Hissiin astuessa Saara Aalto toivottaa museokävijän tervetulleeksi englanniksi seinän kokoiselta näytöltä. Museoon astuttaessa vielä isompi video esittelee jatkuvalla toistolla suomalaisen musiikin historiaa. Tekniikka on hienoa, se täytyy myöntää.

Helsingin uuden kauppakeskus Triplan yhteyteen tänään avattu Musiikkimuseo Fame sopiikin tekniikkansa puolesta kauppakeskuskimalteeseen.

Museon keskimmäisessä huoneessa on musiikin kunniagalleria, jossa esitellään aina neljäätoista suomalaista muusikkoa kerrallaan, Jean Sibeliuksesta Nightwishiin. Reunoilta löytyy toiminnallisempia huoneita, joissa voi vaikkapa tanssia eri musiikkityylien mukana tai tutustua suomalaista musiikkia inspiroivaan melankoliaan.

Museo on poikkeuksellinen, sillä se on perustettu pääosin yksityisellä rahalla ja se tähtää myös siihen, että lipputulot tuovat sille kunnolla kassavirtaa. Tällainen riskisijoitus on suomalaisella museokentällä uutta. Yleensä museot pyörivät julkisella rahoituksella tai yksityisen säätiön turvin.

Varakas säätiö voi taata museolle kyvyn pyörittää kalliitakin näyttelyitä. Tästä esimerkkinä toimii yleisömäärissä mitattuna supersuosittu Amos Rex, joka isoista kävijämääristä huolimatta tekee jatkuvasti tappiota, sillä sen esittelemät näyttelyt ovat niin kalliita.

Musiikkimuseon takana on urheiluspronsorirahan asiantuntijana ja muun muassa Turun kulttuurivuosihankkeessa vaikuttanut Mikko Vanni. Vannin sponsorirahan keräystaitoja onkin tarvittu, sillä musiikkimuseo saa julkista rahoitusta vain noin 20 prosenttia. Vertailun vuoksi, yleensä julkista tukea on isoilla museoilla 80 prosenttia.

Yksityinen raha tuo paineet tuotolle ja tämän museokävijä kokee lippuhinnassa, lippu maksaa 25 euroa kun yleensä museolippujen hinnat pyörivät 15 euron tuntumassa. Fameen pääsee kuitenkin myös museokortilla.

Musiikkimuseo perustaa riskisijoituksensa kahden kortin varaan: uusimpaan teknologiaan ja kauppakeskus Triplan vetovoimaan. Niiden houkuttelevuus saattaa hyvinkin riittää. Triplan kutsuvierasavajaisillassa Fameen tungeksittiin ja sinne on helppo löytää kauppakeskuksesta.

Äänentoistoon on tajuttu panostaa, näytöt ja virtuaalitoteutukset ovat uusinta teknologiaa. Avajaisiltana pääsin Esa-Pekka Salosen kanssa johtamaan sinfoniaorkesteria ja laulamaan Rick Astleyn Never gonna give you up -biisiä karaokena Olavinlinnassa. Molemmat hauskoja elämyksiä myös sellaisille museokävijöille, joita pölyttyneet vitriinit eivät kiinnosta.

Kunniagalleria on toiminnallisia huoneita perinteisempi. Niiden keskellä voi syventyä suomalaiseen musiikkiin, mutta ihmettelen, kuinka pienessä tilassa jaksetaan lopulta jonottaa joka kuulokkeille. Eiköhän pelkästään virtuaalitekniikkaa hyödyntäviin pisteisiin tule olemaan tunkua.

Musiikkimuseon haasteet tulevatkin museon koosta sekä siitä, kuinka museoon lopulta palattaisiin uudestaan ja uudestaan. Vaihtuva näyttely ei tekniikaltaan, ainakaan nyt aluksi, vastaa pysyvän näyttelyn tasoa. Kaksikerroksisen rakennuksen alakerta kuuluu ravintolalle, ja vain yläkerta museolle, joten näyttelytilaa on vain lähikaupan neliömäärän verran.

Museokävijälle jää hyvä kokemus uudesta teknologiasta, mutta teknologia vaatii jatkuvaa pävittämistä. Virtuaalitodellisuus kehittyy parhaillaan niin kovaa vauhtia, että museon sisältö saattaa muutamassa vuodessa vanhentua. Kun kaikki kiinnostuneet ovat päässet laulamaan virtuaalikaraokea, kiinnostaako museossa käydä uudestaan?

Lue lisää: Helsingin uusi musiikkimuseo on elämyksellisempi kuin Tukholman Abba-museo, mutta ahdasta siellä voi tulla

Suomalainen näyttelijä ja ohjaaja Maria Sid on nimitetty Tukholman kaupunginteatterin uudeksi johtajaksi, kertoi teatteri tiedotteessaan torstaina. Sid on työskennellyt teatterin varajohtajana viime vuoden lokakuusta lähtien. Sid jatkaa johtajana vuoden 2020 loppuun asti.

Sid on syksyn ajan toiminut väliaikaisesti teatterin johtajana sen jälkeen, kun ruotsinsuomalainen Anna Takanen irtisanoutui tehtävästä.

Suomenruotsalainen Sid, 51, on tehnyt 25 vuoden mittaisen uran näyttelijänä ja ohjaajana Suomessa ja Ruotsissa.

Tukholman kaupunginteatterilla on myös aiemmin ollut suomenruotsalainen teatterijohtaja, Vivica Bandler, vuosina 1969–1980.

Sidin valinnasta teatterin johtoon kertoi aiemmin torstaina Suomessa Helsingin Sanomat.

Alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat, suomeksi Kaamoskuvia, korostaa vuoden 2020 ohjelmassaan juureutumista ja yhteyttä maahan.

Skábmagovat järjestetään Inarin kylässä pohjoisimmassa Suomessa jälleen ensi tammikuussa 23.–26.2020. Festivaali järjestetään jo 22. kertaa.

Skábmagovat-festivaalin ohjelma koostuu perinteisesti saamelaiselokuvien lisäksi jonkin muun alueen tai muiden alkuperäiskansojen tuotannoista. Ensi vuonna festivaaleilla nähdäänkin saamelaiselokuvien lisäksi Etelä-Amerikan, ja erityisesti Perun elokuvia. Festivaalin ohjelmistossa on muun muassa perulainen Oscar-ehdokas, aimarankielinen elokuva Wiñaypacha (eng. Eternity), jonka on ohjannut Óscar Catacora.

Ensi vuoden teemallaan festivaali haluaa painottaa alkuperäiskansojen erityistä luontosuhdetta.

– Kansat, jotka kaikkein eniten huolehtivat luonnosta, joutuvat kärsimään sen pilaamisesta, kuten nyt on käynyt esimerkiksi Amazonin sademetsissä, pohtii festivaalin taiteellinen johtaja Jorma Lehtola.

Skábmagovat-festivaali täytti viime vuonna 20 vuotta. Uutta vuosikymmentä juhlitaan ensi vuonna siten, että elokuvataiteen rinnalle tuodaan myös tanssia, jota nähdään niin elokuvissa kuin festivaalin ulkotapahtumissakin.

Kuten aikaisemminkin, festivaali tarjoaa myös ensi vuonna elokuvien lisäksi monenlaisia oheistapahtumia, kuten keskustelutilaisuuksia ja illanviettoja kaamosklubien muodossa.

Vuoden 2020 festivaaleilla mukana niin tuttuja kuin uusiakin kasvoja

Skábmagovat-festivaalin tuottajana jatkaa Taru Arrela ja taiteellisena johtajana Jorma Lehtola. Ensi vuoden festivaaliorganisaatiota kuitenkin täydentävät uusi apulaistuottaja Anni Koivisto sekä festivaaliassistentti Tiina-Maria Aalto.

Tuottaja Taru Arrela iloitsee työryhmästä, jolla on sekä vankkaa kokemusta että myös paljon uusia ajatuksia.

– Toivon, että pystymme järjestämään kokonaisuuden, joka palvelee niin uusia kuin vanhoja festivaalivieraita. Vastaanotamme mielellämme sekä festivaalipalautetta että uusia ehdotuksia, jotta voimme tarjota monipuolisia festivaalikokemuksia erilaisille ihmisille, Arrela kertoo.

Australialaislaulaja Lisa Gerrardin haastattelu alkaa jännittävissä merkeissä. Haastatteluaikaa typistetään kolmanneksella ja samalla ilmoitetaan, että Dead Can Dancestä ei oikein saisi kysyä mitään. Äskettäin tehdyssä haastattelussa toimittaja oli kuulemma vouhkannut pelkästään tuonpuoleisten tanssikoulusta, mikä oli kiukustuttanut Gerrardia kovasti. No, yhden kysymyksen Dead Can Dancesta saisi esittää. Mutta vain yhden.

Tässä vaiheessa alkaa jo pelottaa – millainen diiva sieltä oikein mahtaisi haastateltavaksi pelmahtaa? Onkohan listalla muitakin ei-suositeltavia kysymyksiä, joista saisi noottia? Kimpaantuuko Gerrard kesken kaiken, kääntyy kannoillaan ja häipyy jonnekin ovet paukkuen?

Savoy-teatterin yläaulaan lämpiöön kuuluu, kuinka The Mystery of the Bulgarian Voices -kuoro ja Gerrard tekevät soundcheckiä. Kuvaaja ihmettelee, millaisesta henkilöstä lähtee tuollainen ääni, joka ei tunnu olevan kotoisin tästä maailmasta.

Niin, se ääni. Ääni, jollainen on ani harvalla. Ja kyky käyttää sitä. Gerrardin tummasävyinen ja täyteläinen kontra-altto ja siihen latautunut ikiaikaisuus on saanut ja saa monet kuulijat liikutuksen valtaan, jopa itkemään. Ja välillä Gerrardin laulu kohoaa valtameren syvyyksistä heliseviksi korukuvioiksi huilumaisiin korkeuksiin. Yliluonnollista vaikutelmaa korostaa sekin, ettei Gerrard useimmiten laula millään tunnetulla kielellä – hänen tavaramerkikseen on muodostunut glossolalia eli kielilläpuhuminen, sanaton viestintä.

Käytävän päästä kuuluu oven kolahdus ja Lisa Gerrard saapuu saattajan kanssa paikalle. Kuten usein tällaisissa hieman negatiivisten ennakko-odotusten silaamissa tilanteissa, Gerrard osoittautuu helpoksi ja hauskaksi haastateltavaksi, jota tosin leimaa jonkinasteinen mystisyyden verho.

Bulgarialaiskuoro toi valoa synkkyyden keskelle

Tällä hetkellä Lisa Gerrard kiertää Eurooppaa The Mystery of Bulgarian Voices -bulgarialaiskuoron kanssa, josta tuli pienimuotoinen maailmansensaatio 1980-luvulla. Mikrointervallit ja arkaainen laulutyyli inspiroivat useita taiteilijoita, ja esimerkiksi Kate Bush hyödynsi kuoron alkuvoimaista ilmaisua – tosin Trio Bulgarkan muodossa – peräti kahdella albumillaan.

Myös Gerrard tutustui kuoron tuotantoon jo varhaisessa vaiheessa. Hän oli perustanut muusikko Brendan Perryn kanssa 80-luvun alussa Melbournessa Dead Can Dancen, ja koska yhtyettä ei oikein ymmärretty Australiassa, kaksikko muutti varsin pian Lontooseen. Neoklassista, darkwavea ja arkaaisia elementtejä yhdistellyt, Gerrardin ainutkertaisella äänellä hopeoitu Dead Can Dance oli tuolloin jotakin ennenkuulumatonta, ja yhtye saavutti nopeasti kulttimainetta.

Tähän saumaan kiilautui myös eksoottinen bulgarialaiskuoro, joka jätti Gerrardiin lähtemättömän jäljen.

– Kävin kuuntelemassa heitä ensimmäisen kerran 80-luvulla. Kaivostyöläisten lakko oli juuri päättynyt, ja Iso-Britannia oli täynnä negatiivista energiaa ja tyytymättömyyttä. Yleinen ilmapiiri heijastui monen silloisen yhtyeen musiikkiin – ryvettiin surussa, murheessa ja hautajaistunnelmissa. Tunsin itsekin oloni alakuloiseksi. Mutta bulgarialaiset, he olivat niin täynnä valoa, iloa, positiivisuutta, toivoa ja rakkautta, eikä siinä ollut mukana häivähdystäkään korniudesta tai sentimentaalisuudesta, Gerrard muistelee.

Bulgarialaiskuoro kummittelee myös Dead Can Dancen ehkä ikonisimman laulun,The Host of Seraphimin bysanttilaisissa kerrostumissa.

– Kun sävelsin The Host of Seraphimia, yritin sinnikkäästi laulaa samalla tavalla kuin bulgarialaiset, mutta eihän se ollut minulle mahdollista – ei ainakaan ihan samalla tavalla.

Gerrardin kiinnostus itämaista musiikkia ja arkaaisia laulutyylejä kohtaan ei ole sattuma. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Melbournen maahanmuuttajalähiössä, turkkilaisten ja kreikkalaisten kulttuurivaikutteiden keskellä. Gerrardin isä oli irlantilainen, joten kotona laulettiin ja kuunneltiin traditionaalisia sean-nós -tyylin mukaisia koristeellisia lauluja.

– Perheeni harrasti irlantilaisia perinteitä: viikonloppuisin mentiin aamulla jumalanpalvelukseen, sitten pelattiin jalkapalloa, sen jälkeen juotiin paljon ja humalahakuisesti alkoholia ja lopulta ryhdyttiin laulamaan. Meillä ei ollut kotona moderneja soittimia, ja yleensäkin länsimaista musiikkia soitettiin kasvuympäristössäni hyvin vähän. Ortodoksisen kirkon juhlapäivinä lähiympäristössä kuului paljon kreikkalaista sakraalimusiikkia. Täytyy myöntää, että kun nykyään menen Australiaan, se ei tunnu oikealta kodilta – Kreikka sen sijaan tuntuu.

Kadonneiden aikakausien jäljillä

Lisa Gerrardin musiikillista uraa leimaa viehtymys myytteihin ja muinaisiin kulttuureihin – sellaisiin kadonneisiin aikakausiin ja hetkiin, joista on enää jäljellä hauraita mielikuvia ja haperoituneita muistoja. Tämä tulee esille jo laulujen nimistä: Sailing to Byzantium, Echolalia, Neptune, Psychopomp, Return of the She-King...

– Pidän kaikenlaisesta musiikista, joka koskettaa sydäntäni. Pidän toki myös nykymusiikista, mutta jostain syystä orgaanisista sävyistä ja äänistä on tullut minulle luontevin ilmaisutapa. Olemme käyttäneet Dead Can Dancessä myös elektronisia soittimia, joten ei pidä paikkaansa, että olisin kiinnostunut pelkästään akustisista instrumenteista. Mutta jos asioita katselee 1600-luvun tai vielä varhaisempien aikakausien näkökulmasta, niin eihän silloin ollut luonnollisestikaan olemassa sähkökitaroita.

Gerrardin kohdalla musiikillista ajattomuutta korostaa sekin, että hän viestittää laulaessaan harvoin oikeilla, olemassa olevilla sanoilla tai lauseilla. Gerrardin mukaan kyse on siitä, kuinka tunnetiloja välitetään taiteellisessa kontekstissa kuulijalle.

– Opittu kieli on oleellinen osa systeemiä, mutta en ole täysin varma siitä, onko se kaikkein tehokkain tapa kommunikoida. Minä käytän sielun kieltä: siinä on ilmaisuja, jotka ovat hyvin musiikillisia, mutta jotka eivät välttämättä koskaan toistu, tai jotka eivät aina välitä samaa sanomaa. Jos vaikkapa laulan näitä luomiani uusia sanoja surullisessa mielentilassa ja huomaan, että ihmiset itkevät, tiedän että he ymmärtävät minua.

Tällaisten vastausten takia Gerradia voisi melkeinpä pitää jonkinlaisena meediona, jonka kautta tuntemattomat voimat viestivät salaperäisiä nuottejaan, mutta:

– En todellakaan tunne olevani mikään meedio, Gerrard huudahtaa, ennen kuin kysymys on ehtinyt loppuun saakka.

