– Meille on suuri kunnia, että Bohemian Rhapsodyä on katsottu yli miljardi kertaa Youtubessa, sanoo Queenin harmaahapsinen kitaristi Brian May. Hänen vierellään myhäilee yhtä tyylikkäästi harmaantunut rumpali Roger Taylor.

Miljardin rajapyykkiä juhlistaakseen Queen pyysi fanejaan lähettämään videoita, jolla he esittävät Queenin kappaleita. Näistä videoista on nyt koottu kolme musiikkivideoita, joilla laulavat, soittavat ja tanssivat yhtyeen fanit eri puolilta maailmaa. Videot voi katsoa kokonaisuudessaan yhtyeen Youtube-kanavalta.

Queenin virtuoosimainen laulaja Freddie Mercury kuoli jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta yhtyeen musiikki elää. Mercuryn kuoleman jälkeen yhtye on keikkaillut muun muassa Idols-voittaja Adam Lambertin kanssa.

Nostetta toi myös viime vuonna ensi-iltaan tullut, hitin mukaan nimetty menestyselokuva Bohemian Rhapsody, jonka teossa May ja Taylor olivat mukana.

Aivan Youtuben katsotuimpien kärkeen Bohemian Rhapsody ei miljardillakaan toistolla pääse. Laulaja Luis Fonsin Despacitoa on kuunneltu ja katseltu striimauspalvelussa jo 6,5 miljardia kertaa.

Lue lisää:

Queenin Bohemian Rhapsodysta maailman striimatuin kappale viime vuosisadalta

Äänikirjoja tarjoavien suoratoistopalvelujen suosio on kasvanut voimakkaasti Suomessa. Markkinoilla on kolme ruotsalaista yritystä, BookBeat, Storytel ja Nextory, jotka toimivat samaan tapaan kuin videopalvelu Netflix. Kuukausimaksua vastaan voi lukea ja kuunnella rajattomasti kirjoja.

Niiden lisäksi markkinoilla on suomalainen Elisa Kirja, joka on digitaalinen kirjakauppa. Se poikkeaa lukuaikapalveluista siinä, että Elisan kirjat ostetaan omiksi.

Äänikirjapalveluista BookBeat kertoo olevansa markkinajohtaja. Se ilmoitti elokuussa, että sillä on Suomessa yli 100 000 maksavaa käyttäjää. Viime vuodenvaihteessa luku oli yli 70 000, joten kasvu on ollut vauhdikasta.

Samalla kerrottiin, että yhtiön liikevaihto yli tuplaantui vuodentakaisesta kolmannella kvartaalilla. Se tarkoittaa tuottoja heinäkuusta syyskuuhun.

Huikeista kasvuluvuista ja tuuletuksesta huolimatta BookBeat on yhä tappiollinen yhtiö.

Sen liiketoimintapäällikön Sari Forsströmin mukaan yhtiön kolme ensimmäistä vuotta ovat olleet suurten investointien aikaa, mutta hän uskoo, että tilanne kääntyy voitolliseksi jo ensi vuonna.

– Laskemme olevamme siitä eteenpäin kannattavia, Forsström sanoo.

Myös striimauspalvelujen tuorein tulokas Nextory kertoi syyskuussa kovasta kasvusta. Kesällä 2018 Suomeen rantautunut yhtiö ilmoitti, että sen käyttäjämäärä oli yli viisinkertaistunut tämän vuoden alusta. Siitä huolimatta myöskään Nextoryn toiminta ei ole vielä Suomessa kannattavaa.

– Meillä oli mahtava vuosi Suomessa, ja olemme pian kannattavia, Nextoryn PR ja brändimanageri Carolina Laurén viestittää sähköpostitse.

Kolmas Suomessa toimiva kirjojen lukuaikapalvelu Storytel ei kerro julkisuuteen Suomen lukuja. Pohjoismaissa sillä oli heinä– syyskuussa yhteensä 736 000 maksavaa asiakasta.

Auschwitzin tatuoija vetää kuin häkä

Äänikirjojen yhä kasvava kysyntä näkyy kustantamoissa, ja ne ovat lähteneet yhä voimakkaammin mukaan äänikirjabisnekseen. Syy on ymmärrettävä, sillä perinteisen, fyysisen kirjan myynti on laskenut viime vuodet, ja kustantajat näkevät äänikirjan kaupalliset mahdollisuudet.

Yhä useampi kustantaja on valmis kokeilemaan markkinoita.

Yksi niistä on muutama vuosi sitten kirjamarkkinoille ilmestynyt kustantamo Aula & Co, joka lähti samantien tekemään perinteisestä kirjoista myös ääniversioita.

– Aina kannattaa kokeilla, ja nyt lykästi. Äänikirjapalvelut ovat kasvaneet mielettömän suosituiksi, ja muutama nimikkeemme on mennyt aivan valtavan hyvin äänikirjapalveluissa, kustantaja Niko Aula sanoo.

Hän viittaa muun muassa Heather Morrisin teokseen Auschwitzin tatuoija.

Kustantajalle äänikirja merkitsee Aulan mukaan toista painokulua, ja kustantamossa punnitaan tarkkaan, mikä teos kannattaa tehdä myös äänikirjaksi.

Kirjan lukijalla on Aulan mukaan suuri merkitys teoksen menestykseen äänikirjana.

– Lukijan merkitys on jossain siinä karvan verran alempana kuin kirjailijan. Äänikirja kuolee, jos lukija on huono, Aula toteaa.

Hän uskoo, että äänikirjamarkkina kasvaa vielä moninkertaiseksi nykyisestä. Suomessa odotettiin Aulan mukaan pitkään sitä, että e-kirja lyö itsensä läpi, mutta näin ei käynyt. Vasta kun äänikirjat tulivat kunnolla markkinoille, alkoi tapahtua.

– Äänikirjat nousivat kolmessa vuodessa aivan valtavaan osaan suomalaisesta kirjamyynnistä.

Aula & Co:ssa digitaalisten kirjojen, eli ääni- ja e-kirjojen osuus, on Aulan mukaan tänä vuonna 30–40 prosenttia koko kustantamon kirjamyynnistä.

Kaikkien kustantajien yhteenlaskettu äänikirjamyynti oli viime vuonna noin kuusi prosenttia kirjojen koko markkinasta, eli noin 15,5 miljoonaa euroa.

Äänikirjojen suosio kasvaa yhä

Äänikirjojen suoratoistopalvelujen käyttäjämääristä Suomessa ei ole muuta tietoa kuin BookBeatin julkistamat luvut.

Yhtiön liiketoimintapäällikkö Forsström arvioi, että Suomessa toimivilla suoratoistopalveluilla voisi olla nyt yhteensä noin 150 000 käyttäjää. BookBeatin johtava asema markkinoilla perustuu Forsströmin mukaan Suomen kustannusyhdistyksen tilastoihin äänikirjojen myynnistä.

– Kun tiedämme sen ja omat lukumme, asian voi laskea niistä. Samoin sovelluslatausten tilastoista, Forsström toteaa.

Kirjojen suoratoistopalvelujen kasvu jatkuu Forsströmin arvion mukaan vielä ainakin muutamia vuosia. Hän vertaa tilannetta Ruotsiin, jossa on noin kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin Suomessa.

Ruotsissa äänikirjojen striimauspalveluilla on noin 600 000 käyttäjää, joten Suomessa luku voisi Forsströmin mukaan nousta nykyisestä noin 300 000–400 000 käyttäjään.

Kirjailijoille äänikirjojen suosion kasvu merkitsee lisätuloja, mutta Suomen kirjailijaliitolla ei ole asiasta tilastoja. Toiminnanjohtaja Suvi Oinonen kertoo, että asiaa selvitetään todennäköisesti jo seuraavassa kirjailijoiden tuloja kartoittavassa jäsenkyselyssä.

Kirjat ahmitaan nyt kuulokkeista, ja se saattaa järisyttää käsitystämme perinteisestä romaanista – "Pitää miettiä valmiiksi yhdeksän cliffhangeria"

Suomeen suunnitellaan valtakunnallista e-kirjastoa – suosituimpia kirjoja jonotetaan jopa puoli vuotta

11-vuotias Alina Keski-Mäenpää kertoilee kirjailijantyöstä tottuneesti.

Soinista Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva peruskoulun viidesluokkalainen tekee kirjailijavierailuja oman ja lähikuntien alakouluihin.

Keski-Mäenpää on yhdessä äitinsä Kati Keski-Mäenpään kanssa kirjoittanut kaksi alakoululaisille suunnattua dekkaria, joten esimerkiksi kysymykseen siitä, mikä kirjan kirjoittamisessa on mukavinta, on helppo vastata.

– Kivointa on se, kun saa keksiä hahmot ja paikat itse, Alina Keski-Mäenpää sanoo.

Kaksi julkaistua kirjaa

Äidin ja tyttären ensimmäinen lastendekkari Varastettu vaivaisakka julkaistiin viime vuonna. Etsiväkaksikko Taimista ja Lukasta kertovan sarjan toinen osa Hildan haamu julkaistiin pari viikkoa sitten. Molemmat ovat Suomen lähetysseura ry:n kustantamia.

Kirjat on suunnattu alakouluikäisille. Päähenkilötkin ovat 10-vuotiaita.

– Taimi on rohkea tyttö, joka aina menee kaikkeen mukaan. Luka on vähän epäröivä, ujompi poika. He ovat parhaita kavereita, Alina Keski-Mäenpää kertoo.

Alinan äidin, Kati Keski-Mäenpään mukaan tyttären sisäinen maailma on valtavan rikas.

– Hänellä on pää täynnä tarinoita ja juonenkäänteitä, jotka vaan odottavat, että pääsevät paperille, Kati Keski-Mäenpää sanoo.

Alina editoi äitiä ja äiti Alinaa

Kirjoittaminen on äidin ja tyttären yhteinen harrastus. Kati Keski-Mäenpään mukaan se tarjoaa isossa perheessä mahdollisuuden viettää kahdenkeskistä laatuaikaa.

– Joskus kirjoitamme kahden kahdestaan mökillä villasukat jalassa. Joskus taas Alina kirjoittaa jotain ensin ja minä jatkan siitä sitten seuraavan luvun – tai toisinpäin.

Kirjan juoni hahmotellaan ensin keltaisille tarralapuille. Joskus ideoimassa on koko Keski-Mäenpään perhe. Villeistä ja vielä villimmistä ideoista karsitaan osa, juonenkäänteiden järjestystä muokataan ja sitten alkaa itse kirjoittaminen.

Alina Keski-Mäenpään mukaan vaikeinta on tekstin muokkaaminen. Alinan tekstiä muokkaa välillä äiti, äidin tekstiä Alina.

– Välillä äiti kirjoittaa liian pitkiä lauseita ja sanon sille, että ei lapset ymmärrä noin pitkiä lauseita tai näin vaikeita sanoja.

Kati Keski-Mäenpään mukaan kirjat olisivat erilaisia, jos hän kirjoittaisi ne yksin.

– Alina on kokemusasiantuntija siitä, mitä tämän ikäisille voi kirjoittaa, Kati Keski-Mäenpää sanoo.

Kirjamessujen selvästi nuorin kirjailija

Helsingin Kirjamessuilla vierailee noin 1000 kirjailijaa ja vaikuttajaa. Yksi heistä, selvästi nuorin, on Alina Keski-Mäenpää. Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ronja Salmen mukaan seuraavaksi nuorin kirjailija tapahtumassa on 19-vuotias.

– Ei ole monesti tullut vastaan tämänikäistä, joka on jo julkaissut teoksia. Lastenkirjailijaa, joka on itsekin lapsi, Salmi sanoo.

Salmen mukaan kirjamessuilla on aina ollut tärkeätä, että on tarjolla ohjelmaa, jota tekevät lapset ja nuoret itse. Torstain ja perjantain aikana messuilla vierailee noin 8000 koululaista alakouluikäisistä lukiolaisiin. Heidän eteensä myös Alina ja Kati-äiti nousevat kertomaan kirjoistaan.

– Tarvitaan uusia tekijöitä, jos halutaan uusia lukijoita. Jokaisella kirjoittavalla henkilöllä on merkitystä, Salmi sanoo.

Kirjoittaminen jatkuu

Alina Keski-Mäenpää on saanut koulukierroksellaan kokemusta yleisön edessä esiintymisestä. Kirjamessuilla hän kävi äidin kanssa vuosi sitten tutustumassa tapahtumaan. Silti vähän jännittää.

Alina ja äiti ovat jo hiukan hahmotelleet kirjasarjan kolmatta osaa, mutta se, julkaistaanko sitä, riippuu kustantajasta.

– Katsotaan nyt ensin, miten tämä toinen kirja menestyy, Kati Keski-Mäenpää sanoo.

Alina on kirjoittanut viisivuotiaasta. Kotona on kymmeniä vihkoja täynnä hänen tekstejään ja esimerkiksi sukulaiset ovat saaneet Alinan tarinoita joululahjaksi.

Kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat syntyneet äidin ja tyttären yhteistyönä. Mahdollisen kolmannen osan Alina kirjoittaa yksin, sillä äidin mukaan hän on siihen nyt valmis.

– Kyllä äiti varmaan muokkaa ja katsoo tekstiä, mutta pääasiassa kirjoitan itse.

Lue lisää:

Yli 1000 esiintyjää, lähes 900 ohjelmanumeroa – iskeekö messuahdistus? Näillä 7 vinkillä suunnistat Helsingin kirjamessuilla

Toimittajat Kukka Ranta ja Jaana Kanninen ovat kiertäneet miltei kahden vuoden ajan Suomen Saamenmaalla tutustuen saamelaisiin ihmisiin, elämäntapaan, historiaan ja nykyhetkeen.

Maiden menetys, rotututkimukset, asuntolakokemukset, assimilaatio. Siinäpä muutamia saamelaisia koskevia teemoja, joita tuore kirjajulkaisu “Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta” käsittelee. Teoksen on kustantanut S&S.

Kirja on tehty alkuperäiskansatutkimuksen eettisiä ohjeita noudattaen, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että se on tehty tiiviissä yhteistyössä saamelaisten kanssa – sen lähdeluettelosta löytyy kymmenien saamelaisten nimet. Ranta kertookin, että tarve kirjalle ja idea sen pääteemasta tuli nimenomaan saamelaisilta itseltään.

– Projektin näkökulma, assimilaatio, syntyi saamelaisten omasta tarpeesta. Jokaisella alueella on ollut omia haasteitaan. Keskustelemalla olemme työstäneet lukuja eteenpäin, Kukka Ranta kertoo.

Tapaamisten ja tutkimusten myötä kaksikolle muodostui laaja kuva saamelaisten kokemuksista.

Ennen kirjaprojektin aloittamista Ranta keskusteli lukuisten saamelaisten kanssa halutessaan ymmärtää nykytilannetta ja historiaa aina syvällisemmin. Syntyi ajatus kirjasta, joka valottaisi saamelaisten kokemuksia niin historiassa kuin nykypäivänä myös valtaväestölle.

Saamelaisena poronhoitajana vastuunkanto omasta kulttuurista ja poronhoidosta alkaa jo hyvin nuorena. ”Päivääkään ei mene, ettenkö miettisi tulevaisuutta, poronhoidon jatkuvuutta ja sitä, miten laitumet riittävät.” Juhán-Tuommá Magga Vastatuuleen-kirjassa

"Suomalaiset eivät tiedä saamelaisista mitään"

Valtaväestön vähäinen tietämys saamelaisista ja saamelaisuudesta toimivat merkittävinä puskureina sille, että kirjoittajat ryhtyivät toimeen.

– Suomalaisina toimittajina tiedämme, että suomalaiset eivät tiedä saamelaisista yhtään mitään. Se tuntui jotenkin pakottavalta syyltä, kertoo Jaana Kanninen.

Jaana Kanninen kertoo ihmetelleensä sitä, miten kukaan ei ole aikaisemmin tällaista kirjaa tehnyt. Kirjaa, joka avaisi saamelaisten tarinoita suomalaisille.

– Meidän oli pakko tehdä se, Kanninen sanoo.

Kautta työprosessin toimittajia on kauhistuttanut se, kuinka vähän jopa virkamiestasolla esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksista tiedetään.

– Havaitsimme useammassa kohdassa työn aikana, että suomalaiset päättäjät eivät ymmärrä, mitä tarkoittaa kansainvälisen oikeuden tuomat kollektiiviset oikeudet, jotka kuuluvat alkuperäiskansalle, Jaana Kanninen kertoo.

– Meillä on hyvin vakava, syvä, rakenteellinen tietovaje. Tämä myös mahdollistaa sen, että meillä on paljon saamelaisia koskettavaa disinformaatiota, Kukka Ranta toteaa.

