Pori Jazzin entinen taiteellinen johtaja Jyrki Kangas ja presidentti Tarja Halonen tunsivat toisensa pitkältä ajalta.

Halonen kuuli Kankaan poismenosta tämän perheen kautta.

– Uutinen tuli yllätyksenä. Olin jo suunnitellut monia asioita, joita olisimme tehneet yhdessä, Halonen kertoo Ylelle puhelimitse.

Jyrki Kangasta Halonen kuvaa sydämelliseksi monitoimi-ihmiseksi.

– Jyrkin merkitys suomalaiselle ja kansainväliselle jazzille oli suuri. Hän jaksoi olla niin monessa mukana.

Visio ja sisu

Tarja Halonen ja Jyrki Kangas ovat tutustuneet toisiinsa Pori Jazzeilla. Presidentti muistaa olleensa jazzien yleisössä lähestulkoon alusta saakka.

– Jyrki jaksoi vuosikymmeniä tehdä töitä tärkeänä pitämänsä ajatuksen puolesta. Ei Pori Jazz ollut aluksi menestys, vaan sen eteen täytyi tehdä paljon töitä.

Muun muassa jazzrumpali Reino Laine kuvaili Jyrki Kangasta aiemmin tänään Ylen haastattelussa visionääriksi. Tarja Halonen on samaa mieltä, mutta lisää myös toisen tärkeän piirteen – suomalaisen sisun.

– Visionäärisyys ei yksin riitä vuosikymmenien työhön, vastusten voittamiseen sekä myös upeiden jaksojen yli palautumiseen. Jazzeilla on pitkä toimintahistoria, jolloin tulee myös hiljaisia ja hitaita kausia. Innostuksen pitää kestää myös sellaisten kausien yli.

Tarja Halonen pitää Jyrki Kangasta visionäärisyyden lisäksi vahvana käytännön ihmisenä.

– Olen hyvin kiitollinen hänen toiminnastaan. Olen saanut Jyrkin kautta paljon ystäviä musiikista ja Porin seudulta.

Aiheesta aiemmin:

Pori Jazzin entinen taiteellinen johtaja Jyrki Kangas on kuollut – kollegat muistelevat rohkeaa visionääriä

Kymmenen vuotta elokuva- ja tv-alan tuotantotehtäviä tehnyt Asta Viertola kertoi Yle Uutisille uupumiskokemuksistaan. Hän muun muassa kärsi jatkuvista uniongelmista.

Viertolan mukaan jaksaminen on koetuksella monella alalla työskentelevällä. Uupumiseen johtavat muun muassa kireät kuvausaikataulut ja pitkät työpäivät.

Kuormitusta lisää pätkätyöläisyys, jolloin ihmiset siirtyvät projektista toiseen ilman tarpeellista lepoa. Viertola korostaa, että myös alan työkulttuurissa olisi parannettavaa. Monet kertovat rankoista työkeikoistaan kuin sotatarinoina.

Harva kuitenkaan uskaltaa puhua uupumisestaan, sillä pelkää sen vaikuttavan työllistymismahdollisuuksiin pienellä alalla.

– Moni ajattelee, että saa leiman: hankala, mielenterveysongelmainen, väsynyt ja ei jaksa tehdä töitä, Viertola sanoo.

"Suurin osa tyytyväisiä"

Audiovisuaalisen alan tuottajia edustavan APFI:n mukaan jaksamis- ja uupumisongelmat ovat tiedossa ja niihin suhtaudutaan vakavasti. APFI:n hallitukseen puheenjohtaja on Riina Kullas, joka työskentelee samalla tv-tuotantoyhtiö Moskito Televisionin toimitusjohtajana.

– Me tuottajat käymme tiivistä keskustelua siitä, miten työntekijöitä voidaan auttaa omassa jaksamisessa ja pyrimme hyvään yhteistyöhön tässä asiassa koko alan kesken.

Kullaksen mukaan uupumisongelmista puhuttaessa pitää muistaa, että valtaosa työntekijöistä on tyytyväisiä. Kullas painottaa myös sitä, että ala pitää sisällään monenlaista tekemistä.

– Oman kokemukseni mukaan enemmän erimielisyyttä tai työssä uupumusta kumpuaa draama- kuin viihdetuotantojen tekemisen puolelta.

Elokuva- ja tv-ala on Kullaksen mukaan pieni ja suhteellisen nuori. Ala on kuitenkin ammattimaistunut paljon viime vuosina. Aikaisemmin alalla oli enemmän henkilöomisteisia pieniä firmoja eikä yhteisiä pelisääntöjä ollut niin paljon kuin tänä päivänä.

– Esimerkiksi viihdepuolella isoimmat työllistäjät ovat nykyisin isoja kansainvälisiä yhtiöitä, joissa on hyvin tarkat ohjeistukset siitä, että lakia ja muita keskeisiä liiketoiminnan pelisääntöjä noudatetaan.

Elokuva- ja tv-produktiot voivat kestää useita kuukausia ja viedä toiselle puolelle maailmaa. Tällöin moni voi kokea kuormittavaksi työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen.

Riina Kullas kertoo, että esimerkiksi Moskito Televisionilla tuotantojen haasteita on käyty läpi työterveyden kanssa ennen ja jälkeen intensiivisimmän tuotantoajan. Työntekijöillä on tarvittaessa aina mahdollisuus käydä myös psykologin luona.

Kullaksen mukaan uupumisongelmat eivät aina liity työmäärään vaan taustalla voi olla esimerkiksi työntekijän oman elämän hankalat tilanteet. Henkistä kuormaa voi lisätä myös esimiestehtävän tuoma vastuu, sillä moni päätyy sellaisiin töihin ilman kokemusta ja koulutusta.

– Olemme tutkineet työssä viihtymistä ja ohjaamme työntekijöitämme matalalla kynnyksellä avun piiriin aina tarvittaessa. Uupumista tapahtuu kuitenkin myös syistä, joihin työnantajan mahdollisuudet puuttua ovat rajallisia, Kullas huomauttaa.

Ala puhaltaa yhteen hiileen tutkimuksella

Alan TES-neuvottelut ovat tällä hetkellä katkolla. Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Temen, Journalistiliiton ja Palvelualojen työnantajien Paltan välisissä neuvotteluissa keskeisenä asiana on työssä jaksaminen.

Teme edustaa Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöitä eli noin 900 ihmistä. Liitto ei ole tehnyt kattavaa tutkimusta alan uuvuttavuudesta, mutta saa säännöllisesti kuulla asiasta jäseniltään.

– Aina ei ole kyse siitä, että tehtäisiin työehtosopimuksen vastaisesti, mutta työ on jatkuvasti kuormittavaa. Kymmentuntinen työpäivä on tavallinen ja kun siihen lisätään työmatkat ja ruokatunti, niin se on helposti 12-13 tuntia. Kyllä se pitkällä aikavälillä alkaa uuvuttaa, sanoo työehtoasiantuntija Marika Väisänen Temestä.

Tv-sarjojen buumin myötä alalla on käytännössä täystyöllisyys. Paikoitellen ammattilaisista on jopa pulaa. Samaan aikaan moni uupunut harkitsee alan vaihtamista tai on jo siirtynyt muihin töihin.

– Se on hirvittävän sääli, jos ihmiset jaksavat olla alalla vaikka kymmenen vuotta ja toteavat, että tätä työtä ei jaksa. Silloinhan me menetetään heidät, kun heillä on paras osaaminen annettavana.

Elokuva- ja tv-alan uupumis- ja jaksamisongelmat otetaan tällä hetkellä vakavasti sekä työntekijöiden että työnantajien puolella. Alalla halutaan parantaa tilannetta yhteistyöllä.

Teme ja Apfi suunnittelevat Työterveyslaitoksen kanssa tutkimusta alan työntekijöiden jaksamisesta. Tarkoituksena on kartoittaa esimerkiksi kuormittumista, palautumista, oman ajankäytön hallintaa, lepojaksoja, työmääriä ja terveydentilaa.

Tulosten perusteella Työterveyslaitos tekee alalle luokitukset ja jonkinlaisen ohjeistuksen. Tutkimukselle haetaan vielä rahoitusta ja se pääsee käyntiin aikaisintaan ensi vuonna.

Keskustelu on avoinna 29.2. klo 23 asti.

Lue lisää

Harva uskaltaa puhua uupumisesta elokuva- ja tv-alalla – Asta Viertolalla kahden vuoden työputki vei unirytmin ja tukkaa irtosi päästä

Taiteilija Ed Atkins katsoo Kiasman viidennestä kerroksesta avautuvaa auringonvalon kyllästämää maisemaa. Sinisellä taivaalla kelluu pilvenhattaroita ja Töölönlahti siintää horisontissa. Seesteinen näkymä on raju vastakohta Atkinsin juuri avatulle Live White Slime -näyttelylle.

– Pidän tästä tilasta. Tässä meillä on upea, optimismia huokuva maisema, kun taas tuolla takana on kauhistuttava maailma, Atkins huitoo kohti omaa näyttelyään.

Kauhistuttavan maailman läsnäolosta vihjaa jo Atkinsin näyttelyn nimi. White slime eli valkoinen lima viittaa tuotantoeläimen luurangosta mekaanisesti puristettuun liha- ja rasvamössöön, jota käytetään muun muassa nakeissa.

– Kyseessä on hyvin kiehtova termi. Siinä on jotakin hirviömäistä ja se tuo mieleen b-luokan kauhuelokuvat. Olen halunnut leikitellä tuotantoeläinteollisuuden kuvastolla, jonka vastakohtana ovat tietokoneiden dataprosessit. Kyse on kahdesta eri tavasta käsitellä ruumiita – teurastamalla ja tietokoneella, Atkins kertoo.

Karmivaa slapstick-komiikkaa

Nykytaiteen kuumiin nimiin kuuluva Ed Atkins (s. 1982) tunnetaan oudoista tietokoneanimaatioistaan, joihin hän on pyrkii luomaan tarkoituksellisen epämiellyttävää ja häiritsevää tunnelmaa.

Esimerkiksi Kiasmassa nähtävä Safe Conduct -videoinstallaatio (2016) tekee makaaberia pilaa lentokenttien turvatarkastuksista. Videolla esiintyvä, realistiseksi animoitu mieshahmo latoo tarkastettavaksi sekä ruumiinosiaan että sisäelimiään – muovikaukaloon lätsähtelevät niin munuaiset kuin aivotkin ja useampi litra verta.

Tutusta ja arkisesta tilanteessa on tehty absurdi ja hämmentävä, joidenkin mielestä jopa vastenmielinen katsomiskokemus. Atkinsin videoissa inhottavat elementit ovat pikemminkin normi kuin poikkeus. Kiasman näyttelyn yhteydessä varoitetaankin, että Safe Conduct saattaa järkyttää joitakin katsojia.

– Taiteeni pohjana kulkee pyrkimys kytkeytyä äärimmäiseen kehollisuuteen ja lihallisuuteen, jonka haasteeksi ja vastakohdaksi muodostuu käyttämäni animaatiotekniikka. Tästä yhdistelmästä syntyy tietynlaista ällöttävyyttä, joka yhdistyy jäykkään tunnelmaan. Tämän kaiken voi kokea myös hauskana, ja sitä voi hyvällä syyllä kutsua slapstick-komiikaksi.