– Olen kylläkin sitä mieltä, että meillä kaikilla on intuitiivisia kykyjä, myös minulla. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tällä olisi jotakin tekemistä velhojen tai noitien tai vastaavien kanssa. Olen kiinnostunut esoteriasta, mutta siinä mitä teen, ei ole esoterian kanssa mitään yhteistä. Itse koen, että kyse on sielusta: jokaiselle on annettu lahjaksi sielu, eikä sitä voi valita. Ja olen sitä mieltä, että musiikki tulee suoraan sielusta.

The Serpent's Egg oli kokonaistaisen oppimisen aikaa

Suurelle yleisölle Gerrard lienee tunnetuin Ridley Scottin Gladiator-elokuvan musiikin säveltäjänä – siitähän tipahti Golden Globekin – ja marraskuu kuluu konsertoidessa Hans Zimmerin tiimissä. Joulukuussa seuraa sarja esiintymisiä unkarilaissäveltäjä Balázs Havasin kanssa ja keväällä Dead Can Dance suuntaa kahdeksi kuukaudeksi kiertämään Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa.

Elokuvasäveltämiseen – jota Gerrard tekee jatkuvasti – liittyvät kysymykset saavat nyt valitettavasti jäädä, koska kello tikittää jo uhkaavasti. On viimeisen kysymyksen aika.

Millaista oli tehdä Dead Can Dancen hyvin, hyvin syvissä vesissä uiskennellutta The Serpent's Egg -albumia?

– Tuolloin minä ja Brendan asuimme Lontoossa ja se oli meille melko vaikeaa aikaa. Albumin tekeminen oli kuitenkin kokonaisvaltaista emotionaalista ja henkisestä oppimista. Halusimme tutkia musiikillisia mahdollisuuksia niin pitkälle kuin mahdollista ja tehdä yhdessä jotakin ainutlaatuista. Ryhdyimme opiskelemaan klassisia instrumentteja ja orkestraalisia elementtejä. Minulle musiikin linja on aina ollut katkeamaton: voi olla albumeita, jotka poikkeavat linjasta, mutta kaikki asiat linkittyvät jotenkin toisiinsa. Samoin on ollut bulgarialaisten kanssa. Kyse on samasta prosessista, mutta erilaisista näkökulmista.

Kolmas nainen -yhtyeen kanssa uuden albumin julkaissut ja keikkakierrokselle suuntaava Pauli Hanhiniemi muisteli Puoli seitsemän -ohjelmassa erikoisimpia keikkapaikkojaan. Hanhiniemi kertoi esiintyneensä useaan otteeseen suomalaisille rauhanturvaajille sotatoimialuella eri puolilla maailmaa.

– Asmaran kaupunki Eritreassa on esimerkiksi yksi sellainen. Siellä oli Italian vallan aikainen, hyvin rapistunut teatteri, jossa oli paikallista väkeä paikalla noin 50 henkeä keikan alkaessa ja keikan loppuessa neljä. Eivät taineet oikein tykätä meidän musiikista, ei se puhutellut heitä, Hanhiniemi nauraa.

Balkanin sodan aikaan Hanhiniemi kävi esiintymässä rauhaturvajoukoille niin Bosniassa kuin Kosovossakin. Yleisö koostui pääosin suomalaisista kommennuksella olevista rauhanturvaajista.

– Eivät ne keikat, mutta se ympäristö siellä kyllä veti alakuloiseksi. Bosnian reissu oli näistä ensimmäinen ja Kosovo sen jälkeen. Kyllä se järkytti.

Hanhiniemi kertoo, että vierailu sotatoimialueella on muuttanut hänen suhtautumistaan esivaltaan.

– Aikaisemmin en ehkä ihan ymmärtänyt puolustusvoimien ja poliisin olemassoloa lainkaan, mutta nyttemin jo vähän ymmärrän, Hanhiniemi sanoo.

Katso Hanhiniemen koko haastattelu:

Näyttelijät Nina Petelius-Lehto ja Satu Lemola myhäilevät Kouvolan teatterin näyttämöllä. Marraskuun ensimmäisenä päivänä kantaesitykseen tulevassa Anu Pentik - nainen joka loi savesta maailman -näytelmässä heillä on pääroolit keramiikkataiteilija Anu Pentikinä.

Itse keramiikkataiteilija ja menestynyt yrittäjä Anu Pentik saapuu seuraamaan ensi-iltaa teatterin punaisille tuoleille. Tilanne on näyttelijöille erikoinen.

– Se tulee olemaan ihan hirvittävän jännittävää, mutta samalla myös mielenkiintoista. Toivottavasti kuulemme Anulta jotain palautetta, Petelius-Lehto naurahtaa.

Pentikiä naurattaa

Vaikka taiteilija itse saapuu ensi-iltaan, ei roolisuoritus näyttelijöitä pelota.

– Tämä on ainutlaatuinen tilanne. En ole vielä tavannut Anua ennen tätä viikkoa. Jännittää tosi paljon, Lemola jatkaa vierestä.

Taiteilija Anu Pentikiä naurattaa.

– Jännittäminen on terveellistä. Se on ihan varma, että jos ei jännitä, niin silloin ei ole hyvä. Hyvä että jännittää, silloin he panevat parastaan, Pentik toteaa.

Kuusankosken maisemista

Näyttelijä Nina Petelius-Lehto näyttelee paitsi 40–77-vuotiasta Pentikiä, niin myös taiteilijaa hänen lapsuusvuosinaan. Tuolloin hän oli vielä kuusankoskelainen Eeva Anneli Pasi.

Petelius-Lehto kertoo, että näytelmän ei ole tarkoitus olla näköispatsas Anu Pentikistä.

– Näytelmä on hyvin luova, energinen ja eloisa. Lavalla nähdään aina eteenpäin menevä ja katsova Anu.

Nina Petelius-Lehto aloitti roolityön tekemisen viime toukokuussa. Roolia varten hän vieraili Anu Pentikin luona Posiolla. Näyttelijä kertoo, että Pentikin kanssa käydyt keskustelut eivät juurikaan käsitelleet näyttelemistä.

– Olemme molemmat asuneet lapsuutemme Kuusankoskella, eli samoissa maisemissa olemme leikkineet. Vaikka olemme eri ikäisiä, niin samat metsät, niityt ja kukat ovat olleet meille tärkeitä.

Näytelmässä Satu Lemola näyttelee aikuista Anu Pentikiä.

– Roolissani Anu kasvaa yritysjohtajaksi. Aviomies Topin rooli on ollut tärkeä siinä, kun Pentik on yrityksenä syntynyt, Lemola ajattelee.

Pentik itse pitää uransa tärkeimpänä käänteenä rakastumista tulevaan aviomieheensä Topi Pentikäiseen, joka tuki nuorta taiteilijaa uran alkuvaiheessa.

– Sieltä se taiteilijanimikin tulee. Minulla on niin suuri käsiala, että papereita allekirjoitettaessa aloin lyhentää sukunimeäni muotoon Pentik, taiteilija hymyilee.

"Jos puuttuisin niin puuttuisin ihan hirveästi"

Anu Pentik kertoo, että itse näytelmän tekoon hän on ei ole puuttunut. Hän on lukenut tulevasta teatteriesityksestä vain käsikirjoituksen pääkohdat. Pentik kertoo, että haluaa yllättyä ensi-illassa. Hän ilmoittaa saapuvansa teatteriin kuin kuka tahansa katsoja.

– En ole halunnut käydä katsomassa edes harjoituksia. Haluan yllättyä ensi-illassa. Olen niin voimakas ihminen, että jos minä puuttuisin, niin puuttuisin ihan hirveästi. Taiteilijaryhmän kuuluu päästä tekemään tämä taideteos niin hyvin kuin pystyy.

Ohjaaja Tiina Luhtaniemen mukaan estradilla ei nähdä elämäkertaa. Näytelmään on valittu Pentikin uran merkittävimpiä käännekohtia. Näytelmän on käsikirjoittanut kirjailija Eppu Nuotio.

– Teatterin lavalla me näemme määrätietoisen naisen, joka kasvaa tehtäviensä ja esteiden kautta, Luhtaniemi sanoo.

Anu Pentikin uraa Luhtaniemi kuvaa monivaiheiseksi, pitkäksi ja yhä jatkuvaksi.

Kouvolan teatterissa näytelmää esitetään ensi vuoden huhtikuulle saakka.

Ylen aamu näyttää maanantaina televisiossa erilaisemmalta kuin koskaan ennen. Kyse on historiallisesta muutoksesta, sillä koko ohjelma on pantu studiota myöten uusiksi.

Aamuissa keskitytään jatkossa yhä syvemmin uutisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin, ja keskustellaan niistä kiinnostavien vieraiden kanssa.

Uudistus on tehty, koska Ylen päällikön Reeta Kivihalmeen mukaan yleisöt haluavat sitä. Kivihalme vastaa uutis- ja ajankohtaistoiminnan tv- ja radiolähetyksistä.

– Kaikkien mahdollisten yleisötutkimusten ja analyysien perusteella ihmiset kaipaavat aamulta uutisia, Kivihalme sanoo.

Yle haluaa Kivihalmeen mukaan vastata tähän tarpeeseen. Hän muistuttaa, että Yle on kaikkien tutkimusten mukaan Suomen luotetuin uutistalo.

– Ihmiset kaipaavat aamuihin uusia näkökulmia ja syvennyksiä, Kivihalme toteaa.

Aamujen sisältö poikkeaa tähänastisesta jo siinä, että uutisankkurit osallistuvat aiempaa enemmän studion keskusteluihin. Juontajapareina nähdään Tommy Fränti ja Rosa Kettumäki sekä Milla Madetoja ja Nicklas Wancke.

Kymmeniä metrejä skriiniä

Ylen uusi aamuohjelma kulkee käsi kädessä studion uudistuksen kanssa. Studiossa, jota kutsutaan Ylessä B-lattiaksi, on uusittu käytännössä kaikki lattioita, pintoja, skriinejä ja kalusteita myöten. Myös valaistus on päivitetty.

Lopputuloksena on syntynyt muuntautuva tila, jossa voi kuvata monenlaisia ohjelmia Ylen aamun lisäksi. B-lattialta lähetetään jatkossa myös Ykkösaamu ja Puoli seitsemän. Studiossa on 30 metriä saumatonta lediseinää ja se näkyy lähetyksissä.

– Se ilmaisuvoima, jonka lediseinä tuo studioon, vaikuttaa oleellisesti Ylen aamun ilmeeseen, uutis ja ajankohtaistoiminnan visuaalinen päällikkö Stefani Urmas sanoo.

Hän kertoo, että mallia uuteen studioon on haettu muista Pohjoismaista ja Britanniasta, mutta lopullinen ilme on löytynyt tiimityönä Ylessä.

– Kun koko aamua viedään uutisellisempaan ja hieman särmikkäämpään suuntaan, totta kai studioilme mukailee ajatusta, Urmas toteaa.

“Toivon palautetta”

Mediatalojen aamuohjelmat ovat olleet myllerryksessä myös muissa maissa, ja esimerkiksi Ruotsissa aamun uudistus televisiossa aiheutti valtavan julkisen kohun.

Yle on päällikkö Reeta Kivihalmeen mukaan varautunut palautteeseen.

– Toivon, että palautetta tulee paljon. Olemme erittäin valmiita keskustelemaan yleisöjemme kanssa siitä, mikä uudessa aamussa toimii ja mikä ei, Kivihalme sanoo.

Hän lupaa jopa korjausliikkeitä, jos uudistuksessa on kajottu johonkin katsojille pyhään.

Ruotsissa aamu-tv oli paljon suomalaista serkkuaan kevyempi, ja siksi muutos uutismaiseksi aamuksi sai Kivihalmeen mukaan Ruotsissa niin rankkaa kritiikkiä.

– Meillä uutiset ja syventävät sisällöt ovat olleet aina osa aamu-tv:tä, ja nyt uudessa Ylen aamussa ne ovat mukana entistä vahvempina, Kivihalme sanoo.

Poikkeuksellinen iso uudistus on maksanut Kivihalmeen mukaan kokonaisuudessaan alle miljoona euroa. Budjetista noin puolet on mennyt tekniikkaan ja laitehankintoihin.

Jälkiraati päsmäröi

Ylen aamussa nähdään juontajaparien lisäksi tuttuja ruutukasvoja: Anna Lehmusvesi, Mikko Haapanen, Totti Toivonen ja Juha Hietanen.

Ohjelmassa on äänessä myös jälkiraati, joka pui päivittäin ajankohtaisia aiheita. Ne nousevat urheilusta, taloudesta, maailman digitalisoitumisesta, kulttuurista ja mediasta.

Ylen aamu-tv:n keskimääräinen katsojaluku oli viime keväänä hieman alle 250 000 per aamu, ja lauantaisin 300 000 paremmalla puolella. Viikossa ohjelma tavoitti keskimäärin 1,3 miljoonaa suomalaista.

Aamu-tv alkoi maaliskuussa 1997.

Ruotsin kruunun ja sitä kautta myös suomalaisten osallisuus orjakauppaan rävähtää silmille Orjia ja Isäntiä -kirjan sivuilta. Niinkin kotoisa käsite kuin rautaruukki saa aivan uuden merkityksen, kun saa tietää, että ruukkien tuottamasta raudasta valmistettiin orjien käsittelyssä tarvittavia kahleita, kaulapantoja ja jalkarautoja.

Orjakauppa ja orjien tekemä työ tuottivat taloudellista hyvinvointia koko Eurooppaan. Ruotsi ja sen alusmaa Suomi halusivat siitä osansa.

Ruotsin hallitsijaksi nousi 1771 nuori ja edistyksellinen Kustaa III. Kustaa halusi pysyä ajan hermoilla ja hamusi maalleen vaurautta.

Ruotsin talous laahasi pohjalukemissa, ja kuningas Kustaa näki, että maan tulisi saada tukevampi jalansija globaalissa kaupassa. Sen ydin oli orjakauppa.

– Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki valtiot haluavat investoida tekoälyyn. Orjakauppa oli 1600- ja 1700-lukujen tekoäly. Taloudellinen mahdollisuus, johon haluttiin investoida isosti, tietokirjailija Jouko Aaltonen analysoi.

Aaltonen on toinen kirjoittaja teoksessa Orjia ja isäntiä, joka kertoo ruotsalais-suomalaisesta siirtomaaherruudesta Karibialla. Kirja muistuttaa siitä, miten oleellinen tekijä Atlantin yli kulkeva orjakauppa oli maailman taloudessa vuosisatojen ajan. Kauppa tuotti valtavasti ylijäämää, joka mahdollisti talouden kasvun Euroopassa. Puhuttiin kolmiokaupasta, jota käytiin purjelaivojen avulla.

Esimerkiksi britit lastasivat laivansa täyteen rautaa ja aseita. Lopputila ruumasta täytettiin muun muassa kankailla ja monenlaisella rihkamalla. Tuotteilla ostettiin orjia Afrikan maista.

Orjat laivattiin Karibialle ja Yhdysvaltoihin, jossa oli suuria plantaaseja ja hyvät kasvuolosuhteet. Orjat työskentelivät pelloilla, joilla kasvoi puuvillaa, sokeria ja kahvia. Nämä tuotteet seilasivat laivojen mukana takaisin emämaahan. Britannian tehtaat louskuttivat puuvillasta kangasta ja nautintoaineet päätyivät aateliston ja vauraan porvariston ruokapöytiin.

Ruotsi etsii siirtomaata

Pienen Ruotsin tie siirtomaavallaksi ei ollut suora ja ongelmaton. Hommassa oli suoraan sanoen hieman epätoivonkin makua.

Ruotsilla oli jo ollut pieni siirtokunta Pohjois-Amerikassa, mutta kilpailijat jyräsivät hyvin alkaneen hankkeen. Maan hallussa olleet alueet Länsi-Afrikassa menetettiin sodissa ja siirtomaavaltojen välisissä kiistoissa. Lopulta vuonna 1784 Ruotsin haltuun ajautui aiemmin Ranskalle kuulunut pieni saari Karibialta, Saint-Barthélemy.