 ”Kukaan ei koskaan kieltänyt minua puhumasta saamen kieltä tai haukkunut saamelaiseksi, mutta alemmuuden tunteen vain tiesi ja oppi olevaksi. Ehkä syynä oli se, että saamelaisuus ei juuri näkynyt opetuksessa missään” Minna Rasmus Vastatuuleen-kirjassa

“Toimittajat ovat malttaneet kuunnella saamelaisia”

Koska toimittajat ovat suomalaisia eivätkä kuulu saamelaisyhteisöön itse, uskovat he pystyvänsä käsittelemään traumaattisia asioita etäämmältä. Kipeistä aiheista pääsee nopeammin yli, kun itse ei ole osa alkuperäiskansaa. Toki heitäkin aiheet ovat koskettaneet syvästi.

Ranta kertoo, että moni saamelainen on kertonut lyhyenkin vastaavia aiheita käsittelevän juttukokonaisuuden kirjoittamisen olleen hyvin uuvuttavaa.

– Meillä ei ole sitä samaa ylisukupolvista traumataakkaa, mitä saamelaiset kantavat. Siksi meille kirjoittamisprosessi on ollut helpompi, kuin se saamelaiselle olisi ollut, Kukka Ranta pohtii.

Kirjan lukeminen voikin olla saamelaiselle rankka kokemus, sillä se käsittelee monille henkilökohtaista elämää koskettavia asioita.

– Moni on nyt kommentoinut somessa, ettei pysty lukemaan kuin osia kerrallaan, koska aiheet tulevat niin lähelle ja kyyneleet sumentavat näön, Ranta kertoo.

Jotta lukukokemus voisi olla rankoista asioista huolimatta myös voimauttava saamelaisille, on kirjan punaisena lankana on pyritty pitämään kirjailijoiden näkemä saamelaisten yhteisöjen voima, selviytyminen ja toivo.

Ryhmän saamelaiset opiskelijat saivat esi-isiensä kielen takaisin, ja muut pääsivät oppimaan kotiseutunsa ja yhteisönsä vanhan kielen. Sen jälkeen heidät lähetettiin töihin kieltä levittämään. "Isän kielen oppiminen tuntui ihan käsittämättömän upealta", sanoo Anna Morottaja selvästi liikuttuneena. Lainaus kirjasta Vastatuuleen - saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

Sen lisäksi, että teos antaa runsaan tietopaketin valtaväestölle, riittää siinä tietoa saamelaisillekin. Yhteiskuntatieteiden tohtori ja Oulun yliopiston Giellagas-instituutin johtaja Anni-Siiri Länsman pohtii, että vaikka kirjan tiedot olisivatkin saamelaisille jo tuttuja, on eri asia, että ne on koottu yhdeksi paketiksi.

Länsman arvostaa sitä, että toimittajat ovat malttaneet kuunnella, mitä saamelaisilla on sanottavanaan. Saamelaisten ääni kuuluukin kirjassa hänen mielestään hyvin.

– Uskon, että jos suomalainen henkilö vain malttaa lukea kirjan, hän saa paljon tietoa saamelaisista, heidän ajattelustaan ja siitä, miten he kokevat historiansa ja arkipäivänsä, sanoo Länsman.

Länsmanin mukaan on toki selvää, että suomalainen kertoo asiat eri tavoin, kuin saamelainen itse, mutta kummatkin näkökulmat ovat tarpeellisia.

– Kirjan kirjoittajat ovat selkeästi valinneet näkökulmansa saamelaisten historiaan ja nykypäivään, mutta pystyvät esittämään asiansa niin, että lukijalle jää mahdollisuus omiin tulkintoihin.

Kukka Ranta kertoo, että tekstiä on pyritty kuljettamaan niin, että asiasta täysin tietämätön voisi ymmärtää tekstiä, mutta täysin saamelaisten yhteisöjen tarpeesta lähtien

"En halua tulla määritellyksi pakkosuomalaistamisen passiiviseksi uhriksi"

Anni-Siiri Länsman toteaa Vastatuuleen-kirjan luettuaan, että Kanninen ja Ranta ovat ottaneet teoreettiseksi lähtökohdakseen kolonialismin ja pakkosuomalaistamisen käsitteet.

– Tämä johtaa ajoittain ylitulkintoihin, kuten silloin kun 1940–1980-luvuilla oppilasasuntoloissa asuneet saamelaiset määritellään traumatisoituneeksi, asuntolakouluissa kiusatuksi ja pakkosuomalaistamisen kokeneeksi näkymättömäksi sukupolveksi, Länsman pohtii.

Länsman sanoo, että uhrius voi toimia toki poliittisissa yhteyksissä, mutta yksilön osalta tilanne on erilainen.

– Minä en ainakaan halua tulla määritellyksi pakkosuomalaistamisen passiiviseksi uhriksi, vaikka koulu- ja asuntola-ajoista olisikin hankalia muistoja. Uhrin kategoria voi olla tehokas poliittisessa retoriikassa, mutta yksilön tasolla se voi toimia leimakirveen tavoin ja estää vaikeiden muistojen rakentavaa käsittelyä, toteaa Länsman.

Länsmanin mukaan pakkosuomalaistamisen käsite ei tunnu sopivan kuvaamaan saamelaisia, jotka asuntolataustastaan huolimatta ovat arjessaan siirtäneet saamen kieltä ja muuta kulttuuriperintöään jälkipolville ja edistäneet saamelaiskulttuuria yhteiskunnan eri sektoreilla.

Kirjassa käsitellään myös saamelaisia kohtaan harjoitettua kolonialismia. Kirjoittajat tarkoittavat tässä Länsmanin mukaan tapaa, jolla saamelaisten maat ovat siirtyneet Suomen valtion haltuun ja saamelaisten yhteiskuntarakenteet korvattu valtaväestön rakenteilla ja instituutioilla.

– He suorastaan vyöryttävät lukijoiden eteen kuvauksia vuosisatoja kestäneestä perinteestä, joka alkoi jo 1750-luvulla, jolloin valtiorajojen vetämiset johtivat vähitellen poronhoidolle katastrofaalisiin rajasulkuihin ja muuttoliikkeisiin, mistä seurasi laidunaluekiistoja, pohdiskelee Länsman.

Hän lisää, että 1990-luvulla kärjistyneet kiistat metsänhakkuista ja sekä 2010-luvulla epäoikeudenmukaiseksi koettu Tenon kalastussopimus ja Jäämeren radan rakennussuunnitelmat ovat osa tätä jatkumoa.

– Ne ovat myös esimerkkejä siitä, kuinka saamelaiset ja Saamelaiskäräjät on usein ohitettu saamelaisalueen luonnonvarojen käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

Länsmanin arvion mukaan historiallista jatkumoa katsoen voi kallistua kirjoittajien tarjoamaan kolonialismitulkintaan, vaikka lähemmäksi nykyaikaa tultaessa kolonialismin käsite on hänen mukaansa epätarkka sekä taustaoletuksena ongelmallinen, kun analysoidaan paikallisia kiistoja.

– Kirja piirtää ankaran, jopa väkivaltaisen, kuvan kamppailusta saamelaisalueiden luonnonresursseista, arvioi Anni-Siiri Länsman.

Vaikka kirjan tarkoitus on ennen kaikkea lisätä suomalaisen yleisön tietämystä saamelaisista, Länsman suosittelee kirjaa lämpimästi myös saamelaisille.

– Kirjassa esitellään saamentutkimusta haastattelujen lomassa, mikä vie tarinaa mielenkiintoisesti ja tempaavasti eteenpäin.

Tutkimustulokset takaisin kotiin

Saamelaiset ovat varsin tutkittu kansa, mikä ilmenee myös Rannan ja Kannisen uudesta kirjasta.

Aikoinaan saamelaisia kutsuttiin erinäisiin tutkimuksiin, joissakin tehtiin esimerkiksi kallonmittauksia. Monenlaisia tutkimuksia yhdistää se, etteivät saamelaiset koskaan saaneet tutkimustuloksista minkäänlaista tietoa takaisin. Lukuisten tutkimusten myötä monia onkin kohdannut niin sanottu tutkimusväsymys.

Tällä kertaa haastatteluiden tulokset viedään kuitenkin takaisin sinne, mistä ne on haettukin.

Kanninen ja Ranta vierailevat teoksensa kanssa joulukuussa Saamenmaalla; Inarissa, Sevettijärvellä ja Vuotsossa.

Tekijät saavat nyt huokaista hieman helpotuksesta työn ollessa valmis. He ovat laskeneet, että tietokirjan tekemiseen on kulunut yhteensä viisi naistyövuotta. Myös lukuisia junassa ja autossa vietettyjä tunteja on mittariin kertynyt.

Tulevaisuuden osalta kirjailijat valottavat toiveitaan esimerkiksi siitä, että peruskoulussa lisättäisiin opetusta saamelaisista. Kukka Ranta toivoo, että kirja voisi mahdollisesti myös edistää käynnissä olevaa totuus- ja sovintokomissiota ja että suomalaiset voisivat ymmärtää millaisista asioista on kyse.

– Tulevaisuus näyttää, onnistuimmeko pienentämään tätä raja-aitaa tai lisäämään tietämystä, Jaana Kanninen sanoo.

Tietokirjan julkaisutilaisuus on tänään perjantaina Helsingin keskustakirjasto Oodissa. Teos on myös esillä parhaillaan käynnissä olevilla Helsingin kirjamessuilla.

Voit keskustella aiheesta kello 19:ään saakka.

Johanna Vehkoon Valheenpaljastajan käsikirjan ideana on tarjota faktantarkistuksen ja lähdekritiikin työkaluja, jotka auttavat määrittelemään, onko jokin verkossa liikkuva asia totta vai tarua.

– Tällaiselle teokselle on ollut selkeää tilausta. Ihmisiä huolestuttaa osaavatko he tunnistaa, mikä on luotettavaa informaatiota ja mikä ei. Olen ajatellut, että tällaiset työkalut ovat uusia kansalaistaitoja, joita on hyvä jakaa mahdollisimman monilla eri tavoilla, Vehkoo toteaa.

Vehkoon mukaan disinformaatio eli tahallisesti ja misinformaatio eli tahattomasti levitetty väärä tieto hakeutuu tällä hetkellä sellaisille kanaville, joissa ihmisetkin ovat. Esimerkiksi sosiaalisen median käyttö on siirtynyt yksityisille kanaville, ryhmäkeskusteluja harrastetaan enemmän ja WhatsAppista on muodostunut yhä suositumpi pikaviestintäväline – näissä paikoissa lymyävät myös valeuutiset ja huhut.

– Disinformaatio ja misinformaatio löytävät jatkuvasti uusia kanavia ja uusia muotoja. Se liikkuu meitä nopeammin, ja kun yritämme tunnistaa ja torjua sitä, olemme aina yhden askelen jäljessä, tutkivana toimittajana työskentelevä Vehkoo summaa.

Deepfake-videot kuuluvat tulevaisuuden uhkakuviin

Tämän hetken kiperimmäksi ongelmaksi Vehkoo listaa deepfake-videot, joista käytetään myös suomenkielistä syväväärennös-termiä. Kyse on synteettisistä video- ja äänihuijauksista, joista pahimmillaan on vaikea sanoa, ovatko ne oikeita vai eivät.

– Deepfake-videot eivät vielä tule kovinkaan usein tavallisia käyttäjiä vastaan, mutta niistä on hyvä puhua, koska kyse on aidosti vaarallisesta ilmiöstä. Mitä enemmän ihmiset ovat tietoisia siitä, mitä teknologialla voi saada aikaan, sen parempi.

Deepfake-videoiden kohdalla yleinen kauhuskenaario on, että esimerkiksi merkittävän valtionjohtajan suuhun pistetään puhetta, jota tämä ei oikeasti ole sanonut ja että videosta tulee viraali.

– Pahimmillaan tällainen voi johtaa sodanjulistuksiin. Laajempaan uhkakuvaan kuuluu myös se, että liikkuvan kuvan todistusvoima heikkenee. Johtavat poliitikot voivat esimerkiksi väittää, etteivät koskaan ole sanoneet mitään sellaista, mikä videolla näkyy. Samalla luodaan tilanne, jossa kaikki on epämääräistä ja epäilyksenalaista.

Sosiaalisen median maailmassa kysymyksiä herättävät tällä hetkellä myös algoritmit.

– Algoritmit sinällään eivät ole hyvästä tai pahasta, mutta koska sosiaalisen median toimijat eivät millään tavalla ole avanneet niiden mekanismeja, ei meillä ole kunnollisia tapoja tutkia niitä. Kyse on hämäräksi jäävästä vallankäytöstä.

Alan tutkijat ovat onnistuneet selvittämään jossakin määrin esimerkiksi Youtuben algoritmien logiikkaa. Selvityksissä on tullut ilmi todistusaineistoa siitä, että algoritmit perustuvat voimakkaiden negatiivisten tunteiden, kuten raivon herättämiseen.

– Algoritmi ajaa ihmisiä herkästi äärimmäisten sisältöjen pariin, vaikkeivät he alunperin olisi sellaisia edes hakeneet. Kaikki tällainen tietysti ruokkii radikalisaatiota, Vehkoo sanoo.

Kun Suomi katosi maailmankartalta

Kirjassaan Vehkoo on käsitellyt myös salaliittoteorioita, jotka ovat viime vuosina nousseet marginaalista valtavirtaan, valtavirtajulkisuuden raaka-aineeksi ja populistipoliitikkojen puheenaiheiksi.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa on levitetty useita salaliittoteorioita, joissa demokraattipoliitikoiden on kerrottu kuuluvan satanistisiin pedofiilirinkeihin. Pahimmillaan tämänkaltaiset salaliittoteoriat ovat johtaneet jopa väkivallantekoihin.

– Tällainen teoria sai erään amerikkalaismiehen lähtemään selvittämään asiaa, tarttumaan aseeseen ja ammuskelemaan. Lukuisissa maissa on myös levitelty keksittyjä lasten kidnappaustarinoita, jotka ovat johtaneet murhiin ja lynkkauksiin. Salaliittoteorioita on ollut olemassa jo ainakin Rooman keisari Neron ajoista lähtien, mutta koska nykyisin tällaisen informaation levityskoneisto on sosiaalisen median myötä kasvanut hyvinkin tehokkaaksi, löytävät hulluimmatkin salaliittoteoriat nopeasti kannattajia.

Kaikki salaliittoteoriat eivät kuitenkaan ole hengenvaarallisia. Lähiaikojen huvittavimmaksi salaliittoteoriaksi Vehkoo listaa Redditistä lähteneen vitsin siitä, ettei Suomea ole oikeasti olemassa, vaan että Suomen maa-alueen tilalla on merta, jossa japanilaiset käyvät kalastamassa.

– Kyseessä on absurdi ja harmiton juttu, jolla ei ole kauaskantoisia poliittisia seurauksia, mutta tällainenkin on mennyt joiltakin ihmisiltä läpi. Tuntuu siltä, ettei ole olemassa niin kaukaa haettua salaliittoteoriaa, etteikö siihen joku uskoisi.

Katso, mikä on tietolähde

Jos ei yleisellä tasolla halua upota valeuutisten, misinformaation ja salaliittoteorioiden hetteikköihin, kannattaa Johanna Vehkoon mukaan ainakin tarkastella lähemmin sosiaalisen median tiliä tai verkkosivua, jossa asiasta kerrotaan.

– Voi esimerkiksi katsoa, mitä muuta kyseinen taho on julkaissut ja onko rivien välistä luettavissa vahvaa poliittista ideologiaa, joka kyseistä uutista värittää. Samalla voi pohtia, millaisin motiivein kyseinen julkaisija asioita tekee.

Myös kielenkäyttöä on syytä tarkastella: valeuutisen erottaa usein – ei toki aina – kielenkäytön perusteella. Ideologisesti latautuneissa valeuutisissa vastaanottajaa pyritään usein ohjaamaan negatiivisten tunteiden suuntaan esimerkiksi hyökkäävällä sanastolla ja huutomerkkien runsaalla käytöllä.

– Olen aiemmin suositellut etsimään yhteystietoja ja katsomaan, keitä julkaisun takana oikein on – löytyykö sieltä esimerkiksi päätoimittajan nimeä. Tällä hetkellä monet valemediat ja vihasivustot ovat kuitenkin tajunneet, että juuri tällaisia merkkejä ihmiset etsivät ja ne nimenneet julkaisuilleen niin sanotun päätoimittajan. Misinformaatiota ei voi enää tunnistaa tästäkään asiasta.

Yksi luotettavan informaation tunnusmerkki kuitenkin on ja pysyy: se on jaetun tiedon läpinäkyvyys.

– Se, että kerrotaan selkeästi, mihin tiedot perustuvat ja mistä ne ovat lähtöisin, Johanna Vehkoo kiteyttää.

Vesala kysyy vasta puolivälissä konserttia, onko yleisö ladannut hänen sovelluksensa. Loppuunmyydyssä Helsinki areenassa vain muutama huutaa joo.

Artisti lanseerasi Vesala-sovelluksen reilu viikko ennen konserttia. Sovelluksessa pystyy soittamaan ja remixaamaan yhtä kappaletta sekä näkemään lisättyä todellisuutta keikoilla.

Maailmalla keikkakokemuksiin halutaan lisätä nyt virtuaaliteknologiaa kuten virtuaalitodellisuutta (VR) ja lisättyä todellisuutta (AR). Vesala on kertonut olevansa kaikesta uudesta teknologiasta kiinnostunut, joten sellaisen kokeileminen ensimmäisten joukossa Suomessa ei ihmetytä.

