä myös elokuva. Ne aiheet mitä romaanissa käsitellään – seksuaalivähemmistöt, mielenterveyden sairaudet ja syrjäytyminen sitä kautta – ovat oopperamaailmassa vähän käsiteltyjä aiheita, kertoo Essi Luttinen.

Sinfonista tietokonemusiikkia

Musiikin uutuusoopperaan on tehnyt muun muassa pelimusiikista aiemmin tunnettu nuori säveltäjä Markus Kärki, joka on opiskellut Sibelius Akatemian musiikkiteknologian osastolla.

– Hän säveltää musiikkia tietokoneella, mutta käyttää sinfoniaorkesterin äänimaailmaa. Aikaisemmin hän on tehnyt erityisesti peli- ja elokuvamusiikkia. Se on hyvin neoromanttista, värikästä musiikkia. Vaikka teemme nykyoopperaa, emme halua että se on ultramodernia klassista nykymusiikkia.

Oopperaa tähän aikaan

Ooppera Skaala -ryhmän tavoitteena on paitsi houkutella uusia yleisöjä oopperan pariin, myös kehittää oopperataidetta.

– Yhä oopperassa esitetään yli kolmestaa vuotta vanhoja teoksia. Haluamme, että ooppera voisi uudistua mielenkiintoisella ja yleisöä kiinnostavalla tavalla. Tämän päivän ihmiset ovat nähneet esittävän taiteen alalla kaikenlaista. Tavoitteeme on, ettei ooppera taidemuotona pölyty vanhanaikaiseen muotoon, vaan sekin voisi tulla tähän aikaan.

Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa puhuttiin myös siitä, miksi lemmikkieläimille puhutaan niin kuin puhutaan – tai oopperalaulaja Essi Luttisen tapauksessa lauletaan. Katso koko ohjelma Yle Areenasta:

Pop-tähti Sulli löydettiin kuolleena Korean pääkaupungin Soulin laitamilla sijaitsevasta asunnostaan maanantaina. Syyksi epäillään itsemurhaa,

– Ei ole mitään näyttöä siitä, että joku ulkopuolinen olisi murtautunut sisään tai kyse olisi jonkun toisen tekemästä rikoksesta. Itsemurha on mahdollinen kuolinsyy, Etelä-Korean poliisi totesi äskettäin.

Viranomaisten mukaan 25-vuotias laulaja kärsi vakavasta masennuksesta.

Etelä-Korean itsemurhaluvut kuuluvat maailman korkeimpiin ja itsemurha on yksi yleisimmistä kuolinsyistä alle 40-vuotiaiden keskuudessa.

– Toivon, että Sulli olisi ollut se viimeinen laulaja, joka olisi kuollut itsemurhan tai mielenterveysongelmien takia. Mutta koska tiedän millaisessa yhteiskunnassa elämme, odotan jo seuraavaa, eräs fani tviittasi.

Kimalluksen ja loiston ohella eteläkorealainen K-pop-teollisuus tunnetaan kovasta kilpailustaan, sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta kiusaamisesta sekä jatkuvasta julkisesta paineesta, jossa virheetön imago pyritään säilyttämään hinnalla millä hyvänsä. Käytännössä artisteilta puuttuu kokonaan yksityisyys.

Sullin kaltaiset artistit joutuvat eteläkorealaisen pop-teollisuuden pyöritykseen usein jo varhaisteini-iässä, ja heidän elämänsä muuttuu pelkäksi laulamisen ja tanssimisen treenaamiseksi.

Mielenterveysongelmat taas ovat maassa tabu, eikä niihin uskalleta hakea apua.

Masentunut poptähti ei ole harvinaisuus

Sullin kuolemassa on samankaltaisuuksia K-poptähti Jonghyuniin, joka teki toissa vuonna itsemurhan vain 27-vuotiaana – kamppailtuaan ensin masennuksen kanssa.

Kumpikin kuului SM Entertainmentin talliin, joka on maan suurimpia viihdemaailman agentuureja.

K-pop-laulaja Goo Hara taas joutui viime vuonna sairaalahoitoon itsemurhayrityksen takia. Haran poikaystävä oli jo pitkään kiristänyt poptähteä salaa kuvattujen seksivideoiden julkaisemisella, mikä ajoi Haran epätoivoiseen tekoon.