Kuolemanvakavaa Atkinsin videotaide ei todellakaan ole. Kun Safe Conductin mieshahmo repäisee irti nenänsä, veri lentää ja taustalla pauhaa kuluneista kulunein klassisen musiikin kappale eli Maurice Ravelin Bolero, latautuu tilanteeseen kieltämättä huvittaviakin piirteitä.

– Olen kiinnostunut sellaisista kulttuurin palasista ja osasista, joita on käytetty niin paljon, etteivät ne ole enää millään tavalla yhteydessä alkuperäiseen tarkoitukseensa. Pidän asioista, jotka jatkuvat siitä huolimatta, että niiden pitäisi jo olla ohitse. Bolerosta löytyy eräänlainen zombi-elementti: koko teoksen pitäisi olla kuollut, mutta silti se jaksaa porskuttaa eteenpäin.

Rikottavaksi tarkoitettua teknologiaa

Atkinsin videoista tekee kiinnostavan myös taiteilijan paradoksaalinen suhde teknologiaan. Atkins ei ole mikään tietokoneisiin ihailevasti suhtautuva nörtti, vaan hänelle kovalevy ja bittiavaruudet ovat välineitä, joiden kautta voi tutkia uutta teknogiaa, joka ikään kuin hengittää ja kuiskailee liikkuvan kuvapinnan takana.

– Nykyteknologian trendinä on yrittää olla piilossa ja kadota katseilta. Minä tahdon rikkoa teknologian: haluan tuoda sitä esille ja paljastaa sen sisukset.

Atkins ottaa konkreettiseksi esimerkiksi juuri tämän haastattelutilanteen.

– Kun joku katsoo televisiosta tai netistä tätä meidän haastatteluamme, hän ei ajattele kameraa eli välinettä, jolla tämä on tehty, vaan itse keskustelua. Kun taas katselet animoituja ihmishahmoja, joista huomaa selvästi etteivät ne ole aitoja, olet jollakin tavalla tietoinen välineestä eli tietokoneesta.

Yhä realistisemmiksi muuttuvien tietokoneanimaatioiden kohdalla puhutaan myös uncanny valleyn eli oudon laakson käsitteestä, jossa liian ihmismäinen hahmo herättää katsojassa torjuntaa ja jopa selittämättömiä inhon tunteita. Atkinsin mukaan oudon laakson kokemukset liittyvät myös hänen videotaiteeseensa.

– Oudosta laaksosta on tullut yhä arkisempi juttu. Kyse on asioista, jotka pyrkivät näyttämään aidoilta ja eläviltä, mutta ovat itse asiassa epäaitoja ja kuolleita. Teoksissani tulee esille tietynlainen pyrkimys epävarmuuteen: yleisö ei välttämättä tiedä, mitä on katsomassa.

Videopelimäisiä piirteitä

Ed Atkinsin taiteen estetiikasta löytyy myös runsaasti videopelimäisiä piirteitä. Hän muun muassa hyödyntää teoksissaan myös valmiita animoituja elementtejä. Tällaisia 3D-objekteja kaupataan ammattilaisille alan sivustoilla.

Taiteilija ei itse pelaa paljon, mutta pitää kyllä muutoin genrestä, joka hänen mielestään kärsii edelleen arvostuksen puutteesta.

– Mielestäni vielä ei löydy tarpeeksi foorumeja, joissa videopelit nostettaisiin samalle arvostuksen tasolle kuin vaikkapa kirjallisuus. Luen paljon alan julkaisuja ja pelimaailma pyörii usein mielessäni, koska kyse on loputtomasta jatkumosta ja tilasta. Teoksistani varmaan näkee, että ne ovat sellaisen henkilön käsialaa, joka pitää videopeleistä.

Kaikesta epämiellyttävästäkin visuaalisesta vyörytyksestä huolimatta Atkins toteaa, että hänen taiteensa pohjavire huokuu melankoliaa – ja se johtuu välineestä.

– Tietokone tuottaa jo itsessään melankolisia asioita, koska välineenä siitä loistaa aitouden poissaolo. Melankolia syntyy oudosta laaksosta ja oikean elämän puuttumisesta mutta myös siitä, että hyödynnän tietokoneanimaatiota väärällä tavalla. Tietokoneanimaatio on tarkoitettu lähinnä supersankareita ja videopelejä varten – ei siihen, että masentunut hahmo menee lentokentälle turvatarkastukseen, Ed Atkins summaa.

.

Rakastetuista Muumeista tehtiin uusi animaatiosarja, joka esiteltiin yleisölle vuosi sitten. Maaliskuun alussa televisiossa alkaa uuden Muumilaakson kakkoskauden jaksot, jotka sisältävät nyt enemmän draamaa.

– Kun ensimmäisellä kaudella Muumipeikko käy läpi sitä, mihin hän kuuluu omassa perheessään ja tässä maailmassa, niin toisella kaudella koko muumiperhe joutuu kriisiin, josta se toivottavasti tulee vahvempana ulos, kertoo sarjan tehneen tuotantoyhtiön luova johtaja Marika Makaroff.

– Koen, että sieltä löytyy tartuntapintaa keski-ikäistyvälle miehelle ja keski-ikäistyvälle naiselle, joka miettii omaa rooliaan, kun lapset eivät ole enää kiinni helmoissa, mutta myös teini-ikäiselle, joka kohtaa ensirakkauden.

Puoli seitsemän -ohjelmassa vieraillut Makaroff korostaa, että jo ideointivaiheessa oli selvää, että Muumilaaksosta tulee koko perheen sarja eikä vain pienten lasten.

– Jos me olisimme suunnanneet sarjan pelkästään lapsiyleisölle, niin me emme olisi voineet tehdä näin ison budjetin ohjelmaa tällaisella tähtikaartilla, millä tämä alkuperäinen englantilainen versio on tehty.

Vahva visio ei kuitenkaan saanut täysin varauksetonta vastaanottoa.

– Monet sanoivat silloin alussa, että olen täysin hullu eikä se tule ikinä onnistumaan.

Uusi Muumilaakso-sarja on myyty nyt kahdeksaan maahan ja tänä vuonna se nähdään Makaroffin mukaan ainakin 30 uudessa maassa.

Haastavinta Makaroffin mielestä markkinoinnissa on ollut saada ihmiset ymmärtämään, että animaatio voi olla parhaalla ohjelmapaikalla televisiossa.

– Mutta meillä oli näyttää, että jos Simpsonit ovat prime timessä, niin tämä sopii myös sinne, vaikka se on ihan erilainen.

Makaroff toivoo, että suomalainen animaatioala pääsisi isomminkin esiin maailmalla.

– Toivon, että suomalainen animaatioala nousisi pelialan rinnalle. Me voimme tehdä todella mielenkiintoisa, ei pelkästään draamasarjoja vaan myöskin animaatioita, jotka myyvät maailmalla.

Marika Makaroff tuli suurelle yleisölle tutuksi 90-luvulla muun muassa Jyrkin ja Hurja joukko -talkshow:n juontajana. Katso koko haastattelu Areenasta.

Yksityiset säätiöt ovat yhä merkittävämpiä taiteilijoiden työllistäjiä Suomessa. Niiden tuki kulttuurille ja taiteelle on kasvanut voimakkaasti 2010-luvulla. Säätiöt jakoivat noin 60 miljoonaa euroa taiteelle vuonna 2018. Se on hieman yli kymmenen prosenttia enemmän kuin edellisvuonna.

Asia käy ilmi säätiöiden edunvalvojan (Säätiöt ja rahastot) tuoreesta selvityksestä. Luku on kiinnostava, koska valtio tuki samaa freelancer-taiteilijoiden joukkoa paljon pienemmällä summalla, noin 40 miljoonalla eurolla.

Valtion tuki taiteen vapaalle kentälle eli freelancereille jaetaan Taiteen edistämiskeskuksesta (Taike). Se on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen virasto.

Eniten apurahoja musiikkiin

Taiteen julkinen tuki on pysynyt lähes muuttumattomana 2010-luvulla. Samaan aikaan taiteen kenttä on kasvanut ja monipuolistunut. Sen seurauksena säätiöistä on tullut valtion ja kuntien rinnalle poikkeuksellisen merkittävä taiteen rahoittaja Suomessa.

Apurahojen saajina taiteenlajeista pärjäävät parhaiten musiikki, esittävät taiteet sekä visuaaliset taiteet. Seuraavana jonossa tulee kirjallisuus. Musiikilla on pitkät perinteet ja vahva asema suomalaisessa yhteiskunnassa. Se kahmii eniten tukea säätiöiltä. Musiikille jaettiin vuonna 2018 noin 16 miljoonaa euroa eli lähes neljännes säätiöiden koko taidepotista.

Säätiöt ja rahastot -yhdistyksen teettämään selvitykseen kerättiin aineisto lähes 200 apurahoja jakavan säätiön tai rahaston tuista. Ne jakoivat apurahoja yhteensä 500 miljoonalla eurolla vuonna 2018. Taiteen osuus siitä oli hieman yli kymmenen prosenttia.

Ylen eri kanavilla on kuukauden ajan esillä naisten ohjaamia elokuvia. Teemalla ja Femillä elokuvat ovat maaliskuussa sataprosenttisesti naisten ohjaamia ja myös muut kanavat ovat mukana tempauksessa.

Tuottaja Kati Sinisalo sai idean naisille omistetusta kuukaudesta noin vuosi sitten.

– Ironista kyllä idea teemakuukauteen tuli miesohjaaja Mark Cousinsin jättimäisestä dokumentista Women Make Film. Siinä elokuvan historiaa kerrotaan naisohjaajien kautta. Halusimme kokeilla, miltä naisohjaajien kuukausi näyttäisi meillä.

Samalla voi tutkia, miltä elokuvat ja maailma näyttävät naisten silmin. Millaisia tarinoita kerrotaan ja millaisia ovat päähenkilöt?

– On kiinnostavaa katsoa, millainen kuva välittyy. Ylessäkin on varmasti ollut kuukausia, jolloin kaikki esitetyt elokuvat ovat sattumalta olleet miesten tekemiä, eikä siihen ole kiinnitetty sen erityisempää huomiota. Nyt haluamme kuitenkin kääntää asetelmaa näkyvästi.

Sinisalon mukaan kuukausi haastaa katsojia pohtimaan omaa katselukokemustaan. Muuttaako tietoisuus sukupuolesta elokuvan vastaanottamista?

–Sellainen ajatusleikki olisi ihana, jossa katsojat eivät tietäisi ohjaajan sukupuolta. En tiedä miten se vaikuttaisi, Kati Sinisalo pohtii.

Tasa-arvo otettava huomioon entistä paremmin

Nykyään nais-etuliitettä halutaan vältellä. Sinisalokin korostaa, ettei ole olemassa sellaista genreä kuin "naiselokuva".

– Tässä on ajatuksena, että juhlitaan elokuvia, joiden tekijöinä on naisia ja nostetaan niitä esiin. Haluamme näyttää, miten upea ohjelmisto syntyy, kun tekijöinä on naisia.

Maaliskuussa vietetään naistenpäivää, joten se oli luonnollinen ajankohta teemalle. Naisten maaliskuusta ei kuitenkaan ole tulossa perinnettä.

– Tämä on kertaluontoinen tempaus. Se on selvä, että asiaan on kiinnitettävä jatkossa enemmän huomiota, jotta pääsisimme 50/50 suhteeseen miesten ja naisten tekemien elokuvien välillä.