Vesalan ensimmäisessä Helsinki areenan konsertissa perjantaina kokeiltiin lisättyä todellisuutta. Hän sanoi ennen konserttia, että sen kautta on tarkoitus syventää ja laajentaa musiikin luomaa maailmaa. Tämän hän haluaa tarjota etenkin niille, jotka ovat nähneet hänen keikkansa lukuisia kertoja.

Minkälaisia lisämaailmoja Vesalan konsertti sitten tarjosi?

Lisättyä todellisuutta oli ripoteltu pitkin keikkaa, ja kun sitä oli, siitä tuli ilmoitus lavan vieressä oleville screeneille. Kännykän ruudulta saattoi nähdä välkkyvää happosadetta, värikkäitä pilviä, taustascreenin takaa tulevia mustekalan lonkeroita tai uiskentelevia meduusoja. Joidenkin kappaleiden aikana kännyköiden näytöt alkoivat välkkyä samaan tahtiin eri väreissä.

Etukäteen oli pelko, kuinka Helsinki areenan verkkokapasiteetti riittää, jos koko yleisö käyttää sovellusta yhtäaikaa. Siitä ei kuitenkaan tarvinnut huolehtia, sillä väkimäärässä näkyi kännykkäkuvienkin ottajia jopa normaalia keikkaa vähemmän.

Yleisöä sovelluksen räplääminen ei tuntunut kiinnostavan. He olivat tulleet nauttimaan pitämänsä artistin musiikista ja esiintymisestä. Lisätty todellisuus jäi kakkoseksi, kun Ruotsin euroviisut -biisin aikana yleisö teki spontaanisti kännyköillään valomeren. Toisessa kohtaa konserttia käden heiluttaminen samaan aikaan puolelta toiselle tuntui riittävän. Koko konsertin läpi kuullusta yhteislaulusta nyt puhumattakaan.

Ennen konserttia Vesala totesi, että keikka ei voikaan perustua pelkkään lisättyyn todellisuuteen. Konsertin pitää toimia aivan sellaisenaan. Artisti olikin tehnyt Helsinki areenan keikalle sellaiset visuaaliset elementit, jollaisia harva suomalaisartisti on aiemmin käyttänyt. Näytöillä nähdyt videot olivat monipuolisia ja kokeilevia.

Virtuaaliteknologian käyttäminen konserteissa on vasta aluillaan, ja sen tietää myös Vesala. Hänenkin sovelluksessaan riittää parannettavaa käytettävyydessä ja yleisölle tiedottamisessa. Nyt monelle valikot jäivät epäselviksi ja ehkä siksi koko uusi keikkakokemus kokeilematta.

Mutta artisti aikoo kuitenkin jatkaa kokeilua tulevilla keikoillaan.

– Visuaalisessa maailmassa tämä on hauska aihe tutkia. Yksinkertaisilla asioilla saa aikaan aika vaikuttavia juttuja aikaiseksi. Näitä pitää testata ja kokeilla ja sitten vaan oppia lisää.

– Tämä ei ole ainoa kerta, kun tulen käyttämään tätä, mutta jostain pitää aloittaa.

Olemmeko me suomalaiset luonteeltamme keräilijöitä ja hamstereita?

– Aivan varmasti, sanoo Designmuseon näyttelyn kuraattori Harry Kivilinna ja nauraa.

Helsinkiläismuseossa on näyttely Keräilijät ja kokoelmat. Esillä on arvokkaita taide- ja käyttöesineitä yksityishenkilöiden varastoista.

Nostalgianälkäiset ja keräilystä innostuneet pääsevät ihmettelemään Arabian maitokannuja sekä lenkkikenkä- ja muumimukikokoelmia.

Näyttelyn nuorin keräilijä on helsinkiläinen 27-vuotias Iivari Viilomaa. Häntä kiinnostaa erityisesti Nuutajärven värilasi, jota Kaj Franck ja Saara Hopea suunnittelivat 1950-luvulla.

Muutamassa vuodessa esineitä on kertynyt jo lähes 700, ja ne täyttävät kotona kolmiosta yhden huoneen.

Parhaat löytönsä Viilomaa on tehnyt kirpputoreja koluamalla.

– Keräilystä on tullut minulle elämäntapa ja intohimo. Tykkään myös kalastaa, ja siinä on vähän sama idea – koskaan ei tiedä, mitä saa.

Rakkaudesta lajiin todistaa tatuointi käsivarressa.

– Se on muotoilija Oiva Toikan piirtämä kalakuva, joka yhdistää molempia harrastuksia, Viilomaa sanoo.

Kouvolalainen Virve Mattila sai ensimmäisen Arabian maitokannunsa anopiltaan vuosia sitten.

– Ajattelin, että kerään kannuja ihan pikkaisen keittiön ylähyllylle ja se jää siihen. Mutta eihän se jäänyt. Mieheni Heikki kiinnostui myös, ja keräily repesi ihan totaalisesti käsistä.

Nyt heillä on yli 1200 erilaista kannua ja kermakkoa.

– Itse pidän erityisesti eläinaiheisista lehmä- ja kissakannuista, Virve Mattila sanoo.

Perheen arvokkain esine on kirpputorilöytö Kuusankoskelta. Yli sata vuotta vanhasta kannusta on tarjottu yli 1000 euroa.

Tunnetuimpiin suomalaisiin muotoilun keräilijöihin kuuluva kauppaneuvos Kyösti Kakkonen myöntää "hurahtaneensa keräilyyn". Hänen kokoelmaansa kuuluu lähes 10 000 esinettä. Suurin osa on suomalaisen muotoilun kultakauden 1940–1960-lukujen lasia ja keramiikkaa.

Designmuseon näyttelyssä häneltä on Gunnel Nymanin taidelasia.

Kyösti Kakkonen ei suostu paljastamaan, kuinka paljon harrastus on tullut hänelle maksamaan.

– Se on vähän sama kuin lappalaisisännältä kysyttäisiin, paljonko teillä on poroja. Niitä on kummallakin puolella puuta.

Vaikka rahasummat jäävätkin keräilijöiden salaisuuksiksi, tässä he jakavat vinkkinsä kaikille, joita vanhat esineet ja keräily kiinnostaa.

1. Mitä kannattaa kerätä?

Iivari Viilomaan mielestä nyt kannattaa kerätä suomalaistehtaiden valmistamaa värilasia.

– Siitä on helppo aloittaa. Tarjontaa on paljon ja sen arvo tuskin ainakaan kovin paljon laskee, ennemminkin nousee.

Heikki Mattilan mielestä signeerattu taidelasi on hyvä valinta.

– Ehdottomasti hyvä keräilykohde ovat esineet ja astiat, jotka ovat jo poistuneet tuotannosta, hän lisää.

Kyösti Kakkonen muistuttaa, että valintaan vaikuttaa moni asia: minkälaisista esineistä on kiinnostunut, miten kärsivällisesti haluaa harrastukselle antautua ja paljonko siihen on valmis käyttämään aikaa ja rahaa.

2. Mitä pitää ottaa huomioon keräilyesineitä hankkiessa?

Kaikki painottavat, että aina ensin kannattaa tarkkaan katsoa, että esine on ehjä, koska se vaikuttaa myös arvoon. Virve Mattilan mielestä, jos kyseessä on todella vanha maitokannu, pieni kolhu ei haittaa.

– Ylipäätään pitää tietää, mitä ostaa. Ettei esimerkiksi osta eri aikakauden tai eri tekniikalla valmistettua teosta kuin on luullut, Kyösti Kakkonen toteaa.

Pettymysten välttämiseksi hän kehottaa lukemaan kirjallisuutta ja seuraamaan alaa.

– Suomessa on myös hyviä asiantuntijoita. Koska maallikko ei pysty kaikkea varmuudella tunnistamaan, kannattaa turvautua heidän apuunsa.

Heikki Mattila varoittaa myös väärennöksistä, joita silloin tällöin keräilijöille tulee vastaan.

– Myyjä esimerkiksi yrittää peittää tai muuttaa esineen leimoja. Ostajalta vaaditaan tarkkuutta.

3. Mistä voi tehdä parhaat löydöt?

Virve ja Heikki Mattilalla Arabian kannujen keräämisestä on tullut entistä ammattimaisempaa. Heillä on useita yhteistyökumppaneita kuten antiikkiliikkeitä, jotka ottavat yhteyttä, kun myyntiin tulee jotain heitä mahdollisesti kiinnostavaa. Pariskunta myös rohkaisee ihmisiä verkostoitumaan muiden keräilijöiden kanssa.

– Highlight-löytö, todellinen harvinaisuus ja valtava onnistuminen osuu kohdalle ehkä kerran vuodessa, Heikki Mattila laskee.

Mattiloiden ja Iivari Viilomaan mielestä myös kirpputoreilta voi edelleen tehdä löytöjä. Viilomaa kiertää kirpputoreja 3–7 kertaa viikossa.

– Osan löydöistäni olen saanut vaihtokauppoina tai Facebookin kautta.

Kyösti Kakkonen vinkkaa, että huutokaupat ovat merkittävä väylä uusien esineiden hankkimiseksi.

– Mutta kuka sitä nyt menisi parhaita kätkö- ja aarrepaikkojaan kertomaan? Se on vähän sama kuin sienestäjältä kysyttäisiin, missä täällä lähistöllä on parhaat kanttarellipaikat, Kyösti Kakkonen nauraa.

Vuonna 1927 vanhan hyvän ajan leppoisalta gentlemanilta näyttävä, knallipäinen ja tyylikkäästi harmaantunut Albert Fish kaappasi Brooklynin kaduilta Billy Gaffney -nimisen pikkupojan. Fish vei Gaffneyn kotiinsa, tappoi tämän, joi tämän verta sekä suolisti ja paloitteli ruumiin.

Sitten Fish upottautui kulinarististen nautintojen pariin: hän valmisti pojan nenästä, korvista ja vatsasta pataa, johon pisti porkkanaa, naurista, selleriä, suolaa ja pippuria. Pakarat ja sukuelimet taas paistuivat uunissa sipulin ja pekonisiivujen kera. Fishin mukaan ateria oli kaikin puolin mitä parhain.

Ihmislihan makuun päässeellä Fishillä oli muitakin lapsiuhreja, ja hän päätti päivänsä sähkötuolissa.

Albert Fishin tapaus on vain yksi esimerkki kannibalismin laveasta historiasta, josta löytyy näyttöä jo kivikaudelta. Kannibalismia on ollut aina, mutta se on ollut ja on edelleen yksi ihmiskunnan suurimmista ja täydellisimmistä tabuista – etenkin länsimaisessa kulttuuripiirissä.

– Juutalaiskristillisen perinteen mukaan ihmisruumis on Jumalan temppeli ja sen ajatellaan nousevan ylös tuomiopäivänä. Ihmislihan syöminen sopii tämänkaltaiseen uskomukseen huonosti.

– Toinen syy liittyy ihmisyksilön elämään, joka koetaan merkityksellisemmäksi kuin vaikkapa eläimen vastaava. Ihmisen ajatellaan olevan Jumalan kuva ja Jumala on asettanut hänet hallitsemaan maailmaa, kirjailija Artemis Kelosaari pohtii.

Kelosaari itse on ollut kiinnostunut kannibalismista niin kauan kuin pystyy muistamaan. Kannibalismin äärimmäisyyden ajatteleminen on aiheuttanut hänessä "fyysistä kihelmöintiä", koska toisen ihmisen syömisessä kyse on täydellisestä tuhoamisesta, totaalisesta häpäisemisestä ja pahimmasta mahdollisesta sadismista.

– En oikeastaan osaa selittää, miksi ihmissyönti kiehtoo minua. Kirjallisessa tuotannossani ihmissyönti on kuitenkin ollut aina vahvasti mukana ja se on seurannut minua myös katsomieni elokuvien ja lukemieni kirjojen muodossa.

Esikoisromaanissaan Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä Kelosaari kutoo tarinaa kreivi Armand de Roussillonista, joka aktin jälkeen tappaa nuoria miehiä ja valmistaa heistä hienostuneita aterioita. Marleena ja uusi maailma -novellissa päähenkilö taas joutuu syömään ihmislihaa nälkäänsä ja Älymystömurhissa tutkitaan muinaisia kannibaalirituaaleja – tuhoisin seurauksin.

Kannibaalikirjaa Kelosaari kuvaa pohdiskelevien esseiden sarjaksi. Kirjoitusprosessi ei ollut niitä kaikkein helpoimpia.

– Kun kirjoitin päivästä toiseen lauseita, joissa vanhemmat olivat tappaneet omia lapsiaan, maustaneet ruumiinosia viinietikalla ja paistaneet uunissa, niin olihan sitä aika synkissä fiiliksissä.

– Kannibalismiin johtavat syyt ovat kuitenkin useimmiten loogisia: kyse on rituaalisesta viitekehyksestä, ääriolosuhteista tai nälänhädästä. Sitten on tietenkin häiriintyneitä ihmisiä, joilla on itselläänkin ongelmia. Spontaania väkivaltaa, jossa joku tulee syödyksi tuosta vain, on tässä genressä vähän.

Ihmisliha maistuu possulta

Rituaalinen ja sodankäyntiin liittyvä kannibalismi on historian saatossa ollut suhteellisen yleistä etenkin Pohjois- ja Keski-Amerikassa sekä Tyynen valtameren saarilla. Papua-Uusi-Guineassa ihmislihaa nautittiin vielä 1980-luvulla.

Kyse ei ole ollut nälän tyydyttämisestä. Esimerkiksi Uuden-Seelannin maoreille maistuivat pelkästään vankien sydämet ja silmät. Fidžin saaristossa ihmislihalle oli jopa keksitty kiertoilmaus, paikalliset puhuivat pitkän sian syömisestä.

– Ihmislihan makua on verrattu usein possuun, mikä on aivan loogista: ihminen ja sika ovat fysiologisesti samankaltaisia kaikkiruokaisia otuksia ja sianruhoja käytetään yleisesti teollisuudessa ihmiskehon mallintamisessa ja testaamisessa, Kelosaari kertoo.

Etenkin Mesoamerikassa vaikuttanut asteekkien soturikansa yhdistetään automaattisesti verisiin, mutta samalla näytelmällisiin ja tarkkaa käsikirjoitusta noudattaviin ihmisuhriorgioihin. Uhreilta leikattiin koko rintakehä auki, ja vielä sykkivä sydän revittiin kaikkien nähtäville, jonka jälkeen punainen kukka poltettiin alttarilla. Uhrin paloitellusta ruumiista tehtiin chili-tomaattipastaa, jota nautiskeltiin juhla-aterian tavoin. Vaikka itse rituaali oli julma, uhrattavia henkilöitä kohdeltiin hyvin ja heidän kuolemaansa pidettiin kunniakkaana.

– Asteekkien ihmisuhrausrituaaleissa on nähtävissä vertauskohtia kristinuskoon. Uhrattavat vangit muuttuvat sodanjumalan eläviksi kuviksi ja tappamisen ja syömisen jälkeen heidän henkensä nousevat taivaalle jumalan luokse. Myös ehtoollisessa syödään ja juodaan Jeesuksen ruumista ja on mielenkiintoista, että kannibalismi on tässä muodossa säilynyt kristinuskossa, Artemis Kelosaari toteaa.

Vähemmän "sivistynyttä" kannibalismia harjoittivat etenkin Pohjois-Amerikan huronit ja irokeesit. 1700-luvulta peräisin olevan silminnäkijäkuvauksen mukaan huronit polttivat ensin karrelle sotavangin korvat. Sitten vielä elossa olevan vangin raajojen luut murskattiin ja silmiin, korviin ja peräaukkoon työnnettiin hehkuvia puukekäleitä. Sen jälkeen ruumis paloiteltiin ja paistettiin vartaissa – ja tietenkin syötiin. Uhrin pää oli tunnetusti päälliköiden herkkua.

Nälänhätä aiheutti ihmissyöntiä

Kannibaalikirjassa mainitaan useita Kiinan historiasta löytyviä esimerkkejä ihmissyönnistä: joidenkin ajanjaksojen kohdalla voisi todeta, että kannibalismiin on suhtauduttu jopa suvaitsevaisesti. Esimerkiksi 200-luvulla eaa. perheiden oli nälänhädän sattuessa laillista vaihtaa päittäin lapsia, jottei kenenkään olisi tarvinnut syödä omia poikiaan tai tyttäriään.

Myös Kiinan kulttuurivallankumouksen ajan teloituksiin ja mellakointiin 1960-luvulla liittyy useita raportoituja kostokannibalismiksi luokiteltavia tapauksia. Kaava oli suurin piirtein samanlainen: kollektiivisen raivon ja joukkopsykoosin vallassa toiminut joukkio lynkkasi kommunistisen järjestelmän viholliseksi luokitellun ihmisen, repi tämän palasiksi ja söi sitten hyvällä ruokahalulla. Joskus ihmisruumista sekoitettiin porsaanlihaan, ja eräässä tapauksessa oppilaat valmistivat tappamastaan opettajasta pata- ja laatikkoruokia, joita tarjoiltiin iltabileissä.