– Toivon, että Sulli on nyt paikassa, jossa hän voi tehdä mitä haluaa, Hara kirjoitti äskettäin Instagramiin ja julkaisi samalla heistä yhteiskuvia.

Sulli eli Choi Jin-ri aloitti uransa lapsinäyttelijänä 11-vuotiaana ja liittyi vuonna 2009 F(x) -tyttöbändiin, josta tuli nopeasta yksi Etelä-Korean suosituimmista yhtyeistä.

Sulli veti myös rohkeasti omaa linjaansa: hän ei esimerkiksi suostunut pitämään rintaliivejä julkisuudessa, mikä aiheutti pahennusta konservatiivisessa Etelä-Koreassa. Tämän takia häntä myös kiusattiin vuosikausia ja häneen kohdistettiin seksuaalisesti halventavaa kommentointia.

Viime aikoina Sulli oli juontamassa televisiosarjaa, joissa eteläkorealaiset julkkikset keskustelivat nimenomaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta kiusaamisesta. Sullin tiedetään myös kärsineen paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta.

Sullin rohkea käytös on nostanut hänet Etelä-Koreassa feministisen liikkeen esikuvaksi.

– Hän oli ensimmäinen K-popin naisartisti, joka uskalsi puhua avoimesi mielenterveysongelmista ja naisten oikeuksista. Rakastan Sullia niin paljon – toivon että hän on taivaassa ja vihdoinkin vapaa, eräs fani kirjoitti Twitterissä.

Tampereen rautatieasemalle kaupungin keskustaan on noussut yhdeksänmetrinen mato. Johanna Lonka on suunnitellut väliaikaistaideteoksen työmaajätteistä.

Teoksen nimi on Maan muokkaaja, ja se on osa Tampereen ratikan työmaa-aikaista taidetta.

Tarkoitus on tehdä arkea ympäröiviä laajoja työmaita inhimillisemmiksi ja esteettisesti miellyttävimmiksi. Ratikka alkaa ajaa Tampereella vuonna 2021.

Longan teos tulee ohikulkijoita ja kaupunkiin saapuvia vastaan rautatieaseman pääsisäänkäynnin vieressä työmaa-aidan päällä. Luikertelevan madon kaltainen hahmo on muotoiltu työmaalta kertyneestä pakkausjätteestä, suojapeitteistä sekä salaojaputkista.

Värit valikoituivat taiteilijan mukaan käytettävissä olevan materiaalin ehdoilla. Mato kuvaa myös sitä myllerrystä ja muutosta, jossa kaupunkitila elää ja kehittyy.

– Jätemateriaalin veistäminen oli luonteva tapa lähestyä väliaikaista taidehanketta ja pakkausjätettä on runsaasti saatavilla rakennushankkeiden ohessa. Muovin käsittely on tullut tutuksi aiemmista projekteistani, joten tämäkin työ syntyi kokeilevalla käsityömetodilla, ommellen ja limittäen kappaleita toisiinsa, Lonka sanoo tiedotteessa.

Longan mukaan ihmisten ja eläinten rinnakkainen elämä on toistuva aihepiiri hänen töissään.

– Myllerrystä kaupungin arjessa kohtaavat kaikki sen asukkaat, Lonka sanoo.

Britannian yleisradioyhtiö BBC on listannut sata innoittavinta ja vaikutusvaltaisinta naista maailmassa. Yksi valituista on kolttasaamelainen toimittaja Sara Wesslin.

Ivalossa asuva Wesslin on BBC:n mielestä aktiivisesti toiminut ja edesauttanut saamen kielen elvyttämistä Suomessa.

Hän on Yleisradion koltansaamenkielinen toimittaja. Koltankielisiä toimittajia on maailmassa yhteensä vain kaksi.

Sara Wesslin kuuli BBC:n listalle pääsemisestä aamulla.

– Hienoltahan se tuntuu. En ole tämänkaltaista tunnustusta saanut aikaisemmin.

Satojen naisten joukossa on taiteilijoita, urheilijoita, poliitikkoja ja tutkijoita. Yksi kuuluisimmista on ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg.

– Sanattomaksi vetää, minkälaisten ihmisten joukkoon olen päässyt. Mukana on perusihmisoikeuksien puolesta taistelevia ja yksi vesiaktivisti, joka tekee työtä sen eteen, että maailmassa olisi puhdasta vettä, Wesslin sanoo.

Voit lukea BBC:n artikkelin tästä.