Saaren ensimmäinen kuvernööri, suomalaistaustainen majuri Salomon Mauritz von Rajalin purjehti paikalle Sprengtporten-fregatilla, jonka kotisatama oli Sveaborg, Suomenlinna.

Perillä avautuva näkymä oli lohduton. Saari oli kaunis, mutta pääasiassa kalliota. Toiveet laajoista sokeri- ja puuvillapelloista sai haudata saman tien. Saarella elävät harvalukuiset asukkaat olivat köyhiä kalastajia ja pienviljelijöitä. Suojaisa satama sen sijaan vaikutti käyttökelpoiselta.

Sataman ympärille nousi ruotsalaisten toimesta Gustavian kaupunki, kuvernööri seurasi toistaan ja kaupunki kasvoi.

Ruotsalaisilla olisi ollut intoa lähteä etsimään uutta elämää kolonioihin. Siirtolaisia maan omistama eksoottinen saari ei pystynyt ottamaan vastaan. Sen sijaan sinne lähti hallintovirkailijoita, sotilaita ja muutama kirkonmies. Satama työllisti muutamia, ja tietysti kuvaan kuuluivat merimiehet.

Saint-Barthélemyn avulla Ruotsi pääsi kuin pääsikin tekemään kansainvälistä kauppaa. Se perusti Gustaviaan vapaakauppasataman. Sataman kautta kuljetettiin sekä orjia että muuta rahtia ilman veroja ja muita maksuja.

– Alue, jossa Saint-Barthélemy sijaitsi, oli alati jatkuvien kansainvälisten konfliktien maastoa. Suurvaltapolitiikasta irrallaan oleva Ruotsi käytti hyväkseen puolueettomuuttaan ja salli satamansa käytön kaikille tasapuolisesti, tietokirjailija Seppo Sivonen kertoo.

Ruotsi jatkoi orjakauppaa, vaikka muualla sitä jo vastustettiin

Orjuuden ja orjakaupan vastainen liike oli alkanut jo nostaa päätään, kun Ruotsi vasta tuli kauppaan mukaan. Satoja vuosia oltiin ajateltu, että maailmantalouden pyörät eivät voi pyöriä ilman orjia. Pelkkä orjien vangitseminen, kuljettaminen ja myyminen olivat merkantilistisessa järjestelmässä miljoonabisnestä. Saati sitten työ, jota orjat tekivät isännilleen ilman korvausta.

Orjalaivat seilasivat Atlantin yli 1500-luvulta 1800-luvun lopulle. Tuona aikana Afrikasta kaapattiin yli 12 miljoonaa ihmistä. Huomattava osa orjalaivojen matkustajista kuoli jo matkalla epäinhimillisissä olosuhteissa.

Saint-Barthélemysta kehittyi orjien tukkukauppa. Sen kautta välitettiin orjia muille Karibian saarille ja Yhdysvaltoihin. Pienestä Gustaviasta kehittyi nopeasti kansainvälinen kaupunki, jossa asui lopulta 6 000 asukasta.

Kuningas Kustaa III omisti henkilökohtaisesti 10 prosenttia toimintaa pyörittävän Länsi-Intian kauppakomppanian osakkeista.

Vaatimukset orjuuden lopettamisesta kaikuivat kuuroille korville.

– Englannissa orjuutta vastustava liike alkoi vahvistua 1700-luvun lopulla. Englantilaiset kveekarit matkustivat Ruotsiin painostamaan kuningasta lopettamaan orjakaupan.

– Kuninkaan vastaukset olivat diplomaattista venkoilua. Luvattiin, mutta mitään ei tehty. Ruotsin kansainvälinen maine kärsi, ja asiasta keskusteltiin maan sisällä, mutta mitään orjuuden vastaista liikehdintää ei Ruotsissa syntynyt, Sivonen sanoo.

Maailmalla orjuuden lakkauttaminen ei ollut pelkästään eettinen tai poliittinen kysymys. Teollistuminen alkoi, ja maailman talouden rakenteet muuttuivat. Orjatyö vaihtui palkkatyöhön. Alettiin myös ajatella, että palkkapussin eteen raatava työntekijä on tehokkaampi kuin työhön pakotettu orja.

Orjuudesta luopuvissa maissa oltiin ensisijaisesti huolissaan orjien omistajista. Heille maksettiin korvauksia siitä, että he joutuivat luopumaan omaisuudestaan ja työvoimastaan.

Ruotsissa nousi esiin vahva omat köyhät ensin -henki. Ruotsalaisista säädyistä erityisesti talonpojat vastustivat orjuuden lakkauttamista ja korvauksia, sillä maassa oli köyhiä kansalaisia, joiden auttaminen oli heidän mielestään tärkeämpää.

Muistiinpanot talonpoikien suuresta orjuuskeskustelusta vuosilta 1844–45 ovat paljon puhuvia. Esimerkiksi Anders Erson Elfsborgin läänistä vastusti korvausten myöntämistä. Hän muistutti, että orjat olivat eläneet orjuudessa jo niin kauan, etteivät tunteneet oloaan niin raskaaksi kuin kuviteltiin. Samoin Nils Nilsson Värmlannista oli sitä mieltä, että ainakin Saint-Barthélemylla elävät orjat nauttivat paremmista oloista kuin tuhannet velkojen painamat ihmiset Ruotsissa.

Suomalaiset orjakauppiaat

Jouko Aaltonen on varsinaiselta ammatiltaan elokuvaohjaaja. Hän ja historian dosentti Seppo Sivonen ovat aiemmin käsikirjoittaneet yhdessä elokuvan nimeltä Kongon Akseli. Elokuvan ohjasi Aaltonen. Se kertoo suomalaismiehestä, joka lähtee töihin Belgian siirtomaahan Kongoon laivamieheksi 1900-luvun alussa.

Nyt parivaljakko suunnitteli toista siirtomaa-aiheista elokuvaa, mutta rahoittajat kokivat, että Saint-Barthélemyn tarina on liian ruotsalainen.

Suomi oli kuitenkin tapahtuma-aikaan osa Ruotsia ja suomalaiset mukana orjakaupan syövereissä siinä missä ruotsalaisetkin. Sokeriruoko suomalaisille sokeritehtaille tuli maista, jossa käytettiin orjatyövoimaa. Turkulaiset kauppiaat sijoittivat liikeneviä tulojaan orjalaivoihin. Orjia ja isäntiä -kirjan mukaan osa Suomessakin tuotetusta raudasta saattoi päätyä orjien kahleiksi. Saint-Barthélemyn saarella asui lukuisia suomalaistaustaisia hallintomiehiä ja sotilaita merimiehistä puhumattakaan. Orjuutta ja tummaihoisten ihmisten alemmutta pidettiin itsestäänselvyytenä.

– Kyllä Suomi oli mukana orjuuden tarinassa siinä missä muutkin eurooppalaiset, Sivonen sanoo.

Tanskassa maan osallisuus orjakauppaan on noussut kansalliseksi keskustelunaiheeksi, ja asiasta puhutaan Ruotsissakin. Suomessa vastaavaa pohdintaa ei ole esiintynyt. Sivonen näkee siihen useita syitä.

Monet suomalaiset ajattelevat, että Suomi oli Ruotsin siirtomaa ja kolonialismin kohde. Nykyään puhutaan myös Suomen saamelaisiin kohdistuneesta kolonialismista. Afrikkalaisen orjan asema 1700-luvulla tuntuu kaukaiselta asialta.

Osittain syyttäminen on historiantutkimuksen kaanonia Suomessa.

– Meillä oma kansallinen historia koetaan niin tärkeäksi. Kun katsoo kirjakaupassa historiahyllyä, se on täynnä tutkimusta omista sodistamme tai vuoden 1918 tapahtumista.

– Suomalaista yliopistolaitosta vaivaa globaalin historian tietoisuuden puute, Sivonen pohtii.

Tosiasia kuitenkin on, että suomalaiset ovat olleet osapuolia globaalissa kaupanteossa jo satoja vuosia. Aateliskodeissa juotiin teetä posliinikupeista silkkimekossa jo 1700-luvulla. Posliini, silkki ja tee tuotiin Suomeen Kiinasta. Emme eläneet omassa kuplassamme vain suomalaisia tuotteita hyödyntäen, vaikka mielikuva voikin olla sellainen.

Orjakaupan loppuminen hiljensi Saint-Barthélemyn. Sokerikauppakin hiipui, kun Euroopassa alettiin viljellä juurikasta. Luonnonkatastrofit ja Gustaviassa riehunut tulipalo kurjistivat saarta entisestään. Vuonna 1878 saari siirtyi Ruotsilta Ranskalle.

Saint-Barthélemysta tuli syrjäinen saaripahanen, jossa kalastajat ja pienviljelijät pysyivät hädin tuskin hengissä.

Tänä päivänä saari on vauras ja elää turismista. Filmitähdet ja miljonäärit rikkoivat Saint-Barthélemyn rauhan 1950-luvulta eteenpäin. Se on edelleen tasokas pakopaikka niille, jotka haluavat viettää lomaa kaukana paparazzien hyökkäyksiltä ja reppureissaajien huomiolta. Orjia ja isäntiä -kirja kertoo,että Gustaviassa elää vielä henkilöitä, jotka muistavat esi-isiensä yhteydet Ruotsiin. Orjuutta ei muistella. Saari oli läpikulkupaikka, eivätkä vapautetut orjat juurikaan asettuneet sinne asumaan.

Lue myös:

Karibian maat vaativat Euroopalta anteeksipyyntöä ja korvauksia orjuudesta

Ruotsalaisalukset rahtasivat seksiorjia

Itse tehdyn rusetin viimeistelemä asukokonaisuus herättää huomiota tihkuisenharmaassa Helsingin Punavuoressa. Kameralle poseeraava toimittaja Ina Mikkola, 28, on kirjaimellisesti korttelin väriläiskä.

– Tätä naista kamera rakastaa, sanoo ohikulkija, joka kertoo tehneensä valokuvia 65 vuotta ja jää seuraamaan kuvaussessiota.

Arvio osuu naulan kantaan. Bassoradion aamujuontajana Mikkolalle tuli kantapään kautta selväksi, että kuva on merkittävä osa hänen ilmaisuaan. Radioäänen kohtalona oli burn out.

Studiossa mikrofonin takana ahdistivat loputtomalta tuntuva lähetysvirta ja se, että käsiteltäviä asioita raapaistiin vain pintapuolisesti. Kotibileissäkin Mikkola on omien sanojensa mukaan se tyyppi, joka istuu nurkassa puhumassa syvällisiä, ei seurustelemassa niitä näitä.

Mikkola sai radion kuulijat puolelleen pirteällä äänellään, mutta todellisuudessa hän torkkui soittamiensa kappaleiden aikana. Aamujuontaja oli kaikkea muuta kuin aamuihminen.

Loppuunpalanut Mikkola irtisanoutui ja alkoi kehitellä ohjelmaideoita televisioon. Kun ideoita oli syntynyt kymmenkunta, hän rohkeni esitellä ensimmäisen tuotantoyhtiölle. Se sai heti vihreää valoa.

Aiheena oli porno.

"Kouluissa pitäisi opettaa pornolukutaitoa"

Ennakkoluuloton elämänasenne. Sitä tarvitaan Mikkolan mielestä silloin, kun tarkoitus on oppia jotain uutta ja erityisesti, kun pyrkimyksenä on välittää uutta tietoa muille.

Pornosta hän tiesi valmiiksi esimerkiksi sen, että sitä katsotaan paljon. Viime vuoden aikana eräällä suositulla yhdysvaltalaisella pornosivustolla klikattiin auki keskimäärin 200 000 videota minuutissa. Kävijöitä oli 92 miljoonaa päivässä.

Ina <3 porno -ohjelmalla Mikkola pyrki herättämään aiheesta avointa keskustelua. Porno on valtavasta suosiostaan huolimatta tabu ja aihe, josta tiedetään vähän. Ratkaisukeskeisyyden sijaan pornoa käsittelevien juttujen lähtökohdat ovat lähes poikkeuksetta ilmiöön liittyvät ongelmat.

– Pyörittelin itsekin aihetta negaatioiden kautta, mutta sitten olin, että oi vitsit, tämä on mielenkiintoinen maailma ja tähän liittyy niin paljon tasoja. Kämäisin pornokritiikki on se, ettei porno anna oikeaa kuvaa seksistä. Ei sen pidäkään antaa. Se on fantasiaa, Mikkola sanoo.

Maailma on täynnä myös riippumatonta amatööripornoa. Mikkola on saanut huomata, että kritiikille ominaista on niputtaa kaikki porno samaan lokeroon.

– Amatööriporno on yksi suosituimmista genreistä ja lähellä oikeaa seksiä, mutta sen suhteen ollaan kuin sitä ei olisi olemassa.

Juuri tämä on Mikkolan mielestä ongelman ydin. Häpeä, ennakkoluulot ja pelot ohjaavat keskustelua asiassa, joka on harvinaisen monitahoinen ja osa myös nuorten elämää.

– Lähes kaikki ovat ainakin joskus katsoneet pornoa, ja toivottavasti kaikki runkkaavat. Fakta on se, että myös alaikäiset katsovat pornoa. Siksi siitä on tärkeää puhua syyllistämättä.

– Huolipuhe on vahingollisempaa kuin yksikään pornoklippi. Puhutaan, että runkkaamisesta tai pornon katsomisesta muka jäädään kiinni, hän sanoo.

Mikkola on kehittänyt ristiriidan ratkaisemiseksi termin: pornolukutaito.

– Puhumme medialukutaidosta, ja porno on yksi isoimmista medioista. Kouluissa pitäisi ehdottomasti opettaa pornolukutaitoa. Kun aihetta ymmärtää enemmän, sitä pystyy lukemaan ihan eri tavalla. Tieto hälventää häpeää ja ennakkoluuloja.

Itsensä Mikkola nimeää perusrunkkariksi. Hän viljelee sanaa tarkoituksella, jotta siitä poistuisi negatiivinen klangi. Kun Ina <3 porno voitti Kultaisen Venlan, Mikkola julisti gaalapuheessaan omistavansa pystin "meille kaikille runkkareille".

Juhlayleisössä saattoivat posket punottaa. Se tarkoittaa, että työtä on tehtävänä.

– Itse olen perusperheestä eli seksistä ei puhuttu sen enempää tai vähempää. Olen iloinen, että omat vanhempani eivät luoneet häpeää seksuaalisuuden ympärille.

Objektiivisuus on paradoksi

Ensimmäisen toimittajantyönsä Mikkola hoiti lapsena Karpolla on asiaa -ohjelmassa. Haastateltavana oli joulupukiksi naamioitunut Renny Harlin.

Yläasteella toimeliaasta lapsesta kasvoi kympin oppilas, joka oli kiinnostunut yhteiskuntatieteistä, matematiikasta ja elokuvasta. Vapaa-ajalla syntyi fiktiivisiä lännenfilmejä ja stop motion -animaatioita.

Lukioikäisenä suurin osa ajasta kului Helsingin nuorisokeskuksen Nuorten ääni -nimisessä toimituksessa.

– Ideana oli tehdä juttuja oikeisiin medioihin ammattimaisin kriteerein. Teimme juttuja muun muassa Ylen A-studioon, Mikkola muistelee.

Homma oli jo hanskassa, kun Mikkola aloitti Metropolian ammattikorkeakoulun radio- ja tv-alan opinnoissa. Pian hän haki Ylen Hullu juttu -nimiseen sarjaan toimittajaksi. Töitä tuli, vaikka jo pelkkä haastattelukutsu tuntui voitolta.

Nyt hänessä yhdistyvät laaja media-alan kokemus ja nuoren ihmisen näkemys. Mikkola on ehtinyt tehdä huomioita oman alansa kipupisteistä.

– Usein aiheisiin haetaan kaksi näkökulmaa: musta ja valkoinen. Mielestäni se on yksipuolinen lähestymistapa, sillä yksikään asia ei ole mustavalkoinen. Se on näennäistä objektiivisuutta.

Mikkolan mielestä olisi tärkeää päästää irti stereotypioista.

– Objektiivisuus on paradoksi. Lähemmäs pääsee, kun tiedostaa oman subjektiivisuutensa ja kertoo siitä avoimesti.