Artemis Kelosaaren mukaan kiinalainen kannibalismi ei ole mikään yllätys: on löytynyt yhä enemmän näyttöä siitä, että Kiinassa esimerkiksi poliittisilta vangeilta ryöstetään sisäelimiä ja niillä käydään kauppaa.

– Kiinan virallinen historiankirjoitus yrittää tietenkin pimittää tällaisia asioita. Samalla tavalla toimittiin Neuvostoliitossa. Stalin väitti, että kertomukset Leningradin piirityksen aikana tapahtuneesta ihmissyönnistä olivat länsimaista propagandaa. Kun Venäjän olot sitten hetkeksi vapautuivat vuosituhannen taitteessa ja arkistot avautuivat, selvisi että toisen maailmansodan aikana Leningradissa oli annettu tuomioita ihmissyönnistä.

Kommunismi on muutenkin ollut hedelmällistä maaperää ihmissyönnille: Stalin järjesti 1930-luvulla Ukrainassa keinotekoisen nälänhädän, holomodorin, mikä sai ukrainalaiset kaluamaan paitsi kuolleiden ruumiita myös tappamaan toisiaan – ruoaksi. Ihmislihaa myytiin mustassa pörssissä ja tuon ajan Ukrainassa parituhatta kansalaista sai syytteen kannibalismista.

1990-luvun puolivälissä umpikommunistisessa Pohjois-Koreassa syntyi maan poliittisen järjestelmän aiheuttama nälänhätä, ja joidenkin pohjoiskorealaisten selviytymiskeinoksi muodostui omien lasten tappaminen ja syöminen. Maasta paenneiden ihmisten mukaan vastaavaa tapahtui myös vuonna 2003, toisen nälänhädän yhteydessä.

Kantelettaren karmea kannibaalitarina

Myös Suomessa on esiintynyt kannibalismia, ja nimenomaan nälänhädän yhteydessä. Artemis Kelosaari on poiminut kirjaansa Juuan syrjäkylillä asustaneen Marketta Pertuntyttären karun kohtalon vuodelta 1697. Marketta ja hänen 12-vuotias poikansa tappoivat perheen kaksi pienempää lasta, paistoivat näiden lihan uunissa ja aterioivat. Myöhemmin he tappoivat, kypsensivät nuotiolla ja söivät 10-vuotiaan kerjäläispojan.

– 1690-luvun suurten nälkävuosien aikana Marketalla ja hänen perheellään ei ollut ruokaa, eikä apua herunut naapureilta tai keneltäkään muultakaan. Epätoivoinen Marketta tuli suoraan sanottuna nälästä hulluksi, mikä näihin tekoihin johti.

Tuoreempi kotimainen kannibalismitapaus löytyy vuodelta 2002. Tuolloin Janne Hyvönen ja Virpi Butt tappoivat ja paloittelivat mustasukkaisuussyistä nuoren miehen.

– Heitin koivet uuniin ja paistoin. Pitihän ne suolata ja maustaa. Sitten söin, Hyvönen sanoi myöhemmin oikeudessa.

Uhrin päätä kuljeteltiin tamperelaisissa baareissa ja myöhemmin sitä keitettiin isossa kattilassa, muttei ilmeisesti syöty.

Kotimaista kannibalismia löytyy myös Kantelettaren murhaballadeista. Joukosen nainen -runo kertoo urheasta miehestä, joka uskomattomien urotöiden jälkeen saa vaimokseen vähän kaikesta valittavan, halveksivalla ja vähättelevällä asenteella kruunatun naisen. Ja kuinkas sitten kävikään:

Rinnat leipoi leipäsiksi,
Nänniset kalakukoiksi,
Anopille antehiksi,
Kommin eukon kostitsoiksi.

Valittavan vaimon rinnat päätyvät kalakukon raaka-aineeksi, ja kalakukon syö kukas muu kuin anoppi.

– Mitään opetusta tässä tarinassa ei ole, ja se on ilmeisesti ollut oman aikakautensa viihdettä, lähinnä kauhistuttamaan tarkoitettu tarina. Skenaariota, jossa joku ajautuu tietämättään kannibaaliksi, esiintyy jo antiikin Kreikan tragedioissa. Sieltä löytyy esimerkiksi Proknen ja Filomelan tarina, jossa nainen tappaa oman poikansa ja syöttää tämän kostoksi aviomiehelleen, Kelosaari listaa.

Kun ihminen haluaa tulla syödyksi

Kannibaalikirjasta löytyy kokonainen luku, joka on omistettu erilaisille psykopaattikannibaaleille, ja joista alussa mainittu Albert Fish on oiva näyte. Uhri raiskataan, häntä kidutetaan ja hänet syödään – ei välttämättä tässä järjestyksessä – ja sarjamurhaajien kohdalla kannibalismi on kaiken huipentuma.

– Näiden esimerkkien perusteella psykopaattinen käyttäytyminen näyttäytyy jo nuorella iällä. Henkilö harjoittelee kiduttamalla eläimiä ja siirtyy myöhemmin ihmisiin.

– Psykopaattikannibaalit eivät useimmiten ole erityisen karismaattisia tai ekstrovertteja henkilöitä. Yleensä kyseessä on hieman nössön oloinen, hiljainen ja kohtelias mieshenkilö, jonka ei millään uskoisi tekevän kenellekään mitään pahaa. Pimeä puoli liittyy usein lapsuuden hyväksikäyttöön tai laiminlyönteihin, Artemis Kelosaari kertoo.

Kannibalismin ja seksuaalisuuden liitto on myös kiinnostava, vähän tutkittu asia.

– Ruokahalu ja seksinnälkä ovat äärimmäisen fyysisiä ja universaaleja, yksilön ja lajin kannalta oleellisia asioita. Toisen ihmisen eroottisesta syömisestä ei ole muodostunut sen yleisempää fantasiaa, mutta tällaiselle kiihottamistarkoituksessa tehdylle, erotisoidulle kannibaalitaiteelle löytyy netistä sivustoja.

Vaikka kyseessä on olemassa oleva fetissi, reaalimaailmassa tällaista ei juuri tapahdu. Yksi itseään tällä tavalla toteuttamaan lähtenyt henkilö on saksalainen Armin Meiwes, josta lauletaan muun muassa Rammstein-yhtyeen Mein Teil -kappaleessa.

Meiwes etsi pitkään netin kautta ihmisiä, jotka halusivat tulla syödyksi. Vihdoin sellainen löytyi vuonna 2001 Bernd-Jürgen Brandesin muodossa. Ensin Brandesin penis leikattiin irti, paistettiin pannulla ja miehet söivät sen yhdessä. Sitten Meiwes viilsi Brandesin kurkun auki ja pisti tämän lihoiksi.

Meiwes jäi sittemmin kiinni yrittäessään etsiä uutta uhria ja hänet tuomittiin elinkautiseen. Tapaus nostaa esiin kysymyksen, saako ihminen tapatuttaa ja antaa ruumiinsa syötäväksi toiselle henkilölle, jos näin välttämättä itse haluaa.

– Niin, miksei tällaista voisi sallia. Saksassahan tästä väiteltiin pitkään – että syyllistyikö Meiwes murhaan kun hän tappoi ihmisen, jonka kanssa oli tehnyt sopimuksen. Tuomioistuin kääntyi murhan kannalle ja totesi, että Meiwes on syytä pistää lukkojen taakse, koska hän voisi mahdollisesti tappaa muitakin ihmisiä.

Olemmeko me kaikki kannibaaleja?

Kannibalismi on kiehtonut myös viihdemaailmaa: etenkin 1970-luvulla populaarikulttuurissa sokeerasi kannibaalielokuvien genre, jossa pahaa-aavistamattomat länkkärit rynnivät tuntemattomien viidakkojen vihreisiin helvetteihin ja joutuvat villiheimojen iltapalaksi. Genren kruunasi vuoden 1980 Cannibal Holocaust, josta on sittemmin kasvanut kaikkien kannibaalielokuvien kulttiklassikko. Elokuva onnistui antamaan sen verran dokumentaarisen vaikutelman, että sen tekijät joutuivat vakuuttelemaan suurelle yleisölle, ettei ketään ole oikeasti kidutettu, tapettu tai syöty.

– Cannibal Holocaust keikauttaa onnistuneesti viidakkokannibaaliteeman päälaelleen – kyse ei enää olekaan villeistä, jotka jahtaavat länsimaisia tutkijoita. Elokuvassa todetaan, että I wonder who the real cannibals are, eli kannibaaleja olemme me kaikki, eikä yhdellään kansalla ole varaa tuudittautua omaan paremmuuteensa.

Kannibaalielokuvat eivät myöskään aina ole olleet pelkkää hurmeista viihdettä, vaan ne ovat heijastelleet oman aikakautensa yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten vuoden 1973 Soylent Green.

– Soylent Greenissä on selkeästi modernin teollistuvan ja jo teollistuneen yhteiskunnan synnyttämä kauhu siitä, mitä me oikeastaan suuhumme pistämme. Emme enää näe, mistä ruokamme on lähtöisin, toisin kuin aiemmin agraariyhteisössä.

Viidakkokannibaaleja voidaan sanoa versioidun muun muassa Teksasin moottorisahamurhat - ja Hills Have Eyes -elokuvissa, joissa vinksahtaneet perheet toteuttavat ihmissyöntiä autioiden periferioiden perukoilla.

– Uhka ei enää löydykään sademetsistä, vaan urbaanisoituneen yhteiskunnan laidoilta. Tämä kuvaa selvästi alueiden välistä kuilua ja eriytyneisyyttä. Jos tällaista suhteuttaisi Suomeen, voisi ajatella tilannetta, jossa Kallion hipsterit eksyvät samoilemaan Pohjois-Karjalan syrjäseuduille.

Elokuvakannibaalien kohdalla ei voi jättää mainitsematta Anthony Hopkinsin Uhrilampaissa näyttelemää Hannibal Lecteriä. Kannibaali ei enää olekaan brutaali tai vähäjärkinen villi, vaan sivistynyt ja hienostunut renessanssi-ihminen.

– Hannibal Lecter on se kaikkien aikojen ikonisin kannibaalihahmo: yli-ihminen, jolla on moraalinen oikeutus siihen, että hän syö itseään huonompia ja heikompia ihmisiä.

Mikä sitten on Artemis Kelosaaren mielestä se kaikkein kammottavin kannibalistinen esimerkki? Kelosaaren mieleen on iskostunut etenkin unkarilaisen kapinallisjohtaja György Dózsan tapaus 1500-luvulta. Ylempiään vastaan kapinointi oli uuden ajan alussa hirviömäinen ja luonnoton teko ja järjestys piti palauttaa takaisin yhtä hirviömäisellä ja luonnottomalla tavalla – eli kannibalismilla.

– Dózsan kapinointihalua pilkattiin laittamalla hänen päähänsä tulikuuma kruunu ja käteen asetettiin rautavaltikka. Hänet pistettiin istumaan alastomana hehkuvalle rautavaltaistuimelle, jossa hänen lihansa kärventyi. Dózsan kannattajia oli pidetty viikko nälässä ja heidät pakotettiin syömään vielä elossa olevasta Dózsasta leikattua kypsää lihaa. Dózsa oli aiemmin kutsunut kannattajiaan lempeästi omiksi elukoikseen ja nyt nämä elukat sitten ahmivat ihmislihaa, Artemis Kelosaari toteaa.

Jutun pohjana on käytetty Kannibaalikirja, eli kirjoituksia ihmissyönnin historiasta -teosta (Salakirjat).

Jerusalemin Temppelivuorelle kaksi tuhatta vuotta sitten johtanut porrastettu tie rakennettiin jo Pontius Pilatuksen aikana eli aiemmin kuin tähän saakka on luultu. Tähän tulokseen israelilaiset arkeologit ovat tulleet kolikkolöytöjen perusteella.

Roomalainen Pilatus oli Juudean maaherra, joka edusti miehittäjävaltaa runsaan vuosikymmenen ajan 20- ja 30-luvuilla. Hänen nimensä elää siksi, että Raamatun mukaan hän tuomitsi Jeesuksen kuolemaan.

Pilatuksen aikaiseksi rakennelmaksi on aiemmin voitu varmistaa vain akvedukti, siltamainen vesijohto. Hänen nimensä on löytynyt muutamasta Juudeassa lyödystä pronssikolikosta, kuparisormuksesta sekä kivilaatasta, mutta yhtään aikalaiskuvaa hänestä ei tunneta.

Tel Avivin yliopiston ja Israelin museoviraston tutkijat ovat nyt lisänneet Pilatuksen aikaisten löytöjen listalle 220 metriä komeaa tietä, joka johtaa Silwanin palestiinalaiskaupunginosasta Temppelivuorelle.

40-luvun kolikoita löytyi vain kivien päältä

Kadun rakentajilta oli pyörähtänyt katulaattojen alle yli sata kolikkoa. Täyttömaasta saatiin kaivauksissa talteen myös keramiikkaa, lasia ja eläinten luita.

Nuorimmat lantit ovat vuosilta 17–31. Tien rakennustyöt eivät siis olleet voineet alkaa ainakaan ennen vuotta 31.

Myöhempien rahojen puuttuminen löytöjen joukosta puolestaan kertoo, että kiveämistyö myös valmistui Pilatuksen virkakaudella. Sitä kesti vuoteen 37, joidenkin lähteiden mukaan ehkä hieman pidempään.

40-luvun kolikkoja on löytynyt Jerusalemin muissa kaivauksissa selvästi enemmän kuin aiempien vuosikymmenien lantteja. 40-luvulla rahoja lyötiin poliittisista syistä erityisen paljon, kertoo arkeologi Donald Ariel.

Kivien päältä niitä löytyi myös näissä kaivauksissa.

Kattamiseen kului 10 000 tonnia kiveä

Tie, jonka kaivauksia tehtiin kuusi vuotta, on nimetty Pyhiinvaeltajien tieksi. Tutkijoiden mukaan kyseessä täytyi olla pyhiinvaeltajien tärkeä reitti puhdistautumispaikalta, Siiloan lammelta, ylös Temppelivuorelle.

Pilatuksen aikana siellä sijaitsi Jerusalemin toinen temppeli. Ensimmäisen oli perimätiedon mukaan rakennuttanut jo kuningas Salomo kolme tuhatta vuotta sitten, toinen rakennettiin 500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua.

Tutkijat uskovat Jerusalemiin kerääntyneiden juutalaisten kavunneen komeaa tietä temppeliin osallistuakseen vuoden kolmeen tärkeään pyhiinvaellustapahtumaan – pääsiäiseen, lehtimajajuhlaan ja sadonkorjuujuhlaan.

Ainakin kahdeksan metrin levyisen ja kaikkiaan 600 metrin mittaisen reitin kiveämiseen oli louhittava kymmenen tuhatta tonnia kalkkikiveä, tutkijat laskevat. Suurimmat laatat olivat kahden ja puolen tonnin painoisia.

Kiveäminen vaati huomattavaa ammattitaitoa ja paljon työvoimaa, mihin ei olisi vaivauduttu minkä tahansa yhteyden takia; kyseessä täytyi olla nimenomaan pyhiinvaeltajille tarkoitettu mahtitie, tutkijat päättelivät.

– Jos tämä olisi ollut mikä tahansa reitti pisteestä A pisteeseen B, siitä ei olisi tarvinnut tehdä niin vaikuttavaa, sanoo arkeologi Joel Uziel.

Jerusalemin tuho hautasi tien

Pilatuksella saattoi tutkijoiden mukaan olla erityisiä motiiveja siihen, että tie on niin leveä ja huolella tehty.

Ehkä hän halusi vähentää miehitettyjen ja miehittäjien välisiä jännitteitä tai tavoitteli Jerusalemille samanlaista ulkonäköä kuin Rooman valtakunnassa yleensä. Kolmas selitys voisi olla Pilatuksen halu korostaa omaa merkitystään isoilla rakennusprojekteilla.

– Kaikille näille löytyy tukea historiallisista kirjoituksista. Luultavasti syy oli jonkinlainen yhdistelmä, sanoo arkeologi Nashshon Szanton.

Tie hautautui todennäköisesti vuonna 70, jolloin Rooman armeija kukisti kapinoineet juutalaiset ja tuhosi Jerusalemin.

Tutkijat löysivät katukivien päälle kasaantuneesta tuhkasta ja kivimurskasta nuolenkärkiä, linkoja ja muita aseita sekä palaneiden puiden ja romahtaneiden kivirakennusten jäänteitä.

Kaivaukset jatkuvat katuvarren kauppojen ja kievareiden raunioissa. Tähänastinen tutkimus on luettavissa vapaasti Tel Avivin yliopiston arkeologian laitoksen lehdestä.

Maailman historiallisin paikka?

Jerusalemin hävittäneet Rooman joukot polttivat myös temppelin. Vain tukimuurin jäänteet ovat säilyneet juutalaisten tärkeimpänä rukouspaikkana.