Elokuva-alalla tasa-arvoon on ryhdytty kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Muun muassa monet elokuvafestivaalit ovat ottaneet tavoitteekseen edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Esimerkiksi ensi viikolla alkavilla Tampereen elokuvajuhlilla on aiheesta keskustelutilaisuus.

– Olemme ajassa kiinni. Tasa-arvossa on myös menty jo hieman eteenpäin.

Ensi-iltaelokuvia ja iki-ihania klassikoita

Kuukauden aikana nähdään noin 40 fiktioelokuvaa, 30 dokumenttia ja joukko lyhtyelokuvia. Mukana on tyylilajeja laidasta laitaan. Ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi elokuville jää, että naiset ovat ohjanneet ne.

Maaliskuussa nähdään useita elokuvia, jotka saavat tv-ensi-iltansa. Sellaisia ovat muun muassa Oscar-palkitun Kathryn Bigelow'n elokuva Detroit, Lynne Ramsayn You Were Never Really Here ja kotimainen Tottumiskysymys.

Puhuttavia dokumenttia nähdään kuukauden aikana paljon. Esimerkiksi Oscar-ehdokkaana ollut Hunajan maa ja israelilaisesta ihmisoikeusasianajajasta kertova Advocate.

Iki-ihanista klassikoista Sinisalo nostaa esiin muun muassa Sally Potterin Orlandon ja Jane Campionin Pianon.

– BBC teki hiljattain kyselyn parhaasta naisen ohjaamasta elokuvasta. Piano voitti äänestyksen.

Katso koko Naisten maaliskuun ohjelmisto täältä.

Lue lisää:

Israelinjuutalainen juristi puolustaa terrorismista syytettyjä palestiinalaisia: "Taistelen fasismia ja syrjintää vastaan, mitä pahaa siinä on?"

Pyllyn puristelu on monelle arkipäivää – Yksittäistapaus-elokuvien tekijät lähtevät koululuokkiin kitkemään arkista häirintää

Mitä yhteistä on Marilyn Monroella, David Lynchillä ja vaarallisella seksuaalisuudella? Anna Erikssonin uudessa elokuvassa näillä kaikilla on oma merkityksensä

Kuvanveistäjän lähipiirin mukaan Pekka Kauhanen kuoli alkuviikosta Espoossa. Hän oli syntynyt Leppävirralla Pohjois-Savossa.

Kauhanen työskenteli pitkään Espoon Tapiolassa sijaitsevassa ateljeessaan. Sieltä kivenheiton päässä seisoo hänen veistoksensa Taidepoliisi (2006), joka osoittaa kävijöille reittiä taidemuseo Emmaan.

Eräs Kauhasen viime aikojen tunnetuimmista töistä on talvisodan kansallinen muistomerkki Valon tuoja. Se paljastettiin Helsingin Kasarmitorilla marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2017.

Taiteilijan ura katkesi kesken aktiivisen luomiskauden, läheinen kertoo. Kauhanen työskenteli sairaudestaan huolimatta ja muun muassa toimitti ehdotuksensa mäkihyppääjä Matti Nykäsen muistomerkiksi.

Pinta terästä, mutta sisin näkyvissä

Pekka Kauhanen tunnettiin suomalaisen kuvanveistotaiteen omaleimaisena edustajana. Kauhanen itse luonnehti veistoksiaan legotekniikalla tehdyiksi eli yhdistelemällä aihioita veistoksista.

Katso video: Pekka Kauhanen kertoo teoksistaan ja työtavoistaan (Espoo Museum of Modern Art)

Hän yhdisteli eri materiaaleja, joita valettiin esimerkiksi pronssiin tai ruostumattomaan teräkseen. Kauhasen töille tyypillistä oli, että hän jätti veistostensa tyhjän sisustan näkyviin rei'ittämällä.

Oksapoika-teoksen (2014) sisältävä Kauhasen veistoskokonaisuus elävöittää Kuopion kävelykeskustaa. Kajaanissa sijaitsee puolestaan Kauhasen suunnittelema abstrakti muistomerkki Suuri aika (1990) Urho Kaleva Kekkosen kunniaksi.

Pekka Kauhanen on luonnehtinut kotisivuillaan veistoksiaan sanomalla, että ne eivät ole esineitä vaan ajatuksia.

Pekka Kauhanen sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 2011. Lisäksi hänelle myönnettiin vuonna 2018 Suomen Leijonan komentajamerkki. Kauhanen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1980. Hän toimi pitkällä urallaan myös opettajana.

Lue myös:

Tällainen on talvisodan muistomerkki – katso video

Uudet taideteokset elävöittävät Kuopion toria yllättävällä tavalla

Kuvanveistäjien tulot kiven alla – Pekka Kauhanen tunnistaa nuoren polven ahdingon

Berliinin elokuvajuhlilla palkittiin lauantaina parhaan elokuvan Kultaisella karhulla iranilaisen Mohammad Rasoulofin ohjaama elokuva There is No Evil. Erityiseksi palkinnon tekee se, että ohjaaja ei päässyt paikalle, koska on matkustuskiellossa kotimaassaan.

Ohjaajan tytär, näyttelijätär Baran Rasoulef otti palkinnon vastaan isänsä puolesta.

Deutsche Welle kertoo, että voittajaelokuva koostuu neljästä lyhyestä tarinasta, jotka liittyvät yksilön vapauteen ja kuolemanrangaistukseen. Filmin arvioidaan heijastavan Rasoulofin omaa päätöstä uhmata Iranin hallintoa, joka kielsi häneltä filminteon ja takavarikoi hänen passinsa. Ohjaaja tuomittiin myös vuodeksi vankeuteen, joskin Deutsche Wellen mukaan on epäselvää, koska vankeusrangaistus on määrä suorittaa.

Elokuvajuhlien toiseksi tärkeimmän Hopeinen karhu -tuomaristopalkinnon sai Never Rarely Sometimes Always, joka on Eliza Hittmanin ohjaama, aborttia käsittelevä draama.

Lisäksi Hong Sang-soo voitti parhaan ohjaajan Hopeisen karhun elokuvasta The Woman Who Ran.

Mikä erottaa menestyvän naismuusikon miesmuusikosta?

Naiselta kysytään, miten hän on pystynyt järjestämään lastenhoidon, mieheltä tuskin koskaan.

Erja Lyytinen on tottunut siihen, että häneltä kysytään.

Hän tekee toistasataa keikkaa vuodessa, pyörittää omaa yritystä ja kiertää maailmalla yhtä soittoa useita viikkoja. Samalla hän on 6-vuotiaiden kaksospoikien äiti, joiden isästä on eronnut.

– Minusta on hemmetin hienoa, että saan olla rokkistara ja samalla äiti. Se on ihan järjetön yhdistelmä.

Kauneussalonki jäi ja tilalle tuli musiikki

Päättyneellä Saksan kiertueella tarttui flunssa. Se on ollut sitkeä ja kestänyt pitkään. Heikko olo ei silti näy artistin kasvoissa. Silmien tummat rajaukset, irtoripset ja huulien väritys ovat kohdillaan.

Erja Lyytinen tykkää laittautua, eikä se johdu naisartistin ulkonäköpaineista. Hän on tykännyt siitä jo lapsesta saakka.

– Olen aina rakastanut pukeutumista ja meikkejä. Olin luokkani ensimmäinen meikkaava tyttö. Kymmenvuotiaasta lähtien piti olla sopivat korvikset, huivi ja vaatteet.

Mutta kyllä nykyisin musiikki vaikuttaa myös asuvalintaan.

– On kiva funtsata, minkä näköisenä nousen lavalle.

– Usein lookit menee julkaistujen levyjen mukaan. Ne kuvastavat sen hetkistä sielunmaisemaani, ja mitä koen elämässäni.

Naisellisesta ulkokuoresta huolimatta Lyytisessä on myös “hyvää jätkää”.

– Ihan pienestä asti leikin paljon poikien kanssa. Olen naisellinen jätkä ja se on myös auttanut eteenpäin uralla.

Pitkissä hiuksissa on letti. Mustaan nahkatakkiin on kirjailtu näyttäviä ruusuja. Korvakorussa on kitara.

– Olisin saattanut perustaa kauneussalongin, mutta musiikki vei mennessään ja kitaran soitto.

Sibelius-Akatemian sähkökitaristi kiertää nyt maailmaa

Synnyinkaupunki Kuopiossa viulunsoitto vaihtui kitaraan 15-vuotiaana. Vanhemmat olivat keikkamuusikoita ja tyttären ura alkoi heidän tanssiorkesterissaan.

– Jo teininä lauloin englanniksi, koska halusin päästä jonakin päivänä esittämään omaa musiikkia kansainvälisille estradeille.

Kitarasta tuli oman ilmaisun väline, joka avasi ovet “mielettömiin paikkoihin” ja tapaamaan muita muusikoita.

– Kitarani on tärkeä kuin perheenjäsen. Parasta seuraa.

– Kyllä se joskus valittaa, kun on huono päivä, mutta minkä kitaralle antaa, sen saa myös takaisin.

Kun Erja Lyytinen alkoi opiskella Sibelius Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla vuonna 1998, hän oli ensimmäinen sähkökitaraa pääaineenaan opiskellut nainen.

Eteenpäin on ajanut kunnianhimo. Se on saanut raivaamaan tietä auki ja rikkomaan lasikattoja.

Nyt Erja Lyytinen on miesvaltaisen bluesin kansainvälisellä huipulla.

“Santana kutsui minua Salamaksi”

Erja Lyytisen urasta ja elämästä julkaistiin viime vuoden lopulla Mape Ollilan kirjoittama elämäkerta. Sen nimi on Blueskuningatar.

Taitavaksi slide-kitaristiksi kehuttu artisti on päässyt esiintymään useiden tähtien kanssa. Sellaisia ovat muun muassa Tom Jones, Robert Plant ja kitaravirtuoosi Carlos Santana.

Santanan esiintymisestä tuli ikimuistoinen.

Helsingissä Kaisaniemen puistossa kesällä kaksi vuotta sitten maailmankuulu kitaristi pyysi Lyytisen jammailemaan kanssaan lavalle. Hän antoi Lyytiselle nimen Salama sekä kutsui häntä uudeksi ystäväkseen, joka edustaa tulevaisuutta.

– Se on uskomaton tunne, kun saa tuollaista palautetta Santanan kaltaiselta, 60 vuotta alalla olleelta tähdeltä. Vieläkin menee kylmät väreet.

– Ne ovat hetkiä, joista ammentaa positiivista energiaa pitkälle tulevaisuuteen.

Erja Lyytinen on äänestetty ensimmäisenä suomalaisena vuoden parhaaksi blues-kitaristiksi European Blues Awards -äänestyksessä.

Kitaralehti Guitar World julkaisi viime vuonna maailman kolmekymmentä parasta tämän ajan blues-kitaristia. Äänestyksen voitti yhdysvaltalainen Joe Bonamassa. Toiseksi ylsi Eric Clapton.

Lyytinen oli arvovaltaisessa joukossa neljästoista.

– Olen saavuttanut paljon asioita ja olen siitä todella onnellinen ja kiitollinen. Pitää muistaa kerätä hedelmät matkan varrella ja pystyä iloitsemaan etapeista, jotka on jo saavuttanut.

"Pissa ei saa kuitenkaan nousta päähän." Erja Lyytinen

– Pissa ei saa kuitenkaan nousta päähän, koska aika nopeasti tullaan korkealta alas.