Näkökulmia huumeista ja ruoasta

Pornoteollisuutta ja -kulttuureja sekä sen tekijöitä Mikkola havainnoi eri puolilla maailmaa. Reissujen aikana katse kääntyi kotimaahan. Uudessa sarjassaan Ina <3 Suomi Mikkola tarkastelee suomalaista yhteiskuntaa ja sen mekanismeja. Sarja oli viime viikolla Subin kymmenenneksi katsotuin ohjelma.

– Rakastan tätä maata yli kaiken, ja olemme monissa asioissa muita edellä. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö meilläkin olisi asioissa parannettavaa.

Kuusiosainen sarja käsittelee suuria teemoja, kuten turvallisuus ja huumepolitiikka. Jaksoja kuvatessa ajatuksena oli päästä syvemmälle kuin päivittäismedia arkijutuissaan kykenee.

– Olin, että mitä helvettiä, monet asiat ovat olleet täällä samalla tavalla vuosikymmenestä toiseen, vaikka voimme tehdä yhteiskunnastamme juuri sellaisen kuin haluamme. Isojakin rakenteita voidaan konkreettisesti muuttaa, kun siihen on tahtoa.

Tyytyväisyyttä Mikkola kuvaa kaltevan pinnan argumentiksi. Vaikka kaikki olisi nyt hyvin, niin ei välttämättä ole tulevaisuudessa.

– Arvopohjaa on jatkuvasti tutkittava ja rakennettava tarvittaessa uudestaan. Jos haluamme kehittyä yksilöinä, meidän on kehityttävä myös yhteiskuntana.

Mikkola nostaa esimerkiksi huumelain, joka säädettiin vuonna 1972. Ratkaisevaksi kysymykseksi nousi huumeiden käytön rangaistavuus. Hallituksen esityksessä käyttöä ei määritelty rangaistavaksi teoksi, eduskunnassa lakivaliokunta suositteli käytön kriminalisointia, kun taas talousvaliokunta oli hallituksen esityksen kannalla.

Mikkolan suureksi hämmästykseksi laki, joka pätee vieläkin, päätettiin lopulta arvalla. Käytöstä tuli rangaistava teko.

– Viiskyt–viiskyt. Vittu mikä läppä, Mikkola pyörittelee silmiään.

Käytön dekriminalisoinnin etujen julistamisen sijaan ratkaisevampaa olisi Mikkolan mielestä se, että asiaa osattaisiin ylipäätään tarkastella eri näkökulmista. Jumittaminen samassa ja vanhassa on pahasta, kun maailma ympärillä muuttuu jatkuvasti.

Sama juttu ruokateollisuuden kanssa. Mikkola hämmentyi, kun tutkija kertoi maatalouteen liittyvän politiikan pysyneen samanlaisena puoli vuosisataa.

Ina <3 Suomi -ohjelman ruokajaksossa asiaa havainnollistetaan kahdella karttakuvalla. Toiseen on piirretty ruoantuotannon jakautuminen maantieteellisesti tällä hetkellä, toisessa on malli, joka olisi tutkijoiden mukaan monin tavoin kannattavampi.

– Tällä hetkellä nautaa kasvatetaan Itä-Suomessa, possuja etelässä, ja kasveja tuolla sivussa. Omavaraisuuden ja monimuotoisuuden kannalta tuotanto kannattaisi hajauttaa. Lihantuotantoa olisi vähennettävä ja erikoiskasvien, kuten hampun, viljelyä lisättävä.

Mikkola rakastaa seikkailua ja kerää rusettiarmeijaa

Ohjelmiensa myötä Ina Mikkolasta on tullut julkisuuden henkilö. Hänet voi bongata monista viihdeohjelmista.

Mikkolaa ärsyttää tapa lokeroida ihmisiä. Hän ei suostu viihdejulkkiksen muottiin, vaikka välillä tuleekin kilpailtua Fort Boyardissa.

– Totta helvetissä haluan mennä seikkailemaan johonkin linnaan, kun sellaiseen tulee mahdollisuus, koska rakastan seikkailua. Tv on silloin toissijaista.

Myös viihdeohjelmien mukana on tullut kannustavaa palautetta.

– Lapset ja heidän vanhempansa ovat lähettäneet viestiä, että on onnistuttu ylittämään omia pelkoja siksi, että minä ylitin pelkoni siinä ohjelmassa. Sehän on upeaa, jos lapsi ajattelee noin.

Linnaseikkailussa pahin tehtävä Mikkolalle oli valtava keinu, joka heilahteli 180 astetta puolelta toiselle.

Vaikutukset näkyvät myös omassa elämässä. Aiemmin Mikkolalla ei ollut asiaa erilaisiin seikkailupuistoihin, joissa kiipeillään korkealla. Nyt ajatus ei ole mahdoton.

Lapsiin on tehnyt vaikutuksen myös Mikkolan näyttävä tyyli.

– Pikkutytöt ovat alkaneet käyttää rusetteja, eli kerään rusettiarmeijaa. Sehän on laiskan ihmisen asuste: helppo mutta näyttävä, Mikkola nauraa.

Solvaajille Mikkola toivoo parempaa elämää

Asiat, joista Mikkola kiinnostuu, herättävät tunteita ja värikästä keskustelua. Suomi-sarjan isoja teemoja ovat isänmaallisuuden anatomia ja suomalainen identiteetti. Mitä ne ovat?

– Ainakin luontoaktivismia. Meillä on puhdas luonto, mikä johtuu osittain siitä, että saasteet on ulkoistettu muualle. Luonnosta ja eläimistä olisi jokaisen suomalaisen pidettävä erityistä huolta.

Tasa-arvon suhteen riittää töitä tehtäväksi. Yhdeksi esimerkiksi Mikkola nostaa armeijan – asevelvollisuus on miehille pakollista, naisille vapaaehtoista.

– Miten meillä voi olla instituutio, joka on tasa-arvolähtökohdan ulkopuolella, hän ihmettelee.

Mikkola on sitä mieltä, ettei ole olemassa ei-poliittisia aiheita. Se ei silti tarkoita vääjämättä eri mielipiteiden riitelyä, vaan dialogia.

Kun yksi nostaa kirosanaksi sanan vihervassari, toinen käyttää vastaavassa tarkoituksessa sanaa persut. Silloin ollaan kaukana yhteiskunnan kehittämisestä.

– On aika vaarallista hyökätä sellaisella asenteella, että joku olisi poliittisten aatteidensa perusteella huono ihminen, sillä kaikki lähtee toisen ihmisen kunnioituksesta. Yhtä lailla on vaarallista, jos ei ymmärretä vaikkapa luonnonsuojelun merkitystä Suomelle ja meille kaikille suomalaisille, vaan siitä tehdään jonkun yksittäisen ryhmän asia.

Tunteita herättävien aiheiden julkinen käsittely on kirvoittanut Mikkolalle myös negatiivista palautetta. Toimittaja ottaa sen vastaan omien arvojensa mukaisesti.

– Muistan, että vitun huora kuole -palautteetkaan eivät välttämättä kumpua minusta. Toivon, että sellaisten palautteiden lähettäjät löytävät edestä parempaa elämää, joka ei koostu solvaamisesta.

Molemminpuolinen rakkaus

Olipa kyse pornon anatomiasta, suomalaisen yhteiskunnan rakenteista tai arkisesta haastattelutuokiosta, Mikkola kertoo osan tarinasta visuaalisesti.

Valokuvia otetaan punavuorelaisen kadun lisäksi sisällä piskuisessa kahvilassa. Se on Mikkolan kantapaikka, jossa tiedetään, mitä kahvia hän juo, ja millainen keksi sopii kyytipojaksi. Kierrätetystä häähunnusta solmittu rusetti, kirkuvan punainen hame ja pinkki paita hyppäävät tumman sisustuksen keskellä silmille.

Ajattelen vain, että mitä helvetin väliä. Ina Mikkola

Ihmiset tarkkailevat, kun Mikkola kiipeää platform-korkokengillään kapealle ikkunalaudalle. Seuraavaksi pyydetään poseeraamaan keskellä ahdasta oviaukkoa. Nämä hetket ovat sitä suomalaista painajaista, josta piirretään sarjakuvia.

Mikkola ei kiusaannu.

– Ajattelen vain, että mitä helvetin väliä.

Kamera todella rakastaa Ina Mikkolaa, ja se rakkaus taitaa olla molemminpuolista.

Kuolema vallitsi kaikkialla. Kaupunki oli ruumishuone, missä kaikki kiiruhti pilaantumaan ja märkimään. Mätänevistä kasoista nousi myrkyllistä höyryä sateen ja kuumuuden vuorottaisesta vaikutuksesta, ja se täytti koko ilmapiirin. Lokainen maa oli kyllästetty verellä, joka juoksi puroina ja värjäsi kanavatkin punaisiksi. Teurastus oli hirveää.

Näin kuvailee yhdysvaltalainen historioitsija William H. Prescott asteekkien pääkaupungin Tenochtitlanin viimeisiä hetkiä kirjassaan Meksikon valloitus. 1500-luvun alussa 300 000:n asukkaan Tenochtitlan oli suurempi ja mahtavampi kuin yksikään eurooppalainen kaupunki, ja sen eleganssista ja kauneudesta kertoo sekin, että espanjalaisvalloittajat kuvailivat järven keskeltä nousevien temppelien ja palatsien panoraamaa kimaltelevine kanavineen unenomaiseksi ja epätodelliseksi näyksi.

Vuonna 1521 espanjalaiset ja heidän liittolaisensa saivat Hernán Cortésin johdolla vihdoin vallattua Tenochtitlanin, useita kuukausia kestäneen piirityksen ja brutaalien taistelujen jälkeen. Maailman uljaimpiin kuulunut arkkitehtoninen taidonnäyte oli maan tasalla ja suurin osa sen asukkaista kuollut. Samalla asteekkien valtakunta katosi historian hämäriin.

Kymmenen vuotta myöhemmin romahti Andien vuoristoa hallinnut inkojen jättiläisvaltio, ja myös maya-intiaanien alueet Keski-Amerikassa joutuivat nopeassa tahdissa espanjalaisten haltuun.

Kokonaisen maanosan kukoistavat korkeakulttuurit katosivat silmänräpäyksessä kuin tuhka tuuleen, mutta jälkipolville niistä jäi onneksi paljon ihmeteltävää.

Kansallismuseon tuore Maailma, jota ei ollut -näyttely tarjoaa Suomen oloissa harvinaisen katsauksen esikolumbiaaniseen aikaan, ennen konkistadoreja. Yli kaksisataa esinettä ovat lainassa Giancarlo ja Inti Ligabuen yksityiskokoelmasta, jota nähdään nyt ensimmäistä kertaa Italian ulkopuolella.

– Monilla museoilla on vähän tietoa tämän alueen kulttuureista, eikä tällaista esineistöä ole välttämättä omissakaan kokoelmissa. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi olla asiantuntija jostakin muualta. Lisäksi tällaisen vanhan, hyvin hauraan esineistön tuomisessa ja siihen liittyvässä käsittelyssä on jo omat riskinsä. Jos tällaista näyttelyä lähtisi itse tuottamaan ja joutuisi käymään Perussa, Boliviassa, Guatemalassa ja Kolumbiassa, tulisi siitä todella kallis projekti, näyttelypäällikkö Minerva Keltanen Kansallismuseosta toteaa.

Tässä siis syy, miksi tällaisia näyttelyitä liikkuu harvoin maailmalla, saati sitten Suomessa.

Kultaisia maissikruunuja ja arvokkaita tekstiilejä

Maailma, jota ei ollut -näyttelyn esineistö koostuu sekä tunnettujen että monien vähemmälle huomiolle jääneiden intiaanikulttuurien monipuolisista taidonnäytteistä. Näyttelyn rakentamisessa mukana ollut latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti Antti Korpisaari haluaa nostaa esille etenkin moche- ja nazca-kulttuurit.

– Mochet tekivät upeaa veistoksellista keramiikkaa ja maalauskoristeellisia astioita, joissa he esittivät mytologioitaan ja uskonnollisia rituaalejaan. Nazcojen käsialaa taas on värikkäin ja keramiikan polton näkökulmasta teknisesti kaikkein taidokkain esineistö. Lisäksi Perun pohjoisrannikolla vaikutti pari tuhatta vuotta sitten uskomattoman hieno metallinkäsittelytaito. Vaikkei sähköä tai mitään vastaavaa ollut tuolloin käytössä, esineitä osattiin kullata ja juottaa yhteen.

Vaikka tässäkin näyttelyssä on esillä kullan kimallusta muun muassa lukuisten korujen ja persoonallisen maissikruunun muodossa, esikolumbiaanisena aikana esimerkiksi Andeilta löytyi vieläkin arvostetumpia materiaaleja.

– Hienoimmat tekstiilit olivat paljon arvokkaampia kuin konkistadorienkin ihannoima kulta ja hopea. Jos sinulla oli inkahallitsijan lahjoittama vikunjanvillainen tunika, se kertoi näkijällensä enemmän kuin tuhat sanaa: tässä on nyt kyseessä hyvin merkittävä ihminen. Näkökulma asioihin on siis ollut tuolloin hyvin erilainen kuin vaikkapa tämän näyttelyn nykyisillä vierailla.

Andeilla kolme tuhatta vuotta sitten vaikuttanut chavinin kulttuuri taas jätti alueen taiteeseen puumerkkejään, jotka jäivät elämään pitkiksi ajoiksi. Chavin-kulttuurista esimerkiksi on lähtöisin tapa kuvata jumalhahmoja siten, että niillä on kissaeläinten kulmahampaat.

Antti Korpisaaren mukaan nykyisten Perun, Ecuadorin ja Bolivian alueilla on nähtävissä paljon mosaiikkimaista kulttuurikehitystä, mikä johtuu muun muassa saven laadusta, mineraalipigmenteistä, puuaineksesta ja metalleista.

– Pohjois-Perussa on ollut vallalla veistoksellisen keramiikan traditio, kun taas Etelä-Perussa veistoksellisuutta ei ole ollut nähtävissä juuri lainkaan – siellä on harrastettu värikkään keramiikan perinnettä.

Terveisiä avaruudesta

Etelä- ja Keski-Amerikan intiaanikulttuurit erosivat sekä taidekäsityksiltään että arkielämänsä puolesta varsin paljon aikakautensa eurooppalaisista vastineista, ja syitä tähän löytyy monia.

– Koko alueen näkökulmasta suurimmat erot liittyvät kotieläimiin: ei ollut hevosta, nautaa, sikaa, kanoja tai härkää. Kuormajuhtana käytettiin laamaa, joka pystyi kuljettamaan 20–30 kilon painoisia kantamuksia. Rautaa ei tunnettu ja esimerkiksi Andeilla käytettiin pronssia, kultaa ja hopeaa. Toisaalta uudella mantereella oli syntynyt jo tuhansia vuosia sitten hyvin hierarkkisia hallintojärjestelmiä, joiden olemassaolosta ei siis voi syyttää espanjalaisia, Antti Korpisaari toteaa.

Alueen kulttuurien kohdalla on usein hämmästyttänyt se, ettei esimerkiksi pyörää varsinaisesti tunnettu – tai ei ainakaan haluttu tai osattu käyttää.

– Koska voimakkaita vetoeläimiä ei ollut ja kun Andeilla topografia on mitä on, olisi pyörä itse asiassa ollut melko hyödytön väline. Pyörää tosin on löydetty muun muassa leluista eli konsepti pyöreästä pyörivästä esineestä on ollut olemassa – sen käytölle vain ei ollut tarvetta, Korpisaari jatkaa.

Koska pyörää tai rautaa ei käytetty, on monesti herännyt kysymyksiä, kuinka Etelä- ja Keski-Amerikan monumentaalirakennuksia, kuten Boliviassa sijaitsevan Tiwanakun kaupungin temppeleitä, yleensä on saatu kasattua. Tiwanakun kohdalla suurimmat kivet painavat useita tonneja, ja niitä on kuljetettu louhoksilta kymmenien kilometrien matkoja.