Temppelivuorella seisovat myös Kalliomoskeija ja al-Aqsan moskeija. Ne ovat peräisin 700-luvulta ja kuuluvat muslimien pyhimpiin paikkoihin.

Maailmasta on vaikea löytää toista maapalaa, joka olisi historiallisesti yhtä monikerroksinen kuin Temppelivuori. Sinne ovat jättäneet jälkensä myös niin kaanaanilaiset kuin kreikkalaiset, niin persialaisen ja bysanttilaiset kuin ristiretkeläiset ja ottomaanit.

Poliittisesti Temppelivuori saattaa hyvinkin olla maailman räjähdysherkin kohta, ja myös arkeologia on siellä kuten muuallakin Jerusalemissa mitä suurimmissa määrin myös politiikkaa, jossa sionistisilla järjestöillä on vahva jalansija.

Ne katsovat myös tielöydön vahvistavan, että palestiinalainen Itä-Jerusalem on ikiaikainen osa juutalaista Jerusalemia ja peruste pitää Jerusalemia juutalaisvaltion jakamattomana pääkaupunkina.

Palestiinalaiset ovat kyseenalaistaneet päätelmän. Konkreettinen näyttö tien käyttötarkoituksesta puuttuu, arvostelijat sanovat.

"Huonoa arkeologiaa"

Politiikka on sanellut myös tapaa, jolla Pilatuksen aikainen tie saatiin esille. Sitä varten on kaivettu tunneli Silwanin palestiinalaiskaupunginosan alle. Samalla tavoin Jerusalemissa on tehty arkeologiaa ennenkin.

Menetelmä on herättänyt kovaa kritiikkiä sekä yläpuolella sijaitsevien talojen vaurioiden vuoksi että tieteellisistä syistä.

Arkeologiassa normaali tapa on kaivaa maanpinnalta alaspäin, jolloin kerrostumat kertovat ajallisesta kehityksestä. Edelleen asutetuilla alueilla tyydytään kaivamaan paikoissa, joissa ei ole rakennuksia.

Vaakasuoraan kaivamista pidetään tieteellisesti lähes arvottomana.

Tunnelikaivaukset ovat huonoa arkeologiaa, eikä Israelin museovirasto voi olla niistä ylpeä, sanoivat myös viraston johtaviin arkeologeihin kuuluvat Jon Seligman ja Gideon Avni viraston sisäisessä kirjeenvaihdossa, jonka Haaretz-lehti sai käsiinsä.

Kovakätistä käytöstä historiaa tihkuvalla alueella eivät toisaalta ole kaihtaneet palestiinalaisetkaan. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa vähät välitettiin muinaismuistolaista tai arkeologisista käytännöistä, kun puskutraktorit raivasivat Temppelivuorella tilaa maanalaiselle rukoussalille.

_Jutun pääkuva: Herodes et Pilatus fiunt amici (F. A. Ludy after J. F. Overbeck 1845). Wellcome Trust / CC-BY-4.0_

– Pelotti, mitä nyt tapahtuu, tuleeko sota. Ai, nytkö lähdetään karkuun taas.

Näin ajatteli Suomessa asuva elokuvaohjaaja Hamy Ramezan, kun pakolaiskriisin uutisointi alkoi lainehtia neljä vuotta sitten. Suomeen saapui yli 30 000 turvapaikanhakijaa ja Ramezan lannistui.

Näinkö hätää kärsiviin ihmisiin suhtauduttiin? Näinkö hänet nähtiin? Oliko hän näin suuri uhka joidenkin silmissä?

Ramezan oli tullut Suomeen Iranista vuonna 1989. Perhe oli paennut sotaa Turkin ja Jugoslavian kautta Suomeen.

Lähes 30 vuotta myöhemmin alkoi uutisointi pakolaiskriisistä. Sitä seurannut vihapuhe sai pelkäämään oman turvallisuuden puolesta. Uskaltaako yöllä kävellä töistä kotiin vai tuleeko turpiin?

– Tulin hirveän itsetietoiseksi. Se oli tukahduttavaa. Koko se keskustelu oli absurdia ja käsittämätöntä. Ihmisiä esineellistettiin, tehtiin ero meidän ja heidän välille.

Kriisi kosketti Ramezania henkilökohtaisesti. Hän ryhtyi pukeutumaan paremmin, huolehtimaan, että hiukset ovat hyvin, ettei vain kukaan ajattele, että hän on yksi tulijoista, pakolainen.

– Yhtäkkiä olin osa valtavaa massaa, joka median mukaan oli tullut tuhoamaan eurooppalaista elämää. Pelkäsin, että joudun aloittamaan kaiken alusta, sietämään ja käsittelemään ihmisten vihaa ja pelkoa, taistelemaan taas yhteiskunnallisesta asemastani.

Tilanne oli nurinkurinen. Samaan aikaan, kun Suomessa velloi keskustelu turvapaikanhakijoista, Ramezan oli jo kansainvälisesti noteerattu suomalainen ohjaaja, joka oli tehnyt kaksi lyhytelokuvaa Listen (Kuuntele) ja Paratiisin avaimet.

Ne olivat kiertäneet maailmalla, voittaneet festivaalipalkintoja ja nostaneet Suomen mainetta elokuvamaana. Listenin kohdalla uumoiltiin jopa Oscar-ehdokkuudesta. Olihan se palkittu Tribecan arvostetulla filmifestivaalilla.

"Oli kuin olisi mennyt kidutuskammioon"

Pakolaiskriisin aikaan Ramezanilla oli työn alla ensimmäinen pitkä elokuva. Sen piti kertoa hänen omista kokemuksistaan, jotka olivat syntyneet kaksi vuotta kestäneellä pakomatkalla Suomeen.

Nyt tuntui, että kaikkialta tulviva puhe ja kuvat pakolaisista veivät yksityisyyden ja pohjan omalta intiimiltä tarinalta. Ramezan huomasi olevansa yhä enemmän solmussa käsikirjoituksen kanssa.

– Eri versiot olivat kamalia. En puhu laadusta, vaan maailmannäkemyksestä. Tuottaja luki 10 sivua, eikä pystynyt enempään. Oli niin kamalaa, mitä ihmisille siinä tapahtui.

Ramezan kirjoitti siitä, mitä oli Iranin ja Irakin sotaa paetessaan nähnyt. Hän rypi traumoissa ja voi huonosti.

– Oli kamalaa mennä töihin. Oli kuin olisi mennyt kidutuskammioon. Silloin ajattelin, että jäbä, sun pitää mennä terapiaan.

Terapeutti auttoi ymmärtämään, että totuus ei löydy traumoista. Ramezan käänsi katseensa pois väkivallasta ja ahdistuksesta.

Pakolaisuus ei ole identiteetti

Syntyi käsikirjoitus elokuvaan, joka sai työnimen The Oasis of Now. Se kertoo iranilaisen perheen tarinan. Ramin-poika, pikkusisko ja vanhemmat odottavat turvapaikkapäätöstä Suomessa.

Samalla Mehdipourit elävät onnentäyteistä arkea ja idyllistä suomalaista kesää. Se on erikoinen näkökulma pakolaisista kertovaan elokuvaan.

– Kun pakolaisista puhutaan, se on aina synkkää ja hirveän negatiivista ja yksitoikkoista. Ei se ole. Mehdipourien elämä on rikasta, täynnä intoa, toivoa ja janoa elämään. He pystyvät tai ainakin pakottautuvat olemaan hetkessä läsnä lasten takia.

Läsnäoloon viittaa myös elokuvan työnimi, jonka voisi suomentaa hetken keitaaksi. Ramezan ei halunnut suunnata kameraansa viranomaisiin tai byrokratiaan, vaan arkeen ja oikeaan elämään.

– Elämä jatkuu ja elämä on. Joka päivä. Missä tahansa tilanteessa oletkin, elämä menee eteenpäin.

Ramezan korostaa, että pakolaisuus ei ole identiteetti. Kukaan ei elä pakolaisuus edellä. Sama päti myös hänen omiin kokemuksiinsa.

– Ei me ikinä, koskaan, ajateltu itseämme pakolaisina, että me ollaan jotain parkoja. Minä olin Hamy ja faija oli faija, Ramezan kuvailee.

Huumori auttaa hädässä

Kun Ramezan, hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa lähtivät Iranista, Ramezan oli päässyt koulun toiselta luokalta. Ennen rajan ylitystä piti keksiä uusi identiteetti, etteivät Iraniin jääneet sukulaiset olisi joutuneet vaikeuksiin. Ramezanin perheestä tuli Mehdipourin perhe ja Hamedista Hamy.

Nimen lisäksi piti kehittää uudelle perheelle taustatarina.

– Isoäiti kuoli näin ja näin, isän veli tuossa ja tuossa. Kerroit sen sepitetyn tarinan niin pitkään, että uskoit itsekin, että isoäiti on kuollut.

Ramezanilla on 1980-luvulla tehdyltä matkalta hajanaisia muistoja. Turkissa pidettiin matalaa profiilia ja oltiin piilossa sisätiloissa, koska iranilaisten paljastamisesta maksettiin palkkioita. Jos siellä jäi kiinni, vietiin takaisin rajan yli.

Vanhemmat vakuuttivat, että kunhan Turkista pääsee hengissä pois, 70 prosenttia matkasta on tehty.

Pientä poikaa hirvittivät konkreettiset asiat, se, miten puhuttiin rajan yli hyppäämisestä.

– Pelotti, että jostain korkealta tippuu ja jalka murtuu ja silti pitää juosta. “Älkää odottako meitä, vaan jatkatte”, Ramezan muistelee vanhempien antamia ohjeita.

Kauhistutti, mitä tapahtuu, jos menettää vanhempansa.

Kun perhettä vietiin suljetussa rekassa jossain päin entistä Jugoslaviaa, pelotti ja naiset itkivät. Ramezanin isä päätti turvautua huumoriin.

– Se veti sen niin överiksi. Sanoi, että meidät viedään vuoren rinteelle ja kipataan sieltä alas. Se nauratti ihmisiä ja tilanne laukesi. On kiehtovaa, miten paljon selviytymiseen liittyy huumoria.

Ramezanin kertomuksesta tekee erityisen järkyttävän tuore, Englannin Essexissä paljastunut tragedia, jossa 39 ihmistä kuoli ihmissalakuljettajien rekkaan.

Jugoslaviassa Ramezanin perhe yöpyi vankilassa. Naiset naisten ja miehet miesten selliosastolla. Illalla lasten piti päättää, meneekö äidin vai isän luo.

– Se oli tuskallista, koska kävi sääliksi se toinen, jota ei valittu.

Pakolaisleiri oli lapselle paratiisi

YK:n pakolaisleirille pääsy Jugoslaviassa ja virallisen pakolaisstatuksen saaminen oli helpotus. Sen jälkeen odotettiin, mikä valtio valitsee perheen.

– Ennen leiriä oli kamalaa, mutta leiri oli minun muistoissani paratiisi. Ajatus oli se, että kohta pääsen jonnekin, mikäkökän paikka se on?

Perheelle ehdotettiin Tanskaa, mutta vanhemmat eivät halunneet sinne, koska heidän mielikuvissaan maa oli rasistinen. Siellä oli jo paljon ulkomaalaisia.

Sitten käteen annettiin Welcome to Finland -vihkonen.

– Se on meillä tallella vieläkin. Siinä oli Kekkonen ja kaikki. Olimme aivan haltioissamme, että mitä helvettiä. Onko tällainen paikka olemassa? Siellä ei ole ketään. Siellä on turvallista. Siellä on hyvä.

Perhe tuli Suomeen kiintiöpakolaisina ennen joulua 1989. Lentokentällä oltiin vastassa kukkapuskan kanssa.

Vanhemmat ostivat vodkapullon. Piti skoolata uudelle elämälle Suomessa. Hamy-poika avasi jääkaapin oven, pullo tippui lattialle ja hajosi. Alkot olivat kiinni. Tervetuloa Suomeen.

Vanhemmat hurahtivat mökkeilyyn

Ramezan muistaa ensimmäiset vuodet “jumalattoman kivoina”. Oli lunta, oli onnea. Kesällä vanhemmat hurahtivat suomalaisiin mökkeihin.

Isä oli ollut Iranissa sairaalan supervisor, lääkintäammattilainen sairaanhoitajan ja lääkärin välissä. Äiti oli ollut kotiäiti.

Suomessa isä sai töitä postista ja äiti Fujitsulta. Vanhemmat haaveilivat kesämökistä ja alkoivat tehdä tuplavuoroja.

– Aluksi me vuokrattiin mökkejä esimerkiksi Mikkelistä. Kun faija oli saanut riittävästi rahaa talteen, rakennettiin oma Joutsaan. Siellä se on edelleenkin onnellisesti.

Kaikki ei ollut pelkkää auvoa. Ramezan muistelee, että joskus yläasteen paikkeilla alkoi kiusaaminen. Se koski sekä Hamya että hänen samaan aikaan Suomeen tullutta serkkuaan.

– Vaikka me olimme kokeneet rankkoja asioita, me olimme enemmän lapsia kuin suomalaiset. Ne joivat kaljaa ja vetivät röökiä. Se oli meistä superahdistavaa, tosi kamalaa.

Ramezan ja hänen serkkunsa pelasivat Nintendoa ja puhuivat keskenään persiaa. Se karkotti ikätoverit.

– Ne ajattelivat, että noi on tuollaisia rumia, oudon näköisiä jätkiä, jotka eivät edes tule meidän kanssa bileisiin.

Tilanne helpotti vasta lukiossa.

Yhteinen kieli katosi kotona

Ramezanin perheeseen ostettiin videokamera, jolla esiteltiin “kuolleelle mummolle” pojan kotia ja elämää Suomessa. Kuvaamisen hoiti Ramezan.

Kun poika ei enää jaksanut vastailla vanhemmille, miten koulussa meni, hän alkoi kuvata videolle viikon tapahtumia. Loppuviikosta katsottiin Hamy’s Late Show’ta.

– Piruparat, Ramezan muistelee yleisöään.

Sitten tulivat kommunikaatio-ongelmat kotona. Hamy puhui yhä parempaa suomea ja persian kielitaito kuihtui. Vanhemmat eivät oppineet samaan tahtiin uuden kotimaan kieltä.

– En edelleenkään pysty sanomaan persiaksi vanhemmilleni oikeilla sanoilla, miltä minusta tuntuu, kertomaan syvällisesti asioista. Verbaalinen tunteiden ilmaisu on super ohutta. Se oli iso ongelma lapsena ja muokkasi minua.

Tuli huono olo, jota Ramezan purki kirjoittamalla ajatuksiaan auki.

Pojasta odotettiin lääkäriä...

Vanhemmat toivoivat Ramezanista lääkäriä. Poika luki Kauniaisten lukiossa pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa.

– Kun olin lapsi, ihailin isää. Hän oli Iranissa kenttälääkärinä isoissa futismatseissa. Näimme häntä telkkarissa. En kuitenkaan mennyt lääkikseen, koska inhoan sairaalan hajua ja piikkejä.

Matematiikassa sai oivaltaa ja se oli Ramezanista kivaa, mutta hän halusi jotain muuta, jotain, jossa voisi etsiä totuutta.

Mutta mitä? Lukion jälkeen Ramezan etsi itseään, eli vuoden kerrallaan. Kirjoittaminen ja esiintyminen kiinnostivat.

Ramezan meni mukaan helsinkiläiseen Teatteri Kultsaan ja päätyi Lahden kaupunginteatterin Narnia-tuotantoon. Siinä hänellä oli peräosa. Kirjaimellisesti.

– Olin oikeasti päähenkilö, se leijona, mutta olin sen perse, kaksi takajalkaa. Se oli näyttelijänurani huippu.

...tuli elokuvaohjaaja

25-vuotiaana Ramezan päätti lopettaa etsimisen. Hän lähti Isoon-Britanniaan Farnhamin yliopistoon opiskelemaan elokuvaa vuonna 2004.

Iran on perinteikäs elokuvamaa, josta ovat kotoisin muun muassa arvostetut ohjaajat Abbas Kierostami ja Asghar Farhadi. Silti Ramezan ei ollut lapsuudessaan tai nuoruudessaan erityisen innostunut alasta.

Monet asiat – videokuvaaminen, innostus kirjoittamiseen ja näyttelemiseen – kuitenkin osoittivat juuri elokuvan suuntaan.

– Yhtäkkiä koko elämäni palapeli loksahti paikoilleen, Ramezan kuvaa löytämisen riemua Isossa-Britanniassa.

Tuleva ohjaaja alkoi paikata näkemättä jääneiden elokuvien aukkoa. Hän katsoi Britanniassa neljä elokuvaa päivässä. Opiskeli teoriaa ja kuvasi filmille.

Ja nyt ollaan tässä. Ramezan on juuri saanut ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaukset päätökseen. Haastattelua tehdään helsinkiläisessä ravintolassa.

Ohjaaja kertoo nukkuneensa edellisenä yönä vain tunnin. Filmi ei katkea. Kuvaukset pyörivät mielessä. Pöydällä on ohjaajan sinivalkoinen nuuskarasia. Sen kannessa lukee Sisu.