Koltansaame uhanalainen kieli

Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkupeäräiskansa. Kolmesta Suomessa puhutusta saamenkielestä inarinsaame ja koltansaame ovat pitkään olleet katoamassa. Koltansaamen taitajia on enää noin kolmesataa, inarinsaamen taitajia arviolta vähän enemmän.

Eniten Suomessa on pohjoissaamea puhuvia.

Sara Wesslinin mielestä BBC:n vaikutusvaltaisimpien naisten listalle pääseminen on tärkeä tunnustus myös koko kulttuurille.

– On hienoa, että näin pieni vähemmistökulttuuri pystyy nousemaan tällä tavalla esille. Ei ole itsestäänselvää, että kielemme on yhä elossa. Se on tosi iso asia.

Helsingin museotarjonta on nyt kiinnostavampi kuin koskaan, kun Pasilaan avataan torstaina uusi yksityinen musiikkimuseo Fame. Se on laatikkomainen, kaksikerroksinen ja ruosteenvärinen rakennus, joka seisoo kauppakeskus Triplan yhteydessä Pasilan sillalla. Museon näyttelytilat on sijoitettu toiseen kerrokseen, josta avautuu näköala ratapihan yli etelään. Siltabulevardilla katutasossa on museon ravintola.

Famea on markkinoitu alusta alkaen teknologiavetoisena museona ja sitä se on. Suhteellisen pieni näyttelytila on jaettu lukuisiin pieniin soppeihin, joissa pääsee tutustumaan suomalaisen musiikin historiaan. Teknologialla on kompensoitu jo nyt ahtaalta tuntuvia näyttelytiloja, ja teknologialla Fame yrittää erottua edukseen muista museoista.

Famesta tekee poikkeuksellisen se, että klassinen musiikki ja populaarimusiikki kulkevat siellä käsi kädessä. Se on ollut Famen sisältöjohtajan Jere Jäppisen mukaan merkittävä haaste näyttelyn suunnittelemisessa.

– Se tekee museosta myös kansainvälisesti ainutlaatuisen, Jäppinen hehkuttaa.

Nightwish ja Aino Ackté rinnakkain

Museon ytimessä on kunniagalleria, johon on valittu joukko suomalaisen musiikin keskeisiä vaikuttajia. Galleriaan valitaan joka vuosi uusi jäsen, mutta nyt heitä on 14, ja kaikki ovat saaneet oman vitriinin. Esillä pitäisi siis olla suomalainen musiikin kaikkein tärkeimmät henkilöt ja yhtyeet. Niistä mukaan ovat päässeet Nightwish, Hurriganes ja Dallapé-orkesteri ja henkilöistä esimerkiksi Katri Helena, säveltäjä Kaija Saariaho ja oopperalaulaja Aino Ackté.

Koska kunniagalleria on nyt täynnä, uudet jäsenet työntävät vanhoja jatkossa syrjään. Se tarkoittaa, että heiltä viedään vitriini.

Kunniagalleria on poikkeuksellinen siinä, että se esittää taiteilijoita ja yhtyeitä rinta rinnan yli genrerajojen. Maailmalla vastaavat galleriat on useimmiten rakennettu yhden tyylilajin ympärille.

Kaiken suomalaisen musiikin museota on varmasti ollut myös helpompi myydä rahoittajille.

Museossa on vaihtuva näyttely, ja ensimmäinen on omistettu populaarimusiikin suomalaisille naisille. On mahdollista, että tulevaisuudessa näyttelyjä vaihdetaan toisten pohjoismaisten musiikkimuseoiden kanssa.

Pääset kapellimestariksi

Famen näyttelyn johdannon on tehnyt dokumenttielokuvista tunnettu ohjaaja Jouko Aaltonen. Videota voi seurata museon ensimmäisessä salissa.

Kävijä heitetään sisään museoon kuvallisella tarinalla, joka kertaa Suomen historiaa ajan musiikin säestyksellä. On eri asia kuinka moni museovieras malttaa jäädä seuraamaan projisointia.

Sisällä museossa odottaa koko joukko erilaisia pisteitä, joissa voi itse soittaa, tanssia tai laulaa. Sen lisäksi museovieraat pääsevät virtuaalisesti paikkoihin, joihin heillä ei muuten olisi mitään asiaa, kuten Musiikkitaloon kapellimestarin korokkeelle.