Viimeiset viisi vuotta ovat olleet erityisen vauhdikkaita. Säntillisestä ja järjestelmällisestä yrittäjäluonteesta on ollut hyötyä. Muuten langat eivät olisi pysyneet käsissä.

– Olen levy-yhtiö, manageri, tuotantoyhtiö ja kustannusyhtiö kaikki samassa. Koska työllistän paljon ihmisiä, kannan vastuun monesta muustakin kuin vain itsestäni.

Muusikolta onnistuu numeroiden pyörittely ja taloushallinto.

– Olen kiertolainen, mutta minussa on sisäänkirjoitettuna, että aina täytyy tehdä tinkimättömästi hommia. En voi vain lepäillä laakereilla monta viikkoa.

Muusikkona hän on ensin kitaristi, sitten vasta nainen

Lyytinen on tottunut tekemään töitä miesvaltaisessa porukassa ja usein ainoana naisena. Sibelius Akatemiasta uutisoiduista oppilaiden nöyryytyksistä ja häirinnästä hänellä ei ole omakohtaisia kokemuksia.

– Ei poppipuolella ollut mitään sellaista, päinvastoin. Naiset ja miehet soittivat yhdessä, opiskelu oli aikuismaista ja samalla solmittiin hyviä työsuhteita, jotka ovat kestäneet näihin päiviin saakka.

Jos häntä on “tytötelty”, hän on “pojitellut” takaisin.

– Kyllähän tietysti olen urani varrelle kaikenlaista nähnyt. Pitää osata tunnistaa, mikä on hauskaa ja mikä ei. Se on niin kiinni siitä, kuka sanoo ja miten. Jos toisen uskottavuutta tietoisesti rikotaan alentavalla puheella, se satuttaa ja on epäoikeudenmukaista.

"En koe, että naiseus olisi estänyt minua tekemästä mitään." Erja Lyytinen

– En koe, että naiseus olisi estänyt minua tekemästä mitään.

Siitä Lyytinen sai muistutuksen Intiassa, kun hän kertoi yleisölle, että hänellä on Suomessa kaksi pientä lasta.

– Keikan jälkeen noin parikymppinen mimmi tuli sanomaan olevansa mykistynyt siitä, että olen äiti. Hän ihmetteli, ettei minun ole täytynyt lopettaa työtäni, vaan voin matkustella siitä huolimatta.

– Sanoin, että sen pitäisi olla myös hänelle mahdollista.

Aikoinaan bluesille äänensä antoivat Amerikan etelävaltioiden puuvillapelloilla raataneet tummaihoiset. Yhä nykyäänkin bluesissa soi rakkaus, sen menettäminen ja kaipuu.

– Naiseuden vaikeudesta en ole vielä laulanut, mutta sellaisenkin kappaleen voisin tehdä.

Pikkulapsiarki ja kiertueaikataulu ovat karu palapeli

Erja Lyytinen on parhaillaan maaliskuun ajan kestävällä Suomen kiertueella. Sen jälkeen vuorossa ovat esiintymiset ulkomailla: huhtikuussa 100 000 kuulijaa keräävä Byron Bay Bluesfestival Australiassa ja kesäkuussa Montreal International Jazz festival Kanadassa.

Heinäkuussa soitetaan Pori jazzissa Suomessa.

Artisti sanoo, että hänelle on matkan varrella kiteytynyt, minne hän on matkalla.

– No minne?

– Minulla on paljon tehtävää kitaristina, laulajana ja biisintekijänä. On paikkoja, joissa en ole vielä esiintynyt. Minua kiinnostavat suuret kansainväliset areenat sekä isot teatterit kuten Royal Albert Hall Lontoossa.

Jo nykyisin esiintymispyyntöjä tulee niin paljon, ettei kaikkiin voi suostua.

– Tunnettavuus kasvaa pikku hiljaa sitä kautta, kun itse kehityn ja saan kokemusta.

Siihen liittyy ammatin ja tämänhetkisen elämäntilanteen ristiriita.

– Silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia, olisin toivonut työn puolesta tällaista elämää kuin nyt. Ennen lapsia ei töitä ja pitkiä esiintymisreissuja ollut näin paljon.

Kiertueet ulkomailla kestävät. Suomessakin esiintyminen on yötyötä.

Keikkailun, kiertueaikataulujen ja kodin yhteensovittaminen on osoittautunut vaikeaksi, vaikka lasten isä huolehtiikin heistä, kun äiti on poissa.

– Pikkulapsiarki on karua. Olen ollut välillä todella väsyksissä. On pitänyt olla supernainen, että on pärjännyt.

Viime aikoina äänikirjat ovat tulleet osaksi arkeani. Tarinat kiinnostavat minua. Toissijaista on, kuuntelenko tarinan vai luenko itse.

Enää ei tarvitse odottaa sopivaa hetkeä päästä tarinan äärelle: voin kuunnella kirjoja samalla kun matkustan, lenkkeilen tai leivon. Nuorempana kuljin aina kirja laukussa ja luin bussimatkoilla, mutta en ole enää vuosiin pystynyt lukemaan busseissa voimatta pahoin. Äänikirjojen parissa ei tarvitse huolehtia pahoinvoinnista, ainoastaan siitä, että muistaa jäädä oikealla pysäkillä pois.

Siitä ei ole pitkä aika, kun lukutaito on ollut harvojen ja valittujen hallitsema taito. Nykyään Suomessa lähes kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa. Lukutaidon yleistyminen ei ole tapahtunut itsestään, se on ollut tavoitteellisen työn tulosta. Lukutaidon yleistyessä yhä suurempi ihmismäärä on päässyt sellaisenkin tiedon äärelle, joka on ollut ainoastaan kirjallisena.

Kirjallisuutta voi arvostaa, vaikka kuuntelisi kirjansa.

Julkisessa keskustelussa on oltu huolissaan siitä, että äänikirjojen suosio rapauttaa kirjallisuutta ja lukutaitoa. Huoli saattaa olla aiheellista, mutta on etuoikeutettua väittää, että teknologian kehitys ja sen mahdollistamat uudet keinot olla osa yhteiskuntaa tekevät meistä tyhmempiä.

Paperikirjat ovat minulle rakkaita, koska minun on ollut mahdollista lukea niiden sivuilta kokonaisista maailmoista, arjesta, rikki menneistä tulevaisuuksista ja unelmista, jotka ovat muuttuneet todeksi. Minun ei tarvitse luopua niistä, vaikka nautin myös äänikirjoista.

Kirjallisuuskeskusteluun on voitava osallistua vaikka ei lukisi kirjoja perinteisessä muodossa. Kirjallisuutta voi arvostaa, vaikka kuuntelisi kirjansa. Aivan kuten voi opiskella ja sivistää itseään, hyödyntäen teknologiaa.

Äänikirjoilla ei toki voi sisustaa kotia samalla tavalla kuin paperikirjoilla. Niillä ei pääse tekemään vaikutusta vieraisiin tai edes itseensä samalla tavalla kuin kirjahyllyään ihaillessa. Tämäkään ei ole nykyihmiselle välttämättä huono asia, sillä tila maksaa, erityisesti kaupungeissa.

Äänikirjat ja niiden saavutettavuus ovat tärkeä osa kirjallisuuden saavutettavuuskeskustelua. Kenellä on laitteet ja tosiasiallinen mahdollisuus kuunnella äänikirjoja?

Saavutettavan kirjallisuuden asiantuntijajärjestö Celia tuottaa vuosittain saavutettavaan muotoon noin 30 prosenttia Suomessa julkaistusta kaunokirjallisuudesta. On selvää, että tämä on riittämätön määrä. Kirjallisuuden saavutettavuuden tulisi olla sivistysvaltiossa 100 prosenttia.

Kaupalliset kustantamot toki tuottavat myös äänikirjoja, mutta saavutettava kirjallisuus on laajempi asia kuin pelkästään äänikirjat. Saavutettavuus tarkoittaa esimerkiksi pistekirjoitusta, selkokielisyyttä ja elektronista aineistoa, jossa on huomioitu kontrasti ja värit.

Siinä missä menneinä vuosisatoina kansan sivistystason nostaminen tarkoitti väestön lukutaidon kehittämistä, nykyään on yhä tärkeämpää kiinnittää huomiota tiedon saavutettavuuteen. Teknologia mahdollistaa saavutettavuuden. On kuitenkin poliittisesta tahdosta kiinni, missä määrin saavutettavaa kirjallisuutta tuetaan yhtä tärkeänä kuin paperikirjoja.

Muutkin kuin näkövammaiset hyötyvät esimerkiksi ääneenlukuohjelmista. Muutama vuosi sitten tehty tutkimus osoitti osan opiskelijoista kamppailevan oppimisvaikeuksien kanssa. Yliopistoissa ja korkeakouluissa hyödynnetään digitaalisia alustoja, joilla voidaan helpottaa oppimista. On erilaisia ohjelmia, jotka tukevat lukemista, kuuntelua sekä tekstin tuottamista. Tiedottamisessa on saman tutkimuksen mukaan parantamisen varaa, sillä iso osa opiskelijoista ei tiedä saatavilla olevista ohjelmista.

Pidän tärkeänä, että tarinat ovat meille kaikille jossain muodossa saavutettavissa. Samoin tieto. Luku- ja kirjoitustaito ovat tärkeitä, mutta ne ovat ennen kaikkea välineitä.

Kirjallisuus ja koulutus rikastuttavat kokemusmaailmaamme. Keskustelu kirjallisuudesta sekä itse kirjallisuus ainoastaan hyötyvät siitä, että yhä useampi pääsee tarinoiden äärelle eri välineitä hyödyntäen.

Maryan Abdulkarim

Kirjoittaja on tamperelaistaustainen kulttuurin ja median sekatyöläinen, joka asuu Helsingissä.

Aiheesta voi keskustella 4.3. klo 23.00 asti.

Lue myös

Äänikirjojen jättisuosio toi rysäyksellä töitä suomalaisstudiolle – hyville lukijoille olisi enemmän hommia kuin ehtivät tehdä

Äänikirjojen suosio kasvaa, mutta aina kirja ei taivu ääneen luettavaksi – kirjailija Anu Kaaja: Äänikirjat voisivat kehittyä kuunnelmien suuntaan

Pitkän linjan näyttelijä Kari Väänänen on Mielensäpahoittaja Samppalinnanmäen kesäteatterin tulevan kesän musikaalissa.

Myös ohjaajana ja käsikirjoittajana tunnettu Väänänen sai kutsun Turkuun rooliin alunperin kiinnitetyn Juha Mujeen menehdyttyä helmikuun alkupuolella nopeasti edenneeseen sairauteen.

Inarilaissyntyinen Kari Väänänen tunnetaan etenkin yhtenä ohjaaja Aki Kaurismäen luottonäyttelijöistä.

Radionkuuntelijoiden sydämiin hän on jäänyt yhdessä näyttelijä Matti Pellonpään kanssa tekemästään Nalle Puh -sarjasta. Radiomafiassa 1990-luvun alussa kuullun, klassikoksi muodostuneen sovituksen ohjasi Pentti Kemppainen.

Kemijärvelle kotiutuneen Kari Väänäsen käsikirjoittama ja ohjaama Taivaan tulet -televisiosarja keräsi lähes miljoonayleisön. Sarjaa nähtiin Ylellä neljä tuotantokautta vuosina 2005–2013.