– Tätä on tutkittu esimerkiksi puupalkkien ja ruokoveneiden avulla. Kyse on kuitenkin lähinnä siitä, että jos sinulla on tarpeeksi monta sataa tai tuhatta ihmistä, jotka puhaltavat yhteen hiileen jonkun poliittisen tai uskonnollisen ideologian takia, kaikki on mahdollista. Nykyisin olisi aika kallista lähteä rakentamaan Gizan pyramidia, mutta absoluuttisen vallan aikoina se on ollut helpompaa, kun ei ole tarvinnut miettiä kuinka paljon kenellekin maksetaan palkkoja.

Etenkin 1970-luvulla esitettiin lennokkaita teorioita, joiden mukaan intiaanien korkeakulttuureja olisivat olleet rakentamassa avaruusolennot. Maya-kuningas Pakalia esittävässä kivilaatassa esimerkiksi nähtiin avaruusalus, jolla hallitsija matkaa ajan ja paikan laeista välittämättä. Inkojen linnoituksia taas olisivat olleet kasaamassa nykyihmisille tuntemattomista sivilisaatioista peräisin olevat olennot.

Kuuluisat Nazcan linjat eli autiomaahan tehdyt valtavat kuviot taas olisivat olleet laskeutumisreittejä Siriuksesta saapuneille ufoille. Tällaisia teorioita esitti tiuhaan tahtiin etenkin sveitsiläinen kirjailija Erich von Däniken.

– Däniken teki kyllä aikoinaan hyvät rahat näillä teorioillansa, Antti Korpisaari hymähtää.

– Suurin osa näistä Nazcan linjoista on suoria kävelyreittejä ja rituaalipolkuja. Ne ovat todennäköisesti syntyneet ja kuluneet, koska ihmiset ovat kiertäneet niitä vuosisatoja samassa järjestyksessä. Niillä ei kuitenkaan ole suoraa viestiä kenellekään. Siellä on myös vajaa kolmekymmentä mystistä kuviota, jotka esittävät lintu- tai eläinhahmoja, ja joista nämä avaruudelliset tulkinnat kumpuavat. Todennäköisin ajatus on, että ne on tehty katsottavaksi jumaluuksien tasolta. Toisaalta ei tarvitse nousta kuin muutamia metrejä aavikon pinnan yläpuolelle, niin kuva-aiheet rupeavat näkymään. Itse koen, että Nazcan linjat ovat yliarvostettu asia ja että Perun ja Bolivian historiasta löytyy useita kiinnostavampiakin asioita.

Perinteet eivät ole kadonneet minnekään

Kokonaiskuva Etelä- ja Keski-Amerikan intiaanikulttuureista ei ole vielä läheskään valmis ja uusia löytöjä tehdään jatkuvasti. Esimerkiksi asteekkien entisen pääkaupungin päälle rakennetusta Mexico Citysta löytyy koko ajan esikolumbiaaniseen aikaan viittaavia rakennelmia ja esineistöä.

– Tenochtitlanin värikkäistä rakennuksista löytyy edelleen merkkejä Mexico Cityn kellarikerroksista. Esimerkiksi suoraan kollegani työhuoneen alapuolelta havaittiin äskettäin asteekkitemppeli, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen dosentti, etenkin Mesoamerikkaan keskittynyt Harri Kettunen kertoo.

Yhtenä syynä nimenomaan Guatemalan ja Belizen viidakoista viime vuosina löytyneisiin kadonneisiin kaupunkeihin ja rakennuksiin on LiDAR- eli kaukokartoitustekniikka, joka perustuu lasereihin. Esimerkiksi tänä vuonna Guatemalasta löytyi tekniikan avulla valtava maya-kaupunki. Kettunen oli myös itse löytämässä uutta kaupunkia jokunen vuosi sitten LiDARin avulla.

– LiDAR-tekniikalla pystytään kylläkin kartoittamaan isoja alueita ja tutkimaan rakennuksia, mutta sen avulla ei esimerkiksi saada selville rakennelmien ikää. Maajoukot joudutaan kuitenkin lähettämään paikalle.

Harri Kettusen mukaan oleellisimpia asioita Mesoamerikan tutkimuksessa tällä hetkellä ovat kirjoitusjärjestelmiin liittyvät löydöt.

– Aina kun löydetään uusia tekstejä, saadaan enemmän tietoa siitä, mitä nämä ihmiset ajattelivat omista asioistaan. Mayojen, asteekkien ja zapoteekkien teksteistä on mahdollista lukea, mitä kyseiset kansat kirjoittivat itsestään – sen sijaan että meillä olisi siinä valissä länsimaisten arvojen muokkaama länsimainen filtteri.

Kadonneiden intiaanikulttuurien vaikutus näkyy edelleen Etelä- ja Keski-Amerikassa asukkaiden jokapäiväisessä elämässä hyvin selvästi.

– Useasti tämä vain unohtuu. Mitä perinteisimpiin yhteisöihin mennään, sitä enemmän siellä on jäljellä asioita, jotka näkyvät ihmisten ajatuksissa, ideologioissa, mytologioissa ja uskomuksissa. Tässä näyttelyssä esimerkiksi on esineitä, jotka kuvaavat eläimiksi muuntautuneita ihmisiä. Tällaisia tarinoita esiintyy edelleen ympäri Mesoamerikkaa: ihminen muuttuu eläimeksi ja liikkuu eläimen hahmossa toisten ihmisten unissa, aiheuttaen siellä sitten erinäisiä asioita, Harri Kettunen kertoo.

Sara, 28, on viettänyt yli viisi vuotta rappukäytävissä ja kodittomien suojissa: "En ymmärrä vieläkään, miten siihen pisteeseen joutuu"

Vaikka asunnottomien määrä on Suomessa vähentynyt parin vuosikymmenen aikana, kadulla on yhä nuorempia ja entistä useammin myös naisia. "Sara" oli 18-vuotias, kun hän joutui asunnottomaksi. Ilman kotia hän eli yli viisi vuotta. Vaikka kaduilla oli turvatonta, suurempi ongelma oli arvottomuuden tunne.

Työuupumuksesta on tullut vaarallisen normaalia – silti sitä ei ymmärretä työpaikoilla: “Sitä ei oteta vakavasti, kun nälkäisiä tulijoita on jonossa”

Kati ei palannut enää työhönsä uuvuttuaan. “Nyt ihmiset vain lähtevät, kun raja tulee vastaan. Se ei ratkaise ongelmia”, sanoo työelämätutkija.

Koulukiusaaminen näkyy armeijan keskeyttämistilastoissa

Puolustusvoimien varusmieskyselyt osoittavat, että armeijan keskeyttäneistä varusmiehistä noin 9 prosenttia on kokenut paljon tai usein koulukiusaamista. Kaikilla palvelukseen astuneista varusmiehistä vastaava luku on 5 prosenttia.

"Onhan se surullista, jos suomalaiset kuolevat sukupuuttoon, mutta…" – kolme naista kertoo, miksi he eivät halua lapsia

Tuore väestöennuste antaa karun kuvan Suomen syntyvyyden kehityksestä. Vapaaehtoisesti lapsettomat naiset keksivät sille monta selitystä.

Selma Vilhusen kolumni: Etuoikeutetun raskas harmistus

Julkisen keskustelun fokus ei voi olla etuoikeutettujen tunteissa, pohtii elokuvaohjaaja Selma Vilhunen kolumnissaan. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Mariska mursi koviskuorensa uutta levyä tehdessään, eikä piilota itseään muiden artistien kappaleisiin: "Uskallan näyttää myös herkkyyteni". Artisti opettaa myös muita sanoittamaan, mutta sai oman tarinansa avautumaan vasta äskettäin.

Tamperelainen Johannes Blom, 24, on musiikkimies henkeen ja vereen. Hän kuuntelee rankempaa rockia, punkia, progea ja poppia sekä soittaa kitaraa huumoripainotteisissa punk-projekteissa.

Blom pyrkii käymään keikoilla kerran kuussa ja kesällä parilla festarilla. Edellisen kerran hän kävi nauttimassa elävästä musiikista kotipaikkakunnalla Lempäälässä loppukesästä pidettävässä Puntala-rockissa.

Tampereella tuttuja paikkoja ovat Pakkahuone ja Klubi sekä vaihtoehtoisemmat klubit Vastavirta ja Maanalainen.

Vuosien varrella Blom on huomannut, että rockklubeilla käyvä yleisö on vanhentunut.

– 24-vuotiaana olen kokenut itsensä poikkeuksellisen nuoreksi. Räp-keikoilla on taas kokenut itsensä vanhaksi. Jotenkin tuntuu, että keikoilla käyminen on vähän ikääntyvän väen viihdettä. Toki siihen vaikuttaa taloudellinen tilanne, koska vanhemmalla ikäpolvella sattuu olemaan enemmän rahaa, koska käydään töissä.

Blomin huomio pitää paikkansa, sillä vielä parikymmentä vuotta sitten keikoilla kävijöiden keski-ikä oli 23–25 vuotta. Nykyisin se on 30 ikävuoden paikkeilla.

Blomin mukaan keikoilla käydään myös entistä harkitummin. Viihdetarjontaa on nykyisin niin paljon, että maksulliselle keikalle lähteminen vaatii intohimoisempaa suhtautumista musiikkiin.

– Tällä hetkellä pinnalla olevia pop- tai räp-artisteja saatetaan mennä katsomaan satunnaisemmin. Rockmusiikki on viime vuosina jäänyt valtavirran ulkopuolella, jolloin satunnaisia kuulijoita tulee vähän vähemmän.

Viime aikoina perinteisiä rock-klubeja on suljettu Tampereella ja Turussa. Useampi keikkapaikka on myös sulkemassa Helsingissä. Blom pitää kehitystä huolestuttavana.

– Jos joku keikkapaikka viedään pois ja vastaavaa ei saada tilalle, se vaikuttaa siihen, minkälaisia ulkomaisia bändejä tänne saadaan esiintymään. Kaikki eivät voi esiintyä jäähallissa tai lentokentällä.

Keikkaklubeja häviää, vaikka elävän musiikin suosio kasvaa

Keikoilla käynti nousi keskusteluun toissa viikolla, kun keikkapaikka The Circus kertoi lopettavansa toimintansa ensi kesänä. Kampissa sijaitsevan rock-luolan yläpuolelle rakennetaan uudet toimistotilat, mikä vaatii mittavia muutostöitä keikkapaikan äänieristykseen. Näitä ei tulla tekemään.

Ennen Circuksen lopetuspäätöstä tiedossa oli jo kahden muun ison keikkapaikan katoaminen Helsingistä. Hietalahdessa sijaitsevan Nosturin tilalle nousee uusia asuntoja ja keskustassa sijaitseva Virgin Oil sulautuu hotelliksi.

Circuksen, Virgin Oilin ja Nosturin mukana Helsingistä katoaa merkittävä osa noin tuhat kuulijaa vetävistä keikkapaikoista. Ensi kesän jälkeen yli tuhannen kuulijan keikkapaikoista on jäljellä enää Kulttuuritalo, eikä sekään ole kaikista klubimaisin ympäristö. Kulttuuritalon kanssa soihtua jää kannattelemaan 700 kuulijaa vetävä Tavastia, 50-vuotias rock-pyhättö.

Tavastian keulahahmo ja pitkänlinja musiikkivaikuttaja Juhani Merimaa pitää kehitystä erittäin valitettavana, mutta samaan hengenvetoon hän huomauttaa, että viimeaikaiset rock-klubien katoamiset eivät ole merkki elävän musiikin suosion laskusta.

– Elävän musiikin kysyntä on lisääntynyt koko maailmassa ja musiikkibisneksen painopiste on siirtynyt yhä vahvemmin elävään musiikkiin. Konsertit, keikkapaikat ja festarit ovat kaikki lisääntyneet, Merimaa sanoo.

– Spotify-aikakaudella ihmiset kuuntelevat enemmän musiikkia kuin mikään aiempi sukupolvi. Olisi kummallista, jos ihmiset eivät kävisi keikoilla samaan aikaan, kun musiikin kulutus on suurimmillaan.

Elävän musiikin arvostuksen sijaan keikkapaikkojen katoaminen liittyy kaupunkiarkkitehtuuriin. Perinteisesti keikkapaikat ovat syntyneet tiloihin, joilla ei ole juuri sillä hetkellä muuta käyttöä. Tällaiset tilat ovat nykyään kortilla Helsingin keskustassa.

Ja heti kun tilasta on mahdollisuus saada irti suurempi tuotto, klubille tulee lähtö.

– Kaksi keikkaa viikossa ei generoi sellaista liikevaihtoa, joka kannattaisi keskustassa, Merimaa toteaa.

Tavastialla on noin 250 keikkaa vuodessa, mutta esimerkiksi Virgin Oilissa keikat painottuivat pääsääntöisesti ainoastaan viikonlopuille.

Klubikeikat katoavat kantakaupungista

Keikkapaikkojen katoaminen kaupunkien keskustoista on globaali trendi, joka toistuu niin Tukholmassa, Lontoossa kuin New Yorkissa. Nyt tämä kehitys on saapunut Helsingin ytimeen.

– Mutta keikkapaikkoja kyllä tulee lisää. Mihin ja milloin, sitä en tiedä, Merimaa sanoo.

Merimaa uskoo, että kysyntä kyllä luo tarjontaa. Suunnitelmia uusista keikkapaikoista on jo tehty, ainakin paperille. Vaihtoehdoiksi on kaavailtu niin Vallilaa kuin Suvilahtea. Töölöön suunnitteilla oleva IFK:n Helsinki Garden -hanke sisältää myös konsertteja, mutta niiden klubimaisuudesta ei ole tietoa.

Katse on kohdistunut myös kantakaupungin ulkopuolelle. Helsingissä ei ole yhtään kantakaupungin ulkopuolella toimivaa isompaa rock-klubia. Tällaista on pohdittu esimerkiksi Herttoniemeen. Nosturia pyörittävä Elmu sai treenitilat viereiseltä Roihupellon teollisuusalueelta.

Merimaan mielestä keikkapaikat pitäisi ottaa huomioon kaavoituksessa, jotta ne eivät olisi jatkuvasti uhattuina milloin markkinavoimien, milloin naapuriin muuttaneiden uusien asukkaiden toimesta.

– Kaikki arvostavat elävää kaupunkikulttuuria, mutta eivät halua sitä omalle takapihalleen. Kun ihmiset maksavat ison hinnan asunnostaan, he kokevat, että heillä on jonkinlainen oikeus puuttua myös ympäristöön, Merimaa pohtii.

Nuoret aktiivisiksi kuluttajiksi

Suomen elävän musiikin klubeilla on huomattu tämän vuosikymmenen aikana, että nuorten osuus keikkayleisöstä on ollut laskussa. Kyse ei ole siitä, etteikö musiikki enää kiinnostaisi nuoria, vaan kulutustottumukset ovat muuttuneet. Nuori yleisö suosii festivaaleja ja suurkonsertteja.

– Nuorilla kaverit ovat tärkeässä roolissa. Ei mennä pelkästään musiikin takia vaan se on yhteinen kokemus, sanoo Suomen musiikkitapahtumien verkoston LiveFIN ry:n toiminnanjohtaja Salla Vallius.

Yhdistys onkin käynnistänyt kaksivuotisen hankkeen, joka selvittää kuinka nuori sukupolvi saataisiin elävän populaarimusiikin pariin. Hanke toteutetaan yhteistyössä Opetus- ja kulttuuriministeriön, Taideyliopisto Sibelius-Akatemian, Nuorten Akatemian sekä ruotsinkielisen lapsiin ja nuoriin keskittyvän DUNK-yhdistyksen kanssa.

Valliuksen mukaan huolena on, että nykyinen musiikin kuluttaminen ja streamauspalveluiden top-lista-ajattelu ohjaa ylikansalliseen musiikinkuluttamiseen ja suurtähteyteen.

– Musiikin kuluttaminen ohjautuu massojen ja klikkausmäärien mukaisesti. Kuinka tässä käy marginaalisemman musiikin sekä keskisuurten ja pienten artistien konserttitoiminnan?

Nyt toteutettavalla hankkeella nuoret pyritään saamaan aktiivisiksi toimijoiksi elävän musiikin kuluttamisessa.