– Siinä voi kuulla, miten orkesterin tai kuoron sointimassa vyöryy yli, sisältöjohtaja Jäppinen sanoo.

Kyseisessä huoneessa voi seurata myös partituurista, mitä eri soitinryhmät teoksessa soittavat.

Suomalaiset rakastavat karaokea, ja sitä Famessa pääsee laulamaan virtuaalisesti esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlien päävalalle.

“Teknologia antaa musiikille sielun”

Famen näyttely on rajattu. Suomalaisen musiikin historiaa aletaan kertoa 1890-luvulta.

– Käytännössä tila saneli sen. Kaikki vanhempi piti jättää pois, mikä on tietysti merkittävä puute, Jäppinen toteaa.

Famessa on keskitytty kokemiseen ja elämyksiin, ja siinä se menee heittämällä Tukholman Abba-museon ohi. Siellä maailmankuulun yhtyeen tarina on pakattu pääosin vitriineihin, eikä nykyteknologiaa ole juurikaan hyödynnetty tarinankerronnassa.

Toisin on Famessa, jolla on kaikki mahdollisuudet menestykseen elämyksellisenä museona. Siitä huolimatta, että meiltä puuttuu Abban kaltainen universaali supertähti.

– Kyllä teknologia antaa suomalaiselle musiikille sielun ja elämän, museon hallituksen puheenjohtaja Mikko Vanni sanoo.

Hän on Famen puuhamies, joka käynnisti projektin viisi vuotta sitten. Mukaan konseptin suunnitteluun Vanni sai sekä Kansallismuseon että Helsingin kaupunginmuseon. Famen sisältöjohtaja Jere Jäppinen työskentelee päätoimisesti Helsingin kaupunginmuseossa.

Lainarahaa pelissä

Länsi- ja Itä-Pasilan väliin noussut yksityinen museo on rahoitettu lainoilla, julkisella tuella ja yksityisellä rahalla. Edellisen hallituksen kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.) antoi hankkeelle 750 000 euroa, ja Helsingin kaupunki hieman yli 200 000. Yli neljän miljoonan euron (4,3) budjetista lähes puolet (47 %) on lainaa.

Alun perin Vanni toivoi, että julkinen tuki olisi ollut suurempi. Hänelle itsellään on museosta 15 prosentin omistus.

Fame tavoittelee 100 000 kävijää vuodessa, mikä kuulostaa melkoiselta haasteelta. Esimerkiksi HAM, Helsingin taidemuseo veti viime vuonna noin 90 000 maksanutta kävijää.

Avajaisten edellä usko Famen vetovoimaan on kasvanut entisestään.

– Uskon, että meillä on edellytykset jopa 150 000–200 000 kävijään, Vanni hehkuttaa.

Lue myös:

Tukholman Abba-museo on Helsingin musiikkimuseon esikuva, mutta sitä ei kannata matkia kaikessa

Maitopurkkien ja silmälasien vierestä löytyvät miekkavyöt – Museo avasi ovensa kauppakeskuksessa

Sampo Terho: Valtio lähtee rahoittamaan yksityistä musiikkimuseota - kunniagalleriaan pääsivät jo Katri-Helena ja Sibelius

Mariska täyttää kalenteriaan helsinkiläisen ravintolan pöydässä. Kalenteri on merkintöjä täynnä, sillä 40-vuotiaalla taiteilijalla on aktiivisin luomiskausi vuosiin.

Viides sooloalbumi julkaistaan perjantaina ja parhaillaan ovat menossa tulevan kiertueen treenit. Sanoittajana tunnettu Mariska on suomentanut myös ensi-vuonna ensi-iltansa saavan Queen-musikaalin kappaleet. Samalla hän on aloittanut uuden lastenkirjan kirjoittamisen. Edellinen ilmestyi viime vuonna.

– Jos herään yöllä ja en saa unta, niin voin silloin nakutella yhden lastenrunon.

Vielä pari vuotta sitten Mariska koki olevansa artistina umpikujassa. Luomisen puhjettua uudelleen kukkaansa, hän on päättänyt olla sanomatta millekään uudelle projektille ei.

– Mitä enemmän tekee monipuolisesti, niin sen enemmän se ruokkii ideoita.

Kiljumisen kautta voittoon

Reilu vuosi sitten Mariskaa ärsytti studion nauhoituksissa. Hän lauloi uutta Grafeenia-kappaletta ja hän ei saanut itsestään tarpeeksi irti. Ulos tuli vain hentoa piipitystä.