Yli 40 vuoden ura

Vuonna 1977 näyttelijäksi valmistunut Kari Väänänen on nähty lähes 150 elokuvassa ja lukemattomissa teatteriesityksissä. Hän on toiminut myös näyttelijätyön professorina Teatterikorkeakoulussa.

Alkuvuodesta Väänänen, 66, epäili Apu-lehden haastattelussa, ettei nouse enää teatterin lavalle liikuntaongelmien takia. Polvi- ja selkävaivoista kärsineellä Väänäsellä on ollut hermoja puristava selkäydinkanavan ahtauma.

Viime keväänä hänet nähtiin komisario Palmuna Helsingin kaupunginteatterissa. Valkokankaalla Väänänen esitti Fingerporin kaupunginjohtaja Homeliusta Mikko Koukin ohjaamassa elokuvassa.

Kirjailija Tuomas Kyrön menestysromaaneihin perustuva Mielensäpahoittaja nähdään kesällä musiikkikomediana Turussa. Kyseessä on Samppalinnan kesäteatterin 60-vuotisjuhlaesitys.

Mielensäpahoittajan miniän roolissa nähdään laulajana tunnettu Mira Luoti.

Näytelmän ovat dramatisoineet Heikki Sankari ja Kimmo Virtanen, joka vastaa myös ohjauksesta. Lauri Schrek on sovittanut menneiden vuosikymmenten hittejä ja lisäksi "mussikaalissa" kuullaan vartavasten sävellettyä uutta tuotantoa.

Lue lisää:

Näyttelijä Juha Muje on kuollut

Nalle Puh Yle Areenassa

Apulaisoikeusasiamiehen linjaus on johtanut siihen, etteivät monet koulut enää uskalla tehdä teatteriretkejä.

Monilla perusasteen kouluilla on ollut kymmenien vuosien perinteet vierailla jokaisen vuosiluokan kanssa teatterissa. Nyt teatterikäyntejä on peruttu ja suunnitelmista luovuttu.

Apulaisoikeusasiamies totesi viime lokakuussa, että perusopetuksen maksuttomuus on yksiselitteinen. Vanhemmilta ei saa pyytää rahaa esimerkiksi retkien järjestämiseen, vaan opetuksen järjestäjän tulee osoittaa riittävät resurssit opetuksen järjestämiseen myös koulun ulkopuolella. Asiaa on perusteltu tasa-arvolla.

Tamperelaiset opettajat ja teatterit ovat ryhtyneet vastaiskuun, koska heidän mielestään linjaus lisää epätasa-arvoa. Opettajat ja teatterit lähettivät yhteisen tiedotteen tiistaina asiasta.

Allekirjoittajina ovat teattereista Ahaa Teatteri, Tampereen Komediateatteri, Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Tanssiteatteri MD ja Teatteri Mukamas.

Kaikilla perheillä ei varaa käydä teatterissa

Tampereen Linnainmaan koulun äidinkielen ja ilmaisutaidon opettaja Eeva Humalamäki sanoo, että on paljon perheitä, joilla ei ole mahdollisuutta käydä teatterissa.

– Valitettavasti emme saa enää kerätä rahaa teatterikäynteihin. Koulun järjestämä teatteriretki on ollut monelle lapselle ainoa mahdollisuus päästä teatteriin.

Pirkanmaan äidinkielenopettajat ry:n puheenjohtaja Anja Korkea-aho kertoo, että teatterikäynnit ovat olleet yhteisöllinen kokemus.

– Opettajien mukaan teatteriretket ovat toimineet paitsi kulttuurikasvatuksena, myös nuoren kasvun konkreettisena tukena. Teatteriesitykset lisäävät lasten empatiakykyä aiheidensa kautta ja vaikutus ulottuu monesti keskusteluissa kotiin asti.

Jopa puolet jää toteutumatta

Erityisen suuri merkitys kouluvierailuilla on lastenteattereille. Tamperelaisten teattereiden koululaisille suunnatuista lasten- ja nuorten teatteriesityksistä jopa puolet on nyt vaarassa jäädä toteutumatta rahankeräyskiellon vuoksi.

Tampereen Työväen Teatterin johtajan Otso Kauton mukaan epätasa-arvoisia käytäntöjä varottaessa ollaan menettämässä jotakin merkittävästi suurempaa

– Tässä heitetään lapsi pesuveden mukana. Lasten- ja nuortenkulttuurin monimuotoisuutta ei saisi uhrata.

Voit keskustella aiheesta 3.3. kello 22. asti.

Lue lisää:

Millaisissa tilanteissa koulu voi pyytää rahaa vanhemmilta? 9 faktaa koulujen maksullisista retkistä

Apulaisoikeusasiamiehen linjauksesta tuli koululle kova isku – lasten perinteinen lasketteluretki uhkaa jäädä kokonaan tekemättä

Puolustusvoimat aloitti äskettäin Instagramissa uuden Perjantaipuolustaja-sarjan, joka organisaation Snapchat-tilin tavoin on suunnattu nuorille aikuisille – varusmiesten pääasiallinen ikähaarukka kun liikkuu 18–24 vuoden hujakoilla.

Sarjassa esitellään erilaisia palveluspaikkoja ympäri Suomea, ja mukana ovat jo olleet muun muassa Porin prikaati ja Jääkäriprikaati.

Nuoren yleisön saavuttaminen on haasteellista paitsi valtavirtamedialle, myös Puolustusvoimien kaltaiselle viranomaiselle.

– Noh, minä kuulun siihen kohderyhmään, jota tässä tavoitellaan, Perjantaipuolustajaa tekevä parikymppinen korpraali Edvin Ingman toteaa.

– Perjantaipuolustajan tarkoituksena on kertoa, kuinka monipuolinen organisaatio Puolustusvoimat on. Haluamme luoda sisältöä, joka on hyödyllistä meille nuorille ja tahdomme myös näyttää, ettei armeija ole pelkkää sotimista ja aseiden kalistelua. Nuoria kiinnostavat toisista nuorista tehdyt jutut.

Ingmanin mukaan Puolustusvoimien haasteellisimpiin kohderyhmiin kuuluvat etenkin nuoret reserviläiset, joita on ymmärrettävistä syistä vaikea tavoittaa.

– Intin jälkeen ei ehkä ensimmäisenä ole mielessä se, että mitähän sinne armeijaan mahtaa kuulua, vaan inttiaikaan halutaan ottaa etäisyyttä.

Myös Puolustusvoimissa on huomattu videoiden voima sosiaalisessa mediassa – niinpä Perjantaipuolustajakin tarjotaan yleisölle IG Storyna videomuodossa. Ingmanin mielestä video on edelleen niin suomalaisen sosiaalisen kuin perinteisenkin median kohdalla hieman paitsiossa.

– Video on tällä hetkellä kasvava mediaformaatti, jota ei täällä ehkä vielä käytetä niin paljon kuin olisi mahdollista. Nuoret katselevat mieluummin videoita kuin staattista kuvaa ja tekstiä, Edvin Ingman toteaa.

Puolustusvoimien Instagram kiinnostaa naisia

Pääesikunnan viestintäosaston verkkoviestintäpäällikkö Ossian Hartigin mukaan Puolustusvoimien sosiaalisen median strategia on selkeä: halutaan olla siellä missä kansalaisetkin.

– Koska olemme viranomaisia, meidän pitää kertoa ihmisille avoimesti asioista, joita me täällä Puolustusvoimissa teemme, Hartig kiteyttää.

Esimerkiksi Snapchatiin eli snäppiin Puolustusvoimat siirtyi jo vuonna 2016. Kohderyhmäkin oli selvillä.

– Muutama vuosi sitten huomasimme, ettemme saavuta riittävän hyvin kutsuntaikäisiä henkilöitä. Snapchatissä liikkuu sopivaa ikäryhmää ja aloitimme pilottijakson, joka onnistui todella hyvin. Inttielamaa-snapchat perustuu varusmieheltä varusmiehelle -periaatteeseen.

Puolustusvoimat vaikuttaa tällä hetkellä Snapchatin, Youtuben, Facebookin ja LinkedInin lisäksi Instagramissa, jonka seuraajamäärät kasvavat Hartigin mukaan kohisten. Monelle lienee yllätys, että tilin 44 000 seuraajasta neljäsosa on nuoria naisia.

– Naisten vapaaehtoinen asepalvelus kiinnostaa tällä hetkellä monia, mutta kynnys siihen hakeutumiseen voi olla korkea. Juuri tämän takia pyrimme siihen, että esimerkiksi Instagramissa naiset ovat hyvin esillä.

Hartigin mukaan Puolustusvoimien toimintaan liittyy edelleen klassisia stereotypioita, joita aktiivinen toimiminen sosiaalisessa mediassa voi hälventää.

– Moni luulee, että armeijan toiminta perustuu komentamiselle ja paikasta toiseen juoksemiselle. Tämä ei pidä enää paikkaansa: koulutusjärjestelmä on kehittynyt ja kehittyy jatkuvasti.

Mielikuvat Verohallinnosta ovat muuttuneet

Verohallinto on viime aikoina saanut suitsutusta nokkelista somekampanjoistaan. Trendikkäitä ASMR-videoita imitoiva Verokuiskaaja-video esimerkiksi palkittiin viime vuonna Tubecon-tapahtumassa kunniakirjalla.

Aprillipäivänä Verohallinto taas ilmoitti videon kera lanseeraavansa uuden Verovirkailija yökylässä -sarjan ja etsi ohjelmaan mukaan henkilöitä, jotka avaisivat ovensa verottajalle.

– Olemme huomanneet, että ihmiset pitävät yllätyksistä. Me myös kokeilemme paljon. Vaikka huumori on vaikea tyylilaji, kannattaa sitä käyttää, kunhan sen tekee taiten. Olemme kuitenkin veronmaksajien palveluksessa oleva viranomainen, viestintäjohtaja Kati Kalliomäki Verohallinnosta kertoo.

Kalliomäen mukaan Verohallinnon sosiaalisen median tavoitteet ovat yhteneväisiä Verohallinnon muiden tavoitteiden kanssa.

– Niihin muun muassa kuuluu se, että ihmiset hoitaisivat veroasiansa kerralla kuntoon, ja että kokemus olisi myönteinen. Tämä jo sinänsä on tietysti melko kova tavoite.

Myös Verohallintoon liitetään usein byrokratiaan ja jäykkyyteen viittaavia mielikuvia.

– Ennakkoasenteisiin saattaa kuulua se, että olemme iso instituutiomöhkäle, joka ei paljoa liikuskele tai kuuntele asiakkaita. Joissakin kohderyhmissä olemme tällaisia mielikuvia onnistuneet muuttamaan.

Kolmen periaatteen ohjelma

Myös Verohallinto on panostanut Instagramiin ja onnistunut sitä kautta saavuttamaan nuorempaa yleisöä.

– Meillä ei ole minkäänlaista ongelmaa nuoren yleisön tavoittamisessa. Instagramissa seuraajiimme kuuluu tällä hetkellä voittopuolisesti kaupungeissa asuvia nuoria naisia, viestintäsuunnittelija Inka Leisma Verohallinnosta toteaa.

Instagram on Verohallinnon sosiaalisen median kanavista nopeimmin kasvava. Lyhytvideopalvelu TikTokiin siirtymistä Verohallinto on viime aikoina harkinnut, mutta Snapchatin se on jo jättänyt taakseen.