– Tällä hetkellä nuoret ovat päätyneet passiiviseen kuluttajarooliin. Nuoret pitäisi saada itse osallisiksi tuottamaan kulttuuria. Silloin se aktivoi olemaan osa kokemusta. Tehdään nuorten kanssa ja nuoret tekevät itse itselleen.

Runoilija, kirjailija, suomentaja Aila Meriluoto on kuollut maanantaina. Hän oli kuollessaan 95-vuotias. Asiasta ilmoitti STT:lle hänen tyttärensä puhelimitse.

Meriluoto syntyi Pieksämäellä opettajapariskunnan lapseksi. Hän julkaisi ensimmäisen teoksensa Lasimaalaus 22-vuotiaana vuonna 1946. Vuonna 1952 ilmestyi runokokoelma Sairas tyttö tanssii, jonka äänekkäimpiin ylistäjiin kuului muun muassa V. A. Koskenniemi.

Meriluoto on palkittu muun muassa kolmella Valtion kirjallisuuspalkinnolla ja yhdellä Pro Finlandia -mitalilla.

Meriluoto muistetaan myös avioliitostaan kirjailija Lauri Viidan kanssa, jonka ohjaaja Heikki Kujanpää dramatisoi näytelmään Putoavia enkeleitä. Meriluoto ja Viita olivat aviossa kahdeksan vuotta.

Eron jälkeen Meriluoto muutti Ruotsiin neljän Viidan kanssa saadun lapsensa kanssa. Ruotsissa Meriluoto keskittyi proosaan ja käännöstyöhön sekä julkaisi neljä runokokoelmaa.

Kun Meriluoto palasi Suomeen 1974, hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä Viidan elämäkerran. Vuonna 1979 hän avioitui kansantaloustieteilijä, professori Jouko Paakkasen (1928−2004) kanssa. Meriluodon viimeisimmät runokokoelmat olivat Kimeä metsä, Miehen muotoinen aukko sekä Tämä täyteys, tämä paino, jotka julkaistiin vuosina 2002, 2005 ja 2011.

Tunnin henkilökuva Yle Areenassa:

Aila Meriluodon elämästä lisää muun muassa Ylen Elävässä arkistossa:

Aila Meriluoto – runoilija ja vähän muusakin (Elävä arkisto, 1996)

Aila Meriluoto, ylistetty ja väheksytty runoilija

Vuonna 1921 valmistunutta Joutsenon kirkkoa koristavat muotoilija Paavo Tynellin (1890–1973) suunnittelemat arvovalaisimet. Ne hankittiin kirkkoon, kun siihen tehtiin peruskorjaus vuonna 1965.

Kaikkiaan Paavo Tynell suunnitteli Joutsenon kirkkoon 14 valaisinta.

Pari vuotta sitten Joutsenon kirkko sai uudet kirkkourut. Kun uusia alettiin laittaa paikoilleen, ei urkujen edessä ollut 30-sakarainen Tynellin valaisin enää mahtunutkaan entiselle paikalleen.

– Se roudattiin tuonne alakerran varastoon ja sinne se jäi, kertoo Joutsenon seurakunnan hautausmaan työnjohtaja Kimmo Petrell.

Siinä vaiheessa kenellekään ei tullut mieleen, että kyseessä voisi olla erityisen arvokas esine. Valaisin jäi varastoon, kun sille ei kirkossakaan enää uuttaa paikkaa löytynyt.

– Sitten joku huomasi, että näitä Tynellin valaisimia on myyty aika kovaan hintaan. Pohdittiin, että mahtaisikohan tämäkin olla arvokas, sanoo Petrell.

Arvostettu muotoilija

Paavo Tynell suunnitteli lukuisia erilaisia pöytä-, katto- ja koristevalaisimia. Niitä on useissa julkisissa tiloissa ja lisäksi muun muassa vanhoissa elokuvateattereissa.

Yhdessä arkkitehti Johan Sirénin kanssa hän oli muun muassa suunnittelemassa eduskuntatalon valaisimia.

Paavo Tynell oli nuoruudessaan peltiseppänä ja opiskeli taideteollisuuskeskuskoulussa, josta myöhemmin tuli taideteollinen korkeakoulu. Hän oli mukana perustamassa taidetakomo Taitoa ja toimi sen pääsuunnittelijana.

Tynell oli aikanaan yksi Suomen työllistetyimpiä julkisten tilojen valaisinmuotoilijoita.

Vasta viime vuosina Tynellin valaisimet ovat nousseet suureen arvoon.

Paikataan seurakunnan taloutta

Lappeenrannan seurakuntayhtymän talousjohtaja Kari Virtanen on toiveikas. Hänen mukaansa hintaodotukset Joutsenon kirkon valaisimesta ovat korkealla.

Viime keväänä Joutsenon seurakuntaneuvosto päätti, että valaisin voidaan myydä.

– Jos 40 000 euroa saadaan, niin se olisi kyllä tosi kova juttu, sanoo Virtanen.

Rahat on luvattu käyttää Lappeenrannan seurakuntayhtymään kuuluvalle Joutsenon seurakunnalle, joka viime aikoina on paininut taloudellisten ongelmien parissa.

– Se on alun perin Joutsenoon hankittu, niin kyllä ne rahat Joutsenoon kuuluvat, sanoo Virtanen.

Hintapyyntö 40 000 euroa

Joutsenon kirkon Paavo Tynell -valaisimessa on 13 sakaraa. Leveyttä sillä on reilu metri.

Tamperelaisessa huutokaupassa valaisimen lähtöhinta on 40 000 euroa. Lopullista hintaa on huutokauppakamarin mukaan vaikea arvioida.

– Se on poikkeuksellinen valaisin, koska se on hyvin epätavallinen Paavo Tynellin tuotannossa. Se on italialaishenkinen ja erityisen moderni, kertoo Ilkka Takala Annmaris-huutokauppakamarista.

Takalan mukaan Tynellin tuotanto on nyt erityisen haluttua. Ei pelkästään Suomessa, vaan koko maailmassa.

– Tällä hetkellä on muodissa korkealuokkainen käsityö. Paavo Tynellin valaisimet ovat yhdistelmä käsityötä ja konetyötä. Se tekee niistä persoonallisia.

Huutokaupassa Tynellin valaisinsarjoista on maksettu jopa yli miljoona euroa. Hiljattain tamperelainen taloyhtiö möi kuusi Tynellin valaisinta ja sai niistä 312 000 euroa.

Ilkka Takala kertoo, että Tynellin valaisimet ovat hyvin ainutlaatuisia, sillä hän pyrki suunnittelemaan joka tilaan tietynlaiset valaisimet.

13 valaisinta jää

Vaikka Joutsenon kirkossa olevat valaisimet ovat huippuarvokkaita, eivät ne aina ole olleet kaikkien mieleen. Kattokruunut ovat jakaneet mielipiteitä.

– Toiset tykkää, ja toisten mielestä ne ovat kamalia, kertoo Joutsenon seurakunnan hautausmaan työnjohtaja Kimmo Petrell.

Kirkossa on edelleen 13 Paavo Tynellin suunnittelemaa valaisinta. Materiaaliltaan ne ovat messinkiä. Valaisimen keskiosasta lähtee pitkiä sakaroita, joiden päässä lamput ovat.

Kirkkoon jääneistä valaisimista yhdeksän on pienehköjä, joissa on vain 10 lappua.

Suurin sen sijaan on kirkon keskellä oleva ovaalin muotoinen ja 2,5 metriä leveä valaisin. Siinä lamppuja on peräti 144.

– Se on lampunvaihtajan painajainen.

Petrell joutuu ottamaan pitkät A-tikkaat ja kiipeämään korkeuksiin. Sakaroita pitää vähän levittää ja yrittää päästä käsiksi ylimpinä oleviin lappuihin.

– Sitten se valaisin rupeaa heilumaan, ja sitten alkaa pyörryttämään, naurahtaa Petrell.

Kaatopaikalta huutokauppaan

Tampereen huutokaupassa on Joutsenon kirkon valaisimen lisäksi myynnissä myös entisen Lauritsalan kauppalantalon valtuustosalin valaisimia. Ne on tehty sinne aikoinaan mittatilaustyönä.

Ilkka Takala Annmaris-huutokauppakamarista kertoo, että niitä myy yksityishenkilö, joka on aikoinaan korjannut ne talteen roskalavalta.

Myynnissä on kolme valaisinta, joiden jokaisen lähtöhinta on 8 000 euroa.

Huutokauppa Helander kertoi lokakuun alkupuolella löytäneensä taiteilija Albert Edelfeltin maalaaman, aiemmin tuntemattoman öljyvärityön. Teoksen kerrottiin olevan luonnosversio suomalaisen kuvataiteen kultakauden kuuluisasta maalauksesta Kaukolanharju auringonlaskun aikaan (1889–1890).

Tänään tuo luonnosversio vuodelta 1888 huutokaupattiin Helsingissä. Hintaa teokselle kertyi yhteensä 51 381 euroa. Summassa on mukana vasarahinta 42 000 euroa sekä huutokaupan provisio ja vasaramaksu.

Lahja lääkärille

Nyt myyty maalaus on ollut yksityisomistuksessa, eikä sitä ole aiemmin merkitty Edelfeltin tunnettujen töiden luetteloon. Teos löytyi kuolinpesästä.

Helanderista kerrottiin aiemmin, että maalauksen aitoutta on syynätty tarkasti muun muassa röntgenkuvien avulla. Teoksessa ei ole Albert Edelfeltin nimeä, vaan sen on signeerannut hänen vaimonsa Ellan de la Chapelle nimellä Ellan von Born.

Helanderin toimitusjohtajan ja toisen omistajan Mika Sirénin mukaan vaimo antoi maalauksen lahjaksi lääkärilleen, joka oli auttanut tätä poikansa vaikeassa synnytyksessä.

Käytetyn nimen perusteella on selvää, että taulu on signeerattu vuosia Albert Edelfeltin (1854–1905) kuoleman jälkeen. Leskeksi jäänyt vaimo meni uusiin naimisiin Viktor Magnus von Bornin kanssa.

Aito löydös on suuri riemunhetki

Edelfeltin lopullinen versio Kaukolanharju auringonlaskun aikaan -teoksesta on Ateneumin kokoelmissa ja parhaillaan esillä museossa. Museonjohtaja Marja Sakarin mukaan harvinaiset taidelöydöt ovat aina kiinnostavia.

– Mutta jos teosta ei ole aiemmin luetteloitu, niin ensimmäisenä herää kysymys, onko teos aito. Kun teos todetaan aidoksi, se on taidehistorioitsijoille suuri riemunhetki, Sakari totesi aiemmin Ylelle.

Pari vuotta sitten Edelfeltin maalauksesta ennätyshinta

Edelfeltin maalaustaidetta on huutokaupattu ennenkin.

Pari vuotta sitten ahvenanmaalainen taidekeräilijä Anders Wiklöf maksoi Ristiäissaatto-nimisestä öljyvärimaalauksesta 637 000 euroa.

Se on todennäköisesti kallein Suomessa myyty Edelfelt.

Kun Otso Kauton nimitys Tampereen Työväen Teatterin johtoon julkistettiin viime vuoden helmikuussa, läikytti moni teatteri-ihminen aamukahvinsa rinnuksille.

Vapaalla kentällä kannuksensa ansainnut Kautto oli vähintään yllättävä kipparivalinta kansallisnäyttämön asemastaan kamppailleen, Suomen kolmanneksi suurimman teatterin ruoriin.

Boheemi ohjaaja-kirjailija on tunnettu laitosteatterin kriitikko – tai kuten hän itse kuvailee, sen suuri vihollinen.

Nyt hän sanoo suhtautuvansa instituutioon lenseämmin.

Kauton mielestä laitosteatterin rakenne kuitenkin kaipaa jatkuvaa pöllyttämistä; pitää kehittää sitä, mikä on hyvää ja poistaa se, mikä on turhaa. Hänet palkattiin tekemään muutos, ja se on ainakin aluillaan.

– Suomalainen laitosteatterijärjestelmä on maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi valmis.

Vuoden alussa pestissään aloittanut Kautto on jo taistellut rahoituksesta, tehnyt nuorennusleikkauksen ja käynnistänyt koko talon kokoisen livelaboratorion, jossa kehitetään uutta mallia yhteistuotantojen toteuttamiselle.

Yleisön kannalta olennaisin muutos on uusi ohjelmisto.

– Meidän päämäärämme on korkealla: olla lumoavan yhteiskunnallisen teatteritaiteen ja kansainvälisen tason kansanteatterin johtava teatteri.

Mitä yhteiskunnallinen teatteritaide oikein on, ja mitä on kansanteatteri? Miten ne yhdistetään 2020-lukulaisessa laitosteatterissa?

Mikä on Otso Kauton linja ja näkyykö se jo?

Vastaus on monisanainen. Sitä rytmittää suurten sormusten ja pronssiriipuksen kolahtelu pöytää vasten.

Lenin perustelee Poikabändin

“Me olemme vieneet kansalta Jumalan ja uskonnon. Meidän pitäisi antaa heille jotain tilalle. Voisiko se olla teatteri?”

Otso Kautto siteeraa vapaasti Leninin kirjeitä teatterintekijä Nikolai Jevreinoville, joka viestin saatuaan ryhtyi kehittämään näyttäviä teatteritapahtumia massoille.

Kautto ryydittää sitaatilla näkemystään siitä, miten keinotekoinen taiteen ja viihteen vastakkainasettelu on.

Ajatuksen valossa on ymmärrettävää, että suuren näyttämön syyskauden vetonaula on musikaalikomedia Poikabändi. Sen on valinnut ohjelmistoon Kauton edeltäjä Maarit Pyökäri.

Vaikka Kautto itse sanoo viihtyvänsä parhaiten vaarallisten ja huimapäisten ajatusten parissa, hän ylistää Poikabändiä oivana esimerkkinä modernista kansanteatterista. Sen lonkerot ulottuvat Kauton mukaan myös yhteiskunnallisen teatterin alueelle.

Poikabändi kertoo 1990-luvun laman aiheuttamasta taloudellisesta ahdingosta ja ihmisten tuotteistamisesta ToiBoys-yhtyeen kertomuksen kautta.

– Kansanteatteri syntyi osin vastalauseena hoviteatterille ja ylettömän viihteelliselle porvariston operettiteatterille. Siinä on aina ollut taiteellisen teatterin elementti mukana, Kautto luennoi.

Esityksen suosio ei kuitenkaan perustu sanomaan.

– Poikabändi on häpeämättömän viihteellinen, ja sen kuuluukin olla. Sen taiteellinen arvo on jossain muualla kuin siinä, että se artikuloisi yhteiskunnallisia asioita. En näe viihtymisessä mitään pahaa, tai naurussa mitään pinnallista. Nauruhan on välillä suunnattoman syvä voima.

Esityksissä ei säästellä pyrotekniikkaa tai poikabändikliseitä. Katsomossa tanssitaan mukana ja heilutetaan fanilakanoita, näyttämölle lentää villeimpinä iltoina jopa pikkuhousuja.

– Esitystaiteena Poikabändi tekee jotain, missä moni kokeellinen immersiivisen taiteen esitys on komeasti epäonnistunut. Esityksen supervoima on, että katsoja saa luvan leikkiä olevansa joku muu; hän saa lomaa elämästään ja itsestään.

Muussa ohjelmistossa näkyy Kauton kädenjälki, ja se on huomattavasti painavampi.

Nuoret ohjaajat isolle näyttämölle

TTT polkaisi syksyn käyntiin Linda Wallgrenin Juhannustansseilla, Sirkku Peltolan ihmisarvoa puolustavalla Koiran morsiamilla ja Tiina Puumalaisen Antigonella.

Nissä sukelletaan altaan syvään päähän vastapainona Poikabändin keveydelle.

– Antigonessa oli halu haastaa Poikabändi; siiinä on hyviä, vahvoja naisrooleja. Vähän arvelutti, että uskaltaako antiikin tragediaa enää tehdä, mutta yhtäkkiä se näyttäytyi todella ajankohtaisena tyttö vastaan patriarkka -asetelman takia.

Kauton aikaansaannosta on myös kolmekymppisten teatterintekijöiden vahva marssi suurelle näyttämölle.