– Mua on koko elämäni ärsyttänyt, että miksi helkutissa mä en saa kovaa ääntä itsestäni. Mä tiesin, miltä sen pitäisi tuntua, mutta en vaan saanut sitä ulos.

Laulaja alkoi purkautua asiasta tuottaja Riku Mattilalle. Ryöpsähdyksen aikana hän kertoi, että tämä himmailu johtuu siitä, mitä joku on hänelle lapsuudessa sanonut.

Se oli käänteen tekevä hetki. Mariska tajusi, että takaraivoon jääneet asiat ovat pidätelleet häntä esiintyjänä.

– Se on vaikuttanut mun persoonaan tosi paljon. Koen, että olen tukahduttanut itseäni. Kun tekisi mieli kiljua, niin silloin mä kuiskaan.

Mariska ei halua lapsuudentraumoistaan kertoa sen tarkemmin.

Ahaa-kokemuksen jälkeen Mariska aikoi tehdä asialle jotain. Hän päätti alkaa treenata laulamista toden teolla. Tuottajalta hän sai vinkkejä laulunopettajista ja parhainta oppia Mariska on saanut kokeneelta Aija Puurtiselta.

– Nyt olen käyny kiljuu ihan hekutisti. Mä laulan tosi kovaa ja treenaan laulamista melkein päivittäin. Kun on jättänyt tekosyyt taakseen, niin mun tarinani saa ihan toisen käänteen.

Artistin nimeä kantavan uuden levyn teemaksi tulikin vaikeuksien kautta voittoon. Koko albumin tekeminen tuntui Mariskasta vaikeammalta kuin koskaan aiemmin. Lähtökohta oli huono, sillä aiemmat yhteistyösopimukset olivat päättyneet, tiimiä ei ollut ja vauva piti kiinni kotona.

Taustalla puski kuitenkin vimma tehdä levy, vaikka se jäisi viimeiseksi. Lopulta rinnalle löytyivät oikeat tekijät levyä työstämään ja hän sävelsi tällä kertaa kappaleita myös itse.

– Lähdin tietoisesti kertomaan tarinoita, jotka ovat jollain tavalla voimaannuttavia. Miten kliseiseltä se kuulostaakaan. Mutta huomasin, että se on tapa, miten haluan alkaa kertoa elämästäni.

– Levyn teon myötä ajattelin, että mä kerron mulle paremman lopun.

Kovis gimma hempeilee

Mariskan tunnetuimpia sanoituksia ovat Anna Puun Mestaripiirros (2009) ja Jenni Vartiaisen Missä muruseni on (2010). Samasta puusta on veistetty hänen omalle levylleen syntynyt kappale Minä liityin sinuun.

– Tavoitin sen ihastuksen tunteen, mikä mulla oli joskus, kun olin tosi rakastunut yhteen tyyppiin. Se oli jännä humahdus, vaikka omassa elämässä ei ollut mitään tapahtunut.

Kappaleen fiilikseen hän pääsi valokuvalla, missä 6 000 vuotta vanhat luurangot syleilevät toisiaan. Italiasta löydettyä paria kutsutaan Valdaron rakastavaisiksi.

Ensimmäistä kertaa Mariska on panostanut omiin sanoituksiinsa täysillä. Aiemmin tekstejä syntyi aamuisin skarppina muille, kun iltaisin hän nukahti omien sanoitustensa pariin.

– Monet niistä on koukittu unen kautta, joten ne eivät ole olleet skarpeinta juttua.

Nyt hän kokee tajunneensa, mistä biisin kirjoittamisessa on kyse. Olo on itsevarma, sillä hän uskaltaa näyttää tunteitaan itse artistina. Enää hän ei piiloudu toisten artistien taakse, jotka esittävät hänen herkempiä tekstejään.

– Oon ollu vähän kovis gimma. Ympärillä on ollut mahdollisimman iso muuri, että nyt ei tultu hempeilemään. Sitä on löytynyt toisille ihmisille tehdyistä teksteistä. Nyt uskallan näyttää itse herkkyyttä.

Mariska jakaa oppejaan myös aloitteleville sanoittajille. Hänellä on tällä hetkellä viisi yksityisoppilasta Metropolian ammattikorkeakoulusta, joiden kanssa hän käy läpi tekstejä. Muusikko jakaa oppilailleen kirjoitusniksejä, joita on itse hyväksi havainnut.