– Snäppiin pistetty työpanos ei tuottanut samaa tulosta kuin muissa sosiaalisen median kanavissa tehty työ. Muualla meillä oli myös tarjolla isommat yleisöt.

Verohallinto analysoi datan avulla, mikä sosiaalisessa mediassa toimii, ja kulkee sitten siihen suuntaan.

– Meillä on kolmen periaatteet ohjelma. Olemme läsnä, olemme aktiivisia ja vuorovaikutamme. Instagramissa sisältömme voidaan kokea hieman kummallisena, Facebookissa meillä on lämmin ja ohjaava ote, kun taas Twitterissä puree fakta ja nasevan kuiva huumori.

Leiskan mukaan reaktioiden nopeudesta ja volyymista saa pikaisesti selville, millainen sisältö resonoi Verohallinnon yleisössä. Viestinnän onnistumiseen vaikuttaa myös oikein ajoitettu vuorovaikutus.

– Olemme huomanneet, että vuorovaikutus on varsinainen supervoima – se on kuin taikapölyä. Kun sitä ripottelee sisällön päälle, seuraa yleensä orgaanista kasvua.

Poliisi valistaa ja ehkäisee rikoksia somessa

Suomen Poliisin Youtube-kanavan eli Poliisituben katsotuimpiin videoihin kuuluu Valepoliisin huijaussoitto -video, joka tarttuu ajankohtaiseen asiaan eli seniorikansalaisten huijaamiseen. Video on saanut lähes 600 000 katsojaa ja on hyvä esimerkki siitä, millaista valistustyötä poliisi sosiaalisessa mediassa tekee.

– Sosiaalisessa mediassa ykköstavoitteenamme on nimenomaan palvella ja valistaa, ylitarkastaja Anna Lind Poliisihallituksen viestinnästä kertoo.

Sometilejä poliisilta löytyy ympäri Suomen ja yhteensä niillä on miljoona seuraajaa. Tämän takia esimerkiksi kesämökkimurtojen kaltaisiin ilmiöihin pystytään tarttumaan nopeasti ja somekampanjat käynnistämään helposti. Tällä hetkellä Poliisin sosiaalisen median tileillä on kerrottu muun muassa netti- ja it-tukihuijauksista.

– Poliisin ydinbisnes on asialinjaista, mutta kyllähän meilläkin sometuksessa on jonkin verran mukana leipää ja sirkushuveja, Anna Lind toteaa.

Sirkushuveilla Lind viittaa muun muassa poliisikoirista ja -hevosista kertoviin postauksiin, joilla on oma vakiintunut fanikuntansa.

Nuorten somekampanjat toimineet hyvin

Poliiisin toiminta eri somekanavilla on selkeää. Twitter on operatiivisen viestinnän työkalu, jota voidaan käyttää myös kriisiaikoina. Facebookista löytyy vanhempaa yleisöä, kun taas Instagramin kautta tavoitetaan nuoret. Poliisi on tehnyt IG Storyja muun muassa somehäirinnästä ja alastonkuvilla painostamisesta.

– Nuorten somekampanjat ovat toimineet hyvin ja saaneet laajan yleisön, vaikka niissä on käsitelty vaikeitakin aiheita. Koska poliisin tavoitteena on palvella kaikkia ikäryhmiä, tavoitteenamme on saada enemmän nuorta yleisöä. Pyrimme auttamaan heitä arjen haasteissa, joihin myös somehäirintä kuuluu, Anna Lind kertoo.

Poliisissa on pohdittu myös TikTok- ja Snapchat-tilien perustamista. Poliisiammattikorkeakoulu käyttää jo snäppiä uusien opiskelijoiden rekrytoinnissa

Sosiaalisen median suhteen sekä Poliisilla, Puolustusvoimilla että Verohallinnolla on yhteinen ongelma.

– Yhteiskunta on avoinna sosiaalisessa mediassa koko ajan, joten ihmiset odottavat, että olemme nopeita ja nokkelia vuorokauden ympäri ja viikonloppuisinkin. Tässä tulevat kuitenkin työajat vastaan, Kati Kalliomäki Verohallinnosta summaa.

Seksuaalinen häirintä on puhuttanut Suomessa etenkin elokuvateollisuuden ja teatterimaailman parissa. Viime viikkoina keskustelu on laajentunut myös klassiseen musiikkiin.

Iskelmäartisti Anna Hanskin mukaan pop- ja iskelmämusiikin osalta keskustelu on jäänyt vielä käymättä. Hän puhuu kokemuksistaan Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanainen -ohjelmassa Yle Puheella. Ohjelman voi kuunnella täältä.

Hanski tuli itse alalle 1980-luvun lopussa, vain 17-vuotiaana. Uransa aikana hän on todistanut paljon epäasiallista käytöstä. Hanski kertoo haastattelussa tytöttelystä, vähättelystä ja koskettelusta.

– Tänä päivänä olisi aivan järkyttävää, jos vanhemmat muusikkomiehet käyttäytyisivät nuorta naista kohtaan niin kuin minua kohtaan käyttäydyttiin. Siihen aikaan kasvaneena tyttönä en pitänyt sitä outona, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että jumaliste, millaisia ne äijät olivat.

Hanski itse ei ole kohdannut vakavaa seksuaalista häirintää. Hän on kuitenkin kuullut kokemuksista, joissa naisille on ehdotettu seksiä levytyssopimusta vastaan.

– Minulle ei ole tuolla tavalla käynyt, mutta tiedän monia, joille on ehdoteltu sänkyynmenemisestä lähtien.

Hanskin mukaan nämä ehdottelijat toimivat alalla edelleen.

Seksuaalinen häirintä on yleistä keikoilla

Kaksi vuotta sitten Muusikkojen liitto selvitti jäsenistönsä kokemaa seksuaalista häirintää. Tutkimuksen perusteella seksuaalista häirintää sekä muuta syrjintää kokevat musiikkialalla eniten naiset, nuoret ja freelancerit.

Naisvastaajista häirintää oli kokenut yli puolet, kun miehistä vastaavaa oli kokenut joka viides.

Tyypillisin seksuaalisen häirinnän muoto oli fyysinen lähentely tai sopimaton koskettelu. Lisäksi erityisesti naisiin kohdistuu sanallista häirintää, kuten seksuaalissävytteistä vitsailua ja ulkonäön kommentointia.

Tutkimuksen mukaan häirintä on erilaista taide- ja rytmimusiikin kentillä. Taidemusiikin alalla häirintää on eniten harjoitustilanteissa. Rytmimusiikin, kuten rockin ja popin, puolella esiintyjät kokevat yleisön lähentely-yrityksiä ja ehdotuksia keikkatilanteissa.

Nuoremmat ikäluokat havaitsevat seksuaalista häirintää useammin ja myös puuttuvat siihen herkemmin kuin vanhemmat ikäluokat.

Lue myös: Nöyryytys ja seksuaalinen häirintä on alalla tavallista, kertoo tuore juttu – "Klassisen musiikin piireissä on opittu vaikenemaan vaikeista asioista"

Galleria Pihaton valkoisilla seinillä aukeaa värien loisto.

Kuopiolaisen kuvataiteilija Ulla Remeksen tuorein Iltamustikat-näyttely kertoo luonnosta. Näyttely esillä Galleria Pihatossa Lappeenrannassa 27. maaliskuuta saakka.

Remeksen vahvat kuvat vievät katsojan mustikkametsään, kosteikkoihin ja varpujen keskelle, mutta myös ahdinkoon metsäpalon saartamaksi.

Remes maalaa sekatekniikkatyönsä vesiliukoisilla maaleilla.

– Pelkät vesivärit ja guassit eivät riitä minun ilmaisuvoimalleni, joten yhdistän kuviin myös esimerkiksi akryylia ja tussia, Remes kuvailee.

Kaksijakoinen maailma

Remeksen töissä nostetaan esiin suomalaisen luonnon voimaa ja ainutkertaisuutta. Toisaalta taiteilijan puheessa vilisevät myös pohdinnat nykymaailman ongelmista, ympäristöasioista ja kohtuudesta.

Näyttelyn nimiteos Iltamustikkat kuvaa taiteilijalle elämää, jota hän haluaa edustaa: luonnonläheisyyttä, yhteisöllisyyttä ja iloa juurevista asioista. Mustikka myös viihtyy monenlaisissa paikoissa.

– Asia, josta olen todella huolestunut, on vuorovaikutusmaailma, kielikuvien ja maailman kärjistyminen. Haluan taiteilijana ja yhteisötaiteilijana olla rakentamassa kohtuullisuuden ja kunnioittavan maltillisuuden tilaa, Remes kertoo.

Suurin osa näyttelyn töistä on maalattu Pohjois-Karjalassa Pielisen rannalla erämaaresidenssissä, mutta Ulla Remes on taiteillut paljon myös Välimeren maissa. Paikalla on suuri merkitys sille, millaista taidetta Remes milloinkin luo.

— Olen täysin ympäristösidonnainen taiteilija. Kaikki vaikutelmat, jotka aistin sisään, tulevat ulos myös teoksissani, Remes kertoo.

Pieniä taiteilijoita

Remes tekee kuvien lisäksi yhteisötaidettä. Hänen vieraina on käynyt lapsiryhmiä, joiden kanssa maalataan ja istutetaan taimi teokseen Tietoisuuden päät. Remeksen kanssa lapset pääsevät maalaamaan oikeilla taitelijavälineillä.

Ulla Remes haluaa nostaa esiin kärjistynyttä metsäkeskustelua.

— Joka vuosi istutetaan 150 miljoonaa puuntaimea Suomessa. Yhden kaadetun puun tilalle istutetaan neljä uutta taimea. Lapsiryhmän kanssa leikimme taimileikin ja maalaamme taimitarhat. Lapset ovat itse kuin taimia. Yhteisöteoksella haluan nostaa esiin myös sen, että yhteinen tehtävämme on suojella toivoa, jota tarvitsevat lapset ja aikuiset.

Helsinkiläisessä Savoy-teatterissa varaudutaan koronavirukseen ripottelemalla käsidesipulloja eri puolille taloa: käymälöihin, lipunmyytiin ja auloihin.

– Olemme tehneet erityisen hygieniaan liittyvän varautumissuunnitelman. Meidän pitää varjella henkilökuntaa, esiintyjiä ja asiakkaita kaikilta mahdollisilta tartunnoilta, sanoo Savoy-teatterin johtaja Päivi Loponen-Kyrönseppä.

Käsidesipulloilla ja siivousta tehostamalla pyritään estämään tautien leviäminen.

– Kaikki ovenkahvat ja valokoskettimet pestään monta kertaa päivässä. Totta kai myös muistutetaan käsienpesusta.

– Ohjeistamme työntekijöitä pysymään kotona olipa sitten mikä tahansa flunssa, kuume tai pärskimistauti. Myös etätyöt ovat mahdollisia, Loponen-Kyrönseppä muistuttaa.

Savoyssa vierailee vuosittain noin 200 esiintyjäryhmää, joista useita kymmeniä tulee ulkomailta. Torstaina alkavan jazztapahtuman mahdollisiin esiintyjämuutoksiin on varauduttu.

– Olemme tarkistaneet heidän tuloreittinsä. He eivät saavu Suomeen tämänhetkisistä epidemiamaista. Olemme myös varautuneet siihen, että joku saattaa haluta perua tulonsa ja tiedämme, mitä siinä tapauksessa teemme.