Ramezanin aiemmat lyhytelokuvat Listen (Kuuntele) ja Paratisiin avaimet sekä dokumentti Tuntematon pakolainen ovat käsitelleet sotaa, pakolaisuutta, ymmärtämistä ja väärinymmärtämistä. Kaikki ovat aiheita, joihin ohjaajalla on omakohtainen tunneside.

Mikään ei voinut repiä perhettä

The Oasis of Now ei ole yksi yhteen Ramezanin tarina. Se koettaa tavoittaa jotain, jota ohjaaja kutsuu emotionaaliseksi totuudeksi.

Lapsen näkökulmasta pakomatka ei ollut pelkkää pelkoa, ahdistusta ja epätoivoa. Oli myös jännittävää ja vanhempien ansiosta turvallista.

– Oli kokemus, että mikään ei voinut repiä meitä kappaleeksi perheenä. Minun mielestäni se oli näyttämisen arvoinen asia, koska se kertoo jotain hyvin juurekasta ihmisestä ja ihmisyydestä.

Ramezan ei halunnut suunnata kameraansa kauheuksiin, vaan siihen, mikä oli hänelle totta tunnetasolla.

– Matkalla oli hirveästi hyviä ihmisiä, jotka auttoivat. Sanoivat uutiset mitä tahansa, useimmat ihmiset ovat hyviä. Sen halusin näyttää elokuvassa ja se oli se totuus, jonka perässä olin.

Odotukset ovat korkealla. Ramezanin esikoispitkän käsikirjoitus on jo saanut elokuva-alan ammattilaistapahtuma Finnish Film Affairissa pääpalkinnon kansainvälisesti kiinnostavimpana suomalaisena projektina.

Ensi-iltaa kaavaillaan Cannesin tai Toronton elokuvajuhlille.

The Oasis of Now nähdään Suomessa syksyllä 2020. Elokuvaa ovat rahoittaneet muun muassa Suomen elokuvasäätiö ja Yleisradio.

Britti Viv Groskop oli parikymppinen, kun hän oli opiskelijavaihdossa Pietarissa. Hän rakastui tulenpalavasti ukrainalaiseen poikaan, joka soitti kitaraa rockbändissä.

Ihastus oli niin suurta, että Groskop lähti bändin mukana kiertueelle Ukrainaan. Hän pääsi Mustanmeren rannalle, Odessaan ja moniin kiinnostaviin paikkoihin. Ainut ongelma oli, ettei rakkauden kohde osoittanut mitään intohimon merkkejä Groskopia kohtaan.

– Näin taaksepäin katsottuna se oli surkuhupaisaa. Tein kaikkeni saadakseni hänet ihastumaan minuun, mutta hän vain ikään kuin sieti minua lähellään.

Eräänä iltana Groskop oli Mustanmeren rannalla venäläisten ja ukrainalaisten ystäviensä kanssa. Myös ihastus oli paikalla. Groskop päätti: nyt tai ei koskaan.

Humalapäissään hän sai loistavan idean kääntääkseen suuren rakkautensa pään. Kun muut tekivät lähtöä rannalta, Groskop ehdotti ihastukselleen rohkeasti yöllistä kuutamouintia. Hän riisui vaatteensa ja säntäsi mereen. Kun hän vilkaisi taakseen tarkistaakseen seurasiko poika, hän näki tämän loittonevan selän rantatöyräällä.

– Se oli niin noloa. Jälkeenpäin kuulin hänen sanoneen, että britti on seonnut, nauraa Groskop.

Sattumalta Groskop luki juuri silloin Ivan Turgenevin (1818–1883) klassikkokirjaa Kuukausi maalla. Se kertoo yksipuolisesta rakkaudesta. Kirjan kaikki henkilöt rakastuvat vääriin henkilöihin. Kukaan ei saa vastarakkautta.

– Kirja lohdutti minua paljon. En tietenkään heti suostunut näkemään yhteyttä kirjan henkilöiden ja oman surkean kohtaloni kanssa. Kun myönsin asian, oli lohdullista ajatella, että jo yli sata vuotta sitten joku on tuntenut samoin ja selvinnyt.

Turgenev tiesi mistä kirjoitti, sillä hän itse juoksi koko elämänsä ranskalaisen oopperalaulajan perässä ympäri Eurooppaa.

Anna Karenina kolahti teininä

Vaikeaa, synkkää, hankalia nimiä. Tällaisena pidetään venäläistä klassikkokirjallisuutta. Onneksi Viv Groskop ei tiennyt tätä, kun löysi 13-vuotiaana antikvariaatista Anna Kareninan. Hän ei ollut kuullutkaan Tolstoista saati muista suurista venäläisistä kirjailijoista.

Anna Kareninan traaginen tarina osui ja upposi teinin sieluun. Siitä alkoi kiinnostus venäläiseen kirjallisuuteen, joka yltyi niin kovaksi, että Groskop ryhtyi opiskelemaan yliopistossa venäjää.

Opintojen päätyttyä suhde Venäjään jatkui tiiviinä, sillä Groskop työskenteli vuosia toimittajana Venäjän Voguessa. Hänen kotipaikkansa oli Lontoo, mutta hän matkusteli tiuhaan Moskovaan ja kirjoitti maan muodista, kulttuurista ja ilmiöistä.

– Nuorena, herkässä iässä luetut kirjat voivat muuttaa koko elämän. Näin kävi kohdallani.

Nuorena luettu Anna Karenina ja monet muut klassikot olivat Groskopille kuin tunnustelumatkoja aikuisuuteen. Mitä on rakkaus, katumus, elämän tarkoitus? Lukemalla hän alkoi tuntea läheisyyttä venäläisen ajattelumaailman kanssa, jossa toistuu usein sana kohtalo.

Klassikkokirjoissa painiskellaan usein eettisten kysymysten kanssa ja päähenkilöillä on vaikeuksia elämän haltuun ottamisessa. Näistä havainnoista sai alkunsa Viv Groskopin teos Älä heittäydy junan alle. Siinä jaellaan elämänoppeja self help -oppaiden tyyliin, mutta pohjana ovat yli satavuotiaat kirjat.

– Venäläiset klassikot ovat oivia elämänoppaita. Ne näyttävät, mitä ei missään nimessä pidä tehdä. Kuten vaikka rakastua syvästi, ja mennä väärässä elämäntilanteessa juna-asemalle.

Groskop viittaa esimerkillä Anna Kareninan traagiseen loppuun. Klassikoista löytyy myös ohjeita. Esimerkiksi Tolstoin yli tuhatsivuisessa järkeleessä, Sodassa ja rauhassa, korostetaan arkista tavallista elämää, rutiineja, vaikka ympärillä kiehuu. Sillä tavoin selviää – sodastakin.

Kolme sisarta on pelkkää FOMO:a

Yksi rakastetuimmista venäläisistä klassikoista on Anton Tšehovin Kolme sisarta. Se on myös Groskopin suosikki, sillä se kuvastaa aikaamme kaikkein parhaiten.

– Nykyaikana FOMO (fear of missing out) on vahvasti läsnä etenkin nuorten arjessa. Tästä samaisesta tunteesta on kyse Kolmessa sisaressa, kun he haikailevat Moskovaan.

FOMO tarkoittaa epämääräistä tunnetta, että jää jostain paitsi, ulkopuoliseksi. Irina, Maša ja Olga eivät halua mitään muuta kuin, että olisivat Moskovassa. He eivät huomaa, että heidän ympärillään on kaikkea kaunista ja asiat ovat aika hyvin. On samppanjaa, juhlia ja potentiaalisia rakkauden kohteitakin. Kaikki tämä on toisarvoista Moskovaan kaipailun rinnalla.

Ruumis ehostettiin Groskopin meikeillä

Venäläinen sielu on käsite. Mitä sillä tarkoitetaan, on hieman epämääräistä. Siltä ei voi kuitenkaan välttyä, jos on tekemisissä venäläisten kanssa. Groskopin mukaan sitä käsitellään parhaiten Nobel-palkitun kirjailijan Boris Pasternakin (1890–1960) romaanissa Tohtori Zhivago.

– On suuri kunnia, jos venäläinen sanoo ulkomaalaiselle, että sinulla on venäläinen sielu. En aluksi oikein tajunnut, mitä se merkitsi. Oliko se hyvä vai huono asia. Luettuani Tohtori Zhivagon aloin ymmärtää käsitettä paremmin.

Palkitussa romaanissa ihmiset säilyttävät toivon ja uskovat parempaan, vaikka yhteiskunta ympärillä on sekasortoinen ja julma. Teos on myös hyvin poliittinen ja Pasternak sai tuntea sen nahoissaan. Kuin ihmeen kaupalla hän välttyi vankileiriltä, mutta Nobelilla huomioitu teos julistettiin roskaksi.

Groskop sai ensimmäisen kosketuksensa venäläiseen sieluun ollessaan 18-vuotiaana Pietarissa englannin kielen opettajana. Hänen ystäväpiirissään eräs tyttö teki itsemurhan. Myös Groskop kutsuttiin hautajaisiin, jotka olivat "zhivagolaisessa" maisemassa Pietarin ulkopuolella. Koko hautajaisseremonia oli aivan toisenlainen, mihin Groskop oli tottunut.

– En oikein tiennyt, miten suhtautua. Se oli kummallista ja kamalaa, mutta samalla tunsin itseni etuoikeutetuksi päästessäni mukaan. Olin silloin hyvin nuori, mutta opin siinä paljon venäläisten suhtautumisesta elämään.

Hämmennyksen tunnetta lisäsi, kun Groskopilta ryhdyttiin heti alkajaisiksi kyselemään meikeistä. Hän oli ihmetellyt, miksi häntä kehotettiin ottamaan meikit mukaan. Paikan päällä paljastui, että niillä oli tarkoitus meikata ruumiin kasvot kauniiksi.

– Silloin venäläisillä nuorilla ei ollut juurikaan meikkejä saatavilla. Siksi minun piti tuoda meikit.

Groskop tietenkin antoi Cliniquen puuterinsa ja huulipunat lainaan, mutta ei sen jälkeen enää käyttänyt niitä.

Suomeen Groskopin toi Helsingin kirjamessut. Ensi silmäyksellä Helsinki muistuttaa hänen mielestään hieman Pietaria. Groskop käy yhä silloin tällöin Venäjällä. Hänen kirjansa julkaistiin siellä alkuvuodesta ja se sai hyvän vastaanoton.

– Kuulin, että etenkin nuoret ovat kirjani avulla löytäneet uudelleen klassikkonsa. Mikään ei ole sen parempi uutinen!

Rockyhtye Nirvanan edesmenneen laulajan Kurt Cobainin tahrainen, reikäinen ja pesemätön villatakki myytiin lauantaina huutokaupassa 334 000 dollarilla eli runsaalla 301 000 eurolla New Yorkissa Yhdysvalloissa.

Cobain käytti villatakkia Nirvanan Unplugged-esityksessä vuonna 1993. Vaatetta ei ole pesty sen jälkeen, kun Cobain käytti sitä. Villatakissa on muun muassa tupakan polttamia jälkiä.

Ikonisen vaatekappaleen sanotaan olevan kaikkien aikojen korkeimpaan hintaan huutokaupattu villapaita.

Samassa huutokaupassa myytiin myös Cobainin erikoisvalmisteinen Fender Mustang -kitara, jota hän käytti Nirvanan In Utero -kiertueella. Kitarasta pulitettiin 340 000 dollaria eli vajaat 307 000 euroa.

Kitara oli ollut esillä useita vuosia Rock and Roll Hall of Fame -näyttelyssä.

Villapaidan huutokaupanneen Julien's Auctions -huutokauppakamarin toimitusjohtaja Darren Julien kertoi uutistoimisto AFP:lle, että rock and roll -muistoesineistä on tullut uusi taidemarkkina.

– Milleniaalit ovat aloittaneet keräilyn. He eivät keräile Moneteja ja Picassoja, Julien sanoi AFP:lle.

Julienin mukaan ostajien joukossa on Wall Streetillä työskenteleviä henkilöitä ja jopa sijoitusrahastot hankkivat rock-esineitä laajentaakseen asiakkaidensa portfolioita.

Nirvana oli erittäin suosittu 1990-luvun alkupuolella. Kurt Cobain oli yksi grunge rockin suurimmista tähdistä, mutta hänen oli vaikea suhtautua maineeseen. Hän kärsi masennuksesta ja huumeriippuvuudesta.

Cobain teki itsemurhan huhtikuussa 1994. Hän oli kuollessaan 27-vuotias.

Sunnuntaina päättyneillä Helsingin Kirjamessuilla tehtiin uusi kävijäennätys. Messuilla kävi neljän päivän aikana lähes 92 000 kävijää. Kävijämäärä kasvoi viimevuotisesta yli seitsemän prosenttia.

Ohjelmajohtaja Ronja Salmen mukaan messujen kehittäminen kahden viime vuoden aikana etenkin nuoria aikuisia ja lapsiperheitä kiinnostavaksi näkyy nyt.

– Kohderyhmät ovat tuiki tärkeitä myös koko alan tulevaisuudelle. Kävijämäärä on kasvanut yli 6 000 henkilöllä, ja tämä näkyi täpötäysinä katsomoina, Salmi sanoi tiedotteessa.

Kantar TNS:n tekemän kävijätutkimuksen mukaan 95 prosenttia kävijöistä oli tyytyväisiä tapahtumakokonaisuuteen. Ensimmäistä kertaa paikalla kertoi olleensa 17 prosenttia vastaajista.

Tutkimukseen vastanneista 95 prosenttia kertoi tulevansa varmasti tai todennäköisesti myös seuraavalla kerralla. Kävijätutkimukseen haastateltiin 200 kävijää.

Jo ovenkahvasta tietää, että nyt ollaan astumassa sirkukseen.

Pihla Koskela tarttuu Sorin Sirkuksen pääoven kahvaan eli yksipyöräisen satulaan kaksi kertaa viikossa, Milja Helminen ja Merja Koskiniemi miltei päivittäin.

Heille elämä on yhtä sirkusta – vai onko?

Pihla Koskela, 14, on rampannut naapurikunnasta Nokialta Tampereen Nekalaan tunnin bussimatkan päästä jo neljä vuotta.

Koulusta tehty tutustumisretki Sorin Sirkukseen teki vaikutuksen ja vei mennessään.

– Me kävimme täällä tutustumassa luokan kanssa. Tämä vaikutti tosi kivalta ja monipuoliselta.

Harrastus on Koskelalle tärkeä.

– Sirkus antaa tietysti kavereita ja vapaa-ajanvietettä.

Milja Helminen, 17, päätyi sirkukseen voimistelun kautta.

Sirkuksessa viehättää erityisesti lajin visuaalisuus.

– Sirkuksessa pääsee tekemään niin paljon kaikkea erilaista. Yhdistyy musiikki, näytteleminen, akrobatia, voima, venyvyys ja liikunta, hän luettelee.

Merja Koskiniemellä, 55, on reilun vuoden ajan ollut ammattititteli, jota ei kovin monella Suomessa ole. Hän on sirkuskoulun rehtori.

Tanssipedagogin tie rehtoriksi on ollut monivaiheinen.

Aluksi Koskiniemi seurasi Sorin Sirkuksen toimintaa erityisesti kriitikon silmin. Hän on toiminut tanssi- ja sirkuskriitikkona parikymmentä vuotta ja kirjoitti aiemmin arvioita myös Sorin Sirkuksen jouluesityksistä muun muassa Aamulehteen.

Myöhemmin Koskiniemen poika innostui lajista.

– Pidin itseni aika ulkokehällä. Jätin pojan tuohon pihaan ja sanoin heippa.

Sorin Sirkuksen osalta äiti jääväsi itsensä kriitikkona, kun poika siirtyi esiintyvien ryhmään. Hän alkoi osallistua vanhempien rinkiin ja talkootyöhön.

– Sitten mua otettiin hihasta ja kysyttiin, että tulenko pitämään tanssitunteja.

Uudelleen Koskiniemeä nykäistiin hihasta, kun edellinen rehtori lopetti tehtävissään.

Työ Helsingin Metropolian kulttuurituotannon lehtorina ja tutkintovastaavana vaihtui rehtorin tehtäviin Sorin Sirkuksessa. Työmatka lyheni 197 kilometristä 900 metriin.

Sirkus antaa tietysti kavereita ja vapaa-ajanvietettä. Pihla Koskela

Pihla Koskelan sirkusharrastuksen taustalla on viisi vuotta kestänyt tanssiharrastus. Hän nauttii sirkusharrastamisen monipuolisuudesta.

– Varsinkin kun saa valita lisätunteja.

Koskela on yksi reilusta viidestäsadasta Sorin Sirkuksen taiteen perusopetukseen osallistuvasta 4–18-vuotiaasta.

Harrastus on antanut hänelle monta hienoa onnistumisen kokemusta.

– Aina kun oppii jonkun uuden tempun vaikka tuolla mun päälajissa jonkun uuden tempun, niin tulee sellainen että: Yes, vihdoin!