– Biiseissä on hyvä liioitella tosi paljon, koska puhuttuna ihmiset himmailevat tosi paljon. Puheessa käytetään sanoja ehkä, vähän ja lähes. Biisit ovat enemmän joko tai. Ronskisti vaan johonkin päätyyn.

Naisräppärit ryminällä esiin

"Tarkasta tämä, mun nimi on Mariska. Mullon miekkana kynä paperista haarniska."

Näillä sanoilla alkaa Mariskan kappale Tarkasta tämä, joka julkaistiin vuonna 2002. Biisi esitteli artistin, josta tuli ensimmäinen valtavirtaan noussut naisräppäri.

Räp-alun jälkeen Mariska on kokeillut artistina kaikkea popista iskelmään. Räppääminen ei silti ole unohtunut vuosien varrella. Hän on aina räpännyt keikoillaan ainakin vähän.

– Se tuntuu hyvinkin kotoisalta. Siinä tunnen itseni kaikkein varmimmaksi.

Uudelta levyltäkin löytyy yksi räp-biisi nimeltään Mitä sit. Sen innoituksena oli Andy Warholin vanha haastattelupätkä.

– Hän kertoi nähneensä Balilla hautajaissaattueen, jossa ihmiset riemuiten saattoivat ruumista manan maille. Hän tajusi, että elämässä kaikkeen voi sanoa so what.

Suomen räp-skenessä naisräppäreistä on Mariskan lisäksi ollut näkyvästi esillä Sini Sabotage tämän vuosikymmenen alussa. Aika on tullut kypsäksi vasta nyt todelliselle naisräppäreiden esiinmarssille. Maailmalla pinnalla ovat Cardi B ja Lizzo. Suomessa esillä ovat esimerkiksi Etta, Sofa, Yeboyah ja Adikia.

– Musta on ihana nähdä sikataitavia muijia. Se on varmaan isolle osalle vaikeaa lähteä kundivaltaiselle kentälle. Nyt maailma on saanut hyvää female-merkkistä porinaa, niin naiset ovat tulleet ryminällä esiin.

Mariskan mielestä Suomessa tasa-arvo toteutuu monella tavalla hyvin, mutta samalla löytyy vanhoillista meininkiä. Hänen keikoillaan 5-vuotiaat pojat tulevat reippaasti pyytämään nimmaria, kun tytöt kiemurtelevat ja kikattelevat ujoina saamatta sanaa suustaan.

Muusikko arvelee, että sukupuoliroolit kumpuavat kasvatuksesta. Odotukset tyttöjen ja poikien käyttäytymiselle ovat erilaisia.

– Se on ihanaa, että on tullut vastapainetta ja naiskuva on leventynyt. Se on viehättävää, miten nuoremmat naiset presentoivat itseään vaikka pukeutumisella ja muulla itseilmaisulla. Kunditkin voisivat ottaa opiksi siitä jollakin tavalla.

Mariska päätyy pohtimaan sitä, kuinka kapea miesten rooli Suomessa vielä on.

– Jos päästään näistä talvisodan rippeistä, niin se vapaampi oleminen tervehdyttää ja se on yhteiseen pottiin pelaamista. Sitten kun miehetkin toipuvat, niin sitten koko yhteiskunta toipuu.

Pää ideakulhossa

Mariskan luomistahti on hengästyttävä. Silti hän kertoo rauhallisesti kuulumisistaan haastattelussa. Hänestä on tullut ajankäytön mestari, mihin on vaikuttanut 3-vuotias lapsi.

– Siellä on yks pikku humoristi, jolla on koko ajan mahtava meininki. Mieletöntä energiaa tulee koko ajan. Käytän myös yön tunnit hyväkseni ja teen hommia paljon tehokkaammin kuin ennen.

Muusikko odottaa pääsevänsä jo studioon tekemään uutta levyä, vaikka edellistäkään ei ole vielä julkaistu. Päässä on kehittynyt myös pari konseptia tv-formaateiksi.

Luovuus syttyy liekkeihin etenkin, kun hän pääsee istahtamaan junaan tai bussiin.

– Se on kuin dippais päätään johonkin ideakulhoon. Sieltä tulee aivan takki täynnä kotiin.