Oopperan johtaja: "On pysyttävä rauhallisena"

Suomen kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Gita Kadambi sanoo, että koronavirukseen suhtaudutaan vakavasti, mutta toimintaan se ei ole toistaiseksi vaikuttanut.

– Meillä on ollut hyvin rauhallista. Työntekijät pesevät käsiä ja käsidesiä käytetään tavallista enemmän. Olemme miettineet, pitäisikö talossa ottaa käyttöön kättelykielto.

Kadambin mukaan oopperan ja baletin henkilökunnalla ei ole ollut tarvetta matkustaa Suomesta epidemia-alueille.

– Tilanne on toki poikkeuksellinen, koska ei voi tietää, mihin se johtaa. On pysyttävä rauhallisena, mutta kuitenkin samalla on osattava varautua riittävän hyvin.

Muualla Euroopassa koronavirus on jo sulkenut kulttuurilaitoksia ja suuria massatapahtumia on tartuntariskin vuoksi peruttu.

Esimerkiksi Pariisissa maailmankuulu taidemuseo Louvre oli tällä viikolla kiinni varotoimenpiteenä. Museossa on vuosittain lähes 10 miljoonaa vierailijaa.

Yli 20 000 musiikkitapahtumaa peruttu

Koronaviruksen takia Kiinassa ja Hongkongissa on peruutettu yli 20 000 musiikkitapahtumaa tammikuun alun jälkeen.

Ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johtamalla Göteborgin sinfoniaorkesterilla piti olla kaksi viikkoa kestävä kiertue Japanissa. Se peruuntui samasta syystä.

Suomessa suurimmat konserttijärjestäjät eivät ole vielä ryhtyneet toimiin koronaviruksen takia. Maaliskuu on tänä vuonna massakonserttien osalta hiljainen.

Keikkajärjestäjät kertovat seuraavansa tilannetta. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ole vielä tiedossa sellaista riskiä, mikä vaatisi toimenpiteitä esimerkiksi konserttien perumiseksi.

Myöskään Helsingin kaupunginteatteri ja Kansallisteatteri eivät aio perua ainakaan toistaiseksi näytöksiä.

Kaupunginteatterin johtaja Kari Arffmanin mukaan koronaviruksen leviäminen pääkaupunkiseudulle ei ole heijastunut lipunmyyntiin, eikä asiakkailta ole tullut huolestuneita tiedusteluja.

Samaa sanoo Kansallisteatterin tuotantojohtaja Päivi Isosaari.

– Koronavirus ei vaikuta ensi-iltoihimme ja ihan normaalisti valmistelemme esityksiä. Tällä hetkellä influessa on se suurin riski.

Päivi Isosaari muistuttaa, että teatteri suhtautuu ylipäätään ymmärtäväisesti asiakkaiden sairastumisiin ja lipun voi vaihtaa toiseen näytökseen.

Vetoaminen koronaviruksen pelkoon ei kulttuuritilaisuuksien järjestäjien mukaan ole syy saada takaisin rahoja jo maksetusta lipusta.

"Ei kannata uskoa Facebookia"

Teattereissa seurataan tarkasti Terveyden ja hyvinvoinin laitoksen ohjeita internetistä.

– Päivittäin tulee aina muutaman kerran kurkattua, onko uutta oheistusta tullut, Kansallisteatterin tuotantojohtaja Päivi Isosaari sanoo.

Finland Festivals on saanut tilanteen takia muutamia kyselyjä festivaalijärjestäjiltä. Toiminnanjohtaja Kai Amberla on ohjeistanut heidät seuraamaan viranomaisten toimenpidesuosituksia.

– Meidän ohje on ollut, että otetaan ihan rauhallisesti. Erityisesti THL:n nettisivuilta saa päivitettyä tietoa. Ei kannata uskoa Twitteriä tai Facebookia, vaan luottaa viranomaisten tiedotukseen.

"Peruskoulun pakollinen laulun koe luokan edessä oli koko lapsuuteni traumaattisin kokemus."

Yle pyysi viime viikolla lukijoiltaan hyviä tai huonoja kokemuksia musiikista ja sen opetuksesta. Ensimmäisen vuorokauden aikana vastauksia tuli parisataa kappaletta.

Musiikkikasvatuksen väitöskirjatutkija Minja Koskela otti haasteen vastaan ja analysoi anonyymit vastaukset Ylen pyynnöstä. Kaikkiaan Koskela tunnisti kyselyn vastauksista kuusi selkeää kategoriaa, joita käsittelemme seuraavaksi tässä jutussa. Kursiivilla kirjoitetut tekstit ovat lukijoiden lähettämiä kokemuksia.

1. Epäreiluksi koettu arviointi ja laulukokeet

Yksi kokemuksista nousi yli muiden: laulukoe. Se ei yllätä Koskelaa.

– Laulaminen on niin hirveän henkilökohtaista. Sen arvioiminen voi tuntua minuuden arvioimiselta, Koskela pohtii.

Ahdistavat muistot laulukokeista ovat Koskelalle ennestään tuttuja. Hän työskenteli toissa kevääseen asti yläkoulun ja lukion musiikinopettajana, ja säännöllisesti ihmiset kertasivat Koskelalle omakohtaisia kokemuksiaan kuullessaan tämän ammatista.

– Tuntuu, että aihe on traumatisoinut pari sukupolvea ennen minua, 32-vuotias Koskela sanoo.

“Laulukoe luokan edessä 1970-luvun alussa, kaikki tirskuivat, olin ujo enkä olisi uskaltanut puhuakaan siinä. 20 vuotta myöhemmin liityin kuoroon. Laaja ääniala, tarkka sävelkorva. Jäi 20 vuotta musiikin harrastamista pois.”

Moni lukija nosti kyselyssä esiin hölmöltä tuntuvan yksityiskohdan. Laulua ei opetettu, mutta sitä testattiin ahkerasti.

– Sellainen ei menisi läpi muissa oppiaineissa. Olisi outoa järjestää koe derivoinnista, ellei sitä olisi matematiikan tunnilla opetettu.

Lukijoiden muistot laulukokeista ajoittuivat Ylen kyselyssä pääsääntöisesti 1960–80-luvuille, mutta toisinaan sellaisia järjestetään vieläkin.

– Kuulin joiltain oppilailtani, että vieläkin oli pidetty laulukokeita, joissa mennään yksin luokan eteen laulamaan, ja opettaja antaa numeron. Toisaalta uskon, että suurin osa opettajista ei pidä laulukokeita, ja että ne jotka pitävät, tekevät sen sensitiivisesti ja rohkaisevasti.

Myös Koskela itse osallistui ala-asteella laulukokeisiin. Suoritukset videoitiin, ja videoita katsottiin yhdessä luokan kanssa.

– En pitänyt laulukokeita ongelmallisina, koska laulaminen oli minusta kivaa ja helppoa. Jälkeen päin olen jäänyt miettimään, että vaikka olimme musiikkiluokalla, kokemus ei välttämättä ollut kaikille mieluisa.

"Musiikki oli oikeastaan ainoa kouluaine, jossa ei opetettu mitään. Siellä vain kukin teki sen mitä osasi. Soittaa saivat ne, jotka kävivät soittotunneilla tai tunnetusti osasivat soittaa. Osaamattomia ei opastettu yhtään. Hyvä jos saivat koskea instrumentteihin. Enpä voi kuvitella, että koulua olisi päässyt läpi yhtä vähäisillä matematiikan tai kielten taidoilla."

2. Opettajan auktoriteettiasema

Toinen kategoria on peruja opettajan valta-asemasta. Klassisessa musiikissa puhutaan usein mestari–kisälli-asetelmasta.

Ongelmalliseksi asetelma muuttuu vastausten perusteella silloin, kun opetus tehdään sanelemalla. Dialogi puuttuu.

"Äitiysloman sijaiseksi hankittu soitonopettaja on musiikki- ja esiintymistraumojeni taustalla. Hän pakotti esiintymään todella vähäisellä harjoittelulla useita kertoja niin, että lähdin oppilaskonserteista usein itkien pois. Vielä nykyäänkin minkäänlainen yksin soittaminen tai laulaminen on ehdoton ei. Onneksi musiikkiharrastus on säilynyt orkesteritoiminnan ansiosta – siellä tiedän, että en koskaan jää yksin lavalle panikoimaan."

Koskela huomasi, että vaikka kyselyssä pyydettiin hyviä ja huonoja kokemuksia musiikista ja sen opetuksesta, saadut vastaukset painottuivat opettajakokemuksiin.

– Niiden kirjoitusten avulla oli helppo löytää, mikä määrittää hyvää musiikkipedagogiikkaa, ja missä tulee mahdollisesti ongelmia.

Kysymys on usein siitä, millaista palautetta on annettu.

– Sillä on iso merkitys, kun rakennetaan musiikillista identiteettiä. Ja usein se on opettaja, joka sitä palautetta antaa.

3. Sosiaalinen asema

Monessa vastauksessa tulee ilmi musiikkiin ja sen opetukseen liittyvä hierarkia.

Esimerkiksi näin:

"Rinnakkaisluokka oli aina musiikkiluokka. Sinne pääsivät ne, jotka osasivat. Muut eivät osanneet."

Perheen taloudellinen tilanne voi sulkea mahdollisuuden harrastaa musiikkia.

– Nämä ovat yhä edelleen ajankohtaisia asioita, Koskela huomauttaa.

Koskela nostaa erikseen esiin vastauksen, jossa klassisesta musiikista tehdään yhteiskuntaluokan mittari.

"Olin ala-asteella kiinnostunut ja innostunut klassisesta musiikista, oli vahva halu oppia siitä enemmän. Opettaja oli minua ja kyselyitäni kohtaan nuiva, mutta pahinta olivat jo vuosia viulua/pianoa soittaneet luokkatoverit. He ilmaisivat hyvin selväsanaisesti, ettei minun pidä musiikista mitään yrittää oppia, koska perheeni on köyhä ja ‘epäkultturelli’."

– Edelleen ihmisten päässä elää ajatus, että tietyntyyppiset ihmiset tekevät tietynlaisia asioita. Toivon, että tätä ajatusmallia pystyttäisiin laajentamaan. Musiikki kuuluu kaikille.

4. Musikaalisuus

Kyselyn vastauksista kävi ilmi, että yksi töksähtävä kommentti voi muokata ihmisen musiikillista identiteettiä.

"Ala-asteella musiikinopettaja teki koko luokan kuullen selväksi, ettei minulla ole minkäänlaista nuottikorvaa, ja on parempi, että pidän suuni kiinni. Suu pysyikin kiinni monta vuotta.

Nyt lähes 50-vuotiaana uskaltauduin laulutunnille, kun olin monta vuotta haaveillut, että oppisin laulamaan edes yhden kappaleen jotakuinkin oikein. Laulunopettaja totesi heti ekalla tunnilla, että minulla on hyvä nuottikorva ja kaikki edellytykset harjoitella laulamista. Että sillä tavalla."

Koskela pitää musikaalisuutta ja epämusikaalisuutta jo käsitteinä ongelmallisina. Erityisen selvää hänelle on, ettei musikaalisuudesta tai epämusikaalisuudesta saisi muodostua raja-aitaa ihmisen ja musiikin välille.

– Epämusikaalisuuden leima voi pahimmillaan johtaa tunteeseen, ettei ole oikeutta tehdä musiikkia, vaikka se on jokaisen oikeus. Näistä lähtökohdista myös pedagogiikan pitäisi muodostua kunnioittavaksi ja kannustavaksi, Koskela sanoo.