Juhannustansseja seuraa keväällä Akse Petterssonin ohjaama Jeppe Niilonpoika. Pettersson ampaisi ohjaajasukupolvensa supertähdeksi viisi vuotta sitten Q-teatterin Kaspar Hauserilla.

Kauton mielestä TTT:n kaltaiset laitokset ovat tähän asti olleet turhan jähmeitä reagoimaan siihen, mitä alalla tapahtuu – on sitten kyse kotimaisesta vapaasta kentästä tai maailman merkittävistä näyttämöistä.

– Jeppe Niilonpojan myötä ohjelmistossa alkaa jo haiskahtaa jokin linja. Mulle on erittäin tärkeää, että nuoret ohjaajat pääsevät suurelle näyttämölle, ja heidän laatunsa tunnistetaan.

Juutalaisnainen Hitlerinä

Mitä pidemmälle kevääseen ohjelmiston esittelyssä mennään, sitä kovemmaksi Kauton vauhti kiihtyy. Pitkät kädet viuhtovat, ja hän kuulostaa vanhan ajan markkinoiden kauppamieheltä.

– Kun tuohon päälle laitetaan vielä David Mamet'n Karvas pala; #metoo-näytelmä, jota maailmalla on rakastettu vihata, niin alkaa selvitä, että taiteellinen taso on aika kova. Meillä on komediallinen kattaus hyvin ankarista aiheista.

Karvas pala on pohjoismainen kantaesitys Lontoossa viime kesänä päivänvalon saaneesta farssista, jossa fiktiivinen mediamoguli Barney Fein öykkäröi sarvikuonona #metoo-posliinikaupassa.

– Siinä on paljon kysymyksiä, jotka kannattaa kohdata. Toinen vaihtoehto olisi se, että tämä on vähän arveluttava esitys, josta jollekin tulee ehkä paha mieli, ja olisi turvallisempaa jättää tekemättä.

Kauton mielestä Karvas pala on hyvä esimerkki siitä, että hänellä ei ole aikomustakaan mielistellä tamperelaista teatteriyleisöä.

– Meidän pitää pystyä olemaan poliittisesti epäkorrekteja jopa suhteessa vakikatsojiimme. Meidän pitää olla viejänä näissä tansseissa.

Karvas pala voisi ilman vastapainoa haiskahtaa lausunnolle. Sen takia TTT:n keväässä nähdään myös Michael Baranin Hitler ja blondi. Siinä diktaattoria näyttelee Seela Sella. Blondi on hänen saksanpaimenkoiransa.

– Kuka muu pystyisi esittämään Hitleriä niin, että siihen tulee syvyyttä, eikä siitä tule parodiaa, kuin vanha juutalainen nainen?

Yhteistuotannoilla saadaan sitä, mitä ei itse osata tai ehditä

Ennen valintaansa Otso Kautto lupasi lisätä yhteistyötä vapaiden ryhmien kanssa. Sen lupauksen hän on lunastanut.

Suuri osa ensi-illoista on yhteistuotantoja, eikä ainoastaan pienten ryhmien, vaan myös suurten laitosten kanssa.

– Kansallisteatterin kanssa teemme Hitlerin ja Blondin. Kansallisteatteri muuten on valtionosuusjärjestelmän ulkopuolinen ryhmä.

Jänteen toisessa päässä on Teatteri Takomon kanssa tehtävä Ruusuruoska, joka pyörii jo Helsingissä. Esa Kirkkopellon ohjaus perustuu Alpo Jaakolan kulttisarjakuvaan.

– Esa on jalostanut parikymmentä vuotta kehollisuuden tutkimustaan, ja se materialisoituu esityksenä joka on ristiriidattomasti viihdyttävä ja taiteellisesti äärimmilleen viety. Ruusuruoskan tekeminen pelkästään TTT:hen olisi ollut jo yksin tuotantoaikataulujen takia hankalaa.

Yhteistuonnoilla taloon saadaan osaamista, jota siellä ei omasta takaa ole. Kautto itse on ohjannut Red Nose Companyn koomikoiden esittämän Don Quijoten, joka on yhteistuotanto Kauton aiemmin luotsaaman Quo Vadiksen sekä Turun ja Kuopion kaupunginteattereiden kanssa.

– Red Nose Companyn Mike ja Zin ovat vieneet draamaklovnerian niin pitkälle, ettei sellaista opita yhdessä tuotannossa. He kantavat mukanaan kokonaista esitystraditiota.

Yhteistyö tuo teatterin lavoille myös tähtiä, joita ihmiset haluavat nähdä.

– Marc Gassot esimerkiksi edustaa sellaista virtuositeettia, jota ei tarjoa kuin Marc Gassot.

On selvää, mitä Tampereen Työväen Teatteri yhteistuotannoista saa, mutta mitä se antaa vaihdossa?

Ainakin ison talon isot resurssit ryhmille, joiden työolosuhteita Kautto kuvailee enimmäkseen käsittämättömän kurjiksi.

– Vapaalla kentällä tehdään töitä usein ilman palkkaa, tai uskomattoman huonosti palkattuina, rakkaudesta lajiin. On mukavaa, jos voimme hetkellisesti auttaa.

Hetken helpotus ei kuitenkaan Kauton mielestä riitä.

Vapaiden ryhmien kurjuuteen helpotusta

Yhteistuotannot kuormittavat tällä hetkellä teatteria. Ne vievät aikaa ja resursseja suhteessa paljon, sillä niitä tehdään normaalin toiminnan rinnalla, eikä niiden toteuttamiseen ole toimivaa rakennetta.

Kauton kunnianhimoinen tavoite on luoda sellainen. Asia on työn alla. Kokemukset yhdessä tekemisestä kirjataan ja analysoidaan.

– Meidän on tehtävä tämä livelaboratorion kautta, koska meiltä puuttuu dataa. Me törmätään koko ajan ongelmiin ja ihmeellisiin hienouksiin, joita yhdessä tekeminen tuottaa.

Yhteistuotannoissa suuren talon suuret resurssit hyödyttävät olemassaolostaan kamppailevaa vapaata kenttää vain hetkellisesti.

– Laitosteattereiden ulkopuolella tehdään 80 prosenttia teatterista.

Varsinainen verkonpaikkaus ja toimeentulon turvaaminen on valtion tehtävä, Kautto huomauttaa.

– Meidän lähtökohtamme on taiteellinen. Voimme kuitenkin omalla panoksellamme vaikuttaa siihen, että systeemi kehittyy.

"Rahan ajattelusta tulee liian helposti yhteisön huoli"

Muutokseen tarvitaan paitsi rohkeaa ohjelmistoajattelua, yhteistyötä ja yhteistuotantoja, niin myös raakaa rahaa, Kautto summaa.

Viime vuosien loputon säästösavotta on lamaannuttanut ajattelua ja jäädyttänyt investoinnit pitkäksi aikaa. TTT:n valtionosuuksia leikattiin 800 000 eurolla vajaat neljä vuotta sitten. Talouskurimuksesta seurasi irtisanomisia, osa-aikaistamisia ja koko henkilökunnan lomautus.

Kautto toivoo, että nälkävuodet olisivat viimein taaksejäänyttä elämää.

– Ei voida kehittää, jos jatkuvasti näivetetään, Kautto puuskahtaa.

Tulevaisuushuoli elää TTT:n käytävillä edelleen, vaikka pahin on ohi. Luovuus ei siitä Kauton mielestä ole kärsinyt, mutta onni onnistumisista kyllä.

– Rakenteiden kehittäminen on tähän asti tapahtunut ainoastaan selviytymisen ehdoilla. Liian moni miettii, tuleeko taas yyteet, jos joku juttu ei myy. Rahan ajattelusta tulee helposti koko yhteisön huoli, eikä vain niiden, joille siitä maksetaan.

"Taiteen tukemisen pitää perustua laatuun"

TTT:n ahdinkoa syvensi pitkään ilmassa leijunut uhka talon valtionosuuksien yli kahden miljoonan euron leikkauksista. Se on nyt vältetty.

Uusi hallitus kirjasi ohjelmaansa TTT:n aseman ja rahoituksen turvaamisen yhtenä kansallisista päänäyttämöistä. Kautto huomauttaa, että kirjaus ei näy vielä varmistettuna rahoituksena.

– Ei sitä leikkausten Pandoran lipasta ole lopullisesti suljettu. Meidän pitää perustella jatkuvasti, miksi tällaista taloa pitää tukea. Minusta se on ihan oikein.

Olemassaolon oikeutus, valtionavut ja asema kansallisnäyttämönä pitää Kauton mielestä ansaita ennen kaikkea tekemällä tasokasta teatteria.

– Taiteen tukeminen vain koska se on taidetta ei ole perusteltua. Sen pitää lähteä laadusta ja siitä, että me pystymme näyttämään millaista teatteria tästä rakennetaan.

Valtion pitää panostaa Tampereen Työväen Teatteriin paitsi kovan taiteellisen tason niin myös talon ainutlaatuisen tehtävän takia, Kautto huomauttaa.

– Kun uhka valtionosuuksien leikkauksista räjähti silmille, meillä oli ohjelmistossa teatterin kotikirjailijan, Sirkku Peltolan Tytöt 1918. Sillä oli suuri painoarvo; pystyimme näyttämään, että yhteiskunnallinen teatteritaide voi olla myös myyvää.

.

"Ohjelmiston teko on nuorallakävelyä rasvatulla vaijerilla"

Kunnianhimoisesta ohjelmistosta huolimatta TTT:stä ei ole tarkoitus tehdä valistuneen etujoukon eksklusiivista kerhoa. Kansanteatteri tarkoittaa monipuolista ja monimielistä teatteria, Kautto maalailee.

– Ihmisillehän me tehdään, ja jossain mielessä ihmisten ehdoilla, vaikka emme kysykään, mitä saisi olla. Meidän pitää jatkuvasti etsiä sitä pistettä, jossa tekemisen intohimot ja katsojien kiinnostus kohtaavat.

Kautto kuvailee ohjelmiston rakentamista nuorallakävelyksi rasvatulla vaijerilla.

On löydettävä täydellinen voimasuhde taiteen ja viihteen välille, on tarjottava sopivasti tuttua ja vierasta. On tasapainoiltava sen välillä, että pidetään huolta varttuneesta yleisöstä, ja saadaan samalla uutta.

– Varmasti tulee horjahduksia, ja silloin voi lipsahtaa kahareisin sen vaijerin päälle. Toivottavasti siitä ei tule pysyviä vammoja.

Isot porukat elättävät etenkin suurta näyttämöä. Ne varaavat teatterireissunsa usein siltä pohjalta, ettei kukaan pahoita mieltään. Ryhmänjohtaja valitsee herkästi esityksen, joka eniten muistuttaa sitä, mistä viimeksi tykättiin. Muuten paluubussissa maakuntaan voi olla ikävä tunnelma.

Otso Kautto ei näe varman päälle pelaamisessa mitään pahaa. Pettymyksen pelossa uudet elämykset voivat kuitenkin jäädä kokematta. Siksi Kautto rohkaisee katsojia loikkaamaan kohti tuntematonta.

– Kun haetaan toisintoa jo koetulle, katsotaan tavallaan taaksepäin. Kun presidentti Tarja Halonen näki tulevan ohjelmistomme, hän sanoi, että tässä on paljon sellaista, mihin ihmiset eivät ole välttämättä tottuneet. Sitten hän ehdotti meille mainoslausetta.

Mikä se on?

– Maista edes!

Didrichsenin taidemuseon intendentti Maria Didrichsen ei kuitenkaan voi, eikä halua kertoa, mitä Tie taiteilijaksi -näyttely on museolle maksanut.

– Voin vain sanoa, että tämä on meidän suurin satsaus ikinä.

Aikaisemmin Suomessa on ollut esillä joitakin Vincent van Goghin (1853-1890) teoksia. Syksyllä ensi vuonna Suomessa nähdään ensimmäistä kertaa samassa näyttelyssä vain hänen taidettaan esittelevä laaja kooste.

Museo teki kuusi vuotta töitä, jotta taideteokset onnistuttiin saamaan lainaksi ja näyttelyyn.

Ensin selvitettiin taiteilijan teoksia omistava mahdollinen yhteistyökumppani. Sellaiseksi löytyi Kröller-Müller-museo Hollannista. Sillä on Amsterdamin Van Gogh-museon jälkeen maailman toisiksi suurin taiteilijan teosten kokoelma.

– Teokset ovat jatkuvasti erittäin kysyttyjä maailmalla. Museot haluavat tietysti itse pitää esillä omia harvinaisuuksiaan. Täytyy jonottaa aika monta vuotta, ennen kuin teoksiin pääsee käsiksi, Maria Diedrichsen sanoo.

Vincent Van Goghin töiden näyttelyt ovat maailmalla huippusuosittuja. Siksikin Suomen näyttelyn turvajärjestelyt tulevat olemaan erityisen tiukat. Museo on sopinut niistä yksityiskohtaisesti teosten lainaajan kanssa.

Esille tulee eniten piirustuksia

Elinaikanaan aliarvostettua taiteilijaa pidetään nykyisin yhtenä tärkeimmistä eurooppalaisista kuvataiteilijoista. Hollannissa syntynyt Vincent van Gogh teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana satoja maalauksia ja yli tuhat piirustusta.

Näyttely pyrkii kertomaan, miten van Goghista tuli taiteilija, sekä esittelemään myös hänen vähemmän tunnettuja teoksiaan. Moni muistaa parhaiten van Goghin keltaisen värikylläiset auringonkukkamaalaukset, mutta tällä kertaa niitä ei nähdä.

Esille tulee 39 piirustusta, yksi grafiikantyö sekä kaksi öljyvärimaalausta.

Ateneumin taidemuseosta näyttelyyn saadaan Suomen ainoa van Goghin teos, öljyvärimaalaus nimeltään Katu, Auvers-sur Oise vuodelta 1870. Omakuva-teos puolestaan lainataan Kröller-Müller-museosta.

Piirustuksien keskeisiä aiheita ovat maalaiset ja maatyön kuvaus, maisemat, ja henkilökuvat.

– Näyttely perustuu etenkin piirustuksiin. Monet niistä ovat suurikokoisia. Nyt saadaan tilaisuus nähdä taiteilijan kynänjälkea aivan läheltä.

Maria Didrichsen kehuu suomalaisia taidemuseoita siitä, että ne onnistuvat saamaan näyttelyihinsä maailmankuulujen huipputaiteilijoiden teoksia.

– Nykyisin täällä avataan kansainvälisestikin merkittäviä näyttelyitä. Van Gogh-näyttely kuuluu siihen joukkoon.

Tie taiteilijaksi -näyttely esillä Didrichsenin taidemuseossa 5.9.2020-31.1.2021

1. Vive la France!

Kirjamessujen tämän vuoden teemamaa on Ranska. Suomeksi ranskalaista kirjallisuutta käännetään harvakseltaan, mutta teemavuoden kunniaksi tahti on kiihtynyt syksyn mittaan.

Messuilla esiintyy muun muassa Pamela Druckerman, joka tuli Suomessakin tunnetuksi teoksellaan Kuinka kasvattaa bébé. Uusimmassa kirjassaan hän jatkaa ranskalaisen elämäntyylin ja nimenomaan naisen elämän valottamista. Mademoisellesta madameksi kuvaa keski-ikäistyvän naisen elämänmuutoksia. Druckerman esiintyy messuilla torstaina klo 16.

Vakavampaa kirjallisuutta edustaa toinen ranskalaisvieras Éric Vuillard. Hänen tänä vuonna suomennettu teoksensa Päiväkäsky kertoo natsi-Saksan kulissien takaisista tapahtumista. Vuillard voitti vuonna 2017 arvostetun Concourt-palkinnon. Vuillardin ajatuksia voi kuunnella lauantaina klo 13 Senaatintori-lavalla.

2. Ennätysmäärä esikoiskirjailijoita

Tänä vuonna messuilla on hyvät mahdollisuudet katsastaa tulevaisuuden lupaukset. Messulavoilla nähdään ennätyksellisen paljon esikoiskirjailijoita.