Koskelan laji on tolppa-akrobatia.

– Silloin kun valitsimme lajeja, se tuntui kaikista omimmalta. Se oli kivointa.

Muita harrastuksia ei Pihla Koskelan elämään oikein mahdu. Hän ei haaveile alan ammattilaisuudesta, mutta joskus voisi olla hienoa päästä mukaan esiintyvien ryhmään.

– Riippuu vähän, miten jaksan koulun kanssa.

Sirkuslukio oli paras vaihtoehto. Milja Helminen

Sirkusartistin urasta haaveileva Milja Helminen käy Tampereen normaalikoulussa lukiota sirkustaiteen linjalla. Linjan opiskelijoilla on kerran viikossa sirkustekniikan tunti, jossa harjoitellaan erilaisia lajeja.

Sen lisäksi hän viettää kaikki illatkin Nekalassa Sorin Sirkuksen joulushow'n harjoituksissa. Esiintyvä ryhmä treenaa nyt erityisen intensiivisesti.

Tämänvuotisen joulushow'n, Soriferian, ensi-ilta on 22. marraskuuta.

– Kun on sirkuslinjalla, opettajat ymmärtävät, että joutuu treenaamaan paljon. Ensi-iltaviikolla on koeviikko eli joudun olemaan kokeista pois esitysten takia.

Helminen voi onneksi tehdä kokeet myöhemmin. Hän on tyytyväinen koulutusvalintaansa.

– Olen miettinyt sirkusartistin ammattia. En halunnut kuitenkaan vielä tässä vaiheessa hakea minnekään sirkuskouluun ulkomaille, vaan halusin käydä lukion. Tämä sirkuslukio oli paras vaihtoehto.

Kymmenen vuoden kuluttua Helminen näkee itsensä jossakin kaukana, poissa Suomesta, ja toivottavasti töissä sirkuksessa.

Kohtaamiset tuottavat itsellekin aina iloa ja oivalluksia. Merja Koskiniemi

Sirkuskoulun rehtorin tehtäviin ei kuulu opetusvelvollisuutta, mutta Merja Koskiniemi vetää tanssitunteja mielellään. Näin hän pysyy kiinni koulun arjessa ja oppii tuntemaan harrastajia.

– En ole se outo naama ainakaan meidän vanhemmille oppilaille.

Hän nauttii sirkuskoulun arjesta:

– Ihan jokapäiväisistä pienistä asioista. Talossa kulkiessani törmään näihin meidän upeisiin opettajiin ja oppilaisiin. Joku seisoo käsillään tai heittää keilaa johonkin suuntaan. Ne kohtaamiset tuottavat itsellekin aina iloa ja oivalluksia.

Pientä improvisaatiota tarvitaan joka päivä! Merja Koskiniemi

Sirkuskoulutus laajenee laajenemistaan Tampereella.

Sorin Sirkuksen koulun taiteen perusopetukseen olisi tulijoita enemmän kuin koulun seinien sisälle mahtuu. Sosiaalinen sirkus tuo taitoja ja iloa muun muassa maahanmuuttajille, pitkäaikaissairaille lapsille sekä vangeille.

Toiveena on, että Tampereen yliopistossa voisi alkaa sirkusopettajien kansainvälinen koulutus kolmen vuoden kuluttua. Suomen lisäksi koulutusta suunnitellaan sirkuskoulujen ja yliopistojen yhteistyönä Ruotsiin, Ranskaan, Irlantiin ja Tsekkeihin.

Millaisena Koskiniemi näkee Sorin Sirkuksen tulevaisuuden kymmenen vuoden kuluttua?

– Me olemme vielä vahvemmin kaikkea sitä, mitä olemme tänä päivänä. Plus että meillä on toivottavasti lisärakennus, joka mahdollistaa toiminnan laajentumisen.

Samalle tontille suunnitellulle rakennukselle ei vielä ole rahoitusta.

Niin, miten se sanonta meneekään? Onko Merja Koskiniemen, Pihla Koskelan ja Milja Helmisen elämä yhtä sirkusta?

Koskiniemi haastaa koko sanonnan mielekkyyden.

– Yleensä silloin ajatellaan, että elämä on yhtä kaaosta. Mutta se ei pidä paikkaansa. Jos elämä olisi yhtä sirkusta minun näkökulmastani, niin siinä olisi otettu turvallisuus ja toiset ihmiset hyvin huomioon. Se olisi myös hyvin suunniteltua.

– No, pientä improvisaatiota tarvitaan joka päivä!

Lue myös:

Haluatko sirkusopettajaksi? Koulutus alkaa Tampereella vuonna 2023

Sorin Sirkuksen rahoitus ensi vuodelle varmistui – antaa lisäaikaa uusien ratkaisujen etsimiseen

"Vaaditaan mielenlujuutta, kun tympäisee" – Sirkuslainen hioo temppuaan kyllästymiseen saakka

Nelli Kujansivu putosi kymmenvuotiaana sirkuspyramidin huipulta betonille – “En suostunut uskomaan, että en enää kävele normaalisti”

15-vuotias akrobaattilahjakkuus taipuu vaikka mihin – "Koskaan ei voi olla liian hyvä"

Lappeenrantalainen kirjailija Annamari Marttinen on saanut tämän vuoden Nuori Aleksis -kirjallisuuspalkinnon teoksestaan Korsetti. Palkinto myönnettiin Marttiselle lauantaina Helsingin kirjamessuilla.

Nuori Aleksis -palkinnon myöntää Äidinkielen opettajain liitto, joka valintaa varten oli koonnut toisen asteen opiskelijoista erityisen lukijaverkoston eli Nuori Aleksis-raadin. Sen jäsenten oli tarkoitus lukea mahdollisimman monta vuonna 2018 julkaistua kotimaista kaunokirjallista teosta. Kirjalistassa teoksia oli kaikkiaan 168.

Loppuraatiin pääsi viisi eniten kirjoja lukenutta nuorta, jotka tekivät lopullisen valinnan palkinnon saajasta.

Palkintoperusteissaan raati sanoo, että Annamari Marttisen Korsetin aihe on poikkeuksellinen ja samalla kaivattu.

– Kirjan päähenkilö on naiseksi pukeutumisesta pitävä Pauli. Teos on koskettava kasvutarina poikkeavuudesta ja normaaliudesta, ja siitä kuinka tulla kaiken tämän kanssa sinuiksi. Kirja avaa erilaisia näkökulmia transvestiitin elämään, ja on avarakatseisellekin lukijalle valaiseva kokemus, sanotaan raadin perusteluissa.

Ei helppo valinta

Yksi raadin jäsenistä oli Savitaipaleen lukion abiturientti Inka Illukka. Hän luki kaikkiaan 132 viime vuonna ilmestynyttä teosta.

Marttisen kirjan Korsetti hän kuunteli äänikirjana.

– Siitä jäi tosi hyvä fiilis. Silmät avautuivat sitä kuunnellessa, kertoo Inka Illukka

Illukka kertoo, että voittajan valinta ei ollut raadille helppo ja valinnasta keskusteltiin raadissa pitkään.

– Korsetin nosti voittajaksi aihe. Se oli sellainen, jota ei ole aiemmin nähty, kertoo Inka Illukka.

Kirjailija Annamari Marttinen on iloisesti yllättynyt palkinnosta ja antaa erityisen suuren arvon sille, että valitsijoina olivat nimenomaan nuoret lukijat.

– Nuoret ovat lahjomattomia lukijoita. He valitsevat juuri sen, minkä he haluavat valita, sanoo Marttinen.

Viime vuonna ilmestynyt korsetti oli Annamari Marttisen yhdeksäs romaani. Pari kuukautta sitten häneltä ilmestyi teos Tässä meillä on kaikki nyt.

– Uutta kirjoitan jo täyttä päätä, kertoo Marttinen.

Annamari Marttisen Korsetti-romaanin lisäksi Nuori Aleksis -finaaliin pääsivät Jukka Behmin Eikä yksikään joka häneen uskoo, Olli Jalosen Taivaanpallo, Tommi Kinnusen Pintti sekä Saara Turusen Sivuhenkilö.

Palkinnon arvo on 1 500 euroa.

Lue seuraavaksi: Abiturientti luki yli 100 kirjaa muutamassa kuukaudessa – nyt äidinkielen opettaja pyytää häneltä kirjavinkkejä

Aiempaa useampi maahanmuuttajataustainen elokuvantekijä hakee ja saa Suomen elokuvasäätiöstä (SES) tukea.

– Maahanmuuttajataustaisia hakijoita on meillä paljon enemmän kuin aiemmin ja tämä tietysti korreloi siihen, että tuen saajia on enemmän. Viimeisen 10 vuoden aikana määrät ovat yli kaksinkertaistuneet, sanoo SES:n johtaja Lasse Saarinen.

Vuonna 2010 SES myönsi tukia tuotannoille, joissa oli alle 10 maahanmuuttajataustaista ohjaajaa, käsikirjoittajaa tai tuottajaa. Viime vuonna luku oli noussut jo 25:een.

Vuosittain tuotantotukia jaetaan hankkeille, joissa on ohjaajia, käsikirjoittajia ja tuottajia yhteensä noin 120–150.

SES laski luvut Ylen pyynnöstä, sillä säätiössä ei tilastoida elokuvantekijöitä kansallisuuden, etnisyyden tai kulttuurin mukaan. Laskelmissa ovat mukana kaikki tuki- ja elokuvamuodot, pitkät ja lyhyet elokuvat, dokumentit ja tv-sarjat vuodesta 2010.

Saarisen mukaan ilmiötä selittää suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristuminen, joka näkyy yhä enemmän myös valkokankailla.

– Suomeen on muuttanut viime vuosina aiempaa enemmän ihmisiä ulkomailta. Osalla heistä on elokuva-alan koulutusta jo valmiiksi, osa hankkii sen Suomesta.

Ilmiö näkyy valkokankailla erityisen selvästi ensi vuonna. Tuolloin saa ensi-iltansa kaksi kotimaista elokuvaa, jolta odotetaan paljon.

Ohjaaja Hamy Ramezan on juuri saanut The Oasis of Now:n kuvaukset päätökseen. Toinen suomalaisohjaaja Khadar Ahmed kuvaa parhaillaan itäafrikkalaisessa Djiboutissa elokuvaa työnimeltä Gravedigger (Haudankaivaja).

Molemmat tekevät ensimmäistä pitkää elokuvaansa.

Kotimainen elokuva monipuolistuu

Suomen elokuvasäätiössä maahanmuuttajataustaisten tekijöiden lisääntymistä pidetään tervetulleena.

– Kyllä me toivomme, että tämän aavistuksen sisäsiittoisen maan ulkopuolinen katsantokanta monipuolistaisi meidän elokuviemme valikoimaa ja aihevalintoja, eli tekisi meidän elokuvatuotannostamme heterogeenisempää. Näin onkin tapahtunut selvästi, Saarinen sanoo.

Somaliasta Suomeen 16-vuotiaana muuttaneen Khadar Ahmedin (s. 1981) tuleva elokuva kertoo djiboutilaisesta haudankaivajasta.

Hamy Ramezan (s. 1979) tuli Suomeen 10-vuoitaana kiintiöpakolaisena Iranista. Hänen elokuvansa keskittyy Suomessa turvapaikkapäätöstä odottavan iranilaisen perheen arkeen. Tarina pohjaa osittain Ramezanin omiin kokemuksiin.

– Jos en olisi iranilainen, olisi hankalaa kertoa iranilaisesta perheestä. Käytän sitä vahvuutta ja kulttuuria, mutta jokainen ohjaaja on yksilö, jonka näkemys tuo jotain uutta suomalaiseen elokuvaan, Ramezan sanoo.

Lue lisää Hamy Ramezanista: "Yhtäkkiä olin osa valtavaa massaa, joka oli tullut tuhoamaan eurooppalaista elämää" – Suomessa 30 vuotta asunut ohjaaja Hamy Ramezan lannistui pakolaiskriisistä.

Iranilainen elokuvakulttuuri näkyy

Lasse Saarinen korostaa, että SES ei jaa rahaa minkäänlaisten kiintiöiden mukaan, vaan rahoittaa parhaina pitämiään projekteja.

SES:n tuki yksittäiselle elokuvalle on merkittävä. Se muodostaa noin 40 prosenttia rahoituksesta. Lopun pitää tulla muualta. Tuotantoon päätyvien elokuvien pitää siis vakuuttaa myös muut rahoittajat.

Suomessa tulee ensi-iltaan parikymmentä pitkää kotimaista elokuvaa vuosittain. Ensi vuonna niiden joukossa ovat sekä Ramezanin että Ahmedin elokuvat.

– Ramezanilla on takana kaksi erinomaisesti menestynyttä lyhytelokuvaa, jotka ovat kiertäneet maailmalla vuosia. Odotukset ovat erittäin korkealla, Saarinen sanoo.

Saarisen havaintojen mukaan SES:iin tulleiden hakemusten joukossa on ollut paljon juuri iranilaistaustaisia tekijöitä.

– Iran on maa, jolla on pitkä ja kunniakas elokuvakulttuuri. Siellä on useita hyviä tekijöitä. Uusia on tullut jo kymmeniä vuosia ja tulee jatkuvasti.

Ihmisyyttä ei voi nujertaa

Ramezanin tulevassa elokuvassa näyttelee tunnettu iranilainen Shahab Hosseini. Elokuvan käsikirjoitus on jo palkittu Finnish Film Affairinpääpalkinnolla kansainvälisesti kiinnostavimpana suomalaisena projektina.

Ohjaaja on otettu odotuksista, mutta keskittyy nyt muuhun.

– Elokuvan tekeminen on niin haastavaa, että odotukset ovat viimeisiä asioita, joita ajattelee. Kyse on enemmän omasta taistelusta, että löydänkö sen totuuden vai en ja siihen menee kaikki energia.

Turvapaikanhakijaperheestä kertovan The Oasis of Now:n hän kertoo tehneensä, koska halusi näyttää jotain yleisölle.

– Me emme ole ihmisinä sitä, mitä uutiset väittävät. Haluan, että ihmiset luottavat siihen, että me olemme hyviä. Ihmisyyttä ei voi nujertaa, Ramezan sanoo.

Lue myös:

"Yhtäkkiä olin osa valtavaa massaa, joka oli tullut tuhoamaan eurooppalaista elämää" – Suomessa 30 vuotta asunut ohjaaja Hamy Ramezan lannistui pakolaiskriisistä

Elokuvien Suomi on kokovalkoinen – Noah Kin: "Pitääkö Matin olla elokuvissa aina suomalaisen näköinen mies?"

Princen the Beautiful Ones -muistelmat julkaistiin tänään yhtä aikaa maailmalla ja suomeksi käännettynä.

Aikeestaan kirjoittaa elämäkerta Prince ilmoitti vain kuukausi ennen kuolemaansa.

– Kirja tulee pudottamaan muutaman pommin, joten toivottavasti jengi on valmiina, tähti totesi.

Työ jäi kesken. Prince ehti aloittaa projektin yhdessä toimittaja Dan Piepenbringin kanssa tammikuussa. Hanke keskeytyi Princen yllättävään kuolemaan huhtikuussa 2016.

Vielä neljää päivää aiemmin Prince oli soittanut Piepenbringille kertoakseen, että oli kunnossa. Syytä oli, sillä mediassa oli juuri uutisoitu Princen lentokoneen hätälaskusta. Tajuton tähti oli toimitettu sairaalaan kesken lennon.

Vajaa viikko tämän jälkeen Prince löydettiin hissistä kotoaan Minneapolisista. Hän oli kuollut opioidi-pohjaisen Fentanyl-nimisen lääkkeen yliannostukseen vain 57-vuotiaana.

Uskotko solumuistiin?

Viimeisen puhelun aikana Prince kysyi muistelmien toimittaja Piepenbringiltä, uskoiko tämä solumuistiin. Prince ajatteli, että kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle, että kehomme perivät vanhempiemme muistot.

– Raamattua lukiessa aihe nousi taas mieleeni. Isien synnit. Miten se olisi mahdollista ilman solumuistia, kirja siteeraa Princeä.

Prince ajatteli, että hän oli vanhempiensa synteesin tulos, että hänen vanhempiensa luonteiden ristiriita oli osa häntä.

– Hän sanoi tuntevansa heidän kaksinkamppailunsa elimistössään, biologisella tasolla, Piepenbring kertoo kirjassa.

Puhelu päättyi sanoihin:

– Halusin oikeastaan vain kertoa, että näitä juttuja olen tässä pohtinut ja että olen kunnossa.

Holvista löytyi myös perhealbumeita

Kun Prince kuoli, Piepenbringille jäivät vain omat muistiinpanot tapaamisista tähden kanssa ja 28 sivua Princen itse kirjoittamaa lapsuuden ja nuoruuden kuvausta.

Piepenbring pääsi jälkikäteen artistin kodin, Paisley Parkin, kuuluisaan holviin, jossa säilytetään tähden säveltämää julkaisematonta musiikkia.