"Pidän musiikista. Se saa minut hytkymään, menee jonnekin tosi syvälle ja vaikuttaa mielialaan. Laulankin. Yksin kotona, yksin autossa, yksin singstaria pelatessa.

Julkisesti en laula. En laulanut OKL:ssä, en koulussa, en laula koskaan kotona muiden kuullen. Paitsi joskus vahingossa ja yleensä sen jälkeen kehoitetaan jättämään laulaminen muille.

Haluaisin osata ja uskaltaa, saada neuvoja ja kannustusta. Olen ympäröity musiikkia harrastavilla ihmisillä, ystävillä ja perheenjäsenillä.

Kipakoin palaute tulee omalta lähipiiriltä. Lapsuudenkodista lähtien on epäsuorasti kerrottu, että parempi, jos et harrasta musiikkia: kehuttu ja nostettu ystäväperheiden lapsia jalustalle ”kylläpä on lahjakasta, kaikki eivät ole”. Tällä hetkellä puolisoni myös julkisesti pyytää minua olemaan joko hiljaa, naurahtelee jos kuulee tai alkaa ohjeistaa laulutekniikasta. Niinpä on helpompi olla hiljaa."

5. Häirintä ja epäasiallinen käytös

Suoraa häirintää ja epäasiallista käytöstä kyselyn vastauksissa oli melko vähän. Tapahtuessaan se perustuu Koskelan mukaan usein opettajan valta-aseman absoluuttiseen väärinkäyttöön.

– Yksikin tapaus on liikaa, Koskela muistuttaa.

Opetustilanteiden intiimin luonteen hyväksikäyttö kielii Koskelan mukaan äärimmäisestä epäammatillisuudesta ja kykenemättömyydestä siihen, mistä pedagogiikassa on pohjimmiltaan kyse: kohtaamisesta ja dialogista.

"Eräässä musiikin ammattiopiskelijoista (ammattikorkeakoulu-ja konservatorio-opiskelijoista) koostuvassa sinfoniaorkesterissa toimineella kapellimestarilla oli tapana ottaa yksittäisiä soitinryhmiä tai jopa soittajia silmätikuikseen. Hän huusi ja puuttui pienimpiinkin virheisiin tai seikkoihin, jotka eivät soitossa miellyttäneet häntä. Ei olisi ollut mitenkään mahdollista, että lähestulkoon paniikissa olevat, itkua nieleskelevät opiskelijat olisivat yhtäkkiä pystyneet soittamaan häntä tyydyttävällä tavalla. Silti piinaaminen jatkui harjoituksesta toiseen, ja vaikka kehitystä parempaan tapahtui, hän ei antanut siitä minkäänlaista positiivista palautetta. Tämä tapahtui 2010-luvulla."

6. Positiiviset kokemukset

Suurin osa myös positiivisista kokemuksista liittyi tavalla tai toisella musiikinopettajaan.

Hyviä muistoja kerrottiin opettajista, jotka kuuntelevat, koetaan reiluiksi, antavat rakentavaa palautetta, eivät tyrmää, kannustavat ja ovat tasapuolisia.

– Se, että vastaukset perustuvat pitkälti opettajamuistoihin, kertoo jotain siitä, kuinka tärkeä hahmo musiikinopettaja on musiikkisuhteen syntymisessä ja kehittymisessä.

"Lukiossa opettaja pisti meidät tekemään oman hyvin pienen jutun jollain soittimella. Opettaja kuunteli koko ajan vieressä, kun harjoiteltiin niitä omia juttuja. Sitten se piti esittää enkä tietenkään osannut toistaa tekelettäni enää. Mutta eipä väliä. Opettajahan oli jo kuullut "kappaleen" ja testasi enää esittämistä. Tästä lukion opettajasta on vain hyviä muistoja."

"Omat soitonopettajani onneksi ovat olleet ihania ja kannustavia muusikoita, joiden ansiosta myös itse päädyin ammattimuusikoksi. Musiikkiopistosta, konservatoriosta ja musiikin korkeakouluopinnnoista suurimmaksi ihmetyksen aiheeksi ovat kuitenkin jääneet tutkintotilanteet. Tuntuu, että niissä usein oli vain tarkoituksena kaataa oppilaiden niskaan opettajien väliset ristiriidat ja oman uran epäonnistumiset."

Ajat ovat muuttuneet ja musiikinopetus on monelta osin kehittynyt painostavien laulukokeiden hirmuajoista. Koskelan näkemys on, että musiikinopettajat tekevät tällä hetkellä pääsääntöisesti todella hyvää työtä.

"Opiskelin musiikkia konservatoriossa vuosina 2011–2016 ja mielestäni opettajat olivat aina kannustavia. Mm. arviointitilanteissa (tasosuoritukset) palaute oli aina positiivista ja rakentavaa."

Seuraava askel on ylittää musiikinlajien rajat

Musiikinopetuksessa on Koskelan mukaan ollut tapana ajatella oppimista genrejen eli musiikinlajien kautta. On erikseen klassista musiikkia, sitten on rock- ja popmusiikkia ja nykyään vaikkapa konemusiikkia.

Genrerajat voisi rohkeasti ylittää.

– Niiden sijaan olisi kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia oppilaita ja oppijoita musiikin parissa on mukana, Koskela toteaa.

Musiikki on monille erottamaton osa identiteettiä. Siitä ei hevillä luovuta, vaikka takana olisi huonojakin kokemuksia, kuten tässä tarinassa:

"Olen köyhästä perheestä. Olin aina haaveillut kitaran soittamisesta ja kerran kesätöistä säästämilläni rahoilla ostin itselleni akustisen peruskitaran ja aloin itsekseni opetella soittamista korvakuulolta. Levy soimaan ja itse perässä matkimalla. Se oli aina kivaa vaikkei ehkä perheenjäsenille. Ilmoittauduin sitten kansalaisopiston vasta-alkajien kurssille.

Ensimmäisellä kerralla annettiin kotitehtäväksi opetella nuoteista jokin kappale. Nuoteista vasta-alkajille. Itsekseen opeteltavaksi ilman ohjausta. Seuraavalla tunnilla opettaja pilkkasi kitarani laatua, sitä että olin soittanut sitä plektralla kynsien sijaan ja kielissä näkyi naarmuja ja sitä että kehtasin tuoda sen talvella muovisäkissä enkä hienossa kitarasalkussa johon minulla ei ollut varaa.

Koulussa pidin musiikintunneista, ja kun opettaja kysyi ilmeisesti tämän tunnistettuaan, olisinko kiinnostunut tulemaan koulun orkesteriin, sanoin heti kyllä, minulla on kitarakin. Hän tuhahti niitä olevan liikaakin mutta poikkihuilun soittajaa hän tarvitsi. Se jäi siihen.

Olemattomasta tuesta huolimatta olen soitellut, rämpytellyt myös työtehtävissä muiden kuullen ja jopa porukassa esiintynytkin. Eniten iloa saan kuitenkin soittamalla itsekseni, säveltämällä omia kappaleita ja ihmettelemällä kuinka hienolta ja tunteikkailta jotkut maagiset saundihetket tuntuvat."

Helsinkiläinen taidemuseo Amos Rex on saanut eurooppalaisen kulttuuripalkinnon. Museo nimettiin vuoden uudeksi kulttuurikohteeksi LCD Berlin Awards -tapahtumassa Berliinissä eilen keskiviikkoiltana, kertoo Svenska Yle.

Amos Rexiä kiiteltiin sen vaikutuksesta Helsingin kulttuurielämään sekä sen kyvystä houkutella kotimaisia ja ulkomaisia turisteja.

Amos Rexin museonjohtaja Kai Kartio luonnehtii tunnustusta merkittäväksi. Palkinnon jakavat kansainväliset kulttuuri- ja matkailualan toimijat.

– Hienoa saada tällainen kansainväinen tunnustus. Tärkein palaute tulee tietysti aina museon kävijöiltä, mutta on tämä kova juttu, Kartio sanoo.

Helsinki sai muutenkin tunnustusta kulttuurikaupunkina

Kahdeksanhenkinen palkintoraati kehui muun muassa Amos Rexin kykyä yhdistää historia, nykyaika ja tulevaisuus.

– Tämä on yksi meidän toiminta-ajatuksia. Jo museon rakennuksessa yhdistyvät eri aikakaudet, Amos Rexin museonjohtaja Kai Kartio hehkuttaa.

– Ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuuutta.

Kartio uskoo museon saaman kansainvälisen kulttuuripalkinnon lisäävän kiinnostusta museota ja koko Helsinkiä kohtaan myös ulkomailla. Museonjohtaja haluaa kiittää koko museon porukkaa ja sen toiminnassa mukana olevia.

Helsingin kaupunki sai muutenkin tunnustusta kulttuurikaupunkina: muun muassa keskustakirjasto Oodi mainittiin esimerkkinä, joka osoittaa kaupungin luovuutta.

Amos Rex avautui elokuussa 2018 ja keräsi yli puoli miljoonaa kävijää ensimmäisen toimintavuotensa aikana.

Alkuperäisen Svenska Ylen artikkelin Amos Rex får prestigefyllt pris – årets kulturdestination i Europa kirjoitti Märta Nummenmaa. Tero Valtanen suomensi artikkelin ja teki lisähaastattelun.

Taidemaalari Helene Schjerfbeck on lahjoittanut 1910-luvulla maalaamansa teoksen aikoinaan säveltäjä Erkki Melartinille. Taulu on pysynyt saman suvun omistuksessa näihin päiviin asti, joten sen historia on harvinaisen hyvin tiedossa.

– Lisäksi se on ollut esillä useissa näyttelyissä, joka kertoo teoksen laadusta, sen roolista taiteilijan tuotannossa ja varmistaa teoksen aitouden, Hagelstam & Co:n toimitusjohtaja Joachim Bergström toteaa.

Teos on maalattu guassiväreillä pahvipohjalle. Guassi on akryyli- ja vesivärin välimuoto.

– Hän haki tällä tekniikalla freskomaista, kiiltämätöntä pintaa. Maallikko tunnistaa guassin ehkä helpoiten peittävästä valkoisesta väristä, joka ei kuulla yhtään läpi, taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhouse kuvailee.

Maisemia Schjerfbeck ei uransa aikana juurikaan maalannut, joten teoksen aihe on poikkeuksellinen. Lisäksi taulu on kaksipuolinen. Sen takana on harjoitelma, joka esittää taiteilijan naapurinpoikaa.

Tämän tyyppisistä teoksista käydään kauppaa hyvin harvoin.

– Suurin osa näin hyvin dokumentoiduista Schjerfbeckin teoksista on julkisissa kokoelmissa museoissa tai säätiöissä. Niitä on hyvin vähän yksityisomistuksessa. Lisäksi ne perheet, joilla on tämän tyyppisiä teoksia, eivät niitä yleensä myy, Bergström luonnehtii.

Hän arvioi, että Kukkivan omenapuun hinta asettuu 100 000 ja 150 000 euron välimaastoon ja teos menee kotimaiselle ostajalle. Huutokauppa käydään tänään torstaina Helsingissä.

Säveltäjä Erkki Melartin omisti kiitoksena teoksesta Schjerfbeckille kolme ensimmäistä kappaletta 98. pianosarjastaan.