Messuhulina on taatusti jännittävää, kun sen kokee ensimmäistä kertaa. Toki nykyään kirjailijat osaavat odottaa esilläoloa ja markkinointia. Monet esikoiskirjailijat avaavat väistämättä myös omaa elämäänsä, sillä tämän hetken trendi autofiktio on useiden esikoiskirjailijoiden tyylilaji.

Esikoiskirjailijoiden toivotaan houkuttelevan messuille etenkin nuorta yleisöä. Esikoiskirjailijoita on ohjelmassa päivittäin eri puolilla messualuetta.

3. Tungosta tiedossa, kun Loiri ja Tervo astuvat lavalle

Jos haluat kuunnella istuen Vesa-Matti Loirin ja Jari Tervon keskustelun, kannattaa lauantaina suunnata hyvissä ajoin kohti Senaatintori-lavaa.

Kahden titaanin jutustelu Loirin elämäkertakirjasta on epäilemättä yksi messujen suosituimmista ohjelmanumeroista. Kaksikko on esiintynyt yhdessä harvakseltaan. Kiinnostavaa nähdä, mitkä kirjan teemat nousevat esiin keskustelussa. Loiri ja Tervo esiintyvät lauantaina klo 15.30.

4. Kansainvälinen superlupaus Pajtim Statovci

Suomen tämän hetken kuumin kirjailija on Pajtim Statovci. Hän on ehdolla yhdysvaltalaisen National Book Award -palkinnon saajaksi. Hän pääsi viiden finalistin joukkoon kansainvälisessä sarjassa romaanillaan Tiranan sydän. Palkinto jaetaan 20. marraskuuta.

Helsingin kirjamessuilla Statovci on kuitenkin puhumassa uusimmasta romaanistaan Bolla, joka on vielä parempi kuin Tiranan sydän.

Statovci ei mielellään esiinny julkisuudessa, joten messuilla on hieno mahdollisuus kuulla hänen ajatuksiaan. Pajtim Statovci esiintyy lauantaina klo 14 Senaatintori-lavalla.

Statovcin kanssa voi keskustella myös lukupiirissä, joka on lauantaina klo 16.30 Lonna-salissa.

5. Nuoret tietävät ajan ilmiöt

Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaat tuottavat vuosittain Kallio-lavan ohjelman, joka on suunnattu erityisesti nuorille. Paikalle kannattaa suunnata muidenkin kuin nuorten, sillä jostain syystä Kirjakallion ohjelma on aina kiinnostava ellei peräti kiinnostavin.

Nuoret löytävät aiheet, joita ei ole loppuun kaluttu. Myös heidän näkökulmansa ovat tuoreita ja usein myös yhteiskunnallisia.

6. Lapset mukaan messuille

Lasten ei tarvitse kulkea messutungoksessa aikuisten jalkoja katsellen. Heille on oma suuri alueensa, jossa asiat ovat oikealla korkeudella ja jakkarat sopivan kokoisia. Kirjoihin saa koskea, niitä voi lukea ja ohjelmistossa on paljon myös tekemistä. Voi piirtää, askarrella tai osallistua etsiväkouluun.

Pienten lasten ohjelma on painottunut viikonloppuun. Torstaina ja perjantaina ohjelmistoa on enemmän kouluikäisillle.

7. Jos ahistaa, ota messukaveri

Yli 1000 esiintyjää, kansainvälisiä kirjailijavieraita yli 40, ohjelmaa aamusta iltaan ja ne ihmismassat.... Jos loputtomat mahdollisuudet ja messuhulina tuntuvat ahdistavilta, on tarjolla messukaveri.

Messukeskuksen pääsisäänkäynnin lähellä päivystää joukko ammattiopisto Liven opiskelijoita, joita voi napata mukaansa kaveriksi. Messukaverin kanssa voi kulkea yhdessä, jutella, käydä kahvilla tai voi messukaveri jopa auttaa kirjaostosten kantamisessa.

Maksuton messukaveripalvelu on tarjolla torstaina ja perjantaina klo 10–15.

Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa torstaista lauantaihin klo 10–20 ja sunnuntaina klo 10–18.

Historioitsija, kirjailija Anna Kortelaiselle on käynyt samoin kuin monelle muullekin suomalaiselle. Hän ei malttanut aina kuunnella nyt jo edesmenneen isänsä muisteloita siitä, millaista oli olla sota-ajan lapsi. Kortelaisen isä oli stadin kundeja ja juoksenteli pikkupoikana pommitusten runtelemassa Punavuoressa.

Jokin jälki noista tarinoista kuitenkin jäi.

– Kun luin sodan aikaisesta mielialatiedustelusta, kuulin korvissani isäni äänen. Hän sanoi, että tuo on todella kiinnostavaa, naurahtaa Kortelainen.

Isän ääni johdatti Kortelaisen Kansallisarkistoon suljetun arkistokokonaisuuden äärelle. Aineisto käsittää valtavan määrän tietoa siitä, mitä ihmiset ajattelivat kotirintamalla jatkosodan aikaan.

Varsinkin työväestön piirissä ovat mielialat osittain sekaisin. 24.6. 1941

Kortelainen on käsikirjoittanut aineiston pohjalta Mieliala – Helsinki 1939–1945 -näyttelyn, joka jakautuu kahteen helsinkiläiseen museoon. Kuvataidemuseo HAMin näyttelyssä tarkastellaan sitä, miten ajan ilmapiiri kuvastuu taiteilijoiden töissä.

Lisäksi HAMin osuus esittelee unohdettuja kulttuuritapahtumia kuten sotasaalisnäyttelyitä.

Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilan näyttely keskittyy siihen, miten erilaiset siviiliväestöön ja julkiseen omaisuuteen kohdistuneet toimet vaikuttivat ihmisten mielialaan.

Tuhannet jännittivät jälkiseuraamuksia sodan jälkeen

Siviilien mielialatiedustelun päämaja sijaitsi Helsingissä osoitteessa Vuorikatu 22 vuosina 1940–44. Sieltä käsin koottiin ja käsiteltiin tietoja kotirintaman ajatuksista puhelimen ja kirjepostin välityksellä.

Mielialatiedustelua johti ensin SAT eli Suomen Aseveljien Työjärjesto ja myöhemmin VIA eli Vapaus – Isänmaa – Aseveljeys, jotka olivat Valtion tiedotuslaitoksen salaisia organisaatioita. Mukaan niin sanotuiksi asiamiehiksi värvättiin kansalaisia, niin miehiä kuin naisiakin, kaikista yhteiskuntaluokista ja erilaisista asuinpaikoista.

Masentunutta mietiskelyä sotamme tässäkin vaiheessa jatkuvasti vaatimien uhrien määrästä...

Tiedustelijoita ei ollut vain Helsingissä. Järjestelmä oli koko maan kattava ja kaikkiaan tiedusteluun osallistui noina vuosina 18 000 ihmistä.

– Se tarkoittaa sitä, että varsin moni suomalainen kantoi sodan jälkeen tätä salaisuutta. Tuhannet ihmiset miettivät, että ovat antaneet raportteja, soittaneet puheluita, mutta eivät oikein tienneet kenelle. Se oli monelle aikamoinen taakka, Anna Kortelainen pohtii.

Mielialaa pyrittiin kohottamaan talkoilla ja kulttuuririennoilla

Jo talvisodan aikana sodanjohto oli huomannut, että kotirintaman uutiset vaikuttavat taistelutahtoon rintamalla. Kirjeet kulkivat, lomat pyörivät. Uutiset uupuneita äideistä, turvattomista pimeistä kaduista, nälästä ja kylmästä, ainaisesta puutteesta huolettivat sotilaita.

Mielialatiedustelun virkailijat järjestivät iloisia talkoita, kulttuuritapahtumia ja muuta tunnelman nostatusta.

– Näiden tiedustelujärjestöjen miehet suhtautuivat mielestäni aika aliarvioiden Suomen kansaan. He uskoivat voivansa vaikuttaa mielialaa aika mekanistisin keinoin.

– Kenttämiehille annettiin tarkat ohjeet, kuinka huhujen siivet katkotaan ja miten tarjotaan vastauutisia, Kortelainen kertoo.

Jollain tavoin levotonta ja huokailevaa tunnelmaa. 21.3.1942

Mielialatiedustelijat saattoivat saada pienen rahapalkan, naiset usein vain kahvipaketin, joka tosin pula-aikaan oli rahanarvoista sekin. Raha ei kuitenkaan ollut suurin motivaattori. Ihmiset ajattelivat tietoja luovuttamalla osallistuvansa sotaponnistuksiin.

– He kokivat varmaan, että minä olen tärkeä. Minulta kysytään. Voin toimia viranomaisten apuna. Suomalaiset ovat niin tunnollisia, Kortelainen pohtii.

Raportit ovat Anna Kortelaisen mukana yllättävän kriittisiä. Niissä pohditaan, voiko sanomalehtiin luottaa vai syytävätkö ne propagandaa. tai pitävätkö huhut paikkansa. Niissä tunnustettiin ja tunnistettiin epäluulo, joka leijui kylänraitin tai oman korttelin katujen yllä.

Patsaiden pakkaaminen turvaan huoletti ja toisaalta helpotti

Kun sota alkoi uudelleen, Suomen vilkkaat kaupungit hiljenivät. Lapset lähetettiin maalle tai Ruotsiin. Ikkunat pimennettiin, julkiset veistokset suojattiin laudoilla, arvokkaimmat taideteokset ja Helsingin yliopiston kirjakokoelmat siirrettiin turvaan. Toisten mielestä ennakointi oli järkevää ja herätti luottamusta.

– Toiset taas miettivät, mitä viranomaiset tietävät, mitä minä en tiedä. Miksi näin toimitaan? Onko puna-armeija jo ovella?, kertoo historian tutkija Anna Kortelainen.

Taide-esineiden suojausta oli vaadittu jo talvisodan aikana. Sodan syttyessä Ateneumin taidemuseo suljettiin ja taideaarteita alettiin viedä turvaan maaseudulle. Pakkaaminen kiihtyi jatkosodan aikaan. Myös Helsingin yliopiston aineistoa evakuoitiin.

Kaikkea ei voitu pakata. Yliopiston päärakennus vaurioitui pahasti pommituksessa helmikuussa 1944. Juhlasali oli liekeissä ja palossa tuhoutuivat Albert Edelfeltin maalaus sekä kaksi Eero Järnefeltin teosta. Myös patsaita vaurioitui, kuten Wäinö Aaltosen yliopiston 300-vuotisjuhliin tilattu Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden.

Sota voitetaan, mutta kaikki muu menetetään. 27.6.1942

Anna Kortelainen on halunnut näyttelyissään kunnioittaa niitä, jotka veivät teoksia ja tiedettä turvaan. Ja myöskin palauttivat kaiken paikalleen.

– Satoja vapaaehtoisia, tieteen tekijöitä, opiskelijoita, suurin osa naisia. He kirjasivat tunnollisesti ja palauttivat kaiken takaisin, jotta vielä huomennakin olisi tiedettä, Kortelainen sanoo.

Mielialamateriaali säästyy jälkipolville historian tohtorin oivalluksen ansiosta

Jatkosodan päätyttyä Suomeen asetettiin Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen noudattamista. Valpoa hallitsivat Neuvostoliiton edustajat, vaikka myös Iso-Britannia oli siinä mukana.

Siviilien mielialatiedustelun raportteja ja henkilökortistoa ei haluttu antaa Valpon käsiin. Ne päätettiin hävittää.

Tuntuu siltä, kuin sota olisi nyt vasta syttynyt. 18.2. 1944

Hävittäminen päätettiin tehdä polttamalla ja paikaksi valikoitui Kallion yhteiskoulun pannuhuone. Koulun rehtori Martti Ruutu työnsi poltettavia papereita uuniin kilvan yhdessä vahtimestarin kanssa. Ruutu oli historian tohtori ja toimi myös Valtion tiedotuslaitoksen kotimaanosaston päällikkönä. Häntä tietojen polttaminen alkoi hirvittää. Jotain olisi jätettävä jälkipolville.

– Arkistossa oli ja on tuhansien tavallisten ihmisten nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Jos ne olisivat tulleet punaisen Valpon tietoon, näille ihmisille olisi saattanut käydä huonosti, Kortelainen sanoo.

Lopulta Ruutu päättää pakata polttamatta jääneen aineiston sinkkiarkkuun. Arkku kuljetetaan Ruudun vanhempien kesähuvilalle Mäntyharjulle. Kolmekymmentä viisi vuotta myöhemmin Ruudun perhe kaivaa aineiston esiin ja kymmenen vuotta sen jälkeen se talletetaan Kansallisarkistoon.

Hakasalmen Huvilan Mieliala-näyttely on auki vuoden verran. HAMin osuus maaliskuun alkuun asti. Näyttelyitä tukeva kirja pureutuu aiheeseen tarkemmin. Siinä ovat kirjoittajina Kortelaisen lisäksi Marika Honkaniemi, Maija Koskinen, Hanne Selkokari ja Tuomas Tepora.

Sitaatit jutussa on poimittu Mieliala – Helsinki 1939-1945 -näyttelyistä

– Ihanaa! Tästä tää vasta oikeasti alkaa.

Näin hihkuvat Vilma Rimpelä, Orna Ben Lulu ja Hilma Toivonen. Heidän edustamansa nuorten media Rare voitti keskiviikkona Uutisraivaaja-palkinnon. Helsingin Sanomain Säätiön media-aiheisen innovaatiokilpailun on aiemmin voittanut muun muassa hitaan journalismin palvelu Long Play.

Rare sai alkunsa pari vuotta sitten, kun joukko tamperelaisia media-alan nuoria sai idean: perustetaan oma media, jossa kuuluu nuorten ääni. Yhdeksänhenkinen ydinporukka on keski-iältään 25-vuotiaita ja he ovat tuottaneet journalismia sosiaaliseen mediaan sekä näkynyt tapahtumissa.

Median pääkanava on Instagram, missä kanavan nimi on anteeksipyytelemättä rareonkova. Juttuaiheina on ollut esimerkiksi translaki, uskonnonvapaus, tekoäly ja aktivismi. Tapahtumatempauksissa ryhmä on esimerkiksi vierittänyt maatalouden muovijäättestä tehdyn ilmastoahdistuspallon Tampereen keskustaan.

Nuorilta tullut palaute Raren sisällöistä on ollut positiivista mutta tarkkasilmäistä.

– He eivät purematta niele. Jos juttu on mennyt nappii, niin sitä tykkäillään, jaetaan ja kommentoidaan. Monet aiheet ovat synnyttäneet keskustelua ja lisäkysymyksiä, sanoo Vilma Rimpelä.

– Nuorilta on tullut hyvää palautetta laadusta sekä kestävän kehityksen lähtökohdasta tehdä juttuja, Orna Ben Lulu jatkaa.

Alusta nuorten sisällöille

Rare on tähän mennessä toiminut apurahojen turvin. Uutisraivaaja-palkinnon tuoma 250 000 euroa avaa nuorten medialle uudet lähtökohdat. Tekijät haluavat tehdä Raresta työllistäjän itselleen sekä muille nuorille.

– Tulevaisuudessa on tarkoitus antaa alusta nuorille eli meidän ei ole tarkoitus tehdä kaikkea sisältöä itse, Hilma Toivonen linjaa.

Jo nyt mukana on ollut tuottamassa sisältöä keski-iältään parikymppisiä.

Jatkossa tarkoituksena on laajentaa toimintaa Instagramin lisäksi Facebookiin ja YouTubeen tai mistä nuoren yleisön parhaiten muuttuvassa some-maailmassa milloinkin saa kiinni.

– Olisi hienoa, että Rare saisi vakiinnutettua paikkansa suomalaisessa mediakentässä nuorten äänitorvena, Vilma Rimpelä sanoo.

Tekijöiden mielestä nuorten äänen pitää kuulua juuri nyt.

– Ainakin tiede povaa meille sellaisia tulevaisuudennäkymiä, että meiltä loppuu aika kesken. Tässä ajassa se on erityisen tärkeää, että nuoret saavat äänensä kuuluviin. Jos me voidaan tällä medialla olla viemässä sitä eteenpäin, niin se olisi unelma, Hilma Toivonen sanoo.