Sieltä löytyi myös henkilökohtaisia muistoja, perhealbumeita, ennen näkemättömiä valokuvia, sanoituksia ja Princen käsinkirjoittama Purple Rain -elokuvan treatment eli laaja esittely. Ne kaikki ovat nyt osa muistelmia.

Isossa osassa on Dan Piepenbringin johdanto, johon hän on kirjoittanut auki Prince-tapaamisten yksityiskohdat. Mitä tapahtui, mitä Prince teki, miltä hän tuoksui – viipyilevältä kanelilta – ja mitä sanoi.

Inhosi Ed Sheerania ja Kate Perryä

Piepenbring toteaa, että keskustelut Princen kanssa olivat harhailevia istuntoja. Siihen viittavat myös kirjaan päätyneet lukuisat polut ja aihiot.

Muistelmissa muun muassa kerrotaan, että Prince järjesti elokuvien yksityisnäytöksiä, joiden aikana katsottiin Kung Fu Panda kolmonen. Että Prince ei pitänyt Ed Sheeranista, eikä Katy Perrystä, “vaikka heidän musaansa tungettaisiin kurkustamme alas jatkuvalla syötöllä”.

Että Prince oli tohkeissaan Broadwayn hiphop-musikaali Hamiltonista, jonka kaikki näyttelijät tulevat erilaisista etnisistä taustoista. Prince halusi saada muistelmiin samanlaista rytmiä, ja paljon dialogia.

– Aina suoraan asiaan, eikä mitään tyhjäkäyntiä, Prince hehkutti.

Jumala, rakkaus, rotu

Prince kysyi Piepenbringiltä, voisivatko he kirjoittaa kirjan, joka ratkaisee rasismin ongelman. Hän kertoi varhaisista rasismiin liittyviä kokemuksistaan lapsuuden Minneapolisissa.

Hänen paras ystävänsä oli ollut juutalainen poika, jota joku oli heittänyt kivellä. Prince itse kävi koulua rikkaiden lasten kanssa, jotka eivät pitäneet siitä, että hän oli samassa paikassa. Princeä nimiteltiin hänen ihonvärinsä vuoksi.

Piepenbring kertoo, että istuntojen aikana palattiin muutamaan teemaan toistuvasti. Näitä olivat muun muassa Jumala, rakkaus, Amerikan rotukäsitys, musiikkimaailman kaksinaamaisuus ja se, miten häilyväistä luovuus on.

Kirjan mukaan Prince halusi kirjoittaa muistelmien jälkeen monta teosta, ottaa elämänsä tarinan omiin käsiinsä ja kumota ennakkoluulon, että hän olisi “egoistinen mielipuoli”.

Ensisuudelma kotileikeissä

Kirjasta tekee erityisen Princen käsinkirjoittamat muistot. Ne on printattu kirjaan sellaisenaan. Käsiala on säntillistä, suorastaan kaunista. Omissa teksteissään Prince palaa lapsuuteen.

– Tiedättehän, miten jonkun tietää hymyilevän, vaikka hänestä näkee vain silmät? Äitini silmät olivat sellaiset. Isäni piano. Se on ensimmäinen asia, jonka muistan kuulleeni. Hän soitti nuorempana jopa hätäisen vilkkaalla, mutta virtaavalla otteella. Se soundi oli täynnä iloa.

Princen isä oli Jumalaan uskova jazz-muusikko, äiti oli jazz-laulaja, joka tykkäsi juhlia.

Prince kuvailee myös vanhempiensa riitoja, eroa, epileptisiä kohtauksiaan lapsena ja ensisuudelmaansa 5–6-vuotiaan Laura Winnickin kanssa, joka näytti aivan Elizabeth Taylorilta.

– Yhtenä päivänä Laura keksi yllättäen, että minun tulee leikkiä hänen aviomiestään. Kyseessä ei ollut Minneapolisin ensimmäinen rotujenvälinen liitto, mutta olimme siinä sarjassa epäilemättä nuorimmat, Prince kirjoittaa.

"Älä mene naimisiin missään tapauksessa"

Eroottisesti latauneesta musiikistaan ja sanoituksistaan tunnettu artisti kertoo, miten hän sai isäpuoleltaan seksuaalivalistusta. Tämä vei murrosikäisen pojan katsomaan lapsilta kiellettyjä elokuvia.

– Jos saisin palata noihin aikoihin ja valita itse tavan, jolla näistä asioista kuulen, toivoisin jotain seuraavaa: lukisin Raamatusta Laulujen laulun yhdessä jonkun rakastavan vanhemman kanssa, minkä jälkeen tekstistä keskusteltaisiin yhdessä. Mutta meidän oppimisympäristömme olivat kadut, Prince kirjoittaa.

Oma, Raamattua lukeva isä kertoi pojalle vastakkaisesta sukupuolesta näin.

– ”Onko sinulla tyttöystävä? Hyvä. Älä mene naimisiin äläkä missään tapauksessa saata ketään raskaaksi.”

Prince, syntymänimeltään Prince Rogers Nelson oli kahdesti naimisissa. Kumpikin liitto päättyi eroon.

Erakkomaineen saanut artisti varjeli yksityisyyttään tarkasti, mutta vihjasi raottavansa salaperäisyyden verhoa muistelmissa.

Princen levyjä on myyty yli sata miljoonaa kappaletta. Hänen tunnetuimpia hittejään ovat muun muassa Purple Rain, Kiss, 1999, Little Red Corvette, Cream ja When Doves Cry

Elämäkerran nimi The Beautiful Ones tulee Purple Rain -elokuvan samannimiseltä kappaleelta.

Muistelmakirjan on suomentanut Petri Silas.

Lue myös:

Princen kuolinsyy selvisi – opioidien yliannostus

Symboli ja suunnannäyttäjä – Prince oli popin valovoimaisimpia tähtiä

Aalto-yliopiston tutkimuksessa kävi ilmi, että museokäynnit kasvoivat karkeasti ottaen kolminkertaisiksi niillä, joilla on Museokortti. Tutkimuksessa oli mukana 13 474 vastaajaa. Ne henkilöt, joilla ei ole korttia arvioivat käyvänsä museoilla vain kerran tai kaksi. Kortillisilla lukema nousee seitsemään käyntikertaan. Monet käyvät näyttelyissä jopa yli kymmenen kertaa vuodessa.

– Museokortin omistaminen vaikuttaa selvästi museoiden käyttökulttuuriin, tutkijatohtori Juho-Petteri Huhtala sanoo.

Museoiden tulot nousivat, vaikka iso osa kävijöistä marssii sisään korttia vilauttamalla

Museokortti osoittautui heti suosituksi, mutta monet ovat epäilleet museoiden tulojen vähenevän sen myötä. Näin ei ole tutkimuksen mukaan käynyt.

Vaikka museokortti ostetaan kertamaksulla, museot saavat jokaisesta kortilla maksetusta käynnistä korvauksen. Summa ei vastaa normaalia pääsylippua, mutta lisätuloja tuovat kävijät, jotka tulevat museoon kortillisten vanavedessä. Enemmän kuin puolet Museokortin käyttökerroista tapahtuu kahden tai useamman hengen seurueessa.

3-vuotias Aatos sai museokortin loppuiäkseen ja haluaa nyt löytää traktorinäyttelyn – Perheet tarttuivat hanakasti ilmaiseen Museokorttiin

Lisäksi tutkimukseen vastanneet arvioivat käyttävänsä joka käynnillä noin 10 euroa museoiden oheispalveluihin. Rahaa kului muun muassa museokaupassa tai -kahvilassa. Tähän summaan ei vaikuta se, oliko kävijällä kortti vai ei, mutta kortilliset käyttivät oheispalveluja huomattavasti enemmän kuin kortittomat, sillä käyntejä oli enemmän.

– Tutkimus osoittaa, että Museokortti tuottaa museoille sekä välittömiä että välillisiä hyötyjä, Huhtala summaa.

Museot ovat tehneet kävijäennätyksiä joka vuosi Museokortin jälkeen

Museokortti otettiin käyttöön toukokuussa 2015, jonka jälkeen museot ovat rikkoneet kaikkien aikojen kävijäennätykset joka vuosi:

– Voidaan hyvin perustein puhua Museokortti-ilmiöstä. Koska muut ovat innostuneet museoista, halutaan ilmiöön osallistua. Museot ovat nyt aallonharjalla, pohtii kehitysjohtaja Seppo Honkanen.

Museokortteja on markkinoilla noin 265 000, joista voimassa tällä hetkellä noin 185 000.

– Noin puolet tilastoiduista museokäynneistä on ilmaiskäyntejä, mutta Museokortti kasvattaa nimenomaan maksullisten museokäyntien määrää, kertoo Honkanen.

Museokortti 2019 -tutkimuksen teki Aalto-yliopiston tutkijoista koostuva Nordic Institute of Business and Society -ajatushautomo muun muassa Suomen museoliiton tuella.

Tutkimukseen voi tutustua täällä.

Yhdysvalloista kaksi vuotta sitten alkanut #metoo-kampanja on myllännyt elokuva-alaa enemmän kuin mikään muu yksittäinen tapahtuma vuosikymmeniin. Se pyyhkäisi voimalla myös Aalto-yliopiston elokuvakoulutuksen (ELO) läpi. Laitos täyttää 60 vuotta, ja sinä aikana koulutus on ehtinyt muuttua moneen kertaan, mutta ohjaajan asema on pysynyt samana. Hän on elokuvanteossa kiistaton auktoriteetti.

Ja juuri ohjaajien käytös nousi #metoo-kampanjan seurauksena Suomessa esille.

Yle kertoi viime vuonna ELO:n entisen professorin, elokuvaohjaaja Lauri Törhösen häiritsevänä pidetystä käytöksestä. Ja pian sen jälkeen joukko näyttelijöitä kyseenalaisti Aku Louhimiehen työtapoja. Louhimies on ELO:n kasvatti.

Elokuvaohjauksen professori Saara Saarela kertoo, että #metoo-kampanja näkyi ja näkyy edelleen vahvasti ELO:ssa. Se on osa Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua.

Työhyvinvointia ja jaksamista painotetaan Saarelan mukaan nyt kaikissa elokuvanteon vaiheissa koulutuksessa. Kyse on paremman työkulttuurin rakentamisesta, ja työhyvinvointi on siinä keskeisessä osassa.

– Nämä nuoret tekijät ovat erittäin valveutuneita. He haluavat muuttaa elokuvanteon kulttuuria, Saarela sanoo.

Elokuvaohjaajien koulutusta aletaan Saarelan mukaan kehittää niin, että ohjaajaopiskelijat ja Taideyliopiston näyttelijäopiskelijat kohtaavat jo opiskeluvaiheessa toisensa nykyistä useammin.

– Se on aika oleellista, jos ohjaajan ja näyttelijän välistä suhdetta halutaan purkaa ja muuttaa, Saarela toteaa.

Hän on myös itse elokuvaohjaaja.

“Itsehillinnässä on työstämistä”

Helsingin Roihupellossa sijaitsevilla elokuvastudioilla on hiirenhiljaista, kun ryhmä ELO:n opiskelijoita seuraa monitorista Max Ovaskan ohjaaman lyhytelokuvan kohtausta. Tekeillä on noin kaksikymmentä minuuttia kestävä musta komedia, joka kantaa työnimeä Lasti.

Kyse on koko vuosikurssin kandidaattitutkinnon lopputyöelokuvasta, ja siinä näyttelevät Saara Kotkaniemi ja Joonas Saartamo.

Tuleva elokuvaohjaaja oli juuri aloittanut opiskelun Aallossa, kun #metoo-kampanja käynnistyi. Se näkyi samantien koulussa.

– #metoo nousi keskustelun aiheeksi sekä opetuksessa että opiskelijoiden kesken, Ovaska toteaa.

Koulussa alettiin hänen mukaansa puhua siitä, mistä työhyvinvoinnissa on kyse.

– Se on ollut aika huomattava muutos, ja hyvä niin, Ovaska sanoo.

#Metoo herätti Ovaskan miettimään sitä, miten hän itse käyttäytyy kuvauksissa. Stressitaso voi nousta korkealle, kun kamera käy. Ympärillä pyörii silloin koko joukko elokuva-alan ammattilaisia, jotka pitää saada puhaltamaan yhteen hiileen.

– Siinä on itsehillinnässä paljon työstämistä. Ja että vielä muistaa ne kaikki muut ihmiset siinä ympärillä. Heidän hyvinvointinsa ja viihtyvyytensä on osittain minun vastuullani, Ovaska sanoo.

Myös Lastin tuottaja Pauliina Maus on joutunut pohtimaan työhyvinvoinnin merkitystä elokuvanteossa.

#Metoo-kampanja ei tullut hänelle täytenä yllätyksenä, mutta sen mittakaava yllätti.

– Nuoremman sukupolven tekemisen lähtökohdat, kuten tasa-arvo, tiivistyivät siinä, Maus sanoo.

Tv-draamaan lisää paukkuja

Aalto-yliopiston elokuvakoulu vaikuttaa kotimaisen elokuvan ja tv-draaman kehitykseen enemmän kuin mikään muu laitos Suomessa. Suurin osa elokuvan ja tv-draaman tulevaisuuden tekijöistä tulee sieltä.

Kotimaisen elokuvataiteen kehityksessä ELO on miltei voittamaton. Kymmenen viime vuoden aikana kahdeksan ohjaaja-Jussia on mennyt sen entisille opiskelijoille. Koulun ulkopuolelta samaisen pystin ovat saaneet vain itseoppinut Aki Kaurismäki sekä AJ Annila, joka on opiskellut Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa.

Tv-draamasta on tullut audiovisuaalisen alan uusi kuningaslaji suoratoistopalvelujen, kuten Netflixin ansiosta, ja se näkyy myös ELO:ssa. Elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen professorin Raija Talvion mukaan tv-draaman opettamista on jo lisätty, ja määrä lisääntyy entisestään kahden seuraavan vuoden aikana.

Opiskelijat kehittävät, pohtivat, tutkivat ja analysoivat tv-sarjoja, ja sitä tehdään jatkossa yhä enemmän.

– Tv-draama käyttää nyt sekä kulttuurisia ja filosofisia puheenvuoroja yhteiskunnassa. Sen merkityksen kasvu on otettu meillä huomioon, Talvio sanoo.

Hän haluaa nostaa esiin myös ELO:n ja WIFT:in (Women in Film & Television Finland) yhteistyön naisten aseman parantamiseksi elokuva- ja tv-alalla. Hankkeen nimi on Action! ja työtä riittää. Kyse on tasa-arvosta.

Naisten ohjaamille, tuottamille ja käsikirjoittamille elokuville ohjautui Cuporen tutkimuksen mukaan vain noin neljännes siitä julkisesta rahasta, joka jaettiin vuosina 2010– 2015.

Tasa-arvon edistämisen lisäksi ELO haluaa esiintyä monikulttuurisena laitoksena, mutta vielä se ei näy uusissa opiskelijoissa. Laitos on jalkautumassa kouluihin.

– Haluamme herättää siellä rakkautta elokuvaan ja tietämystä opinnoista, koska tarvitsemme lisää moniäänisyyttä, elokuvaohjauksen professori Saarela sanoo.

Malli koulutukseen Itä-Euroopasta

Kuusikymmentä vuotta täyttävän ELO:n olemassaolosta saa kiittää Raimo Hallamaa, joka toi mallin koululle Prahasta Tšekkoslovakiasta. Hän oli Helsingin yliopiston kuvalaitoksen johtaja.

“Kamerataiteen” koulutus perustettiin Taideteolliseen oppilaitokseen vuonna 1959.

Suomi aloitti elokuvakoulutuksen ensimmäisenä Pohjoismaana, ja se oli myös Euroopassa ensimmäisten joukossa.

Alussa vaikutteita otettiin ranskalaisen elokuvan uudesta aallosta vastaiskuna pystyyn kuolleelle studioelokuvalle. Kamerat alkoivat liikkua elävässä elämässä. Kaduilla ja kodeissa.

1970-luvulla toiminta politisoitui, ja koulussa kuohui. ELO:n historiaa tunteva Talvio kertoo laitoksen sivuilla, miten opettaja saatettiin jättää elokuvaprojektista ulos, koska tämä oli maolainen.

Aatteellisuus alkoi pikkuhiljaa hävitä ELO:sta 1980-luvulla, ja myös opetusministeriö teki asian eteen töitä.

On kiinnostavaa, että kotimaisen elokuvan nousu 1980-luvulla tapahtui ELO:n ulkopuolella. Se oli Aki ja Mika Kaurismäen ansiota.

Kotimaisen elokuvan uusi aika alkoi 1990-luvun puolivälissä, kun elokuvasäätiö alkoi tukea Markku Pölösen kaltaisia ohjaajia.

Kotimainen elokuva on vetänyt jo pitkään parin miljoonan katsojan verran väkeä teattereihin vuosittain, ja samaan aikaan kaikista elokuvalipuista noin neljännes on ostettu kotimaiseen elokuvaan.

Kuten ELO:n sivuilla todetaan, sekä elokuvantekijät että alan taustavaikuttajat ovat nykyään pitkälti ELO:n kasvatteja.