Mariskan isona unelmana on joskus kirjoittaa ooppera. Sitä ennen hänen pitäisi valmistella joulusaarna, vaikka ei ole puheiden pitäjänä koskaan kunnostautunut.

– Musta on kiva mählätä asioiden parissa, mitkä ei oo mulle tuttuja. Tää on ihan ihmeellistä aikaa. Pakko sanoa.

Esikoisteoksensa kolme vuotta sitten julkaissut Max Seeck on tyytyväinen mies. Uusimman trillerin, Uskollisen lukijan, oikeudet on myyty neljääntoista maahan.

Seeck kertoo saaneensa myös tarjouksen Hollywoodista kirjan muokkaamisesta mahdolliseksi tv-sarjaksi.

– Tosi makeita viikkoja. Tämän eteen on tehty töitä jonkin verran, ja nyt kerätään sitten hedelmää, Seeck myhäilee.

Seeck miettii jo romaania kirjoittaessaan, miltä teksti näyttäisi elokuvana. Toisin kuin kolmessa ensimmäisessä kirjassa, uusimmassa romaanissa tapahtumapaikatkin ovat sellaisia, etteivät ne vaadi kuvattaessa kalliita budjetteja.

– Ei ole mikään salaisuus, kun olen lähtenyt kirjoittamaan, että minulla on toive, että näistä tehtäisiin kansainvälisen tason tv-sarjoja tai leffoja.

Kirja lähtee simppelistä ideasta

Seeck kertoo, ettei hän varsinaisesti ideoi aiheita lehtiön kanssa. Yleensä hänellä on jokin perusidea, jonka ympärille juonta aletaan vain rakentaa.

Uusimmassa kirjassa esimerkiksi lähtökohta on se, että joku alkaa matkia tunnetun dekkaristin kirjoittamia murhia.

– Se on hienoa tässä satujen kirjoittamisessa, että voit tehdä ihan mitä haluat. Pitää ajatella tietysti myös lukijoita: valita aihe, joka kiinnostaa itseä, mutta muitakin.

Seeck nostaa esiin myös hyvän kustannustoimittajan merkityksen kirjoittamisessa. Se ei ole vain pilkun paikkojen katsomista, vaan myös luovaa ideointia yhdessä.

– Kustannustoimittaja voi ehdottaa hahmon kehittämistä tai jotain juonen käännettä tai ratkaisuehdotusta.

Seeckin esikoiskirja ilmestyi vuonna 2016, ja sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kirja vuodessa. Uusi on jo tekeillä. Mies myös haluaa takoa nyt, kun rauta on kuumaa ja kiinnostus maailmalla herännyt.

Katso Max Seeckin koko haastattelu Puoli seitsemän -ohjelmassa:

Laulaja Frederik eli Ilkka Sysimetsä lopettaa uransa. Hän aikoo ensi vuoden syksynä tehdä jäähyväiskiertueen.

Hän on tullut tunnetuksi monista hittibiiseistään, joita on ovat muun muassa Titanic, Kolmekymppinen ja Harva meistä on rautaa.

Ensimmäisen kultalevynsä hän sai 40 vuotta sitten julkaistusta Tsingis Khan -levystään.

Frederikin ura alkoi 1960-luvulla, jolloin hän esiintyi esimerkiksi Tapani Kansan taustayhtyeessä. Läpimurron hän teki vuonna 1970 Syksyn sävel -kilpailussa Kari Kuuvan sävelmällä Jos jotain yrittää. Kappale tunnetaan paremmin nimellä Harva meistä on rautaa. Kilpailun voitti tuolloin Irwin ja Frederik jäi kolmanneksi.

Sittemmin Frederik on ansainnut pitkällä urallaan kuusitoista kultalevyä ja viisi timanttilevyä.

74-vuotias artisti on kutsunut itseään "junttidiscon kuninkaaksi". Aiemmin hänellä oli machompi maine. Frederik on kertonut, että machon maine oli aikoinaan levy-yhtiön toive ja tekemällä tehty.

- Olen keventänyt machoilua ja siirtynyt junttidiskon kuninkaaksi. Laulan dance- ja diskokappaleita, joissa on hauskoja sanoituksia. Olen rillumareikulttuurin viimeinen mohikaani, Frederik kertoi Ylen haastattelussa vuonna 2010.

Keskustele aiheesta kello 22:een saakka.

Lue lisää

Elävä arkisto: Frederik: Titanic

Elävä arkisto: Frederik: Tsingis Khan